83. Havressa

Tämä loistava, hilpeä ja erilaisten mielipiteitten vilkastuttama hoviseurue saapui Havreen neljännen päivän ehtoopuolla kello viiden aikaan; prinsessasta ei ollut siellä vielä mitään kuulunut.

Suurella tuoksinalla alettiin etsiä asuntoja; herrat hajautuivat, ja lakeijain kesken syntyi kovaa suukopua. Keskellä vilinää oli kreivi de Guiche tuntevinaan Manicampin. Tämä oli tosiaankin saapunut kaupunkiin, mutta jo jälleen niin köyhäksi joutuneena, että hänen oli viime hetkessä onnistunut Orléansissa vain lunastaa takaisin muuan hopealla kirjailtu sinipunainen samettipukunsa. Siitä kreivi de Guiche tunsikin hänet varmemmin kuin kasvoista; hän oli usein nähnyt Manicampilla tämän kauhtuneen asun, joka oli tuhlarin viimeisenä hätävarana. Manicamp esittäysi ystävänsä näkyviin soihtukaaren alla, joka oli tulipaloa uhmaavasti sommiteltu valaisemaan Havren kaupunginporttia Frans I:n tornin lähellä. Nähdessään Manicampin surkean hahmon kreivi ei voinut pidättää nauruaan.

"Kas, Manicamp-poloiseni", hän sanoi, "sinäpä olet ihan sinipunaisessa, -- olet siis saanut surua?"

"Surupukua käytän, niin", myönsi Manicamp.

"Ketä murehdit?"

"Sinistä ja kullalla kirjailtua asuani, joka on mennyt kaiken maailman tietä ja jonka sijalle en ole enää löytänyt muuta kuin tämän, -- vieläpä häädyin säästämään, kyetäkseni lunastamaan tämänkään takaisin."

"Jopa nyt!"

"Pardieu, vielä ihmettelet, -- jätettyäsi minut rahattomaksi."

"No, pääasia on, että olet täällä."

"Kamalia teitä taivallettuani!"

"Missä asuntosi on?"

"Asuntoni!?"

"Niin."

"Enhän minä nyt millään asu."

De Guiche puhkesi taas nauramaan. "Missä siis aiot asua?"

"Missä sinäkin."

"Meillä ei siis vielä ole huoneistoa tiedossa."

"Mitä! Eikö sinullakaan?"

"Hitto, miten minä asunnostani ennakolta tietäisin?"

"Et siis ole varannut majapaikkaa?"

"Minäkö?"

"Sinä tai prinssi."

"Emme ole sitä seikkaa ajatelleetkaan. Havre on tietääkseni suuri kaupunki, ja kunhan on tallissa tilaa tusinalle hevoselle ja talo on säällinen ja hyvällä kulmalla..."

"Hoo, täällä kyllä on säällisiä majapaikkoja."

"No sittenpä..."

"Mutta ei meille."

"Mitä kummaa! Eikö meille? Kelle sitten?"

"Englantilaisille, lemmossa! Buckinghamin herttua on vuokrannut kaikki kunnolliset hotellit ja majatalot."

"Mitä sanotkaan?" virkahti de Guiche hätkähtäen kuulemastansa nimestä.

"Niin, herttua on ennättänyt edelle, veikkoseni. Hänen ylhäisyytensä kuriiri saapui tänne kolme päivää sitten ja pidätti kaikki kaupungin lukuuntulevat vuokra-asunnot."

"No, no, Manicamp, eivät asiat sentään niin hullulla kannalla liene."

"Pentele, olenhan mielestäni selittänyt aseman ihan selkeästi!"

"Mutta eihän koko Havre voi olla herttuan hallussa, hitto vieköön!"

"Ei kylläkään, koska hän ei ole vielä astunut maihin; mutta tultuaan hän ottaa huostaansa kaupungin."

"Ohoh!"

"Kyllä näkee, että sinä et tunne englantilaisia; niillä on ihan haalimisraivo."

"Olkoon, mutta mies, joka saa kokonaisen rakennuksenkin, tyytyy siihen eikä ota kahta."

"Niin, mutta entä kaksi miestä?"

"Vaikkapa katsoisivat kaksi rakennusta tarvitsevansa, -- neljä, kuusi, kymmenenkin taloa voisit arvella hänen seurueensa vaativan; mutta Havressa on toki satakin hyvää vuokrataloa."

"Jos on, niin ne ovat siinä tapauksessa pidätettyjä, kaikki sata!"

"Mahdotonta!"

"Sinua härkäpäätä, -- vakuutan sinulle nimenomaan, että herttua on vuokrannut kaikki talot koko ympäristöstä, johon hänen majesteettinsa Englannin leskikuningatar tyttärensä kanssa asettuu tullessaan maihin!"

"No, siinäpä sitten on varsin vaatelias mies", virkahti de Wardes taputellen hevosensa kaulaa.

"Niin on asia, monsieur."

"Näytte olevan siitä hyvin varma, herra de Manicamp." Ja de Wardes loi kreiviin salavihkaisen silmäyksen ikäänkuin kysyäkseen, missä määrin saattoi luottaa hänen ystävänsä järkeen.

Oli tällävälin tullut pimeä, ja portin edusta kuhisi paashien, lakeijain, tallirenkien, hevosten ja vaunujen tungoksena; soihtujen loimu heijastui nousuveden täyttämässä kanavassa, ja laiturikadun toisella puolella näkyi tuhansien porvarien ja matruusien utelias joukko, joka hyvin kiinnostuneesti tarkkaili tulokkaiden parvea.

Tämän epäröimisen aikana oli Bragelonne ikäänkuin vieraaksi jättäytyen pysyttänyt hevosensa hiukan taampana kreivi de Guichesta, katsellen vedenpinnan valovälkähdyksiä ja nautinnokseen hengittäen mainingin suolaista tuoksua, kun se etäämpänä levien kattamalle rantasomerikolle kohahdellessaan siroitteli ilmaan vaahtoansa.

"Mutta mitä syytä olisi Buckinghamin herttualla voinut olla sellaiseen asuntojen takavarikoimiseen?" huudahti de Guiche.

"Niin", vahvisti de Wardes, "sekin olisi hauska kuulla."

"Hoo, painava syy", vastasi Manicamp.

"Tiedätkö muka perusteenkin?"

"Luulenpa tietäväni."

"No mikä?"

"Kumarru."

"Lempo, kuiskattavako asia se on?"

"Saat itse päättää."

"Hyvä!"

De Guiche kallistui ystäväänsä päin.

"Rakkaus", ilmoitti Manicamp varovasti.

"En tule hullua hurskaammaksi."

"No, kuulin täytenä totena, että hänen kuninkaallisesta korkeudestaan Anjoun herttuasta tulee mitä onnettomin aviomies."

"Mitä! Ettäkö Buckingham...?"

"Se nimi tuottaa turmaa Ranskan ruhtinashuoneelle."

"Jo nyt... Hän siis --?"

"Kuuluu olevan mielettömästi rakastunut nuoreen prinsessaan eikä soisi kenenkään muun pääsevän lähellekään."

De Guiche punastui.

"Hyvä, hyvä, kiitos!" sanoi hän puristaen de Manicampin kättä. "Mutta Luojan nimessä, älä levitä sitä huhua ranskalaisten kuuluviin, sillä muutoin ilmaan välähtelee miekkoja, jotka eivät pelkää englantilaista terästä."

"Sitä rakkautta ei nähdäkseni sentään oikeastaan voi pitää todistettuna", huomautti Manicamp; "kenties se on vain tyhjänpäiväinen kasku."

"Ei", arveli de Guiche, "minä aavistan siinä totuuden." Ja nuoren miehen hampaat puristuivat väkisinkin yhteen.

"No, mitäpä sillä on sinulle tai minulle väliä, jos kruununprinssistä tuleekin samaa kuin kuningasvainajasta? Isä-Buckingham kuningattarella, poika-Buckingham kruununprinsessalla, -- mitä me siitä!"

"Manicamp! Manicamp!"

"Ka, hitto, tehty kuin tehty, tai ainakin se on puheeksi tullut."

"Vaiti!" käski kreivi.

"Ja miksi siitä niin pitäisi vaieta?" tokaisi de Wardes; "juttuhan tuottaa suurta kunniaa ranskalaisuudelle. Ettekö te ole samaa mieltä, herra de Bragelonne?"

"Mikä juttu?" tiedusti Bragelonne apeasti.

"Että englantilaiset siten ihailevat teidän kuningattarienne ja prinsessainne kauneutta."

"Suokaa anteeksi, en ole tarkannut edellistä keskustelua, vaan kaipaisin selitystä."

"No niin, isä-Buckinghamin tarvitsi tulla Pariisiin, jotta hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIII havaitsi puolisonsa olevan hovinsa tenhoavimpia kaunottaria; nyt pitää vuorostaan poika-Buckinghamin vahvistaa palvomisellaan ranskalaissyntyisen prinsessan viehkeys. Tästälähtein koituu kuninkaallisten sulojen todisteeksi se tieto, että ne ovat herättänet merentakaista rakkautta", haastoi englantilaissyntyinen aatelismies.

"Monsieur", vastasi Bragelonne, "en halua kuulla pilapuheita noista asioista. Me aatelismiehet olemme kuningattarien ja prinsessain kunnian puoltajia. Jos me nauramme heille, niin millaista esiintymistä voimmekaan odottaa lakeijoilta?"

"Ohoh, monsieur", tokaisi de Wardes punehtuen korvalehtiä myöten, "miten minun on tuo käsitettävä?"

"Miten vain mielitte, monsieur", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti.

"Bragelonne! Bragelonne!" varoitti de Guiche hiljaa.

"Herra de Wardes!" huudahti Manicamp nähdessään englantilaisen aatelismiehen kannustavan ratsunsa varakreivin vierelle.

"Hyvät herrat", sanoi de Guiche lujasti, "älkää antako tuollaista esimerkkiä julkisuudessa, kadulla. Sinä olet väärässä, de Wardes."

"Väärässä! Minkä suhteen, kysyn sinulta?"

"Väärässä siinä, että aina puhutte pahaa jostakin tai jostakusta", sanoi Raoul horjumattoman levollisena.

"Malttavaisuutta, Raoul!" pyysi de Guiche hiljaa.

"Älkääkä tapelko ennen kuin olette levänneet", neuvoi Manicamp; "te ette kykenisi mihinkään kunnolliseen näytteeseen."

"No, hei, eteenpäin, hyvät herrat, eteenpäin!" huusi de Guiche, ja hajoittaen tieltään ratsut ja paashit hän tunkeutui väkijoukon keskessä olevalle aukiolle, saaden mukaansa koko ranskalaisen matkueen. Vastapäätä näkyi iso portti, joka oli avoinna tilavalle pihalle; de Guiche ratsasti tähän pihaan, kintereillään Bragelonne, de Wardes ja kolme tai neljä muuta aatelismiestä.

Siellä nyt pidettiin jonkunlaista sotaneuvottelua; harkittiin, millä keinoin lähetyskunnan arvo olisi pelastettava. Bragelonne oli sillä kannalla, että ensiksi ennättäneen oikeutta oli pidettävä kunniassa. De Wardes ehdotti kaupungin valtausta väkivoimin. Manicampista se esitys tuntui liian ripeältä; viisaampaa oli nukkua alustukseksi. Valitettavasti tähän tarvittiin asuntoa ja vuoteita, ja niitähän juuri puuttui.

De Guiche oli tuokion mietteissään, mutta sitten hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Ken minua rakastaa, seuratkoon!"

"Saattolaisetko myös?" kysyi muuan paashi, joka oli lähestynyt ryhmää.

"Joka sielu!" vastasi tulinen nuori ylimys. "Hei, Manicamp, näytä meille se talo, joka on varattu prinsessalle!"

Kreivin suunnitelmasta tietämättöminä ystävät seurasivat häntä väkijoukon saattaessa; sen suosionhuudot ja iloinen hälinä kuulostivat hyvältä enteeltä tämän kiihkeän nuorison vielä tuntemattomalle hankkeelle.

Tuuli puuskahteli navakasti satamasta päin ja tuon tuostakin sekaantui remuun kohinallaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

84. Merellä

Seuraavana päivänä oli tyvenempi sää, vaikka yhä puhaltelikin. Aurinko oli noussut punaisessa pilvessä, jonka reunalta vain verenkarvaiset säteet viistoon osuivat mustille aallonharjoille.

Kallioilta tähysteltiin kärsimättöminä ulapalle. Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä annettiin merkki aluksen näkymisestä. Se viiletti satamaa kohti täysin purjein, ja taampana seurasi puolen meripenikulman päässä kaksi muuta. Ne lähestyivät kuin voimakkaan jousimiehen sinkoamina vasamina, mutta merenkäynti oli kuitenkin niin raju, että vauhti ei heikentänyt vaarumista, joka kallisteli aluksia kumpaisellekin kyljelle. Rakenteesta ja lippujen väristä saattoi piankin tuntea englantilaisen laivasto-osaston. Etummaisena oli amiraalin lippua kantava alus, jossa arvattiin prinsessan saapuvan.

Kulovalkeana levisi viesti korkean vieraan lähestymisestä. Koko ranskalainen aateli riensi satamaan, ja kansaa keräytyi sivulaitureille ja aallonmurtajille. Kaksi tuntia myöhemmin olivat saattolaisalukset tavoittaneet amiraalilaivan, ja kaikki kolme asettuivat ankkuriin Havren ja Hèven väliselle selälle, nähtävästi uskaltamatta näin navakalla tuulella pistäytyä ahtaaseen satamasalmeen. Amiraalilaiva tervehti Ranskaa kahdellatoista kanuunanlaukauksella, joihin Frans I:n linnoitus vastasi samalla mitalla.

Heti työnnettiin vesille satakunta korukankailla verhottua purtta, joiden piti viedä ranskalaiset aatelismiehet tulijain luokse. Mutta kun näki niiden jo satamassa keikkuvan kuin lastuina ja aallonmurtajan takana korkeiden vesivyöryjen huppelehtivan sekä kumealla pauhinalla pirstoutuvan reunuskiviin, oli ilmeistä, että näistä veneistä ei yksikään pääsisi edes neljännesmatkaa kumoon kierähtämättä.

Tuulesta ja aallokosta huolimatta valmistausi kuitenkin muuan luotsivene vakaasti lähtemään satamasta, asettuakseen englantilaisen amiraalin käytettäväksi.

De Guiche oli veneiden paljoudesta etsiskellyt hiukankin vankempaa purtta, jolla olisi voinut toivoa pääsevänsä englantilaisiin aluksiin asti. Silloin hän huomasi luotsivenettä varusteltavan.

"Eikö sinusta, Raoul", hän virkkoi, "tunnu häpeälliseltä meidänlaistemme älykkäiden ja rivakkain olentojen peräytyä tuulen ja veden raa'an voiman tieltä?"

"Sitä tässä juuri olen ajatellut", vastasi Bragelonne.

"No, tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme tuohon veneeseen ja pistäydymme ensi tervehdykselle? Tahdotko sinä de Wardes?"

"Olkaa varuillanne, te hukutatte itsenne", sanoi Manicamp.

"Ja tyhjän päiten", huomautti de Wardes, "kun ottaa huomioon, että te ette vastatuuleen muutenkaan pääsisi aluksiin asti."

"Sinä siis kieltäydyt?"

"Niin, totisesti! Mielellänikin menettäisin henkeni taistelussa ihmisiä vastaan", ja de Wardes loi syrjäsilmäyksen Bragelonneen, "mutta minulla ei ole vähäisintäkään halua kamppailla aironvedoilla suolaisten vesihyökyjen kanssa."

"Ja minä taasen", virkkoi Manicamp, "en perillepääsynkään toiveissa haluaisi tärvellä ainoata kunnollista pukuani; hyrske haalistuttaisi sen kirjavaksi."

"Sinäkin kieltäydyt?" huudahti de Guiche.

"Totta kai, usko minua, kun vakuutan sen vielä kerran."

"Mutta katsokaa toki; tuolla amiraalilaivan yläkannella naiset tähystävät tänne päin!" taivutteli de Guiche.

"Sitä suurempi syy varoa naurettavaa kylpyä heidän nähtensä, hyvä ystävä."

"Onko se viimeinen sanasi, Manicamp?"

"On."

"Entä sinun, de Wardes?"

"Samaten."

"Sittenpä lähden yksin."

"Ei, minä tulen kanssasi", sanoi Raoul; "luulin jo sopineemmekin siitä."

Raoulia ei kannustanut mikään intohimo, joten hän kykeni kylmäverisesti arvostelemaan vaaraa ja oivalsi sen suureksi; mutta hän yhtyi mielellään hankkeeseen, johon de Wardes ei uskaltautunut.

Luotsivene läksi matkaan; de Guiche huhusi peränpitäjälle. "Hei, me tarvitsemme kaksi sijaa!" huusi hän, kietaisi viisi tai kuusi kultarahaa paperinpalaan ja viskasi ne laiturilta veneeseen.

"Nuoret herrat eivät näy pelkäävän suolaista vettä?" virkkoi luotsi.

"Me emme pelkää mitään", vastasi de Guiche.

"No, tulkaa pois sitten."

Luotsi lähensi venettä laiturin kyljelle, ja vikkelästi molemmat aatelismiehet peräkkäin hyppäsivät siihen.

"Hei, urheasti vain, miehet", rohkaisi de Guiche; "tässä kukkarossa on vielä kaksikymmentä pistolia, ja ne ovat teidän, jos pääsemme amiraalialukseen."

Soutajat köyristyivät airoissa, ja vene hypähteli aallonharjalla. Rohkea matka herätti koko yleisön mielenkiintoa; Havren asujamisto tunkeili laiturien partailla, kohdistaen kaiken huomionsa keveään purteen, joka toisin ajoin jäi hetkiseksi ikäänkuin riippumaan vaahtoiselle harjanteelle ja sitten taas äkkiä luisui syvään notkelmaan, näköjään upoten. Tunnin kamppailulla se kuitenkin pääsi amiraalilaivan luo, josta jo oli lähtemässä kaksi parkassia apuun.

Laivan peräkannelle oli pystytetty vankkojen pidäkkeiden varaan sametista ja kärpännahoista kunniakatos, jonka suojaan leskikuningatar Henriette ja nuori prinsessa olivat kutsuneet seuralaisekseen amiraalin, Norfolkin kreivin. Kauhistuneina tarkkasivat äiti ja tytär venettä, joka milloin kohosi taivasta kohti, milloin paiskautui syvyyteen; se käytti apunaan tummaa purjetta, ja tätä vasten kuvastuivat valoisina ilmestyksinä kahden ranskalaisen aatelismiehen ylväät hahmot.

Amiraalilaivan miehistö keräysi nojailemaan parraskaiteisiin tai kapusi vantteihin, huudahdellen hyväksyviä arvostelmiaan noiden kahden pelottomuudesta, luotsin taitavuudesta ja hänen väkensä rivakkuudesta. Huikea hurraus tervehti heidän tuloansa laivaan.

Norfolkin kreivi, pulska nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta ikävuoden väliltä, kiirehti aatelismiehiä vastaanottamaan. De Guiche ja Bragelonne nousivat reippaasti ylös oikeanpuolen nuoratikkaita ja läksivät amiraalin johtamina tervehtimään kuninkaallisia naisia.

Kunnioitus ja olletikin jonkunlainen pelko, jonka laatua hän ei yrittänytkään selvittää itselleen, olivat tähän asti pidättäneet kreivi de Guichea tarkoin silmäilemästä nuorta prinsessaa. Tämä sitävastoin oli heti kiinnittänyt huomionsa häneen ja kysyi lopulta äidiltään: "Eikö tuo olekin Monsieur?"

Madame Henriette tunsi kruununprinssin paremmin; hän hymyili tyttären itseluuloisuuden erehdykselle ja vastasi: "Ei, se on vain herra de Guiche, hänen suosikkinsa."

Se vastaus pakotti prinsessan hillitsemään vaistomaista suosiollisuutta, jota kreivin uskallus oli herättänyt. Juuri sillä hetkellä, jolloin prinsessa virkkoi kysymyksensä, de Guiche vihdoin rohkeni kääntää katseensa häneen, päästen vertaamaan alkuperäistä muotokuvaan. Nähdessään nuo kalpeat kasvot, eloisat silmät, ihastuttavat kastanjanruskeat kutrit, värähtelevät huulet ja kuninkaallisen ilmeen, joka tuntui kiittävän ja rohkaisevan yhtaikaa, hän joutui sellaisen mielenkuohun valtaan, että ainoastaan Raoulin käsivarren tuki esti hänet horjahtamasta.

Ystävän kummeksuva katse ja kuningattaren suosiollinen ele toinnuttivat de Guichen. Muutamin sanoin hän esittäysi kruununprinssin lähettinä ja tervehti ympärille ryhmittyviä englantilaisia ylimyksiä siinä arvonmukaisessa järjestyksessä, jossa nämä astuivat esiin. Raoul esiteltiin vuorostaan ja sai armollisen vastaanoton; kaikki tiesivät, mikä osuus kreivi de la Fèrellä oli ollut Kaarle-kuninkaan kruunun palautukseen, ja olihan kreivi lisäksi ollut välittäjänä tälle naimaliitollekin, joka nyt toi Henrik IV:n tyttärentyttären takaisin Ranskaan. Raoul puhui englanninkieltä aivan sujuvasti ja asettui ystävänsä tulkiksi niiden nuorten englantilaisten aatelismiesten parissa, jotka eivät olleet riittävästi perehtyneet ranskaan. Samassa peräkannelle ilmestyi harvinaisen kaunis nuori mies, joka herätti huomiota pukunsakin ja aseittensa hienolla loistokkuudella. Hän lähestyi kuninkaallisia naisia näiden haastellessa Norfolkin kreivin kanssa ja lausui äänellä, joka ilmaisi huonosti salattua kärsimättömyyttä:

"No niin, hyvät naiset, meidän on mentävä maihin."

Sen kutsun kuullessaan nuori prinsessa kohousi istualta ja aikoi astua tarttumaan käsivarteen, jota aatelismies tarjosi hänelle monenlaisia mielenilmeitä kuvastavaa vilkkautta osoittaen. Mutta amiraali asettui väliin.

"Odottakaa hiukan, herttua", sanoi hän; "sallikaa minun huomauttaa, että naiset eivät voi lähteä veneeseen tällä säällä. Merenkäynti on liian ankara, mutta neljän tienoissa luulisin tuulen heikentyvän, joten sopisi illalla mennä maihin."

"Mutta minun täytyy muistuttaa, mylord", vastasi Buckingham yrittämättäkään peitellä ärtymystään, "että teillä ei ole mitään oikeutta tällaiseen määräilyyn. Naisistamme kuuluu valitettavasti toinen Ranskalle, ja näettehän, että Ranska on jo toimittanut lähettiläät noutamaan häntä!"

Ja herttua viittasi de Guicheen ja Raouliin, samalla kumartaen heille.

"En luule", arveli amiraali, "että näiden herrain aikeena on panna alttiiksi kuninkaallisten naisten henkeä."

"He ovat onnellisesti päätyneet perille vastatuuleen, mylord; sallikaa minun uskoa, että naisilla ei ole sen suurempaa vaaraa myötätuuleen purjehdittaessa."

"Nämä herrat ovat peräti urheita", sanoi amiraali. "Olette nähnyt, että satamassa oli paljonkin väkeä, kenenkään uskaltautumatta seuraamaan heitä. Sitäpaitsi halu esittää mahdollisimman pian kunnioituksensa tunteet Madamelle ja hänen korkealle äidilleen kannusti heitä uhmaamaan merta, joka on tänään arveluttavan raju tottuneellekin meriväelle. Mutta joskin saatan esittää nämä herrat esikuvina meripäällystölle, ei heidän sovi miehuullisuudellaan houkutella naisia nyt aaltojen armoille."

Prinsessan salavihkainen silmäys huomasi de Guichen poskipäihin kohonneen punan. Sitä katsetta ei Buckingham nähnyt, sillä hän piti silmällä vain Norfolkia. Hän oli ilmeisesti mustasukkainen amiraalille ja näkyi mitä kiihkeimmin haluavan temmata naiset pois tältä huojuvalta kamaralta, jolla amiraali oli valtiaana.

"Vetoan muuten itse prinsessaan", sanoi Buckingham lyhyeen.

"Ja minä omaantuntooni ja vastuuseeni, mylord", vastasi amiraali. "Olen lupautunut viemään Madamen turvallisesti Ranskaan, ja sanani pidän."

"Mutta kuitenkin..."

"Sallikaa minun muistuttaa, mylord, että minä yksin käsken täällä."

"Tiedättekö, mitä sanotte, mylord?" virkahti Buckingham korskeasti.

"Aivan hyvin, ja uudistan vielä: minä yksin käsken täällä, mylord, ja kaikkien on minua toteltava."

Tämä lausuttiin arvokkaasti ja ylväästi. Raoul tarkkasi sen vaikutusta Buckinghamiin. Herttua vavahti ja nojasi teltankannattimeen, pysyäkseen pystyssä; hänen silmänsä alkoivat veristää, ja oikea käsi kouraisi rajusti miekankahvaa.

"Mylord", puuttui puheeseen kuningatar, "minun täytyy sanoa, että yhdyn ehdottomasti Norfolkin kreivin käsitykseen; ja vaikka sää nyt olisikin sees ja suotuisa, sen sijaan että tuulee ja nousee sumua, on velvollisuutenamme suoda jokunen tunti rauhalliseen jäähyväisseurusteluun upseerin kanssa, joka on niin onnellisesti ja harrasta huolenpitoa osoittaen tuonut meidät Ranskan rannikon näkyviin, missä hänen on meidät jätettävä."

Sanattomana Buckingham loi kysyvän silmäyksen prinsessaan. Mutta puolittain piiloutuneena kultaompeleisten samettiverhojen suojaan ei tämä enää kuunnellutkaan väittelyä, vaan oli kohdistanut huomionsa kreivi de Guicheen, joka keskusteli hiljaa Raoulin kanssa. Se oli uusi isku herttualle, joka oli Henriette-prinsessan katseessa näkevinään syvempääkin tunnetta kuin uteliaisuutta. Hän peräytyi hoippuen ja tuli silloin tölmänneeksi isoamastoa vasten.

"Herttuamme ei ole oikein varmakäyntinen laivan kannella", virkkoi sen nähdessään leskikuningatar ranskaksi, "siitä syystä hän varmaankin on niin hätäinen pääsemään maihin!"

Nuori ylimys kuuli vielä nuo sanat; hän vaaleni, antoi mielenkarvaudessaan käsiensä vaipua alas sivuilleen ja vetäytyi yksinäisyyteen, purkaen syvään huokaukseen entisen rakkautensa ja uuden äkänsä.

Amiraali ei sen enempää piitannut Buckinghamin pahantuulisuudesta, vaan johti naiset piankin peräsalonkiin, jonne oli katettu koko seurueen arvoa vastaava hieno päivällispöytä. Norfolkin kreivi istuutui prinsessan oikealle puolelle ja osoitti kreivi de Guichelle paikan vasemmalla, missä tavallisesti herttualla oli ollut sijansa. Ruokailusuojaan saapuessaan tämä sitten yhä lisääntyväksi mielipahakseen näkikin syrjäytyneensä alemmalle arvosijalle entisestään, joskin hänen oli myönnettävä, että sitä vaati hovisääntö, tuo toinen valtiatar, jota hänen oli pidettävä kunniassa.

Kreivi de Guiche puolestaan oli kenties vielä kalpeampi onnesta kuin hänen kilpailijansa oli vaalennut kiukusta, kun hän hätkähtäen istuutui prinsessan viereen, jonka silkkihame hänen ruumistansa hipaistessaan värisytti hänen koko olemustaan ennentuntemattomalla auvolla. Aterian päättyessä Buckingham kiirehti tarjoamaan käsivartensa prinsessalle. Mutta nyt oli de Guichen vuoro antaa herttualle opetus.

"Mylord", virkkoi hän, "suvaitkaa tästälähtein olla asettumatta hänen kuninkaallisen korkeutensa ja minun väliin. Hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu nyt Ranskalle, ja tarjotessani hänelle käsivarteni minä esiinnyn kruununprinssin sijaisena."

Sen sanoessaan hän teki vastaavan liikkeen niin ilmeisen kunnioittavasti ja samalla niin uljaan ylevästi, että englantilaisten keskuudesta kuului ihailun sorinaa, herttuan väkisinkin huoatessa katkerasti.

Raoul rakasti, ja hän ymmärsi kaikki. Hän tähtäsi ystäväänsä sellaisen merkitsevän silmäyksen, jolla ainoastaan uskollinen toveri tai huolehtiva äiti kykenee varoittamaan mahdollisesta harha-askeleesta.

Ehtoopäivällä ilmestyi viimein aurinko esiin, tuuli laantui, meren pinta tyyntyi, ja hälvenevä usma paljasti jälleen näkyviin Ranskan myhäilevän rannikon tuhannet valkoiset rakennukset, jotka sievästi kuvastuivat vehmaiden puiden tai sinisen taivaan taustalta.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

85. Teltat

Englantilainen amiraali -- kuten olemme nähneet -- oli omaksunut pikamielistä herttuaa kohtaan sen sävyn, että hän ei ollut huomaavinaankaan tämän uhkaavia silmäyksiä ja ärtyneitä puuskahduksia. Matkan varrella hän oikeastaan oli siihen vähitellen tottunutkin. De Guiche ei ollut vielä havainnut, että tämä äkäisyys nyt oli kääntynyt häneenkin, mutta vaistomaisesti hän ei tuntenut mitään mieltymystä Kaarle II:n suosikkia kohtaan. Kokeneempi ja kylmäverisemmin tarkkaileva leskikuningatar oivalsi täydellisesti aseman ja päätti ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa ehkäistä sen ilmeisen vaaran, että nuoret ylimykset maltittomina riitaantuisivat prinsessan läsnäollessa. Se hetki kyllä tulikin pian.

Levollisuus oli palautunut koko seurueeseen, joka oli hälisten rientänyt ihailemaan vieraan maan maisemia. Ainoastaan Buckinghamin sydäntä myllersi vielä myrsky, kun hän kärsimättömyydessään hoki puoliääneen nuorelle prinsessalle:

"Madame, Madame, taivaan nimessä, lähtekäämme maihin, minä rukoilen teitä! Ettekö näe, että tuo Norfolkin tomppeli kiusaa minut kuoliaaksi mielistelevällä huolenpidollaan teistä?"

Henriette kuuli sanat ja hymyili; hän ei vastatessaan kääntynyt päin, mutta antoi vain äänelleen sen lievän nuhteen ja riuduttavan nenäkkyyden soinnun, jolla keimailu osaa kieltävässä muodossa lausua hyväksymisensä.

"Hyvä loordi", hän sanoi hiljaa, "olen teille jo sanonut, että te olette järjiltänne."

Lähellä seisova Raoul kuuli Buckinghamin pyytelyn ja prinsessan vastauksen; hän näki herttuan siirrähtävän nyt askeleen taaksepäin ja huoaten pyyhkäisevän otsaansa, ja häntä värisytti ajatella, mitä seurauksia saattoikaan koitua hillittömän hovimiehen intohimoisesta rakkaudesta tällaisissa olosuhteissa. Viimein amiraali tahallisen verkkaisesti antoi lopullisen määräykset veneiden vesillelaskemisesta, jolloin herttua ilmaisi niin maltitonta ihastusta, että vieras olisi voinut luulla hänen olevan päästänsä vialla. Norfolkin kreivin valvonnan alaisena laskettiin ensin varovasti alas amiraalilaivan kupeelta iso saima kauttaaltaan liputettuna; siinä oli tilaa kahdellekymmenelle soutajalle ja mukavasti viidelletoista matkustajalle. Tämän todella kuninkaallisen purren pääkoristeluna oli samettiverhoja, Englannin vaakunaompeluksilla somistettuja teljopeitteitä ja kukkakiehkuroita.

Tuskin oli saima koskettanut vettä ja soutuväki kohottanut aironsa, odottaen prinsessan tuloa, niinkuin sotamiehet tekevät kunniaa aseillaan, kun Buckingham kiirehti laskuportaiden luo, asettuakseen vastaanottajaksi purteen. Mutta kuningatar pidätti hänet.

"Mylord", hän sanoi, "ei ole sopivaa, että antaisitte tyttäreni ja minun mennä maihin asuntojemme tulematta varmaan kuntoon. Pyydän teitä siis lähtemään edellämme kaupunkiin, valvoaksenne siellä, että meidän saapuessamme on kaikki valmista."

Siinä oli taaskin kova kolaus herttualle, ja aavistamattomana se koski kahta kipeämmin. Hän sopersi, punastui, mutta ei kyennyt vastaamaan millään selvällä estelyllä. Hän oli luullut saavansa pysytellä prinsessan lähimmässä seurassa soutumatkalla, siten viimeiseen asti nauttiakseen kohtalon myöntämistä onnellisista hetkistä. Mutta kuningattaren pyyntö oli nimenomainen käsky. Amiraali oli kuullut sen ja huusi heti: "Pikkuvene vesille!"

Määräys pantiin täytäntöön sillä erityisellä vauhdikkuudella, jota harjoitellaan sotalaivastossa. Mielenkarvaudessaan herttua loi epätoivoisen silmäyksen prinsessaan, rukoilevan katseen leskikuningattareen, vimmaisen vihansalaman amiraaliin. Mutta prinsessa ei ollut näkevinään, kuningatar käänsi pois päänsä, ja amiraali puhkesi nauramaan. Tästä oli korskea herttua jo vähällä hyökätä häneen käsiksi, mutta samassa leskikuningatar nousi seisaalle.

"Lähtekää jo, monsieur", sanoi hän käskevästi.

Herttua malttoi mielensä, mutta katseli vielä ympärilleen ja teki viimeisen yrityksen.

"Entä te, messieurs", hän kysyi ristiriitaisista tunteista tukahtuvalla äänellä, "ettekö lähde kumppaneikseni, herra de Guiche ja herra de Bragelonne?"

De Guiche kumarsi muodollisesti.

"Olen kuningattaren käskettävissä kuten toverinikin", hän vastasi; "teemme niinkuin hän suvaitsee määrätä."

Ja hän vilkaisi nuoreen prinsessaan, joka loi silmänsä alas.

"Suokaa anteeksi, herttua", selitti leskikuningatar, "mutta kun herra de Guiche kerran edustaa täällä kruununprinssiä, tulee hänen isännöidä meille Ranskan puolesta niinkuin te olette tähän asti ollut englantilaisena seurueen johtajana. Hänen on senvuoksi saatettava meitä, ja meidän olisi muuten myönnettävä tämä pikku suosio sille urheudellekin, joka toimitti hänet vaikeana hetkenä luoksemme."

Buckingham avasi suunsa vastatakseen; mutta kenties hän ei saanut selvästi ajatelluksi tai tavannut sanoja mielipiteensä lausumiseksi, joten hän käännähtikin äänettömänä pois kuin huumautunut ja hyppäsi aluksesta suoraa päätä veneeseen. Soutajat hädin ehtivät pidättämään häntä tuiskahtamasta mereen ja kykenivät vaivoin itsekään pysymään veneessä, joka keikahteli kumoutumaisillaan.

"Mylord on ehdottomasti menettämässä järkensä", virkkoi amiraali Raoulille.

"Minäkin pelkään hänen mielentilansa kehitystä", vastasi Bragelonne.

Soutajiensa kiidättäessä venettä rantaan päin Buckingham kaiken aikaa hellittämättömästi tuijotti amiraalilaivaan niinkuin aarrekirstunsa äärestä temmattu saituri. Mutta mitään vastausta ei tullut hänen merkkeihinsä, eleihinsä ja surkeihin asentoihinsa. Viimein hän masentuneena vaipui teljolle ja repi tukkaansa, merimiesten huolettomina soutaessa rantaan, jonne herttua saapui yhä niin pökertyneenä, että jollei hän olisi satamassa kohdannut omaa lähettiänsä, joka oli majoitusmestarina ennakolta pidättänyt huoneistot, ei hän olisi kyennyt edes tietänsä kysymään. Tultuaan omaksi asunnokseen varattuun taloon hän sulkeutui sinne kuin raivostustaan hautova Akhilleus telttaansa.

Kuninkaallinen saima läksi liikkeelle amiraalilaivasta juuri silloin, kun Buckingham astui maihin. Sitä seurasi parkaasi täynnä upseereja, hovilaisia ja hartaita ystäviä. Laivaa vastaan riensi kiireesti suuri väenpaljous kalastajaveneillä, rannikkoruuhilla ja pitkillä normandialaisilla pinasseilla. Linnakkeiden kanuunat jyrähtelivät, amiraalilaiva ja molemmat toiset englantilaiset alukset vastasivat yhteislaukauksilla, ja ulapalle leijui ammottavista tulikidoista valkoisia savuhahtuvia, jotka vähitellen haihtuivat taivaan sineen.

Prinsessa astui laiturin portaille. Raikuva soitto toivotti hänet tervetulleeksi mantereelle ja saatteli hänen kulkuaan, kun hän keskikaupungille kävellessään polki sirolla jalallaan uhkeita mattoja ja kukkavihkoja, joita oli levitetty kaduille. Tällöin de Guiche ja Raoul englantilaisten keskestä sivulle pujahtaen lähtivät oikoteitse nopeasti samoamaan kaupungin läpi prinsessan asunnolle päin.

"Kiirehtikäämme", oli Raoul huomauttanut ystävälleen, "sillä Buckinghamin luonteesta päättäen hän tekee meille jonkun kolttosen nähdessään eilisiltaisen neuvottelumme tulokset."

"No, meillä on siellä de Wardes, joka kyllä osaa olla karski puolestaan", vastasi kreivi, "ja Manicamp torjuu kaikkea silkoisella sävyisyydellään."

Hän joudutti kuitenkin askeleitaan, ja viiden minuutin kuluttua he olivat kaupungintalon näkösällä. Heidän huomionsa kohdistui heti siihen ilmiöön, että aukiolle oli kokoontunut suuri joukko herrasmiehiä.

"Hyvä!" virkkoi de Guiche; "asuntomme näkyvät olevan kunnossa."

Kaupungintalon edustalla kohosikin kahdeksan mitä muhkeimmin varustettua telttaa, joiden viiritangoissa liehui Ranskan ja Englannin yhdistettyjä lippuja. Nämä komeat tilapäiset asumukset saarsivat koko kaupungintaloa väriloistoisena vyöhykkeenä, vartionaan kymmenen paashia ja kaksitoista lähettiläiden saattueeksi annettua jääkäriä.

Näky oli hyvinkin eriskummainen. Teltat oli pystytetty yöllä ja sitten päivän mittaan verhottu sisä- ja ulkopuolelta mitä kalleimmilla kankailla de Guichen määräysten mukaan, ja ne ympäröivät prinsessan asunnoksi varattua kaupungintaloa ihan täydellisesti, sillä vartio oli liittänyt ne toisiinsa silkkiköysillä, niin että Buckinghamin suunnitelma oli mennyt kerrassaan myttyyn, jos hänen aikeenaan tosiaan oli ollut pidättää omalle saattueelleen kaupungintalon koko lähistö. Nyt sensijaan pääsi rakennuksen portaille yhdestä ainoasta kohdasta, joka ei ollut ummistettu silkkiaidakkeella, nimittäin kahden huvimajoja muistuttavan teltan solasta, joiden oviaukot olivat tämän kujan kumpaisellakin sivulla.

Nuo kaksi telttaa oli varattu de Guichelle ja Raoulille, ja oli sovittu, että de Wardes kaiken aikaa oleskelisi edellisessä ja Manicamp jälkimmäisessä, estääkseen tungettelijoita käyttämästä tätä tietä. Kaikkien kahdeksan teltan lähettyvillä kuhisi satakunta upseeria, aatelismiestä ja paashia silkissä ja kultakirjailussa kuin mehiläiset pesänsä suulla. Tuo miekkamiesten parvi oli valmiina tottelemaan lähetystön kahden johtajan, de Guichen ja Bragelonnen, pienintäkin viittausta ja esiintyi varsin vaikuttavana mahtina.

Saapuessaan aukiolle päättyvän kadun kulmaan molemmat nuoret ylimykset samalla havaitsivat harvinaisen loisteliaan ratsastajan, joka toiselta kadulta tullen lasketti täyttä neliä aukiolle. Hän hajoitti ensin uteliaan yleisön rivit ja nähdessään nuo hetkelliset rakennukset huudahti nolostuksesta ja kiukusta. Se oli Buckingham; mielentylsyydestään tointuneena hän oli pukeutunut parhaisiinsa ja lähtenyt kaupungintalolle odottamaan kuninkaallisia vieraita. Mutta telttojen välikössä häneltä ehkäistiin pääsy; hänen täytyi pakostakin pysähtyä. Vimmastuneena kohotti ylpeä herttua ratsuraippansa, ja silloin kaksi upseeria tarttui hänen käteensä. De Wardes oli pistäytynyt ylös kaupungintaloon huolehtimaan muutamista de Guichen antamista ohjeista, mutta herttuan aiheuttama hälinä käänsi puoleensa Manicampin huomion, tämän laiskana lojuessa pääsyteltan pieluksilla. Melun jatkuessa hän kohousi huolettomana kuten tavallisesti ja ilmestyi oviverhojen edustalle.

"Mitä meteliä täällä pidetään?" kysyi hän säveästi. Sattumalta osui hiljainen tovi juuri siksi hetkeksi, jolla hän lausui kysymyksensä, niin että lähin ympäristö kuuli sen, vaikka hän puhuikin aivan hiljaisen rauhallisesti.

Buckingham kääntyi silmäämään puhujan pitkää ja laihaa vartaloa ja velttoja kasvoja. Yksinkertaisen asunsakaan johdosta ei tämä tuntematon aatelismies herättänyt hänessä paljon kunnioitusta, ja hän vastasi halveksivasti: "Kuka te olette, monsieur?"

Manicamp nojausi vantteran jääkärin käsivarteen, tämän seistessä suorana ja tukevana kuin kirkonpilari, ja tiedusti järkähtämättömän levollisena: "Entä te, monsieur?"

"Minä olen Buckinghamin herttua. Olen vuokrannut kaikki rakennukset kaupungintalon ympäristöstä, ja minulla on asiaa kaupungintaloon, jonne olen juuri itselleni pidättänyt vapaan pääsyn. Teillä ei ole oikeutta sulkea minulta tietä."

"Mutta mikä estää teitä menemästä sinne, monsieur?" kysyi Manicamp.

"No, vartiosoturinne!"

"Niin, kun pyritte portaille asti ratsain, monsieur, ja ohjeena on päästää ainoastaan jalankulkijoita."

"Kellään muulla kuin minulla ei ole oikeutta antaa täällä ohjeita", sanoi Buckingham.

"Kuinka niin, monsieur?" kysyi Manicamp lempeällä äänellään. "Suvaitkaa armollisesti selittää minulle se arvoitus."

"Syystä että olen vuokrannut aukion kaikki talot, kuten jo sanoin."

"Sen tiedämme hyvin, koska meille on jäänyt ainoastaan itse aukio."

"Te erehdytte, monsieur: tori kuuluu minulle kuten rakennuksetkin."

"Oh, suokaa anteeksi, monsieur, siinä te olette väärässä. Meillä puhutaan kuninkaan turusta, ja aukio on siis hänelle omistettu, joten se kuuluu meille, kun olemme täällä kuninkaan lähettiläinä."

"Olen jo kysynyt teiltä, kuka olette, monsieur?" kivahti Buckingham katkeroituneena puhuttelijansa kylmäverisyydestä.

"Nimeni on Manicamp", vastasi nuori mies niin suloisella äänellä kuin olisi tuuliharppu soinnahtanut.

Buckingham kohautti olkapäitänsä.

"Lyhyeen sanoen", hän virkkoi, "aukio oli vapaa silloin, kun vuokrasin rakennukset kaupungintalon ympäriltä; nämä parakit supistavat näköalaani, korjatkaa ne pois!"

Kuulijain keskuudessa nousi kumeata ja uhkaavaa sorinaa. Samassa saapui paikalle de Guiche; hän työnsi syrjään joukon, joka eroitti hänet Buckinghamista, ja Raoulin saattamana hän ilmestyi herttuan luo toiselta puolen, juuri kun de Wardes tuli toisaalta.

"Suokaa anteeksi, mylord", hän sanoi, "mutta jos teillä on mitään vaatimusta tehtävänä, suvaitkaa esittää se minulle, koska minä olen suunnitellut nämä asumukset."

"Minä sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, monsieur, että sana parakki kuulostaa pahalta", lisäsi Manicamp säveästi.

"Sanoitte siis, monsieur?" jatkoi de Guiche.

"Minä sanoin, herra kreivi", vastasi Buckingham, jonka äänenpainossa vielä tuntui kiukkua, vaikka vertaisen läsnäolo hillitsi sitä, "että on mahdotonta näiden telttojen jäädä tähän."

"Mahdotontako", virkahti de Guiche, "ja minkätähden?"

"Ne häiritsevät minua."

De Guiche ei voinut olla kärsimättömästi liikahtamatta, mutta Raoulin levollinen silmäys sai hänet malttamaan mielensä.

"Niistä täytyy olla teille vähemmän häiriötä kuin meille siitä ennakkotilauksen väärinkäyttämisestä, jonka te olette ottanut oikeudeksenne, monsieur."

"Väärinkäyttämisestä!"

"Niin, epäilemättä. Te toimitatte tänne asiamiehen, joka teidän nimessänne vuokraa koko kaupungin, ollenkaan välttämättä niiden ranskalaisten tarpeista, joiden täytyi olla tulossa prinsessaa vastaanottamaan. Se ei ole kovinkaan ystävällistä esiintymistä liittolaiskansan edustajalta, herttua."

"Maa kuuluu ensimmäiselle haltuunottajalle", sanoi Buckingham.

"Ei Ranskassa, monsieur."

"Ja miksei Ranskassa?"

"Siksi, että Ranska on säädyllisyyden kotipaikka."

"Mitä se merkitsee?" huudahti Buckingham niin tulistuneesti, että läsnäolijat peräytyivät odottaen yhteentörmäyksen heti tapahtuvaksi.

"Se merkitsee, monsieur", vastasi de Guiche vaaleten, "että minä olen rakennuttanut nämä asunnot itselleni ja ystävilleni Ranskan lähettiläiden ainoaksi suojaksi, mitä teidän vaateliaisuutenne on jättänyt meille kaupungissa, ja että me myös asumme näissä, ellei voimakkaampi ja hallitsevampi tahto kuin teidän lähetä meitä takaisin."

"Toisin sanoen, me emme ole häädönalaisia, kuten laissa lausutaan", tokaisi Manicamp leppoisesti.

"Minä toivoakseni tiedän sellaisen mahdin, jota kaipaatte, monsieur", vastasi Buckingham kreiville, laskien kätensä miekankahvaan.

Juuri kun Eripuraisuuden jumalatar mieliä tulistuttaen oli kääntämässä kaikki säilät vastakkain, Raoul laski kätensä sävyisästi Buckinghamin olalle.

"Vain sana, mylord", hän virkkoi.

"Oikeuteni, oikeuteni ensin!" huudahti kuumaverinen nuori mies.

"Juuri siitä kohdasta aioin saada kunnian puhua teille", selitti Raoul.

"Mutta älkää siis haastako pitkään, monsieur."

"Teen vain yhden kysymyksen, ja te näette, ettei lyhyemminkään voi esittää asiaa."

"No, puhukaa."

"Tekö menette naimisiin kuningas Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa vai prinssi Filip?"

"Mitä sanottekaan?" äännähti Buckingham ihan kauhistuneena peräytyen.

"Vastatkaa minulle, monsieur, olkaa hyvä", tivasi Raoul rauhallisesti.

"Onko tarkoituksenanne tehdä minusta pilaa, monsieur?" sanoi Buckingham.

"Siinäkin on vastausta, monsieur, ja se riittää minulle, siis myönnätte, että te tässä ette mene naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"Sehän toki on selvää, monsieur."

"Suokaa anteeksi, mutta käyttäytymisenne tuotti siihen seikkaan jo epäselvyyttä."

"Mitä oikein yritättekään saada lausutuksi, monsieur?"

Raoul lähestyi herttuaa.

"Teillä on raivostuksen purkauksia, jotka muistuttavat mustasukkaisuuden riivaannusta", hän sanoi ääntänsä alentaen; "ettekö sitä huomaa, mylord? Mutta mustasukkaisuus ei tartu sivulliseen, vaan rakastajaan tai puolisoon; sitä suuremmalla syyllä uskon teidän käsittävän menettelynne sopimattomuuden, mylord, kun nainen tässä tapauksessa on prinsessa."

"Monsieur", huudahti Buckingham, "häpäisettekö madame Henrietteä?"

"Te häntä häpäisette, mylord", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti, "ottakaa se huomioonne. Vastikään te amiraalilaivassa jo pahastutitte kuningatarta ja kiusasitte amiraalilta kaiken kärsivällisyyden. Pidin teitä silmällä, mylord, ja luulin ensin järjessänne olevan vikaa; mutta sitten olen oivaltanut tuon hullaannuksen todellisen laadun."

"Monsieur!"

"Malttakaa, lisään vielä sanasen. Toivoakseni olen ainoa ranskalainen, jolle salaisuutenne on selvinnyt."

"Mutta ettekö käsitä, monsieur, että käyttämäänne puheenlaatua on mahdoton sietää?" virkkoi Buckingham väristen sekä kiukusta että rauhattomuudesta.

"Punnitkaa te sanojanne, mylord", vastasi Raoul korskeasti. "En ole sellaista sukua, jonka huomautteluja sopii ehkäistä; mutta te päinvastoin edustatte nimeä, jonka intohimot ovat epäiltyjä kaikille kunnon ranskalaisille. Toistan senvuoksi vieläkin: olkaa varuillanne, mylord!"

"Mistä, -- jos suvaitsette selittää? Uhkaatteko kenties minua?"

"Olen kreivi de la Fèren poika, herttua, ja minä en milloinhan uhkaa, vaan isken suoraan. Ollaksemme asemasta aivan selvällä kannalla, ilmoitan vain teille --"

Buckingham puristi kätensä nyrkkiin, mutta Raoul pitkitti ikäänkuin mitään havaitsematta -- "että ensimmäisestä sopimattomasta sanasta, jonka sallitte kuulua huuliltanne hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan... Oh, malttakaa mielenne, herttua, niinkuin minäkin... olen ollut vaiti, kun prinsessa oli englantilaisten hoivassa, mutta hänen nyt tultuaan Ranskan maaperälle kruununprinssin nimessä vastaanotettuna valittavakseni jää kaksi toimenpidettä, heti kun te oudossa kiintymyksessänne aiheutatte vähintäkin loukkausta Ranskan kuninkaalliselle huonekunnalle: minun joko täytyy julkisesti ilmoittaa, mikä hulluus teidät on vallannut, jotta teidät häpeällisesti lähetetään takaisin Englantiin, tai jos parempana pidätte, survaisen tikarini kurkkuunne koko yleisön nähden. Jälkimmäinen keino muuten näyttää minusta soveliaammalta, ja luultavasti turvautuisinkin siihen."

Buckingham oli kalvennut vaaleammaksi kuin hänen englantilainen pitsikaulurinsa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi, "aatelismieskö noin puhun?"

"Niin, puhutellessaan villiintynyttä. Parantukaa, mylord, kuullaksenne minulta toisenlaista puheenlaatua."

"Oh, mutta näettehän, että ihan tukehdun tuskasta, herra de Bragelonne!" sopersi herttua käheällä äänellä ja tarttuen kaulaansa.

"Jos niin kävisi tällä hetkellä, monsieur", vastasi Raoul järkkymättömän kylmäverisenä, "pitäisin sitä todella suurena onnena, sillä kuolemanne ehkäisisi kaikenlaisia pahoja puheita teistä ja niistä korkeista henkilöistä, jotka teidän kiintymyksenne niin silmittömästi panee alttiiksi häpeän vaaraan."

"Oi, te olette oikeassa, olette oikeassa", myönsi onneton nuori ylimys. "Niin, niin, kuolla! Niin, parempi kuolla kuin kärsiä tätä kidutusta."

Ja hän vetäisi puolittain esille povestaan siron väkipuukon, jonka pää oli koristeltu välkkyvillä jalokivillä.

Raoul työnsi hänen kätensä takaisin. "Varokaa, monsieur", hän virkkoi; "jos ette sitten surmaa itseänne, niin olette menetellyt naurettavasti, mutta päätöksenne toteuttaminen synkistäisi verisellä muistolla Englannin prinsessan häitä."

Buckingham seisoi kotvasen läähättäen. Hänen huulensa vapisivat, kasvolihakset olivat jännittyneet, katseet hairahtelivat kuin houriossa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi sitten äkkiä, "en tunne ylevämpää miestä, -- olette mitä täydellisimmän aatelismiehen arvoinen poika. Asukaa teltoissanne!" ja hän kietaisi molemmat kätensä Raoulin kaulaan. Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tästä odottamattomasta käänteestä jännittyneinä tarkattuaan toisen kiistapuolen maltittomuutta ja toisen jäykkää itsepintaisuutta, ja innostuivat taputtamaan käsiänsä ja kohottamaan monia riemastuneita eläköön-huutoja.

De Guiche myös vuorostaan syleili Buckinghamia, joskin hiukan vastoin sydämensä ääntä. Tämä oli veljellisen tutustumisen merkkinä muille englantilaisille ja ranskalaisille, jotka siihen asti olivat levottomina tähystelleet toisiansa. Kohtauksen kehityttyä tälle asteelle saapui kuninkaallinen saattue, joka ilman Bragelonnea olisi tavannut kaksi sotaista joukkoa ottelussa ja nähnyt kukkaset veren tahraamina. Lippujen ilmestyminen näkyviin palautti kunnioittavan hiljaisuuden.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

86

Yö.

Sopu vallitsi jälleen telttojen ympäristössä. Englantilaiset ja ranskalaiset kilpailivat keskinäisessä kohteliaisuudessa ja samoin kilvaten ilmaisivat tunteitaan ylhäisten matkustavaisten parissa. Englantilaiset lähettivät ranskalaisille kukkia, joita olivat hankkineet varastoon nuoren prinsessan perilletulon juhlimiseksi, ja ranskalaiset kutsuivat kaikkia englantilaisia illalliselle, jota valmistelivat seuraavaksi päiväksi. Prinsessa sai pelkkiä yksimielisiä onnitteluja osakseen, ja koko yleisö osoitti hänelle kunnioitustaan kuin kuningattarelle, jopa jotkut palvoivat häntä kuin epäjumalaa. Leskikuningatar esiintyi ranskalaisia kohtaan mitä sydämellisimmin. Olihan hän nyt tullut kotimaahansa, ja hän oli ollut Englannissa liian onneton, voidakseen saarivaltakunnan tähden vieraantua Ranskasta. Omalla kiintymyksellään hän herätti tyttäressäänkin sen maan rakkautta, jonka vieraanvaraisuutta he olivat kumpikin nauttineet jo ennen kuin se tarjosi heille loistavaa tulevaisuutta.

Tulosaattueen johdettua korkeat vieraat heille varattuun asuntoon ja katselijain hiukan hajaannuttua kuului enää vain edempänä soittokuntain säveliä ja väkijoukon sorinaa, kun yö verhosi tähditetyllä hunnullaan meren, satamakaupungin ja maaseudun, joita yhä osittain kuohutti päivän suuri tapaus. Silloin de Guiche palasi telttaansa ja istu tuijottaen jakkaralle niin kärsivän näköisenä, että se herätti Bragelonnen huomiota, ja kuullessaan ystävänsä raskaasti huokailevan hän astui lähemmäksi. Kreivi oli heittäytynyt istuinta päin, nojaten olkaansa teltan kannattimeen, käsi otsalla, rinta huohottavana ja polvi rauhattomasti vavahdellen.

"Sinä kärsit, ystäväni?" kysyi Raoul.

"Julmasti."

"Ruumiillisesta nääntymyksestäkö?"

"Niin, olen menehtymäisilläni."

"Tämä on ollut tosiaan rasittava päivä", jatkoi nuori mies kiinteästi tähystäen kumppaniansa.

"On, mutta kyllähän uni virkistää minut kuntoon."

"Haluatko jäädä rauhaan?"

"En, minulla on puhuttavaa sinulle."

"En anna sinun puhua ennen kuin olen itse hiukan kysellyt, de Guiche."

"Tiedustele vain, mitä mielesi tekee."

"Mutta ole vilpitön."

"Sinulle vastaan aina suoraan."

"Tiedätkö, mikä niin raivostutti Buckinghamia?"

"Minulla on aavistukseni."

"Että hän rakastaa kruununprinsessaa, eikö niin?"

"Häntä katsellessaan ainakin voisi mennä valalle siitä."

"No niin, siinä ei ole mitään perää."

"Oh, nyt sinä erehdyt, Raoul! Olen selkeästi nähnyt sen tuskan hänen silmissään, liikkeissään ja koko olemuksessaan aamusta alkaen."

"Sinä olet runoilija, hyvä kreivi, ja näet kaikkialla runoutta."

"Olen herkkä huomaamaan rakkautta."

"Missä sitä ei ole."

"Haa, on varmasti!" huudahti kreivi kiihkeänä.

"Sanoppas, mikä sinut saattaakaan niin terävänäköiseksi", kysyi Raoul katsoen häneen tiukasti.

"No", vastasi de Guiche epäröiden, "itserakkaus tietenkin.

"Itserakkaus! Se on kai liian pitkä sana, de Guiche."

"Mitä tarkoitat?"

"Tahdon huomauttaa, veikkonen, että sinä tavallisesti olet vähemmän apealla tuulella kuin tänä iltana."

"Väsyttää."

"Ei, kuulehan, me olemme yhdessä samonneet sotaretkelle, istuneet ratsailla kahdeksantoista tuntia yhteen menoon ja vielä naureskelleet, kun altamme on sortunut jo kolme ratsua uupumuksen tai nälän menehdyttäminä. Väsymys ei nyt noin painosta mieltäsi, kreivi."

"No, lienen sitten alakuloisena pelkästä äkäännyksestä."

"Lordi Buckinghamin hupsuuden tähden?"

"Niin kylläkin; eikö meille herraamme edustaville ranskalaisille ole suututtavaa nähdä englantilaisten liehittelevän tulevaista valtiatartamme?"

"Oikeassa olet; mutta herttua ei luullakseni ole vaarallinen."

"Ei, mutta hän tuottaa häiriötä tungettelullaan. Eikö hän tänne saapuessaan ollut vähällä aiheuttaa rettelöä englantilaisten ja meidän kesken? Ilman sinun ihmeellistä ymmärtäväisyyttäsi ja lujuuttasi olisimmekin joutuneet miekkasille koko kaupungin nähden."

"Huomasithan hänen muuttuvan."

"Se on totta, mutta siitä käänteestä juuri olenkin ymmällä' Sinä puhelit hänen kanssaan hiljaa; mitä haastoitkaan hänelle? Uskoit hänen rakastavan prinsessaa ja huomautit siitä hänelle; mutta intohimo ei mukaudu noin helposti, -- hän ei kai siis lopultakaan oikealla tavalla rakasta madame Henrietteä!"

De Guiche lausui viime sanansa niin hillittömän kiihtymyksen vallassa, että Raoul kohotti päätänsä. Varakreivin ylevät kasvot kuvastivat ilmeistä mielipahaa.

"Voin kyllä mainitakin sinulle, mitä hänelle lausuin, kreivi", sanoi hän. "Huomautin herttuan katselevan hallitsijansa sisarta suorastaan luvattomaksi kiihkoksi yltyneellä kiintymyksellä, jolla ei voinut olla mitään kunniallisesti tavoitettavaa päämäärää, niin että sellainen esiintyminen ehdottomasti loukkasi meitä, jotka olimme tulleet noutamaan nuorta morsianta kihlattunsa luokse."

"Niinkö hänelle sanoit?" tokaisi de Guiche punastuen.

"Aivan suoraan, ja menin pitemmällekin. Virkoinpa hänelle: 'Mitä te itse ajattelisitte meistä, jos havaitsisitte keskuudessamme jonkun niin riivaantuneeksi ja alamaistuntonsa menettäneeksi, että hän sallisi sydämessään syntyä muita tunteita kuin mitä puhtainta kunnioitusta hallitsijahuoneeseensa liittyvää prinsessaa kohtaan?'"

Nämä sanat kohdistuivat niin suoranaisesti de Guicheen, että tämä kalpeni, ja äkillisen väristyksen valtaamana hän saattoi vain koneellisesti ojentaa toisen kätensä Raoulia kohti, peittäessään toisella silmänsä ja otsansa.

"Mutta, Jumalan kiitos", pitkitti Raoul ystävänsä mielenliikutuksesta välittämättä, "ranskalaiset, joita huudetaan kevytmielisiksi, maltittomiksi, velvollisuuksiaan polkeviksi, osaavat käyttää tervettä harkintaa ja ankaraa kunniantuntoa korkean sopivaisuuden kysymyksissä. Tästä huomauttaessani lisäsin herttualle, että me Ranskan aatelismiehet palvelemme kuninkaitamme uhraamalla heille kaikki intohimomme niinkuin omaisuutemme ja henkemmekin, ja milloin sattumalta kiusaaja johdattaa mieleemme sellaisia pahoja ajatuksia, jotka sytyttävät tuleen sydämen, me heti sammutamme liekin vaikka verellämme. Tällä tavoin -- sanoin -- me pelastamme kolme kunniaa yhdellä kertaa: isänmaamme, valtiaamme ja omamme. 'Niin me toimimme, hyvä herttua', lopetin selittelyni, 'ja siten tulee jokaisen kunnon miehen menetellä'. Ja pätevää se todisteluni näkyy olleenkin, veikkoseni", jatkoi Raoul, "koska kuumaverinen ulkomaalainen vastustelematta alistui siihen."

De Guiche oli tähän asti yhä kumarampaan vaipuneena kuunnellut ystävänsä puhetta, mutta nyt hän nousi ylpein katsein ja tarttui kuumeisella kädellään Raoulin käteen; hänen poskipäänsä hehkuivat, äsken oltuaan kylmän verettömät.

"Sinä puhuit hyvin", tunnusti hän tukahtuneella äänellä, "ja olet kelpo ystävä, Raoul. Kiitos! Nyt pyydän sinua jättämään minut yksin."

"Tahdot olla rauhassa?"

"Niin, tarvitsen lepoa. Aivojani ja sydäntäni on tänä paljon koeteltu; kun huomenna palaat, en ole enää sama mies.

"No niin, nuku yösi hyvin", toivotti Raoul peräytyen.

Kreivi astahti ystäväänsä kohti ja veti hänet sydämellisesti syliinsä. Mutta tässä ystävällisessä puristuksessa kykeni Raoul vielä tuntemaan suuren, lannistetun intohimon vavahtelua.

Yö oli raikas, tähtivaloinen, ihana; tuulen vaimennuttua oli auringon lämpö tuonut kaikkialle iloa, riemua ja rauhaa. Taivaalle oli muodostunut muutamia pitkiä pilvenlonkia, joiden villava valkoisuus lupasi useita itätuulahduksen lauhduttamia kauniita päiviä. Kaupungintalon aukiolla olivat suurten sädekimppujen katkomat pitkät varjot levinneet ikäänkuin jättimäiseksi mustien ja valkoisten paasien mosaiikiksi.

Piankin koko kaupunki vaipui uneen; jäi vain heikko valo pilkoittamaan prinsessan asunnosta öiselle turulle, ja tämä leppoisa alaskierretyn lampun hohde tuntui nuoren tytön tyynen unen heijastukselta, -- immen, jolle elämä on vasta alkanut esittää ensimmäisiä ihmeitään ja jonka sielunliikkeet tyyten tasaantuvat ruumiin uinahtaessa.

Bragelonne astui tovin kuluttua telttansa ovelle hiljaa ja käyntiänsä pidätellen kuin ihminen, joka on utelias katselemaan ja haluaa itse jäädä näkymättömäksi. Paksujen verhojen suojasta hän sai yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkatuksi koko aukiota ja havaitsi hetken kuluttua, että de Guichen teltan oviverhot niinikään puolittain avautuivat ja liehuivat. Raossa kuvastui nuoren kreivin hahmo, kun hän hämyssä hehkuvin silmin tähysti kiihkeästi prinsessan makuuhuoneesta tuikkivaan heikkoon kajastukseen.

Se ystävällinen pilkotus oli kreivin tähtenä. Hänen katseisiinsa ilmestyi koko sielun valtaava pyrkimys. Varjossa vakoillen Raoul käsitti, mitkä hehkuvat ajatukset kutoivat nuoren lähettilään teltasta prinsessan ulokkeelle myötätunnon ihmeellistä ja loihtuista siltaa, kun niitä nostatti niin harras tahto ja hellittämätön kiintymys, että ne varmaankin herättivät rakkauden unelmia laskeutumaan tuoksuiselle makuusijalle, jota kreivi sielunsa silmillä ihasteli.

Mutta de Guiche ja Raoul eivät olleet ainoat valveilla. Eräässä rakennuksessa aukion laidalla oli ikkuna avoinna, ja siitä tunkeutuvan valon häämyssä kuvastui selvin varjopiirtein Buckinghamin herttua, joka mukavasti nojautuen veistoksilla koristeltuun ja sametilla verhottuun poikkipienaan lähetti hänkin prinsessan ulokkeelle kuumia toivotuksia ja rakkautensa hullaannuksen näkyjä.

Bragelonne ei voinut olla hymyilemättä.

-- Onpa siinä sydänparka pahoin piirityksessä, -- tuumi hän prinsessaa ajatellen. -- Ja ylkäpoloinen on kovasti uhattuna, -- lisäsi hän itsekseen kruununprinssiä säälitellen, -- vaikka onkin suuri valtias ja voi kokonaisella armeijalla varjella omaisuuttansa.

Bragelonne tähysti jonkun aikaa noiden kahden huokailijan hupsutusta, kuunteli Manicampin kaikuvan epäkohteliasta kuorsausta, kun hienosteleva aatelismies jyristeli niin korskeasti kuin hänellä olisi jo ollut se sininen pukunsa sinipunaisen vaateparren sijasta, -- kääntyi tuulenhenkeen päin, joka toi hänen korviinsa satakielen etäistä säveltenhoa, ja huomasi sitten saavansa osuudekseen toisen taudin, kaihomielisyyden, niin että hän läksikin levolle, ajatellen omasta kohdastaan, että kenties neljä tai kuusi silmää yhtä kiihkeinä vartioitsi hänen epäjumalaansa Bloisin linnassa kuin de Guiche ja Buckingham täällä.

"Ja neiti de Montalais ei ole mikään vankka varjelus", huoahti hän itsekseen.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

87. Havresta Pariisiin

Seuraavana päivänä vietettiin varsinaiset vastaanottojuhlat niin prameasti ja riemukkaasti kuin kaupungin apuneuvot ja asukkaiden innostus kykeni saamaan aikaan. Viimeiset tunnit omistettiin samalla lähtövalmistuksiin.

Hyvästeltyään englantilaista laivastoa ja viimeisen kerran tervehdittyään isänmaatansa kumarruksella sen lipulle prinsessa nousi kaleeseihin loistavan saattueen keskellä.

De Guiche oli toivonut Buckinghamin herttuan palaavan Englantiin amiraalin mukana; mutta herttuan onnistui johtaa leskikuningatar siihen käsitykseen, että olisi ollut sopimatonta antaa prinsessan saapua Pariisiin melkein hylättynä omien kansalaistensa taholta.

Kun tuli sovituksi, että Buckingham saattaisi prinsessaa, valitsi nuori herttua omaksi seurueekseen joukon aatelismiehiä ja upseereja, niin että pääkaupunkia kohti taivalsikin kokonainen armeija, kylväen kultaa ja näytellen hämmästyttävää muhkeutta kaupungeissa ja kylissä, joiden kautta tämä uhkea parvi kulki.

Oli herttaiset ilmat. Ranska oli ihana katsella olletikin niillä seuduin, joiden halki kulkue riensi. Kevät esitti värikkäimpiä kukkiaan ja vehmainta lehvistöään tälle ylhäiselle nuorisolle. Koko Normandia myhäili kuninkaan kälylle kuin paratiisin puutarha, levittäessään hänen eteensä reheviä niittyjä, sinisiä näköpiirejä, hopeisia jokia.

Matka kului keskeytymättömässä juhlimisessa ja hurmiossa. Se vaikutti de Guicheen ja herttuaankin: edellinen ei enää niin kiivaasti pannut pahakseen englantilaisen uutta lähentelyä, ja jälkimmäinen pääasiallisesti tyytyi herättelemään prinsessan sydämessä isänmaan eloisampaa muistelua, johon liittyi onnellisten päivien ajattelua. Mutta herttuaparan täytyi havaita, että hänen rakkaan Englantinsa kuva himmentyi päivä päivältä prinsessan mielestä, sitä mukaa kun siihen yhä syvemmälle painui Ranskan rakkaus. Hän huomasi, että hänen pikku yrityksensä eivät saaneet osakseen minkäänlaista kiitollisuutta, ja vain sattumalta osuivatkaan prinsessan katseet häneen, niin uljaasti kuin hän ratsastikin mitä tulisimman yorkshireläisen juoksijan selässä. Kohdistaakseen puoleensa jonkunkaan noista avaruudessa harhailevista tai muuanne kiintyneistä katseista hän turhaan yllytti ratsuansa osoittamaan kaikkein suurinta voimaansa, reippauttansa ja vauhtiaan; vimmatusti kiihdyttäen raisua elukkaa lukemattomat kerrat täyteen karkuun esteiden yli, ja jyrkkiä rinteitä pitkin hän alituiseen oli vähällä suistaa sen ruhjoutumaan puita vasten tai kaivantoihin kierimään, -- mutta se oli hyödytömtä tavoittelua: melu sai prinsessan hetkiseksi kääntämään päätänsä, muta sitten hän hienosti hymyillen palautti huomionsa uskollisiin suojelijoihinsa Raouliin ja de Guicheen, jotka tasaisesti ratsastivat hänen kaleesiensa oviverhojen rinnalla.

Silloin Buckingham tunsi mustasukkaisuuden kaikkia kidutuksia; repivä tuska kiehui hänen suonissaan ja kouri hänen sydäntään, -- ja sitten hän osoittaakseen käsittävänsä hupsuutensa ja tahtovansa mitä nöyrimmällä alistuvaisuudella hyvittää sopimattomat ajattelemattomuutensa taltutti ratsun ja pakotti sen hiestä märkänä ja vaahdosta valkotäpläisenä pureskelemaan kuolaimiansa kaleesien lähellä, hovilaisten joukossa. Tällöin hän toisinaan sai palkkiokseen prinsessalta sanasen, joka sekin tuntui hänestä nuhteelta. "Hyvä!" saattoi madame Henriette virkkaa; "nythän te olette järkevä, herra Buckingham!"

Joskus taasen Raoul säveästi huomautti:

"Te surmaatte hevosenne, herttua."

Ja Buckingham kuunteli kärsivällisesti Raoulia, sillä hän tunsi vaistomaisesti, että Raoul oli saanut de Guichen tunteet malttumaan ja että ilman nuoren varakreivin vaikutusta olisi joku hillitön purkaus jommankumman kilpailijan taholta aiheuttanut pahan häiriön, josta olisi karkoitus voinut olla seurauksena. Siitä merkillisestä keskustelusta asti, jossa Raoul oli Havren telttojen edustalla niin suorasukaisesti huomautellut herttualle hänen käyttäytymisensä pahennuksesta, oli Buckingham ikäänkuin vastoin tahtoansa mieltynyt Raouliin. Hän antausi usein puheisiin tämän kanssa, ja melkein aina hän silloin jutteli hänen isästään tai d'Artagnanista, heidän yhteisestä ystävästään, jota Buckingham arvosteli miltei yhtä innostuneesti kuin Bragelonnekin.

Raoul oli halukas haastelemaan tästä aiheesta olletikin de Wardesin kuullen, joka oli koko matkalla tuntenut lisääntyvää äkää Bragelonnen ylemmyydestä ja etenkin hänen vaikutuksestaan de Guichen mielialaan. De Wardesilla oli häijyn luonteen tiukka ja tutkisteleva katse, ja hän oli heti päässyt selville de Guichen tunteista prinsessaa kohtaan. Noudattamatta tässä asiassa Raoulin varovaa pidättyväisyyttä ja antamatta arvoa soveliaisuuden ja oikean ystävyyden vaatimuksille de Wardes tahallaan soinnutteli kovakouraisesti tätä kreivin sielun jännettä, joka muutenkin on aina herkkä nuoruuden rivakkamielisyydessä ja itsekkäässä ylpeydessä.

Oli eräänä iltana pysähdytty Nantesissa. De Guiche ja de Wardes puhelivat kaksistaan nojautuneina katukaiteeseen, Buckingham ja Raoul kävelivät lähellä niinikään pakisten ja Manicamp hauskutteli kuninkaallisia naisia, jotka jo kohtelivat häntä aivan tuttavallisesti hänen joustavan mielenlaatunsa, säveän esiintymisensä ja leppoisan olemuksensa johdosta.

"Tunnusta pois", virkkoi de Wardes kreiville, "että olet pahoin sairaana etkä saa parannusta koulumestariltasi."

"En käsitä sitä puhetta", väitteli kreivi.

"Seikkahan on selvä: sinä riudut rakkauteen."

"Hupsuutta, de Wardes, hupsuutta!"

"Se olisi hupsuutta, myönnän, jos madame olisi välinpitämätön kärsimyksistäsi; mutta hän on tunteillesi siinä määrin huomaavainen, että hänen sävynsä voi herättää arveluita, ja ihan minä pelkään, että opettajasi herra de Bragelonne paljastaa teidät molemmat Pariisiin tullessamme."

"Taaskin hyökkäys Bragelonnea vastaan, de Wardes!"

"Kuulehan, jätä jo sikseen kaikki lapsellisuus", haastoi kreivin paha henki puoliääneen. "Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tahdon sanoa; näet sitäpaitsi selkeästi, että prinsessan katsanto heltyy lempeäksi hänen puhutellessaan sinua. Oivallat hänen äänensä soinnusta, että hän mielellään kuuntelee sinua; tunnet hänen tajuavan kaikki kauniit säkeet, joita hänelle lausuilet, etkä voine kieltää, että hän joka aamu sanoo sinulle nukkuneensa huonosti?"

"Se on totta, de Wardes, se on totta; mutta miksi puhut minulle tätä?"

"Eikö ole tärkeätä nähdä selvästi asema?"

"Ei, kun se näkeminen voi viedä ihmiseltä järjen."

Ja hän käännähti levottomasti prinsessaan päin ikäänkuin olisi de Wardesin vihjauksia vastustaessaankin tahtonut etsiä niille vahvistusta hänen silmistään.

"Kas, maltahan!" virkkoi de Wardes; "etkö näe, että hän kutsuu sinua luokseen? Hei, käytä tilaisuutta, kun koulumestari ei ole estämässä."

De Guiche ei kyennyt pidättymään; vastustamaton vetovoima pakotti hänet lähestymään prinsessaa. De Wardes katseli hänen lähtöään hymyhuulin.

"Te erehdytte, monsieur", sanoi Raoul yhtäkkiä kavuten kaiteen yli, johon nuoret miehet olivat vastikään nojailleet selin; "koulumestari oli saapuvilla ja kuulemassa."

De Wardesin ei tarvinnut vilkaistakaan Raouliin, tunteakseen hänet äänestä, ja hän veti kalpansa heti puoliväliin huotrasta.

"Työntäkää miekkanne takaisin", lausui Raoul; "tiedätte hyvin, että tällaisella matkalla kaikki tuommoiset mielenilmaukset ovat hyödyttömiä. Pidättäkää säilänne, mutta hillitkää myös kielenne. Miksi yritätte istuttaa oman sydämenne myrkkysappea mieheen, jota sanotte ystäväksenne? Minua te tahdotte johdattaa vihaamaan kunnon kansalaista, joka on isäni ja omaisteni ystävä, ja kreiviä koetatte houkutella rakastamaan herrallenne määrättyä naista. Totisesti, monsieur, te olisitte minun silmissäni kavaltaja ja kunniaton roisto, ellen katsoisi paljon todennäköisemmäksi, että järjessänne on vikaa!"

"Sattuvasti sanoinkin teitä koulumestariksi, monsieur!" kuohahti de Wardes. "Teidän omaksumanne äänilaji ja esiintyminen on ruoskaa pitelevän jesuiitin eikä aatelismiehen käyttäytymistä. Pyydän teitä ehdottomasti luopumaan siitä minun edessäni. Minä vihaan herra d'Artagnania siitä syystä, että hän on menetellyt kurjasti isääni kohtaan."

"Te valehtelette, monsieur", sanoi Raoul kylmäkiskoisesti.

"Haa, te väitätte minun puhuvan perättömiä, monsieur!" huudahti de Wardes.

"Miksen sitä sanoisi, kun lausumanne on mahdoton?"

"Syytätte minua vääristelystä, ettekä samalla ole valmis puolustamaan väitettänne miekalla?"

"Olen tehnyt päätöksen, monsieur, etten surmaa teitä ennen kuin olemme toimittaneet prinsessan hänen sulhasensa luo."

"Tekö surmaisitte minut! Oh, teidän vitsakimppunne ei niin vain suomi minua hengiltä, herra koulumestari."

"Ei", vastasi Raoul järkkymättömästi, "mutta herra d'Artagnanin säilä pystyy siihen, ja minulla ei ainoastaan ole sitä asetta, monsieur, vaan hän on opettanut minut sitä käyttämäänkin, ja sillä miekalla minä ajan tullen kostan hänen nimensä häväistyksen."

"Varokaa, varokaa, monsieur!" karjaisi de Wardes. "Ellette heti paikalla anna minulle hyvitystä, niin kaikki keinot kelpaavat kostolleni!"

"Ohoo, monsieur", virkahti Buckingham äkkiä ilmestyen näyttämölle, "siinäpä uhkaus, joka haiskahtaa salamurhalta ja osoittaa kovin huonoa aistia aatelismiehessä."

"Mitä sanotte, herttua?" tiukkasi de Wardes kääntyen häneen päin.

"Pahoittelen äskeisen huomautuksenne loukkaavan englantilaisia korviani."

"No, jos niin on asia, monsieur, niin sitä parempi!" huudahti de Wardes vimmastuksissaan; "siispä tapaan ainakin teissä miehen, joka ei livahda sormieni lomitse. Käsittäkää sanani niinkuin vain haluatte."

"Käsitän niinkuin ne on käsitettävä, monsieur", vastasi Buckingham luonteenomaisen korskeaan tapaansa, joka tavallisessakin keskustelussa antoi hänen haastelulleen erityistä uhmaa. "Herra de Bragelonne on ystäväni, te loukkaatte häntä, ja niinpä vaadin teiltä hyvitystä siitä."

De Wardes vilkaisi Bragelonneen, joka uskollisesti esittäen osaansa pysyi kylmäverisenä herttuan uhmankin edessä.

"Mutta näyttäähän siltä", hän sanoi, "että minä en loukkaa herra de Bragelonnea, koska hän ei katso kannattavan tarttua miekkaansa."

"Ketä siis loukkasitte?"

"Minä vain arvostelin kehnoksi mieheksi herra d'Artagnania", vastasi de Wardes, joka oli pannut merkille, että hän ainoastaan tuon nimen polkemisella kykeni härnäämään Raoulia raivostuksiin.

"No, se on toista", sanoi Buckingham.

"Eikö olekin?" vahvisti de Wardes. "Herra d'Artagnanin ystäville siis kuuluu hänen puolustamisensa."

"Olen täydellisesti yhtä mieltä teidän kanssanne, monsieur", vastasi englantilainen, joka oli saanut takaisin tyyneytensä. "Herra de Bragelonnen loukkaamisesta en olisi oikeammiten voinut esiintyä hänen sijassaan, koska hän on itse paikalla; kun asia taasen koskee herra d'Artagnania..."

"Niin jätätte meidät sitä selvittelemään, monsieur, vai miten?" täydensi de Wardes.

"En, vaan päinvastoin annan teille haasteen", oikaisi Buckingham sivaltaen miekan huotrastaan, "sillä jos herra d'Artagnan on tuottanut haittaa teidän isällenne, on hän tehnyt tai ainakin yrittänyt tehdä suuren palveluksen minun isälleni." De Wardes liikahti hämmästyneenä. "Herra d'Artagnan", pitkitti Buckingham, "on uljain aatelismies, mitä tunnen. Mitä suurimmalla mielihyvällä senvuoksi maksan teille miekallani, mitä kiitollisuudessani olen hänelle velkaa."

Ja Raoulille kumartaen Buckingham soreasti heittäytyi taisteluasentoon. De Wardes siirrähti askeleen, heidän iskeäkseen aseensa ristiin.

"Hei, hei, hyvät herrat", sanoi Raoul astuen eteenpäin ja asettaen vuorostaan oman säilänsä paljastettuna kiistakumppanuksien väliin, "tämän asian vuoksi ei teidän kannata käydä verenvuodatukseen prinsessan nähden. Herra de Wardes kyllä puhuu pahaa herra d'Artagnanista, mutta hän ei edes tunne sitä miestä."

"Ohoo, enkö muka tunne d'Artagnania?" tiuskaisi de Wardes hammasta purren ja laskien miekkansa kärjen maata kohti.

"Ette ollenkaan, ettekä edes tiedä, missä hän oleskelee", vastasi Raoul levollisesti, "koska kerran hänen tähtensä haastatte riitaa vieraitten kanssa, sen sijaan että tavoittaisitte hänet itsensä."

De Wardes kalpeni.

"Mutta voin kyllä ilmoittaa teille, missä hän oleskelee, monsieur", jatkoi Raoul. "Herra d'Artagnan on Pariisissa; palvelusvuorollaan hän asuu Louvressa, mutta vapaina hetkinään Rue des Lombardsin varrella. Hän on aivan helposti tavattavissa jommastakummasta paikasta, ja kun teillä on niin paljon valittamista hänestä, niin ette menettele uljaan miehen tavoin, jättäessänne vaatimatta häneltä hyvitystä, jota tunnutte tahtovan kaikilta muilta paitsi juuri asianomaiselta."

De Wardes pyyhki hikeä otsaltaan.

"Hyi, herra de Wardes", morkkasi Raoul; "ei ole sopivaa rettelöidä tuolla tavoin, kun kaksintaisteluista on julkaistu ankaria kieltoja. Ajatelkaa toki: kuningas panisi tottelemattomuutemme kovin pahakseen, varsinkin tällaisena aikana, ja hänellä olisi siihen täysi syy."

"Välttelyä!" mutisi de Wardes; "verukkeita!"

"Jopa jotakin!" vastasi Raoul; "miksi puhutte tuollaisia päättömyyksiä, hyvä herra de Wardes? Tiedätte hyvin, että Buckinghamin herttua on kymmenenkin kertaa kunnostautunut miekkasilla eikä suinkaan karttele yhdettätoista. Hiisi vieköön, hänellä on nimi, joka velvoittaa! Ja tiedätte kyllä, että minäkin tappelen. Olen taistellut Sensin luona, Bléneaussa, Flandrian rannikolla, -- tykkimiesten edellä, sata askelta edenneenä rintamasta, teidän muuten jättäytyessänne sata askelta rintaman taakse. Tosin siellä oli liian paljon väkeä, jotta urheutenne olisi voinut pistää silmään, niin että te ette sitä halunnutkaan näytellä; mutta täällä se kykenee aiheuttamaan häväistysjutun, ja te tahdotte saavuttaa huomiota millä tavoin hyvänsä. Älkää sentään luulko, että minä ryhdyn auttamaan teitä suunnitelmassanne, herra de Wardes. Sitä mielihyvää en teille suo."

"Tuo on silkkaa järkeä", arvosteli Buckingham pistäen miekkansa takaisin huotraan, "ja pyydän teitä suomaan anteeksi, herra de Bragelonne, että annoin ensi hetkenä houkutella itseäni maltittomuuteen."

Mutta de Wardes päinvastoin hypähti raivostuneena eteenpäin ja miekka koholla uhkasi Raoulia, joka hädin ehti turvautua neljännesväistöön.

"Varovammin, monsieur, -- olitte puhkaista silmäni!" virkkoi Bragelonne rauhallisesti.

"Mutta ettekö siis tahdo taistella?" raivosi de Wardes.

"En tällä hetkellä; mutta minä lupaan heti Pariisiin tultuamme viedä teidät herra d'Artagnanin luo, jolle sitten esitätte valituksenne. Herra d'Artagnan pyytää kuninkaalta lupaa käydä miekkasille kanssanne, kuningas suostuu siihen, ja saatuanne maistaa hänen säiläänsä te varmasti ajattelette alistuvammalla mielellä raamatun opetuksia vääryyksien unohtamisesta, hyvä herra de Wardes!"

"Haa!" kiljaisi de Wardes moisen kylmäverisyyden tuskaannuttamana: "kyllä näkee, että te olette puolittain lehtolapsi, herra de Bragelonne!"

Raoul kävi kasvoiltaan vaaleaksi kuin palttina; hänen silmistään leimahti salama, joka sai de Wardesin hätkähtämään taaksepäin. Se kauhistutti Buckinghamiakin, ja herttua heittäysi kiistaajain väliin, joiden hän odotti näkevänsä karkaavan käsiksi toisiinsa. De Wardes oli säästänyt tämän solvaisunsa viimeiseksi; hän kouraisi kiivaasti miekkansa kahvaa ja valmistausi otteluun.

"Olette oikeassa, monsieur", lausui Raoul, rajulla ponnistuksella malttaen mielensä; "tiedän ainoastaan isäni nimen. Mutta minä tunnen kreivi de la Fèren kunnon ja kunniallisuuden liian hyvin, hetkeäkään pelätäkseni, että syntymääni liittyy mitään tahraa, kuten te näytte vihjaavan. Äitini tuntemattomuus on minulle niin ollen vain murhe eikä häpeä. Mutta teiltä puuttuu säädyllistä inhimillisyyttä, monsieur, kun soimaatte minua seikasta, josta tunnen vain murhetta. Loukkaus on joka tapauksessa nyt lausuttu, ja tällä kertaa katson itseni loukatuksi! Olkoon siis sovittuna, että te välienne selviydyttyä herra d'Artagnanin kanssa hyvitätte minun asiani."

"Ohoh", vastasi de Wardes karvaasti hymyillen, "sitä tavatonta varovaisuutta, monsieur! Vastikään takasitte minun saavan herra d'Artagnanin miekasta iskun, ja vasta sen tapahduttua te tarjoudutte taistelemaan kanssani."

"Älkää olko siitä huolissanne", sanoi Raoul jäykän vimman vallassa; "herra d'Artagnan on taitava miekkamies, ja minä pyydän häneltä sitä suosiollisuutta, että hän menettelee teidän suhteenne kuten isällennekin kävi, -- että hän ei suorastaat surmaa teitä, suodakseen minun nautinnokseni lopettaa teidät parannuttuanne, sillä te olette ilkimys, jonka juonia kävisi vastedes vaikeaksi varoa, herra de Wardes."

"Varomaan minäkin ryhdyn kaikkien teidän verukkeittenne osalle, monsieur", vastasi de Wardes.

"Sallikaa minun, monsieur", puuttui puheeseen Buckingham, "tulkita sananne herra de Bragelonnelle neuvona, että hänen on paras hankkia rintahaarniska."

De Wardes puristi kätensä nyrkkiin. "Ahaa, minä ymmärrän!" kähisi hän; "nämä herrat aikovatkin ensin varustautua sillä tavoin, sitten mitelläkseen miekkaa kanssani."

"No, monsieur", virkkoi Raoul, "koska ehdottomasti tahdotte, niin lopettakaamme tämä." Ja miekkansa ojentaen hän astahti de Wardesia kohti.

"Mitä teettekään?" hämmästyi Buckingham.

"Olkaa huoletta", rauhoitti Raoul; "tämä päättyy pian."

De Wardes otti asentonsa, ja säilät kalskahtivat ristikkäin. Riidanrakentaja syöksähti niin hillittömästi Raoulia vastaan, että Buckingham jo ensimmäisistä liikkeistä havaitsi Raoulin säästävän vastustajaansa. Herttua peräytyi pari askelta ja tarkkasi ottelua. Raoul oli levollinen niinkuin hän olisi vain harjoitussalissa käytellyt nuppikärkistä kalpaa. Hiukan peräytymällä hän vapautti miekkansa, jonka toinen oli saanut kytketyksi kahvaa myöten, ja torjui vastaiskuilla kolme tai neljä de Wardesin huitaisua; sitten hän survaisi alhaalta neljännespiston, jonka de Wardes väisti rannepyöräytyksellä, mutta silloin Raoul sai hänen säilänsä kammitsaan ja sinkautti sen kiivaalla nykäisyllä kahdenkymmenen askeleen päähän kaiteen taakse. Vastustajan siten jäädessä seisomaan aseettomana ja neuvottomana Raoul pisti miekkansa huotraan, tarttui vihamiestänsä kauluksesta ja vyöstä ja paiskasi hänet kaiteen yli tiepuoleen sätkivänä ja raivosta karjahtelevana.

"Näkemiin! näkemiin!" jupisi de Wardes kömpien jaloilleen ja siepaten säilänsä takaisin.

"Ka, pardieu", vastasi Raoul, "minä olen teitä jo tunnin ajan hyvästellyt." Buckinghamiin kääntyen hän sitten jatkoi: "Ei sanaakaan tästä, herttua, minä pyydän; minua hävettää, että johduin tähän äärimmäisyyteen, mutta kiivastus voitti malttini. Pyydän teitä suomaan anteeksi ja unohtamaan."

"Voi, hyvä varakreivi", sanoi herttua puristaen kovakouraisen ja voimakkuudessaan säyseän nuoren miehen kättä, "sallittehan minun toki päin vastoin muistella tätä mieleenpainuvaa kohtausta ja ajatella tulevaisuuttanne? Tuo mies on vaarallinen, hän voi surmata teidät."

"Isäni on elänyt kaksikymmentä vuotta paljon pelättävämmän vihollisen uhkaamana", vastasi Raoul, "ja hän on säilynyt. Jumala suosii sukuamme, herttua."

"Isällänne oli hyviä ystäviä, varakreivi."

"Ah, niitä ystäviä ei hänellä enää olekaan", huokasi Raoul.

"Sitä älkää sanoko, minä pyydän, juuri nyt tarjotessani teille ystävyyttäni."

Ja Buckingham avasi sylinsä Raoulille, joka ilomielin vastaanotti esitetyn liiton.

"Minun suvussani", lisäsi Buckingham, "kuollaan niiden puolesta, joita rakastetaan, senhän tiedätte, herra de Bragelonne."

"Kyllä, herttua, tiedän sen", vastasi Raoul.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

88. Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta

Mikään ei enää häirinnyt matkueen rauhaa. Keksien tekosyyn de Wardes pujahti edelle kenenkään kummastelematta. Hän otti mukaansa Manicampin, jonka tasainen ja mietiskelevä luonnonlaatu soveltui pitämään hänen mieltänsä tasapainossa. On huomattava seikka, että riidanhaluiset ja rauhattomat sielut aina helposti liittyvät säveihin ja arkoihin luonteisiin, ikäänkuin toinen etsisi vastakohdastaan lepoa kiihtymykselleen ja toinen turvaa heikkoudelleen.

Buckingham ja Bragelonne ottivat de Guichen kumppanuuteensa ja viettivät lopun matkaa yksimielisessä prinsessan ylistelyssä. Tällainen Bragelonnen ansiosta ääneen päässyt julkinen ihailukuoro sai aikaan hyvää sopusointua seurueessa sen yksinäisen jumaloimisen jälkeen, jonka herttua ja de Guiche olivat ensimmältä omaksuneet vaaralliseksi tavakseen. Tänä muutos miellytti suuresti leskikuningatarta, mutta ei näköjään ollut niin tervetullut nuorelle prinsessalle, joka oli hillittömin keimaileva ja maineensa puolesta pelkäämättä etsi kaikkinaisia mielistelyn vaaroja. Hänellä oli tuollainen rohkea ja huima sydän, joka tuntee mielihyvää äärimmäisen arkaluontoisista tilanteista ja leikkii täpäräin kommellusten taidokkaalla väistelyllä. Katseillaan, hymyilyllään, puvuillaan, ehtymättömillä viehättelyilmeillään hän nyt entistä innokkaammin ahdisteli noita kolmea nuorta miestä, ja samalla häneltä riitti salavihkaisia silmäyksiä, sormisuukkosia ja muita tenhottaren eleitä etäämmäksikin seurueen aatelismiesten keskuuteen, -- ja vieläpä saivat osansa kaupunkien porvarit ja virkailijat, kansa, paashit, lakeijat: se oli yleistä pommitusta, ja tuho tuntui kaikkialla koko taipaleella. Pariisiin saapuessaan prinsessa oli matkansa varrella saanut satatuhatta rakastajaa ja toi mukanaan pääkaupunkiin puolikymmentä narria ja kaksi aivan hullaantunutta palvojaa.

Ainoastaan Raoul tajusi selvästi tämän kaunottaren lumouskiihkon, ja kun hänellä ei ollut tilaakaan sydämessään, kykeni hän sitä paremmalla onnella torjumaan tenhovasamat, päätyen perille kylmäkiskoisena ja epäluuloisen arvostelevana. Toisinaan hän oli taipaleella puhellut leskikuningattaren kanssa tästä prinsessan huumaavasta loihtuvoimasta, joka valloitti koko hänen ympäristönsä, ja kerran oli monista onnettomuuksista ja pettymyksistä elämänkokemusta saanut äiti virkkanut: "Henriettestä tulisi kuuluisa nainen, vaikka hän olisi syntynyt aivan huomaamattomissakin oloissa, sillä hänellä on harvinaisessa määrin mielikuvitusta, oikullista omapäisyyttä ja tahdonvoimaa."

De Wardes ja Manicamp olivat pikaläheteiksi tekeytyneinä ennättäneet viestiä prinsessan lähestymisestä. Niinpä tulikin matkuetta vastaan Nanterressa peräti loistava jono ratsastajia ja kaleeseja. Kruununprinssi siinä tuli tervehtimään kuninkaallista kihlattuaan Lotringin junkkarin ja muiden suosikkiensa saattamana, ja kulkueen jatkoksi oli liittynyt osa kuninkaan seurueeseen kuuluvia upseereja.

Jo Saint-Germainissa olivat prinsessa ja hänen äitinsä vaihtaneet hieman raskaat ja taipaleella vikaantuneet kaleesinsa siroihin ja keveämpiin matkavaunuihin, joita kuusi valkoista hevosta veti kullatuissa valjaissa. Näissä uhkeissa ajopeleissä näyttäysi nuori ja kaunis prinsessa kuin valtaistuimella, ja pitkillä sulkaripsillä reunustettu kirjailtu silkkinen päivänvarjo loi herttaista ruusunpunaista heijastusta hänen säteilevälle helmiäishipiälleen, kun kruununprinssi lähestyi. Saadessaan vastaansa tämän hurmaavan säihkyn hän ilmaisikin ihastustaan niin selvin sanoin, että Lotringin junkkari kohautteli olkapäitänsä hovilaisten ryhmässä ja kreivi de Guiche ja Buckinghamin herttua tunsivat vihlaisun sydämessään.

Kohteliaisuuksista ja muista muodollisuuksista suoriuduttua lähti koko joukkue verkkaisemmin taivaltamaan Pariisia kohti. Ohimennen tapahtuneessa esittelyssä oli Buckinghamin herttua tervehtinyt kruununprinssiä muiden englantilaisten aatelismiesten keralla. Mutta matkalla sitten nähdessään herttuan hyörivän innokkaana prinsessan vaunujen vierellä Filip tiedusti Lotringin junkkarilta, eriämättömältä kumppaniltaan:

"Kuka tuo herrasmies onkaan?"

"Hänet esiteltiin vastikään teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi junkkari; "hän on pulska Buckinghamin herttua."

"Niin, aivan oikein!"

"Madamen ritari", lisäsi suosikki, sovittaen näköjään yksinkertaisen huomautuksen niin omituisesti sanoiksi ja lausuen sen min merkitsevällä äänenpainolla kuin ainoastaan kateelliset sielut kykenevät vihjailemaan.

"Kuinka? Mitä sanotkaan?" kysäisi prinssi ratsastaen yhä edelleen.

"Ritari, sanoin."

"Onko madamella muka erityinen ritari?"

"Dame, kai te sen näette kuten minäkin; katsokaahan vain kuinka he nauravat ja ilakoivat kaksistaan."

"Kolmisin: onhan de Guichekin mukana."

"Niin, tosiaankin... Mutta mitäpä se osoittaa muuta kuin että madamella onkin kaksi ritaria."

"Sinä valat myrkkyä kaikkeen, senkin kyy!"

"Minussa ei ole mitään myrkkyä... tehän nyt olette kummallisella päällä, monseigneur: naisenne saa osakseen mitä suurinta huomaavaisuutta, mutta te ette vain ole tyytyväinen."

Kruununprinssi pelkäsi junkkarin ivanhenkeä, tuntiessaan sen alkavan päästä vauhtiin, ja keskeytti puheenaineen. "Prinsessa on sievä", virkkoi hän huolettomasti kuin vierasta arvostellen.

"Kyllä", vastasi junkkari samaan tapaan. "Lausut myönnytyksesi ihan kuin epäyksenä. Hänellä on kuitenkin mielestäni hyvin kauniit mustat silmät."

"Pienet."

"Totta kyllä, mutta säihkyvät. Hän on myös siro varreltaan."

"Hiukan liiankin hoikka, monseigneur."

"Saattaapa olla. Hänellä on ylväs katsanto."

"Mutta laihat kasvot."

"Hampaat näyttivät lumoavilta."

"Niitä saakin katsella -- suu on siksi suuri, Jumala paratkoon! Olin ehdottomasti väärässä, monseigneur: te olette kauniimpi kuin morsiamenne."

"Ja olenko mielestäsi Buckinghamiakin kauniimpi? Sanoppas."

"Oh, olettehan toki, ja näkyypä hänkin sen tuntevan: katsokaa, kuinka hän nyt yhä innokkaampana liehittelee Madamen parissa, jotta te ette riistäisi häneltä tehoa!"

Filip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen hymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:

"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä ennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä seurustelleet keskenämme Louvressa?"

"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi", huomautti junkkari. "Mainitsemaanne aikaan hän oli vähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä. Muistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia hänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?"

Se muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei tosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota kuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut jotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä, karauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja junkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän keskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei jälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.

"Teillä, kreivi, on hyvä aisti", aloitti hän.

"Kiitän kohteliaisuudesta", vastasi de Guiche, "mutta miksi niin sanotte?"

"No, te olette oleskellut kahdeksan vuorokautta madamen seurassa, eikö niin?"

"Kyllähän", myönsi de Guiche väkisinkin punastuen.

"Sanokaakin siis meille suoraan, mitä ajattelette hänen olennostaan."

"Hänen olennostaan?" kertasi de Guiche hämillään.

"Niin, -- ulkonaisesta ja sisällisestä puolesta... kaikesta."

Kysymyksen yllättämänä kreivi ei tiennyt mitä vastata.

"No, no, tietysti teillä on mielipiteenne hänestä, ja ilmoittakaa käsityksenne vain avoimesti: hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee", kiusasi junkkari nauraen.

"Niin, puhu vapaasti", virkkoi prinssi.

De Guiche sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

"Tiedän kyllä, että aihe on arkaluontoinen", rohkaisi sulhanen, "mutta ainahan voit minulle huoletta ilmaista ajatuksesi. Miltä hän sinusta tuntuu?"

Salatakseen, mitä hänen mielessään liikkui, de Guiche turvautui ainoaan kiireisesti käytettävään puolustuskeinoon: hän sovitti arvostelmansa keskiteitse.

"En ole saanut madamesta hyvää enkä huonoa käsitystä", hän sanoi, "mutta paremminkin hän on sentään tehnyt edullisen vaikutuksen."

"Mutta, hyvä kreivi", huudahti junkkari, "teidäthän hurmasi hänen pelkkä muotokuvansa!"

De Guiche karahti punaiseksi hiusmartoa myöten. Onneksi hänen hiukan vauhko ratsunsa auttoi sivuhyppäyksellään häntä peittämään hämmennystään.

"Muotokuva?" änkkäsi hän jälleen lähestyessään.

"Niin, se pienoiskuva", tiukkasi junkkari, hellittämättömästi tähystäen häntä; "eikö se siis vastannutkaan mielestänne todellisuutta?"

"Enpä tiedä, -- se ei niin jäänyt mieleeni."

"Se vaikutti teihin kuitenkin hyvin voimakkaasti."

"Mahdollista kyllä."

"Onko hänellä edes henkevyyttä?" tiedusti prinssi.

"On paljonkin, luullakseni", vastasi de Guiche.

"Entä Buckinghamin herttualla?" kysyi junkkari.

"Sitä en osaa sanoa."

"Minä kyllä luulisin olevan", jatkoi junkkari, "sillä hän pitää Madamea naurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs nainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa."

"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen keskustelun siten toiselle tolalle.

Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt, että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä. Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä ja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät, kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot, kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut -- kaikkialla monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja, käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita, eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat, äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän esiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.

Kuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan levähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua ratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa. Bragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt maataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta tätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon kuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt jälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja Manicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli vielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan täyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset koruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de Guichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan surkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut pojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana määrärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.

De Guiche tuskitteli ja olisi ilman de Wardesin neuvoja repinyt tukkaansa.

"Miljoona!" hoki hän; "minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi antaa minulle perintöosaani?"

"Sinä haaskaisit sen", virkkoi Raoul osuessaan saapuville.

"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää tarvitse mitään."

"Mutta mistä sellainen kuolettava pula?" sanoi Raoul.

"Minä en voi antaa englantilaisen mennä edelleni loisteliaisuudessa!"

"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi", huomautti Manicamp, "vaan hyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta."

"Liian vaikeata kuudellakymmenellätuhannella livrellä!"

"Pardieu!" puuttui puheeseen de Wardes; "vähimmällä pulailulla pääset, jos suorastaan päätät käyttää saman verran varoja kuin herttuakin ja teet velkaa."

"Olen jo velkaantunut."

"Sittenhän tarvitsee vain jatkaa!"

Tällainen opetus kiihdytti de Guichea päättömyyksiin, kun sitävastoin Buckingham vain ositteli määrättyä menoeräänsä. Pariisin kauppiaat hykertelivät käsiään ennenkuulumattoman tuhlaavaisuuden johdosta.

Kruununprinsessa lepäili useita päiviä, ja Bragelonne alkoi rauhassa kirjoitella neiti de la Vallièrelle. Hän oli kyhännyt jo neljä kirjettä minkäänlaista vastausta saamatta, kun tuli sen päivän aamu, jona korkean parin vihkiminen Palais-Royalin kappelissa oli määrätty tapahtuvaksi. Pukeutuessaan Raoul silloin kuuli kamaripalvelijansa ilmoittavan:

"Herra de Malicorne."

-- Mitä hän minusta tahtonee? -- ajatteli Raoul. "Odottakoon", hän sanoi lakeijalle.

"Hän on Bloisista saapunut herrasmies", selitti tämä.

"Ahaa, tulkoon heti!" huudahti Raoul elähtyen.

Malicorne astui sisälle varsin hienossa asussa ja komea miekka kupeellaan. Hän tervehti soreasti ja aloitti:

"Minä tuon teille tuhannet terveiset eräältä naiselta, herra de Bragelonne."

Raoul punastui.

"Naiselta?" hän sanoi; "Bloisista?"

"Niin, monsieur, -- neiti de Montalaisin lähettämänä."

"Kah, kiitos, monsieur", vastasi Raoul hiukan pettyneenä. "Nyt muistankin, että olette kreivittären tuttavia. Ja mitä hänellä on muuta ilmoitettavaa minulle?"

Malicorne veti taskustaan neljä kirjettä ja ojensi ne Raoulille.

"Minun kirjeeni! Onko mahdollista!" sopersi toinen kalveten. "Avaamattomina!"

"Nämä kirjeet eivät ole Bloisissa tavanneet henkilöä, jolle olette ne osoittanut, monsieur; sentähden sain palauttaakseni ne teille."

"Onko neiti de la Vallière matkustanut pois Bloisista?" huudahti Raoul.

"On viime viikolla."

"Ja missä hän nyt on?"

"Hän on kai tällähaavaa täällä, monsieur."

"Mutta miten nämä kirjeet tiedettiin minun lähettämikseni?"

"Neiti de Montalais tunsi käsialanne ja sinettinne", selitti Malicorne.

Raoul punastui ja hymyili.

"Aure-neiti on hyvin herttainen", hän sanoi; "hän on aina hyväsydäminen ja avulias."

"Aina, monsieur", vahvisti Malicorne.

"Mutta hänen olisi sentään samalla sietänyt antaa minulle täsmällisempi tieto, missä voisin tavata neiti de la Vallièren. En tutkisi koko tätä suurkaupunkia läpikotaisin."

Malicorne veti taskustaan vielä kirjeen.

"Kenties tämä valaiseekin sitä seikkaa", arveli hän.

Raoul mursi nopeasti sinetin. Kirjelappu sisälsi Aure-neidin käsialalla vain sanat:

"Pariisi, Palais-Royal, vihkimispäivänä."

"Mitä tämä merkitsee?" kummeksui Raoul; "tiedättekö, monsieur?"

"Kyllä, herra varakreivi, mutta Aure-neiti kielsi minua sanomasta."

Raoul katseli omituista vierastaan tovin äänettömänä.

"Voinette ainakin ilmaista, onko se minulle ilahduttavaa tai surettavaa?" virkkoi hän sitten.

"Kyllähän näette."

"Olette jyrkkä vaiteliaisuudessanne."

"Rohkenen puolestani pyytää teiltä suosionosoitusta, monsieur."

"Vastapalvelukseksi siitä, jota ette suo minulle?"

"Niin kyllä!"

"Teidän sopii lausua asianne."

"Haluaisin kovin mielelläni nähdä vihkimistoimituksen, mutta millään keinoin en ole saanut hankituksi lupakorttia. Voisitteko te toimittaa minulle pääsyn?"

"Kyllähän."

"Voi, tehkää se, minä pyydän hartaasti, monsieur!"

"Mielelläni, monsieur; voitte tulla mukanani."

"Olen nöyrä palvelijanne, monsieur."

"Minä muuten luulin teidän olevan herra de Manicampin likeisiä ystäviä?"

"Niin olenkin, mutta tänä aamuna katsellessani hänen pukeutumistaan tulin kaataneeksi liimapullon hänen uusille vaatteilleen, ja hän karkasi miekka kädessä päälleni, ja minun oli päätähavin paettava. En ollut vielä ehtinyt pyytää pääsykorttia, ja hän olisi vimmastuksissaan lävistänyt minut."

"Sen kyllä uskon", sanoi Raoul. "Manicamp hyvinkin kykenee surmaamaan miehen sellaisesta rikoksesta. Mutta vahinkonne ei nyt saa sen pahempia seurauksia: otan vain levätin ylleni ja lähden sitten heti oppaaksenne ja esittelijäksenne."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

89. Neiti de Montalaisin yllätys

Palais-Royalin kappeliin oli varattu pääsy vain tarkoin valikoidulle hovipiirille. Raoul kuitenkin lupaukselleen uskollisena hankki tämän suuren suosion Malicornelle, joka hehkui halusta saada katsella maan loistavinta seuruetta.

Tästä tehtävästä selviydyttyään Raoul lähestyi de Guichea, joka säihkyvän asunsa vastakohdaksi esitti niin synkän tuskalliset kasvot, että ainoastaan Buckinghamin herttua kykeni herättämään yhtä suurta huomiota vaaleudellaan ja masennuksellaan.

"Hallitse toki itseäsi", varoitti Raoul valmistautuen tukemaan ystäväänsä arkkipiispan antaessa siunauksensa morsiusparille.

Kreivi terästikin koko olemustaan, kannustimenaan sekin havainto, että Condén prinssi uteliaasti silmäili häntä ja kärsimyskumppania, kun he seisoivat jäykkinä kuin veistokuvat kahden puolen keskikäytävää.

Juhlallisen toimituksen päätyttyä kuningas ja kuningatar siirtyivät loistosaliin, missä heille esiteltiin uusi kruununprinsessa seurueineen. Kuningas oli näyttänyt joutuvan ihmeisiinsä kälystään, ja hän lausui tälle nyt ilmeisen vilpittömiä kohteliaisuuksia. Itävallan Annan nähtiin luovan Buckinghamiin pitkän ja haaveksivan silmäyksen, ja hän kumartui supattamaan rouva de Mottevillelle: "Eikö hän teistäkin ole isänsä näköinen?" Kruununprinssin taasen havaittiin tähystelevän koko hoviyleisöä ja olevan jokseenkin tyytymättömällä päällä. Ruhtinaallisten henkilöiden ja lähettiläiden esitettyä yksitellen tervehdyksensä morsiusparille hän pyysi saada esitellä kuninkaalliselle pariskunnalle uuden huonekuntansa jäsenet.

"Tiedättekö, varakreivi", kysyi Condén prinssi hiljaa Raoulilta, "onko hovi muodostettu hyvällä aistilla ja saammeko nähdä mitään uusia kaunottaria?"

"En ollenkaan tunne sen kokoonpanoa, monseigneur", vasasi Raoul.

"Oh, ette vain ole tuntevinanne!"

"Kuinka niin, monseigneur?"

"Te olette de Guichen helmaystävä, niinkuin hän kruununprinssin."

"Totta kyllä, monseigneur; mutta asia ei herättänyt harrastustani, en kysellyt sitä de Guichelta, eikä hänkään puolestaan ole sattunut muuten puhelemaan siitä."

"Mutta Manicamp?"

"Herra de Manicampia olen viimeksi tavannut Havressa ja matkalla, mutta häneltä olen vielä vähemmän voinut kaivata mitään hoviuutisia, kun hänellä on vain toisarvoinen asema ylemmissä piireissä."

"Siltä kannaltako te vielä arvostelettekin asioita, hyvä varakreivi?" virkkoi prinssi; "toisarvoisilla henkilöillähän juuri on ratkaiseva osa tällaisissa kysymyksissä, ja niinpä onkin herra Manicamp muodostanut melkein koko seurueen esityksillään, joita de Guiche on puoltanut prinssille."

"Niinkö? Siitä olen ollut ihan tietämätön, monseigneur", sanoi Raoul; "teidän korkeutenne kertoo minulle siinä aivan uutta."

"Pitänee sitten uskoa teitä, vaikken olisi aavistanut noin harvinaista välinpitämättömyyttä. Ja nyt saammekin jo selvyyden, sillä tuoltapa lentävä eskadroona leijuu esiin, kuten kunnon Katarina-kuningatar sanoi. Pardieu, sieviä kasvoja!"

Joukko nuoria neitosia astui saliin rouva de Navaillesin johtamina, ja meidän on mainittava de Manicampin kunniaksi (jos hänellä tosiaan oli valinnassa niin suuri osuus kuin Condén prinssi luuli tietävänsä), että se näky kelpasi viehättämään prinssin kaltaisia kaikkinaisen kauneuden ihastelijoita. Etummaisena saapuen esiteltiin ensimmäisenä noin kahdenkymmenen tai yhdenkolmatta ikäinen vaaleaverinen impi, jonka suuret siniset silmät oikein avautuessaan huikaisivat loistollaan.

"Kreivitär de Tonnay-Charente", lausui vanha rouva de Navailles kruununprinssille.

Ja kruununprinssi toisti kumartaen puolisolleen: "Kreivitär de Tonnay-Charente."

"Tämä näyttää varsin miellyttävältä", huomautti Condén prinssi Raouliin kääntyen. "Hyvä alku!"

"Sievä hän on todellakin", myönsi Raoul, "mutta sävyltään hiukan korskea."

"Hoo, se ilme kyllä tunnetaan, varakreivi: kolmen kuukauden kuluttua hän on jo kesyttynyt säyseäksi! Mutta kas, siinäpä astuu esiin toinenkin kaunotar!"

"Ja hänet minä tunnenkin!" virkahti Raoul ihmetellen.

"Kreivitär Aure de Montalais", lausui rouva de Navailles. Kruununprinssi toisti jälleen etu- ja sukunimen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Raoul tuijottaen suurin silmin ovelle, jonka suulta hovineidot yksitellen ilmestyivät keskemmälle.

"Mikä nyt on?" kysyi prinssi; "tehoaako kreivitär de Montalais teihin niin voimakkaasti?"

"Ei, monseigneur, ei", sopersi Raoul kalpeana ja vapisten.

"Sitten on kai aiheena tuo viehkeä vaaleaverinen tenhotar, joka saapuu seuraavana. Ihanat silmät, totisesti! Hiukan laiha, mutta hyvinkin suloinen ilmestys."

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", ilmoitti rouva de Navailles.

Tämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä sumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi havaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku rupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria, jotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.

"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!" jupisi Raoul, ja hänen oli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa harhailla Louisesta tämän ystävättäreen.

Jälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut vain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa itsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin huomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la Vallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi mielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka pahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan vilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen -- joko luontaisesta arastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään -- piti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon loiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään mahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.

Bloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus, johon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään saatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa valiojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä, niin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman askeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein Aure-neidin äänen kuuluviin.

Paremmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan. Siellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin junkkari, -- niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin eroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään. Tarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana seisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään puhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli harjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna tulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina asetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi heidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan ja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä keskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut vallitsevana sävynä.

Mutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa mielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan sanojen merkityksen.

"Kuka tuo Montalais on?" kysyi de Wardes. "Ja la Vallière? Mitä maalaisneitosia meille lähetetäänkään?"

"Montalaisin minä tunnen", vastasi Lotringin junkkari; "hän on näpsä tyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan viehättävä hiukan rampanakin."

"Huh!" hengähti de Wardes.

"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on latinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa."

"Kiitos", vastasi de Wardes, "mutta minulle riittää se pelkkä huomio, että hänen käynnissään on tasapainon puutetta."

"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat", pyysi de Guiche, luoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän huolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa aivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut jokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden härnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan tilaisuuden tullen.

De Wardes varmaankin aavisti tuon ajatuksen, sillä hän jatkoi samaan tapaan:

"Keitä noilla neitosilla on rakastajinaan?"

"Montalaisilla?" virkkoi junkkari.

"Hänellä ensiksikin."

"Kah, -- te, minä, de Guiche, ken vain haluaa, pardieu."

"Entä toisella? Neiti de la Vallièrella?"

"Varokaa, hyvät herrat", keskeytti de Guiche, "kuningatar kuulee."

Raoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa, voidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota tyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan hänen mielessään.

-- Louise-parka ei ole voinut tulla tänne muutoin kuin kunniallisessa tarkoituksessa ja säädyllisessä suojeluksessa, -- ajatteli hän; -- mutta on tarpeellista minun tietää se tarkoitus ja kuka hänen suojelijanaan esiintyy.

Ja Malicornen temppua jäljitellen hän hiljalleen kiersi hovineitojen taholle.

Esittelytilaisuus päättyi piankin, ja kuningas, joka oli kaiken aikaa ihaillen katsellut kälyään, poistui vastaanottosalista molempien kuningattarien seurassa. Lotringin junkkari asettui tavanomaiselle paikalleen kruununprinssin rinnalle, ja tätä saatellessaan hän valoi suosijansa korvaan muutamia pisaroita siitä myrkystä, mitä oli tunnin mittaan kerännyt katsellessaan uusia kasvoja ja aavistellessaan onnellisiakin sydämiä joukossa. Kuningas oli lähtiessään vienyt mukanaan osan yleisöstä, mutta ne hovimiehet, jotka tahtoivat esiintyä itsenäisinä tai tunsivat erityistä viehätystä mielistelyyn, alkoivat lähestyä naisia. Condén prinssi lausui kohteliaisuuksia neiti de Tonnay-Charentelle, Buckingham osoitti huomaavaisuutta rouville de Chalaisille ja de Lafayettelle, jotka näkyivät olevan prinsessan erityisessä suosiossa, ja kreivi de Guiche aloitti vilkkaan juttelun sisarensa rouva de Valentinoisin sekä neitien de Créquyn ja de Châtillonin kanssa, oivaltaessaan ainoastaan kruununprinssin nyt enää oikeutetuksi lähestymään madame Henrietteä yksinään.

Näiden rakastuneiden tai laskeskelevien keskustelujen yleisessä sorinassa aikoi Malicorne vallata osalleen Montalaisin, mutta tälle oli mieluisampaa päästä puheisiin Raoulin kanssa vaikkapa vain tehdäkseen pilaa hänen kysymyksistään ja nauttiakseen hänen ihmetyksestään. Raoul oli juuri astunut neiti de la Vallièren luo ja tervehtinyt tätä syvällä kumarruksella, kun Montalais kiirehti punastelevan ja sopertavan ystävättärensä avuksi.

"No, täällä mekin siis nyt olemme, herra varakreivi", virkkoi hän.

"Niinpä näkyy", vastasi Raoul hymyillen, "ja siitä juuri tulinkin pyytämään hiukan selitystä."

Malicorne lähestyi suostuttelevasti myhäillen.

"Siirtykää toki edemmäksi, herra Malicorne", käski Montalais. "Tehän esiinnytte tunkeilevasti!"

Malicorne puristi huulensa yhteen ja peräytyi sanattomana muutaman askeleen, mutta hänen hymynsä sai nyt pilkallisen sävyn.

"Selitystäkö kaipaatte, herra Raoul?" sanoi Montalais. "Niin, minusta tuntuu, että sitä sietää tiedustaa. Neiti de la Vallière Madamen hovineitona!"

"Miksei hän yhtä hyvin kuin minäkin?" kysyi Montalais vastaan.

"Minä onnittelen teitä, hyvät neidit", sanoi Raoul ollessaan huomaavinaan, että hänelle ei tahdottu vastata suoraan.

"Onko tuo onnittelevalla äänellä lausuttua, herra varakreivi!"

"Kuinka niin?"

"Minä vetoan Louiseen."

"Herra de Bragelonne kenties ajattelee, että tämä luottamussija on minun asemani yläpuolella", sopersi Louise jotakin sanoakseen.

"Enhän suinkaan, mademoiselle", kielsi Raoul vilkkaasti; "tiedätte kyllä, että se ei ole mielipiteeni. Minua ei hämmästyttäisi nähdä teidän kohoavan kuningattareksikin, mutta vain se seikka nyt oudoksuttaa minua, että vasta tänään ja näin sattumalta sain tietää tämän muutoksen."

"Niin, se on totta", vastasi Montalais elostuen tavalliseen puheliaisuuteensa, "sinä et ymmärräkään koko asiaa, Louise! Herra de Bragelonne oli lähettänyt sinulle neljä kirjettä, mutta kun ainoastaan äitini oli jäänyt kotiin, niin minä estääkseni kirjeitä joutumasta hänen käsiinsä sieppasin ne haltuuni ja palautin herra Raoulille kaikki yhdellä kertaa. Hän luuli sinun olevan Bloisissa, kun olitkin täällä, eikä ollenkaan tiennyt, mihin kunniaan sinä olit ylennyt."

"Mutta -- etkö siis toimittanutkaan herra Raoulille sanomaa niinkuin minä pyysin?" huudahti Louise.

"Ettäkö hän olisi päässyt saarnaamaan, selittämään periaatteellista puolta, repimään alas, mitä me olimme niin suurella vaivalla saaneet aikaan? Ei, sitä kyllä varoin!"

"Olen siis kovin ankaramielinen?" kysyi Raoul.

"Sitäpaitsi minulle sopi parhaiten sillä tavoin", selitteli Montalais. "Olin lähdössä Pariisiin, te ette ollut saapuvilla, Louise itki kuumia kyyneliä, -- tulkitkaa sitä miten haluatte; minä silloin pyysin suojelijaani, joka oli minulle toimittanut nimitykseni, hankkimaan valtakirjan Louisellekin, ja se saapui. Louise läksi teettämään pukuja, mutta kun minulla jo oli se puoli kunnossa, jäin vielä linnaan; siellä otin talteen kirjeenne ja palautin ne teille lisäyksellä, joka lupasi teille yllätyksen. Sen olette nyt saanutkin, herraseni, ja se näyttää minusta kyllin hyvältä. No, herra Malicorne, nyt on meidän jo aika jättää nämä kaksi nuorta rauhaan, sillä heillä on varmaankin paljon puhuttavaa toisilleen; antakaa minulle käsivartenne, se on toivoakseni teille suuri kunnia, herra Malicorne."

"Suokaa anteeksi, mademoiselle", tokaisi Raoul pysähdyttäen nuoren tuulihatun, ja hänen vakava äänenpainonsa oli huomattavana vastakohtana Montalaisin keveälle sävylle, "voisinko saada tietää sen suojelijan nimen? Jos hän nimittäin esiintyykin teidän suojelijananne, mademoiselle, ja tietenkin hyvillä perusteilla" -- Raoul kumarsi --, "niin en silti käsitä, miksi hän erityisesti valvoo neiti de la Vallièren asioita."

"Hyväinen aika, herra Raoul", virkkoi Louise teeskentelemättömästi, "asia on aivan yksinkertainen, ja sen voin kyllä minäkin heti ilmoittaa: suojelijani on herra Malicorne."

Raoul seisoi tuokion tyrmistyneenä ja kysyen itseltään, eikö hänestä tehty pilaa; sitten hän kääntyi tiedustamaan lähempää selitystä Malicornelta, mutta tämän oli Montalais jo vienyt loitolle. Neiti de la Vallière liikahti seuratakseen ystävätärtään. Raoul pidätti hänet lempeän käskevästi ja sanoi: "Pyydän saada virkkaa sinulle pari sanaa, Louise."

"Mutta, herra Raoul", vastasi Louise punehtuen, "me olemme kahden... Kaikki ovat jo hajaantuneet... tullaan levottomiksi ja johdutaan etsimään meitä."

"Älä ollenkaan pelkää", rauhoitti nuori mies hymyillen, "me emme kumpikaan ole niin tärkeitä henkilöitä, että kukaan huomaisi poissaoloamme."

"Mutta palvelukseni, herra Raoul?"

"Saat olla aivan huoletta, minä tunnen hovin tavat; palveluksesi lasketaan alkavaksi vasta huomenna. Sinulta siis hyvinkin liikenee muutamia minuutteja selvitykseen, jota minulla on kunnia sinulta pyytää."

"Kuinka totisena te olettekaan, herra Raoul!" sanoi Louise levottomasti.

"Se johtuu asiani vakavuudesta, Louise. Tahdotko kuunnella minua?"

"Kuuntelen kyllä; huomautan vain vieläkin, monsieur, että me olemme kahden."

"Olet oikeassa", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren tytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat pihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle kaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia lähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan seisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:

"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua kuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni."

"Niin", vastasi neitonen hyvin hiljaa, "sen tiedän, herra Raoul."

"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja luottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut ystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?"

Kreivitär ei vastannut mitään.

"Olen uskonut sinun rakastavan minua", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi yhä enemmän värähdellä; "olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin yhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä kävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan siimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin", kysyi nuori mies tuskin hengittäenkään, "että sydämesi ei enää ole minun?"

"Miten voitte sitä kysyä?" kuiskasi tyttö.

"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise, onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"

Nuori kreivitär punastui ja kätki kasvot käsiinsä.

"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?" huudahti Raoul innostuksen valtaamana. "Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin kuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi uhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut suojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi pienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on nykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis alituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei mitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun tulee olla naimisissa."

"Naimisissa?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!"

"Tässä on käteni, Louise, -- laske siihen omasi."

"Mutta kreivi de la Fère?"

"Isäni antaa minulle vapaan vallan."

"Kuitenkin..."

"Käsitän empimisesi, Louise; mutta minä menen kyllä järjestämään kaikki lopulliseen kuntoon hänen kanssaan."

"Ooh, herra Raoul, harkitkaa vielä, odottakaa."

"Odottaa on mahdoton; harkitseminen olisi loukkaus sinulle, Louise! Kätesi, rakas Louise, -- minä olen vapaa päättämään. Isäni ilmaisee täydellisen suostumuksensa, minä lupaan sen sinulle. Kätesi, -- älä pane minua täten odottamaan, vaan vastaa pian yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla, jotten johtuisi uskomaan, että sinut on kyennyt ainiaaksi muuttamaan ensimmäinen askeleesi palatsissa, pelkkä hovisuosion tuulahdus, kuningattarien tavanmukainen hymy, kuninkaan tervehdyskatse!"

Viime sanan virkkaessaan Raoul huomasi rakastettunsa käyneen kalmankalpeaksi, varmaankin pelästyneen hänen kiihtymyksestään. Nopealla liikkeellä hän laskikin molemmat kätensä Raoulin käsiin ja pakeni sitten sanaakaan lausumatta tai taaksensakaan katsahtamatta. Raoul tunsi koko ruumiinsa värisevän tuosta kosketuksesta, ottaessaan sen vastaan juhlallisena valana, jonka rakkaus oli kovistanut neitsyelliseltä ujoudelta.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

90

Atoksen suostumus.

Raoul oli lähtenyt Palais-Royalista sellaisin aatoksin, jotka eivät sietäneet siekailua toimeenpanossa. Hän heittäysi senvuoksi heti satulaan ja suuntasi kulkunsa Bloisin tielle, sillaikaa kun uuden Orléansin herttuan ja Englannin prinsessan häitä vietettiin suurella hoviväen remulla, mutta de Guichen ja Buckinghamin raskaana koettelemuksena. Varakreivi ratsasti niin rivakasti, että hän päätyi perille kahdeksassatoista tunnissa. Matkalla hän oli kypsytellyt perusteitansa, ja kuumekin on vääjäämätön todiste, jota Raoul saattoi käyttää hyväkseen tilansa kuvaamisessa.

Kreivi istui työhuoneessaan, lisäten moniaita sivuja muistelmiinsa,[53] kun Raoul astui sisälle Grimaudin ohjaamana. Terävänäköinen aatelismies huomasi heti ensi silmäyksellä poikansa sävyssä jotakin erikoista.

"Näytpä tulevan tärkeällä asialla?" sanoi hän osoittaen Raoulille tuolia, sitten kun oli syleillyt aavistamatonta tulijaa,

"Niin, monsieur", myönsi nuori mies, "ja pyydän teitä suomaan minulle samaa hyväntahtoista huomaavaisuutta kuin aina ennenkin olen saanut osakseni."

"Puhu, Raoul."

"Olisi arvotonta minun koettaa vaikuttaa teidänlaiseenne mieheen millään esipuheella, monsieur. Neiti de la Vallière on tullut Pariisiin Madamen hovineidoksi. Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, tuntien rakastavani häntä yli kaiken ja katsoen tästä syystä mahdottomaksi jättää häntä yksinäiseksi asemaan, jossa hänen maineensa ja siveytensä voisi joutua vaaraan. Haluan senvuoksi naida hänet, monsieur, ja tulin pyytämään suostumustanne siihen, että liittomme solmitaan nyt heti."

Atos oli kuunnellut ilmoitusta aivan äänettömänä ja ilmeelläänkään osoittamatta mielialaansa. Raoul oli aloittanut puheensa väkinäisen levollisesti, mutta lopulta hänen jokainen sanansa ilmaisi harrasta liikutusta.

Kreivi tähtäsi nyt Bragelonneen syvän katseen, jota hiukan sumensi jonkunlainen kaiho.

"Olet siis tarkoin miettinyt asiaa?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur."

"Luulin jo lausuneeni sinulle mielipiteeni tästä liitosta."

"Totta kyllä, monsieur", vastasi Raoul hyvin hiljaa, "mutta te sanoitte myös, että jos pysyisin kannallani..."

"Ja se on siis muuttumaton?"

Bragelonne sopersi jotakin myönnytykseksi.

"Kiintymyksesi täytyy todellakin olla tavattoman voimakas", jatkoi Atos levollisesti, "kun tietäessäsi minut niin peräti vastahakoiseksi sitä hyväksymään yhä katsot mahdottomaksi alistua."

Raoul pyyhkäisi vapisevalla kädellään otsaansa, jolle oli kihonnut hikihelmiä. Atos katseli häntä, ja sääli valtasi hänen koko sydämensä. Hän nousi.

"Hyvä", sanoi hän; "omat tunteeni eivät merkitse mitään, kun sinun onnesi on ratkaistavana. Vetoat minuun, ja minä tahdon asettua käytettäväksesi. Mitä minulta siis oikeastaan haluat?"

"Oi, suopeutta, monsieur, suopeutta ensiksikin", vastasi Raoul tarttuen hänen käteensä.

"Sinä erehdyt mielialastani, Raoul; sinulla on sydämessäni parempikin sija", lausui kreivi. Raoul suuteli pitelemäänsä kättä kuin kiihkeä rakastaja. "Kas niin, kas niin", jatkoi Atos, "olen valmis kuulemaan, Raoul: sanohan, mitä minun siis olisi nyt tehtävä asiassa?"

"Oh, ei mitään niin erityistä, monsieur -- olisi vain hyvä, jos ottaisitte vaivaksenne kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää minun puolestani hänen majesteettinsa suostumusta avioliitolleni, kun kuulun hänen seurueeseensa."

"Oikein, se on hyvä ajatus, Raoul. Kuninkaalla on nyt tosiaan sananvaltaa tulevaisuutesi järjestämisessä; menettelet kaikin puolin soveliaasti, alistuessasi kaksinkertaiseen koetukseen."

"Voi, monsieur!"

"Täytän pyyntösi heti, Raoul."

Kreivi lähestyi ikkunaa ja kumartui siitä hiukan ulos.

"Grimaud!" huusi hän.

Grimaud pisti päänsä jasmiiniaidan läpi, jonka oksia hän oli karsimassa.

"Ratsuni!" jatkoi kreivi.

"Mitä se käsky merkitsee, monsieur?" kummeksui Raoul.

"Että me lähdemme taipaleelle kahden tunnin kuluttua."

"Minne?"

"Pariisiin."

"Kuinka? Pariisiin! Te tulette Pariisiin, monsieur?"

"Eikö kuningas ole Pariisissa?"

"On tietysti."

"No niin, eikö meidän ole mentävä sinne? Miten voit muutakaan ajatella?"

"Mutta monsieur", esteli Raoul melkein säikkyen tällaisesta isällisestä palvelevaisuudesta, "en pyydä teitä vaivautumaan niin pitkälle: voittehan yksinkertaisesti kirjeellä..."

"Olet erehdyksissä tärkeydestäni, Raoul; ei ole soveliasta tavallisen aatelismiehen kirjoittaa kuninkaalleen. Minä tahdon ja minun tulee puhua hänen majesteettinsa kanssa. Sen teen. Me lähdemme yhdessä, Raoul."

"Te osoitatte ihan ylenpalttista auliutta, monsieur!"

"Mitä luulet hänen majesteettinsa pitävän sinusta?"

"No, hyvin kyllä."

"Onko hän suorastaan ilmaissut käsitystänsä sinusta?"

"Hän on lausunut minulle armollisen tyytyväisyytensä."

"Minkä johdosta?"

"Herra d'Artagnanin suosituksen perusteella, luullakseni, kun minulla oli ensin ollut onni käyttää miekkaani hänen majesteettinsa palvelukseksi eräässä Grève-torilla sattuneessa mellakassa. Ilman turhamaisuutta minulla on niin ollen syytä uskoa olevani hänen majesteettinsa suosiossa."

"Sitä parempi!"

"Mutta minä ihan rukoilen teitä", jatkoi Raoul, "älkää kohdelko minua enää noin muodollisen vakavasti ja pidättyvästi, -- muutoin jään pahoittelemaan, että tottelin tunnetta, joka on kaikkia muita vaikutteita voimallisempi."

"Jo toistamiseen huomautat minulle siitä, Raoul; se ei ole tarpeellista. Tahdot nimenomaista suostumustani, olen sen antanut: älkäämme puhuko siitä sen enempää. Tule nyt katsomaan uusia istutuksiani, Raoul."

Nuori mies tiesi, että kun kreivi kerran oli ilmaissut tahtonsa, ei siinä enää ollut sijaa vastaväitteille. Hän painoi päänsä alas ja seurasi isäänsä puutarhaan. Atos näytteli hänelle rauhallisesti oksastuksia, vesoja ja taimilavoja. Tämä tyvenyys kävi Raoulille yhä painostavammaksi. Se rakkaus, joka täytti hänen sydämensä, tuntui hänestä niin suurelta, että sen olisi tullut tehota kaikkeen myötätuntoiseen ympäristöön; miten saattoikaan isä sulkeutua kylmäksi sen vaikutukselle? Hän keräsikin kaikki voimansa ja huudahti äkkiä:

"Monsieur, teillä täytyy lopultakin olla joku erityinen syy vieroksua neiti de la Vallièreä; hän on niin hyvä, niin säveä ja sielultaan puhdas, että teidän harvinaisen etevä huomiokykynne muutoin ehdottomasti myöntäisi hänelle oikean arvonsa. Luojan nimessä, sanokaa, onko näiden kahden suvun kesken jotakin salaista vihamielisyyttä, perittyä vastakohtaisuutta?"

"Katsohan, Raoul, tuota kielolavaa", sanoi Atos vain, "kuinka edullisesti noihin kukkasiin vaikuttaa siimes ja kosteus, etenkin sykomorinlehvien suoja, joka läpäisee hyvin lämpöä, mutta pidättää auringon säteet suoraan porottamasta terälehdille!"

Raoul pysähtyi, puri huultaan ja tunsi veren syöksähtävän ohimoihinsa.

"Monsieur", hän sitten tiukkasi urheasti, "anon yhä selitystä; teidän tulee jo pitää poikaanne miehenä."

"Niinpä osoita minulle olevasi mies", vastasi Atos ankarana suoristautuen; "tähän asti olet vain näyttänyt puutteellista pojantunnetta. Pyytelin sinua odottamaan edullista loistavan avioliiton tilaisuutta, kun olisin hankkinut sinulle puolisoksi varakkaimman aatelin parhaimmistosta; tahdoin saada sinulle sen kaksinkertaisen loiston, jota kunnia ja rikkaus voivat antaa jalosukuisen syntyperän pohjalla."

"Monsieur", tokaisi Raoul äkilliseen kiihtymykseen taipuen, "minua herjattiin äskettäin siitä, etten tiedä äitiäni!"

Atos kalpeni, rypisti sitten kulmiaan uhkaavasti kuin muinaistaruston ylijumala ja lausui majesteettisesti:

"Tahdon tietää, mitä sinä vastasit."

"Oi, anteeksi... anteeksi..." mutisi Raoul malttuen.

"Mitä sinä vastasit?" tivasi kreivi jalkaa polkien.

"Monsieur, minulla oli miekka kädessäni, solvaisija seisoi puolustusasennossa; löin häneltä aseen aidakkeen yli ja sinkautin hänet samaa tietä."

"Ja minkätähden et surmannut häntä?"

"Hänen majesteettinsahan on kieltänyt kaksintaistelut, monsieur, ja minä esiinnyin silloin kuninkaan lähettiläänäkin."

"Hyvä", sanoi Atos; "mutta sitä suurempi syy on minun nyt mennä kuninkaan puheille."

"Mitä aiotte sanoa hänelle, monsieur?"

"Pyydän oikeutusta miekkani paljastamiseen miestä vastaan, joka on tuottanut meille sen häväistyksen."

"Monsieur, jos en ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt, niin suokaa minulle anteeksi."

"Olenko lausunut mitään moitteita esiintymisestäsi, Raoul?"

"Mutta kun nyt aiotte pyytää kuninkaalta lupaa..."

"Minä anon hänen majesteetiltaan vahvistusta avioliitollesi, mutta asetan ehdoksi, että ilmaiset minulle, kuka siten puhui äidistäsi."

"Mutta miksi teidän tarvitsee tietää sitä nimeä, monsieur? Minuahan hän tahtoi loukata, ja kun hänen majesteettinsa antaa luvan kaksintaisteluun, jää kosto minun asiakseni."

"Hänen nimensä?"

"En voi sallia, että panette henkenne alttiiksi."

"Pidätkö minua tyhjän mahtailevana don Diegona? Hänen nimensä?"

"Te vaaditte välttämättömästi?"

"Se on tahtoni."

"Varakreivi de Wardes."

"Vai niin", sanoi Atos. "Hyvä on, minä tunnenkin hänet. Mutta hevosemme ovat valmiina. Kahden tunnin odotuksen asemesta lähdemmekin matkalle nyt heti. Ratsaille, varakreivi, ratsaille!"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

91

Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.

Kreivi de la Fèren taivaltaessa Raoulin kanssa Pariisia kohti oli Palais-Royal näyttämönä kohtaukselle, jota Molière olisi pitänyt hyvänä huvinäytelmän piirteenä.

Oli kulunut neljä päivää Orléansin uuden herttuaparin häistä. Pikimmältään einehdittyään Monsieur siirtyi etuhuoneisiinsa huulet nyrpistyneinä ja silmäkulmat kureessa. Ateria ei ollut tuottanut mitään hauskuutta. Madame oli antanut tarjota aamiaisensa omassa huoneessaan, ja Monsieur oli saanut ainoiksi pöytäkumppaneikseen Lotringin junkkarin ja Manicampin. Murkinalla istuttiin kolme neljännestuntia kenenkään virkkamatta halaistua sanaa. Manicamp, vähemmän perehtyneenä hänen kuninkaallisen korkeutensa likeiseen seurusteluun kuin kumppaninsa, yritti turhaan lukea prinssin silmistä, mitä hänen nyreytensä merkitsi. Lotringin junkkari, jonka ei tarvinnut arvailla mitään, hän kun tiesi kaikki, söi sillä hyvällä ruokahalulla, jota hänelle aina antoi toisten vastoinkäyminen. Hän nautti sekä Monsieurin ärtyisyydestä että Manicampin kiusallisesta hämistä, vankalla aterioimisellaan vasiten pidätellen pöydässä kärsimätöntä prinssiä, joka kiihkeästi halusi nousta seurastaan.

Filip jo usein pahoitteli alkuaan sallineensakaan Lotringin junkkarin tulla niin likeiseksi seuralaiseksi, että tämä ei enää katsonut tarpeelliseksi noudattaa mitään muodollisuutta herraansa kohtaan. Sellaisella katumapäällä Monsieur nytkin oli; mutta hän pelkäsi teräväkielistä ritaria melkein yhtä paljon kuin hänestä toisin ajoin pitikin, ja hän tyytyi raivoamaan vain sisällisesti. Tuon tuostakin hän tähtäsi katseensa kattoon ja taasen vilkaisi alas piirakkaan, jota nuori junkkari ripeästi lohkoi; kiukunpurkauksen hillinnässä hänen kasvonsa elähtelivät yhä ihmeellisemmissä ilmeissä, joita ammatti-ilveilijä olisi kadehtinut. Viimein asema kävi hänelle kuitenkin aivan sietämättömäksi, ja hedelmiin päästäessä hän nousi äkäisenä, kuten sanottu, jättäen junkkarin lopettamaan murkinaa miten mielensä teki, samalla kun Manicamp heti poukkosi suoraksi kuin seiväs, lautasliina kädessä. Monsieur kiirehti melkein juosten etuhuoneeseen ja antoi lähimmälle palatsinvartijalle hiljaa käskyn, sitten kääntyen sivuhuoneiden kautta takaisin yksityispuolelleen, jotta hänen ei olisi tarvinnut uudestaan astua ruokasalin läpi. Hän tahtoi tavoittaa äitiänsä; leskikuningatar oleksi tavallisesti rukouskammiossaan tähän aikaan, kello kymmenen tienoissa aamupäivällä. Itävallan Anna istui kirjoittamassa, kun Filip astui sisälle.

Leskikuningatar rakasti sydämellisesti nuorempaa poikaansa, joka oli kaunis kasvoiltaan ja säveä luonteeltaan. Filip tosiaan olikin hellämielisempi ja vaikkapa naisekkaampikin kuin kuningas. Hän oli valloittanut äitinsä mieltymyksen pikku tunteilulla, joka tuntuu viehättävältä naisissa; Itävallan Anna, joka oli hartaasti toivonut tytärtä, huomasi tässä pojassaan paljon sellaista herkkää huomaavaisuutta, hienotuntoista huolenpitoa ja kujeellista mielistelyä, mikä on luonteenomaista kehittyvälle tyttöselle. Niinpä hän äidin parissa ollessaan ihaili tämän sieviä käsivarsia, antoi hänelle neuvoja uusista leivoslajeista tai hajuvesien valmistusohjeita, jolla alalla kuningatar oli jo ennestään hyvin laajatietoinen, suuteli hänen käsiänsä ja silmiään lapsekkaan herttaisesti, toi hänelle aina makeisia mukanaan, suositteli uusia koruja. Vanhemmassa pojassaan Itävallan Anna rakasti kuningasta tai oikeastaan kuninkuutta: Ludvig XIV edusti hänen silmissään Jumalan säätämää valtiutta. Hän oli kuninkaan parissa leskikuningatar, mutta Filipiä hän kohteli pelkästään äitinä, saaden nuoremman poikansa tuntemaan, että äidin helma on kaikista turvapaikoista suloisin ja varmin. Pienestä lapsesta asti hän olikin tottunut pakenemaan sen suojaan, kun veljen ja hänen välissään oli noussut rajuilma; useinkin olivat kuningas ja hänen läheisin, mutta tottelemattomin alamaisensa paitasilla joutuneet nyrkein ja kynsin kiistasille makuusijasta, kamaripalvelija Laporten ollessa tällaisen majesteettirikoksen ainoana ja voimattomana todistajana, ja voitollinen Filip oli menestyksensä säikyttämänä tullut pyytämään äidiltä lohdutusta ja välitystä anteeksiantoon, johon Ludvig taipui vain työläästi ja ensin puolinaisesti.

Anna ei siten ainoastaan ollut tottunut tyynnyttävällä sovittelulla tasoittamaan kaikkia poikiensa erimielisyyksiä, vaan oli samalla päässyt heidän luottamukseensa ja tunsi heidän kaikki salaisuutensa. Kuningas kyllä oli hiukan kateellinen äidillisen hellyyden erityisestä kääntymisestä nuoremman veljen osaksi, mutta hän oli äitiänsä kohtaan kuitenkin alistuvaisempi ja huomaavaisempi kuin hänen luonteeseensa muuten kuului. Erityisestikin oli leskikuningatar osannut saada vaikutuksensa tuntuviin nuoren kuningattaren suhteen. Hän hallitsi melkein itsevaltiaasti kuninkaan taloudessa, ja samanlaista tulevaista valta-asemaa hän oli jo monin tavoin valmistellut itselleen nuoremman poikansa kodissa. Niinpä hän oli melkein ylpeä, aina kun havaitsi Filip-herttuan saapuvan luokseen apean näköisenä, kalpein poskin ja punoittavin silmin, sillä hän käsitti silloin heti, että heikommuutensa huomannut tai kapinallinen tarvitsi nyt apua.

Leskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui hänen rukouskammioonsa, -- ei tällä kertaa itkettynein silmin ja vaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän suuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen viittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä sovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin Filipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä kunnioitusta.

"Mikä sinun on?" kysyi Itävallan Anna kääntyen poikaansa päin.

"Voi, madame, minulla on paljonkin sydämelläni", jupisi prinssi allapäin.

"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta", sanoi kuningatar asettaen kynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei vastannut. "On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?"

"Kyllä, pääasiallisesti ajattelenkin erästä seikkaa, madame."

"Annahan kuulua."

Filip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat hänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille, haihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen kuormaansa vain syvällä huokaisulla.

"No, no, Filip, lujuutta vain", reipastutti äiti. "Kun ihmisellä on valittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö niin?"

"Se ei ole niinkään sanottua, madame."

"Kenestä tahdot puhua? Älä nyt suotta pidättele."

"Pulana on se, että sanottavani on kovin arkaluontoista laatua, madame!"

"Jopa nyt!"

"Epäilemättä, -- sillä kun on nainen..."

"Ahaa, kysymys onkin puolisostasi?" virkahti leskikuningatar ilmeisen uteliaasti. "No, ei sinun tarvitse siinä tapauksessa ollenkaan arastella, poikani. Minä olen äitisi, ja Madame on minulle vain vieras. Koska hän kuitenkin on miniäni, voit olla varma siitä, että sinunkin tähtesi kuuntelen täydellä harrastuksella, mitä sinulla hän hänestä puhuttavaa."

"Sanokaahan te itse, madame", kysyi Filip, "ettekö ole huomannut mitään?"

"Huomannut mitäänkö, Filip?... Sinä puhut hirmuisen epämääräisesti! Mitä laatua sen havainnon pitäisi olla?"

"No, puolisoni on sievä."

"On kyllä."

"Silti hän ei ole suorastaan kaunotar."

"Ei, mutta varttuessaan hän saattaa yhä melkoisesti komistua. Olethan nähnyt, kuinka tuntuvasti hän on muutamassa vuodessa muuttunut edukseen. Hän kehittyy vielä paljonkin ollessaan vasta seitsemäntoista vanha. Kasvuiässä olin minäkin hyvin laiha. Mutta Madame on todella jo sellaisenaan sievä."

"Ja se on luonnollisesti tullut huomatuksi."

"Niin, sievä nainen vetää aina katseita puoleensa, ja sitä enemmän prinsessa."

"Hän on saanut hyvän kasvatuksen?"

"Äiti on hiukan kylmäluontoinen ja vaatelias, mutta kaikin puolin terveesti ajatteleva nainen. Nuoren prinsessan kasvatus on voinut jäädä hiukan puutteelliseksi, mutta perusteissa en luule olleen mitään vikaa. Sen käsityksen ainakin sain kuninkaallisten vieraittemme oleskellessa täällä; en tiedä, miten asiat lienevät kehittyneet sittemmin Englannissa."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, onhan tiettyä, että monetkin hiukan keveät luonteet helposti saavat haitallisia vaikutuksia myötäkäymisestä."

"Kas, tepä sen sanoitte, madame: minä todellakin luulen, että prinsessa on hiukan kevytmielinen."

"Sinun ei sovi toki liioitella, Filip: hänellä on vilkas mieli ja sen verran keimailuhalua kuin nuorelle naiselle on aivan luonnollista, -- mutta korkeissa henkilöissä se pikku vika kääntyy hovin eduksikin, poikani. Jossakin määrin mielistelevä prinsessa tavallisesti saa muodostumaan loistavan hovin; hänen hymynsä sirottelee ympärille ylellisyyttä, henkevyyttä ja urheuttakin, ja aatelisto taistelee paremmin sellaisen ruhtinaan puolesta, jolla on viehättävä puoliso."

"Paljon kiitoksia, madame", vastasi Filip ärtyisesti. "Maalaatte eteeni todella peloittavia kuvia, äitini."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar teeskennellyn yksinkertaisesti.

"Te tiedätte, madame", sanoi Filip apeasti, "että menin naimisiin hyvin vastahakoisesti."

"Mutta johan sinä alat ihan huolestuttaa minua! Sinulla on siis mielestäsi jotakin vakavaa muistuttamista puolisostasi?"

"Ei nyt juuri vakavaakaan..."

"Niinpä heitä jo silleen tuo murheellinen katsantosi. Jos omassa seurapiirissäsi näyttäydyt tuollaisena, niin sinua päätellään kovin onnettomaksi aviomieheksi."

"Tyytyväinen aviomies en olekaan", vastasi Filip, "ja se saakin tulla tunnetuksi."

"Mutta Filip!"

"Ma foi, madame, sanon teille suoraan, että minä en ollut lainkaan ajatellut elämääni tällaiseksi."

"Selitä toki."

"Vaimoni ei toden teolla ole minun; hän välttelee minua kaikin ajoin. Aamupäivät hän omistaa vastaanottoihin, kirjeenvaihtoon, pukeutumishommiin; iltaisin ovat tanssiaiset ja konsertit kaikkena."

"Sinä olet mustasukkainen, Filip!"

"Minäkö? Jumala varjelkoon! Muut näytelkööt luulevaisen aviomiehen typerää osaa; mutta kiusaantunut olen."

"Sinä moitit vaimoasi ihan viattomista pikkuseikoista, Filip, ja niin kauan kun sinulla ei ole mitään tärkeämpää aihetta..."

"Mutta ilman rikkomuksiakin saattaa nainen aiheuttaa rauhattomuutta, äiti! Erityinen seurustelu ja joidenkuiden henkilöiden huomattavampi suosiminen nuoren aviovaimon taholta riittää useinkin kiukustuttamaan kaikkein luottavaisintakin miestä."

"Kas, nyt siis olemme päässeet itse asiaan, vaikka se oli vähän vaikeata. Vikana onkin erityinen seurustelu ja armollisuus joitakuita kohtaan! Vai tässä se kipeä kohta on!"

"Niin, ja minusta siinä on kylliksi."

"Vakavampaa se on todellakin. Jo neljän päivän kuluttua häistä on vaimosi siis muka alkanut suosia jotakuta? Varo värittämästä asiaa, Filip; pelkällä luulemisella ei voi mitään todistaa."

Äitinsä totisuudesta hätääntyneenä prinssi aikoi vastata jotakin, mutta kykeni vain sopertamaan muutamia käsittämättömiä sanoja.

"No, sinä jo peräännyt", sanoi Itävallan Anna. "Se ilahduttaa minua, ja oikein on myöntää erehdyksensä."

"Ei!" huudahti Filip; "minä en ota takaisin sanojani, vaan aion todistaa. Olen puhunut erityisestä seurustelusta ja mieltymyksestä. No, kuunnelkaahan vain."

Leskikuningatar valmistausi kuuntelemaan; hänen ilmeensä kuvasti sitä juoruamisen mielihyvää, jota parahinkin nainen ja äiti -- kuningatarkin -- aina tuntee saadessaan sekaantua pikku aviokiistoihin.

"Sanokaa te minulle ensiksikin", aloitti Filip, "minkätähden vaimoni on yhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?" Ja Filip laski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin varmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen vihjaukseen.

"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä", selitti kuitenkin Itävallan Anna. "Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet paljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja valtiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois ritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista kiintymystään."

"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, -- siirtyä kurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan enemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä lähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!"

"Rakastunut, Filip! Ajatteletko, mitä puhut?"

"Täydellä todella!"

"Ja kuka siis muka on rakastunut Madameen?"

"Komea Buckinghamin herttua... Alatteko puolustaa minulle häntäkin, äiti?"

Itävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän Buckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia että suruisia!

"Buckinghamin herttua?" mutisi hän.

"Niin, oikeita naisten lellipoikia, kuten isoisäni Henrik IV sanoi."

"Buckinghamin herttuat ovat uskollisia ja urheita", sanoi Itävallan Anna rohkaistuen.

"Kas niin, oivallista! Siinä nyt äitikin asettuu miniänsä armastelijan puolelle!" huudahti Filip niin katkeroituneena, että hänen herkkä mielensä oli jo järkkyä kyyneliin.

"Poikani, poikani!" varoitti leskikuningatar; "tuollainen sanantapa ei sovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään tapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon vieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät ikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja."

"Oh, madame", kivahti Filip, "herttua on englantilainen, ja pitävätkö he suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?"

Kuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään ottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.

"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip", virkkoi hän, "ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen minua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!"

"Minun ei tarvitse sitä pohtia, madame; onhan minulla silmät päässä."

"Ja mitä olet näkevinäsi?"

"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni läheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen Henriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse turhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No, herttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo. Hänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin."

"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille", sanoi Itävallan Anna; "jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn sinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen valmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät mielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle syyttömästi kärsimyksiä."

"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja kunnioittavammin kuin poikansa", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta, kuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.

Kuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta nopeasti tointuen hän virkkoi:

"No niin, olet kai tullut luokseni jossakin erityisessä tarkoituksessa? Mitä oikeastaan haluaisit?"

"Aikomuksenani on ilmoittaa teille, että minun täytyy puuttua asiaan tarmokkaasti, -- en ota enää sietääkseni mitään kiusaannusta Buckinghamin taholta."

"Et ota sietääksesi?"

"En."

"Miten siis menettelet?"

"Valitan kuninkaalle."

"Ja mitä tahtoisit häneltä vastaukseksi?"

"Jos hän ei katso voivansa auttaa asiaa", lausui Monsieur, kasvoillaan tuiman päättäväisyyden ilme, joka oli harvinaisena vastakohtana niiden tavalliselle säyseydelle, "niin ryhdyn itse tekemään oikeutta!"

"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?" tiedusti Itävallan Anna huolestuneena.

"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, -- että hän poistuu Ranskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen."

"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip", kielsi kuningatar. "Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden loukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin kiivastuksesi taltuttamiseksi."

"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata asemaani!" huudahti Filip itkunsekaisesti.

"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan sinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden laiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan aiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan väleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi peittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen välttämättömyyden vaatimuksesta!" Filip liikahti äkäisesti. "Sitäpaitsi", lisäsi kuningatar, "tässä nyt ei ole kysymystäkään todellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on pelkästään naurettava luulevaisuus."

"Madame, minä tiedän mitä tiedän."

"Tiedä mitä hyvänsä, joka tapauksessa kehoitan sinua kärsivällisyyteen."

"En kykene asettumaan kärsivälliseksi, madame."

Kuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti. "Selitä minulle siis lopullinen tahtosi", sanoi hän.

"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun toivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä ainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini."

"Jätämme sen asian kuninkaan ratkaistavaksi", päätti Itävallan Anna hieman värähtävällä äänellä.

"Mutta, madame", huudahti Filip lyöden kätensä yhteen, "olkaa nyt äitini älkääkä kuningatar, kun kerran puhuttelen teitä poikananne; eihän herttuan ja minun välien selvittämiseen tarvita kuin parin minuutin keskustelu."

"Sellaisen keskustelun minä ehdottomasti kiellän", vastasi kuningatar jälleen jyrkemmin; "se ei olisi arvosi mukaista."

"No, sittenpä ilmoitankin kantani Madamelle!"

"Oh", virkahti Itävallan Anna muistojen kaihon vallassa, "älä milloinkaan esiinny käskijänä vaimosi edessä, poikani. Voitettu vaimo ei aina ole kääntynyt."

"Mitä siis tehdä?... Pitänee kysyä neuvoa muilta."

"Kyllä kannattaisikin ottaa mukaan teeskentelevät neuvonantajasi, chevalierisi ja de Wardesisi! Ei, jätä asia minun haltuuni, Filip. Sinähän haluat vain, että Buckinghamin herttua vetäytyy loitommaksi?"

"Mitä pikimmin, madame."

"No, lähetä hänet minun luokseni! Myhäile hänelle, älä anna mitään vihiä vaimollesi, kuninkaalle, kellekään. Älä ota vastaan neuvoja muilta kuin minulta. Voi, minä tiedän, mitä neuvojain häiritsemä koti on!"

"Tottelen teitä, äiti", lupasi Filip huojentuneena.

"Ja sinä tulet tyytyväiseksi, Filip. Käy tavoittamassa herttuaa."

"Hoo, se ei olekaan vaikeata, pardieu! Hän on tietysti Madamen ovella odottamassa aamupäivän ensimmäistä vastaanottoa."

"Hyvä!" sanoi Itävallan Anna levollisesti. "Sanohan herttualle, että pyydän häntä käymään tervehdyksellä luonani."

Filip suuteli äitinsä kättä ja läksi toimittamaan asiaansa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

92

For ever!

Leskikuningattaren kutsua noudattaen ilmestyi lordi Buckingham hänen luoksensa puolen tunnin kuluttua Orléansin herttuan lähdöstä.

Kuningatar oli nojannut kyynärpäitänsä pöytään, pää käsien varassa, mutta kun palatsinvartija ilmoitti herttuan, kohousi hän vastaanottamaan sydämellisellä hymyllä muukalaisen sorean ja kunnioittavan kumarruksen.

Itävallan Anna oli vielä kaunis. Tiedetään, että hänen vaaleat hiuksensa, sievät kätensä ja raikkaanpunaiset huulensa herättivät kaikkien näkijäin ihailua vielä tässä jo elähtäneessä ikävaiheessa.

Tänä hetkenä, ollessaan kokonaan antautuneena muisteluun, joka elvytti menneisyyttä hänen sydämessään, hän esiintyi melkein yhtä ihanana kuin nuoruutensa päivinä, jolloin hänen palatsinsa ovet avautuivat tämän toisen Buckinghamin nuorelle ja kiihkomieliselle isälle, tuolle kovaonniselle ritarille, joka oli elänyt vain häntä varten ja kuollut hänen nimeänsä lausuen.

Itävallan Anna suuntasi siis Buckinghamiin sellaisen hellän silmäyksen, jossa ilmeni yhtaikaa äidillistä suopeutta ja jonkun verran rakastajattarenkin keimailevaa mielistelyä.

"Teidän majesteettinne on halunnut puhutella minua?" lausui Buckingham kunnioittavasti.

"Niin, herttua", vastasi kuningatar englanniksi. "Suvaitkaa istuutua."

Nuorta miestä liikutti syvästi tämä Itävallan Annan osoittama suosiollisuus, puhuttelu sen maan kielellä, josta hän nyt oli ollut eroitettuna. Hän oivalsi heti, että kuningatar aikoi pyytää häneltä jotakin. Toinnuttuaan ensi hetken ehdottomasta kaihomielisyydestä kuningatar omaksui jälleen hilpeän sävyn ja kysyi ranskaksi:

"Miltä Ranska tuntuu teistä, monsieur?"

"Tämä on kaunis maa, madame", vastasi herttua.

"Oletteko nähnyt seutujamme jo ennen?"

"Olen kerran oleskellut täällä aikaisemmin, madame."

"Mutta Englanti on teille mieluisampi kuten kaikille kunnon englantilaisille?"

"Rakastan enemmän isänmaatani kuin ranskalaisten isänmaata", myönsi herttua; "mutta jos teidän majesteettinne kysyy minulta, oleskelenko mieluummin Lontoossa vai Pariisissa, annan jälkimmäiselle etusijan."

Itävallan Anna pani merkille, että nämä sanat lausuttiin erityisen lämpimästi.

"Minulle on kerrottu, mylord, että teillä on kotimaassanne uhkeita tiluksia, ja tehän asutte siellä komeassa ja ikivanhassa linnassa?"

"Isäni palatsissa, niin", vastasi herttua luoden silmänsä alas.

"Ne ovat kallisarvoisia etuja ja rakkaita muistoja", virkkoi kuningatar, jonka mieltä menneisyys väkisinkin vallitsi.

"Kellä on vain sydäntä, hän tosiaan haaveksii yhtä paljon entisyydessä kuin tulevaisuudessakin tai ajattelee nykyhetkeä", myönsi herttua alistuen puhuttelijansa kaihoksuttavaan vaikutukseen.

"Se on totta", sanoi kuningatar hiljaa. "Ja lämminsydämisenä miehenä siis tekin, mylord, pian jälleen lähdette luotamme... sulkeutuaksenne rikkauksienne ja sukutunteittenne vaalimiseen."

Buckingham kohotti päänsä.

"Sitä en luule, madame", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Ajattelen päinvastoin muuttaa Englannista vakinaisesti Ranskaan."

Itävallan Anna ilmaisi suurta hämmästystä. "Mitä!" hän sanoi; "ettekö siis ole uuden kuninkaan suosiossa?"

"Hänen majesteettinsa kyllä osoittaa minulle rajatonta hyväntahtoisuutta, madame."

"Eihän omaisuutenne ole voinut vähentyä?" arvaili kuningatar; "sitä on sanottu tuottoisammaksi kuin kulutatte."

"Talouteni ei ole koskaan ollut paremmalla kannalla, madame."

"Teillä täytyy siis olla joku salainen syy?"

"Ei madame", selitti Buckingham vilkkaasti, "päätökselläni ei ole mitään salattavia vaikuttimia. Oleskelu Ranskassa miellyttää minua vastustamattomasti, olen kiintynyt hoviin, jossa vallitsee niin hieno aisti ja sivistys; sanalla sanoen tapaan täällä parempaa viehäkettä mielelleni kuin omassa maassani."

Itävallan Anna hymyili vienosti.

"Parempaa viehäkettä!" hän toisti; "oletteko ajatellut tarkoin, herttua?"

Buckingham sopersi jotakin.

"Ei ole niin mieluisaa elämänlaatua", jatkoi kuningatar, "että se kelpaisi estämään teidän arvoistanne miestä..."

"Madame", keskeytti herttua, "teidän majesteettinne kiinnittää hyvin suurta huomiota tähän seikkaan."

"Siltäkö teistä tuntuu, herttua?"

"Teidän majesteettinne älköön pahastuko huomauttaessani, että nyt toistamiseen tehostatte Englannin vetovoimaa Ranskan viehätyksen kustannuksella."

Itävallan Anna lähestyi nuorta ylimystä ja laski kauniin kätensä hänen olkapäälleen, joka vavahti kosketuksesta.

"Monsieur", hän lausui, "uskokaa minua, mikään ympäristö ei vedä vertoja synnyinmaalle. Hyvin usein on minunkin täytynyt kaivata Espanjaa. Olen elänyt kauan, mylord, hyvin kauvan naiseksi, ja tunnustan teille, etten ole koskaan ollut vuottakaan yhtämittaa vapaana siitä kaihosta."

"Ette vuottakaan, madame!" sanoi nuori herttua häilymättä; "ettekö silloinkaan, kun olitte kauneuden kuningatar, -- niinkuin muuten olette vieläkin?"

"Oh, jättäkää imartelu, herttua; minä voisin olla äitinne!" Mutta näiden sanojen lempeä sointu tunki Buckinghamin sydämeen. "Niin", jatkoi kuningatar, "ja sentähden annan teille hyvän neuvon."

"Neuvon palata Lontooseen?" huudahti toinen.

"Niin, mylord", myönsi Itävallan Anna suoraan.

Herttua liitti kätensä ristiin niin säikähtynein ilmein, että se ei voinut olla vaikuttamatta naiseen, jota hellät muistot liikuttivat tunteellisuuteen.

"Se on välttämätöntä", lisäsi hän kuitenkin vakuuttavasti.

"Kuinka!" huudahti herttua; "minulle huomautetaan vakavasti, että minun on lähdettävä, mentävä maanpakoon, pelastauduttava!"

"Maanpakoonko? Voi, mylord, puhuttehan kuin Ranska olisikin isänmaanne!"

"Rakastuneen maa on se, missä rakastettu asuu, madame", virkkoi herttua pikaisesti.

"Ei enää sanaakaan pitemmälle, mylord", kielsi kuningatar; "te unohdatte, kelle puhutte!"

Buckingham heittäysi polvilleen.

"Madame, madame, te olette niin viisas, hyvä ja armollinen, -- te ette ainoastaan ole arvoltanne valtakunnan ensimmäinen, vaan maailman ensimmäinen ominaisuuksiltanne, jotka tekevät teidät jumalalliseksi; olenko minä sanonut mitään noin julman vastauksen ansainnutta?"

"Te olette kavaltanut itsenne!" huomautti kuningatar ääntänsä alentaen.

"En tiedä lausuneeni mitään!"

"Te unohdatte puhuneenne ja ajatelleenne naisen edessä, ja sitäpaitsi..."

"Sitäpaitsi", keskeytti herttua kiihtyneesti, "kukaan ei tiedä teidän kuunnelleen minua."

"Päin vastoin tämän haastelumme aihe tiedetään, herttua; teillä on nuoruuden viat ja ansiot."

"Minut on petetty, -- annettu ilmi!"

"Ja kuka sen olisi tehnyt?"

"Joku niistä, jotka jo Havressa pirullisen teräväkatseisina lukivat sydäntäni kuin avointa kirjaa."

"En tiedä siitä mitään."

"Herra de Bragelonne esimerkiksi."

"Nimen tunnen, mutta en henkilöä. Ei, hän ei ole esiintynyt tässä asiassa."

"Kuka siis? Haa, madame, jos joku on juljennut nähdä minussa mitä en itsekään rohkene selvittää sielussani..."

"Niin mitä sitten, herttua?"

"On salaisuuksia, jotka kääntyvät keksijäinsä kuolemaksi."

"Teidän salaisuutenne ilmisaaja -- noin huimapäisen nuoren miehen esiintymisen oivaltaja -- ei joudu pelkäämään miekkanne kostoa; hänellä on kaikki oikeudet puolellaan: hän on mustasukkaisuuteen johdettu aviomies, Ranskan toiseksi ylhäisin henkilö, minun poikani, Orléansin herttua."

Buckingham vaaleni.

"Te olette ihan armoton, madame!" huudahti hän.

"Te armoton olette äärimmäisessä tunnekiihkossanne, Buckingham", vastasi Itävallan Anna raskasmielisesti, "kun taistelette pilvenhattaroita vastaan, vaikka teidän olisi helppo päästä rauhaan itsenne kanssa."

"Jos käymme sotaa, madame, niin kuolemmepa myös taistelutantereelle", vastasi nuori mies värähtävällä äänellä, antautuen mitä murheellisimpaan masennukseen.

Anna riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Villiers", haastoi hän hillittömän kiivaasti englanninkielellä, "mitä te pyydätte? Äitiä uhraamaan poikansa, kuningatarta suostumaan sukunsa häväistykseen! Te olette lapsi, älkää ajatelkokaan sellaista! Minäkö säästääkseni teiltä jonkun kyyneleen tekisin nuo kaksi rikosta, Villiers? Te puhutte kuolleista; mutta he olivat ainakin kunnioittavia ja alistuvia, he noudattivat poistumiskehoitusta ja tallettivat epätoivoansa kuin aarretta sydämessään, koska se johtui rakastetusta naisesta ja koska kuolema siten petettynä saapui kuin lahjaksi ja suosiollisuudeksi."

Buckingham nousi muuttunein kasvonpiirtein, käsi sydämellä.

"Te olette oikeassa, madame", myönsi hän. "Mutta ne, joista puhutte, ovat vastaanottaneet maanpakonsa rakastetuilta huulilta; heitä ei häädetty, vaan rukoiltiin lähtemään, ja heille ei naurettu."

"Ei, se kyllä on muistossa!" jupisi Itävallan Anna. "Mutta miksi sanotte, että teidät häädetään, tuomitaan maanpakoon? Mistä päätätte, että teidän harrasta kiintymystänne ei muistella liikuttunein mielin? Minä en puhu kenenkään valtuuttamana, Villiers, vaan pyydän ainoastaan omasta puolestani: matkustakaa! Tehkää minulle tämä palvelus, osoittakaa minulle näin suurta suosiollisuutta, jotta jään vieläkin kiitollisuudenvelkaan nimenne edustajalle."

"Siis teidän tähtenne, madame?"

"Yksinomaan."

"Taakseni ei jää ketään miestä naurajaksi, ketään ruhtinasta ylvästelemään: 'Tahtoni tapahtui!'"

"Vakuutan pyhästi, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan minun huolteni hälventämiseksi, kun tahdon ajoissa välttää mitä muutoin olisi varmasti tulossa", lausui vanha kuningatar hyvin vakavasti. "Ja luottakaa minuun, niinkuin minä olen luottanut teihin, herttua: lähtönne ei herätä minkäänlaisia haitallisia arveluita, vaan teille päin vastoin osoitetaan arvonne mukaista kunnioitusta."

"Sydämeni on raadeltu, sieluni pimentää epätoivo", valitti nuori ylimys; "esittämänne lohdutus kyllä hyvittää kunniaani, mutta se ei riitä antamaan minulle uuden elämän uskallusta."

"Oletteko tuntenut äitiänne, ystäväiseni?" kysyi kuningatar sydämellisesti myhäillen.

"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen suuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni."

"Villiers!" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen kaulaan; "minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei tieteni saa pahoittaa poikani mieltä."

"Kiitos, madame, kiitos!" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen tukahduttamalla äänellä. "Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa rakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle."

Leskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. "Menkää siis", sanoi hän.

"Milloin minun on matkustettava? Määrätkää!"

"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord", vastasi Itävallan Anna. "Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte nyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen; ilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne."

"Tahtoni?" mutisi nuori ylimys.

"Niin, herttua."

"Ja... enkö milloinkaan tule takaisin Ranskaan?"

Itävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa raskasmielisyys.

"Minulle olisi mieluista", vastasi hän, "jos palaisitte silloin kun minä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni vierelle."

"Joka tuotti teille niin paljon kärsimyksiä!" virkahti Buckingham.

"Joka oli Ranskan kuningas", vastasi kuningatar.

"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa tulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille monen monta elonvuotta lisää."

"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy", sanoi kuningatar yrittäen hymyillä.

"Minusta ei ole silloin palaamaan", virkkoi Buckingham kaihomielin, "niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton nuorta kuten vanhaakin kohtaan."

"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne: tulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne, että se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi jo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan toiseksi ihmiseksi."

"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame", väitti nuori mies, "kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän sieluumme ei aika pysty!"

"Vaiti jo, vaiti!" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle, kykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. "Menkää, menkää, -- älkää saattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä olen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa teitä, -- hyvästi, Villiers, farewell, Villiers!"

"For ever",[54] vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään pidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen katsoen mutisi itsekseen:

"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä sopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

93

Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle aatelismiehelle.

Raoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana, jona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren kanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä kuninkaan puheille.

Tämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa katsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut kälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja lopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani kello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita Colbertin ja Fouquetin kanssa.

Raoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat, ja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.

"Mitä herra de Bragelonne haluaa?" kysyi hän.

Nuori mies lähestyi.

"Sire", vastasi hän, "anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri saapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän majesteettianne."

"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle", sanoi kuningas. "Onko herra de la Fère saapuvilla?"

"Herra kreivi odottaa alhaalla teidän majesteettinne päätöstä."

"Tulkoon tänne ylös."

Viisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV:n huoneeseen. Hallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla Ludvig -- ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen -- kohteli huomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä puolelleen tavallisella suosiollisuudella.

"Sallikaa minun toivoa, kreivi", sanoi kuningas, "että tulette pyytämään minulta jotakin."

"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne", vastasi kreivi; "tulen todellakin esittämään anomuksen."

"Katsotaanpa", sanoi kuningas tyytyväisesti.

"En kuitenkaan tule omalla asiallani, sire."

"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo minun myöntää omaksi hyväksenne."

"Teidän majesteettinne rohkaisee minua... Tulin puhumaan kuninkaan kanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta."

"No, samallahan oikeastaan esiinnytte omastakin puolestanne, kreivi."

"En aivan niinkään, sire... En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä toivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee mennä naimisiin."

"Hän on vielä nuori, mutta samapa se... Hän on reipas soturi ja otan kyllä valitakseni hänelle puolison."

"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän majesteettinne suostumusta."

"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?" Atos kumarsi. "Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta säätyasemasta, joka tyydyttää teitä?"

Atos epäröitsi silmänräpäyksen. "Morsian on jalosukuinen", vastasi hän, "mutta varoja hänellä ei ole."

"Siihen haittaan me kyllä tiedämme apukeinon."

"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta sallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta."

"Puhukaa vapaasti, kreivi."

"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle nuorelle tytölle?"

"Niin todellakin."

"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani siitä, sire."

"Ei mitään väärää hienotuntoisuutta, kreivi! Mikä on morsiamen nimi?"

"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", vasasi Atos kylmäkiskoisena sävyltään.

"Kah", virkkoi kuningas muistellen, "minä tunnenkin sen nimen; muuan markiisi de la Vallière..."

"Niin, sire, tämä on hänen tyttärensä."

"Hän on kuollut?"

"Niin, sire."

"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on Orléansin leskiherttuattaren hovimestarina?"

"Teidän majesteetillanne on tarkat tiedot."

"Miten sattuu, miten sattuu... Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren Madamen seurueessa?"

"Teidän majesteettinne tuntee koko asian paremmin kuin minä."

Kuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin huolestuneita kasvoja.

"Kuulkaahan, kreivi", sanoi hän sitten, "tyttö ei muistaakseni ole mainittavan sievä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa", vastasi Atos.

"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut erityisemmin."

"Hän on lempeän ja vaatimattoman näköinen, mutta tuskin kaunotar, sire."

"Kauniit vaaleat hiukset hänellä kuitenkin on."

"Niin kylläkin."

"Ja hyvin viehättävät siniset silmät."

"Niitä voi kiittää."

"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt varallisuussuhteisiin."

"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä; mutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta arvoa rahoille."

"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi tulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä ei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme puutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi."

Atos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa ja jatkoi:

"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de la Vallièren tytär -- se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy esiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta haitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne arvoon?"

"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen uskollisuutta kuningastani kohtaan."

Kuningas vaikeni taas.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin, sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."

"Minun täytyy se tunnustaa, sire."

"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan."

"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul saavuttaisi onnensa."

"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?"

"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään, joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis niin."

"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.

"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."

"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän sydäntänne."

"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne", vastasi kreivi, "että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen saattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista."

"Ja minä harrastan Bragelonnen onnea kuten tekin."

"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon kunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne."

"Te erehdytte, kreivi", oikaisi kuningas lujasti. "Sanoin harrastavani varakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan."

"Mutta, sire", huudahti Atos, "teidän majesteettinne lupasi minulle..."

"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt soveltumattomaksi aikeisiini."

"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja jalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että olen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi."

"Lähetti ei aina onnistu asiallaan, kreivi."

"Voi, sire, se on julma isku Bragelonnelle!"

"Annan itse sen iskun; otan varakreivin puhuteltavakseni."

"Rakkaus, sire, on vastustamaton voima."

"Rakkautta voi vastustaa, sen vakuutan teille, kreivi."

"Kyllä, kun ihmisellä on kuninkaan tahto, teidän sielunne, sire."

"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen suhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren kanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja ensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen puolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen. Sanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua."

"Vielä kerran, sire..."

"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta suosionosoitusta?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On mahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita aatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä -- perheenisiä -- musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en myöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä tuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini keskuudessa."

Atos kumarsi eikä vastannut mitään.

"Siinäkö muuten kaikki, mitä minulta halusitte?" lisäsi Ludvig XIV.

"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua hyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?"

"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että puhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi iltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni."

"Olen matka-asussa, sire."

"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua. Läheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin, kreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista vieraanvaraisuutta."

"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen asumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä."

Niin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella Bragelonnen odottamassa.

"No, mitä kuningas sanoi, monsieur?" tiedusti nuori mies.

"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri sillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja sukumme menestystä auliisti harrastava."

"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle" virkkoi nuori mies kalveten.

"Kuningas sanoo sinulle itse huomisaamuna, että se ei ole ikävä uutinen."

"Mutta kuningas ei siis kuitenkaan antanut vahvistustaan, monsieur?"

"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen niin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile pikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa."

Raoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin vilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös taitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja aavistuksiaan.

"Et varmaankaan saata minua kotiin?" sanoi Atos.

"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä", änkytti Raoul ja meni alas portaita Atoksen kintereillä.

"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?" virkkoi Atos äkkiä.

"Ohjaanko teidät hänen huoneeseensa?" tarjousi Bragelonne.

"Ole niin hyvä."

"Käännymme sitten toiseen porraskäytävään."

He muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul huomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän perässään.

"Mitä nyt?" kysyi Raoul mieheltä.

"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin, ja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut teitä."

Raoul lähestyi Atosta, avatakseen kirjeen.

"Sallittehan, monsieur?" sanoi hän.

"Lue rauhassa."

Silmätessään kirjelappua Raoul näki siinä ainoastaan rivit:

'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.'

Samassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin livreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Herttualta", hän sanoi ojentaen varakreiville kirjeen hänkin.

"Kas vain", huudahti Atos, "näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan kenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin."

"Pyydän teitä suomaan anteeksi pidätykseni", virkkoi Raoul.

"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani aamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään erityistä satu."

Atos poistui, ja Raoul avasi Buckinghamin kirjeen, joka kuului:

'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän tulleen jo takaisin matkaltanne.

Harras palvelijanne Villiers, Buckinghamin herttua.'

"Lähden puhuttelemaan herraasi", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja nyökkäsi hänelle hyvästiksi. "Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona", hän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

94

Iskuja ilmaan.

De Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de Wardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta seikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei näennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain olleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä tervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin. Hän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De Wardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan syventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.

De Guiche vei tulijan viereiseen huoneeseen ja viittasi häntä istumaan.

"Sinäpä näytät pirteältä!" sanoi hän.

"Se on ihmeellistä", vastasi Raoul, "sillä minä en suinkaan ole iloisella tuulella."

"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus menestyy huonosti."

"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun kohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi katsottava käänne."

"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut kovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni."

"Sitä en enää ymmärrä", virkkoi Raoul; "selitä, veikkoseni, selitä."

"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka olet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa. Olen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut tahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin onnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun kaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!"

"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta tänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi."

"Tulkoon mitä tulee!"

"De Guiche!"

"Kaikki ajattelu on jo selvitettyä; kuulehan..."

"Oh, sinä uskot onnistuvasi, uskot saavuttavasi Madamen rakkauden!"

"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee ihmisessä kuolemaan asti."

"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin sehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle."

"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua missään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä tahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen kärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta. En enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan raivopäänä mustasukkaisuudesta."

Raoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti suuttumukselta.

"Vai niin!" äännähti hän.

"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, -- ystävältäni, veikoltani. Kolme päivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en rohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei ollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää hetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan -- niin, ainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua jotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän katseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä hymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei ole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä ääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut tulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo kaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua."

"Tahdotko surmata Monsieurin?" ähmistyi Raoul.

"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, -- mitä minä aviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani."

"Rakastaja?"

"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit niin terävänäköinen?"

"Olet mustasukkainen Buckinghamin herttualle?"

"Kuollakseni!"

"Taaskin!"

"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen ottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.

"Kas, sinäkö hänelle kirjoititkin?"

"Miten sen tiedät?"

"Hän mainitsi siitä. Katsohan."

Ja Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De Guiche luki sen jännittyneesti.

"Hän on kunniantuntoinen mies", myönsi kreivi.

"Kelpo aatelismies hän todellakin on", vahvisti Raoul. "Minun ei tarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin."

"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa hänen kanssaan."

"Mutta se on jokseenkin mahdotonta."

"Kuinka?"

"Herttuahan on kääntynyt puoleeni samassa asiassa."

"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua lausumaan hänen armolleen... Asia on hyvin yksinkertainen... Tahdon vain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, -- tänään, huomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii."

"Harkitse vielä."

"Johan sinulle sanoin, että olen ajatellut kaikki lopullisesti valmiiksi."

"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on varsin lähellä Bastiljia."

"Seuraamukset ovat minun asiani."

"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle syyksi?"

"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta... Herttuan on täytynyt kyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän vihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain tapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan esitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi."

"Tämä on tarpeetonta... Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella minua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, -- lähtekäämme sinne yhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja parilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne."

"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni ei pistä silmään."

"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään, vaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne."

"Sekin on kyllä totta."

"Eihän hän tiedä asiasta?"

"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä kohtaan?"

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?"

"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."

"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä kumppanina."

Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.

Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti. Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän välitysmuodon.

Louvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat ja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa, Raoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea, joka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja kullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen. Kaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul havaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän Monsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten ryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja vaatepartensa verratonta muhkeutta.

Jotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei kääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka äänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.

"En voi mennä hänen luokseen tällä hetkellä", virkkoi Raoul ystävälleen.

"Odota siis ja valitse tilaisuutesi, mutta koeta saada asia pikaiseen päätökseen; olen ihan suunniltani kärsimättömyydestä."

"Maltas, tuoltahan tuleekin auttajamme", sanoi Raoul huomatessaan d'Artagnanin, joka uudessa muskettisoturien kapteenin asussa astui saliin komeana kuin voiton sankari. Varakreivi suuntasi askeleensa häntä kohti.

"Kreivi de la Fère etsi teitä, chevalier", aloitti hän.

"Hänen seurastaan juuri tulen", vastasi d'Artagnan.

"Olisin luullut teidän viettävän osan yötäkin yhdessä."

"Kohtauksen jatkamisesta onkin sovittu."

Raoulille puhuessaan d'Artagnan samalla tähyili hajamielisesti oikealle ja vasemmalle ikäänkuin tavoitellen jotakin näkyviinsä. Äkkiä hänen katseensa tiukentui kiinteäksi kuin kotkan, jolla on saalis tiedossaan. Raoul seurasi hänen silmäyksensä suuntaa ja näki kyllä, että de Guiche ja d'Artagnan kumarsivat toisilleen, mutta hän ei päässyt selville, mihin kapteenin omituisen ylpeä tuijotus kohdistui.

"Herra chevalier", virkkoi Raoul, "ainoastaan te voisitte tehdä minulle erään palveluksen."

"Mitä tarvitset, hyvä varakreivi?"

"Minun olisi lausuttava pari sanaa erikseen Buckinghamin herttualle, mutta kun hän parhaillaan haastelee herra Fouquetin kanssa, niin käsitättehän, ettei minun sovi mennä häiritsemään heitä, saadakseni herttuan siirtymään syrjemmälle."

"Ahaa! Onko herra Fouquet täällä?" virkahti d'Artagnan.

"On, tuolla häh seisoo."

"Aivan oikein, tosiaankin! Ja onko mielestäsi minulla suuremmat oikeudet kuin sinulla?"

"Onhan teillä korkeampi arvoasema."

"Niin, se on totta, -- muskettisoturien kapteenina! Minulle lupailtiin tätä nimitystä niin kauan ja sain sen vasta niin äskettäin, että alituiseen unohdan muutoksen."

"Ettekö tekisi minulle sitä palvelusta?"

"Herra Fouquet, hitossa!"

"Onko teillä jotakin häntä vastaan?"

"Ei ollenkaan, mutta päin vastoin hän saattaa kylläkin katsella minua karsaasti. No, selvitettävä se kuitenkin olisi kerran..."

"Kas, hän tuntuu nyt silmäilevän teitä, -- tai voisikohan..."

"Ei, ei, sinä et erehdy, minulle hän varmastikin suo sen kunnian."

"Hetki on siis otollinen."

"Niinkö luulet?"

"Menkää, minä rukoilen."

"Samapa tuo."

De Guiche ei ollut menettänyt Raoulia näkyvistään ja sai tältä nyt merkin, että asia oli edistymässä. D'Artagnan marssi suoraan ryhmää kohti ja tervehti kohteliaasti herra Fouquetia kuten toisiakin.

"Hyvää iltaa, herra d'Artagnan; me tässä juuri puhelimme Belle-Isle-en-meristä", sanoi rahaministeri osoittaen sitä maailmantuntemusta ja esiintymisvarmuutta, joiden kunnollinen omaksuminen vaatii puolen ihmisiän harjaannuksen, monenkaan pääsemättä sille tasolle millään opiskelulla.

"Belle-Isle-en-meristä? Ahaa!" virkkoi d'Artagnan, "Sehän kaiketi on teidän maahovinne, herra Fouquet?"

"Herra ministeri vastikään kertoi minulle, että hän on sen lahjoittanut kuninkaalle", huomautti Buckingham. "Nöyrin palvelijanne, herra d'Artagnan!"

"Tunnetteko Belle-Isleä, chevalier?" kysyi Fouquet muskettisoturilta.

"Olen vain kerran käväissyt siellä, monsieur", vastasi d'Artagnan huolettomasti.

"Viivyittekö kauankin?"

"En kokonaista päivääkään, monseigneur."

"Ja mitä näitte siellä?"

"Mitä moniaassa tunnissa ehtiikin nähdä."

"Siis varsin paljon, kun te olitte katselijana, monsieur."

D'Artagnan kiitti kohteliaisuudesta kumarruksella.

Sillävälin Raoul sai annetuksi merkin Buckinghamille ja tämä sanoi nyt:

"Jätänkin teidän ylhäisyytenne puhelemaan kapteenin kanssa, joka kykenee paljon paremmin kuin minä arvostelemaan vallinsarvia, kaivantokaltevuuksia ja miinakäytäviä; muuan ystäväni näkyy viittaavan minulle."

Herttua läksi ryhmästä ja lähestyi Raoulia; ohimennessään hän ei malttanut olla hetkiseksi seisahtumatta sen pelipöydän luo, jonka ääressä Henriette-prinsessa, leskikuningatar ja nuori kuningaspari istuivat.

"Kas niin, Raoul", sanoi de Guiche, "nyt hän tulee; ole vain päättäväinen ja joutuisa!"

Raoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan. Kohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat toisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli keräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten käyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin pysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun noiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas: Filip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä maireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:

"No, hyväinen aika, mitä nyt kuulenkaan, rakas herttua?"

Buckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut kruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.

"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää ilmoitettu?" kysyi hän.

"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin, monsieur", vastasi prinssi.

"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen", sanoi Buckingham, "sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.

"Siitä tietysti."

"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei lähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni."

De Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. "Mitä kummaa!" jupisi hän; "puhuuko hän lähdöstään?"

Filip jatkoi äskeiseen suosiolliseen tapaansa: "Sen kyllä ymmärrän, että Ison-Britannian kuningas kutsuu teidät jo takaisin, monsieur, sillä hänen majesteettinsa Kaarle II, kyeten hyvin arvostelemaan aatelismiehiä, ei tietenkään tule toimeen ilman teitä. Mutta miten voittekaan sanoa, että me kaipuutta menettäisimme teidät! Kaikesta sydämestäni pahoittelen tätä käännettä."

"Monseigneur", lausui herttua, "voin vakuuttaa teille, että kun lähden Ranskan hovista..."

"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos vain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen majesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän sallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa."

"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur", selitti Buckingham; "mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta rajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen uhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten."

"Niinkö!" äännähti kruununprinssi.

"Niin, mutta" -- lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan kuninkaallisiin naisiinkin asti -- "minä olen sen itämaisen miehen kaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä, sitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on hurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin, monseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso voivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta oleskeluni pitkittämiseen."

"Ja milloin lähdette?" kysyi Filip huolestuneen näköisenä.

"Huomenna, monseigneur... Valjakoitani on pidetty varalla jo kolme päivää."

Orléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: -- Koska päätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.

Buckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan Annan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua vastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.

Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui hänen tielleen.

"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi, herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"

"Niin, se on totta, -- te ette voi enää olla katkeroitunut minua vastaan", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.

"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!... Ystävyyteni, ikuinen ystävyyteni..."

"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi, kun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?"

Raoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan sydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui siten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa Buckinghamin lähdöstä. "Viisas väistyminen!" pisti de Wardes. "Miten niin?"

"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran." Molemmat puhkesivat nauramaan.

Kiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot punehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti kannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi varmaryhtisenä paikallaan.

"Monsieur", sanoi Raoul kiusanhengelle, "te ette siis voi vieraantua panettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä olette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan."

"Hoo, monsieur", vastasi de Wardes, "tiedätte toki, että väliin loukkaan päin silmiäkin."

He seisoivat niin lähekkäin, että olkapäät osuivat vastatusten, kasvot kumartuivat toisiansa kohti ikäänkuin molemminpuolisesti polttaakseen vastustajaa hehkullaan. Toinen oli ehdottomasti raivostunut katkeruutensa huippukohtaan, toinen joutunut kärsivällisyytensä loppuun.

Yhtäkkiä he kuulivat säveän ja kohteliaan äänen lausuvan takanaan:

"Taidettiin mainita nimeäni!"

He käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja herttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul siirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De Wardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.

Yhä myhäillen d'Artagnan asettui Raoulin luovuttamalle paikalle.

"Kiitos, rakas Raoul", sanoi hän. "Herra de Wardes, minulla on hiukan puheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon kuulla, mitä lausun herra de Wardesille." Sitten hänen hymynsä häipyi, ja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.

"Olen käytettävissänne, monsieur", virkkoi de Wardes.

"Monsieur", aloitti d'Artagnan jälleen, "jo kauan olen etsinyt tilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti tavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta jos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua pitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista."

"Kyllä seuraan teitä, monsieur", myöntyi de Wardes.

"Oletteko täällä yksin, monsieur?" tiedusti d'Artagnan.

"Ei, mukanani tuli kaksi ystävää, herrat Manicamp ja de Guiche."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, "mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte käsille vielä joitakuita lisää?"

"Miksen!" arveli nuori mies tietämättä, mihin d'Artagnan tähtäsi. "Niin monta kuin haluatte."

"Ystäviä?"

"Niin, monsieur."

"Hyviä ystäviä?"

"Aivan."

"No niin, kerätkää niitä nyt minkä tähän kiireeseen ehditte, minä pyydän. Ja tule sinä myös, Raoul... Ei olisi hullumpaa, jos saisit suostutelluksi mukaan herra Buckinghaminkin.

"Hyväinen aika, kuinka perusteellista valmistelua, monsieur!" sanoi de Wardes yrittäen hymyillä.

Kapteeni viittasi häntä vain pysymään maltillisena ja sanoi:

"Hiljaa hyvää tulee. Minä siis odotan teitä, monsieur."

"En jää pois puhuttelustanne."

"Näkemiin."

Ja d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère odotteli ikkunakomeroon istuutuneena.

"No?" tiedusti hän nähdessään ystävänsä astuvan sisälle.

"Niin", vastasi tämä, "herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua pikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa"

Heti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De Guiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään, tietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai kolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa läsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän viereen.

D'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli säilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan huomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin anteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de Wardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata levottomuuden sekaista hämmästelyä.

"Monsieur", aloitti hän, "kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella ja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon selittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä luokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni kreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette minusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska muka olin isänne vihamies."

"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut", vastasi de Wardes, jonka kalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.

"Te siis syytätte minua rikoksesta, hairahduksesta tai halpamaisuudesta? Pyydän teitä määrittelemään syytöksenne."

"Todistajien kuullen, monsieur?"

"Niin juuri, todistajien kuullen, ja näettehän, että he ovat erityistuntijoita kunniakysymyksissä."

"Te ette näy käsittävän hienotuntoisuuttani, monsieur. Olen syyttänyt teitä, mutta salannut asian, josta moitteeni johtuu. En ole puuttunut mihinkään yksityiskohtiin, olen tyytynyt lausumaan julki vihani niille henkilöille, joille minun oli melkein velvollisuutenani saattaa teidät tunnetuksi oikealta kannalta. Te ette ole pitänyt lukua vaiteliaisuudestani, vaikka etunne olisi sitä vaatinut. En tunne tässä teidän tavallista ymmärtäväisyyttänne, herra d'Artagnan."

D'Artagnan pureskeli viiksenpäitänsä ja sanoi: "Minulla on jo ollut kunnia pyytää teiltä selvitystä valituksistanne, monsieur."

"Ihan ääneenkö?"

"Parbleu!"

"Minä puhun siis..."

"Oikein, monsieur", sanoi d'Artagnan kumartaen, "me kuuntelemme kaikin."

"No niin, monsieur, ei ole kysymys mistään minulle tehdystä vääryydestä, vaan isääni kohdanneesta häväistysjutusta."

"Sen olette jo sanonut."

"Niin, mutta on asioita, joihin kajotaan vain epäröiden."

"Jos sellaista epäröimistä todella on olemassa, niin pyydän teitä voittamaan sen, monsieur."

"Siinäkin tapauksessa, että on kysymys häpeällisestä teosta?"

"Joka tapauksessa!"

Tämän kohtauksen todistajat alkoivat katsella toisiaan hieman levottomasti. Tyynnyttävää oli kuitenkin nähdä, että d'Artagnanin kasvot eivät ilmaisseet mitään jännitystä.

De Wardes oli vaiti.

"Puhukaa, monsieur", tiukkasi muskettisoturi. "Tehän panette meidät suotta odottelemaan."

"No niin, kuulkaa siis! Isäni rakasti erästä naista, jalosukuista naista, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa."

D'Artagnan vaihtoi Atoksen kanssa katseen. De Wardes jatkoi:

"Herra d'Artagnan sieppasi kirjeitä, joissa sovittiin kohtauksesta, asettui odotetun sijalle valepuvussa ja käytti väärin pimeyttä."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan.

Läsnäolijain keskuudesta kuului heikkoa sorinaa.

"Niin, minä todellakin tein sen huonon kolttosen. Teidän olisi tullut lisätä, monsieur, kun olette niin puolueeton, että minä en tuon tapauksen sattuessa ollut vielä yhtäkolmatta täyttänyt."

"Teko ei silti ole vähemmin häpeällinen!" lausui de Wardes, "ja järkevä ikä riittää pidättämään kunnon aatelismiestä siten polkemasta niin ehdotonta säädyllisyyden vaatimusta."

Kuului jälleen sorinaa, mutta se ilmaisi ihmettelyn ohella jo melkein epäilyäkin.

"Se oli kyllä häpeällinen petos", virkkoi d'Artagnan, "enkä minä olekaan odottanut, kunnes herra de Wardes moittisi minua, vaan olen jo aikaa sitten soimannut siitä itseäni, ja hyvin katkerasti. Karttuva ikä antoi minulle enemmän järkevyyttä ja etenkin rehellisyyttä, ja olen pitkäaikaisella katumuksella sovittanut sen rikkomukseni. Mutta minä vetoan teihin, hyvät herrat. Se tapahtui vuonna 1626, ja siihen aikaan -- omaksi onneksenne tunnette te sen ainoastaan muiden muistelmista -- ei oltu kovinkaan tunnollisia lempiseikoissa; säädyllisyyden ja kunniallisuuden käsitteet olivat tällä alalla silloin huomattavasti väljempiä. Me olimme nuoria sotureita, jotka yhtämittaa jaoimme tai saimme iskuja, miekka aina paljastettuna tai ainakin puolittain vedettynä huotrasta; alati häilyimme elämän ja kuoleman vaiheella, sota kovetti luontoamme, ja kardinaali piti meitä lujilla. Mutta katunut olen, ja sanonpa lisäksi, että kadun yhä vieläkin, herra de Wardes."

"Sen kyllä voin käsittää, monsieur; sellaisen teon täytyikin johtaa katumukseen. Mutta te olette silti syypää jalosydämisen naisen tuhoon. Asianomainen ei voinut kestää häpeäänsä ja kokemaansa törkeätä röyhkeyttä, hän pakeni Ranskasta, ja sen koommin ei ole kuultu, mihin hän joutui.,."

"Oh, on vainkin, monsieur", huomautti kreivi de la Fère, ja synkästi hymyillen hän ojensi kätensä de Wardesia kohti. "Hänet on nähty myöhemmin, ja täälläkin on henkilöitä, jotka muussa yhteydessä kuultuaan puhuttavan hänestä voivat tuntea hänet kuvauksestani. Hän oli viidenkolmatta ikäinen, hento, kalpea, vaaleaverinen, toistamiseen mennyt naimisiin Englannissa."

"Naimisiin?" äännähti de Wardes.

"Vai niin, te ette siis tiennyt, että hän oli ollut naimisissa? Huomaatte meidän olevan paremmin selvillä, herra de Wardes. Tiedättekö sitäkään, että häntä tavallisesti sanottiin myladyksi, lisäämättä mitään nimeä tähän säätyarvoon?"

"Kyllä, monsieur, sen tiedän."

"Hyvä Jumala!" mutisi Buckingham.

"No niin, tämä nainen, joka oli tullut Englannista, palasi sinne, ensin kolmasti yritettyään salamurhaa herra d'Artagnania vastaan. Se oli tavallaan oikeutettua, sen myönnän, koska herra d'Artagnan oli häntä loukannut. Mutta tällä naisella ei sitten Englannissa ollut oikeutta vietellä pauloihinsa erästä nuorta miestä, joka oli lordi Winterin palveluksessa ja nimeltään Felton. Te kalpenette, lordi Buckingham, ja katseenne ilmaisee sekä vimmastusta että tuskaa. Jatkakaa te kertomusta, mylord, ja sanokaa herra de Wardesille, mikä oli se nainen, joka pani tikarin teidän isänne murhaajan käteen."

Kaikilta pääsi huudahdus. Nuori herttua pyyhkäisi nenäliinalla hikeä otsaltaan. Huoneessa syntyi jälleen syvä hiljaisuus.

"Te näette, herra de Wardes", aloitti sitten d'Artagnan, joka oli käynyt yhä totisemmaksi omien muistojensa herätessä Atoksen sanoista, "te näette, että minun hairahdukseni ei aiheuttanut ihmissielun turmiota, sillä se sielu oli jo aikaisemmin auttamattomasti turmeltunut. Katumukseni on vain omantunnon asia. Ja tämän tultua todetuksi on minun vain nöyrästi pyydettävä anteeksi häpeällistä rikkomustani teiltä, herra de Wardes, niinkuin olisin pyytänyt isältänne, jos hän vielä eläisi tai jos olisin tavannut hänet palattuani Ranskaan Kaarle I;n kuoleman jälkeen."

"Mutta tuo on liikaa, herra d'Artagnan!" huudahtivat useat äänet vilkkaasti.

"Ei, hyvät herrat", sanoi kapteeni. "Ja nyt, herra de Wardes, toivon kaiken olevan kunnossa meidän välillämme, jotta teidän ei enää sovi puhua minusta pahaa. Olenhan nyt suoriutunut siitä jutusta, eikö totta?"

De Wardes kumarsi änkyttäen jotakin.

"Samalla toivon", jatkoi d'Artagnan lähestyen nuorta miestä, "ettette enää puhu pahaa muistakaan kunniallisista miehistä, mikä näkyy tulleen kiusalliseksi tavaksenne. Kun kerran olette niin tunnontarkka ja täydellinen mies, että soimaatte vanhaa soturia kolmekymmentäviisi vuotta sitten tapahtuneesta nuoruudenhairahduksesta, -- kun tahdotte esiintyä sellaisena ankaran nuhteettomuuden edustajana, niin siihen sisältyy äänetön sitoumus olla itse mitenkään loukkaamatta omantunnon ja kunnian vaatimuksia. Ottakaa siis tarkoin huomioon, mitä minulla on vielä sanottavana teille, herra de Wardes. Varokaa toimittamasta kuuluviini mitään juttua, missä teidän nimenne esittää hankalaa osaa!"

"On turha lausua tyhjiä uhkauksia, monsieur", sanoi de Wardes.

"Oh, minä en ole vielä lopettanut", vastasi d'Artagnan, "ja teidän on pakko antaa minun haastaa suuni puhtaaksi."

Seurue kävi jälleen uteliaaksi.

"Te puhuitte vastikään ankarasti erään naisen ja isänne kunniasta; se puhe miellytti meitä, sillä on lohdullista ajatella, että tuollainen hienotuntoisuus ja oikeudenharrastus, joka ei näköjään johdellut meidän sieluamme nuoruuden päivinä, on kuitenkin saanut valtaa lapsissamme, ja on yleensäkin kaunista nähdä nuoren miehen siinä iässä, jolloin naisten kunnian ryöstäminen on ajattelemattomana tapana, ryhtyvän pitämään sitä arvossa ja puolustamaan sitä."

De Wardes puristi huulensa yhteen ja kätensä nyrkkiin, ilmeisesti hyvin levottomana tietämään, miten tämä puhe päättyisi, kun johdanto ei luvannut mitään hyvää.

"Mutta kuinka voittekaan te silloin", jatkoi d'Artagnan, "alentua sanomaan varakreivi de Bragelonnelle, ettei hän tuntenut äitiään?"

Raoulin silmät salamoivat.

"Oh, herra chevalier!" huudahti hän syöksähtäen esiin, "se asia koskee vain minua!"

De Wardes hymyili häijysti. D'Artagnan työnsi käsivarrellaan Raoulin takaisin.

"Äläpäs keskeytä minua, nuori mies", sanoi hän ja pitkitti halliten katseellaan de Wardesia: "Käsittelen tässä kysymystä, jota ei voi selvittää miekalla. Käsittelen sitä kunniallisten miesten kuullen, jotka kaikki ovat montakin kertaa paljastaneet säilänsä kiistaseikoissa; he ovat päteviä asiantuntijoita ja tietävät, että jokainen salaisuus, josta taistellaan, lakkaa olemasta salaisuus. Toistan siis kysymykseni herra de Wardesille: millä perusteella olette loukannut tätä nuorta miestä, samalla herjaten sekä hänen isäänsä että äitiään?"

"Minun nähdäkseni", vastasi de Wardes, "ihmisellä on vapaa sananvalta, kun hän tarjoutuu puoltamaan lausumaansa kaikilla niillä keinoilla, jotka kunniallisella aatelismiehellä on käytettävissään."

"Kah, monsieur, sanokaapa siis minulle, millä keinoin kunniallinen aatelismies voi puoltaa pahaa puhetta?"

"Miekalla, pistoolilla..."

"Niin väittäessänne ette loukkaa ainoastaan tervettä järkeä, vaan myöskin uskonnon ja kunnian lakeja; te panette alttiiksi monen ihmisen hengen, paitsi omaanne, joka jo tuntuu vakinaisesti uhatulta. Kaikilla muodeilla on oma aikansa, monsieur, ja kaksintaistelut eivät ole enää muodissa, siitä puhumattakaan, että hänen majesteettinsa on nimenomaan kieltänyt ne. Ollaksenne johdonmukainen ritaruuskäsitteissänne tulee teidän vain koreasti esittää anteeksipyyntönne herra Raoul de Bragelonnelle, sanoa hänelle, että te pahoittelette kevytmielistä huomautteluanne ja että hänen syntyperänsä jalosukuisuus ja puhtaus eivät ilmene ainoastaan hänen sydämessään, vaan myöskin kaikessa toiminnassaan. Sen te teette, herra de Wardes, niinkuin minä -- vanha kapteeni -- äsken nöyristyin maitoparran edessä."

"Ja ellen tee sitä?" kysyi Wardes.

"No, silloin on seurauksena..."

"Minkä te luulette voivanne estää", tokaisi de Wardes hymyillen; "seurauksena on, että teidän johdonmukainen sovittelunne kuitenkin kaikitenkin päättyy kuninkaan käskyjen rikkomiseen."

"Ei, monsieur", vastasi kapteeni tyynesti, "te erehdytte."

"Mitä muutakaan voisi olla seurauksena?"

"Että minä menen puhuttelemaan kuningasta, jonka hyvässä suosiossa olen, -- jolle minulla on ollut onni tehdä muutamia palveluksia jo silloin kun te ette vielä ollut syntynytkään ja joka juuri äsken lähetti minulle pyynnöstäni allekirjoitettuna täyttämättömän vangitsemislomakkeen Bastiljin kuvernööriä herra Baisemeaux de Montlezunia varten, -- ja että sanon kuninkaalle: 'Sire, eräs mies on kehnosti solvannut herra de Bragelonnea kunniattomalla huomautuksella hänen äidistään. Olen kirjoittanut hänen nimensä lomakkeeseen, jonka teidän majesteettinne on suvainnut minulle antaa, niin että herra de Wardes on nyt lähetetty kolmeksi vuodeksi Bastiljiin.'"

Ja d'Artagnan otti taskustaan valmiiksi vahvistetun määräyksen ja näytti sitä de Wardesille.

Huomatessaan sitten, että nuori mies ei ollut täysin vakuuttunut, vaan piti varoitusta ainoastaan uhkauksena, hän kohautti olkapäitään ja astui kylmäkiskoisesti pöydän ääreen, missä oli kirjoitusneuvot ja kynä, jonka pituus olisi voinut peloittaa itse topografi Portostakin.

Nyt de Wardes tajusi että uhkaus oli aivan vakava. Bastilji oli jo siihen aikaan varma hauta. Hän astui askeleen Raoulia kohti ja sanoi melkein kuulumattomalla äänellä:

"Monsieur, pyydän teiltä anteeksi herra d'Artagnanin äskeisen sanelun mukaisesti ja siihen pakotettuna."

"Vielä silmänräpäys, monsieur", huomautti muskettisoturi mitä levollisimmin; "te hairahdutte sanoissanne. Täsmällisempää on lausua: 'ja kuten omatuntoni vaatii'. Uskokaa minua, nämä sanat ovat paremmat kuin oma ehdotuksenne; vielä parempi olisi, että ne myös sattuvammin ilmaisisivat mielialaanne."

"Olkoon menneeksi niin", mukausi de Wardes. "Mutta totta puhuen myöntäkää, hyvät herrat, että miekanpisto läpi ruumiin, kuten entiseen aikaan annettiin, oli parempi kuin tällainen mielivalta."

"Ei, monsieur", vastasi Buckingham, "sillä miekanpisto ei ratkaise, oletteko oikeassa vai väärässä; se osoittaa ainoastaan, oletteko enemmän tai vähemmän taitava kuin vastakumppaninne."

"Monsieur!" huudahti de Wardes.

"Oh, te tahdotte lausua jotakin ilkeyttä", puuttui puheeseen d'Artagnan, "ja minä teen teille palveluksen, kun keskeytän teidät."

"Joko nyt riittää, monsieur?" kysyi de Wardes.

"Jo kerrassaan", vakuutti d'Artagnan; "ja nämä herrat ja minä olemme hyvin tyytyväisiä teihin."

"Mutta minäpä takaan teille, monsieur", uhkasi de Wardes, "että teidän sovinnonhieromisestanne ei tule onnellisia seurauksia."

"Kuinka niin?"

"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä vihamielisempinä."

"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan sydämessäni."

Viimeinen isku musersi de Wardesin. Hän silmäili neuvottomana ympärilleen.

D'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat hyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat puristaen hänen kättään.

Mutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. "Haa!" karjaisi nuori mies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen sydäntään; "minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!"

"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla", virkkoi uhkaava ääni hänen korvaansa.

Käännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä oli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.

"Te, monsieur!" huudahti de Wardes.

"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen alueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut yltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada kostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin perusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen englantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette turhaan ehdottanut muille."

"Herra herttua!" hämmästeli de Wardes.

"No, hyvä herra de Wardes, kun kerran olette niin talttumattoman vimman vallassa, niin ottakaa siis minut auttamaan sen purkautumista. Olen puolentoista vuorokauden kuluttua Calaisissa. Tulkaa mukaan, taival tuntuu meistä lyhyemmältä, jos matkaamme yhdessä. Vedämme sitten miekkamme rantahietikolla, jota vuoksi nousee peittämään, niin että se vuorotellen on kuusi tuntia Ranskan kamaraa ja kuusi tuntia Jumalan aluetta."

"Hyvä on", vastasi de Wardes; "suostun tarjoukseenne."

"Pardieu", sanoi herttua, "jos surmaatte minut, hyvä herra de Wardes, niin teette minulle erinomaisen palveluksen, sen takaan."

"Parastani yritän mieliksenne, herttua", vastasi de Wardes.

"On siis sovittu, -- otan teidät saattolaisekseni."

"Olen käytettävissänne. Totisesti tarvitsenkin kunnollista vaaraa ja kuolemanuhkaa tyynnytyksekseni."

"No, luulen teidän löytäneen, mitä olette tavoitellut. Palvelijanne, herra de Wardes; huomenna aamulla ilmoittaa lakeijani teille täsmälleen lähtöhetken, ja me matkustamme yhdessä kuin hyvät ystävykset. Yleensä taivallan hyvin kiireisesti. Hyvästi!"

Buckingham kumarsi de Wardesille ja palasi kuninkaan luo. De Wardes läksi rivakasti astelemaan asuintaloonsa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

83. Havressa…

Cite this passage

MLA

APA

Chicago

83. Havressa

84. Merellä

85. Teltat

86

87. Havresta Pariisiin

88. Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta

89. Neiti de Montalaisin yllätys

90

91

92

93

94