14…

14

Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä muisti.

Maailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja kiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat näköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja vasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja ajatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.

Upseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan menettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.

"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä; kannattaa odottaa", tuumi hän.

Mutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä varoi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.

Hän tyytyi lähestymään upseeria ja huomauttamaan alakuloisesti:

"No, me olemme valmiita... ratsaille."

Upseeri matki tätä sävyä, tätä laimeata suruisuutta, ja veltosti ja apeasti hän kapusi satulaansa. Kuningas joudutti kulkua, luutnantti kiirehti perässä.

Sillaikaa Ludvig kääntyi viimeisen kerran. Upseeri -- pitkämielisenä kuin jumala, jolla on ikuisuus edessään ja takanaan, -- toivoi vieläkin tarmon paluuta. Mutta se oli turhaa, mitään ei ilmennyt. Ludvig poikkesi kadulle, joka johti linnaan, ja päätyi perille kellon juuri lyödessä seitsemän.

Kuninkaan mennessä huoneisiinsa kaikkinäkevä muskettisoturi huomasi kardinaalin ikkunassa uutimen kulman kohoutuvan. Sitten hän hengähti syvään kuin ihminen, joka on kirvoitettu mitä kireimmistä kahleista, ja virkahti puoliääneen:

"Jo nyt taisi tulla loppu siekailustasi, luutnanttiparkaseni!"

Kuningas kutsui hetkisen kuluttua kamarijunkkarinsa.

"En ota vastaan ketään ennen kello kahta", hän sanoi, "kuulettehan, monsieur?"

"Sire", vastasi aatelismies, "täällä juuri pyytää eräs pääsyä."

"Kuka hän on?"

"Teidän muskettiluutnanttinne."

"Joka juuri oli mukanani?"

"Niin, sire."

"Vai niin!" virkkoi kuningas. "No, hän tulkoon."

Upseeri astui huoneeseen.

Kuningas teki merkin, aatelismies ja kamaripalvelija poistuivat.

Ludvig seurasi heitä katseellaan, kunnes ovi sulkeutui heidän jälkeensä, ja verhojen pudottua alas hän aloitti:

"Te muistutatte mieleeni läsnäolollanne, monsieur, mitä unohdin äsken huomauttaa, nimittäin että tämän aamun asioista on noudatettava ehdotonta vaitioloa."

"Oh, sire, että teidän majesteettinne viitsiikään huomauttaa minulle sellaista! Kyllä näkee, että te ette minua tunne."

"Tarpeetonta se tietenkin oli, monsieur. Minä tiedän teidät vaiteliaaksi; mutta kun en ollut antanut siitä mitään ohjetta..."

Upseeri kumarsi.

"Teidän majesteetillanne ei ole mitään muuta minulle sanottavaa?" hän kysyi.

"Ei, monsieur, te voitte poistua."

"Saisinko luvan olla sitä tekemättä ennen kuin olen puhutellut kuningastani, sire?"

"Mitä teillä on asiana? Selittäkää toivomuksenne, monsieur."

"Sire, asiani on ihan merkityksetön teille, mutta minulle se on peräti tärkeä. Suokaa minulle senvuoksi anteeksi, että puhun siitä teille. Ilman ehdotonta pakkoa en sitä olisi koskaan tehnyt, vaan olisin kadonnut mykkänä ja vähäpätöisenä kuten olen aina ollut."

"Mitä! Kadonnutko? En ymmärrä teitä."

"Sire, lyhyeen lausuen", sanoi upseeri, "tulin pyytämään lähtölupaa teidän majesteetiltanne."

Kuningas liikahti kummastuneena, mutta upseeri seisoi kuin kuvapatsas.

"Lähtölupaa -- teille, monsieur? Ja kuinka pitkäksi aikaa, sanokaahan?"

"Ka, iäksi, sire."

"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?" äännähti Ludvig, ja hänen liikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.

"Sire, jätän mielipahakseni."

"Mahdotonta."

"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai viisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä heikontuneissa hartioissani, -- minun on jätettävä paikkani nuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen jalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki näyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko ympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän majesteetiltanne."

"Monsieur", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi sotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies voinut kadehtia, "te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä."

"Oh!" vastasi upseeri teennäisen vaatimattomasti hymyillen; "teidän majesteettinne sanoo niin, koska minulla on vielä jokseenkin välttävä silmä ja kompastelematon jalka, -- koska en istu huonostikaan satulassa ja viikseni ovat vielä pysyneet tummina. Mutta se kaikki on pelkkää turhuutta, sire, harhanäkyä vain, pettävää ulkonaisuutta, sire! Näytän kyllä vielä nuorelta, mutta sisällisesti olen vanha, ja olen varma siitä, että puolen vuoden kuluessa raihnaudun luuvaloiseksi, murtuneeksi. Senvuoksi, sire..."

"Monsieur", keskeytti kuningas, "muistakaa toki eilisiä sanojanne. Lausuitte minulle juuri samalla paikalla, missä nyt seisotte, että Ranskassa ei kellään ole parempaa terveyttä, -- että uupumus on teille tuntematonta, että teille ei ole ollenkaan raskasta viettää yöt ja päivät vartiopalveluksessa. Ettekö puhunut siten? Koettakaa muistella, monsieur."

Upseeri huokasi.

"Sire", hän myönsi, "vanhuus on turhamainen, ja elähtäneille on annettava anteeksi, jos he hiukan kehuskelevatkin, sitten kun kukaan muu ei heitä kiitä. On kyllä mahdollista, että vakuutin tuolla tavoin; mutta varmaa kuitenkin on, sire, että tunnen suurta väsymystä, joten tahdon vetäytyä lepoon."

"Monsieur", sanoi kuningas lähestyen upseeria, ja hänen ilmeessään kuvastui terävyyttä ja majesteettisuutta, "te ette ilmoita minulle todellista syytä. Tahdotte jättää palvelukseni, sen käsitän, mutta te salaatte minulta menettelynne vaikuttimen."

"Uskokaa, sire..."

"Minä uskon, mitä näen, monsieur. Näen tarmokkaan, vireän miehen, jolla on järkkymätön mielenmaltti, -- Ranskan kenties parhaan soturin, ja ulkomuotonne ei millään tavoin salli minun arvella, että tarvitsette lepoa."

"Voi, sire, kuinka ansaitsematonta ylistystä!" haastoi luutnantti katkerasti. "Teidän majesteettinne saa minut ihan hämille. Tarmokas, vireä, järkkymätön, armeijan paras soturi! Teidän majesteettinne liioittelee vähäisiä ansioitani siinä määrin, etten tosiaankaan enää tunne itseäni, niin hyvä käsitys kuin minulla itsestäni onkin. Jos olisin kyllin turhamainen uskoakseni puoletkaan teidän majesteettinne arvostelusta, niin pitäisin itseäni tärkeänä ja välttämättömänä miehenä; minä sanoisin, että niin loistavista ominaisuuksista tunnettu palvelija on verraton aarre. Mutta minun on päinvastoin sanottava, sire, että minua on mielestäni koko ikäni arvosteltu melkoisesti alle oikean tasoni, paitsi tänä päivänä. Toistan siis, että teidän majesteettinne suvaitsee liioitella."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan, sillä hän tajusi upseerin sanoihin sisältyvän karmeata ivaa.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sanoi, "käykäämme suoraan käsiksi asiaan. Onko palvelukseni teille vastenmielinen? No, vastatkaa avoimesti, ilman kiertelyä, se on tahtoni."

Upseeri, joka oli tovin jokseenkin hämillään pyöritellyt hattuansa hyppysissään, kohotti nyt päänsä.

"Ah, sire, nyt tunnen oloni hiukan helpommaksi", hän sanoi. "Noin suoramielisesti esitettyyn kysymykseen vastaan yhtä vilpittömästi. Totuuden puhuminen on ihanaa sekä sydämensä keventämisestä koituvan tyydytyksen tähden että harvinaisuutensa vuoksi. Lausun siis kuninkaalleni totuuden, mutta pyydän samalla anteeksi vanhan soturin suorasukaisuutta."

Ludvig silmäili upseeriansa kiihkeän levottomuuden vallassa, jota hänen kiivaat liikkeensä ilmaisivat.

"No niin, puhukaa", hän käski, "sillä minä olen kärsimätön kuulemaan totuuksianne."

Upseeri heitti hattunsa sivupöydälle, ja hänen aina älykkäät ja sotilaalliset kasvonsa saivat äkkiä omituisen suuruuden ja juhlallisuuden sävyn.

"Sire", hän aloitti, "minä jätän kuninkaan palveluksen, koska olen tyytymätön. Palvelija voi näinä aikoina kunnioittavasti lähestyä herraansa niinkuin minä nyt, esittää hänelle työnsä hedelmät, luovuttaa hänelle takaisin työkalut, tehdä hänelle tilin kaikesta haltuunsa uskotusta ja sanoa: Herra, päivätyöni on päättynyt, suvaitkaa maksaa minulle, ja erotkaamme."

"Monsieur, monsieur!" huudahti kuningas tulistuneena.

"Voi, sire", sanoi upseeri hetkiseksi taivuttaen polvensa, "milloinkaan ei palvelija ole ollut kunnioittavampi kuin minä olen teidän majesteettinne edessä; mutta te käskitte minun puhua totta, sire. Ja kun nyt kerran olen aloittanut, on sen tultava julki kokonaan, vaikka vaatisitte minua vaikenemaankin."

Upseerin tiukentuneissa kasvonpiirteissä ilmeni sellaista päättäväisyyttä, että Ludvig XIV:n ei tarvinnut pyytää häntä jatkamaan. Hän pitkitti siis kuninkaan katsellessa häntä ihailun ja uteliaisuuden vaiheilla.

"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan hallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä palveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun käyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen, kaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen isänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali de Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden muurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut lukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta arkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se historia, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä nähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein rukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin armahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson tai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei uskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan esiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat henkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire, viisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden miesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä olivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort, kardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden järjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea äitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En satu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle silloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta minulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että kertomani on historiaa."

Kuningas puraisi huultansa ja heittäysi kiivaasti istumaan nojatuoliin.

"Minä ikävystytän teidän majesteettianne", jatkoi luutnantti. "Niin, sire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen; se haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä."

"Ei, monsieur", vastasi kuningas; "olen kehoittanut teitä puhumaan, pitkittäkää siis."

"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus, sire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän kuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään teidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa tilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla silloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti tänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!' Silloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän nöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei kardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin asioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt leikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua häneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle oli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin oli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut nimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan virkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla, mikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee ensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!"

"Kapteeniksi, monsieur?" oudoksui kuningas. "Te erehdytte, tahdotte tietysti puhua luutnantista."

"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä kohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan."

"No?"

"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin kuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan palattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En tosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka oli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt jäädä."

"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa. Harrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin sotilaallisesti kuin se onkin esitetty."

"Oh, sire", sanoi upseeri, "teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua väärin; en enää tee mitään vaatimusta."

"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa asioitanne ja myöhemmällä..."

"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut tyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat lausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne. Myöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt neljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta suojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana! Minä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan: myöhemmällä, vastaan minä: nyt heti. Anon lepoa, sire. Se voitaneen minulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään."

"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää syntyperää kuin tekin, ja kun sanon myöhemmällä, niin se on varmaa."

"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire, että minä yhä sanoisin nyt heti enkä myöhemmällä. Suokaa minulle anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV:n maakunnasta: en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."

"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva, monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.

"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, -- veljen palatsin veljelle, ja minä näin, sire, -- oi, se kourii sydäntäni! -- minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan, hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori, kaunis, urhea, -- jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä, näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun, joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän majesteettinne sitä vaatisi."

Kuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen otsallaan.

Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.

"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani, kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä alttiiksi sukuni jäsenten puolesta.[17] Eikö tämä aatelismies, jonka nimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?"

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi upseeri kylmäkiskoisesti.

"Katsokaahan, monsieur", pitkitti kuningas, "jos minulla on niin selviä muistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen ikäkautena?"

"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi upseeri äskeiseen tapaansa.

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti, "ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä samoin kuin minäkin? Sanokaa!"

"Ja mitä teette, sire?"

"Odotan."

"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta minulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen kintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne vasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta minä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin etäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan, kunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni."

Ludvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta hikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet kuninkaan sellaisessa tilassa.

"Hyvä on, monsieur", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; "te haluatte vetäytyä rauhaan, -- sen saatte tehdä. Te esitätte minulle eronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?"

"Asetan sen nöyrästi teidän majesteettinne jalkojen juureen, sire."

"Se riittää. Toimitan eläkkeenne määrätyksi."

"Olen teidän majesteetillenne tuhatkertaisesti kiitollinen."

"Monsieur", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen, "luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän."

"Ja minä olen siitä varma, sire."

"Löytänettekö koskaan samanlaista?"

"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa vertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan palvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni."

"Te lupaatte sen?"

"Vannon sen teidän majesteetillenne."

"Panen mieleeni vakuutuksenne, monsieur."

D'Artagnan kumarsi.

"Ja te tiedätte, että minulla on hyvä muisti", jatkoi kuningas.

"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt pettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut pakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan yläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon..."

"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka näkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa toisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi, te olette vapaa."

Ja kuningas kiirehti viereiseen huoneeseen tukahduttaen käheän nyyhkäisyn.

D'Artagnan otti hattunsa pöydältä, jolle oli sen heittänyt, ja läksi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

15. Pakolainen

D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas kutsui kamarijunkkarinsa.

"Minulla on teille tehtävä, monsieur", hän sanoi.

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Odottakaa siis."

Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui jotakin voitonriemun kaltaista:

'Herra kardinaali!

Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.

Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista. Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.

Ludvig.'

Kuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.

"Viekää tämä kirje herra kardinaalille", hän käski.

Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin jännittyneenä odottamassa.

"Mitä kuuluu?" kysyi ministerin kamaripalvelija.

"Monsieur", ilmoitti aatelismies, "tässä on kirje hänen ylhäisyydelleen."

"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken jälkeen."

"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa..."

"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"

"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili."

"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."

"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella, monsieur."

"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret itkivät, se on varma."

"No, onnestako se itkukin lähti?"

"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."

"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy olevan kellekään salaisuus?"

Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa, noustessaan ylös portaita:

"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä väliä, -- sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan; kaikki saavat tyydytyksensä."

"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä kaikkea."

"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."

"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!"

"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta, tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela vainukoira.

"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'

"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia vastaan?'

"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'

"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun, satuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta kuin paholaisen ajamana."

"Luulette siis...?"

"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän tahtoi ilmaista."

"Joten teidän käsittääksemme herra d'Artagnan..."

"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä huolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden edistämiseksi."

Siten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä työhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli jännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.

Bernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn mukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti kirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan myhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi. Täten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä vaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.

"No niin", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, "tämäpä erinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä kuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen kaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi."

Aatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun kardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen sävynsä sikseen ja lausui synkästi:

"Kutsu herra de Brienne."

Kirjuri ilmestyi viiden minuutin kuluttua.

"Monsieur", virkkoi hänelle Mazarin, "olen juuri tehnyt suuren palveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan saanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen majesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin te panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja muut selvitykset kuuluvat."

Brienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut pantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan. Sanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä kaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea hänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin hetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de Brienne saisi hänelle Ludvig XIV:n kirjettä näytetyksikään. Tuokion kuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään tervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä Condén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin heidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.

Siten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa tuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille. Lopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi tulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti paikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.

Saamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija sallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan ikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan matkustuksesta.

Se ikkuna kuului Kaarle II:n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli viettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja kyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry oli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen kohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki edellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan jatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli Kaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli nyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä ja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli istunut.

Silloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt hänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli seitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen pelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti nuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia, jotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.

Kaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä alas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken unohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen suorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna isäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on sanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että matkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä kaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli nöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta, joka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei nähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.

"Toivoakseni", virkkoi kuningas, "ei hevosten laita ole ollut sama. En voi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa olisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla."

Tämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja vastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän vieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.

Kuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.

Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.

Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta, silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan jälleen unelmaksi. Ludvig XIV:n väleen peruutunut lupaus tuntui pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa, ystävänsä, -- kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa! -- kaikki oli Kaarle II:lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset, kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

15. Remember!

Kahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti hattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta ratsastajaa -- tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta vanha, -- joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä veräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis punakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen suunnasta.

Pitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren miehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta lähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä mutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän kohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.

Kuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen hevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun Parry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli ottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin tietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa veräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko huudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.

Parrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä tovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen kasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän viipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui polvilleen.

Niin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:

"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua? Tunteekohan hän minut?"

Kiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.

"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on! Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"

"Kernaasti."

"Tekö se olettekin, hra Grimaud?" kysyi Parry.

"Niin, minä", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa sävyänsä muuttamatta.

"Sire", huomautti nyt Parry, "en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi de la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen mieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän majesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä sydämeennekin."

"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?" kysyi Kaarle säpsähtäen.

"Aivan, sire."

"Ah!" huokasi Kaarle.

Sitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät näyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.

"Ystäväiseni", kysyi hän, "asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties tällä tienoolla?"

"Tuolla", vastasi Grimaud ojentaen käsivartensa taaksepäin veräjää kohti.

"Onko kreivi de la Fère nyt kotona?"

"Perällä, kastanjapuiden alla."

"Parry", sanoi kuningas, "en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta kiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista uskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä mies, minä pyydän."

Ja heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään Atoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä opastuksena Grimaudin lyhyt ohje: "perällä kastanjapuiden alla"; hän jätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua puistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien ja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.

Saapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko piirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori ruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja näytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi usein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään epäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la Fère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen tulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman askeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten ikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:

"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo kauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II Stuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli mestauslavalla."

Loistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun hän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi kaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.

Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta ruhtinas tarttui hänen käteensä.

"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi", sanoi Kaarle; "tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi olla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen sijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa sydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut porttinne ohi niinkuin muukalaisen talon sivuuttaen, jollei palvelijanne olisi tuntenut saattajaani."

"Se on totta", sanoi Atos äänellään vastaten ruhtinaan huomautuksen ensimmäiseen osaan ja kumarruksella jälkimmäiseen, "teidän majesteettinne on kokenut kovin raskaita päiviä."

"Ja raskaimmat ovat kenties vasta tulossa!" huokasi Kaarle.

"Toivokaamme parasta, sire."

"Voi, kreivi", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, "minä toivoin eilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!"

Atos katseli kuningasta kysyvästi.

"Se kertomus on helposti esitetty", sanoi Kaarle. "Maanpakolaisena, varattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran yrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän suvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te tunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia, jotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella, sitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään."

"Sire", huomautti Atos vaatimattomasti, "minä en ollut yksin, ja kumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme aatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi kunnioittaa minua selityksellä..."

"Se on totta. Minulla oli suojelijana -- suokaa anteeksi epäröimiseni, kreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille tukalia -- niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija; mutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo ottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä valtuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi."

"Kuningas epäsi teidän pyyntönne, sire!"

"Ei sentään hän -- minun on tehtävä oikeutta nuorelle Ludvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan."

Atos puri huultansa.

"Arvelette kenties, että minun olisi pitänyt olla valmistautunut siihen epäykseen?" sanoi kuningas huomatessaan Atoksen liikkeen.

"Se oli tosiaan ajatukseni, sire", vastasi kreivi kunnioittavasti; "tunnen tuon pitkäkyntisen italialaisen."

"Päätinkin ajaa koko asian ratkaisuun, saadakseni heti tietää kohtaloni viimeisen vaiheen. Sanoin Ludvigille, että minä sekä Ranskaa että Hollantia rettelöstä säästääkseni tahdon itse omakohtaisesti yrittää onneani, kuten jo olen tehnyt, jos hän antaisi minulle kaksisataa aatelismiestä tai lainaisi miljoonan frangia."

"Ja sitten, sire?"

"No niin, monsieur, tunnen tällä hetkellä omituista epätoivon tyydytystä. Nähtävästi kuulun niihin ihmisiin, joiden sanotaan tuntevan todellista huojennusta siitä varmuudesta, että kaikki on hukassa ja että vihdoinkin on tullut sortumisen hetki."

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne ole vielä joutunut siihen äärimmäisyyteen!" virkahti Atos.

"Sanoaksenne minulle noin, herra kreivi, koettaaksenne jälleen elvyttää toivoa sydämessäni, ette ole voinut oikein ymmärtää, mitä teille juuri kerroin. Tulin anomaan Ludvig-serkultani almuna miljoonaa, jolla toivoin saavani hankkeen jälleen käyntiin, ja pyyntöni hylättiin. Huomaattehan siis, että kaikki on menetetty."

"Salliiko teidän majesteettinne minun vakuuttaa päinvastoin?"

"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten kykene oivaltamaan asemaani?"

"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet tapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa."

"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin lujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan joudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin auttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin kaikkeen tehoaviksi taatut lääkkeet, jotka kuitenkin ovat voimattomia kuolemaa vastaan, kyeten parantamaan ainoastaan sellaisia vammoja, missä apu on mahdollinen. Kiitän horjumattomasta lohdutuksestanne, kreivi, ja uskollisesta muististanne; mutta minä tiedän, mikä on edessäni. Nyttemmin ei mikään voi minua pelastaa. Olinkin niin täydellisesti selvillä siitä, hyvä ystävä, että läksin heti takaisin maanpakooni vanhan Parryn kanssa; olen siten palaamassa kätkemään kuolettavan tuskani siihen pikku erakkolaan, joka minulle on tarjona Hollannissa. Siellä kaikki piankin päättyy, uskokaa minua, kreivi, ja kuolema ilmestyy auttajakseni; sitä on jo useinkin kutsunut tämä sielun hivuttama ruumis ja taivasta kohti pyrkivä sielu!"

"Teidän majesteetillanne on äiti, sisaria ja veljiä; teidän majesteettinne on suvun päämies, joten teidän on rukoiltava Jumalalta pitkää elämää eikä pikaista kuolemaa. Teidän majesteettinne on karkoitettu, maanpakolainen, mutta teillä on oikeus puolellanne; teidän on siis tavoiteltava taisteluita, vaaroja, toimintaa, eikä ikuista lepoa."

"Kreivi", muistutti Kaarle II sanomattoman raskasmielisesti hymyillen, "oletteko koskaan kuullut kerrottavan, että kuningas on valloittanut takaisin valtakuntansa Parryn ikäisen palvelijan ja kolmensadan écun avulla, jotka tällä palvelijalla on kukkarossaan?"

"En, sire, mutta kuullut olen, ja useankin kerran, että valtaistuimelta syösty kuningas on palannut valtaan lujan tahdon, sitkeyden, ystävien ja taitavasti käytetyn miljoonan avulla."

"Mutta ettekö ole käsittänyt minua? Sitä miljoonaa pyysin Ludvig-serkultani, mutta hän ei saanut sitä minulle toimitetuksi."

"Sire", virkkoi Atos, "suvaitseeko teidän majesteettinne myöntää minulle vielä muutamia minuutteja, tarkkaavasti kuunnellaksenne, mitä minulla on sanottavaa?"

Kaarle II tähysti Atosta tiukasti.

"Mielelläni, monsieur", hän vastasi.

"Sallikaa minun siis osoittaa teidän majesteetillenne tie", sanoi kreivi suunnaten askeleensa taloa kohti.

Ja hän vei kuninkaan työhuoneeseensa, pyytäen häntä istuutumaan.

"Sire", hän aloitti, "teidän majesteettinne huomautti äsken, että Englannin nykyisissä oloissa riittäisi miljoona kuninkuutenne palauttamiseen."

"Ainakin sen yrittämiseen, kuollakseni kuninkaan tavoin, jollen onnistuisi."

"No niin, sire, jo antamanne lupauksen mukaisesti suvainnette kuunnella tietoa, joka minulla on teille ilmoitettavana."

Kaarle nyökkäsi. Atos astui ovelle, jonka hän kiersi lukkoon, ensin katsottuaan, kuunteliko kukaan lähistöllä, ja hän tuli sitten takaisin.

"Sire", hän sanoi, "teidän majesteettinne on armollisesti muistanut, että minä olin jalon ja onnettoman Kaarlo I:n auttajia, kun pyövelit veivät hänet Saint-Jamesin palatsista Whitehalliin."

"Luonnollisesti; se on ainiaaksi painunut mieleeni."

"Teidän majesteettinne, se tapaus on synkkä kertomus pojalle, joka epäilemättä on sen kuullut jo moneenkin kertaan; minun täytyy kuitenkin esittää se jälleen yksityispiirteitä myöten."

"Puhukaa, monsieur."

"Kun kuninkaallinen isänne nousi mestauslavalle tai oikeastaan astui kamaristaan ikkunansa eteen rakennetulle telineelle, oli kaikki valmisteltua hänen paetakseen. Pyöveli oli siepattu talteen, hänen huoneensa lattian alle oli kaivettu käytävä, ja lopulta olin minä itse telineen alla, äkkiä kuullessani sen natisevan hänen askelistaan."

"Parry on minulle kertonut siitä kauheudesta, monsieur."

Atos kumarsi ja pitkitti:

"Mutta jatkoa hän ei ole voinut teille kertoa, sire, sillä se tapahtui vain Jumalan, isänne ja minun kesken, ja minä en ole sitä milloinkaan ilmaissut, en rakkaimmille ystävillenikään. 'Vetäydy syrjään', sanoi korkea vanki naamioidulle pyövelille; 'poistu vain hetkiseksi, -- tiedän kyllä kuuluvani sinulle, mutta muista, ettet iske ennen kuin annan merkin. Tahdon häiriintymättömästi rukoilla.'"

"Suokaa anteeksi", keskeytti Kaarle II vaaleten, "kun te, kreivi, tunnette tarkoin tuon hirmutyön, jonka yksityiskohtia sanotte kaikilta salanneenne, niin tiedättekö myöskin, mikä oli nimeltään se katala konna, joka kätki kasvonsa saadakseen rankaisematta ryhtyä pyövelinä kuninkaansa murhaajaksi?"

Atos kalpeni hiukan.

"Hänen nimensä?" hän toisti; "kyllä, tiedän sen, mutta sitä en voi ilmaista."

"Ja tiedättekö myös, mihin hän on joutunut? Englannissa ei kukaan ole kuullut mitään hänen kohtalostaan."

"Hän on kuollut."

"Mutta varmaankaan ei vuoteellaan? Eihän hän liene saanut kunniallisen ihmisen rauhallista ja hiljaista loppua?"

"Häntä kohtasi väkivaltainen kuolema eräänä kamalana yönä, ihmisten suuttumuksen ja taivaan myrskyn raivotessa. Hänen ruumiinsa vajosi valtameren syvyyteen tikarin lävistämänä. Jumala hänen surmaajalleen antakoon anteeksi."

"Jatkakaamme", kehoitti Kaarle II huomatessaan, että kreivi ei tahtonut puhua siitä enempää.

"Mainitsemaani tapaan puhuttuansa naamioidulle pyövelille lisäsi kuningas: 'Et saa iskeä ennen kuin minä ojennan käsivarteni ja sanon: Remember!'"[18]

"Se on totta", myönsi Kaarle kumeasti, "sen tiedän onnettoman isäni viimeiseksi sanaksi. Mutta missä mielessä hän sen lausui, ja kelle?"

"Mestauslavansa alle asettuneelle ranskalaiselle aatelismiehelle."

"Siis teille, monsieur?"

"Niin, sire, ja jokainen hänen lausumansa sana, mestauslavan mustalla kankaalla peitettyjen lautojen lomitse tunkeutuneena, kaikuu vieläkin korvissani. Kuningas polvistui lattialle ja kysyi: 'Kreivi de la Fère, oletko siellä?' -- 'Olen, sire', vastasin Silloin kuningas kumartui alas."

Jännityksen kiihdyttämänä ja tuskasta vapisten kumartui pakolaisprinssikin Atokseen päin, yksitellen tarkatakseen ensimmäisiä sanoja, jotka kreivi oli nyt lisäämässä selostukseensa. Hänen poskensa melkein kosketti Atoksen päätä.

"Kumartuneesta asennostaan kuningas pitkitti hiljaa: 'Kreivi de la Fère, sinä et voinut pelastaa minua, sillä niin ei ollut sallittu. Nyt, vaikka täten menettelisin jumalattomasti, minun on sanottava, että olen puhutellut ihmisiä ja Jumalaa ja että viimeisenä on sinun vuorosi. Tahtoessani puoltaa pyhänä pitämääni asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen ja hukannut lasteni perinnön.'"

Kaarle II kätki kasvonsa käsillään, ja polttava kyynel tunkeusi valkoisten ja laihtuneiden sormien lomasta.

"'Jäljellä on vielä miljoona kullassa', jatkoi kuningas. 'Olen haudannut sen Newcastlen luostarikellariin, poistuessani siitä kaupungista.'"

Kaarle kohotti jälleen päätänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tuskallista iloa, kun nouseva toivo taisteli kiduttavien muistojen synkkyyttä vastaan.

"Miljoona!" jupisi hän; "voi, kreivi!"

"'Sinä yksin tiedät nyt, missä ne rahat ovat. Käytä niitä vanhimman poikani hyväksi, silloin kun luulet aarteen voivan tuottaa hänelle suurinta hyötyä. Ja nyt, kreivi de la Fère, sano minulle hyvästi!' -- 'Hyvästi, hyvästi, sire!' huudahdin minä."

Kaarle II nousi ja astui painamaan kuuman otsansa ikkunaruutuun.

"Silloin", lopetti Atos, "kuningas lausui sanan: Remember! Se lausuttiin minulle. Ja te näette, että minä olen muistanut."

Kuningas ei voinut vastustaa liikutustaan. Atos näki hänen molempien olkapäittensä tempovasti kohoilevan. Hän kuuli nyyhkytykset, joita väkivaltaisesti kohousi maanpakolaisen rinnasta. Hän vaikeni itsekin tukahtumaisillaan katkerien muistojen vuohon, jonka hän oli juuri saanut tulvimaan kuninkaallisen kuulijansa mielessä.

Rajusti ponnistautuen Kaarle II jätti ikkunan, nieli kyyneleensä ja palasi istumaan Atoksen lähelle.

"Sire", aloitti tämä jälleen, "tähän asti en ole uskonut hetken vielä tulleen viimeisen apukeinon käyttämiseen, mutta pitäen silmällä Englannin asioita olen kyllä tuntenut sen lähestyvän. Huomenna aioin kuulustaa, missä päin maailmaa teidän majesteettinne oleskeli, sitten tavoittaakseni teitä. Teidän majesteettinne saapuikin minun luokseni, ja se osoittaa, että Jumala on meidän puolellamme."

"Monsieur", vastasi Kaarle, jonka ääni vielä värisi liikutuksesta, "te olette minulle kuin taivaan lähettämä enkeli. Te olette pelastaja, jonka isäni itse on haudastaan minulle nostattanut. Mutta sittenkin, kansalaissodat ovat jo kymmenen vuotta riehuneet Englannissa, turmellen ihmiset ja myllertäen maan, -- luultavasti ei sen sisuksissa ole enää kultaa sen paremmin kuin alamaisteni sydämiinkään on jäänyt rakkautta."

"Sire, tunnen hyvin sen paikan, johon hänen majesteettinsa kaivoi sen summan, ja olen ihan varma siitä, että kukaan ei ole voinut sitä keksiä. Vai onko Newcastlen luostari siis tyyten hajoitettu, -- eikö ole jätetty kiveä kiven päälle, ja onko sen sijakin koverrettu maasta?"

"Ei, se on vielä eheänä, mutta tällähaavaa sen luokse on leiriytynyt kenraali Monk. Näette siis, että viholliseni ovat anastaneet haltuunsa ainoan paikan, missä minulle on apulähde tarjolla."

"Kenraali Monk, sire, ei ole voinut saada ilmi aarretta."

"Mahdollista kyllä, mutta onko minun antauduttava Monkin käsiin tavoittaakseni sitä? Oi, te näette kai, kreivi, että minun ei sovi enää luottaa kohtaloon, koska se paiskaa minut maahan joka kerta kun nousen. Mitä voin tehdä, kun Parry on ainoana apurinani, -- Parry, jonka Monk on jo kerran häätänyt luotansa? Ei, ei, kreivi, taipukaamme tähän viimeiseen iskuun."

"Luuleeko teidän majesteettinne, että minulle voisi onnistua, mitä te ja Parry ette voi ottaa tehtäväksenne?"

"Tekö, kreivi, tahtoisitte lähteä sinne?"

"Jos teidän majesteettinne näkee hyväksi", vastasi Atos kumartaen kuninkaalle, "niin lähden."

"Te, joka vietätte täällä niin onnellista elämää, kreivi!"

"Minä en pääse milloinkaan onnelliseksi, sire, niin kauan kun minulla vielä on velvollisuus täyttämättä; teidän onnenne valvominen ja kuninkaallisen isänne rahojen paras käyttäminen on pyhä velvollisuus, jonka hän jätti sitoumuksekseni. Antakoon teidän majesteettinne siis vain merkin, niin seuraan teitä."

"Voi, monsieur", sanoi kuningas unohtaen kaiken hovikaavan ja heittäytyen Atoksen kaulaan, "te todistatte minulle, että taivaassa on Jumala, joka toisinaan lähettää valittujansa täällä maan päällä huokaileville kovaosaisille!"

Peräti liikuttuneena nuoren kuninkaan mielenkuohusta Atos kiitti häntä hyvin kunnioittavasti ja huusi ikkunansa ääreen astuen:

"Grimaud, hevoseni!"

"Mitä! Nyt hetikö?" hämmästyi kuningas. "Monsieur, te olette tosiaan merkillinen mies!"

"Sire", vastasi Atos, "en tiedä mitään kiireellisempää kuin teidän majesteettinne palvelus on. Sitäpaitsi", hän lisäsi hymyillen, "se on minulle teidän kuninkaallisen tätinne ja isänne palveluksessa jo aikaa sitten vakiintunut tapa. Miten voisinkaan heittää sen silleen juuri nyt, kun on teidän majesteettinne palveleminen kysymyksessä?"

"Siinäpä mies!" mutisi kuningas.

Sitten hän virkkoi hetkisen mietittyään:

"Mutta ei, kreivi, minä en voi panna teitä alttiiksi sellaisille kieltäymyksille. En voi millään korvata niin suurta uhraavaisuutta."

"Joutavia!" vastasi Atos myhäillen; "teidän majesteettinne laskee leikkiä, -- onhan teillä miljoona. Olisipa minulla vain puoletkaan siitä summasta, niin olisin jo hankkinut rykmentin! Mutta, Jumalan kiitos, minulla on vielä muutamia kultakääryjä ja joitakuita sukukalleuksia. Toivoakseni teidän majesteettinne suvaitsee jakaa uskollisen palvelijan kanssa."

"Ystävän kanssa. Kyllä, kreivi, mutta sillä ehdolla, että ystävä vuorostaan myöhemmällä jakaa minun kanssani."

"Sire", sanoi Atos avaten lippaan, josta hän otti kultaa ja jalokiviä, "nyt olemme kylliksi varoissamme. Onneksi meitä tulee neljä, puolustautuaksemme rosvoilta."

Riemu sai veren virtaamaan Kaarle II:n valjuihin poskiin.

Hän näki Grimaudin, joka oli jo varustautunut matkasaappailla, taluttavan portaiden eteen kaksi Atoksen ratsua.

"Blaisois, tämä kirje tulee varakreivi de Bragelonnelle. Sanot kaikille, että olen lähtenyt Pariisiin. Uskon talon hoitoosi, Blaisois."

Blaisois kumarsi, syleili Grimaudia ja sulki jälleen portin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

17

Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.

Kahta tuntia ei ollut vielä kulunut siitä kun Blaisois oli nähnyt herransa ratsastavan Pariisia kohti. Silloin pysähtyi komealla papurikolla saapunut herrasmies ristikkoportin eteen ja kutsui kaikuvalla luikkauksella tallirenkejä, jotka puutarhatyöläisten kanssa vielä piirittivät Blaisoisia, kartanon palvelusväen vasituista pakinanpitäjää. Tuo Blaisoisiille epäilemättä tuttu hoilaus sai hänet kääntämään päänsä, ja hän huudahti: "Herra d'Artagnan!... Rientäkää joutuin avaamaan hänelle!"

Kahdeksan silmänpalvelijan parvi säntäsi portille, joka avautui kuin höyhenistä tehtynä, ja jokainen hyöri ympärillä mitä suurinta kohteliaisuutta osoitellen, sillä tiedettiinhän, millä tavoin talon isännällä oli tapana vastaanottaa tätä ystäväänsä, -- sellaisiin havaintoihin on palvelija aina terävänäköinen.

"Ah", virkkoi d'Artagnan suopeasti hymyillen, keinuessaan jalustimella maahan laskeutuakseen, "missä rakas kreiviseni on?"

"Ka, nähkääs nyt sitä ikävyyttä, monsieur!" pahoitteli Blaisois; "ja kyllä siitä kreivikin tulee kovasti pahalle mielelle, kun saa kuulla teidän käyneen täällä. Sattumalta kreivi tuli ratsastaneeksi pois juuri pari tuntia sitten."

D'Artagnan ei ollut millänsäkään niin vähäisestä vastuksesta.

"Olipa menneeksi", hän sanoi, "huomaan sinun yhä puhuvan äidinkielemme parasta lajia, -- saatkin antaa minulle luennon kieliopissa ja hyvissä puheentavoissa, sillaikaa kun odotan herrasi paluuta."

"Se on mahdotonta, monsieur", väitti Blaisois; "joutuisitte odottamaan liian kauan."

"Hän ei siis tulekaan tänään takaisin?"

"Eikä huomenna, monsieur, eikä ylihuomenna. Herra kreivi on lähtenyt matkalle."

"Matkalle!" toisti d'Artagnan; "jo panet omiasi."

"Monsieur, se on silkkaa totta. Kreivi kunnioitti minua talonsa uskomisella hoitooni ja lisäsi käskevällä, mutta samalla niin säveällä äänellään, -- vaikka minullehan se on yhtä kaikki: 'Sanot minun lähteneen Pariisiin.'"

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan; "koska hän on matkalla Pariisiin, niin en tahdokaan muuta tietää. Siitä sinun olisi pitänyt aloittaa, tomppeli... Hänellä on siis kahden tunnin etumatka?"

"Niin, monsieur."

"Saavutan hänet piankin. Onko hän yksin?"

"Ei, monsieur."

"Kuka hänellä on mukanaan?"

"Eräs aatelismies, jota en tunne, muuan vanhus ja herra Grimaud."

"Sellainen seurue ei voi ratsastaa niin nopeasti kuin minä."

"Suvaitseeko monsieur kuunnella minua hetkisen?" virkkoi Blaisois hiljaa, nykäisten hevosta ohjaksista.

"Kyllä, jos et liiaksi vikuroitse puheissasi."

"No niin, monsieur, se Pariisin mainitseminen tuntui tekaistulta."

"Vai niin!" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi; "verukkeelta?"

"Niin, monsieur, ja voisinpa vannoa, että kreivi ei ole menossa Pariisiin."

"Mikä sinut saa siihen uskoon?"

"No, herra Grimaud tietää aina, minne isäntämme lähtee, ja hän oli luvannut minulle ensi kerralla Pariisiin lähdettäessä ottaa viedäkseen minulta hiukan rahaa vaimolleni."

"Ahaa! Sinulla on vaimokin?"

"Minulla oli; hän oli täältä päin kotoisin. Mutta kreivin mielestä hän oli liian suulas, niin että minä lähetin hänet Pariisiin. Toisinaan se tuntuu kiusalliselta, mutta toisin ajoin se on hyvin mieluistakin."

"Kyllä ymmärrän, mutta jatkahan: et siis luule, että kreivi on menossa Pariisiin?"

"En, monsieur, sillä silloin Grimaud olisi syönyt sanansa, heittäytynyt valapatoksi, ja sehän on mahdotonta."

"Sehän on mahdotonta", toisti d'Artagnan mietteissään, sillä hän oli tullut täydellisesti varmaksi. "Hyvä on, kunnon Blaisois, kiitos."

Blaisois kumarsi.

"Kuulehan, sinä tiedät, että minä en ole utelias... Minulla olisi tärkeätä asiaa herrallesi, -- etkö voisi... pikku sanasella... sinä kun puhut niin osuvasti, -- antaa minulle hiukan vihjausta... tavukin riittää... kyllä arvaan muun."

"Kautta kunniani, monsieur, en voi... Minulla ei ole mitään tietoa kreivin matkan tarkoituksesta. Ovilla kuunteleminen on minulle vastenmielistä, ja se on sitäpaitsi täällä kiellettyä."

"Hyvä ystävä", tuumi d'Artagnan, "sepä oli minulle kehno alku. No, eipä väliä, -- tiedäthän ainakin, milloin kreivi tulee takaisin?"

"Yhtä vähän, monsieur, kuin hänen määräpaikkaansakaan."

"No no, Blaisois, ajattele tarkoin, ajattele."

"Monsieur epäilee vilpittömyyttäni! Voi, se pahoittaa mieltäni kovasti!"

"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!" murisi d'Artagnan. "Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!... Hyvästi!"

"Monsieur, minulla on kunnia lausua teille nöyrät jäähyväiseni."

"Se tolvana on sietämätön!" nurkui d'Artagnan itsekseen.

Hän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti pois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.

Päästyään muurin päähän ja pois näkyvistä hän hengähti kiivaasti.

"Katsotaanpa", hän alkoi järkeillä, "olikohan Atos kotona?... Ei, kaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä, olisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut heidät nähdä. Atos matkalla?... se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä kovin salaperäistä!... Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen taival -- puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."

Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti. Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.

D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä, kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.

Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti. Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.

D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta karjaisemaan:

"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!"

Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi tonsuurin[19] jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa, osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan poukkosi. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.

"Te!" hän äännähti; "te, herra d'Artagnan!"

"Niin, minä juuri. Missä on Aramis... ei, chevalier d'Herblay... ei erehdyn taaskin, -- kenraalivikaari?"

"Monsieur", vastasi Bazin arvokkaasti, "monsieur on hiippakunnassaan."

"Mitä ihmettä?" ällistyi d'Artagnan.

Bazin toisti lauseensa.

"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?"

"On, monsieur. Miksikä ei?"

"Hän on siis piispa?"

"Mutta mistä tulettekaan", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta osoittaen, "kun ette sitä tiedä?"

"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin joku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta kun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut korjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin kolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen."

"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Bazin kauhuissaan; "älkää turmelko näitä pienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita."

Lapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen ratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin he kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen sadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: "lempo minut korjatkoon!" kamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti huvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään malttinsa.

"Siivolla!" huusi hän; "vaietkaa toki, villityt!... Kas niin tuskin olette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni lentävät tiehensä... Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten tavallista... Baabel uudistuu!... Voi, hyvä Jumala, millaisia ryökäleitä!"

Ja arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat koululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.

"Ette ainakaan täällä viettele enää ketään", kivahti hän.

"Niinkö luulet?" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin selkäpiitä.

"Pystyy hän siihenkin", mutisi jälkimmäinen.

"Missä herrasi hiippakunta on?"

"Monseigneur René on Vannesin piispa."

"Kuka hänelle onkaan toimittanut nimityksen?"

"Ka, herra yli-intendentti, naapurimme."

"Mitä! Herra Fouquet?"

"Niin juuri."

"Aramis on siis hyvissä väleissä häneen?"

"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona Vauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!"

"Ahaa!"

"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä -- saarnansa, piti sanomani, -- herra yli-intendentin kanssa."

"Mitä kummaa! Sommitteleeko arvoisa piispa siis saarnansa runosäkeisiin?"

"Jumalan nimessä, monsieur, älkää laskeko leikkiä pyhistä asioista!"

"Hyvä, Bazin, hyvä! Vai on Aramis Vannesissa?"

"Vannesissa, Bretagnessa."

"Sinä olet luihu, Bazin; tuo ei ole totta."

"Näettehän, monsieur, että pappilan huoneet ovat tyhjillään."

"Hän on oikeassa", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan rakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.

"Mutta tokihan monseigneur on teille kirjoittanut ylennyksestään?"

"Milloin se tapahtui?"

"Siitä on jo kuukausi."

"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut tarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut sielunpaimentasi?"

"En voi, monsieur; minulla on tehtäviä."

"Aakkosoppilaasi?"

"Ja katuvaiseni."

"Mitä! Sinä ripitätkin? Oletko siis pappi?"

"Jotakuinkin. Minulla on siihen säätyyn niin suuri kutsumus!"

"Mutta ethän liene papiksi vihitty?"

"No", vastasi Bazin mahtipontisesti, "nyt monseigneurin tultua piispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen."

Ja hän hykersi kämmeniään.

"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."

"Mitä kiireimmin, monsieur."

"Kananpoikanen, lihalientä ja pullo viiniä."

"Tänään on lauantai, paastopäivä", muistutti Bazin.

"Minulla on erivapautus", ilmoitti d'Artagnan.

Bazin tähysti häneen epäluuloisesti.

"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?" sanoi muskettisoturi; "jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi erivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi ystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten mukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä, kautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä pääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu kuninkaalle, joten minä olen voimallisin."

Bazin hymyili ulkokultaisesti.

"Oh, meilläpä on yli-intendentti puolellamme", hän sanoi.

"Ja sinä et siis piittaa kuninkaasta?"

Bazin ei vastannut; hänen hymynsä haastoi kylliksi.

"Illalliseni!" määräsi d'Artagnan; "kello tulee jo seitsemän."

Bazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa keittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.

"Pyh", virkkoi hän halveksivasti, "jokseenkin huononpa asunnon monseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen."

"Meillä on lisäksi Vauxin linna", huomautti Bazin.

"Joka tietenkin on itse Louvren veroinen?" kiusoitteli d'Artagnan.

"Verrempi", vastasi Bazin mitä kylmäverisimmin.

"Jopa nyt!" virkahti d'Artagnan.

Luutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren etevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi vielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.

"Hitto!" hän sanoi; "pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi, piispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan."

Bazin loi syrjäsilmäyksen hevoseen ja vastasi:

"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä, joista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän."

Veri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän katseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä pudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi sanomaan:

"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta! Sanohan minulle, arvoisa Bazin", hän lisäsi, "kuinka paljon herra yli-intendentillä on muskettisotureita?"

"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy", vastasi Bazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla patukan läimäyksillä.

"Voi turkanen!" sadatti d'Artagnan vielä kerran.

Ja kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi hän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen odotti.

D'Artagnan istuutui pöytään ja kävi urheasti käsiksi kananpoikaseen.

"Luulenpa tosiaan", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin eteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa, "luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta herralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies. On totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet sokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin aurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki."

Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen, mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa päätä levolle.

Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin, että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi, jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen, vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.

Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta paitasillaan ja juoksi ikkunaan.

"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan kuninkaalliselle henkilölle."

"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.

D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.

"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei, Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"

"Siinä kulki herra Fouquet", vastasi Bazin armollisesti.

"Ja tuo väen paljous?"

"Se oli herra Fouquetin hovi."

"Hohoi", huokasi d'Artagnan, "mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos hän kuulisi tämän?"

Hän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään, mistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin suojelijanaan.

"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi kuin hän? Joutavia!"

Tällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki mietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: Mordioux!, joka oli kannuksen isku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi: Joutavia! kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

18

Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.

Tultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta ja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään, d'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen Vauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille häviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen kaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:

"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja parhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa aatos valmiina."

Säästämme lukijoiltamme d'Artagnanin matkan arkiaikaiset tapaukset; kolmannen päivän aamuna hän päätyi Pierrefondsiin. Hän oli ratsastanut Nanteuil-le-Haudouinin ja Crécyn kautta. Etäältä hän näki Orléansin Ludvigin linnan, jota nyt vanha portinvartija kaitsi kruunulle kuuluvana kiinteimistönä. Se oli noita ihmeellisiä keskiajan kartanoita, joissa muurit ovat kaksikymmentä jalkaa paksuja ja tornit kohoavat sadan jalan korkeuteen.

D'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan ja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna laajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut kunnia kuvata sitä lukijoillemme;[20] mainitsemmekin sen nyt vain ohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista ruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä metsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä liikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi. Laatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten lykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa katsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään; lähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta tynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin ruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten tämä mies ilmeni Mousquetoniksi, -- Mousquetoniksi valkotukkaisena ja punanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.

"Ah, pardieu!" huudahti d'Artagnan; "siinähän on rakas herra Mousqueton!"

"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra d'Artagnan!... Seisahtukaa, vintiöt!"

Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin laatikon taakse.

"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."

"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa."

"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja huolista."

"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"

"Voi, koivet, monsieur, koivet!" valitti uskollinen palvelija.

"Mikä koipia vaivaa?"

"No, ne eivät tahdo kantaa minua."

"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin, Mousqueton."

"Kyllähän, -- ei niillä ole puutetta ollut", myönsi Mousqueton huoaten. "Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole itsekäs."

Ja Mousqueton huokasi taas.

"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?" ajatteli d'Artagnan.

"Hyväinen aika, monsieur", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta mietiskelystä, "kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette ajatellut häntä!"

"Kunnon Portos!" huudahti d'Artagnan; "kovin tekeekin mieleni syleillä vanhaa kumppania!"

"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani", lupasi Mousqueton heltyneenä.

"Mitä!" hämmästyi d'Artagnan; "kirjoitatteko te sen hänelle?"

"Vielä tänään, ollenkaan viivyttelemättä."

"Hän ei siis olekaan täällä?"

"Ei suinkaan, monsieur."

"Mutta onko hän lähellä vai kaukanakin?"

"Ka, mistä minä tiedän, monsieur, mistä minä tiedän! vastasi Mousqueton.

"Jo nyt otti lempo!" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; "minua ei lykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!"

"Monsieur, ei ole kotirakkaampaa miestä kuin parooni on mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kun ystävä kärttää..."

"Ystäväkö?"

"Niin, epäilemättä, -- arvoisa herra d'Herblay."

"Onko Aramis houkutellut Portoksen liikkeelle?"

"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti monseigneurille..."

"Kas vain!"

"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin mallin."

"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä", vilkastui d'Artagnan, "mutta toimittakaa ensin nämä herrat loitommalle."

Mousqueton ärjäisi: "Pois, tolvanat!" niin voimakkain keuhkoin, että niiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat. D'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.

"Monsieur", sanoi Mousqueton, "monseigneur siis sai kirjeen kenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän päivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä... aivan oikein, siis viime viikon keskiviikkona."

"Mitä kummaa!" keskeytti d'Artagnan; "maalaishuvitustenne päivänä?"

"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista hauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa. Senvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako."

"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni juolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia rasittamaan asti."

"Meillä oli", vakuutti Mousqueton.

"No, miten järjestittekään asiat?" kysyi d'Artagnan.

"Sitä käy hieman pitkäksi selittää, monsieur."

"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, -- ja te muuten puhelettekin niin sattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen."

"On kyllä totta", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli tunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, "on kyllä totta, että minä olen paljon kehittynyt paroonin seurassa."

"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon tietää, olenko saapunut otollisena päivänä."

"Voi herra d'Artagnan", virkkoi Mousqueton murheellisesti, "monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!"

"No, kertokaa sentään muistojanne, hyvä Mousqueton."

"Mistä päivästä aloittaisimmekaan?"

"No, hitto, aloittakaa sunnuntaista, -- sehän on Herran päivä."

"Sunnuntaista, monsieur?"

"Niin."

"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur menee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee kotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole kovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä. Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."

"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä, Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."

"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan, sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan suitsutusta naisten kunniaksi."

"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.

"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia."

"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle hiukan, hyvä Mousqueton."

"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle lehterin, -- siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko ja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista. Monseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme kuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin paikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista."

"No kerrassaan", vahvisti d'Artagnan. "Entä keskiviikkoisin?"

"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille, herra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme paimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä, niinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on kirjastossaan. Paimenlauluja on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin kuukausi sitten."

"Kenties herra Racan?" arvasi d'Artagnan.

"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku kanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen on keskiviikon ohjelma."

"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!" arveli d'Artagnan. "Entä torstai, -- mitä voikaan jäädä torstaiparalle?"

"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur", sanoi Mousqueton hymyillen. "Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata, monsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja panemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur ei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa riuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään... voi onnetonta!"

"Miten onnetonta?"

"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi päitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on ihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen vastakumppanikseen."

"Ranne on siis..."

"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat alkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta voima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että..."

"Niin että hän nuijii härkiä kuten ennenkin?"

"Paremminkin, monsieur, -- hän hajoittaa muureja. Viimeksikin illastettuaan erään vuokratilallisensa luona -- te tiedätte, kuinka kansanomainen ja suopea monseigneur on -- hän huvikseen yritti nyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä ja muuan akka sai surmansa."

"Hyvä Jumala! Entä isäntänne, Mousqueton?"

"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme nirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei jälkeäkään."

"Ei mitään?"

"Ei ollenkaan, monsieur."

"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä lesket ja orvot joka tapauksessa..."

"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on varattu siihen tarkoitukseen."

"Siirtykäämme perjantaihin", esitti d'Artagnan.

"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me metsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia. Lauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme kaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita, vieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme monseigneurin kanuunat."

"Te piirtelette, ammutte kanuunoilla..."

"Niin, monsieur."

"Hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "herra du Vallonilla on tosiaan sukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden huvituslajin te sentään näytte unohtaneen."

"Mikä se olisi, monsieur?" kysyi Mousqueton huolestuneena.

"Aineelliset huvitukset."

Mousqueton punastui.

"Mitä niillä tarkoitatte, monsieur?" hän sanoi luoden silmänsä alas.

"Runsasta pöytää, hyviä viinejä, pikarin vieressä vietettyjä iltoja."

"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on joka päivä."

"Kunnon Mousqueton", aloitti d'Artagnan jälleen, "suokaa anteeksi, olen siinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut keskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on voinut kirjoitta isännällenne."

"Se on totta, monsieur", sanoi Mousqueton, "huvitukset ovat kääntäneet mielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi."

"Minä kuuntelen, hyvä Mousqueton."

"Keskiviikkona..."

"Maalaishuvitusten päivänä?"

"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin jo tuntenut käsialan."

"No, sitten?"

"Monseigneur luki sen ja huudahti: 'Pian, hevoseni, aseeni!'"

"Peijakas!" virkahti d'Artagnan; "kaksintaistelu taas varmaankin?"

"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas Portos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium[21] tulee. Odotan sinua.'"

"Saakeli!" äännähti d'Artagnan mietteissään; "näyttää olleen kova kiire."

"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa kanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille."

"Ja lieneekö hän saapunut ajoissa?"

"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin tiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se Equinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu, jos hän minun edelläni kerkiää."

"Ja sinä luulet Portoksen ehtineen ensimmäisenä?" sanoi d'Artagnan.

"Olen siitä varmakin. Olkoon tuo toinen kuinka rikas hyvänsä, ei hänellä kuitenkaan voi olla niin ravakoita ratsuja kuin monseigneurilla!"

D'Artagnan hillitsi naurunhalunsa, olletikin kun Aramiin kirjeen lyhytsanaisuus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän seurasi Mousquetonia tai oikeastaan Mousquetonin laatikkoa linnaan; siellä hän istuutui ylellisesti katetun pöydän ääreen, häntä palveltiin kuin kuningasta. Mutta hän ei saanut urkituksi mitään Mousquetonilta; uskollinen palvelija pusersi itkua kuinka paljon hyvänsä, mutta siinä kaikki.

Nukuttuaan yönsä oivallisella vuoteella d'Artagnan aprikoitsi kauan Aramiin kirjeen merkitystä ja vaivasi päätänsä arvatakseen, mitä yhteyttä päiväntasauksella saattoi olla Portoksen asioiden kanssa. Mutta kun hänen mieleensä ei juolahtanut mitään järjellistä selitystä, jollei mahdollisesti ollut kysymyksessä joku piispan rakkausseikkailu, johon tarvittiin vuoden valoisimpia öitä, jätti d'Artagnan Pierrefondsin yhtä tyhjin toimin kuin Melunin ja sitä ennen kreivi de la Fèren kartanon. Lähtö tapahtui kuitenkin jonkunlaisen raskasmielisyyden vallassa, jota saattoi täydellä syyllä pitää jokseenkin huonoimpana mielialana, mihin d'Artagnanin oli mahdollinen joutua. Alla päin ja tuijottavin katsein hän antoi säärtensä riippua hevosen kupeilla ja virkkoi itsekseen tuollaiseen epämääräiseen unelmoimiseen antautuneena, joka usein kohoaa korkeimpaan kaunopuheisuuteen:

"Ei enää ystäviä, ei tulevaisuutta, ei mitään! Voimani ovat murtuneet niinkuin vanhan ystävyytemme siteet ratkenneet! Vanhuus tulee kylmänä ja järkkymättömänä; se käärii suruharsoonsa kaikki, mikä nuoruudessani levitti hohdetta ja tuoksua, ja sitten se heittää tämän rakkaan taakan hartioilleen ja vie sen kantajinensa kuoleman pohjattomaan kuiluun."

Gascognelaisen sydän vavahti, niin urhea ja karaistunut kuin hän olikin kaikkia elämän vastuksia kestämään, ja hetkisen näyttivät hänestä pilvet mustilta ja maa liukkaalta ja saviselta kuin kirkkotarha.

"Minne menenkään?" mietti hän; "mitä voin tehdä? Yksinäni... ypö yksinäni, ilman perhettä, vailla ystäviä... Joutavia!" hän huudahti äkkiä.

Ja hän iski molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin. Ratsu ei ollut havainnut mitään apeuden syytä Pierrefondsin runsaassa appeessa, vaan käytti lupaa virkeytensä osoittamiseen nelistyksellä, joka yhteen menoon katkaisi kahden lieuen taipaleen.

"Pariisiin!" määräsi d'Artagnan itsekseen.

Ja seuraavana päivänä hän saapui sinne.

Hän oli ollut matkalla kymmenen päivää.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

19

Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.

Luutnantti laskeusi ratsailta Rue des Lombardsin varrella myymälän edustalla, jolla kylttinsä mukaan oli nimenä Kultainen Huhmar. Muuan hyvännäköinen mies, joka valkoisella esiliinalla suojeltuna siveli harmaita viiksiään täyteläisellä kädellä, huudahti ilosta, nähdessään papurikon.

"Herra chevalier", hän sanoi, "voi, tekö täällä!"

"Hyvää päivää, Planchet!" vastasi d'Artagnan kumartuen astumaan puotiin.

"Pian joku ottamaan hoitoonsa herra d'Artagnanin hevonen", huusi Planchet, "toinen laittamaan hänelle huone kuntoon ja kolmas toimittamaan illallista!"

"Kiitos, Planchet! Hyvää päivää, pojat!" sanoi d'Artagnan touhuaville puotilaisille.

"Sallinette minun ensin toimittaa valmiiksi tämän lähetyksen kahvia, siirappia ja rusinoita?" puolusteli Planchet; "ne tulevat herra yli-intendentin keittiöön."

"Toimittele, toimittele pois vain."

"Se on tehty tuotapikaa; sitten illastamme."

"Aterioitkaamme kahden kesken", esitti d'Artagnan; "minulla on puhuttavaa sinulle."

Planchet silmäili entistä isäntäänsä merkityksellisesti. "Rauhoitu, ei minulla mitään ikävää ole sanottavana", lisäsi d'Artagnan.

"Sitä parempi, sitä parempi!..."

Ja Planchet hengitti jälleen, samalla kun d'Artagnan huolettomasti istuutui myymälässä korkkiläjälle ja ryhtyi tarkastelemaan ympäristöänsä. Puoti oli hyvin varustettu; siellä tuoksuivat inkivääri, kaneli ja survottu pippuri, joka sai d'Artagnanin aivastamaan.

Puotipalvelijat olivat mielissään niin kuuluisan soturin läheisyydestä, -- muskettiväen luutnantin, joka kuului kuninkaan lähimpään seurapiiriin; he alkoivat puuhata silmittömän innokkaasti ja palvella ostelijoita niin ylimielisen rivakasti, että monikin närkästyi.

Planchet keräsi rahoja kassaan ja keskeytti tilinpitoaan tuon tuostakin virkkaakseen jonkun kohteliaisuuden vanhalle herralleen. Planchet käytti yleisöänsä kohtaan sellaisen varakkaan kauppiaan lyhyttä puheenlaatua ja ylpeätä tuttavallisuutta, joka palvelee kaikkia eikä ole kenestäkään riippuvainen. D'Artagnanissa tämä havainto herätti tyytyväisyyttä, jonka aihe piankin selviää. Hän näki illan vähitellen pimenevän, ja lopulta Planchet vei hänet erääseen toisen huonekerran kamariin, jossa oli varsin siististi katettu kahdelle hengelle pöytä paalien ja laatikoiden keskelle.

D'Artagnan käytti lyhyttä valmisteluhetkeä silmätäkseen läheltä Planchetin ulkomuotoa, jota hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Älykäs Planchet oli lihonut, mutta hänen kasvonsa eivät olleet pöhistyneet. Hänen vilkkaat silmänsä pälyivät yhä nopsina syvissä kuopissaan, ja pyylevyys, joka yleensä tasoittaa kaikki ihmiskasvojen luonteenomaiset piirteet, ei ollut vielä koskenut ulkoneviin poskipäihin -- viekkauden ja voitonpyynnin tunnusmerkkeihin -- eikä terävään leukaan, joka ilmaisi nokkeluutta ja sitkeyttä. Planchet vallitsi yhtä majesteettisesti ruokailuhuoneessaan kuin myymälässäänkin. Hän tarjosi herralleen yksinkertaisen, mutta pariisilaiseen tapaan valmistetun aterian: uunipaistia vihanneksien kera, salaattia ja omasta puodista noudettua jälkiruokaa. D'Artagnan näki mielihyväkseen, että maustekauppias oli kaivanut esille pullon sitä anjouviiniäkin, joka oli ollut d'Artagnanin mielijuomaa hänen koko elämänsä ajan.

"Entiseen aikaan minä join teidän viiniänne, monsieur", virkkoi Planchet suopeasti hymyillen; "nyt on minulla onni tarjota teille."

"Ja toivoakseni saan, Jumalan kiitos, vielä kauan maistella tätä, Planchet, sillä nyt minä olen vapaa."

"Vapaa! Oletteko lomalla, monsieur?"

"Rajattomalla!"

"Jätättekö palveluksen?" hämmästeli Planchet.

"Mieleni tekee vetäytyä lepoon."

"Entä kuningas?" huudahti Planchet, joka ei voinut käsittää, kuinka kuningas tulisi toimeen ilman d'Artagnanin kaltaisen miehen palveluksia.

"Kuningas saa etsiä muulta taholta... Mutta nyt olemme syöneet hyvän illallisen, sinä olet hyvällä tuulella, Planchet, herätät minussa halua luottamuksiin; avaahan siis korvasi."

"Olen pelkkänä korvana."

Ja enemmän suoramielisesti kuin veitikkamaisesti hymyillen Planchet avasi pullon valkoista viiniä.

"Annahan minun vain pitää järkeni."

"Oh, milloinkas teille pahasti humahtaisi päähän, monsieur."

"Pääni on nyt vapaasti käytettävissäni, ja minä aion säästellä sitä enemmän kuin koskaan. Puhelkaamme ensin raha-asioista... Miten on pääomamme laita?"

"Asiat ovat oivallisella kannalla, monsieur. Teiltä saamani kaksikymmentätuhatta livreä ovat yhä sijoitettuina liikkeeseeni ja tuottavat yhdeksän prosenttia. Kun maksan teille seitsemän, saan voittoa siis teidänkin osuudestanne."

"Ja sinä olet yhä tyytyväinen?"

"Ihastuksissani. Tuotteko minulle lisää rahoja?"

"Paremminkin... Mutta tarvitsetko siis rahaa?"

"Ka, enpä erittäin. Kaikki ihmiset tahtovat nyt uskoa varojansa hoitooni. Minä laajennankin liikettäni."

"Se oli suunnitelmanasi viimeksi."

"Toimittelen hiukan pankkiasioita... ostelen pulaan joutuneiden ammattitoverieni varastoja, lainailen rahoja niille, jotka ovat ahtaalla maksuistaan."

"Ilman koronkiskomistako?..."

"Voi, monsieur, viime viikolla minulla oli puistokujassa kaksi kohtausta sen sanan johdosta, jonka tuossa lausuitte!"

"Niinkö!"

"Saattepa kuulla: asia koski erästä lainaa... Lainanottaja antoi minulle vakuudeksi lähetyksen jauhosokeria sillä puheella, että minä saisin sen myydä, ellei lainaa suoritettaisi takaisin määräaikana. Lainasin hänelle tuhannen livreä. Hän ei maksanut; minä myin sokerin kolmestatoista sadasta livrestä. Hän sai sen kuulla ja vaati minulta sataa écua. Minä tietysti kieltäysin... väittäen saaneeni hintaa vain yhdeksänsataa livreä. Hän sanoi minua koronkiskuriksi. Pyysin häntä uudistamaan syytöksensä puistokujan takana. Hän oli entinen kaartilainen, hän tuli, ja minä lävistin häneltä vasemman reiden teidän miekallanne."

"Hitto, harjoitatpa tuottoisaa pankkiliikettä!" sanoi d'Artagnan.

"Ottaessani yli kolmentoista prosentin olen valmis tappeluun", vastasi Planchet; "sellainen on luonteeni."

"Älä ota enempää kuin kaksitoista", neuvoi d'Artagnan, "ja sano muuta välityspalkkioksi ja vahingonvakuutukseksi."

"Olette oikeassa, monsieur. Mutta se teidän liikehommanne?"

"Ah, Planchet, se on pitkällinen ja vaikea selittää."

"Aloittakaa kuitenkin."

D'Artagnan kierteli viiksiään kuin hämillään hankkeestansa ja epäillen uskottuaan.

"Onko kysymys rahojen sijoittamisesta?" tiedusti Planchet.

"On kyllä."

"Hyvällä voitolla?"

"Varsin kauniilla: neljänsadan prosentin osingolla, Planchet."

Planchet iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että pullot hypähtivät kuin pelästyneinä.

"Jumaliste, onko se mahdollista?"

"Luulen homman tuottavan enemmänkin", vastasi d'Artagnan kylmäverisesti, "mutta mieluummin esitän alimman arvion."

"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Planchet siirtyen lähemmäksi; "sepä suurenmoista!... Voiko siihen sijoittaa paljonkin rahoja?"

"Kaksikymmentätuhatta livreä kumpainenkin, Planchet."

"Teidän koko omaisuutenne, monsieur. Kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Kuukaudeksi."

"Ja siitä saamme?"

"Viisikymmentätuhatta livreä kumpainenkin; laske itse."

"Tavatonta!... Sellaisen kaappauksen puolesta täytyy kai tapella oikein riivatusti?"

"Luulen tosiaan, että tappeluakin tulee melkoisesti", myönsi d'Artagnan yhä yhtä levollisesti; "mutta tällä kertaa, Planchet, meitä on kaksi, ja minä otan kaikki iskut omalle osalleni."

"Monsieur, en sallisi..."

"Sinä et voi olla mukana, Planchet, sillä siinä tapauksessa sinun olisi jätettävä kauppapuotisi."

"Homma ei siis ole Pariisissa suoritettava?"

"Ei."

"Ahaa! Ulkomailla?"

"Englannissa."

"Oikea keinottelun maa tosiaan", myönsi Planchet; "tunnen sen hyvinkin... Olematta liian utelias saanen kysyä, mitä alaa hanke koskee, monsieur?"

"Se on korjaushomma, Planchet."

"Rakennustenko korjausta?"

"Niin, rakentelua; me palautamme entiseen asuunsa Whitehallin."

"Se on tärkeä yritys... Ja te luulette kuukauden riittävän?"

"Minä vastaan siitä."

"Se jää teidän asiaksenne, monsieur, ja kun te kerran ryhdytte siihen..."

"Niin, se jää minun asiakseni. Olen saanut tarkat tiedot... kuitenkin tekisi mieleni neuvotella sinun kanssasi."

"Liian suuri kunnia... minä en ymmärrä rakennustaidetta."

"Olet väärässä, Planchet; sinä olet oivallinen arkkitehti -- minun veroiseni -- siihen tehtävään, mistä nyt on kysymys."

"Kiitän..."

"Tunnustan tunteneeni kiusausta tarjota osuuden kolmelle ystävälleni, mutta he ovat poissa kotoa... Ikävää kyllä, minä kun en tiedä rohkeampia ja älykkäämpiä miehiä."

"Kas, näyttää siltä kuin tässä tulisi kilpailua, kiistaa mukaanpääsemisestä?"

"Niin kylläkin, Planchet, niin kyllä..."

"Olen kiihkeä kuulemaan yksityiskohtia, monsieur."

"Kuuntele tarkoin, Planchet, mutta lukitse ensin kaikki ovet."

"Kyllä, monsieur."

Ja Planchet toimitti heidät lukkojen taa.

"Hyvä! Tule nyt lähemmäksi."

Planchet totteli.

"Ja avaa ikkuna, jotta katuhälinä ehkäisee kaikkia mahdollisia kuuntelijoita."

Planchet toteutti tämänkin varokeinon, ja huutojen, rätinän, haukunnan ja tömistelyn melu tunkeusi huoneeseen niin räikeänä, että d'Artagnan itsekin huumaantui. Hän tyhjensi sitten lasillisen valkoista viiniä ja aloitti seuraavasti:

"Planchet, minulla on aatos."

"Voi, monsieur, ei se olekaan ensi kertaa!" vastasi maustekauppias läähättäen jännityksestä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

20

Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.

D'Artagnan vaikeni toviksi, jollaikaa hän ei näyttänyt johtavan mieleensä vain yhtä aatosta, vaan koko ajatuselämänsä. Sitten hän jatkoi:

"Voinen olettaa, hyvä Planchet, että olet kuullut puhuttavan Kaarlo I:stä, Englannin kuninkaasta?"

"Tottahan toki, monsieur, kun te juuri läksitte Ranskasta toimittamaan hänelle apua ja hän oli vetää teidät mukanaan tuhoon, sortuessaan avustanne huolimatta."

"Aivan oikein; näen, että sinulla on hyvä muisti, Planchet."

"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka muistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on kuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan, kuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, -- kuinka te puoli yötä purjehditte miinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan vedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan."

"On kuitenkin ihmisiä, jotka unohtavat sellaistakin, Planchet."

"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin kertovan."

"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee vain huomauttaa, että Kaarle I:llä oli poika."

"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur", muistutti Planchet. "Näin täällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä päivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle I:n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen hänet vain nimeltä."

"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, -- tätä vanhempaa poikaa, jota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II, Englannin kuningas."

"Kuningas ilman valtakuntaa, monsieur", korjasi Pianchet viisaasti.

"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi, onnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri."

Planchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä, jota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla koskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä valtiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta d'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen mieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä oivalsi Planchetin kannan.

"Tulen nyt asiaan", hän sanoi. "Tämä nuori Walesin prinssi, kuningas ilman valtakuntaa, kuten sattuvasti sanot, on herättänyt harrastustani, Planchet, d'Artagnanin harrastusta. Olen nähnyt hänet kerjäämässä apua Mazarinilta, joka on halpamaisuuden perikuva, ja kannatusta Ludvig-kuninkaalta, joka on lapsi, ja ihmistuntijana johduin siihen käsitykseen, että sorretun kuninkaan älykäs katse, hänen koko olemuksensa jalous, kaikkia vastuksia uhmannut ylevyys ovat miehuullisen ihmisen ja oikean kuninkaan takeita."

Planchet nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tuo kaikki ei ainakaan hänen silmissään vielä ollenkaan valaissut d'Artagnanin hanketta. Jälkimmäinen pitkitti:

"Johduinpa siitä järkeilemään näinikään -- kuuntele tarkoin, Planchet, sillä me tulemme nyt asian ytimeen."

"Kyllä kuuntelen."

"Kuninkaita ei ole kylvetty maan päälle niin viljalti, että kansat löytävät heitä missä vain tarvitsevat. Tämä valtakunnaton kuningas on minun nähdäkseni talletettu jyvä, jonka täytyy heilimöidä johonkin aikaan, kunhan taitava, varovainen ja voimakas käsi kylvää sen ymmärtäväisesti, pitäen vaaria maaperästä, taivaasta ja vuoden vaiheesta."

Planchet tyytyi yhä nyökäyttämään päätänsä, mikä osoitti, että hän ei vieläkään ollut selvillä.

"'Pienoinen kuningasjyvä-parka!' sanoin itsekseni, ja minä ihan hellyin, Planchet; siitä johduin ajattelemaan tekeväni tyhmästi, ja sentähden tahdoin neuvotella sinun kanssasi, hyvä ystävä."

Planchet punastui mielihyvästä ja ylpeydestä.

"Pienoinen kuningasjyvä-parka! Minäpä otan sinut ja kylvän hyvään maahan."

"Voi, hyvä Jumala!" äännähti Planchet tuijottaen entiseen herraansa kuin epäillen, tokko tällä oli täydet järjenlahjat tallella.

"No, mikä tuli?" kysyi d'Artagnan; "sattuiko sinua?"

"Ei, ei, monsieur."

"Parkaisithan?"

"Niinkö luulette?"

"Olen varma siitä. Olisitkohan jo käsittänyt jutun?"

"Tunnustan, herra d'Artagnan, että pelkään..."

"Käsittäväsi?"

"Niin."

"Käsittäväsi, että minä tahdon kohottaa valtaistuimelle kuningas Kaarle II:n, jolla ei enää ole valtaistuinta? Niinkö?"

Planchet hypähti rajusti tuolillaan.

"Oi, oi!" änkkäsi hän tyrmistyneenä; "sitä te siis sanotte korjaukseksi?"

"Niin, Planchet, miksikäs muuksikaan?"

"Oikein kyllä. Mutta oletteko tarkoin harkinnut?"

"Mitä niin?"

"Mitä kaikkea siellä on edessä."

"Missä?"

"Ka, Englannissa."

"Ja mitä siellä on? Sanoppas, Planchet."

"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun tuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska esitätte minulle liikehommaa... sillä ehdotattehan yhteistä keinottelua?"

"Niin ehdotan, -- erinomaista keinottelua, Planchet."

"Mutta koska esitätte minulle liikehommaa, on minulla oikeus pohtia sitä."

"Pohdi pois, Planchet, ja puhuen asiat selvenevät."

"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä parlamentti."

"On kyllä; entä sitten?"

"Ja sitten armeija."

"Hyvä! Tiedätkö vielä muuta?"

"Ja kansa."

"Siinäkö kaikki?"

"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa -- nykyisen vallanperillisen isän -- kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa kantaansa vastaan."

"Planchet, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "sinä järkeilet kuin juusto. Kansa... kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin herrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma arvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät enemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä; silloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa."

"Ei kovinkaan; minä olin joutua hirteen."

"Niin kyllä, mutta ethän joutunut?"

"En."

"Ja sinä sait alun varallisuudellesi juuri sen lauleskelun hälinässä?"

"Se on totta."

"Sinulla ei siis ole enää mitään sanomista?"

"On vainkin! Kuinka on armeijan ja parlamentin laita?"

"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra Planchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä neljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan."

Planchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan ja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut mielenvikaan.

"Armeijan!... Ah, monsieur", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen, jottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. "Armeijan... kuinka suuren?"

"Neljäkymmentä miestä", vastasi soturi.

"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte kyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta mistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos löytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?"

"Eipä hullummin, Planchet... Hiisi vieköön, sinusta sukeutuu ihan hovimies!"

"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin, että ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen miehenne kanssa, pelkään pahoin..."

"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet", keskeytti gascognelainen nauraen. "Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia esimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden tarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä. Ja sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit johtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua otteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki liikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta."

Planchetilta pääsi nauru.

"On kyllä totta", hän myönsi, "että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät kätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta; mutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?"

"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni ryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II:n palauttamiseksi nopeasti valtaistuimelleen."

"Hyvä!" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; "selittäkää se toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin."

"Mitä niin?"

"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin veisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta jäljellä on parlamentti, joka ei veisaile."

"Eikä taistelekaan. Mitä, -- sinä, Planchet, järkevä mies, olet huolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan tynkäläisiksi ja käppyröiksi! Parlamentista minä en piittaa, Planchet."

"No, kun te ette siitä välitä, niin siirtykäämme muuhun."

"Niin, käykäämme siihen saavutukseen. Muistatko Cromwellia, Planchet?"

"Olen kuullut hänestä paljonkin puhuttavan, monsieur."

"Hän oli vankka soturi."

"Ja etenkin aimo syömäri."

"Kuinka niin?"

"No, hänhän nielaisi yhtenä suupalana koko Englannin."

"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti seuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?"

"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän täytyy olla sisältöä suurempi."

"Oivallista!... Kas siinä se meidän liikehommamme, Planchet."

"Mutta herra Cromwell on kuollut, ja hänen sisältäjänään on nyt hauta."

"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt ainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin."

"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä oppii yhtä ja toista."

"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa -- sillä suuretiedettä ja viisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin -- tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen."

"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, -- otti eronsa."

"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen perästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on varsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut, ja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään: ennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii kaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu kaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen."

"Tuo on tosiaan oivallista", sanoi Planchet, "mutta tunnenpa toisen valtiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä."

"Herra de Mazarinin kaiketi?"

"Juuri hänet."

"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan valtaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra Monk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa suutansa sen nielaistakseen, -- tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II:n väelle ja itse Kaarle II:lle: Nescio vos..."

"En ymmärrä englanninkieltä", muistutti Planchet.

"Vaikket, mutta minä ymmärrän", jatkoi d'Artagnan. "Nescio vos merkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies, niin pian kuin hän on ahmaissut sen..."

"No?" kysäisi Planchet.

"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni avulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä silmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa."

"Ja minun!" huudahti Planchet haltioituneena. "Me pistämme hänet häkkiin ja näyttelemme rahasta."

"Kas sitä, Planchet, -- siinä kolmas valittava, jota en ollut ajatellut; sinäpä sen keksit!"

"Pidättekö sitä hyvänä?"

"Kyllä, totisesti; mutta omat aikeeni lienevät sentään parempia."

"Antakaahan kuulla."

"1. Minä määrään lunnaat."

"Paljonko?"

"Peijakas, tuollainen veitikka on hyvinkin sadantuhannen écun arvoinen."

"Onpa kyllä."

"Näet siis: ensiksikin saattaa tulla kysymykseen sadantuhannen écun lunastussumma..."

"Tai sitten?..."

"Taikka -- mikä on vielä parempi -- minä luovutan hänet Kaarle-kuninkaalle. Tällä ei sitten enää ole mitään sotapäällikköä pelättävänä eikä valtiomiestä petettävänä, joten hän tuotapikaa itse korjaa kuntoon vallanperimyksensä ja siitä hyvästä lukee minulle pöytään ne satatuhatta écuta. Sellainen on aatokseni; mitä sanot siitä, Planchet?"

"Erinomainen tuuma, monsieur!" huudahti Planchet vapisten kiihtymyksestä. "Mutta miten johduittekaan siihen?"

"Sain sen päähäni eräänä aamuna Loiren rannalla, kun Ludvig XIV, meidän rakastettu kuninkaamme, vetisteli mademoiselle de Mancinin kädestä hellittäessään."

"Menen takuuseen siitä, monsieur, että se on suurenmoinen. Mutta..."

"Ka, siihen tulee mutta?"

"Sallikaa minun sanoa... hankkeemme laita on hiukan kuten karhun taljan, joka myytiin sen ollessa vielä elävän karhun selässä. Herra Monkin sieppaaminen ei käy päinsä ilman käsirysyä."

"Ei kyllä, mutta kokoanhan armeijani..."

"Kah, parbleu, jo ymmärrän! Yllätys! Voi, silloin te onnistutte, monsieur, sillä teillä ei ole vertaistanne tuollaisissa yrityksissä!"

"Minulla on tosiaan ollut onnea niissä puuhissa", myönsi d'Artagnan luontevan ylpeästi. "Käsitäthän, että jos minulla olisi hankkeessa mukana hyvä Atokseni, urhea Portokseni ja ovela Aramikseni, juttu olisi ihan selvä; mutta he näkyvät olevan kadoksissa, eikä kellään ole heistä vihiä. Minun on senvuoksi uskallettava yksinäni. No, huomaatko keinottelun hyväksi ja rahojen sijoittamisen siihen edulliseksi?"

"Liiaksikin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että aivan edulliset suunnitelmat eivät juuri koskaan käy toteen."

"Tämä on pettämätön, Planchet, ja siitä on parhaana todistuksena, että minä ryhdyn siihen. Se tuottaa sinulle varsin sievän voiton ja on minulle hyvin mielenkiintoinen yritys. Sanotaan sitten: 'Noin teki d'Artagnan vanhoilla päivillään', minä saan sijani kertoelmissa ja historiassakin, Planchet. olen kunnianhimoinen."

"Monsieur", innostui Planchet, "kun ajattelen, että tämä jättiläissuunnitelma on kypsynyt täällä minun luonani, minun jauhosokerini, luumujeni ja kanelini keskellä, tuntuu puotini palatsilta!"

"Pidähän varasi, pidähän varasi, Planchet; jos tästä tulee hiventäkään kuuluviin, niin se merkitsee Bastiljia meille molemmille. Ole varuillasi, hyvä ystävä, sillä mehän ryhdymme salavehkeeseen: herra Monk on Mazarinin liittolainen!"

"Monsieur, kun miehellä on ollut kunnia palvella teitä, ei hän juuri arkaile, ja vaiti osaa kyllä olla se, jolla on onni päästä teidän osakkaaksenne."

"Hyvä on; se koskee enemmän sinua kuin minua, koska minun on oltava Englannissa kahdeksan päivän kuluttua."

"Lähtekää, monsieur, lähtekää, mitä pikemmin, sen parempi."

"Rahat ovat siis käsillä?"

"Huomenna ne ovat; huomenna saatte ne omasta kädestäni. Tahdotteko kultaa vai hopeata?"

"Kulta on mukavampaa. Mutta miten järjestämme kumppanuuden? Sanohan."

"Ka, hyväinen aika, sehän käy mitä yksinkertaisimmin: te annatte minulle vain kuitin."

"Ei, ei", vastusti d'Artagnan vilkkaasti, "järjestys pitää olla kaikessa."

"Se on minunkin mielipiteeni; mutta teidän kanssanne, herra d'Artagnan..."

"Jos kuolisin tuolla meren takana, -- jos kaadun musketinluotiin, jos pakahdun liialliseen olueen?"

"Uskokaa minua, monsieur, -- siinä tapauksessa olisin niin tuskissani kuolemastanne, etten rahoja ajattelisikaan."

"Kiitos, Planchet, mutta se ei ole mikään este. Me rupeamme yhdessä laatimaan välipuhetta niinkuin kaksi lakimiehen kirjuria, -- asiakirjaa, jota voimme sanoa yhtiösopimukseksi."

"Kernaasti, monsieur."

"Tiedän kyllä, että sitä on vaikea panna kokoon, mutta yritämme kuitenkin."

"Niin, koetetaanpa."

Planchet kävi hakemassa kynän, mustetta ja paperia. D'Artagnan otti kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti: "Herra d'Artagnan, entinen muskettisoturien luutnantti ja nykyään asuva Tiquetonne-kadun varrella La Chevrette-hotellissa, toiselta puolen, ja herra Planchet, maustekauppias Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa, toiselta puolen, ovat keskinäisesti sopineet seuraavaa:

"Herra d'Artagnanin esittämän aatoksen toteuttamiseksi muodostetaan yhtiö neljänkymmenentuhannen livren pääomalla.

"Herra Planchet, joka tuntee tämän aatoksen ja kaikin puolin hyväksyy sen, luovuttaa kaksikymmentätuhatta livreä hra d'Artagnanin huostaan.

"Hän ei vaadi summaa takaisin eikä korkoa sille, ennen kuin herra d'Artagnan on palannut matkalta, jonka hän tekee Englantiin.

"Herra d'Artagnan puolestaan sitoutuu panemaan yhtiöön niinikään kaksikymmentätuhatta livreä, jotka lisätään herra Planchetin luovuttamiin varoihin.

"Sanottua neljänkymmenentuhannen livren summaa hän saa käyttää niinkuin hyväksi näkee, sitoutuen kuitenkin ehtoon, joka tässä alempana mainitaan.

"Sinä päivänä, jolloin herra d'Artagnan tavalla tai toisella toimittaa takaisin Englannin valtaistuimelle hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n, hän suorittaa herra Planchetille käteissummana..."

"Sataviisikymmentätuhatta livreä", täydensi Planchet mutkattomasti, nähdessään d'Artagnanin pysähtyvän.

"Ei hitossa, ei", vastusti d'Artagnan; "jakoa ei voi tehdä tasan, se ei olisi kohtuullista."

"Panemme kuitenkin peliin puolet kumpainenkin, monsieur", muistutti Planchet arasti.

"Kyllä, mutta kuuntele nyt ensin välilausetta, hyvä Planchet, ja jollet pidä sitä kaikin kohdin oikeudenmukaisena, sitten kun se on kirjoitettu, pyyhimme sen pois."

Ja d'Artagnan kirjoitti:

"Jäännöksen kolmestasadastatuhannesta livrestä, otettuaan oman osuutensa, ja siihen nähden, että herra d'Artagnan paitsi kahdenkymmenentuhannen livren pääomaa panee yhtiöön aikansa, aatoksensa, aherruksensa ja nahkansa, joita hän pitää suuressa arvossa, varsinkin viimemainittua, herra d'Artagnan pidättää siten itselleen kaksisataatuhatta livreä, joten hänen osuutenaan on kaksi kolmannesta."

"Hyvä on!" sanoi nyt Planchet.

"Onko kohtuullista?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan kohtuullista, monsieur."

"Ja sinä tyydyt sadantuhannen livren osinkoon?"

"Hitto, kelpaapa tyytyä! Satatuhatta livreä kahdestakymmenestätuhannesta!"

"Ja kuukauden ajalta, muista se."

"Mitä! Kuukaudenko vain?"

"Niin, pyydän vain kuukauden aikaa."

"Monsieur", sanoi Planchet jalomielisesti, "myönnän mieluusti kuusi viikkoa."

"Kiitos!" vastasi muskettisoturi kohteliaasti.

Senjälkeen yhtiökumppanukset lukivat asiakirjan vielä kertaalleen.

"Se on mitä parhaiten sommiteltu, monsieur", kehui Planchet; "herra Coquenard-vainaja, paroonitar du Vallonin ensimmäinen mies, ei olisi suoriutunut siitä osuvammin."

"Siltäkö tuntuu? No niin, kirjoittakaamme alle."

Ja kumpikin vahvisti yhtiösopimuksen nimellään.

"Tällä tavoin", virkkoi d'Artagnan, "en joudu kiitollisuudenvelkaan kellekään."

"Mutta minä jään kiitollisuudenvelkaan teille", arveli Planchet.

"Et lainkaan, sillä niin visusti kuin varonkin nahkaani, Planchet, voin kuitenkin sen menettää tuolla. Sinä siis panet alttiiksi koko osuutesi. Toden totta, lempo soikoon, siitäpä muistankin vasta pääkohdan, välttämättömän lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että herra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra Planchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne kaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun yhtiöön.'"

Loppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään liikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja vankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä vähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin ensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin käytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.

"Nyt", sanoi Planchet kaataen d'Artagnanille vielä lasillisen anjouviiniä, "menkäähän nyt levolle, hyvä isäntäni."

"Ei", vastasi d'Artagnan, "vaikein on vielä tekemättä, ja minun on mietittävä sitä."

"Mitäs turhia", tuumi Planchet; "minulla on niin suuri luottamus teihin, herra d'Artagnan, että minä en luovuttaisi sadantuhannen livren osinkoani yhdeksänkymmenentuhannen käteismaksusta huomispäivänä."

"Ja lempo minut korjatkoon", vakuutti d'Artagnan, "ellen usko, että olet oikeassa!"

Sitten hän otti kynttilän, nousi kamariinsa ja heittäysi makuulle.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

21

Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja Kumpp:n asioilla.

D'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä oli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.

"Niin, sen minä teen!" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja nojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. "Etsin käsiini neljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten joukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita sotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he palaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai omaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se huoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa suolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni keralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen luottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista."

Mutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja keskeytti.

"Ei", hän arveli, "sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole siis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa", hän päätti, "niin on tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen miehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan -- en neljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan pelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen soturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään toimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada neljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy tyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on oikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja jos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa kolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten viisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä kannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an heidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä velvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan. Tällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja ja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on oivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja yhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin. Äh, minua älytöntä!" jatkoi d'Artagnan; "tarvitaanhan kolmekymmentä hevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla olikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista kaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen; voimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, -- ja ne eivät olekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme joukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta päälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, -- niin, mutta ne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko muu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä luutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen mieheen. Vähän se kyllä on, -- kaksikymmentä; mutta koska olin kolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä, niin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä on pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä on otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin... Istu ja pala, kylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut marssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää kaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten säästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, -- se on näppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa miestä, ja sitten... Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla urhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi uskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja minä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan viisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei mitään luutnanttia, mordioux! Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä kuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten joukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten luutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi ruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja vähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta livrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton. Mutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni kahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni... Mutta miksi olisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies kaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan sinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa, ja d'Artagnanin johtama, -- mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä marssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa nähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan lähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta ollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä maahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan toimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko noudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna tämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties viekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen hevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä saankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa! Kymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen miestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja hevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton. Kymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen Planchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä ammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä metsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli kotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa aikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä sillä on väliä, -- salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten moniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan takavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on verraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka palkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä kuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin neljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani. Sanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.' Saapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään kolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä kahdestakymmenestä!"

Siten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi tässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan. Hänellä oli erehtymättömässä muistissaan jo valmiina luettelo kymmenestä miehestä, jotka olivat seikkailijain keskuudessa kuuluisia onnensa vaihteluista ta rettelöistään järjestysvallan kanssa. D'Artagnan nousi jalkeille ja aloitti heti etsintänsä, ilmoittaen Planchetille, että häntä ei tarvinnut odottaa aamiaiselle eikä kenties päivällisellekään. Puolentoista vuorokauden kierros erinäisissä Pariisin pesissä riitti hänen keruuseensa, ja toimittamatta seikkailijoitansa tekemisiin toistensa kanssa hän korjasi puolelleen vajaassa kolmessakymmenessä tunnissa oivallisen valikoiman roikaleita, jotka puhuivat vähemmän puhtaasti ranskaa kuin sitä englanninkieltä, jota heidän oli piakkoin ruvettava käyttämään.

He olivat enimmäkseen kaartilaisia, joiden ansioita d'Artagnan oli päässyt erityisissä tilaisuuksissa arvostelemaan, kunnes juoppous, onnettomat miekanpistot, odottamattomat pelivoitot tai Mazarinin taloudelliset uudistukset olivat pakottaneet heidät etsimään hämäryyttä ja yksinäisyyttä, noita kahta väärinymmärrettyjen ja murjottujen sielujen suurta lohduttajaa.

Heidän ulkomuodossaan ja vaatteissaan näkyi jälkiä sydänsuruista, joita he olivat kokeneet. Muutamilla oli arpia kasvoissaan, kaikilla oli vain riekaleita yllä. Viisaalla yhtiön varojen jakelulla d'Artagnan lievensi kumppanusten kurjuuden pahinta ahdinkoa; pidettyään huolta siitä, että nämä rahat tulivat tosiaan käytetyiksi joukon ulkonaiseen kaunistukseen, hän määräsi väelleen kokoontumispaikan Pohjois-Ranskaan, Berghesin ja Saint-Omerin välille. Korkeintaan kuusi päivää he saivat viipyä taipaleella, ja d'Artagnan tunsi kyllin hyvin näiden urhojen hyvän tahdon, reippaan luonteen ja suhteellisen rehellisyyden, voidakseen pitää varmana, että ainoatakaan ei puuttuisi nimenhuudossa.

Nämä määräykset annettuaan ja kohtauspaikan tultua sovituksi hän meni hyvästelemään Planchetia, joka kysyi, miten hänen armeijansa värväys oli onnistunut. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi mainita hänelle henkilökuntansa supistusta; hän pelkäsi tunnustuksellaan heikontavansa yhtiömiehen luottamusta. Planchet ilahtui suuresti kuullessaan, että armeija oli viimeistä miestä myöten pestattu, joten hän, Planchet, oli jonkunlainen kuningas, joka valtaistuin-pulpettinsa äärestä piti palkoissaan sotajoukkoa kavalan Albionin kukistamiseksi, -- tuon kaikkien todella ranskalaisten sydänten vihollisen taltuttamiseksi.

Planchet luki siis kauneina kaksois-louisdoreina kaksikymmentätuhatta livreä d'Artagnanille omalta osaltaan ja saman verran yhtä koreina kolikkoina d'Artagnanin osalta. D'Artagnan sulloi kumpaisenkin summan eri pussoseen ja sanoi punnitessaan näitä kumpaisessakin kädessään:

"Näistä rahoista tulee aika lailla kiusaa, hyvä Planchet; tiedätkö, että nämä painavat runsaasti kolmekymmentä naulaa?"

"Pyh, hevosenne kantaa ne kuin höyhenen."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Älä puhu minulle sellaista, Planchet. Hevonen, jolla on matkalaukun ja ratsastajan lisäksi kolmenkymmenen naulan ylipaino, ei kovinkaan helposti kahlaa joen poikki tai hyppää muurin taikka kaivannon yli, ja siten saattaa sekä hevonen että ratsastaja joutua hukkaan. On kyllä totta, että sinä et voikaan ymmärtää sitä asiaa, Planchet, kun olet palvellut ainoastaan jalkaväessä."

"Miten siis menetellä, monsieur?" sanoi Planchet tosiaan ymmällä.

"Kuulehan", älysi d'Artagnan, "minä maksankin armeijalle vasta sen tultua kotiin. Pidä vielä halussasi minun puoliskoni, kaksikymmentätuhatta livreä; kasvakoon se sillaikaa korkoa."

"Entä minun puoliskoni?" muistutti Planchet.

"Sen otan mukaani."

"Teidän luottamuksenne on minulle suuri kunnia", huomautti Planchet; "mutta jos ette tulekaan takaisin?"

"Se on mahdollista, vaikkei juuri todennäköistä; siltä varalta, että minua ei kuulu retkeltäni, Planchet, annakin minulle kynä, jotta teen testamenttini."

D'Artagnan otti kynän ja kirjoitti tavalliselle paperiarkille:

'Minä d'Artagnan omistan kaksikymmentätuhatta livreä, pennittään säästettyinä niiden kolmenneljättä vuoden aikana, jotka olen ollut hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan palveluksessa. Lahjoitan viisituhatta Atokselle, viisituhatta Atokselle ja viisituhatta Aramiille, jotta he minun puolestani ja omassa nimessään antavat kaikki nuorelle ystävälleni Raoulille, Bragelonnen varakreiville. Loput viisituhatta lahjoitan Planchetille, jotta hän vähemmän surkeillen jakelee muut viisitoistatuhatta ystävilleni.

Vakuudeksi piirrän tähän omakätisesti

d'Artagnan.'

Planchet näytti hyvin uteliaalta tietämään, mitä d'Artagnan oli kirjoittanut.

"Tuossa", sanoi muskettisoturi, "lue."

Viimeiset rivit heruttivat kyyneliä toisen silmiin.

"Ettekö usko, että minä jakaisin rahat joka tapauksessa? En tahdokaan teidän viittätuhattanne", sanoi hän.

D'Artagnan hymyili.

"Ota pois vain, Planchet, ota, ja tällä tavoin menetät kahdenkymmenentuhannen frangin sijasta vain viisitoistatuhatta etkä johdu kiusaukseen häväistä herrasi ja ystäväsi nimikirjoitusta yrittämällä olla menettämättä mitään."

Kuinka hyvin tuo d'Artagnan tunsikaan ihmisten ja maustekauppiaiden sydämet!

Ne, jotka ovat sanoneet narriksi don Quijotea, syystä että hän pelkästään aseenkantajansa Sanchon keralla läksi valloittamaan valtakuntaa, ja myöskin ne, jotka ovat sanoneet narriksi Sanchoa, syystä että hän seurasi isäntäänsä edellämainitulla valloitusretkellä, ne olisivat varmaankin lausuneet saman tuomion d'Artagnanista ja Planchetista.

Edellistä kuitenkin pidettiin Ranskan hovin älykkäimpien miesten joukossa peräti terävänä miehenä. Jälkimmäinen taasen oli täydellä syyllä päässyt siihen maineeseen, että hän oli järkevimpiä maustekauppiaita Rue des Lombardsin varrella eli siis Pariisissa ja Ranskassakin.

Pelkästään yleiseltä katsantokannalta tarkastellen näitä kahta miestä ja tavallisiin keinoihin verraten niitä keinoja, joiden avulla he toivoivat saavansa vieraan maan kuninkaan asetetuksi takaisin valtaistuimelleen, olisi tyhmimmänkin kansan lahjattomin edustaja noussut kapinaan luutnantin pöyhkeyttä ja hänen yhtiökumppaninsa typeryyttä vastaan.

Onneksi d'Artagnan ei ollut sellainen mies, joka kuunteli ympärillään lörpöttelevien tyhmyyksiä tai omasta menettelystään lausuttuja arvostelmia. Hän oli omaksunut ohjelauseekseen: Toimi vakaumuksesi mukaan ja anna ihmisten puhua. Planchet puolestaan noudatti sääntöä: Anna ihmisten toimia äläkä puhu mitään. Niinpä nämä kaksi miestä kaikkien etevien nerojen tavoin sydämessään imartelivat itseään sillä uskolla, että he olivat oikeassa kaikkien niiden uhalla, jotka väittivät heidän olevan väärässä.

D'Artagnan läksi matkalle mitä kauneimmalla säällä; ei näkynyt ainoatakaan pilveä taivaalla eikä myös hattaraakaan hänen otsallaan. Hän oli iloisella ja miehuullisella mielellä, levollinen ja päättäväinen, vakaa aikeissaan, joten hän veikin mukanaan kymmenkertaisen annoksen sitä tehokasta väkinestettä, jota sielulliset järkytykset heruttavat hermostosta, niin että ihmiskone saa tarmoa ja toimintakykyä, joita tulevaiset vuosisadat varmaankin pystyvät määrittelemään täsmällisemmin kuin me tänä päivänä kykenemme. Niinkuin menneinäkin aikoina hän poikkesi nyt sille seikkailurikkaalle valtatielle, joka oli johtanut hänet Boulogneen ja jota hän jo matkasi neljännen kerran. Taivaltaessaan hän melkein tunsi jälleen hevosensa askeleenjäljet maantieltä ja rystysiensä leimat ravintolain porteilta; hänen aina toimelias ja erehtymätön muistinsa loihti esiin tuon nuoruuden, jolle nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen urhea sydämensä ja jäntevä käsivartensa olivat kunniakkaana vahvistuksena.

Anteliaastipa olikin luonto varustanut tämän miehen! Hänellä oli kaikki intohimot, kaikki viat, kaikki heikkoudet, mutta hänen järkensä vastustushenki muutti kaikki nämä puutteet vastaaviksi avuiksi. Herkeämättömästi toimivan mielikuvituksensa johdosta d'Artagnan pelkäsi varjoakin, mutta häveten pelkoaan hän ryntäsi tätä kohti ja kävi silloin silmittömän urhoolliseksi, jos vaara oli todellinen; kaikki aiheuttikin hänessä tunteitten elähtelyä ja siis myöskin nautintoa.

Hän piti paljon muiden seurasta, muttei milloinkaan ikävystynyt omaansa, ja jos häntä olisi saanut tarkkailluksi yksinäisyydessään, olisi useinkin nähnyt hänen nauravan itsekseen kertomilleen sukkeluuksille tai hullunkurisille kuvitelmilleen viisi minuuttia ennen sitä hetkeä, jolloin kyllästyminen olisi hänet tavoittanut.

D'Artagnan ei tällä kertaa kenties ollut niin hilpeällä päällä kuin hän olisi ollut, jos olisi voinut toivoa tapaavansa joitakuita hyviä ystäviä Calaisissa, sen sijaan että häntä odotti siellä kymmenen rehentelijää; mutta raskasmielisyys ei koskaan hätyyttänyt häntä useammin kuin kerran päivässä, ja tämä synkkä ilmestys pistäysi hänen seurakseen senvuoksi vain viitisen kertaa, ennen kuin hän näki meren lainehtivan Boulognen edustalla, -- ja ne vierailut olivatkin aivan lyhytaikaisia.

Mutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä, ja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi itseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin rannikkoa.

Calais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut miestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt kalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset sotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet kolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.

D'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän hetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä kunnon kumppaneita.

Hän päätyi perille kello puoli viisi ehtoopäivällä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

22

D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.

Grand-Monarque-ravintola sijaitsi pienen kadun varrella, joka oli yhdensuuntainen sataman kanssa. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kadulle; muutamat kujat vain olivat yhdistämässä rantakaistaleen ja kadun kumpaistakin suoraa väylää kuin tikkaiden puolat niiden kahta kaidepuuta. Näitä kujia myöten pääsi ihan aavistamattomasti kulkemaan sataman ja kadun väliä. Siten d'Artagnan pujahti laiturilta äkkiä ravintolaan.

Hetki oli hyvin valittu. Muutamat noppapelissä riitaantuneet matruusit uhkailivat toisiansa raivoten. Isäntä, emäntä ja kaksi tarjoilijaa silmäilivät tuskissaan näitä reuhaajia, joiden kesken näytti olevan puhkeamaisillaan sota puukoilla ja kirveillä.

Peliä jatkui kuitenkin.

Eräällä kivirahilla istui kaksi miestä, jotka näyttivät paikaltaan vartioitsevan ovea; tarjoilusalin perällä oli neljä pöytää kahdeksan muun henkilön hallussa. Noista kaikista ei ainoakaan ottanut osaa kiistaan eikä peliin. D'Artagnan tunsi nämä kylmäveriset ja välinpitämättömät katselijat omaksi väekseen.

Rettelö yltyi. Jokaisella intohimolla on meren tavoin luoteensa ja vuoksensa. Hurjistuksissaan muuan matruusi keikautti nurin pöydän sille kasattuine rahoineen. Pöydän kaatuessa rahat kierivät lattialle. Samassa kaikki ryntäsivät anastamaan panoksia, ja suuri määrä hopealantteja joutui saaliiksi henkilöille, jotka livahtivat tiehensä matruusien tapellessa keskenään.

Ainoastaan penkillä istuvat kaksi miestä ja sisemmälle huoneeseen asettuneet kahdeksan näyttivät sopineen täydellisestä toimettomuudesta tämän raivoisan mellakan ja rahojen helinän keskellä, vaikka he näköjään osoittausivatkin vieraiksi toisilleen. Kaksi tyytyi vain jalallaan survaisemaan takaisin rähisijöitä, jotka kierähtivät heidän pöytänsä alle.

Kaksi muuta läksi ulos kädet taskuissa mieluummin kuin ottivat osaa meteliin, ja kaksi taasen nousi pöydälleen niinkuin tulvan yllättämät kapuavat ylös välttääkseen kastumista.

"Kas, kas", tuumi d'Artagnan, jolta ainoakaan näistä yksityiskohdista ei jäänyt huomaamatta, "sehän on varsin säällinen kokoelma; varovaisia, tyyniä, meluun ja rähinään tottuneita. Hiisi vieköön, onpa valintani sattunut hyvin!"

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi toiseen kohtaan huonetta.

Ne kaksi miestä, jotka olivat potkaisseet tappelijoita tieltään, saivat nyt silmilleen haukkumistulvan näiltä matruuseilta, jotka olivat malttuneet sovintoon keskenään. Muuan heistä, puolittain päihdyksissä suuttumuksesta ja kokonaan oluesta, tuli uhkaavasti kysymään pienikokoisemmalta katselijalta, millä oikeudella hän oli potkaissut Jumalan luomia olentoja, jotka eivät olleet mitään koiria. Tämän välikysymyksen esittäessään hän sille parempaa pontta antaakseen heristeli vankkaa nyrkkiänsä d'Artagnanin palkkasoturin nenän alla.

Tämä kalpeni joko pelosta tai vihasta. Sen nähdessään matruusi päätti aiheeksi edellisen ja nosti nyrkkinsä ilmeisesti kumauttaakseen sen muukalaisen päähän. Mutta paikaltaan hievahtamatta antoi uhattu matruusille niin voimakkaan survaisun vatsaan, että mies kamalasti kiljahdellen kieri huoneen toiselle seinälle. Yhteistunnon heti liittäminä koolle karkasivat kaikki voitetun toverit samassa voittajan kimppuun.

Yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin karttoi tämä koskemasta varomattomasti aseisiinsa ja sieppasi tinakantisen kolpakon, jolla hän iski lattiaan kaksi tai kolme hyökkääjää. Kun hän sitten oli sortumaisillaan ylivoiman rynnistykseen, oivalsivat huoneeseen jääneet seitsemän muuta äänetöntä jotka eivät olleet vielä liikahtaneetkaan, että selkkaus koski nyt kaikkia yhteisesti, ja he ryntäsivät kumppaniansa auttamaan.

Ovelta katselleet kaksi välinpitämätöntä kääntyivät samalla kertaa, ja heidän rypistyneistä silmäkulmistaan näki, että he aikoivat käydä ahdistamaan vihollista takaapäin, ellei täm herjennyt tappelusta.

Isäntä, tarjoilijat ja kaksi yövartijaa, jotka ohi mennessään olivat uteliaisuuttaan tunkeutuneet liian kauas huoneen sisustaan, temmattiin rymäkkään, jossa he saivat ankaran löylytyksen.

Pariisilaiset huitelivat kuin kykloopit, noudattaen yhdenmukaista taktiikkaa, jota katseli mielikseen. Vihdoin oli heidän pakko peräytyä suuremman miesluvun painostuksesta, jolloin he vallittivat asemansa ison pöydän taakse; neljä heistä kohotti tämän yhteisvoimin kuin jättiläisnuijana ja iski sillä kumoon yhdellä kertaa kahdeksan matruusia, joiden päähän se jymähti, sillaikaa kun toiset käyttivät aseinaan puupukkeja.

Lattialla virui jo monta haavoittunutta ja sali oli huumaavan metelin ja sokaisevan pölyn vallassa, kun d'Artagnan kokeeseen tyytyväisenä astui esiin miekka kädessä, hosui sen nupilla päähän kaikkia, jotka osuivat tielle, ja karjaisi voimakkaan huikkauksen, joka heti lopetti mylläkän. Väki hajaantui nopeasti keskuksesta sivuille, niin että d'Artagnan tuotapikaa seisoi yksinään ja näyttämön valtiaana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän läsnäolijoilta majesteettisesti kuin Neptunus lausuessaan quos ego.[22]

Silmänräpäyksessä ja jo tämän äänen ensimmäisestä soinnahduksesta -- roomalaisen runoilijan kuvakielellä pitkittääksemme -- jokainen d'Artagnanin palkkasoturi tunsi herransa ja he taltuttivat heti äkänsä, taukosivat tömistelemästä lattiaa ja laskivat pois puiset aseensa.

Matruusit puolestaan kiirehtivät kokoamaan haavoittuneita ja kolpakkoja, nähdessään tuon pitkän säilän paljastettuna, tuon sotaisen ryhdin ja jäntevän käsivarren, jotka takasivat heidän vihollisilleen tehokasta apua näköjään johtelemaan tottuneen miehen taholta.

Pariisilaiset pyyhkivät hikeä otsaltaan ja kumarsivat päällikölleen.

Grand-Monarquen isäntä lateli loppumattomia kohteliaisuuksia d'Artagnanille. Tämä vastaanotti ne kuin mies, joka tietää ansaitsevansa kaikkea mahdollista kunnioitusta, ja ilmoitti sitten aikovansa illallista odottaessaan lähteä kävelylle satamaan.

Palkkasoturit ymmärsivät viittauksen; kukin otti heti hattunsa, puhdisti tomun vaatteistaan ja seurasi d'Artagnania.

Mutta tämä varoi seisahtumasta, vaikka hän käveli verkalleen ja piti tarkoin silmällä ympäristöään. Hän suuntasi kulkunsa hiekkaharjuja kohti. Kaikki kymmenen saattolaista huomasivat ihmeekseen astelevansa toistensa kintereillä; rauhattomina he näkivät oikealla, vasemmalla, edessä ja takana äskeisiä kumppaneitaan, joita eivät olleet enää odottaneet seuratakseen. He pysyttelivät päällikkönsä perässä, luoden vimmastuneita silmäyksiä toisiinsa.

Vasta alimmaisen hiekkaharjun notkossa d'Artagnan kääntyi heihin päin, hymyillen havainnostaan, että he olivat jääneet jälkeen, ja virkkoi rauhoittavasti viitaten kädellään:

"Kas niin, kas niin, hyvät herrat, älkäämme syökö toisiamme. Te olette luotuja elämään yhdessä, ymmärtämään toisianne kaikin puolin, ettekä nousemaan keskinäiseen hävitystyöhön."

Kaikki epäröiminen lakkasi silmänräpäyksessä; miehet hengähtivät kuin ruumisarkusta nostettuina ja tähystelivät joukkoaan suopeasti. Tämän tarkastuksen jälkeen he siirsivät katseensa päällikköön, joka vanhastaan osasi tämänlaatuisen väen puhuttelemisen vaikean taidon ja sepitti heille nyt näin kuuluvan pikku puheen, tehostaen sitä kaikella gascognelaisella ponnekkuudella:

"Messieurs, te tiedätte kaikki, mikä minä olen miehiäni. Olen pestannut teidät tunteminani urhoina, joiden kanssa aion lähteä kunniakkaalle retkelle. Teidän sopii ajatella, että minun kanssani toimiessanne toimitte kuninkaan puolesta. Ilmoitan vain ennakolta, että jos annatte muille mitään vihiä tästä oletuksesta, näen pakolliseksi heti rusentaa päänne sillä tavoin kuin mukavimmaksi sattuu. Teille ei ole tuntematonta, messieurs, että valtiosalaisuudet muistuttavat kuolettavaa myrkkyä; niin kauan kun sitä myrkkyä säilytetään rasiassa ja rasia on lukossa, ei se vahingoita, mutta rasiasta päästettynä se tappaa. Astukaa nyt lähemmäksi, niin saatte siitä salaisuudesta tietää sen verran kuin voin teille sanoa."

Kaikki keräysivät uteliaina hänen ympärilleen.

"Tulkaa likemmä", jatkoi d'Artagnan, "jotta ylitsemme lentävä lintu, hiekassa leikkivä kaniini ja vedenkalvossa hyppäävä kala eivät voi meitä kuulla. On tutkittava ja valtionrahaston yli-intendentille ilmoitettava, missä määrin englantilaiset salakuljettajat vahingoittavat Ranskan kauppaa. Minä poikkeilen eri paikkoihin ja teen havaintoja kaikkialla. Me olemme köyhiä picardielaisia kalastajia, jotka myrsky on heittänyt rannikolle. On sanomattakin selvää, että me kaupittelemme tuoretta kalaa aivan kuten oikeat kalastajat. Mutta kun meitä voitaisiin epäillä ja häiritä, on välttämätöntä, että me kykenemme puolustautumaan. Siitä syystä olen pestannut teidät, nokkelina ja rohkealuontoisina miehinä. Me vietämme hauskaa elämää emmekä joudu suuriinkaan vaaroihin, olletikin kun meillä on takanamme mahtava suojelija, joka kyllä päästäisi meidät pälkäästä. Yksi ainoa seikka huolettaa minua, mutta toivottavasti te vapautatte minut siitä kiusasta, jahka selitän sen lyhyesti. Minun ei nimittäin tekisi mieleni ottaa vaivoiksemme tyhmien kalastajien miehistöä, kun sitävastoin, jos teidän joukossanne sattuisi olemaan miehiä, jotka ovat nähneet merielämää..."

"Ka, siitä ei ole mitään hätää!" virkahti muuan d'Artagnanin palkkasoturi; "minä olen ollut kolme vuotta Tunisin merirosvojen vankina ja osaan purjehdustaidon kuin amiraali."

"Hei, sepä kerrassaan onnellinen sattuma!" sanoi d'Artagnan. Hän lausui ihastuksensa erinomaisesti teeskennellen täyttä luottamusta. Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin, että tämä merirosvojen uhri oli entinen laivojen kaappaaja, ja juuri sentähden hän oli miehen valinnutkin. Mutta d'Artagnan ei milloinkaan sanonut enempää kuin oli tarvis, jättääkseen ihmiset epätietoisiksi. Hän tyytyi siis selitykseen ja otti täydestä seurauksen, näköjään välittämättä syystä.

"Ja minulla", ehätti toinen huomauttamaan, "sattuu olemaan setä, joka johtaa La Rochellen satamatöitä. Jo pikku lapsena leikittelin aluksilla; pystyn senvuoksi käyttelemään airoa ja purjetta yhtä osavasti kuin yksikään länsirannikon matruusi."

Tämä mies pysyi totuudessa jokseenkin saman verran kuin edellinenkin; hän oli soutanut kuusi vuotta hänen majesteettinsa kaleerivankina La Ciotatissa.

Kaksi muuta oli avomielisempiä. He tunnustivat suoraan palvelleensa eräässä aluksessa rangaistusosastoon tuomittuina; se ei heitä hävettänyt. D'Artagnan oli siten kymmenen soturin ja neljän matruusin päällikkönä; hänellä oli käytettävissään sekä maa-armeija että merivoima, mikä olisi kohottanut Planchetin ylpeyden yhä huimaavammaksi, jos hän olisi vielä tämänkin seikan tiennyt.

Nyt oli vain enää yleismääräys annettava, ja sen d'Artagnan laatikin täsmälliseksi. Hän kehoitti miehiänsä olemaan valmiina lähtemään Haagiin; toisten piti seurata rannikkotietä Breskensiin ja toisten matkata Antwerpenin kautta. Jokaisen päivämatkan tultua tarkoin harkituksi määrättiin, että kaikkien oli neljäntoista päivän kuluttua kokoonnuttava Haagin päätorilla.

D'Artagnan neuvoi väkeänsä jakautumaan oman valintansa mukaan kaksimiehisiin ryhmiin. Säädyllisimmän näköisistä hän otti omaksi saattueekseen kaksi entuudestaan tuntemaansa kaartilaista, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että he olivat pelureita ja juoppoja. Nämä kaksi eivät olleet vielä menettäneet kaikkea sivistystään, ja siistissä asussa olisivat heidän sydämensä alkaneet jälleen sykkiä. Toisten kateutta välttääkseen hän antoi muun joukon poistua edellä. Sitten hän pidätti kaksi valittuansa seurakseen, vaatetti heidät omista pukutarpeistaan ja läksi matkalle heidän kanssaan.

Näille, joita hän oli kunnioittavinaan rajattomalla luottamuksellaan, d'Artagnan yrityksensä menestystä turvatakseen kertoi toisen tarinan. Hän tunnusti heille, ettei tarkoituksena ollutkaan pitää silmällä, missä määrin englantilainen salakuljetus saattoi haitata ranskalaista kauppaa, vaan päin vastoin mitä vahinkoa ranskalaiset salakuljettajat tuottivat Englannin kaupalle. Miehet näyttivät uskovan, ja sillä kannalla he tosiaan olivatkin asiasta. D'Artagnan tiesi saavansa pitää varmana, että jompikumpi heistä ensimmäisissä kekkereissä humalluttuaan paljastaisi tämän suuren salaisuuden koko joukkueelle. Peli näytti hänestä pettämättömältä.

Kahden viikon kuluttua äskeisestä kohtauksesta oli koko osasto jälleen koolla Haagissa.

D'Artagnan havaitsi silloin, että kaikki hänen miehensä olivat sillävälin jo älynneet pukeutua matruuseiksi, joita meri oli pidellyt enemmän tai vähemmän tylysti.

Hän antoi heidän asustaa eräässä hökkelissä Nieuwkerke-kadun varrella ja valitsi itselleen siistin majapaikan ison kanavan laidalta.

Hän kuuli, että Englannin kuningas oli palannut liittolaisensa Nassaun Willem II:n, Hollannin käskynhaltijan luo. Edelleen hän sai tietää, että Ranskan hovin epäys oli jossakin määrin jäähdyttänyt sitä myötätuntoisuutta, jolla Kaarlea oli tähän asti kohdeltu maassa, ja että pakolaisprinssi oli tämän johdosta vetäytynyt syrjään pienoiseen taloon Scheveningenin kylään, joka sijaitsi hiekkaharjujen keskellä merenrannalla vajaan lieuen päässä Haagista.

Siellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan katselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa Pohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se oli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin kauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät hohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta paljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka herättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.

D'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä, mitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II:n mietteissään ja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja auringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien huomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös rantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.

D'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa mittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin säteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt taivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä kotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin oli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu jalkojensa alla.

Jo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren, joka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja talletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön pimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka olivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta aamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun palkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä taatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

23

Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.

Kuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka hallitsi itseään ihan yksin, -- ja sen ylistykseksi on sanottava, että sitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, -- muuan kohtaloitten kaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty piirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko maailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi eteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti että Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain askelin ja pää pystyssä. Esitämme kaikki, mitä tästä miehestä tiedettiin.

Monk oli äskettäin julistanut puoltavansa sen parlamentin vapautta, jota halveksien nimitettiin Rump Parliamentiksi. Jäljitellen Cromwellia, jonka luutnanttina hän oli ollut, oli kenraali Lambert tahtoessaan pakottaa eduskunnan noudattamaan määräyksiään sulkenut sen niin ankarasti kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa, että yksikään jäsen ei päässyt liikkumaan parlamenttirakennuksesta, ja ainoastaan Peter Wentworthin sallittiin tulla sisälle.

Lambertiin ja Monkiin kohdistui koko valtiollinen elämä; edellinen edusti sotilaallista mielivaltaa ja jälkimmäinen puhdasta tasavaltalaisuutta. Nämä kaksi miestä olivat ainoina julkisina ilmiöinä siitä vallankumouksesta, joka oli vienyt Kaarle I:ltä ensin kruunun ja sitten pään.

Lambert ei aikeitansa salannutkaan; hän tahtoi perustaa kokonaan sotilaallisen hallituksen, asettuakseen sen johtoon.

Monk, ankara tasavaltalainen, -- sanoivat toiset, -- tahtoi säilyttää Tynkä-Parlamentin, tasavallan näkyväisen, vaikka rappeutuneen edustuslaitoksen. Monk, taitava ja kunnianhimoinen vehkeilijä, -- sanoivat toiset, -- tahtoi vain tästä näennäisesti suojelemastansa parlamentista tehdä vakavan astuimen, noustakseen sille valtaistuimelle, jonka Cromwell oli toimittanut tyhjäksi rohkenematta itse istuutua sille.

Siten olivat Lambert parlamentin ahdistajana ja Monk sen puolustajana julistautuneet toistensa vihollisiksi.

Monk ja Lambert olivatkin senvuoksi heti ajatelleet kumpainenkin oman armeijansa muodostamista: Monk Skotlannissa, missä väestö oli sekä presbyteriläistä että kuningasmielistä ja siis tyytymätöntä, ja Lambert Lontoossa, missä nyi kuten aina ennenkin esiintyi voimakkain vastus sitä valtaa vastaan, joka nähtiin edessä.

Monk oli palauttanut rauhan Skotlannissa, hän oli siellä nostattanut armeijan ja varannut sieltä itselleen turvapaikan, toinen suojeli toistansa. Hän tiesi, että sallimuksen määräämä suuren muutoksen päivä ei ollut vielä tullut, ja hänen miekkansa näyttikin ruostuneen huotraan. Karussa ja vuorisessa maassaan tavoittamattomana, itsevaltiaana päällikkönä, useissa voitoissa karaisemiensa yhdentoistatuhannen vanhan soturinsa kuninkaana, yhtä hyvin ja paremminkin selvillä Lontoon asioista kuin Lambert, joka piti hallussaan sen keskusta, Cityä, -- sellaisessa asemassa oli Monk, kun hän sadan lieuen päässä Lontoosta julisti asettuvansa parlamentin puolelle. Lambert sitävastoin asui pääkaupungissa, kuten sanottu. Se oli hänen kaikkien hommiensa keskuksena, ja siellä hän kokosi ympärilleen sekä kaikki ystävänsä että kaiken alhaison, joka on aina taipuvainen suosimaan laillisen vallan vihollisia. Lontoossa siis Lambert sai kuulla, mitä kannatusta Monk antoi parlamentille Skotlannin rajoilta. Hän päätti, ettei ollut aikaa menetettävissä; Tweed[23] ei hänen nähdäkseen ollut niin kaukana Thamesista, ettei armeija voinut marssia toiselta virralta toiselle, etenkin jos sitä johdettiin hyvin. Hän tiesi sitäpaitsi, että mikäli Monkin joukko tunkeusi Englantiin, se kasvaisi lumivyöryn tavoin siksi onnenpyöräksi, joka kohottaisi kunnianhimoisen kilpailijan valta-asemaan. Sentähden hän keräsi sekä kokoonpanoltaan että lukumäärältään peloittavan armeijansa ja kiirehti Monkia vastaan, joka karien välitse pujottelevan varovaisen purjehtijan tavoin eteni aivan lyhyin päivämatkoin ja tarkoin kuulusteli, miten asiat kehittyivät! Lontoon taholla.

Armeijat pääsivät toistensa näkyviin Newcastlen ylängöllä; ensimmäisenä saapuen Lambert leiriytyi itse kaupunkiin. Ainiaan varovaisena Monk jäi asemilleen ja sijoitti pääkortteerinsa Coldstreamin luo Tweedin lähelle.

Lambertin näkeminen herätti riemastusta Monkin armeijassa, kun sitävastoin Monkin ilmestyminen aiheutti sekasortoa Lambertin väessä. Olisi voinut luulla, että nämä horjumattomat urhot, jotka olivat pitäneet niin suurta melua Lontoon kaduilla, olivat lähteneet matkalle toivomatta tapaavansa ketään ja että he nyt havaitessaan kohdanneensa armeijan, jonka lippua heidän nähtensä kannatteli todellisen periaatteen elvyttämä asia, olivat alkaneet ajatella olevansa vähemmän hyviä tasavaltalaisia kuin Monkin soturit, koska jälkimmäiset tukivat parlamenttia, kun sitävastoin Lambert ei tukenut mitään, ei edes itseänsä.

Monkista ei tiedetä, oliko hänellä tällähaavaa aihetta erityiseen mietiskelyyn, mutta jos hän mietteiden valtaan antautui, saivat ne varmaankin ankean pohjasävyn, sillä historia kertoo -- ja tämä kaino hengetärhän ei milloinkaan valehtele, -- että sinä päivänä, jona hän saapui Coldstreamiin, koko kaupungista ei löytynyt ainoatakaan lammasta.

Jos Monk olisi johtanut englantilaista armeijaa, niin se vastus olisi saanut joka miehen karkaamaan riveistä. Mutta skotlantilaisten laita ei ole sama kuin englantilaisten, jotka välttämättömästi tarvitsevat liharavintoa. Skotlantilaiset ovat köyhää ja kohtuullista kansaa; he elävät kahden kiven välissä rouhitusta ohrakourallisesta, joka hämmennetään kaivovedessä ja kypsennetään kuumennetulla hiekkakivellä.

Skotlantilaiset olivat saaneet ohra-annoksensa eivätkä senvuoksi vähääkään välittäneet siitä, oliko Coldstreamissa muita ruokatarpeita vai eikö.

Jokseenkin tottumattomana ohrakyrsiin oli Monk itse nälissään, ja hänen vähintään yhtä nälkäinen pääesikuntansa katseli huolestuneesti oikealle ja vasemmalle saadakseen tietää, mitä oli tulossa illalliseksi.

Monk kuulusteli. Hänen tiedustajansa olivat saapuessaan avanneet koko kaupungin autiona ja ruoka-aitat tyhjillään; teurastajiin ja leipureihin ei käynyt turvautuminen Coldstreamissa. Kenraalin pöytää varten ei siis ollut tiedossa leipäpalaakaan.

Sikäli kuin näitä ilmoituksia saatiin peräkkäin, kaikki yhtä lohduttomia, vakuutti Monk kaikkien kasvoilla kauhistusta ja masennusta nähdessään, että hänen ei ollut vähääkään nälkää; sitäpaitsi oltiin seuraavana päivänä pääsemässä pulasta, koska Lambert oli saapunut arvattavasti taisteluaikeissa, joten ruokavaroja saataisiin Newcastlen valloittamisella häneltä, kun taasen Monkin soturit eivät enää milloinkaan tuntisi edes ruokahalua, jos Lambert voittaisi.

Tämä lohdutus ei moneenkaan tehonnut, mutta siitä ei Monk juuri ollut millänsäkään, sillä näennäisesti mitä säveimpänä esiintyen hän oli varsin jäykkä valtias.

Kaikkien oli kuitenkin pakko tyytyä tai olla tyytyvinään. Yhtä nälkiintyneenä kuin upseerinsakin, mutta teeskennellen täydellistä välinpitämättömyyttä lampaan löytymättömyydestä, Monk leikkasi puolen tuuman mittaisen pätkän saattueeseensa kuuluvan kersantin tupakkarullasta ja alkoi pureskella sitä, samalla kun hän vakuutti lähimmilleen, että nälkä oli kuvittelua, jonka taltuttamiseen riitti, että oli vain jotakin pantavaa hampaisiin.

Vastakkaisten armeijain leirien välissä kohosi vanha luostari, josta tänään on tuskin raunioitakaan jäljellä; mutta siihen aikaan se oli vielä pystyssä ja nimeltään Newcastle Abbey. Se oli rakennettu tilavalle sekä tasangosta että joesta riippumattomalle alueelle, sillä tämä oli melkein rämeikköä, johon lähteet ja sadevesi muodostivat hetteitä. Korkean ruohikon, vihviläin ja kaislojen kattamien lätäkköjen keskellä levisi kuitenkin kiinteätä kamaraa niemekkeinä, joita oli aikoinaan käytetty vihannestarhoiksi, puistoiksi, kävelynurmiksi ja muihin luostarin tarpeisiin; tämä tukeva maaperä muistutti isoa vesilukkia, jonka pyöreään ruumiiseen liittyy eri tahoille pistäytyvät pitkät raajat.

Monk oli asettanut sinne vartion, koska se paikka oli enimmin altis yllätysyrityksille. Viholliskenraalin leiritulet pilkoittivat ihan selvästi luostarin takaa, mutta niiden ja luostarin välissä vieritteli Tweed kirkkaita laineitaan muutamien korkeitten ja tuuheiden tammien sankassa siimeksessä.

Edellämainittuna iltana nähtiin siis kenraali Monk nukkumassa ruokotuolillaan -- kuten Napoleon uinahti Austerlitzin taistelun aattoiltana -- sitten kun hän oli suoriutunut toimituksesta, jota hän oli niin mahtavasti sanonut illallisekseen, eli nälkään tehokkaaksi kiittämästänsä tupakkamällin rouhimisesta hammasriveillään. Nukkuvaa valaisi puolittain telttalampun hohde ja puolittain kuu, joka oli vastikään noussut taivaalle.

Äkkiä Monkin havahdutti tästä kenties vain teeskennellystä unesta ryhmä sotamiehiä, jotka ryntäsivät esiin ilohuudoin ja tyrkkivät Monkin telttatankoja jalallaan, samalla puhellen äänekkäästi, saadakseen hänet hereille.

Siihen ei olisi niin suurta melua tarvittu. Kenraali avasi silmänsä.

"No, mitä on tekeillä, pojat?" hän kysyi.

"Kenraali", vastasivat monet äänet, "kenraali, te saatte illallisen."

"Olen jo illastanut", vastasi päällikkö levollisesti, "ja sulattelen juuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja sanokaa, mikä teidät tänne toi."

"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa Newcastlen leiriin."

"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat nirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin huonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan armottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus vaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja kalastajansa, jollei..." Kenraali mietti tovin.

"Mitä lajia kalastajia ne ovatkaan?" tiedusti hän sitten.

"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai Hollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme."

"Puhuuko heistä kukaan meidän kieltämme?"

"Laivuri lausui meille joitakuita sanoja englanniksi."

Kenraalin epäluuloisuus vilkastui mikäli keskustelu kehittyi pitemmälle.

"Hyvä on", hän sanoi. "Tahdon nähdä nuo miehet; tuokaa heidät tänne."

Muuan upseeri läksi heti asialle.

"Montako heitä on?" jatkoi Monk; "ja millainen heidän aluksensa on?"

"Heitä on kymmenen tai kaksitoista, herra kenraali; vene on jonkunlainen jaala, näköjään hollantilaista rakennetta."

"Ja sanotte heidän olleen viemässä kalaa Lambertin leiriin?"

"Niin, herra kenraali. He näkyvätkin saaneen melkoisen runsaan saaliin."

"No, tarkastammepa asiaa", virkkoi Monk.

Samassa palasikin upseeri tuoden mukanaan laivurin, joka oli viidenkymmenen ja viidenkuudetta ikävuoden väliltä, mutta reippaan näköinen. Hän oli keskimittainen, käytti karkeata villaihokasta ja piti lakkiansa silmille asti painettuna; vyössä heilui tukeva väkipuukko, ja hänen käyntinsä ilmaisi merimiesten tavallista arvelevaisuutta, kun he aluksensa vaarumisen johdosta eivät milloinkaan tiedä, saavatko laskea jalkansa kannelle vai joutuvatko pysyttämään sen vain koholla, joten he suuntailevat jokaisen askeleensa niin huolellisesti kuin paalua juntaten.

Monk tähtäsi ovelan ja terävän katseensa pitkäksi toviksi kalastajaan, joka tervehti häntä maalaisillemme luonteenomaisella puolittain viekkaalla ja puolittain yksinkertaisella hymyllä.

"Puhutko englanninkieltä?" kysyi Monk sujuvasti ranskaksi.

"Ka hyvin kehnosti, mylord", vastasi laivuri.

Vastauksessa kuului pikemmin se nopea ja terävä ääntyminen, joka on vallitsevana Loire-virran takana, kuin se hiukan venyttelevä puheenlaatu, jota käytetään Ranskan läntisillä ja pohjoisilla tienoilla.

"Mutta kuitenkin puhut sitä?" pitkitti Monk vielä kerran koetellakseen hänen murrettaan.

"Oh, me merenkulkijat osaamme vähän kutakin kieltä!" vastasi kalastaja.

"Olet siis ammattikalastaja?"

"Nykyään kalastelen, mylord, ja kelpo tavalla. Nytkin on minulla juuri vähintään puolentoista naulan painoinen harjus ja runsaasti viisikymmentä punakalaa; on minulla myös apajallinen pieniä turskia, parhaita paistettaviksi."

"Minusta kuulostaa kuin olisit kalastellut Gascognen lahdella etkä Kanaalissa", huomautti Monk hymyillen.

"Etelästä tosiaan olenkin kotoisin; eihän se estäne olemasta hyvä kalamies, mylord?"

"Ei suinkaan, ja minä ostan saaliisi. Mutta sano nyt suoraan, mitä aioit tehdä?"

"Mylord, en tahdo salata, että olin rannikkoa pitkin lähdössä Newcastleen, kun joukko ratsumiehiä, jotka kulkivat rannikkoa myöten päinvastaiseen suuntaan, viittasivat alukseeni, että meidän oli hyvä kääntyä teidän ylhäisyytenne leiriä kohti, jollemme halunneet yhteislaukausta heidän musketeistaan. Kun en ollut varustautunut sotaan", lisäsi kalastaja hymyillen, "oli minun toteltava."

"Mutta minkätähden olit menossa Lambertin luo mieluummin kuin minun?"

"Tahdon olla vilpitön, mylord; salliiko teidän ylhäisyytenne?"

"Kyllä, vieläpä tarpeen tullen käskenkin."

"No niin, mylord, olin lähdössä herra Lambertin leiriin, koska kaupunkilaisherrat maksavat hyvin, kun sitävastoin te skotlantilaiset -- puritaanit, presbyteriläiset, uskonliittolaiset, miksi itseänne tahtonettekaan nimitettävän -- syötte vähän, mutta maksatte vielä vähemmän."

Monk kohautti olkapäitänsä, mutta hän ei voinut pidättyä samalla hymyilemästä.

"Ja minkätähden tulet kalastelemaan meidän vesillemme, kun olet etelästä kotoisin?"

"Syystä että tyhmyyttäni menin naimisiin Picardiessa."

"Vai niin; mutta Picardie ei ole Englannissa."

"Mylord, ihminen laskee haaksensa merelle, mutta Jumala ja tuuli hoitavat muun, vieden aluksen, minne tahtovat."

"Tarkoituksenasi ei siis ollut pistäytyä tänne päin?"

"Ei toki."

"Ja mitä kautta siis tulit?"

"Me olimme paluumatkalla Ostendesta, missä oli jo nähty makrilleja, kun navakka etelätuuli ajoi meidät ulohtaalle. Huomatessamme hyödyttömäksi taistella tuulta vastaan heittäysimme ajelehtimaan. Ei kuitenkaan tehnyt mielemme menettää hyvää saalistamme, joka siis oli myytävä läheisimmässä englantilaisessa satamassa. Newcastle sattui olemaan likinnä, ja kaupittelutilaisuutta kiitettiin meille erinomaiseksi, koska sekä kaupunkiin että sen ulkopuolelle oli leiriytynyt sotaväkeä. Kumpaisessakin leirissä oli joukko hyvin rikkaita ja hyvin nälkäisiä aatelismiehiä, vakuutettiin meille edelleen, ja niinpä suuntasin kulkumme Newcastlea kohti."

"Ja missä ovat kumppanisi?"

"Ka, he jäivät haakseen; he ovat pelkkiä matruuseja, ilman minkäänlaista sivistystä."

"Kun sinä itse sitävastoin...?" sanoi Monk.

"Hoo, minä olen kierrellyt laajalti maailmaa isäni kanssa", kertoi laivuri naurahtaen, "ja tiedän, mitä sou, écu, pistoli, louisdori ja kaksois-louisdori ovat kaikilla Euroopan kielillä. Miehistöni luottaakin minuun kuin oraakkeliin ja tottelee minua kuin amiraalia."

"Sinä se siis valitsit herra Lambertin edullisempana ostajana?"

"Kukapa muukaan. Ja sanokaahan suoraan, mylord, erehdyinkö?"

"Sen saat piankin nähdä."

"Joka tapauksessa, mylord, jos asiassa on vikaa, niin syy on minussa; älköön siitä pahastuttako kumppaneilleni."

"Siinä on nokkela veitikka", ajatteli Monk.

Jälleen tovin äänettömänä tähysteltyään kalastajaa hän kysyi: "Sanoit tulevasi Ostendesta?"

"Niin, mylord, sieltä viimeksi."

"Kuulit siis kai myöskin puhuttavan päiväntapauksista? Varmaankin sekä Ranskassa että Hollannissa jonkun verran ajatellaan täkäläisiä oloja. Mitä se mies hommailee, joka sanoo itseänsä Englannin kuninkaaksi?"

"Voi, mylord", huudahti kalastaja vilkastuen ja vilpittömästi hyvillään, "sepä oli onnellinen kysymys, ja sitä ette voisi tiedustaa soveliaammalta henkilöltä kuin minulta, sillä saan tosiaan annetuksi siihen varman vastauksen! Ajatelkaas, mylord, kun poikkesin Ostendeen myymään makrilleja, näin entisen kuninkaan kävelemässä hiekkasärkillä, odotellen hevosia, joilla hän oli lähdössä Haagiin; hän oli pitkä, kalpea mies, tummatukkainen ja katsannoltaan hieman korskea. Hän ei näkynyt jaksavan kovinkaan hyvin, ja minä luulen, että Hollannin ilmanala ei ole hänelle terveellinen."

Monk kuunteli tarkkaavasti kalastajan ripeätä, värikästä ja monisanaista puhetta hänelle vieraalla kielellä; onneksi hän käytti sitä itsekin aivan vaivattomasti, kuten mainitsimme. Laivuri puolestaan lasketteli ranskaa ja englanninkieltä sekaisin, lisäten vielä joukkoon moniaita sanoja, jotka eivät tuntuneet olevan mitään kieltä, syystä että se oli gascognelaismurretta. Mutta hänen silmänsäkin haastoivat, ja niin kaunopuheisina, että saattoi hyvinkin menettää virketyn sanan, kun katse ilmaisi sen aivan selkeästi.

Kenraali näytti olevan yhä tyytyväisempi tutkistelunsa jatkuessa.

"Kuulit varmaankin sanottavan, että tuo entinen kuningas, joksi häntä nimität, aikoi Haagiin jossakin nimenomaisessa tarkoituksessa?"

"Ka, kyllä", myönsi kalastaja, "oli siitä puhetta."

"Missä tarkoituksessa siis?"

"Aina vain siinä samassa", vastasi kalastaja; "eikö hänellä ole mieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin Englantiin?"

"Se on totta", virkahti Monk mietteissään.

"Siitä puhumattakaan", lisäsi laivuri, "että käskynhaltija... tiedättehän, mylord, Willem II..."

"No?"

"Auttaa häntä siinä kyllä parhaansa mukaan."

"Ahaa, oletko kuullut sellaista?"

"En, mutta niin luulen."

"Sinä näyt perehtyneen politiikkaan?" sanoi Monk.

"Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja vettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme muustakaan."

"Kuulehan", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, "väitetään, että sinä toimitat meille hyviä ruokavaroja?"

"Parastani teen, mylord."

"Paljonko ensiksikin pyydät kaloistasi?"

"En ole niin tyhmä, että rupeisin määräämään hintaa, mylord."

"Kuinka niin?"

"Koska saaliini joka tapauksessa kuuluu teille."

"Millä oikeudella?"

"Väkevämmän oikeudella."

"Mutta aikomuksenani kuitenkin on maksaa."

"Olette hyvin jalomielinen, mylord."

"Ja täyden arvon mukaan."

"Niin paljon en pyydä."

"Mitä siis pyydät?"

"Saada vain poistua täältä."

"Minne? Kenraali Lambertinko luo?"

"Minäkö!" huudahti laivuri; "mitä minä Newcastlessa tekisin, kun minulla ei enää ole kaloja?"

"Kuuntele minua kuitenkin."

"Kyllä kuulen."

"Neuvon sinua..."

"Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa hyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen."

Monk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä jonkun verran epäluuloisena.

"Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat seikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo."

Laivuri teki päällään ja olkapäillänsä liikkeen, joka merkitsi:

"Koska hän pysyy siinä käsityksessä, niin on turha väittää vastaan."

"Niin älä kulje rämeikön poikki", jatkoi Monk. "Sinulla on rahoja mukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia väijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti kieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri kieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut, ja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi skotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella kädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut."

"Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä tosi", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi olla liioiteltu. "En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että jään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti huomaamaton hymy; "mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa."

"En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän korkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi minun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö kuluu meiltä väleen missä hyvänsä."

"Sitten käskenkin viedä sinut takaisin alukseesi."

"Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan kiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni jonkun kirvesmiehen."

"Mitä varten?"

"No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä jaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että minulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord."

"Sitä suurempi syy sinun olla pitämässä silmällä alusta, nähdäkseni."

"Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord", sanoi kalastaja. "Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa minulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette hyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella."

"Niin, niin, sinä olet kunnon mies", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse ei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien selkeydessä. "Digby, hoi!" Adjutantti saapui.

"Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan laitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan tarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?"

Spithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut kappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa telttaan kutsumattomana.

"Mylord", ilmoitti kersantti, "muuan ranskalainen aatelismies saapui äsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille."

Tämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui tällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella, jota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.

"Ja kuka se aatelismies on?" kysyi kenraali.

"Kyllä hän esitteli itsensä, mylord", vastasi Spithead, "mutta nuo pahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia skotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan mieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka eilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut ottaa vastaan."

"Se on totta; pidin silloin sotaneuvottelua."

"Päättääkö mylord jotakin tuon aatelismiehen suhteen?"

"Tuotakoon hänet tänne."

"Käytämmekö mitään varokeinoja?"

"Millaisia?"

"Voisimme esimerkiksi asettaa siteen hänen silmilleen."

"Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan näyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa, jotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin, Skotlannin ja Englannin kunniaksi."

"Entä tämä mies, mylord?" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka oli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee ja kuulee, muttei ymmärrä.

"Kas, minä unohdin!" sanoi Monk.

Ja kalastajaan kääntyen hän virkkoi:

"Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää hänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle hetimiten."

"Kiitoksia, mylord!" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn saattamana.

Sadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden vilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.

Mutta hänen viittauksensa näytti rauhoittavan heitä.

"Hei, pojat, tulkaa tänne vain!" sanoi laivuri; "hänen korkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja osoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin."

Kalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue marssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä sivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista aatelismiestä kenraali Moukin luo.

Aatelismies istui hevosen selässä väljään viittaan kietoutuneena, joten laivuri ei saanut nähdyksi tulijan kasvoja, niin utelias kuin hän näyttikin olevan. Aatelismies sitävastoin ei vastaantulevaan ryhmään vilkaissutkaan, hän kun ei aavistanut, että siinä kulki hänen omia maanmiehiään.

Adjutantti sijoitti vieraat jokseenkin siistiin telttaan, josta erään irlantilaisen kenttäkaupustelijattaren käskettiin siirtyä kuuden lapsensa kanssa etsimään muuta yösijaa. Roihuava nuotio paloi teltan edustalla ja levitti purppurahohdettaan rämeikön ruohoisille lammikoille, joiden pinta karehti raikkaan yötuulen henkäyksessä. Kalastajien majoituttua adjuantti toivotti heille hyvää yötä, samalla huomauttaen, että teltta-aukkoon näkyivät Tweedilla keinuvan jaalan mastot, mikä oli todistuksena siitä, että se ei ollut vielä uponnut. Tämä havainto tuntui sanomattomasti ilahduttavan laivuria.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

24. Aarre

Ranskalainen aatelismies, jonka Spithead oli ilmoittanut Monkille, ei vartiopaikkain ohi kulkiessaan ollenkaan silmäillyt ympärilleen, jottei olisi näyttänyt tunkeilevalta. Käskyn mukaan hänet opastettiin kenraalia telttaan. Aatelismies jätettiin yksikseen teltan eteissuojaan, missä hän odotti Monkia.

Tämä ei viivytellytkään kauemmin kuin oli tarvis hänen kuullakseen partion tiedonannon ja kankaisen väliseinän raosta tarkastaakseen puheillepyrkijän ulkomuotoa.

Saattueen ilmoitus epäilemättä vakuutti aatelismiehen käyttäytyneen mitä hienotuntoisimmin, sillä kenraalin suoman vastaanoton ensimmäinenkin vaikutelma oli jo suosiollisempi kuin muukalainen saattoi odottaa tällaisena hetkenä ja niin epäluuloisen miehen taholta. Nähdessään vieraan edessään Monk tapansa mukaan kuitenkin suuntasi häneen terävän tähystyksensä, jonka toinen puolestaan kesti näköjään tuntematta hämiä tai levottomuutta. Kotvasen kuluttua kenraali antoi kädellään ja päällänsä merkin, että hän odotti saavansa kuulla tämän käynnin aiheen.

"Mylord", aloitti aatelismies virheettömällä englanninkielellä, "olen tärkeällä asialla pyytänyt päästä teidän korkea-arvoisuutenne puheille."

"Monsieur", vastasi Monk ranskaksi, "mannermaalaiseksi puhutte kieltämme tavattoman puhtaasti. Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, sillä kysymykseni on epäilemättä hieman epäkohtelias: puhutteko ranskaakin yhtä keveästi?"

"Ei ole mikään ihme, mylord, että olen jossakin määrin tutustunut englanninkieleen; olen nuoruudessani asunut Englannissa ja sittemmin tehnyt tähän maahan kaksi matkaa."

Nämä sanat lausuttiin sillä puhtaalla ranskankielellä, joka ei ainoastaan ilmaise ranskalaista syntyperää, vaan erityisesti kotipaikkaoikeutta Toursin ympäristöllä.

"Ja missä päin Englantia olette oleskellut, monsieur?"!

"Nuoruudessani asuin Lontoossa, mylord. Sitten tein v. 1635 vaiheilla huvimatkan Skotlantiin; lopuksi oleskelin v. 1648 jonkun aikaa Newcastlessa ja juuri luostarissa, jonka puutarhat nyt ovat armeijanne hallussa."

"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, mutta käsittänettehän näiden kysymysten tarkoituksen?"

"Minua ihmetyttäisi, mylord, jollei minulle niitä esitettäisi."

"Miten voin nyt palvella teitä, monsieur, ja mitä haluattekaan minulta?"

"Asiani on tällainen, mylord, -- mutta sitä ennen, olemmeko kahden kesken?"

"Täydellisesti, monsieur, lukuunottamatta vahtisotilasta, joka vartioitsee meitä."

Tämän virkkaessaan Monk siirsi kädellään syrjään teltan ovikaistaleen ja osoitti aatelismiehelle, että vartiosoturi oli asetettu korkeintaan kymmenen askeleen päähän, joten hänellä oli sekunnissa saatavana aineellista apua, jos vain huusi sitä.

"Niin ollen, mylord", sanoi aatelismies niin tyynesti kuin hän olisi jo kauan kuulunut kenraalin ystäväpiiriin, "noudatan vakaata päätöstäni ryhtyä keskusteluun teidän korkea-arvoisuutenne kanssa, koska tiedän teidät kunniantuntoiseksi mieheksi. Asiani laatu muuten todistaakin, kuinka suuressa arvossa pidän teitä."

Kummastellen tällaista puhuttelua, joka edellytti vähintään tasa-arvoisuutta hänen ja ranskalaisen aatelismiehen kesken, Monk loi tutkivan silmäyksen vieraaseensa ja sanoi hiukan ivallisella äänenpainolla, vaikka hänen kasvojensa ilme ei vähääkään muuttunut:

"Kiitän teitä, monsieur, mutta ensiksikin, kuka olettekaan, sallikaa minun tiedustaa?"

"Mainitsin kyllä nimeni kersantillenne, mylord."

"Suokaa hänelle anteeksi, monsieur; hän on skotlantilainen, ja hänen kävi liian vaikeaksi muistaa sitä."

"Olen kreivi de la Fère, monsieur", virkkoi Atos kumartaen.

"Kreivi de la Fère?" toisti Monk muistellen. "Pyydän aneeksi, monsieur, mutta minusta tuntuu, että kuulen nimenne ensi kertaa. Onko teillä joku asema Ranskan hovissa?"

"Ei mitään. Olen pelkästään aatelismies."

"Onko teillä muuten mitään arvosijaa?"

"Kuningas Kaarle I teki minusta Sukkanauha-ritarin, ja kuningatar Anna Itävaltalainen antoi minulle Pyhän Hengen tähdistön ritarimerkin. Muita arvonimityksiä ei minulla ole."

"Sukkanauha-ritari! Pyhän Hengen tähdistön jäsen! Te olette kumpaisenkin maan ylimmän arvoluokan edustaja, monsieur?"

"Niin."

"Millä perusteella on sellainen suosio tullut osaksenne?"

"Heidän majesteeteilleen tekemieni palvelusten johdosta."

Monk katseli hämmästyksissään miestä, joka hänestä näytti samalla kertaa niin vaatimattomalta ja niin suurelta. Sitten hän sanoi ikäänkuin luopuen yrittämästä tunkeutua tähän salaperäiseen yksinkertaisuuteen ja ylhäisyyteen, josta vieras ei näkynyt olevan halukas antamaan hänelle sen parempaa selvitystä kuin hän jo oli saanut:

"Te kai eilen ilmoittauduitte etuvartiolle?"

"Niin, mylord, mutta minua ei laskettu esille."

"Monet upseerit, monsieur, eivät päästä ketään leiriinsä, liiatenkaan todennäköisen taistelun aattona. Minä en ole virkaveljieni kaltainen enkä tahdo pidättää ketään luotani. Kaikkia mielipiteitä on mielestäni hyvä kuunnella; kaikki vaarat ovat Jumalan lähettämiä, ja niiden punnitsemiseen on Hän suonut minulle tarmoa. Teidän esteenänne olikin eilen vain se seikka, että pidin sotaneuvottelua. Tänään olen vapaa, puhukaa siis."

"Mylord, teillä on sitä suurempi syy vastaanottaa minut, kun asiani ei koske odotettavissa olevaa taisteluanne kenraali Lambertin kanssa eikä leiriänne. Tänne tullessani pidinkin päätäni käännettynä toisaalle, jotten olisi nähnyt miesvoimaanne, ja suljin silmäni telttain kohdalla, jäädäkseni niiden järjestelystä tietämättömäksi. Ei, mylord, tulin aivan yksityisellä asialla."

"Puhukaa siis, monsieur", kehoitti Monk uudestaan.

"Minulla oli vastikään kunnia mainita teidän ylhäisyydellenne", jatkoi Atos, "että olen asustanut Newcastlessa. Se tapahtui kuningas Kaarle I:n aikaan, silloin kun skotlantilaiset luovuttivat kuningas-vainajan herra Cromwellille."

"Tiedän", virkahti Monk kylmäkiskoisesti.

"Minulla oli sillähaavaa mukanani suurehko summa kultaa, ja päivää ennen taistelua -- kenties jollakin tavoin aavistellen seuraavan päivän käännettä -- kätkin sen Newcastlen luostarin isoimpaan kellariin, siihen torniin, jonka huipun näette täältä kuutamon hopeoimana. Aarteeni on siis haudattuna sinne, ja nyt tulin pyytämään teidän korkea-arvoisuutenne lupaa korjata omaisuuteni toiseen talteen, ennenkuin kenties taistelu kääntyy tälle taholle, jolloin miina tai muu sotatapaus saattaa hävittää rakennuksen, hajoittaen kultani tai toimittaen sen päivänvaloon sotamiesten saaliiksi."

Monk oli ihmistuntija; hän näki kreivin kasvojen kuvastavan kaikkea mahdollista tarmokkuutta, älyä ja ymmärtäväisyyttä. Senvuoksi hän ei voinut ranskalaisen aatelismiehen ilmoituksessa havaita muuta kuin ylevää luottavaisuutta, ja hän näytti tulevan siitä syvästi liikuttuneeksi.

"Monsieur", hän sanoi, "te olette tosiaan arvostellut minua oikein. Mutta kannattaako summa tavoittamisen vaivaa? Ja luuletteko edes, että se on todellakin säilynyt kätkössään?"

"Se on ihan epäilemättömästi tallella, monsieur."

"Siinä vastaus toiseen kysymykseeni, mutta mitä arvelette toisesta? Kysyin teiltä, onko summa niin suuri, että sen perimistä kannattaa yrittääkään."

"Kyllä se on melkoinen, mylord, sillä minä kaivoin maahan kahteen nassakkaan sullottuna miljoonan."

"Miljoonan!" huudahti Monk, jota Atos vuorostaan nyt silmäili tiukasti ja tutkivasti.

Monk huomasi sen, ja hänen epäluuloisuutensa heräsi jälleen.

"Tämä mies virittää minulle ansaa", ajatteli hän. "Tahtoisitte siis", hän virkkoi, "hankkia jälleen haltuunne tuon summan?"

"Jos sallitte, mylord."

"Tänäänkö?"

"Vielä tänä iltana, niiden olosuhteiden takia, jotka teille mainitsin."

"Mutta, monsieur", huomautti Monk, "kenraali Lambert on yhtä lähellä luostaria kuin minäkin. Minkätähden ette kääntynyt hänen puoleensa?"

"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea, mylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta kuin te."

"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne vielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy. Vuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon tapahtunut."

Monk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen aatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää räväyttänyt.

"Vakuutan teille, mylord", sanoi hän lujalla äänellä, "että ne kaksi nassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä omistajaa."

Vastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle toisen.

Tämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin suojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli kaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan. Tuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse teossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen valheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi maineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.

"Monsieur", hän sanoi Atokselle, "suonette minulle kunnian ottaa osaa illalliseeni?"

"Kiitän, mylord", vastasi Atos kumartaen, "sillä te osoitatte minulle suosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma kiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän."

"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi kohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja muonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan teidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini, olisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt on minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti."

"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian viipyä seurassanne hieman pitempään."

Tämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut unohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle illallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la Fèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille pöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa, tuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle herkutteluhalulle.

Heidän siten aterioidessaan -- syöden kalaa ja kulautellen huonoa olutta -- Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä frondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä sovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta infantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin ollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka tällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai oikeastaan eroittivat niitä toisistaan.

Keskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo ensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen kanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.

Tällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui mahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni samalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli voivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.

Heidän noustuaan pöydästä Monk aloitti jälleen äskeisestä:

"Uskotte siis aarteenne olevan tallella, monsieur?"

"Niin, mylord."

"Ihan tosissanne?"

"Aivan ehdottomasti."

"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on haudattu?"

"Ensi näkemällä."

"No niin, monsieur", sanoi kenraali, "pelkästä uteliaisuudesta tulenkin mukaan. Ja seurani on teille tarpeellinenkin, sillä ilman minua tai jotakuta upseeriani teille kävisi peräti työlääksi kulkea leirini läpi."

"En sallisi teidän vaivautua minun tähteni, kenraali, jollen todella tarvitsisi seuraanne; mutta suostun tarjoukseenne tunnustaen, että se ei ainoastaan ole minulle suuri kunnia vaan myöskin välttämätön."

"Haluatteko, että otamme väkeä saattueeksemme?" kysyi kenraali.

"Sitä luulen tarpeettomaksi, ellette itse näe siihen aihetta. Kaksi miestä ja hevonen hyvin riittävät noiden kahden nassakan kuljettamiseksi purteen, jolla tänne saavuin."

"Mutta onhan kuokittava ja kaivettava maata, kangottava ylös kiviä; varmaankaan ette aio suoriutua siitä työstä omin käsin?"

"Ei ole tarvis kaivaa eikä kuokkia, kenraali. Aarre on kätketty luostarin hautaholviin. Paaden alla, johon on kiinnitetty iso rautarengas, on neljä porrasastuinta. Nassakat ovat vierekkäin näiden juurella, peitettyinä ruumisarkun muotoon iskostetulla kipsikerroksella. Ohjauksenani on sitä paitsi muistokirjoitus, josta paasi on tunnettavissa, ja koska minä en näin arkaluontoisessa ja luottamusta vaativassa asiassa tahdo salata mitään teidän korkea-arvoisuudeltanne, mainitsen sen tässä:

"Hic jacet venerabilis Petrus Gulielmus Scott, Canon Honorab. conventus Novi Castelli. Obiit quarta et decima Feb. ann. Dom. MCCVIII. Requiescat in pace."[24]

Monk ei menettänyt sanaakaan kuuluvistaan. Häntä hämmästytti, että mies saattoi olla joko niin harvinaisen kavala ja näytellä osaansa niin verrattomasti tai niin avomielisen luottavainen pyytäessään saada korjata talteen miljoonansa olosuhteissa, joissa tikarinpisto voi helposti vaarantaa sen, -- keskellä armeijaa, joka olisi pitänyt varkautta laillisena hyvityksenä.

"Hyvä on", hän sanoi, "tulen mukaan, ja seikkailu näyttää minusta niin ihmeelliseltä, että kannankin itse soihtua."

Tämän lausuessaan hän sitaisi kupeelleen lyhyen miekan, pisti vyöhönsä pistoolin ja paljasti samalla ihokkaansa avautuessa hienorenkaisen teräspaidan, joka oli aiottu suojaksi salamurhaajan survaisulta.

Sitten hän otti vasempaan käteensä skotlantilaisen tikarin ja sanoi Atokseen kääntyen:

"Oletteko valmis, monsieur?"

"Minä olen."

Atos valmistausi päin vastoin kuin Monk. Hän irroitti väkipuukkonsa ja laski sen pöydälle, päästi soljesta hankkiluksensa ja asetti tikarin viereen miekkansakin, avasi sitten teeskentelemättömästi ihokkaansa nauhasolmut ikäänkuin ottaakseen esille nenäliinansa ja antoi paljaan rintansa kuultaa hienon batistipaidan alta. Hänellä ei siis ollut hyökkäys- eikä puolustusaseita.

"Kerrassaan kummallinen mies!" ajatteli Monk. "Hän lähtee ihan aseettomana. Mutta varmaankin hänellä on väijytys sovitettuna jonnekin."

"Kenraali", virkkoi Atos ikäänkuin arvaten hänen epäluulonsa, "te tahdotte, että me olemme perillä yksin, ja se on hyvä. Mutta suuren päällikön ei sovi koskaan huimapäisesti antautua alttiiksi yllätyksille. On pimeä, nevan poikki kulkiessamme voi esiintyä vaaroja. Ottakaa saattue."

"Olette oikeassa", myönsi Monk.

Hän huusi:

"Digby!"

Adjutantti saapui.

"Viisikymmentä miestä, miekat ja muskelit mukana", käski hän.

Ja hän vilkaisi Atokseen.

"Se on liian vähän, jos ilmenee vaaraa", sanoi Atos, "ja liian paljon, jollei mitään satu."

"Lähden yksin", peruutti Monk. "En tarvitse ketään, Digby. Tulkaa, monsieur."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

25. Nevalla

Lähtiessään leiristä Tweediä kohti Atos ja Monk kulkivat maantietä, jota myöten Digby oli tuonut leiriin kalastajat. Tämä taival esitti katseille, mitä suuria muutoksia ihmiset saavat aikaan luonnossa, ja sellaiset ilmiöt tehosivat erityisesti niin herkkään ja vilkkaaseen mielikuvitukseen kuin Atoksen oli. Hän silmäili vain noita autioita tienoita; Monk sitävastoin piti silmällä ainoastaan Atosta, joka vuoroin taivaalle ja maan pinnalle tähystellen etsi, mietti ja huokaili,

Digby oli alussa joutunut hiukan ymmälle kenraalin viime käskystä ja etenkin äänenpainosta, jolla se lausuttiin, Hän oli seurannut öisiä vaeltajia parinkymmenen askeleen matkan, mutta kenraalin kääntyessä katsomaan ikäänkuin ihmeissään siitä, että hänen määräystään ei täsmällisesti toteltu, adjutantti oli oivaltanut olevansa väärässä ja palasi telttaansa.

Hän arveli kenraalin tahtovan tuntemattomana tehdä leirissä tuollaisen yöllisen kierroksen, jota yksikään kokenut sotapäällikkö ei lyö laimin ratkaisevan taistelun edellä. Siinä tapauksessa hän selitti Atoksen läsnäolon siltä kannalta kuin käskyläinen tulkitsee kaikkea esimiehensä käytöksessä ilmenevää salaperäisyyttä. Atos saattoi olla ja Digbyn silmissä hänen täytyikin olla vakooja, jonka tiedoista kenraalilla oli hyötyä.

He olivat samonneet noin kymmenen minuuttia telttojen ja vartiopaikkain välitse, joita oli tiheämmässä päämajan lähistöllä, kun Monk poikkesi kapealle tielle, joka haarautui kolmelle taholle. Vasemmanpuolinen haara johti virralle, keskimmäinen rämeikön poikki Newcastlen luostariin ja oikeanpuolinen Monkin leirin etuvartiolinjalle eli lähinnä Lambertin armeijaa sijaitsevalle rintamaketjulle. Virran vastapäisellä rannalla oli Monkin uloin vartio vakoilemassa vihollisen liikkeitä. Siihen kuului sataviisikymmentä skotlantilaista, jotka olivat uimalla menneet Tweedin yli; hyökkäyksen tapahtuessa heidän piti uida takaisin ja panna toimeen hälytys. Mutta kun täällä päin ei ollut siltaa ja Lambertin sotamiehet eivät olleet niin rivakoita viskautumaan veteen kuin Monkin, ei jälkimmäinen näyttänyt olevan kovinkaan huolissaan häiritsemisestä tältä taholta.

Tällä puolella virtaa, noin viidensadan askeleen päässä vanhasta luostarista, oli kalastajilla asuntonsa keskellä pientä telttojen ryhmää; sen olivat pystyttäneet läheisimpien heimojen sotamiehet, joilla oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa.

Koko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana. Puolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä imartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen, tavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa ja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.

Kävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja hiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis Atoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja virkkoi kumppanilleen:

"Monsieur, tunnetteko tien?"

"Ellen erehdy, kenraali, johtaa keskimmäinen tie suoraan luostarialueelle."

"Aivan oikein; mutta me tarvitsemme valoa voidaksemme tunkeutua holviin."

Monk kääntyi katsomaan taakseen.

"Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä", hän sanoi. "Sen parempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme."

"Niin, kenraali, -- tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion aikaa tullut perässämme."

"Digby!" huusi Monk; "tulkaa tänne, Digby!"

Mutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen sijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista piennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.

"Ei se näykään olleen Digby", virkkoi Monk.

Kumpainenkin oli katseellaan seurannut huvennutta varjoa. Mutta mies, joka hiipii liikkeellä kello yhdentoista tienoissa illalla leirissä, missä makailee alun toistakymmentätuhatta soturia, ei ole mikään niin tavaton ilmiö, että tuo katoaminen olisi herättänyt Atoksessa ja Monkissa levottomuutta.

"Koska kuitenkin tarvitsemme pikipannua, lyhtyä tai soihtua nähdäksemme, minne laskemme jalkamme, niin hankkikaamme sellainen", sanoi Monk.

"Ensimmäinen sotamies, jonka tapaamme, voi valaista meille, kenraali", huomautti Atos.

"Ei", sanoi Monk koetellakseen, oliko kreivi de la Fèrellä ja kalastajilla mitään keskinäistä ymmärtämystä, "mieluummin otan jonkun noista ranskalaisista merimiehistä, jotka illalla kävivät myymässä minulle kalaa. He purjehtivan pois huomenna ja säilyttävät senvuoksi paremmin salaisuuden. Jos sitävastoin skotlantilaisessa armeijassa leviäisi huhu, että Newcastlen luostarista löytyy aarteita, niin ylämaalaiseni luulisivat, että jokaisen paaden alla on miljoona kätkettynä, ja piankaan ei olisi kiveä kiven päällä koko rakennuksessa."

"Miten vain tahdotte, kenraali", vastasi Atos niin luonnollisella äänellä, että hänelle oli ilmeisesti yhdentekevää, käytettiinkö apurina sotamiestä vai kalastajaa.

Monk lähestyi tietä, jonka taakse äskeinen haamu oli kadonnut, ja kohtasi nyt partion, joka telttojen ympäri kiertäen oli menossa päämajan päin. Kenraali ja hänen kumppaninsa pysäytettiin, mutta he pääsivät jatkamaan matkaansa lausuttuaan tunnussanan.

Muuan melun havahduttama sotamies kohottausi viitassaan nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

"Kysykää häneltä, missä kalastajat ovat", supatti Monk Atokselle; "jos minä tiedustaisin, niin hän tuntisi minut."

Atos lähestyi sotamiestä, ja tämä osoitti hänelle teltan; aarteenhakijat astelivat heti sen luo.

Kenraalista näytti kuin juuri hänen lähestyessään olisi äskeisen haamun näköinen varjo vilahtanut tähän telttaan, mutta perille tullessaan hän uskoi erehtyneensä, sillä kaikki nukkuivat sikin sokin, ja näkyi vain sääriä ja käsivarsia kietoutuneina toisiinsa.

Atos jäi teltan ulkopuolelle, jotta hänen ei epäiltäisi olevan salaisissa väleissä maanmiestensä kanssa.

"Hei, herätkää!" huusi Monk ranskaksi.

Pari kolme nukkujaa nousi.

"Tarvitsen miestä, joka valaisee minulle", jatkoi Monk.

Kaikki liikahtivat nyt, muutamat kohosivat istualle ja toiset suoraa päätä jalkeille. Laivuri oli noussut ensimmäisenä.

"Teidän korkea-arvoisuutenne voi luottaa avuliaisuuteemme", hän vastasi äänellä, joka hätkähdytti Atosta. "Minne on lähdettävä?"

"Saat nähdä. Lyhty, pian tänne lyhty!"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Tahdotteko, että minä tulen saattajaksi?"

"Sinä tai joku muu, sillä ei ole väliä, kunhan vain saan jonkun valaisemaan."

"Kummallista!" ajatteli Atos; "tuon kalastajan ääni ihmetyttää minua!"

"Iskekää tulta, te toiset!" huusi laivuri; "joutuin nyt!"

Sitten hän kääntyi likinnä seisovaan kumppaniinsa ja lisäsi hiljaa:

"Mene sinä valaisemaan, Menneville, ja pysyttele valmiina kaikkeen."

Muuan kalastaja iski tuluksilla valkean taulapalaan ja sytytti siitä rikkitikun, jolla pisti tulen lyhtynsä kynttilään.

Koko teltta kävi heti valoisaksi.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi kenraali Atokselta, joka käänsi kasvonsa pois valosta.

"Kyllä, kenraali", vastasi hän.

"Kas, se ranskalainen aatelismies!" virkkoi laivuri hiljaa. "Hitto, olipa oiva aatos, että päätin lähettää sinut, Menneville! Se nyt olisi puuttunut, että hän olisi tuntenut minut! Valaise pois vain!"

Tämä lausuttiin teltan perällä ja niin varovasti, että Monk ei voinut kuulla siitä sanaakaan. Hän sitäpaitsi juttelikin Atoksen kanssa.

Menneville valmistausi sillaikaa tai oikeastaan vastaanotti päällikkönsä ohjeita.

"No?" kysyi Monk.

"Tullaan, kenraali", vastasi kalastaja.

Monk, Atos ja opas läksivät liikkeelle.

"Se on mahdotonta!" tuumi Atos itsekseen. "Kuinka saatoin kuvitellakaan mitään niin järjetöntä!"

"Käy edellä, seuraa keskimmäistä tietä ja jouduta askeleitasi", sanoi Monk kalastajalle.

He eivät olleet edenneet kahtakymmentä askelta, kun sama varjo, joka oli näyttänyt pujahtavan telttaan, ilmestyi sieltä jälleen esiin. Se hiipi paalujen luo, joita oli lyöty ikäänkuin rintasuojaksi tienreunaan, ja tähysti uteliaasti, minnepäin kenraali läksi.

Kaikki kolme katosivat hämyyn. He astelivat luostaria kohti, jonka valkoiset kivet jo häämöttivät kuin hautapatsaina.

Kotvaseksi pysähdyttyään porttikäytävän edustalla he astuivat sisälle luostariin. Ulko-ovi oli murrettu kirveellä. Nelimiehinen vartio nukkui rauhallisesti eräässä komerossa, -- niin varmoja oltiin siitä, että mitään hyökkäystä ei yritettäisi tältä taholta.

"Nämä miehet eivät häirinne hankettamme?" sanoi Monk Atokselle.

"Päin vastoin, kenraali, heistä on apua nassakkain vierittämisessä, jos teidän korkea-arvoisuutenne sallii."

"Olette oikeassa."

Niin sikeästi kuin vartio nukkuikin, valveutui se kolmen vaeltajamme tunkeutuessa vadelmapensaiden ja rikkaruohojen sekaan, jotka olivat päässeet rehoittamaan porttiholvissa. Monk ilmoitti tunnussanan ja eteni lyhdynkantajansa valaisemana luostarin sisäosiin. Hän käveli takimmaaisena ja tarkkaili Atoksen kaikkia liikkeitä, pitäen takinhihassaan paljastettua tikaria valmiina lävistämään aatelismiehen kyljen, jos tämä yrittäisi mitään epäiltävää. Mutta Atos käveli vakavin ja varmoin askelin läpi salien ja poikki pihojen.

Rakennuksessa ei ollut enää ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunaa eheänä. Ovet oli poltettu, muutamat paikoillaan, ja hiiltyneet pihtipielet näkyivät vielä tulen pykälöittäminä, kun se oli itsekseen sammunut, nähtävästi kykenemättömänä kokonaan ahmimaan jykeviä, rautasinkilöillä liitettyjä tammilaahkoja. Kaikki ikkunaruudut oli pirstattu, ja rei'istä pyrähteli pakoon lyhdynvalon säikähdyttämiä yölintuja. Samalla kertaa alkoivat jättiläismäiset lepakot hiljaisina liihotella laajoissa kehissä häiritsijäinsä yläpuolella, niiden varjot heiluivat korkeilla kiviseinillä lyhdyn valon sattuessa niihin. Tämä näky oli rauhoittava. Monk tiesi päätellä että luostarissa ei ollut ihmisiä, koska nuo arat eläimet oleksivat siellä ja pakenivat hänen lähestyessään.

Atos raivasi tiensä hävityksen kasaamien röykkiöiden läpi ja tempoi edestä moniaita murattiköynnöksiä, jotka olivat asettuneet yksinäisyyden vartijoiksi. Hän saapui siten hautaholvin eteen; se sijaitsi ison salin alla, mutta sinne laskeuduttiin kappelista. Siellä hän pysähtyi.

"Olemme perillä, kenraali", hän ilmoitti.

"Tuossa siis on se paasi?"

"Niin."

"Aivan oikein, -- näenkin renkaan; mutta se on ruostunut kiinni laattaan."

"Tarvitsisimme kangen."

"Se on helppo saada."

Katsellessaan ympärilleen Atos ja Monk huomasivat kolmen tuuman vahvuisen nuoren saarnin, joka muurin nurkkauksessa kasvaen oli tunkenut lehvänsä pimittämään ikkunaa.

"Onko sinulla veistä?" kysyi Monk kalastajalta.

"On, monsieur."

"Katkaise sitten tuo puu."

Kalastaja totteli käskyä, tylsyttäen veitsensä terän. Kun saarni oli saatu poikki ja kärjistetty, tunkeusivat kaikki maanalaiseen holviin.

"Pysähdy tuohon", sanoi Monk kalastajalle, viitaten kellarin soppeen. "Kaivamme ylös ruutia, ja lyhtysi voisi käydä vaaralliseksi."

Mies peräytyi hiukan säikähtäen ja jäi uskollisesti paikalle, joka oli hänelle osoitettu, sillävälin kun Monk ja Atos kääntyivät pilarin taakse, jonka juurelta tunkeusi kellariluukusta kuutamon sädejuova, osuen juuri sille kivelle, jota kreivi de la Fère oli tullut niin pitkän matkan takaa etsimään.

"Tässä nyt olemme", sanoi Atos osoittaen kenraalille latinankielistä muistokirjoitusta.

"Niin näkyy", myönsi toinen.

Sitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle välttelykeinon:

"Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita muistopatsaita on murskattu?"

"Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän skotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien muistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään voineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet ajatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat useimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat murskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei ole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota meidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi suojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit kammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan koskemattomaksi."

"Se on totta", sanoi Monk.

Atos tarttui vipusimeen.

"Voinko auttaa teitä?" kysyi Monk.

"Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne käy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos tietäisitte sen todennäköiset seuraukset."

Monk kohotti päätänsä.

"Mitä tarkoitatte, monsieur?" kysyi hän.

"Tahdon huomauttaa... Mutta tuo mies..."

"Malttakaahan", sanoi Monk, "käsitän empimisenne. Teen hänen kanssaan kokeen."

Monk kääntyi kalastajaa kohti, jonka varjokuva näkyi lyhdyn valossa.

"Come here, friend", virkkoi hän käskevästi.

Kalastaja ei hievahtanutkaan.

"Hyvä on", jatkoi kenraali, "hän ei ymmärrä englantia. Voitte puhua englanninkieltä, jos suvaitsette."

"Mylord", vastasi Atos, "olen usein nähnyt ihmisillä erityisissä tilanteissa niin paljon hillitsemiskykyä, että he eivät ole vastanneet kysymykseen, kun se on lausuttu kielellä, jota he eivät ole olleet ymmärtävinään. Kalastaja saattaa olla viekkaampi kuin luulemme. Minä pyydän, että suvaitsisitte lähettää hänet loitommalle, mylord."

"Hän pyrkii jättäytymään kahden kesken minun kanssani holviin", ajatteli Monk. "Eipä väliä, -- tahdon nähdä, miten tämä on päättyäkseen. Olemme mies miestä vastaan, ja muita ei täällä ole... Ystäväiseni", virkkoi hän kalastajalle, "mene takaisin ylös portaita ja pidä huolta siitä, että kukaan ei tule meitä häiritsemään."

Kalastaja liikahti totellakseen.

"Jätä lyhtysi", jatkoi Monk; "se ilmaisisi sinut ja voisi toimittaa sinut maalitauluksi jonkun hätäiselle musketinlaukaukselle."

Kalastaja näkyi antavan arvoa neuvolle; hän laski lyhtynsä permannolle ja katosi porrasholvin alle.

Monk meni ottamaan lyhdyn ja siirsi sen pilarin juurelle.

"Kas niin", hän sanoi, "rahojako tähän hautaan tosiaankin on kätketty?"

"Niin, mylord, ja viiden minuutin kuluttua ette sitä epäile."

Samassa Atos iski lujasti kipsipäällystykseen, joka halkesi, niin että vipukangen kärki mahtui säröön. Atos työnsi seipäänsä tähän rakoon, ja pian päällystys murtui isoina lohkareina, kohoutuessaan kuperiksi paakuiksi. Sitten kreivi de la Fère kävi vääntämään erilleen aluskiviä voimakkain ottein, joihin ei olisi uskonut noin hienojen käsien pystyvän.

"Mylord", sanoi hän, "tässä nyt on se muuraus, josta teidän korkea-arvoisuudellenne mainitsin."

"Niin, mutta nassakoita en vielä näe", vastasi Monk.

"Jos minulla olisi väkipuukko", sanoi Atos silmäillen ympärilleen, "niin saisitte nähdä ne hetimiten, mylord. Pahaksi onneksi unohdin omani teidän korkea-arvoisuutenne telttaan."

"Minä kyllä tarjoaisin teille tikarini", sanoi Monk, "mutta sen terä lienee liian heikko tuollaiseen käytäntöön."

Atos näytti etsivän lähistöltä jotakuta esinettä haluamansa aseen vastikkeeksi.

Monk ei menettänyt näkyvistään ainoatakaan hänen kättensä liikettä tai kasvojensa ilmettä.

"Miksette pyydä kalastajan veistä?" kysäisi hän. "Hänellä oli tukeva puukko."

"Kah, se on totta", vastasi Atos; "sillähän hän katkaisi tämän kangen." Ja hän lähestyi portaita.

"Hyvä mies", hän sanoi kalastajalle, "heitä minulle veitsesi; tarvitsen sitä."

Ase kalahti pitkin astuimia alas.

"Ottakaa tosiaan se", virkkoi Monk; "sen olemme nähneet taatuksi aseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti."

Atos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja yksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään huomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan siirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia, pidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen selkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman mitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion välikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä kahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina tikahtamattomiksi.

"Te huomaatte nyt, mylord", sanoi Atos, "että aavistukseni pitivät paikkansa."

"Kyllä, monsieur", vastasi Monk, "ja minulla on täysi syy olettaa, että te olette tyytyväinen, vai mitä?"

"Tietysti; näiden rahojen menetys olisi minulle ollut mitä tuntuvin vahinko, mutta pidin varmana, että Jumala, joka suojelee hyvää asiaa, ei olisi sallinut anastaa tätä kultaa, joka toimittaa sen voitolle."

"Olette totisesti yhtä salaperäinen sanoissa kuin toimissa, monsieur", huomautti Monk. "Äsken tuskin ymmärsin teitä, kun sanoitte, että te ette tahtonut tuottaa minulle vastuuta tämän illan työstä."

"Minulla oli aihetta sanoakseni niin."

"Ja nyt puhutte hyvästä asiasta. Mitä tarkoitatte hyvällä asialla? Me puolustamme tällähaavaa Englannissa viittä tai kuutta asiaa, mutta jokainen ei katso ainoastaan hyväksi, vaan parhaaksi sitä, jota hän ajaa. Mikä on teidän harrastuksenne, monsieur? Puhukaa rohkeasti, jotta näemme, olemmeko yhtä mieltä tässä kohdassa, jota näytte pitävän hyvin tärkeänä."

Atos suuntasi Monkiin tuollaisen syvän silmäyksen, joka tuntuu vakuuttavan katsellulle, että hän ei voi siltä kätkeä ainoatakaan ajatustaan. Sitten hän otti hatun päästään ja alkoi puhua juhlallisella äänellä, sillaikaa kun kenraali laski pitkän ja jäntevän kätensä kasvoilleen ja peitti sillä viiksensä ja leukapartansa, epämääräisen kaihoavan katseensa harhaillessa maanalaisen holvin komeroita pitkin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us