40
Valtion asioissa.
Työhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa, vaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli ripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston yläpuolelle.
Hänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa mukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi puhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta oivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa Mazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen kasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli tottunut näkemään kaikkien katsannossa.
Atoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen hopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea kunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja Kultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin harvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi nähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä muistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen, mutta siinä hän ei onnistunut.
"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista", virkkoi hän viimein istuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua, jälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.
"Hänen majesteetiltaan Englannin kuninkaalta, niin, teidän ylhäisyytenne."
"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur", lausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja uhkeita arvomerkkejä.
"En olekaan englantilainen, vaan ranskalainen, herra kardinaali", vastasi Atos.
"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia lähettiläikseen; se on oiva enne... Nimenne, monsieur, pyydän?"
"Kreivi de la Fère", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö ja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.
Mazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: "Sitä nimeä en tunne." Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.
"Ja te tulette, monsieur", pitkitti Mazarin, "sanomaan minulle...?"
"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle..."
Mazarin rypisti otsaansa.
"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle", jatkoi Atos järkkymättömänä, "hänen majesteettinsa Kaarle II:n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle."
Tämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota. Hän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen Atoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen vihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan kasvihuoneen tavallista lämpömäärää.
"Teillä varmaankin on valtuus?" kysyi Mazarin lyhyeen ja närkkäästi.
"Kyllä... monseigneur."
Tämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien niitä.
"Näyttäkäähän siis."
Atos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta asiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.
"Suokaa anteeksi, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kirjelmäni on osoitettu kuninkaalle."
"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä pääministeri merkitsee Ranskan hovissa."
"Oli aika", vastasi Atos, "jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä asema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen päättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa."
"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta, monsieur", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.
Atos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi muutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin huudahtamaan:
"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa, jolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa? Teiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu vyöstä."
"Monsieur", vastasi Atos kuivakiskoisesti, "minulla ei ole koskaan ollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin kanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka kädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa pääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin tiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XIV:lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia; tässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi."
"Ah!" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa; "nyt minä muistan!"
Atos katsoi häneen ihmeissään.
"Niin, hän se on!" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä; "niin, ihan varmasti... Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, diavolo, en enää ihmettelekään."
"Minua taasen ihmetyttikin", vastasi Atos hymyillen, "että teidän ylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua mieleenne."
"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva... herra... herra... mikä nyt olikaan nimenne? Malttakaas... joen nimi... Potamos... ei... saaren nimi... Naksos... ei, per Jove, vuoren[28] nimi se oli... Atos! kas niin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa, missä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.[29] Fronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta miksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun, monsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan teillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein olkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut kaulaanne!"
"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali", vastasi Atos. "Minulla on luottamustehtävä toimitettavana -- olisitteko välittäjänäni sen suorittamisessa?"
"Minua hämmästyttää", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja halukkaana häijyyn härnäämiseen, "minua hämmästyttää, herra... Atos... että teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon Mazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin..."
Ja hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista lausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.
"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra kardinaali", muistutti kreivi, -- kuitenkin vähemmän purevasti, sillä hän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.
"On silti välttämätöntä, herra frondelainen", virkkoi Mazarin hilpeästi, "että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut toimeksenne..."
"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, -- minä en tavoittele valtiollista uraa."
"Olkoon niinkin, -- välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä pikimmältään käy minunkin käsieni läpi... Älkäämme hukatko kallista aikaa... lausukaa minulle ehtonne."
"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen siitä, mitä hän haluaa."
"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä näkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen takana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties ollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut sairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja urheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette omaa kantaanne puolustanut... Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette tahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?... No, se sopii; tulkaa kanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta... ja kuninkaan edessä. Vain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen? Muistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan jäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt..."
"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n naimisiinmenon johdosta lähetti Espanja välillisesti kuningas Kaarle II:lle tämän arvoluokan valtuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti minulle, täydentäen sen nimelläni."
Mazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin makuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: "Herra prinssi!" Samassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen täysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja Nördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän tervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.
Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin unohtuessa.
"Mitä!" huudahti vanhus; "tämä kaikki... voittoako?"
"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, -- niin, monseigneur", vastasi kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"
"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko summan, peste!"
"Monseigneur", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.
"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."
"Ystävää!..." tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén prinssi!"
Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:
"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs... Valtion asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul, luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.
Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.
"Perhe-asia", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä pysymään paikoillaan. "Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa Kaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää liittoa Monsieurin -- kuninkaamme veljen -- ja mademoiselle Henrietten, Henrik IV:n tyttärentyttären kesken... Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle valtuutenne, herra kreivi."
Atos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea kirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä hallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi sanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi ainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella kädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.
41. Kertomus
Kardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan sanottavaa. Sanat "päässeenä takaisin valtaistuimelle" olivat kuitenkin herättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville, jota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:
"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta Englannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen, ja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi."
"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita", huomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.
Itävallan Anna oli unohtavainen, -- kuningattarena, jonka elämässä myrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi Mazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä; sitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.
"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja; hän on peräti ansiokas alamainen."
Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.
"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen epäilysten ja muistojen häiriöstä.
"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.
"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."
Mazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.
"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun tervehtimänä."
"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."
Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin taputuksena hänen leikkipuheelleen.
"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"
"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle luovutti valtaistuimen kenraali Monk?..."
"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."
"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos, "sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen, uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."
"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas. "Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"
"He ovat ranskalaisia, sire."
"Sepä todella hauska tieto!"
"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."
"Niin", jupisi kuningas.
"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja ostaa tällä summalla Monkin kannatus."
"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"
"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä aatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis aikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa voimaan kuningas Kaarle II:n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka silloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä alamaisvelvollisuuden varassa... Tämä onnistui muutamista vastuksista huolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois kullan."
"Minusta tuntuu", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, "kuin Kaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä miljoonasta."
"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon, mutta piti mieluisampana kahta."
"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut rahaa kyytihevoseen, -- niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies -- teidän majesteettinne alamaisia -- olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."
"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"
"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois tieltä se este."
"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin, "ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."
"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys, josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan. Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."
Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:
"Hei, mainiota!"
"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli leirissään..."
"Ja aatelismies toimi yksinään, sire."
"Merkillistä!" kummasteli Filip.
"Hämmästyttävää todellakin!" huudahti kuningas.
"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan", tuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi ääneen:
"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta lähteestä saaduiksi, monsieur?"
"Sitäkin helpommin, herra kardinaali, kun olen nähnyt ne tapaukset."
"Te!"
"Niin, monseigneur."
Kuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli kääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.
"Sitten, monsieur, sitten?" huudahti kumpainenkin yhtaikaa.
"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet kuningas Kaarle II:n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti vapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II:lle Ison-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat turhaan taistelleet."
Filip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV kääntyi kysymään kreiviltä:
"Onko tämä kaikissa kohdissaan totta?"
"Ehdottoman tarkalleen, sire."
"Joku aatelismieheni tunsi tuon miljoonan salaisuuden ja säilytti sen?"
"Niin, sire."
"Hänen nimensä?"
"Teidän nöyrin palvelijanne", vastasi Atos säveästi.
Ihaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea ylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.
"Monsieur", sanoi kuningas, "toivoakseni keksin keinon palkitakseni teitä." Atos liikahti.
"Oh, en rehellisyydestänne -- sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä; mutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni Kaarle II:n pääsyä valtaistuimelle."
"Tietenkin", mukasi Mazarin.
"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan koko kuningassuvulle", lisäsi Itävallan Anna.
"Mutta jatkaakseni: onko myös totta", tiedusti Ludvig XIV, "että joku mies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut hänet haltuunsa?"
"Sillä miehellä oli kymmenen alempisäätyistä apuria."
"Ei sen enempää tukea?"
"Ei muuta."
"Ja kuka hän olikaan?"
"Herra d'Artagnan, teidän majesteettinne muskettisoturien entinen luutnantti."
Itävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä kellastuneemmaksi; Ludvig XIV:n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla otsallaan helmeili hikipisara.
"Millaisia miehiä!" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin silmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri silloin kätkenyt päätänsä pielukseen.
"Monsieur", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen ja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, "pyydän teitä sanomaan sille urholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan aatelismiehemme läsnäollessa!"
Ja kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä joutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän mitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.
"Puhukaamme asioista, sire", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä käyttänyt kalvosinröyhelöitä.
"Niin, monsieur", vastasi kuningas. "Esittäkää toimeksenne annettu ilmoitus, herra kreivi", lisäsi hän kääntyen Atokseen.
Atos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin kättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan; sitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen paikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään keskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika saivat puristaa toistensa kättä.
42
Mazarin heittäytyy tuhlariksi.
Mazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja Raoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.
"Olet siis Pariisissa, Raoul?" virkkoi kreivi.
"Niin, monsieur, herra prinssin palattua."
"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan, mutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun palveluksesi sallii."
Raoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen. Prinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen jalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita tähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin kyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli pikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin armottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen päämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä nenää.
Tämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti hämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn sankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai säännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä leimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti kiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti herra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi, nähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis lähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada tervehdyksen toiselta ja puhutella toista.
Kukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de la Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia niitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan liehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille kuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon herättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon korskeutta.
Prinssi aikoi lausua jotakin Raoulille. Atos ehätti edelle.
"Jos herra varakreivi de Bragelonne", virkkoi hän, "ei olisi teidän korkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä ilmoittamaan teille nimeni, prinssi."
"Minulla on kunnia puhutella kreivi de la Fèreä", sanoi Condén prinssi heti.
"Suojelijaani", lisäsi Raoul punehtuen.
"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä", jatkoi prinssi, "Ranskan ensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää, että mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini."
"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän korkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella", vastasi Atos.
"Herra de Bragelonne", virkkoi prinssi, "on kunnon upseeri, jonka näkee olleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli päälliköillä vasta sotureita..."
"Totta kyllä, monseigneur, mutta nytpä sotureilla on vasta päälliköitä."
Tämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti ilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo saattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.
"Mieltäni pahoittaa", huomautti prinssi, "että te olette vetäytynyt syrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa sotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia teidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin Ranskan."
"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti vetäytyessäni yksityiselämään", sanoi Atos hymyillen. "Ranska ja Iso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon aavistuksiani."
"Aavistuksianne?"
"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin pöydässä?"
"Peliseurassa?"
"Niin, monseigneur, siellä on tekeillä jotakin erityistä."
Kardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin Anjoun herttualle, joka lähestyi häntä.
"Monseigneur", sanoi kardinaali, "suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne kaikki nuo kultarahat."
Hän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä, jonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä ihmeellisen onnen suosimana.
"Minulleko?" huudahti nuori prinssi.
"Nämä viitisenkymmentätuhatta écua, niin, monseigneur, ovat teidän."
"Te lahjoitatte tuon summan minulle?"
"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur", vastasi kardinaali riutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen kaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.
"Voi, hyvä Jumala", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, "ihana päivä!"
Ja kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen kultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.
"Chevalier", Filip kutsui suosikkiansa Lotringin junkkarisi "tule tänne."
Suosikki riensi saapuville.
"Pistä sinä loput taskuusi", sanoi nuori prinssi.
Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille, jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista meidän päivinämme arvosteltaisiin.
Hovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.
"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki, mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan... Jopa se painaa, -- sataviisikymmentätuhatta livreä!"
"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas kardinaalimme?"
"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo päältäkinpäin näkee."
"Kuihtunut hän on... Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta livreä!... Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi? Keksikääpä joku järjellinen syy."
"Monseigneur, malttakaa hiukan, -- Anjoun herttua tulee tänne päin puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."
Samassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:
"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa teille näin suuren summan... Varokaa, teiltä tippuu rahoja, monseigneur... Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin antelias?"
"Kuten arvelin", supatti Atos prinssin korvaan, "tästä kenties tulee vastaus kysymykseenne."
"Sanokaa toki, monseigneur!" tiukkasi chevalier kärsimättömästi, samalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen osalleen oli summasta pirahtanut.
"Huomenlahja, chevalier!"
"Mitä! Huomenlahja!"
"Niin vainkin: minä menen naimisiin!" vastasi Anjoun herttua huomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka kumpainenkin kumarsivat syvään.
Chevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin vimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.
"Te... te naimisiin?" hän tankkasi. "Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen hupsuuden!"
"Kah, minä vain teen mitä teetetään", vastasi Anjoun herttua. "Mutta tule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn."
Nauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa ihmiskujaa pitkin.
"Siinä siis se salaisuus?" virkkoi Condén prinssi hiljaa Atokselle.
"Minä en sitä ole teille sanonut, monseigneur."
"Hän ottaa puolisokseen Kaarle II:n sisaren?"
"Niin luulen."
Prinssi mietti tuokion, ja hänen silmissään välähti salama.
"Kas niin", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, "taaskin säilät seinälle... pitkäksi aikaa!" Ja hän huokasi.
Ainoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen äkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien, pettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.
Heti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi kuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa kahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin jäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.
"Bernouin! Bernouin!" huusi hän särkyneellä äänellä.
"Mitä monseigneur tahtoo?"
"Guénaud... kutsuttakoon Guénaud", ähkäisi hänen ylhäisyytensä; "minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani."
Kauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen, ja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen editse Saint-Honoré-kadulle.
43. Guénaud
Kardinaalin kutsu oli kiireellinen, eikä tohtori Guénaud siekaillutkaan.
Hän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän kalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma nivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.
"Ah, nyt olen pelastettu!" huudahti hän lääkärinsä ilmestyessä.
Guénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka maine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän kohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi kuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten ministeri odotti: "Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!" Päin vastoin, hän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.
"Hohoi", mutisi hän.
"Mitä nyt, Guénaud!... Noin vakavana?"
"Sävyni on tautinne mukainen, monseigneur, -- teidän tilanne on vakava."
"Nivelsärkyä... niin, niin, nivelsärky se vain repii."
"Kehittyneenä muiksikin vioiksi, monseigneur."
Mazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi, virkahtaen:
"Mitä sanottekaan? Olenko pahemmin sairas kuin itse uskonkaan?"
"Monseigneur", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, "teidän ylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut paljon rasitusta."
"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha... Herra de Richelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta nuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti. Minä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt viisikymmentäkaksi vuotta."
"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur... Kuinka kauan kestikään frondelaisliikettä?"
"Miksi sitä kysytte, Guénaud?"
"Lääketieteellistä laskelmaa varten, monseigneur."
"No, siinä suunnilleen kymmenen vuotta... roihuten tai kytevänä."
"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi tavalliseksi... saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä viiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi, monseigneur... ja se on jo korkea ikä."
Puhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin huolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti jatkoi:
"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen jo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!"
Mazarin vaaleni vielä entisestään ja virkkoi heikosti:
"Puhutteko tosissanne, Guénaud?"
"Voi, niin vakavasti, monseigneur!"
"Kautta rantain ilmoitatte siis minulle, että olen arveluttavasti sairaana."
"Niin, totisesti, monseigneur, -- saatanhan suoraankin lausua sen teidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle."
Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli surku.
"Tauteja on monenlaisia", yritti Mazarin. "Toisista läpäisee."
"Niin kyllä, monseigneur."
"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot käytettävissään?"
Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä sokeasti, ja niinpä..."
"Sen kyllä tiedän", myönsi Guénaud.
"Paranenhan siis?"
"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa, eikä siinä auta mikään..."
"Onko tautini... siis... kuolemaksi?" kysyi Mazarin.
"On, monseigneur."
Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena. Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.
"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja kysyä heiltä neuvoa... tahdon elää vaikka millä keinoin."
"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä... hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."
"Ja mitä ne sanovat?"
"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia tauteja olemme havainneet. Ensiksikin..."
"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä antaudun, minä antaudun!"
Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.
"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia, puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen tappaessaan pelastaa sata."
"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."
"Mennyttä siis", jupisi kardinaali, "kaikki lopussa!"
Hän silmäili synkästi ympäristönsä ylellisyyttä.
"Tämä kaikki täytyy jättää!" huokasi hän. "Olen kuollut, Guénaud, olen kuollut!"
"No, ette vielä, monseigneur", rauhoitti lääkäri.
Mazarin tarttui hänen käteensä.
"Paljonko on aikaa?" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti lääkärin levollisiin kasvoihin.
"Monseigneur, sellaista ei koskaan sanota."
"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle... minulle, jonka jokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!"
"Ei, ei, monseigneur."
"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle satatuhatta livreä päivässä!"
"Monseigneur", vastasi Guénaud lujalla äänellä, "Jumala teille antaa armopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!"
Kardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen kuiskaten:
"Kiitos, Guénaud, kiitos!"
Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti leimuavin katsein:
"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"
"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."
"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen -- kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"
44. Colbert
Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on yhtä suuri aihe.
Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka; silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia. Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä mies ulkonaisesti määriteltynä.
Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta, jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä. Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.
Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään huolimatta -- isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa. Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, -- Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.
Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa, johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta. Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.
Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.
Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.
"Se onkin ihan välttämätöntä", sanoi Letellier.
Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.
Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.
"Milloin saan vastauksen, monseigneur?" kysyi kuriiri nöyrästi.
"Huomenna."
"Huomisaamuna?"
"Niin, monsieur."
Asiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana päivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.
Mazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä odotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello kymmeneltä.
Mazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon oli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert silmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen ilmeen työntäessään häntä ovelle päin.
"Ja leskikuningattaren kirje, monseigneur?" tiedusti Colbert.
"Se on muiden paperien mukana, käärössä", vastasi Mazarin.
"Ah, hyvä on", sanoi Colbert, -- ja asettaen hattunsa polvien väliin hän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.
"Mitä teettekään?" hän virkahti tuimasti.
"Avaan käärön, monseigneur."
"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä vielä kuultukaan!"
"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"
"Missä sitten on vika?"
"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen, monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi unohtaa... Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy käärössä."
"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua toiste puhuttelette!"
Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi aikanaan päässyt voitolle.
Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä, tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin, niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä. Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen alkuperäisyydestä.
Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.
Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi. Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.
Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä istuutumaan ja aloitti:
"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen sairaana ja voin kukaties kuolla."
"Ihminen on kuolevainen", vastasi Colbert.
"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen olen uurastanut... Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta..."
"Kyllä tiedän, monseigneur."
"Paljoksiko suunnilleen arvioitsette sen omaisuuden, herra Colbert?"
"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi viideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja yhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi", vastasi Colbert.
Kardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta sitten hän suvaitsi hymyillä.
"Tiettyjä rahoja", lisäsi Colbert vastaukseksi tähän hymyyn.
Kardinaali hätkähti vuoteellaan.
"Mitä sillä tarkoitatte?" hän kysyi.
"Tarkoitan", selitti Colbert, "että paitsi noita neljääkymmentä miljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää souta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei tiedetä."
"Huh!" huokasi Mazarin; "sitä miestä!"
Samassa Bernouin pisti päänsä sisälle ovesta.
"Mitä nyt!" ärähti Mazarin; "miksi minua häiritään?"
"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi illaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna."
Mazarin katseli Colbertia, joka otti heti hattunsa ja sanoi:
"Tulen sitten myöhemmällä, monseigneur."
Mazarin epäröitsi.
"Ei, ei", vastasi hän, "minulla on yhtä paljon tekemistä teidän kanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni... ja mitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert."
"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan katumuksenteon kahdenkeskisyydestä?"
"Älkää siitä välittäkö, siirtykää seinäkomeroon."
"Voisin odottaa ulkopuolella, monseigneur."
"Ei, ei, on parempi, että kuulette kunnon miehen ripin."
Colbert kumarsi ja siirtyi makuusijan ja seinän väliseen solaan.
"Tulkoon teatiini-isä vain tänne", määräsi Mazarin vetäessään vuodeuutimet kiinni.
45
Kunnon miehen rippi.
Munkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä melusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta oli aiheuttanut koko talossa.
"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi Mazarin luotuaan vielä silmäyksen seinäsolaan päin, "tulkaa ja lohduttakaa minua."
"Se on velvollisuuteni, monseigneur", vastasi hengenmies.
"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä tunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen synninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen."
"Monseigneur", huomautti rippi-isä, "te ette ole niin sairas, että yleinen rippi olisi pakollinen... Ja se olisi hyvin väsyttävääkin, säästäkää voimianne!"
"Otaksutte siis, että siitä tulee pitkäkin, teidän kunnianarvoisuutenne?"
"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä elämää kuin teidän ylhäisyytenne?"
"Oi, se on totta... Niin, kertomusta voisi kestää pitkälle."
"Jumalan laupeus on suuri", vakuutti munkki nenäänsä puhuen.
"No", lausui Mazarin, "alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon sellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana."
"Niin, eikö totta?" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja suipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. "Sellaisia synnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun on myöhäistä."
"Synnintekijät?" kertasi Mazarin. "Minusta tuo ihan kuulosti synnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi viitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni ylentämiseksi... minä, joka todella olen kalastajan poika?"
"Hm!" äännähti munkki.
"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, -- hylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu polveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus I:stä, Macerinus II:ta ja Proculus Macerinus III:sta, joista Haolanderin kronikka kertoo... Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä houkutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi, teidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin vahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!" Ja hän näytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.
"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä", virkkoi teatiinimunkki, "niin en näe siinä teille mitään kiusallista... sillä olihan Pyhä Pietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur, on hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos suvaitsette."
"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia, avignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista Casa Mazarinista aivan liian ihmeellisen sukuselvityksen."
"Jotta se olisi ollut todennäköinen?" huomautti munkki.
"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän kunnianarvoisuutenne... toinen synti."
"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään nuhdella. Edelleen, edelleen."
"Olin siis ylpeydessä... Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä koetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan."
"Hyvin tehty, jako on kyllä minullekin mieleen."
"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630... voi, siitäkin on jo yksineljättä vuotta!"
"Te olitte silloin yhdeksänkolmatta vanha, monseigneur."
"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."
"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa", huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen osoittamasta urheudesta."
Mazarin taivutti nöyrästi päätänsä.
"Niin", sanoi hän, "mutta seuraukset!"
"Mitkä seuraukset?"
"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret... Sitten kun olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, -- kun olin haistanut ruutia ja hyörinyt rintamalla, -- sitten minä hiukan väheksyin kenraaleja."
"Ahaa!"
"Siinä paha... enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää sotapäällikköä."
"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."
"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin kiusannut, olen tosiaan!"
"Häntä ei tarvitse surkutella, hän on koonnut kylliksi kultaa ja kunniaa."
"Vaikka nyt niinkin... mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle toimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?"
"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä uhrausta... Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.
"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka määrittelemistä arastelen..."
"Kyllä minä sen määrittelen... puhukaa vain asia."
"Se on hyvin suuri synti, teidän kunnianarvoisuutenne."
"Saa nähdä, monseigneur."
"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on ollut... hänen majesteettiinsa leskikuningattareen... Pahansuopaiset ihmiset..."
"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren kuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän ymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain edelleen."
"Voin vakuuttaa teille", sanoi Mazarin, "että te kevennätte sielultani raskaan taakan."
"Vähäpätöisyyksiä kaikki!... Ryhtykäämme vakaviin seikkoihin."
"Onhan niitä kunnianhimo, teidän kunnianarvoisuutenne .."
"Se raivaa tietä suuriin saavutuksiin, monseigneur."
"Tiarankin tavoittelu?..."
"Paavius on kristillisyyden etummainen sija -- miksette olisi sitä asemaa saanut haluta?"
"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain espanjalaisille."
"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä, hätyyttelemättä niiden kirjoittajia?"
"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas. Nyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani."
"Ilmaiskaa."
"Pelaaminen."
"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin velvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne."
"Pidin voittamisesta..."
"Ei ole pelaajaa, joka tahtoo hävitä."
"Puijasinkin hiukan..."
"Käytitte tavallista tilaisuutta. Siirtykäämme seuraavaan."
"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne. Antakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi esteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti."
Rippi-isä ei liikuttanut käsivarsiansa eikä huuliaan.
"Mitä odotatte, teidän kunnianarvoisuutenne?" kysyi Mazarin.
"Odotan ripityksen loppua, monseigneur."
"Mutta minä olen jo valmis."
"Oh, ei! Teidän ylhäisyytenne erehtyy."
"En tietääkseni."
"Miettikää tarkoin."
"Olen miettinyt mahdollisimman perusteellisesti."
"Sitten minä autan muistianne."
"Katsotaan."
Munkki köhi muutaman kerran.
"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä miljoonistanne", huomautti hän sitten.
"Miljoonistaniko? Hyvä isä, minkätähden ottaisin puheeksi omaisuuteni?"
"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa omaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille kuuluvia."
Mazarin siirsi kylmän kätensä hiestyvälle otsalleen.
"Kuinka niin?" hän änkkäsi.
"No, teidän ylhäisyytenne on koonnut suuret varat kuninkaan palveluksessa..."
"Hm, suuretko... ei liikaa."
"Se sikseen, mutta mistä se varallisuus on lähtöisin?"
"Valtiolta."
"Valtio merkitsee kuningasta."
"Ja mikä siitä tulee päätelmäksenne?" kysyi Mazarin alkaen vapista.
"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan, jos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?"
"Niin."
"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen liitettyinä?"
"Niin."
"Ranskassa teillä on Saint-Denisin apottikunta, tuottoisa lääni."
"Kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne."
"Teillä on myös Clunyn apottikunta, hyvin runsastuloinen!"
"On vielä sekin."
"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, -- sadantuhannen livren vuositulot sieltä!"
"En sitä kiellä."
"Samoin Saint-Victorin luostarikunta Marseillen piirissä, etelän parhaita!"
"Niin, hyvä isä."
"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja ministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan vuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka viidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä miljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua."
"Onpa teissä laskumiestä pyhäksi isäksi!"
"Sen jälkeen kun teidän ylhäisyytenne on sijoittanut teatiiniveljeskuntamme siihen luostariin, joka meillä on Saint-Germain-des-Presin lähellä, olen nyt jo kuusitoista vuotta laatinut järjestön tilit."
"Ja nähdäkseni minunkin, teidän kunnianarvoisuutenne."
"Pitää tietää hiukan kaikkea, monseigneur."
"No, mikä tästä tulee päätökseksi?"
"Että kuorma on liian iso teidän mahtuaksenne paratiisin portista."
"Olisinko kadotettu?"
"Varmasti, ellette luovuta takaisin."
Mazarin parahti surkeasti.
"Luovuta takaisin! Mutta kelle, hyvä Jumala?"
"Rahojen oikealle isännälle, kuninkaalle!"
"Mutta kuninkaaltahan olen kaikki saanut!..."
"Suokaa anteeksi, kuningas ei kirjoittele sellaisia maksumääräyksiä!"
Mazarinin huokaukset voimistuivat voihkinaksi. "Synninpäästö!" ähkäisi hän.
"Mahdotonta, monseigneur... Palauttakaa, palauttakaa", vastasi munkki.
"Mutta olettehan ollut suopea kaikille synneilleni, -- miksette tällekin?"
"Syystä että sen jättäminen silleen olisi kuningasta vastaan rikkomus, jota hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle, monseigneur", vastasi ripittäjä.
Sitten hän poistui katuvaisen luota syvää sääliä ilmaisevin kasvoin, astuen kuitenkin ulos ovesta yhtä jäntevänä ryhdiltään kuin oli tullutkin.
"Hohoi! armias taivas!" valitti kardinaali. "Tulkaa tänne, Colbert; tunnen itseni kovin sairaaksi, hyvä ystävä!"
46. Lahjoituskirja
Colbert ilmestyi jälleen uudinten takaa.
"Oletteko kuullut?" kysyi Mazarin.
"Valitettavasti, monseigneur!"
"Onko hän oikeassa? Ovatko kaikki nuo rahat väärin hankittua omaisuutta?"
"Teatiinimunkki on huono tuomari raha-asioissa, monseigneur", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti. "Mahdollisesti teidän ylhäisyytenne kuitenkin on joissakin kohdin väärässä hänen jumaluusopillisten käsitystensä mukaan. Niitä heikkouksiahan aina ilmenee... kuoleman lähetessä."
"Pahin heikkous on itse kuoleminen, Colbert."
"Totta kyllä, monseigneur. Mutta ketä kohtaan nyt munkki havaitseekaan tehdyksi vääryyttä? Kuningasta kohtaan!"
Mazarin kohautti olkapäitänsä.
"Niinkuin minä en olisi pelastanut hänen valtakuntaansa ja taloudellista asemaansa!"
"Sitä ei käy kumoaminen, monseigneur."
"Eikö totta? Olen siis täysin laillisesti ansainnut palkkaa, rippi-isän kannasta huolimatta?"
"Aivan epäilemättä."
"Ja voisin siis puutteenalaisille omaisilleni varata kunnollisen osan... tai kaikkikin, mitä olen saanut kokoon."
"En näe mitään estettä, monseigneur."
"Olinkin varma siitä, Colbert, että teidän käsitystänne kuulustaessani saisin viisaan neuvon", kiitti Mazarin ilahtuneena.
Colbert suipisti huuliaan totisena ja huomautti:
"Olisi kuitenkin hyvä tietää, monseigneur, eikö munkki sanoillaan vain virittänyt ansaa."
"Mitä ihmettä! Ansaa... miksi? Hän on vakaa hengenmies!"
"Hän uskoi teidän ylhäisyytenne olevan kuolemanajatuksissa, koska kutsuitte hänet ripittämään. Sanoistaan päättäen hän tahtoi saada teidät eroittamaan kuninkaan antamat varat niistä, jotka olitte itse hankkinut, määrätäkseen sitten palautettavaksi kuninkaalle ainakin sen verran kuin lopulta itse katsoisitte kohtuulliseksi. Mutta sellaisella puolinaisella mukautumisella voisi olla omat vaaransa, monseigneur. Tältä kannalta katsoen saattaisi olla parasta..."
"Luovuttaa kaikkiko?" huudahti Mazarin kiihtyneenä. "Ettehän toki ajattele sitä... Nyt puhutte kuten munkki."
"Hän tahtoi johtaa teidän ylhäisyyttänne etevänä valtiomiehenä huomaamaan jakamisenkin hankalaksi. Te tiedätte, että kuninkaalla ei nykyhetkellä ole sataaviittäkymmentätuhattakaan livreä kirstuissaan."
"Se ei ole minun asiani", sanoi Mazarin voitokkaasti; "siitä vastaa yli-intendentti Fouquet, jonka kaikki tilit olen viime kuukausina jättänyt tarkastettaviksenne."
Colbert puristi huulensa yhteen pelkästä Fouquetin nimen mainitsemisesta.
"Hänen majesteetillaan", hän virkkoi hampaittensa välitse, "ei ole muita varoja kuin mitä herra Fouquet saa kokoon; teidän aarteenne, monseigneur, tuntunee hänestä viekoittelevalta."
"En missään tapauksessa ole kuninkaan raha-asiain isännöitsijä; minulla on oma kukkaroni... Mutta miksen voisi hänen majesteettinsa menestykseksi määrätä... joitakin jälkisäädöksiä... mahdotontahan minun vain on syrjäyttää omaisiani..."
"Osittainen testamenttaus häpäisisi teitä ja loukkaisi kuningasta. Jonkun erän osoittaminen hänen majesteetilleen käsitettäisiin tunnustukseksi, että tämä on herättänyt teissä epäilyksiä saantinne laillisuudesta."
"Herra Colbert!..."
"Käsitin teidän ylhäisyytenne kunnioittaneen minua neuvon kysymisellä."
"Niin, mutta te ette tiedä kysymyksen tärkeimpiä yksityiskohtia."
"En ole tietämätön ainoastakaan tähän kuuluvasta seikasta, monseigneur. Jo kymmenen vuotta olen yleissummina tarkkaillut kaikkea Ranskassa syntyvää tilastoa, ja jos olen vaivalla opetellut ulkoa sarekkeiden tulemat, ovat ne nyt juuttuneet päähäni niin hyvin, että säästeliään herran Letellierin virkatoimista tuhlaavaisen herra Fouquetin salaisiin pikku maksumääräyksiin saakka voisin numero numerolta kerrata kaikki Marseillesta Cherbourgiin asti käytetyt viralliset tulot."
"Te siis tahtoisitte, että minä syytäisin kaikki rahani kuninkaan kirstuihin!" huudahti Mazarin ivallisesti, samalla kun nivelsärky kuitenkin kiristi häneltä tuskallisia ähkäyksiä. "Eipä sitä kuningas tosiaan panisi pahakseen, mutta kuluttaessaan miljooniani hän laskettelisi minusta pilkkapuheita, ja syystä kyllä."
"Teidän ylhäisyytenne ei ole käsittänyt minua. En ole ollenkaan tarkoittanut, että kuningas saisi käytellä teidän rahojanne."
"Minusta tuntuu, että sanotte sen selvästi, neuvoessanne minua lahjoittamaan ne hänelle."
"Ah, teidän ylhäisyytenne ei taudin rasittamana ota huomioon hänen majesteettinsa luonnetta", vastasi Colbert.
"Kuinka niin?"
"Hänen luonteensa, jos rohkenen niin lausua, luullakseni muistuttaa samaa mielenlaatua kuin teidän ylhäisyytenne äsken tunnusti viakseen ripissä..."
"Puhukaa vain suoraan; mitä siitä on mainittavaa?"
"Ylpeys, -- ei, pyydän anteeksi, monseigneur, piti sanomani ylväys. Kuninkaissa ei ole ylpeyttä: se on inhimillinen intohimo."
"Ylpeys, niin, sitä hänessä tosiaan on. No?"
"No niin, monseigneur, jos olen osannut oikeaan, niin teidän ylhäisyytenne tulee vain heti lahjoittaa kaikki omaisuutenne kuninkaalle, sillä kuningas ei ota sitä vastaan."
"Oh, nuori mies, joka on vailla varoja ja kunnianhimon jäytämä, -- joka haluaa kuolemaani..."
"Monseigneur..."
"Periäkseen, niin, Colbert; niin, hän haluaa kuolemaani perinnön takia. Minua kolminkertaista tyhmyriä! -- sitenhän minä ehättäisin edelle!"
"Juuri niin. Jos lahjoitus tapahtuu erityisessä muodossa, niin hän kieltäytyy siitä."
"Näinköhän sentään!"
"Varmasti. Nuori mies, joka ei ole mitään tehnyt, -- joka hehkuvasti kaipaa mainetta ja itsenäisyyttä, ei ota valmiiksi rakennettua, vaan tahtoo itse luoda valtansa perustan. Tämä ruhtinas, monseigneur, ei tyydy Palais-Royaliin, jonka herra de Richelieu hänelle testamenttasi, eikä Mazarin-palatsiin, jonka te olette niin uhkeaksi rakennuttanut, ei Louvreen, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet, eikä Saint-Germainiin, missä hän on syntynyt. Hän ei välitä mistään, mikä ei ole hänestä itsestään lähtöisin, sen ennustan."
"Ja te takaatte, että jos lahjoitan kuninkaalle neljäkymmentä miljoonaa..."
"Lausuen samalla eräitä seikkoja, niin hän kieltäytyy."
"Mihin tapaan lausuisin, mielestänne?"
"Olen valmis sommittelemaan kirjelmän, jos monseigneur johtelee sanelua."
"Mutta mitä etua siitä lopultakaan on minulle?"
"Varsin suurta. Kukaan ei sitten enää voi syyttää teidän ylhäisyyttänne siitä kohtuuttomasta ahneudesta, josta lentolehtisten kyhääjät ovat herjanneet vuosisadan loistavinta neroa."
"Olette oikeassa, Colbert, olette oikeassa; käykää tapaamassa kuningasta minun puolestani ja viekää hänelle testamenttini."
"Lahjoituskirja, monseigneur."
"Mutta jos hän ottaakin vastaan! Jos hän vain kiittää?"
"Silloin teidän suvullenne kuitenkin jäivät haitattomasti ne kolmetoista miljoonaa, ja se on aimo summa."
"Mutta teidän laskelmanne olisi silloin ollut petosta tai tyhmyyttä!"
"Se ei osoittaudu kumpaiseksikaan, monseigneur... Minun mielestäni te liiaksi pelkäätte, että kuningas ottaa vastaan, -- teidän sijassanne katsoisin hankalaksi totuudeksi, että hän kieltäytyy."
"Jos hän tosiaan kieltäytyy, niin silloinpa testamenttaan hänelle ne erikseen varatut kolmetoista miljoonaa... niin, sen teen... muistakaa tahtoni... Mutta nyt tulee taas tuskankohtaus, -- käyn heikoksi... olen kovin sairas, Colbert, loppuni on ehdottomasti lähellä..."
Colbert hätkähti. Kardinaalin tila oli tosiaan arveluttava: tuskanhiki helmeili hänen kalmankalpeilla kasvoillaan suurina karpaloina ja esitti potilaan niin surkeana, että karaistuneinkaan lääkäri ei olisi voinut olla säälittelemättä näkyä. Colbert oli epäilemättä hyvin järkkynyt, sillä hän poistui huoneesta kutsuen Bernouinin kuolevan luokse ja siirtyen käytävään.
Siellä kävellessään edes takaisin -- kasvoillaan mietiskelevä ilme, joka antoi melkein ylevyyttä hänen karkeille piirteilleen, olkapäät kumarassa, kaula ojolla, huulet raollaan äännellen katkonaisten ajatustensa murenia, -- hän rohkaisi mielensä menettelyyn, jota aikoi yrittää, sillaikaa kun seinän takana kymmenen askeleen päässä hänen herransa kiemurteli ja voivotteli kovissa tuskissa, ajattelematta enää maallisia aarteita tai taivaallisia riemuja, mutta kylläkin kaikkia kadotuksen kauhuja.
Sillaikaa kun kuumat kääreet, huumausaineet, lievikkeet ja kardinaalin luokse hälytetty Guénaud toimivat yhä suuremmalla kiireellä, Colbert paineli käsillään isoa päätänsä hillitäkseen aivoissaan pyörivien suunnitelmien kuumetta ja pohti sen lahjoituskirjan sanamuotoa, jonka aikoi kirjoituttaa Mazarinilla heti kun sairaus soisi tälle ensimmäisen lepotovin. Kardinaalin voihkaukset ja kuoleman lähestymiseen oireet menneisyyden edustajan ympärillä tuntuivat elähdyttävän nerokasta ajattelua tässä miehessä, joka tuuheita kulmakarvojansa rypistellen jo kääntyi uudestisyntyvän yhteiskunnan uutta päivännousua kohti.
Colbert palasi Mazarinin luo sairaan kylliksi toinnuttua ja sai hänet sanelemaan näin kuuluvan lahjoituskirjan:
'Ennen kuin joudun Korkeimman eteen, pyydän kuningasta, herraani maan päällä, ottamaan takaisin sen omaisuuden, jonka hänen hyvyytensä on minulle suonut; ilomielin näkee sukuni sen siirtyvän niin maineikkaihin käsiin. Kaikesta omistamastani laadittu tarkka luettelo toimitetaan hänen majesteetilleen heti kun hän sitä haluaa tai hänen uskollisen palvelijansa huokaistua viimeisen henkäyksensä.
Jules, kardinaali de Mazarin.'
Kardinaali piirsi huoaten allekirjoituksensa; Colbert sinetöitsi kirjeen ja vei sen heti Louvreen, jonne kuningas oli juuri saapunut. Sitten hän palasi asuntoonsa hykerrellen kämmeniään kuten ainakin mies, joka on käyttänyt päivänsä hyvin.
47
Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja herra Fouquet toisen.
Tieto kardinaalin tilan äkillisestä huonontumisesta oli jo levinnyt ja keräsi Louvreen ainakin yhtä runsaasti väkeä kuin samaan aikaan julkaistu virallinen vahvistus kuninkaan veljen päätetystä avioliitosta.
Tuskin oli Ludvig XIV astunut huoneisiinsa, vielä mietteissään kaikesta illan mittaan näkemästänsä ja kuulemastaan, kun palatsinvartija ilmoitti saman hovilaisjoukon, joka oli aamulla kiirehtinyt saapuville hänen heräämishetkekseen, nyt uudestaan esittäytyneen makuullemenon toimituksessa mukanaolevaksi. Tämä huomaavaisuus oli erityistä suosiollisuutta, jota mielistelyssään hyvinkin huoleton hovi oli kardinaalin valtaanpääsystä saakka osoittanut pääministerille, suurestikaan pelkäämättä kuninkaan pahastuvan.
Mutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja liehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat ihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen tietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen ratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden tuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he päättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli valaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis, että hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.
Itävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa ja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen painon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä työhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki itseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän ja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan luovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti hillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain lieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon mainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se kuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen herttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija paralle leivoksen näpistämisestä.
No niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan ja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: "Oi kuningas!... nimivaltias ilman valtaa... varjokuva!... tarmoton patsas, jolla ei ole muuta mahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, -- milloin kykenetkään kohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi? Milloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi, jotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi marmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?"
Pyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki alhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran uteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias ryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas on aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai jättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: "Ranskan kuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma! Näin minä palaan Louvreen, -- vasta päästettyinä valjaista hevoseni vielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran harrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani... Kaksikymmentä... mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä, jotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä jousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan, kaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä Jumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?"
"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline", vastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.
Ludvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:
"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle lausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys johtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään ajankulukseen?"
"En kiinnittänyt huomiota muuhun kuin että te napisette, poikani."
"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, -- te erehdytte, madame."
"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?"
"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi sanottua puhetaidon muotoa."
"Poikani", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, "teette väärin siinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee päivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus, että kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat ainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita."
"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?" virkkoi kuningas.
"Ei", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, "ei, sire; ne, jotka meidän aikanamme -- teidän hallituskautenanne -- ovat rikkaita, heillä on varallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne heitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet teidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on pätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä tarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua."
"Jumala varjelkoon, madame, että minä mistään nuhtelisin äitiäni!"
"Sitäpaitsi", pitkitti Itävallan Anna, "Luoja antaa maallista hyvyyttä vain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut kärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään", lisäsi leskikuningatar surumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin kohtaansa, "ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan. Niinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta hedelmät."
Ludvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan Anna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.
"Madame", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, "teillä tosiaan luulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?"
"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana, että herra kardinaali on kovin sairaana?"
Ludvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen sointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa näkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo poti alkavaa syöpää.
"Niin, madame", myönsi kuningas, "herra de Mazarinin vointi on huono."
"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin, poikani?" kysyi Itävallan Anna.
"Kyllä, madame, kyllä tietysti, -- se olisi suuri tappio maalle", myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."
Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.
"Mikä asiana?" tiedusti kuningas.
"Sanoma herra de Mazarinilta", vastasi palatsinvartija.
"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä, eteishuoneista ja pihalta.
"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"
Ovi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin eteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen palveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut tömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan sen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, -- sitä sorinaa, jota Ludvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.
"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette", huomautti Itävallan Anna pojalleen; "hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki."
Kuningattaren sitä sanoessa nostatti katkeramielisyys hänen kasvoilleen kiivaan pahastuksen ilmeen; mutta Ludvigin otsa pysyi selkeänä, itsehillinnän estäessä ainoatakaan rypistystä ilmaantumasta silmäkulmiin. Hän nyökkäsi huolettomasti Fouquetille ja käänsi auki kirjettä, jonka oli palatsinvartijalta saanut. Fouquet huomasi hallitsijallaan olevan tehtävää ja lähestyi leskikuningatarta sekä luontevan ryhdikkäästi että kunnioittavana sävyltään, antaakseen kuninkaan olla häiriintymättömänä.
Ludvig oli levittänyt auki kirjeen, mutta hän ei kuitenkaan lukenut, vaan kuunteli rahaministerin siroja mielistelylauseita Itävallan Annan hienosta kätösestä ja sievistä käsivarsista. Leskikuningattaren kasvot silisivät ja melkein jo myhäilivätkin. Fouquet havaitsi, että kuningas ei ryhtynytkään lukemaan, vaan katseli ja kuunteli häntä; hän kääntyi puolittain, ja Itävallan Annalle tavallaan yhä seuraakin pitäen hän palautti huomaavaisuutensa kuninkaaseen.
"Kai tiedätte, herra Fouquet", virkkoi kuningas silloin, "että hänen ylhäisyytensä on pahasti sairaana?"
"Kyllä, sire, sen kuulin", vastasi Fouquet; "olin maatilallani Vauxissa, kun sain sanoman niin huolestuttavana, että jätin kaikki silleen."
"Tänäkö iltanako läksitte Vauxista, monsieur?"
"Niin, puolitoista tuntia sitten, teidän majesteettinne", vastasi Fouquet silmäten timanteilla koristettua kelloaan.
"Puolitoista tuntiako!" huudahti kuningas kykenemättä hallitsemaan kummastustaan yhtä hyvin kuin äkäännystänsä.
"Käsitän hyvin, sire, että teidän majesteetillanne on aihetta epäillä sanaani; ihme onkin, että tulin sellaisella vauhdilla. Seikka on se, että minulle oli lähetetty Englannista kolme parivaljakkoa, joita vakuutettiin erinomaisiksi juoksijoiksi; olin asetuttanut ne neljän lieuen välimatkojen päähän, ja tänä iltana sitten koettelin niitä. Suositus todella piti paikkansa"
Leskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin tajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:
"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan kuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään jäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen majesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin ensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin kuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta."
Kuningas oli rajusti punastunut.
"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet", sanoi kuningatar, "ettei Ranskan hovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle."
Ludvig liikahti kärsimättömästi.
"Minä toivoin, madame", lausui Fouquet kiihtyneesti, "että hänen majesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla hänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En sitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin suorittaa veroani."
"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet", virkkoi kuningas kohteliaasti, "ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista. Mutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja; raha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En senvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin."
Fouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti riemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: "Ylellisyys on kuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden ihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja osoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa lämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta kansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi teidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten itsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus olisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua... Mutta kuningas vaikenee, ja niin ollen puhun turhaan."
Sillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään, mutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset rivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.
"Mitä nyt, poikani?" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan luo. "Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?"
"Lukekaa", sai kuningas sanotuksi, ojentaen paperin äidilleen ikäänkuin arvellen, että tämä ainoastaan omilla silmillään voisi vakuuttua niin ihmeellisestä seikasta kuin kirjeen viestinä oli.
Itävallan Anna luki vuorostaan. Hänen silmänsä säihkyivät riemastuksesta, jota hän turhaan koetti salata Fouquetin katseilta.
"Voi, todellinen lahjoituskirja!" virkahti hän.
"Lahjoitus?" kertasi Fouquet.
"Niin", selitti kuningas rahaministeriin kääntyen, "aavistellen kuolemaansa on herra kardinaali siirtänyt minulle kaiken omaisuutensa."
"Neljäkymmentä miljoonaa!" ihasteli kuningatar. "Voi, poikani, siinäpä ilmenee herra kardinaalista kaunis piirre, joka suuresti vähentää ilkimielisten puheiden vaikutusta; neljäkymmentä aikojen kuluessa koottua miljoonaa yhdellä kertaa palautettuina kuninkaalliseen rahastoon -- siinä on uskollisen alamaisen ja totisen kristityn teko!"
Ja tarkastettuaan asiakirjaa vielä kerran hän antoi sen takaisin pojalleen, jonka sydän oli alkanut pamppailla noin tavattoman summan maininnasta. Fouquet oli vetäytynyt muutaman askeleen taaksepäin ja seisoi ääneti. Kuningas katsoi ministeriinsä ja ojensi asiakirjan hänellekin. Yli-intendentti vain pikimmältään vilkaisi siihen ylväästi ja virkkoi kumartaen:
"Niin, sire, lahjoituskirja se näkyy olevan."
"Siihen pitää vastata, poikani", huudahti Itävallan Anni "siihen pitää heti vastata."
"Ja millä tavoin, madame?"
"Käynnillä kardinaalin luona."
"Mutta vasta äskenhän läksinkin hänen ylhäisyytensä seurasta", esteli kuningas.
"Kirjoittakaa siis, sire."
"Kirjoittaisinko!" virkahti nuori kuningas vastahakoisena.
"Minun nähdäkseni", sanoi Itävallan Anna, "tällaisen lahjoituksen tekijällä on toki oikeus odottaa, että häntä kiitetään jokseenkin kiireisesti." Ja yli-intendenttiin kääntyen hän lisäsi: "Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra Fouquet?"
"Lahja on kyllä kiitoksen arvoinen, madame", vastasi yli-intendentti, mutta hänen kasvoillaan oli ylevä ilme, joka ei välttänyt kuninkaan huomiota.
"Ilmoittakaa siis ottaneenne sen kiitollisesti vastaan", kehoitteli Itävallan Anna.
"Mitä herra Fouquet sanoo?" kysyi Ludvig XIV.
"Teidän majesteettinne tahtoo kuulla ajatukseni?"
"Niin."
"Kiittäkää, sire..."
"Oikein!" tokaisi kuningatar.
"Kieltäytyen", täydensi Fouquet.
"Mutta minkätähden?" oudoksui Itävallan Anna.
"Senhän olette jo itse sanonut, madame", vastasi Fouquet, "koska kuninkaiden ei sovi ottaa vastaan lahjoja alamaisiltaan."
Kuningas kuunteli vastakkaisia mielipiteitä äänettömänä.
"Mutta neljäkymmentä miljoonaa!" sanoi Itävallan Anna samalla äänenpainolla kuin kovaonninen Maria Antoinette sittemmin: "Te puhutte minulle siitä niin paljon!"
"Niin", huomautti Fouquet, "kyllähän neljäkymmentä miljoonaa on kaunis summa, joka voisi houkutella kuninkaallistakin omaatuntoa."
"Mutta, monsieur", haastoi kuningatar kiusaantuneena, "sen sijaan että käännätte kuninkaan mieltä hylkimään tätä lahjoitusta, huomauttakaa siis hänen majesteetilleen virka-asemanne mukaisesti, että nämä miljoonat tuovat hänelle kokonaisen omaisuuden."
"Juuri tästä syystä sanon kuninkaalle: 'Sire, ellei ole soveliasta, että kuningas vastaanottaa alamaiselta kahdenkymmenentuhannen livren arvoisen kuusivaljakon, niin on alentavaa, että hän saisi kokonaisesta omaisuudesta kiittää toista alamaista, jonka menettelystä tämän summan kokoamisessa ei ole tiedossa täysin kunnioitettavia takeita.'"
"Teidän tuskin sopii lausua tuollaista ojennusta kuninkaalle, monsieur", sanoi Itävallan Anna; "hankkikaa hänelle mieluummin neljäkymmentä miljoonaa hyvitykseksi niistä, jotka tahdotte saada hänet menettämään."
"Kuningas saa ne milloin vain haluaa", vastasi rahaministeri kumartaen.
"Niin, pusertamalla kansalta", pisti leskikuningatar.
"Eikö noita tuon asiakirjan tarjoamia miljoonia ole saatu samalla tavoin?" vastasi Fouquet. "Hänen majesteettinsa muuten kysyi mielipidettäni, ja olen vain lausunut sen; pyytäköön hänen majesteettinsa myötävaikutustani, niin tietysti katson kunniakseni ryhtyä järjestämään asiaa."
"No, ilmoittakaa nyt toki, että otatte vastaan tämän suurenmoisen lahjoituksen, poikani", suostutteli Itävallan Anna; "te olette kaikkien puheiden ja väärien selitysten yläpuolella."
"Kieltäytykää, sire", kehoitti Fouquet. "Kuninkaalla ei elämänsä aikana ole mitään muuta ojennusnuoraa kuin omatuntonsa eikä muuta tuomaria kuin harkintansa; mutta kuoltuaan hän saa jälkimaailman kiittäjäkseen tai syyttäjäkseen."
"Kiitän, äitini", sanoi kuningas kunnioittavasti kumartaen leskikuningattarelle. "Kiitän, herra Fouquet", hän virkkoi yli-intendentille, suopealla viittauksella ilmaisten puhuttelun päättyneeksi.
"Otatteko vastaan?" kysyi vielä Itävallan Anna.
"Mietin asiaa", vastasi kuningas katsoen rahaministeriin.
48. Tuskassa
Heti lahjoituskirjan teetettyään oli kardinaali siirrättänyt itsensä Vincennesiin, jonne kuningas ja hovi sitten seurasivat häntä. Tuon soihdun viimeiset liehahdukset loivat vielä kylliksi loistetta ympäristöön, yhdistääkseen sen kaikki muut valot piiriinsä. Nuori Ludvig XIV sitäpaitsi -- alun pitäin ministerinsä kiertotähtenä -- vain kulki painolain määräämää rataansa viimeiseen hetkeen asti.
Tauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut nivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan teki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti lahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen palauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut. Kardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen, mutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali nyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin erehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus pelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta. Ja mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin tunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa jotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, -- sillä kardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa horjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.
Joka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen onnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan pettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä tuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.
Leskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli juurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä osoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet velvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.
Hän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi otti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa ilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig itsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä; mitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta, sitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä, vetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä suunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan hetkeksi.
Viimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka teeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja todellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen puhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi vaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun ja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai selitteli: "Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa; mutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen lannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta."
Näitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa tilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä: kuningas ja kardinaali itse.
Guénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai oikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen todellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja siten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää poissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan, joka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII:n poika oli isänsä tavoin ollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi kaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää pelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän pyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen oleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja ilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.
Missä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko lahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai ilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin pelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan tilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.
"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti tervetullut", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille merkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. "Madame", jatkoi hän, "suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka ilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?"
Itävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden noihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin pohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella kohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: "No niin, Colbert, nämä kaksi päivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta mitään takaisin siltä taholta, kuten näette."
"Kärsivällisyyttä, monseigneur", tyynnytti Colbert.
"Oletteko hupsu, te härkäpääl Te hoette yhä kärsivällisyyttä! Totisesti, Colbert, te teette minusta pilaa: olen kuolemaisillani, ja te neuvotte minua odottamaan."
"Monseigneur", vakuutti Colbert ainiaan kylmäverisenä, "on mahdotonta, että asia ei kehity siten kuin olen teille taannut. Tullessaan teitä tapaamaan on hänen majesteettinsa tahtonut omin käsin tuoda teille lahjoituskirjan takaisin."
"Niinkö uskotte? Mutta minä päin vastoin olen varma siitä, että kuningas tulee vain kiittämään."
Samassa Itävallan Anna ilmestyi jälleen huoneeseen. Poikansa luokse mennessään hän oli eteishuoneessa tavannut uuden lääkäröitsijän, vanhuksen, joka suositti jauhettaan taattuna paranteena kardinaalille. Leskikuningatar toi siitä koeannoksen. Mutta sitä ei Mazarin nyt ajatellut; hän ei tahtonut siihen vilkaistakaan, vakuuttaen vain, että elämä ei ollut sen vaivan arvoinen, jota nähtiin sen säilyttämiseksi. Mutta tämän viisaustieteellisen päätelmän jatkoksi kirposi lopultakin se salaisuus, jota hän oli niin kauan peitellyt.
"Tässä asemassa, madame, ei tuollainen kiinnitä mieltä", hän sanoi. "Jo kohta kaksi vuorokautta sitten minä tein kuninkaan hyväksi pikku lahjoituksen. Tähän asti ei hänen majesteettinsa ole tahtonut huomauttaa siitä mitään, arvatenkin hienotunteisuudesta; mutta nyt on selitysten hetki käsissä, ja pyydän teidän majesteettianne sanomaan minulle, onko kuninkaalla mitään muistutettavaa tästä asiasta, valmistuakseni kuulemaan hänen esityksiään."
Itävallan Anna liikahti vastatakseen, mutta Mazarin pidätti hänet.
"Totuus, madame", sanoi hän, "taivaan nimessä totuus! Älkää imarrelko kuolevaa miestä turhalla toiveella."
Samassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut hänet harhaan.
"Minä tiedän", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen, "että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku lahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut hänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta teistä tuntuisi, jos kuningas..."
Kuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin kymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. "Jos kuningas?" toisti hän suotta keskeyttäen.
"Jos kuningas", pitkitti Itävallan Anna, "ei hyvästä sydämestä vastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte."
Mazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä haaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän sammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että sai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään mielenpurkaus lausuttuna.
"Eikö totta", lisäsi leskikuningatar, "että te olisitte pitänyt kuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?"
Mazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa. Kuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.
"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla", selitti hän edelleen, "ja kun eräät henkilöt -- nähtävästi kadehtien jalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa -- yrittivät todistella kuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä taistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni ette joudu kokemaan sitä pettymystä."
"Ah", jupisi Mazarin riutuvin silmin, "ah, sitä palvelusta en unohda ainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on eloni ajasta jäljellä!"
"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa", jatkoi Itävallan Anna, "että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän ylhäisyydellenne."
"Ooh, kuolema ja kirous!... sen uskon... ooh!"
"Hyvä Jumala, miten on laitanne?"
"Minä palan!"
"Tunnetteko kovia tuskia?"
"Kuin kadotuksen vaivassa!"
Colbert toivotteli vajoavansa maan sisään.
"Teidän majesteettinne siis luulee", aloitti Mazarin samassa uudestaan, "että kuningas" (hän pysähtyi hetkiseksi) "että kuningas tulee tänne virkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?"
"En nyt näe muuta mahdolliseksi", vahvisti kuningatar.
Mazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa palatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa, joissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert livahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi seisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin kynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta hievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää mitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin. Ludvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan kuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen, josta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti edenneen osan saattuetta tuli poistua.
Samettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen hisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja arastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka opetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden ympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei senvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat eivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan tuntuisivat haudan taaksekin.
Kardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu ei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan sen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin mahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.
Mazarin ensimmäisenä keskeytti vaitiolon.
"Teidän majesteettinne on muuttanut Vincennesiin?" hän virkkoi.
Ludvig vain nyökkäsi.
"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä ajatuksiani", jatkoi Mazarin.
"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa", vastasi kuningas, "vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava."
Mazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Teidän majesteettinne haastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin." Ääneen hän lausui: "Viimeinen käynti, sire, viimeinen."
"Jos niin olisi, herra kardinaali", virkkoi Ludvig XIV, "niin tulisin vielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on kiitettävä kaikesta."
Leskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään. Kuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän järkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi jälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas pakottausi tyyneksi.
"Minä sanoin", aloitti Ludvig uudestaan, "että teidän ylhäisyytenne on jättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan."
Kardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi ratkaisevan hetken tulleen.
"Ja käyntini varsinaisena määränä", pitkitti kuningas, "oli lausua teille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä ystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti antanut."
Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt, alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.
"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."
Itävallan Anna heltyi taas kyyneliin.
"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."
Mazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.
"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"
-- Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, -- ajatteli Mazarin; -- pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.
-- No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, -- ajatteli kuningatar; -- mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta, tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.
"Sire", virkkoi kardinaali ääneen, "sukuni on laaja, ja sisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni."
"Oh", kiirehti kuningatar keskeyttämään, "älkää lainkaan olko huolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät meidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia lapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä suosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt saavat etusijan."
-- Savua! -- ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä verran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.
Kuningas luki ajatuksen hänen kasvoistaan.
"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin", sanoi hän hymyillen puolittain raskasmielisesti, puolittain ivallisesti, "neidit de Mancini kyllä menettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan rikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne tahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä..."
Kardinaalin hengitys salpautui.
"Luovutan sen heille", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin, jonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä myllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin vuoteeseen päin.
"Mitä minä sanoin, monseigneur!" supatti ääni seinäkomerosta.
"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!" huudahti Mazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä hyväntekijän osaa.
"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!" huudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui leskeksijäämisen murheesta.
"Niin, herra kardinaali, -- niin, madame", vastasi kuningas repäisten siekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota. "Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi kokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut minun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle."
"Mutta, sire", päivitteli Itävallan Anna, "eikö teidän majesteettinne ollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua käteisinä varoinanne?"
"Madame, olen nyt suorittanut ensimmäisen omintakeisen toimenpiteeni kuninkaana, ja toivoakseni se arvokkaasti aloitta hallitukseni."
"Ah, sire, te olette oikeassa!" huudahti Mazarin, "tuo on todella suurta, todella korkeinta jaloutta." Ja hän silmäili yksitellen asiakirjan palasia, jotka olivat levinneet vuoteelle, varmistuakseen siitä, että alkuperäisen sijasta ei ollut siten tuhottu jäljennöstä. Viimein hänen katseensa osui siihen sipaleeseen, jossa oli hänen allekirjoituksensa, ja sen todennettuaan hän hervahti päänaluselleen.
Itävallan Anna ei kyennyt salaamaan pahoitteluansa; hän kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohti.
"Voi, sire", virkosi Mazarin kiittelemään, "oi, sire, taivas teitä siunatkoon! Hyvä Jumala, kuinka rakastetuksi te tulettekaan koko suvussani!... Per Baccho, jos teille milloinkaan koituu mitään tyytymättömyyden aihetta omaisteni taholta, sire, niin rypistäkää vain kulmianne, jotta heti ilmestyn haudastani."
Tällä ilveilyllä ei oikein ollut Mazarinin tavoittamaa vaikutusta. Ludvig oli jo joutunut ylevämpiin mietteisiin, ja Itävallan Anna taasen tunsi, että hänen oli mahdoton sietää poikansa jalomielisyyttä ja kardinaalin teeskentelyä sisällisen kiukkunsa viimein väkisinkin purkautumatta, joten hän nousikin paikaltaan ja poistui huoneesta, koska hänen ei tehnyt mielensä pahemmin paljastaa katkeroittumistansa.
Mazarin oivalsi kaikki, ja peläten kuninkaan mahdollisesti vielä peräytyvän päätöksestään hän alkoi voihkia, kääntääkseen huomion toiselle tolalle. Vaikerrus heikkeni kuitenkin vähitellen, ja Itävallan Annan mentyä se taukosi.
"Herra kardinaali", virkkoi nyt kuningas, "onko teillä muuten mitään erityistä ohjausta nyt annettavaksi minulle?"
"Sire", vastasi Mazarin, "te olette jo itse viisaus, ymmärtäväisyys ruumistuneena; mitä jalomielisyyteen tulee, en siitä puhukaan, sillä äskeiseen tekoonne ei voi edes verrata historian ylevimpiäkään esimerkkejä."
Ylistys jätti kuninkaan kylmäkiskoiseksi. "Te siis vain kiitätte minua, monsieur", sanoi hän, "ja teidän kokemuksenne, joka on paljon paremmin tunnettu kuin minun viisauteni, ymmärtäväisyyteni ja jalomielisyyteni, ei nyt johda mieleenne ystävällistä neuvoa, joka vastaisuudessa hyödyttäisi minua?"
Mazarin mietti tovin.
"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, -- omaisteni eduksi, tarkoitan", aloitti hän sitten.
"Älkäämme enää puhuko siitä", sanoi kuningas.
"No niin", jatkoi Mazarin, "tahdonpa antaa teille jotakin korvausta näistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti luovutte."
Ludvig XIV ilmaisi liikkeellään, että tämä imartelu kiusasi häntä.
"Tahdon antaa teille neuvon", pitkitti kardinaali, "niin, vieläpä enemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat."
"Herra kardinaali!" keskeytti jo kuningas.
"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani ehtyvät."
Kuningas kumartui sairaan vuodetta kohti.
"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire, älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"
Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys, todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.
Kuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti mielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.
"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta", kysyi sitten Ludvig, "ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?"
Hiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin ymmärsi yskän.
"On kyllä!" tokaisi hän vilkkaasti; "se on totta, voin puoltaa teidän majesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä."
"Sanokaa hänen nimensä, herra kardinaali."
"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän on herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain", jatkoi Mazarin pontevasti; "kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt ennakolta, on käynyt toteen, -- hänellä on terävä silmä, joka ei koskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä ihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen velkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin."
"Olkoon niin", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli hänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja toisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä elähtymiseltä.
"Hyvästi täksi kertaa, sire... hyvästi", sopersi sairas; "olen uupunut, ja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden herrani eteen... Hyvästi, sire."
Nuoren kuninkaan silmät kyyneltyivät. Hän kumartui kuolevan yli, joka jo puolittain oli ruumiina, ja poistui sitten nopeasti.
49
Colbertin ensimmäinen esiintyminen.
Koko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali odotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt levolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että Mazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata poskensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset lähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli maailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää näytelmänsä viimeisen kohtauksen.
Itävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt ollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen poissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä oli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.
Puoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen. Hän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi hänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan käyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi hän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen eteiskäytävässä.
Omaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka tunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden vastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin toimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt viimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien aikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä jossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla näppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin hengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn levittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti suoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää hikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä kajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin koskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan: Mazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan Saint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.
Kuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa, kävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne lippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär palasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja lausunut, että Tizianin "Flora"-taulu piti piakkoin vernissata uudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut taistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti hänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää imettäjätär tuli herättämään hänet.
"Kuinka on?" kysyi kuningas.
"Niin, rakas sire", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti kätensä ristiin, "hän on nyt kuollut."
Kuningas hypähti jalkeille kuin joustimen ponnahduttamana.
"Kuollutko!" hän huudahti.
"Voi, niin."
"Onko se ihan varma?"
"On."
"Virallisesti?"
"Niin."
"Onko siitä siis tieto julkaistu?"
"Ei vielä."
"Mutta keltä sinä kuulit, että kardinaali on kuollut?"
"Herra Colbertilta."
"Herra Colbertilta? Oliko hän sitten varma asiasta?"
"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt kuvastinta vainajan suun edessä."
"Vai niin!" äännähti kuningas. "Minne herra Colbert meni?"
"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä varalta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan."
Ludvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin suorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu patsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari askelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa sisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven sulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana pihtipieleen.
"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?" kysyi Ludvig pahoin kiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt täydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.
"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille hänen viimeisen tervehdyksensä."
Kuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen mieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.
"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä itseltään kuulin?" hän sitten virkkoi.
"Niin, sire."
"Osittain hänen uskottunsa?"
"Täydellisesti."
"Edesmenneen kardinaalin ystävät ja palvelijat ovat minulle rakkaita, monsieur, ja pidän huolta siitä, että teille varataan sovelias sija virastoissani."
Colbert kumarsi.
"Te kuulunette finanssilaitokseen, monsieur?"
"Niin, sire."
"Ja herra kardinaali käytti teitä omassa toimistossaan?"
"Hän osoitti minulle sen kunnian, sire."
"Ette liene koskaan ottanut osaa minun hovini talousasioihin?"
"Anteeksi, sire, minulla oli onni ehdottaa herra kardinaalille säästöä, joka vuotuisesti merkitsee kolmensadantuhannen frangin hyötyä teidän majesteettinne käyttövaroissa."
"Mikä säästö se oli?" kysyi kuningas.
"Esitin sveitsiläiskaartin hopeanauhat vaihdettavaksi hopeoituihin; eroitusta ei ollenkaan huomaa, ja sadallatuhannella éculla, jotka vuosittain käytettiin turhaan komeuteen, voidaan paremminkin hankkia rykmentille puolen vuoden elanto tai ostaa kymmenentuhatta uudenaikaista muskettia tai rakennuttaa kymmenkanuunainen varastolaiva merikelpoiseksi."
"Se on totta", myönsi Ludvig XIV silmäillen puhujaa huomaavaisemmin. "Todellakin järkevää säästäväisyyttä; naurettavaakin oli antaa sotamiesten kulkea yhtä kalleissa nauhoissa kuin aatelismiehet käyttävät."
"Teidän majesteettinne hyväksyminen ilahduttaa minua", sanoi Colbert.
"Mutta mitä varsinaisesti toimititte kardinaalin asioissa?" kysyi kuningas.
"Hänen ylhäisyytensä oli antanut tehtäväkseni tarkastaa yli-intendenttiviraston tilejä, sire."
"Ahaa!" äännähti kuningas, joka oli juuri ajatellut antaa Colbertin poistua, mutta nyt päättikin kuulustaa lisää; "teidän siis tuli pitää silmällä herra Fouquetia! No, mitä valvontanne on saanut ilmi?"
"Että on syntynyt vajausta, sire; mutta jos teidän majesteettinne suvaitsee sallia minun..."
"Puhukaa vapaasti, herra Colbert."
"Minun tulee antaa teidän majesteetillenne joitakuita selityksiä."
"Ei ole ollenkaan tarvis, monsieur; te olette virkanne puolesta tarkastanut noita tilejä, lausukaa yleistulos."
"Se on helppoa, sire... Tyhjää kaikkialla, ei missään rahaa."
"Varokaa, monsieur; te hyökkäätte pahasti herra Fouquetin varainhoitoa vastaan, ja olen kuitenkin kuullut häntä mainittavan kykymieheksi."
Colbert punastui ja sitten kalpeni, sillä hän käsitti tästä hetkestä alkaen ryhtyvänsä taisteluun miehen kanssa, jonka mahtavuus melkein veti vertoja vastikään manalle menneen suurmiehen asemalle.
"Niin, sire, hän on hyvin kyvykäs mies", toisti Colbert kumartaen.
"Mutta jos hän kerran on pätevä alallaan ja rahoista kuitenkin on puute, niin kenessä on vika?"
"En syytä ketään, sire, totean vain asian."
"Hyvä on, tehkää valmiit laskelmat ja näyttäkää ne minulle. On syntynyt vajausta, sanotte? Vajaus saattaa olla tilapäinen; luotto elpyy, varoja kertyy jälleen."
"Ei näissä oloissa, sire."
"Ehkei enää tämän vuoden osalle, sen käsitän, mutta ensi vuonna?"
"Ensivuotiset tulot on syöty yhtä puhtaiksi kuin tämänvuotisetkin, sire."
"No, seuraavan vuoden saatavat korvannevat jotakin?"
"Niiden laita on samaten."
"Mitä kummaa nyt kerrottekaan minulle, herra Colbert?"
"Sanon neljän vuoden tulojen joutuneen ennakolta kiinnitetyiksi."
"On siis otettava laina."
"Tarvitaan jo kolme valtionlainaa, sire."
"Voin perustaa runsaammin uusia virkoja, jotta valtakirjain lunastusmaksut kartuttavat valtionrahastoa ylimääräisillä tuloilla."
"Mahdotonta, sire, sillä virkoja on perusteltu perustelemastakin päästyä, ja viimeksi on suurin määrin annettu yksityisten vain lunastella itselleen virka-arvoja, joiden valtakirjoissa ei ole määrätty mitään hoidettavaa. Se keino on nyt lopulleen käytetty, niin että herra yli-intendentti jo onkin työntänyt kolmanneksen alennusta jokaisesta virkavahvistuksesta. Kansaa siis sorretaan lisääntyvillä virkamiesten palkkauksilla, teidän majesteettinne hyötymättä siitä mitenkään."
Kuningas liikahti ymmällä.
"Selittäkää minulle tätä ongelmaa, herra Colbert", hän sanoi. "Jos esimerkiksi tänään, kun herra kardinaali on kuollut, minä hallitsen itsenäisesti, ja jos tänään tahtoisin saada rahoja?"
"Niin valtionrahastosta ei saisi."
"Oh, tämä nyt on ihme, monsieur! Mitä, eikö yli-intendenttini toimittaisi minulle varoja?"
Colbert pudisti isoa päätänsä.
"Ovatko valtion tulot muka jo siinä määrin pantattuja, että niistä ei enää lähde mitään?"
"Kyllä ne ovat jo täydelleen kiinnitetyt, sire."
Silmäkulmiansa rypistellen Ludvig käveli pitkin askelin edes takaisin hyvin kiihtyneenä.
"Mutta jos asema olisi sellainen kuin te sanotte, herra Colbert", virkkoi hän äkkiä seisahtuen, "niin minähän olisin häviön partaalla jo ennen kuin pääsen hallitsemaankaan?"
"Valtio on todella vararikkoinen, sire", vastasi järkkymätön numeromies.
"Mutta jossakinhan täytyy olla rahaa, monsieur?"
"Niin kyllä, sire, ja ensi alkuun toinkin jo teidän majesteetillenne selvitykseksi luettelon eräistä varoista, joita herra kardinaali de Mazarin ei ole tahtonut mainita testamentissaan eikä missään muussakaan asiakirjassa; hän oli ne uskonut minulle."
"Teille?"
"Niin, sire, sillä määräyksellä, että luovutan ne teidän majesteetillenne."
"Mitä! Hänellä oli muitakin varoja kuin testamentin mainitseman luettelon neljäkymmentä miljoonaa?" Colbert kumarsi.
"Mutta siinäpä oikea kuilu mieheksi!" jupisi kuningas. "Mazarin toisella puolen ja Fouquet toisella, kenties enemmän kuin sata miljoonaa heillä kaksistaan, -- en enää ihmettele, että kuninkaallinen rahasto on tyhjä."
Colbert seisoi hievahtamattomana.
"Ja onko minulle tuleva summa perimisen arvoinen?" kysäisi kuningas.
"Kyllä, sire, jokseenkin -- se nousee kolmeentoista miljoonaan livreen."
"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig värähtäen ilosta; "kolmetoista miljoonaa sanotte, Colbert?"
"Kolmetoista, niin, teidän majesteettinne."
"Joista kukaan ei tiedä mitään?"
"Ne olivat herra kardinaalin salattuna vararahastona."
"Ja onko summa teidän huostassanne?"
"On tällähaavaa, sire."
"Ja minä saan sen?"
"Kahdessa tunnissa."
"Mutta missä se siis on?"
"Erään herra kardinaalille kuuluneen kaupunkitalon kellarissa, jonka hän on hyväntahtoisesti määrännyt minulle erityisessä testamenttinsa lisäyksessä."
"Tunnette siis kardinaalin testamentin?"
"Minulla on hänen allekirjoittamansa kaksoiskappale; se on tässä."
Colbert veti asiakirjan luonnollisin ilmein taskustaan ja näytti sitä kuninkaalle, joka silmäsi rakennuksen lahjoittamista koskevaa kohtaa.
"Mutta tässä puhutaan vain rakennuksesta", huomautti hän, "eikä mainita mitään rahoista."
"Suokaa anteeksi, sire, ne merkittiin omaantuntooni."
"Ja herra de Mazarin nojausi siinä määrin teihin, -- hän, epäluuloisempi kaikkia muita?"
"Hän ei ollut epäluuloinen minua kohtaan, sire, kuten teidän majesteettinne näkee."
Ludvigin katse kiintyi ihaillen noihin mitättömiin, mutta nyt ilmeikkäisiin kasvoihin.
"Te olette rehellinen mies, herra Colbert", sanoi hän.
"Se ei ole ansioni, sire, vaan velvollisuuteni", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.
"Mutta", lisäsi Ludvig, "eivätkö nuo rahat kuulu suvulle?"
"Ne olisi siinä tapauksessa otettu kardinaalin testamenttiin kuten hänen muukin omaisuutensa. Jos nämä rahat kuuluisivat suvulle, niin minä, joka sommittelin teidän majesteettinne hyväksi laaditun lahjoituskirjan sanamuodon, olisin lisännyt kolmetoista miljoonaa siihen luetteloon, jonka tarjotuksi loppusummaksi jäi neljäkymmentä miljoonaa."
"Mitä!" huudahti Ludvig; "tekö sen lahjoituskirjan sommittelitte, herra Colbert?"
"Niin, sire, sen toimenpiteen esittäjänä."
"Ja kardinaali piti teistä?" ihmetteli kuningas yksinkertaisesti.
"Minä takasin hänen ylhäisyydelleen, että teidän majesteettinne ei ottaisi vastaan sellaista lahjoitusta", selitti Colbert ainiaan rauhalliseen tapaansa, joka arkiasioissakin sai jonkunlaista juhlallista sävyä.
Ludvig pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Oh, kuinka nuori minä olen ihmisten valtiaaksi!" mutisi hän itsekseen.
"Mihin aikaan lähetän rahat teidän majesteetillenne?" kysyi Colbert nähdessään kuninkaan kohottavan päänsä.
"Illalla kello yksitoista. En halua, että kukaan saa niistä tietää."
Colbert ei vastannut, ikäänkuin hänelle ei olisi kieltoa annettukaan.
"Onko summa harkkoina vai rahaksilyötynä kultana?"
"Leimattuina rahoina, sire."
"Hyvä."
"Minne lähetän sen?"
"Louvreen. Kiitän teitä, herra Colbert."
Colbert kumarsi ja poistui.
"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig XIV jäätyänsä yksikseen; "mutta minä näen unta!"
Sitten hän antoi otsansa vaipua käsien varaan ikäänkuin olisi todellakin nukkunut. Tuokion kuluttua hän kuitenkin nosti päätänsä, pudisti kauniita kiharoitaan ja avasi rajusti ikkunan, viillyttääkseen polttavaa otsaansa raittiissa aamun hengessä, joka toi mukanaan puiden ja kukkasien puhdasta tuoksua. Taivaanranta heloitti loistavassa aamuruskossa, ja auringon ensimmäiset säteet valelivat hohteellaan nuoren kuninkaan otsaa.
"Tämä kajastus on hallitukseni aamukoite", jupisi Ludvig XIV. "Enteenkö minulle lähetät, kaikkivaltias Jumala?..."
50
Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.
Aamulla tieto kardinaalin kuolemasta levisi linnassa ja sieltä kaupunkiin.
Ministerit Fouquet, Lyonne ja Letellier kokoontuivat istuntosaliin pitämään neuvottelua. Kuningas kutsutti heidät heti luokseen.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "kardinaali on kuollut. Minä annoin hänen hoitaa loppuun asti asioitani, mutta nyt aion itse hallita. Te lausutte minulle mielipiteitänne, milloin kysyn teiltä neuvoa. Menkää!"
Ministerit katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja heidän oli työläs pidättyä hymyilemästä, sillä he tiesivät ruhtinaan kasvatetuksi täydellisesti tietämättömänä valtioasioista, joten hän nyt turhamaisuudesta otti vastuulleen ylivoimaisen taakan.
Fouquet erosi virkatovereistaan portaissa sanoen heille: "Hyvät herrat, sitä vähemmänpä nyt on meillä huolehdittavaa." Ja hän nousi hilpeänä vaunuihinsa. Toiset, hiukan levottomina tapausten alkavasta käänteestä, palasivat yhdessä Pariisiin.
Kymmenen ajoissa kuningas meni äitinsä luo, jonka kanssa hänellä oli yksityinen keskustelu; puolisen jälkeen hän nousi kuomuvaunuihin ja läksi suoraa päätä Louvreen. Siellä hän otti vastaan paljon väkeä ja tunsi jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että huomasi kaikkien olevan epäröiviä ja uteliaita.
Illalla hän käski sulkea kaikki Louvren portit, Seine-joen laiturin puolella olevaa lukuunottamatta. Sinne hän asetti vartioksi kaksisataa sveitsiläistä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa; heillä oli määräyksenä myöntää pääsy kaikille tavaralähetyksille, mutta muuta ei saanut ottaa vastaan, eikä mitään ollut laskettava ulos.
Täsmälleen kello yksitoista hän kuuli jyhkeiden vankkurien vierivän porttiholviin, sitten toisen ja myöhemmin vielä kolmannen jyrinän. Lopuksi ristikkoportti kääntyi raskaasti saranoillaan umpeen.
Pian sen jälkeen joku koputti työhuoneen ovelle. Kuningas meni itse avaamaan ja näki Colbertin, joka ensi sanoikseen virkkoi:
"Rahat ovat teidän majesteettinne kellarissa."
Ludvig laskeutui alas portaita ja meni itse tarkastamaan kulta- ja hopearahoilla täytettyjä nassakoita, jotka neljä Colbertin toimittamaa miestä oli juuri kierittänyt kellariin, sen avaimen oli kuningas samana aamuna lähettänyt Colbertille. Katselmuksen suoritettuaan kuningas palasi huoneeseensa, kintereillään Colbert, jonka järkkymätön kylmäverisyys ei ollut lämmennyt pienimmälläkään omakohtaisen tyytyväisyyden säteellä.
"Monsieur", virkkoi hänelle kuningas, "mitä tahtoisitte palkinnoksenne tästä uskollisuudesta ja tunnollisuudesta?"
"En mitään, sire."
"Kuinka! Ette mitään? Ettekö edes tilaisuutta palvella minua?"
"Vaikkei teidän majesteettinne toimittaisikaan minulle sitä tilaisuutta, niin palvelisin teitä kuitenkin. Minun on mahdoton olla olematta kuninkaani uskollisin palvelija."
"Mazarinin rahastonhoitajasta saatte siirtyä kuninkaan intendentiksi, herra Colbert."
"Mutta valtionrahastolla on yli-intendentti, sire."
"Rahaministerini, niin."
"Sire, yli-intendentti on valtakunnan mahtavin mies."
"Ah, niinkö luulette?" huudahti Ludvig punastuen.
"Hän murskaa minut viikossa, sire, sillä teidän majesteettinne antaa minulle valvonnan, jossa tarvitaan voimaa. Intendentti on yli-intendentin alaisena toisarvoisessa asemassa."
"Te kaipaatte tukea... ette luota minuun?"
"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet oli herra Mazarinin eläessä valtakunnan toinen mies; nyt on herra Mazarin kuollut, ja herra Fouquetista on tullut ensimmäinen."
"Monsieur, suostun siihen, että tänään vielä puhutte minulle melkein mitä hyvänsä, mutta huomenna, painakaa se mieleenne, en enää siedä liikaa."
"Käyn siis tarpeettomaksi teidän majesteetillenne."
"Sitä jo olette, kun pelkäätte joutuvanne ikävyyksiin minua palvellessanne."
"Minä pelkään ainoastaan joutuvani asemaan, jossa en voi teitä palvella."
"Mitä siis tahdotte?"
"Toivoisin teidän majesteettinne antavan minulle apulaisia intendentin virkaan."
"Silloin virkanne menettää arvoaan."
"Mutta se voittaa turvallisuutta."
"Valitkaa sitten kumppaninne."
"Herrat Breteuil, Marin, Hervard."
"Hyvä, huomenna annetaan siitä määräys."
"Kiitän, sire."
"Siinäkö kaikki, mitä pyydätte?"
"Ei, sire; vielä yksi seikka... sallikaa minun muodostaa tilikomitea, jolla on tuomiovalta."
"Mitä siitä tuomioistuimesta olisi hyötyä?"
"Se toimittaisi rangaistukseen ne veronkantajat ja heidän puoluelaisensa, jotka ovat kymmenen viime vuoden aikana tehneet kavalluksia."
"Mutta... miten heidän suhteensa menetellään?"
"Hirtetään kolme, ja siten saadaan toiset luovuttamaan takaisin, mitä ovat anastaneet."
"En kuitenkaan voi aloittaa hallitustani mestauksilla, herra Colbert."
"Päin vastoin, sire, muutoin joudutte lopettamaan sen aivan verisesti."
Kuningas ei vastannut.
"Suostuuko teidän majesteettinne?" kysyi Colbert.
"Mietin asiaa, monsieur."
"Kun teidän majesteettinne on miettinyt, on se jo myöhäistä."
"Miksi niin?"
"Olemme tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ovat meitä etevämpiä, jos heitä varoitetaan ennakolta."
"Asettakaa sitten se tuomiovaltuusto, monsieur."
"Kuulustan siihen heti jäsenet, sire."
"Onko siinä kaikki?"
"Ei, sire; on vielä yksi tärkeä seikka. Mitä oikeuksia teidän majesteettinne myöntää tälle intendenttivirastolle?"
"Oh... en oikein tiedä... tulee noudattaa tapoja..."
"Sire, on välttämätöntä, että tähän virkaan kuuluu oikeus tutustua kaikkeen kirjeenvaihtoon Englannin kanssa."
"Mahdotonta, monsieur, sillä ne kirjeet avataan nyt neuvostossa; herra kardinaali hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon yksinään."
"Luulin teidän majesteettinne aamulla ilmoittaneen, että te ette enää käytä vakinaista neuvostoa."
"Niin, se kyllä on totta."
"Niinpä teidän majesteettinne suvainneekin itse ja ihan yksin lukea kirjeensä, etenkin Englannista saapuvat; pidän kiinni erikoisesti juuri tästä kohdasta."
"No, te saatte hoitaaksenne sen kirjeenvaihdon, monsieur, tehden siitä selkoa minulle."
"Nyt, sire, mitä saan tehtäväkseni raha-asioissa?"
"Saatte huolehtia kaikesta, mitä herra Fouquet ei tee."
"Sitä juuri halusin teidän majesteetiltanne. Kiitos, sire, nyt lähden levollisena."
Tämän sanottuansa hän läksikin. Ludvig katsoi hänen jälkeensä. Colbert ei ollut vielä edennyt sataa askelta Louvresta, kun kuninkaan luo saapui pikalähetti Englannista. Tarkastettuaan sidettä Ludvig päätti murtaa sinetin ja näki ensimmäiseksi kirjeen kuningas Kaarle II:lta. Englantilainen valtias kirjoitti kuninkaalliselle serkulleen seuraavasti:
'Teidän majesteettinne on varmaankin hyvin levoton herra kardinaali Mazarinin sairauden johdosta, mutta vaaran liioittelu on parempikin teidän majesteetillenne, kun kardinaalin henkilääkärinkin jo ilmoitetaan katsoneen hänen tilansa toivottomaksi. Kiitän teitä suosiollisesta vastauksestanne esitykseeni lady Henriette Stuartin suhteen, ja viikon kuluttua prinsessa matkustaa hovinsa kanssa Pariisiin.
Hyvillä mielin tunnustan kiitollisuuteni ystävyydestä, jota olette osoittanut minua kohtaan, joten saan yhä suuremmalla syyllä sanoa teitä veljekseni. Ja erityisesti ilahduttaa mieltäni se, että voin teidän majesteetillenne todistaa, kuinka suuressa arvossa pidän suopeuttanne: sanon senvuoksi avoimesti, että kun te kaikessa hiljaisuudessa linnoitutatte Belle-Isle-en-Meriä, se surettaa mieltäni. Teette siinä väärin. Me emme milloinkaan joudu sotaan keskenämme. Tuo toimenpide ei tee minua levottomaksi, se ainoastaan pahoittaa mieltäni... Te tuhlaatte siihen hyödyttömästi miljoonia, sen voitte sanoa ministereillenne, -- ja olkaa varma siitä, että minun poliisini ovat hyvin selvillä asiasta. Osoittakaa te, veljeni, minulle tilaisuuden sattuessa samanlainen palvelus.'
Kuningas soitti kiivaasti, ja kamaripalvelija astui sisälle.
"Herra Colbert lähti täältä vastikään eikä voi olla vielä kaukana. Kutsuttakoon hänet takaisin!" huusi hän.
Kamaripalvelija oli lähdössä toteuttamaan käskyä, mutta kuningas pidättikin hänet.
"Ei", sanoi hän itsekseen, "ei... nyt käsitän, mistä se juttu johtuu. Belle-Isle on herra Fouquetille kuuluva saari; sen linnoittaminen on salahanke hänen taholtaan... tämän vehkeen ilmitulo on yli-intendentin lankeemus, ja paljastus aiheutuu Englannin kirjeenvaihdosta; sentähden siis Colbert tahtoi saada sen huostaansa... Oh, minä en kuitenkaan voi nojautua yksinomaan siihen mieheen; hänellä on ainoastaan pää, minä tarvitsen myöskin käsivarren!"
Äkkiä hän huudahti ilahtuneesti.
"Minulla oli eräs muskettiluutnantti", sanoi hän kamaripalvelijalleen.
"Niin, sire, herra d'Artagnan."
"Hän on tilapäisesti jättänyt palvelukseni. Etsittäköön hänet käsille, ja hän olkoon täällä huomenna aamupuhutteluni alkaessa."
Kamaripalvelija kumarsi ja meni ulos.
-- Kolmetoista miljoonaa kellarissani, -- ajatteli kuningas -- Colbert pitelemässä kukkaroani ja d'Artagnan miekkaani minä olen kuningas!
51. Intohimo
Kun Atos Pariisiin tultuaan oli vielä samana päivänä toimittanut lähetystehtävänsä Palais-Royalissa, palasi hän suoraan hotelliinsa Rue Saint-Honorén varrelle. Siellä hän tapaa varakreivi de Bragelonnen, joka odotteli hänen huoneessaan puhellen Grimaudin kanssa.
Ei ollut helppo keskustella tämän vanhan palvelijan kumppanina; ainoastaan kaksi miestä pystyi siihen kunnollisesti; Atos ja d'Artagnan. Edelliselle se onnistui siten, että Grimaud itse koetti saada häntä puhumaan; d'Artagnan taasen osasi panna Grimaudin kielen käyntiin.
Raoul oli ottanut työkseen haastatella vanhusta Englannin matkasta, ja Grimaud olikin kertonut sen hänelle kaikkia yksityiskohtia myöten epälukuisilla merkeillä ja kahdeksalla sanalla, ei enemmällä eikä vähemmällä puheella. Aaltoilevalla kädenliikkeellä hän ensin ilmaisi, että hän oli herransa kanssa matkustanut meren yli.
"Jotakin erityistä tehtävää suorittamaan?" kysyi Raoul.
Grimaud vastasi nyökkäyksellä.
"Jossa kreivi kohtasi vaaroja?" tiedusti Raoul.
Grimaud kohautti hiukan olkapäitänsä kuin sanoakseen: "Ei liikaa eikä vähän."
"Mutta millaisia vaaroja?" tivasi Raoul.
Grimaud osoitti miekkaa, tulennosta ja seinällä riippuvaa muskettia.
"Herra kreivillä oli siellä siis vihollinen?" huudahti Raoul.
"Monk", vastasi Grimaud.
"On merkillistä", jatkoi Raoul, "että herra kreivi yhä pitää minua alokkaana eikä ota minua osalliseksi hankkeittensa kunniaan ja vaaroihin!"
Grimaud hymyili. Juuri silloin Atos tuli kotiin. Isäntä valaisi hänelle portaissa, ja herransa askeleet tuntien Grimaud riensi häntä vastaan, jolloin keskustelu äkkiä katkesi.
Mutta Raoul oli päässyt vauhtiin; hän ei voinut enää hillitä uteluhaluaan, vaan sanoi tarttuessaan vilkkaasti, mutta kunnioittavan hellästi kreivin molempiin käsiin:
"Mistä johtuu, kreivi, että te läksitte niin vaaralliselle retkelle sanomatta minulle jäähyväisiä, pyytämättä miekkani apua, vaikka minun pitäisi olla teidän tukenanne, kun minulla nyt on voimaa ja te olette kasvattanut minusta miehen? Voi, tahdotteko siis panna minut alttiiksi niin julmalle koettelemukselle, etten enää milloinkaan saa teitä nähdä?"
"Kuka sinulle on sanonut, että matkani oli vaarallinen, Raoul?" vastasi kreivi jättäessään viittansa ja hattunsa Grimaudille, joka oli juuri päästänyt hänen miekkansa hankkiluksesta.
"Minä", ilmaisi Grimaud.
"Ja miksi?" kysyi Atos ankarasti.
Grimaud joutui hämilleen; Raoul ehättäysi vastaamaan hänen puolestaan:
"On luonnollista, kreivi, että hyvä Grimaud sanoo minulle totuuden kaikessa, mikä koskee teitä. Ken sitten rakastaisi ja tukisi teitä, ellen minä?"
Atos ei vastannut. Hän teki ystävällisen liikkeen, joka sai Grimaudin poistumaan, ja istuutui sitten nojatuoliin, Raoulin jäädessä seisomaan hänen eteensä.
"Varmaa vain on", jatkoi Raoul, "että matkanne oli erityisessä tehtävässä suunniteltu ja että teräs ja tuli uhkasivat teitä."
"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi", sanoi Atos lempeästi; "on totta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen vaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän voivani luottaa sinuun... Eihän sinulta liene puuttunut mitään poissaollessani, varakreivi?"
"Ei, kiitos."
"Annoin Blaisoisille määräyksen luetuttaa sinulle sata pistolia heti kun tarvitsisit rahaa."
"En ole käynyt tapaamassa Blaisoisia, kreivi."
"Olet siis tullut toimeen rahoista?"
"Minulle jäi kolmekymmentä pistolia hevosten ostosta, jotka vein viime sotaretkelleni, ja herra prinssi pani suosiollisuudessaan minut kolme kuukautta sitten voittamaan kaksisataa pistolia pelipöydässään."
"Sinä pelaat? Siitä minä en pidä, Raoul."
"En milloinkaan pelaa, mutta herra prinssi käski minun hoidella korttejansa Chantillyssa eräänä iltana, kun kuninkaalta saapui kuriiri... minä tottelin, ja herra prinssi määräsi minulle sen pelierän voiton."
"Onko se talon tapana, Raoul?" kysyi Atos rypistäen kulmiaan.
"On, monsieur; joka viikko antaa herra prinssi jollekulle aatelismiehelleen jollakin syyllä samanlaisen tilaisuuden. Hänen korkeutensa saattueena on viisikymmentä aatelismiestä; minun vuoroni sattui siksi kerraksi."
"Hyvä! Sinä siis läksit Espanjaan?"
"Niin, monsieur; minulla oli hyvin hauska ja mielenkiintoinen matka."
"Ja nyt olet ollut kuukauden päivät kotimaassa?"
"Niin, monsieur."
"Ja mitä olet tehnyt tällaikaa?"
"Palvelustoimiani hoitanut, monsieur."
"Et siis ole käynyt kotona la Fèressä?"
Raoul punastui. Atos silmäili häntä kiinteällä ja tyynellä katseellaan.
"Teette väärin minua kohtaan, kun epäilette minua", sanoi Raoul; "tunnen punastuvani, mutta se tapahtuu vastoin tahtoani. Tuo kysymyksenne herättää minussa luonnollista mielenliikutusta, ja siitä punastun, vaan en sen vuoksi, etten olisi avomielinen."
"Minä tiedän, Raoul, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Aioinkin muuten oikeastaan tiedustaa..."
"Käsitän kyllä, monsieur, että te tahdoitte kysyä, enkö ole ollut Bloisissa."
"Aivan."
"En ole käynyt siellä enkä muutenkaan nähnyt sitä henkilöä, jota tarkoitatte."
Raoulin ääni vapisi hänen lausuessaan nuo sanat. Kaiken hienotuntoisuuden herkkänä oivaltajana Atos virkkoi heti:
"Sinä vastaat tuskallisella mielellä, Raoul; sinä kärsit."
"Paljon, monsieur; te olette kieltänyt minua käymästä Bloisissa ja tapaamasta neiti de la Vallièreä."
Nuori mies vaikeni. Tuo suloinen nimi, niin rakas lausua, raateli hänen sydäntään, samalla kun se hyväili huulia.
"Ja siinä olen tehnyt oikein, Raoul", ehätti Atos sanomaan. "En ole raakamainen enkä kohtuuton isä; minä kunnioitan totista rakkautta, mutta minä ajattelen sinulle tulevaisuutta... mittaamatonta tulevaisuutta. Uusi hallitus kajastaa aamuruskon tavoin; sota kutsuu nuorta kuningasta, jota elähyttää ritarillinen henki. Tämä urhon innostus tarvitsee joukon nuoria ja vapaita upseereja, jotka haltioituneina ryntäävät tuleen ja kaatuvat huutaen: Eläköön kuningas! sen sijaan että huokaisivat: Hyvästi, puolisoni!... Käsitäthän tämän, Raoul. Niin kovalta kuin ajatussuuntani tuntuukin, pyydän sinua siis uskomaan minua ja kääntämään katseesi pois ensimmäisistä nuoruuden päivistä, jolloin totuttausit rakastamaan, -- noista hempeän huolettomuuden päivistä, jotka pehmentävät sydämen ja tekevät sen kykenemättömäksi täyttämään kunnian ja vastoinkäymisen vaatimuksia. Senvuoksi, sanon sen vielä kerran, Raoul, näe neuvossani ainoastaan haluani hyödyttää sinua: ainoana kunnianhimonani on nähdä sinun menestyvän. Uskon sinun kykenevän kehittymään huomattavaksi mieheksi. Astu polkuasi yksin, niin edistyt paremmin ja nopeammin."
"Te olette käskenyt, monsieur", vastasi Raoul; "minä tottelen."
"Käskenyt!" huudahti Atos; "niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt sinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin tarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt."
"Ei, monsieur, te olette käskenyt", väitti Raoul itsepintaisesti, "mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä tehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä."
"Mutta sinä kärsit, sinä kärsit?" sanoi Atos.
Raoul ei vastannut.
"Huomaan sinut kalpeaksi, alakuloiseksi... Se tunne on siis hyvin voimakas?"
"Se on intohimo", vastasi Raoul.
"Ei toki... ainoastaan tottumus."
"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen viettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni laimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin -- en enemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la Vallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala täällä maan päällä, teille uhraan kaikki."
"Se olisi väärin", sanoi Atos; "minulla ei ole sinuun enää mitään oikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani. En sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle sanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat."
Raoul värähti, mutta vastasi äkkiä: "Te olette peräti hyvä, monsieur, ja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä en voi sitä käyttää hyväkseni."
"Kas, nyt kieltäydyt?"
"Niin, monsieur."
"Minä en enää tee muistutuksia tunteittesi johdosta, Raoul."
"Mutta sydämenne vastustaa edelleenkin tätä liittoa, te ette ole itse tehnyt tätä valintaa."
"Se on totta."
"Se riittää pidättämään minua: voin odottaa."
"Ajattele tarkoin, Raoul; tämä on vakava askel."
"Sen kyllä tiedän, monsieur; päätökseni on kuitenkin valmis: minä odotan."
"Mitä? Kuolemaaniko?" lausui Atos hyvin järkkyneenä.
"Voi, monsieur!" huudahti Raoul kyynelsilmin; "kuinka voittekaan noin raadella sydäntäni, kun en ole milloinkaan antanut teille valittamisen aihetta?"
"Se on totta, rakas lapsoseni", mutisi Atos, kiivaasti puristaen huulensa yhteen, hillitäkseen ylivoimaiseksi pyrkivää liikutusta. "Ei, en tahdo saattaa sinua murheelliseksi; en vain ymmärrä, mitä sinä odottaisit... Tahdotko odottaa siinä mielessä, että kenties pääset rakkaudestasi?"
"En monsieur; tahdon odottaa teidän mielipiteenne muuttumista."
"Teenpä kokeen, Raoul: tahdon nähdä, onko neiti de la Vallière taipuvainen odottamaan kuten sinä."
"Niin toivon, monsieur."
"Mutta ole varuillasi, Raoul: jos hän ei odottaisikaan? Oi, sinä olet vielä niin nuori, niin luottavainen, niin vilpitön... Naiset ovat häilyväisiä."
"Te ette ole milloinkaan puhunut minulle pahaa naisista, monsieur; teillä ei ole koskaan ollut heistä valittamista. Miksi siis puhuisitte toisin juuri neiti de la Vallièren yhteydessä?"
"Olet oikeassa", myönsi Atos luoden silmänsä alas, "en ole milloinkaan puhunut sinulle epäedullisesti naisista; minulla ei ole koskaan ollut heistä valittamista, eikä neiti de la Vallière ole ikinä antanut aihetta epäluuloon. Mutta ennakkolaskelmissa tulee mennä äärimmäisyyksiin, mahdottomuuksien rajalle asti. Jos, sanon, neiti de la Vallière ei odottaisikaan sinua?"
"Miten tarkoitatte, monsieur?"
"Jos hän kääntäisi katseensa toisaanne?"
"Toiseen mieheen, tahdotte sanoa?" virkahti Raoul kalpeana tuskasta.
"Niin kyllä."
"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen", sanoi Raoul avomielisesti, "ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi parempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti de la Vallière antaisi minulle sydämensä."
Atos hätkähti.
"Minä luulin", huomautti hän kumealla äänellä, "että vastikään sanoit minua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?"
"Oh", sanoi Raoul vapisten, "te kieltäisitte minulta kaksintaistelun?"
"Jos kieltäisin, Raoul?"
"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette varmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa."
Atos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat synkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.
"Kylliksi", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, "jo kylliksi tästä surullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin liioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi, rakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun kerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan sinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua."
"Ah, kreivi!" huudahti Raoul, painaen Atoksen käden sydämelleen.
"Hyvä on, rakas lapsi; jätä minut, tarvitsen lepoa. Herra d'Artagnan muuten palasi minun kanssani Englannista; sinun pitää käydä häntä tervehtimässä."
"Sen teen, mitä suurimmaksi mielihyväkseni; pidän herra d'Artagnanista peräti paljon!"
"Se on oikein, hän on kunnon mies ja urhoollinen ritari."
"Ja hän rakastaa teitä", sanoi Raoul.
"Siitä olen varma... Tiedätkö hänen osoitettaan?"
"Tokihan hänet tapaan Louvressa, Palais-Royalissa, yleensä missä vain kuningas on. Eikö hän johda muskettisotureita?"
"Ei tällähaavaa; herra d'Artagnan on levähtääkseen ottanut lomaa... Älä siis tavoittele häntä vartiopaikoilta; hänestä antaa kyllä tietoja muuan herra Planchet."
"Hänen entinen lakeijansa?"
"Aivan oikein, mutta nykyään maustekauppias."
"Kyllä tiedän, Rue des Lombardsin varrella?"
"Niin taitaa olla... ellei se ollut Rue des Arcis."
"Minä kyllä otan hänestä selon, monsieur, sen teen."
"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne päivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen."
"Kyllä, monsieur."
"Hyvää yötä, Raoul!"
"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa vastaan onnitteluni."
"Kultaisen Taljan?... totta kyllä... Lelu, poikani, joka ei enää huvita niin vanhaa lasta kuin minä olen... Hyvää yötä, Raoul!"
Seuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli toivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri hänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua tälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan johdattaneet mieleen liikemiestä.
Päivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan etunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki Baudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen erästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.
Mies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin nutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä säilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen katseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra d'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana toimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt rakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai hevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.
Raoul ratsasti joukkonsa sivulla, ja d'Artagnan huomasi hänet kaikkein viimeiseksi.
"Kah", virkahti hän, "kah, mordioux!"
"En suinkaan erehdy?" huudahti Raoul kannustaen hevostaan.
"Ei, et erehdy. Hyvää päivää!" vasta entinen muskettisoturi.
Raoul puristi sydämellisesti vanhan ystävänsä kättä.
"Pidä varasi, Raoul", sanoi d'Artagnan, "viidennen rivin toinen hevonen pudottaa kenkänsä ennen kuin tulette Mariansillalle; sillä on enää kaksi naulaa oikean etukavion kengässä."
"Odottakaa minua", pyysi Raoul, "tulen takaisin."
"Jätätkö osastosi?"
"Kornetti voi asettua sijaani."
"Syötkö päivällistä kanssani?"
"Hyvin mielelläni, herra d'Artagnan."
"Pidä siis kiirettä, laskeudu ratsailta tai toimita minullekin hevonen."
"Tulen mieluummin jalkaisin."
Raoul kiirehti ilmoittamaan kornetille, joka asettui hänen paikalleen. Sitten hän hyppäsi maahan, jätti hevosensa eräälle rakuunalle ja tarttui iloissaan d'Artagnanin käsivarteen. Toinen oli katsellut hänen kaikkia liikkeitään tyytyväisenä asiantuntijana.
"Ja sinä tulet Vincennesistä?" aloitti hän.
"Niin, herra chevalier."
"Kardinaali...?"
"On kovin sairaana; sanotaanpa hänen jo kuolleenkin."
"Oletko hyvissä väleissä herra Fouquetiin?" kysyi d'Artagnan, halveksivalla olkapäiden kohautuksella ilmaisten, että Mazarinin kohtalo ei häntä suurestikaan liikuttanut.
"Herra Fouquetiin?" toisti Raoul. "En tunnekaan häntä."
"Sen pahempi, sen pahempi, sillä uusi kuningas koettaa aina hankkia itselleen puoluelaisia."
"No, kuningas on minulle kyllä suosiollinen", vastasi nuori mies.
"En puhu kruunusta", selitti d'Artagnan, "vaan kuninkaasta... Kardinaalin muuttaessa toiseen elämään on Fouquet kuningas. Sinun pitää laittautua hyviin kirjoihin Fouquetin seurueessa, ellet tahdo homehtua koko ikääsi niinkuin minä olen homehtunut... Tosin sinulla onneksi on muita suojelijoita."
"Ensiksikin herra prinssi."
"Hän ei kelpaa enää, ystäväiseni."
"Ja kreivi de la Fère."
"Atos! Niin, se on toista; Atos kyllä... jos tahdot luoda itsellesi hyvän uran Englannissa, niin et voi kääntyä pätevämmän suosittajan puoleen. Voinpa ilman liikanaista turhamaisuutta sanoa sinulle, että minullakin on jonkun verran vaikutusvaltaa Kaarle II:n hovissa. Siinä sitä on kuningas kerrakseen!"
"Ah!" huoahti Raoul teeskentelemättömän uteliaasti kuten jalosukuinen nuorukainen ainakin, joka kuulee itse kokemuksen ja urhoollisuuden haastavan.
"Niin, kuningas, joka tosin huvittelee, mutta kuitenkin on osannut ottaa miekan käteensä ja oppinut pitämään hyödyllisiä miehiä arvossa. Atos on Kaarle II:n suosiossa. Siirry sinne palvelukseen ja anna palttua näille viheliäisille veronkantajille, jotka varastavat yhtä hyvin ranskalaisilla käsillä kuin italialaisillakin hyppysillä; heitä hiiteen haikaileva pikku kuningas, jonka hallitus tulee samanlaiseksi kuin Frans II:n. Tunnetko historiaa, Raoul?"
"Kyllä, herra chevalier."
"Niin ollen tietänet, että Frans II:lla oli aina korvasärky."
"Ei, sitä minä en tiennyt."
"Että Kaarlo IV:llä oli aina päänkivistys?"
"Vai niin!"
"Ja Henrik III:lla aina vatsanpuruja."
Raoul alkoi nauraa.
"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa katsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan päivän mittaan karjaise: Ventre-saint-gris! tai: Corboeuf! -- ei lausahda mitään herättävää!"
"Siitäkö syystä te heititte palveluksen, herra chevalier?" kysyi Raoul.
"Siitä."
"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te ette tavoita menestystä!"
"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla", vastasi d'Artagnan keveästi. "Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta."
Raoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi. Gascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran aina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä nurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja d'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään yhdessä.
D'Artagnan huomasi hänen hämmästyksensä.
"Ja sitten, kai isäsi on kertonut sinulle, että käväisin Englannissa?"
"Kyllä, herra chevalier."
"Ja että siellä minua kohtasi onnellinen sattuma?"
"Ei, monsieur, siitä en ole tiennyt."
"Niin, muuan hyvä ystävä, hyvin ylhäinen mies, Skotlannin ja Irlannin varakuningas, auttoi minua perinnölle."
"Perinnölle?"
"Pyöreähkölle."
"Niin että te olette nyt rikas?"
"Hm..."
"Kaikesta sydämestäni onnittelen teitä."
"Kiitos... Katsohan, tuossa taloni."
"Grève-torin[34] laidassa."
"Niin; sinä et pidä tästä seudusta?"
"Päin vastoin; täältä on kaunis näköala virralle... Sepä on todellakin sievä vanhanaikainen talo!"
"Pyhän Neitsyen kuva nimeltään, vanha krouvi, jonka olen kahdessa päivässä muuttanut asuinrakennukseksi."
"Mutta krouvihan on vielä auki?"
"Tottahan toki!"
"Ja missä te asutte?"
"Minä asun Planchetin luona."
"Tehän sanoitte juuri äsken: Kas tuossa taloni."
"Niin sanoinkin, sillä se on todella minun... olen ostanut sen."
"Ahaa!" äännähti Raoul.
"Se tuottaa kymmenen prosenttia, hyvä Raoul; lyö leiville!... Ostin talon kolmestakymmenestätuhannesta livrestä: siinä on puutarha Mortellerie-kadun puolella; krouvihuoneistosta, johon kuuluu alakerta, maksetaan vuokraa tuhannen livreä; yläkerran ullakosta saan viisisataa livreä."
"Älkää nyt!"
"Aivan totta."
"Ullakosta viisisataa livreä vuokraa? Mutta eihän siellä voi asua?"
"Ei siellä asutakaan; mutta näethän, että kaksi ullakon ikkunaa on Grève-torin puolella?"
"Niin kyllä, monsieur."
"No niin, joka kerta kun teilataan, hirtetään, ruhjotaan pyörällä tai poltetaan, nuo molemmat ikkunat saavat vuokraajansa kahdestakymmenestäkin pistolista."
"Uh!" sanoi Raoul inhoten.
"Se on tympäisevää, eikö totta?" virkkoi d'Artagnan.
"Uh!" toisti Raoul.
"Se on tympäisevää, mutta niin on asia... Meidän töllistelevät pariisilaisemme ovat toisinaan ihan ihmissyöjiä. Minä en voi käsittää, että ihmiset, kristityt ihmiset antautuvat sellaisiin keinotteluihin."
"Olette oikeassa."
"Minä puolestani", jatkoi d'Artagnan, "jos asuisin tuossa talossa, tukkisin mestauspäivinä avaimenreiätkin; mutta minäpä en asu siinä."
"Ja te olette todella saanut ullakon vuokratuksi viidestäsadasta livrestä?"
"Niin, kapakoitsijan raakimukselle, joka sitten puolestaan vuokraa sitä tuollaisiin tilaisuuksiin... Sanoin siis viisitoistasataa livreä."
"Se on luonnollinen rahan korko, viiden prosentin mukaan."
"Aivan oikein. Mutta on vielä piharakennus: varastoaittoja, pari ulkohuonetta ja kellareita, joita talvisin tosin haittaa tulvavesi, -- kaksisataa livreä; lopuksi puutarha, joka on hyvin kaunis, kun sen istutukset saavat oivallista siimestä, ulottuessaan Saint-Gervaisin ja Saint-Protaisin kirkon muureihin ja pääportaille asti, -- kolmetoistasataa livreä."
"Kolmetoistasataa livreä! Sehän on ruhtinaallista!"
"Sen jutun laita on seuraava: Epäilen pahoin, että muuan seurakunnan kanunki (ne kun ovat aina rikkaita kuin Kroisos) on vuokrannut lymyisen puutarhan huvituksiaan varten. Vuokralainen on ilmoittanut olevansa joku Godard. Nimi on joko tekaistu tai todellinen; jälkimmäisessä tapauksessa hän on kanunki, edellisessä taasen tuntematon henkilö, josta minun ei tarvitse tietää sen enempää. Hän maksaa vuokran aina etukäteen. Juuri sinut tavatessani oli muuten johtunut mieleeni, että pitäisi vielä ostaa muuan Baudoyer-aukion puolella sijaitseva talo, jonka takaosa liittyy minun puutarhaani; siitä tulisi yhteensä uhkea kiinteistö. Sinun rakuunasi häiritsivät minua niissä mietteissäni. No, poiketkaamme nyt Vannerie-kadulle, lähteäksemme suoraa päätä Planchetin luo."
52
D'Artagnanin opetus.
D'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka maustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli ulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen oloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden jäljiltä.
D'Artagnan johti puheen takaisin Raoulin tulevaisuuteen.
"Isäsi pitää sinua lujilla?" aloitti hän.
"Oikeudenmukaisesti, herra chevalier."
"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla hiukan umpikourainen rahoista?"
"Hän antaa minulle kuninkaallisella kädellä, herra d'Artagnan."
"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin puutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä."
"Hyvä herra d'Artagnan..."
"Sinä kai pelaat hiukan?"
"En milloinkaan."
"Sitten sinulla on onnea naisten parissa... Sinä punastut... Kas nyt pikku Aramista!... Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi kuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta. Niin, mutta -- uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa niille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus, Raoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani piiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan kaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat retkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' -- mutta eipä vain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! Mordioux, sellaista ei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen."
"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja tuskin kuitenkaan tunnette häntä."
"Minäkö! Kuulehan, Raoul, -- paina tarkoin mieleesi, mitä sanon: ennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee. Kardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän voi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan."
"Edelleen?"
"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille, jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo habsburgilaiset espanjattaret,[35] minä."
"Edelleen?"
"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon menee hyvinkin viisi souta päivässä."
"Voi, älkää puhuko noin!"
"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään, mitä se minuun kuuluu?"
"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa kuninkaasta... Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.
"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! Pardieu, isäsi on kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu syvälle."
"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin muut köyhyys!"
"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää; olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään totuuden."
"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?"
"Sano minun perässäni: 'Mazarin oli kelmi'."
"Hän on nyt kenties juuri kuollut."
"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: oli; jos en toivoisi hänen olevan vainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano se nyt ystävyydestä minua kohtaan."
"Eipä minulla ole mitään sitä vastaan."
"Sano siis!"
"Mazarin oli kelmi", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka kasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.
"Maltas hiukan", pyysi viimemainittu. "Olet virkkanut esilauseen, mutta nyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni: 'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'"
"Chevalier!"
"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut kaipaamaan Mazarinia."
Nauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen sanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.
"Kirje herra d'Artagnanille", ilmoitti hän.
"Kiitos... Kah!" huudahti muskettisoturi.
"Kreivin käsialaa", sanoi Raoul.
"Niin, totisesti."
D'Artagnan avasi kirjeen.
"Rakas ystävä", kirjoitti Atos, "minua on pyydetty kuninkaan käskystä tavoittamaan sinua..."
"Minua!" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään pöydälle.
Raoul otti kirjeen ja luki ääneen jatkon:
"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän odottaa sinua Louvressa."
"Minua!" kertasi muskettisoturi toistamiseen.
"Hei hei", sanoi Raoul.
"Ho hoo", vastasi d'Artagnan. "Mitä tämä merkitsee?"
Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä kerran.
"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen", tuumi hän.
"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista palvelijaa kuin te olette?"
"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta, Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa, miten sitä sanoisikaan."
"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?"
"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton... Kuinka mielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa neljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi mikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat... Oi, Raoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja kuningattarien luottamuksia, -- niin kauan kuin et ole nähnyt kahden kardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin kauan kun et... Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy erota, Raoul."
"Miten tuon sanottekaan minulle! Noin totinen sävy!"
"Ka, sen tämä asia sietääkin... Kuulehan, minulla on tärkeä asia sinulle."
"Sanokaa vain, herra d'Artagnan."
"Muista heti ilmoittaa isällesi, että olen matkustanut."
"Mitä! Poisko matkustatte?"
"Tietysti, pahus vieköön!... Sanot minun lähteneen päätähavin Englantiin, asuakseni pikku maatalossani."
"Englantiin! Te!... Mutta kuninkaan käsky?"
"Huomaanpa sinut yhä vain yksinkertaisemmaksi: luuletko aivan tosissasi, että minä ihan tieten tahtoen laittaudun tästä Louvreen ja antaudun tuon kruunatun sudenpennun kynsiin?"
"Sudenpentu! kuningas? Oletteko järjiltänne, herra chevalier?"
"Päinvastoin, en ole koskaan ollut paremmin järjilläni kuin juuri nyt. Sinä et oivalla, mitä hän tahtoo minusta, tuo Ludvig Hurskaan arvoisa poika! Mutta, mordioux, se onkin politiikkaa... hän ihan yksinkertaisesti aikoo toimittaa minut Bastiljiin."
"Minkätähden?" huudahti Raoul aivan kauhuissaan kuulemastansa.
"Sen johdosta, mitä hänelle eräänä päivänä haastoin Bloisissa... kiivailin silloin, ja hän muistaa sen."
"Mitä hänelle sanoitte?"
"Että hän oli pelkuri, vetelys, nauta."
"Voi, hyvä Jumala!..." hirmustui Raoul; "onko mahdollista, että sellaisia sanoja kirposi kieleltänne?"
"En kenties puhunut juuri kirjaimellisesti siten, mutta ajatus oli sama."
"Mutta kuningas olisi vangituttanut teidät heti?"
"Kellä? Minullahan oli muskettisoturien päällikkyys; hänen olisi ollut pakko käskeä minun retuuttaa vankilaan itseni, siihen en olisi mitenkään suostunut, olisin noussut vastarintaan jommassakummassa ominaisuudessa... Ja sitten siirryin Englantiin... ei näkynyt enää d'Artagnania... Nyt on kardinaali kuollut tai kuolemaisillaan, on kuultu minun tulleen Pariisiin, minut tahdotaan siepata kiinni."
"Kardinaali oli siis teidän suojelijanne?"
"Kardinaali tunsi minut; hän tiesi minusta erityisiä yksityispiirteitä ja minä samaten hänestä: me pidimme toisiamme molemminpuolisesti arvossa... Ja luovuttaessaan sitten sielunsa paholaiselle hän tietenkin on kehoittanut Itävallan Annaa toimittamaan minut hyvään säilyyn. Menehän siis kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut; hyvästi!"
"Rakas herra d'Artagnan", sanoi Raoul ihan järkkyneenä, vilkaistuaan ulos ikkunasta, "te ette voi edes paeta."
"Kuinka niin?"
"Tuolla alhaalla näkyy joku sveitsiläisupseeri odottavan teitä."
"Entä sitten?"
"Hän tietysti vangitsee teidät."
D'Artagnan purskahti raikuvaan nauruun.
"Oh, tiedän kyllä, että jos asetutte vastarintaan ja antaudutte taisteluunkin, te suoriudutte voittajana. Mutta se on kapinaa, ja te olette itse upseeri, joten tiedätte, mitä sotakuri merkitsee."
"Peijakkaan poika! Sitä kasvatusta, sitä todistelukykyä!" murisi d'Artagnan.
"Hyväksyttehän käsitykseni?"
"Tietenkin. En menekään kadulle, missä tuo taulapää odottelee, vaan livahdan koreasti takaportaista. Minulla on onneksi hyvä hevonen tallissa; ratsastan sen ensin pakahduksiin, siihen minulla on varoja, ja ratsun toisensa jälkeen revähdyttäen pääsen yhdessätoista tunnissa Boulogneen; tie on tuttu... Älä sano isällesi muuta kuin yksi seikka."
"Mitä niin?"
"Että... se minkä hän hyvin tietää on Planchetin tallessa yhtä viidennestä vailla, ja että..."
"Mutta, rakas herra d'Artagnan, ajatelkaa sentään vielä: jos pakenette, niin teitä vastaan tehdään kaksikin hankalaa väitettä."
"Mitä muka sanotaan, ystäväiseni?"
"Ensiksikin, että olette pelännyt."
"Hoo, kuka niin sanoo?"
"Kuningas ensimmäisenä."
"No niin, mutta... hän puhuu silloin totta. Minua peloittaa."
"Toiseksi väitetään, että tunnette itsenne syylliseksi."
"Syylliseksi! Mihinkä?"
"Niihin rikkomuksiin, joita viaksenne luetaan."
"Sekin on totta... Ja sinä siis neuvot minua lähtemään teljettäväksi Bastiljiin?"
"Kreivi de la Fère neuvoisi teille samaa kuin minäkin."
"Perhana, sen kyllä tiedän", virkkoi d'Artagnan miettivästi; "sinä olet oikeassa, minä en pääse tästä. Mutta jos minut todella pistetään suoraa päätä tyrmään?"
"Me vapauttaisimme teidät sieltä", sanoi Raoul säveän levollisesti.
"Mordioux!" huudahti d'Artagnan tarttuen hänen käteensä, "sinäpä lausuit sen urheaan tapaan; tuo on ilmettyä Atosta! No niin, minä menen. Älä unohda viimeistä ohjettani."
"Yhtä viidennestä vailla", sanoi Raoul.
"Niin. Sinä olet kunnon poika, ja tahdonkin, että lisäät vielä yhden seikan tuohon viimeiseen."
"Sanokaa vain!"
"Se on se, että jos teidän ei onnistu nykäistä minua Bastiljista ja minä kuolen sinne -- sellaista on nähty --, jos minusta siis tulee ilkeä vanki, tähän asti toki oltuani siedettävä ihminen, lahjoitan siinä tapauksessa kolme viidennestä sinulle ja neljännen isällesi."
"Chevalier!"
"Mordioux, jos haluatte sitä käyttää messujen luetuttamiseen sieluparkani hyväksi, niin sehän on teidän vallassanne."
Sen sanottuaan d'Artagnan otti seinältä hankkiluksensa, kiinnitti miekan kupeelleen, sieppasi hatun, jonka sulka oli ihan uutukainen, ja ojensi kätensä Raoulille, joka syöksähti hänen syliinsä.
Myymälään päästyänsä hän loi silmäyksen puotipalvelijoihin, joissa kohtaus herätti jonkunlaisen levottomuuden häiritsemää ylpeyttä, ja pisti kätensä rusinalaatikkoon, ennen kuin astui upseeria kohti, joka järkkymättömänä odotteli oven edustalla.
"Ahaa, tuttua väkeä!... Tehän siinä olettekin, herra von Friedisch!" huudahti muskettisoturi iloisesti. "Kas, kas, ystäviä siis vangitaan?"
"Vangitaan!" äännähtivät kauppa-apulaiset keskenään.
"Se olemas minä", lausui sveitsiläinen. "Hyvä päivä, monsir d'Artagnan!"
"Pitääkö minun luovuttaa miekkani? Sanonpa teille, että se on pitkä ja raskas: jättäkää se minulle Louvreen asti, -- tunnen oloni kovin kömpelöksi kaduilla ilman säilää, ja vielä kohelommaksi joutuisitte te kahden kantajana."
"Kuningas ei sanomas", vastasi sveitsiläinen; "bitägä deitän miekka."
"No, hyvä; siinä kuningas osoitti mieluista kohteliaisuutta. Lähtekäämmekin siis vain kiireesti."
Hra von Friedisch ei ollut luonnostaan puhelias, ja d'Artagnanilla oli niin paljon ajattelemista, että hän haipui puheluluonnostaan. Planchetilta ei ollut pitkä matka Louvreen; kymmenessä minuutissa tultiin perille. Alkoi jo olla pimeä.
Herra von Friedisch tahtoi mennä sisään vahtiportista.
"Ei", esteli d'Artagnan, "siten menetämme aikaa; menkäämme pikku portaista."
Sveitsiläinen noudatti d'Artagnanin neuvoa ja johti hänet Ludvig XIV:n työhuoneen eteiseen.
Siellä hän kumarsi vangilleen ja sanaakaan virkkamatta palasi vartiopaikalleen.
53. Kuningas
D'Artagnan ei ollut ehtinyt ihmetellä, miksi häneltä ei ollut otettu pois miekkaa, kun jo työhuoneen ovi avautui ja kamaripalvelija huusi:
"Herra d'Artagnan!"
Muskettisoturi suoristausi paraatiasentoon ja astui sisään uljas ilme silmissään, otsa tyynenä ja viikset kierrettyinä jäykiksi.
Kuningas istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän ei ollut millänsäkään muskettisoturin astunnan kajahdellessa permantokuutioista, ei edes kääntänyt päätänsä. D'Artagnan eteni ihan keskilattialle, ja huomatessaan, ettei kuningas ollut hänestä tietääkseen, hän varsin hyvin oivalsi sen olevan teeskentelyä, jonkunlaista hankalaa johdantoa selitykselle, jota valmisteltiin. Niinpä hän käänsi selkänsä ruhtinaalle ja alkoi hyvin harrastavasti tarkastaa kattoreunuksen freskomaalauksia ja laen halkeimia.
Tätä kenttäliikettä säesti lyhyt ja äänetön tuuminta:
-- Vai niin, tahdot nöyryyttää minua, -- sinä, jonka olen nähnyt kapalossa, sinä, jonka olen pelastanut kuin oman lapseni, -- sinä, jota olen palvellut kuin Jumalaa, eli palkattomana. Maltas, maltas, kyllä saat nähdä, mihin pätee mies, joka on viheltänyt hugenottien sotalaulua kardinaalille päin silmiä, todelliselle kardinaalille!
Samassa Ludvig XIV kääntyi häneen päin.
"Te siis olette saapunut, herra d'Artagnan", hän sanoi.
D'Artagnan näki liikkeen ja jäljitteli sitä.
"Niin, sire", vastasi hän.
"Hyvä on; olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen laskenut yhteen."
D'Artagnan vain kumarsi vastaukseksi.
-- Tämä on jotensakin kohteliasta, -- ajatteli hän, -- ja siihen ei minulla ole mitään sanomista.
Ludvig piirrälsi rajusti kynällään ja viskasi sen vihaisesti kädestään.
-- Oikein, laittaudu nyt suutuksiin, jotta pääset vauhtiin, -- ajatteli muskettisoturi; -- paremminhan sitten osaan minäkin sovittaa sävyäni: ensimmäisellä kerralla Bloisissa en vielä tyhjentänytkään sydäntäni.
Ludvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi d'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että hyväntahtoisesti.
-- Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli muskettisoturi.
"Monsieur", aloitti kuningas, "te kai tiedätte, että herra kardinaali on kuollut?"
"Olen sitä arvellut, sire."
"Niinmuodoin tiedätte myös, että nyt olen oma herrani"
"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen, kun vain tahtoo."
"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle Bloisissa?"
-- Kas, siinä sitä nyt ollaan, -- ajatteli d'Artagnan, minä en siis erehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin on varsin hyvä vainu.
"Ette vastaa?" virkahti Ludvig.
"Sire, luulen muistavani..."
"Luulette vain?"
"Siitä on pitkä aika."
"Ellette te muista, niin minä kyllä muistan. Te sanoitte minulle seuraavasti, -- kuunnelkaa minua tarkoin."
"Minä olen pelkkänä korvana, sire, sillä keskustelu todennäköisesti kääntyy minulle mielenkiintoiseksi."
Ludvig tähysti muskettisoturia vielä kerran; tämä siveli hattunsa sulkaa, sitten viiksiään, ja odotti pelottomasti.
Ludvig XIV jatkoi:
"Te lähditte palveluksestani, monsieur, lausuttuanne koko totuuden?"
"Niin, sire."
"Toisin sanoen, selitettyänne minulle mitä luulitte todeksi minun ajatus- ja toimintatapani suhteen. Hyvä niinkin. Aloititte huomautuksella, että olitte palvellut sukuani neljäneljättä vuotta ja tunsitte väsymystä."
"Niin, sen kyllä sanoin, sire."
"Ja sitten tunnustitte, että väsymys oli vain veruke, -- että todellisena syynä olikin tyytymättömyys."
"Olin tosiaan tyytymätön, mutta se mieliala ei tietääkseni ole missään tullut ilmi; jos rohkeana miehenä puhuinkin avonaisesti teidän majesteetillenne, en ole kenenkään muun seurassa edes ajatellut silloin lausumaani suuntaan."
"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen. Lausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte vastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se totta?"
"Kyllä, sire, totta niinkuin se, mitä minä siihen sanoin."
"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän tarpeeseeni...' Älkää puolustelko, minä pyydän... Se oli aivan luonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra d'Artagnan."
"Sire... säästellyt!... mitätön sotilas kuningasta!"
"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon tarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle: 'Eroni... heti paikalla!'"
D'Artagnan puri viiksiään.
"Se on totta", hän mutisi.
"Te ette imarrellut minua ahdinkoni aikana", lisäsi Ludvig XIV.
"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira ovenne edessä, -- hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."
"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän olisi tullut kohditella minua... Mitä näittekään moitittavaa kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?... Tai sanokaamme pikemmin... että hän ei ottanut puolisokseen neiti de Mancinia?"
Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän katseen.
-- Kah, kah! -- ajatteli jälkimmäinen; -- eipä hän ole ainoastaan muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!
"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että ihmistä... Mutta, herra d'Artagnan... se heikkous... sillä tehän katsoitte sitä heikkoudeksi?"
D'Artagnan ei vastannut.
"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, -- kohottaessaan ja tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs, niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut minua?"
"Sire..."
"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."
D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.
"Lienette sittemmin harkinnut?" aloitti Ludvig XIV jälleen.
"Mitä niin, sire?" kysyi d'Artagnan kohteliaasti.
"Kaikkea nyt puheena ollutta, monsieur."
"Kyllä, sire, tietysti..."
"Ja olette kaiketi vain odottanut tilaisuutta, ottaaksenne sananne takaisin?"
"Sire!"
"Minusta tuntuu kuin epäröitsisitte."
"En oikein ymmärrä sitä, minkä sanomisella teidän majesteettinne minua kunnioittaa."
Ludvig rypisti kulmiaan.
"Suokaa minulle anteeksi, sire; minulla on hyvin hidas käsityskyky... oivallan kaikkea vaivalloisesti, -- joskin kerran selville päästyäni säilytän hyvin mielessäni."
"Niin, teillä on nähdäkseni hyvä muisti."
"Melkein yhtä hyvä kuin teidän majesteetillanne."
"Antakaakin minulle siis pian selvyys... aikani on kallista. Mitä olette tehnyt sen jälkeen kun saitte eronne?"
"Olen menestynyt, sire."
"Se on kova sana, herra d'Artagnan."
"Teidän majesteettinne näkyy antavan sille ikävän merkityksen. Tunnen kuningasta kohtaan syvää kunnioitusta, ja jos pitkällinen tottumukseni leiri- ja kasarmielämään saattaakin aiheuttaa esiintymiseeni säädyttömyyttä, on teidän majesteettinne liian korkealla yläpuolellani, loukkaantuaksenne sanasta, joka viattomasti luiskahtaa soturin suusta."
"Tiedänkin tosiaan, että te olette suorittanut loistavan urotyön Englannissa, monsieur. Pahoittelen vain, että te olette rikkonut lupauksenne."
"Minäkö?" huudahti d'Artagnan.
"Epäilemättä... Te vakuutitte pidättyvänne palvelemasta ketään muuta ruhtinasta, kun otitte eron väestäni. Kuitenkin työskentelitte kuningas Kaarle II:n lukuun, ihmeellisellä tavalla siepatessanne kenraali Monkin."
"Suokaa anteeksi, sire, minä työskentelin omaan lukuuni."
"Onnistiko?"
"Niinkuin viidennentoista vuosisadan seikkailijaa."
"Mitä sanotte onnistamiseksi? menestykseksi?"
"Sataatuhatta écua, sire, jotka nyt omistan palkkiona viikon puuhasta, -- kolmin verroin suurempana summana kuin olen kaikkiaan pidellyt viidenkymmenen vuoden mittaan."
"Kaunis erä... mutta teillähän lienee kunnianhimoa?"
"Minulla, sire? Jo neljännestä pidin aarteena, ja vakuutan teille, etten ajattele pääomani lisäämistä."
"Mitä! Aiotte olla jouten?"
"Niin, sire."
"Hylätä miekkanne?"
"Se on jo tehty."
"Mahdotonta, herra d'Artagnan", sanoi Ludvig päättävästi.
"Mutta, sire..."
"Minä en tahdo sitä", selitti nuori ruhtinas niin vakavalla ja käskevällä äänellä, että d'Artagnan liikahti hämmästyneenä ja rauhattomanakin.
"Salliiko taidan majesteettinne minun virkkaa sanasen vastaukseksi?" kysyi hän.
"Puhukaa."
"Tämän päätöksen tein ollessani köyhä ja puilla paljailla."
"Vaikka niinkin. No!"
"Ja nyt tänä päivänä, kun toimellisuudella olen saanut huolettoman aseman, teidän majesteettinne riistäisi minulta vapauteni, tuomitsisi minut kokemaan kovaa, kun voin elää mukavasti?"
"Sopiiko teidän, monsieur, tutkistella minun tarkoituksiani ja vetää minua tilille?" sanoi Ludvig melkein vihaisesti; "kuka on teille sanonut, mitä minä teen ja miten teidän käy?"
"Sire", vastasi muskettisoturi rauhallisesti, "suorapuheisuus ei nähtävästi enää olekaan keskustelumme ohjeena niinkuin sinä päivänä, jolloin selitimme kantaamme Bloisissa."
"Ei, monsieur, kaikki on muuttunut."
"Onnittelen teidän majesteettianne siitä vilpittömästi, mutta..."
"Mutta te ette usko sitä?"
"Minä en ole mikään suuri valtiomies, mutta minulla on silmää liikeasioissa; se on niissä jokseenkin taattu, ja minä en näe asemaa ihan siinä valossa kuin teidän majesteettinne. Mazarinin hallituskausi on päättynyt, mutta nyt alkaa finanssimiesten valtakausi. Heillä on rahat: teidän majesteettinne ei useinkaan saane niitä nähdäkseen. Noiden nälkäisten susien kynsissä eläminen on nuivaa miehelle, joka on suunnitellut itselleen riippumatonta tulevaisuutta."
Samassa joku koputti työhuoneen oveen; kuningas kohotti ylpeästi päätänsä.
"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän; "herra Colbert tuo minulle raportin. Astukaa sisään, herra Colbert!"
D'Artagnan siirtyi syrjään. Colbert ilmestyi, kädessään papereita ja tuli kuninkaan eteen. On sanomattakin selvää, että gascognelainen käytti tilaisuutta tarkastaakseen ovelalla ja terävällä katseellaan näin esiintyneitä uusia kasvoja.
"Tutkinto on siis toimitettu?" kysyi kuningas Colbertilta.
"Niin, sire."
"Ja tuomarien lausunto...?"
"Se kuuluu, että syytetyt ovat ansainneet omaisuutensa ja henkensä menetyksen."
"Vai niini" sanoi kuningas silmää räpäyttämättä, samalla luoden syrjäkatseen d'Artagnaniin. "Entä teidän mielipiteenne, herra Colbert?"
Colbert vuorostaan silmäsi d'Artagnania. Tämä kiusallinen tarkkaaja pidätti sanat hänen huulilleen. Ludvig XIV oivalsi pulan.
"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tässä on herra d'Artagnan; ettekö tunne herra d'Artagnania?"
Molemmat miehet tähystivät nyt toisiansa, -- d'Artagnan avoimin ja säihkyvin katsein, Colbertilla silmät puoliummessa ja sumeina. Toisen suora rohkeus vaikutti toiseen epämieluisasti; virkamiehen viekas tirkistys oli soturille vastenmielinen.
"Kas, siinä on monsieur, joka teki kauniin kaappauksen Englannissa", virkkoi Colbert keveästi kumartaen d'Artagnanille.
"Ahaa", sanoi gascognelainen, "tehän nappasitte hopean sveitsiläisten nauhuksista, monsieur... Kiitettävää säästäväisyyttä!"
Virkamies oli luullut saavansa muskettisoturin hämilleen, mutta tämä näki hänen lävitseen.
"Herra d'Artagnan", selitti kuningas, huomaamatta näitä sävyjä, joista ainoakaan ei olisi välttänyt Mazarinin silmää, "tässä on kysymys veronkantajista, jotka ovat kavaltaneet minulta; minä vangitutan heidät ja vahvistan nyt heidän kuolemantuomionsa."
D'Artagnan hätkähti. "Ohoh!" äännähti hän.
"Mitä sanotte?"
"En mitään, sire; sellaiset asiat eivät kuulu minun piiriini."
Kuningas piteli jo kynää, ja hänen kätensä läheni paperia.
"Sire", lausui Colbert puoliääneen, "minun tulee huomauttaa teidän majesteetillenne, että jos esimerkki onkin välttämätön, voi sen täytäntöönpano sentään kohdata vaikeuksia."
"Mitä nyt?" virkahti Ludvig XIV.
"On otettava huomioon", jatkoi Colbert tyynesti, "että veronkantajiin kajoaminen on samaa kuin yli-intendentin viraston hätyyttäminen. Nuo kaksi onnetonta, nuo nyt syyhyn saatetut rikolliset ovat mahtavan miehen erityisiä ystäviä, ja mestauksen tapahtuessa, jonka muuten voisi kaikessa hiljaisuudessa toimittaa Châtelet-vankilassa, epäilemättä syntyy levottomuuksia."
Ludvig punastui ja kääntyi d'Artagnaniin, joka hiljakseen pureskeli viiksiään, säälivästi hymyillen virkamiehelle ja samalla kuninkaallekin, joka niin kauan kuunteli häntä.
Sitten Ludvig XIV tarttui kynään, ja niin nopealla liikkeellä, että käsi vapisi, piirsi hän nimensä molempien Colbertin ojentamien paperien alle. Terävästi katsoen jälkimmäistä kasvoihin hän sitten lausui:
"Herra Colbert, puhuessanne minulle asioista jättäkää niin usein kuin mahdollista sana 'vaikeuksia' pois esityksistänne ja mielipiteistänne, ja mitään älkää sanoko mahdottomaksi."
Colbert kumarsi hyvin nöyryytettynä siitä, että sai muskettisoturin läsnäollessa tällaisen ojennuksen; hän teki lähtöä, mutta halukkaana korvaamaan nolaustansa hän vielä virkkoi:
"Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne, että takavarikkoon tuomittu omaisuus nousee viiteen miljoonaan livreen."
-- Sievoinen summa, -- ajatteli d'Artagnan.
"Joten kassatilini nyt päättyy...?"
"Kahdeksaantoista miljoonaan livreen, sire", vastasi Colbert kumartaen.
-- Lempo soikoon! -- jupisi d'Artagnan, -- onpa se jo komeata!
"Herra Colbert", lisäsi kuningas, "menkäähän parvekkeen kautta, missä herra de Lyonne odottaa, ja käskekää hänen tuoda se kirjelmä, jonka hän on määräyksestäni laatinut."
"Heti paikalla, sire; teidän majesteettinne ei tarvitse minua enää tänä iltana?"
"En, monsieur; hyvästi!"
Colbert poistui.
"Palatkaamme asiaamme, herra d'Artagnan", aloitti Ludvig XIV jälleen niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. "Te näette, että rahakysymyksessä toki on jo huomattava muutos tapahtunut."
"On, nollasta kahdeksaantoista", vastasi muskettisoturi reippaasti. "Kas tätä teidän majesteettinne olisi tarvinnut sinä päivänä, jolloin hänen majesteettinsa Kaarle II tuli Bloisiin! Eivät olisi nämä kaksi valtakuntaa nyt epäsovussa, sillä minun täytyy mainita, että siinäkin näen kompastuskiven."
"Ja minä ensiksikin sanon teille, monsieur, että olette kohtuuton", muistutti Ludvig, "sillä jos Kaitselmus olisi sallinut minun sinä päivänä antaa veljelleni miljoonan, niin te ette olisi lähtenyt palveluksestani ettekä siis myöskään menestynyt, kuten äsken sanoitte... Mutta paitsi tätä tyydytystä on minulla toinenkin, ja minun epäsopuni Ison-Britannian kanssa älköön tuottako teille huolta."
Kamaripalvelija ilmoitti samassa herra de Lyonnen.
"Astukaa sisään, monsieur", sanoi kuningas; "te olette säntillinen, kuten kunnon palvelijan tuleekin. Katsokaamme veljelleni Kaarle II:lle menevää kirjettä."
D'Artagnan heristi korviaan.
"Vain hetkinen, monsieur", sanoi Ludvig huolettomasti gascognelaiselle; "minun on lähetettävä virallinen suostumukseni veljeni Anjoun herttuan ja lady Henrietten Stuartin avioliittoon."
-- Hänpä tuntuu jakelevan minulle puusteja, -- tuumi d'Artagnan kuninkaan vahvistaessa kirjeen allekirjoituksellaan ja lähettäessä pois herra de Lyonnen; -- mutta totisesti tunnustan, että mitä useamman läimäyksen saan, sitä tyytyväisempi olen.
Kuningas saattoi katseellaan herra de Lyonnea, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä; siirrähtipä hänkin kolme askelta ikäänkuin aikoen seurata ministeriänsä. Mutta sen verhot edettyään hän pysähtyi, seisoi tovin alallaan ja palasi muskettisoturin luo.
"Nyt, monsieur", hän sanoi, "jouduttakaamme asia päätökseen. Sanoitte minulle Bloisissa, että te ette ollut rikas."
"Nyt olen, sire."
"Niin, mutta se ei kuulu minuun; teillä on omat varanne, minun rahojani, -- minulla ei ole ollut osuutta vaurastumiseenne."
"En kuitenkaan ymmärrä, mitä teidän majesteettinne suvaitsee sanoa."
"No, pitemmittä puheitta vastatkaa suoraan: tyydyttekö vakinaiseen kahdenkymmenentuhannen livren vuosirahaan?"
"Mutta, sire..." aloitti d'Artagnan silmät suurina.
"Tyydyttekö neljään ratsuun tamineinensa ja tarpeinensa sekä sellaisiin lisävaroihin kuin harkitsette satunnaisten tilaisuuksien ja tehtävien erityisiin menoihin tarvitsevanne? Vai pidättekö parempana, että kaikki määrätään kiinteäksi vuotuiseksi summaksi, -- sanokaamme neljäksikymmeneksituhanneksi livreksi? Vastatkaa!"
"Sire, teidän majesteettinne..."
"Te hämmästytte, se on aivan luonnollista, ja sitä odotinkin; mutta vastatkaa, antakaa kuulua, -- muutoin ei teillä nähdäkseni enää ole sitä nopeata päättäväisyyttä, jota olen aina pitänyt arvossa ominaisuutenanne."
"On varma tosi, sire, että kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa on varsin komea palkka; mutta..."
"Ei mitään muttaa. Kyllä tai ei: onko se kunnollinen hyvitys?"
"Oh, totisesti."
"Siis tyydytte siihen? Sepä hyvä! Onkin parempi, että pidätte eri tiliä ylimääräisistä kuluista; ne saatte järjestää Colbertin kanssa. Siirtykäämme tärkeämpiin asioihin."
"Mutta, sire, sanoinhan teidän majesteetillenne..."
"Että tahdoitte levätä, sen kyllä tiedän; mutta siihen vastasin minä, että se aikomus ei sovellu minun tahtooni,... Minä lienen määrääjä?"
"Niin, sire."
"No hyvä! Teistähän oli taannoin tulossa muskettisoturien kapteeni?"
"Niin, sire."
"Kas tässä valtakirjanne allekirjoitettuna. Panen sen pöytälaatikkooni. Kun tulette takaisin eräältä toimitettavaksenne ajattelemaltani retkeltä, saatte samana päivänä itse ottaa valtakirjan laatikosta."
D'Artagnan epäröitsi vielä ja piti päätänsä kumarassa.
"No, no, monsieur", haastoi kuningas, "teidät nähdessään teitä voisi luulla tietämättömäksi siitä, että hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa[36] hovissa muskettisoturien päällikkö saa arvosijansa Ranskan marskien yläpuolella?"
"Sen tiedän, sire."
"Pitääkö siis uskoa, että te ette luota sanaani?"
"Oh, sire, älkää toki uskoko mitään sellaista!"
"Olen tahtonut näyttää teille, että te, niin hyvä palvelija, olitte menettänyt hyvän isännän; olenko missään määrin vaatimustenne mukainen herraksenne?"
"Se alkaa olla vakaumukseni, sire."
"Ryhdytte siis jälleen palvelustoimiin, monsieur. Teidän komppanianne on ollut hajoamistilassa lähdöstänne saakka, ja miehistö kuljeskelee kaduilla ja mellastelee kapakoissa, joissa tapahtuu kaksintaisteluita minun ja isäni kielloista huolimatta. Te järjestätte komppanian kuntoon mitä pikimmin."
"Kyllä, sire."
"Te ette enää erkane seurueestani."
"Hyvä!"
"Ja te lähdette mukanani armeijaan, pysytellen telttani välittömässä läheisyydessä."
"Sire", huomautti d'Artagnan, "jos palvelukseni muodostuu tuollaiseksi, ei teidän majesteettinne tarvitse maksaa minulle kahtakymmentätuhatta livreä, sillä minä en tuon ohjelman mukaan tule sitä palkkaa ansainneeksi."
"Minä tahdon, että te voitte esiintyä hoviarvonne mukaisesti; tahdon että saatte pidetyksi hyvää seuraa pöydässänne, -- että muskettikapteeni on huomattava henkilö."
"Ja minä", sanoi d'Artagnan kiivaasti, "en pidä lahjarahoista, minä tahdon ansaita varani! Teidän majesteettinne antaa minulle joutiotoimen, jonka ken hyvänsä hoitaa neljästätuhannesta livrestä."
Ludvig XIV puhkesi nauramaan.
"Olette ovela gascognelainen, herra d'Artagnan; houkuttelette esiin sydämeni salaisuuden."
"Ahaa, teidän majesteetillanne on siis salaisuus?"
"Niin, monsieur."
"No hyvä, silloin otan vastaan tarjoamanne kaksikymmentä tuhatta livreä, sillä minä säilytän sen salaisuuden, ja vaiteliaisuus on näinä aikoina määrättömän kallisarvoista. Suvaitseeko teidän majesteettinne jatkaa nyt?"
"Teidän tulee vetää saappaat jalkaan, herra d'Artagnan ja nousta ratsaille."
"Hetikohta?"
"Kahden päivän kuluessa."
"Sitä parempi, sire, sillä minulla on muutamia asioita järjestettävinä ennen lähtöäni, etenkin jos joudun alttiiksi iskuille."
"Sitä saattaa sattua."
"Siihen on tyytyminen. Mutta, sire, te olette puhunut d'Artagnanin ahneudelle ja kunnianhimolle sekä lopuksi sydämellekin; olette kuitenkin unohtanut erään seikan."
"Minkä siis?"
"Te ette ole puhunut turhamaisuudelle: milloin minusta tulee kuninkaallisen tähdistön ritari?"
"Sellaisesta te välitätte?"
"Jo toki. Ystäväni Atos himmentää minut tähtiloisteellaan."
"Teistä tulee tähdistön jäsen kuukautta myöhemmin kuin olette ottanut kapteenin valtakirjan."
"Ka, ka", virkkoi upseeri unelmoivin silmin, "siis retkeltä suoriuduttuani?"
"Aivan niin."
"Minne teidän majesteettinne siis lähettää minut?"
"Tunnetteko Bretagnen seutuja?"
"En, sire."
"Onko teillä siellä ystäviä?"
"Bretagnessa? Ei tietääkseni."
"Sitä parempi! Kykenettekö arvostelemaan linnoitustöitä?"
D'Artagnan hymyili.
"Luulenpa kykeneväni, sire."
"Toisin sanoen, osaatte varmasti eroittaa linnoituksen tavallisista vallituksista, jollaisten rakennuttaminen on sallittua linnanherroille, vasalleillemme?"
"Minä tunnen linnakkeen erilleen vallinsarvesta niinkuin toinen rintahaarniskan piirakasta, sire. Riittääkö se?"
"Kyllä, monsieur. Te siis lähdette matkalle."
"Bretagneen?"
"Niin."
"Yksin?"
"Ihan yksin, edes palvelijaa mukaanne ottamatta."
"Saanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä syystä?"
"Sentähden, että teidänkin olisi hyvä toisinaan pukeutua hienon perheen lakeijaksi, monsieur. Teidän ulkomuotonne on hyvin tunnettu Ranskassa, herra d'Artagnan."
"Ja sitten, sire?"
"Sitten kuljeskelette ympäri Bretagnea ja tutkitte maakunnan linnoituksia huolellisesti."
"Rannikolla?"
"Ja saarillakin."
"Vai niin?"
"Te aloitatte Belle-Isle-en-meristä."
"Joka kuuluu herra Fouquetille?" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi sävyltään ja kohottaen terävän katseensa kuninkaaseen.
"Lienette oikeassa, monsieur; Belle-Islen omistanee tosiaan herra Fouquet."
"Teidän majesteettiinne tahtoo siis tietää, onko Belle-Isle vankka paikka?"
"Niin."
"Ovatko sikäläiset varustukset uusia vai vanhoja?"
"Aivan niin."
"Ja sattuvatko yli-intendentin aseistetut alustalaiset olemaan niin lukuisia, että voivat vastata linnoitusmiehistöä?"
"Juuri sitä selvitystä pyydän teiltä, monsieur; osasitte asian ytimeen."
"Ja ellei paikkaa linnoiteta, sire?"
"Silloin samoatte Bretagnea kuulostellen ja arvostellen."
D'Artagnan kiersi viiksiään.
"Olen kuninkaan vakooja?" sanoi hän suorasukaisesti.
"Ette vakooja, monsieur!"
"Suokaa anteeksi, sire, onhan minun urkittava teidän majesteettinne lukuun."
"Te menette tiedusteluretkelle, monsieur. Jos muskettisoturieni etunenässä ratsastatte miekka kädessä tarkastamaan jotakuta seutua tai vihollisen asemaa..."
Sen sanan kuullessaan d'Artagnan hätkähti huomaamattomasti.
"Pitäisittekö itseänne silloin vakoojana?" jatkoi kuningas.
"En, en", vastasi d'Artagnan miettiväisenä; "asia saa kokonaan toisen leiman, kun tiedustellaan vihollisen piirissä; silloin ollaan vain sotureita... Ja jos Belle-Isleä linnoitetaan?" hän lisäsi heti.
"Silloin laaditte tarkan asemakaavan linnoituksesta."
"Mutta lasketaanko minua varustusalueelle?"
"Se ei kuulu minuun, se on teidän asianne. Ettekö kuullut, että myönsin erityisiin kuluihinne kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa, mikäli tarvitsette?"
"Totta kyllä, sire; mutta jos siellä ei olekaan linnoittamispuuhia?"
"Silloin palaatte rauhallisesti, ratsuanne rasittamatta."
"Olen valmis, sire."
"Ensi työksenne menette huomenna nostamaan herra yli-intendentiltä ensimmäisen neljänneksen nyt myöntämästäni vuosirahasta. Tunnetteko herra Fouquetia?"
"Hyvin vähän, sire, mutta teidän majesteettinne ei pitäne kovin tarpeellisenakaan, että häneen tutustuisin paremmin."
"Kyllä sentään, monsieur; hän kieltäytyy maksamasta teille rahoja, ja juuri sitä kieltäytymistä tavoitan."
"Vai niin!" vastasi d'Artagnan. "Edelleen, sire?"
"Hänen evättyään te menette nostamaan neljänneksen herra Colbertilta. Onko teillä hyvä hevonen?"
"Erinomainen, sire."
"Paljonko olette maksanut siitä?"
"Sataviisikymmentä pistolia."
"Minä ostan sen. Tässä on osoitus kahdellesadalle pistolille."
"Mutta minä tarvitsen ratsun matkalleni, sire, ja te otatte sen minulta?"
"En suinkaan, vaan lahjoitan sen teille. Mutta kun se on minun eikä enää teidän, olen varma siitä, että te ette säästele sitä."
"Asialla on siis kiire?"
"On peräti."
"Mikä niin ollen pakottaa minut odottamaan kaksi päivää?"
"Kaksi minulle tiettyä seikkaa."
"Se on toista. Hevonen voi kahdeksan päivän taivalluksessa korvata nuo kaksi, ja onhan postihevosiakin varana."
"Ei, ei, kyytilaitoksen käyttäminen voisi pahoin edistää epäluuloja, herra d'Artagnan. Menkää, älkääkä unohtako, että olette minun miehiäni."
"Sire, minä en sitä ole milloinkaan unohtanut! Mihin aikaan ylihuomenna saan lausua teidän majesteetillenne hyvästi?"
"Missä asutte?"
"Tästälähtein tietenkin Louvressa."
"Sitä en tahdo; te pidätte asuntonne kaupungissa, minä maksan siitä. Lähtö tapahtukoon yöllä, sillä teidän tulee poistua kenenkään näkemättä tai ainakaan tietämättä, että liikutte minun asioillani. Ei sanaakaan tästä sivullisille, monsieur."
"Teidän majesteettinne pilaa varoituksellanne kaiken edelläpuhutun."
"Kysyin asuntoanne, sillä minä en aina voi kutsuttaa teitä kreivi de la Fèren välityksellä."
"Asun maustekauppias Planchetin luona Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa."
"Älkää olko paljon liikkeellä, näyttäytykää vielä vähemmän ja odottakaa ohjeitani."
"Minun on kuitenkin mentävä nostamaan rahani, sire!"
"Se on totta; mutta yli-intendentin virastossa käy paljon väkeä, niin että voittekin häivyttäytyä jonoon."
"Minulta puuttuu maksuosoitus palkannostoon, sire."
"Tässä se on."
Kuningas kirjoitti alle. D'Artagnan vilkaisi paperiin varmistuaksensa siitä, että se oli asianmukaisesti laadittu. "Ne ovat rahoja", sanoi hän, "ja ne minä luetutan eteeni."
"Hyvästi, herra d'Artagnan", lisäsi kuningas; "kaiketi olette oikein ymmärtänyt minut?"
"Käsitykseni mukaan teidän majesteettinne lähettää minut Belle-Isle-en-meriin ottamaan selville, miten herra Fouquetin työt edistyvät, siinä kaikki."
"Hyvä; myönnän ennakolta, että voitte joutua vangiksi."
"Enkä joudu", vastasi gascognelainen terhakasti.
"Tai että teidät surmataan", jatkoi kuningas.
"Vaikeata uskoa, sire."
"Edellisessä tapauksessa te ette puhu, jälkimmäisessä ei mikään paperinne kieli."
D'Artagnan kohautti kursailemattomasti olkapäitänsä ja kumarsi hyvästiksi kuninkaalle, itsekseen tuumien:
-- Englantilaista sadetta jatkuu, jääkäämme räystään alle!