120
Aramiksen kirjeenvaihtoa.
Olemme nähneet de Guichen asiain, itse kreivin aavistamatta syytä tähän äkilliseen muutokseen, odottamattomasti kääntyneen parempaan päin. Oivaltaen Madamen kehoituksen oli Raoul poistunut välttääkseen häiritsemästä tätä selvitystä, jonka seurauksia hän ei laisinkaan arvannut, mennen puhuttelemaan puutarhaan hajaantuneita hovineitoja.
Tällävälin lueskeli kammioonsa palannut Lotringin junkkari kummissaan de Wardesin kirjettä, joka hänelle kertoi tai oikeammin kamaripalvelijansa kädellä kerrotutti Calaisissa saadusta miekaniskusta kaikkine seikkailuun kuuluvine yksityiskohtineen. Lisäksi häntä kehoitettiin siinä ilmoittamaan de Guichelle ja Monsieurille, mitä tässä seikkailussa saattoi olla erityisemmin ikävää näille kummallekin. De Wardes koetti varsinkin tehostaa, kuinka kiihkeästi Buckingham rakasti Madamea, ja lopetti kirjeensä vakuutuksella, että tämä intohimo varmastikaan ei ollut jäänyt vastatunnetta vaille.
Lukiessaan tämän viimeisen kohdan junkkari kohautti olkapäitänsä. Näyttipä de Wardes tosiaankin olevan asioista aivan jäljessä. Hän ei vielä ollut Buckinghamia edempänä!
Junkkari heitti paperin olkansa yli läheiselle pöydälle, halveksivasti ajatellen:
-- Tämä on tosiaan ihan uskomatonta. Tuo de Wardes-rukka on kuitenkin älykäs mies, mutta eipä sitä tästä luulisi. Niin sitä maaseudulla homehtuu. Lempo periköön tuon houkkion, jonka piti kirjoittaa minulle tärkeistä asioista ja sepusteleekin tuollaisia typeryyksiä. Mokoman tyhjänpäiväisen kirjeen asemesta olisin hyvinkin keksinyt tuolla ulkona Viisikulmiolla jonkun pikku vehkeilyn, saattaakseni jonkun naisen puheenalaiseksi, toimittaakseni ehkä miekanpiston jollekulle herralle ja huvittaakseni jutulla Monsieuria kolme kokonaista päivää! Hän katsoi kelloaan.
"Nyt", jupisi hän, "on jo myöhäistä. Kello yksi aamulla: kaikki ovat varmaankin palanneet linnaan, viettääkseen lopun yötä kuninkaan luona. Olen haipunut jäljiltä, ja jollei ihan harvinaista onnenpotkausta esiinny..."
Ja niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen lähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään osaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen palveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies saatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti, jotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.
-- No ihme ja kumma! -- ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; -- Jumala minut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa olekin se salaisuuteni!
Ja hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle tunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta tullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka säteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan, vaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään. Junkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten oli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut olla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi syrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia hätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän puutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten katseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.
Hän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä näköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti, jonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan menetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan hiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta tuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli kuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen taakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei hetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä saavuttaa hänet.
Niin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa olisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä päinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille kahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi yli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen tavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa. Kohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden pakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi sellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet toki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse kuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli rahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari niinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka vastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että herrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista pahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja lausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla vastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin junkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään pienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja kerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.
"Kah, monsieur", sanoi hän, "te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä suuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että kuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa."
"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin asioista, läksin matkalle."
"Onko Pariisissa rauhallista?"
"Täydellisesti. Pariisi otti aivan tyynesti vastaan viime verotuksen."
"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen kuin tulitte ottamaan osaa juhliimme."
"Tulen kuitenkin tosiaan hiukan myöhään. Käännynkin teidän puoleenne kysymyksellä, onko kuningas ulkona vai linnassa ja voinenko tavata häntä tänä iltana vai pitääkö odottaa huomiseen."
"Olemme kadottaneet kuninkaan näkyvistämme puolisen tuntia sitten", selitti junkkari.
"Ehkä hän on Madamen luona?" kysyi Fouquet.
"Madamen luona? Sitä en luule, sillä tapasin juuri Madamen, joka meni huoneisiinsa pikku portaista; ja jollei se herrasmies, joka juuri äsken kulki ohitsenne, ollut kuningas itse..."
Junkkari odotti, toivoen täten saavansa tietää takaa-ajamansa herrasmiehen nimen.
Mutta olipa Fouquet tuntenut de Guichen tahi ei, hän vastasi vain:
"Ei, monsieur, hän ei ollut kuningas."
Pettyneenä junkkari kumarsi hyvästiksi, mutta samalla vielä kerran vilkaistuaan ympärilleen ja huomattuaan herra Colbertin eräässä ryhmässä, hän lisäsi:
"Kas, herra yli-intendentti, tuolla puiden alla on joku, joka voi antaa teille tarkempia tietoja kuin minä."
"Kuka?" kysyi Fouquet, jonka heikko näkö ei kyennyt tunkemaan varjon läpi.
"Herra Colbert", vastasi junkkari.
"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja kantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?"
"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille huomista varten."
"Kiitos, monsieur."
Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.
"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan, monsieur, uskotteko onneenne?"
"En", vastasi Fouquet alakuloisesti.
"Ja miksi ette?"
"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo... Olen noussut niin korkealle... Tiedätte tunnuslauseeni: Quo non ascendam. Minä olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua. Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on inhimillisestä edistyksestä poikkeava."
Aramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.
"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte", virkkoi hän, "niin ehkä pelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua todellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna. Se on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan oikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin kokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos ne sattuisivat minulle itselleni."
"Hyvä kirkkoruhtinas", nauroi Fouquet, "minun salaisuuteni ovat liian lihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin maailmallinen."
"Pyh! Ripityksenä?"
"Oh, minä punastelisin liikaa, jos te olisitte rippi-isäni!" Ja Fouquet huokasi.
Aramis katseli häntä jälleen ilmaisematta ajatuksiaan muulla tavoin kuin mykällä hymyllään.
"Kyllähän varovaisuus on suuri hyve", virkkoi hän sitten.
"Hiljaa!" varoitti Fouquet. "Myrkyllinen matelija on nyt tuntenut minut ja tulee tänne päin."
"Colbert?"
"Niin; väistykää syrjään, hyvä d'Herblay, -- en tahdo, että se myyrä näkee teidät seurassani. Hänessä syntyisi nurjaa mieltä teitä kohtaan."
Aramis puristi hänen kättänsä.
"Tarvitsenko minä hänen ystävyyttään", virkkoi hän, "kun minulla on teidät!"
"Emme tiedä kuinka pitkäksi aikaa", vastasi Fouquet surumielisesti.
"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa", lausui Aramis tyynesti, "me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai uhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet, miksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä suvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette sensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?"
"Madamenko?" virkkoi yli-intendentti muistelustaan hajamielisenä.
"Niin kylläkin... Madamen."
"Muistattehan", jatkoi Aramis, "että meille on ilmoitettu Madamen päässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi luullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista, että uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä. Tällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa. Käykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä liittolainen."
"Mutta", epäröi Fouquet, "oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät tällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?"
"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta eilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani."
"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla olemaan esittelyvälinekin -- kaksi komeata vanhanaikaista kameaa timanttikehyksessä."
"Olen ne nähnyt, -- kerrassaan upeita ja ruhtinaallisia."
Heidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.
"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen Fouquetille kirjeen.
"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle", sanoi lakeija hiljaa, pistäen kirjelapun Aramiksen käteen.
Ja kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan väliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.
Nähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet säpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja, käsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä seuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:
'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'
Siinä kaikki.
Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan tätä tärkeätä asiakirjaa.
Fouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.
Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella -- mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin -- seuraavan tiedonannon:
'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.
Pitäkää silmällä neiti de la Vallièrea.'
Ei sanaakaan Madamesta.
Aramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet taasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.
"Monseigneur!" virkkoi Aramis, koskettaen häntä käsivarteen.
"Noh?" kysyi Fouquet.
"Juolahti mieleeni ajatus. Tunnetteko la Vallière-nimistä neitosta?"
"En tosiaankaan!"
"Koettakaahan muistella."
"Kah, niin, hän lienee Madamen seuranaisia."
"Varmaankin sama."
"Entä sitten?"
"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä iltana."
"Mitä ihmettä?"
"Ja lisäksi teidän on lahjoitettava kameanne sille tyttöselle."
"Jopa nyt jotakin!"
"Te tiedätte, monseigneur, että voitte luottaa neuvoihini."
"Mutta näin odottamatta..."
"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu la Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de Bellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua."
"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä", huudahti Fouquet vilkkaasti; "minkä nimen lausuittekaan!"
"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että tietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä myöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea."
"Käyn kenen luona vain haluatte", vastasi Fouquet, paratiisi sydämessään.
"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan matkalainen", hillitsi Aramis. "Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen joukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät ja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies."
Colbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden hovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä, niin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.
"Jos Lafontaine olisi saapuvilla", huomautti Fouquet hymyillen, "niin tässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa Sammakosta, joka tahtoi pullistautua härän kokoiseksi."
Colbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä, keveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo neljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi kierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.
"Ohoh", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, "se hylky aikoo pyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten lyhtyjensä maksamiseksi."
Colbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi. Fouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.
"No, monseigneur", kysyi Colbert, "mitä sanovat silmänne? Onko meillä hyvää aistia?"
"Erinomaisesti", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan vähäisintäkään ivaa.
"Oh", virkkoi Colbert ilkeästi, "te osoitatte suopeutta... Me olemme köyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan verrattavissa."
"Totta kyllä", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia läsnäolijoita.
"Minkäpä sille voi, monseigneur", jatkoi Colbert. "Olemme puuhanneet vähäisten varojemme mukaisesti."
Fouquet teki hyväksyvän liikkeen.
"Mutta", pitkitti Colbert, "teidän loistonne arvoista, monseigneur, olisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä puutarhoissanne... noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet kuusikymmentä miljoonaa."
"Kuusikymmentäkaksi", oikaisi Fouquet.
"Sitä paremmalla syyllä", tarrasi Colbert. "Se olisi tosiaan suurellista."
"Mutta luuletteko, monsieur", kysyi Fouquet, "että kuningas suvaitsisi ottaa kutsuni vastaan?"
"Kah, sitä en epäile", vakuutti Colbert innokkaasti; "menenpä siitä takuuseenkin."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Fouquet. "Voin siis luottaa kannatukseenne?"
"Tietysti, monseigneur."
"Tahdon ajatella asiaa", lupasi Fouquet.
"Suostukaa, suostukaa!" kuiskasi Aramis kiihkeästi.
"Tahdotte ajatella?" toisti Colbert.
"Niin", vastasi Fouquet, "harkita, milloin olisi soveliainta esittää kutsuni kuninkaalle."
"No, heti tänä iltana, monseigneur, tänä iltana se käy päinsä."
"Sovittu", virkkoi yli-intendentti. "Messieurs, haluaisin kutsua teidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on hän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta."
Joukosta kuului ilahtunutta sorinaa. Fouquet hyvästeli ja läksi.
"Viheliäinen öykkäri!" jupisi Colbert. "Suostut sellaiseen, vaikka tiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa."
"Syöksitte minut turmioon", kuiskasi Fouquet Aramikselle.
"Minä pelastin teidät", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan portaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.
121
Järjestykseen piintynyt virkamies.
Haluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas vetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa keskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme selostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan kaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki kaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita hiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet sijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja seppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta kohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren kuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de Tonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä -- eikö siinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle päästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja tulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin eteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että kuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen kuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la Vallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet Henriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen innokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla hivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi, mutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt levottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli ajattelematta yllämainitusta seikkailusta.
Mutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa laittautuessaan kysyi:
"No, Saint-Aignan, sinä kaiketi tiedät, millainen neiti de la Vallière on?"
"En ainoastaan, mikä hän on, vaan mitä hänestä tulee."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa, nimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä tulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa."
"Sitä en kysy... En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä tulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta tahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä puhutaan."
"Häntä kiitetään siveäksi."
"Oh", virkahti kuningas hymyillen, "huhuja liikkuu paljon."
"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun sitä kerran levitellään."
"Olet ehkä oikeassa, ystäväiseni... Ja onko hän hyvää sukua?"
"Ehdottomasti, -- markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de Saint-Remyn tytärpuoli."
"Kah, niin, tätini hovimestarin... Nyt muistankin ohimennen nähneeni hänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää viakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista huomaavaisuutta."
"No, teidän majesteettinne saa kyllä pian korvatuksi siten hukkaamanne ajan."
"Ja huhutaan siis, sanoit, että neiti de la Vallièrellä ei ole rakastajaa?"
"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä kilpailijoita."
"Maltas nyt!" huudahti kuningas äkkiä, mitä vakavin sävy äänessään.
"Mitä suvaitsette, sire?"
"Muistelen."
"Ah!"
"Ellei hänellä ole rakastajaa, on hänellä sulhanen."
"Sulhanen!"
"Mitä! Etkö sitä tiedä, kreivi?"
"En."
"Sinä, uutisten kertoja?"
"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän majesteettinne sen sulhasen?"
"Pardieu, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta avioliittosopimukselle! Hän on..."
Kuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen, mutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.
"Hän on...?" toisti Saint-Aignan.
"En enää muista", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota oli vaikea peitellä.
"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?" kysyi Saint-Aignanin kreivi.
"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin, -- en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti mennä naimisiin... mutta nimi ei tule mieleeni."
"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?" kysyi Saint-Aignan.
"Saattoi olla", myönsi kuningas.
"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente mainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia tavoittamasta hänen suosiollisuuttaan."
"No niin", virkkoi kuningas, "minä en tiedä mitään neiti de la Vallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä tietoja."
"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän majesteettianne, tuodakseni ne tiedot?"
"Kun olet ne saanut."
"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni nähdä kuningasta on kiihkeä."
"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa kohtaan mitään nurjamielisyyttä?"
"Ei ollenkaan, sire."
"Eikö Madame ollut pahastuksissaan?"
"Ei nähdäkseni; hän vain hymyili kaiken aikaa."
"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin tullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta."
"Todellakin, sire."
"Käy kuulustamassa, Saint-Aignan."
Kreivi juoksi ovelle ja vaihtoi muutaman sanan palatsinvartijan kanssa.
"Sire", sanoi hän palatessaan "siellä on herra Fouquet, joka sanoo juuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta myöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä iltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä."
"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä tulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä. Sitäpä voi sanoa virkainnoksi!" huudahti kuningas säteillen mielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. "Ei, päin vastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut, otan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene tiedustelullesi. Huomenna tapaamme!"
Kuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä iloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra Fouquet sisälle.
Fouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä vastaanottamaan.
"Hyvää iltaa, herra Fouquet", virkkoi hän herttaisesti hymyillen. "Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani vasta myöhään?"
"Kello yhdeksän illalla, sire."
"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä minulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne Saint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen."
"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire", vastasi Fouquet kumartaen.
"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?" jatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.
"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska osoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa eräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?"
"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua kiittämään, eikö niin?"
"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika on kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen hiippakuntaansa matkustettaessa..."
"Kuka hän sitten on?"
"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta sitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa."
"Mahdollista", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut paperin. "Ja onko hän nyt siellä?"
"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen seurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat raakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra d'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä."
"Herra d'Herblay!" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin tämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.
"Oh", huomautti Fouquet vilkkaasti, "teidän majesteettinne ei tietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle palvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä."
"Enpä tosiaan... Ja tahtooko hän jälleen lähteä sinne?"
"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä tekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa paluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen uskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne."
"Odottaako hän?"
"Hän odottaa, sire."
"No, tulkoonhan sisälle."
Fouquet antoi merkin verhon takana seisovalle palatsinvartijalle.
Ovi avautui, ja Aramis astui huoneeseen.
Kuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän silmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa.
"Vannes!" virkkoi hän. "Te olette Vannesin piispa, monsieur?"
"Niin, sire."
"Vannes on Bretagnessa?"
Aramis kumarsi.
"Lähellä merta?"
Aramis kumarsi jälleen.
"Muutaman lieuen päässä Belle-Islestä?"
"Niin, sire", vastasi Aramis, "luullakseni kuuden lieuen päässä."
"Sehän on vain askel", virkkoi Ludvig XIV.
"Eipä meille bretoni-paroille, sire", selitti Aramis; "kuuden lieuen taival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu äärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että rannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa."
"Siellä kuuluu herra Fouquetilla olevan kaunis kartano?" uteli kuningas.
"Niin sanotaan", vastasi Aramis, katsahtaen tyynesti rahaministeriin.
"Miten! Sanotaan?" huudahti kuningas.
"Niin, sire."
"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä seikkaa."
"Mitä niin?"
"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies, ettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!"
"Oh, sire", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, "me poloiset Bretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla."
"Herra piispa", sanoi kuningas, "minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen välinpitämättömyydestään."
"Ja millä tavoin, sire?"
"Siirtämällä teidät toiseen hiippakuntaan."
Fouquet puri huultansa, Aramis hymyili.
"Paljonko Vannes tuottaa?" jatkoi kuningas.
"Kuusituhatta livreä", vastasi Aramis.
"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra piispa?"
"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle kaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään."
"No, herra d'Herblay, parempaa minä lupaan teille."
"Sire..."
"Pidän teidät mielessäni."
Aramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein kunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä kohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi hyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan ja poistui.
"Hänellä on merkilliset piirteet", huomautti kuningas, seuraten häntä silmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan sittenkin, kun hän jo oli kadonnut.
"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire", vastasi Fouquet, "ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä arvosijoja niin hyvin kuin hän."
"Eikö hän siis ole lueskellut?"
"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta jos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra d'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen..."
"Olkaa niin hyvä. Mutta puhukaamme nyt teistä, herra Fouquet."
"Minusta, sire?"
"Niin, minun on lausuttava teille tuhannet kiitokset."
"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne ystävällisyys minulle tuottaa."
"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut ennakkoluuloinen teitä kohtaan."
"Silloin olin kovin onneton, sire."
"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte olevanne epäsuosiossa?..."
"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt koittaneen?"
"Ja tiedättekö, missä vika oli?"
"Varsin hyvin; kuningas piti minua tuhlarina."
"Noh, en suinkaan."
"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne ainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan riittäisi varoja."
"Niin, sitä kyllä luulin; mutta nyt olen tullut toiseen käsitykseen."
Fouquet kumarsi.
"Eikä ilmene kapinaa, ei valituksia?"
"Mutta rahaa on", sanoi Fouquet.
"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime kuukauden kuluessa."
"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne tarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi."
"En -- Jumalan kiitos -- pane teitä koetukselle, herra Fouquet", vastasi kuningas vakavasti. "Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä mitään."
"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa alkurahastoksi sodan varalta."
"Viisi tai kuusi miljoonaa!"
"Vain teidän esikuntaanne varten tietenkin."
"Uskotteko siis, että joudumme sotaan, herra Fouquet?"
"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se niiden avulla osoittaisi kuninkuutensa."
Ludvig punastui mielihyvästä.
"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö nuhtele minua siitä?"
"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta jäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden aikana."
"Miljaardi! Se on tavaton summa, herra Fouquet!"
"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire... Teidän majesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi pätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen minä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni. Toinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert."
"Herra Colbert?" ihmetteli kuningas.
"Epäilemättä, sire; herra Colbert on erinomainen tilimies."
Tämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja ihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt mitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen kaksin verroin laittamaan.
Kuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden edessä hän virkahti: "Te kiitätte herra Colbertia?"
"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies, uskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta."
"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?" kysyi kuningas hymyillen.
"Niin juuri, sire."
"Selittäkää se minulle."
"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja hankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä käyttöä."
"No, no, herra yli-intendentti, -- mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte minulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?"
"Hallinnollisella alalla, sire?"
"Niin."
"En voi siinä kohden esittää pienintäkään muistutusta, sire."
"Todellako?"
"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä kuin herra Colbert on."
Sanalla "virkamies" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta kuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri puhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin halpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen ja Colbertin omalleen.
"Mutta", sanoi Ludvig XIV, "hänpä kuitenkin kaikesta säästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa. Ja vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt rahojani tulvimasta ulos."
Fouquet kumarsi ääneti.
"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?" kysyi kuningas.
"Minun nähdäkseni, sire", vastasi puhuteltu, "herra Colbert on toiminut erinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän majesteettinne kaiken kiitoksen."
Sana "järjestäjä" oli sopiva täydennys "virkamiehelle." Ja kun kuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti vaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi piintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat olisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä loistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa hänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen, mutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti kuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja ministerin kyvykkyyttä kohtaan.
Kello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni vuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta opetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko juhlallisuuksien järjestelyä -- korukirjauksia, upeita verhokankaita, ateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja ilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli saanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä viime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia juhlissaan.
Näin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja jalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun kuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja hellittämättömällä vihallaan.
122
Fontainebleau toisella aamutunnilla.
Kuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta samalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu tärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman hyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli erikoinen lajiansa, -- niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia, joiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja tulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun matelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan suvaittu liehittelijä-kätyri.
Saint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että alustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän kiirehti etsimään kreiviä.
De Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla hänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan läksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja kuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon näköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja näköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet olivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli Saint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja huomasi arvanneensa oikein.
De Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen sellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät riittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa yötänsä.
Saint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la Vallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki ja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä perusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la Vallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei mitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun verran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla turvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli seuraava:
Jos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle, mikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada olla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu kääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi hän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi laatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään, jälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten silmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta ja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas osoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän huonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen jalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti jännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun ystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena rikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin onneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi, jos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä. Kreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden edullisen aseman.
Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de Guichea, -- häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan tosin ei tiennyt mitään.
Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan, -- aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, -- silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli Saint-Aignan valinnut -- niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja -- tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi erästä sanaa tai oikeammin nimeä.
"Hei", huudahti hän käreästi, "olen haeskellut teitä!"
"Minua?" virkkoi de Guiche säpsähtäen.
"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä säkeitä?"
Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.
"Ehkäpä", virkkoi hän. "Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?"
"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!"
"Kuinka niin?"
"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä."
"Te etsitte minua?"
"Niin, ja yllätin teidät."
"Mistä yllätitte, jos saan kysyä?"
"Hyräilemästä lemmenlauluja."
"Se on totta, en sitä kiellä", myönsi de Guiche nauraen. "Niin, hyvä kreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani."
"Sehän teille sopiikin."
"Minulleko?"
"Teille erityisesti, -- jokaisen kauniin ja älykkään naisen pelottomalle suojelijalle."
"Mitä hittoa nyt latelettekaan?"
"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen rakastunut."
"Tekö?"
"Niin."
"Sepä hauskaa, hyvä kreivi. Kertokaahan siitä minulle."
Ja peläten -- kenties liian myöhään -- että Saint-Aignan huomaisi valaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä häntä syrjemmälle.
"Ei", sanoi tämä vastustaen, "älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin päin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos suvaitsette."
Ja vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli hän linnan läheisillä kukkapengermillä.
"No", vastasi de Guiche malttavasti, "käydään minne haluatte; asetun kernaasti käytettäväksenne."
"Olette peräti ystävällinen." Ja tovin äänettömyyden jälkeen Saint-Aignan aloitti jälleen: "Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi, joitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne."
"Ja jota te rakastatte?"
"En sano niin enkä näin, paras... Käsitättehän, ettei sovi noin ilman muuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin hankkia vakuuksia."
"Olette oikeassa", myönsi de Guiche huoahtaen; "sydän on kallisarvoinen kapine."
"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän ohjattavaksenne."
"Oh, te olette tunnettu, kreivi. Siis?"
"No niin, on suoraan sanoen kysymys neiti de Tonnay-Charentesta."
"Hohoi, hyvä Saint-Aignan, mikä teitä nyt hupsuttaakaan!"
"Kuinka niin?"
"Minä en ole koskaan esiintynyt neiti de Tonnay-Charenten suojelijana."
"Ohoh!"
"En koskaan!"
"Ettekö muka te toimittanut häntä Madamen hovineidoksi?"
"Neiti de Tonnay-Charente -- se teidän täytyy tietää paremmin kuin kukaan, hyvä kreivi -- on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin haluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa."
"Te laskette leikkiä."
"En toden totta tiedä, miksi niin luulisitte."
"Teillä ei siis ole mitään osaa hänen nimityksessään?"
"Ei minkäänlaista."
"Ettekö tunnekaan häntä?"
"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun en siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille mitään erityisiä tietoja hänestä."
Ja de Guiche liikahti ikäänkuin jättääkseen puhuttelijansa.
"Hei, hei!" ehätti Saint-Aignan; "vielä hetkinen, paras kreivi! Ette minusta noin pääse."
"Anteeksi, mutta mielestäni olisi aika lähteä levolle."
"Sitä ette ollut tekemässä, kun vasiten hain teidät puhutellakseni."
"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä jotakin puhuttavaa."
"Tuo on oikein, pardieu! Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät pitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että teillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se ei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?"
"Oh, minä uskon, että se herttainen impi on puhdas kuin kristalli!"
"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen aivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut neitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin sepitetty."
"Tiedättehän, ystäväiseni, että lauluja laitetaan tyhjästäkin."
"Tunnetteko sen?"
"En, mutta antakaa kuulua."
"En osaa alkua, mutta lopun minä muistan."
"No, onhan sitä siinäkin."
"On hovineitojen hankkijaksi de Guiche ryhtynyt taitavaksi."
"Ajatus on heikko ja laihasti lausuttu."
"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la Feuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi kuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä."
"On todella ikävää, että muistatte vain lopun."
"Malttakaas, malttakaas, toisenkin säkeistön alku pyörii kielelläni."
"Minä kuuntelen."
"Hän nostaa impiä mielinmäärin kuin Montalaisin ja..."
"Pardieu, ja la Vallièren!" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja oudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.
"Niin, juuri niin, la Vallièren. Oivalsitte heti loppusoinnun, ystäväiseni."
"Eipä siinä ollut suurtakaan oivaltamista!"
"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin suojellut." Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.
"Ette siis löydä laulusta neiti de Tonnay-Charentea?" virkkoi de Guiche.
"En tosiaankaan."
"Siitähän voitte olla hyvillänne?"
"Kyllä, mutta mainitaanhan Montalais", huomautti Saint-Aignan yhä hymyillen.
"Oh, hänet tapaatte kaikkialla. Hän on aito pyryharakka."
"Tunnetteko hänet?"
"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp auttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa Madamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa Malicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni Manicampin hupeloa kohtaan."
"Ja se onnistui?"
"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, -- toistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään muuta?"
"On loppusointu jäljellä."
"Mikä loppusointu?"
"Jonka äsken oivalsitte."
"La Vallière?"
"Niin."
Ja de Saint-Aignan remahti taas ärsyttävään nauruunsa.
"No niin", myönsi de Guiche, "minä olen hänetkin toimittanut Madamen seurueeseen, se on totta."
"Ai, ai, ai!" huudahti de Saint-Aignan.
"Mutta", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, "te teette minulle suuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä nimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti järkevästi."
"Peräti järkevästi?"
"Niin."
"Mutta te ette siis tiedä uusimmasta huhusta?" kuiskasi Saint-Aignan.
"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun itsellenne ja niille, jotka sitä levittävät."
"Joutavia! Otatteko te asian niin vakavalta kannalta?"
"Otan, sillä neiti de la Vallièrea rakastaa eräs hyvä ystäväni."
Saint-Aignan säpsähti.
"Ohoo!" virkahti hän.
"Niin, kreivi", jatkoi de Guiche. "Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan hienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan naurunalaiseksi."
"No, luonnollisesti", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään puolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä uteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.
"Te ajatte minut pois", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään halusta saada tietää ystävän nimi.
"En suinkaan, hyvä kreivi... Haluaisin vain runoilla sepitelmäni valmiiksi."
"Millaisen?"
"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on jotakin pyhää."
"Ma foi, kyllähän!"
"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken harkintakykyni."
"Se on selvää. Hyvästi, kreivi!"
"Hyvästi!"
"Mutta kuulkaahan... Onko teillä hyvääkin taipumusta runoiluun?"
"Kutakuinkin."
"Saatteko ehkä kolme ja puoli säettänne huomisaamuun valmiiksi?"
"Toivoakseni."
"No, huomiseen siis."
"Huomiseen; hyvästi!"
Saint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi vielä ja hävisi lehtimajan taakse.
Keskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle linnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja haaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi Saint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle, missä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden akasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä toisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden takana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan rakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa näihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen palasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten eteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien läpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.
Hän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan ähmissään siitä -- kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut --, että hän ei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin niin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.
Äkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa -- ikäänkuin rauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen liittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn huudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.
Saint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän silloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden latvoista.
Hän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen kurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti keskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta kuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.
Nainen oli muurin tällä, mies tuolla puolen.
123. Sokkelo
Kreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja kohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.
Uteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja nainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa, Saint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain juurelle.
Sitten hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon puuta vasten ja kuunteli.
Naisella oli nyt puheenvuoro.
"Tosiaan, herra Manicamp", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin säilytti omituisen keimailevan sävyn, "tosiaankin te olette hirveän varomaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta yllätetyiksi."
"Paljon mahdollista", vastasi mies velton levollisesti.
"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi minut, niin varmaan kuolisin häpeään."
"Ettehän toki niin lapsellinen olisi!"
"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten tuottaa itselleen vahinkoa -- olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi, herra de Manicamp!"
-- Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, -- tuumi de Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin, taivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.
"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp, "älkää paetko. Hitto, -- minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita teille sanottavana."
-- Montalais! -- ajatteli de Saint-Aignan; -- yksi niistä kolmesta! Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.
Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista asentoaan.
"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei minulla ole mitään pahoja aikeita."
"Eipä tietenkään... Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen, vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan ja tällaisessa paikassa?"
"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen, jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."
"Herra de Manicamp!"
"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti."
"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä."
"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa, vaan kuunnelkaa minua."
"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on ärsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka tunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se."
"Ojentakaahan minulle ystävällisesti kätenne, mademoiselle."
"Ja minkätähden?"
"Antakaa vain tänne."
"Tässä; mutta mitä te sitten aiotte?"
"Vedän teidät luokseni."
"Missä tarkoituksessa? Ettehän tahtone, että nousen puuhunne?"
"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja tilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa siihen viereenne."
"En suinkaan! Teidän on sielläkin hyvä olla. Meidät voitaisiin nähdä."
"Niinkö luulette?" kysyi Manicamp vihjaavalla äänellä.
"Olen varma siitä."
"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan liian tukalaa."
"Herra Manicamp, herra Manicamp, me eksymme asiasta."
"Se on totta."
"Te kirjoititte minulle?"
"Niin tein."
"Mutta miksi kirjoititte?"
"No, kreivi de Guichehan matkusti tänne eilen ehtoopäivällä."
"Niin?"
"Nähdessäni hänen lähtevän minä tapani mukaan seurasin häntä."
"Sen hyvin näen, koska olette siinä."
"Odottakaa toki... Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut täydelliseen epäsuosioon?"
"Surullista kyllä!"
"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan Fontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja varsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin."
"Te puhutte nyt kovin viisaasti, herra Manicamp."
"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis välittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä; hän ei ottanut kuullakseenkaan... Äh, lempo!"
"Mikä tuli?"
"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut kunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni."
"Yöhän nyt on", nauroi Montalais; "jatkakaamme, herra Manicamp."
"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen mennen."
Montalais kohautti olkapäitänsä.
"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin haluaisitte astua alas."
"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"
"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa, kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu. Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt; minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."
"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut erinomaisen vastaanoton."
"Oo!"
"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta."
"Kuningas, joka hänet karkoitti!"
"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän kuin koskaan ennen!"
"Kah, kah!" ihmetteli Manicamp; "se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö hän ole puhunut minusta?"
"Ei sanaakaan."
"Siinä hän on tehnyt pahoin. Mitähän hän tällähaavaa puuhannee?"
"Arvattavasti hän nukkuu, tai sitten haaveilee."
"Ja miten täällä on iltaa vietetty?"
"Tanssilla."
"Se kuuluisa balettiko esitettiin? Kuinka de Guiche suoriutui?"
"Loistavasti."
"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy tulla täältä teidän luoksenne."
"Kuinka niin?"
"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan linnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla, vakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle."
"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä linnan alueelle muurin ylitse!"
"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle", virkkoi toinen ääni, mutta niin arasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön toteuttaminen oli.
"Hyvä Jumala!" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan kastanjapuun juurelle. "Kuka siellä puhuu?"
"Minä, mademoiselle."
"Kuka minä?"
"Malicorne, nöyrin palvelijanne."
Ja nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun alimmille oksille ja siitä muurin tasalle.
"Herra Malicorne!... Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan järjiltänne!"
"Miten voitte, mademoiselle?" kysyi Malicorne perin kohteliaasti.
"Se nyt vielä puuttui!" jatkoi Montalais epätoivoissaan.
"Oh, mademoiselle", sopersi Malicorne, "älkää olko niin tyly, minä pyydän!"
"Niin, mademoiselle", sanoi Manicamp, "mehän olemme ystäviänne, eikä kukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään yömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan."
"No", arveli Montalais, "herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla vietetty yö ei häntä surmaa."
"Mademoiselle!"
"Se olisi oikea rangaistus hänen kujeestaan."
"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten tahtoo, mutta minä tulen ylitse", uhitteli Manicamp.
Ja taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän käsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi työntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman sekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de Saint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle. Päästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten ritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.
Sillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle, vakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais laskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen, jälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen rukoileva ääni.
"Mademoiselle", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani on epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle puolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on käytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes Manicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle."
"Mielestäni on parasta", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista välittämättä, "että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea. Myöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen."
"Niin minustakin", vastasi Montalais; "lähtekää siis, herra Manicamp."
"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle", virkkoi Manicamp hypäten maahan; "te olette kovin ystävällinen."
"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra Malicornesta." Viimemainittu huokasi. "Menkää, menkää!" kovisti Montalais.
Manicamp eteni muutaman askeleen, mutta palasi sitten tikapuiden juurelle.
"A propos, hyvä neiti, mitä kautta herra de Guichen luo pääsee?"
"Kah, se on totta... Mikään ei ole helpompaa. Te seuraatte lehtokujaa..."
"Hyvä on."
"Saavutte vihreään tienristeykseen."
"Hyvä!"
"Näette siinä neljä lehtokäytävää..."
"Mainiota."
"Valitsette niistä yhden..."
"Minkä?"
"Oikeanpuolisen."
"Oikeanpuolisenko?"
"Ei, vasempaan poikkeattekin."
"Peijakas!"
"Ei, ei... malttakaas..."
"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle, minä pyydän."
"Se on keskimmäinen."
"Mutta niitähän on neljä."
"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan Madamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen."
"Mutta eihän herra de Guiche ole Madamen luona?"
"Ei, Jumala varjelkoon!"
"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin vaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo."
"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä neuvoa."
"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen onnellisen käytävän."
"Silloin jo pääsette perille."
"Hyvä."
"Niin, teidän on sitten enää kuljettava vain sokkelon läpi."
"Eikö muuta? Lempo soikoon, siellä on siis vielä sokkelo?"
"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on mutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä oikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi... hm, yksi vai kaksiko käännöstä... No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta, niin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät suoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan."
"Mademoiselle", virkkoi Manicamp, "onpa se mainio ohjaus, enkä epäile, että sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis pyytää teiltä pientä palvelusta."
"Mitä vielä?"
"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten... kuten... Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten mylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni. Tulkaa siis, minä rukoilen."
"Entä minä!" huudahti Malicorne; "hylkäättekö siis minut?"
"Mahdotonta, monsieur!..." vastasi Montalais Manicampille. "Minut voitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja ajatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin."
"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle", rohkaisi Manicamp mielevästi.
"Ei käy laatuun, monsieur, ei mitenkään!"
"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on nokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos eksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät tavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen luulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä on tikapuut."
"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"
Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta veti sen alakuloisena takaisin.
"Sh!" kuiskasi Manicamp.
"Mikä on?" kysyi Montalais.
"Kuulen askeleita."
"Hyvä Jumala!"
Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa, missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.
"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin. Neiti de Montalais, teidän... nöyrin palvelijanne!"
Montalais punastui.
"Ah, hyvä Jumala!" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.
"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen nimenne!"
"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!"
"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti Montalais.
"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette, mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa tulevaisuudestamme."
"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa, mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."
Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.
Montalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.
124
Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta.
Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina, selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin, jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.
"Kas niin", pahastui tyttö nousten yhden askelman, "tahdotteko nyt tehdä minut onnettomaksi, -- vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!"
"Minäkö?" äännähti Malicorne; "olenko minä julmuri?"
"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra Malicorne; te olette oikea häijyyden hirviö."
"Minäkö?"
"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan Orléansissa, eikö?"
"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä katsomaan."
"Oliko se muka tarpeellista!"
"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen kotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että minulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin oleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin Fontainebleau veti minutkin mukaansa."
Montalais kohautti olkapäitänsä.
"Te siis tahdoitte nähdä minut?"
"Niin juuri."
"No, nyt olette nähnyt; olkaa tyytyväinen ja lähtekää!"
"Ohoh, en toki", kieltäysi Malicorne.
"Mitä! Ettekö?"
"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin kanssanne."
"No, jutelkaamme myöhemmin ja toisessa paikassa."
"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa! Emme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on."
"Mutta minä en voi tällä hetkellä puhella pitempään."
"Miksette?"
"Koska tänä yönä on tapahtunut tuhat asiaa."
"No, minun asiastani tulee tuhannesyhdes."
"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan hyvin tärkeätä tiedonantoa."
"Joko hän on kauankin odottanut?"
"Vähintään tunnin."
"Odottakoon sitten vielä muutamia minuutteja", huomautti Malicorne tyynesti.
"Herra Malicorne", sanoi Montalais, "te unohdatte itsenne."
"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa, jota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon päivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole ainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani."
"Olette kuljeskellut täällä jo viikon?"
"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka ovat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut iltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa, -- aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin, milloin kiikkuvat tikapuut. Morbleu, sellainen asema, mademoiselle, ei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai saukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle, että pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo lippuni. Ihminen minäkin olen, mordieu, ja ihmisenä pysyn, mikäli en saa korkeampia määräyksiä!"
"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta vaaditte?" uteli Montalais alistuneena.
"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan Fontainebleaussa?"
"Minä..."
"Sanokaa suoraan."
"Aavistelin kyllä."
"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran päivässä?"
"Olen aina ollut estettynä, herra Malicorne."
"Loruja!"
"Kysykää tovereiltani, ellette usko minua."
"Minä en koskaan kysele asioita, jotka tiedän paremmin kuin kukaan muu."
"Tyyntykää, herra Malicorne, kyllä asema muuttuu."
"On jo aikakin."
"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä", virkkoi Montalais mielistelevästi.
"Oo, minua ajatellaan..."
"Kautta kunniani."
"Eikä mitään uutta?"
"Mistä?"
"Virastani Monsieurin taloudessa."
"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille ei ole ollut menemistä viime päivinä."
"Entä nyt?"
"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole mustasukkainen."
"Joutavia! Miten luulevaisuus niin haihtuisi?"
"Siihen toimitettiin käänne."
"Kertokaa!"
"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ja Monsieur heti rauhoittui siitä."
"Ja kuka sen huhun pani liikkeelle?"
Montalais alensi ääntänsä. "Meidän keskemme", kuiskasi hän, "luulen Madamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa."
"Ha, ha", nauroi Malicorne, "se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche, huokailija-poloinen?"
"Oh, hän on ihan syrjäytynyt."
"Ovatko edes kirjoitelleet toisilleen?"
"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää kädessään."
"Millaisissa väleissä te olette Madameen?"
"Mitä parhaissa."
"Entä kuninkaaseen?"
"Kuningas hymyilee minulle ohimennessään."
"Hyvä! Mutta kenet onkaan rakastavainen pari valinnut silmänlumeiksi?
"La Vallièren."
"Tyttöparka! Mutta tuohan pitäisi estää, ystäväni!"
"Minkätähden?"
"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa asiasta vihiä."
"Raoul! Kunnon Raoul! Luuletteko?"
"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita", sanoi Malicorne, "eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat tai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille: herra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö osoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä tai hänet."
"Onhan kuningas häntä suojelemassa", sanoi Montalais.
"Kuningas!" huudahti Malicorne.
"Tietysti."
"Hm, Raoul tappaa kuninkaankin kuin pahaisen palkkasoturin!"
"Hyväinen aika!" parkaisi Montalais; "johan te puhutte hulluja, herra Malicorne!"
"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni, ystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa hiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan."
"Vaiti, onneton!" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman lähemmäksi Malicornea. "Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle."
"Miksen?"
"Koska ette vielä tiedä mitään."
"Mitä onkaan tekeillä?"
"Tänä iltana, nähkääs... eihän kukaan meitä kuunnelle?"
"Ei."
"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja peittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi ketään muuta miestä rakastaa.'"
Malicorne hypähti muurillaan.
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän. "Sanoiko se onneton niin?"
"Sanasta sanaan."
"Ja ajatteleeko hän niin?"
"La Vallière ajattelee aina mitä puhuu."
"Mutta sehän huutaa kostoa! Naiset ovat käärmeitä!" päivitteli Malicorne.
"Rauhoittukaa, paras Malicorne, rauhoittukaa!"
"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme Raoulille, kun vielä on aikaa."
"Typerä mies! Aikaahan päin vastoin ei enää ole!"
"Miten niin?"
"Nuo la Vallièren sanat..."
"Niin?"
"Ne kuninkaalle omistetut sanat..."
"No?"
"Niin, ne osuivat kuninkaan kuuluviin."
"Tietääkö kuningas? Onko ne kerrottu hänelle?"
"Kuningas oli itse kuulemassa."
"Oi-hoi, kuten kardinaalivainaja tapasi sanoa."
"Kuningas sattui olemaan piiloutuneena pensasryhmään."
"Siitä johtuu", valitti Malicorne, "että kuninkaan ja Madamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien Bragelonne-poloisen ruumiin yli."
"Tepä sen sanoitte."
"Se on kauheata."
"Niinpä kyllä."
"Totisesti!" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään. "Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin, muutoin murskaannumme, sydänkäpyseni."
"Sitä teille tahdoinkin selvittää."
"Pitäkäämme huolta itsestämme."
"Samaa minä ajattelin."
"Avatkaa siis sievät silmänne."
"Ja te isot korvanne."
"Lähettäkää pieni suunne ottamaan vastaan iso suudelma."
"Tässä", virkkoi Montalais, maksaen heti puhdassointuisella kullalla.
"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la Vallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la Vallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän rakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati meidänlaisemme järkevät ihmiset."
"Joko te nyt taas haudotte haaveitanne!"
"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä, armaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?"
"Ei kylläkään."
"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska jokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin."
"Se on aivan oikein."
"Mutta vain me kahden."
"Olkoon niin!"
"Hyökkäys- ja puolustusliitto!"
"Olen valmis sen vannomaan."
"Ojentakaa kätenne, -- kas niin: kaikki Malicornen tähden!"
"Kaikki Malicornen tähden!"
"Kaikki Montalaisin tähden!" vastasi Malicorne, ojentaen vuorostaan kätensä.
"Ja mitä nyt on tehtävä?"
"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita vastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme."
"Sovittu."
"Päätetty."
"Vannottu. Ja kun nyt liitto on tehty, toivotan hyvää yötä."
"Mitä, hyvää yötä?"
"Tietysti. Palatkaa majataloonne."
"Majatalooni?"
"Niin, ettekö asu Komeassa Riikinkukossa?"
"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan Fontainebleaussa."
"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette, kiittämätön!"
"Hm!"
"Palatkaa siis asuntoonne."
"Kas, siinäpä sitä ollaan!"
"Mitä nyt?"
"Se on käynyt mahdottomaksi."
"Eikö teillä ollut siellä huonetta?"
"Oli, mutta ei ole enää."
"Eikö enää? Ja kuka sen on teiltä vienyt?"
"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan hengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla sairasta munkkia."
"Munkkia?"
"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa hengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös portaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet omaan kamariini."
"Teidän kamariinne?"
"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun isännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone oli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille."
"Ohhoh!"
"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin suuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen. Tahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli. Mutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi kyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja äänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän karjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä ja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas nopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei ole kuhun pääni kallistaisin."
"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?" kysyi Montalais. "Joku veljeskunnan suurmestariko?"
"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen puhutellessaan käyttäneen."
"Niin että...?" virkahti Montalais.
"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä varmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan ulkosalla."
"Mitä tehdä?" huudahti Montalais.
"Siinäpä kysymys!" murjotti Malicorne.
"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa", kuului kolmas ääni.
Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi näkyviin.
"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te, rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin yhdenkin."
Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.
Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.
Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia, hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin -- voisivat parhaiten antaa hänelle tietoja hovineitosista.
125. Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa
Antakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja Komean Riikinkukon majatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia siinä asui.
Majatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat. Tämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin monet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli Eevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle naisen kasvonpiirteet.
Tämä majatalo -- elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan, joka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena -- sijaitsi vasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista päin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa Fontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de Lyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui tätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan kaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan ympäröimää puutarhaa.
Näköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti oli kuin olikin vain kaksi. Komea Riikinkukko oli kulmatalo, varsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin puolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia huoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten -- jalankulkijoille ja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei ollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin kävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka esimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua sulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten ikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin ja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä ja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia rakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja ikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita, etuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun ulkopuolella.
Majatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista johtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun rauhallista maisemaa, -- puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä edusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille takaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.
Malicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu muuttamaan Komeasta Riikinkukosta, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä hän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa tilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta. Hän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin saanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän huomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista matkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa, miten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden paitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen majataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja asukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia toimenpiteitä. Kaikki Komean Riikinkukon huoneistot olivatkin nyt luovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa aivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään ventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet myöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan; tämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti kuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista varokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä rikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia, saaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati huolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.
Sentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja majatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne päästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty. Erityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen mielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin tullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut jokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota hän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään, hänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa asioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme rohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka olisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä lukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista tätä arvoitusta.
Viikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän matkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti päässyt livahtamaan Komean Riikinkukon vieraaksi. Nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla, olivat:
Ensinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja lääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin nimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali, mukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja kaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan señor Herrebia. Rikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa. Kauppias esittäysi herr Bonstettina. Venetsialainen senaattori puolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä senaattoria puhuteltiin signor Mariniksi. Skotlantilainen aatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki jalkaisin. Tämän lairdin nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut itävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa ja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran sotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi flaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen saattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia. Häntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.
Kaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten sanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa majatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän huoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien toimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän aamuna.
Malicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla sälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut Komean Riikinkukon isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli utelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä sanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin tuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:
"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette, kun kerran tulette ensimmäisenä."
Ja tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi selvästi kehoituksen: -- Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme yskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.
Isännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta, mutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin kuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria, se olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten paljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan kirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan kuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti sanoi;
"Otan parhaan ja hauskimman huoneiston, isäntä hyvä."
"Tallitiloineen?"
"Niin."
"Mistä alkaen?"
"Heti tästä päivästä, jos sopii."
"Mainiosti."
"Mutta", lisäsi Malicorne oitis, "minä en ota omaan huostaani päähuonetta."
"Niin oikein!" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. "Erityisistä syistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain pieni viereinen kamari."
"Niin, niin, niin", äänteli isäntä.
"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen perusteella oman tilinsä."
"Aivan oikein, niinhän se oli sovittu", vastasi isäntä.
"Oli sovittu?"
"Sanasta sanaan."
"Merkillistä!" mutisi Malicorne. "Asia on siis selvä", hän lisäsi isännälle.
"Ihan."
"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian... sillä olemmehan selvillä, vai mitä?"
"Täydellisesti."
"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini."
Komean Riikinkukon isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä. Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet jossakin juonessa.
-- Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, -- tuumaili Malicorne; -- mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on näissä oloissa parasta.
Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli neiti de Montalaisille kuvannut.
Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.
Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:
"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, -- tiedättehän, hyvä herra?"
"Aivan niin."
"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi."
"Kiitos!"
"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai muutoin ei häntä voi millään kurin palvella."
"Anteeksi, sallitteko minun virkkaa teille muutamia sanoja ystävästäni?"
"Puhukaa, pardieu. Tehän saatte määrätä."
"Hänen piti tulla, kuten tiedätte..."
"Ja on vielä tulematta."
"Niin, hän onkin siis voinut muuttaa mielensä."
"Ei."
"Oletteko varma siitä?"
"Tiedän varmasti."
"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten voi vastata hänen tulostaan."
"Mutta onhan hän teille sanonut..."
"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös verba volant, scripta manent."
"Mitä se merkitsee?"
"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle kirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin jo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani... tämä on kiusallinen paikka, käsitättehän..."
"Mihin oikeutatte minut?"
"Hitto, vuokraamaan pois hänen huoneensa, jos saatte siltä hyvän hinnan."
"Vuokraamaan pois!"
"Niin."
"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän olekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!"
"Kah!"
"On vainkin."
"Ja miten laadittuna? Katsotaanpa, vastaako se hänen suullisia ohjeitaan."
"Näin hän kirjoittaa", alkoi isäntä lukea:
'Komean Riikinkukon majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'
"Tehän olette tämä ystävä?" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa. Malicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:
'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle kirjuriparalle.'
"Teitä hän siis tälläkin tarkoittaa?" sanoi isäntä.
"Niin... niin", myönsi Malicorne.
"Olemme siten selvillä asiasta: ystävänne vastaa oman huoneensa maksusta koko pidätysajalta, ja te olette vastuussa kamarista."
-- Teilattakoon minut, jos tästä käsitän rahtuakaan! -- ajatteli Malicorne itsekseen. Ääneen hän lisäsi:
"Tyydytte siis luottamaan siihen nimeen?"
"Mihin nimeen?"
"Allekirjoitukseen. Pidätte sitä riittävänä vakuutena?"
"Nimeä minä aioin juuri teiltä kysyä", sanoi isäntä.
"Mitä! Jättikö hän sen pois?"
"Ei hän todellakaan liittänyt sitä kirjeeseen", vastasi isäntä, silmät kiiluvina salamyhkäisyydestä ja uteliaisuudesta.
"Hm, kyllähän käsitätte, että hänellä siis on siihen syynsä", virkkoi Malicorne, omaksuen saman salaperäisyyden sävyn.
"Niin tietenkin."
"Ja uskottuna ystävänä en voi mennä ilmaisemaan sitä, kun hän kerran tahtoo saapua tuntemattomana."
"Oikein kyllä, monsieur", myönsi isäntä; "en sitä pyydäkään."
"Pidän arvossa hienotunteisuuttanne. Mitä minuun tulee, niin pidämme siis sovittuna, että minun kamarini ei kuulu samaan tiliin, kuten ystävänikin huomauttaa."
"Se on alunpitäin sovittua, monsieur."
"Selvät tilit säilyttävät hyvän sovun: jos nyt siis tekisimme tilimme tätä myöten."
"Sillä ei ole kiirettä."
"Parempi kuitenkin. Kamari ja ruoka minulle, pilttuu ja rehu hevoselleni -- paljonko päivältä?"
"Neljä livreä, monsieur."
"Siis kaksitoista livreä nyt kolmelta päivältä?"
"Kaksitoista, niin, monsieur."
"Tuossa."
"Kah, monsieur, miksi suotta maksatte kesken aikaa?"
"Sentähden", selitti Malicorne ääntänsä alentaen ja salamyhkäisyyteen palautuen, koska näki tämän keinon päteväksi, "sentähden että jos tulisi äkkiä hajaannuttavaksi, ei menisi liikoja aikoja laskujen selvittelyssä."
"Se on totta, monsieur."
"Kamari siis pysyy minulla."
"Mielenne mukaan."
"Hyvä on. Hyvästi!"
Isäntä poistui. Yksin jäätyänsä Malicorne alkoi itsekseen järkeillä:
-- Kukaan muu kuin Guiche tai Manicamp ei ole voinut kirjoittaa isännälle, -- Guiche tahtoen kaiken varalta pidättää itselleen hovin ulkopuolelta asunnon, tai Manicamp Guichen puolesta. Iso huone on silloin tietenkin aiottu mukavaksi asunnoksi jollekulle hunnutetulle naiselle, jolle on tahdottu varata kaksi käytävää, niin että hän pääsee suoraan melkein autiolle poikkikadulle, joka päättyy metsään. Kamari on tarkoitettu hetkelliseksi majapaikaksi joko Manicampille -- Guichen uskottuna kumppanina ja valppaana ovenvartijana -- tai itse kreiville, joka paremmaksi varmuudeksi saattaa esittää sekä isännän että apurin osaa yhtaikaa. Mutta entä tämä kokoontuminen, joka on määrätty tapahtuvaksi majatalossa ja jo tapahtunutkin? Varmaankin henkilöitä, joiden pitäisi tulla esitellyiksi kuninkaalle. Mutta kirjuripoloinen, jonka piti saada kamari? Kah, viekkautta Guichen tai Manicampin paremmaksi salaamiseksi. Jos niin on asia -- ja muutakaan en osaa ajatella --, niin eipä tässä ole suurtakaan sekaannusta sattunut: Manicampilla ja Malicornella on vain kukkaron pulleus eroa.
Näiden mietelmien varassa oli Malicorne käynyt rauhallisesti levolle, olematta millänsäkään noista seitsemästä matkustavaisesta, jotka väkineen kuhisivat Komeassa Riikinkukossa. Aina kun hovihommiltaan jouti -- kun oli väsyksissä retkeilyistään ja tiedustelustaan eikä jaksanut kyhäillä uusia kirjelappusiakaan, jollaisen sujauttamiselle Montalaisin käteen hän ei koskaan tavannut tilaisuutta -- hän sulkeusi onnellisesti saatuun kammioonsa ja nojaili ulokkeensa kaiteeseen neilikkaruukkujen keskellä, tarkkaillen katuliikennettä ja itsekseen kummastellen, että talon matkustavaiset eivät näkyneet omistavan vähäisintäkään huomiota Fontainebleaun ilotulituksille ja juhlille.
Täten tultiin siihen seitsemänteen päivään, jota me yöllisine jatkoineen olemme niin laajaperäisesti selostaneet edellisissä luvuissa. Kellon lähetessä yhtä oli Malicorne jälleen yöllä sijoittunut ikkunaansa, kun Manicamp ilmestyi näkyviin ratsain, nenä pystyssä, huolestunut ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.
-- Kas niin! -- ajatteli Malicorne tuntiessaan hänet ensi silmäyksellä; -- siinä nyt miekkoseni tulee ottamaan huonettansa, minun kamariani.
Hän huhusi Manicampille. Tämä kohotti päätänsä ja tunsi vuorostaan hänet heti.
"Ah, pardieu, olipa hyvä, että tapasin teidät!" sanoi hän ilahtuen. "Olen jo kauan kierrellyt täällä Fontainebleaussa, etsien kolmea turhaan tavoiteltavaa: de Guichea, kamaria ja pilttuuta."
"Herra de Guichesta en voi teille antaa hyviä enkä huonoja tietoja", vastasi Malicorne, "kun en ole häntä nähnyt; mutta kamarinne ja tallitilan laita on toisin."
"Hei, hei!"
"Niin, onhan ne varattu täällä?"
"Varattu? Ja kenen toimesta?"
"Omastanne kaiketi."
"Mitä hittoa!"
"Ettekö te siis olekaan ennakolta pidättänyt täällä asuntoa?"
"En millään muotoa."
Samassa saapui isäntä kynnykselle.
"Onko huonetta?" kysyi Manicamp.
"Oletteko tilannut, monsieur?"
"En."
"Ei sitten ole."
"Kah, tilannuthan olenkin!"
"Kamarin vai huoneiston?"
"Miten vain teille sopii."
"Kirjeelläkö?" kysyi isäntä.
Malicorne antoi nyökkäyksellä merkin ystävälleen.
"No... kirjeelläpä tietenkin", vastasi Manicamp. "Olette kai sen saanut?"
"Miltä päivältä?" urkki isäntä, Manicampin epäröimisestä epäluuloisena.
Manicamp raapi korvallistaan ja katsoi Malicornen ikkunaan, mutta toinen oli jo siitä poistunut, tullakseen alas portaita ystävänsä avuksi.
Samassa ilmestyi pääovelle pitkään, espanjalaiskuosiseen kauhtanaan verhoutunut matkustavainen, lähestyen siten keskustelun kuuluville. Hän oli kääntänyt korkean kauluksen kasvojensa suojaksi.
"Kysyn teiltä, minä päivänä lähetitte minulle sen kirjeen, jossa varasitte täältä asunnon?" tivasi isäntä.
"Toissa keskiviikkona", sanoi salaperäinen muukalainen säveällä ja kohteliaalla äänellä, koskettaen isäntää olkapäähän.
Manicamp peräytyi, ja kynnykselle tullut Malicorne vuorostaan raapi korvallistansa. Isäntä tervehti tulokasta sellaiseen tapaan kuin olisi heti tuntenut hänessä oikean vieraansa.
"Huoneenne on valmiina, ja tallissakin on varattu tilaa", sanoi hän tälle säyseästi. "Mutta..." Hän katseli ympärilleen. "Hevosenne?"
"Hevoseni tulevat tai eivät tule. Asia lienee teille yhdentekevä, kunhan teille maksetaan kaikesta, mitä olette varannut?" Isäntä kumarsi vielä syvempään. "Olette kai myös jättänyt vapaaksi sen pienen kamarin, jonka tilasin?"
"Ai!" äännähti Malicorne koettaen peitellä hämiään.
"Se on ollut ystävällänne jo kahdeksan päivää, monsieur", ilmoitti isäntä osoittaen Malicornea, joka ihan kyyristyi kokoon.
Matkustaja alensi kauluksensa nenän tasalle ja loi pikaisen silmäyksen Malicorneen.
"Monsieur ei ole ystäväni", sanoi hän.
Isäntä hypähti.
"En tunnekaan tätä herrasmiestä", jatkoi matkustaja.
"Mitä ihmettä!" huudahti ravintoloitsija Malicorneen kääntyen; "ettekö te olekaan samaa seuruetta?"
"Mitäpä sillä on väliä, kunhan saatte maksun", vastasi Malicorne majesteettisesti matkien vierasta.
"Sillä on niin paljon väliä", sanoi isäntä, oivaltaessaan seonneensa henkilöstä, "että pyydän teitä, monsieur, luovuttamaan huoneet, jotka toinen on tilannut aikaisemmin."
"Mutta lopultakaan monsieur ei yhtaikaa tarvitse salia yläkerrassa ja kamaria alakerrassa", vastusti Malicorne. "Jos monsieur ottaa kamarin, niin minulle soveltuu tilavampi huone, ja kamari kelpaa minulle edelleenkin siinä tapauksessa, että hän tahtoo salin."
"Olen kovin pahoillani, monsieur", huomautti matkustaja säveällä äänellään, "mutta minä todella tarvitsen molemmat asunnot."
"Kelle?" yritti vielä Malicorne.
"Salin itselleni."
"Vaikka niin; mutta kamari...?"
"Katsokaa", vastasi matkustaja ojentaen kätensä omituista kulkuetta kohti, joka samassa tuli näkyviin. Siellä tuotiin paareilla sitä fransiskaanimunkkia, jonka esiintymisestä hänen kamarinsa valtiaana Malicorne on jo kertonut Montalaisille muutamin omin lisäyksin. Malicorne vain muitta mutkitta pidätettiin poissa Komeasta Riikinkukosta isännän ja niiden neljän talonpojan toimesta, jotka olivat fransiskaania kantamassa, hänen rohkenemattansakaan ryhtyä häiritsemään sairasta tai tämän seuralaista sen pitemmälti.
Lukijalle on jo esitetty tämän häädön seuraukset, -- Manicampin keskustelu Montalaisin kanssa, jonka edellinen oli Malicornea nokkelampana osannut tavoittaa kuulustaakseen tietoja de Guichesta; sitten Montalaisin ja Malicornen haastelu ja lopuksi kreivi de Saint-Aignanin asettuminen kumpaisenkin suojattoman herrasmiehen isännäksi.
Nyt meidän on vain enää ilmoitettava, keitä nuo kaksi uutta esiintyjää olivat -- kauhtanamies, joka tuli pääasukkaaksi Malicornen osittain valtaamaan huoneistoon, ja yhtä salaperäinen fransiskaani, joka edellisen lisänä oli toimittanut ystävykset niin hankalaan pälkääseen.
126
Yhdennentoista luokan jesuiitti.
Ja jotta lukija ei kyllästyisi odotukseen, riennämme heti vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen.
Kasvojensa alaosaa viitankauluksella verhonnut matkustaja oli Aramis, joka Fouquetista erottuaan oli lakeijansa avaamasta matkarepusta ottanut täydellisen ratsastusasun ja lähtenyt linnasta Komean Riikinkukon majataloon, mistä hän todellakin oli viikkoa aikaisemmin tilannut salin ja kamarin. Malicornen ja Manicampin tultua häädetyiksi hän lähestyi fransiskaanimunkkia ja kysyi, kumpaisen huoneen tämä tahtoi valita itselleen. Munkki tiedusti, missä ne sijaitsivat, ja sai kuulla, että kamari oli alakerrassa ja sali portaita ylempänä.
"Niin ollen otan kamarin", päätti hän. Aramis ei vastustanut, vaan sanoi isännälle aivan alistuvana:
"Hän asettuu kamariin."
Kunnioittavasti kumarrettuaan hän meni itse ylös isompaan huoneeseen. Fransiskaanimunkki kannettiin kamariinsa. Saattoi kyllä oudoksua tuota kirkkoruhtinaan arvonantoa yksinkertaista luostariveljeä ja vielä kerjäläismunkkia kohtaan, jolle siten edes pyytämättänsä toimitettiin niin monien matkustajain haluama huone. Ja miten onkaan selitettävissä Aramiksen odottamaton tulo Komean Riikinkukon majataloon, kun hän oli saapunut linnaan herra Fouquetin seuralaisena ja niin ollen olisi voinut majailla hänen parissaan?
Fransiskaanimunkki salli ilman pienintäkään valitusta siirrättää itsensä ylös portaita, vaikka hän ilmeisesti kärsi kovia tuskia ja aina paarien sattuessa seinään tai porraskaiteeseen vavahteli rajusti koko ruumiiltaan. Kamariin päästyänsä hän sanoi kantajille:
"Auttakaa minut tuohon nojatuoliin."
Miehet laskivat paarinsa lattialle, nostivat sairaan mahdollisimman hellävaroin ja asettivat hänet osoitettuun nojatuoliin makuusijan päänalusen viereen.
"Kutsukaahan nyt isäntä tänne", lisäsi hän hyvin hiljaisesti.
Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyi Komean Riikinkukon isäntä kynnykselle.
"Hyvä ystävä", sanoi fransiskaanimunkki, "pyydän teitä läksiäisiksi antamaan kestitystä näille kunnon miehille, jotka ovat Melunin varakreivin alustalaisia. He löysivät minut maantieltä pyörtyneenä helteeseen ja vaivojensa palkkaa ollenkaan ajattelematta tahtoivat kantaa minut kotiinsa. Mutta minä tiedän, mitä köyhälle maksaa sairaan majoitus, ja pidin senvuoksi parempana päästä majataloon, missä minua sitäpaitsi odotettiinkin."
Isäntä katseli munkkia hämmästyksissään. Fransiskaani teki peukalollaan erityiseen tapaan ristinmerkin rintaansa.
Isäntä vastasi samalla merkillä vasempaan olkapäähänsä.
"Niin, se on totta", myönsi hän nyt, "teitä odotettiin, arvoisa isä, mutta me toivoimme saavamme nähdä teidät paremmassa tilassa."
Ja talonpoikien oudostellessa kopean isännän äkillistä muuttumista kunnioittavan nöyräksi kerjäläismunkkia kohtaan tämä kaivoi syvästä taskustaan pari kolme kultakolikkoa, näyttäen niitä heille.
"Te näette, hyvät ystävät", sanoi hän, "että saan täällä maksetuksi hoidostani. Olkaa siis huoletta älkääkä epäröikö jättää minua tänne. Veljeskuntani, jonka asioilla matkustan, ei tahdo, että kerjään; mutta teiltäkin saamani huolenpito ansaitsee palkkionsa, -- ottakaa siis nämä kaksi louisdoria ja menkää rauhassa."
Talonpojat eivät rohjenneet ottaa vastaan; isäntä otti nuo kaksi louisdoria munkin kädestä ja pisti ne erään talonpojan kouraan. Miehet poistuivat yhä enemmän ihmeissään.
Oven sulkeuduttua ja isännän pysytellessä kunnioittavasti pihtipielessä munkki hetken aikaa kokosi ajatuksiaan. Sitten hän painoi kuumeesta kuivan kätensä kelmenneelle otsalleen ja vavahdellen siveli kouristuneilla sormillaan harmahtavaa partaa. Sairaudesta ja kiihtymyksestä kuoppiinsa vajonneet isot silmät tuijottivat avaruuteen ikäänkuin tuskallista ja vääjäämätöntä ajatusta seuraten.
"Mitä lääkäreitä täällä Fontainebleaussa on?" kysyi hän viimein.
"Meillä on kolme, pyhä isä. Ensiksikin herra Luiniguet, sitten karmeliittiveli Hubert, ja vielä eräs lääkäri nimeltään Grisart."
"Ah, Grisart!" mutisi munkki. "Kutsukaa pian herra Grisart."
Isäntä kumarsi kiireisen tottelevasti.
"Mitä pappeja täällä muuten on saatavissa?"
"Mitä pappejako?"
"Niin, mihin veljeskuntiin kuuluvia?"
"Täällä on jesuiitteja, augustiinilaismunkkeja ja fransiskaaneja, mutta jesuiitit asuvat tässä lähimpänä, hyvä isä. Minä kai kutsun rippi-isän jesuiittiveljeskunnasta?"
"Niin, tehkää se."
Isäntä meni ulos.
On helppo arvata, että isäntä ja sairas keskenään vaihtamistansa ristinmerkeistä olivat huomanneet toisensa kuuluviksi peloittavaan jesuiittien veljeskuntaan.
Yksikseen jäätyänsä munkki otti taskustaan pinkan papereita ja luki muutamia niistä hyvin tarkkaavasti. Taudin voima voitti kuitenkin hänen urheutensa; silmät alkoivat harhailla, kylmä hiki helmeili otsalla, ja hän vaipui melkein tiedottomana taaksepäin, käsivarret riipuksissa molemmin puolin nojatuolia.
Hän ei ollut viiteen minuuttiin liikahtanut siitä asennostaan, kun isäntä palasi lääkärin seuraamana, jolle hän oli tuskin antanut aikaa pukeutua. Heidän askeleensa ja oven avautumisesta johtunut veto toinnuttivat sairaan taas tuntoihinsa. Hän kokosi nopeasti hajalliset paperinsa ja sulloi ne pitkällä, kuivettuneella kädellä nojatuolin pieluksen alle. Isäntä meni ulos ja jätti potilaan kahden kesken lääkärin kanssa.
"Kuulkaahan", sanoi fransiskaanimunkki lääkärille, "tulkaa lähemmäksi, herra Grisart, sillä tässä ei ole aikaa hukattavana; koettakaa valtimoani, tunnustelkaa sydäntäni, tutkikaa ja lausukaa päätelmänne tilastani."
"Isäntämme", huomautti lääkäri, "vakuutti minulle, että minulla on onni hoitaa veljeskuntamme jäsentä."
"Jäsentä, niin", vahvisti fransiskaanimunkki. "Sanokaa minulle siis totuus; tunnen vointini jokseenkin huonoksi ja luulen tämän kääntyvän kuolemakseni."
Lääkäri tarttui munkin ranteeseen ja laski valtimon tykähdyksiä.
"Ohoh! Paha kuume!" virkahti hän.
"Mitä tarkoitatte pahalla kuumeella?" kysyi sairas ja loi Grisartiin hallitsevan katseen.
"Ensimmäiseen tai toiseen luokkaan kuuluvalle veljeskunnan nuoremmalle jäsenelle", vastasi lääkäri luoden munkkiin kysyvän silmäyksen, "sanoisin sen olevan parannettava kuumetta."
"Mutta minulle?" tiedusti fransiskaani. Lääkäri epäröitsi.
"Katsokaa harmaita hiuksiani ja ajattelun uurtamaa otsaani", jatkoi potilas; "katsokaa koettelemusteni merkeiksi jääneitä vakoja ja ottakaa lukuun, että minä olen yhdennentoista luokan jesuiitti, herra Grisart."
Lääkäri hätkähti. Yhdennentoista luokan jesuiitti oli niitä veljeskunnan kaikkiin salaisuuksiin perehtyneitä miehiä, joille mikään muukaan inhimillinen tieto ei ollut salattua, ei veljeskunnan sääntöjen mukaan mikään luvatonta eikä maallisen esivallan tottelemisessa mikään pakollista.
"Minä siis", sanoi Grisart syvään kumartaen, "minä siis olenkin mestarin edessä?"
"Niin, ja esiintykää sikäli."
"Ja te tahdotte tietää...?"
"Todellisen tilani."
"No niin", selitti lääkäri, "teillä on aivokuume, toisin sanoen aivokalvontulehdus, äärimmäisilleen kehittyneenä."
"Ei siis ole mitään toivoa?" tiedusti fransiskaanimunkki lyhyeen.
"Sitä en sano", vastasi lääkäri; "mutta siihen nähden, että aivoihin on tullut vikaa, hengitys on lyhyttä, valtimo tykähtelee rajusti ja ankara kuume kuluttaa voimianne..."
"Ja on aamusta saakka jo kolmasti vienyt tajuntani", lisäsi munkki.
"Niin, peräti ankaraksi sen huomaankin; on ihmeellistä, että te ette jäänyt taipaleelle."
"Minua odotettiin täällä; minun täytyi päästä perille."
"Henkenne uhalla?"
"Niin."
"No, kaikkien näiden oireiden perusteella on minun lausuttava, että teidän tilanne on melkein toivoton."
Fransiskaani hymyili omituisesti.
"Tuo lausuntonne kenties riittää velvollisuutenne täyttämiseen veljeskunnan jäsentä ja vieläpä yhdennentoista luokankin edustajaa kohtaan, mutta minulle se on liian vajava tieto, mestari Grisart, ja minulla on oikeus vaatia täsmällisempää selvitystä. Olkaa vielä avomielisempi, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä. Olen sitäpaitsi jo lähettänyt kutsumaan ripittäjää."
"Noh, toivoakseni kuitenkin..." änkytti lääkäri.
"Vastatkaa", vaati sairas, arvokkaalla liikkeellä osoittaen sormusta, jonka kanta oli tähän asti ollut käännettynä sisäänpäin ja johon oli kaiverrettu Jeesus-veljeskunnan tunnus.
Grisartilta pääsi huudahdus. "Suurmestari!" hän äännähti tyrmistyneenä.
"Hiljaa!" kielsi munkki. "Näettehän nyt, että teidän täytyy lausuu suoraan totuus?"
"Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne, tarvitsettekin heti rippi-isää", sopersi Grisart, "sillä kahden tunnin kuluttua, seuraavan rajun kohtauksen tullessa, te joudutte hourioon, ja silloin alkaa kuolonkamppaus."
"Hyvä on", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; "minulla on siis kaksi tuntia aikaa?"
"Kyllä, etenkin jos nautitte sen juoman, jonka lähetän teille."
"Takaatteko minulle sen varassa kaksi tuntia?"
"Sen verran teille varmasti jää aikaa."
"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit eivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme menestykselle."
"Voi, mikä tappio!" mutisi lääkäri; "mikä onnettomuus meille!"
"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki", vastasi fransiskaanimunkki, "ja Jumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa ansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo, että tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi jättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan edessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te olette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille kaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen esiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart, hyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne."
"Antakaa minulle vielä siunauksenne, monseigneur!"
"Sielussani, kyllä... menkää... sielussani, sanon... Animo, mestari Grisart... viribus impossibile".[58]
Hän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein tajuttomaksi.
Tohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä apua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi tuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi porraskäytävään.
127. Valtiosalaisuus
Ripittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän katseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:
"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle anteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän pätemättömän apua."
Rippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein kauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä viimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen sammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.
"Istukaa, hyvä isä", hän sanoi, "ja kuunnelkaa minua."
Jesuiittiripittäjä oli kunnon pappi, mutta yksinkertainen ja kokematon alokas, joka ei ollut vielä perehtynyt veljeskunnan korkeampiin salaisuuksiin, ja vaistomaisestikin hän alistui ripitettävänsä ylemmyyteen.
"Täällä majatalossa on useita henkilöitä", jatkoi fransiskaanimunkki.
"Mutta minä luulin tulleeni kutsutuksi ripittämään", huomautti jesuiitti. "Kuuluuko tämä tunnustukseen?"
"Miksi sitä kysytte?"
"Tietääkseni, onko sananne pidettävä salassa."
"Kaikki puhumani kuuluu rippiin; haastelen teille vaitiolovelvollisuutenne varassa."
"Hyvä!" sanoi pappi ja asettui nojatuoliin, josta fransiskaanimunkki oli suurella vaivalla siirtynyt pitkäkseen vuoteelle.
Munkki jatkoi:
"Täällä majatalossa asuu useita henkilöitä, sanoin."
"Niin kuulin."
"Heitä pitäisi olla kaikkiaan kahdeksan."
Jesuiitti nyökkäsi merkiksi, että hän tarkkasi selitystä.
"Tahdon ensiksi puhutella heistä", jatkoi kuoleva, "erästä Wienin saksalaista, parooni von Wostpuria. Hakekaahan hänet käsille ja sanokaa, että hänen odottamansa on saapunut."
Ihmeissään rippi-isä katseli parannuksentekijää: tällainen synnintunnustus oli hänestä peräti omituinen.
"Totelkaa", sanoi fransiskaani vastustamattoman käskevästi.
Suopea pappi nousi täydellisesti nöyrtyneenä ja poistui huoneesta. Hänen mentyään munkki otti uudestaan esille paperit, joiden tarkastelu oli häneltä äsken keskeytynyt.
"Parooni von Wostpur! Hm!" jupisi hän: "kunnianhimoinen, tyhmä, ahdasmielinen!"
Hän taittoi jälleen kokoon paperit ja pisti ne päänalusensa alle. Nopeita askeleita kuului porraskäytävästä. Rippi-isä palasi huoneeseen parooni von Wostpurin saattamana, joka piti päätänsä pystyssä ikäänkuin tahtoen tavoittaa lakea töyhdöllään. Synkkäkatseisen munkin ja yksinkertaisen kamarin nähdessään kysyi saksalainen:
"Kuka minun kanssani tahtoo puhua?"
"Minä", vastasi munkki ja lisäsi rippi-isään kääntyen: "Hyvä isä, jättäkää meidät hetkeksi ja tulkaa takaisin tämän herrasmiehen poistuttua."
Jesuiitti meni ulos ja varmaankin käytti tätä karkoitushetkeä kysyäkseen isännältä lähempiä tietoja merkillisestä katuvaisesta, joka kohteli rippi-isäänsä kuin kamaripalvelijaa.
Parooni lähestyi vuodetta ja aikoi puhua, mutta fransiskaani vaiensi hänet kädenliikkeellä.
"Hetket ovat kalliita", sanoi jälkimmäinen pikaisesti. "Tehän olette tullut tänne yhtenä hakijana?"
"Niin, hyvä isä."
"Toivotte nimitystä suurmestariksi?"
"Niin, olen kilpailemassa siitä arvosta."
"Te tiedätte, mitä välttämättömiä edellytyksiä vaaditaan tämän ylimmän arvon saavuttamiseksi, joka tekee ihmisestä kuninkaiden valtiaan ja paavin vertaisen?"
"Kuka te olette", kysyi parooni, "täten kuulustellaksenne minua?"
"Minä olen odottamanne."
"Suurmestarin valitsijamies?"
"Valittu itse."
"Mitä! Tekö...?"
Munkki ei antanut hänen puhua loppuun, vaan ojensi laihtuneen kätensä, jonka sormessa suurmestaruuden tunnus kimmelsi.
Parooni hätkähti taaksepäin hämmästyksestä ja kumarsi heti sen jälkeen syvän kunnioituksen valtaamana.
"Kuinka!" huudahti hän; "te täällä, monseigneur, te näin kehnossa huoneessa, noin huonolla vuoteella, te täällä etsimässä ja valitsemassa tulevaista suurmestaria, seuraajaanne?"
"Älkää välittäkö siitä, parooni, vaan täyttäkää viipymättä pääehto: toimittakaa veljeskunnan tietoon niin tärkeä salaisuus, että joku Euroopan johtavista hoveista teidän välityksellänne ainiaaksi joutuu veljeskunnan vallittavaksi. No niin, onko hallussanne tuollainen salaisuus, kuten olette vakuuttanut suurelle neuvoskunnalle lähettämässänne hakemuksessa?"
"Monseigneur..."
"Mutta toimikaamme järjestyksessä... Tehän olette parooni von Wostpur?"
"Niin olen, monseigneur."
"Ja tämä on teidän kirjeenne?"
Jesuiittien suurmestari otti pinkastaan paperin ja näytti sitä paroonille. Tämä vilkaisi siihen ja sanoi nyökäten:
"Niin, monseigneur, olen sen todella kirjoittanut."
"Ja te kykenette esittämään minulle suuren neuvoskunnan sihteerin vastauksen?"
"Se on tässä, monseigneur."
Parooni ojensi fransiskaanille kirjeen, joka oli osoitettu hänen ylhäisyydelleen parooni von Wostpurille ja sisälsi ainoataan seuraavat sanat:
'Toukok. 15 p:stä 22 p:ään Fontainebleaussa Komean Riikinkukon majatalossa.
A.M.D.G.'[59]
"Hyvä", sanoi sairas, "nyt siis olette esillä; puhukaa."
"Minulla on viidenkymmenentuhannen miehen armeijakunnan päällikkyys; kaikki upseerit on saatu asian puolelle. Olen sijoittanut leirini Tonavan varteen. Voin neljässä päivässä syöstä valtaistuimelta keisarin, joka vastustaa veljeskuntamme leviämistä, ja asettaa hänen sijalleen samasta suvusta sen ruhtinaan, jonka veljeskunta hyväksyy."
Fransiskaani kuunteli ilmeettömästi. "Siinäkö kaikki?" kysyi hän.
"Suunnitelmani merkitsee eurooppalaista vallankumousta", sanoi parooni.
"Hyvä on, herra von Wostpur; te saatte sittemmin vastaukseni. Menkää huoneeseenne ja lähtekää Fontainebleausta neljännestunnin kuluessa."
Parooni astui ulos takaperin ja niin nöyränä kuin olisi poistunut sen keisarin puheilta, jonka hän tahtoi kavaltaa.
"Tuo ei ole mikään salaisuus", mutisi fransiskaani, "vaan itsekeksitty hanke. Sitäpaitsi", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "Euroopan tulevaisuus ei ole enää itävaltalaisesta hallitsijahuoneesta riippuvainen."
Ja kädessään pitelemällänsä punaisella kynällä hän pyyhkäisi luettelostaan parooni von Wostpurin nimen.
"Nyt kardinaali", sanoi hän; "espanjalaiselta taholta pitäisi meillä olla jotakin vakavampaa saatavissa."
Kohottaessaan silmänsä hän huomasi rippi-isän, joka odotti hänen määräyksiään kuuliaisena kuin koulupoika.
"Ahaa", virkahti hän havaitessaan tämän alistuvaisuuden, "te olette puhellut isännän kanssa?"
"Kyllä, monseigneur, ja lääkärin."
"Grisartin?"
"Niin."
"Hän on siis täällä?"
"Hän toi vastikään lupaamansa vahvistusjuoman."
"Hyvä! Tarpeen tullen kutsun hänet. Nyt kaiketi käsitätte rippini suuren merkityksen, vai mitä?"
"Kyllä, monseigneur."
"Käykää siis noutamassa luokseni espanjalainen kardinaali Herrebia. Rientäkää! Mutta tällä kertaa, koska tiedätte mistä on kysymys, voittekin sitten jäädä luokseni, sillä minulle sattuu äkillisiä heikkouden kohtauksia."
"Jos kutsuisin lääkärinkin?"
"Ei vielä, ei vielä... Espanjalainen kardinaali, ei ketään muuta... Menkää!"
Viisi minuuttia myöhemmin astui kardinaali kalpeana ja levottomana tuohon pieneen kamariin.
"Minä kuulin..." änkytti kardinaali.
"Asiaan!" sanoi fransiskaani sammuvalla äänellä, ja hän näytti kardinaalille kirjettä, jonka tämä oli lähettänyt suurelle neuvostolle.
"Onko tämä teidän käsialaanne?" hän kysyi.
"Kyllä; mutta..."
"Entä teidän kutsunne?"
Kardinaali epäröitsi vastaamisessaan. Hänen purppuransa nousi kapinaan köyhän fransiskaanimunkin sarkaa vastaan. Kuolevainen ojensi kätensä ja näytti sormusta. Se teki tehonsa, sikäli valtavammin kuin sen henkilön asema oli korkeampi, jolle fransiskaani kulloinkin paljasti mahtinsa.
"Salaisuus, salaisuus, pian!" vaati sairas, nojautuen rippi-isään.
"Coram isti?[60] kysyi kardinaali rauhattomasti.
"Puhukaa espanjankieltä", neuvoi fransiskaani asettuen hyvin tarkkaavaiseksi.
"Te tiedätte, monseigneur", aloitti kardinaali Kastilian murteella, "te tiedätte, että ehtona Espanjan prinsessan avioliitolle Ranskan kuninkaan kanssa oli täydellinen luopuminen sekä infantinnan perinnöllisistä oikeuksista että kuningas Ludvigin mahdollisista vaatimuksista Espanjan kruunuun?"
Munkki nyökäytti päätänsä.
"Siitä johtuu", jatkoi kardinaali, "että rauha ja liitto näiden kahden valtakunnan välillä riippuu tämän sopimuspykälän noudattamisesta."
Munkki nyökkäsi jälleen.
"Ei ainoastaan Ranska ja Espanja", pitkitti kardinaali, "vaan koko Eurooppakin järkkyisi, jos jommallakummalla puolella ryhdyttäisiin loukkaamaan tätä ehtoa."
Sairas ilmaisi hyväksyvänsä tämän näkökannan.
"Siitä seuraa", selitti puhuja, "että se, joka voisi aavistaa tapaukset ja ilmoittaa varmana tulevaisuuden, joka vain hämäränä mahdollisuutena kuvastuu muiden sielussa, hän säästäisi maailmalta äärettömän onnettomuuden ja kykenisi erityisin valmistuksin kääntämään kehityskulun suotuisaksi veljeskunnan vaurastumiselle."
"Pronto, pronto!"[61] mutisi fransiskaani kalveten ja nojautuen eteenpäin pappia vasten.
Kardinaali lähestyi kuolevan korvaa.
"No niin, monseigneur", sanoi hän, "minä tiedän Ranskan kuninkaan päättäneen, että ensimmäisen aiheen sattuessa -- kun esimerkiksi Espanjan kuningas tai joku prinsessan veli kuolee -- Ranska sodan uhalla vaatii perintöä, ja minulla on valmiissa muodossa se valtiollinen suunnitelma, jonka Ludvig XIV on tässä tarkoituksessa miettinyt."
"Ja se suunnitelma?" sanoi fransiskaanimunkki.
"On tässä", vastasi kardinaali.
"Kenen käsialalla kirjoitettuna?"
"Minun."
"Eikö teillä ole muuta sanottavaa?"
"Olen mielestäni jo sanonut paljon, monseigneur", arveli kardinaali.
"Se on totta, te olette tehnyt veljeskunnalle suuren palveluksen. Mutta miten olette hankkinut tietoonne ne yksityiskohdat, joiden perusteella olette merkinnyt muistiin tämän suunnitelman?"
"Minulla on palkoissani Ranskan kuninkaan alhaisempia palvelijoita, ja heiltä saan kaikki ne hylkypaperit, jotka tulisija on säästänyt."
"Se on nerokasta, herra kardinaali" kuiskasi fransiskaani yrittäen hymyillä. "Lähtekää nyt tästä majatalosta neljännestunnin kuluessa; vastaus tulee jälkeenpäin. Menkää."
Kardinaali poistui.
"Kutsukaa luokseni Grisart ja noutakaa venetsialainen Marini", määräsi sairas.
Rippi-isän totellessa käskyä munkki teki jälleen merkinnän luetteloonsa, mutta hän ei pyyhkäissyt pois kardinaalin nimeä, kuten oli paroonin poistanut, vaan veti hänen nimensä viereen ristin. Siitä ponnistuksestaan voipuneena hän kaatui pitkäkseen vuoteelle, sopertaen tohtori Grisartin nimeä.
Jälleen tointuessaan hän oli niellyt puolet vahvistusjuomasta, josta loppu jäi lasiin, ja häntä kannatteli lääkäri, venetsialaisen ja rippi-isän seistessä oven lähellä.
Venetsialainen joutui kokemaan samat muodollisuudet kuin hänen kaksi kilpailijaansakin, epäröi heidän laillaan kahden vieraan läsnäollessa, mutta ilmaisi suurmestarin käskystä rauhoittuneena, että paavi veljeskunnan mahtavuutta peläten suunnitteli jesuiittien yleistä karkoitusta ja taivutteli Euroopan hoveja hankkeensa puolelle. Hän ilmoitti paavin apurit ja toimintakeinot sekä mille Adrianmeren saarelle kaksi yhdennentoista luokan kardinaalia -- veljeskunnan johtajina -- ja kolmekymmentakaksi veljeskunnan huomattavampaa jäsentä aiottiin siirtää äkillisellä yllätyksellä.
Fransiskaanimunkki kiitti signor Marinia. Tämän paavillisen vehkeen paljastus ei ollut mikään pikku palvelus järjestölle. Venetsialainen sai sitten määräyksen lähteä jälleen matkalle neljännestunnin kuluessa ja poistui säteilevänä kuin olisi jo saanut suurmestaruuden sormuksen.
Mutta hänen mentyänsä fransiskaanimunkki mutisi vuoteellaan:
"Kaikki nämä miehet ovat joko vakoilijoita tai poliisipalvelijoita, ei yksikään ole luonnostaan suurmestari; kukin on ilmaissut jonkun juonen, mutta kellään ei ole tiedossaan mitään salaisuutta. Ei Jeesuksen veljeskuntaa ole johdettava sodalla ja hävityksellä ja väkivallalla, vaan henkisen ylemmyyden salaperäisellä vaikutuksella. Ei, vielä ei ole löytynyt miestä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi minut kutsuu Jumala ja minä kuolen. Voi, pitääkö veljeskunnan sortua minun kanssani tukipylvään puutteessa? Saako kuolema, joka odottaa minua, samalla tehdä tyhjäksi veljeskunnan tulevaisuuden, jonka olisi ikuistanut kymmenen vuotta lisää minun elämässäni, sillä se avautuu hohtavana ja valoisana uuden kuninkaan hallitessa?"
Näitä puolittain ajateltuja ja puolittain lausuttuja sanoja kuunteli kunnon ripittäjä kauhuissaan kuten kuumesairaan hourailua, kun sitävastoin Grisart kypsyneempänä ajattelijana tarkkasi niitä ikäänkuin ilmestyksinä tuntemattomasta maailmasta, jonne hänen katseensa nyt sai tunkeutua, käden ulottumatta sinne.
Äkkiä munkki kohottausi.
"Valmistautukaamme", sanoi hän, "kuolema hoputtaa. Voi, äsken toivoin kuolevani levollisena... nyt joudun epätoivoon, ellen jäljelläolevain joukosta... Grisart! Grisart! Toimittakaa minulle vielä tunti elonaikaa!"
Grisart lähestyi kuolevaa ja antoi hänen niellä muutamia pisaroita, ei lasissa säilytettyä juomaa, vaan mukanaan olleesta pullosta.
"Kutsukaa skotlantilainen", huusi munkki, "kutsukaa Bremenin kauppias! Noutakaa heidät, noutakaa! Armias taivas, minä kuolen, tukehdun!"
Rippi-isä ryntäsi etsimään apua niinkuin ihmistaidolla olisi voinut siirtää kuoleman kättä potilaan päältä; mutta kynnyksellä hän kohtasi Aramiksen, joka piteli sormea huulillaan kuten äänettömyyden jumalan Harpokrateen patsas ja katseellaan torjui hänet takaisin kamarin perälle. Silmäyksillä neuvoteltuansa keskenään liikahtivat kuitenkin lääkäri ja rippi-isä vaatimaan tulijan poistumista. Mutta kahdella eri tavoin tehdyllä ristinmerkillä hän naulitsi molemmat paikalleen.
"Esimies!" sopersivat he.
Aramis astui hitaasti huoneeseen, jossa potilas taisteli kuolonkamppauksen ensimmäistä yritystä vastaan. Fransiskaani näkyikin toipuvan joko väkinesteen tai piispan ilmestymisen vaikutuksesta; hän teki liikkeen ja kohottausi vuoteellaan hehkuvin katsein, suu puolittain avoinna ja hiukset hiestä kosteina. Aramis tunsi huoneen ilman tukehduttavaksi; kaikki ikkunat olivat suljetut, samalla kun pesässä oli tulennos ja kaksi keltaista kynttilää valutti pöytäliinalle vahaansa vaskisista kynttilänjaloista, lämmittäen nekin ilmakehää sankalla käryllään. Hän avasi ikkunan, tähtäsi kuolevaan merkitsevän ja kunnioittavan katseen ja lausui:
"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, että tulen täten kutsumattomana, mutta teidän tilanne on kovin arveluttava, joten pelkäsin teidän voivan kuolla ennen kuin olette puhutellut minua, koska olin vasta kuudennella sijalla luettelossanne."
Kuoleva hätkähti ja katsoi paperiinsa.
"Te olette siis se, jota muinoin nimitettiin Aramikseksi ja sittemmin chevalier d'Herblayksi? Te olette Vannesin piispa?"
"Niin, monseigneur."
"Minä tunnen teidät, olen jo nähnyt teidät."
"Tapasimme toisemme viime riemujuhlassa pyhän isän luona."
"Ah, niin, se on totta, nyt muistan. Ja te asetutte hakijaksi?"
"Monseigneur, olen kuullut veljeskunnan kaipaavan tietoonsa suurta valtiosalaisuutta, ja tietäen teidät niin vaatimattomaksi, että olitte päättänyt erota asemastanne sen hyväksi, joka toimittaisi järjestön haltuun sellaisen salaisuuden, minä kirjoitin olevani halukas kilpailuun, kun yksinäni varjelen salaisuutta, jota pidän tärkeänä."
"Puhukaa", sanoi fransiskaanimunkki; "olen valmis kuuntelemaan teitä ja arvostelemaan salaisuutenne merkitystä."
"Monseigneur, niin kohtalokasta salaisuutta kuin minulla nyt on kunnia uskoa teille ei ilmoiteta sanoilla. Mikään mielle, joka kerran on tullut esille ajatusten syvyydestä ja ilmaantunut häviämättömässä muodossa, ei enää kuulu haltijalleen. Sana voi sattua tarkkaavaan vihamieliseen korvaan; niinpä ei sovi lausumaansa kylvää umpimähkään liikkeelle, sillä silloin ei salaisuutta voisi enää vakuuttaa salaisuudeksi."
"Miten siis tahdotte ilmaista minulle asian?" kysyi kuoleva.
Aramis viittasi lääkäriä ja rippi-isää siirtymään syrjemmälle ja ojensi toisella kädellään fransiskaanimunkille paperin, joka oli suljettu kaksinkertaiseen koteloon.
"Mutta eikö kirjoitus ole vielä vaarallisempaa kuin puhuminen?" kysyi sairas.
"Ei, monseigneur", vastasi Aramis, "sillä tästä kotelosta löydätte kirjaimia, joita ainoastaan te ja minä ymmärrämme."
Fransiskaani silmäili Aramista yhä enemmän ihmeissään.
"Se on samaa salakirjoitusta, jota te käytitte vuonna 1655", jatkoi Aramis; "ainoastaan teidän käsikirjuri-vainajanne Juan Jujan kykenisi kolmantena sitä tulkitsemaan, jos hän nousisi haudastaan."
"Te siis tunnette tämän salakirjoituksen, te?"
"Minä sen annoin hänelle."
Ja sorean kunnioittavasti Aramis lähestyi ovea ikäänkuin poistuakseen.
Mutta hänet pysähdytti munkin ele, jota seurasi huudahdus.
"Jeesus!" sanoi hän; "ecce homo!"[62]
Sitten hän luki paperin toiseen kertaan.
"Tulkaa pian", pyysi hän, "tulkaa!"
Aramis lähestyi fransiskaania järkkymättömän tyynenä ja kunnioittavana. Sairas ojentausi polttamaan vahakynttilän liekissä hänen antamansa paperin, tarttui sitten piispan käteen ja veti hänet luoksensa.
"Miten ja keltä olette voinut saada tietää sellaisen salaisuuden?" kysyi hän.
"Rouva de Chevreuselta, kuningattaren likeiseltä ystävättäreltä ja uskotulta."
"Ja rouva de Chevreuse...?"
"Hän on kuollut."
"Ja onko kukaan muu saanut siitä selkoa?"
"Ainoastaan muuan kansan mies ja nainen, joiden kasvatettavana hän oli."
"Missä he ovat?"
"Haudassaan hekin... Se salaisuus polttaa kuin tuli.
"Mutta te olette jäänyt eloon?"
"Kukaan ei tiedä, että minä tunnen sen."
"Kuinka kauan tämä salaisuus on ollut hallussanne?"
"Viisitoista vuotta."
"Ja te olette säilyttänyt sen?"
"Minä tahdoin elää."
"Ja te lahjoitatte sen veljeskunnalle ilman kunnianhimoa, ilman omia laskelmia?"
"Minä luovutan sen järjestöllemme kunnianhimoisena ja hyvitystä ajatellen", vastasi Aramis, "sillä jos te saatte elää, monseigneur, niin te nyt tuntiessanne minut teette minusta sen, mihin pystyn ja mikä minun tulee olla."
"Ja koska nyt kuolen", huudahti fransiskaanimunkki, "niin teenkin sinusta seuraajani... Noin!"
Hän tempasi sormuksensa ja pani sen Aramiksen sormeen. Kääntyen sitten molempiin kohtauksen näkijöihin hän lausui: "Olkaa tarpeen tullen todistajina, että minä ruumiillisesti sairaana, mutta terveissä sielunvoimissa, vapaaehtoisesti ja pakottamatta luovutan tämän sormuksen rajattoman vallan merkkinä monseigneur d'Herblaylle, Vannesin piispalle, jonka nimitän jälkeläisekseni ja jolle minä vaivainen syntinen Jumalan tuomioistuimen eteen joutumaisillani ensimmäisenä taivutan pääni, ollakseni kaikille muille esimerkkinä."
Ja fransiskaani kumarsi juhlallisesti, lääkärin ja jesuiitin vaipuessa polvilleen.
Itse kuolemaa kalpeampana Aramis siirsi katseensa peräkkäin kaikkiin tämän kohtauksen henkilöihin. Tyydytetyn kunnianhimon riemu täytti hänen sydämensä.
"Kiirehtikäämme", sanoi fransiskaanimunkki; "minut hivuttaa loppuun kaikki se, mitä minulle jäi vielä tehtäväksi. En mitenkään kykene toteuttamaan viimeisiä päätöksiäni."
"Minä otan ne toteuttaakseni", lupautui Aramis.
"Hyvä on!" kiitti sairas ja lisäsi kääntyen jesuiittiin ja lääkäriin:
"Jättäkää meidät yksin."
Molemmat tottelivat käskyä.
"Tuolla tunnuksella", jatkoi äskeinen suurmestari, "te olette mies tärisyttämään koko maailmaa; te revitte alas ja rakennatte sillä: In hoc signo vinces![63] -- Sulkekaa ovi", kehoitti hän samassa.
Aramis työnsi salvat eteen ja palasi fransiskaanimunkin luo.
"Paavi on vehkeillyt veljeskuntaa vastaan", ilmoitti sairas; "hänen pitää kuolla."
"Hän kuolee", vastasi Aramis tyynesti.
"Me olemme velkaa seitsemänsataatuhatta livreä bremeniläiselle kauppamiehelle nimeltä Donstett, joka on saapunut tänne pyytämään minun takaustani."
"Hän saa maksunsa", vakuutti Aramis.
"Kuusi maltalaisritaria, joiden nimet näette tähän merkittyinä, ovat erään yhdennentoista luokan jäsenen varomattomuuden johdosta saaneet tietoonsa kolmannen asteen salaisuudet; on otettava selville, miten he ovat käyttäneet tietoansa, sekä peräännytettävä ja haudattava koko asia."
"Se tapahtuu."
"Kolme vaarallista veljeskunnan jäsentä on lähetettävä Tibetiin menehtymään; he ovat jo tuomitut. Tässä heidän nimensä."
"Minä panetan tuomion täytäntöön."
"Antwerpenissä asuu muuan rouvashenkilö, Ravaillacin[64] veljen tyttärentytär; hänellä on hallussaan papereita, jotka voisivat vahingoittaa veljeskuntaa. Jo viisikymmentäyksi vuotta on se suku nauttinut viidenkymmenentuhannen livren eläkettä. Eläke on rasittava; veljeskunta ei ole rikas... Olisi hyväksyttävällä kertamaksulla lunastettava ne paperit tai vastapuolen kieltäytyessä lopetettava eläkkeen maksaminen... joutumatta rettelöön."
"Otan selville, mitä on tehtävissä", sanoi Aramis.
"Eräs Limasta lähtenyt alus lienee jo viime viikolla saapunut Lissabonin satamaan; se on näennäisesti lastattu kaakaolla, mutta todellisuudessa kullalla. Harkot ovat kätketyt kaakaokerroksen alle. Alus kuuluu veljeskunnalle, lastin arvo nousee seitsemääntoista miljoonaan livreen. Te toimitatte sen vastaanotetuksi; tässä asiakirjat."
"Missä satamassa tulee purkamisen tapahtua?"
"Bayonnessa."
"Ellei satu vastatuulia, niin se on siellä kolmen viikon kuluttua. Siinäkö kaikki?"
Fransiskaani nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei saanut enää puhutuksi; veri syöksyi kurkkuun ja päähän, tiukkui suusta, sieraimista ja silmistä. Onneton ehti enää vain puristaa Aramiksen kättä ja vierähti sitten kouristuksen kangistamana vuoteelta lattialle.
Aramis laski kätensä hänen sydämelleen; se oli tauonnut sykkimästä. Kumartuessaan hän huomasi, että palanen sitä paperia, jonka hän oli antanut munkille, oli säästynyt kynttilänliekistä. Hän otti sen ja poltti tuhaksi. Sitten hän kutsui takaisin rippi-isän ja lääkärin, lausuen edelliselle:
"Teidän ripitettävänne on Jumalan luona; hän ei nyt tarvitse muuta kuin rukouksia ja leposijan. Menkää järjestämään yksinkertainen hautaus, sellainen kuin köyhälle munkille soveltuu... Menkää."
Jesuiitti poistui huoneesta.
Uusi suurmestari kääntyi lääkäriin päin ja sanoi hyvin hiljaa, nähdessään tämän kalpeat ja tuskaiset kasvot:
"Herra Grisart, tyhjentäkää tuo lasi ja pyyhkikää se; se sisältää vielä liian paljon sitä ainetta, jota suuri neuvosto käski teidän siihen sekoittaa."
Hämmästyneenä, kauhistuneena, muserrettuna Grisart horjahti taaksepäin.
Aramis kohautti säälivästi olkapäitänsä, otti lasin ja tyhjensi sen tulipesän tuhkaan.
Sitten hän meni ulos, vieden mukanaan vainajan paperit.
128. Lähetystehtävä
Seuraavana eli oikeastaan samana päivänä, sillä edelläkerrotut tapahtumat päättyivät vasta kello kolmen aikaan aamulla, kuningas läksi aamiaisen edellä molempien kuningattarien kanssa messuun. Orléansin herttua taasen otti mukaansa Lotringin junkkarin ja joitakuita muita ystäviänsä ja ratsasti virralle koettelemaan noita paljonpuhuttuja kylpyjä, joihin naiset olivat niin hullaantuneet. Siten ei linnaan jäänyt muita kuin Madame, joka oli tekeytynyt huonovointiseksi, saadakseen olla yksinään. Silloin nähtiin tai oikeammin ei nähty Montalaisin hiipivän ulos hovineitien huoneesta, vetäen mukaansa la Vallièren, joka piiloutui niin hyvin kuin taisi; kahden he livahtivat puutarha-alueen läpi, varovasti vilkuen ympärilleen, ja saapuivat lopuksi Viisikulmiolle.
Oli pilvinen sää, ja kuuma tuuli taivutteli kukkasia ja pensaita, paahtavan pölyn lennellessä maanteiltä ryöppynä korkealle puiden yli.
Montalais oli kaiken aikaa erityisesti toiminut taitavana vakoojana; hän eteni nyt vielä muutaman askeleen ja sanoi kääntyen sitten takaisinpäin, ollakseen täysin varma, ettei kukaan kuunnellut tai lähestynyt heitä:
"No, nyt olemme toki rauhassa, Jumalan kiitosi. Eilisestä asti on koko hovipiiri innostunut urkkijoiksi ja kiertelee ympärillämme aivan kuin olisimme ruton saastuttamia."
La Vallière painoi alas päänsä ja huokasi.
"Tämä on ennenkuulumatonta!" jatkoi Montalais; "Malicornesta herra de Saint-Aignaniin saakka kaikki ihmiset utelevat salaisuuttamme. Kuulehan, Louise, puhelkaamme nyt hiukan, jotta voin tietää, miten menetellä."
La Vallière kohotti kumppaniinsa kauniit silmänsä, puhtaat ja syvät kuin kevättaivaan sini.
"Ja minä", sanoi hän, "kysyn nyt sinulta, minkätähden meidät kutsuttiin Madamen luokse, miksi olemme nukkuneet hänen huoneissaan emmekä erikseen, mistä syystä sinä yöllä tulit niin myöhään, ja mistä se valvonta johtuu, jonka varokeinoihin meidät on joka askeleella alistettu?"
"Rakas Louise, sinähän vastaat minun kysymykseeni toisella tai kymmenelläkin kysymyksellä, mutta sellainen ei kelpaa. Minä selitän sinulle tuon kaiken myöhemmin; ne seikat ovat toisarvoisia, joten voit huoletta odottaa siksi. Minä kysyn sinulta -- sillä siitä johtuu kaikki muu --, onko vai eikö ole mitään salaisuutta olemassa?"
"En tiedä, onko asiassa mitään salaisuutta", sanoi la Vallière, "mutta sen tiedän, että on tapahtunut joku varomattomuus siitä asti kun puhuin niin typerästi kuninkaasta ja vielä älyttömämpänä pyörryin; kaikki nyt lausuvat meistä huomautuksiaan."
"Sinusta, saat sanoa, kultaseni", oikaisi Montalais nauraen, "sinusta ja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja onnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita."
La Vallière taivutti päänsä alas. "Sinä todella muserrat minut", valitti hän.
"Minä?"
"Niin, kiusaat minut kuoliaaksi pilapuheillasi."
"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla mielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt messusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli yhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt kymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on saanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia vastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani ja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin olemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit teeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta, se ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen asemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä. Jokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen kukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta vireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita sinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä pakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille."
"Mutta, hyvä Montalais", sanoi tyttöpoloinen, "sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle."
"Niin, tiedän kyllä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En ole unohtanut ainoatakaan sanaasi; mutta ajattelitko myös todella mitä sanoit?"
Louise joutui hämilleen.
"Yhä kyselyä!" huudahti hän. "Hyvä Jumala, antaisin koko maailman unhoittaakseni, mitä sanoin... Miksi ovatkaan kaikki liittoutuneet alati muistuttamaan minua siitä? Voi, on kamalaa, että ystävätärkin, jonka pitäisi säästää minua, -- joka voisi minua neuvoa ja auttaa pelastukseen, päin vastoin surmaa minut, rääkkää hengiltä!"
"Kas, kas", lausui Montalais, "tähän asti sanottuasi liian vähän väitätkin jo liian paljon. Kellään ei ole aikomuksena surmata sinua eikä edes varastaa sinulta salaisuuttasi: sitä pyydetään omasta suosiostasi eikä muutoin, sillä se ei koske ainoastaan sinun asioitasi, vaan meidän muidenkin. Samaa huomauttaisi sinulle Tonnay-Charente, jos hän olisi täällä. Eilen illalla hän nimittäin olikin pyytänyt minua vasiten kamariimme keskustelemaan, ja minä läksin sinne herroista Manicampista ja Malicornesta selvittyäni; silloin kuulin, joskin hiukan myöhästyneenä, että Madame oli sijoittanut hovineidit erilleen toisistansa ja että meidän piti nukkua hänen huoneissaan eikä omassa asunnossamme. Tietysti Madame sillä erossapitämisellä tahtoi estää meitä haastelemasta mitään keskenämme, ja samassa tarkoituksessa hän on tänä aamuna sulkeutunut Tonnay-Charenten seuraan. Sano minulle siis, rakkahin, missä määrin Athénais ja minä voimme luottaa sinuun, jotta sinäkin saisit meidän tukemme."
"En oikein ymmärrä esittämääsi kysymystä", väitti Louise hyvin kiihtyneenä.
"Hm, sinä näytät päin vastoin käsittävän sen varsin hyvin. Mutta minä esitänkin kysymykseni täsmällisempänä, riistääkseni sinulta kaikki mahdolliset verukkeet. Kuule siis: Rakastatko herra Bragelonnea? Se kaiketi on selvä tiedustus, hä?"
Kysymys vavahdutti Louisea niinkuin piiritysarmeijan ensimmäinen pommi täräyttää saarrettua varustusta.
"Rakastanko Raoulia!" huudahti hän; "lapsuudenystävää, veljeäni!"
"Kah, ei, ei! Taaskin sinä livahdat minulta tai ainakin pyrit luikertamaan pois asiasta. En kysy sinulta, rakastatko Raoulia, lapsuutesi ystävää ja veljeäsi; minä kysyn, rakastatko herra varakreivi de Bragelonnea, kihlattuasi?"
"Voi, hyvä Jumala", valitti Louise, "kuinka ankarasti sinä kovisteletkaan, rakas Aure!"
"Tyhjää valitusta! En ole enemmän enkä vähemmän ankara kuin seurustelussamme yleensä. Esitän sinulle vain kysymyksen; tokihan vastaat siihen?"
"Varmastikaan", vakuutti Louise tukahtuneella äänellä, "sinä et puhu minulle kuin ystävätär, mutta vastaan sinulle kuitenkin vilpittömänä ystävättärenä."
"Vastaa siis!"
"No niin, olen luonnostani kovin arasteleva ja naurettavankin ylpeä kaiken suhteen, mitä naisen tulee tallettaa sydämensä salaisuutena, ja siltä osalta ei vielä kukaan ole saanut lukea sisimpiä ajatuksiani."
"Sen kyllä tiedän, sillä jos olisin lukenut sieluasi, en kysyisi sinulta, vaan sanoisin ihan yksinkertaisesti: 'Hyvä Louise, sinulla on onni tuntea herra de Bragelonne, joka on pulska kunnon mies ja tarjoaa edullista liittoa varattomalle tytölle. Kreivi de la Fère jättää pojalleen viidentoistatuhannen livren verran vuotuisia korkoja. Tämän pojan puolisona saat siis ne tulot; sehän on erinomaista. Älä siis eksy oikeaan tai vasempaan vaan valitse suora tie alttarin ääreen, jonne herra de Bragelonne tahtoo sinut viedä. Ja mitä sitten? No, sitten sinusta tulee hänen luonteensa mukaan joko vapaa tai orjatar, jotta saat oikeuden heittäytyä kaikkiin niihin hullutuksiin, joihin liian vapaat tai liiaksi pidätellyt ihmiset tavallisesti joutuvat.' Näin minä heti sanoisin sinulle, hyvä Louise, jos voisin katsahtaa sydämesi syvyyteen."
"Ja minä kiittäisin sinua", sopersi Louise, "vaikka neuvosi ei tuntuisikaan minusta aivan sattuvalta."
"Odota, maltahan... Jatkoksi äskeiselle minä sitten kiirehtisin lisäämään: 'Louise, on vaarallista istua päivät päästään pää kumarassa, kädet toimettomina, harhailevin katsein; on vaarallista tavoitella hämyisiä puistokäytäviä ja lakata hymyilemästä huvikkeille, jotka virkistävät muiden nuorten tyttöjen mieltä; on vaarallista, Louise, sinun laillasi piirrellä kengänkärjellä hiekkaan kirjaimia, jotka häivytettyinäkin voivat hahmopiirteillään vielä ilmaista olleensa enemmän L:n kuin B:n näköisiä; ja vaarallista kaiken kaikkiaan on täyttää mieltänsä tuhansilla eriskummaisilla kuvitelmilla, jotka ovat yksinäisyyden ja päänkivistyksen hedelmiä. Tällaisissa haaveissa tyttöparka riuduttaa poskensa kuopille ja kuluttaa samalla aivonsakin pilalle, eikä olekaan tuollaisissa tapauksissa harvinaista nähdä maailman miellyttävimmän ihmisen muuttuvan ihan tympäiseväksi, peräti järkevän olennon aivan tylsistyvän.'"
"Kiitos, Aure-kulta", vastasi la Vallière säveästi; "sinun on luontaista puhua noin, ja kiitän sinua siitä, että puhuttelet minua teeskentelemättömästi."
"Ja puhunkin haaveilusta yleensä; älä siis omaksu sanoistani sen enempää kuin katsot osuvaksi. Mistä nyt muuten johtuneekaan mieleeni tarina nuoresta kaihomielisestä tytöstä, joka kuoli sappitautiin sen pettymyksen johdosta, että hän kuvitteli saavuttaneensa jonkun prinssin, kuninkaan tai keisarin rakkauden, vaikka tuo suuruus ilmeisesti rakastikin toista ja ainoastaan käytti edellistä tyttöä todellisen rakkautensa verhona; on kummallista, että tyttöparka ei sitä itse huomannut ajoissa, vaikka hänen ympäristönsä heti havaitsi juonen. Naurathan sille poloiselle hupsulle kuten minäkin, la Vallière?"
"Nauran", änkytti Louise kalmankalpeana; "niin, tietysti minä nauran."
"Ja siinä teet oikein, sillä tapaus on todellakin hupainen. Tapaus tai tarina -- miksi sitä sanoisikaan -- painui sattuvana mieleeni, ja opettavaisuutensa vuoksi nyt kerroin sen sinulle. Ajattelehan, hyvä Louise, mitä häiriötä sellainen raskasmielisyys voisi tuottaa sinun aivoissasi! Jos sellaista sattuisi jollekulle meistä, niin asianomainen saisi siis olla varma siitä, että hän olisi tänään kuvalintuna, huomenna naurun aiheena ja ylihuomenna kuolisi häpeään."
La Vallière hätkähti ja vaaleni vielä enemmän, jos mahdollista.
"Kun kuningas iskee silmänsä meihin", jatkoi Montalais, "antaa hän sen kyllä huomata, ja jos me olemme se saalis, jota hän tavoittelee, osaa hän kyllä tavoittaa saaliinsa. Sinä näet siis, Louise, että sellaisissa olosuhteissa tulee nuorten tyttöjen, jotka joutuvat alttiiksi vaaralle, suoda toisilleen rajaton luottamuksensa, jotta turhia haaveksimattomat sydämet voisivat varjella niitä, jotka ovat luontuvia raskasmieliseen uneksimiseen."
"Hiljaa, hiljaa!" huudahti la Vallière; "joku tulee!"
"Niin, todellakin", sanoi Montalais; "mutta kuka se voi olla? Kaikkihan ovat menneet messuun kuninkaan saattueessa tai uimaretkelle Monsieurin kanssa?"
Melkein samassa näkivät nuoret tytöt lehtokujan päässä vehmaan lehväholvin alla uljasryhtisen ja solakkavartisen nuoren miehen, jolla oli miekka kainalossa ja viitta hartioilla. Ratsusaappaissaan ja kannuksissaan hän herttaisesti hymyillen tervehti heitä jo kaukaa.
"Raoul!" huudahti Montalais.
"Herra de Bragelonne!" sopersi Louise.
"Hän on itseoikeutettu tuomari ratkaisemaan väittelymme", sanoi Montalais.
"Voi, Montalais, Montalais, armahda!" hätääntyi la Vallière; "sinä olet jo ollut julma, älä kovene ihan järkkymättömäksi!"
Nämä palavana rukouksena lausutut sanat häivyttivät kaikki ivan jäljet Montalaisin kasvoilta, elleivät sydämestä.
"Hei, te tulette pulskana kuin Amadis,[65] herra Bragelonne!" huusi hän Raoulille; "ja täysissä varuksissa ja saappaissa kuten hänkin."
"Kunnioittava tervehdykseni, mesdemoiselles", vastasi Bragelonne kumartaen.
"Mutta sanokaakin, miksi olette laittautunut saappaisiin?" kysyi Montalais, la Vallièren pysyessä ääneti vaikka katselikin Raoulia yhtä paljon ihmeissään kuin toverinsakin.
"Miksikö?" toisti Raoul.
"Niin", rohkeni Louisekin nyt virkahtaa.
"Sentähden että lähden matkalle", ilmoitti Bragelonne katsellen Louisea.
Nuori tyttö tunsi itsensä jonkunlaisen taikauskoisen pelon yllättämäksi ja huojui.
"Te matkustatte, Raoul!" huudahti hän, "minne?"
"Rakas Louiseni", selitti nuori mies luontaisen sävyisästi, "minä lähden Englantiin."
"Ja mitä te Englannissa teette?"
"Kuningas lähettää minut sinne."
"Kuningas!" huudahtivat yhtaikaa Louise ja Aure, tahtomattaankin vaihtaen keskenään katseen, jossa muistuttivat toisilleen juuri keskeytyneestä haastelusta. Raoul huomasi sen, mutta hän ei voinut oivaltaa sen merkitystä, vaan tulkitsi sitä niin ollen luonnolliseksi ilmaukseksi harrastuksesta, jota molemmat nuoret tytöt tunsivat häntä kohtaan.
"Hänen majesteettinsa", kertoi hän, "on suvainnut muistaa, että herra kreivi de la Fère oli mieluisa vieras Kaarle II:n hovissa. Kun siis kuningas tänä aamuna messuun mennessään tapasi minut tiellä, viittasi hän minulle. Astuin hänen luokseen. 'Herra de Bragelonne', sanoi hänen majesteettinsa minulle, 'poiketkaa herra Fouquetin luo, joka on saanut minulta kirjeen Ison-Britannian kuninkaalle; te saatte viedä sen kirjeen perille'. Minä kumarsin. 'Niin, ennen kuin matkustatte', lisäsi hän, 'kysykää Madamelta, mitä tehtäviä hänellä on annettavana teille, kun nyt olette lähdössä hänen kuninkaallisen veljensä luo'."
"Hyvä Jumala!" mutisi Louise järkkyneenä ja mietteissään.
"Niin pian! Teidät on määrätty matkustamaan nyt heti", ihmetteli Montalais kuohuksissaan tästä kummallisesta sattumasta.
"Hyvin totellakseen niitä, joita kunnioittaa", lausui Raoul, "on toteltava siekailematta. Kymmenen minuutin kuluttua käskyn antamisesta olin valmis. Saatuaan tiedon matkastani on Madame kyhäämässä kirjettä, jonka perilleviemisen hän suvaitsee uskoa minulle. Kun sillävälin sain neiti de Tonnay-Charentelta kuulla, että te varmaankin olitte jossakin Viisikulmiolla päin, pistäysin kiireimmiten tänne ja löysinkin teidät molemmat."
"Ja kumpaisenkin hiukan huonovointisena", sanoi Montalais auttaakseen Louisea, jonka kasvot ilmaisivat silmäänpistävää tyrmistystä.
"Voitteko pahoin!" toisti Raoul, sydämellisesti puristaen Louise de la Vallièren kättä. "Kas, kätesi on tosiaan ihan jääkylmä."
"Ei se merkitse mitään."
"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?" virkkoi nuori mies hellästi hymyillen.
Louise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut epäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.
"Voi, te tiedätte hyvin", sai hän ponnistautuen sanotuksi, "että sydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette, herra de Bragelonne."
"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä, että pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi. Ja sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä luottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni; annathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan lapsellisesti?"
"Puhukaa, herra Raoul", sanoi Louise vapisten; "minä kuuntelen teitä."
"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen ankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin sieluani."
"Viivyttekö sitten kauankin poissa?" kysyi la Vallière ahdistuneesti, Montalaisin kääntäessä pois kasvonsa.
"En, varmaankaan en edes kahta viikkoa pitempään."
La Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan.
"Se on kummallista", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä surumielisesti; "olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni vaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein sydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista tulevaisuuden toiveista, -- ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan espanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden ilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta, tavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota hänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen, sillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda minulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä se johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden ilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja sydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta apeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä tiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan rakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Tämä murtuneen sydämen viimeinen huudahdus hellytti Louisen kyyneliin, ja hän horjahti taaksepäin Montalaisin syliin. Jälkimmäinenkin, joka ei suinkaan ollut pahoin pehmeäluontoinen, tunsi silmänsä kosteiksi ja sydämensä kuin rautarenkaan puristamaksi.
Raoul näki morsiamensa kyyneleet. Hänen katseensa ei tunkeutunut syvemmälle, ei koettanutkaan tunkeutua näiden kyynelten taakse. Hän taivutti polvensa Louisen edessä ja suuteli hellästi hänen kättään. Saattoi nähdä, että hän vuodatti koko sydämensä siihen suudelmaan.
"Nouskaa, nouskaahan", sanoi Montalais, itsekin puhkeamaisillaan itkuun, "sillä tuolla tulee Athénais!"
Raoul pyyhki polvensa takinhihan käänteellä ja hymyili vielä kerran Louiselle, joka ei enää katsonut häneen. Puristettuaan sitten sydämellisesti Montalaisin kättä hän kääntyi tervehtimään neiti de Tonnay-Charentea, jonka silkkilaahus jo kuuluvasti lakaisi lehtokujan hiekkaa.
"Onko Madame saanut kirjeensä valmiiksi?" kysyi hän nuoren tytön ehtiessä lähemmäksi.
"On, herra varakreivi, kirje on sekä kirjoitettu että sinetöity, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa odottaa teitä."
Sen kuullessaan Raoul pikaisesti kumarsi Athénaisille, loi viimeisen silmäyksen Louiseen, viittasi vielä Montalaisille jäähyväisiksi ja poistui linnalle päin. Mutta mennessään hän vielä kääntyi katsomaan taaksensa. Ison puistokujan käänteessä hän sitten katosi noiden kolmen nuoren tytön näkyvistä, jotka olivat hyvin erilaisin tuntein saattaneet häntä katseillaan.
"No, vihdoinkin olemme rauhassa", virkkoi Athénais ensimmäisenä keskeyttäen äänettömyyden; "nyt saamme vapaasti haastella eilisestä suuresta tapahtumasta ja neuvotella esiintymistavastamme. Jos nyt tahdotte olla tarkkaavaisia", jatkoi hän vilkuen joka taholle, "niin selitän teille mahdollisimman lyhyesti, mitä minä katson velvollisuudeksemme ja -- ellette vähemmästä ymmärrä -- mikä tässä asiassa on Madamen tahto."
Ja mademoiselle de Tonnay-Charente antoi viime sanoilleen eri painoa, joka ei jättänyt hänen kumppaneitaan epätietoisiksi siitä, että Athénais todella esiintyi virallisena edustajana.
"Madamen tahto!" huudahtivat Montalais ja La Vallière yhtaikaa.
"Uhkavaatimus!" vastasi neiti de Tonnay-Charente diplomaattisesti.
"Mutta, hyvä Jumala", sopersi la Vallière, "tietääkö Madam, että --?"
"Hän tietää enemmän kuin me olemme hänelle sanoneet", vakuutti Athénais painokkaasti. "Olkaamme siis nyt yksimielisiä, hyvät neidit."
"Oh kyllä!" lupasi Montalais. "Olen pelkkänä korvana. Puhu, Athénais."
"Voi taivas! Hyvä Jumala!" surkeili Louise vapisevana, "saankohan enää elääkään tämän kamalan illan jälkeen?"
"Oh, älä toki noin säiky", tyynnytti Athénais; "meillä on keino käsissämme." Ja hän istuutui kahden kumppaninsa väliin, yhdistäen kumpaiseltakin käden omaansa, ja aloitti selittelynsä. Ensimmäisten sanojen kuisketta häiritsi vain laukkaavan hevosen kavioiden kopse valtamaantieltä linnan ristikkoporttien ulkopuolelta.
129
Onnellinen prinssi.
Linnaan palatessaan oli Bragelonne kohdannut de Guichen. Mutta ennen tätä kohtausta oli de Guiche tavannut Manicampin, joka taasen oli puhutellut Malicornea. Mutta miten oli Malicorne sattunut Manicampin tielle? Siinä ei ollut mitään merkillistä: hän oli odotellut tätä palaavaksi messusta, jonne Manicamp oli mennyt herra de Saint-Aignanin seurassa. Yhdyttyään he olivat onnitelleet toisiaan hyvästä sattumasta, ja Manicamp oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kysyen ystävältänsä, oliko tälle jäänyt jokunen lantti taskun pohjalle. Kummeksumatta kysymystä, jota hän ehkä odottikin, oli toinen vastannut, että jokainen tasku, josta aina ammennetaan, sinne koskaan mitään panematta, lopulta ehtyy niinkuin kaivo vielä talvella antaa vettä, kunnes puutarhuri tyyten tyhjentää sen kesällä. Malicorne sanoi taskuaan kyllä syväksi ja vakuutti auliisti ammentavansa siitä kylläisyyden aikana, mutta valitettavasti se oli liiallisesta käytöstä kuivunut. Tähän oli Manicamp hajamielisesti vastannut:
"Niinpä niin."
"Se olisi siis täytettävä", oli Malicorne lisännyt.
"Epäilemättä, mutta miten?"
"Eihän mikään ole helpompaa, paras herra Manicamp."
"Hyvä! Puhukaa!"
"Virka monsieurin luona, niin tasku pullistuu."
"Mutta onhan teillä sellainen virka?"
"On vasta vakuutettuna."
"No niin?"
"Ka, nimitys ilman itse virkaa merkitsee rahatonta kukkaroa."
"Niinpä niin", oli Manicamp vastannut toistamiseen.
"Puuhatkaamme siis se lupaus toteutetuksi", oli virantavoittelija kehoittanut.
"Paras, paras ystävä", huokasi Manicamp, "toimen saaminen Monsieurilta on asemamme suuria vaikeuksia."
"Ohoh!"
"Tietenkin, sillä nykyhetkellä emme voi pyytää mitään Monsieurilta."
"Mikä estää?"
"Välit ovat kylmenneet."
"Lorua!" virkahti Malicorne koruttomasti.
"Vielä mitä! Ja jos liehittelemme Madamea", sanoi Manicamp, "niin voimmeko sillä hyvitellä Monsieuria?"
"Totta kai! Jos osoitamme kohteliasta huomaavaisuutta Madamelle ja menettelemme siinä taitavasti, niin Monsieur varmaan kääntyy meille suopeaksi."
"Hm!"
"Muutoin olemme pölkkypäitä! Kiirehtikää siis, herra Manicamp, te kun olette suuri politikko, sovittamaan herra de Guiche hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."
"Kuulkaahan, mitä herra de Saint-Aignan kertoi teille, Malicorne?"
"Minulle? Ei mitään. Hän kyseli kaikenmoista, sen hän teki."
"Vai niin. Minua kohtaan hän oli vähemmän umpimielinen."
"Mitä saitte heltiämään?..."
"Että kuningas on mielettömästi rakastunut neiti de la Vallièreen."
"Suuri uutinen, jumaliste!" vastasi Malicorne ivallisesti; "jokainen huutaa sitä niin äänekkäästi, että se ei voine enää kellekään olla salaisuus. Mutta pyydän teitä nyt ensiksi tosiaan toimimaan neuvoni mukaan: puhukaa herra de Guichen kanssa ja koettakaa saada hänet lähenemään Monsieuria. Hitto, siihen hän on velvollinenkin hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan!"
"Mistähän de Guichen tavoittaisi?"
"Se ei nähdäkseni käy vaikeaksi. Tehkää kuten minä hain teidät esille: odottakaa häntä. Tiedättehän, että hän on luonnostaan innostunut kävelyihin."
"Niin, mutta missä hän käyskentelee?"
"On siinäkin kysymys! Eikö hän ole rakastunut Madameen?"
"Niin sanotaan."
"No siispä hän kävelee Madamen asunnon lähettyvillä."
"Kah, paras Malicorne, ettepä erehdykään. Tuolla hän tulee!"
"Miksi luulisittekaan minun erehtyvän? Oletteko huomannut, että hairahtuminen on minun tapaistani? Siinä näette: häntä ei tarvitse edes odottaa. Ja te olette rahapulassa?"
"Kireästi!" valitti Manicamp.
"Minä taasen olen virkaani vailla. Kun Malicorne astuu toimeen, niin Malicornella on rahaa. Ei asema sen pulmallisempi ole."
"Hyvä siis, olkaa huoleti. Minä panen parastani."
"Tehkää niin."
De Guiche lähestyi. Malicorne läksi tiehensä, Manicamp takertui de Guicheen. Kreivi näytti haaveilevalta ja synkältä.
"Sanoppas, mitä loppusointua etsit, kreiviseni", virkkoi Manicamp. "Minulla on mainio omasi pariksi, varsinkin jos sinulla loppusointunasi on sielu."
De Guiche pudisti päätänsä ja tuntien puhuttelijan ystäväksi tarttui hänen käsivarteensa.
"Paras Manicamp", vastasi hän, "muuta minä etsin kuin loppusointua."
"Mitä siis puuttuu?"
"Ja sinäkö ryhtyisit auttamaan minua etsinnässäni", jatkoi kreivi, "tuollainen laiskuri, veltto veitikka?"
"Minä terästän kekseliäisyyteni, paras kreivi."
"Näin on asia: olen menossa taloon, johon minulla on asiaa."
"Käännä siis askeleesi taloa kohti", neuvoi Manicamp.
"Niin, mutta talossa asuu mustasukkainen aviomies."
"Voittaako hän tarkkuudessa Kerberos-koiran?"
"Ei, mutta hyvin vetää vertoja."
"Onko hänellä kolme kitaa kuten sillä valppaalla manalan vartijalla? Oh, älä kohauttele olkapäitäsi, paras kreivini; teen tämän kysymyksen täydellä syyllä, kun nimittäin runoilijat väittävät, että Kerberoksen suostuttamiseksi pitää tuoda kakku tullessaan. Jokapäiväisen todellisuuden näkökannalta sanon minä, että yksi kakku on liian vähän kolmeen kitaan. Jos sinun mustasukkainen aviomiehesi vastaa tuota petoa, kreivi, niin sinun on varattava mukaasi kolmin verroin lämpimäisiä."
"Tuollaisia neuvoja voisin mennä pyytämään herra Beautrulta, Manicamp."
"Saadaksesi parempia, hyvä kreivi", sanoi Manicamp leikkisän vakavasti, "ota käytäntöön selvempi kaava kuin äsken esitit pohtiakseni."
"Jos Raoul olisi täällä", virkkoi de Guiche, "niin hän kyllä ymmärtäisi minua."
"Sen uskon, varsinkin jos hänelle sanoisit: minulla olisi hyvä halu nähdä Madame lähemmältä, mutta pelkään mustasukkaista Monsieuria."
"Manicamp! huudahti kreivi suuttuneena ja koettaen musertaa naljailijaa katseellaan, mutta tämä ei ollut millänsäkään.
"Mikä nyt tuli, paras kreivi?" kysyi hän vain.
"Mitä! Noinko sinä herjaat pyhimpiä nimiä!" huudahti de Guiche.
"Mitä nimiä?"
"Monsieuria! Madamea! Valtakunnan ensimmäisiä."
"Paras kreivi, nythän erehdyt ihmeellisesti; minä en ole lausunut valtakunnan ylhäisyyksistä yhtään mitään. Vastasin puheeseesi luulevaisesta aviomiehestä, jonka nimeä et maininnut, mutta jolla tietysti on vaimo -- niin, minä vastasin sinulle: tavataksesi rouvan on sinun lähestyttävä herraa."
"Häijy ilveilijä", hymyili kreivi; "sitäkö sinä tarkoitit?"
"En mitään muuta."
"Hyvä, hyvä!"
"Jos esimerkiksi on kysymys jostakusta herttuattaresta ja itse herttuasta", lisäsi Manicamp, "niin sanon sinulle: Lähentele sitä taloa, olkoon se mikä tahansa, sillä sellainen menettely ei missään tapauksessa voi vahingoittaa lemmensuhdettasi."
"Voi, Manicamp, pitäisi olla joku tekosyy. Keksi minulle joku hyvä veruke!"
"Tekosyy, pardieu! Sata, tuhat! Jos Malicorne olisi saapuvilla, olisi hän jo esittänyt sinulle viisikymmentätuhatta oivallista aihetta!"
"Mikä Malicorne?" kysyi de Guiche silmiänsä siristäen, kuin muistellakseen. "Olen tuntevinani sen nimen..."
"Tuntevinasi! Tottahan toki, kun olet hänen isälleen kolmekymmentätuhatta écua velkaa."
"Ah niin, se on se kunnon poika Orléansista..."
"Jolle sinä olet luvannut Monsieurin luona viran -- ei sen mustasukkaisen aviomiehen, vaan toisen monsieurin."
"No, koska se ystäväsi Malicorne on niin nokkela, niin keksiköön hän minulle keinon päästä Monsieurin suosioon, -- jonkun tekosyyn rauhan rakentamiseksi hänen kanssaan."
"Hyvä on; minä puhun hänelle siitä."
"Mutta kuka tuolta tulee?"
"Bragelonnen varakreivi näkyy olevan."
"Raoul! Niin, tosiaankin."
Ja de Guiche astui ripeästi nuorta miestä vastaan.
"Sinäkö, paras Raoul?" sanoi de Guiche.
"Niin, tavoitin sinua hyvästelläkseni, rakas ystävä!" vastasi Raoul puristaen kreivin kättä. "Hyvää päivää, herra Manicamp."
"Mitä, lähdetkö matkalle, varakreivi?"
"Se tuli tehtäväksi... Kuninkaan asialla."
"Minne matkustat?"
"Lontooseen. Nyt menen vain enää Madamen luo; hänen pitäisi antaa viedäkseni kirje hänen majesteetilleen Kaarle II:lle."
"Tapaat hänet yksinään, sillä Monsieur on liikkeellä."
"Missä hän on?"
"Läksi kylpemään."
"Silloin, hyvä ystävä, sinä Monsieurin seurueeseen kuuluen ottanet esittääksesi hänelle minun anteeksipyyntöni. Olisin häntä odottanut kuulustaakseni hänen ohjeitaan, elleivät herra Fouquet ja hänen majesteettinsa olisi ilmaisseet haluavansa, että heti laittaudun matkaan."
Manicamp nyhjäisi de Guichea kyynärpäällään. "Siinä se veruke", kuiskasi hän; "herra de Bragelonnen anteeksipyyntö."
"Huono tekosyy", arveli de Guiche.
"Oivallinen, jos Monsieur ei enää ole sinulle vihoissaan; kehno, niinkuin jokainen muukin veruke, jos Monsieur vielä kantaa kaunaa."
"Oletpa oikeassa Manicamp. Jonkun tekosyyn minä vain tarvitsen, olkoon se sitten millainen hyvänsä. -- Onnea siis vain matkalle, rakas Raoul!" Ja sitten ystävykset syleilivät toisiaan.
Viisi minuuttia myöhemmin Raoul astui Madamen luo, jonne neiti de Tonnay-Charente oli käynyt häntä kutsumassa.
Saatuaan kirjeensä valmiiksi Madame istui vielä pöytänsä ääressä. Hänen edessään paloi ruusunpunainen vahakynttilä; syviin mietteisiin vaipuneena oli hän suljettuaan kuoren sinetillä unohtanut sammuttaa kynttilän.
Bragelonnea odotettiin; hänet ilmoitettiin heti tultuansa.
Hän oli komea ja hieno mies, joka kerran nähtynä pysyi aina mielessä. Ja Madame ei ollut häntä ainoastaan nähnyt, vaan muistamme de Bragelonnen olleen ensimmäisinä häntä vastassa ja saattaneen häntä le Havresta Pariisiin. Henriette siis muisti varakreivin varsin hyvin.
"Ah", virkkoi hän, "siinähän te olette, monsieur! Te matkustatte veljeni luo, joka tulee onnelliseksi saadessaan maksaa pojalle osan kiitollisuudenvelastaan isää kohtaan."
"Kuninkaan osoittama suosiollisuus kreivi de la Fèreä kohtaan, Madame, on runsaasti palkinnut hänet siitä vähästä, mitä hänellä on ollut onni tehdä kuninkaan hyväksi, ja minä menenkin viemään hänelle vakuutuksen isän ja pojan kunnioituksesta, hartaasta kiintymyksestä ja kiitollisuudesta."
"Tunnetteko veljeni, herra varakreivi?"
"En, teidän korkeutenne; ensi kertaa nyt saan ilon nähdä hänen majesteettiansa."
"Te ette tarvitse suosituksia hänen luonaan. Mutta jos kuitenkin epäilette mieskohtaista arvoanne, niin vedotkaa rohkeasti minuun. Minä annan teille aina tukeni."
"Oi, teidän korkeutenne on liian armollinen!"
"Ei, herra de Bragelonne. Muistan, että matkasimme yhdessä ja panin merkille teidän suuren järkevyytenne niiden äärimmäisten mielettömyyksien keskellä, joihin oikeallanne ja vasemmallanne hairahtui kaksi tämän maailman suurimpia hupsuja, herrat de Guiche ja de Buckingham. Mutta älkäämme puhuko heistä, puhukaamme teistä. Matkustatteko Englantiin etsiäksenne jotakin virkatointa? Suokaa anteeksi kysymykseni: se ei johdu uteliaisuudesta, vaan halusta olla teille jossakin suhteessa avulias."
"En, Madame. Minä lähden Englantiin asialle, jonka kuningas on suvainnut uskoa toimitettavakseni hänen majesteettinsa luona, siinä kaikki."
"Ja te aiotte palata Ranskaan?"
"Heti kun tehtäväni on suoritettu, ellei hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II anna minulle muita määräyksiä."
"Varmasti hän ainakin pyytää teitä jäämään luoksensa mahdollisimman pitkäksi aikaa."
"Silloin, koska en voisi kieltäytyä, pyydän jo edeltäpäin teidän kuninkaallista korkeuttanne hyväntahtoisesti muistuttamaan Ranskan kuninkaalle, että hänellä siellä kaukana on eräs uskollisimpia palvelijoitaan."
"Varokaa vain, että saadessanne häneltä kutsun palata ette pidä sitä käskyä määräysvallan väärinkäyttönä!"
"En käsitä, Madame."
"Ranskan hovi on verraton, sen tiedän; mutta kauniita naisia on Englanninkin hovissa."
Raoul hymyili.
"Kas", lausui Madame, "tuo hymy ei ennusta maani tyttärille mitään hyvää. Tuntuu siltä kuin sanoisitte heille tähän tapaan, herra de Bragelonne: 'Minä saavun luoksenne, mutta sydämeni jätin salmen toiselle puolelle.' Eikö myhäilynne sitä tarkoittanut?"
"Teidän korkeutenne kykenee katsahtamaan sielujen syvimpään. Te ymmärrätte siis, miksi jokainen pitempi oleskelu Englannin hovissa nykyisin tuottaisi minulle tuskaa."
"Eikä minun ole tarvis kysyäkään, vastataanko niin urhoollisen ritarin tunteisiin?"
"Madame, olen kasvanut yhdessä sen kanssa, jota rakastan, ja luulen, että hänellä on minua kohtaan samat tunteet."
"No, lähtekää pian, herra de Bragelonne, ja tulkaa joutuin takaisin, jotta palattuanne saamme nähdä kaksi onnellista ihmistä, sillä toivoakseni ei onnenne tiellä ole mitään estettä?"
"On hyvin suuri vastus, Madame."
"Joutavia! Mikä se olisi?"
"Kuninkaan tahto."
"Kuninkaan tahto!... Vastustaako kuningas avioliittoanne?"
"Kyllä, tai ainakin tahtoo siirtää sen tuonnemmaksi. Sain kreivi de la Fèren pyytämään hänen suostumustaan, mutta suorastaan epäämättä hän ainakin nimenomaa selitti, että saisimme odottaa."
"Eikö rakastamanne henkilö siis ole teidän arvoisenne?"
"Hän ansaitsisi vaikka jonkun kuninkaan rakkauden, Madame."
"Tarkoitan: ehkä hän ei ole yhtä jalosukuinen kuin te?"
"Hän on hyvää sukua."
"Nuori, kaunis?"
"Seitsemäntoista ikäinen ja minun mielestäni hurmaava!"
"Asuuko hän maaseudulla vai Pariisissa?"
"Hän on Fontainebleaussa, Madame."
"Hovissako?"
"Niin."
"Tunnenko minä hänet?"
"Hänellä on kunnia kuulua teidän kuninkaallisen korkeutenne huonekuntaan."
"Hänen nimensä?" kysyi prinsessa levottomana; "jos nimittäin", lisäsi hän nopeasti peräytyen, "hänen nimensä ei ole salaisuus?"
"Ei, Madame; minun rakkauteni on kyllin puhdas, jotta minun ei tarvitse salata sitä keneltäkään, vieläkin vähemmän teidän korkeudeltanne, joka olette niin perin hyvä minua kohtaan. Rakastettuni on neiti Louise de la Vallière."
Madamelta pääsi huudahdus, johon sisältyi enemmän kuin kummastusta.
"Ah", virkkoi hän, "la Vallière... hän, joka eilen..."
Prinsessa pysähtyi.
"Hän, jolla eilen oli pahoinvoinnin kohtaus, luullakseni", jatkoi hän.
"Niin, Madame; vasta tänä aamuna sain kuulla siitä."
"Ja tapasitteko hänet ennen tännetuloanne?"
"Minulla oli kunnia lausua hänelle jäähyväiset."
"Ja te sanotte", pitkitti Madame, koettaen säilyttää tyyneytensä, "että kuningas on... lykännyt tuonnemmaksi avioliittonne tuon lapsosen kanssa?"
"Niin, Madame, lykännyt hän sen on."
"Ja mainitsiko hän mitään perustetta tälle kannalleen?"
"Ei mitään."
"Onko siitä pitkäkin aika, kun kreivi de la Fère esitti pyyntönne?"
"Toista kuukautta, Madame."
"Se on omituista", virkkoi prinsessa, ja hänen kasvoillaan häilähti pilvi. "Jo kuukausi takaperin?" toisti hän.
"Niille vaihein."
"Olette oikeassa, herra varakreivi", sanoi prinsessa, ja Bragelonne olisi voinut huomata hänen hymyssään jotakin väkinäistä; "veljeni ei saa pidätellä teitä liian kauan. Matkustakaa siis nopeasti, ja ensi kirjeessä, jonka lähetän Englantiin, minä vaadin kuninkaan nimessä teidän paluutanne."
Ja Madame nousi laskeakseen kirjoittamansa kirjeen Bragelonnen käteen. Raoul ymmärsi puhuttelun päättyneen, otti kirjeen, kumarsi prinsessalle ja läksi.
"Kuukausi!" mutisi Henriette. "Olisinko siis ollut tässä suhteessa sokea, ja olisiko hän jo ollut kuukauden päivät häneen rakastunut?"
Ja koska Madamella ei ollut muuta tehtävää, ryhtyi hän aloittamaan veljelleen lähetettävää kirjettä, jonka jälkikirjoituksen oli kutsuttava Bragelonne kotiin.
Kreivi de Guiche oli, kuten olemme nähneet, mukautunut Manicampin kehoituksiin, sallien viedä itsensä tallien luo, missä he käskivät satuloida hevosensa. He karauttivat sitten pientä puistokäytävää pitkin, jonka jo olemme lukijalle kuvanneet, Monsieuria vastaan, joka kylvystä tullen palasi hyvin virkistyneenä linnaan. Hän oli heittänyt naisen harson kasvoilleen, jotta jo kuumana heloittava aurinko ei polttaisi hänen ihoaan.
Monsieurilla oli nyt niitä hyvän tuulen puuskia, joita hänen oman kauneutensa ihailu hänessä toisinaan sai aikaan. Uimaretkellä hän oli saanut verrata oman ruumiinsa valkoisuutta hovilaisten ihoon, ja sen huolenpidon ansiosta, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa itselleen tuhlasi, ei edes Lotringin junkkari ollut kestänyt kilpailua. Sitäpaitsi Monsieur oli uinut melkoisella menestyksellä, ja hänen hermonsa, jotka terveellinen pulikoiminen raikkaassa vedessä oli jännittänyt reipastuttavan kimmoisiksi, pitivät hänen sieluansa ja ruumistaan onnellisessa tasapainossa.
Siksipä prinssi nähdessään de Guichen saapuvan ratsastaen pikku laukkaa uhkealla valkoisella hevosellaan ei voinut pidättää ilahtunutta huudahdusta.
"Minusta näyttää, että kaikki luistaa hyvin", sanoi Manicamp, joka luuli lukevansa pelkkää hyväntahtoisuutta hänen kuninkaallisen korkeutensa kasvoilta.
"Hei, hyvää päivää, Guiche! Hyvää päivää, Guiche-poloiseni!" huuteli prinssi.
"Tervehdys monseigneurille!" vastasi de Guiche rohkaistuneena Filipin äänensävystä. "Terveyttä, iloa, onnea ja menestystä teidän korkeudellenne!"
"Tervetuloa, Guiche, ja siirryhän oikealle puolelleni, mutta hillitse hevostasi, sillä minä tahdon kulkea käymäjalkaa näiden raikkaiden holvien alla."
"Kuten käskette, monseigneur."
Ja kehoitusta noudattaen de Guiche asettui prinssin oikealle puolelle.
"No, paras Guicheni", puhui Filip, "kerrohan minulle nyt vähän uutisia siitä ennen tuntemastani de Guichesta, joka mielisteli vaimoani."
De Guiche punastui hlusmartoa myöten, jotavastoin Monsieur purskahti nauramaan kuin olisi lausunut maailman nerokkaimman sukkeluuden.
Ne muutamat etuoikeutetut, jotka ympäröitsivät Monsieuria, pitivät velvollisuutenaan matkia häntä, vaikkeivät olleet kuulleetkaan hänen sanojansa, ja kohottivat meluavan naurunrähäkän, joka alkaen seurueen ensimmäisestä vaimeni vasta viimeiseen.
Punastellenkin de Guiche sentään kykeni säilyttämään malttinsa, Manicampin katseen kannattelemana.
"Ah, monsieur", vastasi hän, "olkaa armelias onnettomalle älkääkä uhratko minua chevalier de Lorrainelle!"
"Kuinka niin?"
"Jos hän kuulee teidän laskevan leikkiä, ylittää hän siinä teidän korkeutenne ja ivailee minua säälimättä."
"Rakastumisestasi prinsessaanko?"
"Oi, monseigneur, Jumalan tähden!"
"No. no, de Guiche, tunnusta pois, että olet luonut lemmekkäitä silmäyksiä Madameen!"
"En milloinkaan tunnusta sellaista, monseigneur."
"Kunnioituksestako minua kohtaan? No, minä vapautan sinut siitä kunnioituksesta, de Guiche. Tunnusta kuin olisi kysymys neiti de Chalaisista tai neiti de la Vallièresta."
Sitten hän äkkiä keskeytti puheensa.
"Kas niin!" sanoi hän, alkaen uudestaan nauraa. "Näin minä leikin kaksiteräisellä miekalla. Isken sinuun ja isken veljeeni, Chalaisiin ja la Vallièreen, sinun kihlattuusi ja hänen uuteen rakastajattareensa."
"Tosiaan, monseigneur", virkkoi kreivi, "te olette tänään mainiolla tuulella."
"Niin olen! Minä voin hyvin, ja sitäpaitsi minua ilahduttaa nähdä sinut."
"Kiitos, monseigneur."
"Kannoitko sitten minulle kaunaa?"
"Minäkö, monseigneur?"
"Niin."
"Ja mistä, hyvä Jumala?"
"Siitä, että keskeytin sinun tanssisi ja tepsuttelusi."
"Oi, teidän korkeutenne!"
"No, älähän nyt huoli kieltää. Sinä lähdit silloin prinsessan luota silmät raivosta hehkuvina. Se tuotti sinulle onnettomuutta, ystäväni, ja eilen tanssit juhlassa ylen kurjasti. Älä noin murra suutasi; tuollaiset karhun eleet vahingoittavat sinua. Jos prinsessa sinua eilen katseli, niin olenpa varma siitä, että..."
"Mistä, monseigneur? Teidän korkeutenne peloittaa minut."
"Että hän on sinut kerrassaan hylännyt." Ja prinssi nauroi hyvin makeasti.
-- Tosiaankin, -- ajatteli Manicamp, -- arvoaste ei siinä merkitse mitään, kaikki ovat samanlaisia.
Prinssi Filip jatkoi: "No, sinä olet siis tullut takaisin meidän miesten pariin, joten on toivoa, että junkkari jälleen suopuu herttaiseksi."
"Kuinka niin, monseigneur? Miten ihmeessä minulla voisi olla sellainen vaikutus herra de Lorraineen?"
"Hyvin yksinkertaisesti siten, että hän kadehtii sinua."
"Pyh, todellako?"
"Asia on niinkuin sanon."
"Liian suuri kunnia minulle."
"Ymmärräthän: kun sinä olet saapuvilla, mielistelee hän minua, mutta poissaollessasi hän kiusaa minua. Minä hallitsen hypinlaudan avulla. Ja arvaapas, minkä aatoksen olen saanut päähäni?"
"En edes aavistakaan, monseigneur."
"No niin, -- kun sinä olit maanpaossa, -- sillä karkoitettuna sinä olit, Guiche-poloiseni..."
"Pardieu, monseigneur, kenen syystä?" virkahti de Guiche nyreäksi tekeytyen.
"Hoo, et suinkaan minun, paras kreivi", vastasi hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Minä en ole pyytänyt kuningasta sinua häätämään, sen vakuutan ruhtinaan sanalla!"
"Ette te, monseigneur, sen kyllä tiedän, mutta..."
"Mutta Madame? No, sitä en mene kieltämään. Mitä hittoa sinä olet sitten hänelle tehnyt, Madamelle?"
"Todellakaan, monseigneur..."
"Naisilla on suutahduksensa, sen hyvin tiedän, eikä omakaan vaimoni ole äkäilystä vapaa. Mutta jos hän onkin karkoituttanut sinut, en minä yhdy hänen pahastukseensa."
"Silloin, monseigneur", huomautti de Guiche, "olen vain puolittain onneton."
Kreivin takana ratsastava Manicamp, joka tarkkaan kuunteli jokaista prinssin sanaa, taivutti olkapäänsä hevosensa kaulalle salatakseen naurua, jota ei voinut tukahduttaa.
"Maanpakosi muuten onkin herättänyt mielessäni uuden aatoksen."
"Sepä hauskaa!"
"Kun nimittäin junkkari ei enää nähnyt sinua täällä ja arveli siis saavansa hallita yksinään, käytti hän suopeuttani väärin; tuon pahan nuorukaisen vastakohtana näin vaimoni herttaisena ja hyvänä minua kohtaan, joka löin häntä laimin, ja silloin sain päähäni ruveta mallikelpoiseksi aviomieheksi, hovin harvinaisuudeksi ja ihmeeksi. Mieleeni juolahti rakastaa vaimoani."
De Guiche katseli prinssiä teeskentelemättömän hämmästyneenä.
"Oo", sopersi hän väristen, "ettehän sentään sitä päätöstänne ihan tosissanne tehnyt, monseigneur?"
"Aivan vakaalla mielellä! Minulla on varoja veljeni antamana huomenlahjana; Madamella taasen on omaisuutta hyvinkin paljon, hän kun saa rahoja samalla kertaa sekä veljeltään että langoltaan, Englannista ja Ranskasta. No niin, me jättäisimme hovin. Minä vetäytyisin Villers-Cotteretsin linnaan. Se eläketilani sijaitsee metsän keskellä, ja siellä me kehräisimme ihanteellisimman rakkauden lankaa samalla seudulla missä aikanaan isoisäni Henrik IV eli kauniin Gabriellen kanssa... Mitä siitä sanot, de Guiche?"
"No, sehän panee ihan vapisemaan, monseigneur", vastasi de Guiche, joka todellakin vapisi.
"Ahaa, minä näen, että sinä et voisi toistamiseen sietää karkoitusta hovista!"
"Minäkö, monseigneur?"
"Mutta niin ollen en ottaisikaan sinua mukaamme, kuten alussa suunnittelin."
"Mitä! Mukaanne, monseigneur?"
"Niin, jos todella heitän koko hovin silleen."
"Oi, monseigneur, mikäli se minusta riippuu, olen valmis seuraamaan teidän korkeuttanne maailman ääriin."
"Sinua älytöntä!" supatti Manicamp, kannustaen hevosensa de Guichea vastaan, havahduttaakseen hänet oikealle tolalle. Hän antoi sitten ratsunsa hypähdellä ihan kreivin vieressä, ikäänkuin ei olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja lisäsi kuiskaten: "Ajattele toki, mitä puhut!"
"Asia on siis sovittu", virkkoi prinssi. "Koska olet minuun niin kiintynyt, niin vien sinut matkassani."
"Minne vain, monseigneur, minne vain", riemastui de Guiche, "vaikkapa heti paikalla! Oletteko valmis?"
Ja nauraen hän hellitti ohjia, niin että hevonen tempausi kaksi hypähdystä eteenpäin.
"Maltas, maltas", hillitsi prinssi; "meidän on mentävä linnan kautta, noutaaksemme vaimoni, parbleu!"
"Hetikö hänet!" äännähti de Guiche.
"Tietysti. Sanoinhan sinulle, että tämä on aviollisen rakkauden suunnitelma: puolisoni kuuluu hankkeeseen alunpitäin."
"Olen suuresti pahoillani, monseigneur", vastasi kreivi, "mutta silloin ei de Guichesta tule saattolaistanne."
"Mitä joutavia!"
"Niin, -- miksi otatte Madamen vakinaisesti mukaanne?"
"No, koska huomaan rakastavani häntä!"
De Guiche kalpeni hiukan, koettaen kuitenkin säilyttää näennäisen hilpeytensä.
"Jos rakastatte Madamea, monseigneur", sanoi hän, "niin sen rakkauden täytyy tuntua teistä riittävältä, joten ette enää kaipaa ystäviänne."
"Eipä hullummin, eipä hullummin", hymähti Manicamp itsekseen.
"No, nyt Madamen pelko valtaa sinut jälleen", vastasi prinssi.
"Olen saanut kalliisti maksaa entisen tuttavuuden, kartellakseni naista, joka on toimittanut minut karkoitetuksi."
"Hyväinen aika, onpa sinulla paha sisu, de Guiche! Kuinka pitkävihainen oletkaan, ystäväni!"
"Tahtoisinpa nähdä teidät minun asemassani, monseigneur."
"Varmaan sinä sentähden esititkin eilisen tanssisi niin huonosti; tahdoit kostaa eksyttämällä Madamen vääriin liikkeisiin. Äh, se on halpamielistä, de Guiche, ja minä kantelen Madamelle."
"Oh, saatte sanoa hänelle mitä vain haluatte, monseigneur. Hänen korkeutensa ei minulle siitä sydänny nykyistään tylymmäksi."
"No, no, sinä liioittelet! Mitä nyt niistä parista lyhyestä viikosta, jotka hän on toimittanut sinut viettämään maaseudulla!"
"Monseigneur, kaksi viikkoa on kaksi viikkoa, mutta kun ne viettää ikävään nääntymässä, niin ne venyvät ikuisuudeksi."
"Niin ollen et sinä siis anna hänelle anteeksi?"
"En koskaan."
"Älähän nyt, de Guiche! Ole hyvä poika; minä rakennan rauhan välillenne, ja seurustellessasi hänen kanssaan tulet vielä tuntemaan, että hän ei ole laisinkaan häijy, ja vain viehätyt hänen sukkelaan älykkyyteensä."
"Monseigneur..."
"Saat nähdä, että hän osaa ottaa vastaan kuin prinsessa ja laskea leikkiä kuin porvarisnainen. Huomaat, että hän tahtoessaan saa tunnit kiitämään kuin minuutit. De Guiche, ystäväni, sinun pitää peruuttaa käsityksesi vaimostani."
-- Tosiaankin, -- tuumi Manicamp itsekseen, -- siinäpä aviomies, jolle hänen vaimonsa nimi tuottaa onnettomuutta, ja edesmennyt kuningas Kandaules[66] oli oikea tiikeri monseigneuriin verrattuna.
"Sanalla sanoen", lisäsi prinssi, "sinä opettelet ajattelemaan toisin vaimostani, ja se käy helpostikin, de Guiche; menen siitä takuuseen. Minun täytyy vain näyttää sinulle tie. Hän ei suinkaan ole jokapäiväinen, eikä hänen sydämeensä pääse ken tahansa."
"Monseigneur..."
"Ei mitään vastustelua, de Guiche, muutoin jo riitaannumme", keskeytti prinssi.
-- Kun hän kerran tahtoo, -- kuiskasi Manicamp de Guichen korvaan, -- niin taivu nyt ajoissa.
"Minä alistun, monseigneur", lupasi kreivi.
"Ja hyväksi aluksi", jatkoi monseigneur, "tänä iltana on soittoa Madamen luona; sinä olet päivällisellä minun seurassani, ja minä vien sinut hänen luokseen."
"Oh", vastusteli de Guiche, "siitä toki sallinette minun kieltäytyä."
"Vieläkö nyt? Mutta tuohan on kapinaa!"
"Madame otti minut eilen liian huonosti vastaan kaikkien nähden."
"Niinkö!" nauroi prinssi.
"Jopa siinä määrin, että hän ei vastannut, kun häntä puhuttelin. Saattaa olla hyvä, ettei ihminen ole itserakas, mutta liian vähä on aina liian vähä, kuten sanotaan."
"Kreivi, päivälliseltä menet asuntoosi pukeutumaan ja sitten tulet noutamaan minut; minä odotan sinua."
"Koska teidän korkeutenne ehdottomasti käskee..."
"Ehdottomasti."
-- Hän ei siitä hellitä, -- ajatteli Manicamp, -- ja tuollaisessa juuri aviomiehet ovatkin itsepintaisimpia. Ah, kunpa Molière olisi tätä kuulemassa; hän sepittäisi siitä oivallisia säkeitä.
Näin haastellen prinssi seuralaisineen astui linnan viileimpiin suojaimin.
"Muuten", sanoi de Guiche heidän seisoessaan ulko-ovella, "minulla oli tehtävä Teidän korkeutenne luona."
"Toimita asiasi."
"Monsieur de Bragelonne lähti kuninkaan käskystä Lontooseen, ja hän lähettää kauttani terveisensä monseigneurille."
"Hyvää matkaa varakreiville, minä pidän hänestä paljon. Mene pukeutumaan de Guiche ja tule hakemaan minua. Ellet tule takaisin --"
"Mitä silloin tapahtuu, monseigneur?"
"Silloin minä lähetän sinut Bastiljiin."
"Toden totta", sanoi de Guiche nauraen, "hänen kuninkaallinen korkeutensa, monseigneur, on Madamen äärimmäinen vastakohta. Madame karkoituttaa minut, koska hän ei välitä minusta riittävästi; ja monseigneur vangituttaa minut, koska hän välittää minusta liian paljon. Kiitos, monseigneur! Kiitos, Madame!"
"Tule, tule, sinä hauska toveri, ja tiedä, etten tule toimeen ilman sinua. Tule pian takaisin."
"Olkoon menneeksi; mutta minuakin haluttaisi keimailla vuorostani, monseigneur."
"Pah!"
"Jos en palaakaan teidän korkeutenne luo muutoin kuin erityisellä ehdolla."
"Nimeä se."
"Haluan olla mieliksi eräälle ystäväni ystävälle."
"Mikä hän on nimeltään?"
"Malicorne."
"Ruma nimi."
"Mutta oikein hyvästi käytetty, monseigneur."
"Saattaa olla. No?"
"Olen velvollinen toimittamaan herra Malicornelle paikan teidän luonanne, monseigneur."
"Millaisen paikan?"
"Millaisen hyvänsä, esimerkiksi tarkastajan toimen."
"Parbleu! Sepä sattuu mainiosti: juuri eilen eroitin katselmusherrani."
"No, katselmusherraksi sitten, monseigneur. Mitä hänellä on tehtävää?"
"Ei juuri mitään, -- pitää silmällä ja antaa tietoja."
"Kotipoliisiko?"
"Jotakuinkin."
"Voi, kuinka erinomaisesti se sopii Malicornelle!" rohkeni Manicamp tokaista.
"Tunnetteko sitä miestä, herra Manicamp?" tiedusti prinssi.
"Likeisesti, monseigneur. Hän on ystäväni."
"Ja teidän mielipiteenne on?"
"Että monseigneur ei koskaan saisi parempaa kotitarkastajaa. Paljonko virka tuottaa?" kysyi kreivi prinssiltä.
"En tiedä; mutta minulle on aina sanottu, että hyvin hoidettuna sitä ei koskaan voi kylliksi palkita."
"Mitä tarkoitatte hyvin hoidetulla, prinssi?"
"No, tietenkin, että virkailija on nokkela mies."
"Silloin luulen monseigneurin tulevan tyytyväiseksi, sillä Malicorne on ovela kuin paholainen."
"No, -- siinä tapauksessa virka maksaa minulle paljon", vastasi prinssi nauraen. "Annatpa minulle oikean lahjan, kreivi."
"Niin luulen, monseigneur."
"No, mene sitten ilmoittamaan herra Mélicornellesi..."
"Malicorne, monseigneur."
"En koskaan totu siihen nimeen."
"Manicamp sujuu teiltä varsin hyvin, monseigneur."
"Oh, varsin hyvin kävisi myös laatuun Manicorne. Edellinen nimi johdattaisi minua sen verran."
"Sanokaa niinkin, monseigneur; minä takaan, että uusi katselmusherra ei siitä tule pahoilleen. Hänellä on mitä säysein luonnonlaatu."
"No niin, ilmoita siis, paras de Guiche, hänelle virkanimityksensä... Mutta, maltas, -- tahdonkin sentään ensin nähdä hänet. Jos hän on yhtä ruma kuin nimensä, niin peruutan sanani."
"Monseigneur tuntee hänet."
"Minäkö?"
"Epäilemättä. Monseigneur on jo nähnyt hänet Palais-Royalissa, vieläpä juuri minun esittelemänäni."
"Ahaa, niin oikein, -- nyt muistan... Lempo, hän on sievä poika!"
"Tiesin hyvin, että monseigneur kyllä oli sen huomannut."
"Niin, niin, niin! Näetkös, de Guiche, minä en tahdo, että vaimollani tai minullakaan olisi rumia kasvoja silmäimme edessä. Vaimoni ottaa hovineidoikseen vain kauniita tyttöjä; minä taasen valitsen ympäristökseni pulskia herrasmiehiä. Täten, näetkös, de Guiche, jos minä siitän lapsia, on niihin siirtynyt edullista sielullista vaikutusta, samoin kuin niiden kehityksessä synnytyksen edellä tuntuu sekin, että vaimollani on ollut kauniita malleja nähtävissään."
"Erinomaisesti ajateltua, monseigneur", virkkoi Manicamp, osoittaen hyväksymistään sekä silmillään että äänellään.
De Guiche puolestaan ei kai pitänyt perustelua yhtä oivallisena, sillä hän ilmaisi mielipiteensä vain liikkeellä, ja siinäkin ilmeni tuntuvaa epäröimistä.
Manicamp läksi viemään juuri saamaansa hyvää uutista Malicornelle. De Guiche oli vastahakoisesti lähtevinään pukuansa vaihtamaan.
Laulellen, nauraen ja peilaillen Monsieur vietti aikaansa päivällishetkeen asti mielentilassa, joka saattoi johtaa katsojan mieleen sadun onnellisen prinssin.
Viitteet:
[1] "Monsieur" (hyvä herra; isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä kirjoitettuna) sitä käytetään kuninkaan nuoremmasta veljestä (joka sittemmin saattaa olla hallitsevan kuninkaan setä). Suom.
[2] Madame = hyvä rouva; talon rouva. Isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä kirjoitettuna sitä käytetään kuninkaan ja kruununprinssin tyttäristä sekä Monsieurin puolisosta. Suom.
[3] Neiti. Suom.
[4] Lieue vastasi 4-5 km.
[5] Tuli Ranskan kuningattareksi Henrik IV:n toisena puolisona ja oli sitten Ludvig XIII:n holhoojana, mutta jätti enimmäkseen hallinnon suosikeilleen, kunnes Richelieu syrjäytti hänet hallituksesta ja 1630 toimitti korkean vastustajansa maanpakoon. Suom.
[6] Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne. Suom.
[7] Espanjan prinsessain arvonimi. Suom.
[8] "Myladyn poika" (15. luku). Kreivi de la Fère, kuten muistettaneen, esiintyi vain kasvatti-isänä pojalleen, tämä kun oli syntynyt satunnaisesta kompastuksesta viehättävän, mutta kevytluontoisen madame de Chevreusen kanssa eikä tiennyt vanhempiansa, esiintyen kreivin laillistettuna ottopoikana. Suom.
[9] Korotonta loppu-e:tä ei ranskankielessä äännetä.
[10] Marski d'Ancre joutui raivostuneen väkijoukon uhriksi. Suom.
[11] Aux Médicis merkitsee Medici-suvun kunniaksi nimitettyä ravintolaa, medici italiaksi "lääkärit", ja siihen on Cropole lisäävinään ranskalaisenkin monikkopäätteen, joka on s. Suom.
[12] Kuninkaallinen palatsi Lontoossa: sen ikkunasta Kaarlo I astui mestauslavalleen, viimeisenä seuralaisenaan kamaripalvelija Parry. Suom.
[13] Lotrinkilaisen hallitsijasuvun nuoremman haaran päämies Henri de Guise pyrki muuttamaan Ranskan vallanperimystä omaksi hyväkseen; Henrik III surmautti hänet vieraspidoissaan 1588. Suom.
[14] "Suojelija", Cromwellin arvonimi hänen hoitaessaan Yhdistettyjen Kuningaskuntain hallitusta. Suom.
[15] "Myladyn poika" 67. luku.
[16] Ranskalainen kaivertaja (1592-1645), ensimmäinen yksinomaan graafikoksi antautunut luova taiteilija. Suom.
[17] "Myladyn poika" 53. luku.
[18] Muista!
[19] Katolilaisten hengenmiesten on pidettävä päälaen keskikohta paljaaksi ajeltuna. Suom.
[20] "Myladyn poika" 12. luku.
[21] Päiväntasaus latinaksi. Suom.
[22] Merenjumalan keskeneräinen uhkaus Vergiliuksen Aeneidissä. Suom.
[23] Englannin ja Skotlannin rajajoki. Suom.
[24] Latinaa: "Tässä lepää kunnioitettava Peter William Scott, Newcastlen luostarin arvoisa kanunki. Kuollut 14. helmikuuta Herran vuonna 1208. Maatkoon rauhassa." Suom.
[25] Myladyn poika, 71. luku.
[26] Myladyn poika, 38. luku.
[27] Kts. 1. niteen johdantoa.
[28] Atos on vuori Kalkidiken niemimaalla Kreikassa.
[29] Kts. 1. niteen johdantoa.
[30] Näemme muskettisoturien vakaisen kapteenin sotkeutuneen hänen liikkuvaisiin miehiinsä kardinaalin muistissa. Suom.
[31] Letkautus kardinaalin italialaisuudelle. Suom.
[32] Monista harvinaisista aineksista valmistettua orvietaania eli "venetsialaista siirappia" pidettiin vielä 1600-luvulla yleislääkkeenä kaikkia myrkkyjä vastaan. Suom.
[33] Valtiokonttorin rahastonhoitajaksi: yli-intendenttinä Fouquet vastasi nykyaikaista rahaministeriä. Suom.
[34] Grève-torilla oli pitkät ajat mestauslava. Suom.
[35] Itävallan keisarin Kaarle V:n. tultua naimissuhteen perusteella Espanjankin kuninkaaksi oli jälkimmäinen maa pitkät ajat Itävallan hovin varsinaisena asuinsijana. Suom.
[36] Espanjan kuninkaan.
[37] Abbé merkitsee ranskankielessä sekä apottia eli luostarinjohtajaa, yleensä hengenmiestä, pastoria. Suom.
[38] Maanalainen rikkauden jumala kreikkalaisessa mytologiassa. Suom.
[39] Etevä ranskalainen sotapäällikkö (1611-75). Suom.
[40] Shakespearen huvinäytelmä.
[41] Julkaistusta ajatelmakokoelmastaan tunnettu ylimys. Suom.
[42] Zephyre on ranskankielessä länsituuli, furet hilleri. Suom.
[43] Kreikankielessä "kaunis saari", ranskaksi belle isle. Suom.
[44] Hotelli merkitsi siihen aikaan komeata asuinrakennusta. Suom.
[45] Fénélonin teoksessa nimeltä "Telemakhoksen seikkailut." Suom.
[46] Portoksen hyväksymä hienompi muoto Mousquetonista, jota hänen uskottu palvelijansa katsoi karkean soturimaiseksi sukunimeksi ("Myladyn poika", 14. luku). Suom.
[47] Aramiksen rakastajattaren nuoruudessaan käyttämä salanimi, madame de Chevreusen, josta sittemmin tuli Raoul de Bragelonnen äiti. Suom.
[48] Viittaus tekijän nuoruudenvuosina toimineen ovelan valtiomiehen Talleyrandin lauselmaan, että sanat ovat parhaat peittämään ajatuksia. Suom.
[49] Linnaleirin suunnittelutaito. Suom.
[50] Kreivi de Guichen isä oli markiisi de Grammont. Suom.
[51] Suomeksi "turmansarvi."
[52] Louise de la Vallière nyrjäytti nuorena jalkansa niin pahoin, että hänen käyntiinsä jäi hiukan vikaa ("Myladyn poika", 15. luku). Suom.
[53] Nämä Mémoires du Comte de la Fère, joihin Dumas "Kolmen muskettisoturin" johdannossa kertoo tutustuneensa Pariisin kuninkaallisen kirjaston säilyttämänä käsikirjoituksena, ovat myöhemmälle tutkimukselle tuntemattomat: Koko muskettisoturi-sikermän päälähteenä on vuonna 1701 painettu teos, Mémoires de M. d'Artagnan, jonka tekijä Gatien Courtils de Sandraz esittäytyy kapteeni d'Artagnanin ystävänä. Lienee syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että "Bragelonnen varakreiviin" ovat erityisesti Tallemant des Réaux'n Historiette ja madame de Lafayetten Henriette d'Angleterre antaneet runsaasti mukanaolleiden muistelopiirteitä. D'Artagnan esiintyy kaikissa laajemmissa Ranskan historioissa. Suom.
[54] Ainiaaksi.
[55] Edellä esitelty Orléansin herttua Gaston, jonka arvon näimme vastikään periytyneen hänen nuoremmalle veljenpojalleen Filipille, otti hiljaisesti osaa useihinkin salaliittoihin Ludvig XIII:n tai oikeastaan Richelieun valtaa vastaan, toimittaen "tusinalta parhaalta ystävältänsä pään putoamaan" sillä arastelevalla menettelyllään, että hän juonittelua edistäessään ei tarpeen tullen rohjennut antaa puoluelaisilleen kannatusta. Suoranaiseen kansalaiskapinaan puhkesi tyytymättömyys "suurta kardinaalia" vastaan v. 1632; silloin Montmorencyn herttuan johtama kumouspuolue valloitti useita kaupunkeja ja toivoi saavansa apua sekä napolilaisilta että espanjalaisilta, mutta kärsi ennenaikaisessa Castelnaudaryn taistelussa ratkaisevan tappion, joka toimitti hänet ja monta muuta johtajaa mestauslavalle. Tällä kertaa olivat myöskin Orléansin Gaston ja itse leskikuningatar Maria Mediciläinen sekaantuneet vallankumoukselliseen liikkeeseen siksi julkisesti, että he eivät aluksi voineet välttää vankilaa. Suom.
[56] Senaikainen romanttinen kirjailijatar, esitelty "Myladyn pojan" 23. luvussa. Juuri hän eräässä perusteellisessa romaanissaan tuohon tapaan kartoitti rakkauden valtakunnan. Suom.
[57] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa metsästäjä, joka yllätti Artemis-jumalattaren kylpemässä.
[58] [Lausua] en sitä jaksa. Suom.
[59] Ad majoren Dei gloriam (Jumalan kunnian kirkastamiseksi), jesuiittien veljeskunnan tunnuslause. Suom.
[60] Tuon miehen kuullen? Suom.
[61] Joutuin, joutuin! Suom.
[62] Siinäpä mies! Suom.
[63] Tällä merkillä voitat. Suom.
[64] Kuningas Henrik IV:n murhaaja. Suom.
[65] Sankarillinen rakastajaritari useissa Keskiajan saturomaaneissa. Suom.
[66] Manicamp liioittelee aika lailla. Lydian kuningas Kandaules oli niin ylpeä puolisonsa Nyssian kauneudesta, että hänen suosikkinsa Gygeksen piti hänen tahdostaan ehdottomasti nähdä Nyssia verhoamattomana. Kuningatar huomasi kepposen ja pahastui siitä siinä määrin, että pakotti Gygeksen surmaamaan hänen miehensä ja nousemaan hänen sijalleen. Suom.