70…

70

D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman selvitä.

D'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. "Nyt sanottuani sinulle kaikki, parahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas minulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?"

Portos pyyhki otsaansa ja vastasi ylpeästi silmäillen ympärilleen:

"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä tekeillä."

"Kyllähän, kyllä näenkin, että sinä nostelet kiviä."

"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies pätee!" sanoi Portos halveksivalla äänellä. "Mutta käsität kai..."

"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua, vaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen kuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta, mitä parooni täällä tekee."

"Minä tutkin topografiaa, chevalier."

"Tutkit maastomittauksia?"

"Niin; mutta mitä sinä itse teet tuossa porvarillisessa asussa?"

D'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä ulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään vastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.

"Mutta tiedäthän", sanoi hän, "että minä toden teolla olen porvari. Puvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen."

"Mitä joutavia, -- sinä olet muskettisoturi!"

"Sinä et seuraa aikaasi, veikkonen; minä olen ottanut eron."

"Vielä mitä!"

"No totisesti, kautta kunniani!"

"Ettäkö olet jättänyt palveluksen?"

"Jättänyt olen."

"Heittänyt kuninkaan silleen?"

"Kerrassaan."

Portos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman sanoman saaja hämmästystään ilmaisee. "Oh, se on ihan käsittämätöntä", virkahti hän.

"Ja kuitenkin totta."

"Ja mikä sinut siihen sai?"

"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan ollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle."

"Mutta Mazarin on kuollut?"

"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi päästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni. Olin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja halusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin."

"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi viikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi."

"Kiitos, veikkoseni!"

"Mutta maltas -- etköhän tarvitse rahaa?" jatkoi Portos helisyttäen viitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. "Siinä tapauksessa... tiedäthän?"

"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille, joka maksaa minulle korkoa niistä."

"Säästösi? Sinä?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan; "miksen minä olisi pannut vähän säästöön kuten muutkin, Portos?"

"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen sinusta aina epäillyt... tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä haalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan taloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt eivät voi olla kovinkaan tuntuvia."

"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies; mutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä paikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä..."

"Sievä erä", sanoi Portos alentuvasti.

"Ja siihen lisäsin", jatkoi d'Artagnan, "viime kuun kahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen muskettisoturilta: -- Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä ystävä?

"Kaksisataatuhatta livreä!" huudahti hän viimein.

"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne kaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen kahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen."

"Mutta mistä onkaan tuommoinen omaisuus lähtöisin?"

"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni; mutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle, niin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen."

"Mainiota!" ihasteli Portos; "nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä kertomista minulla muka on sinulle?"

"Ensiksikin tietysti, kuinka Aramis nimitettiin..."

"Ahaa, Vannesin piispaksi."

"Juuri niin", sanoi d'Artagnan, "Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt pitkälle -- kelpo Aramis!"

"On, on! Ottamattakaan lukuun, että hän ei pysähdy siihen."

"Mitä! Etkö luule hänen tyytyvän sinipunaisiin sukkiin, ja pitääkö hänen vielä saada punainen hattu?"

"Hst! Se hänelle on jo luvattu."

"Tyhjää! Kuningas luvannut?"

"Kuningasta mahtavampi."

"Äh, lempo, sinähän puhut minulle aivan uskomattomia, veikkonen!"

"Miksi uskomattomia? Eikö Ranskassa aina ole joku kuningasta mahtavampi?"

"Onhan kyllä. Kuningas Ludvig XIII:n aikana herttua de Richelieu, holhoushallituksen kestäessä Mazarin, Ludvig XlV:n hallitessa tietenkin herra..."

"Kas, kas!"

"Herra Fouquet."

"Siinä näet! Mainitsit hänet ensi arvauksella."

"Herra Fouquet siis on luvannut Aramiille kardinaalin hatun?"

Portos omaksui pidättyvän sävyn.

"Rakas ystävä", hän sanoi, "Jumala varjelkoon minua puuttumasta muiden asioihin ja olletikin ilmaisemasta salaisuuksia, joiden säilyttämistä heidän etunsa saattaa vaatia. Tavatessasi Aramiksen hän kyllä sanoo sinulle, minkä hän katsoo tarpeelliseksi."

"Oikein, Portos, ja sinä olet ihan varmuuslukko. Palatkaamme sinuun."

"Niin", sanoi Portos.

"Olet siis täällä tutkimassa topografiaa?"

"Aivan."

"Pentele, kylläpä sinä olet uhkeissa hommissa!"

"Kuinka niin?"

"No, nuo linnoitustyöt ovat ihan ihmeteltäviä."

"Sitäkö mieltä olet?"

"Totisesti. Ilman säännöllistä piiritystä Belle-Isle on valloittamaton."

Portos hykerteli kämmeniään.

"Niin kyllä luulen minäkin", hän sanoi.

"Mutta kuka lempo tämän loukon onkaan näin linnoittanut?"

Portos röyhistäysi.

"Enkö ole sanonut sinulle sitä?"

"Et."

"Etkä sinä aavista?"

"En; voin ainoastaan sanoa, että sen miehen on täytynyt tutkia kaikki järjestelmät ja nähdäkseni omaksua paras."

"Annahan jo olla", sanoi Portos, "säästä kainouttani, hyvä d'Artagnan."

"Ah, niinkö?" huudahti muskettisoturi; "sinäkö se... Voi turkanen!"

"Minä pyydän, veikkonen..."

"Sinä siis oletkin keksinyt, piirtänyt ja suhditellut nämä vallinsarvet, välivarustukset, kaarivallit ja juuri valvottavanasi olevat katetut käytävät?"

"Heitä jo..."

"Sinä siis olet sommitellut tuon lynetin edestakaisine kulmauksineen!"

"Hyvä ystävä..."

"Sinä siis olet oivaltanut antaa kanuunaporteillenne tuon kaltevuuden, joka on niin tehokas suoja tykkimiehille?"

"Ka, hitossa, niin!"

"Oi, Portos, Portos, sinun edessäsi täytyy kumartaa maahan, sinä olet ihailtava! Mutta sinä olet aina salannut minulta tuon merkillisen nerosi! Toivoakseni näytät minulle tätä kaikkea yksityiskohtaisesti, veikkoseni."

"Mikään ei ole helpompaa. Tuolla on asemapiirrokseni!

"Katsotaanpa."

Portos vei kumppaninsa sen paaden luo, jota hän käytti pöytänä ja jolle pohjapiirustus oli levitetty. Sen alareunaan oli kirjoitettu Portoksen peloittavalla käsialalla:

"Tähän asti käytetyn neliön tai suorakaiteen sijasta otaksutte asemanne suljetuksi säännölliseen kuusikulmioon, kun nurkkausten ja sivujen lisääntyminen on oikein käytettynä etu suunnikkaaseen verraten. Paikallisten mittasuhteiden mukaan määräätte kuusikulmionne jokaisen sivun pituuden ja ja'atte kunkin kahtia, vetäen sitten leikkauskohdasta monikulmion keskipisteeseen päin kohtisuoran viivan, joka mitaltaan vastaa kuudettaosaa sivun pituudesta. Kunkin sivun päätepisteistä taasen piirrätte kaksi halkaisijaa, jotka leikkaavat kohtisuoran viivan. Nämä kaksi suoraa viivaa ovat puolustuslinjoina."

"Diable", virkkoi d'Artagnan pysähtyen tähän kohtaan selostusta, "tämähän on täydellinen järjestelmä, tämä, Portos?"

"Ihan täydellinen", vastasi Portos. "Luehan edelleen."

"Ei, olen lukenut tarpeeksi; mutta kun olet itse johtamassa näitä töitä, hyvä Portos, niin miksi käytät järjestelmääsi kirjallisesti laadittuna?"

"Oh, ystäväiseni, on ajateltava kuolemaa."

"Mitä! Kuolemaako?"

"Niinpä tietenkin; olemmehan kuolevaisia!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "sinulla on vastaus kaikkeen, veikkonen."

Hän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti kuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen jättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä muistutti häntä eräistä Marie Michonille[47] sepitetyistä kirjeistä, joihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta oli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin välttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.

"Mainiota, parooni, mainiota!" kiitti hän vielä.

"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?" kysyi Portos pöyhistellen.

"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen suosiollisuus, veikkoseni."

"Puhu pois; minä olen täällä määrääjä."

"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla alhaalla sotamiesten takana."

"Lakeija kintereillään? Ja seurassaan tuo mustapukuinen nahjus?"

"Juuri niin."

"Hän on herra Gétard."

"Mikä hän on miehiään, ystäväiseni?"

"Hän on talon arkkitehti."

"Minkä talon?"

"Herra Fouquetin."

"Ahaa, sinä siis kuulut Fouquetin huonekuntaan, sinäkin, Portos?" huudahti d'Artagnan.

"Minäkö! Mitenkä?" vastasi topografi punehtuen hiusmartoa myöten.

"Puhuthan talosta, tarkoittaessasi Belle-Isleä, niinkuin olisi kysymyksessä Pierrefondsin linna."

Portos puraisi huultansa.

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "Belle-Isle kuuluu herra Fouquetille, eikö niin?"

"Selvä seikka."

"Niinkuin Pierrefonds minulle?"

"Aivan."

"Olet käynyt Pierrefondsisssa?"

"Sanoinhan viimeksi pistäytyneeni siellä ei kahtakaan kuukautta takaperin."

"Oletko nähnyt siellä herrasmiestä, jolla on tapana käyskennellä viivoitin kädessä?"

"En, mutta olisin voinut nähdä, jos hän todella siten käyskentelee."

"No niin, se herrasmies on Boulingrin."

"Mikä herra Boulingrin on?"

"Siinä nyt ollaan. Jos joku hänen kävellessään viivoitin kädessä kysyy minulta: 'mikä on herra Boulingrin?' niin minä vastaan: 'hän on talon arkkitehti'. No niin, herra Gétard on Fouquetin Boulingrin. Mutta hänellä ei ole mitään tekemistä linnoitussuunnitelmissa, jotka kuuluvat yksinomaan minulle, ymmärräthän. Ei yhtään mitään."

"Ah, Portos", huudahti d'Artagnan antaen käsivarsiensa vaipua kuten miekkansa luovuttava voitettu, "sinä et ainoastaan ole jättiläistopografi, vaan lisäksi ensimmäisen luokan väittelijä."

"Niin, enkö siinä todistanut paikalleen?" arveli Portos, ja hän puhalsi kuin ankerias, jonka d'Artagnan oli äsken hellittänyt.

"Entä tuo nahjukseksi mainitsemasi", jatkoi d'Artagnan, "herra Gétardin saattolainen, -- onko hänkin talon väkeä?"

"Oh", selitti Portos halveksivasti, "hän on joku Jupenet tai Juponet, runoilijan tapainen."

"Pitemmäksikö aikaa tullut tänne?"

"Niin luulen."

"Luulisin herra Fouquetin saavan kyllikseen runoilijoista jo mantereella; siellähän hänen pöytäseuraansa alati kuuluu Scudéry, Loret, Pélisson, La Fontaine. Toden sanoakseni, Portos, tuo viisuniekka alentaa sinun arvoasi."

"Kas, hän ei ole täällä runoilijana, ja se parantaa asian."

"Miten hän siis on täällä?"

"Kirjanpainajana, ja siitäpä muistankin, että minulla on sananen virkettavana sille pahukselle."

Portos viittasi Jupenetille, joka oli tuntenut d'Artagnanin eikä huolinut lähestyä, mutta Portos uudisti viittauksensa niin käskevästi, että hänen täytyi totella.

"Kuulkaas, herraseni", sanoi Portos, "tulitte saarelle vasta eilen ja teette jo tekosianne."

"Kuinka niin, herra parooni?" kysyi Jupenet vapisten.

"Käsipainimenne kolkkui kaiken yötä, monsieur, ja minä en saanut unta silmiini, corboeuf!"

"Monsieur..." tankkasi Jupenet arasti.

"Teillä ei ole vielä mitään painettavaa, ja sentähden ei teidän tarvitse kilkutella konettannekaan. Mitä te muka yöllä painoitte?"

"Sepittämäni keveän runonpätkän vain monistin, monsieur."

"Vai keveän! Mitä hulluja, monsieur, -- painokone kitisi niin että se oli ihan surkeata. Sitä ei saa enää sattua, ymmärrättekö?"

"Ei, monsieur."

"Te lupaatte sen?"

"Minä vannon."

"Hyvä on; annan teille tämän kerran anteeksi. Hyvästi!"

Runoilija poistui yhtä nöyrästi kuin oli tullutkin.

"No niin, tuon hiturin nyt saatua ojennuksensa käykäämme aamiaiselle", esitti Portos.

"Oikein", myöntyi d'Artagnan, "haukatkaamme."

"Minun on vain huomautettava", lisäsi Portos, "että meillä ei ole kahta tuntia enempää käytettävänämme ateriaan, veikkonen."

"Mikäpä siinä auttanee muu kuin että yritämme saada sen riittämään. Mutta miksi vain kaksi tuntia?"

"Syystä että kello yhdeltä minä korkeanveden vaiheessa lähden matkalle Vannesiin. Mutta kun tulen takaisin aamulla, hyvä ystävä, niin jää sinä tänne ja ole kuin kotonasi. Minulla on oiva kokki ja hyvä viinikellari."

"Ei, ei", keskeytti d'Artagnan, "minulla on parempi esitys. Sanot lähteväsi Vannesiin?"

"Niin oikein."

"Tervehtimään Aramista?"

"Niin."

"No hyvä, minä kun läksin Pariisista nimenomaan tapaamaan Aramista..."

"Se on totta."

"Tulenkin nyt mukaasi."

"Sehän sopii mainiosti."

"Minun pitikin ensin käydä tervehtimässä Aramista ja sitten sinua. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Olen aloittanut sinusta ja lopetan Aramikseen."

"Hyvä näin."

"Monenko tunnin matka täältä on Vannesiin?"

"Kah, noin kuuden tunnin. Kolmessa tunnissa purjehtii Sarzeaun satamaan, ja samassa ajassa pääsee ratsastaen Sarzeausta Vannesiin."

"Sepä on mukavaa! Ja sinä tietysti käyt usein Vannesissa, kun olet niin lähellä piispankartanoa?"

"Kyllä, kerran viikossa. Mutta odota, minä otan asemapiirustukseni."

Portos sieppasi pohjakaavansa, taivutti kartan huolellisesti kokoon ja pisti sen avaraan taskuunsa.

-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan; -- luulenpa tietäväni, kuka Belle-Islen todellinen linnoitusmestari on.

Kahden tunnin kuluttua Portos ja d'Artagnan nousuveden mukana purjehtivat Sarzeauta kohti.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

71. Juhlakulkue Vannesissa

Matka Belle-Isleltä Sarzeaun satamaan luisti hyvinkin nopeasti toisella niistä pienistä kaapparialuksista, joista d'Artagnan oli Croisicissa kuullut puhuttavan; ne oli rakennettu pikapurjehdusta ja takaa-ajoa varten ja lymyilivät parhaillaan Locmaxian poukamassa. Toinen oli jo niin valmiissa kunnossa, että se neljänneksellä miehistöänsä kykeni välittämään Belle-Islen ja mantereen liikennettä.

D'Artagnan sai tälläkin kertaa tilaisuuden vakuuttautua siitä, että Portos insinööriksi ja topografiksi lyöttäytyessään ei silti ollut paljonkaan syventynyt valtiollisiin salaisuuksiin. Hänen täydellinen tietämättömyytensä olisi muuten kenen hyvänsä muun silmissä esiintynyt taitavana teeskentelynä. Mutta d'Artagnan tunsi niin hyvin ystävänsä olemuksen jok'ainoan lokeron, että hän kykeni keksimään tämän salaisuudet niinkuin järjestykseen kaavautuneet ja turhantyystät vanhatpojat osaavat ummessa silmin ottaa kirjastonsa hyllyltä sen ja sen niteen tai lipastostaan juuri tarvitsemansa vaatekappaleen. Jos siis ovela d'Artagnan perinpohjin penkoessansa Portostaan ei ollut löytänyt mitään, niin se oli vain varma todistus siitä, ettei mitään ollut saatavissakaan ilmi.

-- Olkoon, -- tuumi d'Artagnan, -- puolen tunnin mittaan saan Vannesissa tietooni enemmän kuin Portokselle on kahdessa kuukaudessa selvinnyt Belle-Islellä. Sitä varten pitää minun vain estää Portos käyttämästä sitä ainoata sotajuonta, jonka olen jättänyt hänelle mahdolliseksi. Hän ei saa valmistaa Aramista minun tulooni.

Muskettisoturin ainoana huolena oli niin ollen pitää valppaasti silmällä Portosta. Oikeastaan Portos ei ansainnut tällaista epäluuloisuutta. Hänellä ei ollut mitään kierouden ajatusta. Kenties d'Artagnan oli ensi näkemällä herättänyt hänessä hiukan epäilyä, mutta hetimiten oli toveri saanut ainaisen sijansa tuossa kunnon sydämessä, eikä vähäisinkään pilvenhäivä sumentanut Portoksen suuria silmiä, jotka tuon tuostakin herttaisesti kiintyivät ystävään.

Maihin noustessa Portos tiedusti, olivatko hänen hevosensa valmiina, ja hän huomasikin ne tuotapikaa sen tien risteyksessä, joka Sarzeaun pikku kauppalaan poikkeamatta kiertää tämän laiteilta Vannesiin.

Ratsuja oli kaksi: herra du Vallonin ja hänen tallimestarinsa, sillä Portos oli pitänyt tällaista virkailijaa siitä saakka kun Mousqueton alkoi käyttää pyörälaatikkoa ainoana kulkuneuvonaan.

D'Artagnan odotti Portoksen tarjoutuvan lähettämään tallimestarinsa edeltäpäin hankkimaan lisähevosen, ja sitä esitystä hän aikoi asettua vastustamaan. Mutta hän laskeskeli suotta. Portos vain käskikin palkollisensa laskeutua alas ja odottaa Sarzeaussa hänen paluutansa, d'Artagnanin saadessa nousta tallimestarin sijalle.

"Oletpa tosiaan ennakoltanäkevä mies, hyvä Portos", virkkoi d'Artagnan ystävälleen, heidän lähtiessänsä ratsastamaan.

"Kyllähän, mutta tämä on Aramiksen kohteliaisuutta. Minulla ei ole omia hevosiani täällä, ja Aramis asetti tallinsa käytettäväkseni."

"Hyviä hevosia, mordioux, ollakseen piispan tallissa ruokittuja!" sanoi d'Artagnan. "On kyllä totta, että Aramis on aivan erikoinen piispa."

"Hän on pyhä mies", sanoi Portos melkein honottavasti ja kohottaen silmänsä taivasta kohti.

"Siinä tapauksessa hän on suuresti muuttunut", huomautti d'Artagnan, "sillä me olemme tunteneet hänet kutakuinkin maailmallisena."

"Armo on vaikuttanut hänessä", lausui Portos.

"Mainiota!" ihastui d'Artagnan; "se yllyttää haluani tavata kunnon Aramista", ja hän kannusti hevostaan, joka karkasi uuteen vauhtiin.

"Peste!" virkkoi Portos, "tätä menoa olemme tunnissa perillä."

"Paljonko onkaan taivalta, Portos?"

"Puolenviidettä lieuen verran."

"Sitä voisi sanoa joutuisaksi kiidätykseksi."

"Me olisimme saattaneet käyttää kanavatietä, veikkoseni, mutta hiiteen soutajat ja vetohevoset! Edelliset kuljettavat kilpikonnan kyydillä ja jälkimmäiset etanan, ja kun on tilaisuus puristaa hyvä juoksija polviensa väliin, niin ratsu on parempi kuin sekä soutajat että kaikki muut kulkuneuvot yhteensä."

"Ja etenkin sinulle, Portos, joka aina olet niin muhkea hevosen selässä."

"Minä olen painava, ystäväiseni; olen hiljattain punnituttanut itseni."

"Ja paljonko painat?"

"Kolme sentneriä!" vastasi Portos ylpeästi.

"Onpas sitä siinä!"

"Sentähden, käsitäthän, minulle täytyykin valita suoria tanakkaselkäisiä hevosia, muutoin ne revähtyvät allani parissa tunnissa."

"Niin, jättiläisen ratsuja, vai mitä?"

"Toverillisesti sanottu, ystäväiseni", vastasi insinööri sydämellisen majesteettisesti.

"Minusta näyttääkin", huomautti d'Artagnan, "että hevosesi jo hikoaa."

"Lempo soikoon, onhan nyt kuuma päiväkin! Ahaa, näetkö tuolla Vannesin?"

"Kyllä, aivan hyvin. Näyttää olevan varsin sievä kaupunki."

"Viehättävä, ainakin Aramiksen mielestä; minusta se kyllä on kovin tumma, mutta se väri tuntuu taiteilijoista olevan kaunis. Minua se pahoittaa."

"Miksi niin, Portos?"

"No, kun juuri annoin laastita valkoiseksi Pierrefonds-linnani, joka oli vanhuuttaan käynyt harmaaksi."

"Hm!" tuumi d'Artagnan; "valkoinen väri on totisesti paljon hauskempi."

"Kyllä, mutta Aramiksen sanojen mukaan vähemmän arvokas. Onneksi saa mustaakin väriä ostaa: annan uudestaan sivellä Pierrefondsin mustalla, ja siten on se asia autettu. Jos harmaakin väri on arvokas, niin musta linna se kaiketi vasta oikein muhkealta näyttää arvostelijoista, vai mitä arvelet?"

"Toden totta", sanoi d'Artagnan, "se on minusta oikea järkipäätelmä."

"Etkö ole koskaan käynyt Vannesissa, d'Artagnan?"

"En ikänäni."

"Et siis tunne kaupunkia?"

"En."

"No niin, maltas", virkkoi Portos kohottautuen jalustimissa, mikä liike sai hevosen etupuolen horjumaan, "näetkö torninhuippua tuolla auringon suunnassa?"

"Näenpä kyllä."

"Se on tuomiokirkko."

"Nimeltään?"

"Saint-Pierre. Nyt, maltas, näetkö toista ristiä tuolla esikaupungissa vasemmalla?"

"Ihan ihmeesti."

"Se on Saint-Paterne, Aramiksen helmaseurakunta."

"Ahaa!"

"Niin. Katsos, pyhä Paternus esitetään Vannesin ensimmäisenä piispana. Aramis tosin väittää, että siinä ei ole perää, ja kyllähän Aramis on niin laajatietoinen, että tuo käsitys saattaa olla vain para... vain paro..."

"Paradoksi", vihjaisi d'Artagnan.

"Niin juuri. Kiitos, kieleni lipsahti tässä helteessä."

"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän", sanoi d'Artagnan. "Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä ikkunoita?"

"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. Pardieu, sinäpä osaat onnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla koristettua rakennusta -- kauniiseen goottilaiseen tyyliin suunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?"

"Kyllä näen. Mitä siitä?"

"No, siinä asuu Aramis."

"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?"

"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa, ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle, että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin. Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni kohoaa pilviin."

"Erinomaista!"

"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, -- rantalaiturikin päättyy sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."

"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."

"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen keskustelulle toisen käänteen.

-- Jo oli aikakin, -- ajatteli d'Artagnan, -- sillä Aramiksen hevonen sulaa kuin jäästä muovattuna.

He tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet sataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli siroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli ripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja rautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla koristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli ilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet oli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen suojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.

Eräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta. Pyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista, jotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja ruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.

Kaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä vertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki parvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria tyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita, kantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se oli hengellinen juhlakulkue.

D'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden vaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä päästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin ja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi arkkidiakonia, rahastonhoitaja, penitentiarius ja kaksitoista kanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita helisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin valikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin keisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä. Häntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain säestämässä täti elävää pitkäistä.

Kunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät, tumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu, ulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan hiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille siveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.

"Aramis!" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen olento sivuutti hänet.

Kirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin kuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret mustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille suunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki Portoksen ja d'Artagnanin lähellään.

D'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille kaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli häipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin muuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen hillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan tutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:

-- Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä hänellä on Vannesissa?

Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui, kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku salaisuus.

Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen ystävänsä kumartumaan.

Kenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin tahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän siunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä, ja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti tämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua nenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.

Niinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten d'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina suutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut erehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden vaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen sijaan että olisivat sitä salanneet.

"Todellakin hienosti tehty", hän virkkoi, "että hän noin erityisesti antoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias sydän."

Vähemmin vakuuttuneena d'Artagnan ei vastannut sanaakaan.

"Kas niin, veikkonen", pitkitti Portos, "hän on nyt nähnyt meidät, ja huomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton askelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono soluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata meidät ja syleillä ystäviänsä."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan ääneen, mutta itsekseen hän ajatteli:

-- Se kettu näki minut ja saa nyt aikaa valmistuakseen vastaanottamaan minut.

Mutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos kiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko piiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että tämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita. Tuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei tosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota, hän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä mitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten tavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli, saapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin päällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja suojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin roomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.

Portaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin kanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle. Sitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja kansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.

Se oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren leyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.

D'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana tuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.

-- Ohoo, -- sanoi hän itsekseen, -- Portos on lihonut, mutta Aramiksesta on tullut suuri.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

72

Vannesin piispan suuruus.

Portos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka ainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut d'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka paikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen äänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas alistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja erinomaisen kumppanin, -- salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen noudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona jonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen käyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä pidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei olisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen kunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui tulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt seurakunnalleen.

Lyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät katsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille, avautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan esille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.

Aramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään; sinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen kädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot viiksensä ja Ludvig XIII:n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan hän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren maailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän olemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli kuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se ei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, -- ei herättänyt halua, vaan kunnioitusta.

Tullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan -- sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut kylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa -- hän astui suoraan herra Agnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki hänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut siinä ajatella mitään tekeytymistä.

D'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos puristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan huomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman kätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein litistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään ystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis senvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta sormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan luuhun asti.

Kahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja istuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille. Tämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä puolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat kiistapaikalla.

D'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Hän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi päätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana sissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai siitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.

Aramis aloitti keskustelun.

"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!" hän sanoi. "Tämä on onnellinen sattuma!"

"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani", vastasi d'Artagnan. "Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt saadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia lomahetkiä viettääkseni seurassasi."

"Kah, niinkö?" sanoi Aramis innostumatta; "etsitkö sinä minua?"

"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis", vahvisti Portos, "ja siitä on vakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on herttaista kiintymystä, vai mitä?"

"Oh, on vainkin", lausui Aramis. "Belle-Isleltä..."

-- Kas niin! -- ajatteli d'Artagnan, -- siinähän älyniekkani Portos jo aavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.

"Belle-Isleltä?" toisti Aramis; "sellaisesta loukosta, erämaasta! Se oli todellakin herttaista!"

"Ja minä hänelle ilmoitin, että sinä olit Vannesissa", jatkoi Portos samaan tapaan.

D'Artagnanin huulet vetäysivät melkein häijyyn myhäilyyn.

"Oikeastaan sen tiesinkin, mutta tahdoin nähdä", sanoi hän.

"Mitä tahdoit nähdä?"

"Oliko vanha ystävyytemme yhä säilynyt, -- kykenisikö jälleennäkeminen vuosien sieroittamista sydämistämme vielä nostattamaan sitä avomielistä ilonhuudahdusta, jolla tervehditään ystävän tuloa."

"No, tulit varmaankin tyytyväiseksi?" kysyi Aramis.

"Niin ja näin."

"Kuinka niin?"

"No, Portos sanoi minulle: 'Sh' ja sinä..."

"Miten minä?"

"Sinä annoit minulle siunauksesi."

"Mitä enempää voitkaan vaatia, hyvä ystävä?" vastasi Aramis hymyillen; "se on kalleinta, mitä minunlaisellani köyhällä hengenmiehellä on tarjota."

"Älä nyt, ystäväiseni!"

"Niinpä tietenkin."

"Pariisissa kuitenkin kerrotaan, että Vannesin hiippakunta on Ranskan tuottoisimpia."

"Kah, sinä puhut maallisesta hyvyydestä", sanoi Aramis kuin havahtuen.

"Siitähän tietysti minä puhun. Minä panen sille arvoa, minä."

"No, puhukaamme sitten siitä", mukausi Aramis hymyillen.

"Tunnustat olevasi Ranskan rikkaimpia kirkkoruhtinaita?"

"Hyvä ystävä, kun nyt kerran vaadit minua tilille, niin sanonpa sinulle, että Vannesin hiippakunnasta lähtee kahdenkymmenentuhannen livren vuositulot, ei enempää eikä vähempää. Sen piiriin kuuluu satakuusikymmentä seurakuntaa."

"Varsin muhkeata", huomautti d'Artagnan.

"Uhkeata", sanoi Portos.

"Et kuitenkaan", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen Aramista, "et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?"

"Suo anteeksi, sanaa hautautunut en hyväksy."

"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin hautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu."

"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää", sanoi Aramis, "suurkaupungin hälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo etsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä voisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha Armotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan sille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa juuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin entisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä mieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin lähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa."

"Kaunopuheinen, viisas, varova, -- olet täydellinen kirkkoruhtinas, Aramis, ja minä onnittelen sinua."

"Mutta", huomautti Aramis hymyillen, "ethän ole tullut pelkästään lausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on tuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella tarvitsisit minua?"

"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "ei ole kysymys sellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton."

"Rikas?"

"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen mittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja."

Aramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan ystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin vaatimattomassa asussa.

Huomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi Englannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen kertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa nytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua, vaan hurmiota, haltioitumista.

"No niin?" äännähti Aramis kertojan lopetettua.

"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "että minulla on ystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä käyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne."

Niin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä hetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen kasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta taipuu tavoittamaan muuta tietä.

"Joka tapauksessa", huomautti piispa, "olet ottanut kummallisen matkapuvun, parahin ystävä."

"Viheliäisen, -- sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en tahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani olen käynyt itaraksi."

"Ja sanot siis pistäytyneesi Belle-Islelle?" huomautti Aramis äkillisesti.

"Niin", vastasi d'Artagnan; "tiesin tapaavani siellä Portoksen ja sinut."

"Minut!" huudahti Aramis. "Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen viettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle."

"Kas vain!" sanoi d'Artagnan; "en olisi aavistanut, että olet niin kotirakas."

"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole entisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen merikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja olen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden lepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani, hyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani."

"No, sitä parempi; sitten meistä tuleekin luultavasti naapurukset."

"Jopa se olisi jotakin!" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata oudoksumistaan; "sinäkö minun naapurikseni?"

"Ka, hyvä Jumala, niin!"

"Kuinka se kävisi?"

"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita Piriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato tuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan polkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen ja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani. Olen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä hiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan kolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä."

Aramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä totta, -- eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen luontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan liittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen hyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.

"Minulle oli vakuutettu", hän sanoi, "että sinulla oli hovissa joku rettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä d'Artagnan, -- sotaisella kunnialla."

"Rettelö!" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan riittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli hänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen viimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; "minulla? Oh, kerrohan toki, hyvä Aramis!"

"Niin, tällaisen nummien keskeen hukkuneen piispaparankin kuuluviin on tullut, että kuningas oli ottanut sinut uskotuksensa rakkausasioissaan."

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Mancinin."

D'Artagnan hengitti jälleen.

"Kah, sitä en mene kieltämään", hän vastasi.

"Kuningas kuuluu jonakuna aamuna vieneen sinut mukanansa saadakseen puhella kaunottarensa kanssa?"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan. "Kas vain, sinä tiedät sen? Mutta niin ollen täytyy sinun myös tietää, että minä samana päivänä pyysin eroni."

"Oikeinko tosissasi?"

"Ah, hyvä ystävä, enempää ei voi olla tosissaan."

"Ja silloin siis läksit kreivi de la Fèren luokse?"

"Niin."

"Minun luokseni?"

"Niin."

"Ja Portoksen luo?"

"Niin."

"Vain tervehtimäänkö meitä tavallisella vierailulla?"

"Ei; minä en tiennyt teidän olevan kiintyneitä toimiinne, tahdoin ottaa teidät retkelleni Englantiin."

"Niin, minä ymmärrän, ja sitten sinä ihmeellinen mies, teit yksin, mitä aioit esittää neljän yritykseksi. Minä aavistelinkin että sinulla oli jotakin osuutta kuningasvallan loistavaan palautumiseen, kun kuulin, että sinut oli nähty Kaarle-kuninkaan vastaanotoissa, jolloin hän oli puhutellut sinua kuin ystävä tai pikemminkin kuin kiitollisuudenvelkaan joutunut."

"Mutta miten hitossa olet saanut sen kaiken tietoosi?" kysyi d'Artagnan peläten, että Aramiksen tutkimukset ulottuivat pitemmällekin kuin hän olisi suonut.

"Hyvä d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas, "minun ystävyyteni muistuttaa sen yövartijan valppautta, joka valvoo laiturin päähän rakennetussa pikku satamatornissamme. Se kelpo mies sytyttää joka ilta lyhdyn valaisemaan aluksille, jotka tulevat mereltä. Hän kätkeytyy vartiokammioonsa, ja kalastajat eivät häntä näe; mutta hänen katseensa seuraavat heitä myötätuntoisesti, hän etsii heidät esille, hän kutsuu heitä, ohjaa heidät satamaan. Minä olen tuon vartijan kaltainen; silloin tällöin saan joitakin tietoja, jotka tuovat mieleeni mitä kaikkea rakastin. Silloin tarkkailen entisiä ystäviäni maailman myrskyisellä ulapalla, minä tähystäjäparka, jolle Jumala on antanut suojaksi vartiokojun."

"Ja mitä minä olen tehnyt Englannin-retkeni jälkeen?" kysyi d'Artagnan.

"Oh, sinä tahdot pakottaa näkemystäni!" lausui Aramis. "Paluusi jälkeen en tiedä mitään enempää, d'Artagnan; silmäni ovat sumenneet. Olen pahoitellut, että sinä et enää ajatellut minua. Unohduksesi on tuottanut kyyneleitä silmiini. Minä olin väärässä: näen sinut jälleen, ja se on minulle juhla, suuri juhla, sen vakuutan... Miten Atos jaksaa?"

"Kiitos, mitä parhaimmin."

"Entä nuori holhottimme?"

"Raoul?"

"Niin."

"Hän näkyy perineen isänsä Atoksen taitavuuden ja holhoojansa Portoksen voiman."

"Missä tilaisuudessa olet niin johtunut arvostelemaan?"

"Mon Dieu, juuri päivää ennen kuin nyt läksin matkalle."

"Niinkö?"

"Katsos, Grève-torilla toimitettiin mestaus, joka aiheutti katumetelin. Me jouduimme mylläkkään, jossa ei auttanut muu kuin turvautua miekkaan; hän suoriutui leikistä mitä oivallisimmin."

"Pyh! Mitä hän teki?" tiedusti Portos.

"Ensiksikin heitti miehen ulos ikkunasta kuin höyhensäkin."

"Ka, eipä hullummin!" huudahti Portos.

"Sitten hän veti miekkansa ja huiteli kuten me parhaina aikoinamme."

"Mihin sellainen katumeteli tähtäsi?" uteli Portos.

D'Artagnan huomasi Aramiksen kasvojen kuvastavan täydellistä välinpitämättömyyttä Portoksen tehdessä kysymyksensä.

"Se oli raivostuksen purkausta", sanoi hän tarkastellen Aramista, "kun kuningas väärinkäytöksien johdosta otatti kahdelta verotulojen vuokraajalta takavarikkoon omaisuuden, -- kahdelta herra Fouquetin ystävältä, jotka hirtettiin."

Piispan silmäkulmien tuskin huomattava rypistyminen oli ainoana merkkinä siitä, että hän kuunteli toisen sanoja.

"Ohoh!" äännähti Portos. "Ja keitä ne herra Fouquetin ystävät olivat?"

"D'Eymeris ja Lyodot", vastasi d'Artagnan. "Tunnetko sinä noita nimiä, Aramis?"

"En", vastasi kirkkoruhtinas halveksivasti; "he ovat kai kuuluneet rahaministeriön piiriin."

"Ihan."

"Vai niin, herra Fouquet on antanut hirttää ystäviänsä!" huudahti Portos.

"Miksei?" kysyi Aramis.

"Minusta tuntuu..."

"Jos nuo onnettomat hirtettiin, niin se tapahtui kuninkaan käskystä. Ja raha-asiain yli-intendenttinäkään ei herra Fouqetilla liene määräysvaltaa hengen asioissa."

"Vaikkapa vain", murisi Portos; "herra Fouquetin sijassa..."

Aramis käsitti Portoksen aikovan sanoa jonkun tyhmyyden. Hän muutti puheenainetta.

"Kas niin, rakas d'Artagnan", hän virkkoi, "kylliksi nyt olemme puhuneet muista; haastakaamme hiukan sinusta."

"Mutta minustahan tiedät kaikki, mitä voin sanoa. Pakiskaamme päinvastoin sinusta, rakas Aramis."

"Olen sanonut sinulle, hyvä ystävä, että minussa ei ole enää Aramista."

"Eikö abbé d'Herblaytäkään?"

"Yhtä vähän. Näet miehen, jota Jumala on ottanut kädestä taluttaen aseinaan, jota hän ei olisi saanut eikä rohjennut toivoa."

"Jumala?" kysyi d'Artagnan.

"Niin."

"Sehän on merkillistä; minulle sanottiin, että se oli herra Fouquet."

"Kuka sitä on sanonut?" tokaisi Aramis kykenemättä kaikella lujatahtoisuudellaankaan pidättämään keveätä punehdusta nousemasta poskipäihinsä.

"Bazin, kautta kunniani!"

"Sitä pölkkypäätä!"

"En häntä kyllä kiitä miksikään neropatiksi, mutta niin hän sanoi ja minä hänen perässään."

"En ole eläissäni nähnytkään herra Fouquetia", vakuutti Aramis, katse levollisena ja puhtaana kuin immellä, joka ei ole milloinkaan poikennut totuudesta.

"Mutta vaikka olisit nähnyt ja vieläpä tuntisitkin hänet", huomautti d'Artagnan, "niin eihän siinä olisi mitään pahaa. Herra Fouquet on peräti hyvä mies."

"Vai niin."

"Suuri valtiomies."

Aramis teki kärsimättömän liikkeen.

"Kaikkivaltias ministeri."

"Minä olen riippuvainen ainoastaan kuninkaasta ja paavista", sanoi Aramis.

"Dame", selitti d'Artagnan mitä luonnollisimmalla äänellä, "minähän tulin huomauttaneeksi tästä vain senvuoksi, että herra Fouquetin nimi on täällä kaikkien huulilla. Koko tasangon täällä omistaa herra Fouquet; ne suolapadot, jotka aion ostaa, kuuluvat herra Fouquetille, saari, jolla Portos on ruvennut topografiksi, on Fouquetin omaisuutta, hänen on linnakin, hänen kaapparialukset. En siis ollenkaan ihmettelisi, jos sinäkin kuuluisit tai oikeammin hiippakuntasi kuuluisi Fouquetin läänitysherruuteen. Hän on eri valtias kuin kuningas, siinä kaikki, mutta aivan yhä mahtava kuin kuningas."

"Minä en, Jumalan kiitos, ole mitenkään alistettu läänitysvaltaan, hyvä ystävä", vastasi Aramis, joka oli keskustelun aikana tarkkaillut d'Artagnanin jokaista elettä ja Portoksen silmänräpäytyksiäkin. Mutta d'Artagnan oli rauhallinen ja Portos järkkymätön. Taitavasti annettuja iskuja väisteli taitava vastustaja, eikä ainoakaan osunut. Kumpainenkin alkoi väsyä tällaiseen voimien mittelyyn, ja koko seurue kuuli hyvillä mielin ilmoituksen, että illallispöytä oli katettu.

Ateria muutti keskustelun suunnan. He olivat sitäpaitsi oivaltaneet, että molemminpuolinen valpas puolustuskanta esti kumpaakin kiistapuolta saamasta tietoonsa sen enempää.

Portos ei ollut tuosta kaikesta käsittänyt mitään. Hän oli pysynyt järkkymättömänä, syystä että Aramis oli antanut hänelle merkin. Illallinen oli siis hänelle ainoastaan ruokavuoro. Mutta siinä olikin Portokselle kylliksi.

Ateria siis sujui mitä parhaiten. D'Artagnan oli säihkyvän hilpeällä tuulella. Aramiin säveä herttaisuus ilmeni mitä viehättävimpänä. Portos söi kuin muinainen Pelops.

Juteltiin sodasta ja raha-asioista, kaunotieteistä ja rakkaudesta. Aramis näytteli tietämättömyyttä, milloin d'Artagnan vain yritti virkkaa jonkun sanasen politiikasta. Tämä pitkä ihmetyksien sarja lisäsi d'Artagnanin epäilyksiä, niinkuin hänen herkeämätön epäluuloisuutensa vahvisti samoja tunteita Aramiksessa. Lopulta d'Artagnan tahallaan lausui Colbertin nimen. Hän oli säästänyt tämän iskun viimeiseksi.

"Mikä se Colbert on?" kysyi piispa.

Oh, tämä on jo liikaa! -- ajatteli d'Artagnan. -- Olkaamme varuillamme, mordioux, visusti varuillamme!

Ja hän antoi Colbertista kaikki tiedot, mitä Aramis saattoi haluta. Aterioimista tai oikeammin d'Artagnanin ja Aramiksen keskustelua jatkui kello yhteen asti aamulla. Tasan kello kymmenen oli Portos nukahtanut tuolilleen ja kuorsasi kuin urut; kahdentoista aikaan hänet herätettiin ja lähetettiin vuoteeseen.

"Hm", murahti hän, "taisin hieman torkahtaa; keskustelunne oli kuitenkin kovasti mielenkiintoista."

Kello yhdeltä Aramis johti d'Artagnanin hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli koko piispankartanon paras. Kaksi palvelijaa annettiin hänen käytettävikseen.

"Aamulla kahdeksan aikaan", sanoi Aramis toivottaessaan d'Artagnanille hyvää yötä, "lähdemme ratsastusmatkalle Portoksen kanssa, jos tekee mielesi."

"Kahdeksan aikaan!" huudahti d'Artagnan; "niin myöhään."

"Tiedät kai, että minä tarvitsen seitsemän tunnin unen", muistutti Aramis.

"Aivan oikein."

"Hyvää yötä, parahin ystävä!" ja hän syleili sydämellisesti muskettisoturia.

D'Artagnan antoi hänen mennä.

-- Hyvä! -- tuumi hän, kun ovi oli sulkeutunut Aramiksen jälkeen; -- viideltä olen jalkeilla.

Sen päätöksen tehtyään hän paneutui levolle ja alkoi vetää hirsiä oikein voimaperäisesti.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

73

Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.

Tuskin oli d'Artagnan sammuttanut kynttilänsä, kun Aramis, joka oli ikkunakaihtimiensa raosta vakoillut viimeistä kimmellystä ystävänsä huoneesta, varpaisillaan hiipi käytävään ja meni Portoksen huoneeseen.

Untuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut täyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen autuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja kanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan hiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo alkanut nähdä unia.

Hänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä. Aramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa; sitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi mikään kuulunut.

Aramis laski kätensä hänen olalleen.

"Joutuin", sanoi hän, "joutuin, hyvä Portokseni!"

Puhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän kuin kehoitus, -- siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se ilmaisi vaaraa.

Portos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen kosketuksensa.

Hän hätkähti.

"Kuka siinä?" jyräytti hän.

"Hiljaa, se olen minä", vastasi Aramis.

"Sinäkö, rakas ystävä! Ja mitä lempoa sinä minusta herätät?"

"Sanoakseni sinulle, että sinun on lähdettävä matkalle."

"Häh! Matkalle?"

"Niin."

"Minne sitten?"

"Pariisiin."

Portos hypähti ylös vuoteeltaan ja vaipui takaisin istuvaan asentoon, silmät pyöreinä tuijottaen puhujaan.

"Pariisiin?"

"Niin."

"Sadan lieuen taival!" ähkäisi Portos.

"Sadanneljän", vastasi piispa.

"Voi, hyvä Jumala!" huokasi Portos, laskeutuen jälleen pitkäkseen kuten lapsi, joka vastustaa hoitajaansa, saadakseen nukkua tunnin tai pari lisää.

"Kolmenkymmenen tunnin ratsastus", lisäsi Aramis päättävästi. "Sinä tiedät, että matkalla on hyviä vaihtohevosia varattuina."

Voihkaisten Portos liikahdutti toista säärtänsä.

"No, no, rakas ystävä!" hoputti kirkkoruhtinas jotenkuten kärsimättömästi.

Portos ojensi toisenkin jalan ulos makuusijan reunalta.

"Ja on siis todellakin välttämätöntä, että minä lähden heti matkalle?" sanoi hän.

"Aivan ehdottomasti."

Portos nousi jalkeille ja alkoi huojuttaa lattiaa ja seiniä jyhkeällä tömistelyllään.

"Hiljaa, Luojan nimessä, hyvä Portos!" varoitti Aramis; "muutoin herätät jonkun."

"Ah se on totta!" vastasi Portos kuin pitkäisen jylinä; "minä unohdin, mutta ole huoletta, kyllä nyt osaan varoa."

Sen sanoessaan hän pudotti vyönsä miekkoineen, pistooleineen ja kukkaroineen, josta rahat kierivät ulos pitkään helisten. Se melu sai Aramiksen veren kiehumaan ja Portoksen puhkeamaan peloittavaan naurunremahdukseen. "Tämäpä hullunkurista!" sanoi hän sitten samalla äänellä.

"Hiljemmin, Portos! Hiljemmin toki!"

"Niin oikein."

Ja hän alensikin ääntänsä puolella askelmalla. "On hullunkurista, tahdoin sanoa", jatkoi hän, "että ihminen ei ole milloinkaan niin hidas kuin yrittäessään kiirehtiä eikä koskaan niin meluisa kuin koettaessaan olla hisahtamatta."

"Niin sanotaan, mutta näyttäkäämme se puheentapa vääräksi, Portos: kiirehtikäämme ja olkaamme hiljaa."

"Näethän, että teen parastani", sanoi Portos vetäessään housuja jalkaansa.

"Hyvä on."

"Näkyy olevan kiireellinen asia."

"Enemmän kuin kiireellinen -- se on vakava, Portos."

"Mitä sanotkaan?"

"D'Artagnan on tehnyt sinulle kysymyksiä, eikö niin?"

"Minulle?"

"Niin, Belle-Islellä."

"Ei, hän ei udellut yhtään mitään."

"Oletko varma siitä, Portos?"

"Parbleu!"

"Mahdotonta. Muistele tarkoin."

"Hän oudoksui vain puuhiani, ja minä vastasin tutkivani topografiaa. Olisin mieluummin käyttänyt toista sanaa, jonka kuulin kerran sinun suustasi."

"_Castrametatio".[49]

"Sitä juuri, mutta eipä se vain enää tullut kielelleni."

"Sen parempi! Mitä muuta hän sinulta kysyi?"

"Hän tahtoi tietää, mikä herra Gétard oli."

"Entä vielä?"

"Tiedusti hän Jupenetinkin hommia."

"Ei suinkaan hän sattumalta nähnyt linnoitustemme asemapiirustusta?"

"Se oli tosiaan esillä."

"Voi tuhannen tulimmaista!"

"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun käsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle neuvoja siinä työssä."

"Ystävällämme on varsin hyvät silmät."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren onnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki ulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi on jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello viiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!"

Ja nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen ylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän säikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen varomattomuuttansa.

Hänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti varovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt toimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin Aramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää tälle ainemöhkäleelle.

Satuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille. Aramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen päällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän tukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se olisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen, joka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.

"Nyt, hyvä Portos", hän supatti tämän korvaan, "ratsastat ihan pysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut hevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan."

"Selvä on; ei seisauteta sitten."

"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen pitää saada se huomenna ennen puoltapäivää."

"Hän saa."

"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan herttuan ja päärin arvoa."

"Hei!" lupasi Portos säihkyvin silmin, "siinä tapauksessa suoriudun neljässäkolmatta tunnissa."

"Tee parhaasi."

"Hellitä vain suitsista, ja eteenpäin, Goliat!"

Aramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen sieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin kupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.

Aramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti hämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin huoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi asetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut vähintäkään narahdusta.

Aramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja paneusi itsekin nukkumaan.

D'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin päässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän riensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri nousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet orsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit olivat suljetut.

-- Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, -- tuumi d'Artagnan itsekseen. -- Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa hereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.

D'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa herra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista jämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta tiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja asettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista ryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti kohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän huoneeseen.

Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä; vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.

Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle. Hän napautti ystäväänsä olalle.

Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen uudistua.

"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"

"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."

"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."

"Kuten sinä haluat."

"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello kahdeksaa?"

"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut, että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"

"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon, että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä nyt puuttuu."

"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni; olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."

"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen ajan lepäämiseen."

"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan asti."

"Pelkään aina, että sinä teet minusta pilaa, jos sanon sinulle toden."

"Sano kuitenkin."

"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa hartaudenharjoitukseni."

"Pidät niin pitkän rukoilutovin?"

"Niin."

"En olisi uskonut, että piispalla on niin ankaria harjoituksia."

"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta arvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien."

"Mordioux, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun kunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea muskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito, Aramis!"

"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin käyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa."

"Onko minun siis jätettävä sinut?"

"Minun tulee saada hiljainen hetki, rakas ystävä."

"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua lyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi."

"No niin, d'Artagnan, lupaan puolessatoista tunnissa..."

"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita kohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti."

Aramis alkoi nauraa.

"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!" sanoi hän. "Olet siis tullut hiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?"

"Pyh!"

"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa houkutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen, d'Artagnan."

D'Artagnan puristi huulensa yhteen. "No, otanpa sen synnin tiliini", virkkoi hän; "tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi paternoster, ja lähtekäämme matkaan."

"Hiljaa.", sanoi Aramis, "me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten askelia portaissa."

"No, lähetä heidät pois!"

"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat jesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja."

"Sinun pääesikuntasi; no, olkoon sitten niin."

"Mitä aiot tehdä?"

"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne päättymistä."

Aramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla antanut ilmi mitään. "Tee se", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi ovea.

"Niin, mutta tiedätkö, mikä Portoksen huone on?"

"En, mutta otan siitä selon."

"Mene käytävää pitkin ja avaa toinen ovi vasemmalla."

"Kiitos! Näkemiin."

Ja d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin istumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa, mutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis tyynesti. "Sinulla näyttää olevan jotakin sanottavaa minulle, hyvä ystävä?"

"On", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, "nimittäin että Portos ei ole huoneessaan."

"Kas vain!" lausui Aramis levollisena; "oletko varma siitä?"

"Tottahan toki, kun tulen sieltä."

"Missä hän sitten voi olla?"

"Sitä minä kysyn sinulta."

"Etkö ole koettanut tiedustaa siellä?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä vastattiin?"

"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten hän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle."

"No, mitä sitten teit?"

"Poikkesin talliin", vastasi d'Artagnan välinpitämättömästi.

"Mitä varten?"

"Katsomaan, oliko Portos lähtenyt ratsain."

"Ja...?" kyseli piispa.

"No, viidennestä pilttuusta puuttui hevonen, -- Goliat."

Kuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä muskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä luontevimmin.

"Ahaa, nyt ymmärrän!" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, "Portos on lähtenyt toimittamaan meille yllätystä."

"Mitä yllätystä?"

"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja kurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä tusinan aamiaiseksemme."

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan.

"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön vetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan.

"Nouse sinäkin satulaan, hyvä ystävä, ja ratsasta hänen jälkeensä."

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "senpä teenkin."

"Tahdotko saada jonkun mukaasi?"

"En, kiitos. Kyllä Portos tunnetaan. Kyselen taipaleella."

"Tahdotko pyssyn?"

"En pidä väliä."

"Käske satuloida minkä hevosen vain haluat."

"Otan sen, jolla ratsastin eilen, Belle-Isleltä tullessani."

"Tee niin; ole talossa kuin kotonasi."

Aramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen, jonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys annettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen d'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi isäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle vakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.

D'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä pihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.

"No?" kysyi piispa.

"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin." ilmoitti mies.

"Hyvä!" sanoi Aramis.

Ja kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa kohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen jättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä eroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa pyssynlaukauksen.

Tätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi Portosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.

"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi", hän tuumi; "tapaan toverukset odottamassa paluutani."

Hän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin kanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan porrassillakkeella.

"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?" huusi hän heti kun kaukaa näki muskettisoturin.

"Ei. Oletko muka lähettänyt jonkun perääni?"

"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun toimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli Saint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti, että hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria sanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan kenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista nousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä."

"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen merimatkalle?"

"Sano hyvinkin kuuden", korjasi Aramis.

"Sitä vähemmin siis."

"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä", ilmoitti kirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, "ja voin vakuuttaa sinulla että se on hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta selässään."

Hevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta piispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.

D'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi näytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä enemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui aamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli dominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän hyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria oli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin herkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita äyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja joi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.

Murkinalta päästyä d'Artagnan virkkoi:

"Tarjosit minulle pyssyä?"

"Niin tein."

"Lainaa se minulle nyt."

"Tahdot metsästää?"

"Portosta varrotessani en luule voivani kuluttaa aikaani paremmin."

"Ota asekamarista minkä haluat."

"Tuletko sinä mukaan?"

"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta kielletty."

"Vai niin, sitä en tiennyt", sanoi d'Artagnan.

"Sitäpaitsi", jatkoi Aramis, "minulla on nyt puuhia puoleenpäivään asti."

"Minun täytyy siis lähteä yksin?" oli d'Artagnan pahoittelevinaan.

"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi takaisin."

"Pardieu, luonasi aterioidaan liian hyvin, lyödäkseni laimin ruoka-aikaa."

D'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta metsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen satamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta ketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren kahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli kahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään. Eikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa kellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella kaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla kaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti Belle-Isleä kohti.

Muskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen kiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä visummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai sisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa kuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi turhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä sotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.

Ainoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata pikku aluksensa Sarzeauta kohti.

Kuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt pyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä edullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle tullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja kaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.

Matkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan seisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään ja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän kiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää Aramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti kylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi kolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan salaisuudestaan.

Sanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka salaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin, pakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.

Mutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka maireasti hymyillen sulki häneltä tien.

"Hänen ylhäisyytensä?" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää häntä sivulle.

Silmänräpäyksen epäröityään kamaripalvelija sai varmuutensa takaisin.

"Hänen ylhäisyytensä?" toisti hän.

"Niin juuri; etkö tunne minua enää, tomppeli?"

"Kyllä, te olette chevalier d'Artagnan."

"No, laske siis sisälle."

"Turhaa."

"Miksi turhaa?"

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei ole kotona."

"Mitä! Eikö hänen kunnianarvoisuutensa ole kotona? Missä hän sitten on?"

"Matkalla."

"Matkalla?!"

"Niin."

"Minne?"

"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra chevalierille."

"Kuinka? Missä muka? Millä tavoin?"

"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille." Ja kamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.

"Anna tänne sitten, vintiö!" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen kädestään. "Ohoh, niin", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, "niin, -- minä ymmärrän."

Ja hän luki puoliääneen:

'Parahin ystävä!

Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme luona.

Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen kauneimpina ja parhaina päivinään.

Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani, kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä seurastasi.'

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan; "minua on jutkautettu! minua nautaa, minua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle heitetään tyhjä pähkinä!"

Hän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten suuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.

Hyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla. D'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun, jolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat eivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

74

D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.

Oli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja herra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa, ahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun pihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui virtanaan.

Tätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi heti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka lakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan kolme askelmaa.

Hän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei ollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän kiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa ovelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.

"Hänen ylhäisyytensä Vannesin piispa!" ilmoitti lakeija.

"Hyvä", vastasi Fouquet.

Sitten hän kumartui porraskaiteen yli, Aramiin jo noustessa ensimmäisiä askelmia, ja virkkoi:

"Te, rakas ystävä, ja näin pian?"

"Niin, minä tässä tulen, monsieur, mutta murjottuna ja murtuneena, kuten näette."

"Voi, ystäväparkani!" säälitteli Fouquet ojentaen hänelle käsivartensa, johon Aramis nojautui, lakeijain kunnioittavasti poistuessa.

"Oh" vastasi Aramis, "eipä sillä enää ole väliä, kun nyt kerran olen täällä; pääasia oli, että pääsisin perille, ja se on nyt saavutettu."

"Puhukaa pian", pyysi Fouquet sulkien työhuoneensa oven heidän jälkeensä.

"Olemmeko yksinämme?"

"Kyllä, ehdottomasti rauhassa."

"Eikö kukaan voi kuunnella meitä? Eikö kukaan kuulla?"

"Ei, olkaa huoletta."

"Onko herra du Vallon tullut?"

"On."

"Ja te olette saanut kirjeeni?"

"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään Pariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin Bretagnessa."

"Olette oikeassa; asia on mitä vakavin."

"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan nimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin kalpea, että ihan hirvittää!"

"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö minusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille kirjeeni?"

"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden edessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas, hän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan hengettömänä."

"Entä hän itse?"

"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja kannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen, saadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen, että häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja annoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan."

"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt Pariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?"

"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä, vaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin kuolemaan."

"Voi, niin, minä tiedän sen; kohtasin Toursissa pikalähetin, joka toi minulle Gourvillen kirjeen ja Pélissonin asiapaperit. Oletteko tarkoin ajatellut sitä tapahtumaa, monsieur?"

"Kyllä."

"Ja olette kai huomannut, että se oli suoranainen hyökkäys teidän valta-asemaanne vastaan?"

"Niinkö luulette?"

"En voi johtua muuhun käsitykseen."

"No niin, tunnustanpa teille, että sama synkkä ajatus on minullakin asiasta ollut."

"Taivaan tähden, älkää siis antako sokaista itseänne, monsieur! Kuunnelkaa tarkkaan... minä palaan tuohon d'Artagnaniin, -- missä tilaisuudessa tapasitte hänet?"

"Hän tuli nostamaan rahoja."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan maksumääräyksellä."

"Suoranaisella?"

"Niin, hänen majesteettinsa oli omakätisesti vahvistanut sen hänen hyväkseen."

"Kas, siinäpä se! No niin, d'Artagnan on nyt käynyt Belle-Islellä; hän oli valepuvussa ja esiintyi isännöitsijänä, jonka tehtävänä oli ostaa suolakuivattamoja jollekulle kartanonherralle. Mutta d'Artagnanilla ei ole muuta isäntää kuin kuningas; hän oli siis kuninkaan lähettämä, ja hän tapasi Portoksen."

"Kuka on Portos?"

"Suokaa anteeksi, minä hairahduin: hän tapasi Belle-Islellä herra du Vallonin ja tietää nyt yhtä hyvin kuin te ja minä, että Belle-Isleä linnoitetaan ja että työ on juuri valmistumaisillaan."

"Ja te luulette todella, että kuningas vasiten lähetti hänet sinne?" kysyi Fouquet mietteissään.

"Olen varma siitä."

"Ja d'Artagnan on vaarallinen ase kuninkaan kädessä?"

"Kaikkein vaarallisin."

"Oikein siis arvioitsin hänet ensi silmäyksellä."

"Kuinka niin?"

"Minä tahdoin kiinnittää hänet puolelleni."

"Jos olette arvostellut hänet Ranskan urhoollisimmaksi, ovelimmaksi ja taitavimmaksi soturiksi, niin olette päätellyt sattuvasti."

"Meidän täytyy siis saada hänet vaikka mistä hinnasta!"

"D'Artagnan?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Olisi kylläkin, jos sillä aikeella olisi mitään mahdollisuutta."

"Mikä estää?"

"Me olemme antaneet oikean hetken hukkaantua. Hänellä oli hovin kanssa rettelö, jota olisi tullut käyttää; sitten hän matkusti Englantiin, avusti tehokkaasti kuningasvallan palautusta, ansaitsi omaisuuden ja lopuksi ryhtyi jälleen kuninkaan palvelukseen. No, se käänne osoittaa, että hänelle nyt maksetaan hyvin."

"Me maksamme paremmin, siinä kaikki."

"Oh, sallikaa minun huomauttaa, monseigneur, että d'Artagnan pitää sanansa pyhänä, ja kerran sitouduttuaan hän pysyy."

"Mitä siitä päätätte?" kysyi Fouquet levottomasti.

"Että nyt on kysymyksenä kamalan iskun torjuminen."

"Ja miten te väistäisitte sen?"

"Malttakaahan. D'Artagnan tulee tekemään kuninkaalle selvää havainnoistaan."

"No, meillä on hyvää aikaa ajatella sitä seikkaa."

"Kuinka niin?"

"Otaksuakseni olette ehättänyt tuntuvasti edelle hänestä?"

"Noin kymmenen tuntia."

"No niin, kymmenessä tunnissa..."

Aramis pudisti väsynyttä päätänsä.

"Katsokaa noita pilviä, jotka kiitävät taivaalla, -- pääskysiä, jotka halkovat ilmaa: d'Artagnan joutuu nopeammin kuin pilvet ja linnut; d'Artagnan on kuin tuuli, joka niitä kuljettaa."

"Mitä joutavia!"

"Sanon teille, että se mies on jotenkuten yli-ihminen; hän on minun ikäiseni, ja minä olen tuntenut hänet viisineljättä vuotta."

"No niin?"

"Kuulkaahan laskelmani: lähetin herra du Vallonin matkalle luoksenne kello kahden aikaan yöllä; herra du Vallon sai kahdeksan tunnin etumatkan minusta. Milloin hän tuli perille?"

"Noin neljä tuntia sitten."

"Siitä näette itse, minä siis voitin neljä tuntia hänen ratsastukseensa verraten, ja herra du Vallon on kuitenkin niin hurja menijä, että hän ajoi kuoliaaksi kahdeksan hevosta, joiden raadot näin tien varressa. Minua kiidättivät kyytihevoset viidenkymmenen lieuen taipaleen, mutta minä poden nivelsärkyä, rakkokiviä ja ties mitä kaikkea, niin että sellaiset ponnistukset menehdyttävät minut. Minun täytyi laskeutua ratsailta Toursissa; sitten matkustin vaunuissa, heittelehtien puolikuolleena ajoneuvojen seinämiin ja selkämykseen milloin oikein päin, milloin nurin kääntyneenä, aina neljän huiman hevosen täydessä nelistyksessä, ja siten saavuin tänne, saavuin neljä tuntia voitolla du Vallonista. Mutta ottakaa huomioon, että d'Artagnan ei paina kolmea sentneriä, kuten du Vallon, d'Artagnanilla ei ole nivelkolotusta eikä kivitautia kuten minulla, ja hän ei ole ratsastaja, vaan ilmetty kentauri. Houkuttelin hänet vielä poikkeamaan Belle-Islelle ennen kuin lähdin Pariisiin, mutta vaikka siten sainkin kymmenen tunnin etumatkan, päätyy hän varmasti tänne vain kaksi tuntia myöhemmin kuin minä."

"Mutta sattuuhan vastuksia..."

"Hänelle eivät sattumat merkitse mitään."

"Jos puuttuu hevosia?"

"Silloin hän juoksee nopeammin kuin hevonen."

"Hyvä Jumala, millainen mies!"

"Niin, siinä on mies, jota rakastan ja ihailen, -- rakastan sentähden, että hän on hyväsydäminen, ylevämielinen ja uskollinen, ja ihailen hänessä inhimillisen kunnon korkeinta tasoa; mutta näistä tunteistani huolimatta pelkään häntä ja osaan ryhtyä varokeinoihin häntä vastaan. Toistan siis, monsieur: kahden tunnin kuluttua d'Artagnan on täällä; ehättäkää hänen edelleen, rientäkää Louvreen ja tavoittakaa puheillenne kuningas, ennen kuin d'Artagnan ilmestyy hänen eteensä."

"Mitä esitätte sanottavakseni kuninkaalle?"

"En mitään: vain lahjoittakaa hänelle Belle-Isle."

"Oh herra d'Herblay, herra d'Herblay!" huudahti Fouquet; "tuo tietäisi, että suuri suunnitelma yhtäkkiä raukeaa!"

"Kun yksi suunnitelma ajautuu karille, on aina tarjolla toinen joka voidaan johtaa perille! Älkäämme milloinkaan masentuko, ja rientäkää nyt vain, monsieur, siekailematta."

"Mutta se niin hyvin valittu varusväki -- kuningas toimittaa sen heti vaihdetuksi!"

"Se varusväki, monsieur, oli kuninkaan miehiä Belle-Islelle tullessaan; tänään se pitää valtiaanansa vain teitä, ja samoin käy kaikille linnoitusmiehistöille kahden viikon palveluksen jälkeen. Antakaa hänen tehdä mielensä mukaan, monsieur. Näettekö hankalaksi sen, että vuoden kuluttua on puolellanne kokonainen armeija parin rykmentin sijasta? Ettekö huomaa, että nykyinen varusväkenne hankkii teille puoluelaisia La Rochellessa, Nantesissa, Bordeauxissa, Toulousessa, kaikkialla, mihin sitä vain jaetaan? Kiirehtikää kuninkaan luo, monsieur, menkää; hetket kuluvat, ja sillävälin kun me menetämme aikaa, d'Artagnan kiitää kuin nuoli valtatiellä tänne päin."

"Herra d'Herblay, te tiedätte, että jokainen sananne on siemen, joka itää mielessäni; lähden Louvreen."

"Nyt heti, eikö niin?"

"Tahdon ainoastaan vaihtaa pukua."

"Ottakaa huomioon, ettei d'Artagnanin tarvitse tulla Saint-Mandén kautta; hän suuntaa kulkunsa suoraa päätä Louvreen. Se vähentää tunnin siitä ajasta, mikä meillä on vielä jäljellä."

"D'Artagnanilla saattaa olla kaikki muut edut, mutta ei minun englantilaisia hevosiani; olen Louvressa viidenkolmatta minuutin kuluttua."

Ja sekuntiakaan menettämättä Fouquet antoi lähtökäskyn. Aramis ennätti vain virkkaa hänelle vielä:

"Tulkaa takaisin yhtä joutuisasti kuin menettekin, sillä minä odotan teitä kärsimättömästi."

Viisi minuuttia myöhemmin kiidätti virma valjakko yli-ntendenttiä Pariisiin päin.

Sillaikaa Aramis tahtoi ottaa selon siitä huoneesta, jossa Portos lepäsi. Mutta jo Fouquetin työhuoneen ovella hänet tapasi syleiltäväkseen Pélisson, joka oli kuullut hänen saapumisestaan ja rientänyt toimistosta puhuttelemaan häntä. Aramis vastaanotti nämä yhtä kunnioittavat kuin sydämmellisetkin kohteliaisuudenosoitukset sillä ystävällisellä arvokkuudella, jonka hän niin hyvin osasi omaksua, mutta äkkiä suoristautuen portaiden juurella hän kysyi: "Mitä kuulenkaan tuolta ylhäältä?"

Välikerrasta tosiaan kaikui kumeata möryä kuin nälkäisen tiikerin tai maltittoman jalopeuran ärjyntänä.

"Oh, se ei merkitse mitään", vastasi Pélisson hymyillen.

"Mutta kuitenkin..."

"Herra du Vallon vain kuorsaa."

"Tosiaan", sanoi Aramis, "ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin tärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen vointiaan?"

"Ja te sallitte minun tulla mukaan?"

"Peräti mielelläni!"

He astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena kuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan. Hänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti ikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä suorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä heilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista ihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein jumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet hänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt lojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.

Pélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois saappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä jalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin vintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.

Häneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat takaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet yltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin. Viimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin lämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja tuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei saanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään pysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan kuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata väsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän meni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet kannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti rauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

75. Herra Fouquet toimii

Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.

"Monsieur", hän virkahti intendentille, "minusta väliin tuntuu, etteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan suuria rikollisia."

"Sire, heidät oli valittu veronkantajain parvesta, jota oli vähennettävä."

"Miten valittu?"

"Välttämättömyys määräsi, sire", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.

"Välttämättömyys! Suuri sana!" jupisi nuori kuningas.

"Suuri jumalatar, sire."

"He olivat yli-intendentin hartaimpia ystäviä, vai mitä?"

"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra Fouquetin puolesta."

"Sen he ovat tehneet, monsieur", huomautti kuningas.

"Se on totta, mutta onneksi hyödyttömästi, mikä ei ollut heidän tarkoituksensa."

"Paljonko varoja nuo miehet olivat kavaltaneet?"

"Kenties kymmenen miljoonaa, joista kuusi saatiin takavarikkoon."

"Ja ne varat ovat minun rahastossani?" sanoi kuningas jonkunlaista vastenmielisyyttä ilmaisten.

"Niin ovat, sire; mutta se takavarikko ei ulottanut tehoansa herra yli-intendenttiin, vaikka se uhkasikin häntä."

"Ja siitä päätätte, herra Colbert..."

"Että jos herra Fouquet teidän majesteettianne vastaan yllytti joukon metelöitsijöitä, riistääkseen ystävänsä vapaiksi pyöveleiltä, on hän valmis panemaan liikkeelle armeijan, kun tulee kysymykseen oman rangaistuksen välttäminen."

Kuningas leimahdutti uskottuunsa sellaisen katseen, joka muistuttaa hirmumyrskyn synkkää salamaa, -- silmäyksen, joka valaisee syvimmänkin omantunnon pimentoa.

"Minua hämmästyttää", sanoi hän, "että te siten ajatellessanne herra Fouquetista ette ole antanut minulle erästä neuvoa."

"Millaista neuvoa, sire?"

"Sanokaa minulle ensiksikin selvästi ja täsmällisesti, mitä oikein ajattelette herra Fouquetin käytöksestä, herra Colbert."

"Minun nähdäkseni, sire, herra Fouquet ei tyydy haalimaan haltuunsa rahoja kuten herra de Mazarin teki ja sen avulla riistämään teidän majesteetiltanne kuninkuuteen kuuluvaa valtaa, vaan vieläpä tahtoo voittaa puolelleen kaikkia mukavan ja nautintorikkaan elämän harrastajia, sellaiseen uraan mieltyneitä, jota vetelehtijät sanovat runollisuudeksi ja valtiomiehet tapainturmelukseksi; minä luulen, että hän hankkiessaan palkattua puoluetta teidän majesteettinne alamaisista loukkaa kuninkaallista etuoikeutta ja että jos tämä saa jatkua, hän viimein syrjäyttää teidän majesteettinne heikkojen ja huomaamattomien hallitsijain joukkoon."

"Miten nimitetään kaikkia tuollaisia hankkeita, herra Colbert?"

"Herra Fouquetin menetelmiä, sire?"

"Niin."

"Ne ovat selvästi majesteettirikoksia."

"Ja miten menetellään valtiopetos-asioissa?"

"Rikolliset vangitaan, tuomitaan ja rangaistaan."

"Oletteko ihan varma, että herra Fouquet ajattelee sellaista rikollisuutta, josta häntä syytätte?"

"Voin sanoa enemmänkin, sire: hän on jo alkanut toteuttaa erityisiä salahankkeita."

"No niin, minä palaan siihen, mitä äsken huomautin, herra Colbert: antakaa minulle neuvo."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta sitä ennen on minulla vielä hiukan lisättävää."

"Mitä niin?"

"Ilmeinen, nähtävä, oleellinen todistus valtiopetoksesta."

"Mikä todistus?"

"Olen juuri saanut tietää, että herra Fouquet linnoituttaa Belle-Isle-en-meriä."

"Kas, todellako?"

"Niin, sire."

"Olette varma siitä?"

"Täydellisesti. Tiedättekö, sire, minkä verran Belle-Islellä on sotaväkeä?"

"En tosiaankaan; entä te?"

"En vielä minäkään, sire, ja sentähden tahtoisin esittää, että teidän majesteettinne lähettäisi sinne jonkun."

"Kenet lähettäisin?"

"Esimerkiksi minut."

"Mitä tekisitte Belle-Islellä?"

"Ottaisin lopullisen selvyyden siitä, varustaako herra Fouquet todellakin entisten läänitysherrain tavoin muurejansa vallinsarvilla ja tykistöllä."

"Ja missä tarkoituksessa hän sen tekisi?"

"Voidakseen jonakuna päivänä puolustautua kuningastansa vastaan."

"Mutta jos asiat ovat sillä kannalla, herra Colbert", sanoi Ludvig, "niin meidän täytyy heti tehdä, mitä äsken ehdotitte: vangituttaa Fouquet."

"Mahdotonta!"

"Luulin jo huomauttaneeni teille, monsieur, että minä en suvaitse sitä sanaa palveluksessani."

"Teidän majesteettinne palvelus ei voi estää herra Fouquetia olemasta yli-intendentti. Ja sen asemansa johdosta hänellä on puolellaan koko parlamentti, niinkuin hän on anteliaisuudellaan saavuttanut koko armeijan suosion, suojeluksellaan kiinnittänyt itseensä kirjallisuuden edustajat ja lahjoillaan käännyttänyt puoleensa koko aatelin."

"Minä en muka siis voi mitään tätä mahtimiestä vastaan?"

"Ette suorastaan mitään, sire, vielä tällä hetkellä."

"Te olette epivä neuvonantaja, herra Colbert."

"Voi, en toki, sire, sillä minä en aio ainoastaan osoittaa vaaraa teidän majesteetillenne."

"No niin, kuinka voidaankaan horjuttaa jättiläispatsaan perustuksia? Antakaa kuulla!" ja kuningas nauroi katkerasti.

"Hän on kohottautunut rahojensa avulla; murskatkaa hänet samalla keinolla, sire."

"Jos ottaisin häneltä viran?"

"Se saisi hälinän puhkeamaan, sire."

"Mikä siis on teidän keinonne?"

"Saattakaa hänet häviöön, sanon teille, sire."

"Millä tavoin?"

"Tilaisuuksia ei teiltä puutu; käyttäkää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia, sire."

"Osoittakaahan sellaisia."

"Kas tässä alku: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur menee naimisiin, ja hänen häittensä tulee olla loistavat. Tässä on erinomainen aihe teidän majesteettinne pyytää herra Fouquetilta miljoonaa; herra Fouquet, joka saattaa maksaa kaksikymmentätuhatta livreä kerrallaan, kun velotaan ainoastaan osamaksuna viittä, saa kaiketi helposti kokoon miljoonankin, kun teidän majesteettinne sitä pyytää."

"Hyvä on, minä teen sen vaatimuksen", päätti Ludvig XIV.

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee vahvistaa maksumääräyksen, niin minä itse haetutan rahat."

Colbert työnsi kuninkaan eteen paperin ja ojensi hänelle kynän. Samassa palatsinvartija raotti ovea ja ilmoitti herra yli-intendentin.

Ludvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota, jonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.

Yli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen silmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra Fouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin pienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV:n kirkas, vihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.

Ylimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan herkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa aistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät jotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä määrä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin ei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi hänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.

Kuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas ujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet otti rivakasti tilaisuudesta vaarin.

"Sire", hän aloitti, "olin kärsimätön tapaamaan teidän majesteettianne."

"Ja minkätähden?" kysyi Ludvig.

"Ilmoittaakseni teille mieluisan uutisen."

Vailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta muistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama huomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus, joka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen valmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun edelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.

"Uutisen! Minkä?" tiedusti kuningas.

Fouquet laski pöydälle paperikäärön.

"Suvaitseeko teidän majesteettinne silmätä tätä työtä?" sanoi hän.

Kuningas kiersi hitaasti auki tukon.

"Pohjapiirustuksia?" virkahti hän.

"Niin, sire."

"Ja mitä nämä merkitsevät?"

"Uutta linnoitusta, sire."

"Kas, kas", lausui kuningas, "harrastatte siis myöskin sodankäyntitaitoa, herra Fouquet!"

"Harrastan kaikkea, mikä saattaa hyödyttää teidän majesteettinne hallitusta", vastasi Fouquet.

"Kauniita piirustuksia!" kiitti kuningas tarkastellen asemakarttaa.

"Teidän majesteettinne kaiketi käsittää sen pääpiirteet", selitti Fouquet kumartuneena paperin yli; "tässä on kehämuuri, tuolla linnakkeet, täällä ulkovarustukset."

"Ja mitä näen tässä, monsieur?"

"Se on meri."

"Meri yltympäri?"

"Niin, sire."

"Ja mikä paikka siis onkaan tämä, jonka linnoitustöitä näytätte minulle?"

"Se on Belle-Isle-en-mer, sire", vastasi Fouquet teeskentelemättömästi.

Hänen siten vastatessaan Colbert teki niin huomattavan liikkeen, että kuningas kääntyi velvoittaakseen häntä pidättyväisyyteen. Fouquet ei näkynyt olevan millänsäkään Colbertin hätkähdyksestä ja kuninkaan antamasta merkistä.

"Te olette siis linnoituttanut Belle-Islen, monsieur?" jatkoi Ludvig.

"Niin, sire, ja tässä tuon teidän majesteetillenne sen työn piirustukset ja tilit", vastasi Fouquet; "olen kuluttanut siihen kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Mitä varten?" kysyi Ludvig kylmäkiskoisesti, saaden vihjettä intendentin yrmeästä katseesta.

"Varsin helposti käsitettävässä tarkoituksessa", selitti Fouquet. "Teidän majesteettinne oli kireissä väleissä Ison-Britannian kanssa."

"Kyllä niin; mutta Kaarle II:n palattua valtaistuimelle olen tehnyt sen maan kanssa liiton."

"Kuukausi takaperin, sire, aivan oikein; mutta jo lähes kuusi kuukautta sitten aloitettiin Belle-Islen linnoittaminen."

"Se varustelu on nyt käynyt hyödyttömäksi."

"Sire, linnoitukset eivät milloinkaan ole tarpeettomia. Belle-Isle linnoitettiin kyllä Monkia ja Lambertia ja kaikkia niitä Lontoon porvareita vastaan, jotka leikkivät sotasilla; mutta siten se on myös vankka linnoitus hollantilaisia vastaan, joiden kanssa joko Englanti tai teidän majesteettinne varmasti joutuu sotaan."

Kuningas vaikeni taas ja vilkaisi vaivihkaa Colbertiin.

"Belle-Isle kuulunee teille, herra Fouquet?" lisäsi hän sitten.

"Ei, sire."

"Kenelle siis?"

"Teidän majesteetillenne."

Colbert tyrmistyi niinkuin olisi pohjaton syvyys auennut hänen jalkainsa juuressa. Ludvig säpsähti ihastuneena Fouquetin nerokkuudesta tai uhrautuvaisuudesta.

"Selittäkää sananne, monsieur", virkkoi hän.

"Asia on aivan luonnollinen, sire. Belle-Isle on kyllä minun tiluksiani, ja minä olen omilla varoillani kustantanut sen linnoittamisen. Mutta kun mikään ei voi estää alamaista tekemästä kuninkaalleen tämänlaatuista vaatimatonta lahjoitusta, tarjoan teidän majesteetillenne omistusoikeuden tähän maaomaisuuteen, jonka nautinto-oikeuden te jätätte edelleen minulle. Belle-Islen täytyy sotilaallisena tukikohtana kuulua kuninkaalle; teidän majesteettinne voi siellä tästälähtein pitää taattua varusväkeä."

Colbert oli suistumaisillaan nurin liukkaalla lattialla; hänen täytyi nojautua seinäpilareihin, kun jalat pyrkivät hervottomina pettämään hänen allaan.

"Te olette tässä osoittanut suurta sotilaallista taitavuutta, monsieur", kiitti Ludvig XIV.

"Aloite ei ollut minun, sire", vastasi Fouquet; "useat upseerit esittivät sitä minulle. Itse suunnitelman on laatinut muuan etevimpiä insinöörejämme."

"Hänen nimensä?"

"Herra du Vallon."

"Herra du Vallon?" toisti Ludvig; "en tunne häntä. On kovin ikävää, herra Colbert, että minä en nimeltään tiedä lahjakkaimpia miehiä, jotka tuottavat kunniaa hallitukselleni", hän lisäsi kääntyen Colbertiin päin. Tämä tunsi olevansa muserrettu; hiki valui hänen otsaltaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, vaan kärsi kiduttavaa mielenkarvautta. "Teidän tulee muistaa se mies", lopetti Ludvig.

Colbert kumarsi kalpeampana kuin hänen flandrialaiset pitsikalvosimensa.

Fouquet pitkitti:

"Muuraustyö on tehty roomalaisella sementillä, jota arkkitehdit ovat minulle valmistaneet vanhanajan kuvausten johdolla."

"Ja miten on kanuunain laita?" kysyi Ludvig.

"Oh, sire, se on teidän majesteettinne asia; minunhan ei sopinut hankkia tykistöä tilalleni, teidän majesteettinne ensin omaksumatta linnoitusaluetta."

Ludvig alkoi horjua tuon mahtavan miehen aiheuttaman vihan ja masennetun kilpailijan herättämän säälin vaiheilla, niin epäonnistuneelta edellisen jäljennökseltä kuin tämä tuntuikin. Mutta tietoisuus velvollisuudestaan kuninkaana voitti pelkästään inhimilliset tunteen. Hän ojensi sormensa paperin yli.

"Näiden suunnitelmien toteuttamisen on täytynyt käydä teille hyvin kalliiksi?" sanoi hän.

"Luullakseni minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne summa."

"Toistakaa se vielä; en tullut tarkanneeksi."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä! Te olette äärettömän rikas, herra Fouquet."

"Teidän majesteettinnehan on rikas", vastasi yli-intendentti, "koska Belle-Isle on teidän."

"Minä kiitän; mutta niin rikas kuin olenkin, herra Fouquet..."

Kuningas keskeytti.

"Niin, sire?" kysyi yli-intendentti.

"Näen edessäni hetken, jolloin minulta puuttuu rahaa."

"Teiltä, sire?"

"Niin, minulta."

"Milloin sellaista sattuisi?"

"Huomenna ensiksikin."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää...?"

"Veljeni menee naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"No niin, sire?"

"No minun tulee suoda nuorelle prinsessalle vastaanotto, joka soveltuu Henrik IV:n tyttärentyttären arvolle."

"Se on aivan luonnollista, sire."

"Tarvitsen siis rahaa."

"Epäilemättä."

"Ja minun tulisi saada..."

Ludvig XIV epäröitsi. Summa, jota hän aikoi vaatia, oli juuri sama, joka hänen oli täytynyt evätä Kaarle II:lta. Hän kääntyi Colbertiin, jotta tämä antaisi suunnitellun iskun.

"Minun tulisi saada huomenna..." kertasi hän katsoen Colbertiin.

"Miljoona", täydensi tämä töykeästi, ihastuksissaan kostotilaisuudesta.

Fouquet oli seissyt selin intendenttiin, kuunnellakseen kuningasta. Hän ei nyt edes kääntynyt päin, vaan odotti, kunnes kuningas oli toistanut tai pikemmin mutissut:

"Miljoona."

"Oh, sire", vastasi Fouquet halveksivasti, "miljoona! Mitä teidän majesteettinne tekisi yhdellä miljoonalla?"

"Minusta tuntuu kuitenkin..." sanoi Ludvig XIV.

"Sellainen erä käytetään Saksan vähäpätöisimpien ruhtinasten häätilaisuuksiin."

"Monsieur..."

"Teidän majesteetillenne tarvitaan vähintään kaksi miljoonaa. Yksistään hevoset nousevat viiteensataantuhanteen livreen. Minulla on kunnia lähettää teidän majesteetillenne tänä iltana kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuinka?" äännähti kuningas; "kuusitoistasataatuhatta livreä!"

"Silmänräpäys, sire", jatkoi Fouquet edes kääntymättä Colbertiin; "siitä siis puuttuu neljäsataatuhatta livreä, mutta intendentillä"; -- ja hän viittasi yli olkansa peukalollaan Colbertiin, joka kalpeni hänen takanaan -- "intendentillä on kassassaan yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluvat minun hoitovaroihini."

Kuningas kääntyi katsomaan Colbertia.

"Mutta..." änkkäsi viimemainittu.

"Tämä herra", pitkitti Fouquet yhä epäsuorasti puhuen Colbertille, "vastaanotti kahdeksan päivää sitten kuusitoistasataatuhatta livreä; hän on maksanut kaksisataatuhatta henkivartiolle, seitsemänkymmentäviisituhatta sairashuoneelle, satakaksikymmentäviisituhatta sveitsiläisille, kaksisataakolmekymmentätuhatta muonitukseen, kuusikymmentätuhatta aseisiin ja noin kymmenentuhatta pikku menoihin, joten en erehdy laskiessani, että hänellä on jäljellä yhdeksänsataatuhatta livreä." Kääntyen sitten puolittain Colbertiin niinkuin esimies puhutellakseen halpaa käskyläistä hän sanoi:

"Pitäkää huolta, monsieur, että ne yhdeksänsataatuhatta livreä toimitetaan tänä iltana hänen majesteetilleen kullassa."

"Mutta", huomautti kuningas, "siitähän tulee kaksi miljoonaa viisisataatuhatta livreä?"

"Sire, puoli miljoonaa tarvittaneen hänen kuninkaallisen korkeutensa taskurahoiksi. Te kuulette, herra Colbert, tänä iltana ennen kello kahdeksaa!"

Näin sanoessaan yli-intendentti kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle ja poistui takaperin, kunnioittamatta ainoallakaan silmäyksellä kademielistä intendenttiä, jonka hän oli mitä murjovimmin lyönyt laudalta. Colbert repi raivoissaan rikki flandrialaiset pitsikalvosimensa ja puri huulensa verille.

Fouquet ei ollut vielä lähtenyt työhuoneen ovelta, kun palatsinvartija hänen sivulleen astuen ilmoitti:

"Sanansaattaja Bretagnesta hänen majesteetilleen."

"Herra d'Herblay oli oikeassa", jupisi Fouquet vetäen kellon taskustaan; "tunti ja viisikymmentäviisi minuuttia. Parahiksi tosiaan ennätin!"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

76

D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.

Lukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan sanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin, hikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti nosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset kannuksensa helähtelivät.

Juuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä yli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia aikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan sai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta joustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä saamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta paljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.

Hänen huulilleen pyrki sana, jota oli niin usein hoettu Guisen herttualle:

"Paetkaa!"

Mutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, -- ja kuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi ollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle pelastusta.

D'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja eteni huoneeseen.

Kuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri mielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa katse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin otsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan virkkavan tälle:

"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!"

Tukehtumaisillaan Colbert vain kumarsi sanattomana.

D'Artagnan siis käsitti koko kohtauksen sekä silmin että korvin. Muskettisoturilleen Ludvig XIV ensi sanoikseen soi syyllisen tervetulotoivotuksen ikäänkuin siten vielä erityisesti tehostaakseen edellisen lauseensa päinvastaista sävyä. Sitten hän lyhyeen lausui hyvästi Colbertille, joka valjuna ja horjuen läksi kuninkaan työhuoneesta, d'Artagnanin kierrellessä viiksiään.

"Mielelläni näen palvelijani tuollaisessa epäjärjestyksessä", sanoi kuningas, ihaillen lähettinsä asun sotaista epäkuntoa.

"Todellakin, sire", vastasi d'Artagnan, "katsoin saapumiseni Louvreen siksi kiireelliseksi, että rohkenin esittäytyä tällaisena."

"Tuotte minulle siis suuria uutisia, monsieur?" kysyi kuningas hymyillen.

"Sire, asia on lyhyesti näin: Belle-Isle on linnoitettu, erinomaisesti linnoitettu; saarella on kaksinkertainen kehävallitus, vankka päävarustus ja kaksi ulkolinnaketta, satamassa on kaksi kaapparialusta ja rantapattereista puuttuu ainoastaan tykistö."

"Tämän kaiken tiedän, monsieur", vastasi kuningas.

"Mitä! Teidän majesteettinne tietää kaikki?" virkahti muskettisoturi ällistyneenä.

"Minulla on Belle-Islen linnoitustöiden asemakarttakin", ilmoitti kuningas.

"Teidän majesteetillanneko on asemakartta..."

"Tässä se on."

"Totisesti, sire", myönsi d'Artagnan, "se on oikea, -- minä näin itse paikalla alkuperäisen kappaleen!" Muskettisoturin otsa synkistyi. "Ah, minä ymmärrän, teidän majesteettinne lähetti jonkun toisenkin", lisäsi hän äänellä, joka oli täynnä nuhtelua.

"Mitäpä sillä on väliä, monsieur, millä tavoin olen saanut tietoni, kunhan vain tiedän?"

"Ei kaiketikaan, sire", vastasi muskettisoturi edes yrittämättä salata nyreyttään, "mutta rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne, ettei olisi kannattanut siten lennättää minua ja vähintään kahteenkymmeneen kertaan vaarantaa luitani, jotta palatessani saataisiin tervehtiä minua tällaisella uutisella. Kun palvelijoita epäillään, sire, tai pidetään taitamattomina, niin heitä ei käytetä."

Ja sotilaallisen terhakasti d'Artagnan polkaisi jalkaansa niin että tomu pöllähti lattiasta.

Kuningas katseli häntä nauttien sisäisesti voitostaan.

"Monsieur", virkkoi hän sitten heti, "Belle-Isle ei ainoastaan ole minulle tunnettu, vaan koko saari on omanikin."

"Hyvä, hyvä, sire; siinä on minulle selitystä tarpeeksi", tokaisi d'Artagnan. "Eroni!"

"Mitä! Eronneko ottaisitte?"

"Ehdottomasti. Olen liian ylpeä syömään kuninkaan leipää ansaitsemattomasti tai paremmin sanottuna ansaitsen sen huonosti. Eroni, sire!"

"Ohoh!"

"Eroni, tai otan sen itse!"

"Te olette närkästyksissänne, monsieur?"

"Mordioux, kylläpä minulla on siihen syytäkin! Istun kolmekymmentäkaksi tuntia satulassa, ratsastan yötä päivää, näytän joutuisuuden ihmeitä, saavun tänne kankeana kuin hirtetty ja saan kuulla, että toinen on ehtinyt edelläni! No niin, minä olen epäpätö! Eroni, sire!"

"Herra d'Artagnan", virkkoi Ludvig XIV laskien valkoisen kätensä muskettisoturin pölyiselle käsivarrelle, "se, mitä teille vastikään sanoin, ei mitenkään vaikuta lupaukseeni. Annettu sana pysyy."

Ja nuori kuningas astui kirjoituspöytänsä luo, veti auki laatikon ja otti sieltä nelitaitteisen paperin.

"Tässä valtakirjanne muskettisoturien kapteeniksi; olette ansainnut sen hyvin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

D'Artagnan avasi nopeasti paperin ja luki sen kahteen kertaan; hän ei ollut uskoa silmiään.

"Ja tätä valtakirjaa", jatkoi kuningas, "ei anneta teille tunnustukseksi yksin Belle-Islen matkasta, vaan myöskin teidän urhoollisesta väliintulostanne Grève-torilla. Siellä te tosiaan palvelitte minua sankarin tavoin."

"Kas vain", sanoi d'Artagnan kykenemättä pidättämään lievää punehdusta; "senkin te tiedätte, sire?"

"Kyllä, se kerrottiin minulle heti." Kuninkaalla oli läpitunkeva katse ja erehtymätön arvostelukyky, kun oli jonkun sydäntä tutkittava. "Teillä on jotakin ilmaistavana minulle", hän lisäsi, "ja te ette sano sitä. No niin, puhukaa vain avoimesti, monsieur; olettehan ennenkin saanut esiintyä edessäni aivan vapaasti."

"Olkoon menneeksi, sire: mielessäni on se ajatus, että olisi ollut mieluisampaa saada kapteeninarvo hyökkäyksestä komppanian etunenässä -- patterin vaientamisesta tai kaupungin valloittamisesta, -- kuin kahden onnettoman toimittamisesta hirsipuuhun."

"Siltäkö teistä todella tuntuu?"

"Miksi teidän majesteettinne epäilisikään vilpittömyyttäni, jos saan kysyä?"

"Ajattelin vain, että jos tunnen teidät oikein, monsieur, te ette juuri pahoittele paljastaneenne miekkaanne minun puolestani."

"No, siinä te erehdytte, sire, ja hyvin suuresti; pahoittelen todellakin miekkani paljastamista niiden tuloksien johdosta, mitä siitä koitui. Nuo ihmisparat, jotka siten menettivät henkensä, sire, eivät olleet teidän vihollisianne eivätkä minun, ja heillä ei ollut puolustautumisen tilaisuutta."

Kuningas oli tuokion vaiti.

"Entä kumppaninne, herra d'Artagnan, -- ottaako hänkin osaa katumukseenne?"

"Kumppanini?"

"Niin. Tehän ette liene ollut yksin."

"Yksin? Missä?"

"Grève-torilla."

"En, sire", vastasi d'Artagnan punastuen ajatellessaan, että kuningas saattoi epäillä hänen tahtoneen yksinään omistaa kunnian, joka kuului myöskin Raoulille; "en, mordioux! Kuten teidän majesteettinne sanoo, minulla oli kumppani ja kelpo kumppani olikin."

"Nuori mies?"

"Niin, sire, nuori mies. Oh, minun täytyy onnitella teidän majesteettianne; teillä on yhtä hyvät tiedot loitolta kuin läheltäkin. Herra Colbert se varmaankin antaa teidän majesteetillenne näin täsmällisiä ilmoituksia?"

"Herra Colbert ei ole puhunut minulle muuta kuin hyvää teistä, herra d'Artagnan, ja paha olisikin hänen ollut haastaa toisin."

"Ka, sepä onnellista!"

"Mutta hän on puhunut paljon hyvää tuosta nuoresta miehestäkin."

"Ja oikeuden mukaan", lausui muskettisoturi.

"Se nuorukainen tuntuu olevan kerrassaan urho", jatkoi Ludvig XIV kärjistääkseen d'Artagnanin oletettua nyreyttä.

"Urho? On totisesti, sire!" vakuutti muskettisoturi ihastuksissaan siitä, että sai tilaisuuden edistää Raoulin mahdollisuuksia kuninkaan silmissä.

"Tiedättekö hänen nimeänsä?"

"Tottahan toki..."

"Tunnette hänet siis?"

"Olen tuntenut lähes viisikolmatta vuotta, sire."

"Mutta sen ikäinenkinhän hän vasta on!" huudahti kuningas.

"Niin, sire, olen tuntenut hänet syntymästään saakka."

"Sanotteko niin?"

"Sire", vastasi d'Artagnan, "teidän majesteettinne kyselemisen epäluuloisuudessa havaitsen ihan toisen luonteen kuin hallitsijani mielenlaadun. Onko herra Colbert noissa tuiki tarkoissa selvityksissään siis unohtanut mainita teille, että se nuori mies oli likeisimmän ystäväni poika?"

"Varakreivi de Bragelonne?"

"Niin juuri, sire: varakreivi de Bragelonnen isä on kreivi de la Fère, joka niin tehokkaasti avusti kuningas Kaarle II:n paluuta valtaistuimelle. Bragelonne on uljasta sukua, teidän majesteettinne!"

"Hän on siis sen ylimyksen poika, joka kuningas Kaarle II:n puolesta tuli minun tai oikeammin herra de Mazarinin luo esittämään liittotarjousta?"

"Aivan."

"Ja te sanotte, että tuo kreivi de la Fère on uljas aatelismies?"

"Sire, se mies on useammin paljastanut miekkansa teidän kuninkaallisen isänne puolesta kuin vielä on kulunut päiviä teidän majesteettinne onnellisessa elämässä."

Nyt oli Ludvig XIV:n vuoro purra huultaan.

"Hyvä, herra d'Artagnan, hyvä! Ja kreivi de la Fère on ystävänne?"

"On ollut lähes neljäkymmentä vuotta, sire. Teidän majesteettinne huomaa, etten arvostele häntä ihan eilispäivän kokemuksen perusteella."

"Ilahduttaisiko teitä nähdä tuo nuori mies, herra d'Artagnan?"

"Se ihastuttaisi minua, sire."

Kuningas näpäytti pöytäkelloa. Palatsinvartija näyttäysi.

"Kutsukaa herra de Bragelonne", käski Ludvig.

"Kas, onko hän täällä?" kummeksui d'Artagnan.

"Hänellä on tänään vahtivuoro Louvressa Condén prinssin aatelismiesten keralla."

Samassa Raoul ilmestyi esiin, ja nähdessään d'Artagnanin hän tervehti tätä sillä viehättävällä hymyllä, jota näkee ainoastaan nuorten huulilla.

"Tulehan, tule", sanoi d'Artagnan tuttavallisesti, "kuningas kyllä sallii sinun syleillä minua, mutta kiitä hänen majesteettiaan siitä ensin!"

Raoul kumarsi niin soreasti, että Ludvig, jota miellytti kaikki hänen omaa suuruuttaan haittaamaton ylemmyys, ihaili tätä miehekästä kauneutta, voimaa ja vaatimattomuutta.

"Monsieur", hän sanoi kääntyen Raouliin, "olen pyytänyt herra prinssiä suosiollisesti luovuttamaan teidät minulle; olen saanut hänen suostumuksensa, te kuulutte tästä päivästä alkaen minun saattueeseeni. Herra prinssi oli hyvä isäntä, mutta toivoakseni ette häviä vaihdossa."

"Niin, niin, ole huoletta, Raoul, -- kuninkaalla on hyvät puolensa!" tokaisi d'Artagnan, joka Ludvigin luonteeseen tutustuttuaan rohkeni laskea leikkiäkin hänen itserakkaudestaan, -- määrätyissä rajoissa luonnollisestikin, aina pitäen silmällä soveliaisuutta ja imarrellen silloinkin kun tuntui tekevän pilaa.

"Sire", virkkoi Bragelonne säveällä ja miellyttävällä äänellä ja ilmaisten isältä perittyä luontevaa kaunopuheisuutta, "en vasta tästä päivästä alkaen kuulu teidän majesteetillenne."

"Oh, sen kyllä tiedän", lausui kuningas, "te tarkoitatte oivaa esiintymistänne Grève-torilla. Sinä päivänä tosiaan antausitte palvelukseeni, monsieur."

"Sire, en puhu siitäkään päivästä; minun ei sopisi ollenkaan muistuttaa niin vähäpätöisestä palveluksesta sellaisen miehen kuin herra d'Artagnanin läsnäollessa. Tarkoitin erästä kohtausta, joka tuotti käänteen elämälleni, kuusitoistavuotiaasta vannottaen minut teidän majesteettinne uskolliseksi palvelijaksi."

"Niinkö?" sanoi kuningas; "mikä kohtaus se oli? Kertokaa monsieur."

"Niin, teidän majesteettinne, lähtiessäni ensimmäiselle sotaretkelleni eli herra prinssin armeijaan, kreivi de la Fère vei minut Saint-Denisin kirkkoon, jossa kuningas Ludvig XIII:n maalliset jäännökset kuninkaallisen hautaholvin viimeisellä porrasaskelmalla odottivat seuraajaa -- toivoakseni vielä hyvin monta vuotta. Silloin hän meidän valtiaittemme tomun ääressä vannotti minut palvelemaan kuninkuutta -- teidän edustamaanne ja teissä ruumistunutta, sire, -- palvelemaan ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Minä vannoin, Jumala ja vainajat olivat todistajina. Kymmenen vuoden mittaan ei minulle ole ilmennyt valani toteuttamiseen tilaisuutta laisinkaan niin usein kuin olisin suonut; mutta olen teidän majesteettinne soturi enkä mitään muuta, ja kutsuessanne minut luoksenne en vaihda herraa, vaan palveluskuntaa."

Raoul vaikeni ja kumarsi. Hän oli lopettanut puheensa, kun Ludvig XIV vielä kuunteli.

"Hiton hyvin puhuttu, eikö ollutkin, teidän majesteettinne?" huudahti d'Artagnan. "Hyvää rotua, sire, ylevää sukua!"

"Niin", jupisi kuningas liikuttuneena, kehtaamatta sentään ilmaista heltymystään, joka johtui ainoastaan harvinaisen ylevän luonteen omasta hetkellisestä kosketuksesta, "niin, monsieur, te sanotte oikein; missä hyvänsä olette ollutkin, te olette palvellut kuningasta. Mutta uskokaa minua: siirtyessänne nyt toiseen palveluskuntaan havaitsette saaneenne ylennyksen, ja sen olette ansainnut!"

Raoul oivalsi, että kuninkaan sanottava hänelle supistui tähän, ja hienon luonteensa erehtymätöntä esiintymisvaistoa noudattaen hän kumarsi ja poistui huoneesta.

"Onko teillä vielä mitään ilmoitettavana, monsieur?" kysyi kuningas jäätyään kahden kesken d'Artagnanin kanssa.

"On sire, ja minä jätin tämän viestini viimeiseksi, sillä se on murheellinen ja toimittaa Euroopan kuningashuoneet surupukuun."

"Mitä sanottekaan?"

"Sire, ratsastaessani Bloisin kautta sattui korvaani sana, synkkä sana, kaikuna palatsista."

"Te totisesti pelästytätte minut, herra d'Artagnan!"

"Sire, sen sanan lausui ratsaslähetti, jolla oli suruharso hihassaan."

"Setäni, Orléansin Gaston, kenties...?"

"Hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä, sire."

"Eikä minulle ole sitä ilmoitettu!" huudahti Ludvig, jonka kuninkaallinen herkkätuntoisuus loukkaantui virallisen tiedonannon puutteesta.

"Oh, älkää pahastuko", sanoi d'Artagnan, "Ranskan ja muunkaan maailman sanansaattajat eivät samoa niin nopeasti kuin teidän palvelijanne; Bloisin pikalähetti voi olla täällä aikaisintaan kahden tunnin päästä, ja hän tulee silti vinhasti, sen takaan, koskapa jätätin hänet vasta tällä puolen Orléansin."

"Setäni Gaston!" mutisi Ludvig laskien kätensä otsalleen ja sisällyttäen noihin kahteen sanaan kaikki, mitä tuon ristiriitaisia tunteita herättävän nimen muisto nyt johdatti hänen mieleensä.

"Ka, niinpä niin, sire", virkkoi d'Artagnan järkeileväksi vastaukseksi kuninkaan mietteisiin; "menneisyys haipuu."

"Se on totta, monsieur, se on totta; mutta meille kuuluu, Jumalan kiitos, tulevaisuus, ja yritämmekin olla tekemättä sitä liian synkeäksi."

"Sen asian jätän teidän majesteettinne huoleksi", sanoi muskettisoturi kumartaen. "Ja nyt..."

"Niin, aivan, monsieur, -- unohdin teidän juuri rientäneen sadankymmenen lieuen matkalta. Menkää, monsieur; pitäkää huolta tuosta nuoresta miehestä, josta tulee parhaita sotureitani, ja levättyänne tulkaa ilmoittautumaan käytettäväkseni."

"Sire, poissa tai läsnä, olen aina saatavissa."

D'Artagnan kumarsi ja poistui. Sitten hän ikäänkuin vain Fontainebleausta tulleena alkoi harhailla Louvren suojamissa, etsiäkseen käsiinsä Bragelonnen.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

77

Rakastavainen pari.

Vahakynttilät levittivät hohdettaan Bloisin linnassa paarin ympärillä, joilla menneisyyden viimeinen edustaja Orléansin Gaston makasi hengettömänä ruumiina. Kaupungin porvarit sommittelivat hänestä puheissaan jälkimainetta, joka ei suinkaan muodostunut ylistyslauselmiksi; leskiherttuatar ei enää muistanut rakastaneensa nuoruudessaan tätä elotonta tomumajaa siinä määrin, että oli häntä seuratakseen karannut isänsä palatsista, vaan istui nyt kahdenkymmenen askeleen päässä surusalista hautoen omahyötyisiä laskelmia ja uhraten ylpeydelle, ja tällävälin antoivat muut pyyteet ja kunnianhimoiset pyrkimykset paljon vilkasta mietittävää linnan jokaisessa suojamassa ja sopessa, missä vain elämää esiintyi.

Eivät kellojen kolkot läppäykset, eivät kirkkolaulajain veisuu, vahakynttiläin kajastus ikkunaruutujen läpi tai muut hautausvalmistukset kyenneet vähääkään häiritsemään kahta sisäpihan ikkunaan asettunutta henkilöä; sen ikkunan jo tunnemme, se valaisi niin sanottuihin pikku huoneistoihin kuuluvaa kamaria. Heihin osui sitäpaitsi sädejuova hilpeästä auringosta, joka sekään ei näkynyt paljon välittävän Ranskaa kohdanneesta menetyksestä, vaan houkutteli kukkaset tuoksumaan hehkeimmillänsä ja antoi eloisuutta paljaille muureillekin.

Nämä kaksi henkilöä, jotka siten eivät olleet syventyneet murehtimaan herttuan kuolemaa, vaan keskustelemaan sen johdosta, olivat nuori neitonen ja nuori mies.

Jälkimmäinen oli lyhytkasvuinen ja tummaihoinen; hän näytti viiden- tai kuudenkolmatta ikäiseltä. Hänen kasvonilmeensä elähteli valppaana ja kavalana, saaden pitkien ripsien varjostamat tavattoman suuret silmät vilkkaasti välähtelemään; iso suu vetäysi usein leveään hymyyn, joka ilmaisi hammastarhan täydelliseksi, ja suippo leuka tuntui saaneen suurempaa liikkuvaisuutta kuin luonto tavallisesi myöntää tälle kasvojen osalle, niin että se toisinaan hyvin rakastavaisesti venyttäysi puhekumppaniin päin. On sanottava että tämä ei aina peräytynyt niin nopeasti kuin tiukka säädyllisyys olisi kohtuullisesti vaatinut.

Neitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman auringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja ajattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi käydessään kaunis -- mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli viehättävä kuin kaunis.

Haastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain vakavan keskustelun huippukohtaan.

"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne", virkkoi tyttö, "suvaitsetteko jo vihdoinkin, että puhumme järkeä?"

"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti", vastasi nuori mies. "Tehdä mitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan..."

"Kas, siinä se taas sotkeutuu puheenparsiinsa!"

"Minäkö?"

"Te juuri; heittäkää toki sikseen tuo prokuraattori-jaarittelu."

"Mahdotonta sekin. Lakimieshän olen, neiti de Montalais."

"Neiti olen, herra Malicorne."

"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en sentähden sanokaa mitään."

"Mutta enhän minä teitä mitenkään muserra: sanokaa, mitä teillä on minulle ilmoitettavaa, -- sanokaa, minä tahdon!"

"No, minä tottelen."

"Sepä todella onni!"

"Monsieur on kuollut."

"Uh, vai sellainen uutinen! Ja mistä tulettekaan tuomaan meille sitä viestiä!"

"Saavun Orléansista, mademoiselle."

"Ja onko tuo ainoa uutisenne?"

"No, ei sentään... Tulin myös kertomaan teille, että Englannin Henriette saapuu vihittäväksi hänen majesteettinsa veljen kanssa."

"Totisesti, Malicorne, te olette sietämätön viime vuosisadan kuulumisten tuojana; jos otatte pahaksi tavaksenne pilanteonkin, niin heitätän teidät ulos."

"Ooh!"

"Niin, sillä te todellakin suututatte minua."

"No, no, malttia, mademoiselle."

"Te tahdotte siten tekeytyä tärkeäksi: Kyllä tiedän minkätähden..."

"Sanokaa, niin myönnän suoraan, jos osaatte oikeaan."

"Te tiedätte, että hartaasti haluan tuota hovineidon sijaa johon tyhmyyksissäni olen pyytänyt teidänkin välitystänne, ja te koetatte nyt nostaa arvoanne."

"Niinkö?" Malicorne loi silmänsä alas, liitti kätensä ristiin ja omaksui viekkaan sävynsä. "Ja mitä vaikutusvaltaa voisikaan olla köyhällä prokuraattorinapulaisella, minä kysyn?"

"Isällänne ei suotta ole kahdenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot, herra Malicorne."

"Maalaisomaisuus, neiti de Montalais."

"Isänne ei tyhjänpäiten ole Condén prinssin luottamusmiehiä."

"Se etu rajoittuu rahojen lainaamiseen hänen ylhäisyydellensä."

"Ja te itse ette ansiottomasti liene maakunnan ovelimman veitikan maineessa."

"Te imartelette minua, kun vastoin omaa vakuutustani väitätte, että voisin yläpiirissä saada jotakin toimeen."

"Joutavia! Saanko minä sen valtuutuksen vai enkö?"

"Saatte."

"Mutta milloin?"

"Milloin tahdotte."

"Missä se sitten on?"

"Taskussani."

"Mitä! Taskussanne?"

"Niin." Ja nokkelan näköisenä Malicorne veti esille kirjeen, jonka nuori kreivitär sieppasi kuin haukka saaliin ja luki ahnaasti. Jokainen rivi lisäsi hänen kasvojensa säihkyä.

"Olette toden totta kunnon poika, Malicorne!" hän luettuansa huudahti.

"Mistä kunnollisuuteni, mademoiselle?"

"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte sen lunastuksetta!"

Ja hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta Malicorne kesti urheasti hyökkäyksen.

"En ymmärrä teitä", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse hämmentyvänsä. "Olen selittänyt teille tunteeni", jatkoi Malicorne, "kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette rakasta minua, -- mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja muuta minä en kaipaa palkkiokseni."

"Ette enempää?" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen äänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.

"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen, mademoiselle", vakuutti Malicorne.

"Ah!"

Tässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi voinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti päätänsä.

"Kuulkaahan, Montalais", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö tämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, "älkäämme väitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te olisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka kun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne."

"Niinkö! Millä perusteella minä teidät olisin häätänyt?"

"Syystä, että minä olen ollut kyllin häpeämätön karkoitettavaksi."

"Oh, se kyllä on totta."

"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se", kiirehti Malicorne huomauttamaan.

"Herra Malicorne!"

"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä seuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä."

"Ainakaan ei rakkaus ole siihen syynä!" kivahti Montalais.

"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että inhoattekin minua."

"Oh, ette ole koskaan lausunut oikeampaa päätelmää!"

"Hyvä! Te taasen olette minusta sietämätön."

"Haa, pannaan mieleen!"

"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta teidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys. Tällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas pikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani viskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin koskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te rakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!"

"Epäiltävää tulkintaa."

"Menen vaikka valalle siitä."

"Sitä itseluuloisuutta!"

"Ja oikeana selityksenä suhteellemme on se seikka, että te tarvitsette minua, Aure, ja minä samaten teitä. Milloin mielenne tekee heittäytyä hilpeäksi, toimitan minä teidät naurutuulelle, ja kun minulle soveltuu armastelu, katselen vain teitä. Olen hankkinut teille haluamanne kunniasijan; te kohtsiltään annatte mitä minä puolestani haluan."

"Minä?"

"Te juuri. Mutta ihan tällä hetkellä, rakas Aure, en kaipaa yhtään mitään; olkaa siis huoletta."

"Te olette inhoittava ihminen, Malicorne; olisin riemuinnut uudesta arvostani, mutta te riistättekin minulta koko ilon."

"No, se on vain pieni ajanhukka; riemuitsette minun lähdettyäni."

"Lähtekääkin siis, niin ollen..."

"Kyllä vain; mutta ensin vielä pikku neuvo: palautukaa kiireimmiten hyvälle tuulellenne, sillä jurottelu rumentaa teitä surkeasti."

"Raakalainen!"

"No, sanokaammekin toisistamme kaikki totuudet, kun kerran olemme päässeet alkuun."

"Hyi, mikä ilkimys!"

"Uh, kuinka kiittämätön!"

Nuori mies nojasi vaieten kyynärpäänsä ikkunalautaan, Montalais otti kirjan ja avasi sen. Malicorne nousi seisaalle, harjasi hattuansa hihallaan ja silitti ihokkaansa poimuja. Neitonen oli lukevinaan, mutta tarkkasi häntä silmänurkasta.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä raivostuneena; "siinä se nyt ottaa arvokkaan katsantonsa ja äkäilee sitten viikon!"

"Kaksi, mademoiselle", ilmoitti Malicorne kumartaen.

Montalais kohotti pikku nyrkkinsä häntä kohti.

"Kuvatus!" sähähti hän; "haa, olisinpa mies!"

"Mitä minulle tekisitte?"

"Kuristaisin teidät."

"Ahaa, hyvä juttu!" tuumasi Malicorne; "luulenpa jo alkavanikin haluta."

"Ja mitä muka haluatte, senkin kiusanhenki? Että pakahdun vimmaan?"

Malicorne pyöritteli kunnioittavasti hattua hyppysissään, mutta antoi sen äkkiä pudota, tarttui nuorta tyttöä molemmista olkapäistä, veti hänet lähelleen ja painoi hänen huulilleen suudelman, jonka hehku ei ollenkaan vastannut noin välinpitämättömänä esiintyvän rakastajan sävyä. Kreivitär oli yrittänyt kirkaista, mutta ääni tukehtui myöhästyneenä. Hermostuneena ja ärtyisenä survaisi nuori tyttö Malicornen seinää vasten.

"Kas niin", arveli lakimies levollisesti, "siinä sitä olikin kuudeksi viikoksi. Hyvästi, mademoiselle, vastaanottakaa nöyrä tervehdykseni." Ja hän astui kolme askelta ovelle päin.

"Ei, te ette lähde niin!" huudahti Montalais polkaisten jalkaa; "jääkää, minä käsken!"

"Te käskette?"

"Niin; enkö minä ole täällä valtiatar?"

"Sieluni ja mieleni haltija; aivan ehdottomasti kyllä."

"Kaunis omaisuus totisesti! Sielu köyhä ja mieli kuivettunut."

"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne", sanoi Malicorne; "teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan."

"No, niin onkin", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin lapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; "niin, sillä täytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä."

"Mistä hyvästä?"

"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni toiveikkaaksi."

"Ja minun!" Montalais katseli häntä.

"On kamalaa", pahoitteli hän, "ettei voi koskaan arvata milloin olette tosissanne."

"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte sinne, muutamme siis molemmin."

"Ja siitäkö syystä vain avustittekin minua, te itsekäs olento?"

"Minkä sille mahtaa, Aure, -- en tule toimeen ilman teitä."

"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te kuitenkin olette, se on tunnustettava!"

"Aure, rakas Aure, olkaa varuillanne; jos te jälleen horjahdatte soimauksiin, niin tiedättehän, mikä teho niillä on minuun, -- ne nostattavat minussa ihmeellisen innon!"

Ja niin sanoessaan Malicorne toistamiseen veti tytön puoleensa. Samassa kuului portaista askelia. Nuori pari olisi yllätetty syleilyssä, ellei Montalais olisi rajusti työntänyt takaisin Malicornea, niin että tämä horjahti selkä edellä oveen, joka juuri avautui.

Kajahti kimakka parkaisu, kun rouva de Saint-Remy likistyi kovaonnisen Malicornen vauhdista oven ja ulkoseinän väliin.

"Taaskin tuo kelvoton!" kiivaili vanha rouva; "aina hänet tapaa täällä!"

"Oi, madame", oikaisi Malicorne kunnioittavalla äänellä, "enhän ole käynyt lähelläkään kahdeksaan pitkään päivään."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

78

Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen esiintyvän.

Rouva de Saint-Remyn takana nousi portaita neiti de la Vallière. Hän kuuli äidillisen kiivastuksen purkauksen, ja aiheen arvaten hän ihan vapisevana astui huoneeseen, jossa Malicornen surkea katsanto olisi kenessä hyvänsä puolueettomassa tarkkaajassa herättänyt sääliä tai naurua, asianomaisen luonteen mukaan.

Hän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin väistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut toivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui äänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi eleittensä kaunopuheisuuteen.

Vanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut hänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen, että se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui Montalais vuorolleen.

"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita herttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?"

"Voi, äiti", huudahti neiti de la Vallière, "säästäkää armosta..."

"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen puoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi kunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en siedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan."

"Mutta toden totta", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan, "minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän tietääkseni ole tehnyt pahaa?"

"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?" vastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. "Kysynpä teiltä sitä!"

"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä minua, siinä kaikki."

"Hyvä on, hyvä on", tuumi rouva de Saint-Remy; "hänen armonsa herttuatar saa päättää siitä asiasta."

"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle olisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni", huomautti kreivitär, "jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen."

"Kunniallinen pyrkimys -- tuon näköisellä miehellä!" huudahti kiivas rouva.

"Kiitän teitä ulkomuotoni nimessä, madame", tokaisi Malicorne.

"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."

"Oh!" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.

"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!" päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.

"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."

"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, -- en voi muuta kuin kaikesta sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta julkisesta kunnia-asemasta!"

"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen."

"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de Saint-Remy halveksivasti.

"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin, jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen seurueeseen."

"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!" pilkkasi madame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; "hän lähtee johonkin kuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?" Ja hän kääntyi neiti de la Vallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä; mutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla ja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin ystävätärtään.

"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame", vastasi Montalais, "koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen korkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta kuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä sanoin."

Bloisin linnaan iskenyt salama ei olisi niin tyrmistyttänyt rouva hovimestaritarta kuin tämä kreivittären selitys.

"Mitä puhuttekaan hänen kuninkaallisesta korkeudestaan prinsessa Henriettestä?" sopersi hän.

"Mainitsin vain lähteväni hänen seurueeseensa."

"Kruununprinssin hovineidoksi!" huudahtivat yhtaikaa rouva de Saint-Remy karvain mielin ja neiti de la Vallière ilahtuen.

"Niin, madame, eli Anjoun herttuattaren hovineidoksi."

Vanhan rouvan pää painui alas ikäänkuin isku olisi ollut hänelle liian ankara. Melkein heti hän kuitenkin kohotti sen, yrittääkseen viimeistä vastaliikettä.

"Hui hai", sanoi hän, "puhutaanhan kyllä paljonkin tuollaisista ennakkolupauksista, antaudutaan hupsuihin toiveisiin, ja viime hetkessä -- kun tulee kysymykseen lupausten pitäminen ja toiveitten täyttyminen -- saakin hämmästyksekseen nähdä suuren luottamuksensa haihtuvan utuhaaveena."

"Oh, madame, luotan ehdottomasti suojelijani vaikutusvaltaan; hänen lupauksensa vastaavat tekoja."

"Vai on niin mahtava suojelija? Olisiko sopimatonta tiedustaa hänen nimeään?"

"Eipä suinkaan; hän on juuri tämä herrasmies", selitti Montalais osoittaen Malicornea, joka oli koko kohtauksen ajan pysynyt mitä järkkymättömimmän kylmäverisenä ja mitä hullunkurisimman arvokkaana sävyltään.

"Hänkö!" huudahti rouva de Saint-Remy huojentuneesti puhjeten makeaan nauruun; "tämä herrasmies on suojelijanne! Se mahtavan vaikutusvallan edustaja, jonka lupaukset vastaavat tekoja, onkin herra Malicorne?"

Malicorne kumarsi. Montalais vastauksen asemesta veti povestaan valtuuskirjansa ja näytti sitä vanhalle rouvalle, sanoen:

"Tässä on nimitykseni vahvistus."

Se oli naisten taistelun lopullinen survaisu. Silmättyään tuota Onnettaren pergamenttilahjaa kelpo rouva liitti kätensä ristiin, sanoin kuvaamaton kateuden ja mielenkarvauden ilme vääristi hänen kasvonpiirteitään, ja pyörrytyksestä toipuakseen hänen oli pakko istuutua.

Montalais ei ollut niin ilkeä, että hän olisi tahtonut liikanaisesti riemuita voitostaan ja ihan musertaa hävinnyttä vihollista, olletikin kun tämä oli hänen ystävättärensä äiti; hän kyllä nautti saavuttamastaan edusta, mutta pidättyi käyttämästä sitä sen pitemmälle. Malicorne oli vähemmän jalomielinen; hän omaksui lepotuolissaan ylväitä asentoja ja röyhisteli niin tuttavalliseksi tekeytyneenä, että sellainen ärsytys olisi vähän aikaisemmin raivostuttanut hovimestarittaren kutsumaan lakeijat huoneeseen keppeineen.

"Kruununprinsessan seuraneidiksi!" toisti rouva de Saint-Remy pääsemättä vieläkään oikein varmaksi tästä ihmeellisestä käänteestä.

"Niin, madame, ja juuri herra Malicornen välityksellä."

"Se on ihan uskomatonta!" äännähti vanha rouva; "eikö totta, Louise, että se on uskomatonta?"

Mutta Louise ei vastannut mitään. Hän oli painunut kumaraan haavemielisenä, melkein murheissaan; kädellään pyyhkäisten kaunista otsaansa hän vain huoahti.

"Mutta miten olettekaan menetellyt sellaisen suosion saavuttamiseksi, monsieur?" kysyi rouva de Saint-Remy äkkiä.

"Olen pyytänyt sitä, madame."

"Keltä?"

"Eräältä ystävältäni."

"Ja teillä on hovissa niin vaikutusvaltaisia ystäviä, että he voivat tehdä teille tuollaisia palveluksia?"

"Puhuin vain eräästä ystävästäni, madame."

"Ja mikä hänen nimensä on?"

"Peste, älkäähän nyt, hyvä rouva! Niin mahtavaa ystävää ei toki aseteta näytteille -- siepattavaksi."

"Luulen tosiaan, että teidän kävisi hyvin vaikeaksi mainita ystävänne nimeä, monsieur!" pisti rouva de Saint-Remy pahastuneena.

"Joka tapauksessa", huomautti Montalais, "vaikka sellaista ystävää ei olisi olemassakaan, on kuitenkin valtuuspaperi, ja se riittää siitä asiasta."

"Huomaankin siis", virkkoi vanha rouva myhäillen herttaisena kuin kynsimään valmistautuva kissa, "että tavatessani herra Malicornen täällä hän olikin tuomassa nimitystänne?"

"Se oli todellakin hänen asiansa, madame."

"Käyntihän oli niin ollen kaikkea sopivaisuutta tyydyttävä."

"Kaiketi, madame."

"Ja minä olen nähtävästi väärin nuhdellut teitä, mademoiselle."

"Kerrassaan väärin, madame; mutta olen niin tottunut tönimiseenne, että annan äskeisen anteeksi keveällä sydämellä."

"No niin, lähtekäämme siis, Louise; meidän on nyt vain poistuttava. No?"

"Madame!" virkkoi nuori tyttö säpsähtäen; "mitä sanoitte?"

"Etkö kuunnellutkaan, lapseni?"

"Olin mietteissäni..."

"Mitä ajattelit?"

"Tuhansia asioita."

"Ethän ainakaan liene vihoissasi minulle, Louise?" huudahti Montalais puristaen hänen kättänsä.

"Mistä sinulle olisin pahastunut, rakas Aure?" vastasi neiti de la Vallière puhtaasti heläjävällä äänellään.

"Kas, jos nyt lapsi-parka hiukan olisikin teille vihoissaan", tokaisi rouva de Saint-Remy, "niin eipä se olisi ihan kohtuutonta."

"Mitä kohtuuttomuutta olisin häntä kohtaan osoittanut, hyvä Jumala?"

"Hän on minun nähdäkseni yhtä hyvää syntyperää ja yhtä sievä kuin tekin."

"Äiti!" huudahti Louise.

"Satakertaisesti sievempi, madame, joskaan ei suvultaan parempi. Mutta sehän ei minulle ilmaise, mitä valittamisen aihetta Louisella pitäisi olla minua kohtaan."

"Luuletteko siis hänestä olevan hauskaa hautautua Bloisin linnaan, teidän lähtiessänne Pariisiin loistelemaan?"

"Mutta, madame, enhän minä estä Louisea tulemasta mukaani Pariisiin; päinvastoin olisin aivan ihastuksissani, jos hänkin tulisi."

"Minusta vain tuntuu, että herra Malicorne, ollen kaikkivoipainen hovissa..."

"Voi, valitettavasti kukin ajattelee omaa puoltaan tässä viheliäisessä maailmassa, madame", puuttui puheeseen Malicorne.

"Joutavia, Malicorne!" sanoi Montalais ja kumartui kuiskaamaan nuorelle miehelle: "Vallatkaa hänen huomionsa väittelyllä tai mukautumisella; minun on puheltava Louisen kanssa." Ja hento kädenpuristus palkitsi ennakolta Malicornea tottelevaisuudesta.

Lakimies lähestyi vanhaa rouvaa äänekkäin selityksin hoviteiden monimutkaisuudesta, samalla kun kreivitär kietaisi kätensä ystävättären kaulaan ja kysyi:

"Mikä sinun on? Sanohan! Onko totta, että sinä pahoitellen soisit minun loistelevan, kuten äitisi sanoo?"

"Oi, ei", vastasi nuori tyttö vaivoin hilliten kyyneleitään; "minähän olen kovin onnellinen menestyksestäsi."

"Onnellinen! Ja kuitenkin olet näköjään hyrähtämäisilläsi itkuun?"

"Vain kateusko tuottaa kyyneleitä?"

"Ah, niin, minä käsitän: olen menossa Pariisiin, ja se sana johdattaa mieleesi erään ritarin."

"Aure!"

"Ritarin, joka aikoinaan asui Bloisissa ja nyt oleskelee Pariisissa."

"En totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, mutta minä tukehdun."

"Itke siis, koska et voi minulle hymyillä."

Louise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet kirkastivat timantteina.

"No, tunnusta pois", kehoitti Montalais.

"Mitä minun pitäisi tunnustaa?"

"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja valmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin voisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Voi!" äännähti Louise.

"Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun sydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi puistossa -- voi, minä kuolen pian ikävään!"

"Tahdotko tulla Pariisiin?" Louise huokasi. "Et vastaa."

"Mitä vastaisinkaan?"

"Myönnä tai kiellä, -- eihän se liene vaikeata."

"Oi sinä olet kovin onnellinen, Montalais!"

"No tuo merkinnee, että soisit olevasi minun sijassani?"

Louise oli vaiti.

"Pikku jukuri!" sanoi Montalais; "sopiiko koskaan salata mitään ystävättäreltä! Tunnusta jo toki, että tahtoisit tulla Pariisiin, tunnusta riutuvasi Raoulin kaipuuseen!"

"Sitä en voi tunnustaa."

"Teet siinä tyhmästi."

"Kuinka niin?"

"Syystä että... Näetkö tämän valtuuspaperin?"

"Kyllähän minä sen näen!"

"No, minä olisin toimittanut sinulle samanlaisen."

"Keltä?"

"Malicornelta vain."

"Aure, puhutko totta? Olisiko se mahdollista?"

"Kas, onhan Malicorne saapuvilla, ja mitä hän on tehnyt minun hyväkseni, siihen hänen pitää kyetä sinunkin puolestasi."

Malicorne oli kahdesti kuullut nimeänsä mainittavan ja oli hyvillään, kun sai siitä aiheen lopettaa keskustelunsa rouva de Saint-Remyn kanssa, kääntyäkseen neitosiin päin.

"Mikä on, hyvä neiti?"

"Tulkaa tänne, Malicorne", sanoi Montalais viitaten kärsimättömästi. Malicorne totteli. "Toinen valtuuskirja!" tilasi kreivitär.

"Kuinka?"

"Tällainen kaunis paperi lisää, -- onhan se selvää."

"Mutta..."

"Minä tarvitsen!"

"Ahaa, te tarvitsette sitä?"

"Niin."

"Se on tietysti mahdoton pyyntö, eikö olekin, herra Malicorne?" virkkoi Louise lempeällä äänellään.

"Hitto, jos sitä pyydetään teitä varten, mademoiselle..."

"Niin, minua varten, herra Malicorne, -- minulle se tulisi!"

"Ja jos neiti de Montalais sitä pyytää samalla kertaa kun tekin..."

"Neiti de Montalais ei sitä pyydä, vaan vaatii", ilmaisi asianomainen.

"No niin, pitänee totella teitä, mademoiselle."

"Ja te toimitatte hänet nimitetyksi?"

"Koetetaan."

"Ei mitään välttelevää vastausta. Louise de ja Vallière tulee olla madame Henrietten hovineito viikon kuluttua."

"Kova pykälä!"

"Viikon kuluttua, tai saatte tämän valtuutuksen takaisi, herra Malicorne: minä en jätä ystävätärtäni."

"Rakas Montalais!" sammalsi Louise.

"Hyvä on, pitäkää te vain paperinne; neiti de la Vallièresta tulee hovineito."

"Onko se totta?" huudahti tämä.

"Varmasti."

"Voin siis toivoa pääseväni Pariisiin?"

"Luottakaa siihen."

"Oi, herra Malicorne, kiitän kiitän kaikesta sydämestäni!" Ja Louise liitti kätensä ristiin ja hypähteli riemusta.

"Pikku teeskentelijätär!" kuiskasi Montalais; "yritäpäs vielä saada minua uskomaan, että rakkaus Raouliin ei jäydä sydäntäsi!"

Louise punehtui kuin toukokuun ruusu, mutta vastaamatta hän riensi syleilemään äitiänsä.

"Herra Malicorne on valepukuinen prinssi", ihmetteli vanha rouva; "hänellä on kaikki valtuudet."

"Tahdotteko tekin päästä hovineidoksi?" kysyi häneltä Malicorne. "Kerran alkuun jouduttuani voin yksin tein täyttää koko hovin."

Ja sen sanottuaan hän livahti tiehensä jättäen rouvaparan ihan tuppisuuksi, kuten Tallemant des Réaux sanoi.

"No, saan siis hellittää toisen tuhannen livren erän", jupisi Malicorne mennessään alas portaita, "mutta pitääpä sekin hankkia, kun kerran Manicamp-veikkoseni ei tee mitään ilmaiseksi."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

79. Malicorne ja Manicamp

Näiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti samansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin määrin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.

Esitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja de Manicampista.

Malicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de Montalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä Bloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa oleskeli.

Siinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina ahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de Guichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja valtakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän aatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun[50] sivuhaaraa, ja seuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin äveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista harkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos hänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle varatun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki, niin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen, joka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä uhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei kotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea vaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin viidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.

Tuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai nöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli maailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa menemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen harrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai neljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun tämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja selittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin isällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken tarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja vailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä perusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja sielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi ja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet, laittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien vaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli saattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain mahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin katumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat, joiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä hänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana ihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika; hänen isältään Condén prinssi -- aina rahan tarpeessa kuten aito Condé -- usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja silloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin herrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku lainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin prokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina. Niinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli kaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen hullutteluun.

Mutta -- päinvastoin kuin de Manicamp -- Malicorne oli äärettömän kunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja kunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.

Malicorne oli päättänyt kohota hinnalla millä hyvänsä, ja kalliisti hän tässä tarkoituksessa olikin hankkinut itselleen rakastetun ja ystävän. Rakastettu, kreivitär de Montalais, on säälittömästi evännyt häneltä rakkauden viimeiset myönnytykset, mutta hän oli ylimyksen tytär, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Ystävä ei ollut kovinkaan ystävällinen, mutta tämän oli ottanut suosikikseen kreivi de Guiche, joka itse oli kuninkaan veljen ystävä, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Rahallisesti neiti de Montalais kuitenkin tuli vuosittain maksamaan hänelle tuhannen livreä, -- nauhoihin, hansikkaihin ja makeisiin, -- ja de Manicamp sai vuosittain kahdestatoista viiteentoista sataan käsilainoina, joita ei milloinkaan maksettu takaisin.

Malicornelle ei siis itselleen jäänyt mitään. Ei, me erehdyimme, jäihän hänelle isän kassa. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli prokuraattorin rahoista jo maksanut itselleen usean vuoden määräerän ennakolta, itsekseen vannoen täyttävänsä vajauksen heti kun saisi siihen tilaisuuden.

Täksi tilaisuudeksi hän oli suunnitellut tuottoisaa virkasijaa kruununprinssin huonekunnassa, kun tämä järjestettäisiin Anjoun Filipin mennessä naimisiin. Se aika oli nyt tullut, alettiin vihdoinkin laittaa prinssille omaa taloutta. Hyvä toimi kuninkaallisen perheen jäsenen hovissa, kun se annettaisiin sellaisen ystävän kuin de Guichen takuulla ja suosituksella, merkitsi vähintään kahtatoistatuhatta livreä vuodessa, ja sovelluttaen siihen jo koettelemaansa tulojen korollakäyttöä saattoi Malicorne tuosta summasta tehdä kaksikymmentätuhatta.

Sellaiseksi virkailijaksi päästyään Malicorne siis saattoi mennä naimisiin neiti de Montalaisin kanssa, joka ei ainoastaan toisi miehelleen myötäjäisiä, vaan myöskin arvoa vanhan aatelisnimensä loistolla. Mutta ainoanakaan tyttärenä ei kreivittärellä ollut suurtakaan sukuperintöä, ja kunnollisten myötäjäisten saamiseksi oli tarpeellista, että hän pääsisi seuranaiseksi jollekulle suurelle ruhtinattarelle, joka oli yhtä antelias kuin leskiherttuatar oli itara. Ja jotta vaimo ei olisi toisaalla ja mies toisaalla, -- jollainen asema tuottaa suurta hankaluutta liiatenkin sellaisille luonteille kuin tällä tulevalla pariskunnalla oli, -- Malicorne oli ajatellut yhtymäkeskukseksi juuri kruununprinssin hovia. Neiti de Montalaisin piti tulla prinsessa Henrietten hovineidoksi, Malicornen toimiessa Anjoun herttuan huonekunnan virkailijana.

Suunnitelma oli hyvä, ja sitä oli rivakasti ryhdytty toteuttamaan. Malicorne oli kärttänyt Manicampia pyytämään kreivi de Guichelta hovineidon valtakirjaa, ja kreivin pyynnöstä oli Filip epäröimättä allekirjoittanut sellaisen.

Mutta eiväthän noin toimeliaan sielun laskelmat supistuneet näin ahtaisiin rajoihin, vaan ulottuivat jo paljon etäämmäksikin tulevaisuuteen. Henriette-prinsessan lähellä saisi sukkela, nuori, sievä ja vehkeilynhaluinen seuranainen tietoonsa kaikki nuoren huonekunnan naissalaisuudet, ilmoittaen ne uskollisesti miehelleen, joka puolestaan pitäisi ystävänsä Manicampin kanssa silmällä miehisen elämän kätkettyjä piirteitä. Tällä keinoin voitaisiin joutuisesti luoda suurikin omaisuus. Malicorne oli ruma nimi;[51] sen saaneella oli kylliksi älyä tämän totuuden myöntämiseen. Mutta sopihan sitten ostaa aatelistila, joka antaisi tälle nimelle jalosointuisemman lisän.

Ei ollut uskomatonta, että nimelle voitaisiin silloin löytää mitä ylhäisin alkuperäkin; se saattoi johtua jostakin muinaisesta tihutyöstä, jonka verestäminen tuottaisi Malicorne-suvulle uudenlaista loistoa.

Näissä suunnitelmissa tosin ilmeni vielä monenlaisia vaikeuksia, ja pahimpana itse neiti de Montalais.

Oikullisena, ailahtelevana, arvaamattomana, pikamielisenä, väliin vallattomana ja väliin liiankin tyystänä sovinnaisuuden noudattajana tämä omapäinen impi useinkin pelkällä valkoisten sormiensa näpäytyksellä tai hymyilevien huultensa puhalluksella suisti kumoon korttilinnan, jonka Malicorne oli kuukauden kärsivällisyydellä rakentanut. Mutta rakastajan kiusoja lukuunottamatta Malicorne oli kuitenkin onnellinen, ja joskaan hän ei kyennyt vieraantumaan rakkaudestansa, oli hänellä silti voimaa sen huolelliseen peittelemiseen siinä tiedossa, että niiden kahleiden vähäisinkin hellittäminen, joihin hän oli omituisella sävyllään kytkenyt valtiattarensa, päästäisi irti kiusanhengen, joka veisi häneltä merkityksen ja pilkkaisi hänen koko kosintaansa. Hän nöyryytti rakastettuansa ynseydellä. Halussaankin hehkuen, kun kreivitär viettelevänä lähestyi häntä, Malicorne osasi tekeytyä kylmäkiskoiseksi, kun oli varma siitä, että toinen ilkkuen pakenisi, jos hän avaisi sylinsä. Montalais puolestaan ei luullut rakastavansa lakimiestä, vaikka asian laita oli päin vastoin. Malicorne vakuutteli hänelle penseyttänsä niin alituiseen, että hän tuon tuostakin lopulta uskoi, ja silloin hän luuli vihaavansa mokomaa karhua. Kun neitonen jälleen yritti vallata häntä keimailulla, heittäysi Malicorne vielä keimailevammaksi, päästämättä rakastettuansa koskaan täydellisesti varmaksi hänen todellisista tunteistaan. Mutta enimmin ja ehdottomasti kiinnitti nuorta kreivitärtä Malicorneen se seikka, että tämä oli aina tulvillaan hovin ja suurkaupungin viimeisiä kuulumisia; hän toi Bloisin piiriin aina uuden kuosin, salaisuuden tai suuren maailman tuoksahduksen, ja niiden tärkeyttä lisäsi lakimiehen ovela menettely, kun hän ei koskaan pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, vaan päin vastoin antoi vain houkutella itsensä vastaanottamaan suosionosoituksia, joiden saamiseen hänellä kuitenkin hehkui halu. Ei kreivitärkään kitsastellut jutustelussaan; hänen välityksellään Malicorne tiesi kaikki linnan tapahtumat, joita hän mitä hupaisimpina kaskuina sitten kertoi Manicampille. Tämä ei huolettomuudessaan viitsinyt niitä enää parannella, vaan haastoi ne valmiissa kunnossaan kreivi de Guichelle, joka niillä hauskutti vuorostaan Filip-prinssiä.

Sellainen pikku pyyteiden ja vehkeiden vyyhti siis lyhyeen kerrottuna yhdisti Bloisin, Orléansin ja Pariisin, ja se nyt oli toimittamassa viimemainitun kaupungin suureksi mullistajattareksi pienoisen la Vallière-poloisen, joka äsken riemastuneena palatessaan äitinsä syliin ei voinut mitenkään aavistaa, mikä merkillinen tulevaisuus oli hänen osanaan.

Vanha Malicorne taasen, Orléansin arvoisa prokuraattori, ei nähnyt nykyisyyttä sen selvemmin kuin toiset tulevaisuutta. Päivittäin säännöllisesti kävellessään päivällisensä jälkeen kello kolmesta viiteen Sainte-Catherine-torilla, Ludvig XIII:n aikuiseen kuosiin valmistetussa harmaassa puvussaan ja isoruusukkeisissa kangaskengissään, ei kunnon kaupunginvirkailija olisi voinut uneksiakaan, että hän se maksoi nuo naurunremahdukset, salaiset suudelmat, supatukset ja juonet jotka viidenviidettä lieuen mittaisena ketjuna yhdistivät Bloisin linnan ja kuninkaallisen palatsin.

No niin, Malicorne siis läksi Bloisin linnasta, kuten sanottu, tavatakseen uudestaan Manicamp-ystävänsä, joka oli tilapäisesti vetäytynyt syrjäisempään eleskelyynsä Orléansin kaupunkiin. Oli tullut juuri se käänne, jolloin tämä nuori ylimys hommasi viimeisen kunnollisen pukunsa rahaksimuuttoa.

Hän oli kaksi viikkoa aikaisemmin nykäissyt kreivi de Guichelta viimeiset sata pistolia, joilla tämän piti lähteä Havreen vastaanottamaan Henriette-prinsessaa, ja kolme päivää sitten oli hän saanut Malicornelta viisikymmentä pistolia Montalaisin valtakirjan hintana. Tuntien kaikki muut apulähteensä tällähaavaa ehtyneiksi hän oli turvautunut irtaimistoonsa, jota lopuksi edustivat kaunis kullalla kirjailtu ja kultanauhainen verkatakki ja satiinihousut; ne olivat lyhytaikaisella loistollaan herättäneet hovipiirin ihastusta.

Niistä hepenistä hyötyäkseen oli Manicampin täytynyt käydä vuoteeseen, yrittäen pelkällä unella korvata lämmityksen ja aterioimisen puutetta, puhumattakaan kävelyiden ja kekkerien hauskuudesta, jota hänelle ei mikään hyvittänyt. Katkerinta oli vähintään viikoksi kieltäytyä pelistä ja tanssista. Manicamp oli siis suuren synkkyyden vallassa, ainoana toivonsäteenään juutalaiskaupustelijan odottelu. Tämän sijasta ilmestyessään Malicorne sai kiusaantuneen äännähdyksen tervehdyksekseen.

"Mitä nyt!" ärähti hän; "tekö siinä taas olette, hyvä ystävä?"

"Sitä kohteliaisuutta!" sanoi Malicorne.

"No, nähkääs, odotin rahaa, mutta vain te tulitte."

"Entä jos minä toisin rahaa?"

"Kas, se on toista. Tervetuloa, rakas ystävä."

Ja hän ojensi kätensä, ei tervehtiäkseen, vaan vastaanottaakseen toiselta kukkaron; mutta Malicorne oli käsittävinään väärin ja pudisti hänen kättänsä.

"Miten niiden rahojen laita on?" kysyi Manicamp heti.

"Rakas ystävä, jos niitä haluatte, niin ansaitkaa ne."

"Mitä siihen tarvitaan?"

"Ei muuta kuin nousta jalkeille ja lähteä suoraa päätä tavoittamaan kreivi de Guichea."

"Minäkö!" sanoi Manicamp venyttäytyen veltosti vuoteellaan. "Siitä ei tule mitään."

"Olette siis myynyt kaikki vaatekappaleenne?"

"Ei, on minulla vielä puku, ja parhaani, mutta ostajaa odotan juuri."

"No, mitäs muutakaan kuin laittaudutte oikein juhla-asuun, käskette satuloida hevosen ja painutte taipaleelle."

"Ei käy laatuun."

"Miksei?"

"Morbleu, ettekö siis tiedä, että herra de Guiche on Étampesissa?"

"Kas, luulin hänen olevan Pariisissa; kolmenkymmenen lieuen sijasta jouduttekin siis ratsastamaan vain viisitoista."

"Tepä herttainen olette! Jos siinä hienossa asussa teen sellaisen matkan, niin siitä ei ole enää mihinkään: sen sijaan että möisin sen kolmestakymmenestä pistolista saisin silloin lahjoittaa sen viidellätoista."

"Lahjoittakaa miten vain, mutta minä tarvitsen toisen hovineito-valtuutuksen."

"No, ei vähä mitään! Eikö kreivittärenne mahdu yhdelle sijalle?"

"Tehän niin tyydyttämätön olette: nielette kaksi omaisuutta, -- minun ja kreivi de Guichen."

"Voisitte sanoa kreivi de Guichen ja teidän."

"Oikea muistutus kyllä, olkoon arvojärjestys kunniassa; mutta sen valtakirjan tarvitsen."

"Hyvä ystävä, prinsessalle kuuluu vain kaksitoista hovineitoa; olen jo hankkinut teille, mitä kaksitoistasataa naista on kilvan kärttänyt, ja siihen on minun täytynyt käyttää sellaista valtiotaitoa..."

"Niin, kyllä tiedän, että te olette tavattomasti kunnostautunut siinä puuhassa, rakas ystävä."

"Pitää syventyä asioihin", sanoi Manicamp.

"Turha puhuakaan siitä minulle! Ja lupaankin, että kun minusta tulee kuningas, niin..."

"Julistaudutte Malicorne I:ksi?"

"Ei, vaan nimitän teidät rahaministerikseni; mutta siitähän ei nyt ole kysymys."

"Valitettavasti ei."

"On hankittava minulle toinen hovineidon valtakirja.

"Ystäväiseni, luvatkaa minulle taivas, niin nyt minä en tästä hievahda."

Malicorne helisytti taskuaan.

"Tässä kilisee kaksikymmentä pistolia", hän sanoi.

"Ja mitä minä kahdellakymmenellä pistolilla teen, hitto vieköön?"

"Ka", virkkoi Malicorne hiukan pahastuen, "vaikkapa vain lisäätte ne niihin viiteensataan, jotka jo olette minulle velkaa!"

"Olette oikeassa, voinhan ne siltä näkökannalta kelpoittaa", myöntyi Malicorne ojentaen uudestaan kätensä. "Antakaa tänne."

"Malttakaa toki, lempo soikoon! Ei tässä sentään pelkkä käden ojentaminen riitä; saanko sen valtakirjan?"

"Olkoon menneeksi."

"Pianko?"

"Tänään."

"Ohoh, älkää sentään sitoutuko liikoihin, herra de Manicamp, kun en niin tavatonta joutuisuutta pyydäkään. Kolmenkymmenen lieuen taival päivässä tappaisi teidät."

"Ystävän palvelemisessa en katso mitään mahdottomaksi."

"Olette sankarillinen."

"No, ne kaksikymmentä pistolia?"

"Tässä", sanoi Malicorne näyttäen kultarahoja.

"Hyvä!"

"Mutta, hyvä herra Manicamp, teiltähän ne melkein kuluvat kyytihevosiin, jos aika sovitaan näin lyhyeksi."

"Eikä kulu, olkaa huoletta."

"Suokaa anteeksi, seitsemän kyytiväliä täältä Ëtampesiin, neljätoista livreä, edestakaisin kahdeksankolmatta; ilman päivällistä ette voisi sieltä lähteä, ja varmaan teidän olisi lopultakin pakko jäädä myös yöksi, joten voin laskea siitä kuusikymmentä livreä kaikkiaan menoiksi, jos aloitatte yrityksen tällaiseen aikaan päivästä."

Manicamp venyttäysi vuoteellaan kuin käärme ja tähtäsi suuret silmänsä Malicorneen.

"Lienette sentään oikeassa", hän myönsi, "en voisi palata ennen kuin huomenna." Ja samassa hän otti nuo kaksikymmentä pistolia. "Mutta siinä tapauksessa meillä onkin vielä aikaa."

"Aikaa mihin?"

"Pikku pelierään."

"Ei toki, te voitatte aina."

"No, lyökäämme vetoa; veikkaan nämä kaksikymmentä pistolia kahtakymmentä vastaan."

"Ja mikä olisi vedon aiheena?"

"Minä selitän. Tarkimman määräyksen mukaan täältä on neljäntoista lieuen matka Étampesiin."

"Niin."

"Neljäntoista takaisin."

"Tietenkin."

"Yhteensä siis kahdeksankolmatta lieuen taival."

"Epäilemättä."

"Sille taipaleelle saanen neljäntoista tunnin ajan?"

"Sen myönnän mielelläni."

"Tunnin kreivi de Guichen tavoittamiseen?"

"Sekin on vaatimattomasti pyydetty."

"Ja tunnin hänen kyhätäkseen kirjeen prinssille?"

"Se sopii."

"Kuusitoista tuntia siis kaikkiaan. Nyt on kello kaksitoista .."

"Puoli yksi."

"Kas, teillähän on komea taskukello!"

"Puhuitte vedonlyönnistä?" kysäisi Malicorne pistäen kellon nopeasti takaisin taskuunsa.

"Aivan oikein: tarjoudun lyömään vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että te saatte kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa."

"Onko teillä siivekäs hevonen?"

"Se on minun asiani. Yhdyttekö vetoon?"

"Että muka saan kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa? allekirjoitettuna?"

"Aivan."

"No, hyvä, -- minä lyön vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että se on mahdotonta", päätti Malicorne uteliaana näkemään, miten lepäilevä aatelismies tästä sitoumuksesta suoriutuisi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

80

Manicampin mahti.

"On siis sovittu", määritteli de Manicamp vedonlyönnin vahvikkeeksi, "että te suoritatte minulle kaksikymmentä pistolia heti kun selviää, että toimitan teille kreivi de Guichen vastauksen kahdeksassa tunnissa niiden kuudentoista asemesta, jotka olemme laskeneet matkaan täältä Étampesiin ja takaisin? Ja että päinvastaisessa tapauksessa minä menetän saman summan?"

"Sovittu on."

"Antakaahan kynä, mustetta ja paperia."

"Tässä on kirjoitustarpeet."

"Aah!"

Huoaten Manicamp kohottausi vasemman kyynärpäänsä varaan ja piirsi sirosti seuraavat rivit:

'Osoitus kruununprinsessan hovineidon paikan täyttämiseen, johon herra kreivi de Guiche sitoutuu ensi tilassa toimittamaan nimityksen.

De Manicamp.'

Tästä ponnistuksesta päästyään Manicamp ojentausi jäljen pitkäkseen.

"No, mitä tämä merkitsee?" oudoksui Malicorne.

"Ei muuta kuin että jos teillä on kiire saada haltuunne kreivi de Guichen suosituskirje prinssille näytettäväksi, olen minä voittanut vetoni."

"Millä tavoin?"

"Sen pitäisi olla selvää: te otatte tämän paperin ja lähdette minun sijastani."

"Ahaa!"

"Kiidätte huiminta vauhtia ja olette kuuden tunnin kuluttua Étampesissa; tuntia myöhemmin teillä on kreivin kirje, minä olen voittanut vetoni makuulla. Tämä järjestely on minulle mukavin ja varmaan myös teille."

"Te olette ehdottomasti suuri mies, Manicamp!"

"Sen kyllä tiedän."

"Minä siis lähden Êtampesiin ja näytän kreivi de Guichelle tämän osoituksen?"

"Häneltä saatte samanlaisen prinssille."

"Ja sitten riennän Pariisiin?"

"Ja prinssi vahvistaa nimityksen heti."

"Antaen minulle valtakirjan?"

"Niinkuin teillä jo olisi se."

"Ah!"

"Lienen huomaavainen mies, vai mitä?"

"Ihailtava ystävänpalveluksissa!"

"Kiitos."

"Te siis saatte kreivi de Guichen myöntämään mitä vain tahdotte, hyvä Manicamp!?"

"Kaikkea, paitsi rahaa."

"Diable, kiusallinen poikkeus! Mutta jos nyt pyytäisitte häneltä... jotakin muuta tärkeätä?"

"Mitä tärkeätä se olisi?"

"No, jos joku ystävänne pyytäisi teiltä sellaista palvelusta, että..."

"Minä kieltäytyisin."

"Niin itsekäs!"

"Tai ainakin kysyisin, minkä palveluksen hän tekisi minulle vastavuoroon."

"Vaikkapa niinkin. Se ystävä siis nyt puhuttelee teitä."

"Te, Malicorne?"

"Minä niin."

"Kas vain, olettekin siis hyvissä varoissa?"

"Minulla on vielä viisikymmentä pistolia."

"Juuri se erä, jota tarvitsen. Missä ne kolikot ovat?"

"Täällä", vastasi Malicorne kopauttaen toista taskuaan.

"Puhukaa, hyvä ystävä; mitä te olette vailla?"

Malicorne otti jälleen kirjoitusneuvot ja tarjosi niitä Manicampille.

"Kirjoittakaa", esitti hän.

"Sanelkaa."

"'Osoitus viran saantiin hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovissa.'"

"Ohoh!" sanoi Manicamp kohottaen kynän, "virka prinssin huonekunnassa viidestäkymmenestä pistolista?"

"Te kuulitte väärin, hyvä ystävä."

"Ettekö sanonut viisikymmentä?"

"Viisisataa ainakin tarkoitin."

"Olisiko se summa käsillä?"

"Se on tässä."

Manicamp ahmi katseillaan lakimiehen näyttämää kultakääryä, mutta tämä piti sitä nyt loitolla.

"No, mitä sanottekaan? Viisisataa pistolia!"

"Mitättömän huokeasta menee, ystäväiseni", vastasi Manicamp, "te käytätte luottoani kohtuuttomasti; mutta sanelkaa pois."

Malicorne jatkoi:

"'Ystäväni kreivi de Guichen hankittavaksi ystävälleni Malicornelle.'"

"Kas niin", virkahti Manicamp.

"Suokaa anteeksi, unohditte allekirjoituksen."

"Ah, aivan oikein! No, nyt ne viisisataa!"

"Tästä luen kaksisataaviisikymmentä."

"Miksi jättäisitte puolet pois?"

"Loput suoritan saadessani viran."

Manicamp irvisti happamesti.

"Siinä tapauksessa", hän sanoi, "antakaa se osoitus takaisin."

"Takaisin! Miksi?"

"Lisään siihen sanan."

"Lisäätte sanan?"

"Niin, yhden vain."

"Mikä se olisi?" epäröitsi lakimies.

"'Kiire.'"

Malicorne antoi paperin, ja Manicamp, kirjoitti lisäyksensä.

"Hyvä!" tuumi toinen saadessaan jälleen lappusensa. Manicamp alkoi laskea kultarahoja.

"Puuttuu kaksikymmentä", huomautti hän.

"Kuinka niin?"

"Voitinhan äskeisessä vedonlyönnissä."

"Se on totinen tosi!"

Malicorne antoi kaksikymmentä pistolia lisää. Manicamp alkoi koppoa kultaansa täysin kourin ja valutella sitä koskina peitteelleen.

"Siinä siis toinen valtuutus", jupisi Malicorne kuivatessaan paperinsa, "joka ensimmältä näytti käyvän minulle kalliimmaksi kuin edellinen; mutta..."

Hän pysähtyi, otti vuorostaan kynän ja kirjoitti Montalaisille:

'Mademoiselle, ilmoittakaa ystävättärellenne, että hänen valtuutuksensa saapuu piammiten. Lähden juuri hankkimaan siihen vain allekirjoitusta, muu on kunnossa: kahdeksankymmenenkuuden lieuen matkan tulen samonneeksi rakkaudesta teihin!'

Kavalasti hymyillen hän sitten jatkoi äskeistä tuumailuaan: "Niin, luulinpa toisen valtakirjan käyvän minulle kalliimmaksi kuin ensimmäisen, mutta sepä heltisi huokeammallakin... ja neiti de la Vallière lisäksi näkyy tuottavan minulle enemmän hyvää kuin hänen ystävättärestäänkään toivoin, kunhan nyt vain tämä kaikki toteutuu -- kuten tapahtuukin, taikka nimeni ei ole Malicorne! -- Hyvästi, Manicamp!" hän lisäsi ääneen ja riensi tiehensä.

Mutta sitten illalla Êtampesiin ehtiessään hän kuuli, että kreivi de Guiche oli vastikään lähtenyt Pariisiin. Malicorne kuitenkin levähti vain kaksi tuntia ja lähti uudestaan taipalelle. Saapuen Pariisiin aamuyöstä hän poikkesi pieneen majataloon, jossa hänen oli tapana asustaa pääkaupunkikäynneillään, ja kello kahdeksaksi aamulla hän laittausi Grammont-hotelliin.

Tämä tarmokkuus osoittausi varsin tähdelliseksi, sillä kreivi de Guiche oli juuri lähtemässä jäähyväisille prinssin luo ennen kuin matkaisi Havreen, jonne Ranskan aatelisto oli kokoontumassa vastaanottamaan Henriette-prinsessaa tämän saapuessa Englannista.

Malicorne lausui Manicampin nimen ja sai heti pääsyn.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

81

Grammont-hotellin pihalla.

Kreivi de Guiche oli sukunsa kaupunkitalon pihalla tarkastamassa valjakoitansa, joita ratsaspalvelijat ja tallirengit taluttivat hänen ohitseen. Nuori ylimys kiitti tai laitti hankkijainsa ja palkollistensa kuullen hänelle osoiteltuja saattueen pukuja ja tamineita, hevosia ja valjaita. Kesken tätä tärkeätä hommaa mainittiin hänelle Manicampin nimi.

"Manicamp?" hän huudahti. "Tulkoon heti, parbleu!" ja hän astahti vilkkaasti portille päin.

Malicorne livahti sisään puoliavoimesta portista ja katsoi rohkeasti kreiviin, joka kummastui nähdessään tuntemattomat kasvot odotetun ystävän sijasta.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lakimies, "luulen erehdyksen tapahtuneen: teille lienee ilmoitettu itse Manicamp, vaikka tuleekin vain hänen lähettinsä."

"Ahaa!" virkkoi de Guiche hieman kylmäkiskoisempana, "ja mikä on asiana?"

"Kirje, herra kreivi."

Malicorne ojensi kotelon ja piti tarkoin silmällä kreivin kasvoja, kun tämä huolettomasti sieppasi käteensä ensimmäisen osoituksen. Vilkaistuaan siihen de Guiche puhkesi nauruun.

"Taas!" hän huudahti; "jälleen hovineito? Jopa nyt! Se veitikka ottaa siis hoivaansa kaikki hovin seuranaiset?" Malicorne vain kumarsi.

"Ja miksei hän tule itse?" kysyi kreivi.

"Hän on vuoteenomana."

"Äh lempo! Hänellä ei siis ole rahaa?" Kreivi kohautti olkapäitänsä. "Mihin hän onkaan jo kaikki rahansa syytänyt?"

Malicornen liike ilmaisi, että hän oli siitä seikasta yhtä tietämätön kuin toinenkin.

"Käyttäköön sitten luottoa", jatkoi de Guiche.

"Hm, minä luulen, että Manicampilla ei ole luottoa muualla kuin teidän luonanne, herra kreivi", huomautti Malicorne vapaapuheisesti.

"Mutta niin ollen hän ei saavukaan Havreen? Mahdotonta, sinnehän pitää kaiken hienoston tulla!"

"Toivottavasti hän ei sentään lyö laimin niin loistavaa tilaisuutta, herra kreivi", yritti Malicorne lohduttaa.

"Hänen tulisi jo kuitenkin olla Pariisissa!"

"Hän kaiketi lähtee poikkimaitse suoraan Orléansista, voittaakseen menettämänsä ajan. Siihen matkaan hän lienee varustautunut."

"Monsieur", sanoi kreivi de Guiche kumartaen, "teillä näkyy olevan hyvää aistia."

Malicorne tosiaan näytti ulkonaisestikin esittelykelpoiselta herrasmieheltä puvussa, jonka hän oli aikaisemmin ostanut Manicampilta. Hän kumarsi vuorostaan.

"Osoitatte minulle suurta kunniaa, monsieur", vastasi hän.

"Ketä mielihyväkseni saankaan puhutella?"

"Nimeni on Malicorne, monsieur."

"Mitä arvelette näistä pistoolikoteloista, herra de Malicorne?"

Malicorne oli älykäs mies ja oivalsi, miten nyt oli käytettävä tilaisuutta. Hänen nimensä eteen ilmestynyt aatelistunnus sitäpaitsi tuntui kohottaneen hänet puhuttelijansa tasalle, niin että hän kykeni esiintymään luontevasti.

Hän tutki koteloita asiantuntijan näköisenä ja lausui epäröimättä:

"Raskaanlaisia."

"Siinä näette", virkkoi de Guiche satulasepälle, "tämä pätevä aseiden tuntija vahvistaa äskeisen moitteeni, että olette tehnyt pistoolikotelot liian tukeviksi."

Satulaseppä lausui pahoittelunsa.

"Entä mitä sanotte tuosta hevosesta?" kysyi de Guiche. "Ostin sen vastikään."

"Päältä katsoen se näyttää minusta täydelliseltä, herra kreivi; mutta minun pitäisi koetella sitä, voidakseni antaa arvosteluni."

"No, nouskaa selkään, herra de Malicorne, ja kiertäkää ajorata pariin kolmeen kertaan." -- Talon piha oli tosiaan järjestetty siten, että kehä kelpasi tarpeen tullen ratsastuskentäksi.

Malicorne sieppasi ripeästi ohjakset oikeaan käteensä, tarttui harjaan vasemmallaan, kohousi jalustimen varassa ja heilahti satulaan.

Ensin hän antoi ratsun kiertää pihan kertaalleen käymäjalkaa. Toisen hän ratsasti ravia ja kolmannella antoi juoksijan laukata. Sitten hän pysähdytti kreivin lähelle, hyppäsi maahan ja heitti ohjakset tallirengille.

"No, mikä on mielipiteenne, herra de Malicorne?" tiedusti kreivi.

"Hevonen on mecklenburgilainen, herra kreivi", sanoi Malicorne. "Vilkaistessani, olivatko kuolaimet hyvin paikoillaan, huomasin iän juuri seitsemäksi vuodeksi, josta alkaen sotaratsua on ryhdyttävä harjoittamaan. Etupuoli on keveä. Latuskapäinen hepo on ratsastajan kädelle lepo, sanotaan. Säkä matala. Lautasten pyöristys saa minut hiukan epäilemään saksalaisen rodun puhtautta; siinä on varmaan englantilaistakin verta. Elukka seisoo tanakasti, mutta pyrkii ravissa ristiastuntaan; parasta on panna hyvää huolta kengitykseen. Säyseä muuten, ja nopea vauhtia muuttaessa tai käänteissä."

"Oivallisesti arvosteltu, herra de Malicorne", kiitti kreivi. "Te olette todellinen tuntija." Kääntyen jälleen lähemmin tarkastamaan tulokasta hän jatkoi: "Teillä on peräti siro puku. Ei kai se ole maakunnasta saatu, -- Toursissa tai Orléansissa en luulisi noin hyvällä aistilla vaateparsia sommiteltavan?"

"Ei, herra kreivi, Pariisissa tämä onkin tehty."

"Kas, sen kyllä näki... Mutta palatkaamme asiaamme -- Manicamp siis tahtoo nimityttää vielä toisen hovineidon?"

"Näette hänen kirjoittavan teille siten, herra kreivi."

"Kuka siksi ensimmäiseksi tulikaan?"

Malicorne tunsi punehtuvansa.

"Hyvin viehättävä neitonen", hän kiirehti vastaamaan, "kreivitär de Montalais."

"Ahaa, te tunnette hänet, monsieur?"

"Kyllä, hän on kihlattuni, tai melkein."

"Se on toista... Onnittelen tuhannesti!" sanoi kreivi de Guiche, jonka huulilla jo pyöri hovilaispila, mutta sai sijalleen kunnioittavan sävyn, kun Malicorne ennätti huomauttaa suhteensa laadusta. "Ja kelle tämä toinen valtuutus on aiottu?" jatkoi kreivi. "De Manicampinko kihlatulle?... Siinä tapauksessa surkuttelen kaunotarta. Tyttöparka saa hankalasti hoidettavan miehen."

"Ei, herra kreivi... toisen nimityksen saisi kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière."

"Tuntematon", virkahti de Guiche.

"Hän en todella yleiseenkin tuntematon, monsieur", myönsi Malicorne hymyillen.

"No, minä puhun prinssille. Onhan hän kai hyvää sukua?"

"Vanhaa ja kunnioitettua syntyperää, leskiherttuattaren seuraneiti."

"Hyvä on! Tahdotteko tulla mukaan prinssin luo?"

"Mielelläni, jos suotte minulle sen kunnian."

"Ovatko vaununne täällä?"

"Ei, tulin ratsain."

"Tuossa puvussa?"

"Ei, monsieur; saavuin Orléansista kyytihevosella ja vaihdoin asuani ennen kuin esittäysin teille."

"Niin oikein, tehän jo sanoitte tulevanne Orléansista", tuumi kreivi ja rypisti de Manicampin kirjeen taskuunsa.

"Monsieur", huomautti Malicorne arasti, "te ette liene lukenut kaikkea -- kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä."

"Oliko niin? Katsotaanpa." Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. "Ahaa, aivan oikein, totta kyllä!"

Kreivi käänsi auki sen paperilapun, jota hän ei ollut vielä lukenut.

"Jo sen arvasinkin", hän sitten sanoi, "taaskin paikanmääräys prinssin hovissa, -- se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis tekee kauppoja arvonimityksillä?"

"Ei, herra kreivi, hän tahtoo tällä vain suoda minulle lahjan."

"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian, hyvä herra de Malicorne", lausui nuori ylimys armollisesti.

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri", rohkaistui nyt lakimies selittämään; "minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista käsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on rehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne."

"No", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä, "te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä pidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan erinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne niin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan sanoen te olette aivan yli-ihminen!"

"Enhän nyt toki!"

"Morbleu, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö sanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin huonekuntaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kreivi, -- jos saan sen viran, niin lahjoittaja ei ole hän, vaan te."

"Ja kenties hän ei olekaan aivan ilmaiseksi antanut välitystään?"

"Herra kreivi..."

"Malttakaas, Orléansissahan on joku Malicorne, joka lainailee rahoja Condén prinssille, parbleu!"

"Varmaankin isäni, monsieur."

"Kas vain! Herra prinssillä on isä ja tuolla kamalalla de Manicampilla ahmatilla poika! Olkaa varuillanne, monsieur, minä tunnen hänet; mordieu, hän kalvaa teidät luihin asti."

"Minä vain lainaan korottomasti, monsieur", paransi lakimies asemaansa hymyhuulin.

"Sainkin teistä heti sen käsityksen, että te olette peräti säädyllinen herrasmies, herra Malicorne. Te saatte nimityksenne, tai menköön oma nimeni."

"Voi, herra kreivi, kiitän kaikesta sydämestäni!" huudahti Malicorne hurmaantuneena.

"Lähtekäämme kruununprinssin luo, hyvä herra Malicorne, lähtekäämme suoraa päätä."

Ja de Guiche suuntasi askeleensa portille, viitaten uutta tuttavaa mukaansa. Mutta samassa sen takaa ilmestyi nuori ritari, neljän- tai viidenkolmatta ikäinen, kalpeakasvoinen, ohuthuulinen, hohtavasilmäinen, ruskeatukkainen.

"Hei, hyvää huomenta!" toivotti hän, tulollaan peräydyttäen kreivin sisemmäksi pihalle.

"Kas, sinä täällä, de Wardes! Sinä, saappaissa, kannuksissa ja raippa kädessä!"

"Oikea asu Havreen lähtijälle. Eihän huomenna ole Pariisissa enää ketään." Ja uusi tulokas tervehti sovinnaisesti Malicornea, joka uhkeassa puvussaan olisi käynyt ruhtinaasta.

"Herra Malicorne -- herra de Wardes", esitteli de Guiche, toisten kumartaessa uudestaan. "Kuulehan, de Wardes, sano meille, sinä kun olet selvillä tällaisista asioista: mitä virkoja nykyään on täyttämättä hovissa tai oikeastaan kruununprinssin huonekunnassa?"

"Kruununprinssin huonekunnassa?" toisti de Wardes tähystellen ilmaan, muistutellakseen mieleensä. "Maltahan... ylitallimestaria ei tietääkseni ole vielä määrätty."

"Oh", huudahti Malicorne, "älkäämme puhuko sellaisista sijoista, monsieur; minun pyrkimykseni ei ulotu neljännekseenkään sitä matkaa!"

De Wardesilla oli epäluuloisempi huomiokyky kuin de Guichella, ja hän oivalsi heti, mitä Malicorne oli miehiään.

"Niin, herttua ja pääri sen tarvitsee olla, joka siihen luottamusasemaan nimitetään", sanoi hän masentavasti.

"Minä en pyydä muuta kuin jotakin ihan vaatimatonta tointa", selitti Malicorne; "olen arvoltani halpa enkä asetu oikeata tasoani ylemmäksi."

"Monsieur Malicorne on miellyttävä herrasmies, jonka ainoana haittana on aateluuden puute", puolsi nuori kreivi arvokumppanilleen. "Mutta minä puolestani en anna sellaiselle seikalle ehdotonta merkitystä."

"Vaikka niinkin", mukausi de Wardes; "mutta muistutan sinulle vain, hyvä kreivi, että ilman aatelisarvoa voi tuskin toivoa pääsyä prinssin esittelyyn."

"Se on totta, hovisääntö on muodollinen!" muisti kreivi. "Diable! diable! sitä emme olleet ajatelleet."

"Voi, se on minulle kova isku", sanoi Malicorne hiukan kalveten, "kova isku, herra kreivi!"

"Ei toivoakseni korjautumaton", viihdytti de Guiche.

"Pardieu!" huudahti de Wardes; "korjaus on kyllä tiedossa, kun teistä vain tehdään aatelismies, hyvä herra. Hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin ei juuri muuta tehnytkään aamusta iltaan."

"No no, de Wardes!" kielsi kreivi; "ei mitään huonoja piloja. Meidän keskemme ei sellainen leikkipuhe sovellu; on kyllä totta, että aateluutta voi ostaa, mutta se on niin ikävä ilmiö etteivät aatelismiehet hevin voi sitä tehdä naurun asiaksi.

"Oletpa totisesti puritaanimainen, kuten englantilaiset sanovat."

"Herra varakreivi de Bragelonne!" ilmoitti kamaripalvelija pihalla ikäänkuin salonkiin astuen.

"Ah, rakas Raoul, sinuapa on hauska tavata! Ja saappaissa ja kannuksissa myös! Lähdet siis matkaan sinäkin!"

Bragelonne lähestyi nuorten miesten ryhmää ja tervehti luonteenomaisen vakaasti ja säveästi. Hänen kumarruksensa kohdistui etenkin de Wardesiin, jota hän ei ollenkaan tuntenut ja jonka kasvonpiirteet olivat käyneet omituisen kylmäkiskoisiksi Raoulin ilmestyessä.

"Hyvä ystävä", hän sanoi de Guichelle, "tulin pyytämään sinun seuraasi. Olethan nimittäin arvatenkin lähtemässä Havreen?"

"No, mainiota, erinomaista! Me saamme hupaisen matkan. Herra Malicorne -- herra de Bragelonne. Niin, ja tässä esittelen sinulle herra de Wardesin."

Nuoret aatelismiehet vaihtoivat jäykän tervehdyksen. Nämä kaksi luonnetta näkyivät alunpitäin luontuvan keskinäiseen vastakohtaisuuteen. De Wardes oli joustava, nokkela, salakavala, Raoul totinen, ylväs, suora.

"Toimita meidät yksimielisyyteen, de Wardes ja minut, Raoul."

"Mitä kysymys koskee?"

"Aatelia."

"Kuka sitä alaa tuntee, ellei Grammont-suvun jäsen?"

"En tahdo kuulla kohteliaisuuksiasi, vaan kysyn mielipidettäsi. De Wardes väittää, että aatelisarvoja käytetään väärin; minä taasen olen sillä kannalla, että aatelisarvo sinänsä ei ole katsottava mitään merkitseväksi, jos mies ei osoita edustavansa sitä kunniakkaasti."

"Sinä olet oikeassa", lausui de Bragelonne tyynesti.

"Mutta minäkin voin esittää perusteen väitteelleni, herra varakreivi", virkkoi de Wardes omituisella äänenpainolla, "sanoessani, että Ranskassa kaikin tavoin halvennetaan ylimystöä: itse kuningas valitsee ympäristökseen miehiä, jotka eivät voisi luetella neljääkään esi-isää."

"Mitä joutavia!" tokaisi de Guiche; "kuinka voitkaan siten sanoa?"

"Voin mainita esimerkin." De Wardes kääntyi erityisesti tähystämään Bragelonnea, mutta jatkoi sitten kreiville: "Tiedätkö, kuka on vastikään nimitetty muskettisoturien päällikkökapteeniksi, -- arvoasemaan, joka vastaa enempää kuin päärin etuuksia ja asettaa haltijansa Ranskan marskienkin edelle?"

Raoul alkoi punehtua huomatessaan, mihin de Wardes tähtäsi.

"En ole kuullut; kuka on nimitetty? Pitkää aikaa ei siitä missään tapauksessa ole, sillä vielä viime viikolla se paikka oli avoinna, kun kuningas epäsi sen kruununprinssiltä, jolla oli suojatti aiottuna toimeen."

"No, kas, hyvä ystävä, kuningas on sen evännyt veljensä suojatilta, antaakseen tuon aseman chevalier d'Artagnanille, gascognelaiselle pikkuaateliselle, joka on kolmekymmentä vuotta palvellut vartiosoturina eteissuojamissa!"

"Suokaa anteeksi, monsieur, että keskeytän", puuttui puheeseen Raoul, luoden ankaran silmäyksen de Wardesiin, "mutta te ette nähdäkseni tunne miestä, josta puhutte."

"Enkö muka tunne herra d'Artagnania! Hyväinen aika, kuka ei häntä tuntisi?"

"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja kylmäkiskoisemmin, "täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan niin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, -- mikä ei ole hänen vikansa, -- hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten vertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni, ja -- Jumala kiitos -- minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni saakka."

De Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen keskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut alunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia kohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin miettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche oivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle hyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi:

"Hyvät herrat, meidän tulee erota, sillä minun on lähdettävä prinssin luo. Tule sinä minun kanssani Louvreen, de Wardes; sinua taasen pyydän jäämään tänne isännöimään, Raoul, pitääksesi silmällä matkavalmistusteni viimeistelyä, kun kerran tiedät, mitä kaikkea täällä on tekeillä."

Miehenä, joka ei etsinyt eikä pelännyt kaksintaistelua, Raoul vastustelematta nyökkäsi myöntymykseksi ja istuutui penkille päivänpaisteeseen.

"Hyvä on", sanoi de Guiche, "levähdä siinä, Raoul, ja näytätä itsellesi niitä kahta ratsua, jotka vastikään ostin; lausut niistä sitten mielipiteesi, sillä minä panin kaupan ehdoksi sinun hyväksyvän lausuntosi. Kah, suo anteeksi, -- unohdinpa kysyä sinulta tietoja kreivi de la Fèrestä?"

Viime sanat virkkaessaan hän tarkkasi de Wardesia, nähdäkseen, olisiko Raoulin isän mainitsemisella mitään vaikutusta häneen.

"Kiitos", vastasi nuori mies, "herra kreivi jaksaa hyvin."

De Wardesin silmissä leimahti vihan salama, jota de Guiche ei ollut huomaavinaan; hän hyvästeli Raoulia kädenpuristuksella ja lisäsi:

"Kun täällä tulee valmista, niin mehän voimmekin tavata toisemme Palais-Royalin pihalla." Hän viittasi mukaansa de Wardesia, joka liikahteli kärsimättömästi. "Lähdemme", hän sanoi; "tulkaa, herra Malicorne."

Tämä nimi säpsähdytti Raoulia. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kerran kuullut sitä nimeä mainittavan, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä tilaisuudessa. Hänen puolittain mietiskellessään sitä ja puolittain hautoessaan pahastustansa de Wardesin käyttäytymisestä astelivat toiset kolme herrassa Palais-Royalia kohti, missä Anjoun herttua asui. Malicorne käsitti kaksi seikkaa: ensiksikin, että aatelismiehillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa, ja toiseksi, että hänen ei muutenkaan sopinut kävellä heidän rinnallaan. Hän jättäysi taammaksi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

82

Prinsessan muotokuva.

"Oletko järjiltäsi?" paheksui de Guiche edettyään kumppaninsa kanssa muutaman askeleen Grammont-hotellista; "teet hyökkäyksen herra d'Artagnania vastaan, ja vielä Raoulin kuullen?"

"Entä sitten?" kysyi de Wardes. "Onko herra d'Artagnanin arvosteleminen kiellettyä?"

"Mutta tiedäthän toki, että sen yhden miehen osalle tulee hyvinkin neljännes muskettisoturien kunniakkaan ja kuuluisan valioväen parhaasta toiminnasta!"

"Vaikkapa niinkin, mutta miten se voisi estää minua vihaamasta häntä?"

"Mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Oh, ei minulle mitään."

"Miksi häntä siis vihaisit?"

"Kysy sitä isäni haamulta."

"Totta tosiaan, de Wardes, sinä hämmästytät minua: herra d'Artagnan ei ole lainkaan niitä miehiä, jotka tiliänsä kuittaamatta jättävät jälkeensä jotakin kaunaa. Isäsi taasen kuuluu puolestaan olleen ylväs mies, ja niin pahoja vihoja ei ole, ettei kelpo miekanmittely riittäisi sovitukseksi!"

"Minkäpä sille voi, veikkoseni, -- isäni ja herra d'Artagnan pysyivät vihoissa; lapsuudestani asti hän haastoi minulle siitä, ja se vihamielisyys siirtyi minulle erityisenä säännöksenä muun perinnön ohella."

"Ja sinä voit sellaisella perusteella tuntea todellisia katkeruutta muiden kunnioittamaa miestä kohtaan?"

"Pidän perintöäni pyhänä enkä sitä suinkaan vähennä, ja se viha oli jo isälläni niin ylitulviva, että siitä riitti osa kohdistumaan d'Artagnanin kolmeen ystäväänkin, jotka niin läheisesti olivat yhtä puolta hänen kanssaan. Tilaisuuden sattuessa ei heidänkään tarvitse valittaa välinpitämättömyyttä minun puoleltani, sen takaan!"

De Guiche oli tähystänyt de Wardesia ja tunsi lievää väristystä, nähdessään nuoren miehen vaisun hymyn. Häntä hätkähdytti jonkunlainen aavistus; hän tuli ajatelleeksi, että aatelismiesten uljaitten asekiistain aika oli mennyt ja että isän viha pojalle periytyneenä saattoi kyllä olla syvästi tunnettua, mutta nyt etsiä tyydytystään viekkauden avulla, kun jo vältettiin käyttämästä avointa kaksintaistelua kunniakysymysten ratkaisemiseen. De Guichen huolestus koski oikeastaan vain Raoulia. Mutta kumppaninsa otsan täten synkistyessä ikävistä mietteistä de Wardes tointui hillitsemään sävyänsä.

"Minulla ei muuten ole omakohtaisesti mitään muistutettavaa herra de Bragelonnea vastaan", lisäsi hän; "en tunnekaan häntä."

"Älä missään tapauksessa unohda, että Raoul on paras ystäväni, de Wardes", varoitti de Guiche painokkaasti.

De Wardes kumarsi. Keskustelu jäi siihen, de Guichen onnistumatta saamaan tietoonsa toverin salaisuutta; de Wardes näkyi päättäneen olla sanomatta enempää ja asteli vain umpimielisenä eteenpäin. De Guiche arveli saavansa kenties Raoulilta parempaa selvyyttä asiaan.

Täten tultiin Palais-Royalin luo, jonka edustalla tunkeili utelias väkijoukko. Kruununprinssin huonekunta odotti käskyä nousta ratsaille ja lähteä saattamaan lähettiläitä, joiden tehtävänä oli noutaa nuori prinsessa Pariisiin. Kansat olivat siihen aikaan hyväluontoisia perityssä ja kunnioittavassa kiintymyksessään hallitsijoita kohtaan, joten hevosten, aseiden ja livreijain loisto korvasi ylimääräisillä veroilla kootut suhdattomat kustannukset. Mazarin oli sanonut: "Antaa niiden laulaa, kunhan maksavat." Ludvig XIV sanoi: "Antaa niiden katsella." Ja ääntä ei nyttemmin liioin saatukaan pitää, mutta nähtävää tarjottiin sitä enemmän.

Kreivi de Guiche jätti de Wardesin ja Malicornen odottelemaan pääportaiden juurella, lähtien itse suoraan kruununprinssin luo, hän kun oli tämän likeisimmässä suosiossa Lotringin junkkarin keralla, joka kateellisena ei voinut häntä sietää, mutta oli kuitenkin pitävinänsä kumppanuuden hyvänään.

Hän tapasi nuoren Filipin parantelemassa kasvojensa punaa ihomaalilla kuvastimen edessä. Pukuhuoneen nurkassa loikoi Lotringin junkkari pieluksilla ja leikki vastakäherretyillä pitkillä, vaaleilla kiharoillaan kuin nainen. Prinssi kääntyi kuullessaan oven avautuvan.

"Kas, sinäkö, Guiche!" hän tervehti; "tulehan sanomaan minulle totuus."

"Niin, monseigneur, te tiedätte, että se on minun vikojani."

"Ajatteles, että tuo ilkeä junkkari tuottaa minulle mielenkarvautta."

Moitittu kohautti olkapäitänsä.

"Millä tavoin?" tiedusti de Guiche. "Eihän se ole chevalier de Lorrainen tapoja."

"No, hän väittää, että mademoiselle Henriette on sievempi naiseksi kuin minä mieheksi."

"Olkaa varuillanne, monseigneur", sanoi de Guiche kulmiansa rypistäen, "te olette haastanut minut toden lausujaksi."

"Niin", myönsi nuori prinssi hiukan hätääntyneesti.

"No, minä siis annan arvosteluni..."

"Älä huoli vielä, Guiche", tokaisi prinssi; "tässä ei ole kiirettä. Katsele minua tarkoin ja muistuttele hyvin mieleesi prinsessan piirteitä, -- ja tässähän muuten on hänen muotokuvansakin."

Hän ojensi kreiville pienoiskuvan, mitä taiteellisinta tekoa. De Guiche katseli sitä kauan.

"Kautta kunniani, siinäpä viehättävä olento, monseigneur", sanoi hän sitten.

"Mutta katsele jo minuakin vuorostani, katsele toki minua!" huudahti prinssi kääntääkseen puoleensa kreivin huomion, joka oli kokonaan kiintynyt muotokuvaan.

"Ihmeellistä, totisesti", jupisi de Guiche.

"Kas, voisipa luulla, että sinä et ole häntä ennen nähnytkään", sanoi prinssi.

"Olen tosin nähnyt, monseigneur, mutta siitä on viisi vuotta aikaa, ja kahdentoista ikäisen tytön varttuminen seitsentoistavuotiaaksi immeksi merkitsee suuria muutoksia."

"No, sano nyt sentään jo mielipiteesi!"

"Minun luullakseni tämän muotokuvan täytyy imarrella, monseigneur."

"Niin, se ensiksikin on varmaa!" yhtyi prinssi hyvillään, "mutta otaksuen sen pysyvän totuudessakin lausu arvostelusi sen mukaan."

"Monseigneur, teidän korkeutenne voi tuntea itsenne hyvin onnelliseksi noin tenhoavan morsiamen saamisesta."

"Tietenkin, ja se on mielipiteesi hänestä; mitä minusta?"

"Te mielestäni olette liian kaunis mieheksi, monseigneur."

Lotringin junkkari puhkesi äänekkääseen nauruun. Kruununprinssi käsitti, että kreivi de Guichen arvostelma tarkoitti hänen ulkomuotonsa naisekasta hempeyttä ja sanoi kulmiansa rypistäen:

"Minulla ei ole kovinkaan herttaiset ystävät."

De Guiche tähysti muotokuvaa vieläkin, mutta hetkisen kuluttua hän ponnistautuen luovutti sen takaisin prinssille ja virkkoi:

"Ehdottomasti minä mieluummin kymmenesti katselen teidän korkeuttanne kuin enää kertaakaan madamea."

Junkkari epäilemättä oivalsi jotakin salaperäistä noissa sanoissa, jotka jäivät käsittämättömiksi prinssille, sillä hän huudahti:

"No, menkää siis itsekin naimisiin!"

Filip punasi kasvonsa kuntoon; sitten hänkin vielä silmäili muotokuvaa ja lopuksi myhäillen katseli jälleen piirteitään kuvastimesta. Hän näkyi olevan tyytyväinen vertailuun.

"Olipa muuten mieluista, että tulit", hän sanoi de Guichelle, "pelkäsin sinun lähtevän hyvästelemättä."

"Teidän korkeutenne tuntee minut liian hyvin, voidaksenne uskoa minusta sellaista säädyttömyyttä."

"Ja sinulla kaiketi onkin jotakin pyydettävää minulta vielä ennen kuin jätät Pariisin?"

"No, teidän korkeutenne on arvannut oikein; on minulla sattumalta pyyntökin esitettävänä."

"Hyvä! Puhu pois."

Lotringin junkkari kävi äkkiä hyvin tarkkaavaksi; hänestä tuntui, että jokainen toisen saama suosionosoitus oli häneltä varastettu.

"Raha-asiako se on?" kysyi prinssi kreivin epäröidessä. "Se osuisi oivallisesti, minä kun olen nyt ylettömästi varoissani: herra yli-intendentti lähetti vasiten taskurahoikseni viisikymmentätuhatta pistolia."

"Kiitän teitä, monseigneur, mutta asiani ei koske rahaa."

"Mitä siis haluatkaan? Anna kuulua!"

"Hovineidon valtakirjaa."

"Pardieu, Guiche, sinustahan on tullut ihmeellinen suojelija!" virkahti prinssi halveksivasti; "etkö minulle siis enää muusta puhukaan kuin tyttösistä?"

Lotringin junkkari hymyili; hän tiesi, että prinssiä pahastutti naisten asioissa esiintyminen.

"Monseigneur", selitti kreivi, "minä en suoranaisesti suojele sitä henkilöä, josta tulin teille puhumaan; muuan ystäväni vain tahtoo tehdä hänelle tämän palveluksen."

"No, se on toista; ja mikä se ystäväsi suojatti on nimeltään?"

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière, nykyään jo leskiherttuattaren saattueessa."

"Uh, hän ontuu!"[52] äännähti Lotringin junkkari venyttäytyen mukavampaan asentoon.

"Ontuuko!" ähmistyi prinssi. "Ja hän esiintyisi alituiseen madamen näkyvissä? Kautta kunniani, ei, se olisi liian vaarallista raskauden sattuessa."

Lotringin junkkari remahti nauruun.

"Herra chevalier", virkkoi de Guiche, "te ette menettele oikein, sekaantuessanne vastustamaan anomustani."

"Ah, suokaa anteeksi, herra kreivi", vastasi nuori junkkari huolestuen siitä erityisestä äänenpainosta, jonka kreivi oli sovittanut sanoihinsa, "se ei ollut tarkoitukseni, ja luulenkin tämän neidin vaihtuneen mielessäni toiseen."

"Varmasti, -- minä vakuutan, että te erehdyitte."

"Kuulehan, Guiche, onko tämä nimitys sinulle tärkeä?" kysyi prinssi.

"Se on tullut minulle hyvinkin tärkeäksi, monseigneur."

"Olkoon menneeksi sitten; mutta älä pyydä enää kolmatta nimitystä, sillä paikkoja ei riitä."

"Kah, kah!" huudahti Lotringin junkkari; "jo kaksitoista kello! Lähtöhetki!"

"Ajatteko minut pois, monsieur?" kysyi de Guiche.

"Oh, kreivi, kuinka yrmeästi te tänään kohtelettekaan minua!" vastasi junkkari sydämellisellä äänellä.

"Kautta kaiken hyvän, kreivi ja chevalier, älkää toki tuolla tavoin kinastelko", kielsi prinssi; "ettekö näe, että minä kiusaannun siitä?"

"Allekirjoitus?" muistutti de Guiche.

"Ota tuolta laatikosta kaavake ja anna tänne."

De Guiche haki valtakirjan kaavan ja ojensi sen prinssille toisella kädellään, toisella tarjoten kynän, joka oli ihan lionnut musteessa. Filip kirjoitti nimensä.

"Siitä saat", hän sanoi, "mutta sillä ehdolla, että sovit chevalier de Lorrainen kanssa."

"Mielelläni", mukausi de Guiche, ja hän ojensi kätensä junkkarille niin välinpitämättömästi, että se tuntui ylenkatseelta.

"Menkää, kreivi", virkkoi junkkari olematta millänsäkään toisen sävystä, "menkää ja tuokaa meille prinsessa, joka ei liiaksi pidä lukua ulkomuodostaan."

"Niin, lähdehän ja taivalla tarmokkaasti", toivotti prinssi. "Keitä otatkaan kumppaneiksesi?"

"Bragelonnen ja de Wardesin."

"Kaksi miehuullista urhoa."

"Heissä on miehekkyyttä enemmänkin kuin tarpeeksi", tokaisi Lotringin junkkari; "koettakaa saada heidät molemmat eheinä takaisin, kreivi."

"Ilkeä sielu!" jupisi de Guiche; "hän vainuaa pahaa kaikkialla ja etusijassa."

Kumartaen sitten kruununprinssille hän poistui huoneesta. Portaille tullessaan hän kohotti valtakirjansa näkyviin. Malicorne syöksähti esiin ja vastaanotti sen ilosta vapisten, mutta Guiche huomasi hänen sitten vielä jäävän odottelevaksi.

"Kärsivällisyyttä, monsieur, kärsivällisyyttä", sanoi hän suojatilleen; "chevalier de Lorraine oli saapuvilla, ja pelkäsin ajautuvani karille, jos pyytäisin kerrakseen liikaa. Odottakaa siis paluuseeni saakka. Hyvästi!"

"Hyvästi, herra kreivi, ja tuhannet kiitokset!" huudahti Malicorne tyyntyneenä.

"Ja lähettäkää minulle Manicamp. -- Onko muuten totta, monsieur, että neiti de la Valliére on nilkku?"

Kreivin virkkaessa ne sanat hänen taakseen pysähtyi hevonen. Hän kääntyi ja näki Bragelonnen kalpenevan; ratsastajaparka saapui juuri pihaan ja osui kuulemaan kysymyksen, kun sitävastoin Malicorne oli jo vetäytynyt äänen kantamattomiin.

-- Miten täällä voi Louise olla puheena? -- kysyi Raoul itseltään. -- Haa, älköön vain tuo de Wardes, joka tuolla nyt hymyilee, koskaan virkkako hänestä sanaakaan minun kuulteni!

"Hei, hei, taipaleelle, hyvät herrat!" huusi kreivi de Guiche.

Samassa prinssi ilmestyi ikkunaan, saatuaan ulkoasunsa lopullisesti huolitelluksi. Koko saattue hurrasi hänelle, ja kotvasen kuluttua liput, nauhat ja töyhdöt hulmusivat ratsujen laukan aaltoilussa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us