26…

26

Sydän ja henki.

"Mylord", aloitti kreivi de la Fère, "te olette ylevä englantilainen, kunniantuntoinen mies; te puhutte ranskalaisen aatelismiehen kanssa, jolla on vilpitön sydän. Sanoin teille, että näiden kahden nassakan sisältämä kulta kuului minulle. Siinä tein väärin; se oli ensimmäinen valhe, mitä olen koko elämäni aikana virkkanut, joskin vain hetkellisesti. Tämä kulta kuuluu kuningas Kaarle II:lle, isänmaastaan häädetylle, palatsistaan karkoitetulle, yhtaikaa sekä isänsä että valtaistuimensa menettäneelle, jolta on riistetty kaikki, niin että hän ei edes saa surulliseksi tyydytyksekseen suudella polvistuneena kiveä, johon hänen murhaajiensa käsi on piirtänyt yksinkertaisen hautakirjoituksen huutamaan ikuista kostoa heitä vastaan:

"'Tässä lepää kuningas Kaarle I.'"

Monk kalpeni hiukan, ja melkein huomaamaton puistatus värähdytti hänen ruumistaan, saaden hänen harmaat viiksensä pörhistymään.

"Minä kreivi de la Fère", jatkoi Atos, "tarjousin hyljätyn prinssipoloisen viimeisenä ja ainoana uskollisena ystävänä käymään sen miehen luona, josta Englannin kuningaskunnan kohtalo riippuu, ja minä olen esittäytynyt tälle miehelle, luovuttaen itseni paljastettuna ja aseettomana hänen käsiinsä ja sanoen: Mylord, tässä on viimeinen apulähde ruhtinaalle, joka on Jumalan valitsema teidän hallitsijaksenne ja syntyperänsä määräämä kuninkaaksenne; teistä, teistä yksin riippuu hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Tahdotteko käyttää tämän kullan keventääksenne Englannilta onnettomuuksia, joita se on joutunut kokemaan sekasorron aikana, -- toisin sanoen, tahdotteko auttaa Kaarle-kuningasta hänen toimissaan tai ainakin suoda hänelle toimintavapauden? Te olette hallitsija, te olette kuningas, kaikkivaltias, sillä sattuma tuhoaa toisinaan sekä ajan että Jumalan työn. Olemme kahden kesken, mylord; jos teitä arveluttaa jaettu menestys, -- jos minun osallisuuteni tuntuu teistä hankalalta, niin te olette aseistettu, mylord, ja tässä on hauta jo kaivettuna. Mutta jos päin vastoin innostus asiaanne huumaa mieltänne, jos olette todella se, mikä olette näköjään, jos kätenne toimiessaan tottelee järkeänne ja järkenne kuulee silloin sydämenne ääntä, niin teillä on tässä keino lannistaaksenne ainiaaksi vihollisenne Kaarle Stuartin. Teidän tarvitsee silloin vain surmata se mies, joka seisoo edessänne, -- sillä hän ei palaja lähettäjänsä luo viemättä mukanaan mitä hänen isänsä Kaarle I uskoi hänen huostaansa, -- ja pitäkää kulta, jota voitaisiin käyttää kansalaissodan jatkamiseen. Voi, mylord, sellainen on onnettoman ruhtinaan surkea asema! Hänen täytyy lahjoa tai surmata, sillä kaikki on häntä vastassa, kaikki työntää häntä luotansa, kaikki on häntä kohtaan vihamielisellä kannalla; ja kuitenkin hän on merkitty jumalaisella leimalla, ja ollakseen itselleen uskollinen hänen täytyy nousta valtaistuimelleen tai kuolla isänmaan Pyhällä kamaralla.

"Te olette ymmärtänyt minut, mylord. Jokaiselle muulle paitsi sille kuuluisalle miehelle, joka nyt kuuntelee minua, olisin sanonut: Mylord, te olette köyhä, kuningas tarjoo teille tämän miljoonan käsirahana, vahvistaakseen suunnattoman kaupan, -- ottakaa se ja palvelkaa toista Kaarlea niinkuin minä olen palvellut ensimmäistä, ja minä olen varma siitä, että Jumala, joka kuulee ja näkee meidät sekä yksin lukee kaikilta ihmiskatseilta suljettua sydäntänne, antaa teille onnellisen kuoleman jälkeen iankaikkisen autuuden. Mutta kenraali Monkille, ylevälle miehelle, jonka suuruuden luulen oivaltaneeni, minä sanon: Mylord, teille tulee kansojen ja kuninkaitten historiassa loistava sija, kuolematon ja himmentymätön kunnia, jos te yksin, ainoastaan isänmaanne parasta ja oikeuden voittoa harrastaen, asetutte kuninkaanne tueksi. Monetkin ovat olleet maineikkaita valloittajia ja anastajia. Te, mylord, tulette tyytyneeksi olemaan miehistä jalosydämisin, rehellisin ja kunniallisin. Te olette tullut pidelleeksi kädessänne kruunua ja asettaneeksi sen siihen päähän, jota varten se oli tarkoitettu, sen sijaan että olisitte sen pidättänyt oman valtanne tunnukseksi. Oi, mylord, toimikaa niin, ja te jätätte jälkimaailmalle enimmin kadehditun nimen, mitä yksikään ihmisolento haluaisi ylpeytensä aiheeksi!"

Atos vaikeni. Koko sinä aikana, minkä jalo aatelismies oli puhunut, Monk ei ollut antanut vähäisintäkään merkkiä hyväksyvästä tai hylkäävästä kannastaan; voimakas puhe oli tuskin edes kirkastanut hänen silmiään tajuamisen ilmeellä. Kreivi de la Fère tähysti häntä suruisesti, ja nuo jurot kasvot nähdessään hän tunsi masennuksen tunkeutuvan sydämeensä. Vihdoin Monk kuitenkin näytti elähtyvän ja keskeytti äänettömyyden, lausuen suopealla ja vakavalla äänellä:

"Monsieur, vastatakseni teille käytän omia sanojanne. Jokaiselle muulle paitsi teille vastaisin karkoituksella, vankeudella tai pahemmallakin, sillä te viekoittelette minua ja teette minulle väkivaltaa samalla kertaa. Mutta te olette niitä miehiä, monsieur, joilta ei voi evätä sitä huomaavaisuutta ja arvoa, minkä he ansaitsevat; te olette kunnon aatelismies, monsieur, sen sanon, ja minä kykenen arvostelemaan sellaisessa asiassa. Vastikään mainitsitte huostaanne uskotusta omaisuudesta, jonka kuningasvainaja oli jättänyt teille poikansa hyväksi; ettekö siis olekin niitä ranskalaisia, jotka kuulemani mukaan tahtoivat siepata kuninkaan pois Whitehallista?"

"Olen kyllä, mylord. Minä olin kuolinhetkellä mestauslavan alla ja sain marttyyrikuninkaan vereen otsaani, kun en kyennyt häntä pelastamaan. Minua koski Kaarle I:n viimeinen sana; minulle hän lausui: Remember! -- Ja hän muistutti sillä näistä rahoista, jotka nyt ovat jalkojenne juuressa, mylord."

"Olen kuullut paljon puhuttavan teistä, monsieur", virkkoi Monk, "mutta minua ilahduttaa, että heti osasin oivaltaa teidät oman tajuni avulla enkä muistojeni perusteella. Annankin teille senvuoksi selityksen, jota en ole suonut kellekään. Ja te saatte nähdä, minkä eroituksen teen teidän ja niiden henkilöiden kesken, joita luokseni on aiemmin lähetetty."

Atos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista tulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia ja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.

"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II:sta", sanoi Monk, "mutta sanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon varjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka kaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että jokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella jonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten upseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties halua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu Englannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis ollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin ojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän on antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis huono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan, joten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa Euroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään jaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta sielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän tästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä, tervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle, joka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei, monsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa Kaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen, jolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita pojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä pidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta kenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon. Esiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna olevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa sukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän kysymyksen toistaiseksi, odotan."

Atos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski pakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun pitkittämiselle.

"Mylord", sanoi hän, "minun tulee siis vain kiittää teitä vielä."

"Mistä hyvästä, monsieur? Siitäkö, että olette arvostellut minua oikein ja että olen toiminut päätelmänne mukaisesti? Ei tosiaankaan kannata. Tämä kulta, jonka viette Kaarle-kuninkaalle, olkoon minulle hänen koetuksenaan: kun saan nähdä, mitä hän aikoo sillä tehdä, muodostan hänestä varmaankin mielipiteen, joka ei ole minulle vielä selvinnyt."

"Mutta ettekö pelkää joutuvanne epäillyksi, kun annatte kuljettaa pois summan, joka on tarkoitettu tukemaan vihollisenne aseita?"

"Viholliseniko, sanotte? Oh, monsieur, minulla ei mitään vihollisia ole. Minä palvelen parlamenttia, joka käskee minun taistella kenraali Lambertia ja Kaarle-kuningasta vastaan, kun nämä ovat sen vihollisia; minä siis taistelen. Jos parlamentti päin vastoin määräisi minut toimittamaan liput liehumaan Lontoon satamassa, asettamaan sotamiehet rannalle rintamaan kuningas Kaarlo II:n vastaanotoksi..."

"Niin te tottelisitte?" huudahti Atos ilahtuen.

"Suokaa anteeksi", peräytyi Monk hymyillen, "olinpa harmaapäisenäkin vähällä... mikä niin veikään järkeni? Minä olin vähällä puhua hulluuksia kuten nuori mies."

"Ette siis tottelisikaan?" tiedusti Atos.

"En sano sitäkään, monsieur. Isänmaani menestys ennen kaikkea. Jumala, joka on antanut minulle voimaa, on epäilemättä tahtonut, että minä käyttäisin tätä voimaa kaikkien parhaaksi, ja hän on samalla kertaa suonut minulle arvostelukykyä. Jos saisin parlamentilta tuollaisen määräyksen, niin miettisin ensin."

Atoksen kasvot synkistyivät.

"No niin", hän sanoi, "huomaan selvästi, että teidän korkea-arvoisuutenne ei ole taipuvainen suosiollisuuteen Kaarle-kuningasta kohtaan."

"Te kyselette minulta aina, kreivi; suokaa nyt minullekin vuoroni."

"Kernaasti, kenraali, ja johdattakoon taivas teidät vielä näkemään otolliseksi vastata minulle yhtä avomielisesti kuin minä vastaan teille!"

"Kun viette ruhtinaallenne tuon miljoonan, niin minkä neuvon aiotte hänelle antaa?"

Atos tähtäsi Monkiin ylpeän ja päättäväisen katseen.

"Mylord", hän vastasi, "tätä miljoonaa käyttäisivät kenties muut sovitteluihin, mutta minä aion kehoittaa kuningasta pestaamaan sillä kaksi rykmenttiä, lähtemään takaisin valtakuntaansa Skotlannin kautta; siellä te olette juuri palauttanut rauhan ja myöntänyt kansalle ne vapaudet, joita vallankumous oli sille luvannut, vaan ei toden teolla antanut, neuvon häntä itse johtamaan tätä pikku armeijaa, joka kyllä paisuu, olkaa varma siitä, ja antamaan surmata itsensä lippu kädessä ja miekka huotrassa sekä näin lausuen: 'Englantilaiset! Tässä kolmas hallitsija suvustani surmattavaksenne; varokaa Jumalan tuomiota!'"

Monk painoi päänsä alas ja oli tovin ajatuksissaan.

"Jos hän onnistuisi", hän kysyi sitten, "mikä ei ole kyllä todennäköistä eikä silti mahdotontakaan, sillä maailmassa on kaikki mahdollista, niin mihin kehoittaisitte häntä edelleen?"

"Ajattelemaan, että hän oli Jumalan tahdosta menettänyt kruununsa, mutta ihmisten hyvällä tahdolla voittanut sen takaisin."

Ivallinen hymy vilahti Monkin huulilla. "Valitettavasti, monsieur", hän sanoi, "kuninkaat eivät kykene noudattamaan hyvää neuvoa."

"Voi, mylord, Kaarle II ei ole varsinainen kuningas", vastasi Atos vuorostaan hymyillen, vaikka hänen ilmeensä oli kokonaan toisenlainen kuin äsken Monkin.

"Lopettakaamme tämä, kreivi... sehän on toivomuksenne, eikö niin?"

Atos kumarsi.

"Annan määräyksen, että nassakat kuljetetaan minne haluatte. Missä asuttekaan, monsieur?"

"Pienessä kylässä virran suulla, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Kas, sen kylän tunnenkin, -- siinähän on viisi tai kuusi taloa?"

"Aivan oikein. Minä asun ensimmäisessä talossa kahden verkonkutojan luona; heidän veneellään tulin maihin."

"Entä oma aluksenne, monsieur?"

"Haakseni odottelee minua ankkurissa neljännespenikulman päässä merellä."

"Ette kai aio purjehtia pois suoraa päätä?"

"Mylord, yritän vielä kerran saada vaikutetuksi teidän korkea-arvoisuuteenne."

"Siinä ette onnistu", vastasi Monk; "mutta on tärkeätä, että lähdette Newcastlesta läsnäolonne herättämättä vähäisintäkään epäluuloa, joka voisi vahingoittaa teitä tai minua. Upseerini arvelevat, että Lambert hyökkää huomenna kimppuuni. Minä päin vastoin menen takuuseen siitä, että hän ei hievahdakaan; se on minun nähdäkseni mahdotonta. Lambert johtaa armeijaa, jolla ei ole yhdenmukaisia periaatteita, ja hajallisin aineksin ei armeija paljoonkaan pysty. Minä taasen olen opettanut väkeni siihen käsitykseen, että käskyvaltani on vielä ylemmän käskyvallan alainen, ja siitä johtuu, että hekin minun jälkeeni, ympärilläni ja alapuolellani yrittävät jotakin. Siitä on myös seurauksena, että jos minä kuolen, kuten voi helposti sattua, armeija ei heti joudu sekasortoon, ja jos näen hyväksi poistua, niinkuin väliin on tarpeellista, ei leirissäni synny mitään levottomuutta tai häiriötä. Minä olen englantilaisten magneettina, luonnollisen myötätunnon voima vetää heitä puoleeni. Minua vastaan lähetetyt eripuraiset miekat kääntyvät puolelleni. Lambertilla on tällähaavaa johdettavinaan kahdeksantoistatuhatta karkulaista. Mutta käsittänette, että minä en ole puhunut tästä upseereilleni. Mikään ei ole armeijalle hyödyllisempää kuin taistelun läheisyyden tunne: kaikki pysyvät silloin valveilla, kaikki ovat varuillaan. Teille sanon tämän, jotta voitte asustaa täällä aivan rauhallisella mielellä. Älkää siis kiirehtikö purjehtimaan merelle; viikon kuluessa täällä tapahtuu jotakin uutta, joko taistelun tai rauhan ratkaisu. Koska olette arvostellut minut kunnialliseksi mieheksi ja uskonut minulle salaisuutenne, joten minun on kiitettävä teitä luottamuksestanne, niin tulenkin sitten käymään luonanne tai kutsun teitä puheilleni. Älkää siis matkustako ennen kuin saatte kuulla minusta, -- uudistan kehoitukseni vieläkin."

"Lupaan noudattaa sitä, kenraali!" huudahti Atos niin sydämellisen riemastuksen elähdyttämänä, että hän kaikesta varovaisuudestaan huolimatta ei saanut hillityksi silmiensä säihkyä.

Monkin katse kohtasi tuon kirkastuksen ja häivytti sen heti tuollaisella mykällä hymyllään, joka aina katkaisi hänen puhuttelijoiltaan tien, kun he jo luulivat päässeensä tunkeutumaan hänen sieluunsa.

"Viikon ajan, siis, monsieur."

"Ja mitä teen sillaikaa?"

"Jos syntyy taistelu, niin pyydän teitä pysyttelemään siitä loitolla. Tiedän kyllä, kuinka innokkaita ranskalaiset ovat sellaisiin huvituksiin; teidän tekisi mielenne katsella, miten me taistelemme, mutta teihin voisi sattua harhaan lentänyt luoti, sillä skotlantilaisemme tähtäävät huonosti. En tahdo, että teidänlaisenne kunnon aatelismies joutuu haavoittuneena takaisin kotimaahansa tai että minun käy pakolliseksi itse lähettää ruhtinaallenne teidän jättämänne miljoona, sillä sanottaisiin, eikä aivan syyttä, että minä maksan kruununtavoittelijalle hänen käydäkseen sotaa parlamenttia vastaan. Menkäähän siis, monsieur, ja tehkäämme niinkuin on sovittu."

"Voi, mylord", vastasi Atos, "kuinka suuri olisikaan iloni, jos huomaisin ensimmäisenä nähneeni jaloon sydämeen, joka sykkii viittanne alla!"

"Uskotte siis ehdottomasti, että minulla on salaisia suunnitelmia?" virkkoi Monk muuttamatta kasvojensa puolittain leikkisää ilmettä. "Kah, monsieur, mitä salaisuuksia olisikaan soturin tyhjässä päässä? Mutta alkaa olla myöhä, ja lyhtymme sammuu; kutsukaamme takaisin miehemme. Hei kalastaja, kuulehan!" huusi hän ranskaksi, lähestyen portaita.

Yökylmän kangistama kalastaja kysyi käheällä äänellä, mitä tahdottiin.

"Mene vartion luo", sanoi Monk, "ja käske kenraali Monkin nimessä kersantin tulla heti tänne."

Tehtävä oli helppo täyttää, sillä kenraalin käynti autiossa luostarissa oli saanut kersantin uteliaana vähitellen lähestymään, joten hän nyt olikin vain muutaman askeleen päässä kalastajasta.

Hän kuuli senvuoksi itse kenraalin käskyn ja kiirehti esille.

"Hanki tänne hevonen ja kaksi miestä", määräsi Monk.

"Hevonen ja kaksi miestä?" toisti kersantti.

"Niin", vahvisti Monk. "Voitko toimittaa hevosen mukana kuormasatulan tai kantovasuja?"

"Kyllä, skotlantilaisesta leiristä, sadan askeleen päästä."

"Hyvä!"

"Mitä teen hevosella, kenraali?"

"Katsohan."

Kersantti laskeusi alas ne kolme tai neljä astuinta, jotka eroittivat hänet Monkista, ja ilmestyi holviin.

"Katso tuonne, missä aatelismies seisoo", sanoi Monk.

"Kyllä, kenraali."

"Näet nuo kaksi nassakkaa?"

"Varsin hyvin."

"Toinen niistä sisältää ruutia ja toinen luoteja. Nassakat olisi toimitettava pikku kylään, joka sijaitsee virran suulla; aion huomenna sijoittaa sinne kaksisataa miestä. Käsität, että tehtävä on salainen, sillä tästä toimenpiteestä voi riippua taistelun menestys."

"Oh, kenraali!" jupisi kersantti.

"Hyvä! Sälytä siis nassakat hevosen kuormaksi, ja kaksi miestä saattakoot niitä sinun kanssasi tämän ystäväni asunnolle. Mutta pidä mielessäsi, että asia ei saa tulla kenenkään tietoon."

"Kulkisinkin nevan poikki, jos tuntisin tien", huomautti kersantti.

"Minä tiedän tien", puuttui puheeseen Atos. "Se on kyllä kapea, mutta tukeva, sillä pohjaksi on isketty paaluja, ja varovaisuutta noudattaen pääsemme turvallisesti perille."

"Totelkaa aatelismiehen määräyksiä", sanoi Monk.

"Kas vain, nassakat ovatkin raskaita!" ihmetteli kersantti yrittäessään nostaa toista.

"Ne painavat neljäsataa naulaa kumpainenkin, jos niissä on sisältönä mitä pitäisi olla, eikö niin, monsieur?"

"Jotakuinkin", vastasi Atos.

Kersantti meni hakemaan hevosta ja miehiä. Jäätyään yksikseen Atoksen kanssa Monk puheli tahallaan vain jokapäiväisistä asioista, hajamielisesti tarkastellen holvia. Sitten hän virkkoi kuullessaan kavioiden töminää:

"Jätän teidät nyt noiden miesten seuraan, monsieur, ja palaan leiriin. Te olette turvassa."

"Saan siis tavata teitä vielä, mylord?" sanoi Atos.

"Kuten puhuttu, monsieur, ja mitä mieluimmin."

Monk ojensi Atokselle kätensä.

"Oi, mylord, jospa tahtoisitte!" mutisi Atos.

"Hiljaa, monsieur", kielsi Monk; "onhan sovittu, että me emme enää puhu siitä asiasta."

Ja kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös portaita, kohdaten keskiastuimilla sotamiehet tulossa alas. Hän ei ollut edennyt kahtakymmentä askelta luostarista, kun kuului etäinen ja pitkällinen vihellys. Monk heristi korviaan, mutta pitkitti matkaansa, kun mitään erityistä ei enää ilmennyt. Sitten hän muisti kalastajan ja etsi tätä katseellaan, mutta mies oli kadonnut. Jos hän kuitenkin olisi tarkastellut tiukemmin kuin tuli tehneeksi, olisi hän nähnyt tämän miehen kyykkysillään hiipivän kuin käärme kivien lomitse ja katoavan usmaan, joka leijui nevalla. Ja jos hän edelleen olisi koettanut lävistää katseellaan tätä sumukerrosta, olisi hän piankin kohdannut näyn, jonka olisi täytynyt herättää hänen huomiotansa, nimittäin kalastajahaaksen häämöittävät mastot, sillä alus oli siirtynyt paikaltaan ja ilmestynyt ihan likelle joen rantaa.

Mutta Monk ei tähystänyt sen tarkemmin, ja kun hänellä mielestään ei ollut mitään pelättävänä, poikkesi hän leiriinsä vievälle autiolle tielle. Vasta nyt alkoi hänestä tuntua kalastajan katoaminen kummalliselta, ja todellinen epäluulo sai sijaa hänen sielussaan. Hän oli asettanut Atoksen käytettäväksi ainoan vartion, joka olisi voinut häntä suojella, ja leiriin oli puolentoista virstan taival.

Sumu sakeni, niin että esineitä näki tuskin kymmenen askeleen päähän.

Nyt oli Monk kuulevinaan ikäänkuin airon kumeata loisketta oikealta puoleltaan lammelta. "Ken siellä?" hän huusi.

Mutta kukaan ei vastannut. Hän viritti pistoolinsa, otti miekan käteensä ja joudutti askeleitaan, tahtomatta kuitenkaan huutaa apua. Se ei hänestä tuntunut välttämättömän hädän vaatimalta eikä siis hänen arvolleen sopivalta.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

27

Seuraavana päivänä.

Kello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat lammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana kanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka oli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen päässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä saattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet palaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.

Minkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne takaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.

Kersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies ilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että näki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos voinut olla lausumatta kummastustaan julki.

"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir", sanoi kersantti, "sillä kenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja minun on toteltava määräystä."

"Onko kenraali leirissä?" kysyi Atos.

"Epäilemättä, sir, koska hän illalla teistä erotessaan lähti sinne."

"No, odottakaahan minua; pistäydynkin hänen luonaan todistamassa, kuinka uskollisesti olette täyttäneet tehtävänne, ja perimässä takaisin miekkani, jonka unohdin hänen pöydälleen."

"Sepä sattuukin sopivasti", virkkoi kersantti, "sillä me aioimme pyytää samaa teiltä."

Atos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen ilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää miehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen katsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään liikkui.

Kreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille, joka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi valitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä leiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.

Tätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin yrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä saattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan, kun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.

Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut sanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli edellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä olivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se oli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen jättänyt.

Upseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan tuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän sama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi kersantti, "hän on sama."

"Sitä en toki ole kieltänytkään", sanoi Atos ylpeästi, "mutta sallikaa minunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on tällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua nyt kohdellaan."

"Jos teemme teille kysymyksiä, sir", vastasi upseeri, "niin meillä on siihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että se on tähän tilanteeseen sovelias."

"Hyvät herrat", huomautti Atos, "te ette tiedä, kuka olen, mutta minun on sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin vertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos hänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja toivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, -- missä kenraali on?"

"Hitto, sen te tiedätte paremmin kuin me!" virkahti upseeri.

"Minä?"

"Te juuri."

"En ymmärrä teitä, herra kenraaliluutnantti", sanoi Atos.

"Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea, herraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?"

Atos hymyili halveksivasti.

"Nyt ei sovi hymyillä", huudahti toinen eversti kiivaasti; "vastatkaa mutkittelematta!"

"Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin edessä."

"Mutta tiedättehän hyvin", tokaisi eversti, "että pyydätte mahdotonta."

"Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni", kummeksui Atos. "Onko kenraali matkustanut pois?"

Atoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa ilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat toisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti johtaakseen kuulustelua.

"Kenraali jätti teidät eilen luostarin alueella, sir?" hän aloitti.

"Niin, sir."

"Ja minne te läksitte?"

"Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat teidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä."

"Mutta jos näemmekin hyväksi kuulustella teitä itseänne?"

"Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä määräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa selityksiä ainoastaan hänelle."

"Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina, voimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee vastata."

Atoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen pelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen aiheuttavan.

"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan kuninkaan alamaiselle, -- minulle, joka olen brittiläisen kunnian varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos olkapäitänsä kohauttaen.

Upseerit silmäilivät toisiaan.

"Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?"

"Siihen olen jo vastannut, sir."

"Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa."

"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan -- uskokaa minua -- sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, -- jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."

"Mutta, sir..." puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä, sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.

"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane, että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?

"Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät."

"Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?"

"Että niissä on ruutia ja luoteja."

"Keltä he olivat sen tiedon saaneet? Kai he senkin sanoivat?"

"Kenraalilta; mutta meitä ei niin petetä."

"Varokaa, sir, -- nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan päällikköänne."

Upseerit katsoivat jälleen toisiinsa. Atos jatkoi:

"Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan, antaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan."

"Pyysikö hän teitä odottamaan viikon?" huudahti kenraaliluutnantti.

"Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on ankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut soudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan kenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua jäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon kuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan."

Kenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi ääntänsä alentaen:

"Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on kai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi ilmoittaa niistä mitään, -- meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis kestää tuon verran."

Sitten hän virkkoi Atoksen puoleen kääntyen:

"Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen valallanne?"

"Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on pidetty pyhimmän vannomisen arvoisena", vastasi ranskalainen ylimys.

"Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on sattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa toki, -- kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä. Onko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö meidän pitkittää tiedustuksiamme äärimmäisyyteen asti? Onko meidän kärsivällisesti odoteltava? Tällä hetkellä, sir, kaikki riippuu teidän sanastanne."

"Kun minulta kysytään tuolla tavoin, sir, en enää epäröitse", vastasi Atos. "Niin, tulin tänne puhelemaan kahden kesken kenraali Monkin kanssa ja pyytämään hänen vastaustaan erinäisiin tärkeihin harrastuksiin. Kenraali ei näkynyt voivan lausua kantaansa ennen odotettua taistelua, vaan kehoitti minua viipymään vielä viikon verran talossa, jossa asuin, luvaten puhutella minua toistamiseen sen ajan kuluessa. Kaikki tämä on totta, sen vannon kautta Jumalan, joka vallitsee meidän kaikkien henkeä."

Atos lausui nämä sanat niin painavasti ja juhlallisesti, että kaikki kolme upseeria tulivat melkein varmoiksi. Kuitenkin toinen eversti teki vielä viimeisen yrityksen.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka nyt olemmekin taipuvaisia uskomaan sanojanne, piilee tässä kaikessa kuitenkin joku outo salaisuus. Kenraali on liian varovainen mies, hylätäkseen siten armeijaansa taistelun aattona, edes antamatta aikeestaan vihiä kellekään meistä. Minä puolestani en voi sanoa käsittäväni muuta kuin että joku kummallinen tapaus on katoamisen aiheena. Eilen tänne tuli ulkomaalaisia kalastajia kaupantekoon. Heidät majoitettiin tuonne skotlantilaisten luo eli saman tien varteen, jota kenraali kulki lähtiessään teidän kanssanne luostariin, sir, ja paluumatkalle sieltä, muuan noista kalastajista saattoi kenraalia lyhtyineen. Ja tänä aamuna sekä alus että kalastajat olivat tipo tiessään, poistuneet yöllä pakoveden mukana."

"Minä en siinä näe mitään luonnotonta", arveli kenraaliluutnantti, "sillä nuo miehet eivät olleet vankejakaan."

"Eivät kyllä; mutta sanon vieläkin, että muuan heistä valaisi kenraalille ja tälle herrasmiehelle luostariholvissa, ja Digby on vakuuttanut meille, että kenraali epäili pahasti noita kalastajia. Kuka takaakaan meille, että heillä ei olisi salaisia suhteita tähän herrasmieheen ja että salahankkeen toteuduttua hän -- kieltämättä urhoollisena miehenä -- on jäänyt toistaiseksi tänne tyynnyttämään meitä läsnäolollaan ja harhaannuttamaan tutkimuksiamme oikealta tolalta!"

Tämä puhe tuntui vaikuttavan molempiin toisiin upseereihin.

"Sallikaa minun huomauttaa teille, sir", vastasi Atos, "että teidän näköjään varsin terävä päätelmänne on kuitenkin aivan perusteeton, mikäli se koskee minua. Olen muka jäänyt johtamaan epäluulojanne harhaan? No, minäkin päin vastoin alan käydä epäluuloiseksi ja sanon teille: On mahdotonta, hyvät herrat, että kenraali on poistunut taistelun aattona ilmoittamatta siitä kellekään. Niin, tähän on kätkettynä joku kummallinen tapaus, ja sen sijaan että jäisitte toimettomina odottamaan, on teidän tosiaankin ryhdyttävä mitä valppaimpaan ja ripeimpään toimintaan. Olen teidän vankinne, hyvät herrat, kunniasanani varassa tai miten määräätte. Kunniani vaatii selvyyttä siitä, mihin kenraali Monk on joutunut, ja jos nyt käskisitte minun matkustaa, vastaisin: Ei, minä jään. Ja jos kysyisitte mielipidettäni, niin lisäisin: Kenraali on joutunut jonkun vehkeen uhriksi, sillä jos hän olisi ollut lähtemässä leiristä, olisi hän sanonut sen minulle. Toimittakaa siis tutkimuksia, etsikää kaikkialta, mullistakaa maa ja meri; kenraali ei ole poistunut tai ainakaan ei vapaasta tahdostaan."

Kenraaliluutnantti antoi merkin kumppaneilleen.

"Ei, sir", sanoi hän, "nyt te vuorostanne menette liian pitkälle. Kenraali ei ole voinut olla riippuvainen tapauksista, päin vastoin hän varmaankin on johdellut niitä. Monk on jo usein menetellyt täten. Meidän ei siis sovi hätääntyä; hän ei luultavasti viivy pitkääkään aikaa poissa. Varokaamme senvuoksi arkamielisyyden vallassa, jota kenraali katsoisi rikolliseksi, antamasta ilmi hänen poissaoloaan, joka voisi aiheuttaa häiriötä armeijassa. Kenraali osoittaa meitä kohtaan tavatonta luottamusta, näyttäytykäämme sen arvoisiksi. Hyvät herrat, peittäköön hisahtamaton hiljaisuus tämän selkkauksen. Me toimitamme tämän herrasmiehen vartioitavaksi, emme epäillen häntä mistään pahasta, vaan ainoastaan vielä tehokkaammin turvataksemme salaisuuden. Toistaiseksi asutte siis päämajassa, sir."

"Hyvät herrat", muistutti Atos, "te unohdatte, että kenraali viime yönä uskoi haltuuni talletuksen, josta minun tulee pitää huolta. Piirittäkää minut kuinka vankalla vartiolla hyvänsä, kytkekää minut kahleisiin, jos näette sen parhaaksi, mutta antakaa vankilakseni se talo, jossa asun. Vakuutan teille aatelismiehen kunniasanalla, että kenraali palatessaan nuhtelisi teitä, jos tässä kohden toimisitte vastoin hänen toivomustaan."

Upseerit neuvottelivat tuokion; sitten kenraaliluutnantti ilmoitti:

"Olkoon niin, sir; palatkaa asuntoonne."

He määräsivät Atoksen vartioksi viisikymmentä miestä, jotka saarsivat hänen asuntonsa, päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään.

Salaisuus säilyi, mutta tunnit ja päivät kuluivat kenraalin palaamatta ja kenenkään saamatta hänestä mitään vihiä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

28. Salakuljettajat

Kahden päivän kuluttua äskeisistä tapauksista, hetki hetkeltä odoteltaessa kenraali Monkia takaisin leiriin, jonne häntä ei kuitenkaan kuulunut, saapui pieni kymmenen miehen hoitelema hollantilainen jaala Scheveningenin rannikolle ja laski ankkurinsa noin kanuunankantaman päähän maalta. Oli pimeä yö ja nousuveden aika, -- oivallinen tilaisuus matkustajien ja kauppatavarain maihinsaamiselle.

Scheveningenin ulkosatama on ison puolikuun muotoinen; se ei ole kovinkaan syvä eikä lainkaan turvallinen. Sentähden näkeekin siellä vain jykeviä flaamilaisia kaljaaseja tai noita hollantilaisia kuttereita, jotka teloilla kiskotaan rantahietikolle suojaan. Vuoksen paisuessa virtaamaan maalle päin ei ole hyvä laskea alusta lähelle rantaa, sillä jos tuuli on tuntuva, tarttuu keula piankin hiekkaan, ja se on tällä rannikolla pohjatonta; se ottaa helposti, vaan ei hevillä luovuta takaisin. Varmaankin tästä syystä läksi aluksesta liikkeelle pursi heti sen laskettua ankkurinsa; kahdeksan miehen soutamana se tuli maihin, keskikohdallaan pitkänlainen esine, jonkunlainen iso laatikko tai arkku.

Ranta oli autio; sikäläiset harvalukuiset kalastajat olivat käyneet levolle. Ainoa rannikkovartija -- ja sitä rannikkoa vartioidaan muuten hyvin vaillinaisesti, kun mitään isompia laivoja ei pääse siellä päin liikkumaan, -- ei ollut tosin voinut täydellisesti seurata kalastajien esimerkkiä, mutta hänkin oli siinä määrin jäljitellyt heitä, että nukkui vahtikojunsa perällä yhtä sikeästi kuin he vuoteillaan. Ainoana meluna kuului siis yötuulen kohina kanervikossa. Mutta tulijat näkyivät olevan epäluuloista väkeä, sillä tämä todellinen hiljaisuus ja näennäinen yksinäisyys ei tyydyttänyt heitä. Tuskin näkyvänä tummana pisteenä hiipikin heidän veneensä ulapalta vähäisintäkään loisketta aiheuttamatta, kun he eivät lopputaipaleella enää uskaltaneet soutaakaan, vaan antoivat veneen itsellään ajautua niin liki maata kuin suinkin.

Tuskin tuli pohja vastaan, kun yksinäinen mies hyppäsi veneestä, annettuaan lyhyen käskyn äänellä, joka ilmaisi käskemään tottumista. Käskyn johdosta välähti heti useita musketteja meren heikossa kumotuksessa, ja edellämainittu pitkänlainen arkku, jossa kai oli tullaamatonta tavaraa, kannettiin tavattoman varovasti hietikolle. Ensimmäisenä tullut mies läksi heti juoksemaan suoraan Scheveningenin kylää kohti, suunnaten kulkunsa uloimmalle metsäniemekkeelle. Siellä hän haki esille sen talon, jonka olemme jo kerran ennen nähneet pilkoittavan puiden lomasta, samalla kun saimme tietää sen joutuneen tilapäiseksi ja peräti vaatimattomaksi asunnoksi henkilölle, jota kohteliaisuudesta sanottiin Englannin kuninkaaksi.

Kaikki nukkuivat siellä kuten muuallakin; vain iso koira sitä rotua, jota Scheveningenin kalastajat käyttävät vetäessään kalojaan pikku kärryillä Haagiin, alkoi raivokkaasti haukkua heti kun vieraan askeleita kuului ikkunain edustalla. Mutta se valppaus ei säikähdyttänyt tulijaa, vaan näytti näin vastoin suuresti ilahduttavan häntä, sillä hänen äänensä ei kenties olisikaan saanut talon väkeä helposti valveille, mutta nyt sitä tuskin tarvittiin näin tehokkaan avun ilmaantuessa. Vieras odotti siis, kunnes voimakas ja pitkällinen haukunta oli arvattavasti kerinnyt vaikuttaa, ja sitten vasta hän itse huhusi. Koira vimmastui hänen äänestään ärhentelemään niin hillittömästi, että sisältä kuului piankin toinen ääni yrittämässä vaientaa sitä. Sen onnistuttua kysyi tämä heikko ja murtunut, mutta samalla säveä ääni:

"Mitä on asiaa?"

"Kysyn hänen majesteettiaan kuningas Kaarle II:sta", vastasi vieras.

"Mitä hänestä tahdotte?"

"Tahdon puhutella häntä."

"Kuka te olette?"

"Äh, mordioux, kyselette minulta liikaa; en mielelläni haastele ovien läpi!"

"Sanokaa vain nimenne."

"Yhtä vastahakoinen olen julistamaan nimeäni taivasalla. Olkaa muuten huoletta, en minä syö hurttaanne, ja rukoilen Jumalaa, että se olisi yhtä pidättyväinen minun suhteeni."

"Tuotte kenties tietoja, vai kuinka, monsieur?" aloitti ääni taas, kärsivällisenä ja utelevana kuin vanhuksen.

"Sen takaan, ja ihan odottamattomia uutisia ne ovatkin! Avatkaa siis, olkaa hyvä, -- hä?"

"Monsieur", jatkoi ukko, "kautta sielunne ja omantuntonne, uskotteko kannattavan herättää kuningasta noiden uutistenne takia?"

"Luojan nimessä, hyvä mies, avatkaa toki jo telkenne; ette tule pahoillenne siitä vaivasta, sen vakuutan. Kautta kunniani, tällainen sanansaattaja vastaa painoansa kullassa!"

"En voi kuitenkaan avata, monsieur, ennen kuin esittelette itsenne."

"Se on siis tosiaan välttämätöntä?"

"Se on herrani nimenomainen määräys."

"No niin, kuulkaa siis nimeni... mutta huomautan teille ennakolta, että te ette siitä sen enempää viisastu."

"Ei ole väliä, kunhan täytätte ehdon."

"Olkoon menneeksi, -- olen chevalier d'Artagnan."

Kuului hämmästynyt huudahdus.

"Voi, taivas!" siunasi ukko oven takaa; "herra d'Artagnan! Mikä onni! Kyllä minusta kuulostikin äänenne tutulta!"

"Kas, ääneni on täällä tuttu?" sanoi d'Artagnan. "Sepä imartelevaa!"

"On, tuttu on", vakuutti vanhus vetäessään teljen sivulle, "ja tässä on siitä todiste."

Niin sanoen hän päästi sisälle d'Artagnanin, joka hänen pitelemänsä lyhdyn valossa tunsi itsepäisen pidättelijänsä.

"Kah, hitto!" huudahti hän; "siinähän on Parry! Olisi minun pitänyt se arvatakin."

"Parry, niin, hyvä herra d'Artagnan, minä se olen. Hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Hauskaa kerrassaan, sanon minäkin!" virkkoi d'Artagnan puristaen vanhuksen käsiä. "Nyt kai ilmoitatte minut kuninkaalle, vai mitä?"

"Mutta kuningas nukkuu, monsieur."

"Mordioux, herättäkää hänet! Ei hän nuhtele teitä häiritsemisestä, sen lupaan."

"Tulette kreivin asialla, niinhän?"

"Minkä kreivin?"

"Kreivi de la Fèren."

"Atoksenko asialla? En, tulen totta tosiaan omilla asioillani. No, pian, Parry, kuninkaan luo! Minun on heti puhuteltava kuningasta."

Parry arveli, että hänen ei sopinut vastustaa pitempään. Hän tunsi d'Artagnanin vanhastaan ja tiesi, että hän ei gascognelaisenakaan koskaan luvannut enempää kuin kykeni täyttämään. Hän meni pihan poikki ja pikku puutarhan läpi, viihdytti koiraa, joka tahtoi tosissaan käydä muskettisoturin kimppuun, ja koputti pienen huvimajan pohjakerran ikkunaluukkuun. Sieltä vastasi heti pieni koira luskutuksellaan isolle, joka murahteli pihalla.

"Kuningasparka!" tuumi d'Artagnan; "siinä nyt on hänen henkivartionsa! Totta sentään on, että hän ei silti ole kehnosti vartioittu."

"Mitä tahdotaan?" kysyi kuningas kamarinsa perältä.

"Sire, chevalier d'Artagnan on tuomassa uutisia."

Huoneesta kuului heti liikettä; ovi avautui, ja kirkas valojuova tunkeusi puutarhakäytävälle.

Kuningas työskenteli lampun valossa. Pöydällä oli hajallaan papereita, ja hän oli aloittanut kirjeen luonnoksen, jossa lukuisat pyyhkimiset ilmaisivat, että aihe oli vaikea käsitellä.

"Astukaa sisälle, herra chevalier", hän sanoi kääntyen.

Sitten hän lisäsi kalastajan havaitessaan: "Mitä sanoitkaan, Parry? Missä on chevalier d'Artagnan?"

"Hän seisoo edessänne, sire", ilmoitti d'Artagnan.

"Tuossa asussa?"

"Niin. Katselkaa minua, sire; ettekö tunne minua samaksi, jonka näitte Bloisin linnassa kuningas Ludvig XIV:n etuhuoneessa?"

"Tosiaan, monsieur, ja muistan myöskin, että minulla oli syytä kiitollisuuteen teitä kohtaan."

D'Artagnan kumarsi.

"Velvollisuutenani oli käyttäytyä siten heti kun sain tietää, että olin tekemisissä teidän majesteettinne kanssa."

"Sanotte tuovanne minulle uutisia?"

"Niin, sire."

"Varmaankin Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

"En, en suinkaan, sire", vastasi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne olisi pitänyt huomatakin tuolla ollessanne, että Ranskan kuningas ei ajattele muuta kuin omaa majesteettiaan."

Kaarle kohotti katseensa taivasta kohti.

"Ei, sire", jatkoi d'Artagnan, "tuomani tiedot johtuvat kokonaan yksityisestä toiminnastani. Rohkenen kuitenkin toivoa, että teidän majesteettinne suosiollisesti kuuntelee kertomustani."

"Puhukaa, monsieur."

"Ellen erehdy, sire, niin teidän majesteettinne puhui silloin Bloisin linnassa sekasorrosta, johon asianne olivat joutuneet Englannissa."

Kaarle punastui.

"Monsieur", hän sanoi, "kerroin vain Ranskan kuninkaalle..."

"Oh, teidän majesteettinne käsittää väärin", keskeytti muskettisoturi kylmäverisesti. "Osaan kyllä puhutella kuninkaita onnettomuuden hetkellä, ja vain onnettomissa olosuhteissa hekin minua puhuttelevat, -- onnen tullessa he eivät minuun enää vilkaisekaan. En siis ainoastaan tunne teidän majesteettianne kohtaan mitä syvintä kunnioitusta, vaan rajatonta kiintymystäkin, ja se merkitsee minulla jotakin, sen saatte uskoa, sire. Kuullessani teidän majesteettinne valittavan kohtaloanne, huomasin teidät jaloksi ja uljaaksi mieheksi, joka kestää koettelemukset arvokkaasti."

"Toden totta", virkkoi Kaarle ihmeissään, "en tiedä, kumpaista pidän mieluisampana, -- suoraa puhettanne vai kunnioituksenneko ilmaisua."

"Saatte tuotapikaa tehdä valintanne, sire", jatkoi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne siis valitti serkullenne Ludvig XIV:lle, kuinka vaikea teidän oli päästä takaisin Englantiin ja nousta jälleen valtaistuimelle ilman miehiä ja vailla varoja.",

Kaarle teki kärsimättömän liikkeen.

"Ja varsinaisena esteenä teidän majesteettinne tiellä", pitkitti d'Artagnan, "oli muuan kenraali, joka johti parlamentin armeijaa ja esitti siellä toisen Cromwellin osaa. Eikö teidän majesteettinne sanonut niin?"

"Kyllä, mutta huomautan teille vieläkin, monsieur, että sanani olivat tarkoitettuja vain kuninkaan kuuluviin."

"Ja te saatte nähdä, sire, kuinka onnellista oli, että ne tulivat hänen muskettiluutnanttinsakin korviin. Tämä teidän majesteetillenne niin kiusallinen mies oli luullakseni kenraali Monk; olenko oikein kuullut hänen nimensä, sire?"

"Olette kyllä, monsieur; mutta vielä kerran -- mitä hyötyä on näistä kysymyksistä?"

"Ka, minä tiedän kyllä, sire, että hovisääntö kieltää kyselemästä kuninkaalta, mutia toivottavasti teidän majesteettinne antaa minulle piankin anteeksi säädyttömyyteni. Teidän majesteettinne lisäsi silloin, että jos te kuitenkin saisitte vain tavata ja puhutella häntä, nähdä hänet kasvoista kasvoihin niin te joko väkipakolla tai suostuttelulla suoriutuisitte tuosta esteestä, ainoasta vakavasta, ylipääsemättömästä ja todellisesta, mitä eteenne saattoi tulla."

"Kaikki tuo on totta, monsieur; kohtaloni, tulevaisuuteni, mitättömyyteni tai loistoni riippuu siitä miehestä. Mutta minkä päätelmän tahdotte tehdä siitä?"

"Vain sen, että jos kenraali Monk on teille noin haitallinen, olisi hänet joko poistettava teidän majesteettinne tieltä tai tehtävä liittolaiseksenne."

"Monsieur, kuningas, jolla ei ole armeijaa eikä rahaa, -- kun kerran olette kuullut keskusteluni serkkuni kanssa, -- ei voi saada mitään aikaan sellaista miestä kuin Monkia vastaan."

"Sen kyllä tiedän olleen mielipiteenänne, sire, mutta onneksi en minä ajatellut samoin."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän majesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla."

"Kuinka! Mitä sanottekaan? Mitä olette tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän majesteettinne vastuksiksi tullutta miestä."

"Englantiin?"

"Aivan, sire."

"Te läksitte Englantiin ottamaan kiinni Monkia?"

"Teinkö siinä ehkä pahoin?"

"Te olette totisesti järjiltänne, monsieur!"

"En vähääkään, sire."

"Ja saitteko hänet muka vangiksi?"

"Sain kun sainkin, sire."

"Missä?"

"Leirissään."

Kuningas hypähti kärsimättömänä ja kohautti olkapäitään.

"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä", lisäsi d'Artagnan yksinkertaisesti, "tuon hänet nyt teidän majesteetillenne."

"Te tuotte hänet minulle!" huudahti kuningas melkein suutuksissaan näennäisestä ilvehtimisestä.

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan tyynesti, "tuon hänet nyt teille. Hän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty hengitysreikiä."

"Hyvä Jumala!"

"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa hän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän majesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?"

"Oi, hyvä Jumala!" hoki Kaarlo; "hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua arvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja nerokkaan tempun? Mahdotonta!

"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?" kysyi d'Artagnan ja avasi sen samassa.

Kuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja pitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt hänet tuodaan teidän majesteetillenne."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

29

Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.

Kuningas ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään; hän katseli milloin muskettisoturin myhäileviä kasvoja, milloin pimeätä ikkunaa, joka oli avattu yöhön. Mutta ennen kun hän oli ehtinyt selvittää ajatuksiaan, kantoi kuusi d'Artagnanin miestä -- kaksi oli jäänyt vartioimaan venettä -- taloon sen pitkänlaisen esineen, joka tällähaavaa sisälsi Englannin kohtalon. Parry otti sen vastaan.

D'Artagnan oli Calaisissa valmistuttanut jonkunlaisen ruumisarkun, jossa mies mahtui juuri mukavasti kääntymään. Pohja ja kyljet oli siististi sisustettu kylläkin pehmeäksi vuoteeksi, jotta aluksen vaarumisen ei tarvinnut tuntua tukalalta tässä omituisessa häkissä. Hengitysreiät, joista d'Artagnan oli maininnut kuninkaalle, oli näverretty kypärinsilmikkoa muistuttavaan liikkuvaan laudanpalaan, joka sijaitsi miehen kasvojen korkeudella. Vähäisimmänkin kirkaisun saattoi sillä tukehduttaa äkkiä painamalla sulkunastaa, ja tarpeen tullen itse kirkujankin.

Muskettisoturi tunsi niin hyvin miehistönsä ja vankinsa että hän koko matkalla pelkäsi kahta mahdollisuutta. Ensiksikin kenraali saattoi katsoa kuoleman mieluisammaksi kuin tämän kummallisen orjuuden ja hiljaisuuteen alistumatta toimittaa itsensä tukehdutetuksi. Toisekseen sopi ajatella, että vartijat lankeisivat vangin tarjousten kiusaukseen ja työntäisivät Monkin sijalle arkkuun päällikkönsä.

Sentähden olikin d'Artagnan viettänyt kaksi vuorokautta arkun vieressä yksinään kenraalin kaitsijana, jollaikaa hän turhaan tyrkytti tälle viiniä ja ravintoa sekä yritti alituiseen rauhoitella vankia sen kohtalon suhteen, joka oli tämän oudon pidätyksen jatkona. Kaksi pöydälle asetettua pistoolia ja paljastettu miekka olivat d'Artagnanin turvana ulkonaiselta häiritsemiseltä.

Vihdoin Scheveningeniin päästyään hän tiesi saavansa olla aivan huoletta. Hänen miehensä eivät millään muotoa tahtoneet sotkeutua vähäisimpäänkään rettelöön viranomaisten kanssa. Hän oli sitäpaitsi erityisesti kiinnittänyt puoleensa sen heistä, joka tavallaan toimi hänen luutnanttinaan ja jota olemme jo kuulleet puhuteltavan Mennevilleksi. Tämä oli muita lahjakkaampi ja pani alttiiksi enemmän, syystä että hän oli tunnollisempi. Hän toivoi luovansa itselleen tulevaisuuden d'Artagnanin palveluksessa ja olisi niin ollen mieluummin antanut hakata itsensä kappaleiksi kuin rikkonut päällikkönsä määräyksiä. Maihin noustessaan olikin d'Artagnan hänen hoivaansa uskonut arkun ja kenraalin hengityslaitteen. Kolme vihellystä kuullessaan piti Mennevillen toimittaa kuusi miestä kantamaan arkkua taloon, on jo mainittu, että luutnantti noudatti ohjetta säntilleen. Arkun siten tultua viimeiseen määräpaikkaansa d'Artagnan ystävällisesti hymyillen lähetti miehensä takaisin ja sanoi heille:

"Hyvät herrat, te olette tehneet suuren palveluksen hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle, joka nousee Englannin valtaistuimelle kuuden viikon kuluessa. Palkkionne korotetaan kaksinkertaiseksi; palatkaa nyt veneelle odottamaan minua."

Miehet poistuivat ilmaisten iloaan niin kovalla remulla, että äkäinen koirakin pelästyi.

D'Artagnan oli nostattanut arkun kuninkaan etuhuoneeseen. Hän sulki nyt huolellisesti huoneen ovet, avasi arkun ja haastoi kenraalille:

"Herra kenraali, minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi. Tiedän hyvin, että käyttäytymiseni ei ole ollut teidän arvoistanne miestä kohtaan soveliasta, mutta minulle oli tähdellistä, että piditte minua laivurina. Ja Englanti muuten on kovin epämukava maa kuljetuspuuhille. Toivon senvuoksi, että otatte huomioon kaiken tämän. Mutta nyt, herra kenraali", jatkoi d'Artagnan, "olette vapaa nousemaan ja liikkumaan."

Samassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu käsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään maltillisena odottaen kuolemaansa.

D'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: "Sire, tässä näette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän palvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk", hän lisäsi vankiin kääntyen, "seisotte nyt hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n, Ison-Britannian hallitsijan edessä."

Monk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen ja vastasi:

"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes ketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II:n nimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt luonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin siihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, -- juonen suunnittelijalle", kuninkaaseen kääntyen, "ja toimeenpanijalle", hän lisäsi d'Artagnanille. "Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen tappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani tai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan sanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut."

Näissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan lannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka oivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen äänenpainosta.

"On selvä tosi", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, "että kenraali on lujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut maistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun teidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä käteni, kuten Pilatus sanoi."

Monk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja käsivarret rinnalla ristissä.

D'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. "Te ymmärrätte kyllä", hän sanoi, "että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista puhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen majesteettinsa tahtoi neuvotella kanssanne, te kieltäysitte keskustelusta. Minkätähden nyt, jouduttuanne kuninkaan eteen vieraan tahdon toimittamana, pakottaisitte meidät ankariin keinoihin, joita minä pidän turhina ja järjettöminä? Puhukaa toki, lempo soikoon, vaikkapa vain kieltäytyäksenne!"

Monk ei avannut huuliaan eikä kääntänyt syrjään katsettansa; hän siveli viiksiään, synkän sävynsä ilmaistessa, että asiat olivat menossa pilalle.

Kaarle II oli sillaikaa vaipunut syviin mietteisiin. Ensi kertaa hän näki edessään Monkin, -- miehen, jota hän oli hartaasti halunnut puhuteltavakseen, ja se erityinen silmäys, jonka Jumala on suonut kotkille ja kuninkaille, oli jo nähnyt sotapäällikön sydämeen.

Hän havaitsi siis Monkin vakaasti päättäneen ennemmin kuolla kuin puhua, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää noin huomattavan miehen menettelyksi hänen paraikaa tietenkin tuntiessaan itsensä julmasti häväistyksi. Kaarle II teki senvuoksi hetimiten tuollaisen päätöksen, jolla tavallinen ihminen panee alttiiksi henkensä, sotapäällikkö maineensa ja kuningas valtakuntansa.

"Monsieur", hän virkkoi Monkille, "olette eräissä kohdin aivan oikeassa. En siis pyydäkään teitä vastaamaan minulle, vaan ainoastaan kuulemaan minua."

Syntyi kotvasen äänettömyys, kuninkaan katsellessa Monkia, joka seisoi järkähtämättömänä.

"Lausuitte minulle äsken surettavan soimauksen, monsieur", jatkoi sitten kuningas. "Sanoitte lähettini tulleen Newcastleen virittämään teille sadinta, jollainen menettely sivumennen sanoen on aivan vierasta herra d'Artagnanille tässä, -- ja häntä kohtaan olen ennen kaikkea velvollinen vilpittömään kiitollisuuteen hänen jalomielisen, sankarillisen kiintymyksensä johdosta."

D'Artagnan kumarsi kunnioittavasti. Monk ei silmää räpäyttänyt.

"Sillä herra d'Artagnan, -- ja ottakaa huomioon, herra Monk, että minä en huomauta tästä omaksi puolustautumisekseni, -- herra d'Artagnan", pitkitti kuningas, "läksi Englantiin omasta aloitteestaan, ilman voitonpyyntiä, käskemättömänä, toiveitta, oikeana aatelismiehenä vain tehdäkseen onnettomalle kuninkaalle palveluksen ja lisätäkseen uuden urotyön siihen loistavaan kunnostautumisten sarjaan, jota hänen koko elämänsä on ollut."

D'Artagnan punehtui hiukan ja yskäisi säilyttääkseen malttinsa. Monk ei hievahtanutkaan.

"Te ette usko sanojani, herra Monk?" jatkoi kuningas. "Sen kyllä käsitän: tuollaiset kiintymyksen näytteet ovat niin harvinaisia, että niiden todellisuus voi tuntua aina epäiltävältä."

"Herra Monk hairahtuisi suuresti, jos hän ei uskoisi teitä, sire", huudahti d'Artagnan, "sillä teidän majesteettinne esitys vastaa täsmällistä totuutta, vieläpä niinkin, että lähtöni omin päin kenraalin luo alkaa nyt näyttää yritykseltä, joka ei vastaa toiveitannekaan. Totisesti joudun masennuksiin, jos olen sekaantunut vain pilaamaan asemaa."

"Herra d'Artagnan", vastasi kuningas lämpimästi tarttuen muskettisoturin käteen, "uskokaa minua, te olette toimittanut minut suurempaan kiitollisuudenvelkaan kuin jos olisitte saanut asiani onnelliseen päätökseen, sillä te olette ilmennyt minulle tuntemattomaksi ystäväksi, jota tiedän pitää arvossa koko ikäni!"

Ja kuningas puristi sydämellisesti hänen kättään.

"Samalla olette tutustuttanut minut viholliseen, jota tästälähtein kykenen arvostelemaan oikein", hän lisäsi tervehtien Monkia.

Puritaanin silmistä leimahti salama, mutta vain se ainoa, ja hänen kasvonsa, jotka olivat hetkiseksi kirkastuneet tästä välähdyksestä, saivat jälleen synkän järkkymättömyytensä.

"Voinkin senvuoksi sanoa teille, mitä on tapahtunut, herra d'Artagnan", jatkoi Kaarle. "Kreivi de la Fère, jonka luullakseni tunnette, oli matkustanut Newcastleen..."

"Atos!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, se lienee hänen soturinimensä. Kreivi de la Fère oli siis lähtenyt Newcastleen, ja hän kenties parhaillaan yritti suostuttaa kenraalia johonkin neuvotteluun minun tai puolueeni kanssa, kun te nähtävästi väkivaltaisella tavalla keskeytitte kaiken sovittelun."

"Mordioux!" ällistyi d'Artagnan; "se olikin luultavasti hän, joka ilmestyi leiriin samana iltana kun minä saavuin kalastajineni..."

Monkin silmäkulmien keveä rypistys osoitti d'Artagnanille, että hän oli arvannut oikein.

"Niin, niin", mutisi hän, "olin tosiaan tuntevinanikin hänet vartalostaan, ja äänessä oli jotakin tuttua. Minua epäkelpoa! Voi, sire, antakaa minulle anteeksi! Ja minä kun luulin ratkaisseeni aseman mitä parhaiten!"

"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur", vastasi kuningas, "ellei kenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan viritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne; siitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt aateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen teille, herra d'Artagnan."

"Kuuntelen polvillani, sire."

"Olettehan kiintynyt puolelleni?"

"Sen on teidän majesteettinne nähnyt. Liiaksikin!"

"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan takuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa meidän kanssamme, herra d'Artagnan."

Jokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II astui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa tietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas merituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä askelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen hiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua lepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään, pää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin ja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.

"Missä on alus, jolla tulitte tänne, monsieur?" kysyi Kaarle muskettisoturilta.

"Tuolla, sire, missä tuli pilkottaa, -- seitsemän miestä ja luutnanttini odottavat minua siellä veneen luona."

"Niin, vene on vedetty hietikolle, ja näenkin sen; mutta ette kaiketi ole tuommoisella purrella tulleet Newcastlesta?"

"Emme tosiaankaan, sire; minulla on vuokrattuna jaala, joka on ankkurissa kanuunankantaman päässä hietikolta. Sillä me saavuimme ulapan yli."

"Herra kenraali", virkkoi kuningas Monkille, "te olette vapaa."

Niin lujatahtoinen kuin Monk olikin, ei hän saanut pidätetyksi huudahdusta. Kuningas nyökkäsi vahvistukseksi ja jatkoi:

"Herätämme erään täkäläisen kalastajan, joka vielä tänä yönä laskee aluksensa merelle ja vie teidät minne käskette. Herra d'Artagnan saa saattaa teidän korkea-arvoisuuttanne. Asetan herra d'Artagnanin teidän oikeamielisyytenne turviin, herra Monk."

Monk murahti kummastuneena, ja d'Artagnan huokasi raskaasti. Olematta mitään huomaavinansa kuningas koputti sisimmän kalastajamökin honkaiseen oveen.

"Laivuri Keyser!" hän huusi; "havahdu!"

"Kuka kutsuu?" kysyi kalastaja.

"Minä, Kaarle, kuningas."

"Ah, mylord", huudahti Keyser nousten täysissä pukeissa purjeesta, jossa hän oli maannut kuin riippumatossa, "miten voin palvella teitä?"

"Laivuri Keyser", sanoi Kaarle, "lähdet heti purjehtimaan. Tässä on matkustaja, joka vuokraa haaksesi. Sinulle maksetaan hyvin; palvele häntä hyvin."

Ja kuningas peräytyi muutamia askeleita, antaakseen Monkin puhella vapaasti kalastajan kanssa.

"Tahdon lähteä Englantiin", virkkoi Monk, joka osasi hollanninkieltä juuri sen verran, että kykeni selittämään asiansa.

"Hetikohta", vastasi laivuri; "ihan suoraa päätä, jos tahdotte."

"Mutta meneehän valmistuksiin aikaa?" kysyi Monk.

"Ei puolta tuntia, teidän armonne. Vanhin poikani on juuri selvittelemässä purjeita, kun olimme lähdössä kalastamaan kello kolmelta."

"No, onko asia sovittu?" tiedusti Kaarle lähestyen jälleen.

"On muun paitsi hinnan puolesta, sire", vastasi kalastaja.

"Se jää minun huolekseni", sanoi Kaarle; "tämä herra on ystäviäni."

Monk säpsähti ja katsoi Kaarleen.

"Hyvä, mylord!" vastasi Keyser.

Ja samassa kuultiin Keyserin vanhimman pojan löräyttävän häränsarvella rannalta.

"Lähtekäähän siis, hyvät herrat", virkkoi kuningas.

"Sire", vastasi d'Artagnan, "suvaitseeko teidän majesteettinne suoda minulle pari minuuttia aikaa? Olen palkannut miehistön; nyt lähden matkalle ilman väkeäni, ja minun on ilmoitettava heille siitä."

"Viheltäkää heille", neuvoi Kaarle hymyillen.

D'Artagnan vihelsi tosiaankin, samalla kun laivuri Keyser vastasi pojalleen, ja neljä Mennevillen johtamaa miestä riensi paikalle.

"Tässä toki kunnollinen suoritus tilillenne", sanoi d'Artagnan luovuttaen heille massin, joka sisälsi puolikolmattatuhatta livreä kullassa. "Lähtekää nyt odottamaan minua Calaisissa, missä tiedätte paikan."

D'Artagnanilta pääsi syvä huokaus, hänen laskiessaan kukkaron Mennevillen käteen.

"Mitä! Jätättekö meidät?" huudahtivat miehet.

"Vähäksi aikaa", vastasi d'Artagnan, "tai ken tietääkään, kuinka pitkäksi? Mutta näillä viidelläkolmattasadalla livrellä ennen saamanne samansuuruisen erän lisänä tulen jo maksaneeksikin teille alkuperäisen sopimuksen mukaan. Erotkaamme siis, toverit."

"Entä alus?"

"Älkää siitä huolehtiko."

"Tavaramme ovat jaalassa."

"Käykää noutamassa ne ja laittautukaa sitten oitis taipaleelle."

"Kyllä, kapteeni."

D'Artagnan palasi Monkin luo ja sanoi hänelle:

"Odotan määräyksiänne, monsieur, sillä me lähdemme nyi liikkeelle yhdessä, ellei seurani ole teille liian vastenmielinen."

"Päin vastoin, monsieur", virkahti Monk.

"Kas niin, hyvät herrat, haakseen!" huusi Keyserin poika.

Kaarle tervehti kenraalia ylevästi ja arvokkaasti, sanoen samalla:

"Te annatte minulle kyllä anteeksi kokemanne vastoinkäymisen ja väkivallan, kun joudutte varmuuteen siitä, että minä en niitä aiheuttanut."

Monk kumarsi syvään, vastaamatta mitään. Kaarle puolestaan vältti virkkamasta ainoatakaan sanaa yksityisesti d'Artagnanille, mutta kaikkien kuullen hän lopuksi lausui tälle:

"Kiitän teitä vielä kerran, herra chevalier, -- kiitos palveluistanne! Ne kyllä palkitsee teille taivas, joka toivoakseni antaa minun yksin kokea vastukset ja vaivat."

Monk seurasi kalastajaparia ja astui haakseen heidän kanssaan.

D'Artagnan asteli perässä jupisten: "Voi, Planchet-parka, pelkään pahasti, että rupesimme kannattamattomaan keinotteluun!"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

30

Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen täyteen arvoon.

Merellä ei Monk puhutellut d'Artagnania muutoin kuin mikäli kävi aivan välttämättömäksi. Niinpä ranskalaisen viivähtäessä saapumasta niukalle aterialle, joksi tarjottiin suolakalaa, laivakorppuja ja katajanmarjaviinaa, Monk saattoi kutsua häntä vain sanoilla:

"Pöytään, monsieur!"

D'Artagnan ei tästä harvapuheisuudesta saanut mitään suotuisaa ennettä lähetystoimensa tulokselle. Mutta kun hänellä nyt oli runsaasti aikaa, vaivasi hän alituiseen aivojansa aprikoimalla, miten Atos oli tullut tavanneeksi Kaarle II:n, kuinka he olivat suunnitelleet matkan Englantiin, kuinka hän oli lopuksi tullut Monkin leiriin, ja soturiparka nyhtäisi karvan viiksistään joka kerta kun hän ajatteli, että Atos oli epäilemättä ollut se aatelismies, joka kulki Monkin mukana juuri ennen kuin tämä yön turvissa siepattiin kiinni.

Purjehdusta oli kestänyt kaksi vuorokautta, kun laivuri Keyser läheni sitä paikkaa, missä Monk, joka oli matkalla antanut kaikki määräykset, oli käskenyt poiketa maihin. Tienoo oli juuri sen pikku joen suulla, jonka läheisyydessä Atos asui.

Oli tulossa ilta; hehkutettuna teräskilpenä säihkyvä aurinko painoi jo kiekkonsa alareunan meren sinijuovan alle. Haaksi oli vielä purjehtimassa ylös virtaa, joka tällä kohdalla oli jokseenkin leveä, kun Monk kärsimättömänä käski laskea alas veneen, jolla hänet sitten d'Artagnanin keralla soudettiin kaislaiselle liejurannalle.

Kuuliaisuuteen alistunut d'Artagnan seurasi Monkia ihan kuin kahlittu karhu herraansa, mutta hänkin tunsi asemansa kovin nöyryyttäväksi ja nurkui itsekseen, että kuninkaitten palvelus oli raskasta, parhaittenkin.

Kenraali harppaili pitkin askelin. Olisi voinut luulla, että hän ei ollut vielä oikein varma siitä, polkiko hän kotoista maaperää. Näkyi jo selvästi muutamia merimiesten ja kalastajien majoja hajallaan pitkin tämän vaatimattoman sataman laitaa, kun d'Artagnan äkkiä huudahti:

"Kas Herra armahtakoon, tuollahan on rakennus tulessa!"

Monk kohotti katseensa. Edessäpäin oli tosiaan valkea päässyt valloilleen eräässä talossa, alkaneena seinustalta pienestä vajasta ja juuri levinneenä päärakennuksen kattoon. Raikas iltatuuli antoi vauhtia tulipalolle.

Molemmat matkalaiset jouduttivat askeleitaan, kuulivat äänekkäitä huutoja ja näkivät lähemmäksi päästessään sotamiesten viuhtovan aseillaan ja puivan nyrkkiään palavaa rakennusta kohti. Tämä uhkailu varmaankin oli saanut heidät laiminlyömään merkkien vaihdon haaksen kanssa.

Monk pysähtyi äkkiä hetkiseksi ja lausui nyt ensi kertaa ajatuksensa ääneen.

"Kas", hän virkahti, "eiväthän ne kenties olekaan minun sotamiehiäni, vaan Lambertin!"

Nämä sanat ilmaisivat yhdellä kertaa tuskaa, huolestusta ja nuhdetta, jonka d'Artagnan hyvin tajusi. Olihan Lambert kenraalin poissaollessa tosiaan voinut ryhtyä taisteluun, lyödä hajalle parlamentin joukot ja asettua väkineen Monkin armeijan sijalle, joka nyt oli ollut varminta tukeaan vailla. Tämän epätietoisuuden tarttuessa Monkista d'Artagnaniinkin järkeili jälkimmäinen itsekseen:

"Kahdesta mahdollisuudesta on jompikumpi toteutunut: jos Monk on arvannut oikein, niin täällä päin on nyt vain lambertilaisia, vihollisia, jotka suovat minulle erinomaisen suosiollisen vastaanoton, kun he saavat kiittää minua voitostaan; muussa tapauksessa on kaikki ennallaan, ja Monk tulee niin hyvilleen leirinsä löytymisestä vanhalta paikaltaan, että hän ei voi kostaakseen kääntyä kovinkaan yrmeäksi minua kohtaan."

Hänen siten ajatellessaan matkalaiset etenivät jälleen ja joutuivat pian kalastajaryhmään, joka karvain mielin katseli tulipaloa, muttei sotamiesten uhkauksien peloittamana uskaltanut virkkaa mitään. Monk puhutteli erästä.

"Mitä onkaan tekeillä?" hän kysyi.

"Tuossa talossa asui joku muukalainen, joka tuntui sotamiehistä epäiltävältä, sir", kertoi mies, tuntematta upseeria sen väljän viitan alta, johon Monk oli kääriytynyt. "He tahtoivat sentähden tunkeutua hänen asuntoonsa, muka viedäkseen hänet leiriin, mutta lukumäärästä säikähtymättä hän uhkasi kuolemalla ensimmäistä, joka yrittäisi astua kynnyksen yli, ja kun eräs kuitenkin teki yrityksen, kaatui hän ranskalaisen pistoolinlaukauksesta."

"Ahaa, hän on ranskalainen?" tokaisi d'Artagnan kämmeniänsä hykertäen. "Hyvä!"

"Hyväkö se on?" toisti kalastaja.

"Ei, tarkoitin sanoa: jatkakaa; kieleni petti."

"No, toiset raivostuivat siitä kuin jalopeurat. He ampuivat hyvinkin sata musketinlaukausta taloon, mutta ranskalainen seisoi muurin suojassa, ja aina kun joku tahtoi hyökätä sisälle ovesta, sai hän vastaansa laukauksen lakeijalta, joka tähtääkin tarkkaan. Ikkunaa uhattaessa oli taasen herran pistooli valmiina. Laskekaa itse, maassa viruu seitsemän miestä."

"Ah, uljas maanmieheni!" huudahti d'Artagnan; "odotahan vain, minä tulen heti luoksesi, ja kyllä me sen joukkion löylytämme!"

"Hetkinen vielä, monsieur", sanoi Monk.

"Pitkäkin?"

"Vain tehdäkseni yhden kysymyksen."

Sitten hän kääntyi jälleen kalastajaan päin.

"Ystäväiseni", hän tiedusti, kykenemättä kaikella malttavaisuudellaankaan salaamaan liikutustansa, "sanohan, kenen sotamiehiä nuo ovatkaan?"

"Kenenkäs muun ne voisivat olla kuin sen hirmuisen Monkin?"

"Täällä ei siis ole tapahtunut mitään taistelua?"

"Vielä mitä! Ei kannattaisi, Lambertin armeija kutistuu kokoon kuin lumi huhtikuussa. Kaikki siirtyvät Monkin puolelle, upseerit ja sotamiehet. Viikon kuluttua ei Lambertilla ole enää viittäkymmentä miestä jäljellä."

Kalastajan keskeytti uusi taloon tähdättyjen muskettien yhteislaukaus ja sen vastaukseksi pamahtanut pistooli, joka kaatoi rohkeimman ahdistajan. Sotamiesten raivo nousi huippuunsa.

Tuli levisi yhä, ja talon harjalta hulmusi liekkejä savupilvessä. D'Artagnan ei enää saanut hillityksi itseään. "Mordioux!" sanoi hän Monkille ja antoi karsaan silmäyksen saattaa sanojaan; "te olette kenraali ja sallitte sotamiestenne polttaa taloja ja murhata ihmisiä! Ja te katselette sitä levollisesti, lämmitellen käsiänne murhapolton loimussa! Hitto, te ette ole ihminen!"

"Malttia vain, monsieur, malttia!" virkkoi Monk myhäillen.

"Malttia, kunnes tuo urhoollinen aatelismies on paistunut, niinkö?"

Ja d'Artagnan syöksähti eteenpäin.

"Jääkää, monsieur!" sanoi Monk käskevästi.

Hän astui taloa kohti. Samassa sitä lähestyi upseeri ja huusi piiritetylle:

"Talo palaa, tunnin kuluttua olet hiiltynyt! Vielä on aikaa; jos tahdot sanoa meille, mitä tiedät kenraali Monkista, niin saat pitää henkesi. Vastaa, tai kautta pyhän Patrikin..."

Piiritetty pysyi vaiti; varmaankin hän panosti jälleen pistooliaan.

"On menty kutsumaan lisäväkeä", jatkoi upseeri; "neljännestunnin kuluttua tämä talo on sadan miehen saarroksessa."

"Ennen kuin vastaan on kaikkien poistuttava", ilmoitti nyt ranskalainen ehdoksi. "Tahdon vapaasti lähteä täältä ja mennä leiriin yksin tai muutoin saada surmani täällä."

"Tuhannen tulimaista!" karjaisi d'Artagnan; "sehän on Atoksen ääni! Voi, teitä ruojia!"

Ja d'Artagnanin miekka välähti esille huotrasta.

Monk pidätti hänet ja seisahtui itsekin; sitten hän kysyi kaikuvalla äänellä:

"Hei, mitä täällä tehdään, Digby? Miksi annetaan talon palaa? Mitä siinä huudellaan?"

"Kenraali!" kirkaisi Digby laskien miekkansa alas.

"Kenraali!" hokivat sotamiehet.

"No, mitä hämmästelette?" virkahti Monk rauhallisesti.

Hiljaisuuden palattua hän aloitti jälleen:

"No niin, kuka on sytyttänyt tulipalon?"

Sotamiehet painoivat päänsä alas.

"Mitä! Minä kysyn enkä saa vastausta!" sanoi Monk. "Minä nuhtelen, ja vikaa ei korjata! Tuli näkyy riehuvan vieläkin?"

Kaikki kaksikymmentä ryntäsivät heti noutamaan sankoja, ruukkuja ja tynnyreitä, sammuttaen sitten tulipalon yhtä innokkaasti kuin vastikään olivat sen sytyttäneet. Mutta ennen kaikkea oli d'Artagnan jo nostanut tikapuut seinää vasten, huutaen:

"Atos, minä täällä olen, minä, d'Artagnan. Älä minua ammu, veikkonen!"

Ja parin minuutin kuluttua hän sulki kreivin syliinsä.

Tällävälin Grimaud ainiaan rauhallisena hajoitti pohjakerran sulkuvarustukset, avasi oven ja astahti kynnykselle säveästi käsivarret rinnalla ristissä. D'Artagnanin äänen kuullessaan oli hän kuitenkin huudahtanut kummastuksesta.

Tulen sammuttua sotamiehet keräysivät hämmentyneinä päällikkönsä luo, Digby etummaisena.

"Antakaahan anteeksi, kenraali", pyysi adjutantti. "Mitä olemme tehneet, se johtui kiintymyksestämme teidän korkea-arvoisuuteenne, jonka luulimme joutuneen hukkaan!

"Olette järjiltänne. Hukkaantuuko minunlaiseni mies! Eikö minulle kenties ole sallittua harkintani mukaan poistua ilmoitusta tekemättä? Pidättekö minua Cityn porvarin asemassa? Ja onko pelkästään epäluulon perusteella ryhdyttävä piirittämään aatelismiestä, ystävääni ja vierastani -- ahdistamaan häntä, uhkaamaan kuolemalla? Ja mitä epäluuloa tässä saattoikaan syntyä? Kuolema ja kadotus! minun pitäisi ammuttaa kaikki, jotka urhea aatelismies on jättänyt tänne henkiin!"

"Kenraali", huomautti Digby surkeasti, "meitä oli kahdeksankolmatta, ja kahdeksan makaa maassa kylminä."

"Oikeutan kreivi de la Fèren lisäämään loput kaksikymmentä samaan lukuun", sanoi Monk.

Ja hän ojensi kätensä Atokselle.

"Takaisin leiriin!" käski hän sitten. "Herra Digby, te saatte kuukauden arestia."

"Kenraali..."

"Se opettaa teidät pidättymään toimimasta ilman minun määräyksiäni."

"Minulla oli alipäällikön määräys, kenraali."

"Alipäällikön valtuudet eivät ulotu sellaisten määräysten antamiseen, ja hän meneekin teidän sijastanne arestiin, jos hän on tosiaan käskenyt teidän polttaa asuntoonsa tämän aatelismiehen."

"Sitä hän ei käskenyt, kenraali; minulla oli vain määräyksenä tuoda hänet leiriin, mutta herra kreivi ei suostunut tulemaan."

"En tahtonut jättää asuntoani ryöstettäväksi", huomautti Atos luoden merkitsevän silmäyksen Monkiin.

"Siinä teitte oikein. Leiriin nyt, sanon teille!"

Sotamiehet poistuivat allapäin.

"Nyt rauhaan jäätyämme", virkkoi Monk Atokselle, "sanokaahan minulle, monsieur, minkätähden pysyttelitte itsepintaisesti täällä, kun teillä oli haaksenne..."

"Odotin teitä", vastasi Atos. "Teidän korkea-arvoisuutennehan vahvisti uuden kohtauksemme tapahtuvaksi viikon kuluessa?"

D'Artagnanin kaunopuheisesta katseesta näki Monk, että näillä kahdella niin urhoollisella ja kunniallisella miehellä ei ollut mitään salaista yhteistoimintaa hänen vangitsemisessaan. Mutta sen hän jo tiesikin.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "te olitte aivan oikeassa. Suvaitkaa nyt jättää minut hetkiseksi puhelemaan kreivi de la Fèren kanssa."

D'Artagnan käytti lomaansa käydäkseen tervehtimässä Grimaudia.

Monk pyysi, että Atos veisi hänet asumaansa kamariin. Huone oli vielä täynnä savua ja pirstaleita. Runsaasti viisikymmentä luotia oli ikkunasta tulleina uponnut seiniin. Pöydällä olivat kirjoitusneuvot säilyneet. Monk otti kynän ja kyhäsi paperille yhden ainoan rivin, kirjoitti alle nimensä, käänsi kokoon lappusen, sulki kirjeen kantasormuksensa sinetillä ja ojensi lähetyksen Atokselle sanoen:

"Monsieur, olkaa hyvä ja viekää tämä kirje kuningas Kaarle II:lle. Lähtekää heti, jollei mikään pidätä teitä enää täällä."

"Mutta nassakat?" muistutti Atos.

"Kalastajat, jotka toivat minut tänne, auttakoot teitä kuljettamaan ne alukseen. Matkustakaa jo tunnin kuluessa, jos se käy päinsä."

"Kyllä, kenraali", vastasi Atos.

"Herra d'Artagnan!" huusi Monk ikkunasta.

D'Artagnan kiirehti huoneeseen.

"Syleilkää ystäväänne ja sanokaa hänelle hyvästi, monsieur, sillä hän palaa Hollantiin."

"Hollantiin!" huudahti d'Artagnan; "entä minä sitten?"

"Te olette vapaa saattamaan häntä, monsieur, mutta pyydän teitä jäämään", sanoi Monk. "Kieltäydyttekö?"

"Oh, en, kenraali, -- olen käskettävissänne."

D'Artagnan syleili Atosta ja ehti lausua hänelle vain hyvästelynsä. Monk piti silmällä ystävyksiä. Sitten hän itse huolehti lähtövalmistuksista, nassakkain siirtämisestä alukseen ja Atoksen pääsemisestä liikkeelle; lopuksi hän pisti kätensä hämmästelevän ja kiihtyneen d'Artagnanin kainaloon ja vei hänet mukanaan Newcastlea kohti. Siinä Monkin käsikynkässä kävellessään d'Artagnan tuumi itsekseen:

"Kas, kas, hyvä! Minusta näyttää, että toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet ovat jälleen nousemassa."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

31

Monk selittää kantansa.

Vaikka d'Artagnan päättelikin nyt päässeensä paremman menestyksen tolalle, ei hän kuitenkaan oikein selvästi käsittänyt asemaansa. Hänelle tuotti vakavaa miettimistä Atoksen matka Englantiin, kuninkaan liittoutuminen Atoksen kanssa, ja kreivi de la Fèren hankkeiden omituinen kietoutuminen hänen omiin aikeisiinsa. Parasta oli odottaa asiain kehitystä. Oli jo tullut tehdyksi ajattelematon yritys, ja vaikka d'Artagnan olikin onnistunut suunnitelmansa mukaan, ei hän ollut kuitenkaan saavuttanut mitään etuja menestymisestään. Koska nyt se kaikki oli mennyt myttyyn, ei toimettomuudesta ollut mitään haittaakaan.

D'Artagnan saattoi Monkia leiriin. Kenraalin paluu oli tehnyt suurenmoisen vaikutuksen, sillä hänen oli luultu jääneen tietymättömiin. Mutta Monk näytti ankaralla katsannollaan ja jäätävällä sävyllään tiedustavan touhuavilta upseereiltaan ja ihastuneilta sotamiehiltään tämän innostuksen aihetta. Ja hän sanoikin alipäällikölle, joka tuli häntä vastaan ja selitti hänelle, kuinka suurta levottomuutta hänen poissaolonsa oli herättänyt:

"Minkätähden? Onko minun tehtävä teille tiliä toimistani?"

"Mutta, teidän korkea-arvoisuutenne, paimenettomat lampaat voivat vapista..."

"Vapista!" vastasi Monk tyynellä ja voimakkaalla äänellään; "onpa siinäkin sana!... Hitto, sir, jos minun lampaillani ei ole hampaita ja kynsiä, niin heitänkin heidän paimentamisensa. Haa, te vapisitte, sir!"

"Teidän tähtenne, kenraali..."

"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä henkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla on kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen tyydyn."

Upseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä olemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän oli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian vähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos Monkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän olisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet auttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.

Kaiken aikaa muskettisoturimme ehtimiseen hoki itsekseen:

"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä! Sillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä varustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin vasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni arkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, -- minä pelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä härnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani kirstussa, että minä -- mordioux! -- survaisisin kunnon tikarin hänen kurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen ruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi vuorokautta homehduttanut!"

Ja d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä gascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä. Hän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan tutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa muutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan edullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi nyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa ja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa Lambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut leiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala olisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle huoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.

Heti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli edellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin upseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä kohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa tunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta mielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi käytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin Monk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä evätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko armeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi odottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä taisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli ennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa Tynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten mahtailevaa mitättömyyttä.

Muisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn runsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä; silmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka oli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja tuumittiin hiljakseen: "Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella puolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin väelle?" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta kuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat -- kuten kurikin -- välttämätön side jokaiselle määrätyssä tarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia, Lambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen suurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut lippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle kapina, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin joukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset kääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.

Monkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta putoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde, että nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja kolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta tuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan päivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää mihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin järkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa paluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen vahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.

Mutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan tavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla epämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän penikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta luuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät rivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä oikein.

D'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili ja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua Lontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän jonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.

Äkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi Lontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa. Kun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin syyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja selitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan, lopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle hallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä nojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana yhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen hurmiossa hurraten.

Lopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen hälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen hänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti Haagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.

"Hyvät herrat", sanoi Monk upseereilleen, "minä lähden nyt laillista kuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon minua!"

Raikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei voinut kuulla ilosta vavahtelematta.

"Hitto", virkkoi hän Monkille, "se on rohkeata, monsieur."

"Tulettehan mukaan, vai kuinka?" kysyi Monk.

"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte Atoksen myötä -- kreivi de la Fèren, tarkoitan... samana päivänä kun palasimme?"

"Teille minulla ei ole salaisuuksia", vastasi Monk. "Kirjoitin vain sanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua Doverissa.'"

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "nyt en enää sano, että se on rohkeata; sanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!"

"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä", arveli Monk. Se oli ainoa viittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

32

Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa majatalossaan.

Englannin kuningas saapui loistavassa kulkueessa Doveriin ja sitten Lontooseen. Hän oli kutsunut luokseen molemmat veljensä, hänellä oli mukanaan äitinsä ja sisarensa. Englanti oli ollut niin kauan jätettynä itsekseen eli mielivallan, keskinkertaisuuden ja järjettömyyden kaittavaksi, että kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat ihastuneelle juhlatuulelle Kaarle II:n paluusta hallitsijaksi, jonka englantilaiset kuitenkin tunsivat vain mestaamansa miehen pojaksi. Loppumattomat onnittelut ja kaikkialla tervehdykseksi kajahtelevat suosionhuudot saivatkin nuoren kuninkaan kumartumaan nuorempaan veljeensä Yorkin Jaakko-herttuaan päin ja virkkamaan hänen korvaansa:

"Totisesti, Jaakko, minusta tuntuu, että on ollut oma vikamme, kun olemme viipyneet niin kauan poissa maasta, missä meihin ollaan näin kiintyneitä."

Saattue oli mitä uhkein. Ihana sää suosi juhlapäivää. Kaarle oli saanut takaisin kaiken nuorekkuutensa, kaiken hyväntuulisuutensa; hän näytti kirkastuneelta, ja sydämet myhäilivät hänelle kuten aurinkokin.

Tässä hovilaisten ja ihailijain hälisevässä parvessa, joka ei ollenkaan näkynyt muistavan saattaneensa uuden kuninkaan isää Whitehallin mestauslavalle, seisoi muuan muskettisoturien luutnantin puvussa oleva mies, jonka ohuilla ja älykkäillä huulilla leikki alituinen hymyily, kun hän katseli milloin kansaa, joka luikkaili siunauksiaan, milloin ruhtinasta, joka tekeysi liikuttuneeksi ja tervehti olletikin naisia näiden heitellessä kukkavihkojaan hänen ratsunsa jalkoihin.

"Oiva ala sentään se kuninkaan virka!" tuumi tämä mies itsekseen mietiskelevälle päälle joutuneena ja aatoksiinsa niin syventyen, että hän pysähtyi keskelle tietä, antaen kulkueen lipua ohitseen. "Tuossa tosiaan loistelee ruhtinas kullassa ja kalleissa kivissä kuin Salomo ja kukitettuna kuin keväinen ruohikko; hän menee täysin käsin ammentamaan suunnattomasta aarrekirstusta, johon hänen vastikään peräti kapinallisina esiintyneet ja nyt aivan uskollisiksi palautuneet alamaisensa ovat hänelle koonneet pari vankkurillista kultaharkkoja. Hänelle viskellään kukkavihkoja niin että hän on hautautumaisillaan niiden röykkiöön, ja vielä kaksi kuukautta takaperin häntä olisi esiintyessään tervehditty samanlaisella luotisateella kuin nyt kukkaisryöpyllä. Ehdottomasti on syntyperällä merkitystä, moukkien uhalla, jotka eivät ole välittävinään moukiksi syntymisestään."

Juhlasaattue pitkitti yhä kulkuaan, ja kuninkaan mukana alkoivat suosionhuudot loitota palatsiin päin, mikä ei estänyt upseeriamme yhäti joutumasta alinomaa sysityksi.

"Hiisi vieköön", pitkitti järkeilijä, "tässä tunkeilee ihmispaljous, joka tahtoo survoa minut jalkoihinsa ja katsoo minut kovin halvaksi tai oikeastaan ihan mitättömäksi, koska he ovat englantilaisia ja minä ranskalainen. Jos kaikilta noilla ihmisiltä kysyttäisiin: 'Kuka on d'Artagnan?' niin he vastaisivat: Nescio vos. Mutta sanottakoonpa heille vain: 'Kas, tuossa menee kuningas, tuossa menee herra Monk', niin hepä yltyvät kiljumaan: 'Eläköön kuningas! Eläköön herra Monk!' kunnes läkähtyvät. Kuitenkin", hän jatkoi silmäillessään joukon tulvimista älykkäin ja toisinaan ylpeästi välähtelevin katsein, "harkitkaa hiukan, hyvät ihmiset, mitä Kaarle-kuninkaanne on tehnyt, mitä herra Monk on tehnyt, ja ajatelkaa sitten, mitä on saanut aikaan tämä köyhä tuntematon nimeltä d'Artagnan. Totta sentään on, että te ette sitä tiedä, koska hän on tuntematon, mikä tietenkin estää teitä siitä vertailusta. Mutta joutavia, eipä väliä! Se ei estä Kaarlea olemasta suuri kuningas, vaikka hän onkin värjötellyt kaksitoista vuotta maanpaossa, ja herra Monkia olemasta suuri päällikkö, vaikka hän onkin arkussa tehnyt matkan Hollantiin. Kun siis on selvä totuus, että toinen on suuri kuningas ja toinen suuri sotapäällikkö, niin: Hurrah for the king Charles II! Hurrah for the captain Monk!"

Hänen äänensä sekaantui tuhansien katselijain pauhinaan halliten sitä hetkisen, ja vielä paremmin esiintyäkseen uskollisena intoilijana hän kohotti hattunsa ilmaan. Joku tarttui käsivarteen sen parhaillaan viuhtoessa rajatonta kuningasmielisyyttä.

"Atos!" huudahti d'Artagnan. "Sinä täällä?" Ja ystävykset syleilivät toisiaan.

"Sinä täällä", jatkoi muskettisoturi, "etkä kuitenkaan esiinny kaikkien noiden hovilaisten seurueessa, kreiviseni? Mitä! Olet juhlan sankari etkä silti ratsasta palautetun majesteetin vasemmalla puolella niinkuin herra Monk kyllä komeilee oikealla! En totisesti laisinkaan ymmärrä sinun ja kuninkaan välejä, paitsi että hän on sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Aina naljailutuulella, hyvä d'Artagnan", sanoi Atos. "Etkö siis milloinkaan paranna itsestäsi tuota säädytöntä vikaa?"

"Mutta ethän ole mukana juhlakulkueessa?"

"En ole mukana syystä etten tahtonut."

"Ja mikset tahtonut?"

"Minä en ole mikään Ranskan kuninkaan asiamies, lähettiläs tai muu edustaja, ja minusta ei ole soveliasta muutoin näyttäytyä muun kuninkaan seurassa kuin sen, jonka Jumalani on antanut valtiaakseni."

"Hitto, näyttäysitpä hyvin likeisenä isä-kuninkaan seurassa!"

"Se oli toista, veikkonen: hän oli kulkemassa kuolemaan."

"Mutta se, mitä olet tehnyt tämän hyväksi..."

"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä karttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää tarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni, muuta en häneltä pyydä."

D'Artagnan huokasi.

"Mikä sinua vaivaa?" oudoksui Atos; "voisi luulin, että kuninkaan onnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet kuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen majesteettinsa hyväksi."

"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa hyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?" vastasi d'Artagnan purskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.

"Kyllä kuningas sen tietää, hyvä ystävä", vakuutti Atos.

"Vai tietää?" virkahti muskettisoturi katkerasti; "sitä en totta tosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen asioissaan."

"Mutta hän ei unohda, sen takaan, veikkonen."

"Tuon sanot vain lohduttaaksesi minua hiukan, Atos."

"Ja mistä?"

"Mordioux, kaikista kulungeistani! Olen syöksynyt häviöön, ystävä, häviöön tuon nuoren ruhtinaan toimittamiseksi takaisin valtaistuimelle, joka vastikään sivuutti meidät voikkoansa hypittäen."

"Kuningas ei tosin ole voinut kuulla, että sinä olet menettänyt omaisuutesi hänen tähtensä, mutta hän tietää saavansa kiittää sinua paljosta."

"Onko siitä minulle mitään etua, Atos, sanohan? Myönnän oikeuden ja kohtuuden nimessä, että sinä olet toiminut ylevästi. Mutta minä, joka näennäisesti olin aiheuttanut suunnitelmanne raukeamisen, olenkin todella toimittanut sen onnistumaan. Kuuntelehan vain päätelmääni: te ette kenties olisi suostuttelulla ja hyvillä sanoilla saaneet Monkia taivutelluksi, kun sitävastoin minä pitelin kunnon kenraalia niin kovakouraisesti, että ruhtinaasi sai tilaisuuden osoittautua jalomieliseksi; se jalomielisyys johtui Kaarlen mieleen minun onnellisesta erehdyksestäni, ja palkkioksi siitä näkee hän nyt Monkin palauttaneen hänet valtaistuimelle."

"Kaikki tuo on ilmeisesti totta, hyvä ystävä", myönsi Atos.

"No, niin selkeätä kuin se onkin, ei ole vähemmin totta, veikkonen, että nyt palaan -- herra Monkin suureen suosioon päässeenä kylläkin, aina olen hänen puhuessaan vain ny dear captain, vaikken olekaan hänen kultasensa enkä kapteeninsa, ja saaneena osakseni suurta arvonantoa kuninkaalta, joka nyt on kyllä jo unohtanut nimeni, -- ei ole vähemmin totta, kun sanon, että palaan kauniiseen isänmaahani niiden sotamiesten sätittäväksi, jotka pestasin suuren palkkion toiveisiin, kelpo Planchetin kirottavaksi, jolta hävitin tuntuvan osan hänen omaisuuttaan."

"Kuinka niin? Mitä lemmon tekemistä Planchetilla voi olla tässä jutussa?"

"Ka, on vain, ystäväiseni: herra Monk luulottelee kutsuneensa takaisin tuon loistelevan, hymyilevän ja palvotun kuninkaan, sinä kuvittelet tukeneesi häntä pääsemään näin pitkälle, minä usein uskon toimittaneeni hänet valtaan, kansa ajattelee voittaneensa hänet uudestaan valtiaaksensa, hän itse otaksuu toimineensa sillä tavoin, että sai valtaistuimensa jälleen, ja tuossa kaikessa ei ole rahtuakaan perää! Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, nosti takaisin valtaistuimelle ranskalainen maustekauppias, joka asuu Rue des Lombardsin varrella ja on nimeltään Planchet. Sellaista on maailman komeus! 'Turhuutta!' sanoo Saarnaaja; 'turhuutta, kaikki on turhuutta!'"

Atos ei voinut olla nauramatta ystävänsä omituiselle purkaukselle.

"Hyvä d'Artagnan", hän virkkoi sydämellisesti puristaen kumppaninsa kättä, "etkö muka olisikaan laajamietteisempi järkeilijä? Eikö sinulle enää tuota tyydytystä se tieto, että sait pelastetuksi henkeni, tuodessasi niin parahiksi paikalle Monkin, kun nuo kirotut parlamenttilaiset tahtoivat polttaa minut elävältä?"

"No, no", tuumi d'Artagnan, "sellaista paistamista olit hiukan ansainnutkin, kreiviseni."

"Miten? Siitäkö hyvästä, että pelastin Kaarle-kuninkaan miljoonan?"

"Minkä miljoonan?"

"Kas, se on totta, sinä et ole sitä koskaan tiennyt, veikkonen; mutta älä pahastu siitä minulle, sillä salaisuus ei ollut minun. Se sana Remember! jonka Kaarlo-kuningas viimeisekseen lausui mestauslavalla..."

"Ja joka merkitsee: muista?"

"Aivan, ja laajemmin se tarkoitti: Muista, että Newcastlen kellariholviin on haudattu miljoona, joka kuuluu pojalleni."

"Ahaa, kyllä ymmärrän! Mutta käsitän nyt myös sen ilkeän seikan, että aina kun hänen majesteettinsa Kaarle II ajattelee minua, hän sanoo itsekseen: 'Siinä mies, joka oli vähällä toimittaa kruununi menetetyksi. Onneksi olin ylevä, suurijärkinen!' Siten sanoo minusta ja itsestään se nuori herrasmies, joka nukkavieruun mustaan ihokkaaseen pukeueena tuli Bloisin linnaan hattu kädessään pyytämään minulta suosiollista pääsyä Ranskan kuninkaan puheille."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" sanoi Atos laskien kätensä muskettisoturin olalle; "nyt olet kohtuuton."

"Olen oikeassa."

"Sitä et voi väittää, sillä sinä et tiedä tulevaisuutta."

D'Artagnan tähysti ystäväänsä suoraan silmiin ja remahti nauruun.

"Toden totta, hyvä Atos", hän sanoi, "sinulla on verrattomia korulauselmia, jollaisia olen kuullut kardinaali Mazarinin suusta!"

Atos liikahti.

"Suo anteeksi", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, "jos pahastutan sinua. Mutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka sopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä! Mordioux, olen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin sellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä", lisäsi hän. "Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan rahastonhoitaja?"

"Kuinka niin?"

"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee rahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole penniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra Fouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia."

"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu", virkkoi Atos vuorostaan nauraen.

"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin, samettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin kipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa... Hei, Atos, muistatko, mitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La Rochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi vieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen tarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos, -- jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies hovissa?"

"Kautta kunniani, siitä en tiedä mitään", vastasi Atos yksinkertaisesti.

"Mitä kummaa! Et tiedä siitä mitään?"

"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme."

"Hän on siis unohtanut sinutkin, mordioux! Se sentään virkistää!"

"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!"

"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin puhutellut sinua, hyvä Atos?"

"Ei."

"Ja sinä et ole vimmoissasi?"

"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."

"Se on totta, -- urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän, mutta varsin kauniin kuoleman."

"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle, jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi, vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."

"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."

"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, -- kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! -- ja uhraus jää huomaamattomaksi. Eipä väliä, -- tahdotko toimittaa Planchetille hänen rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin, minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin, hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi: 'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"

"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa, mordioux, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen. Kaikki muut viat minulla kyllä on, God damn, kuten englantilainen sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."

"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö luokseni, hyvä ystävä?"

"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli d'Artagnan.

"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."

"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala päivä!"[25]

"Tulehan siis", kehoitti Atos.

He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena. Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi kalustettuina huoneina vieraille.

Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.

"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto, vuosisadalta se minusta tuntuu!"

"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni, veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa. Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul, rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla ja lempeillä silmillään!"

"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."

Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin, säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:

"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."

"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän jalosukuisuudellenne."

"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen. "Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"

Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.

"En", hän vastasi.

"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos, "ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."

"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"

"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.

"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä aika!"

Hän tervehti ja poistui.

"Kiitos!" tuumi d'Artagnan. "Suorita urotöitä, pane toimeen vallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai pronssiin, -- on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs, pronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen ravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä totisesti tuntenut hänet!"

Atos avasi kirjeen hymyhuulin.

"Kas", hän virkahti, "Parrylta."

"Vai niin!" vilkastui d'Artagnan; "luehan, veikkonen, lue, varmaan siinä on jotakin uutta."

Atos pudisti päätänsä ja luki:

'Herra kreivi!

Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja yhdentoista välillä.

Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne nöyrä ja kuuliainen palvelija

Parry.'

"Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."

"Luota vain, siihen on sinulla syytä", vastasi d'Artagnan.

"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta toveriani?"

"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan sinua linnaan, -- portille asti, tietysti, -- jaloittelukseni."

"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen majesteetilleen..."

"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen, niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain, veikkonen, -- saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää sinulle Monkin talon, -- kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."

Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota d'Artagnan teeskenteli.

Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.

Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät olisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen haastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa d'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi ilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi Atokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja huonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi ensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.

"Sinä muistanet, Atos", hän virkkoi, "d'Aubignén muistelmista sen kohdan, missä tuo harras palvelija, -- gascognelainen kuten minäkin, köyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, -- kertoo Henrik IV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra d'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin jälkeläiset tulekin sukuunsa!"

"Mitä nyt, d'Artagnan!" intti Atos; "Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä hupsuttelet, hyvä ystävä."

"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet täydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen poikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me? Gaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt itsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli pakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin lämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle II:lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja isoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?"

"D'Artagnan, hyvä ystävä", huudahti Atos, "olet kovin äkeissäsi Bourbonien kotkarodulle!"

"Ja koreimman edustajan unohdin... bearnelaisemme toisen lapsenlapsen, neljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun ei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun tuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan Monk-ystäväni talolle tulossa."

"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan surkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle kuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä, tuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat. Luynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet menestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat meidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa, veikkonen."

D'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille, missä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:

"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää takaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat, joiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin lanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta sinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan ovat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen."

Atos ei vastannut mitään.

"Odotahan siis silmänräpäys", jatkoi d'Artagnan, "niin tulen mukaasi. Tiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan hyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada nauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä... Malta hetkinen."

Ja d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija -- puolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa täytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, -- pysähdytti muskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:

"Pardon, mylord!"

"No, mitä nyt?" tuumi puhuteltu. "Antaako kenraalikin minulle lähdön?... Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua hylkimään!"

Nämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan, joka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta Atokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että d'Artagnan oli oikeassa.

Englantilainen näytti d'Artagnanille kirjettä.

"From the general", hän ilmoitti.

"Kas niin, siinäpä se, -- hyvästelypaperini", sanoi gascognelainen. "Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?"

"Sinun täytyy erehtyä", vakuutti Atos, "tai muutoin minä et tunne täällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun englantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn, jonka valossa oli helppo lukea.

"No, mitä nyt?" kysyi Atos nähdessään lukijan kasvoja sävyn muuttuvan.

"Kas, vilkaise itse", virkkoi muskettisoturi.

Atos otti paperin ja luki:

"Herra d'Artagnan, -- kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta, ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni. On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda."

Allekirjoituksena oli Monk.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

33

Kaarle-kuninkaan hovissa.

"No?" huudahti Atos lempeän nuhtelevasti, kun Monkin kirje oli luettu.

"Ka", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman häpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia, "tämä on kohteliaisuutta... joka ei tosin sido mihinkään... mutta kohteliaisuutta joka tapauksessa."

"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi", huomautti Atos.

"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä menneisyyttä", tuumi d'Artagnan, "mutta kyllä minulla tähän asti oli täysi syy sanoilleni."

"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen kirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen."

"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle, veikkonen, lähtekäämme!"

Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.

Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä, saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen koittavan.

"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen valtani."

Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.

"Hyvää iltaa, hyvät herrat!" sanoi hän. "Onko kenraali Monk täällä?"

"Tässä olen, sire", vastasi vanha sotapäällikkö.

Kaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.

"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."

Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:

"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien päällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja kolme jalkaa leveään kirstuun!"

"Veikkoseni", muistutti Atos, "monet paljon loistokkaammatkin suuruudet saavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!"

Samassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät syrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän raivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät kesken järkeilyn.

"Puhuitte minusta?" hän virkkoi hymyillen.

"Mylord", vastasi Atos, "puhuimme myöskin Jumalasta."

Monk meni miettiväiseksi, mutta sanoi sitten hilpeästi:

"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette, sillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo."

"Kello yhdeksän", vastasi Atos.

"Kello kymmenen", vastasi d'Artagnan.

"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen", esitti Monk ja viittasi molempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan tahtonut suostua.

Tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi lehterin keskikohdalle.

"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!" sanoi hän huolettoman keveästi, jota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä hälventäneet. "Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!"

Atos ja d'Artagnan kumarsivat.

"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti, messieurs", hän lisäsi ranskaksi.

ja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen ranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, "hyvillä mielin näen teidät jälleen."

"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän majesteettianne palatsissanne."

"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen teille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua ylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen paikan lähelläni."

"Sire", vastasi d'Artagnan, "erotessani Ranskan kuninkaan henkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään kuninkaan palvelukseen."

"Vai niin!" sanoi Kaarle; "sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni tehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua."

"Sire..."

"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?" jatkoi Kaarle hymyillen. "Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin -- toisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni päällikkyyden?"

D'Artagnan kumarsi vielä syvempään kuin edellisellä kerralla.

"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen majesteettinne tarjouksesta", hän sanoi. "Aatelismiehellä on vain sanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne."

"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää", lopetti kuningas kääntyen Atokseen päin.

Ja hän jätti d'Artagnanin mitä katkerimman pettymyksen valtaan.

"Ah, sanoinhan sen!" tuumi muskettisoturi; "tyhjiä sanoja, hyvää vihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä tietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä jalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun hetkeksikään toivoin!"

Sillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. "Kreivi", hän haastoi, "te olette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle tehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä. Isäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan kuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän Hengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä liitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka minulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan kuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta vastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta."

"Sire", esteli Atos hämmentyneenä, "Kultaisen Taljan tunnusko minulle, kun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!"

"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien niiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan", selitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, "ja minä olen varma siitä, kreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan."

"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti, "on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"

Atos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.

"Kenraali", hän virkahti Monkille.

Mutta hän oikaisi heti hymyillen:

"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni... Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan puhuttelutapaani."

Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta, ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun, vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.

"Mordioux", murisi d'Artagnan, "yhä satelee! Uh, järki tässä jo sekoaa!"

Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä, että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi hyvästelemään hallitsijaa.

"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?" virkkoi kuningas herttualle.

"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt... Päivän mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."

"Mutta ettehän voine lähteä ilman herra d'Artagnania?" sanoi kuningas.

"Kuinka niin, sire?" kysyi vanha soturi.

"Oh, kai te toki sen tiedätte?" vastasi kuningas.

Monk katseli Kaarlea ihmeissään.

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne", hän sanoi, "mutta minä en tiedä... mitä tahdotte sanoa."

"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra d'Artagnan."

Muskettisoturin kasvot ilmaisivat kummastusta.

"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?" pitkitti kuningas.

"Kyllä, sire, minulla on ollut kunnia tarjota herra d'Artagnanille asunto."

"Johtuiko se aivan vapaaehtoisesti teistä itsestänne?"

"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire."

"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan... vanki oleskelee aina voittajansa luona."

Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki", hän myönsi.

"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi. Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."

D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.

"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita", hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa, että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen teille velkaa."

Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä vastasi d'Artagnan:

"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat. Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."

"Odds fish, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"

"Totisesti, kautta kunniani, sire!" vastasi herttua.

Ja hän veti miekkansa.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "tässä pyytämänne. Monellakin on ollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole milloinkaan luovuttanut sitä kellekään."

D'Artagnan otti ylpeästi säilän, joka oli vastikään luonut kuninkaan.

"Ohoh!" huudahti Kaarle; "mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle takaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä myöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei saa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä säilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!"

"Liian vähän se on, sire", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. "En tahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen velvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua arvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän siis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän majesteetillenne sinänsä."

Ja pidellen miekkaa kärjestä hän ojensi sen kuninkaalle.

Kaarle II purskahti iloiseen nauruun.

"Ritarillinen mies ja hauska toveri! Odds fish, eikö totta, herttua? Eikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen yhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan", hän sanoi, "ottakaa tämä."

Astuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen livren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.

D'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen Monkiin päin:

"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä, herttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden ohjata toimintaani."

Kuningas alkoi jälleen hohottaa kuin valtakuntansa huolettomin nuori mies.

"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier", pyysi hän; "tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen ranskalaisten poistumista läheltäni."

"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja sitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi", vastasi d'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.

"Ja te, kreivi", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, "tulkaa tekin vielä; minulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!"

Monk puristi kuninkaan kättä.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä ranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.

"No, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Atos heidän tultuaan ulos.

"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut rahastonhoitajan luota... räystäs voi pudota päähäni."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

34

Rikkauden kiusoja.

D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi, pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.

Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.

D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.

Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.

Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän lopuksi virkkoi d'Artagnanille:

"Ottakaa rahanne, sir."

Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän ei ollut tiennytkään.

Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei ole liikaa.

D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen avain tepsinyt.

Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi kelvollisen rahakirstun.

Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta pelosta.

"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"

"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä ehdot?"

"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.

D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä, mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.

"Mietin asiaa", hän virkkoi; "kiitoksia, sir."

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka niin hartaasti toivoit varallisuutta...?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja, niin miten menetellään?"

"Se riippuu asianhaaroista..."

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen... eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"Lainaatko niitä korolla?"

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa omaisuuteni isompaa osaa."

"Niin, sen tiedän."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja rikkaampikin, kun vain haluat."

"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?"

"En."

"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?"

"Sellaista en ole koskaan käyttänyt."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Ei suinkaan."

"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan, hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut... olin kuulevinani... jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on yhtiökumppani..."

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!... No niin, siihen lohkeaa satatuhatta... Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin sointuva... Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas. Sinullapa on muisti!"

"Välttävä, Jumalan kiitos!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se on puhuttu."

"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?"

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat, onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia", ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Lainaisitko minulle Grimaudia?"

"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?"

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien vieressä."

"Hyvä on", vastasi Atos levollisesti.

"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?"

"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan."

"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!"

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet kuninkaan luo.

Kaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme... hänen ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Anteeksiko? Tottahan toki, sire."

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus... Odds fish, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin! Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Mutta, sire..."

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen... Mutta hänellä on niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta itsetuntoa, -- grande supercilium, tiedättehän."

"Latinaa minä vielä varmasti opettelen", päätti d'Artagnan itsekseen.

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää..."

D'Artagnan pureskeli viiksiään.

"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?"

"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa."

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään... Jos teidän majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse palveluksiani..."

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi yhä arveluttavammaksi.

"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä."

Kaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä. Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta... tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen sattuessa turvautua teihin."

"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää."

"Hyvä!... Parry! Tulehan, hyvä Parry!"

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Mitä Rochester tekee?" kysyi kuningas.

"Hän on kanavalla naisten kanssa", vastasi Parry.

"Entä Buckingham?"

"Samoin."

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo -- hän on Buckinghamin herttua, chevalier -- ja pyydät herttuaa esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

Parry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne; saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Kiitän, sire."

"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa."

"Oh, sire..."

"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?"

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat minun tähteni."

Kuningas löi d'Artagnania olalle.

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

D'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.

"Hän on muuan kreivi de la Fère... sama, jota te puhuttelette Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier, hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Vanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet puutarhaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

35. Kanavalla

Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa. Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi. Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers -- Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] -- komea nuori ritari, raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut, joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.

Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.

"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan, mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi, ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine loukkaa minua."

Sitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut -- pyydän anteeksi, piti sanomani myhäillyt -- tuon kelpo Parryn joutaville jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

Ja hän käännähti kärsimättömästi.

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester, tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Minne teidän armonne menee?" kysyi Rochester.

"Näettehän sen, mylord, -- kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi; "minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."

"Kah, madame", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa, jonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, "jollei Parry näe teidän korkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen seuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana kaksoismajakkana."

"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta", virkkoi prinsessa yhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.

Rochester kumarsi.

"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia ei näe muualla kuin Ranskassa", lisäsi prinsessa osoittaen rankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.

Rochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: -- Mutta mikä häntä vaivaakaan?

"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo", käski lady Henriette nyt Buckinghamia; "menkää."

Nuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi; reipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana hitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan iällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi niinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi kolmannesmiljoonan varallisuuteen, -- ilman pöyhkeilyä, mutta myös vähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille istumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella kiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain jonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.

"Ah, mylord", huohotti palvelija hengästyksissään, "suvaitseeko teidän armonne noudattaa kuninkaan tahtoa?"

"Millä tavoin, herra Parry?" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta lievensi halu olla prinsessan mieliksi.

"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran lady Henriette Stuartille."

"Herra kenet, ensiksikin?" tiedusti herttua korskeasti.

D'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy närkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden silmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän samassa vastasi rauhallisesti:

"Herra chevalier d'Artagnanin, mylord."

"Suokaa anteeksi, monsieur, mutta tuosta en saa selville muuta kuin nimenne."

"Tarkoitatte?"

"En toisin sanoen tunne teitä."

"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur", vastasi d'Artagnan, "sillä minulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten kuuluisa herttua-isänne."

"Isäni?" sanoi Buckingham. "Tosiaan, monsieur, nyt olenkin muistelevinani... Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?"

D'Artagnan kumarsi.

"Omassa persoonassaan", hän vahvisti.

"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"

"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen."

"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."

"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, -- valitettavasti viesti saapui liian myöhään."

"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan suojelusta."

"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille, monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle, koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta esittäytyä itsekseni."

"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."

"En milloinkaan peräänny, monsieur", vastasi d'Artagnan.

"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"

"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä syntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja joidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä viedäkseni Ranskaan."

"Ah, monsieur", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania ja ojentaen hänelle kätensä, "te se siis olitte, te, jota isäni niin hartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!"

"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut olen kaiken ikäni."

Sillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja lähtenyt lähestymään seuruetta.

"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur", virkkoi Buckingham.

Sitten hän kääntyi kumartamaan lady Henriettelle ja lausui:

"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia esitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan."

"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu ystävä", lisäsi Parry.

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?" kysyi lady Henriette hymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle palvelijalle.

"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa takaisinperimisestä."

Buckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa hämmästyksissään.

"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."

"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."

"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä d'Artagnanin kainaloon.

"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."

"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen esimerkkiään."

Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton saada vaikutetuksi.

"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan..."

Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.

"Jos mitä?" tiedusti d'Artagnan.

"Niin, jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan..."

"Sinne te lähdette, mylord", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "sen takaan."

"Miksi niin?"

"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta aavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan..."

"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne, joka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä rahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni kohtaan."

"Mylord", vastasi d'Artagnan, "uskokaa, että katson liialliseksi kunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän tapaamisemme. Ja nyt, sallikaa..."

Palaten sitten lady Henrietteä kohti hän lausui:

"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä ominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on minulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella minulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean veljenne suosituksia."

Ja hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ah, madame", sanoi Buckingham hiljaa, "mitä pitäisikään tehdä saadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?"

"Totisesti, mylord", vastasi lady Henriette, "kysykää herra d'Artagnanilta, -- hän selittää teille."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

36

Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta arkusta huvilan.

Kuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti huolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä varovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien suuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei ollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat muuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä vuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen päivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa vain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa maailman näyttämään mustalta.

Kun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta, oli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia, Nebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja ensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua. Hän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää oinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla, voitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla oli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta vastoinkäymisen mahdollisuuksia.

Esittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten kohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle kursaili, niin kuningas kuin olikin -- sillä vastikään valtaistuimelle nousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa, joten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle, jos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa d'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin torniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia tyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat varakuninkailleen.

Kuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa jälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi yksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin varakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan. Albemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta kuin hymyillen lausutut te absolvo, tai pergamentin alareunaan piirretyt harakanvarpaat: Charles the king, ja näillä kahdella lausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen ainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.

Ja sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin eteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi olevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä. Jos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi muskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta arkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma kenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II:n puhdistautumiseen, tunsi d'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä uskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan runsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi hänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä hautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.

-- Ehdottomasti, -- ajatteli gascognelainen edellä selostamamme hiljaisen mietiskelyn tuloksena, -- ehdottomasti minun täytyy sopia herra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on täydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos -- mistä Jumala varjelkoon -- hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani Atoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon hänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena livahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja kätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä ihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko timanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren mainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen kuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin kaltaisen raihnaan saiturin puoliso. Mordioux, se on päätetty asia! Monkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä aatos!

Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä accinctio. Hän saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.

"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan, "mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."

Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija ulkonaisesti vastasi Monk:

"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä."

Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin d'Artagnaninkaan.

"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne."

"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!"

"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen."

"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?"

"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa pahoja vaurioita meille miekkamiehille."

Monk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta d'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen silmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.

"Mutta minä puolestani", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, "en ole pilan vihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille, että minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja tavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin armeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet herkkäluontoisemman sotapäällikön korvia."

"Niin kyllä, mylord", lausui d'Artagnan, "minä tiedän, että te olette täydellinen, -- että te jo kauan olette ollut inhimillisten heikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä minuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta pilasta."

"Saisiko tietää, millaista se onkaan, my dear?"

"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin, mylord."

Monk liikahti huomaamattomasti, mutta sen huomasi kuitenkin d'Artagnan.

"Ja missä kohden", kysyi Monk, "missä kohden voi neulanpisto, joka raapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa minulle se."

"Mylord, minä selitän asian yhdellä lauseella: oli kysymys teistä."

Monk astahti d'Artagnania kohti.

"Minusta?" hän sanoi.

"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"

"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin", sanoi Monk.

"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."

"Ei", vastasi Monk nauraen, "se ei vähääkään loukkaa minua, sen vannon."

"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun verraten. Mutta... ymmärrättekö minua, mylord?"

"En", väitti Monk itsepintaisesti.

"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän..."

"Minkä salaisuuden?"

"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden."

"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?"

"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta salahanketta."

"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei ole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä urhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja Hannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja viekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut pysyä varuillani."

"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän tasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan kiinnijoutumisenne, mordioux, se ei merkitsisi mitään, -- mutta..."

"Mitä sitten?"

"Poisviemisenne olosuhteet."

"Mitkä olosuhteet?"

"Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, mylord!"

"En, toden totta!"

"Kiusana on... mutta siitä on perin vaikea puhua."

"Kiusana on?"

"No, ka, se lemmon laatikko!"

Monk punastui huomattavasti.

"Se viheliäinen kirstu", jatkoi d'Artagnan, "kuusinen arkku, muistattehan?"

"Oh, sen olin unohtanut!"

"Tuo honkalipas", pitkitti d'Artagnan, "hengitysreikineen. Totisesti, mylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli aivan liian ilkeätä pilaa."

Monk vääntelehti joka puolelle.

"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään", jatkoi d'Artagnan, "että minä käytin sellaista keinoa, -- minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman suuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä menettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias mies."

"Oh", sanoi Monk, "olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin, herra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa."

D'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea, mitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.

"Mutta minusta ei olekaan kysymys", lisäsi hän.

"Kenestä sitten on kysymys?" kysyi Monk, joka alkoi käydä kärsimättömäksi.

"On kysymys kuninkaasta, joka ei voi pitää suutansa kiinni."

"No, entä jos hän todella puhuisikin?" sanoi Monk sopertaen.

"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon, olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja; tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen, ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin valtakunnan toiselle arvohenkilölle."

Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.

Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.

-- Hyvä! -- tuumi gascognelainen, -- hän pelkää; olen pelastunut.

"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas leikittele Monkilla!"

Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk lievensi kuitenkin heti sävyään.

"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle hyvää."

"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."

"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen."

"Te olette siis huoletta, te, mylord?"

"Ainakin siltä taholta, kyllä, täydellisesti."

"Ahaa, minä ymmärrän, te olette huoletta kuninkaan osalle?"

"Kuten sanoin."

"Mutta te ette ole yhtä rauhallinen minun suhteeni?"

"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja vaiteliaisuuteenne."

"Kaiketikin, kaiketikin; mutta kenties ajattelette erästä seikkaa..."

"Mitä niin?"

"Että minä en ole yksin, -- että minulla on tovereita, ja millaisia tovereita ne ovatkaan!"

"Oh, niin, minä tunnen heidät!"

"Valitettavasti, mylord, ja hekin tuntevat teidät."

"No!"

"No, ka, he ovat Boulognessa ja odottavat minua."

"Ja te pelkäätte...?"

"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani... Turkanen, jos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän vaitiolostaan!"

"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa, se ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan taipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä sanotte!... Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää, mutta armeijan renttujen... God damn!"

"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt tulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin pian kuin mahdollista."

"Kyllä, jos luulette, että teidän läsnäolonne..."

"Tepsii kaikkiin noihin veijareihin? Aivan varmasti, mylord."

"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo päässyt liikkeelle."

"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka tapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan."

"Minkä sitten?"

"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista juttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen takaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän armoltanne."

"Niin, tulkaa vain takaisin, tulkaa!"

"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi sattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut suuruudessanne."

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", vastasi Monk, "te olette peräti miellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te ansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani Skotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani uran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia."

"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä velvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee huolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa aikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä."

"Jälkimaailman, herra d'Artagnan?"

"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa tulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen tarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin sanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta asettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon teidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin selitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana; minuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut osani saaliista ja pitänyt hyvänäni."

Monk rypisti kulmiaan.

"Maine, kunnia, rehellisyys", sanoi hän, "te olette vain tyhjiä sanoja!"

"Sumua", vahvisti d'Artagnan, "sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe oikein selvästi."

"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan", virkkoi Monk; "menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin asuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta muistolahjan."

"No, jo nyt jotakin!" ajatteli d'Artagnan.

"Minulla on Clyde-virran rannalla", jatkoi Monk, "pieni maatalo, puiden ympäröimä cottage, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu noin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille."

"Oi, mylord..."

"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta äsken puhuitte."

"Minä... minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille, mylord! Minua todella hävettää!"

"Ei, ei, monsieur", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, "minähän jään ainiaan kiitolliseksi teille."

Ja puristaen muskettisoturin kättä hän lisäsi:

"Lähden heti laadittamaan lahjoituskirjan."

Samassa hän meni ulos.

D'Artagnan katseli hänen jälkeensä mietteissään ja liikuttuneenakin.

"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies", tuumi hän. "On vain ikävä tietää, että hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua kohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!"

Sitten hän tuokion mietittyänsä virkahti:

"Pyh! Mitä se hyödyttää? Hän on englantilainen!"

Ja hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä taistelusta.

"Minä olen siis tilanomistaja", ajatteli hän. "Mutta miten lemmossa voin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle tilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä... Hyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa jakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä. Sitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut tuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu oikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta."

Hän suuntasi askeleensa kreivi de la Fèren asunnolle.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

37

Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin vakaannuttaa varapuolen.

"Ehdottomasti", tuumi d'Artagnan, "minä olen nyt vauhdissa. Se onnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, -- joka loisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja kreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin. Minä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin myöhään jo maltun järkeväksi."

Hän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen seurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta ei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon tuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi, kuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä tilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän veikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella käyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien niistä suurenmoisia summia.

Määräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille illemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen sanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli somistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien virkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja, jotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan omistajaksi. Ymmärtäväinen -- toiset olisivat sanoneet jalomielinen -- Monk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa viisitoistatuhatta livreä tilan hintana.

Sanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos katseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki tuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.

"Suo anteeksi", sanoi Atos.

"No, sinä et lavertele, veikkonen", vastasi luutnantti; "aioinkin..."

"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin pyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes veljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja rakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa..."

"Paitsi Raouliasi?"

"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies ja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa... niinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä ystävä."

"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise minulle?"

"Niin, hyvä d'Artagnan."

Gascognelainen huokasi.

"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys Portokselle, Aramiille ja minulle'."

"Se on totta... Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"

"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?"

"Puhu pois, veikkonen."

"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien... Olen useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja... Minä puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta, ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin, pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon. Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."

"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani, joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa..."

"Minäkö?... Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle tästälähtein käyneet!"

Ja hän sulloi asiakirjat avaraan taskuunsa.

Atos nousi pöydästä ja kutsui isännän maksaakseen aterian.

"En siitä asti kun tulin ystäväksesi", virkkoi d'Artagnan, "ole koskaan maksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein aina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon koettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista."

"Tee niin", mukausi Atos pistäen kukkaron takaisin taskuunsa.

Ystävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä vilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa kuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin kellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien kolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut muskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren vaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat. Tällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä Gravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku seikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen kaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti Ranskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello kahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta Boulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa hevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan majataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla odottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa ostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat hyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen rajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät kenraaliansa.

"Tässä nyt olen", sanoi d'Artagnan; "sotaretki on loppunut. Tulin suorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa."

Miesten silmät säihkyivät.

"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä taskussaan?"

"Se on totta!" kajahti yhteen suuhun.

"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta. Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, -- sillä nyt minun pitänee ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin rahastonhoitaja."

Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa. D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet täydellistä luottavaisuutta.

"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."

Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.

"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."

"No, ka!" mutisi seurue.

"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin välillä."

"Jo nyt!" kuului joukosta.

"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin kuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä, hän kun on ystäviäni..."

Armeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen kanssa.

"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä, ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'..."

"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"

"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"

Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!" viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan, nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki, hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"

"Täydellisesti", vakuutti tämä.

"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."

Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.

"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."

Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan kohentaa elämänlaatuanne, -- jos teistä tulisi nyt kunnon kansalaisia..."

"Se on varsin vaikeata", virkahti muuan.

"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?" kysyi toinen.

"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla..."

Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän näköisenä.

"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."

Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.

"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan, mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas: pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan. Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."

"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."

"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä. Käyttäkää ne hyväksenne."

"Kiitos, herra d'Artagnan!" sanoi Menneville.

"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja mordioux, minä teen teistä silloin jotakin!"

Menneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta. Kuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut olla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin tuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla gascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken se sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää, että hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut meidän tietoomme, -- ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on havainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia myöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta valaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat historioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

38

Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo seisemännellätoista vuosisadalla.

Tilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan ajatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin. Atoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies on retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun voimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen yön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain ratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin ajatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista asioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin mietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden tulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan lyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana saapuivat he Pariisin kaupunginportille.

"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?" kysyi Atos. "Minä ratsastan suoraan hotelliini."

"Ja minä oikopäätä yhtiökumppanini luo."

"Planchetin vieraaksi?"

"Niinpä tietenkin: Kultaiseen Huhmareeseen."

"On kai itsestään selvää, että tapaamme toisemme vielä?"

"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt hievahda."

"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta hotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen."

"No niin, hyvästi sitten, rakas, kunnon ystävä!"

"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta asumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos haluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin ympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät, jotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat suoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi olet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja villihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista, jotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa valmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita viinitarhoissa kuten Ludvig XIII:lla oli tapana. Se on viisasta huviketta meille vanhoille."

D'Artagnan tarttui Atoksen käsiin.

"Hyvä kreivi", sanoi hän, "en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun olen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja hiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla valoisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen rikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta aluksi sietämätön olento -- tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan ole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen ystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti somisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua saumoista."

Atos hymyili.

"Kuten tahdot", sanoi hän. "Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että annan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?"

"Oh, hyvin mielelläni."

"Etkä loukkaannu?"

"Jopa nyt!"

"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen muuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä kuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai sitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee jälleen köyhä."

"Hm, nyt virkkamasi vivahtaa suuresti viisasteluun, järkeilijäveikkoseni."

"Sitä en usko. Tahdotko ruveta saituriksi?"

"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista laatua elämää minä haluan."

"Lyöttäydy siis tuhlariksi."

"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet tuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja riehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen alituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen."

"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään neuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin. Mutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?"

"Olemme tosiaan, hyvä Atos."

"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla? Se on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan kaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu upseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän kuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun paitsi vuokran suhteen."

"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja kitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta mikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi hankkia."

"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni Planchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?"

"Niin on, ja kuitenkin mies, jolla on sydäntä. Hyvästi, Atos!"

He erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut silmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka vankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello löi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat olivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des Lombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin puotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia että kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä oli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman huolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois kunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä selkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti d'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Planchet.

Arvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut yhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein. Gascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.

-- Armias taivas! -- ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä; -- hän on murheissaan!

Muskettisoturi istuutui.

"Rakas herra d'Artagnan", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin sydämin, "olette siis täällä! Ja miten jaksatte?"

"Varsin hyvin, Planchet, varsin hyvin", vastasi d'Artagnan syvään huokaisten.

"Ette toivoakseni ole haavoittunut?"

"Pyh!"

"Ah, minä huomaan", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, "että retki on ollut vastuksellinen?"

"Niin", äännähti d'Artagnan.

Planchetin koko ruumista puistatti.

"Joisin jotakin", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen päätänsä.

Planchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä d'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.

"Mitä viiniä tämä on?" hän kysyi.

"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur", vastasi Planchet, "sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli meille kaikille käydä kovin kalliiksi."

"Haa!" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; "voi, Planchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!"

"Kuulkaahan, rakas herrani", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen ponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja vavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. "Kuulkaahan, olen ollut sotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua pitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?"

D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain käännähtänyt tuolillaan.

"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen, "mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"

Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla hänen aikovan niellä kielensä, -- niin paisui hänen kurkkunsa, silmien veristyessä.

"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä sentään!..."

D'Artagnan -- pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina sylissä -- oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.

"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä, monsieur."

"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."

"Cordieu, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."

D'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.

"Mordioux!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"

"Mitä hevosta? Mitä pussosia?" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi ajatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.

"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, mordioux!" selitti d'Artagnan säihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.

"Voi, hyvä Jumala!" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin leimuavien katseitten tieltä.

"Tyhmyyksiä!" huudahti d'Artagnan; "sinä luulet minua pöpiksi. Lempo soikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni selkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet, rahasäkeille!"

"Mutta, taivasten tekijä, mille rahasäkeille?"

D'Artagnan työnsi Planchetin ikkunan ääreen.

"Näetkö tuolla alhaalla vajan edustalla hevosta?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Näetkö, kuinka sen selkä taipuu taakan alla?"

"Kyllä, kyllä!"

"Näetkö puotipalvelijasi juttelevan tuolla kyytimiehen kanssa?"

"Kyllä, kyllä, kyllä!"

"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on palveluksessasi. Huuda häntä."

"Abdon! Abdon!" kiljui Planchet ikkunasta.

"Tuo tänne hevonen", kuiskasi d'Artagnan.

"Tuo tänne hevonen!" luikkasi Planchet.

"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle", määräili d'Artagnan sellaiseen sävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, "kaksi puotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi tuomaan molemmat muut, -- ja joutuin, mordioux, pane toimeksi!"

Planchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa taakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin ullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen maustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä järkensä.

"Nyt olemme tuokion kaksistamme."

Hän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle ensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten d'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun Planchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki välkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta päästettyinä, -- kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja hopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi pyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui raskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui hänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt tainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista viiniä, joka heti toinnutti hänet.

"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!" soperteli Planchet pyyhkien viiksiään ja partaansa.

Siihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin leukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan hyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.

"Hiisi vieköön!" sanoi d'Artagnan, "tuossa on satatuhatta livreä teidän omaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä korjaan kasasta omani."

"Voi, mikä ihana summa, herra d'Artagnan, mikä ihana summa!"

"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi lohkaisemisesta", tunnusti d'Artagnan, "mutta nyt en sitä enää sure; sinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme nyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys, sanotaan."

"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia", pyysi Planchet; "sen täytyy olla vielä ihanampi kuin rahatkaan."

"Kautta sieluni, sitä en kiellä", vastasi d'Artagnan kierrellen viiksiään, "ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää minulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut huonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron."

"Ja minä kokoan pinoja", sanoi Planchet. "Aloittakaa, hyvä isäntä."

"Kas niin", sanoi d'Artagnan vetäen henkeään.

"Kas näin", sanoi Planchet kaapaisten ensimmäisen pivollisen kolikoita.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

39. Herra de Mazarinin peliseurue

Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana, jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja kuningattaren.

Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä, milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja ahneutta haastavan katseensa.

Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia; mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat katseet.

Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.

Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan, sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se, että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.

Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun, joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan, kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.

Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta. Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari -- chevalier de Lorraine -- nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita. Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.

Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.

"Tunnustakaa, kreivi", hän virkahti, "että te koristelette."

"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa, että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."

"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota kaikkea."

Ludvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.

"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla... ja että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."

"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."

Kuningas punehtui.

"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta luovutti minulle kolmanneksen."

Koko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän. Kuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen omaisuuden toiveella.

"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti kuninkaittensa päässä", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, "ja että Englannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun edellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen järkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on uhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi rauhallisuudeksi."

"Tuottaen kruunuun joitakuita koristeita lisää", täydensi Mazarin.

Kreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan sävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin kiittääkseen häntä väliintulosta.

"Yhdentekevää", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen; "Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin urhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän epäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun -- Rocroyn kaltaisen!"

"Hänellä ei ole sotaväkeä", tokaisi chevalier de Lorraine.

"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä vain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas."

Ludvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä vielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.

"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu", huomautti kreivi de Guiche. "Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin Kaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon, taisteluiden ja puutteen aloittaman työn."

Mazarin rypisti kulmiaan.

"Onko ihan varmaa", kysyi kreivitär, "että hänen majesteettinsa Kaarle II on lähtenyt Haagista?"

"Varsin varmaa, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies. "Isäni on saanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti; tiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, -- kalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa."

"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin", virkahti Filip kiihkeästi. "Tiedättekö te, veljeni?"

Ludvig punastui jo kolmannen kerran viime tunnin mittaani

"Kysykää herra kardinaalilta", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin, Itävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.

"Se merkitsee, poikani", sanoi Itävallan Anna hymyillen, "että kuningas ei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella."

Filip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi juhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki silmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa Anjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa äänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin oli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja rauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan jotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui esiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:

"Monseigneur, lähettiläs hänen majesteettinsa Englannin kuninkaan hovista!"

Mazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli huomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen havaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi hänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi myös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.

"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen", sanoi Mazarin hiljaa Ludvigille, "ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni asian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne kanssa."

"Ja kuningatarten?" kysyi Ludvig XIV.

"Ja Anjoun herttuan", lisäsi hänen ylhäisyytensä.

Samalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja uutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan kadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. "Herra kreivi de Guiche!" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan iltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.

"Tässä olen, monseigneur", vastasi nuori mies lähestyen.

"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea... Voittakaa minulle hiukan rahaa näiltä herroilta."

"Kyllä, monseigneur."

Nuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen kuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken alkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa pukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta kardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut Bernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us