XXXIX. VANHA JA UUSI TUTTAVUUS…

XXXIX. VANHA JA UUSI TUTTAVUUS

Lumottuna kuin jos olisin nähnyt kolmipäisen lohikäärmeen, en voinut jättää tätä seuraa; maa heidän lähellään näytti sitovan jalkani. Kolmen puun muodostama katos takasi varjoa, yö lupasi kuiskaten suojelusta, kohtelias lamppu sinkautti juuri yhden säteen näyttämään minulle pimeän turvallisen istuimen, ja katosi sitten. Sallittakoon minun nyt lyhyesti kertoa lukijalle kaikki mitä edellisen pimeän viikon aikana olin hiljaisuudessa kulkupuheesta saanut onkeeni Emanuelin lähdön alkusyystä ja tarkoituksesta. Kertomus on lyhyt eikä uusi: sen A:na on mammona, sen O:na omanvoitonpyynti.

Jos madame Walravens oli ruma kuin hindulainen epäjumala, näytti hän myös ihailijainsa mielestä omaavan epäjumalan arvon. Tosiasia oli että hän oli ollut rikas -- hyvin rikas, ja vaikkei hänellä tällä hetkellä ollut rahaa hallussaan, oli luultavaa että hänestä kerran tulisi rikas uudestaan. Basseterren Guadaloupessa hän omisti suuren tilan, jonka hän oli saanut myötäjäisiksi kuusikymmentä vuotta sitten ja josta hänen oli täytynyt luopua miehensä vararikossa, mutta nyt sen sanottiin olevan veloista vapaa, ja jos se joutuisi pätevän ja rehellisen isännöitsijän hoitoon, arveltiin että siitä muutamassa vuodessa voisi tulla erittäin tuottava.

Isä Silaksen mieltä kiinnitti tämä mahdollinen vaurastuminen uskonnon tähden ja sen kirkon, jonka harras tytär Magloire Walravens oli. Madame Beck, joka oli kyttyräselkäisen kaukaista sukua ja tiesi hänen olevan ilman omaa perhettä, oli kauan pohtinut mahdollisuuksiaan äidin laskelmoivalla huolenpidolla, ja niin tylysti kuin madame Walravens kohtelikin häntä, ei hän koskaan lakannut liehittelemästä tätä omien etujensa vuoksi. Madame Beck ja pappi olivat rahasyistä siis yhtä innostuneita tuon Länsi-Intiassa sijaitsevan tilan hoitoon.

Mutta matka oli pitkä ja ilmanala vaarallinen. Tuon pätevän ja rehellisen isännöitsijän, jota tarvittiin, täytyi olla työhönsä antautuva mies. Juuri sellaista miestä oli madame Walravens pitänyt palveluksessaan kaksikymmentä vuotta, pilaten hänen elämänsä ja eläen hänen niskoillaan kuin mikäkin vanha sieni. Juuri sellaista miestä oli isä Silas kasvattanut, opettanut ja sitonut itseensä kiitollisuuden, tavan ja uskon siteillä. Sellaisen miehen tunsi madame Beck ja osasi jossain määrin vaikuttaa häneen. "Oppilaani", sanoi isä Silas, "on vaarassa luopua uskostaan, jos hän jää Europpaan, sillä hän on joutunut erään kerettiläisen pauloihin." Madame Beck intti tähän oman yksityisen lisäyksensä ja katsoi parhaaksi pysyttää omassa rinnassaan salaisen syynsä, miksi hän toivoi Paulin maastamuuttoa. Mitä hän itse ei voinut saada, sitä hän ei olisi suonut toisellekaan: pikemmin hän tahtoi tuhota tuon halutun. Madame Walravens taas tahtoi tiluksensa ja rahansa itselleen, ja hän tiesi että Paul voisi, jos tahtoisi, olla mitä parhain ja uskollisin isännöitsijä, ja niinpä nämä kolme oman edun etsijää liittoutuivat ja kävivät ahdistamaan tuota ainoata epäitsekästä. He puhuivat järkeä, vetosivat häneen, rukoilivat, he antautuivat hänen armoilleen ja jättivät etunsa luottavaisesti hänen käsiinsä. He pyysivät vain kahta tai kolmea antaumuksen vuotta -- niiden jälkeen hän saisi elää omaa elämäänsä: yksi joukosta ehkä toivoi että Paul sinä aikana kuolisi.

Kukaan elävä olento ei koskaan nöyrästi laskenut etujaan herra Emanuelin jalkoihin tai luottaen jättänyt sitä hänen käsiinsä niin että hän olisi halveksinut tuota luottamusta tai työntänyt sitä luotaan. Millainen kenties oli hänen oma tuskansa tai sisäinen vastenmielisyytensä lähteä Euroopasta -- minkälaiset hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa -- sitä ei kukaan kysynyt, tietänyt tai ilmoittanut. Kaikki tämä oli tyhjyyttä minulle. Saatoin arvata hänen keskustelunsa rippi-isän kanssa, aavistin mitä osaa velvollisuus ja uskonto oli pantu näyttelemään hänen suostutteluissaan. Hän oli lähtenyt antamatta mitään merkkiä. Siihen tietoni päättyi.

<tb>

Pää kumarassa, otsa käsien varassa istuin keskellä ryhmittyneitä puunrunkoja ja tiheitä pensaita. Jos tahdoin, voin kuulla kaiken mitä naapurini puhuivat, olin kyllä lähellä, mutta jonkin aikaa ei ollut mitään syytä kuunnella. He pakisivat puvuista, musiikista, juhlavalaistuksesta, kauniista yöstä. Odotin kuulevani heidän sanovan: "Nyt on tyven ilma hänen matkustaa, 'Antiguan' (hänen laivansa) purjehdus on suotuisaa." Mitään sellaista huomautusta ei kuulunut, ei mainittu Antiguaa, ei sen matkaa eikä matkustajaa.

Ehkei tuo kevyt pakina huvittanut vanhaa madame Walravensia enempää kuin minuakaan; hän näytti levottomalta, käänsi päätään puolelle ja toiselle, katseli puiden välitse ja väkijoukkoon ikään kuin odottaen jonkun tuloa, kärsimättömänä viipymisestä. "Ou sont-ils? Pourquoi ne viennent-ils?"[118] kuulin hänen mutisevan useammin kuin kerran, ja vihdoin, ikään kuin olisi päättänyt saada vastauksen kysymykseensä, johon siihen saakka kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota, hän sanoi ääneen tämän lauseen -- lauseen joka oli kylläkin lyhyt ja yksinkertainen, mutta joka sai minut kovasti hätkähtämään:

"Messieurs et Mesdames", hän sanoi, "oú donc est Justine Marie?"[119]

"Justine Marie!" Mitä tämä oli? Justine Marie -- kuollut nunna -- missäkö hän oli? Haudassaan tietenkin, madame Walravens -- mitä voit hänestä tahtoa? Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta hän ei tule sinun luoksesi.

Niin olisin minä vastannut, jos vastaaminen olisi kuulunut minulle, mutta kukaan ei näyttänyt olevan minun mieltäni, kukaan ei näyttänyt hämmästyvän, hätkähtävän tai olevan neuvoton. Rauhallisin jokapäiväinen vastaus kohtasi kyttyräselkäisen kummallista, vainajia häiritsevää Endorin noidan kysymystä.

"Justine Marie", sanoi joku, "tulee kohta, hän on kauppakojussa, hän on täällä aivan heti."

Tämä kysymys ja vastaus aiheutti muutoksen juttelussa -- jutteluna se vieläkin pysyi, kevyenä, pintapuolisena, tuttavallisena jutteluna. Vihjailuja, viittauksia, selityksiä kierteli nyt läpi piirin, mutta ne olivat kaikki niin katkonaisia, niin riippuvaisia henkilöistä joita ei nimitetty, että niin tarkasti kuin kuuntelinkin -- ja nyt minä kuuntelin kohtalokkaan kiihkeästi -- en saanut selville muuta kuin että jokin suunnitelma oli tekeillä, joka koski tätä haamumaista Justine Marieta -- kuollutta tai elävää. Tämä perhe-salaliitto näytti ottaneen hänet haltuunsa jotenkin, jostakin syystä, oli puhetta joistakin odotetuista häistä, jostakin omaisuudesta, mutta ketä asia koski, sitä en oikein saanut selville -- ehkä Victor Kintiä, ehkä Josef Emanuelia -- molemmat olivat nuoria miehiä. Kerran luulin viittausten ja leikinlaskujen kohdistuvan nuoreen vaaleatukkaiseen muukalaiseen, joka kuului seurueeseen ja jota sanottiin Heinrich Mühleriksi. Kesken kaiken juttelun madame Walravens väliin tokaisi jotakin käheällä ärtyisellä äänellään. Hänen kärsimättömyyttään kevensi vain Désiréen leppymätön paimentaminen -- tyttö ei voinut liikahtaakaan vanhan naisen uhkaamatta häntä kepillään.

"La voilà!" huusi äkkiä eräs herroista, "voilà Justine Marie qui arrive!"[120]

Tämä hetki oli minulle omituinen. Mieleeni johtui maalattu nunnankuva seinälaudoituksessa, ajattelin tuota surullista rakkaustarinaa, näin ajatuksissani näyn ullakolla ja käytävällä ja omituisen ilmestyksen lehtimajassa, aavistin että nyt oli tulossa selvitys. Oi, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen, mihin silloin pysähdymme? Mikä talvinen puu on silloin niin paljas ja lehdetön, mikä lehtiä pureksiva eläin tien varrella niin vaatimaton, ettei mielikuvitus, kiitävä pilvi tai esiin pyrkivä kuunsäde pue sitä henkisyyteen ja tee siitä aavetta?

Painoin juhlallisen voimakkaasti käden sydämelleni odottaen salaisuuden selviämistä. Tähän asti olin nähnyt tuon haamun vain himmeästi, kuin lasin läpi, nyt olin näkevä sen kasvoista kasvoihin. Minä nojauduin eteenpäin, minä katselin.

"Hän tulee!" huusi Josef Emanuel.

Piiri avautui ikään kuin päästääkseen sisälle uuden ja tervetulleen jäsenen. Tällä hetkellä satuttiin kantamaan ohi tulisoihtua; sen hohde auttoi kalpeata kuuta tekemään oikeutta ratkaisulle, valaisemaan täydellisesti lähenevää selvitystä. Varmaankin ne, jotka seisoivat lähelläni, tunsivat edes hiukkasen samaa jännitystä, jota minä sain kokea niin mittaamattomassa määrässä. Kylminkin tuossa ryhmässä mahtoi pidättää hengitystään jonkin aikaa! Mitä minuun tulee, oli henkeni salpaantunut.

Se on ohi. Hetki ja nunna ovat tulleet. Ratkaisu ja selvitys on saatu.

Tulisoihtu loimuaa vieläkin kyynärän päässä puistonvartijan käden kohottamana, sen pitkä punainen tulenkieleke miltei nuolee odotetun vartaloa -- siinä missä hän seisoo näkyvissäni kokonaan! Mitä hän muistuttaa? Mitä hänellä on yllä? Minkänäköinen hän on? Kuka hän on?

Puistossa on tänä iltana paljon naamioita, ja koska hetki on myöhäinen, alkaa kaikkialle levitä niin omituinen vallattomuuden ja salaperäisyyden tunne, että tuskin olisit uskomatta minua, lukija, jos sanoisin että hän muistuttaa ullakon nunnaa, että hänellä on musta vaippa ja valkea huntu, että hän näyttää haudastanousseelta ruumiilta ja että hän on aave.

Väärin, kuvittelua! Emme tahdo kaupitella moista vaatetta. Olkaamme rehellisiä, leikatkaamme kuten ennenkin "totuuden koruttomasta kankaasta".

Koruton on sentään huonosti valittu sana. Se mitä näen, ei oikeastaan ole korutonta. Villetteläinen tyttö siinä seisoo -- tyttö joka on tuoreeltaan lähtenyt kasvatuslaitoksesta. Hän on hyvin sievä -- sitä laatua kauneutta, joka on luontaista tälle maalle. Hän näyttää hyvin ruokitulta, on vaalea ja lihava. Hänellä on pyöreät posket, kauniit silmät, runsas tukka. Hän on sievässä puvussa. Hän ei ole yksinään, hänen seurueeseensa kuuluu kolme henkilöä -- näistä kaksi vanhanpuoleista, ja niitä hän nimittää "sedäkseen" ja "tädikseen". Hän nauraa, hän juttelee, hän on hyväluonteinen, vilkas ja kukoistava -- näyttää joka suhteessa kauniilta porvaristytöltä.

Sen verran "Justine Mariesta", sen verran aaveista ja salaisuudesta. Eipä silti että salaisuus olisi selvinnyt -- tämä tyttö ei varmaankaan ole nunnani. Se minkä olin nähnyt ullakolla ja puutarhassa, oli hyvän joukon pitempi.

Olemme katsoneet kaupunkilaiskaunotarta, olemme pikimmiten vilkaisseet kunnioitettavaan vanhaan setään ja tätiin. Riittääkö meiltä ohimennen silmäys tämän seurueen kolmannelle henkilölle? Voimmeko säästää hänelle hetken huomion? Sen verran meidän toki pitäisi huomata häntä, lukija, hänellä on vaatimuksia meihin nähden, emme tapaa häntä nyt ensimmäistä kertaa. Likistin käsiäni hyvin kovasti, vedin henkeä hyvin syvään, pidätin huudahduksen, tukahdutin kirkaisun, kielsin hätkähdyksen, en puhunut enkä liikahtanut enempää kuin kivi, mutta minä tiesin mitä katsoin, tunsin hänet läpi sen himmeyden, minkä monen yön itkeminen oli jättänyt silmiini. He sanoivat että hänen piti matkustaa Antiguassa. Madame Beck sanoi niin. Hän valehteli tai oli hän sanonut sen mikä sillä hetkellä oli totta, ja jättänyt sanansa oikaisematta, kun niistä tuli valhetta. Antigua oli lähtenyt, ja tässä seisoi Paul Emanuel.

Olinko iloinen? Suunnaton paino nousi sydämeltäni. Lupasiko tämä tosiasia iloa? Kysy ensin missä olosuhteissa tämä viivytys tapahtui. Minkä verran se koski minua? Eikö ollut toisia joita se saattoi koskea vielä lähemmin?

Ja kuka sitten oli tämä nuori tyttö, tämä Justine Marie? Ei mikään vieras, lukija; minä tunnen hänet ulkomuodolta; hän käy Rue Fossettella, hän on usein mukana madame Beckin sunnuntaikutsuissa. Hän on sukua sekä Beckeille että Walravenseille, hän on saanut ristimänimensä pyhimys-nunnasta, joka olisi ollut hänen tätinsä jos olisi jäänyt eloon, hänen sukunimensä on Sauveur, hän on perijätär ja orpo, ja Emanuel on hänen holhoojansa, muutamien mukaan kumminsa. Perhe-salaliitto toivoo että tämä perijätär menisi naimisiin jonkun kanssa heidän joukostaan -- kuka se on? Tuiki tärkeä kysymys -- kuka se on?

Olin nyt hyvin iloinen siitä, että makeassa juomassa tarjottu unilääke oli villinnyt minut niin että sänky ja huone tuntuivat sietämättömiltä. Olen aina, läpi koko elämäni, halunnut tunkeutua oikeaan totuuteen, olen mielelläni etsinyt jumalatarta hänen temppelistään, kohottanut verhoa ja uhmannut ylvästä katsetta. Oi sinä titaani jumalatarten joukossa! Kasvojesi peitetyt ääriviivat tekevät katsojan usein sairaaksi epävarmuudellaan, mutta anna meidän nähdä yksikin piirre, näytä meille yksikin viiva selvänä kammottavassa rehellisyydessään; me kenties läähätämme kuvaamattoman kauhun vallassa, mutta siinä läähätyksessä saamme juoda henkäyksen sinun jumalallisuuttasi. Sydämemme vapisee ja sen virrat tulvehtivat kuin maanjäristyksen nostamina, mutta me olemme nielleet voimaa. Pahimman näkeminen ja tunteminen riistää pelolta sen tärkeimmän aseen.

Lukumäärältään enentyneenä Walravensin seurue tuli nyt hyvin iloiseksi. Herrat hakivat virvokkeita kioskista, kaikki istuivat nurmikolle puiden alle, he joivat maljoja ja kilistelivät, he nauroivat ja laskivat leikkiä. Emanuel sai kestää hieman leikinlaskua, puoleksi hyväntuulista, puoleksi ilkeätä, varsinkin madame Beckin taholta. Sain pian selville että hän oli joksikin aikaa lykännyt matkansa omasta tahdostaan, ilman ystäviensä vaikutusta, vieläpä vasten heidän neuvoaan. Hän oli antanut Antiguan mennä ja varannut itselleen paikan Paul et Virginie-nimiseen laivaan, jonka piti lähteä kahta viikkoa myöhemmin. He koettivat nyt kiusata häntä mainitsemaan syytä tähän päätökseen, mutta hän ilmoitti vain epämääräisesti, että syynä oli "erään pienen asian järjestäminen, jonka hän oli pannut sydämelleen". Mikä oli tämä asia? Kukaan ei tietänyt. Tiesi sentään, joukossa oli eräs joka näytti ainakin osittain omaavan hänen luottamuksensa; merkitsevä katse välähti hänestä Justine Mariehin. "Pienokainen auttaa minua, eikö totta?" hän sanoi. Vastaus oli nopea kylläkin, Herra tietää!

"Mais oui, je vous aiderai de tout mon coeur. Vous ferez de moi tout ce que vous voudrez, mon parrain."[121]

Ja tämä rakas "kummisetä" tarttui hänen käteensä ja nosti sen kiitollisille huulilleen. Tämän mielenosoituksen aikana näin vaaleaihoisen nuoren saksalaisen, Heinrich Mühlerin, tulevan levottomaksi, ikään kuin hän ei olisi pitänyt siitä. Hän mutisi myös pari sanaa, jolloin Emanuel nauroi hänelle vasten kasvoja ja säälimättömän voitonriemuisena kuin varma valloittaja ainakin veti holhokkinsa lähemmäksi itseään.

Herra Emanuel oli todellakin hyvin iloinen sinä iltana. Edessä oleva olosuhteiden ja toiminnan muutos ei näyttänyt vähääkään painavan hänen mieltään. Hän oli koko seurueen sielu, hiukan itsevaltainen kenties; hän tahtoi olla johtajana ilonpidossa yhtä hyvin kuin työssäkin, mutta hän antoi hetki hetkeltä todistuksia vääjäämättömästä oikeutuksestaan johtajana-oloon. Hänen olivat sukkelimmat sanat, hauskimmat jutut, vilpittömin nauru. Levottoman toimeliaan tapansa mukaan hän ehti palvella jokaista, mutta voi! minä näin kuka oli hänen suosikkinsa. Minä näin kenen jalkain juuressa hän makasi nurmikolla, näin ketä hän huolellisesti suojeli yöilmalta, ketä hän hoiti, vaali ja vartioi kuin silmänsä terää.

Vihjauksia ja leikkipuheita sateli edelleen, ja minä ymmärsin että sillä aikaa kun Paul olisi poissa tehden työtä toisten hyväksi, nämä toiset -- ei kokonaan kiittämättöminä -- tallettaisivat hänelle aarteen, jonka hän jättäisi Eurooppaan. Tuokoon hän vain heille Intian rikkaudet, he antaisivat hänelle vastalahjaksi nuoren morsiamen ja runsaan perinnön. Mitä tulee hänen pyhään antaumukseensa, hänen uskollisuudenlupaukseensa, unohdettiin se nyt: kukoistava ja viehättävä nykyisyys voitti menneisyyden, ja hänen nunnansa oli vihdoin todellakin haudattu.

Niin sen täytyi olla. Selvitys oli tosiaankin tullut. Aavistus ei ollut pettänyt välittömyydessään: on eräänlaista aavistusta, joka ei koskaan petä; minä se vain olin ensi hetkessä erehtynyt. Ymmärtämättä oraakkelin oikeata tarkoitusta olin luullut sen mumisevan aaveista silloin kun sen ennustus itse asiassa koski todellisuutta.

Olisin voinut viipyä kauemmin näkemässäni, olisin voinut miettiä ennen kuin tein johtopäätökseni. Muutamien mielestä perusteet ehkä olisivat olleet epävarmat, todistukset riittämättömät, muutamat hitaat epäilijät olisivat kylmästi tutkineet asiaa ennen kuin olisivat ratkaisevasti hyväksyneet sitä ajatusta, että tekeillä oli naimiskauppa köyhän ja epäitsenäisen neljäkymmenvuotiaan miehen ja hänen rikkaan kahdeksantoistavuotiaan holhokkinsa välillä, mutta kaukana olivat minusta sellaiset verukkeet ja kaunistelut, kaukana minusta tuollainen nykyisen lykkääminen toistaiseksi, tuollainen pelkurimainen pako pelätyn, nopeajalkaisen, kaikki saavuttavan tosiseikan tieltä, tuollainen heikko ja vilpillinen vastarinta voimalle, jonka tehtävänä on marssia voitollisesti eteenpäin ja valloittaa, tuollainen petollinen luopuminen TOTUUDESTA.

Ei. Minä kiirehdin hyväksymään koko suunnitelman. Minä laajensin otettani ja vedin sen luokseni kokonaan. Vedin sen luokseni eräänlaisella kiireen vimmalla ja kiedoin ympärilleni niinkuin kentälle vaipunut sotilas sitoo maansa värit rintaansa. Kutsuin vakaumusta naulaamaan sieluuni varmuuden, jota kammosin samalla kun omaksuin sen, kiinnittämään sen vahvimmilla nauloilla mitä sen vahvimmat iskut voivat lyödä, ja kun rauta oli hyvin tunkeutunut sieluuni, nousin, niinkuin luulin, uudistuneena.

Hulluudessani sanoin: "Totuus, sinä olet hyvä valtiatar uskollisille palvelijoillesi! Kuinka kärsinkään niin kauan kuin valhe ahdisti minua! Silloinkin kun harhaluulo vielä oli suloinen, vielä mairitteli mielikuvitusta ja lämmitti tunteita, kulutti se minua alituisella kidutuksellaan. Usko että olin voittanut hänen rakkautensa, ei päässyt erkanemaan pelosta että pyörän seuraavalla käänteellä menettäisin sen. Totuus nyhti pois harhaluulot, mairittelut ja odotukset, ja tässä seison -- vapaana."

Ei ollut enää mitään muuta tehtävää kuin ottaa vapaus huoneeseeni, viedä se mukanani vuoteeseen ja nähdä mitä voin sillä tehdä. Näytelmä ei tosin vielä ollut aivan lopussa. Olisin voinut odottaa ja seurata pitemmälle tuota lemmenkohtausta puiden alla, tuota metsäistä kuhertelua. Jos tässä näytännössä ei olisi ollut lainkaan rakkautta, oli mielikuvitukseni sillä hetkellä niin antelias, niin luova, että se olisi muovaillut siihen mitä silmäänpistävimmät piirteet ja vuodattanut siihen intohimon syvintä elämää ja korkeinta väriä. Mutta minä en tahtonut katsoa, olin tehnyt päätökseni mutta en tahtonut tehdä väkivaltaa luonnolleni. Ja sitten -- jokin repi minua niin julmasti huivini alla, jokin iski niin kylkeeni -- kotka jolla oli niin väkevä nokka ja kynnet, ja minun täytyi olla yksin kamppailemassa sitä vastaan. Luulen etten ollut koskaan ollut mustasukkainen ennen kuin nyt. Tämä ei ollut samaa kuin tohtori Johnin ja Pauliinan kuhertelun kestäminen, sillä samalla kun suljinkin silmäni ja korvani ja vedin pois ajatukseni siitä, myönsi sisäinen sopusointuni että siinä oli oma viehätyksensä. Tämä oli loukkaus. Kauneudesta syntynyt rakkaus ei kuulunut minulle, minulla ei ollut mitään yhteyttä siihen, en uskaltanut ruveta tekemisiin sen kanssa. Mutta toinen rakkaus, joka arasti uskaltaa herätä pitkän tuttavuuden jälkeen, joka on tuskan tulessa koeteltu, jolla on uskollisuuden leima, rakkaus jota vahvistaa puhdas ja luja kiintymys, jonka järki on alistanut järjen omiin kokeiluihin ja joka vihdoin on kasvanut omasta voimastaan omaan virheettömään täydellisyyteensä -- tämä rakkaus, joka nauraa intohimoa, sen nopeita purkauksia ja kuumaa ja kiireistä sammumista, tämä rakkaus kiinnitti mieltäni, ja mikä ikinä koski sen kehitystä tai häviötä, sitä en voinut välinpitämättömänä seurata.

Käännyin pois puuryhmästä ja sen varjossa juhlivasta "iloisesta seurueesta". Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, konsertti oli päättynyt, väkijoukko alkoi harveta. Seurasin virran mukana. Jätin säteilevän puiston ja hyvin valaistun Haute-Villen (se oli vieläkin hyvin valaistu -- sinä yönä ei Villettessä nähtävästi juuri nukuttu) ja hakeuduin himmeihin matalampiin kaupunginosiin.

Minun ei pitäisi sanoa himmeihin, sillä kuutamon kauneus, joka puistossa oli unohtunut, virtasi täällä taas silmieni eteen. Kuu purjehti korkealla ja paistoi tyynenä ja tahrattomana. Musiikki ja juhlan hilpeys, tulet ja lamppujen kirkas välke olivat himmentäneet sen muutamiksi hetkiksi, mutta nyt sen loiste ja hiljaisuus pääsivät taas voitolle. Kilpailevat lamput olivat sammuneet: kuu jatkoi matkaansa kuin valkea kohtalo. Rummut, torvet ja pasuunat olivat raikuneet ja unohtuivat nyt; kuu kirjoitti säteillään taivaalle ja maan päälle muistelmia ikuisia arkistoja varten. Kuu ja nuo tähdet tuolla näyttivät minusta sillä hetkellä kaikkivaltiaan totuuden edustajilta ja todistajilta. Yötaivas valaisi sen valtakuntaa: niinkuin taivaankappaleiden hidas kiertokulku, niin edistyy sen voitto -- tuo liike eteenpäin, joka on ollut, on, ja tulee olemaan iankaikkisesta iankaikkiseen.

Nämä kimaltelevat kadut ovat hyvin hiljaiset: rakastan niiden mataluutta ja rauhaa. Porvareita kotimatkallaan kulkee ohitseni silloin tällöin, mutta nämä seuralaiset ovat jalkamiehiä, pitävät vähän ääntä ja katoavat pian. Niin paljon pidän Villettestä tämännäköisenä, etten kernaasti tahtoisi palata katon alle, mutta haluan kuitenkin saattaa omituisen seikkailuni suotuisaan loppuun ja päästä hiljaa vuoteeseeni suureen makuusaliin ennen kuin madame Beck tulee kotiin.

Yksi ainoa katu erottaa minut enää Rue Fossettesta. Kun tulen sille, katkaisee vaunujen ääni ensi kerran tämän kaupunginosan rauhan. Se tulee tätä tietä -- tulee hyvin nopeasti. Kuinka kovalta kuuluukaan ratina kivetyllä kadulla! Katu on ahdas, ja minä pysyttelen huolellisesti käytävällä. Vaunut jyristävät ohi, mutta mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, kun ne ovat kohdalla? Ihan varmaan jotakin valkoista liehui tuossa ikkunassa -- ihan varmaan käsi heilutti nenäliinaa. Oliko tuo merkki tarkoitettu minulle? Tunnetaanko minut? Kuka voisi minut tuntea? Nuo eivät ole de Bassompierren vaunut, eivät myöskään rouva Brettonin, ja sitä paitsi ei Hotel Crécy eikä La Terrasse ole tuolla suunnalla. No niin, minulla ei ole aikaa arvailla, minun täytyy rientää kotiin.

Tultuani Rue Fossettelle ja päästyäni koululle oli siellä kaikki hiljaista, mitkään ajoneuvot eivät olleet vielä tuoneet madamea ja Désirée'ta. Olin jättänyt suuren oven raolle, olisiko se vielä niin? Ehkä tuuli tai jokin muu sattuma oli paiskannut ovea niin kovasti että vieterisalpa oli mennyt kiinni? Siinä tapauksessa ei ollut toivoa sisäänpääsemisestä; seikkailuni täytyi saada surullinen loppu. Työnsin raskasta ovenpuoliskoa keveästi -- antautuisiko se?

Se antautui. Yhtä ääneti, yhtä vastustelematta kuin olisi joku suotuisa henki odottanut eteisessä ja lausunut sesam-loitsun. Astuin sisään huojentuneena, suljin hiljaa ovet, nousin sukkasillani portaita makuusaliin ja pääsin vuoteeni luo.

<tb>

Voi minua, minä pääsin ja hengähdin taas kerran vapaasti. Mutta seuraavana hetkenä melkein kirkaisin -- melkein, mutta en kokonaan, taivaan kiitos!

Kautta makuusalin, kautta koko talon vallitsi tällä hetkellä kuoleman hiljaisuus. Kaikki nukkuivat, ja niin hiljaista oli, että näytti kuin ei kukaan olisi nähnyt unta. Yhdeksällätoista vuoteella lepäsi yhdeksäntoista hahmoa, liikkumattomina ja täydessä mitassaan. Minun vuoteellani -- se oli kahdeskymmenes -- ei olisi pitänyt olla mitään: olin jättänyt sen tyhjäksi, ja tyhjänä minua olisi pitänyt löytää se palatessani. Mitä siis näen puoleksi eteenvedettyjen verhojen välissä? Minkä tumman anastajan hahmon, pitkän, oudon, huolimattoman? Onko se rosvo joka on pujahtanut sisään avoimesta katuovesta ja makaa täällä väijyksissä? Se näyttää hyvin mustalta -- minusta se ei näytä inhimilliseltä. Voiko se olla kulkukoira joka on tunkeutunut kadulta sisään ja ryöminyt tänne makaamaan? Hypähtääkö se, syöksyykö se alas jos lähestyn? Lähestyä minun täytyy. Rohkeutta! Yksi askel! --

Päätäni huimasi, sillä yölampun heikossa valossa näin vuoteellani pitkällään vanhan haamun -- NUNNAN!

Huuto olisi tällä hetkellä tuhonnut minut. Oli näky mikä tahansa, en saanut ilmaista kauhua, en parkaista enkä pyörtyä. Sitä paitsi en ollut kovinkaan hädissäni. Hermoni, joita viime tapaukset olivat tyynnyttäneet, halveksivat hysteriaa. Minulla oli vielä tuoreessa muistissa juhlavalot, musiikki ja tungeksivat tuhannet. Uusi onnettomuus oli ruoskinut minut uuvuksiin -- en uskonut aaveisiin nyt. Silmänräpäyksessä olin äännähtämättä syöksynyt kummitusvuoteen luo, eikä mikään hypähtänyt siitä ylös, mikään ei liikahtanut, kaikki liike oli minun, samoin kaikki elämä, todellisuus, aine, voima, sen tunsin vaistollani. Revin sen ylös, painajaisen! Pidin sitä korkealla, kummitusta! Ravistin esiin salaisuuden. Ja se putosi maahan -- minun ympärilleni -- hajosi kappaleiksi, ja minä poljin sitä.

Pitkä nunna osottautui pitkäksi patjaksi, joka oli taidokkaasti puettu pitkään mustaan viittaan ja valkoiseen huntuun. Vaatteet olivat todella, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, oikeita nunnan vaatteita, ja jokin käsi oli ne asettanut saadakseen aikaan harhanäyn. Mistä nämä vaatteet tulivat? Kuka oli tehnyt kepposen? Nämä kysymykset odottivat nyt vastausta. Päähineeseen oli kiinnitetty paperiliuska: siihen oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat ilkamoivat sanat:

"Ullakon nunna jättää Lucy Snowelle perinnöksi pukuvarastonsa. Häntä ei enää tulla näkemään Rue Fossettella."

Ja kuka siis oli kummitellut minulle? Kuka oli nunna jonka olin nähnyt kolme kertaa? Ei kenelläkään naistuttavistani ollut tuon aaveen vartaloa. Hänen kokonsa ei ollut naisen. Enkä voinut hetkeäkään lukea tätä juonta kenenkään tuntemani miehen syyksi.

Olin vieläkin keskellä salaisuuksia, mutta vapauduin äkkiä ja kerta kaikkiaan kaikesta yliluonnollisen ja haamumaisen tunteesta. En myöskään viitsinyt rasittaa aivojani joutavalla joskin ratkaisemattomalla arvoituksella, käärin vain kokoon vaipan, hunnun ja siteet, pistin ne tyynyni alle, menin levolle, tarkkailin kunnes kuulin madamen vaununpyörien äänen, sitten käänsin kylkeä, ja väsyneenä monen yön valvonnasta -- ehkä alkoi unijuoma nyt myös vaikuttaa -- vaivuin sikeään uneen.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XL. ONNELLINEN PARI

Päivä joka seurasi tätä merkillistä kesäyötä, ei ollut tavallinen. En tarkoita että se toi mukanaan tunnustähtiä taivaalle ja ennuksia maan päälle, en myöskään ajattele sääilmiöitä, myrskyä, rankkasadetta tai pyörretuulta. Päinvastoin: aurinko nousi iloisena, heinäkuisin kasvoin. Aamutar koristi rubiineilla sen kauneutta ja kukkuroi ruusuilla sen sylin niin että niitä karisi kuin satamalla, ja auringon tie oli punervaa. Hetket heräsivät raikkaina kuin luonnon immet, valoivat varhaisaamun kukkuloille virkistävän kasteen ja astuivat esiin usvavaippaa vailla: varjottomina, taivaansinisinä, loistavina ne johdattivat auringon valjakkoa pitkin helteistä ja pilvetöntä tietä.

Lyhyesti sanoen oli niin kaunis päivä kuin niistä kaunein kesä konsanaan voi ylpeillä, mutta epäilen että minä olin ainoa Rue Fossetten asukas, joka viitsi tai muisti panna merkille tämän mieluisan tosiseikan. Toinen ajatus askarrutti kaikkia toisia päitä; ajatus jolla tosin oli osansa minunkin mietteissäni, mutta tämä tärkein ongelma ei ollut minulle niin kokonaan uusi, niin yllättävän äkillinen eikä varsinkaan niin ylen salaperäinen kuin useimmille kanssapohtijoilleni, ja niinpä se jätti minut jonkin verran alttiimmaksi sivuhuomioille ja -vaikutelmille.

Kuitenkin, astellessani puutarhassa, tuntien auringon paisteen ja pannen merkille kukkivat kasvit, mietin samaa asiaa mistä koko talo puhui.

Mitä asiaa?

Vain tätä. Kun aamurukoukset luettiin, oli eräs paikka tyhjänä sisäoppilaiden eturivissä. Kun aamiainen tarjottiin jäi yksi kahvikuppi koskematta. Kun sisäkkö laittoi vuoteet, hän huomasi että erääseen oli pantu pitkittäin yöpukuun ja myssyyn puettu tyyny, ja kun Ginevra Fanshawen soitonopettajatar tuli aikaisin antamaan tavallista aamutuntiaan, pysyi tuo lahjakas ja lupaava nuori henkilö yhäti poissa.

Ylhäältä ja alhaalta etsittiin neiti Fanshawe'ta, pitkin ja poikin tutkittiin talo. Kaikki turhaan, ei ainoakaan jälki, ei merkki, ei edes pieni kirjelappunen palkinnut etsintää. Keijukainen oli kadonnut, viime yö oli niellyt hänet niinkuin pimeys nielee tähdenlennon.

Syvä oli valvovien opettajien mielipaha, syvempi velvollisuutensa unohtaneen johtajattaren kauhu. En koskaan ole nähnyt madame Beckiä niin kalpeana ja masentuneena. Tämä oli isku hänen arkaan paikkaansa, hänen heikkoon puoleensa; tämä oli vahingoksi hänen edulleen. Ja kuinka olikin tuo onneton tapaus voinut sattua? Mistä aukosta karkuri oli päässytkin lentämään? Ainoatakaan ikkunaa ei löydetty avoimena, ainoakaan ruutu ei ollut rikki, kaikki ovet olivat teljettyinä. Tähän päivään saakka ei madame Beck ole saanut tyydyttävää selvitystä asiaan, eikä liioin kukaan muu, paitsi yksi, Lucy Snowe, joka ei voinut unohtaa kuinka erään yrityksen helpottamiseksi muuan suuri ovi oli hiljaa avattu ja taas suljettu, mutta ei teljetty. Mieleen muistuivat myös yölliset kolisevat vaunut kuten tuo yllättävä merkkikin, liehuva nenäliina.

Näistä esitiedoista ja muutamista muista, joita ei kukaan muu kuin minä voinut käyttää, tein vain yhden johtopäätöksen. Tässä oli kysymys karkaamisesta. Sisäisesti varmana tästä asiasta ja nähdessäni madame Beckin syvän hämmennyksen, kerroin hänelle vihdoin vakaumukseni. Viitattuani herra de Hamalin kosiskeluun huomasin, niinkuin odotinkin, että madame Beck oli täysin selvillä asiasta. Hän oli jo kauan sitten keskustellut siitä rouva Cholmondeleyn kanssa ja pannut vastuunsa koko jutusta mainitun rouvan hartioille. Rouva Cholmondeleyhin ja herra de Bassompierreen hän nyt turvautuikin.

Huomasimme että Hotel Crécyssä jo tiedettiin mitä oli tapahtunut. Ginevra oli kirjoittanut serkulleen Pauliinalle viitaten epämääräisesti aviollisiin aikomuksiin, de Hamalin perheeltä oli tullut tietoja, ja herra de Bassompierre ajoi karkureita takaa. Hän sai heidät kiinni liian myöhään.

Viikon kuluessa toi posti minulle kirjelappusen. Voin yhtä hyvin jäljentää sen tähän kokonaan, se sisältää selityksen enemmän kuin yhteen kohtaan.

"Rakas vanha Tim" (lyhennys Timonista) -- minä olen tiessäni, kuten näette -- lähtenyt kuin ammuttu kuula. Alfred ja minä aioimme melkein alun pitäen mennä naimisiin tällä tavoin, emme koskaan aikoneet tulla liitetyiksi yhteen toisten ihmisten typerällä tavalla. Alfred oli liian sisukas sellaiseen, ja niin olen minäkin, Dieu meret! Tiedättekö, Alfred, joka nimitti teitä 'lohikäärmeeksi', on nähnyt teidät niin usein parin viime kuukauden kuluessa, että hän alkaa tuntea itsensä aivan ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän toivoo että ette kaipaa häntä nyt kun hän on poissa, ja pyytää anteeksi pientä häiriötä, mikä teillä mahdollisesti on ollut hänestä. Hän pelkää olleensa teille pahasti haitaksi kerran yllättäessään teidät ullakolla juuri kun luitte kirjettä joka näytti olevan aivan erikoisen mielenkiintoinen, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja olla hiukan säikäyttämättä teitä, kun näytitte niin ihmeesti syventyneeltä kirjeenvaihtoonne. Kostoksi hän sanoo teidän kerran säikäyttäneen häntä syöksymällä hakemaan pukua tai huivia tai jotakin muuta pikkuesinettä juuri kun hän oli raapaissut tulta ja odottaessaan minua aikoi vetää pari rauhallista haikua sikaristaan.

Joko nyt alatte ymmärtää että kreivi de Hamal oli ullakon nunna ja että hän tuli tapaamaan nöyrintä palvelijaanne? Minäpä kerron teille kuinka hän menetteli. Te tiedätte että hänellä on pääsy Athénée-kouluun, missä on oppilaina kaksi tai kolme hänen vanhimman sisarensa madame de Melcyn poikaa. Te tiedätte että Athénéen piha on toisella puolen korkeata seinää, joka rajoittaa teidän kävelypaikkaanne, 'kiellettyä käytävää'. Alfred osaa kiivetä yhtä hyvin kuin tanssia ja miekkailla; häntä huvitti rynnistää kouluumme kiipeämällä ensin muurin yli; sitten -- tuon korkean puun avulla, joka varjostaa suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat ulottuvat talon matalampien osien katolle -- hän onnistui valloittamaan ensi luokan ja suuren salin. Eräänä iltana hän putosi puusta, repi alas muutamia oksia, melkein taittoi niskansa ja paetessaan pelästyi hirveästi --. Vähältä piti ettei kaksi ihmistä käytävässä, madame Beck ja herra Emanuel, niin hän luulee, nähnyt häntä. Suuren salin katolta ei ole vaikea nousta rakennuksen korkeimpaan osaan, joka päättyy ullakkoon. Ullakkoikkuna on yöt ja päivät raollaan ilmanvaihdon vuoksi, niinkuin tiedätte, ja ullakkoikkunan kautta hän tuli sisään. Lähes vuosi sitten satuin kertomaan hänelle tarinan nunnastamme; siitä hän sai romanttisen ajatuksensa pukeutua aaveeksi, ja luulen, että teidän täytyy myöntää hänen toteuttaneen ajatuksensa hyvin nokkelasti.

Ilman nunnan mustaa pukua ja valkoista huntua hän olisi yhtä päätä joutunut sekä teidän että tuon jesuiittatiikerin, herra Paulin suuhun. Hänen mielestään te molemmat olette oivallisia kummitustennäkijöitä ja hyvin urhoollisia. Minä puolestani ihmettelen vielä enemmän teidän vaiteliaisuuttanne kuin rohkeuttanne. Kuinka saatoitte kestää tuon pitkän kummituksen näkemistä kerta toisensa jälkeen huutamatta sitä julki, kertomatta jokaiselle ja hälyttämättä koko taloa ja ympäristöä?

Oi, ja mitä piditte nunnasta vuodetoverina? Minä puin hänet, enkö tehnyt sitä hyvin? Kirkaisitteko kun näitte hänet? Minä olisin tullut hulluksi, mutta teillä nyt onkin sellaiset hermot -- silkkaa rautaa ja anturanahkaa! Minä uskon että te ette tunne mitään. Teissä ei ole samaa herkkyyttä kuin ihmisessä jolla on minun ruumiinrakenteeni. Te näytätte olevan tunteeton sekä tuskalle että pelolle ja surulle. Olette oikea vanha Diogenes.

No niin, rakas isoäiti, oletteko nyt valtavan suuttunut paostani kuutamoyönä ja karkurinaimisestani? Vakuutan teille että se oli erinomainen pila, ja minä tein sen osaksi tuon hienohelman Pauliinan ja tuon karhun, tohtori Johnin kiusaksi, näyttääkseni heille että vaikka he kulkevatkin niin nenä pystyssä, pääsen minä naimisiin yhtä hyvin kuin he. Herra de Bassompierre oli ensin kauhean vihainen Alfredille, uhkasi antaa hänelle haasteen "alaikäisen ryöstöstä" ja tiesi mistä, hän oli niin hirvittävän tosissaan että minun oli pakko olla hiukan melodraamallinen -- langeta polvilleni, nyyhkyttää, itkeä ja kastaa kolme nenäliinaa. Tietysti 'mon oncle' pian taipui, ja mitä olisi hyödyttänytkään elämöidä? Minä olen naimisissa, siinä kaikki. Hän sanoo vielä että avioliittomme ei ole laillinen, koska minä en ole täysi-ikäinen, mukamas! Ikään kuin se tekisi mitään eroa! Minä olen ihan yhtä paljon naimisissa kuin jos olisin sata vuotta vanha. Mutta meidän pitää sentään mennä uudestaan naimisiin, ja minä saan myötäjäiset, ja rouva Cholmondeley pitää niistä huolta, ja on hiukan toiveita että herra de Bassompierre antaa minulle sievoisen summan, mikä olisi hyvin sopivaa, koska Alfred-kullalla ei ole mitään muuta kuin aateluutensa, joka on synnynnäinen ja perinnöllinen, ja palkkansa. Toivon vain että setä tekisi tehtävänsä ilman ehtoja, jalomielisesti, ritarillisesti, mutta hän on niin epämiellyttävä että antaa myötäjäisten riippua siitä, lupaako Alfred kirjallisesti olla koskaan kajoamatta kortteihin tai pelinappuloihin siitä päivästä asti kun summa maksetaan. He syyttävät enkeliäni taipumuksesta pelaamiseen: minä en tiedä siitä mitään, mutta minä tiedän että hän on suloinen ja ihastuttava olento.

En voi kylliksi ylistää sitä nerokkuutta millä Alfred suoritti pakomme. Kuinka viisasta valita juuri tuo juhlayö, jolloin madame (Alfred tuntee hänen tapansa) ihan varmasti olisi konsertissa puistossa. Otaksun että te olitte lähtenyt hänen mukanaan. Näin teidän nousevan ja lähtevän makuusalista yhdentoista tienoilla. Miksi palasitte yksin ja jalkaisin, sitä en voi arvata. Te se kai olitte, jonka tapasin ahtaalla vanhalla Rue St. Jeanilla? Näittekö minun liehuttavan nenäliinaa vaununikkunasta?

Hyvästi! Iloitkaa hyvästä menestyksestäni, onnitelkaa minua verrattoman autuuteni johdosta ja uskokaa, rakas kyynikko ja ihmisten vihaaja, että olen

mitä terveimpänä ja parhaalla tuulella teidän Ginevra Laura de Hamal, o.s. Fanshawe.

"JK. Muistakaa että olen nyt kreivitär. Isä, äiti ja tytöt kotona ihastuvat kun saavat kuulla sen. 'Tyttäreni, kreivitär! Sisareni, kreivitär!' Bravo! Kuuluu vähän paremmalta kuin rouva John Bretton, vai mitä?"

Ennen kuin päätän rouva Fanshawen muistelmat, lukija epäilemättä odottaa kuulevansa että hän lopulta sai katkerasti katua nuorekasta kevytmielisyyttään. Tietysti on hänenkin tulevaisuuteensa varattu suuri mitta kärsimystä.

Enemmät tietoni hänestä sisältykööt muutamaan sanaan.

Näin hänet kuherruskuukauden loppupuolella. Hän tuli käymään madame Beckin luo ja lähetti noutamaan minut salonkiin. Hän syöksyi nauraen syliini, näytti hyvin kukoistavalta ja kauniilta, kiharat olivat pitemmät, posket ruusuisemmat kuin konsanaan, valkoinen hattu ja flanderilainen harso, oranssinkukat ja nuorikon puku sopivat hänelle erinomaisesti.

"Minä olen saanut osuuteni", hän huusi heti. (Ginevra piti aina kiinni aineellisesta; mielestäni hänen luonteessaan oli hyvä annos liikemiestä, niin suuresti kuin hän halveksikin "porvareita"). "Setä de Bassompierre on kokonaan leppynyt. Mitä siitä vaikka hän sanookin Alfredia 'tolvanaksi', se johtuu vain hänen karkeasta skotlantilaisesta syntyperästään, ja luulen että Pauliina kadehtii minua ja tohtori John on vimmatun mustasukkainen -- valmis lyömään päänsä seinään -- ja minä olen niin onnellinen! Luulen todellakin ettei minulla ole enää mitään toivomista -- jollei ehkä vaunut ja hotellia, ja oi! minun pitää esittää teidät miehelleni. Alfred, tule tänne!"

Ja Alfred ilmestyi näkyviin sisemmästä salista, missä hän oli puhellut madame Beckin kanssa ottaen vastaan mainitun rouvan sekä kohteliaisuudet että moitteet. Minut esitettiin eri nimilläni: lohikäärme, Diogenes ja Timon. Nuori luutnantti oli hyvin kohtelias. Hän piti minulle sievästi veistetyn sirosanaisen puolustuspuheen kummituskäynneistä ym., lopettaen sanomalla että "paras puolustus kaikkiin hänen synteihinsä seisoi tuossa!" ja viitaten nuoreen rouvaansa.

Ja nuori rouva lähetti hänet takaisin madame Beckin luo, veti minut viereensä ja ryhtyi kirjaimellisesti tukehduttamaan minua hillittömiin hyväntuulen-purkauksiinsa ja huimiin tyttömäisiin hullutteluihinsa. Hän näytteli ilakoiden sormustaan, nimitti itseään rouva kreivitär de Hamaliksi ja kysyi ainakin kaksikymmentä kertaa miltä se kuului. Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut minulta mitään parempaa -- hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen kohteliaisuuksia -- kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin hän nauroi.

Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin. Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin, olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne. Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli kauhea aika minulle -- äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa -- kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema, kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin. Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi kertaa hän ihmeellisesti toipui.

Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään. Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi -- kamppaillen elämän taistelua sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan tuntemani ihminen.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLI. FAUBOURG CLOTILDE

Täytyykö minun, ennen kuin lopetan, tehdä hieman tiliä tuosta Vapaudesta ja Uudistumisesta, jotka saavutin juhlayönä? Täytyykö minun kertoa kuinka minä ja nuo kaksi uljasta toveria, jotka toin mukanani kotiin juhlaloisteisesta puistosta, kestimme läheisen tuttavuuden kokeen?

Koettelin niitä heti seuraavana päivänä. Ne olivat äänekkäästi kerskuneet voimastaan kutsuessaan minut pois rakkaudesta ja sen siteistä, mutta kun vaadin tekoja eikä sanoja, joitakin todistuksia paremmasta olosta, kokemuksia keventyneestä elämästä -- silloin Vapaus pyysi anteeksi sanoen sillä hetkellä olevansa heikentynyt ja kykenemätön tulemaan avukseni, ja Uudistuminen ei hiiskunut mitään -- se oli yön aikana äkkiä kuollut.

Minulle ei siis jäänyt muuta kuin salainen usko, että arvailuni oli kenties rientänyt liian nopeasti ja vienyt minut liian pitkälle; ei muuta neuvoa raskaiden tuntien kestämiseksi kuin muistaa että mustasukkaisuudella on vääristelevä ja värejä muuttava taikavoima. Lyhyen ja turhan taistelun jälkeen huomasin uudelleen joutuneeni vanhan kiduttavan epävarmuuden vangiksi, takaisin kahleisiin ja jännitykseen.

Näenkö hänet vielä ennen kuin hän lähtee? Olenko minä hänen mielessään? Aikooko hän tulla? Tämäkö päivä -- seuraavako tunti tuo hänet luokseni vai täytyykö minun taaskin kestää pitkän odotuksen jäytävää tuskaa -- ja sen päättyessä eron ankaraa kipua, tuota mykkää ja kuolettavaa tempausta, joka riistää sekä toivon että epäilyksen ja järkyttää koko elämää, kun kättä joka tekee väkivaltaa, ei voi hyväilyillä saada sääliväksi, koska pitkä välimatka erottaa!

Oli helatorstai, eikä pidetty koulua. Sisäoppilaat ja opettajat olivat kuunnelleet messua aamulla ja olivat nyt pitkällä kävelyllä maaseudulla nauttiakseen välipalansa jossakin talossa. Minä en lähtenyt heidän kanssaan, sillä nyt oli enää kaksi päivää Paul et Virginien lähtöön, ja minä tarrauduin viimeiseen mahdollisuuteeni niinkuin laivan hylyn eloon jäänyt matkustaja tarrautuu viimeiseen pelastuslauttaan tai köyteen.

Ensi luokassa oli jotakin puusepäntyötä tekeillä, joku penkki tai pulpetti korjattavana; lupapäiviä käytettiin usein näiden töiden suoritukseen, mikä ei voinut tulla kysymykseen huoneiden ollessa täynnä oppilaita. Kun istuin yksinäni aikoen siirtyä puutarhaan ja jättää tien selväksi, mutta liian laiskana panemaan aiettani täytäntöön, kuulin työmiesten tulevan.

Ulkomaalaiset palvelijat ja käsityöläiset tekevät kaiken pareittain -- luulen että tarvittaisiin kaksi labassecourilaista puuseppää lyömään yhtä naulaa. Sitoessani päähän hattuani, joka siihen asti oli nauhojensa varassa riippunut veltossa kädessäni, tunsin epämääräistä hetkellistä ihmettelyä, kun kuulin vain yhden työmiehen askelet. Panin myös merkille -- niinkuin vangit kopeissaan toisinaan saavat synkkää huvia pelkkien pikkuseikkojen huomaamisesta -- että tällä miehellä oli tavalliset jalkineet eikä puukengät. Päättelin että se varmaan oli puuseppämestari, joka tuli tarkastukselle ennen kuin lähetti miehensä työhön. Heitin huivin hartioilleni. Hän tuli lähemmäksi, hän avasi oven. Selkäni oli ovea kohti, mutta tunsin pientä väristystä -- omituinen tunne, liian nopea ja ohimenevä eriteltäväksi. Minä käännyin, seisoin otaksutun puuseppämestarin edessä: katsoessani oviaukkoon näin että eräs olento täytti sen, ja silmäni välittivät aivoihini herra Paulin kuvan.

Sadat rukoukset, joilla väsytämme taivasta, eivät tuo rukoilijalle täyttymystä. Ehkä kerran elämässä yksi kultainen lahja putoaa suoraan hänen syliinsä -- yksi anti, runsas, loistava ja täydellinen, kotoisin ilon aarreaitasta.

Emanuelilla oli yllään puku jota hän nähtävästi aikoi pitää matkallaan -- samettireunuksinen lievetakki; luulin että hän oli valmis heti lähtemään, ja kuitenkin olin kuullut että kaksi päivää oli vielä kuluva ennen kuin laiva lähti. Hän näytti terveeltä ja iloiselta. Hän näytti ystävälliseltä ja hyvältä: hän tuli sisään innokkaasti, oli silmänräpäyksessä likelläni, hän oli pelkkää ystävyyttä. Ehkä hänen sulhastuulensa sai hänet niin säteilemään. Oli syy mikä tahansa, en voinut kohdata hänen päivänpaistettaan pilvisenä. Jos, tämä oli viimeinen hetkeni hänen seurassaan, en tahtonut tuhlata sitä pakotettuun, luonnottomaan etäisyyteen. Rakastin häntä paljon -- liian paljon ollakseni työntämättä tieltäni itse mustasukkaisuuttakin, kun se tahtoi pilata ystävälliset hyvästit. Sydämellinen sana hänen huuliltaan tai lempeä katse hänen silmistään oli tekevä minulle hyvää koko sen elämän varalle, mikä minulla vielä oli jäljellä, se olisi lohdutuksena yksinäisyyden viimeisellä taipaleella. Minä ottaisin sen -- maistaisin virvoittavaa juomaa, eikä ylpeys saisi pilata minulta maljaa.

Kohtaus olisi lyhyt, tietenkin: hän sanoisi minulle juuri saman mitä oli sanonut kokoontuneille oppilaille, hän tarttuisi käteeni ja pitäisi sitä omassaan kaksi minuuttia, hän koskettaisi poskeani huulillaan ensimmäisen, viimeisen, ainoan kerran -- ja sitten -- ei muuta. Sitten todellakin tulisi lopullinen ero, sitten pitkä välimatka, suuri kuilu, jonka yli en pääsisi hänen luokseen -- ja jonka yli hän ei ehkä katsoisi muistellen minua.

Hän otti käteni omaansa, toisella kädellään hän työnsi päähineeni pois; hän katsoi kasvoihini, hänen valoisa hymynsä sammui, hänen huulensa ilmaisivat jotakin joka oli melkein kuin äidin sanatonta kieltä, kun hän tapaa lapsensa suuresti ja odottamatta muuttuneena, taudin murtamana tai puutteen jäytämänä. Sitten tuli keskeytys.

"Paul, Paul!" sanoi hätäinen naisen ääni takaapäin, "Paul, tulkaa salonkiin, minulla on teille paljon paljon puhumista -- keskustelua koko päiväksi -- ja niin on Victorilla myös, ja Josef on täällä. Tulkaa, Paul, tulkaa ystävienne luo."

Madame Beck, jonka oli tuonut paikalle valppaus tai tutkimaton vaisto, tuli niin lähelle että melkein tunkeutui minun ja Emanuelin väliin. "Tulkaa, Paul!" hän sanoi uudestaan, ja hänen silmiensä kova säde viilsi minua kuin terästikari. Hän painautui sukulaiseensa. Minä luulin että tämä peräytyi, luulin että hän menisi pois. Haavoitettuna syvemmälle kuin saatoin kestää, mielessäni sellaiset tunteet, jotka halveksivat itsehillintää, minä huusin:

"Sydämeni murtuu!"

Se mitä tunsin oli todellakin kuin olisi sydämeni kirjaimellisesti murtunut; mutta erään toisen lähteen sulut avautuivat paineen vaikutuksesta; yksi ainoa Paulin henkäys kuiskasi: "Luottakaa minuun!" nosti painon, avasi tien. Monin syvin nyyhkytyksin, jäätävin puistatuksin, väristen, vapisten kovin ja kuitenkin huojentuneena -- minä itkin.

"Jättäkää hänet minun haltuuni, se on hermokohtaus, minä annan hänelle rauhoittavan juoman, niin se menee ohi", sanoi tyyni madame Beck.

Tulla jätetyksi hänen ja hänen rauhoittavan juomansa haltuun oli minusta jotenkin samaa kuin joutua myrkyttäjän käsiin. Kun Paul vastasi syvällä äänellä, tuikeasti ja lyhyesti:

"Laissez-moi!"[122] oli tuo tyly ääni minun korvissani kuin soittoa -- outoa, väkevää, mutta elähyttävää.

"Laissez-moi!" hän toisti, ja hänen sieraimensa laajenivat ja kasvolihakset värähtelivät kun hän puhui.

"Mutta tämä ei mitenkään käy päinsä", sanoi madame ankarasti. Vielä ankarammin vastasi hänen sukulaisensa:

"Ulos täältä!"

"Minä lähetän hakemaan isä Silasta, heti paikalla lähetän hakemaan häntä", uhkasi madame hellittämättä.

"Nainen!" huusi professori, ei enää syvällä äänellä, vaan korkeimmalla ja kiihtyneimmällä diskantillaan, "nainen, ulos heti paikalla!"

Hän oli noussut, ja minä rakastin häntä hänen vihassaan intohimolla jonka vertaista en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Mitä teette, on väärin", jatkoi madame, "sellainen teko on luonteenomainen teidänlaisillenne epäluotettaville mielikuvitusihmisille; se on harkitsematon, epäviisas, epävakainen askel -- kiusallinen toimenpide, jolle päättäväisemmät ja lujaluonteisemmat ihmiset eivät voi antaa arvoa."

"Te ette tiedä mitä minussa on lujaa ja päättäväistä", vastasi Paul, "mutta te saatte nähdä, tämä tapaus on opettava teitä. Modeste", hän jatkoi vähemmän vihaisesti, "olkaa lempeä, olkaa sääliväinen, olkaa nainen; katsokaa näitä kasvoparkoja ja taipukaa. Te tiedätte että olen ystävänne ja ystävienne ystävä, ja solvauksistanne huolimatta te varsin hyvin ja syvästi tiedätte että minuun voi luottaa. Oman itseni uhraamisessa en tehnyt vaikeuksia, mutta sydäntäni ahdistaa se mitä nyt näen; minun täytyy osata ja saada lohduttaa. Jättäkää minut."

Tällä kertaa oli sanoissa "jättäkää minut" niin katkera ja käskevä sävy, että minua ihmetytti kun edes madame voi hetkisenkään olla tottelematta. Mutta hän seisoi lujana, tuijotti Pauliin pelottomasti ja kohtasi hänen katseensa ankarana ja kovana kuin kivi. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin näin Paulin kasvoissa äkillisen salamanleimahduksen. Osaan tuskin sanoa kuinka hän suoritti liikkeensä, se ei näyttänyt väkivaltaiselta, se säilytti kohteliaisuuden muodon. Hän ojensi kätensä, se luullakseni tuskin kosketti madameen, mutta madame juoksi, hän lensi tuulena huoneesta, hän oli poissa ja ovi kiinni seuraavassa silmänräpäyksessä.

Suuttumuksen leimahdus oli pian ohi. Paul hymyili käskiessään minun pyyhkiä silmäni, hän odotti levollisesti kunnes olin rauhoittunut, lausuen silloin tällöin tyynnyttävän ja lohduttavan sanan. Ennen pitkää istuin hänen vieressään taaskin omana itsenäni -- tyyntyneenä, en epätoivoisena enkä lohduttomana, en ystävättömänä, elämään kyllästyneenä enkä kuolemaa etsivänä.

"Ystävänne menettäminen teki teidät siis hyvin surulliseksi?" hän sanoi.

"Unohdus tappaa minut, monsieur", sanoin. "Kaikkina näinä väsymyksen päivinä en ole kuullut teistä sanaakaan, ja olin murtua siihen mahdollisuuteen, josta jo näytti tulevan varmuus, nimittäin että matkustaisitte sanomatta hyvästi!"

"Täytyykö minun sanoa teille sama minkä sanoin Modeste Beckille -- että ette tunne minua? Täytyykö minun opettaa teitä tuntemaan luonnettani? Te siis tahdotte todistuksen siitä että voin olla uskollinen ystävä? Ilman selviä todistuksia ei siis tämä käsi lepää hiljaa omassani, ei siis painaudu olkapäähäni kuin luotettavaan tukeen? Hyvä. Todistus on valmiina. Tulen puhdistamaan itseni."

"Sanokaa mitä tahdotte, opettakaa mitä tahdotte, todistakaa mitä tahdotte, monsieur. Minä voin kuunnella nyt."

"Sitten teidän täytyy ensiksikin lähteä kanssani aika kauas kaupungille. Aikomukseni oli tulla hakemaan teitä."

Kysymättä hänen tarkoitustaan, ottamatta selvää hänen suunnitelmastaan tai teeskentelemättä vastarintaa sidoin hattuni nauhat uudelleen: olin valmis.

Tie jota hän lähti, kulki pitkin bulevardeja; hän pani minut useat kerrat istumaan lehmusten alle asetetuille penkeille; hän ei kysynyt olinko väsynyt, katsoi vain ja teki omat johtopäätöksensä.

"Kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi toistaen sanani ja herttaisesti matkien ääntäni ja muukalaista ääntämistäni. Tuollainen matkiminen ei ollut uutta hänen huuliltaan, mutta tämä leikillinen pilkka ei koskaan haavoittanut, ei edes silloin kun siihen yhtyi vakuutus -- ja se tapahtui usein -- että vaikka osasinkin kirjoittaa hänen kieltään, puhuin ja tulisin aina puhumaan sitä puutteellisesti ja epäröiden.

"'Kaikkina näinä väsymyksen päivinä' en ole unohtanut teitä hetkeksikään. Uskolliset naiset erehtyvät siinä, että luulevat olevansa ainoat uskolliset Jumalan luomista olennoista. Viime aikoihin saakka en minäkään uskaltanut luottaa siihen että kukaan olisi minulle kovinkaan tulisesti ja elävästi uskollinen, mutta -- katsokaa minuun."

Minä nostin onnelliset silmäni: ne olivat onnelliset nyt, muuten ne eivät olisi tulkinneet sydäntäni.

"Hyvä", sanoi hän parin sekunnin tutkimisen jälkeen, "mikään ei voi tehdä tyhjäksi tuota nimimerkkiä. Uskollisuus on sen kirjoittanut, sen kynä on rautainen. Oliko kirjoittaminen tuskallista?"

"Ankaran tuskallista", sanoin minä totuudenmukaisesti. "Vetäkää pois sen käsi, monsieur, minä en kestä enää sen painamista."

"Elle est toute pâle", sanoi hän puhuen itsekseen, "cette figure là me fait mal."[123]

"Ah, minä en ole nyt miellyttävä näky --"

En voinut olla sanomatta tätä, sanat tulivat pyytämättäni. En muistakaan aikaa jolloin en olisi tuntenut ahdistavaa pelkoa ulkomuotoni vajavaisuuden vuoksi; tämä pelko vaivasi minua nyt erikoisen voimakkaasti.

Suuri hellyys värähti hänen kasvoissaan, hänen orvokinsiniset silmänsä vettyivät ja kimalsivat pitkien espanjalaisten ripsien takaa. Hän hypähti pystyyn ja sanoi: "Lähdetään jo."

"Olenko hyvin vastenmielinen silmillenne?" rohkenin kysyä, sillä asia oli minulle erittäin tärkeä.

Hän pysähtyi ja antoi minulle lyhyen mutta väkevän vastauksen, vastauksen joka teki äänettömäksi ja lannisti, mutta samalla syvästi tyydytti. Tämän jälkeen aina tiesin mitä olin hänelle, ja lakkasin tuskallisesti välittämästä siitä mitä saatoin olla muulle maailmalle. Oliko heikkoa panna niin suurta painoa ulkomuotoa koskevalle mielipiteelle. Pelkään että saattoi olla, pelkään että oli, mutta siinä tapauksessa minun täytyy tunnustaa että minussa ei suinkaan ollut pieni annos heikkoutta. Minun täytyy myöntää että suuresti pelkäsin olevani vastenmielinen -- ja hartaasti toivoin voivani edes kohtalaisesti miellyttää Paulia.

Minne kuljeskelimme, sitä tuskin tiesin. Kävelymme oli pitkä, mutta tuntui lyhyeltä; tie oli hauska, päivä kaunis. Emanuel puhui matkastaan -- hän arveli viipyvänsä poissa kolme vuotta. Palattuaan Guadaloupesta hän arveli pääsevänsä irti velvollisuuksistaan ja olevansa vapaa; ja mitä minä aioin tehdä sillä välin? hän kysyi. Olin kerran puhunut, hän muistutti, että koettaisin päästä itsenäiseksi ja ruveta pitämään omaa pientä koulua -- olinko luopunut siitä ajatuksesta?

"En suinkaan, minä teen parhaani mukaan säästöjä, jotta kykenisin panemaan aikeeni täytäntöön."

"En mielelläni jättäisi teitä Rue Fossettelle, pelkään että kaipaisitte minua siellä liian paljon -- tuntisitte itsenne turvattomaksi -- tulisitte surulliseksi?"

Niin oli varmaan, mutta lupasin koettaa kestää parhaani mukaan.

"On vielä", hän sanoi hiljaisella äänellä, "toinen haitta nykyisessä olinpaikassanne. Tahtoisin kirjoittaa teille joskus; ei olisi hyvä jos täytyisi olla hiukankin epävarma kirjeiden perilletulosta, ja Rue Fossettella -- no niin, katolinen kasvatuksemme voisi jossakin suhteessa -- niin oikeutettua ja edullista kuin se muutoin onkin -- erikoisten asianhaarojen vallitessa antaa aihetta väärinkäsityksiin -- ehkä väärinkäytöksiin."

"Mutta jos te kirjoitatte", sanoin minä, "minun täytyy saada kirjeenne ja minä tahdon saada ne: kymmenen johtajaa, kaksikymmentä johtajatarta ei estä minua saamasta niitä. Minä olen protestantti, minä en siedä tuollaista oppia. Monsieur, minä en siedä."

"Kauniisti -- kauniisti", hän vastasi, "me teemme suunnitelman, meillä on keinomme, olkaa rauhassa."

Näin puhuen hän pysähtyi.

Meidän piti kai nyt palata pitkältä kävelyltämme. Olimme tulleet keskelle erästä siistiä esikaupunkia, missä talot olivat pieniä, mutta näyttivät hauskoilta. Paul oli pysähtynyt erään hyvin siistin pikku talon valkoisen kynnyksen eteen.

"Minä pistäydyn täällä", hän sanoi.

Hän ei koputtanut vaan otti taskustaan avaimen, avasi oven ja astui heti sisään. Hän työnsi minut edellään sisään ja sulki oven jälkeemme. Mitään palvelijaa ei näkynyt. Eteinen oli pieni, niinkuin koko talo, mutta äsken ja aistikkaasti maalattu; sen näköalan kehysti ranskalainen ikkuna, jonka ympärille oli istutettu viiniköynnöksiä niin että niiden vihreät lehdet hyväilivät ruutuja. Hiljaisuus vallitsi tässä asumuksessa.

Paul avasi sisemmän oven, ja näkyviin tuli seurusteluhuone tai salonki -- hyvin pieni mutta mielestäni hyvin soma. Sen hienoissa seinissä oli punertavat paperit, lattia oli vahattu ja keskellä oli kirkas nelikulmainen matto; pieni pyöreä pöytä oli yhtä kiiltävä kuin peili takan yläpuolella; siellä oli pieni sohva ja pieni kaappi, jonka puoliavoimesta punaisella silkillä päällystetystä ovesta näkyi porsliineja hyllyillä; siellä oli ranskalainen kello ja lamppu; siellä oli kiinalaisia porsliinikoristeita. Ison ikkunasyvennyksen täytti vihreä teline, jolla oli kolme vihreätä kukkaruukkua, jokaisessa kaunis heleä kukka; eräässä nurkassa näkyi pieni marmorilevyinen pöytä, pöydällä ompelulipas ja lasi jossa oli orvokkeja vedessä. Ikkuna oli auki, raikas ulkoilman henkäys tuntui läpi huoneen, ja suloiset orvokit tuoksuivat.

"Sievä, sievä paikka!" sanoin minä. Paul hymyili nähdessään mielihyväni.

"Pitääkö meidän istua tähän odottamaan?" kysyin kuiskaten, hieman peläten syvää hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla.

"Kurkistamme ensin pariin muuhunkin nurkkaan tässä pähkinänkuoressa", hän vastasi.

"Uskallatteko vapaasti liikkua läpi koko talon?" kysyin.

"Uskallan", hän vastasi levollisesti.

Hän ohjasi kulkua. Minulle näytettiin pieni keittiö, jossa oli pieni liesi ja uuni, muutamia kirkkaita kupariastioita, kaksi tuolia ja pöytä. Pieni astiakaappi sisälsi vähäisen mutta riittävän fajanssikaluston.

"Salongissa on kiinalainen kahvikalusto", sanoi Paul kun katselin kuutta vihreän- ja valkoisenkirjavaa lautasta, neljää vatia, kuppeja ja ruukkuja.

Minut johdettiin kapeita mutta siistejä portaita yläkertaan, minun sallittiin vilkaista kahteen kauniiseen makuuhuoneeseen; lopuksi minut vietiin takaisin alas, ja me pysähdyimme hieman kursaillen oven eteen, joka oli isompi kuin jo avaamamme.

Ottaen toisen avaimen taskustaan Emanuel sovitti sen tämän oven lukkoon. Hän avasi ja työnsi minut taas edellään.

"Kas tässä!" hän huudahti.

Huomasin olevani aika suuressa huoneessa, joka oli huolitellun siisti, vaikka alaston verrattuna niihin, jotka tähän saakka olin nähnyt. Puhtaiksi pestyt lattialaudat olivat ilman mattoja, huoneessa oli kaksi riviä vihreitä penkkejä ja pulpetteja, keskellä käytävä joka päättyi korokkeeseen, opettajantuoliin ja pöytään, ja niiden takana oli musta taulu. Seinässä riippui kaksi karttaa, ikkunoilla kukki pari elinvoimaista kasvia; lyhyesti sanoen tämä oli koulusali pienoiskoossa -- täydellinen, siisti, hauska.

"Onko tämä siis koulu?" minä sanoin. "Kuka sitä pitää? En ole koskaan kuullut että tässä kaupunginosassa olisi mitään oppilaitosta."

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa jaettavaksenne muutamia ohjelmia erään ystäväni hyväksi?" kysyi hän, otti lievetakkinsa taskusta pari kääröä mainittuja asiakirjoja ja pani ne käteeni. Minä katsoin, minä luin -- selvin kirjaimin painettuna:

"_Externat de demoiselles. Numéro 7. Faubourg Clotilde. Directrice, Mademoiselle Lucy Snowe."[124]

<tb>

Ja mitä minä sanoin herra Paul Emanuelille?

Muutamia elämämme hetkiä on aina vaikea palauttaa mieleen. Muutamat seikat, ratkaisevat kohtaukset, muutamat tunteet, ilot ja ihmetykset näyttävät muistellessa sekavilta ja hämmennyttäviltä, epäselviltä kuin vinhaan kiertävä pyörä.

En voi muistaa tätä selvitystä, seuraavien kymmenen minuutin sanoja ja ajatuksia enempää kuin aikaisimpien elinvuosieni kokemuksia, ja kuitenkin ensimmäinen selvä kohta on tietoisuus siitä että puhuin hyvin nopeasti, toistaen yhä uudelleen:

"Teittekö te tämän, herra Paul? Onko tämä teidän talonne? Tekö olette kalustanut sen? Tekö painatitte nämä paperit? Tarkoitatteko minua? Olenko minä johtajatar? Onko olemassa toinen Lucy Snowe? Kertokaa kaikki, sanokaa jotakin!"

Mutta hän ei tahtonut puhua. Hänen äänetön mielihyvänsä, naurava alaspäin kääntynyt katseensa, hänen asentonsa ovat vieläkin silmieni edessä.

"Kuinka tämä on? Minun täytyy tietää kaikki -- kaikki", huusin.

Paperikäärö putosi lattialle. Hän oli ojentanut kätensä ja minä olin tarttunut siihen, unohtanut kaiken muun.

"Ah, te sanoitte että olin unohtanut teidät kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi. "Vanha Emanuel parka! Siinä kiitos minkä hän saa siitä että on kolmen kuolettavan viikon ajan juossut maalarilta verhoilijalle, puusepältä pesumuijalle. Lucy ja Lucyn maja, siinä hänen päänsä ainoat ajatukset!"

Minä tuskin tiesin mitä tehdä. Hyväilin ensin hänen hihansuunsa pehmeätä samettia, sitten kättä jota se ympäröi. Hänen huolenpitonsa, hänen hyvyytensä, hänen äänetön, väkevä, todellinen hyvyytensä ne kokonaan valtasivat minut todistetulla olemassaolollaan. Vakuutus hänen uhrautuvasta huolenpidostaan välähti eteeni kuin valo taivaasta, hänen -- minä uskallan sanoa sen -- hänen rakastava hellä katseensa järkytti minua nyt kuvaamattomasi! Kesken kaiken pakotin itseäni katsomaan käytännölliseen puoleen.

"Mutta vaiva", huudahdin, "ja rahanmeno! Oliko teillä rahaa, Paul?"

"Yllinkyllin rahaa", sanoi hän sydämellisesti. "Laaja opetustoimintani on tuottanut minulle sievoisen summan, ja osalla siitä päätin kustantaa itselleni runsaimman kestityksen mitä koskaan olen saanut tai tulen saamaan. Minä pidän tällaisesta. Olen tätä hetkeä odottanut yöt päivät viime aikoina. En tahtonut tulla lähellenne, koska en tahtonut maistaa sitä ennakolta. Vaiteliaisuus ei ole minun hyveitäni eikä paheitani. Jos olisin antautunut teidän valtaanne ja te olisitte ruvennut tekemään kysymyksiä katsein ja sanoin -- Missä olette ollut, herra Paul? Mitä olette tehnyt? Mikä salaisuus teillä on? -- olisi ensimmäinen ja viimeinen salaisuusparkani pudonnut suoraan helmaanne. Nyt", hän jatkoi, "teidän tulee asua täällä ja pitää koulua, teidän tulee käyttää taitojanne kun minä olen poissa, teidän pitää ajatella minua joskus, teidän tulee pitää huolta terveydestänne ja onnestanne minun tähteni, ja kun minä tulen takaisin --"

Siihen hän jätti tyhjän paikan.

Minä lupasin tehdä kaiken mitä hän käski. Lupasin tehdä työtä ahkerasti ja halukkaasti. "Minä tahdon olla uskollinen isännöitsijänne", sanoin, "ja luotan siihen että tilit ovat selvät palatessanne. Monsieur, te olette liian hyvä."

Tällaisin katkonaisin lausein tunteeni pyrkivät esille, mutta eivät päässeet; sanat -- hauraat ja kankeat ja kylmät kuin jää -- värisivät ja särkyivät ponnistuksessa. Hän katsoi minua vielä, hän kohotti kätensä lempeästi sivelläkseen tukkaani, se kosketti huuliani ohimennen, minä painoin sitä lujasti, minä maksoin sille veroni. Hän oli minun kuninkaani, kuninkaallinen oli ollut tuon käden hyvyys minua kohtaan; kunnioituksen osoittaminen oli sekä iloni että velvollisuuteni.

<tb>

Iltapäivätunnit olivat ohi, ja illan hiljaisuus varjosti rauhallista esikaupunkia. Paul vetosi vieraanvaraisuuteeni; hän oli ollut liikkeellä ja touhussa aamusta asti ja kaipasi virkistystä. Hän sanoi että minun pitäisi tarjota hänelle suklaata kauniista kullan- ja valkoisenkirjavasta kiinalaiskalustostani. Hän meni ulos ja tilasi ravintolasta mitä tarvittiin, hän kantoi pienen pyöreän pöydän ja kaksi tuolia parvekkeelle ranskalaisen ikkunan eteen viiniköynnösten suojaan. Kuinka ujon iloisena suostuinkaan emännäntehtäviini, järjestin tarjottimen ja kestitsin hyväntekijä-vierastani.

Tämä parveke oli talon takaosassa, esikaupungin puutarhat olivat ympärillämme, pellot aukenivat niiden takana. Ilma oli hiljainen, leuto ja raikas. Poppelien, laakerien, sypressien ja ruusujen takaa katseli kuu niin ihanana ja tyynenä, että sen hymyily värisytti sydäntä, tähti loisti aivan sen vieressä puhtaan rakkauden verrattomin sätein. Suuressa puutarhassa lähellämme nousi vesisuihku altaasta ilmaan, ja kalpea kuvapatsas nojautui yli leikkivän veden.

Paul puhui minulle. Hänen äänensä oli niin hillitty että se sopusointuisena yhtyi tuohon hopeakuiskeeseen, solinaan, laulavaan huokaukseen, joka oli tuulenhengen, lähteen ja lehvien iltavirttä.

Onnellinen hetki -- viivy vielä, laske sulkasi, anna siipiesi levätä, kallista taivahinen otsasi puoleeni! Valkoinen enkeli, anna valosi viipyä, jätä sen heijastus myöhemmin nouseviin pilviin, älä riistä sen riemua ajalta joka tarvitsee säteen takaapäin!

Ateriamme oli yksinkertainen: suklaata, sämpylöitä; vadillinen tuoreita kesähedelmiä, kirsikoita ja mansikoita vehreiden lehtien keskellä -- siinä kaikki, mutta juuri siitä me molemmat pidimme enemmän kuin juhla-ateriasta, ja minulle tuotti kuvaamatonta iloa tarjota Paulille. Minä kysyin häneltä tiesivätkö hänen ystävänsä, isä Silas ja madame Beck, mitä hän oli tehnyt -- olivatko he nähneet taloani?

"Ystäväni", hän sanoi, "kukaan ei tiedä mitä olen tehnyt, paitsi te ja minä itse: ilo on omistettu meille kahdelle, jakamattomana ja pyhänä. Totta puhuen tämä asia on ollut minulle hienonhieno nautinto, jota en tahtonut turmella ilmoittamalla muille. Sitä paitsi" (hän hymyili), "tahdoin todistaa neiti Lucylle että osaan säilyttää salaisuuden. Kuinka usein onkaan hän moittinut minua arvokkaan pidättyväisyyden ja tarpeellisen varovaisuuden puutteesta! Kuinka usein onkaan hän pahanilkisesti vihjaissut, että kaikki asiani ovat Polichinellen salaisuuksia!"

Tämä oli tosiaan totta: en ollut säästänyt häntä tässä suhteessa enkä kenties muissakaan, joissa häntä voi ahdistaa. Verraton, yleväsydäminen, kultainen, pahankurinen pikku mies. Sinä ansaitsit vilpittömyyttä ja sait sitä aina minulta.

Jatkaen tiedustelujani kysyin kenelle talo kuului, kuka oli isäntäni, kuinka suuri oli vuokrani. Hän antoi minulle heti nämä tiedot kirjoitettuina, hän oli ennakolta arvannut ja valmistanut kaiken.

Talo ei ollut Paulin -- sen arvasinkin: hänestä tuskin olisi ollut talonomistajaksi -- minä enemmän kuin aavistin että häneltä valitettavassa määrässä puuttui säästämisen taito; hän voi saada, mutta ei pitää takanaan, hän olisi tarvinnut rahastonhoitajan. Huoneisto kuului eräälle Basse-Villen asukkaalle -- varakkaalle miehelle, sanoi Paul ja hämmästytti minua lisäämällä! "Hän on teidän ystävänne, neiti Lucy, henkilö jolla on mitä kunnioittavimmat tunteet teitä kohtaan." Ja iloiseksi hämmästyksekseni huomasin, että isäntä ei ollut kukaan muu kuin herra Miret, tuittupäinen ja hyväsydäminen kirjakauppias, joka oli niin ystävällisesti hankkinut minulle istuimen tuona merkillisenä yönä puistossa. Näytti siltä että Miret oli rikas, nautti suurta arvonantoa ja omisti useita taloja siinä esikaupungissa; vuokra oli kohtuullinen, tuskin puolet siitä mitä samankokoinen talo olisi maksanut lähempänä Villetten keskustaa.

"Ja sitten", huomautti Paul, "jollei onni teitä suosisi, mitä minä puolestani en luule, voin tyytyväisenä ajatella että olette hyvissä käsissä. Herra Miret ei tule kiristämään vuokraa, ensimmäisen vuoden vuokra teillä jo on säästöissänne, ja sen jälkeen neiti Lucyn tulee luottaa Jumalaan ja itseensä. Mutta mitä aiotte tehdä saadaksenne oppilaita?"

"Minun täytyy jakaa ohjelmiani."

"Oikein. Aikaa voittaakseni annoin eilen herra Miret'lle yhden. Onko teillä mitään sitä vastaan, että aloitatte kolmella pienellä porvaristytöllä, neideillä Miret? He ovat käytettävinänne."

"Monsieur, te ette unohda mitään, te olette ihmeellinen. Mitään sitä vastaan? Se nyt vielä puuttuisikin? Enpä juuri odotakaan heti alussa ylimysneitejä pieneen päiväkouluuni, enkä välitä vaikka heitä ei tulisi koskaan. Olen ylpeä saadessani herra Miret'n tyttäret oppilaikseni."

"Paitsi heitä", hän jatkoi, "on tarjolla vielä eräs oppilas, joka tulee joka päivä ottamaan englannintunteja, ja koska hän on rikas, hän maksaa runsaasti. Tarkoitan kummitytärtäni ja holhokkiani Justine Marie Sauveuriä."

Mitä on eräässä nimessä -- mitä kolmessa sanassa? Tähän saakka olin kuunnellut eloisan iloisena, olin vastannut virkusti ja nopeasti; eräs nimi jäykisti minut, kolme sanaa teki minut mykäksi. Vaikutusta ei voinut salata, ja tuskin sitä koetinkaan.

"Mitä nyt?" Paul sanoi.

"Ei mitään."

"Eikö mitään? Teidän ilmeenne muuttuu, värinne ja silmänne himmenevät. Eikö mitään? Teidän täytyy olla sairas, te kärsitte jotakin, sanokaa minulle mitä se on?"

Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Hän veti tuolinsa lähemmäksi. Hän ei pahastunut vaikka pysyin äänettömänä ja jäisenä. Hän koetti saada minua puhumaan, hän pyysi itsepintaisesti, hän odotti kärsivällisesti.

"Justine Marie on hyvä tyttö", hän sanoi, "kiltti ja ystävällinen, ei tosin lahjakas -- mutta te tulette pitämään hänestä."

"En luule. Minä arvelen että hänen ei pitäisi tulla tänne." Sellaiset olivat sanani.

"Tahdotteko saada minut hämmästymään? Tunnetteko hänet? Mutta tässä on totisesti jotakin. Taaskin olette kalpea kuin kuvapatsas tuolla. Luottakaa Paul Carlokseen, kertokaa hänelle huolenne."

Hänen tuolinsa kosketti omaani, hänen lempeästi ojennettu kätensä käänsi minut häntä kohti. "Tunnetteko Marie Justinen?" hän kysyi taas.

Tuon nimen uusi kuuleminen hänen huuliltaan koski minuun selittämättömästi. Se ei masentanut -- ei, se kiihdytti minua, se kiiti polttavana läpi suonieni -- palautti mieleen äkillisen tuskan hetken, monta sydänkivun päivää ja yötä. Hän istui nyt niin lähellä, hän oli jo kauan niin lujasti ja likeisesti punonut elämäänsä minun elämääni, hän oli mennyt niin pitkälle, ja mieltemme ja sydäntemme yhtymys oli niin lähellä -- pelkkä ajatuskin väliintulosta, sydänten erosta oli herättävä kuohuvaa kiihtymystä, pistävää kipua, halveksivaa päättäväisyyttä, vihaa, vastarintaa jonka tulta ei mikään ihmissilmä tai poski kyennyt salaamaan ja jonka huutoa mikään totuutta rakastava ihmiskieli ei voinut hillitä.

"Minä tahdon kertoa teille jotakin", sanoin, "minä tahdon kertoa teille kaiken."

"Puhukaa, Lucy, tulkaa lähelleni, puhukaa. Kuka pitää teitä arvossa, jollen minä? Kuka on ystävänne, jollei Emanuel? Puhukaa!"

Minä puhuin. Kaikki pääsi huuliltani. Minulta ei nyt puuttunut sanoja, kerroin nopeasti, puhe virtasi huuliltani. Palasin puistoyöhön, mainitsin unijuoman -- miksi se annettiin -- kerroin sen kiihottavasta vaikutuksesta -- kuinka se oli riistänyt levon pääni alta, ravistanut minut vuoteeltani, ajanut ulos, houkutuksena vilkas mutta juhlallinen mielikuva -- kesäyön yksinäisyys nurmikolla, puiden alla, lähellä syvää kylmää lammikkoa. Kerroin kuinka haaveeni toteutui, kerroin väkijoukosta, naamioista, musiikista, lampuista, loistosta, pyssyistä jotka paukkuivat kaukana, kelloista jotka soivat korkealla. Kerroin yksityiskohtaisesti kaikista jotka olin kohdannut ja tuntenut, joita olin kuunnellut ja katsellut, kerroin kuinka olin nähnyt hänet itsensä ja pitänyt häntä silmällä, kuinka kuuntelin, mitä kuulin, mitä arvasin -- lyhyesti sanoen koko kertomus, jonka hän oli tahtonut uskottavaksi itselleen, tulvi huuliltani todenmukaisena, kirjaimellisena, tulisena ja katkerana.

Kertoessani hän ei suinkaan hillinnyt minua, vaan yllytti jatkamaan, hän kiihotti minua elein, hymyilyin, sanoin. Ennen kuin olin lopettanut, hän piti molempia käsiäni omissaan, hän tutki silmiäni läpitunkevin katsein; hänen kasvoissaan oli jotakin jonka tarkoituksena ei suinkaan ollut tyynnyttää eikä lannistaa minua, hän unohti oman oppinsa, hylkäsi oman hillitsemisjärjestelmänsä silloin kun eniten kehotin käyttämään sitä. Mielestäni ansaitsin ankaraa moitetta, mutta koska saamme sitä mitä ansaitsemme? Ansaitsin ankaruutta, hän näytti lempeältä. Omasta mielestänikin olin vallanhimoinen ja järjetön, sillä kielsin Justine Marielta oveni ja kattoni; Paul hymyili, ilmaisten riemua. Olin kuuma, mustasukkainen, kopea -- tähän saakka en ollut tietänytkään että luonteessani piili sellaisia puolia; hän veti minut luokseen. Olin täynnä virheitä: hän otti ne kaikki ja minut hoiviinsa. Äärimmäisen niskoittelun hetkeksi hän oli säästänyt rauhan syvän taikasanan. Nämä sanat hyväilivät korvaani.

"Lucy, ottakaa rakkauteni! Jakakaa kerran elämä kanssani. Olkaa rakkaimpani, ensimmäiseni maan päällä."

Me kävelimme takaisin Rue Fossettelle kuunvalossa -- sellaisessa kuunvalossa, joka lankesi Eedeniin, kimalteli läpi Suuren Puutarhan siimesten ja kenties kultasi säteilevää polkua jumalallisten askelten, nimettömän läsnäolon kunniaksi. Kerran elämässään jotkut miehet ja naiset palaavat takaisin suuren Isämme ja Äitimme ensimmäisten päivien raikkauteen -- maistavat sen aamun kastetta, kylpevät sen auringossa.

Kävellessämme sain kuulla kuinka Paul aina oli pitänyt Justine Mariesta kuin tyttärestään -- kuinka tämä oli muutamia kuukausia sitten holhoojansa suostumuksella mennyt kihloihin erään Heinrich Mühlerin, rikkaan nuoren saksalaisen kauppiaan kanssa, ja oli vuoden kuluttua menevä naimisiin. Muutamat Emanuelin sukulaisista ja ystävistä olisivat nähtävästi todellakin suoneet että hän olisi mennyt naimisiin tytön kanssa, jotta muka tämän omaisuus saataisiin perheeseen, mutta hänelle itselleen tämä suunnitelma oli vastenmielinen ja ajatus kokonaan mahdoton.

Tulimme madame Beckin ovelle. Jean Baptisten kello löi yhdeksän. Tällä hetkellä oli tämä mies puolentoista vuotta sitten pysähtynyt eteeni tässä talossa, katsonut kasvoihini ja silmiini ja ratkaissut kohtaloni. Tänä iltana hän taaskin pysähtyi, katsoi ja julisti päätöksen. Kuinka erilainen oli katse -- kuinka aivan toisenlainen lausunto!

Hän arveli minun syntyneen hänen tähtensä alla: hän näytti levittäneen ylitseni sen säteet kuin lipun. Kerran -- tuntemattomana ja vailla rakkautta -- olin pitänyt häntä äreänä ja kummallisena; lyhyt vartalo, jäntevä ruumiinrakenne, kulmikkuus, tummuus, käytös eivät miellyttäneet minua. Nyt, hänen vaikutuksensa läpitunkemana, eläen hänen rakkaudestaan, tuntien hänen älynsä arvon ja hänen sydämensä hyvyyden -- pidin häntä koko ihmiskuntaa parempana.

Me erosimme: hän antoi minulle lupauksensa ja jätti sitten hyvästit. Me erosimme -- seuraavana päivänä hän matkusti.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLII. LOPPU

Ihminen ei voi ennustaa. Rakkaus ei ole oraakkeli. Pelko väliin kuvittelee turhia. Nuo poissaolon vuodet! Kuinka minä kärsin niistä ennakolta! Niiden murhe tuntui minusta varmalta kuin kuolema. Tunsin niiden luonteen enkä hetkeäkään epäillyt kuinka niiden kulku olisi tuskallinen. Jagannath vaunuineen uhkasi korkeana ja hirmuisena. Nähdessäni sen lähenevän, nähdessäni leveiden pyörien painuvan kärsivään maahan -- minä, lannistunut uhri, tunsin jo ennakolta tuon tuhoavan rusennuksen.

Ihmeellistä sanoa -- ihmeellistä, mutta totta, ja samanlaatuisia kokemuksia sattuu usein elämässä -- tuo ennakko-rusennus näyttikin sisältävän kaiken -- niin, melkein kaiken tuskan. Suuri Jagannath suurine vaunuineen tuli ylpeänä, kovaäänisenä, pahaa ennustavana. Se kulki ohi kuin varjo joka pyyhkäisee keskipäivän taivasta. Mitään muuta ei näkynyt eikä tuntunut kuin hetkellinen jäätävä pimennys. Minä katsoin ylös. Vaunut pirullisine ajajineen olivat ohi, ja uhri eli vielä.

Emanuel oli poissa kolme vuotta. Lukija, ne olivat elämäni kolme onnellisinta vuotta. Pilkkaatko paradoksiani? Kuule.

Minä aloitin kouluni, tein työtä -- tein työtä kovasti. Olin mielestäni hänen omaisuutensa haltija ja päätin Jumalan avulla tehdä hyvän tilinpäätöksen. Oppilaita tuli, ensin porvarillisia, ennen pitkää myös ylimyssäätyä. Toisen vuoden keskivaiheilla viskasi odottamaton onni käsiini ylimääräiset sata puntaa -- sain eräänä päivänä Englannista kirjeen joka sisälsi mainitun summan. Se tuli herra Marchmontilta, rakkaan emäntävainajani serkulta ja perilliseltä. Hän oli juuri toipunut vaarallisesta sairaudesta; nämä rahat hän uhrasi rauhoittaakseen omaatuntoaan, joka syytti häntä -- en tiedä miksi -- erinäisten paperien ja muistiinpanojen tähden, jotka oli löydetty hänen sukulaisensa kuoleman jälkeen ja joissa mainittiin ja muistettiin Lucy Snowea. Rouva Barrett oli antanut hänelle osoitteeni. Missä määrin hän oli tehnyt syntiä omaatuntoaan vastaan, sitä en koskaan tiedustellut. En kysynyt mitään, mutta otin rahat ja käytin niitä hyödyllisesti.

Tällä sadalla punnalla uskalsin ottaa haltuuni talon joka oli omani vieressä. En tahtonut jättää sitä minkä Paul oli valinnut, mihin hän oli jättänyt ja mistä toivoi löytävänsä minut. Päiväkoulustani tuli sisäoppilaitos; sekin menestyi.

Menestykseni salaisuus ei niinkään paljon ollut minussa itsessäni, lahjoissani tai voimissani, kuin uudessa asiaintilassa, ihmeellisessä elämänmuutoksessa, keventyneessä sydämessä. Joustin, joka pani tarmoni liikkeelle, oli kaukana merten takana, eräässä Länsi-Intian saaressa. Eron hetkellä minulle oli jätetty perintö; niin paljon ajattelemista joka hetkeksi, sellainen tulevaisuuden toivo, sellainen syy kestävään ja työteliääseen, yritteliääseen, kärsivälliseen ja rohkeaan elämään, etten voinut hellittää. Harvat seikat järkyttivät minua nyt, harvat olivat kyllin tärkeät voidakseen pahoittaa mieltäni, tehdä minut araksi tai masentaa: enimmät tuntuivat mieluisilta -- pikkuseikoillakin oli viehätyksensä.

Älä luule että tämä iloinen liekki piti itse itseään yllä tai eli kokonaan toiveiden ja lähtiessä annettujen lupausten varassa. Jalomielinen huolenpitäjä toimitti runsaasti polttoainetta. Minut säästettiin kaikelta kylmyydeltä, kaikelta niukkuudelta, minun ei tarvinnut kärsiä puutetta, minua ei kiusattu epävarmuudella. Joka laivan mukana tuli kirje; hän kirjoitti samalla tavoin kuin antoi ja rakasti, täysin käsin, täysin sydämin. Hän kirjoitti koska hänestä oli hauska kirjoittaa, hän ei lyhennellyt koska hän ei viitsinyt lyhentää. Hän asettui istumaan, otti kynän ja paperia, koska hän rakasti Lucyä ja koska hänellä oli paljon sanottavaa Lucylle, koska hän oli uskollinen ja ajattelevainen, hellä ja vilpitön. Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä eikä petosta eikä mitään onttoa epätodellisuutta. Anteeksipyyntöjen liukas öljy ei koskaan valunut hänen huuliltaan, eikä hänen kynästään koskaan vuotanut sen raukkamaisia verukkeita eikä viheliäisiä typeryyksiä: hän ei antanut kiveä eikä anteeksipyyntöä, ei skorpionia eikä pettymystä, hänen kirjeensä olivat todellista ruokaa, joka ravitsi, elävää vettä, joka virvoitti.

Ja olinko minä kiitollinen? Jumala tietää! Uskon ettei kukaan elävä olento, jota niin muistetaan, josta niin pidetään huolta, jota kohdellaan niin tasaisesti, ritarillisesti ja jalosti, voisi olla muuta kuin kiitollinen kuolemaan saakka.

Pitäen kiinni omasta uskonnostaan (hän ei ollut sitä ainesta, josta herkät luopiot tehdään), hän soi auliisti minulle puhtaan uskoni. Hän ei kiusannut eikä houkutellut. Hän sanoi:

"Pysy protestanttina. Pieni englantilainen puritaanini, minä rakastan protestanttisuutta sinussa. Myönnän että siinä on oma ankara viehätyksensä. Sen menoissa on jotakin jota en voi itse omaksua, mutta se on ainoa uskonto 'Lucylle'."

Koko Rooma ei voinut istuttaa häneen tekopyhyyttä, eikä propaganda tehdä hänestä oikeata jesuiittaa. Hän oli luonnoltaan kunniallinen eikä vilpillinen, suora eikä viekas, hän oli syntynyt vapaaksi mieheksi eikä orjaksi. Hänen hellyytensä oli saanut hänet taipuisaksi papin käsissä, hänen kiintymyksensä, hartautensa, vilpitön ja hurskas intonsa oli väliin sokaissut hänen tuskalliset silmänsä, saanut hänet jättämään oikeuden ja tekemään viekkauden töitä, palvelemaan itsekkyyden tarkoitusperiä, mutta nämä ovat niin harvinaisia vikoja, niin kallisarvoisia omistajalleen, ettemme tiedä eikö niitä kerran lueta jalokivien joukkoon.

Ja nyt nuo kolme vuotta ovat kuluneet: Emanuelin paluu on määrätty. On syksy; hän on oleva luonani ennen kuin marraskuun sumut alkavat. Kouluni kukoistaa, taloni on valmis. Olen laittanut häntä varten pienen kirjaston ja täyttänyt sen hyllyt kirjoilla jotka hän jätti haltuuni, olen rakkaudesta häneen viljellyt kukkia, joista hän piti (minä en luonteeltani ollut mikään kukkien ystävä), ja muutamat niistä ovat vieläkin kukassa. Luulin rakastavani häntä kun hän lähti; nyt rakastan häntä hieman toisenluonteisesti, hän on nyt enemmän omani.

Aurinko sivuuttaa päiväntasauksen, päivät lyhenevät, lehdet lakastuvat, mutta -- hän on tulossa.

Yöllä on halla, marraskuu on lähettänyt sumunsa ennakolta, tuuli ulvoo syksyistä säveltään, mutta -- hän on tulossa.

Pilvet riippuvat raskaina ja synkkinä -- lännestä purjehtii lonka; hattarat viskautuvat kummallisiin muotoihin -- kaariksi ja leveiksi säikeiksi; aamuruskot ovat loistavia -- riemukkaita, kuninkaallisia, purppuraisia kuin itsevaltias kunniassaan; taivaat ovat yhtä loimotusta, niin hurjilta ne näyttävät, että tuimin taistelu ei vedä niille vertoja, niin verisiltä, että itse voiton ylpeys kalpenee niiden rinnalla. Minä tunnen muutamat taivaan merkit, olen kiinnittänyt niihin huomiota lapsesta saakka. Jumala, varjele tuota purtta! Oi, pelasta se!

Tuuli kääntyy länteen. Armoa, armoa, Banshee -- joka itket joka ikkunassa! Se nousee -- se paisuu -- se ulvoo pitkään: jos kuinka kuljen huoneesta huoneeseen sinä yönä, en saa tuulta tyyntymään. Tunnit kuluvat, tuuli yltyy: sydänyöllä kaikki unettomat tarkkaajat kuuntelevat vapisten hirmuista lounaismyrskyä.

Myrskyn ärjyntää kesti seitsemän päivää. Se ei tauonnut ennen kuin Atlantti oli kirjavanaan laivan hylkyjä, se ei tyyntynyt ennen kuin syvyydet olivat nielaisseet täyden osuutensa. Myrskyn hävittävä enkeli ei suostunut laskemaan siipiään, joiden havina on ukkosta -- joiden sulkien värinä on myrskyä, ennen kuin oli suorittanut työnsä loppuun.

Ole hiljaa, asetu! Oi, tuhannet itkijät, jotka ahdistuksen vallassa rukoilivat odottavilla rannoilla, toivoivat tätä käskyä, mutta sitä ei lausuttu ennen kuin, tyvenen tultua, useat eivät tyventä huomanneet, ennen kuin, auringon palattua, sen valo oli monelle yötä.

Tässä seis: seis heti paikalla! On tarpeeksi sanottu. Älköön mikään rauhaisa ja ystävällinen sydän murehtiko; antakoot aurinkoiset mielikuvat toivoa. Kuvitelkoot ilon riemua, joka elpyy uudelleen suuren kauhun keskeltä, vaarasta pelastumisen hurmaa, ihmeellistä toipumista pelon vallasta, paluun onnea. Kuvitelkoot ihmiset jälleennäkemistä ja jatkuvaa onnellista elämää.

Madame Beck menestyi kaikkina elämänsä päivinä, niin myös isä Silas; madame Walravens täytti yhdeksännenkymmenennen ikävuotensa ennen kuin kuoli. Hyvästi.

Viiteselitykset:

[1] Onneksi minä kyllä saan väkeni liikkeelle.

[2] Kivimuurit eivät tee vankilaa eikä rautaristikko häkkiä.

[3] Päiväunet ovat pirun juonia.

[4] Mitä teette siellä? Se arkku on minun.

[5] Vain englannittaret kykenevät tämäntapaisiin yrityksiin. Ne ovat rohkeita, nuo naiset!

[6] Kello soi iltarukoukseen.

[7] Ja mitä sanotte siitä?

[2] No -- paljon asioita.

[9] No niin, serkkuni, se on ainakin hyvä teko.

[10] Hyvää iltaa.

[11] Köyhille.

[12] Sanokaa siis, tunnetteko todellakin olevanne liian heikko?

[13] Eteenpäin.

[14] Hyvä.

[15] Se on totta.

[16] Hyvä on.

[17] Kyllä se menee.

[18] Olen valehdellut monta kertaa.

[19] Herra Jumala, kuinka vaikeata! En minä viitsi. Se ikävystyttää minua liiaksi.

[20] Puoliääneen.

[21] Jotta pelastuisitte tuolla ylhäällä, olisi hyvä polttaa teidät maan päällä.

[22] Mikäli sanotaan.

[23] Kaunis, mutta pikemmin kaunis mies kuin korea poika.

[24] Neiti Fanshawta kysytään.

[25] Kuulkaa nyt.

[26] Kuulkaa nyt, rakas äkäpussi.

[27] Ei ollenkaan.

[28] Minä olen hänen kuningattarensa, mutta hän ei suinkaan ole minun kuninkaani.

[29] Pyh! Ajattelijat, syvät ja intohimoiset miehet eivät ole minun makuuni.

[30] Tänne kauniit narrit ja koreat hulivilit! Eläköön ilo ja huvitukset! Alas suuret intohimot ja ankarat hyveet.

[31] Rakastan kaunista luutnanttiani. En koskaan tule rakastamaan hänen kilpailijaansa. Minusta ei koskaan tule porvarismiehen vaimoa, minusta.

[32] Mikä maan vaiva onkaan tuo Désirée! Oikea käärme tuo lapsi!

[33] Tältä lapselta on taittunut luu.

[34] Kiitoksia, madame, oikein hyvä, erittäin hyvä.

[35] Kas siinä hyvin otollista kylmäverisyyttä, parempaa kuin tuhat tarpeetonta tunteellisuuden puuskaa.

[36] Kunnon naisen luontevuudessa ja suoruudessa.

[37] Tuo tohtori Jean parka.

[38] Tuo rakas nuori mies, maailman paras ihminen.

[39] Harmaapukuiselle.

[40] Oikea brittiläinen tekopyhä, päättäen sanoistanne, jonkinlainen kuvatus, tyly ja töykeä kuin vanha krenatöörikorpraali, äreä kuin nunna.

[41] Hyvää yötä, ystäväni, nukkukaa hyvin!

[42] Tässä lapsosessa on aina vähän kuumetta.

[43] Onko tohtori John hiljattain nähnyt hänet? Ei suinkaan, vai mitenkä?

[44] Vaaleanvihreä hattu.

[45] Tenavaa ei vaivaa mikään, eikö niin?

[46] Eipä juuri mikään.

[47] Vilustunut.

[48] Ettekö siis ole muuta kuin nukkeja?

[49] Eikö teillä ole intohimoja -- teillä siellä? Ettekö siis tunne mitään? Onko lihanne lunta, verenne jäätä? Minä tahdon että tämä kaikki syttyy, että siihen tulee elämää, sielua!

[50] Kas siinä.

[51] Minä tunnen hänet, se on englannitar. Sitä pahempi. Niin englantilainen ja -- siis -- niin tekosiveä kuin hän onkin, on hän päästävä minut tästä pälkähästä, tai saan tietää miksei.

[52] Jumala tietää että minä yleensä vihaan heitä kuin ruttoa.

[53] Kermapiirakoita.

[54] Olkaa vaiti!

[55] Te ette pääse sinne muuten kuin minun ruumiini yli ja te ette tanssi kenenkään muun kuin puutarhan nunnan kanssa.

[56] Hän itse.

[57] Se riittää: minä en huoli hänestä.

[58] Yksi hänen kauniita puoliaan.

[59] The sun -- aurinko, the moon -- kuu, the star -- tähti.

[60] Arvoisa isä, minä olen protestantti.

[61] Suurenmoinen huone.

[62] Niin arvokkaita, rakastettavia ja kunnianarvoisia.

[63] Mitä te täällä teette?

[64] Mutta, hyvä herra, minä huvittelen.

[65] Valtava nainen -- keisarinnan vartalo, Junon muodot, mutta henkilö jota en huolisi vaimokseni, tyttärekseni enkä sisarekseni. Niinpä ette vilkaise enää kertaakaan häneen päin.

[66] Ilkeä.

[67] Voi kuinka neiti on ahkera.

[68] Vihastunut enkeli.

[69] Jumalan kiitos!

[70] Kas siinä teille.

[71] Onko tarkoituksenne solvaista minua?

[72] Eikö niin?

[73] Nuoruutta on vain yksi aika.

[74] Minä ymmärrän, minä ymmärrän, tietäähän sen mitä ystävä on.

[75] Ovela ilme.

[76] Kun tulee puhe suuresta Jeanista.

[77] Me kaksi olemme pulikoineet purossa aamunkoitosta puolipäivään, mutta meret ovat leveinä kuohuneet välillämme jo kauan sitten. Ja varmaan sinä haarikkasi maksat, ja omani minä; ja me juomme vielä ystävyydenmaljan sille mikä oli kauan sitten.

[78] Kyllä, kyllä hyvä ystävä, annan teille luvan hyvästä sydämestä. Työnne talossani on aina ollut ihailtavaa, innokasta ja järkevää: teillä on täysi oikeus huvitella. Käykää ulkona niin paljon kuin haluatte. Mitä tulee ystävienvalintaanne, olen siihen tyytyväinen: se on viisasta, arvokasta, kiitettävää.

[79] Englantilaisten luonteessa on jotakin hyvin huomioonotettavaa.

[80] Alkutekstissä sana callant, joka on skotinkieltä. -- Suom. muist.

[81] Alkutekstissä the French. -- Suom. muist.

[82] Kissanpoikanen, korea keimailija! Olette muka niin surullinen, nöyrä, haaveellinen, mutta sellainen te ette ole, minäpä sen teille sanon: Te kesytön, sielu tulta, silmät salamaa!

[83] Niin, minulla on tulisielu, ja niin pitääkin olla!

[84] Ystäväni, minä annan Teille anteeksi.

[85] Voimakas nainen -- hirmuinen englannitar -- pieni pirstoja.

[86] Te ette tahdo minua naapuriksenne, te tekeydytte hienoksi ja kohtelette minua kuin mitäkin pariaa.

[87] Williams Shackspire, noiden tyhmien pakanain, englantilaisten, epäjumala.

[88] Maistaa hieman iloja.

[89] Eläköön Englanti, historia ja sankarit! Alas Ranska, kuvitelmat ja keikarit!

[90] Nyt on asia siis varma.

[91] Tukehtuneena.

[92] Kuinka kaunis hän onkaan, neiti, tuo nuori tohtori! Mitkä silmät -- mikä katse! Ihan sydäntä liikuttaa.

[93] Pikku herkkusuu.

[94] Minä neuvon teitä kursailemaan.

[95] Pikku sisar.

[96] Kuitenkin olen ollut Teitä kohtaan hyvin kova, hyvin vaativainen.

[97] Missä on Lucie-neiti?

[98] Hän on vuoteessa.

[99] Rue des Mages = Tietäjäinkatu. -- Suom. muist.

[100] Mitä tahdotte minusta?

[101] Hänen onnitteluistaan minä viisi välitän.

[102] Oi tuota kummallista pientä kyttyräselkää.

[103] Aika typerä ihminen minun mielestäni.

[104] Unohtakaa enkelit, kyttyräselkäiset ja ennen kaikkea professorit -- ja hyvää yötä.

[105] En tiedä siitä mitään.

[106] Onko hän siis tylsämielinen?

[107] Pieni sydämetön irvihammas.

[108] Ja te, neiti, olette siro ja hempeä ja kauhean sydämetön kaupan päälle.

[109] Ja sitten?

[110] Eikö totta?

[111] Liian paljon tunteellisuutta ja myötätuntoa.

[112] Oi, se koskee minuun.

[113] Oi Jumala, ole armollinen minulle syntiselle!

[114] Tulvillaan henkevyyttä ja suloa.

[115] Suloinen on lepo! Kallisarvoinen on tyyni onni!

[116] Hyvä pieni ystävä! Suloinen lohduttaja!

[117] Voi, kuinka olette kalpea! Olette varmaan hyvin sairas, neiti?

[118] Missä he ovat? Miksi he eivät tule?

[119] Hyvät herrat ja naiset, missä siis on Justine Marie?

[120] Siinä hän on! Siinä Justine Marie tulee!

[121] Tottahan nyt, minä autan teitä koko sydämestäni. Saatte tehdä minusta mitä tahdotte, kummisetä.

[122] Jättäkää minut!

[123] Hän on aivan kalpea, noiden kasvojen näkeminen tekee minulle pahaa.

[124] Tyttökoulu, ulko-oppilaitos, Faubourg Clotilde 7. Johtajatar, neiti Lucy Snowe.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us