XXXII. ENSIMMÄINEN KIRJE…

XXXII. ENSIMMÄINEN KIRJE

On jo aika kysyä missä on Pauliina Mary? Kuinka jaksoi seurusteluni ylellisen Hotel Crécyn kanssa? Tuo seurustelu oli joksikin aikaa keskeytynyt poissaolon tähden, herra ja neiti de Bassompierre kun olivat olleet matkoilla viettäen muutamia viikkoja osaksi Ranskan maaseudulla, osaksi pääkaupungissa. Sattuman kautta sain tietää heidän paluustaan pian sen tapahduttua.

Kävelin eräänä lauhkeana iltapäivänä hiljaista bulevardia, kuljin hitaasti nauttien huhtikuun auringosta ja parista miellyttävästä ajatuksesta, kun näin edessäni ryhmän ratsastajia, jotka pysähtyivät ikään kuin olisivat juuri kohdanneet ja tervehtivät toisiaan keskellä leveätä ja tasaista lehmusten reunustamaa tietä. Toisella puolen oli keski-ikäinen herrasmies ja nuori neiti, toisella -- nuori ja kaunis mies. Neidin kasvot olivat hyvin viehättävät, hänen pukunsa hyvin valittu, koko hänen olemuksensa hieno ja ylväs. Kun katselin tarkemmin, huomasin että he olivat minulle tuttuja, ja kun tulin hiukan lähemmäksi, tunsin heidät kaikki -- siinä oli kreivi de Bassompierre, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Bretton.

Kuinka eloisat olivat Grahamin kasvot! Kuinka tosi, kuinka lämmin ja kuitenkin hillitty ilo ilmeni niistä! Tällainen siis oli se asiaintila, tällainen se olosuhteiden yhdistelmä, joka heti paikalla kykeni kahlitsemaan, taltuttamaan ja kiihdyttämään tohtori Johnia. Helmi jota hän ihaili, oli itsessään kallisarvoinen ja virheettömän puhdas, mutta hän ei ollut mies joka ihaillessaan jalokiveä saattoi unohtaa sen kehyksen. Jos hän olisi nähnyt Pauliinan yhtä nuorena, kauniina ja viehättävänä, mutta jalan, yksinään, ilman kaitsijaa ja yksinkertaisessa puvussa, riippuvaisena työntekijänä tai puoleksi katutyttönä, olisi hän pitänyt tyttöä sievänä pikku olentona ja rakastanut häntä silmillään, liikkeillään ja ilmeillään, mutta tarvittiin muuta valloittamaan hänet niin kuin hän nyt oli voitettu, lannistamaan hänet kauniisti niinkuin nyt, ilman että hänen miehinen kunniansa oli menettänyt tai voittanut mitään -- kyllä hän näki että hän nyt oli vallanalaisena. Tohtori John oli kaikessa maailmanmies, ei siinä kyllin että hän itse oli tyytyväinen, seurapiirien täytyi hyväksyä, maailman piti ihailla sitä mitä hän ihaili, muuten hän piti toimenpiteitään väärinä ja arvottomina. Valtiattareltaan hän vaati kaikkea mitä tässä näkyi -- korkean sivistyksen leimaa, huolellisen ja pätevän kaitsennan pyhitystä, kaikkia niitä apukeinoja joita muoti säätää, rikkaus hankkii ja maku järjestää. Näistä ehdoista hänen järkensä teki sopimuksen ennen kuin se antautui. Tässä kohden ne tulivat mitä runsaimmin täytetyiksi, ja nyt, ylpeänä, intohimoisena ja kuitenkin pelokkaana hän kunnioitti Pauliinaa kuningattarenaan. Mitä tyttöön tulee, uinaili pikemmin tunteen kuin tietoisen voiman hymyily vienona hänen silmissään.

He erosivat. Graham kiiti ohitseni tuskin tuntien maata jota pitkin pyyhkäisi, ja näkemättä mitään kummallakaan puolellaan. Hän oli hyvin kaunis, into ja päättäväisyys olivat kohonneet hänessä korkeimmilleen.

"Isä, tuolla on Lucy!" huusi sointuva ystävällinen ääni. "Lucy, rakas Lucy -- tulkaa tänne!"

Minä riensin hänen luokseen. Hän viskasi harsonsa taaksepäin ja kumartui satulastaan suutelemaan minua.

"Aioin tulla katsomaan teitä huomenna", hän sanoi, "mutta nyt te tulettekin huomenna minun luokseni."

Hän mainitsi ajan, ja minä lupasin tulla.

Seuraavana iltana olin hänen luonaan -- hän ja minä istuimme hänen omassa huoneessaan. En ollut nähnyt häntä sitten tuon tilaisuuden, jolloin hänen oikeutensa oli asetettu rinnan Ginevra Fanshawen oikeuksien kanssa ja ne olivat niin ilmeisesti saaneet etusijan, ja hänellä oli nyt paljon kerrottavaa minulle matkoistaan joita hän tänä väliaikana oli tehnyt. Hän oli erittäin vilkas ja nopea puhuja tällaisessa kahdenolossa, ja hyvin eloisa kuvailemaan, mutta hänellä oli niin teeskentelemätön puhetapa ja kirkkaan pehmeä ääni, ettei hän koskaan tuntunut puhuvan liian nopeasti eikä sanovan liian paljon. En luule että oma huomioni olisi piankaan laimentunut, mutta vähitellen hän itse näytti tarvitsevan aiheenvaihdosta ja kiirehti lopettamaan kertomuksensa lyhyeen. Heti ei kuitenkaan ilmennyt miksi hän lopussa supisti lauseitaan niin paljon, seurasi hiljaisuus -- levoton hiljaisuus, ei ilman hajamielisyyden oireita. Sitten hän kääntyi minuun ja sanoi aralla, puoleksi pyytävällä äänellä:

"Lucy --"

"No, tässä minä olen."

"Onko serkkuni Ginevra Fanshawe vielä madame Beckin luona?"

"Serkkunne on siellä vielä, ikävöitte varmaan nähdä häntä."

"En -- en juuri."

"Tahdotte kai taaskin pyytää häntä viettämään iltaa luonanne?"

"En... Kai hän vieläkin puhuu naimisiinmenostaan?"

"Ei kenenkään sellaisen kanssa josta te välitätte."

"Mutta tietysti hän vieläkin ajattelee tohtori Brettonia? Ei kai hän ole voinut muuttaa mieltään siinä suhteessa, koska se kaksi kuukautta sitten oli niin lujasti kiinni."

"Mitä siitä, tiedätte kyllä. Näittehän itse minkälaiset heidän välinsä olivat."

"Heillä oli varmaan jokin pieni väärinymmärrys sinä iltana. Näyttääkö Ginevra onnettomalta?"

"Kaikkea vielä. Mutta vaihtakaamme aihetta. Oletteko saanut mitään tietoja Grahamista poissaollessanne?"

"Isä on saanut häneltä kirjeen tai pari, arvatenkin liikeasioita. Hän otti hoitaakseen jonkin asian joka vaati tarkkaavaisuutta, kun me olimme poissa. Tohtori Bretton näyttää kunnioittavan isää ja auttavan häntä mielellään."

"Niin kyllä; te tapasitte hänet eilen bulevardilla; voitte itse päättää hänen ulkonäöstään, että hänen ystäviensä ei tarvitse olla tuskissaan hänen terveytensä vuoksi, eikö totta?"

"Isä tuntuu ajattelevan samoin kuin te. Minä en voinut olla hymyilemättä. Tiedätte että isä ei juuri tee havaintoja, vaan usein ajattelee muita asioita kuin mitä tapahtuu hänen silmiensä edessä, mutta hän sanoi, kun tohtori Bretton ratsasti pois: 'Totisesti on miellyttävää nähdä tuon pojan hyvää tuulta ja tarmokkuutta.' Hän sanoo tohtori Brettonia pojaksi; luulen että hän melkein pitääkin häntä poikana, aivan samoin kuin hän pitää minua pikku tyttönä. Hän ei puhunut minulle, vaan lausui tuon huomautuksen itsekseen. Lucy..."

Taaskin oli äänessä tuo pyytävä sävy, ja samassa hetkessä hän nousi tuoliltaan ja istahti jakkaralle jalkojeni juureen.

Minä pidin hänestä. Sellaista tunnustusta en ole useasti tässä kirjassa lausunut tuttavistani: lukija suvaitkoon sen nyt kerran. Tuttavallinen seurustelu, läheinen havaintojenteko paljasti Pauliinassa vain kaikkea hienoa, älykästä ja vilpitöntä, siksi oli arvonantoni häntä kohtaan syvää. Pintapuolisempi ihailu olisi voinut olla äänekkäämpää, minun oli kuitenkin hiljaista.

"Mitä kysyttävää teillä on Lucyltä?" sanoin. "Olkaa urhoollinen ja puhukaa pois."

Mutta hänen silmissään ei ollut rohkeutta; kun ne kohtasivat katseeni, vaipuivat ne alas, ja hänen poskillaan ei ollut viileyttä -- eikä ohimenevää pintapunastusta, vaan keskittynyt sisäinen kiihtymys kohotti niiden väriä ja lämpöä.

"Lucy, minä tahtoisin tietää ajatuksenne tohtori Brettonista. Sanokaa, sanokaa minulle todellinen mielipiteenne hänen luonteestaan, hänen mielenlaadustaan."

"Hänen luonteestaan minulla on korkea käsitys, ja sen se ansaitseekin."

"Entä hänen mielenlaatunsa? Kertokaa minulle siitä", pyysi hän innokkaasti. "Tehän tunnette hänet hyvin."

"Minä tunnen hänet oikein hyvin."

"Te tunnette hänen kotitapansa. Olette nähnyt hänet äitinsä seurassa. Kertokaa hänestä poikana."

"Hän on hienotunteinen poika, äitinsä turva ja toivo, ilo ja ylpeys."

Hän piti kättäni omassaan ja antoi sille pienen hyväilevän kosketuksen jokaisesta suopeasta sanastani.

"Millä muulla tavoin hän on hyvä, Lucy?"

"Tohtori Bretton on hyväntahtoinen -- inhimillinen koko rotuaan kohtaan. Tohtori Brettonilta riittäisi suopeutta alhaisinta raakalaista tai pahinta rikollista kohtaan."

"Kuulin muutamien herrojen, joidenkin isän ystävien jotka puhuivat hänestä, sanovan samaa. He sanoivat että sairaaloissa monet hänen köyhistä potilaistaan, jotka vapisevat säälimättömien ja itsekkäiden lääkärien edessä, toivottavat hänet tervetulleeksi."

"He ovat oikeassa, minä olen saanut nähdä samaa. Hän otti minut kerran mukaansa erääseen sairaalaan, ja näin kuinka hänet otettiin vastaan. Isänne ystävät ovat oikeassa."

Herttaisin kiitollisuus loisti hänen silmistään kun hän nosti ne hetkiseksi. Hänellä oli vielä enemmän sanottavaa, mutta hän näytti epäröivän aikaa ja paikkaa. Alkoi jo olla pimeä, hänen huoneensa takkavalkea hehkui jo punertavana kuin hämärässä, mutta minä arvelin että hän olisi suonut huoneen vielä pimeämmäksi, hetken myöhäisemmäksi.

"Kuinka rauhallista ja yksinäistä meillä onkaan täällä!" huomautin tyynnyttääkseni häntä.

"Niinkö? Niin kyllä, on hiljainen ilta, eikä minua kutsuta alas teelle. Isä syö päivällistä ulkona."

Hän piti vielä kättäni ja leikitteli sormillani itsetiedottomasti, milloin pukien ne omiin sormuksiinsa, milloin kietoen niiden ympärille kiharan kaunista tukkaansa, taputteli kämmenelläni kuumaa poskeaan ja sanoi vihdoin, karistaen ääntään, joka luonnostaan oli kirkas kuin leivosen: "Teistä mahtaa tuntua kummalliselta että puhun niin paljon tohtori Brettonista, teen niin paljon kysymyksiä, osoitan sellaista mielenkiintoa, mutta --"

"Ei ollenkaan kummalliselta, se on aivan luonnollista, te pidätte hänestä."

"Jos pitäisinkin", sanoi hän hieman nopeasti, "olisiko minulla siinä vielä puhumisen syytä? Luulen että pidätte minua heikkona, kuten Ginevra-serkkuani?"

"Jos pitäisin teitä hituistakaan neiti Ginevran kaltaisena, en istuisi tässä odottamassa tiedonantojanne. Minä nousisin, kävelisin huoneessa edestakaisin ja ottaisin sanottavanne vastaan aimo läksytyksellä. Jatkakaa."

"Minä aion jatkaa", hän vastasi, "mitä muuta luulette minun aikovan tehdä?" Ja hänen ilmeensä ja puheensa oli oikukasta ja herkkää -- kuin Brettonin pikku Pollyn. "Jos pitäisin tohtori Johnista", hän sanoi painokkaasti, "niin että kykenisin kuolemaan pitämiseeni, ei se yksin vielä oikeuttaisi minua olemaan muuta kuin mykkä -- mykkä kuin hauta -- mykkä kuin te, Lucy Snowe -- te tiedätte sen -- ja te tiedätte että halveksisitte minua, jos en osaisi hillitä itseäni vaan uikuttaisin jostakin vaivaisesta rakkaudesta, joka olisi kokonaan minun puolellani."

"Tosi on, että heikosti kunnioitan naisia ja tyttöjä jotka kovin suulaasti kerskuvat voitoistaan tai valittavat nöyryytyksiään tunneasioissa. Mutta mitä teihin tulee, Pauliina, puhukaa vaan, sillä minä haluan todella kuulla teitä. Kertokaa minulle kaikki minkä kertominen tuottaa teille iloa tai huojennusta: enempää en pyydä."

"Välitättekö minusta, Lucy?"

"Välitän, kyllä minä välitän, Pauliina."

"Ja minä pidän teistä. Minusta oli omituisen mieluista olla kanssanne jo silloin kun olin pieni, vaivalloinen, tottelematon tyttö: minusta oli ihastuttavaa purkaa teihin ilkeyttäni ja oikkujani. Nyt olette minulle niin mieluisa, minun on hauska puhua kanssanne ja luottaa teihin. Kuulkaa siis, Lucy."

Ja hän asettui mukavasti istumaan nojaten käsivarteeni -- nojaten kauniisti, ei kunnon Fanshawen väsyttävällä ja itsekkäällä painolla.

"Muutama minuutti sitten kysyitte olimmeko kuulleet mitään Grahamista poissa ollessamme, ja minä vastasin että isä oli saanut kaksi kirjettä liikeasioista. Se oli totta, mutta en kertonut teille kaikkea."

"Te kiertelitte?"

"Minä kiertelin ja puhuin kaksimielisesti. Nyt aion kuitenkin kertoa totuuden; tulee jo pimeä ja voi helpommin puhua. Isä antaa usein minun avata postilaukun ja jakaa hänelle sisällön. Ette usko kuinka hämmästyin eräänä aamuna noin kolme viikkoa sitten, kun lukuisien herra de Bassompierrelle osoitettujen kirjeiden joukosta löysin yhden joka oli osoitettu neiti de Bassompierrelle. Huomasin sen heti kaikkien toisten joukosta, käsiala ei ollut outoa, se veti huomioni suoraan puoleensa. Aioin juuri sanoa: 'Isä, tässä on taaskin kirje tohtori Brettonilta', mutta tuo 'neiti' teki minut mykäksi. En ollut vielä koskaan ennen saanut herrasmieheltä kirjettä. Olisiko minun pitänyt näyttää se isälle ja antaa hänen avata ja lukea se ensiksi? Sitä en kuolemakseni olisi voinut, Lucy. Tiedän niin hyvin isän käsityksen minusta, hän unohtaa ikäni, hän pitää minua vain koulutyttönä eikä huomaa että toiset näkevät minun jo kasvaneen niin suureksi kuin kasvankin. Omituisen sekavin tuntein, joista osa oli itsesyytöstä, toiset taas niin hämmennyttäviä ja väkeviä, etten osaa niitä kuvata, annoin isälle kaksitoista kirjettä -- niin paljon niitä oli -- ja pidin itse ainokaiseni, pikku karitsani. Se lepäsi povellani aamiaisen ajan ja vaikutti minuun niin selittämättömällä tavalla, niin että tunsin olevani kuin mikäkin kaksoisolento -- tuon rakkaan isän lapsi, mutta itselleni en enää mikään lapsi. Aamiaisen jälkeen vein kirjeeni yläkertaan, ja väännettyäni varmuuden vuoksi oven lukkoon aloin tutkia aarteeni päällystä. Kesti muutamia minuutteja ennen kuin selvisin osoitteesta ja sinetistä -- tämäntapaista linnoitusta ei vallatakaan äkkirynnäköllä, sen eteen istahdetaan hetkiseksi, niinkuin piirittäjät sanovat. Grahamin käsiala on samanlaista kuin hän itsekin, Lucy, ja niin on hänen sinettinsäkin -- kaikki selvää, lujaa, pyöreätä -- ei mitään huolimatonta vahaläiskää -- täyteläinen, kiinteä, varma lakka -- selvä leima; ei mitään kulmikkaita koukeroita silmähermojen kiusaksi, vaan siisti ja kehittynyt, hauska käsiala, jonka lukeminen tekee oikein hyvää. Se on samanlainen kuin hänen kasvonsa ovat -- aivan kuin hänen piirteittensä veistos. Tunnetteko hänen nimikirjoituksensa?"

"Olen nähnyt sen."

"Sinetti oli liian kaunis murrettavaksi, ja niinpä leikkasin saksilla sen kokonaisena irti. Kun vihdoin olin alkamaisillani lukea, peräydyin vielä kerran vapaaehtoisesti. Oli liian pikaista vielä juoda tuo juoma -- malja kimmelsi niin kauniisti -- tahdoin katsella sitä vielä hetkisen. Sitten muistin että sinä aamuna en ollut lukenut aamurukoustani. Olin kuullut isän menevän alas aamiaiselle vähän aikaisemmin kuin tavallisesti, pelkäsin että hän joutuisi odottamaan ja kiirehdin hänen luokseen heti kun olin pukeutunut, ajatellen ettei ollut vaarallista lykätä rukouksia tuonnemmaksi. Jotkut ihmiset sanoisivat että minun olisi ensin pitänyt palvella Jumalaa ja sitten vasta ihmistä, mutta minä en luule että taivas voisi olla kateellinen mistään mitä teen isän hyväksi. Luulen että olen taikauskoinen. Jokin ääni tuntui nyt sanovan että kysymyksessä oli toinen tunne kuin lapsen rakkaus -- vaativan minua rukoilemaan ennen kuin uskalsin lukea sitä mitä niin ikävöin lukea -- kieltäytymään vielä hetkiseksi ja muistamaan suuren velvollisuuden. Minulla on ollut tuollaisia vaistoja niin kauan kuin voin muistaa. Panin kirjeen pois ja luin rukoukseni lisäten loppuun hartaan pyynnön että, mitä tulisikin tapahtumaan, en joutuisi kiusaukseen tuottaa isälle surua ja etten toisista vaihtaessani koskaan unohtaisi häntä. Sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin vihloi sydäntäni niin että sai minut itkemään. Mutta kuitenkin, Lucy, tunsin että aikanaan isä oli saatava ymmärtämään totuus ja johdettava kuulemaan järjen ääntä."

"Minä luin kirjeen. Lucy, sanotaan että elämä on vain pettymystä. Minä en pettynyt. Ennen kuin aloin ja kun jo luin, jyskytti sydämeni -- ei, se värisi kiihkeästi -- joka värähdys oli kuin janoisen eläimen läähätystä, kun se on päässyt lähteen reunalle juomaan; ja lähde olikin aivan täynnä, ihanan kirkas, se kumpusi runsaana omasta voimastaan, näin sen suihkun läpi auringon enkä ainoatakaan raiskaa, sammalta, hyönteistä, en tomuhiukkastakaan nähnyt sen verrattoman puhtaassa kultakimalluksessa."

"Elämän", hän jatkoi, "sanotaan olevan täynnä tuskaa muutamille. Olen lukenut elämäkertoja joissa vaeltaja näyttää matkaavan kärsimyksestä kärsimykseen, joissa Toivo liitää nopeasti hänen edellään tulematta koskaan niin lähelle tai viipymättä niin kauan että antaisi hänen kädelleen edes mahdollisuuden toteuttavaan puserrukseen. Olen lukenut sellaisista jotka kylvivät kyynelillä ja joiden sato -- kaukana siitä että sitä olisi ilolla niitetty -- tuhoutui homeeseen ennen aikojaan tai hävisi äkilliseen tuulenpyörteeseen, ja monet heistä kohtasivat talven tyhjin aitoin ja kuolivat äärimmäiseen puutteeseen pimeimpänä ja kylmimpänä vuodenaikana."

"Oliko se heidän syynsä, Pauliina, että he, joista puhutte, kuolivat sillä tavoin?"

"Ei aina heidän syynsä. Muutamat heistä olivat hyviä ja uutteria ihmisiä. Minä en ole uuttera enkä toimelias, ja kuitenkin Jumala on antanut minun kasvaa auringossa, sopivassa kosteudessa ja hyvin suojeltuna rakkaan isäni hoivissa, hänen kasvattamanaan ja opettamanaan. Ja nyt -- nyt -- tulee toinen. Graham rakastaa minua."

Pariksi minuutiksi pysähdyimme molemmat tähän keskustelun huippuun.

"Tietääkö isänne?" kysyin hiljaisella äänellä.

"Graham puhui syvästi kunnioittaen isästä, mutta arveli ettei hän vielä uskalla ilmaista asiaa, hänen täytyy ensin osoittaa oma arvonsa. Hän lisäsi että hänen pitää saada jotakin tietoa minulta itseltäni ja omista tunteistani, ennen kuin hän uskaltaa tehdä asiassa mitään toisaalla."

"Kuinka vastasitte?"

"Vastasin lyhyesti, mutta en työntänyt häntä luotani. Kuitenkin melkein vapisin pelosta että vastauksestani voisi tulla liian sydämellinen: Grahamin maku on niin herkkä. Kirjoitin kirjeeni kolmeen kertaan -- siivoten ja laimentaen lauseita joka kerralla. Kun vihdoin olin leiponut ja muovaillut sitä kunnes se mielestäni oli kuin jääpalanen jossa oli aavistuksen verran mehua tai sokeria, uskalsin sulkea sen ja lähettää matkaan."

"Mainiota, Pauliina! Teillä on hieno vaisto, te ymmärrätte tohtori Brettonia."

"Mutta miten minun on meneteltävä isän suhteen? Se minua vielä vaivaa."

"Älkää menetelkö mitenkään. Odottakaa nyt. Mutta älkää jatkako kirjeenvaihtoa ennen kuin isänne tietää kaiken ja antaa siunauksensa."

"Antaako hän sitä koskaan?"

"Aika osoittaa. Odottakaa."

"Tohtori Bretton kirjoitti toisen kirjeen syvästi kiitollisena tyynestä lyhyestä kirjelapustani, mutta minä aavistin neuvonne ja vastasin että vaikka tunteeni edelleen olivat samat, en enää voinut kirjoittaa isäni tietämättä."

"Te menettelitte aivan niin kuin teidän pitikin, niin tuntuu varmaan tohtori Brettonista, ja se tekee hänet vielä ylpeämmäksi teistä ja vielä rakastavammaksi -- jos kumpikaan tunne ylimalkaan kykenee enää kasvamaan. Pauliina, tuo kevyt huurre, joka teissä ympäröi sellaista puhdasta hienoa liekkiä, on verraton luonnonlahja."

"Te näette että minä vaistoan Grahamin mielenlaadun", hän sanoi. "Minä tunnen että mikään häneen kohdistuva hienotunteisuus ei voi olla liian valittua."

"On täydellisesti todistettu että te ymmärrätte häntä, ja sitä paitsi -- olkoon sitten tohtori Brettonin mielenlaatu mikä tahansa, olkoon hän sellainenkin joka odottaa läheisempää suhtautumista -- te menettelisitte aina rehellisesti, avoimesti ja hellästi isänne suhteen."

"Lucy, minä uskon että aina olen menettelevä niin. Oi, on tuskallista herättää isä unestaan ja sanoa hänelle etten enää ole pieni tyttö!"

"Älkää kiirehtikö tekemään sitä, Pauliina. Jättäkää se ilmoitus ajan ja ystävällisen kohtalonne huoleksi. Minäkin olen huomannut kuinka lempeästi kohtalo pitää teistä huolta, älkää epäilkö etteikö se järjestä olosuhteita suotuisasti ja osoita sopivaa hetkeä. Niin, minä olen ajatellut elämäänne aivan niinkuin te itse olette sitä ajatellut, olen tehnyt samanlaisia vertailuja kuin ne mihin te viittasitte. Me emme tunne tulevaisuutta, mutta menneisyys on ollut suotuisa."

"Kun olitte lapsi, pelkäsin puolestanne; mikään olevainen ei voinut olla herkempää kuin luonteenne lapsuudessa: ankarissa olosuhteissa tai laiminlyötynä ei sisäinen eikä ulkonainen minänne olisi kehittynyt siksi mitä se nyt on. Suuri määrä tuskaa, pelkoa, kamppailua olisi suorastaan turmellut kasvojenne piirteet, häirinnyt niiden säännöllisyyttä, kiusannut hermonne alituiseen kiihtymyksen kuumeeseen: olisitte kadottanut sekä terveyttä että herttaisuutta, sekä kauneutta että suloa. Sallimus on suojellut ja kehittänyt teitä, ei ainoastaan itsenne tähden, vaan luullakseni myös Grahamin. Grahaminkin tähti oli onnellinen: jotta hänen luonteensa parhaat puolet pääsevät kehittymään, tarvitaan juuri sellaista kumppania kuin te, ja siinä te olette valmiina. Teidän täytyy päästä yhteen. Minä tiesin sen ensimmäisenä päivänä kun näin teidät yhdessä La Terrassessa. Kaikessa mikä yhteisesti koskee teitä ja Grahamia, näyttää minusta olevan lupausta, suunnitelmaa, sopusointua. En usko että teidän kumpaisenkaan aurinkoinen nuoruus osoittautuu myrskyisen keski-iän edeltäjäksi. Minä luulen että teidän kahden on nähty hyväksi elää rauhassa ja olla onnellisia -- ei niinkuin enkelit, vaan niinkuin harvat kuolevaiset. Muutamat ihmiselämät ovat niin siunattuja, se näyttää olevan Jumalan tahto: se on todistava jälki ja pysyvä näyte hänen Eedenistään. Toiset elämät saavat alusta asti toisen suunnan. Toisia matkamiehiä kohtaa oikukas ja myrskyinen, raju ja vaihteleva sää -- he saavat uhmata vastatuulta, he myöhästyvät, ja varhainen talviyö yllättää heidät. Tämäkään ei voi tapahtua ilman Jumalan sallimaa, ja minä tiedän että johonkin Hänen iankaikkisten tekojensa keskelle kätkeytyy tämän jälkimmäisen kohtalon oikeutuksen salaisuus: minä tiedän että Hänen aarteisiinsa sisältyy sekä todistus että lupaus sen armoituksesta."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXIII. HERRA PAUL TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA

Toukokuun ensimmäisenä päivänä meidän kaikkien -- so. kahdenkymmenen sisäoppilaan ja neljän opettajattaren -- oli määrä nousta kello viisi aamulla, olla pukeutuneina ja valmiina kello kuusi ja asettua professori Emanuelin käskettäviksi. Hän oli johtava kulkuamme ulos Villettestä, sillä nyt oli päivä jolloin hän aikoi täyttää lupauksensa ja viedä meidät syömään aamiaista maaseudulle. Kuten lukija kenties muistaa, en ollut saanut kunniaa tulla kutsutuksi, kun tätä retkeä ensin oli suunniteltu -- pikemmin päinvastoin, mutta kun nyt viittasin tähän tosiseikkaan ja halusin tietää kuinka asia oikein oli, sai korvani sysäyksen jonka toistumiselle en uskaltanut antautua alttiiksi.

"Je vous conseille de vous faire prier",[94] sanoi Emanuel mahtavasti uhaten toista korvaani. Yhdessä Napoleonin-kohteliaisuudessa oli kylliksi ja niin päätin tulla mukaan retkelle.

Aamu koitti leppoisana kuin kesäaamu, linnut lauloivat puutarhassa, ja maassa oli kevyt kastesumu, joka lupasi hellettä. Me kaikki sanoimme että tulee lämmin, riisuimme ilomielin raskaat vaatteet ja pukeuduimme aurinkoisen vuodenajan mukaan. Puhdas uusi kesäpuku ja keveä olkihattu, kumpikin ommeltu ja koristeltu niinkuin vain ranskalainen ompelijatar osaa ommella ja koristella -- siten että äärimmäinen vaatimattomuus yhtyy täydelliseen kuosikkuuteen -- siinä pukeutumisemme sääntö. Kukaan ei koreillut haalistuneessa silkissä, kenelläkään ei ollut kulunut parhaimpansa yllään.

Kuudelta soi hilpeä kello, ja me kiirehdimme portaita alas, läpi nelikulmaisen eteisen, pitkin käytävää ulkoeteiseen. Siellä seisoi professorimme, ei villinnäköisessä päällystakissaan eikä ankara kreikkalaislakki päässä, vaan vyöllä varustettu nuorekas mekko yllä ja hauska olkihattu päässä. Häneltä riitti mitä ystävällisin aamutervehdys meille kaikille, ja useimmilta meistä riitti kiitollinen hymyily hänelle. Meidät komennettiin jonoon, ja pian lähdimme.

Kadut olivat hiljaiset, bulevardit raikkaat ja rauhalliset kuin niityt. Uskon että olimme kaikki hyvin onnellisia kulkiessamme. Tällä päälliköllämme oli hallussaan salainen taito antaa eräänlaista yllykettä onnellisena-oloon, kun hän tahtoi, aivan samoin kuin hän vastakkaisella tuulellaan osasi herättää pelkoa.

Hän ei kulkenut edellämme eikä perässä, vaan käveli pitkin jonoa, sanoi sanasen jokaiselle, puhui paljon suosikkiensa kanssa, eikä kokonaan laiminlyönyt niitäkään joista ei pitänyt. Oikeastaan oli minun toiveeni -- minulla oli siihen omat syyni -- pysytellä hieman etäämmällä huomiosta, ja koska parinani oli Ginevra Fanshawe ja sain käsivarrellani kannattaa tuon enkelin ei suinkaan aineettomien jäsenten rakasta painoa -- (hänen vointinsa oli edelleenkin erinomainen, ja voin vakuuttaa lukijalle ettei ollut mikään pieni työ kantaa hänen rakastettavuutensa taakkaa; monta kertaa tuon lämpimän päivän kuluessa toivoin hartaasti että tuota ihastuttavaa mukavuutta olisi ollut vähemmän) -- niin, koska hän kerran oli parinani, koetin hyötyä hänestä asettamalla hänet aina itseni ja Paulin väliin ja vaihtamalla paikkaa aina kun kuulin monsieur'n tulevan oikealta tai vasemmalta. Yksityisen syyni tähän sotaliikkeeseen huomattakoon olleen siinä asianhaarassa, että uusi karttuunipukuni oli väriltään neilikanpunainen -- tosiseikka joka kulkueessamme sai minut olemaan suunnilleen samassa mielentilassa kuin olisin ollut, jos minun olisi täytynyt punainen huivi hartioilla mennä laitumen poikki, jolla kuljeskeli härkä.

Joksikin aikaa vaihtelujärjestelmä sekä erinäiset muunnokset mustan silkkivyöni asettelussa vastasivat tarkoitustani, mutta vähitellen Paul huomasi että tuli hän oikealle tai vasemmalle puolen, neiti Fanshawe oli aina hänen naapurinaan. Tuttavuussuhde hänen ja Ginevran välillä ei ollut koskaan sujunut niin tasaisesti, ettei hänen sisuaan aina hieman karmaissut kun hän kuuli Ginevran englantilaisen ääntämisen. Heidän luonnonlaadussaan ei mikään sopinut yhteen, he sähähtivät jos joutuivat kosketuksiin, mies piti tyttöä tyhjänä ja teeskentelevänä, tyttö miestä karhumaisena, tungettelevana ja vastenmielisenä.

Vihdoin, kun hän oli kuudennen kerran vaihtanut puolta ja aina joutunut samaan epäsuotuisaan tulokseen kokeessaan, hän työnsi päänsä eteenpäin, iski silmänsä minuun ja kysyi kärsimättömästi:

"Mitä tämä nyt on? Teettekö minulle kujeita?"

Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn: turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä. "A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen mörähdys.

"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."

"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani, totisesti ei hitustakaan hienommat -- kenties pikemmin yksinkertaisemmat kuin useimmilla -- mutta monsieur oli nyt päässyt tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä. Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn muodossa, ja sitten hän sanoi:

"Rohkeutta -- totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."

"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur -- se on vain siisti."

"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät pimentää sen kiekkoa.

Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein hauskoilta.

Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle, joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat, pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.

Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman -- muistan sen vieläkin -- sellaista taulua en ole koskaan nähnyt maalarin siveltimestä lähteneenä.

Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään. Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia, jotka eivät väsyttäneet minua -- joiden tutkiminen ei uuvuttanut eikä sokaissut -- mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.

Kertomuksen päätyttyä hän lähestyi pientä kumpua, jolla Ginevra ja minä istuimme erikseen. Tahtoen, kuten tavallisesti, heti tietää toisen mielipiteen (hän ei malttanut odottaa kunnes se vapaaehtoisesti tarjottiin), hän kysyi:

"Kiinnostiko se teitä?"

Minä vastasin innottomaan tapaani vain:

"Kiinnosti."

"Oliko se hyvä?"

"Oikein hyvä."

"En kuitenkaan voisi kirjoittaa sitä muistiin", hän sanoi.

"Miksi ette, monsieur?"

"Vihaan koneellista työtä, vihaan kumartumista ja hiljaa istumista. Voisin kuitenkin mielihyvin sanella sen mieleiselleni kirjurille. Tahtoisiko mademoiselle Lucy kirjoittaa minulle, jos pyytäisin häntä?"

"Monsieur olisi liian nopea, kiirehtisi minua ja suuttuisi jollei kynäni pysyisi hänen huultensa tahdissa."

"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö tuolla maatalon?"

"Puiden keskelläkö? Näen."

"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen, levittää voita puolellesadalle sämpylälle."

Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.

Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä, joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten. Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme, nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.

Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme. Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja istutimme hänet siihen.

Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli vähäisessä määrin vaarallinen.

Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:

"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."

Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.

Aamiainen oli hilpeä ateria, eikä hilpeys ollut vain tyhjänpäiväistä räpätystä: Paul pani sen alulle, johti, hallitsi ja kohotti sitä. Hänen vilkas ja seuraarakastava luonteensa oli valloillaan kahleettomana ja pilvettömänä; sillä kun hänen ympärillään oli vain naisia ja lapsia, ei mikään voinut kiusata eikä kahlita häntä, hän sai noudattaa omaa tapaansa, ja hauska tapa se olikin.

Syötyä sai seurue vapaasti juosta ja leikkiä niityillä, muutamat vain jäivät auttamaan talon emäntää astianpesussa. Paul kutsui minut näiden joukosta ulos istumaan viereensä puun alle -- josta hän saattoi nähdä koko avaralla niityllä hyppelevän lauman, ja lukemaan hänelle ääneen hänen polttaessaan sikaria. Hän istui maalaisrahilla ja minä puunjuurella. Kun minä luin (taskuklassikkoa -- jotakin Corneillen näytelmää -- minä en pitänyt siitä, mutta hän piti ja löysi siitä kauneutta jota minua ei koskaan saatu huomaamaan), kuunteli hän lempeän tyynesti, mikä oli sitäkin vaikuttavampaa kun hänen luonteensa yleensä oli niin kiihkeä, ja syvällinen onni täytti hänen siniset silmänsä ja tasoitti hänen leveän otsansa. Minäkin olin onnellinen -- onnellinen kauniista päivästä, onnellinen hänen läsnäolostaan, onnellisin hänen ystävällisyydestään.

Hän kysyi ennen pitkää, enkö mieluummin juoksisi tovereitteni luo kuin istuisi siinä. Minä vastasin kieltävästi, olin tyytyväinen siinä missä olin. Hän kysyi olisinko aina tyytyväinen jos olisin hänen sisarensa, saadessani olla sellaisen veljen kanssa kuin hän. Minä sanoin että luulisin olevani, ja siltä minusta tuntuikin. Sitten hän kysyi, olisinko suruissani jos hän jättäisi Villetten ja lähtisi kauas pois, ja minulta putosi Corneille, enkä vastannut mitään.

"Petite soeur",[95] hän sanoi, "kuinka kauan voisitte muistaa minua, jos olisimme erossa?"

"Sitä en voi sanoa, monsieur, koska en tiedä kuinka kauan kestää ennen kuin lakkaan muistamasta kaikkea maallista."

"Jos minun pitäisi mennä merten taa kahdeksi -- kolmeksi -- viideksi vuodeksi, toivottaisitteko minut tervetulleeksi palatessani?"

"Monsieur, kuinka voisin elää sillä välin?"

"Pourtant j'ai été pour vous bien dur, bien exigeant."[96]

Kätkin kasvoni kirjaan, sillä ne olivat kyynelten peitossa. Kysyin häneltä miksi hän puhui tuolla tavoin, ja hän sanoi että hän ei enää puhu niin, ja rohkaisi minua mitä herttaisimmin. Kuitenkin se lempeys, millä hän kohteli minua lopun päivää, koski jollakin tavoin sydämeeni. Se oli liian hellää. Olisin mieluummin antanut hänen olla kiivas, oikullinen ja äreä, niinkuin tavallisesti.

Kun kuuma keskipäivä saapui -- sillä päivästä tuli, niinkuin odotimme, helteinen kuin kesäkuussa -- kokosi hän lampaansa laitumelta ja rupesi kauniisti johtamaan meitä kotiin. Mutta meillä oli koko peninkulma käveltävänä -- niin kaukana Villettestä oli talo jossa olimme syöneet aamiaista -- varsinkin lapset olivat leikistä väsyneet, ja useimpia uuvutti jo pelkkä ajatus, että edessä oli keskipäivän kävely pitkin kivisiä, hehkuvia ja tomuisia viertoteitä. Tämä asia oli otettu huomioon jo edeltäpäin, ja sen varalta oli ryhdytty toimenpiteisiin. Heti talomme rajojen ulkopuolella kohtasimme kahdet tilavat ajoneuvot, jotka oli lähetetty noutamaan meitä -- ne olivat juuri sitä lajia, joita vuokrataan kouluretkiä varten -- niihin mahduimme kaikki, kun hyvin järjestettiin, ja tunnin kuluttua jätti herra Paul hänelle uskotun katraan onnellisesti Rue Fossettelle. Päivä oli ollut hauska, se olisi ollut täydellinen ilman tuota surumielisyyden henkäystä, joka hetkiseksi oli himmentänyt sen päivänpaisteen.

Tuo pimennys uusiutui samana iltana.

Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.

En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan, sanoin itsekseni:

"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta mitä nyt?"

Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan -- olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.

Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan, kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:

"Ou est mademoiselle Lucie?"[97]

Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä, kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja valheellisesti: "Elle est au lit."[98] Ja hän lähti harmista jalkaa polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti pois.

Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä, ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella -- ja tuskin oli tilaisuus äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut minuun suunnattua turman nuolta.

Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut -- jos vain olisin voinut hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia -- oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä epätietoisuus.

Otin palkkani päänaluselleni ja kulutin yön laskemalla sitä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXIV. MALEVOLA

Madame Beck kutsui minut luokseen torstai-iltapäivänä ja kysyi, oliko minulla mitään työtä mikä estäisi minua lähtemästä kaupungille ja toimittamasta hänelle muutamia pieniä ostoksia.

Koska olin vapaa ja asetuin hänen käytettäväkseen, annettiin minulle nyt luettelo villa-, silkki- ja koruompelulangoista jne., joita tarvittiin oppilaiden käsitöihin. Pukeuduin tavalla joka oli uhkaavan pilvisen ja hiostavan sään mukainen, ja olin juuri avaamaisillani katuoven aikoen mennä ulos, kun madamen ääni kutsui minut takaisin ruokasaliin.

"Suokaa anteeksi, meess Lucie!" hän huusi muka kiireissään, kuin olisi jokin äkillinen ajatus tullut hänen mieleensä, "mieleeni on juuri juolahtanut vielä yksi asia, ellei hyväntahtoisuuttanne ole jo liiaksi rasitettu."

Tietenkin minä olin pelkkää päinvastaisen vakuuttelua, ja madame riensi pieneen salonkiinsa, otti sieltä sievän korin, joka oli täynnä kauniita kasvihuonehedelmiä, -- ruusunpunaisia, virheettömiä ja houkuttelevia -- keskellä tummanvihreitä vahamaisia lehtiä ja jonkin ulkomaisen kasvin vaaleankeltaisia tähtikukkia.

"Kas tässä", hän sanoi, "se ei ole raskas eikä tuota häpeätä siistille puvullenne muka liian taloudellisena, palvelijattareen viittaavana esineenä. Tehkää minulle se palvelus, että viette tämän pienen korin madame Walravensin taloon ja lausutte onnitteluni hänen syntymäpäivänsä johdosta. Hän asuu vanhassa kaupungissa, Rue des Mages numero 3. Pelkään että pidätte kävelyä aika pitkänä, mutta onhan teillä koko iltapäivä edessänne, eikä ole mitään kiirettä. Jollette ehdi ajoissa päivälliselle, käsken säästää teidän osanne, tai Goton, jonka suosikki te olette, saa pyöräyttää jotakin erityisesti teitä varten. Teitä ei unohdeta, hyvä meess. Ja voi kuulkaas!" (hän kutsui minut vielä kerran takaisin) "pyytäkää kaikin mokomin tavata madame Walravens itse ja antakaa kori hänen omiin käsiinsä, jottei mitään erehdystä tapahtuisi, sillä hän on miltei turhantarkka ihminen. Hyvästi! Näkemiin!"

Vihdoinkin pääsin lähtemään. Ostoksien suorittaminen vei jonkin verran aikaa, tuo silkki- ja villalankojen valitseminen ja yhteensovitteleminen kun aina on vaivalloista puuhaa, mutta vihdoin pääsin luetteloni päästä päähän. Ainekset tohveleita, kellonnyörejä ja ompelukoreja varten oli valittu -- lukot ja tupsut hankittu kukkaroihin -- koko sekasotku sanalla sanoen poissa mielestäni, mitään muuta ei ollut jäljellä kuin hedelmäkori ja onnittelu.

Minua oikeastaan miellytti edessä oleva pitkä kävely syvälle vanhaan ja rumaan Basse-Villeen, enkä pitänyt siitä vähemmän, vaikka iltataivas kaupungin yläpuolella oli peittymässä mustansiniseen metallimassaan, joka kuumeni reunastaan ja kiihtyi vähitellen raskaan punaiseksi.

Minä pelkään suurta tuulta, koska myrsky vaatii voimanponnistusta ja toimintaa, johon minä aina vaivoin antaudun, mutta yrmeä sade, sakea lumipyry tai pimeä sadekuuro vaativat vain alistumista -- itsensä ja vaatteittensa hiljaista jättämistä kastumisen varaan. Palkaksi se lakaisee suuren pääkaupungin puhtaaksi edessäsi, se antaa sinulle hiljaisen matkan pitkin leveitä suuria katuja, se verhoaa suuren kaupungin kuin itämaiseen lumoukseen, se tekee Villettestä Tadmorin. Antaa siis sateen valua, virtojen pauhata -- mutta ensin minun täytyy vapautua hedelmäkoristani.

Tuntematon kello tuntemattomasta tornista (Jean Baptisten ääni oli nyt liian kaukainen voidakseen kuulua) löi juuri neljännestä vailla kuuden, kun pääsin kadulle ja taloon jonka osoitteen madame Beck oli minulle antanut. Se ei ollutkaan mikään katu, se oli pikemmin osa puistikkoa: se oli hiljainen, ruoho kasvoi leveiden harmaiden katukivien välistä, talot olivat suuria ja näyttivät hyvin vanhoilta -- niiden takaa näytti kohoavan puita, joten siellä täytyi olla puutarhoja. Korkea ikä suojeli tätä aluetta, liike ja hyörinä olivat täältä karkotetut. Rikkaat miehet olivat ennen omistaneet tämän kaupunginosan, ja kerran oli mahtavuus asustanut täällä. Tuo kirkko, jonka pimeät rappeutuneet tornit vallitsivat puistikkoa, oli kunnianarvoinen ja muinoin rikas Tietäjän lipas.[99] Mutta rikkaus ja mahtavuus olivat jo ammoin levittäneet kultaiset siipensä ja lentäneet pois jättäen nämä vanhat pesänsä, kenties puutteen asunnoiksi joksikin aikaa, tai kenties virumaan tyhjinä ja kylmillään ja lahoamaan asumattomina talvien kuluessa.

Kun kuljin tuon aution torin poikki, jonka kiveystä melkein viiden-frangin suuruiset sadepisarat nyt alkoivat hitaasti pimentää, en koko sen laajuudella nähnyt mitään elonoiretta tai -merkkiä, paitsi mikä näkyi vanhan sairaan papin hahmossa, joka kumaraisena ja sauvaansa nojaten kulki ohitseni -- vanhan ja rappeutuneen esikuvana. Hän oli tullut juuri siitä talosta johon minun oli mentävä, ja kun pysähdyin oven eteen heti hänen jälkeensä ja soitin kelloa, hän kääntyi katsomaan minua. Eikä hän kääntänytkään katsettaan minusta pian -- ehkä hän piti minua, seisoessani siinä suvihedelmäkoreineni, vailla vanhuuden arvokkuutta, huonosti soveltuvana tuollaiseen ympäristöön. Minä tiedän, että jos nuori punakka palvelustyttö olisi tullut avaamaan minulle ovea, en olisi katsonut sellaisen olennon olevan sopusoinnussa asuntonsa kanssa, mutta kun näin edessäni hyvin paksun naisen, yllä hyvin vanhanaikainen talonpoikaispuku, johon kuului ruma ja samalla kallisarvoinen päähine pitkine pitsireunoineen, verkahame, liivit ja puukengät, jotka pikemmin muistuttivat pieniä saappaita kuin kenkiä -- silloin oli mielestäni kaikki niin kuin pitikin, rauhoittavasti luonteenomaista.

Hänen kasvojensa ilme ei ollut aivan yhtä rauhoittava kuin hänen pukunsa kuosi; olen harvoin nähnyt mitään sen äkäisempää; hän tuskin vastasi kun kysyin madame Walravensia, ja luulen että hän olisi siepannut hedelmäkorin käsistäni, jollei vanha pappi olisi nilkuttanut paikalle, hillinnyt häntä ja itse kallistanut korvaansa kuulemaan sanomaani.

Hänen ilmeinen kuuroutensa teki hieman vaikeaksi saada hänet täysin ymmärtämään, että minun täytyi tavata madame Walravens ja jättää hedelmät hänen omiin käsiinsä. Vihdoin hän kuitenkin ymmärsi, että sellaiset määräykset oli minulle annettu ja että velvollisuus vaati niiden kirjaimellista täyttämistä. Hän puhutteli vanhaa palvelijatarta, ei ranskaksi vaan Labassecourin paikalliskielellä, ja sai hänet vihdoin päästämään minut tuon epävieraanvaraisen kynnyksen yli. Pappi itse saattoi minut portaita ylös, minut työnnettiin jonkinlaiseen salonkiin ja jätettiin sinne.

Huone oli avara, siinä oli kaunis vanha katto ja miltei kirkkomaiset ikkunat värillistä lasia, mutta se oli autio ja näytti lähenevän myrskyn varjossa omituisen synkältä. Sisemmällä avautui ovi pienempään huoneeseen; sen ainoan ikkunan kaihtimet olivat kuitenkin suljetut, ja syvän pimeyden läpi häämötti joitakin huonekaluja. Huvittelin koettamalla keksiä mitä nuo esineet olivat, ja erityisesti kiinnitti huomiotani erään seinämaalauksen ääriviivat.

Yhtäkkiä tuo maalaus näytti ikään kuin väistyvän, suureksi ihmeekseni se järkkyi, se vaipui, se kääriytyi kokoon ja hävisi, ja sen hävitessä tuli näkyviin holvattu oviaukko, joka johti holvattuun käytävään salaperäisine kiertoportaineen. Sekä käytävä että portaat olivat kylmää kiveä, ilman mattoja ja maalauksia. Noilta maanalaisilta portailta kuului lähenevää kopsetta kuin keppi olisi iskenyt niihin, pian lankesi portaisiin varjo, ja viimeiseksi kaikista huomasin erään olennon.

Vai oliko se mikään olento, tuo ilmestys joka lähestyi minua, tuo kappale joka pimensi osan oviaukkoa?

Se tuli lähelle ja minä näin sen hyvin. Aloin ymmärtää missä olin. Hyvin saattoi tämän vanhan puistikon nimenä olla Tietäjäin puistikko -- hyvin saattoi noilla kolmella vanhalla tornilla, jotka vallitsevat sitä, olla kummisetinä kuolleen ja pimeän taiteen kolme salaperäistä tietäjää. Harmaantunut lumous vallitsi täällä, jokin taika oli avannut minulle tarujen maan -- tuo pimeä kammio, tuo häviävä maalaus, tuo holvikäytävä kiviportaineen -- kaikki ne kuuluivat satuun. Vieläkin selvempänä kuin nämä näyttämölaitteet seisoi edessäni päähenkilö -- Kuningunda, velhonainen! Malevola, paha haltijatar. Minkälainen hän oli?

Hän saattoi olla kolme jalkaa pitkä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista vartaloa, hänen kätensä lepäsivät päällekkäin ja puristivat velhomaisen norsunluusauvan kultaista nuppia. Hänen kasvonsa olivat leveät, lujat, mutta niiden paikka ei ollut olkapäillä, vaan rinnan edessä; hänellä ei näyttänyt olevan kaulaa ollenkaan; olisin sanonut että hänen piirteissään eli sata vuotta, ja hänen silmissään ehkä vielä enemmän -- hänen viekkaissa epäystävällisissä silmissään, joiden päällä oli paksut harmaat kulmakarvat ja ympärillä lyijynkarvaiset luomet. Kuinka tuimasti ne katselivatkaan minuun, täynnä eräänlaista tympeätä vastenmielisyyttä.

Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku, helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan, paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä -- purppuraa, vihreätä ja veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin raakalaiskuningatar.

"Que me voulez-vous?"[100] hän kysyi karkealla äänellä, joka pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin, hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.

Minä annoin korin ja sanoin asiani.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.

"Siinä kaikki", sanoin minä.

"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä, kun tahdon, et quant à ses félicitations, je m'en moque!"[101] Ja tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.

Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän myrskyn nousevan ulkona.

Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä? Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus, kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten ilkeästi hävitessään näkyvistä.

Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan. Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.

Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.

"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen talossaan."

Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä ja mukavuutta varten.

Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten -- se kuului rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon -- syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa, mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa ajattelemaan ja tekemään havaintoja.

Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni; käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi salaperäinen mielenkiintonsa.

Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo ennen kiehtoneet katsettani -- taulu joka liikkui, putosi pois seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.

Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin, kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:

"Hän oli paljon rakastettu."

"Hän antoi itsensä Jumalalle."

"Hän kuoli nuorena."

"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."

"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan toivottomaan pahantuulisuuteen.

Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.

"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."

Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta. Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään rippi-isäni kanssa) -- hän oli todella Rooman poika, ja kun hän nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha mies.

Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua kättä. Oppilaan isä -- aikoinaan rikas pankkiiri -- oli tehnyt vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta. Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen, jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä noviisiaikanaan.

Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.

Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen, mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä puhtaimmalla armeliaisuudella -- hankki heille kodin, piti heistä huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä hellemmin ja tehokkaammin. Äiti -- itse asiassa hyvä nainen -- kuoli siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle, isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."

Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat, ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.

Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin, kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä, minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki, hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina -- kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä, mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa. Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä liitoskohtaa tai -keinoa.

Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi:

"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas näitä likomärkiä katuja pitkin?"

"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."

"Te asutte --"

"Rue Fossetten varrella."

"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin kasvatuslaitoksessa?"

"Siinä juuri."

"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon oppilaani, minun Paulini?"

"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"

"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen selville, tunsin sen sopivan paikalleen.

"Onko herra Paul juuri se henkilö, josta olette puhunut?" kysyin minä nyt. "Hänkö on teidän oppilaanne ja madame Walravensin hyväntekijä?"

"Niin, ja Agneksen, vanhan palvelijattaren, ja lisäksi" (erityisen painokkaasti) "hän oli ja on tuon taivaan pyhimyksen -- Justine Marien -- sulho, vilpitön, uskollinen ja iäinen."

"Ja kuka, isä, olette te?" jatkoin, ja vaikka korostinkin kysymystä, oli sen esittäminen melkein turha, sillä olin jo tätä ennen täysin varautunut vastaukseen.

"Minä, tytär, olen isä Silas, se Pyhän Kirkon arvoton poika, jota te kerran kunnioititte jalolla ja liikuttavalla luottamuksella avaten minulle sydämenne syvyydet ja mielenne sisimmät aivoitukset, mielenne, jonka johtamista ainoan oikean uskon hyväksi minä totisesti halajan. Enkä ole päiväksikään kadottanut teitä näkyvistäni enkä tunniksikaan lakannut tuntemasta teitä kohtaan syvää mielenkiintoa. Rooman kurin alaisena, sen korkean harjoituksen muovailemana, sen terveellisten oppien oksistamana, innon elähyttämänä, jota vain se voi antaa -- minä tunnen elävästi mikä olisi ollut hengellinen asemanne, mikä käytännöllinen arvonne, ja minä kadehdin kerettiläisyydeltä sen saalista."

Tämä näytti minusta aivan erityiseltä asianhaaralta -- melkein jo itsekin tunsin olevani tuossa tilassa, kurin alaisena, muovailtavana, harjoitettavana, oksitettavana jne. "Eipä niinkään", ajattelin itsekseni, mutta en ruvennut vastustelemaan vaan istuin sangen kauniisti.

"Ei kai herra Paul asu täällä?" kysyin, palaten aiheeseen joka minusta tuntui tarkoituksenmukaisemmalta kuin mitkään hurjat luopumus-unelmat.

"Ei, hän tulee vain silloin tällöin palvomaan rakasta pyhimystään ja osoittamaan kunnioitusta sille jota nimittää äidikseen. Hänen omaan asuntoonsa kuuluu vain kaksi huonetta, hänellä ei ole palvelijaa, ja kuitenkaan hän ei suostu siihen että madame Walravens luopuisi noista loistavista jalokivistä, jotka näitte hänen yllään ja joista hän lapsellisesti ylpeilee, ne kun ovat hänen nuoruudenkoristeitaan ja viimeinen muisto hänen poikansa, jalokivikauppiaan, rikkaudesta."

"Kuinka usein", mumisin itsekseni, "onkaan tuolta mieheltä, tuolta Emanuelilta, puuttunut ylevämielisyyttä pikkuasioissa, ja kuinka suuri hän kuitenkin on suurissa asioissa!"

Myönnän kuitenkin, etten lukenut hänen suuruutensa ilmauksiin hänen ripittäytymistään enkä pyhimystenpalvelustaan.

"Kuinka kauan on siitä kun tuo nainen kuoli?" kysyin katsoen Justine Marieta.

"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel, joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli neljänkymmenen."

"Sureeko hän häntä vielä?"

"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin luonteessa on -- uskollisuus."

Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.

Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt, olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin, kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain vastaukseksi suopean "pax vobiscum", jonka otin ystävällisesti vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta, mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:

"Tytär, sinusta tulee mitä sinusta täytyy tulla!" -- mikä oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut, voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti. Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa ja petkuttiko etuja itselleen.

Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.

"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"

Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.

"Oh la singulière petite bossue!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi) "vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin -- joko minun tai jonkun toisen kanssa -- ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin. Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin kalpeakasvoisesta Marie Justinesta -- personnage assez niaise à ce que je pense"[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus) "joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita, joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne, juokaa viininne, oubliez les anges, les bossues, et surtout, les professeurs -- et bon soir."[104]

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXV. VELJEYTTÄ

"Oubliez les professeurs." Niin sanoi madame Beck. Madame Beck oli viisas nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt lausua näitä sanoja. Se oli erehdys. Sinä iltana hänen olisi pitänyt jättää minut tyyneksi, ei kiihtyneeksi, välinpitämättömäksi, omastani ja toisten mielestä eristetyksi -- ilman ajatusyhteyttäkään tuon toisen henkilön kanssa, joka minun tuli unohtaa.

Unohtaa hänet? Ah, he tekivät viisaan suunnitelman saadakseen minut unohtamaan hänet -- nuo rikkiviisaat! He näyttivät minulle kuinka hyvä hän oli, he tekivät rakkaasta pikku miehestäni tahrattoman pienen sankarin. Ja sitten he olivat lörpötelleet hänen lempimistavastaan. Millä keinoin olisin tähän päivään asti voinut päästä varmuuteen siitä, osasiko hän ylimalkaan rakastaa vai eikö?

Olin tuntenut hänet mustasukkaiseksi, epäluuloiseksi, olin nähnyt hänessä eräänlaista hellyyttä, oikkuilua -- lempeyttä joka tuli kuin lämmin ilma, ja armeliaisuutta joka haihtui kuin varhainen kaste hänen ärtyisyytensä kuumuuden kuivaamana: siinä kaikki mitä minä olin nähnyt. Ja nyt he, isä Silas ja Modeste Maria Beck (että nämä kaksi toimivat yksissä neuvoin, sitä en epäillyt), avasivat hänen sydämensä salakammiot -- näyttivät minulle yhden suuren rakkauden, tämän etelämaisen luonteen nuoruuden lapsen, joka oli syntynyt niin voimakkaana ja täydellisenä että se nauroi itse Kuolemaa, halveksi sen vähäpätöistä hyökkäystä aineeseen, pysyi kiinni kuolemattomassa hengessä ja oli voitokkaana ja uskollisena pitänyt vartiota haudan ääressä kaksikymmentä vuotta.

Tämä oli tehty -- eikä se ollut mitään onttoa tunteen hemmottelua, vaan hän oli antanut osoituksen uskollisuudestaan omistamalla parhaan tarmonsa epäitsekkääseen tarkoitukseen ja todistanut sen rajattomin persoonallisin uhrauksin: hän kunnioitti niitä, jotka kerran olivat olleet rakkaita hänen rakastetulleen -- hän oli jättänyt koston sikseen ja ottanut ristin kannettavakseen.

Mitä taas Justine Mariehin tulee, tiesin mikä hän oli laatuaan aivan yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet. Tiesin että hän oli kylläkin hyvä, madame Beckin koulussa oli hänenlaisiaan tyttöjä -- flegmaatikkoja -- kalpeita, hitaita, toimettomia, mutta hyväsydämisiä, pahaan kykenemättömiä, ilman erityistä taipumusta hyväänkään.

Jos hänellä oli enkelin siivet, tiesin kyllä kenen runollinen mielikuvitus oli ne luonut. Jos hänen otsallaan loisti sädekehän kirkas heijastus, tiesin kenen silmäterien tulessa tuon pyhän liekin hohde oli syntynyt.

Pitikö minun sitten säikähtää Justine Marieta? Oliko kuolleen kalpean nunnan kuva nouseva ikuiseksi esteeksi välillemme? Ja mitä oli sanottava hyväntekeväisyydestä, joka nieli hänen maallisen omaisuutensa? Mitä hänen sydämestään, joka oli vannoutunut puhtauteen?

Madame Beck, isä Silas, teidän ei olisi pitänyt aiheuttaa näitä kysymyksiä? Ne olivat samalla syvin hämmennys, lujin haitta ja kirpein yllyke mitä koskaan olin tuntenut. Yöt päivät koko viikon ajan -- kun nukuin, näin niistä unta, ja kun heräsin, olivat nuo kaksi kysymystä heti mielessäni. Koko maailmassa ei ollut niihin mitään vastausta, ei muualla kuin siinä missä eräs tumma pieni mies seisoi, istui, käveli, piti luentoja, rosvomaisen kreikkalaisiakin alla ja murheellisen päällystakin sisässä, joka oli täynnä mustetahroja eikä niinkään vähän tomuinen.

Tuon Rue de Magesissa käyntini jälkeen tahdoin nähdä hänet taas. Minusta tuntui -- nyt kun tiesin mitä tiesin -- että hänen ilmeensä olisi selvempää ja mielenkiintoisempaa luettavaa kuin koskaan ennen, ja ikävöin lukea siitä tuota alkuperäistä antaumusta, tuota puoleksi ritarin puoleksi pyhimyksen jalomielisyyttä, jota papin kertomus hänen luonteessaan edellytti. Hänestä oli tullut kristitty sankarini, ja tahdoin tarkata häntä siinä valossa.

Suotuisa tilaisuus ei ollutkaan hidas saapumaan; uudet vaikutelmani saivat kestää kokeen jo seuraavana päivänä. Niin, minulle myönnettiin kohtaus "kristityn sankarini" kanssa -- kohtaus joka ei ollut kovinkaan sankarillinen eikä tunteikas eikä raamatullinen, mutta vilkas kylläkin omalla tavallaan.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ensi luokan rauha -- jonka näennäisesti turvasi madame Beckin tyyni hallitsijan valta, kun tämä omassa persoonassaan antoi täsmällistä ja hyödyllistä oppituntia -- tämä rauha, minä sanon, järkähti äkkiä, kun muuan päällystakki syöksyi hurjana sisään.

Kukaan ei tällä hetkellä ollut tyynempi kuin minä. Madame Beckin läsnäolo helpotti vastuutani, hänen yksitoikkoinen äänensä rauhoitti ja hänen selvä esityksensä (sillä hän opetti hyvin) miellytti ja kohotti. Istuin kumartuneena pulpettini ääressä ja piirsin -- so. jäljensin taidokasta piirrosta pyrkien tunnontarkasti viimeistelemään jäljennöstäni alkuperäisen mukaan, sillä se oli minun käytännöllinen käsitykseni taiteesta, ja ihmeellistä kyllä tuotti tämänlaatuinen työ minulle suurta nautintoa, ja saatoin jäljentää omituisen koukeroisia kiinalaisia teräs- ja mezzotinta-piirroksia -- taideteoksia joiden arvo oli suunnilleen sama kuin yhtä monen hiuskoriste-työn, mutta minä ajattelin niistä suuria siihen aikaan.

Mikä oli hätänä? Piirustukseni, siveltimeni, kallisarvoinen jäljennökseni rutistettiin erääseen kouraan ja ne katosivat näkyvistäni, minut itse ravistettiin tai kiskottiin tuolistani niinkuin yksinäinen ja kuivanut muskottipähkinä, jonka kiivastunut kokki ravistaa mausterasiasta. Hurja päällystakki tempasi tuolini toisen ja pulpettini toisen hihansa alle ja kantoi ne pois, seuraavassa silmänräpäyksessä minä seurasin kalustoa, kahden minuutin kuluttua sekä kalusto että minä olimme istutetut keskelle suurta salia -- se oli viereinen avara huone, jota harvoin käytettiin muulloin kuin tanssiharjoituksissa ja virsitunneilla -- istutetut siihen pontevuudella joka näytti karkottavan etäisimmätkin toiveet siitä, että koskaan saisimme lupaa siirtyä takaisin paikoillemme.

Kun olin osittain tointunut säikähdyksestäni, huomasin lähelläni kaksi miestä -- minun kai pitäisi sanoa herrasmiestä -- toinen tumma, toinen vaalea, toisella miltei sotilaallisen jäykkä ulkomuoto ja yllä reunuksilla koristettu lievetakki, toisen ulkoasu ja käytös lähenteli pikemmin ylioppilaan tai taiteilijan huolettomuutta, molemmilla kukoistavan komeat viikset sekä poski- ja leukaparta. Herra Emanuel seisoi hieman syrjässä heistä, hänen käytöksensä ja katseensa ilmaisivat väkevää kiukkua ja hän ojensi kätensä puhujanlava-liikkeeseensä.

"Mademoiselle", hän sanoi, "teidän asianne on todistaa näille herroille, että minä en ole valehtelija. Teidän tulee parhaan kykynne mukaan vastata kysymyksiin joita he teille tekevät. Teidän tulee myös kirjoittaa aiheesta jonka he valitsevat. Heidän silmissään minä nähtävästi olen periaatteeton petturi. Minä kirjoitan aineita ja väärennän niihin taitavasti oppilaitteni nimet ja kerskailen niistä muka heidän tekeminään. Te olette osoittava tämän syytöksen vääräksi."

Voi taivas! Siinähän tuo näytetutkinto, jota niin kauan olin välttänyt, iski päälleni kuin salamanleimaus. Nämä kaksi hienoa lievetakkista viiksiniekkaa, ylenkatseellista henkilöä, eivät olleet muuta kuin poikakoulun keikarimaisia opettajia -- herrat Boissec ja Rochemorte -- kaksi kylmäveristä narria ja pedanttia, epäilijää ja pilkkakirvestä. Nähtävästi Paul oli liian pikaisesti näyttänyt jotakin minkä minä olin kirjoittanut -- jotakin jota hän minun kuulteni ei ollut ikipäivinä kiittänyt tai edes maininnut ja jonka minä luulin unohtuneen. Sepustus ei ollut vähääkään merkillinen, se vain tuntui merkilliseltä verrattuna ulkomaalaisten koulutyttöjen tuotteiden keskitasoon, kun taas englantilaisessa oppilaitoksessa siihen tuskin olisi kiinnitetty huomiota. Herrat Boissec ja Rochemorte olivat katsoneet soveliaaksi ruveta epäilemään sen alkuperäisyyttä ja vihjailemaan että muka oli tehty vilppiä. Minun piti nyt todistaa totuuden puolesta ja kestää heidän tutkimustensa kidutus.

He alkoivat klassikoista. Kuollut tyhjyys. He jatkoivat Ranskan historiasta. Tuskin erotin merovingeja Pharamondista. He tutkivat minua erinäisissä "-ologioissa" ja saivat vastaukseksi yhä saman päänpudistuksen ja muuttumattoman "Je n'en sais rien."[105]

Paljon puhuvan hiljaisuuden jälkeen he siirtyivät asioihin jotka kuuluvat yleiseen sivistykseen, ja ottivat esille pari kysymystä jotka tunsin varsin hyvin ja joita olin usein miettinyt. Emanuel, joka tähän asti oli katsellut kohtausta pimeänä kuin talvipäivänseisaus, kirkastui hieman. Hän luuli minun nyt osoittavan etten sentään ollut aivan hullu.

Hän sai tietää erehdyksensä. Vaikka älysin nopeasti vastaukset noihin kysymyksiin ja mieleni täyttyi kuin tulvehtiva lähde -- niin ajatukset olivat siinä, mutta ei sanoja. Joko en voinut tai en tahtonut puhua -- en varmaan tiedä kumpaako: osaksi kai olivat hermoni menneet sekaisin, osaksi oli mielialani tärvelty.

Kuulin toisen tutkijani -- sen jolla oli reunuksilla koristettu lievetakki -- kuiskaavan toverilleen: "Est-elle donc idiote?"[106]

"On", ajattelin, "tylsämielinen hän on ja tylsämielisenä pysyy sellaisille kuin te."

Mutta minä kärsin -- kärsin kauheasti, näin pelon sumentavan Paulin otsaa, ja hänen silmistään puhui kiihkeä mutta samalla surullinen moite. Hän ei tahtonut uskoa että minulta kokonaan puuttui yleissivistystä, hän uskoi että voisin olla sukkela jos tahtoisin.

Vihdoin, helpotukseksi hänelle, opettajille ja itselleni minä sopersin:

"Hyvät herrat, teidän on paras antaa minun mennä, ette hyödy minusta mitään. Niinkuin sanotte, minä olen tylsämielinen."

Olisin suonut voivani puhua tyynesti ja arvokkaasti tai että minulla olisi ollut älyä hillitä kieleni, mutta tuo katala kieli horjahti ja takertui. Nähdessäni tuomarien sinkoavan Emanueliin kovan ja voitonriemuisen katseen ja kuullessani oman ääneni tuskastuneen värinän, puhkesin henkeä salpaavaan itkuun. Mielenliikutukseni oli paljon enemmän kiukkua kuin surua: jos olisin ollut mies ja väkevä, olisin voinut haastaa tuon parin siinä paikassa taisteluun -- mutta se oli mielenliikutusta, ja mieluummin olisin maistanut ruoskaa kuin näyttänyt sitä.

Nuo kyvyttömät! Eivätkö he heti voineet nähdä vasta-alkajan kömpelöä kättä tuossa tekeleessä, jota he sanoivat väärennykseksi. Aihe oli klassikoista. Kun Paul saneli lyhyen kertomuksen, jota kirjoitelmani tuli käsitellä, kuulin sen ensimmäistä kertaa. Aihe oli minulle outo, eikä minulla ollut mitään aineksia sen käsittelyä varten. Mutta minä hankin kirjoja, luin tosiseikkoja, rakentelin taidokkaan luurangon todellisuuden kuivista luista, vaatetin ne sitten ja koetin puhaltaa niihin elämää, ja tämä viimeinen yritys tuotti minulle nautintoa. Minulla oli paljon vaivaa ja huolta ennen kuin tosiseikkani oli löydetty, valittu ja sopivasti yhdistetty, enkä voinut levätä etsinnästäni ja ponnistuksistani ennen kuin olin tyytyväinen anatomisen työni täsmällisyyteen. Voimakas sisäinen vastenmielisyyteni virheitä ja erehdyksiä kohtaan teki minut joskus kykeneväksi välttämään perin pahoja pukkeja, mutta tieto ei ollut päässäni, valmiina ja kypsänä, sitä ei ollut kylvetty keväällä, kasvatettu kesällä, korjattu talteen syksyllä ja säilytetty aitassa talvella. Mitä ikinä tarvitsin, se minun oli etsittävä ulkoa tuoreeltaan kuin sylintäydet ruohoa, jonka leikkelin ruukkuun vihreänä. Herrat Boissec ja Rochemorte eivät älynneet sitä. He erehtyivät luulemaan työtäni kypsän kouluviisaan työksi.

He eivät vielä tahtoneet antaa minun mennä, minun piti istua kirjoittamaan heidän nähtensä. Kun kastoin kynäni musteeseen vapisevin käsin, silmät puolisokaistuina ja kyynelissä, alkoi toinen tuomareistani teeskennellä jonkinlaista anteeksipyyntöä tuottamastaan tuskasta.

"Me toimimme vain totuuden hyväksi. Emme tahdo loukata teitä", hän sanoi.

Viha antoi minulle voimaa. Sanoin vain: "Esittäkää aihe, monsieur."

Rochemonte mainitsi aiheen "Inhimillinen oikeus".

Inhimillinen oikeus! Mitä minä osasin kirjoittaa siitä? Tyhjä, kylmä käsite, joka ei herättänyt minussa ainoatakaan innoittavaa ajatusta, ja tuossa seisoi herra Paul, surullisena kuin Saul ja totisena kuin Job, ja hänen syyttäjänsä riemuitsivat.

Näitä kahta minä katsoin. Kokosin rohkeuteni ilmoittaakseni heille, etten aikonut kirjoittaa enkä puhua enää sanaakaan heidän mielikseen, että heidän aiheensa ei miellyttänyt eikä heidän läheisyytensä innoittanut minua ja että siitä huolimatta jokainen joka heitti epäilyksen varjonkaan herra Emanuelin kunniaan, solvaisi sitä totuutta, jonka esitaistelijoita he sanoivat olevansa. Minä aioin sanoa tämän kaiken, kun äkkiä valo välähti muististani.

Nämä kahdet kasvot, jotka katselivat pitkän tukan, viiksien ja poskiparran metsän keskeltä -- nämä kahdet kylmät mutta julkeat, epäluotettavat mutta itserakkaat kasvot -- olivat samat kasvot, juuri samat jotka olivat ilmestyneet eteeni täydessä kaasuvalossa erään porttikäytävän pylväiden takaa ja pelottaneet minut puolikuolleeksi tuona lohduttomana iltana, jolloin saavuin Villetteen. Nämä juuri, siitä olin täysin varma, olivat samat sankarit, jotka olivat ajaneet ystävättömän muukalaisen eksyksiin ja uuvuksiin, ajaneet takaa läähättävää läpi kokonaisen kaupunginosan.

"Hyvätkin neuvonantajat", ajattelin. "Puhtaat nuorison johtajat! Jos 'Inhimillinen oikeus' olisi sitä mitä sen pitäisi olla, saisitte te kaksi tuskin vain pitää nykyistä paikkaanne ja nauttia nykyistä luottamustanne."

Kun kerran olin saanut ajatuksen, ryhdyin työhön. "Inhimillinen oikeus" ilmestyi eteeni novellin verhossa -- punakka pyylevä muori kädet puuskassa. Näin hänet talossaan, joka oli oikea sekasotkun pesä: palvelijat tulivat pyytämään häneltä neuvoa tai apua, jota hän ei antanut, kerjäläiset odottivat hänen ovellaan ja näkivät nälkää ilman että heitä huomattiin, parvi sairaita ja riitaisia lapsia ryömi hänen jaloissaan ja parkui hänen korviinsa pyytäen huomiota, myötätuntoa, hoitoa, apua. Kunnon nainen ei välittänyt tästä kaikesta vähääkään. Hänellä oli oma lämmin tuolinsa tulen ääressä, oma lohdutuksensa lyhyessä mustassa piipussa ja pullossa, jossa oli rouva Sweenyn ilolientä, hän poltti ja särpi ja nautti paratiisistaan, ja jos vain jokin huuto noiden kärsivien sielujen joukosta tunkeutui liian vihlovana hänen korviinsa, sieppasi muorikulta hiilihangon tai uuniluudan, ja jos rauhanhäiritsijä oli heikko, vääryyttä kärsivä ja sairas, eukko rauhoitti häntä aika pontevalla tavalla, mutta jos häiritsijä oli voimakas, vilkas ja väkivaltainen, hän vain uhkasi, upotti sitten kätensä syvään taskuunsa ja viskasi lattialle anteliaan sateen sokerikaramelleja.

Sellainen oli kyhäelmäni "Inhimillisestä oikeudesta", jonka kiireimmiten riipustin paperiin ja asetin herrojen Boissecin ja Rochemorten käytettäväksi. Emanuel luki sen olkani yli. Odottamatta mitään selvityksiä kumarsin kolmikolle ja poistuin.

Koulutuntien jälkeen sinä päivänä Paul ja minä kohtasimme taas toisemme. Tietenkään ei kohtaus alussa sujunut tasaisesti, minulla oli varis kynittävänä hänen kanssaan -- tuota väkinäistä tutkintoa ei ilman muuta voinut sulattaa. Kirpeä sananvaihto päättyi siten, että minä sain nimen "une petite moqueuse et sans-coeur" [107] ja että monsieur toistaiseksi lähti tiehensä.

Koska en halunnut hänen kokonaan häviävän -- tahdoin vain hänen tuntevan ettei sellaista puuskaa, johon hän sinä päivänä oli antautunut, voinut aivan rankaisematta suvaita -- en ollut suruissani kun vähäistä myöhemmin näin hänet lehtimajassa puutarhatyössä. Hän lähestyi lasiovea, minä lähestyin myös. Puhelimme kukista joita kasvoi sen ympärillä. Vähitellen monsieur laski pois lapionsa, vähitellen hän aloitti keskustelun, siirtyi toisiin aiheisiin ja kosketti vihdoin mielenkiintoista kysymystä.

Tietoisena siitä, että hänen senpäiväistä tekostansa erikoisesti saattoi syyttää kummalliseksi, Paul puolittain pyyteli anteeksi. Hän niin ikään puolittain katui epätasaisia oikkujaan pitkin aikaa, mutta viittasi kuitenkin siihen, että hänen suhteensa pitäisi tehdä erinäisiä myönnytyksiä. "Mutta", hän sanoi, "sitä tuskin voin odottaa teiltä, neiti Lucy, tehän ette tunne minua, asemaani ettekä tarinaani."

Hänen tarinansa. Tartuin sanaan heti ja kehitin ajatusta.

"En, monsieur", vastasin. "Tietenkään, kuten sanotte, en tunne tarinaanne enkä asemaanne, en uhrauksianne enkä mitään suruistanne, vastuksistanne, kiintymyksistänne tai uskollisuudestanne. Oi en, en tiedä teistä mitään, olette minulle vallan vieras."

"Häh?" mumisi hän kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojaan.

"Tiedättehän, monsieur, minä näen teidät vain luokalla -- ankarana, dogmaattisena, tuittupäisenä, vallanhimoisena. Kuulen teitä mainittavan kaupungilla toimeliaaksi ja itsepäiseksi, nopeaksi tekemään aloitteita, kärkkääksi johtamaan, mutta hitaaksi kuulemaan toisten mieltä ja vaikeaksi saada taipumaan. Teidänlaisellanne miehellä, jolla ei ole mitään siteitä, ei voi olla mitään kiintymyksiäkään, ja kun ei kukaan ole riippuvainen teistä, olette myös vailla velvollisuuksia. Me kaikki, joiden kanssa joudutte tekemisiin, olemme pelkkiä koneita, joita viskelette sinne tänne pitämättä lukua heidän tunteistaan. Etsitte hauskuutta julkisuudesta, iltakynttilän valossa, ja tämä koulu ja tuo poikakoulu tuolla ovat työpajojanne, joissa valmistatte oppilaiksi nimitettyä tavaraa. En edes tiedä missä asutte, ja tietenkin pidän selvänä että teillä ei ole kotia ja ettette sellaista tarvitsekaan."

"Minä olen saanut tuomioni", sanoi hän. "Mielipiteenne minusta on juuri sellainen kuin luulinkin. Teidän mielestänne minä en ole ihminen enkä kristitty. Teidän silmissänne olen vailla kiintymystä ja uskontoa, ilman ystävyys- tai perhesiteitä, ilman periaatteiden ja uskollisuuden ohjausta. Hyvä on, mademoiselle, sellainen on palkkamme tässä elämässä."

"Te olette filosofi, monsieur, kyynillinen filosofi" (ja minä silmäilin hänen päällystakkiaan, jonka himmeätä hihaa hän suoraa päätä rupesi harjaamaan kädellään), "halveksitte ihmissuvun heikkouksia -- olette sen koreilunhalun yläpuolella -- riippumaton sen mukavuuksista."

"Et vous, Mademoiselle, vous êtes proprette ei douillette, et affreusement insensible, par-dessus le marché."[108]

"Mutta totisesti, monsieur, nyt tulen ajatelleeksi että täytyyhän teidän sentään asua jossakin. Sanokaa minulle missä, ja kertokaa minkälainen palvelusväki teillä on."

Hän työnsi alahuulensa pelottavasti eteenpäin, mikä merkitsi mitä jyrkintä ylenkatsetta, ja puhkesi sanomaan:

"Je vis dans un trou! Minä elän rotkossa, neiti -- luolassa jonne te ette pistäisi nirsoa nenäänne. Kerran, kun halpamaisesti häpesin kertoa koko totuutta, puhuin tuossa poikakoulussa olevasta 'lukuhuoneestani'. Tietäkää nyt että tuo 'lukuhuone' on koko asumukseni, se on makuuhuoneeni ja salonkini. Ja mitä 'palvelusväkeeni' tulee" (hän matki ääntäni) "on heitä kymmenen ja tässä he ovat."

Ja hän levitti tylysti suoraan silmieni eteen kymmenen sormeansa.

"Minä kiillotan kenkäni", jatkoi hän hurjana. "Minä harjaan päällystakkini."

"Ei, monsieur, on liiankin ilmeistä, että sitä ette koskaan tee", pistin minä väliin.

"Minä teen itse vuoteeni ja hoidan talouteni, syön päivällistä ravintolassa, illalliseni pitää itse huolta itsestään, päiväni ovat työteliäitä ja rakkaudettomia, yöni pitkiä ja yksinäisiä, olen kesytön, partainen ja munkkimainen, eikä kukaan nykyisin elävä tässä maailmassa rakasta minua, lukuunottamatta paria vanhaa sydäntä, jotka ovat kuluneet niinkuin omanikin, ja joku harva olento, vaivainen, kärsivä, köyhä sekä kukkaron että hengen puolesta, olento jota tämän maailman valtakunnat eivät tunnusta omakseen, mutta jolle kumoamaton testamentti on määrännyt perinnöksi taivaan valtakunnan."

"Ah, monsieur, kyllä minä tiedän."

"Mitä te tiedätte? Yhtä ja toista, sen kyllä uskon, mutta minusta ette tiedä mitään, Lucy!"

"Minä tiedän että teillä on hauska vanha talo hauskassa vanhassa Basse-Villen puistikossa -- miksi ette mene asumaan sinne?"

"Häh?" mumisi hän taas.

"Minä pidin siitä paljon, monsieur, pidin sen portaista, jotka veivät ovelle, päädyn harmaista kiviliuskoista, huojuvista puista sen takana -- ne olivat oikeita puita eivätkä pensaita -- tummia, korkeita, iäkkäitä puita. Ja tuo rukouskammio-budoaari -- tekisitte siitä työhuoneen itsellenne, se on niin hiljainen ja rauhallinen."

Hän katsoi minuun tiukasti, puoleksi hymyillen puoleksi punastuen. "Mistä olette onkinut tietoonne tuon kaiken? Kuka on kertonut teille?" hän kysyi.

"Ei kukaan ole kertonut. Olenko nähnyt unta, monsieur, vai mitä luulette?"

"Voinko minä tunkeutua teidän näkyihinne? En voi arvata naisen ajatuksia hänen ollessaan valveilla, vielä vähemmän hänen kuvittelujaan hänen nukkuessaan."

"Jos se on unta, näin unessani ihmisolentoja yhtä hyvin kuin talonkin. Näin papin, vanhuuttaan kumaraharteisen ja harmaan, ja palvelijattaren joka hänkin oli vanha ja omituisennäköinen, ja rouvan, loistavan mutta eriskummallisen, hänen päänsä ulottui tuskin kyynärpäähäni -- hänen loistonsa olisi sopinut herttuattarelle. Hänen pukunsa oli säihkyvä kuin lasuurikivi -- hänen huivinsa oli tuhannen frangin arvoinen, hänen yllään oli niin loistavia koruja etten koskaan ole nähnyt sellaista kimallusta, mutta hänen vartalonsa oli kuin katkaistu ja taivutettu kaksinkerroin. Hän näytti myös jo päässeen yli ihmisiän tavallisten rajojen ja ehtineen vuosiin jotka ovat vain surua ja vaivaa. Hänestä oli tullut ärtyinen, miltei pahansuopa, mutta nähtävästi joku välitti hänestä hänen heikkouksissaan -- joku antoi anteeksi hänen velkansa toivoen itse saavansa velkansa anteeksi. He asuivat yhdessä, nuo kolme ihmistä -- emäntä, kappalainen, palvelija -- kaikki vanhoja, kaikki heikkoja, kaikki saman ystävällisen siiven suojassa."

Hän peitti kädellään kasvojensa yläosan, mutta ei kätkenyt suutaan, ja sen tienoilla näin ilmeen josta pidin.

"Minä näen että olette tunkeutunut salaisuuksiini", hän sanoi, "mutta kuinka se on tapahtunut?"

Minä kerroin hänelle -- kerroin kuinka minut oli lähetetty asialle, kuinka myrsky oli pidättänyt minua perillä, kerroin rouvan tylyydestä ja papin ystävällisyydestä. "Kun istuin odottamassa sateen lakkaamista, lyhensi isä Silas aikaani kertomalla erään tarinan", sanoin.

"Tarinan? Minkä tarinan? Isä Silas ei ole mikään kertoja."

"Kerronko monsieur'lle sen tarinan?"

"Kertokaa, alkakaa alusta. Antakaa minun kuulla neiti Lucyn ranskankieltä -- parasta tai huonointa -- en välitä kumpaako. Antakaa tulla vain hyvä kourallinen muukalaisuuksia ja runsas annos saarivaltakunnan ääntämistä."

"Monsieur ei saa kuulla mitään mittasuhteiltaan vaateliasta kertomusta, eikä kertojan kuva tule siihen sekaantumaan. Mutta minä sanon teille nimen -- 'Papin oppilas'."

"Pyh!" sanoi hän, ja tumma puna väritti hänen ennestäänkin tummia poskiaan. "Hyvä vanha isä ei olisi voinut keksiä huonompaa aihetta; se on hänen heikko kohtansa. Mutta mitä sanottiin 'Papin oppilaasta'?"

"Oh, yhtä ja toista."

"Voitte yhtä hyvin sanoa mitä. Aion saada tietää."

"Kerrottiin oppilaan nuoruudesta, oppilaan miehuudesta -- hänen ahneudestaan, kiittämättömyydestään, leppymättömyydestään, epävakaisuudestaan. Sellainen huono oppilas, monsieur! -- niin kiittämätön, kylmäsydäminen, epäritarillinen, anteeksiantamaton!"

"Et puis?"[109] hän sanoi ja otti sikarin.

"Et puis", jatkoin, "hän sai kokea onnettomuuksia jotka eivät herätä sääliä -- kesti ne tavalla jota ei kannata ihailla -- kärsi vääryyksiä jotka eivät herätä myötätuntoa, ja kosti lopulta perin epäkristillisesti kokoamalla tulisia hiiliä vastustajansa pään päälle."

"Ette vielä ole kertonut kaikkea", sanoi Paul.

"Melkein kaikki, luullakseni, olen kertonut isä Silaksen tarinan pääkohdat."

"Olette unohtanut yhden -- sen mikä koski oppilaan kiintymyksen puutetta -- hänen kovaa, kylmää, munkkimaista sydäntään."

"Tottakin, minä muistan nyt. Isä Silas sanoi todellakin että oppilaan kutsumus oli miltei kuin papin -- että hänen elämäänsä pidettiin pyhitettynä."

"Mitkä siteet tai velvollisuudet sen aiheuttivat?"

"Menneisyyden siteet ja nykyisyyden laupeudentyöt."

"Teillä on siis selvillä koko asema?"

"Olen nyt kertonut monsieur'lle kaiken mitä minulle kerrottiin."

Kului pari miettivää minuuttia.

"No nyt, mademoiselle Lucy, katsokaa minuun ja vastatkaa minulle yhteen kysymykseen sen totuuden mukaisesti, jota en usko teidän koskaan tietoisesti loukkaavan. Nostakaa silmänne, katsokaa minua silmiin, älkää epäröikö, älkää pelätkö luottaa minuun -- minä olen mies johon voi luottaa."

Minä nostin silmäni.

"Kun nyt tunnette minut perin pohjin -- kaiken menneisyyteni, kaiken edesvastuuni -- kun jo kauan olette tuntenut virheeni, voimmeko te ja minä vielä olla ystäviä?"

"Jos monsieur tarvitsee minusta ystävän, olen iloinen että saan hänestä ystävän."

"Mutta minä tarkoitan läheistä ystävää -- tuttua ja oikeata -- sukulaista kaiken paitsi veren puolesta? Tahtooko neiti Lucy tulla sisareksi hyvin köyhälle, kahlehditulle, taakkojen rasittamalle miehelle?"

En osannut vastata hänelle sanoilla, mutta luulen että sentään vastasin. Hän otti käteni, jonka oli hyvä painautua hänen kätensä turviin. Hänen ystävyytensä ei ollut epävarma ja häilyvä suosionosoitus, kylmä ja etäinen toive, niin hauras tunne ettei kestänyt sormenkaan painoa. Minä tunsin heti (tai luulin tuntevani) että se oli luja ja turvallinen kuin kallio.

"Kun puhun ystävyydestä, tarkoitan todellista ystävyyttä", hän jatkoi painokkaasti, ja saatoin tuskin uskoa että niin vakavat sanat olivat onnellistaneet korviani, osasin tuskin uskoa että hänen hyvä ja huolestunut katseensa oli todellisuutta. Jos hän todella halusi minun luottamustani ja arvonantoani ja todella tahtoi antaa minulle omansa -- niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi. Saadakseni tästä varmuuden, lujittaakseni ja sinetöidäkseni sen kysyin:

"Onko monsieur aivan tosissaan? Luuleeko hän todellakin tarvitsevansa minua ja voivansa välittää minusta kuin sisaresta?"

"Aivan varmaan", hän sanoi, "yksinäisen miehen kuten minun, jolla ei ole sisarta, täytyy olla iloissaan kun voi löytää jonkun naisen sydämestä sisaren puhdasta kiintymystä."

"Ja uskallanko luottaa monsieur'n arvonantoon? Uskallanko puhua hänelle kun minua haluttaa?"

"Pienen sisaren täytyy itsensä kokea", sanoi hän, "minä en anna mitään lupauksia. Hänen täytyy kiusoitella ja koetella oikukasta veljeään kunnes on saanut hänet mihin haluaa. Loppujen lopuksi en ole niinkään taipumatonta ainesta eräissä käsissä."

Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan ystävääni. Jos hän vain osottautuisi luotettavaksi, ja hän näytti luotettavalta, mitä voisinkaan kaivata hänen ystävyytensä lisäksi? Mutta jos kaikki sulaisi kuin unelma, niin kuin kerran ennen oli tapahtunut --

"Qu'est-ce donc? Mikä on?" sanoi hän, kun tämän ajatuksen paino lankesi sydämelleni, varjo kasvoilleni. Minä sanoin sen hänelle, ja hetkisen äänettömyyden ja miettiväisen hymyn jälkeen hän kertoi kuinka samanlainen pelko -- että muka minä väsyisin häneen, niin oikukkaaseen ja vaikealuonteiseen mieheen -- oli kummitellut hänen mielessään enemmän kuin päivän, enemmän kuin kuukauden. Kuullessani tämän valtasi mieleni tyyni rohkeus. Uskalsin omasta puolestani lausua rauhoittavan sanan. Sitä sanaa ei ainoastaan suvaittu, vaan pyydettiin saada kuulla se uudelleen. Olin kovin onnellinen -- omituisen onnellinen -- saadessani tehdä hänet varmaksi, tyytyväiseksi, levolliseksi. Eilen en vielä olisi uskonut että maailmassa on ja että elämä voi tarjota sellaisia hetkiä kuin ne harvat, joita nyt vietin. Lukemattomia kertoja oli kohtalonani nähdä aavistetun surun saapuvan pimeänä, mutta nähdä onnen, jota en ollut osannut toivoakaan, hahmottuvan, tulevan luokseni ja käyvän hetki hetkeltä todellisemmaksi, se oli tosiaankin uusi kokemus.

"Lucy", puhui Paul hiljaa ja piti vielä kättäni, "näittekö erään muotokuvan vanhan talon budoaarissa?"

"Minä näin, muotokuvan joka oli maalattu seinälaudoitukseen."

"Nunnan muotokuvan?"

"Niin."

"Kuulitteko hänen tarinansa?"

"Kuulin."

"Muistatteko mitä näimme tuona iltana lehtimajassa?"

"En koskaan unohda sitä."

"Ettehän liittänyt yhteen noita kahta ajatusta, sehän olisi hulluutta?"

"Minä ajattelin tuota näkyä kun katselin muotokuvaa, ja se oli aivan totta."

"Ettehän kuvitellut ja ettehän rupea kuvittelemaan", hän jatkoi, "että pyhimys taivaassa häiritsee rauhaansa maallisilla kilpailijoilla? Protestantit ovat harvoin taikauskoisia, tällaiset sairaat kuvittelut eivät toki ahdistane teitä?"

"En tiedä mitä ajatella tästä asiasta, mutta minä uskon että tuolle näennäiselle salailmiölle aikanaan saadaan täysin luonnollinen selitys."

"Epäilemättä, epäilemättä. Sitä paitsi ei kukaan hyvä, elossa oleva nainen -- vielä paljon vähemmän puhdas ja onnellinen henki -- häiritsisi sellaista ystävyyttä kuin meidän -- n'est-il pas vrai?"[110]

Ennen kuin ehdin vastata, syöksyi Fifine Beck luoksemme punaposkisena ja maltittomana ja huusi että minua tarvittiin. Hänen äitinsä oli lähdössä kaupungille erään englantilaisen perheen luo, ja minua tarvittiin tulkiksi. Keskeytys oli kylläkin paikallaan: pahaa on joka päivä tarpeeksi, tällä hetkellä oli hyvääkin riittämiin. Olisin kuitenkin mielelläni kysynyt Paulilta, askartelivatko nuo "sairaat kuvittelut", joilta hän varotti minua, hänen omissa aivoissaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXVI. ERIPURAISUUDEN OMENA

Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi -- rippituolin liukkaan seinämän kautta.

"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija. "Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"

Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni. Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä alistuvaisuudestaan -- tuosta luottamuksesta, joka kaipasi kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin, hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa -- sillä ehdolla että hän ei joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa, ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.

Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi. Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.

Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys -- kiireinen, ujo.

Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista -- se ei ole tahallista. Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.

Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse kokemaan -- kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys! Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä vetäydyin syrjään, unohdettuna -- huuleni eivät lausuisi, silmäni eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.

Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi. Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän ympärillä.

Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin, kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon luokkahuoneeseen.

Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo, mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen, joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana, että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.

Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta. Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä. Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat. Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi kuningaskunnan lippua.

Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi. Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin. Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?

Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia -- suosikkiruusuja, eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien tunkeutui sisään.

Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille, rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan, järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja hyppi särkeäkseen sen.

"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa hetkeksikään, siltä näyttää."

Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi, katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen, ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä. Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.

Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan. Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.

Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään, ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen sisällystä.

Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi, tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä -- tänä samana iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin kuluessa, kun olimme päivällisellä.

Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?

Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen teos, se saarnasi ja taivutti.

Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. Sekö voisi vainota? Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!

Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille, joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn, se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta, myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.

Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.

Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa -- hänen järjestelmänsä pukinsorkan -- empisin ennen kuin moittisin häntä itseään vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.

Niinpä hymyilin tälle äidillisen hellyyden puuskalle, joka tuli seitsemän kukkulan vanhan ja verevän valtiattaren taholta, ja hymyilin myös omalle haluttomuudelleni, etten sanoisi kyvyttömyydelleni ottaa varteen näitä liikuttavia suosionosoituksia. Vilkaisin kansilehteen ja näin nimen "Isä Silas". Alkusivulle oli lyijykynällä kirjoitettu pienin mutta selvin ja tutuin kirjaimin: "P.C.D.E:ltä L--y'lle". Ja kun näin tämän, rupesin nauramaan, eikä mielialani enää ollut sama kuin äsken. Olin virkistynyt.

Kuolettava epävarmuus hälveni äkkiä päästäni ja silmistäni, sfinksin arvoitukseen oli tullut ratkaisu. Nimien Isä Silas ja Paul Emanuel yhdistelmä antoi avaimen kaikkeen. Rippilapsi oli ollut johtajansa seurassa ja luvannut olla salaamatta mitään. Täydellinen kertomus viime kohtauksestamme oli saatu hänestä irti, hän oli tunnustanut veljeysliiton perustamisen ja puhunut ottosisarestaan. Kuinka voisi kirkko antaa siunaustaan sellaiselle liitolle, sellaiselle sisareksiotolle? Veljeysliitto kerettiläisen kanssa! Olin kuulevinani isä Silaksen kumoavan tuon epäpyhän sopimuksen, varoittavan rippilastaan sen vaaroista, pyytävän ja määräävän pidättyväisyyttä, vieläpä virkansa arvovallan nojalla ja kaiken sen nimessä ja sen muistoon vedoten, mikä oli rakkainta ja pyhintä Emanuelille, suosittelevan tuon uuden järjestelmän pakkoa, jonka kylmyys oli hyydyttänyt luitteni ytimet.

Nämä olettamukset eivät ehkä tunnu mieluisilta, mutta äskeiseen verraten ne olivat tervetulleita. Taustassa häämöttävän aavemaisen esteen näkeminen ei ollut mitään verrattuna pelkoon että äkillinen muutos olisi tapahtunut Paulissa itsessään.

Näin etäältä ajassa katsoen en voi olla varma missä määrin mainitut arvelut olivat omiani tai minkä verran niiden alkuperä ja lujittuminen oli lähtöisin toiselta taholta. Apua ei puuttunut.

Sinä iltana ei ollut kirkasta auringonlaskua, itä ja länsi olivat yhtenä pilvenä, eikä mikään sininen ja samalla ruusunhohteinen kesäyön utu pehmentänyt etäisyyttä, vaan tahmea rämeiden sumu hiipi harmaana yli Villetten. Sinä iltana saattoi vesikannu yhtä hyvin jäädä komeroonsa, sillä kaiken iltapäivää oli ollut pientä tihkusadetta, joka vieläkin lankesi maahan tiheänä ja ääneti. Tämä ilma ei houkutellut samoilemaan märillä käytävillä tihkuvien puiden alla, ja niinpä säpsähdinkin kun kuulin Sylvien äkkiä haukkuvan puutarhassa tervetuliaishaukuntansa. Varmaankaan sillä ei voinut olla seuraa, ja kuitenkaan ei tuota iloista nopeata haukkua koskaan kuulunut muuten kuin erään henkilön kunniaksi.

Lasioven läpi ja lehtimajan kaarikaton alitse minulla oli näköala syvälle "kiellettyyn käytävään". Sinne syöksyi Sylvie, loistaen pimeässä käytävässä kuin valkoinen ruusu. Se juoksi edestakaisin, vinkui, hyppi ja ahdisteli pikkulintuja pensaikossa. Odotin viisi minuuttia, mutta ennettä ei seurannut täyttymys. Palasin kirjojeni luo, ja silloin Sylvien terävä haukunta äkkiä taukosi. Taaskin katsoin ylös. Koira seisoi parin kyynärän päässä heiluttaen valkoista häntähuiskuaan niin vinhasti kuin tuo jäsen vain pääsi liikkumaan, ja seurasi kumeasti erään lapion liikkeitä, jota väsymätön käsi ahkerasti käytti. Siinä oli herra Emanuel, seisoi kumarassa ja kaivoi märkää multaa sateesta raskaiden ja valuvien pensaiden välistä, ja teki työtä niin tuimasti kuin hänen olisi kirjaimellisesti puhuen vielä ansaittava päivänmuonansa otsansa hiellä.

Tässä kaikessa näin ilmauksen kiintyneestä mielestä. Tällä tavoin hän saattoi kaivaa jäätyneessä lumessa kylmimpänä talvipäivänä, kun hänen mieltään vaivasi tuskallinen liikutus, oli se sitten hermojen kiihtymystä tai surullisia itsesyytös-ajatuksia. Hän saattoi kaivaa tuntikausia, kulmat rypyssä ja kiristetyin hampain, kohottamatta päätään ja avaamatta kertaakaan huuliaan.

Sylvie katseli kunnes väsyi. Sitten se taas karkasi matkoihinsa, hypähti sinne, syöksyi tänne, nuuski ja haisteli kaikkialla ja vihdoin keksi minut luokasta. Samassa se jo lensi haukkuen ruutuja vasten ikään kuin vaatien minuakin ulos iloitsemaan isännän työstä. Se oli väliin nähnyt minun kävelevän samalla käytävällä Paulin kanssa ja epäilemättä katsoi minun velvollisuudekseni tulla hänen luokseen nytkin, kun käytävä oli märkä.

Se piti sellaista elämää, että Paul vihdoin katsahti ylös ja tietenkin huomasi mitä varten ja kenelle se haukkui. Hän vihelsi sitä pois, mutta se haukkui vain kovemmin. Varmaankin väsyneenä koiran vaivalloisuuteen hän viskasi pois lapionsa, lähestyi ja työnsi oven raolle. Sylvie hyökkäsi hurjana sisään, hypähti polvelleni ja -- käpälät kaulassani, pikku kuono ja kieli vähän liian väkivaltaisen toimellisina kasvoissani, huulissani ja silmissäni -- liehutti tuuheata häntäänsä pulpetin yli ja lennätti kirjat ja paperit pitkin lattiaa.

Emanuel tuli hiljentämään meteliä ja korjaamaan hävitystä. Koottuaan kirjat hän vangitsi Sylvien ja pisti sen suojaan päällystakkinsa alle, minne se painautui hiljaisena kuin hiiri, pää vain pilkisti ulos. Sylvie oli hyvin hento ja sillä oli mitä sievimmät viattomat pikku kasvot, pitkät silkinhienot korvat ja maailman kauneimmat tummat silmät. En koskaan nähnyt sitä muistamatta Pauliina de Bassompierreä -- anna anteeksi tämä yhdistelmä, hyvä lukija, se johtui ehdottomasti mieleeni.

Paul hyväili ja taputteli sitä. Hellittely jota se aina sai osakseen, ei ollut mitään ihmeellistä, sillä se sai kaikki ihastumaan itseensä kauneudellaan ja vilkkaalla eloisuudellaan.

Hyväillessään koiraa Paul antoi katseensa harhailla kirjassa ja paperissa jotka hän juuri oli asettanut paikoilleen. Hänen silmäänsä osui tuo uskonnollinen kirjanen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän puolittain hillitsi puhumishalunsa. Mitä, oliko hän luvannut olla puhuttelematta minua enää koskaan? Jos niin oli, katsoi hänen parempi luontonsa kunniakkaammaksi rikkoa kuin noudattaa lupausta, sillä ponnistettuaan uudelleen hän sanoi:

"Ette ole vielä lukenut lentokirjasta, arvaan? Eikö se houkuttele kylliksi?"

Vastasin lukeneeni sen.

Hän odotti, ikään kuin toivoen että pyytämättä lausuisin siitä mielipiteeni. Minä en kuitenkaan ollut sillä tuulella että olisin pyytämättä sanonut tai tehnyt mitään. Jos myönnytyksiä oli tehtävä, jos sovitteluja kysyttiin, ne olivat isä Silaksen tottelevaisen oppilaan asia eikä minun. Hänen silmänsä katsoivat minua kauniisti, niiden sinisessä säteessä oli sillä hetkellä lempeyttä -- oli harrasta pyyntöä -- oli vivahdus intomielisyyttä, siinä oli yhdistettyjä ja vastakkaisia tarkoituksia, syytöstä joka suli katumukseen. Tällä hetkellä hän luultavasti olisi ollut iloinen jos olisi huomannut minussa jotakin mielenliikutusta. Minä en voinut näyttää sitä. Seuraavassa hetkessä olisin kuitenkin ilmaissut hämmennystä, jollen olisi keksinyt ottaa laatikostani paria hanhen kynää ja ruvennut kaikessa rauhassa teroittamaan niitä.

Tiesin että tämä teko kääntäisi hänen mielensä toiseen suuntaan. Hän ei koskaan mielellään nähnyt minun teroittavan kyniä, veitseni oli aina tylsä -- ja käteni myös taitamaton, minä katkaisin ja tein huonoa työtä. Tällä kertaa leikkasin haavan omaan sormeeni -- puolittain tahallani. Tahdoin saada hänet takaisin oikealle tuulelleen, oikeaan oloonsa, tahdoin saada hänet torumaan.

"Hutilus!" hän huusi vihdoin, "tekee nakkelusta käsistään."

Hän laski Sylvien maahan, pani sen kiltisti makaamaan kreikkalaislakkinsa viereen, riisti käsistäni kynät ja veitsen ja rupesi vuolemaan ja teroittamaan taitavasti ja nopeasti kuin kone.

Pidinkö hänen pikku kirjastaan, kysyi hän nyt.

Minä tukahutin haukotukseni ja sanoin että enpä juuri tietänyt.

Oliko se liikuttanut minua?

"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."

(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen seurassaan. Niin paha kuin olinkin -- ja hän olisi suruissaan jos hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa -- oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de sympathie"[111] jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi mieleeni.

"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään liikuttunut -- en hituistakaan."

Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli vielä puhdas ja taitteissaan.

Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:

"Sanokaa, pikku sisar -- puhukaa suoraan -- mitä olette ajatellut minusta kahtena viime päivänä?"

Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.

"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen -- veli -- ystävä -- en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää -- tunnen että toivon teille hyvää -- mutta minun täytyy hillitä itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja kuiskaavat varovaisuutta."

"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin varovainen."

"Se on teidän uskontonne -- teidän omituinen, itseensä luottava, haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä -- isä Silas sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä -- mutta teidän kauhea, ylpeä, vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken -- kun puhuitte tuosta kirjasesta -- hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."

"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta -- entä sitten?"

"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi. Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen, koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. Oh, cela me fait mal!"[112]

"Monsieur, en minä halveksi sitä -- en ainakaan teidän lahjananne. Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."

"Mutta uskotteko te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."

Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta. Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli syitään, hän todisteli. Minä en osannut todistella -- onnellinen kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut, jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa -- oma juhlallisempi pyhä kammionsa.

Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta, että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa kappelissa -- ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa -- so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa. Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja toisarvoista luonnetta -- niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä kansakunnan tahansa omaksuma.

Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että hänen toivostaan vielä tulisi minun toivoni.

Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta näytti että tämä katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.

Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa haltuunsa englannittaren sielunhoidon.

Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja -- so. silmäilin hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti, tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin vakuuttunut sydämeni sisimmässä.

Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.

Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot eivät olleet Rooman hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä, alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon" helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon" kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.

Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän. Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.

Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia ja kärsimyksiä!

Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin sydäntenne on hyvä tietää -- sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen -- että on olemassa suurempi armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä, suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka vapahtaa maailmoita -- vieläpä antaa synninpäästön papeille!

<tb>

Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta -- sen valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa tilaisuuksissa -- juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin paavilliset menot. Minä katselin niitä.

Monet ihmiset -- miehet ja naiset -- epäilemättä minua etevämmät tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä, ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa, mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue, ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu, ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen henkevältä.

Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa -- silloin sanoin ajatukseni Paulille.

Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja enkä tahtonut nähdä enempää.

Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä. Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia, vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin syntiä ja surua, maailman turmelusta -- kuolettavaa vääryyttä, raskasta ajallista vaivaa -- en voinut välittää laulavista papeista ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun kammo ahdisti mieltäni -- kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys tulevaisten suhteen nousi eteeni -- silloin juuri tuo opittu messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:

"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."

Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi erkaantunut hänestä jolle puhuin -- silloin vihdoinkin kuului sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.

"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel, "Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: 'O Dieu, sois appaisé envers moi qui suis pécheur!"[113]

Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:

"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki elämä täällä ja tähdissä tuolla -- miltä mahtavat näyttää ihmisten eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön, toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.

"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXVII. PÄIVÄNPAISTETTA

Oli oikein hyvä että Pauliina oli kieltäytynyt jatkamasta kirjeenvaihtoaan Grahamin kanssa ennen kuin hänen isänsä oli antanut hyväksymisensä heidän seurustelulleen. Mutta tohtori Bretton ei voinut elää vähemmän kuin peninkulman päässä Hotel Crécystä ja olla käymättä siellä usein. Arvelen että molemmat rakastuneet alussa aikoivat pysytellä etäällä toisistaan, ja he pysyivätkin aikeessaan sen verran etteivät julkisesti pitäneet yhtä, mutta tunteen puolesta he pian pääsivät hyvinkin lähelle toisiaan.

Kaikki mikä oli parasta Grahamissa, etsi Pauliinaa, kaikki mikä hänessä oli jaloa, heräsi ja kasvoi tytön läheisyydessä. Mitä tulee hänen entiseen ihailuunsa neiti Fanshawe'ta kohtaan, uskon että hänen älyllään oli hyvin vähän tekemistä siinä, mutta nyt tulivat kysymykseen koko hänen älynsä ja parhaat taipumuksensa. Nämä, kuten kaikki hänen hyvät ominaisuutensa, olivat toimivina, ikävöivät ravintoa ja olivat kiitolliset kun sitä tuli.

En voi sanoa että Pauliina tahallaan johti häntä puhumaan kirjoista tai hetkeäkään katsoi tehtäväkseen saada häntä miettimään tai että hän suunnitteli hänen luonteensa parantamista tai edes kuvitteli että hänen luonnettaan voisi missään suhteessa parantaa. Pauliinan mielestä hän oli täydellinen, ja Graham se itse aivan sattumalta tuli kerran maininneeksi jonkin lukemansa kirjan, ja kun tytön vastauksesta kaikui tervetullut harrastusten sopusointu, joka oli mieluista Grahamin sydämelle, puhui hän edelleen, kenties enemmän ja paremmin kuin hän koskaan oli puhunut tällaisista asioista. Tyttö kuunteli ihastuneena ja vastasi vilkkaasti. Jokaisessa vastauksessa Graham kuuli kuin musiikkia, joka kävi yhä vain hienommaksi hänen korvissaan, jokaisessa oli herättävä, vakuuttava, taikavoimainen sointi, joka avasi tien tuskin aavistettuun aarrekammioon, näytti hänelle ennen tuntemattomia voimia hänen omassa mielessään ja, mikä parempi, salaista hyvyyttä hänen sydämessään. Kumpainenkin piti toisen puhetavasta, ääni, esitystapa, ilme miellytti, kumpikin nautti toisen hienosta älystä, he tajusivat toinen toisensa tarkoituksen omituisen nopeasti, heidän ajatuksensa soveltuivat usein yhteen kuin kaksi huolellisesti valittua helmeä. Grahamilla oli luonnostaan runsas varasto hilpeyttä, Pauliinalta taas puuttui tuollainen synnynnäinen mielen vuolaus ja vilkkaus -- ilman ulkoa tulevaa vaikutusta hän oli pikemmin hiljainen ja miettiväinen -- mutta nyt hän näytti iloiselta kuin leivonen, ja ihailijansa elähyttävässä seurassa hän säteili kuin pehmeätä iloista valoa. Kuinka kaunis hänestä tuli onnessaan, sitä osaan tuskin sanoa, mutta katselin häntä ihmeissäni. Entä tuo hänen vieno kylmyytensä -- pidättyväisyys johon hän oli turvautunut -- missä se oli nyt? Ah, Graham ei sitä kauan sietänyt, hänen aurinkoinen vaikutuksensa sulatti pian tuon tahallisen jään.

Nyt ruvettiin puhumaan vanhoista Brettonin-päivistä, kenties alussa katkonaisesti, esteenä jonkinlainen hymyilevä ujous, sitten avomielisemmin ja yhä tuttavallisemmin. Graham oli itse hankkinut itselleen paremman aseman kuin mitä hän oli toivonut saavansa minun kauttani, hän oli nyt vapaa toisen ihmisen avusta, jonka epäystävällinen Lucy oli evännyt. Kaikki hänen muistonsa "pikku Pollysta" saivat oikean ilmaisunsa hänen omalla miellyttävällä äänellään, hänen omilta ystävällisiltä ja kauniilta huuliltaan -- kuinka paljon paremmin kuin jos minä olisin koettanut herättää niitä!

Useammin kuin kerran ollessamme kahden kertoi Pauliina minulle kuinka ihmeteltävää ja omituista oli huomata Grahamin muistin rikkaus ja tarkkuus näissä asioissa. Kuinka, hänen katsellessaan Pauliinaa, muistoja näytti äkkiä heräävän hänen mielessään. Hän muistutti Pauliinalle, kuinka tämä oli kerran vetänyt hänen päänsä syliinsä, hyväillyt hänen leijonan harjaansa ja huudahtanut: "Graham, minä pidän sinusta!" Hän kertoi kuinka Pauliinalla oli tapana asettaa jakkara hänen viereensä ja sen avulla kiivetä hänen polvelleen. Vielä tänä päivänä hän sanoi muistavansa, miltä tuntui kun Pollyn pienet kädet hivelivät hänen kasvojaan tai upposivat hänen tiheään harjaansa. Hän muisti pienen etusormen kosketuksen, kun se hieman vapisten ja hieman uteliaana asettui hänen leukansa vakoon, muisti sopertelun, muisti miltä Polly näytti sanoessaan tuota vakoa "sieväksi kuopaksi", ja kuinka hän sitten katsoi Grahamin silmiä, kysyi miksi ne olivat niin läpitunkevat, ja sanoi että hänellä on "sievät kummalliset kasvot, paljon sievemmät, paljon kummallisemmat kuin sekä hänen äidillään että Lucy Snowella".

"Niin lapsi kuin olinkin", huomautti Pauliina, "ihmettelin kuinka uskalsin olla niin rohkea. Nyt hän tuntuu minusta aivan pyhältä, hänen hiuksensa ovat saavuttamattomat, ja Lucy, minä melkein pelkään kun katselen hänen lujaa marmorista leukaansa, hänen suoria kreikkalaisia piirteitään. Naisia sanotaan kauniiksi, Lucy, hän ei ole kuin nainen, ja siksi luulen ettei hän ole kaunis, mutta mitä hän sitten on? Katselevatko toiset ihmiset häntä minun silmilläni? Ihailetteko te häntä?"

"Minä sanon teille miten on minun laitani, Pauliina", vastasin kerran hänen moniin kysymyksiinsä. "Minä en koskaan näe häntä. Katselin häntä kahdesti tai kolmesti noin vuosi sitten, ennen kuin hän tunsi minut, ja sitten suljin silmäni. Ja jos hän joutuisi silmäterieni eteen kaksitoista kertaa joka aamunkoiton ja auringonlaskun välillä, tietäisin tuskin, jollen juuri muistista, minkälainen olento on kulkenut ohi."

"Lucy, mitä tarkoitatte?" hän kysyi hengittämättä.

"Minä tarkoitan että pidän arvossa näkölahjaa ja pelkään umpisokeaksi tulemista", vastasin. Oli parasta antaa hänelle väkevä vastaus kerta kaikkiaan ja vaimentaa ikiajoiksi nuo hellät intohimoiset salaisuudet, jotka hersyivät hänen huuliltaan niin hunajanmakeina ja väliin saapuivat korviini -- sulatettuna lyijynä. Hän ei enää koskaan selitellyt minulle rakastettunsa kauneutta.

Mutta hän puhui Grahamista vieläkin, väliin ujosti, lyhyin hiljaisin lausein, väliin oli äänessä hellä musikaalinen sointi, joka itsessään oli verraton mutta ajoittain ärsytti minua aivan viheliäisesti, ja silloin tiedän hänen saaneen minulta tuimia katseita ja sanoja. Mutta pilvetön onni oli sokaissut hänen luonnostaan selvänäköiset silmänsä, ja hänen mielestään Lucy oli vain -- oikukas.

"Spartalainen tyttö! Ylpeä Lucy!" hän sanoi minulle hymyillen. "Graham sanoo että te olette omituisin, oikukkain pikku nainen mitä hän tuntee, mutta kuitenkin olette erinomainen, me molemmat ajattelemme niin."

"Te molemmat ajattelette tiesi mitä", vastasin. "Olkaa ystävälliset ja pitäkää minua keskinäisten puheittenne ja ajatustenne esineenä niin vähän kuin mahdollista. Minulla on oma elämäni teistä erillään."

"Mutta meillä, Lucy, on ihana elämä, tai tulee olemaan, ja teidän tulee jakaa se kanssamme."

"Minä en tule jakamaan elämää kenenkään miehen tai naisen kanssa tässä maailmassa niin kuin te ymmärrätte jakamisen. Luulen että minulla on eräs oma ystävä, mutta en ole varma, ja aion elää yksinäni kunnes olen varma."

"Mutta yksinäisyys on surullista."

"On, se on surullista. Elämässä on kuitenkin pahempaakin. Syvemmällä kuin surumielisyys on sydämen murtuminen."

"Lucy, tahtoisin tietää voiko kukaan koskaan ymmärtää teitä kokonaan."

Rakastuneet elävät jonkinlaisessa itsekkyyden hurmiossa -- he tahtovat saada todistajan onnelleen, maksoi mitä maksoi. Pauliina oli kieltänyt kirjeet, ja tohtori Bretton kirjoitti kuitenkin, hän oli päättänyt olla ryhtymättä kirjeenvaihtoon, mutta vastasi kuitenkin, jollei muuta niin toruakseen. Hän näytti minulle nämä kirjeet ja -- käytöksessään hemmotellun lapsen oikkuja, hitunen perijättären käskevyyttä -- pani minut lukemaan ne. Kun luin Grahamin kirjeitä, en juuri ihmetellyt Pollyn vaatimusta ja ymmärsin hänen ylpeytensä. Ne olivat hienoja kirjeitä -- miehekkäitä ja rakastuneita -- vaatimattomia ja ritarillisia. Hänen omat kirjeensä mahtoivat tuntua Grahamista kauniilta. Hän ei ollut kirjoittanut niitä loistaakseen lahjoillaan, vielä vähemmän luullakseni ilmaistakseen rakkautensa. Päinvastoin näytti siltä että hän oli ottanut tehtäväkseen salata tunteensa ja pitää ihailijansa tulisuutta ohjaksissa. Mutta kuinka sellaiset kirjeet voivat palvella sellaista tarkoitusta? Graham oli tullut hänelle rakkaaksi kuin hänen oma elämänsä, Graham veti häntä puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Kaikilla Grahamin sanoilla, kirjoituksilla, ajatuksilla ja ilmeillä oli selittämätön vaikutus häneen. Tätä tunnustamatonta tunnustusta hehkuivat hänen kirjeensä, se sytytti ne liekkiin aina alkutervehdyksestä hyvästijättöön asti.

"Minä soisin että isä tietäisi, soisin että isä tietäisi!" alkoi nyt olla hänen levoton huokauksensa. "Minä soisin, ja kuitenkin pelkään. Voin tuskin pidättää Grahamia kertomasta sitä hänelle. En mitään halua niin hartaasti kuin että tämä asia tulisi järjestetyksi -- että saisin puhua suoraan, ja kuitenkin pelkään ratkaisua. Minä tiedän minä olen varma että isä ensin pahastuu, pelkään että hän melkein lakkaa pitämästä minusta; asia tuntuu hänestä kiusalliselta, siitä tule yllätys, siitä tulee isku. Tuskin aavistankaan sen koko vaikutusta häneen."

Itse asiassa oli isän pitkällinen tyyneys jo alkanut hieman häiriintyä. Tukala valo alkoi vaivata hänen silmiään, jotka yhdessä suhteessa olivat olleet niin kauan sokeat.

Pauliinalle isä ei sanonut mitään, mutta kun tytär ei katsellut tai ehkä ajatellut isää, näin tämän tuijottavan häneen miettiväisenä.

Eräänä iltana -- Pauliina oli pukuhuoneessaan ja kirjoitti luullakseni Grahamille jätettyään minut kirjastoon lukemaan -- herra de Bassompierre tuli sisään ja istahti. Aioin vetäytyä pois, mutta hän pyysi minua jäämään -- kohteliaasti, kuitenkin tavalla josta ilmeni että hän toivoi pyyntöään noudatettavan. Hän oli asettunut istumaan ikkunan luo pienen välimatkan päähän minusta, avasi erään laatikon, otti sieltä jotakin joka näytti muistikirjalta, ja tutki tämän kirjan erästä kohtaa useita minuutteja.

"Neiti Snowe", hän sanoi pannen kirjan pois, "tiedättekö pikku tyttöni iän?"

"Kahdeksantoista tienoilla, eikö niin, sir?"

"Siltä näyttää. Tämä vanha taskukirja sanoo hänen syntyneen 5. p. toukokuuta vuonna 18--, kahdeksantoista vuotta sitten. Omituista, minulla ei ollut tarkkaa tietoa hänen iästään. Pidin häntä kaksitoista -- neljätoistavuotiaana -- epämääräinen ikä, mutta hän näytti lapselta."

"Hän on kahdeksantoista tienoilla", toistin. "Hän on täysimittainen, ei kasva sen suuremmaksi."

"Pieni aarteeni!" sanoi de Bassompierre äänellä joka oli liikuttava kuin hänen tyttärensä ääni joskus.

Hän istui hyvin miettiväisenä.

"Sir, älkää olko pahoillanne", sanoin, sillä minä tiesin hänen tunteensa, vaikkei hän ilmaissutkaan niitä sanoilla.

"Hän on minun ainoa helmeni", hän sanoi, "ja nyt toisetkin huomaavat että hän on puhdas ja kallisarvoinen ja rupeavat tavoittelemaan häntä."

Minä en vastannut. Graham Bretton oli syönyt kanssamme päivällistä sinä päivänä, hän oli ollut loistava sekä keskustelussa että ulkomuodoltaan -- en tiedä mikä ylpeä hohde kaunisti hänen kasvojaan ja elähytti hänen puhettaan. Suuren toivon kiihotus oli irrottanut hänen käytöksestään jotakin joka vaati huomiota. Arvelen että hän oli aikonut sinä päivänä ilmaista pyrkimystensä tarkoituksen ja kunnianhimonsa päämäärän. Herra de Bassompierren oli pakostakin täytynyt keksiä hänen ihailunsa suunta ja luonne. Vaikkakin kreivi oli hidas huomaamaan, oli hän johdonmukainen päätelmissään, ja saatuaan langan päästä kiinni se oli johtanut hänet läpi pitkän labyrintin.

"Missä Polly on?" hän kysyi.

"Hän on yläkerrassa."

"Mitä hän tekee?"

"Hän kirjoittaa."

"Kirjoittaa, niinkö? Saako hän kirjeitä?"

"Ainoastaan sellaisia, joita hän voi näyttää minulle. Ja -- sir -- hän -- he ovat jo kauan halunneet kysyä teiltä neuvoa."

"Pyh! He eivät ajattele minua -- vanhaa isää! Minä olen tiellä."

"Oi, herra de Bassompierre -- ei niin -- niin ei voi olla! Mutta Pauliinan täytyy puhua itse puolestaan, ja tohtori Brettonin täytyy niin ikään olla oma asianajajansa."

"Vähän myöhäistä jo. Asiat näyttävät olevan jo pitkällä."

"Sir, ennen kuin te hyväksytte asian, ei mitään ole tehty -- he vain rakastavat toisiaan."

"Vain!" hän toisti.

Koska kohtalo oli pannut minut uskotun ja välittäjän osaan, minun oli pakko jatkaa.

"Tohtori Bretton on jo sata kertaa ollut vetoamaisillaan teihin, sir, mutta koko ylväässä rohkeudessaan hän pelkää teitä hirmuisesti."

"Hänellä on täysi syy -- hänellä on täysi syy pelätä minua. Hän on kajonnut parhaaseen mitä minulla on. Jos hän vain olisi jättänyt tytön rauhaan, olisi tämä vielä vuosia pysynyt lapsena. Vai niin. Ovatko he kihloissa?"

"He eivät voi mennä kihloihin ilman teidän lupaanne."

"Hyvä on teidän, neiti Snowe, puhua ja ajatella säädylliseen tapaanne, mikä aina on teille luonteenomaista, mutta tämä asia on minulle suru. Pikku tyttöni oli kaikki mitä omistin, minulla ei ollut muita tyttäriä eikä poikaa; Bretton olisi yhtä hyvin voinut kääntää katseensa muualle -- lyönpä vetoa että on tusinoittain rikkaita ja kauniita naisia, jotka eivät vieroisi häntä -- hänellä on kauneutta, käyttäytymistaitoa ja suhteita. Eikö kukaan muu kelpaisi hänelle kuin minun Pollyni?"

"Jollei hän koskaan olisi nähnyt teidän Pollyanne, olisivat toiset kylläkin voineet miellyttää häntä -- veljentyttärenne neiti Fanshawe esimerkiksi!"

"Ah, minä olisin antanut hänelle Ginevran kaikesta sydämestäni, mutta Polly! -- en voi suoda hänelle Pollya. Ei -- minä en voi. Hän ei ole sen tytön veroinen", hän vakuutti melkein äreästi.

"Missä suhteessa hän olisi Pollyn tasolla? Ihmiset puhuvat rikkaudesta! Minä en ole saita enkä voitonhimoinen mies, mutta maailma ajattelee sellaisia -- ja Pollysta tulee rikas."

"Niin kyllä, se tiedetään", minä sanoin. "Koko Villette tietää hänet perijättäreksi."

"Puhutaanko pikku tytöstäni siinä valossa?"

"Puhutaan, sir."

Hän vaipui syviin mietteisiin. Minä rohkenin sanoa:

"Pitäisittekö sitten jotakin toista Pauliinan arvoisena, sir? Olisiko joku toinen mielestänne parempi kuin tohtori Bretton? Luuletteko että korkeampi asema tai suurempi rikkaus tekisi paljonkin eroa tunteissanne tulevaa vävyänne kohtaan?"

"Te koskette arkaan paikkaan", sanoi hän.

"Katsokaa Villetten ylimystöä -- ettekö pitäisi heistä, sir?"

"En -- ei koskaan tule kysymykseen mikään duc tai baron tai vicomte heistä kaikista."

"Minulle on kerrottu että monet näistä henkilöistä ajattelevat tytärtänne, sir", jatkoin rohkaistuneena, sillä huomasin että kreivi oli pikemmin tarkkaavainen kuin torjuva. "Toisia kosijoita ilmaantuu siis, jos tohtori Bretton hylätään. Luullakseni heitä ei ole puuttuva minne menettekään. Perijätärarvostaankin riippumatta minusta näyttää että Pauliina viehättää useimpia jotka joutuvat hänen tielleen."

"Todellako? Kuinka niin? Eihän minun pikku tyttöäni toki pidetään kaunottarena?"

"Sir, neiti de Bassompierre on hyvin kaunis."

"Lorua -- antakaa anteeksi, neiti Snowe, mutta minä luulen että olette liian puolueellinen. Minä pidän Pollysta, minä pidän kaikista hänen eleistään ja ilmeistään, mutta minä olenkin hänen isänsä, enkä minäkään koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hän on hupainen, keijukaismainen, mielenkiintoinen minun silmissäni, mutta varmaan erehdytte kun luulette häntä kauniiksi."

"Hän viehättää, sir, hän viehättäisi ilman teidän rikkautenne ja asemanne tarjoamia etujakin."

"Minun rikkauteni ja asemani! Ovatko ne syöttejä Grahamille? Jos niin luulisin --"

"Tohtori Bretton tuntee nämä seikat tarkalleen, siitä voitte olla varma, herra de Bassompierre, ja pitää niitä arvossa kuten hieno herrasmies ainakin -- kuten te itse pitäisitte samoissa olosuhteissa -- mutta ne eivät ole hänen syöttejään. Hän rakastaa tytärtänne hyvin paljon, hän tajuaa Pauliinan hienoimmat ominaisuudet, ja ne vaikuttavat häneen niinkuin tuleekin."

"Mitä, onko minun pikku lemmikilläni 'hienoja ominaisuuksia'?"

"Ah, sir, pidittekö häntä silmällä tuona iltana, jolloin niin monta etevää ja oppinutta miestä söi päivällistä täällä?"

"Todellakin hänen käytöksensä sinä päivänä oli minulle melkein yllätys -- sen naisellisuus hymyilytti minua."

"Ja näittekö noiden hienostuneiden ranskalaisten kerääntyvän hänen ympärilleen salongissa?"

"Näin, mutta minä luulin heidän vain haluavan virkistystä -- saattaahan sitä huvitella sievän lapsen kanssa."

"Sir, hän käyttäytyi erittäin hienosti, ja kuulin ranskalaisten herrojen sanovan että hän on 'pétrie d'esprit et de graces!'[114] Tohtori Bretton oli samaa mieltä."

"Hän on hyvä, kultainen lapsi, se on varma, ja minä uskon että hänellä on hiukan luonnetta. Tästä muistan että kerran olin sairaana ja Polly hoiti minua; luultiin minun kuolevan, ja hän kävi sitä voimakkaammaksi ja hellemmäksi mitä enemmän minä heikkenin. Ja kun rupesin toipumaan -- mikä päivänsäde hän olikaan sairaskammiossani! Niin, hän leikki tuolini vieressä ääneti ja hilpeänä kuin valo. Ja nyt hänelle tehdään naimatarjouksia! Minä en tahdo erota hänestä." Ja herra de Bassompierre ähkyi.

"Te olette tuntenut tohtori ja rouva Brettonin niin kauan", yritin minä, "ero tuntuisi vähemmän raskaalta jos antaisitte Pollyn hänelle eikä kenellekään muulle."

Hän ajatteli asiaa miltei synkkänä.

"Totta kyllä. Olen kauan tuntenut Louisa Brettonin", hän mumisi. "Hän ja minä olemme todellakin hyvin vanhoja ystäviä, ja herttainen suloinen tyttö hän oli nuorena. Te puhutte kauneudesta, neiti Snowe, hän oli kaunis, jos niin tahdotte -- pitkä, suora ja kukoistava -- eikä tuollainen lapsi tai keijukainen kuin miltä minun Pollyni näyttää silmissäni. Kahdeksantoistavuotiaana Louisa Brettonilla oli ryhti ja vartalo joka olisi sopinut prinsessalle. Hän on arvokas ja hyvä nainen nyt. Poika tulee häneen, olen aina ajatellut niin ja suosinut häntä ja toivonut hänelle hyvää. Nyt hän maksaa minulle tällaisella rosvouksella! Pikku aarteeni rakasti vanhaa isäänsä hellästi ja vilpittömästi. Nyt se on epäilemättä ohi -- minä olen taakkana."

Ovi aukeni -- hänen "pikku aarteensa" tuli sisään. Hänellä niin sanoakseni oli yllään iltakauneus: tuo virkeys, joka väliin tulee päivän päättyessä, lämmitti hänen katsettaan ja poskiaan, kesäinen rusotus somisti hänen hipiäänsä, kiharat valuivat pitkinä ja täyteläisinä liljanvalkoiselle kaulalle, valkoinen puku sopi kesäkuun helteeseen. Luullen minun olevan yksin hän oli tuonut kädessään kirjeen jonka oli juuri kirjoittanut, taitettuna mutta avoimena. Minun piti lukea se. Kun hän näki isänsä, epäröivät hänen sipsuttelevat jalkansa hieman, seisahtuivat hetkiseksi -- ja poskien puna valahti ruusuisena yli kasvojen.

"Polly", sanoi de Bassompierre hiljaa, vakavasti hymyillen, "punastutko kun näet isäsi? Sepä jotakin uutta."

"Minä en punastu -- en punastu koskaan", vakuutti hän, ja samalla tulvahti toinen purppuralaine hänen kasvoihinsa.

"Mutta minä luulin että olit ruokasalissa, ja tarvitsin Lucya."

"Sinä luulit varmaan, että olin John Graham Brettonin kanssa. Mutta hänet on juuri kutsuttu ulos -- hän tulee pian takaisin, Polly. Hän voi viedä kirjeesi postiin, niin säästyy Mathieultä 'juoksu' niinkuin hän sanoo."

"Minä en pane kirjeitä postiin", sanoi tyttö melkein nenäkkäästi.

"Mitä sitten teet niillä? Tulepa tänne ja kerro."

Tytön ilmeestä ja ryhdistä näkyi epäröintiä -- oli kuin hän olisi sanonut: "Tulenko?" -- mutta hän lähestyi.

"Kuinka kauan siitä on kun sinusta on tullut kirjeenkirjoittaja, Polly? Minusta tuntuu että sinä vielä eilen töhertelit harakanvarpaita, molemmat kädet väkisinkin kynänvarressa."

"Isä, eivät ne ole kirjeitä, jotka menevät postiin sinun suuressa kirjelaukussasi, ne ovat vain lippusia joita silloin tällöin pistän itse henkilön käteen -- hänen mielikseen vain."

"Henkilön! Se kai tarkoittaa neiti Snowe'ta, arvaamma?"

"Ei, isä -- ei Lucya."

"Ketä sitten? Ehkä rouva Brettonia?"

"Ei -- ei rouva Brettonia."

"Mutta ketä, pikku tyttäreni? Kerro isälle totuus."

"Oi, isä", huudahti hän vakavana, "minä tahdon -- minä tahdon kertoa sinulle totuuden -- koko totuuden; olen iloinen kun saan kertoa -- iloinen vaikka vapisen."

Hän vapisi todellakin: kasvava kiihtymys, sytyttävä tunne ja myös lisääntyvä rohkeus värisyttivät häntä.

"Minä vihaan tekojeni salaamista sinulta, isä. Minä pelkään ja rakastan sinua niin kuin ei mitään muuta, paitsi Jumalaa. Lue kirje, katso osoitetta."

Hän pani kirjeen isänsä polvelle. Isä otti sen ja luki läpi ja lukiessa hänen kätensä vapisi, hänen silmänsä kimmelsi.

Hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi kirjoittajaan omituisen, hellän surumielisen ihmetyksen vallassa.

"Osaako hän kirjoittaa näin -- tuo pienokainen joka vielä eilen seisoi polveni vieressä? Osaako hän tuntea näin?"

"Isä, onko se väärin? Tuottaako se sinulle tuskaa?"

"Ei se mitenkään väärin ole, viaton pieni Maryni, mutta se tuottaa minulle tuskaa."

"Mutta isä, kuule nyt! Sinun ei pidä tuntea tuskaa minun tähteni. Minä luopuisin kaikesta -- melkein", (hän oikaisi sanojaan), "minä kuolisin mieluummin kuin tekisin sinut onnettomaksi -- se olisi liian hirveätä!"

Hän värisi.

"Eikö kirje miellytä sinua? Eikö sitä saa lähettää? Onko se revittävä? Se on revittävä sinun tähtesi, jos sinä määräät."

"Minä en määrää mitään."

"Määrää jotakin, isä, lausu toivomuksesi, mutta älä pahoita Grahamin mieltä, älä loukkaa häntä. Minä en voi, en voi kestää sitä. Minä rakastan sinua, isä, mutta minä rakastan myös Grahamia, koska -- koska -- sille asialle ei voi mitään."

"Tuo loistava Graham on nuori lurjus, Polly -- se on minun nykyinen käsitykseni hänestä. Sinua kai ihmetyttää kuulla että minä puolestani en rakasta häntä hituistakaan. Ah, vuosia sitten näin tuon pojan silmissä jotakin, minkä perille en koskaan oikein päässyt -- jotakin jota ei ollut hänen äidissään -- syvyyden joka varotti tunkeutumasta liian pitkälle tuohon virtaan, ja nyt äkkiä huomaan uponneeni siihen päälakeani myöten."

"Isä, ethän ole, ethän ole uponnut, olet kaikessa rauhassa rannalla, voit tehdä mitä haluat, valtasi on rajaton. Voit sulkea minut luostariin ja särkeä Grahamin sydämen huomenna, jos haluat olla niin julma. No, itsevaltias, tsaari, tahdotko tehdä sen."

"Pois Siperiaan koko mies, punaiset viikset ja kaikki tyynni! Minä sanon etten pidä hänestä, Polly, ja ihmettelen että sinä pidät."

"Isä", sanoi tyttö, "tiedätkö että nyt olet hyvin ilkeä? En ole koskaan nähnyt sinua noin epämiellyttävänä, noin vääryydellisenä, noin melkein kostonhimoisena. Kasvoissasi on ilme joka ei kuulu sinulle."

"Pois koko mies", jatkoi herra Home, joka todella näytti olevan kovasti pahoillaan ja harmistunut -- vieläpä hieman katkera. "Mutta minä otaksun että jos hän lähtisi, panisi Polly tavaransa myttyyn ja lähtisi perässä: hänen sydämensä on nyt koreasti voitettu -- voitettu ja loitonnettu vanhasta isästä."

"Isä, minä sanon että on ilkeätä, on ihan väärin puhua tuolla tavoin. Minua ei ole loitonnettu sinusta, eikä mikään inhimillinen olento eikä edes kuoleman mahti voisi loitontaa minua."

"Mene naimisiin, Polly! Ota nuo punaiset viikset. Lakkaa olemasta tytär, mene ja rupea vaimoksi!"

"Punaiset viikset! Tahtoisin tietää mitä tarkoitat, isä. Sinun pitäisi varoa epäoikeudenmukaisuutta. Olet väliin sanonut että kaikki skotlantilaiset, sinun maamiehesi, ovat epäoikeudenmukaisuuden uhreja. Se on todistettu mielestäni nyt, koska et tee mitään eroa punaisen ja syvän kastanjanruskean välillä."

"Jätä vanha epäoikeudenmukainen skotlantilainen ja mene pois."

Tyttö katseli häntä hetkisen. Hän tahtoi esiintyä lujana, olla ivan yläpuolella. Tuntien isänsä luonteen ja hänen harvat heikkoutensa tytär oli odottanut juuri tämäntapaista kohtausta. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ja hän tahtoi selviytyä siitä arvokkaasti, luottaen vastavaikutukseen. Mutta hänen arvokkuudestaan ei ollut mitään hyötyä. Äkkiä hänen sielunsa tulvahti hänen silmiinsä ja hän lankesi isän kaulaan.

"Minä en tahdo jättää sinua, isä, minä en koskaan jätä sinua. Minä en tahdo tuottaa sinulle tuskaa! Minä en koskaan tuota sinulle tuskaa!" hän nyyhkytti.

"Karitsani! Aarteeni!" mumisi rakastava mutta äreä isä. Hän ei sillä hetkellä sanonut muuta, ja nämäkin kaksi sanaa kuuluivat käheiltä.

Huone alkoi nyt pimetä. Kuulin liikettä, askelia ulkoa. Luulin että joku palvelija siellä toi kynttilän, ja avasin hiljaa oven estääkseni häiriön. Etuhuoneessa ei seisonut palvelija: eräs pitkä herra laski hattunsa pöydälle, veti käsineet hitaasti käsistään -- viivytellen, odotellen, niin minusta näytti. Hän ei kutsunut minua luokseen sanalla eikä viittauksella, mutta hänen katseensa sanoi:

"Lucy, tulkaa tänne." Ja minä menin.

Hänen kasvoissaan leikki hymyily kun hän katsoi minuun. Vain hänenlaisensa luonne ilmaisi hymyllä sentapaista kiihtymystä, joka nyt värisytti häntä.

"Herra de Bassompierre on tuolla -- eikö niin?" kysyi hän viitaten kirjastoon.

"On."

"Hän huomasi käytökseni päivällisellä? Hän ymmärsi minut?"

"Aivan niin, Graham."

"Joudun siis tuomittavaksi, ja hänkö myös?"

"Herra Home" (me yhäkin silloin tällöin nimitämme häntä herra Homeksi) "puhuu tyttärensä kanssa."

"Haa! Ne ovat tuimia hetkiä, Lucy."

Hän oli kokonaan kiihdyksissä, hänen nuori kätensä vapisi, eloisa (aioin sanoa kuolettava, mutta sellaiset sanat sopivat huonosti niin läpeensä elävään kuin häneen) jännitys milloin salpasi milloin taajensi hänen hengitystään, mutta kesken kaikkea tätä levottomuutta ei hänen hymynsä kertaakaan väsähtänyt.

"Onko isä hyvin vihoissaan, Lucy?"

"Pauliina on hyvin uskollinen, Graham."

"Mitä minulle aiotaan tehdä?"

"Graham, teidän kohtalontähtenne täytyy olla onnellinen."

"Täytyykö? Ystävällinen profeetta! Olisin raukka jos valittaisin, kun minua niin rohkaistaan. Luulen että huomaan kaikki naiset uskollisiksi, Lucy. Minun pitäisi rakastaa heitä, ja niin teenkin. Äitini on hyvä, hän on jumalallinen, ja te olette luotettava kuin teräs. Ettekö olekin?"

"Olen, Graham."

"Antakaa minulle sitten kätenne, pieni kummisisareni: se on minulle pieni ystävällinen käsi ja on aina ollut. Ja nyt suureen yritykseen. Jumala olkoon vilpittömän kanssa. Lucy, sanokaa amen!"

Hän kääntyi ja odotti kunnes minä sanoin "amen", -- minkä tein hänen mielikseen, ja vanha lumous tuli takaisin kun noudatin hänen pyyntöään. Minä toivoin hänelle menestystä ja tiesin että hän tulisikin menestymään. Hän oli syntynyt voittajaksi, niinkuin muutamat ovat syntyneet voitetuiksi.

"Seuratkaa minua", hän sanoi, ja minä seurasin häntä herra Homen eteen.

"Sir", hän kysyi, "mikä on tuomioni?"

Isä katsoi häneen, tytär piti kasvonsa piilossa.

"Niin, Bretton", sanoi herra Home, "te olette antanut minulle vieraanvaraisuuden tavallisen palkan. Minä pidin teitä luonani, te olette ottanut parhaimpani. Olin aina iloinen nähdessäni teidät, ja te olitte iloinen nähdessänne sen ainoan kalleuden, mikä minulla oli. Te puhuitte minulle kauniisti, ja samalla -- en tahdo sanoa että ryöstitte minut, mutta minut on ryöstetty, ja mitä minä olen menettänyt, sen te näytätte voittaneen."

"Sir, minä en voi katua."

"Katua! Kaikkea vielä! Te riemuitsette tietenkin. John Graham, te polveudutte osittain ylämaalaisesta ja päälliköstä, ja kaikissa ilmeissänne, puheissanne ja ajatuksissanne on jäännös kelttiläistä. Teissä on keltin oveluutta ja viehätysvoimaa. Punainen -- (no niin, Polly, vaalea) tukka, viekas kieli, petollinen mieli, kaikki on perittyä."

"Sir, tunteeni ainakin ovat vilpittömät", sanoi Graham, ja aitoenglantilainen puna valahti hänen kasvoihinsa todistaen lämpimästi vilpittömyyttä. "Ja kuitenkaan", hän lisäsi, "en tahdo kieltää että jossakin suhteessa syytätte minua oikein. Teidän seurassanne minulla aina on ollut ajatus jota en uskaltanut teille näyttää. Tosi on että pidin teitä kallisarvoisimman aarteen omistajana, mitä minulla maailmassa on. Halusin sitä, tavoittelin sitä. Sir, minä pyydän sitä nyt."

"John, te pyydätte paljon."

"Hyvin paljon, sir. Sen täytyy tulla jalomielisyytenne lahjana, eikä oikeamielisyytenne palkkana. En voi koskaan ansaita sitä."

"Kas niin! Kuulkaahan vain tuota Ylämaan kieltä!" sanoi Home. "Katso tänne, Polly! Vastaa tälle sankarille, lähetä hänet pois."

Tyttö nosti silmänsä. Hän vilkaisi ujosti kiihkeään kauniiseen ihailijaansa. Sitten hän katsoi hellästi ryppyiseen isäänsä.

"Isä, minä rakastan teitä molempia", hän sanoi, "voin pitää huolta teistä molemmista. Minun ei tarvitse lähettää Grahamia pois -- hän voi asua täällä, ei hänestä tule mitään häiriötä", vakuutti hän yksinkertaisella puhetavallaan, jolle sekä isä että Graham olivat usein tottuneet hymyilemään.

"Hänestä tulee suunnaton haitta minulle", intti Home vieläkin. "Minä en kaipaa häntä, Polly, hän on liian suuri, hän on tielläni. Käske häntä marssimaan matkaansa."

"Sinä totut häneen, isä. Minustakin hän alussa näytti hirveän suurelta -- hän oli kuin torni kun katsoin häneen, mutta itse asiassa en tahtoisi häntä toisenlaiseksi."

"Minä vastustan häntä kerta kaikkiaan. Polly, minä tulen toimeen ilman vävyä. En olisi pyytänyt maan parasta miestä olemaan siinä suhteessa minuun. Lähetä pois tämä herra."

"Mutta hän on tuntenut sinut niin kauan, isä, ja tulee hyvin toimeen kanssasi."

"Tulee toimeen minun kanssani, kyllä kai! Niin, hän on yrittänyt tehdä minun mielipiteeni ja makuni omikseen. Hän on noudattanut mieltäni hyvällä syyllä. Minä luulen, Polly, että sinä ja minä sanomme hänelle nyt hyvästi."

"Huomiseen vain. Purista Grahamin kättä, isä."

"En, sitä en aio, emme ole ystäviä. Älä yritäkään mielistelemällä saada minua puolellenne."

"Olettepa, olettepa ystäviä. Graham, anna tänne oikea kätesi. Isä, ojenna kätesi. Pankaa ne nyt yhteen. Isä, älä ole jäykkä, sulje sormesi, ole taipuisa -- kas niin. Mutta tuo ei ole puristus -- se on rusennus! Isä, sinähän puserrat kuin ruuvipihti. Sinä rusennat Grahamin käden luita myöden, sinä teet hänelle pahaa."

Hän tekikin varmaan pahaa, sillä hänellä oli kädessään paksu hohtokivisormus, jonka terävät särmät upposivat Grahamin lihaan niin että siitä tuli verta, mutta kipu sai tohtori Johnin vain nauramaan niinkuin levottomuus oli saanut hänet hymyilemään.

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen", sanoi Home viimein tohtorille. He menivät. Heidän keskustelunsa ei ollut pitkä, mutta otaksun sen olleen ratkaisevan. Kosijan oli vastattava monenlaisiin kysymyksiin ja tutkisteluihin. Oli tohtori Bretton sitten toisinaan petollinen ilmeissään ja puheissaan tai ei, pohjaltaan hän ainakin oli terve. Hänen vastauksensa, sen ymmärsin perästäpäin, osoittivat sekä ymmärrystä että nuhteettomuutta. Hän oli hoitanut asiansa hyvin. Hän oli taistellut selkkauksien läpi, hänen omaisuutensa oli tulossa entiselleen, hän osoitti olevansa siinä asemassa että saattoi mennä naimisiin.

Vielä kerran isä ja ihailija ilmestyivät kirjastoon. Herra de Bassompierre sulki oven; hän viittasi tyttäreensä.

"Ota hänet", kreivi sanoi. "Ota hänet, John Bretton, ja menetelköön Jumala kanssasi niin kuin sinä menettelet hänen kanssaan!"

<tb>

Vähän sen jälkeen, ehkä noin pari viikkoa myöhemmin näin kolmen henkilön, kreivi de Bassompierren, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Brettonin istuvan samalla penkillä matalan ja tuuhealehväisen puun alla Bois l'Etangin palatsin puistossa. He olivat tulleet sinne nauttimaan kesäillasta, mahtavien porttien edustalla odottivat heitä vaunut, vihreät ruohokentät levisivät heidän ympärillään hiljaisina ja hämyisinä. Etäämpänä kohosi palatsi valkoisena kuin Pentelikonin huippu, iltatähti loisti sen yllä, kokonainen metsä kukkivia pensaita levitti tuoksujaan ilmaan, hetki oli hiljainen ja lempeä, paikka yksinäinen, lukuunottamatta tätä ryhmää.

Pauliina istui molempien herrojen välissä, ja heidän keskustellessaan hänen pienet kätensä hypistelivät jotakin työtä. Luulin ensin että hän sitoi kukkakiehkuraa. Ei, hän oli niillä pienoisilla saksilla, jotka kiilsivät hänen polvellaan, irroittanut suortuvan kummankin vieressään istuvan miehen päästä ja punoi nyt yhteen harmaata ja kullankeltaista kiharaa. Kun palmikko oli valmis eikä hänellä ollut silkkilankaa sitoakseen sitä, hän otti tähän tarkoitukseen suortuvan omaa tukkaansa, sitoi sen solmulle, sulki medaljonkiin ja pani sydämelleen.

"Nyt", hän sanoi, "on tehtynä taikakalu jonka tehtävänä on pysyttää teidät molemmat aina ystävinä. Ette voi koskaan riidellä niin kauan kuin minulla on tämä."

Taikakalu oli todella tehty, lumous laadittu, joka teki vihollisuuden mahdottomaksi. Hänestä oli tullut yhdysside heidän välilleen, tekijä kummankin elämään, keskinäisen sopusoinnun lähde. Heiltä hän sai onnensa, ja mitä hän lainasi, sen hän maksoi takaisin korkoineen.

Onko todellakin sellaista onnea maan päällä? Niin kysyin kun katselin isää, tytärtä ja tulevaa miestä, jotka nyt olivat yhdessä -- kaikki onnellisina ja onnea tuottavina.

On, niin se on. Ilman mitään romanttista väritystä ja mielikuvituksen liioittelua, niin se on. Muutamat ihmiselämät saavat -- joinakin päivinä tai vuosina -- todellisuudessa maistaa taivaan onnea, ja minä uskon että jos hyvät ihmiset kerran ovat tunteneet sellaista onnea (pahoille se ei koskaan tule), ei sen ihana vaikutus koskaan häviä kokonaan. Mitä koettelemuksia seuraakin, mitä sairauden tuskaa tai kuoleman varjoa, aikaisempi onnen päivä paistaa vieläkin keventäen ankaran tuskan ja värittäen tumman pilven.

Minä menen pitemmälle. Minä uskon että muutamat ihmisolennot ovat niin syntyneet, niin kasvatetut, niin johdetut pehmeästä kehdosta tyveneen ja myöhäiseen hautaan saakka, ettei mikään ylenmääräinen kärsimys tule heidän osalleen eikä mikään myrskyinen pimeys lankea heidän tielleen. Ja usein nämä eivät ole hemmoteltuja eivätkä itsekkäitä olentoja, vaan Luonnon valittuja, hyviä ja sopusointuisia, ystävällisiä ja armeliaita miehiä ja naisia, Jumalan lempeyden lempeitä edustajia.

En tahdo lykätä tuonnemmaksi onnellista totuutta. Graham Bretton ja Pauliina de Bassompierre menivät naimisiin, ja juuri tuollainen edustaja tuli tohtori Brettonista. Hän ei rappeutunut ajan mukana, hänen virheensä hälvenivät, hänen hyvät ominaisuutensa kypsyivät, hän edistyi henkisessä hienostuksessa, hän kasvoi siveellisessä kunnossa, kaikki sakka siivilöityi pois ja kirkas viini pääsi virtaamaan tyynenä ja välkkyvänä. Kirkas oli myös hänen viehättävän vaimonsa kohtalo. Hän säilytti miehensä rakkauden, hän auttoi häntä eteenpäin -- oli hänen onnensa kulmakivi.

Tämä pari oli todellakin siunattu, sillä vuodet toivat heille suuren menestyksen ohella suurta hyvyyttä. He jakoivat omastaan avoimin käsin, mutta kuitenkin viisaasti. Epäilemättä hekin tunsivat ristejä, pettymyksiä, vaikeuksia, mutta he kantoivat ne hyvin. Useammin kuin kerran heidän täytyi nähdä Hänet, jonka kasvoja liha tuskin saattaa katsoa ja elää -- heidänkin piti maksaa veronsa kauhujen kuninkaalle. Vuosien täyttyessä herra de Bassompierre otettiin pois, korkean iän kypsyydessä erkani Louisa Bretton. Kerran kuului valitus heidän saleissaan, Rakelin joka itkee lapsiaan, mutta toisia puhkesi terveinä ja kukoistavina menetettyjen tilalle. Tohtori Bretton näki itsensä elävän uudelleen pojassaan, joka peri hänen ulkomuotonsa ja taipumuksensa, hänellä oli niin ikään kookkaita tyttäriä niinkuin hän itse. Näitä lapsia hän kasvatti lempeällä mutta lujalla kädellä, ja ne kehittyivät perittyjen taipumustensa ja saamansa kasvatuksen mukaisiksi.

Lyhyesti esitän vain totuuden kun sanon että nämä kaksi elämää, Grahamin ja Pauliinan, olivat siunatut niinkuin Jakobin rakkaimman pojan, jolle Jumala "antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä ja syvyydestä alhaalta". Niin se oli, sillä Jumala näki sen hyväksi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXVIII. PILVIÄ

Mutta niin ei käy kaikille. Entä sitten? Hänen tahtonsa tapahtukoon, niinkuin se varmasti tapahtuukin, joko me sitten nöyrästi alistumme siihen tai emme. Luomisen vaisto vie sitä eteenpäin; kaikilla voimilla, näkyvillä ja näkymättömillä, on sen toteuttaminen tehtävänään. Todistus tulevaisesta elämästä on annettava. Tulella ja verellä, jos niin tarvitaan, on tämä todistus kirjoitettava. Tulessa ja veressä näemme sen merkit kautta koko luonnon. Tulessa ja veressä tulee se oman kokemuksemme tielle. Kärsijä, älä anna tämän polttavan todistuksen näännyttää ja kauhistuttaa itseäsi. Väsynyt vaeltaja, vyötä kupeesi, katso ylöspäin, kulje eteenpäin. Pyhiinvaeltajat ja kärsimysveljet, yhtykää ystävälliseen seuraan. Pimeänä aukeaa tie läpi tämän maailman erämaan useimmille meistä: olkoon käyntimme tasainen ja luja, olkoon risti lippunamme. Sauvana meillä on hänen lupauksensa, jonka "sana on koeteltu, tie täydellinen", toivona tällä hetkellä Hänen kaitselmuksensa, "joka antaa pelastuksen kilven, jonka lempeys tekee suureksi", lopullisena kotina Hänen helmansa, joka "asuu taivaan korkeudessa", kruununa autuus, rajaton ja iäinen. Rientäkäämme niin että saamme voiton seppeleen, kestäkäämme vaivoja hyvien sotilaiden tavoin, päättäkäämme juoksumme ja säilyttäkäämme usko luottaen siihen että lopussa olemme enemmän kuin valloittajat: "Etkö sinä ole alusta minun pyhäni? MEIDÄN EI PIDÄ KUOLEMAN."

Torstaiaamuna olimme kaikki kokoontuneet luokkaan odottamaan kirjallisuudentuntia. Hetki oli tullut, me odotimme opettajaa.

Ensi luokan oppilaat istuivat hyvin hiljaa, puhtaaksikirjoitetut aineet, jotka oli valmistettu viime tunnin jälkeen, lepäsivät valmiina heidän edessään, siististi nauhalla sidottuina, odottaen vain sitä hetkeä, jolloin professorin käsi kokoaisi ne hänen tehdessään nopean kiertomatkansa pulpetilta pulpetille. Oli heinäkuu, aamu oli kaunis, luokan ovi raollaan, sen läpi puhalsi raikas tuulenhenki, ja oven edessä seisovat kasvit keinuivat, taipuivat, kurkistivat sisään ikään kuin kuiskaten uutisia.

Herra Emanuel ei aina ollut ihan täsmällinen, joten emme juuri ihmetelleet että hän hiukan myöhästyi, mutta sitä ihmettelimme, että kun ovi vihdoin aukeni, hänen nopean ja tulisen olemuksensa asemesta meidät yllättikin tyyni ja varovainen madame Beck.

Hän lähestyi Paulin pöytää, hän seisoi sen edessä, kietoutui kevyeen huiviinsa, joka peitti hänen hartiansa, alkoi puhua hiljaisella mutta varmalla äänellä, katse kiinteänä, ja sanoi:

"Tänä aamuna ei tule kirjallisuudentuntia."

Puheen toinen pykälä seurasi pari minuuttia myöhemmin.

"On luultavaa että tunnit peruutetaan viikon ajaksi. Tarvitsen ainakin niin pitkän ajan hankkiakseni pätevän sijaisen herra Emanuelille. Sillä välin koetamme käyttää tyhjät hetket hyödyllisesti."

"Professorinne, neidit", hän jatkoi, "aikoo, jos suinkin mahdollista, sanoa teille kunnollisesti hyvästi. Tällä hetkellä hänellä ei ole siihen aikaa. Hän valmistelee pitkää matkaa. Hyvin äkillinen ja tärkeä velvollisuus kutsuu häntä kauas täältä. Hän on päättänyt jättää Euroopan epämääräiseksi ajaksi. Ehkä hän itse saattaa kertoa teille enemmän. Neidit, tavallisen kirjallisuudentuntinne asemesta saatte tänä aamuna lukea englantia mademoiselle Lucyn johdolla."

Hän nyökäytti päätään kohteliaasti, veti huivinsa tiukemmalle ja poistui.

Tuli suuri hiljaisuus, sitten kuului muminaa yli huoneen. Luulen että muutamat oppilaat itkivät.

Kului hetkinen. Hälinä, kuiske, paikoittainen nyyhkytys yltyi. Huomasin että kuri oli höltynyt, epäjärjestys kasvamassa, ikään kuin tyttöni olisivat tunteneet että valvova silmä oli poissa ja todellinen kaitsija jättänyt luokan. Tottumus ja velvollisuudentunne sai minut toipumaan nopeasti, nousemaan kuten tavallisesti, puhumaan tavallisella äänelläni, pyytämään hiljaisuutta ja vihdoin palauttamaan sen. Tein englannintunnista pitkän ja kiinteän. Pidin tyttöjä siinä kaiken aamua. Muistan olleeni kärsimätön niitä oppilaita kohtaan, jotka itkivät. Itse asiassa ei heidän liikutuksensa ollut paljonkaan arvoinen, se oli vain hysteeristä kiihtymystä. Sanoin sen heille armotta. Melkein ilkuin heitä. Olin ankara. Tosiasia oli etten sietänyt heidän kyyneliään enkä tuota huohottavaa ääntä, en kestänyt sitä. Eräs verrattain lahjaton ja heikkointoinen oppilas pitkitti sitä kun toiset jo olivat lopettaneet; ehdoton välttämättömyys pakotti ja auttoi minua kohtelemaan häntä niin ettei hän uskaltanut jatkaa mielenosoitustaan, vaan hänen oli pakko tukahduttaa itkunsa.

Tuolla tytöllä olisi ollut oikeus vihata minua, jollen tunnin päätyttyä olisi käskenyt häntä jäämään, ja kun hänen toverinsa olivat lähteneet, tein sellaista mitä en koskaan ollut tehnyt kenellekään heistä -- painoin hänet rintaani vasten ja suutelin häntä. Mutta antauduttuani tälle mielijohteelleni työnsin hänet nopeasti ulos luokasta, sillä tämän purkauksen jälkeen hän itki entistä katkerammin.

Täytin työllä sen päivän jokaisen hetken, ja olisin mielelläni istunut ylhäällä koko yön, jos olisin saanut polttaa kynttilää. Yöstä kuitenkin tuli huono, se jätti pahat jäljet ja valmisti minua huonosti seuraavan päivän sietämättömän lörpöttelyn tulikokeeseen. Tietysti tämä uutinen tuli nyt yleisen keskustelun aiheeksi. Pieni pidättyväisyys oli seurannut ensimmäistä yllätystä, mutta se oli pian ohi, nyt aukeni joka suu, nyt liikkui joka kieli. Opettajien, oppilaiden, vieläpä palvelijain huulilla oli nimi "Emanuel". Hän, jonka yhteys koulun kanssa palautui sen alkuaikoihin, hänkö nyt poistuisi näin äkkiä! Kaikkien mielestä se oli omituista.

He puhuivat niin paljon, niin kauan, niin usein, että heidän sanojensa ja huhujensa summattomuudesta kävi vihdoinkin selville jotakin. Kolmannen päivän tienoilla kuulin sanottavan että hän matkustaisi viikon kuluttua, sitten -- että hän lähtisi Länsi-Intiaan. Katselin madame Beckin kasvoja, tutkin hänen silmiään saadakseni peruutuksen tai vahvistuksen tälle tiedolle, tarkastelin häntä kauttaaltaan saadakseni selvyyttä, mutta mikään hänessä ei ilmaissut muuta kuin mikä oli järkkymätöntä ja ylimalkaista.

Tämä ero oli hänelle suunnaton tappio, hän vakuutti. Hän ei käsittänyt miten täyttäisi tyhjän tilan. Hän oli niin tottunut sukulaiseensa, tästä oli tullut hänen oikea kätensä, kuinka hän tulisi toimeen ilman herra Paulia? Hän olikin vastustanut tätä askelta, mutta Paul oli vakuuttanut, että se oli hänen velvollisuutensa.

Hän sanoi tämän kaiken julkisesti päivällispöydässä, puhuen kuuluvalla äänellä Zélie St. Pierrelle.

"Miksi se oli hänen velvollisuutensa?" Olisin voinut tehdä hänelle tämän kysymyksen. Mieleni teki yllättää hänet äkkiä, kun hän tyynesti kulki ohitseni luokassa, ojentaa käteni, tarttua häneen lujasti ja sanoa: "Seis. Kuulkaamme nyt koko asia loppuun saakka. Miksi on hänen velvollisuutensa lähteä maanpakoon?" Mutta madame puhutteli aina jotakin toista opettajaa eikä koskaan katsonut minuun, ei koskaan näyttänyt tietävän että tämä asia mitenkään koskisi minua.

Viikko laahautui eteenpäin. Ei puhuttu enää mitään siitä että Emanuel tulisi sanomaan meille hyvästi, eikä kukaan näyttänyt välittävän hänen tulostaan, kukaan ei ilmaissut kiduttavaa pelkoa että hän lähtisi ääneti ja näkymättömänä, he puhuivat lakkaamatta, mutta eivät koskaan puheessaan koskettaneet tätä elinkysymystä. Mitä madameen tuli, saattoi hän tietysti nähdä Emanuelin ja puhua hänelle niin paljon kuin halutti. Mitä hän välitti siitä, tuliko professori näyttäytymään luokkahuoneisiin vai eikö?

Viikko läheni loppuaan. Meille sanottiin että hän lähtee sinä ja sinä päivänä, että matkan päämääränä oli "Basseterre, Guadaloupessa". Asia joka pakotti häntä lähtemään, koski erään ystävän etuja eikä hänen omiaan. Sitä juuri luulinkin.

"Basseterre, Guadaloupe." Nukuin vähän siihen aikaan, mutta aina kun nukahdin, oli ehdottomana seurauksena että sävähdin nopeasti pystyyn ja olin kuulevinani sanat "Basseterre" ja "Guadaloupe" lausuttavan päänaluseni vieressä, tai tanssivat kirjaimet punaisina ja sinipunervina ympärilläni pimeässä.

Siihen mitä sydämessäni tunsin, ei ollut mitään apua, ja minkä sille mahdoin että tunsin? Emanuel oli ollut hyvin ystävällinen minua kohtaan viime päivinä, hän oli tunti tunnilta käynyt paremmaksi ja ystävällisemmäksi. Nyt oli kuukausi kulunut siitä kun olimme ratkaisseet uskonnollisen erimielisyytemme, ja koko sinä aikana emme olleet kertaakaan riidelleet. Eikä rauhamme ollut eron kylmä tytär, emme olleet etääntyneet toisistamme, hän oli tullut useammin, hän oli puhunut kanssani enemmän kuin ennen, viettänyt tuntikausia seurassani, mieli rauhoittuneena, katse tyytyväisenä, käytös kodikkaana ja lempeänä. Ystävällisiä puheenaiheita oli noussut välillemme, hän oli kysynyt suunnitelmiani ja minä olin kertonut mistä. Koulusuunnitelma miellytti häntä, hän pani minut puhumaan siitä yhä uudestaan, vaikka hän nimittikin sitä Alnaschar-unelmaksi. Soraääni oli poissa, keskinäinen ymmärtämys tasoittui ja lujittui, yhdistymisen ja toivon tunteet sykkivät syvällä sydämessä, kiintymys ja syvä arvonanto ja orastava luottamus lujittivat siteitään.

Kuinka hiljaisia tunteja minulla oli tähän aikaan! Ei enää mitään ivaa "henkevyydestäni", ei uhkauksia vastenmielisistä näytteistä julkisuudessa! Kuinka suloisesti korvasikaan mustasukkaista ivaa ja vieläkin mustasukkaisempaa, miltei kiihkeätä kiitospuhetta nyt mykkä ja suvaitsevainen apu, lempeä johto ja hellä kärsivällisyys, joka antoi anteeksi mutta ei koskaan ylistänyt. Oli aikoja jolloin hän istui monta minuuttia puhumatta sanaakaan, ja kun pimeäntulo tai velvollisuus pakottivat meidät eroamaan, hän lähti pois sanoen: "Il est doux, le repos! Il est précieux, le calme bonheur!"[115]

Eräänä iltana, ei edes kymmentä lyhyttä päivää sitten, hän liittyi seuraani kun kävelin käytävälläni. Hän tarttui käteeni. Minä katsoin hänen kasvoihinsa. Minusta näytti että hän aikoi vangita huomioni.

"Bonne petite amie!" hän sanoi pehmeästi. "Douce consolatrice!"[116] Mutta tämä kosketus, nämä sanat herättivät minussa uuden tunteen ja oudon ajatuksen. Voiko olla niin että hänestä oli tuleva enemmän kuin ystävä tai veli? Puhuiko hänen katseestaan tunne joka oli enemmän kuin veljeyttä tai ystävyyttä?

Hänen kaunopuheisella katseellaan oli enemmän sanottavaa, hänen kätensä veti minua lähemmäksi, hänen huulensa liikkuivat. Ei. Ei nyt. Tänne hämärään käytävään tuli keskeytys: se tuli kaksinkertaisena ja pahaenteisenä. Tapasimme kaksi kohtalokasta haamua -- naisen ja papin -- madame Beckin ja isä Silaksen.

Jälkimmäisen ilmettä en koskaan unohda. Ensi silmäyksellä siinä näkyi Jean-Jacquesin tunteellisuutta, jota äsken yllättäen havaitut kiintymyksen merkit olivat herättäneet, sitten sitä välittömästi tummensi kirkollisen kateuden keltatauti. Hän puhui minulle mahtipontisesti. Hän katsoi oppilaaseensa ankarasti. Mitä madame Beckiin tulee, hän tietenkään ei nähnyt mitään -- ei mitään, vaikka hänen sukulaisensa hänen läsnä ollessaan piti kerettiläisen muukalaisen kättä omassaan eikä antanut sen vetäytyä pois, painoi vain lujemmin ja kiinteämmin.

Näiden tapausten jälkeen tuo äkillinen uutinen hänen lähdöstään ei ensin ollut tuntunut minusta uskottavalta. Itse asiassa vasta yhtämittainen toistaminen ja sata viisikymmentä uskovaa mieltä ympärilläni pakottivat minut vihdoinkin ottamaan sen toden kannalta. Mitä tulee tuohon odotuksen viikkoon, sen tyhjiin mutta polttaviin päiviin, jotka eivät tuoneet mitään selityksen sanaa häneltä -- muistan mutta en voi kuvata sen kulkua.

Viimeinen päivä koitti. Nyt hän oli käyvä luonamme. Nyt hän oli tuleva sanomaan hyvästit, tai häviäisi sanattomana, emmekä koskaan saisi nähdä häntä.

Tämä vaihtoehto ei näyttänyt vaivaavan ketään elävää sielua koulussa. Kaikki nousivat tavalliseen aikaan, kaikki söivät aamiaista kuten tavallista, kaikki ryhtyivät jokapäiväisiin töihinsä yhtä rasvatyyninä kuin ainakin, ilman että yksikään viittasi entiseen professoriinsa tai näytti ajattelevan häntä.

Niin unohtavainen oli talo, niin piittaamatonta, niin totunnaista sen toiminta, niin vailla odotusta sen ulkonäkö, että tuskin osasin hengittää niin liikkumattomassa, niin tukahduttavassa ilmassa. Eikö kukaan lainaisi minulle ääntään? Eikö kenelläkään ollut toivomusta, sanaa, rukousta, johon minä voisin sanoa amen.

Olin kuullut tyttöjen yhteen ääneen pyytävän jotakin pikkuseikkaa -- kestitystä, lupapäivää, vapautusta jostakin tunnista, ja nyt he eivät voineet, he eivät tahtoneet yksissä neuvoin piirittää madame Beckiä ja vaatia viimeistä kohtausta opettajan kanssa josta sentään oli pidetty, ainakin muutamat olivat rakastaneet häntä niin kuin he osasivat rakastaa -- mutta mitä sitten on laumojen rakkaus?

Minä tiesin missä hän asui, tiesin missä hänestä saisi kuulla ja missä hänet saisi tavata. Välimatkaa oli tuskin kivenheitto, mutta vaikka hän olisi ollut viereisessä huoneessa, en kutsumatta olisi käyttänyt tietoani hyväkseni. Kulkea perässä, hakea, muistuttaa, kutsua -- sellaisiin ei minulla ollut kykyä.

Emanuel olisi voinut kulkea ohitseni käsivarren ulottumalta: jos hän olisi kulkenut hiljaisena ja huomaamatta -- hiljaisena ja liikahtamatta olisin minä antanut hänen kulkea ohi.

Aamu kului hukkaan. Iltapäivä tuli, ja minä luulin että kaikki oli ohi. Sydämeni vapisi rinnassani. Vereni oli häiriytynyt juoksussaan. Olin aivan sairas, tuskin osasin pysyä paikallani ja tehdä työni. Pieni maailma ympärilläni hyöri kuitenkin välinpitämättömänä, kaikki näyttivät hilpeiltä, vailla huolia, pelkoa tai pohdintaa. Samat oppilaat, jotka seitsemän päivää sitten olivat hysteerisesti itkeneet hämmästyttävää uutista, näyttivät unohtaneen koko asian, sen tärkeyden ja oman liikutuksensa.

Vähän ennen kello viittä, jolloin tunnit loppuivat, madame Beck lähetti hakemaan minut huoneeseensa, lukemaan ja kääntämään jonkin englantilaisen kirjeen, jonka hän oli saanut, ja kirjoittamaan vastauksen. Ennen kuin ryhdyin työhön, huomasin kuinka hän hiljaa sulki huoneensa molemmat ovet. Hän sulki tarkoin myös ikkunan, vaikka oli kuuma päivä ja hän yleensä piti vapaata ilmanvaihtoa välttämättömänä. Miksi tämä varovaisuus? Valpasta epäluuloa, miltei vihaista epäluottamusta herätti tällainen toimenpide. Tahtoiko hän sulkea pois äänet? Mitkä äänet?

Kuuntelin niin kuin en ikinä ennen ollut kuunnellut, kuuntelin kuin talvinen susi illalla, kun se nuuskii lunta, vainuaa saalista ja kuulee etäisen vaeltajan askelet. Voin kuitenkin sekä kuunnella että kirjoittaa. Puolivälissä kirjettä kuulin jotakin joka pysäytti kynäni -- askeleita eteisestä. Ovikello ei ollut soinut, Rosine -- toimien epäilemättä määräysten mukaan -- oli estänyt moisen hälytyksen. Madame näki minun pysähtyvän. Hän yskäisi, koetti hälistä, puhui kovemmin. Askelet olivat kulkeneet luokkahuoneeseen.

"Jatkakaa", sanoi madame, mutta käteni oli kuin kytketty, korvani kahleissa, ajatukseni viety pois vangittuna.

Kouluhuoneet muodostivat toisen rakennuksen, eteinen erotti ne asuinhuoneista, mutta huolimatta etäisyydestä ja eristyksestä kuulin joukkojen äkkiä liikahtavan, koko osaston nousevan pystyyn.

"He panevat työnsä pois", sanoi madame.

Oli kyllä juuri se aika, jolloin työt pantiin pois, mutta miksi tuo äkillinen hiljaisuus -- tuo metelin tilapäinen hiljeneminen?

"Odottakaa, madame -- minä tahdon nähdä mitä siellä on."

Ja minä laskin pois kynäni ja jätin hänet. Jätin hänet? Ei, hän ei tahtonut tulla jätetyksi: koska hän ei kyennyt pidättämään minua, nousi hän ja seurasi minua, kiinteästi kuin varjoni. Minä käännyin portaiden viimeisellä askelmalla.

"Tuletteko mukaan?" kysyin.

"Tulen", hän sanoi ja kohtasi katseeni omituisen näköisenä -- ilme verhottuna mutta kuitenkin päättäväisenä. Kuljimme siis edelleen, emme yhdessä, vaan hän seurasi kintereilläni.

Paul oli tullut. Astuessani ensi luokkaan näin hänet. Siinä oli vielä kerran edessäni tuo perin tuttu hahmo. En epäile etteivätkö he olleet koettaneet pidättää häntä poissa, mutta hän oli tullut.

Tytöt seisoivat puoliympyrässä, hän kulki ympäri ja sanoi hyvästi, puristi jokaisen kättä, kosketti huulillaan jokaisen poskea. Ulkomainen tapa salli tämän viimeisen tempun tällaisen eron -- niin juhlallisen ja pitkäaikaisen -- hetkellä.

Minusta tuntui kovalta että madame Beck tällä tavoin ajoi minua takaa seuraten kintereilläni ja pitäen minua tarkasti silmällä. Niskani ja olkapääni värisivät kuin kuumeessa hänen hengityksensä kohtaamina, minun tuli hirveän paha olla.

Paul lähestyi, hän oli kiertänyt melkein koko puoliympyrän, hän ehti viimeiseen oppilaaseen, hän kääntyi. Mutta madame ehti edelleni, hän oli äkkiä astunut eteeni, hän näytti suurentavan mittasuhteitaan ja levittelevän verhoaan, hän pimitti minut niin että minä jäin piiloon. Hän tunsi heikkouteni ja kyvyttömyyteni, hän osasi arvioida henkisen lamaannukseni -- sen täydellisen itseluottamuksen puutteen, joka voi yllättää minut ratkaisevina hetkinä. Hän riensi sukulaisensa luo, rupesi puhelemaan hänelle liukkaasti, vangitsi hänen huomionsa, saattoi hänet kiireisesti ovelle -- lasiovelle joka avautui puutarhaan. Luulen että Paul katseli ympärilleen -- jospa vain olisin saanut kiinni hänen katseestaan, olisi luullakseni rohkeus tulvahtanut mieleeni auttamaan tunnetta, ja seurauksena olisi ollut hyökkäys, kenties vapautus. Mutta huone oli jo yhtenä hälinänä, puoliympyrä oli hajaantunut ryhmiksi, ja minun hahmoni hävisi kolmenkymmenen silmäänpistävämmän joukkoon. Madame sai tahtonsa läpi, niin, hän sai herra Paulin pois, ja tämä ei ollut nähnyt minua, hän luuli minun olevan poissa. Kello löi viisi, kovaääninen lähtökello soi, oppilaat hajaantuivat, huone tyhjentyi.

Muistissani näyttää olevan täydellinen pimeys ja hämmennys parin seuraavan minuutin suhteen -- kuvaamaton tuska sietämättömän tappion johdosta. Mitä minun piti tehdä, oi, mitä minun piti tehdä, kun koko elämäni toivo juurineen revittiin särjetystä ja poljetusta sydämestäni?

Mitä olisin tehnyt, sitä en tiedä, kun eräs pieni tyttö -- koulun pienin -- yksinkertaisena ja pahaa aavistamatta tunkeutui sisäisen taistelun kuohuvaan vaikkakin hiljaiseen keskukseen.

"Mademoiselle", leperteli kimeä ääni, "minun pitää antaa teille tämä. Herra Paul sanoi että minun pitää hakea teitä läpi talon, ullakolta kellariin saakka, ja antaa teille tämä, kun löydän teidät."

Ja lapsi antoi kirjelapun, pieni kyyhkynen pudotti polvelleni öljypuunlehden. En nähnyt nimeä enkä osoitetta, nämä sanat vain:

"Aikomukseni ei ollut sanoa teille hyvästi samalla kun toisille, mutta toivoin näkeväni teidät luokassa. Olin pettynyt. Kohtauksemme lykkääntyy. Olkaa valmis tapaamaan minua. Ennen kuin matkustan, minun täytyy tavata teidät kaikessa rauhassa ja puhua kanssanne pitkälti. Olkaa valmis, hetkeni ovat luetut ja nyt juuri toisen hallussa, sitä paitsi minulla on tekeillä yksityinen hanke, jossa ei kenelläkään ole osuutta ja jota en ilmoita kenellekään, en edes teille. -- PAUL."

"Olkaa valmis!" Tänä iltana siis, sillä eikö hänen pitänyt matkustaa seuraavana päivänä? Piti, siitä olin varma. Olin nähnyt ilmoitettavan hänen laivansa lähtöpäivän. Oi, minä kyllä olin valmis, mutta voiko tuo ikävöity kohtaus todella tapahtua? Aika oli niin lyhyt, vehkeilijät niin valppaita, toimivia ja vihamielisiä, tie näytti ahtaalta kuin vuorenonkalo, syvältä kuin rotko -- Apollyon istui hajareisin sen päällä hengittäen liekkejä. Voiko Jalosydämeni tulla sitä tietä? Pääsikö oppaani luokseni?

Kuka voisi sanoa? Kuitenkin tuli mieleni vähän rohkeammaksi, vähän turvallisemmaksi, olin tuntevinani hänen sydämensä sykkivän uskollisena, samaan tahtiin kuin omani.

Minä odotin ritariani. Apollyon tuli, vetäen helvetin joukkoja perässään. Minä luulen että jos iäisyydessä on vaivaa, ei sen muoto ole polttava piina eikä sen luonne epätoivo. Minä ajattelen että jonakin noista päivistä, jolloin aurinko ei koskaan nouse eikä koskaan laske, enkeli astuu alas Tuonelaan -- seisoo siinä loistavana ja hymyilevänä, tuo mukanaan ennustuksen jonkinlaisesta anteeksiannosta, sytyttää epävarman autuuden toivon, ilmaisee omassa loistossaan ja suuruudessaan lupauksensa merkityksen ja laajuuden, puhuu -- liitelee sitten ylös, muuttuu tähdeksi ja katoaa omaan taivaaseensa. Sen antimena oli epävarmuus -- pahempi lahja kuin epätoivo.

Koko sen illan minä odotin, luottaen kyyhkysen tuomaan öljypuun lehteen, ja kuitenkin kesken luottamustani pelkäsin kauheasti. Pelko ahdisti raskaana sydäntäni. Se oli niin kylmä ja erikoinen, että tiesin sen kuuluvan harvoin pettävään aavistukseen. Ensimmäiset tunnit tuntuivat pitkiltä ja hitailta, mutta hengessäni takerruin viimeisen pakeneviin liepeisiin. Ne kiitivät kuin pyrypilvet -- kuin hattarat myrskyn edellä.

Ne kuluivat. Koko helteinen kesäpäivä paloi loppuun kuin jouluvalkea, sen laskun purppura sammui, minä jäin kumarruksiin keskelle kylmiä sinisiä varjoja, keskelle yön kalpeata tuhkavälkettä.

Rukoukset olivat ohi, oli maatamenon aika, huonetoverini olivat kaikki vetäytyneet suojiinsa. Minä vain viivyttelin vielä pimeässä ensi luokassa unohtaen tai ainakin jättäen huomioonottamatta säännöt, joita en koskaan ennen ollut unohtanut enkä halveksinut.

En osaa sanoa kuinka kauan kävelin edestakaisin siinä luokassa. Olin varmaan liikkeellä monta tuntia, olin koneellisesti siirtänyt syrjään penkit ja pulpetit ja tehnyt itselleni tien pitkin huoneen pituutta. Siellä kävelin ja siellä -- kun olin varma siitä että koko talo oli makuulla ja poissa kuuluviltani -- siellä vihdoinkin itkin. Turvautuen yöhön, luottaen yksinäisyyteen en enää hillinnyt kyyneleitäni enkä kahlinnut nyyhkytyksiäni. Ne painoivat sydäntäni, ne mursivat tiensä. Mikä suru voi olla pyhä tässä talossa?

Pian yhdentoista jälkeen -- hyvin myöhäinen hetki Rue Fossettella -- ovi aukeni -- hiljaa mutta varmasti, ja lampun valo tunkeutui kuutamoon. Madame Beck tuli sisään yhtä tyynenä kuin jos olisi tullut aivan tavalliselle asialle tavalliseen aikaan. Sen sijaan että olisi heti puhutellut minua hän meni laatikolleen, otti avaimet ja näytti hakevan jotakin. Hän aikaili tuossa teeskennellyssä etsinnässä kauan, liian kauan. Hän oli tyyni, liian tyyni, ja minä olin sillä tuulella että saatoin tuskin sietää hänen verukkeitaan. Olin nyt tavallisten rajojen ulkopuolella, kaksi tuntia sitten olin jättänyt taakseni totunnaiset kunnioitukset ja pelot. Minä, joka tavallisissa oloissa olin pelkän kosketuksen johdettavissa, yhden sanan määrättävissä, en nyt sietänyt mitään iestä, en totellut mitään pakkoa.

"On jo enemmän kuin aika mennä levolle", sanoi madame, "talon sääntöjä on jo liian kauan rikottu."

Madame ei saanut vastausta, en keskeyttänyt kävelyäni, ja kun hän tuli tielleni, työnsin hänet pois.

"Antakaa minun viihdytellä teidät tyyntymään, meess, antakaa minun taluttaa teidät huoneeseenne", hän sanoi koettaen puhua lempeästi.

"Ei!" sanoin minä. "Ette te eikä kukaan muu saa houkutella eikä taluttaa minua."

"Vuoteenne lämmitetään. Goton on ylhäällä vielä. Hän on tekevä vuoteenne mukavaksi, hän on antava teille rauhoittavan juoman."

"Madame", puhkesin sanomaan, "te olette materialisti. Kaiken iloisuutenne, rauhanne ja säädyllisyytenne verhon alla olette kiistaton materialisti. Tehkää oma vuoteenne lämpimäksi ja pehmeäksi, ottakaa rauhoittavia juomia ja liharuokia, makeita ja höystettyjä juomia niin paljon kuin tahdotte. Jos teillä on surua tai pettymyksiä -- ja ehkä teillä onkin -- ei, minä tiedän että teillä on -- käyttäkää omia lievityskeinojanne, hakekaa omista valituista varastoistanne. Jättäkää minut nyt. Jättäkää minut, minä sanon!"

"Minun täytyy lähettää joku toinen pitämään teistä huolta, meess, minun täytyy lähettää Goton."

"Minä kiellän sen. Jättäkää minut yksin. Pitäkää kätenne kaukana minusta, minun elämästäni, minun suruistani. Oi, madame, teidän kädessänne on sekä jäätävää kylmyyttä että myrkkyä. Te myrkytätte ja lamaannutatte."

"Mitä minä olen tehnyt, meess? Ette te saa mennä naimisiin Paulin kanssa. Ei hän voi mennä naimisiin."

"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan "sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle madamen muutamiin salaisuuksiin -- en tiedä miten, ehkä sisäisen näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että -- paitsi alempiensa seurassa -- hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän oli minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti, mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä aavistamatta.

Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin nyt -- hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt -- hänen tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.

Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.

Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa. Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.

Se yö kului: kaikkien öiden -- myös tähdettömän yön ennen loppua -- täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla -- se oli hetki jolloin talo herätettiin -- menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani. Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.

Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua -- sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen tähden olin joutunut epätoivoon.

"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana, lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?

"Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade, mademoiselle?"[117] hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.

Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon: ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo, pitäköön oman salaisuutensa -- hoitakoon omat asiansa. Sen päivän kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä, että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä, että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli vielä yksin minun. Ei tiedetty -- sitä ei ollut huomattu -- että pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta. Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni; nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani, mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" -- "Neiti Lucy on herra Paulin kanssa" -- sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen, eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.

Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi -- päänsäryksi -- ja minä hyväksyin nimityksen.

Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle? Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi -- julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret -- naisen kateus ja papin tekopyhyys -- eivät sallineet minun enää nähdä häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin ensimmäinen -- kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon vallassa.

Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana -- hän ei tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen -- parempaa asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?" (sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli päänsärkyä -- sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) -- niin, hänen ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa, niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi -- valitukset hänen omasta päänsärystään -- vahvisti päätökseni pian.

Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani -- kurjassa vuoteessani. Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui, Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni janoon -- join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen maun.

"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton ottaessaan tyhjän kupin pois.

Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa yksi yö.

Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen valtias -- se sivuutti levottoman.

Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää uusi ajatus -- omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta, kumppaniaan.

"Nouse!" se sanoi. "Sinä kuhnuri, tänä yönä minun tahtoni vallitsee, eikä sinulla ole mitään sanottavaa."

"Katso ulos ja silmäile yötä!" se huusi sitten, ja kun kohotin läheisen ikkunan raskasta luukkua, näytti mielikuvitus minulle -- omalla kuninkaallisella kädenliikkeellään -- verrattoman kauniin kuun, joka purjehtiessaan valaisi synkkää taivasta.

Se teki makuuhuoneen välkkyvän pimeyden, ahtaat rajat ja tukahuttavan kuumuuden sietämättömäksi läähättäville aisteilleni. Se houkutteli minua jättämään tämän luolan ja seuraamaan itseään ulos kasteeseen, viileyteen ja loistoon.

Se loihti eteeni omituisen kuvan keskiyön Villettestä. Erikoisesti se näytti puiston, kesäpuiston pitkine käytävineen, jotka kaikki olivat hiljaiset, yksinäiset ja rauhalliset; niiden keskellä oli suuri kivinen vesisäiliö -- sen säiliön tunsin, sen vieressä olin usein seisonut -- se oli syvällä puiden siimeksessä, tulvillaan kylmää kirkasta vettä, ja pohja oli vihreä, lehtevä, kaislainen. Mitä kaikesta tästä? Puiston portit olivat kiinni, lukossa, vahdittuina -- puistoon ei voinut päästä.

Eikö voinut? Sitä asiaa sieti tuumia, ja miettiessäni pukeuduin koneellisesti. Täysin kykenemättömänä nukkumaan tai makaamaan hiljaa -- kiihdyksissä kiireestä kantapäähän -- mitä muutakaan voin tehdä kuin pukeutua?

Portit olivat lukossa, vahdit seisoivat porteilla; eikö siis ollut mitään pääsyä puistoon?

Pari päivää sitten olin ohikulkiessani nähnyt, kiinnittämättä siihen silloin mitään huomiota, raon aitauksessa -- siitä oli särkynyt yksi säle. Nyt näin tämän raon muistissani -- näin hyvin selvästi -- ahtaan epäsäännöllisen aukon suoriin riveihin kuin pylväskäytäväksi istutettujen lehmusten runkojen välissä. Mies ei olisi mahtunut tuosta aukosta, ei lihava nainen liioin, madame Beck luultavasti ei, mutta minä luulin mahtuvani, minä kuvittelin että olisi hauska koettaa, ja jos pääsisin sisään, olisi koko puisto tällä hetkellä minun -- kuutamoinen, keskiöinen puisto!

Kuinka makeasti nukkuikaan koko makuusali! Mikä syvä uni!

Mikä tasainen hengitys! Kuinka hiljainen oli koko suuri talo! Mikähän aika oli? Minun täytyi tietää. Luokkahuoneessa alapuolella oli kello -- mikä esti minua uskaltamasta alas katsomaan sitä? Tällaisessa kuutamossa täytyi sen suuren valkoisen taulun ja pikimustien numeroiden näkyä varsin selvästi.

Tätä askelta eivät olleet estämässä edes narisevat saranat eikä naksahtava lukko. Näinä kuumina heinäkuun öinä ei siedetty ummehtunutta ilmaa, ja sisäovet olivat selkiselällään. Kestäisivätkö makuusalin lattialaudat askeleitani kavaltamatta niitä? Kyllä vain. Minä tiedän missä lauta on irrallaan, ja vältän sitä. Tammiportaat narisevat hiukan, kun laskeudun alas, mutta ei paljon -- minä olen nelikulmaisessa eteisessä.

Suuret luokan-ovet ovat tarkasti kiinni, salvat on vedetty eteen. Toisella puolen on ovi käytävään auki. Luokat ovat mielestäni kuin suuria synkkiä vankiloita, jotka ovat haudatut kauas kaikkien kulkuväylien taakse, ja minulle täynnä aavemaisia ja sietämättömiä muistoja, jotka viheliäisinä makaavat pahnoillaan, raudat käsissä. Käytävä taas on mieluisa nähtävyys, sillä se johtaa korkeaan eteiseen, joka aukeaa suoraan kadulle.

Hiljaa! -- kello lyö. Niin kummitusmainen kuin onkin tämän luostarin hiljaisuus, on kello vasta yksitoista. Samalla kun korvani seuraa viimeisen lyönnin hiljenevää hyminää, kuulen ulkoa kaupungilta heikkoa ääntä, joka on kuin kellojen tai orkesterin soittoa -- ääntä jossa lempeys, voitonriemu ja suru sekoittuvat yhteen. Oi, joka pääsisi lähemmäksi tuota soittoa, saisi kuunnella sitä yksinään kaislaisen lammikon partaalla! Minä menen -- oi, minä menen! Mikäpä voisi estää minua pääsemästä vapauteen?

Tuolla käytävässä riippuu puutarhapukuni, leveä hattuni, huivini. Suuressa raskaassa ulko-ovessa ei ole lukkoa, ei tarvitse hakea avainta: oven sulkee vain eräänlainen vieterisalpa, jota ei ulkopuolelta saa auki mutta jonka sisältä voi vetää pois ilman hälinää. Osaanko käsitellä sitä? Se tottelee kättäni, tottelee suotuisan helposti. Ihmettelen kun portti aukeaa melkein kuin itsestään, ihmettelen kun astun kynnyksen yli ja kuljen kivetyllä kadulla -- ihmettelen että tästä vankilasta voi päästä ulos niin merkillisen helposti. Tuntuu kuin minulla olisi ollut näkymätön tienraivaaja, kuin jokin aukaiseva voima olisi kulkenut edelläni, sillä itse olin tuskin tehnyt mitään ponnistusta.

Hiljainen Rue Fossette! Tältä kivetykseltä löydän tuon kiehtovan kesäyön, josta olin haaveillut, näen sen kuun yläpuolellani, tunnen sen kasteen ilmassa. Mutta tänne ei voi jäädä, olen vielä liian lähellä vanhoja peikkoja, niin likellä vankityrmää että voin kuulla vankien valituksen. Tämä juhlallinen rauha ei ole se mitä etsin, en voi kestää sitä: minun silmissäni tuo taivas näyttää kuolleelta maailmalta. Puistokin on hiljainen -- minä tiedän, että kuoleman kuulaus vallitsee kaikkialla siellä -- lähden kuitenkin puistoon.

Lähden kulkemaan tuttua tietä ja nousen kohti palatsien täyttämää kuninkaallista Haute-Villeä. Sieltä varmaan oli kuulemani soitto lähtöisin. Se oli tauonnut nyt, mutta sehän saattoi alkaa uudelleen. Kuljin eteenpäin, vastaani ei tullut orkesterimusiikki eikä kellojensoitto, mutta toinen ääni korvasi sitä nyt, ääni joka oli kuin väkevän nousuveden, suuren virran, ja joka syveni sitä mukaa kuin kuljin eteenpäin. Valoja tuli näkyviin, liike eneni, soitto raikui lähempää -- minne olin tulossa? Päästyäni ylös eräälle suurelle torille huomaan kuin taikaiskusta joutuneeni keskelle iloista, eloisaa, hilpeätä väkijoukkoa.

Koko Villette on yhtä välkettä, yhtä valtavaa ilotulitusta, kaikki ihmiset näyttävät olevan ulkona, kuutamo ja taivas ovat karkotetut ja kaupunki säteilee omaa loistoaan. Iloisia pukuja, suuria ajopelejä, kauniita hevosia ja ritarillisia ratsastajia vilisee loistavilla kaduilla. Näen myös tusinoittain naamioita. Tämä on ihmeellinen kohtaus, ihmeellisempi kuin unet. Mutta missä on puisto? Minun pitäisi nyt olla lähellä sitä. Keskellä tätä välkettä täytyy puiston olla varjoisa ja rauhallinen -- siellä ei ainakaan ole soihtuja, lamppuja eikä väkijoukkoja.

Kysyin tätä itseltäni kun ohitseni vierivät avonaiset vaunut täynnä tuttuja kasvoja. Tässä ihmisvilinässä ne pääsivät kulkemaan vain hitaasti, ja virkut hevoset korskuivat ohjasten taltuttamassa innossaan. Näin vaunuissa-istujat hyvin, mutta he eivät voineet nähdä minua, eivät ainakaan tuntea, sillä olin tiukasti kietoutunut suureen huiviini, kasvot olkihatun varjossa (tässä kirjavassa vilinässä ei mikään puku ollut huomiota herättävän kummallinen). Näin kreivi de Bassompierren, näin kummitätini kauniissa juhlapuvussa, arvokkaana ja hilpeänä, näin myös Pauliina Maryn, jonka ohimoita kirkasti kauneuden, nuoruuden ja onnen kolminkertainen sädekehä. Kun katselin hänen iloisia kasvojaan ja silmiä joissa juhlavalot kimmelsivät, huomasin tuskin panna merkille hänen pukunsa erikoista hienoutta. Tiedän vain että harso, joka liehui hänen ympärillään oli kauttaaltaan valkoinen ja kevyt, kuin morsiushuntu. Vastapäätä häntä näin Graham Brettonin, ja hänen näkemisestään oli tytön ilme saanut säteilynsä -- valo joka loisti hänen silmissään, oli lähtöisin Grahamin silmistä.

Minulle tuotti omituista huvia seurata näitä ystäviä näkymättömänä, ja minä seurasin heitä, niinkuin luulin, puistoon. Näin heidän nousevan vaunuista (hevosia ei laskettu sisään) keskelle uutta ja odottamatonta loistoa. Mitä ihmettä, yli rautaisen portin, kivipylväiden väliin, oli jännitetty säihkyvä kaari tähtiä! Seurasin heitä varovasti tämän kaaren alitse -- missä olivat he, missä olin minä?

Lumotussa maassa, keskellä mitä ylellisintä puutarhaa, tasangolla jossa kimalteli värillisiä kiviä, metsässä jonka lehdillä välkkyi purppuraa ja rubiineja ja kultaa, alueella jossa ei ollut puita eikä varjoja, mutta mitä ihmeellisintä rakennustaiteen rikkautta -- alttareita ja temppeleitä, pyramideja, obeliskeja, sfinksejä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli tämä Villetten puisto tulvillaan Egyptin ihmeitä.

Vaikka salaisuus viiden minuutin kuluttua oli hallussani -- sen avain keksitty ja harhaluulot poistettu -- vaikka nopeasti tajusinkin näiden juhlallisten kappaleiden rakenteen -- aineet, maalit ja pahvit -- nämä kiistattomat keksinnöt eivät onnistuneet kokonaan särkemään lumousta ja tuhoamaan sen yön ihmeitä. Mitäpä siitä vaikka nyt sainkin selityksen koko suureen juhlaan -- juhlaan jota luostarimainen Rue Fossette ei ollut saanut maistaa, vaikka se olikin alkanut jo päivän koittaessa ja oli täydessä käynnissä vielä keskiyöllä.

Ennen vanhaan oli ollut, kertoo historia, kauhea ratkaisun aika Labassecourin kohtalossa, jolloin sen ritarillisten asukkaiden oikeudet ja vapaudet olivat olleet tiesi minkälaisen vaaran alaisina. Oli ollut sotahuhuja, vaikkei varsinaista sotaa, jonkinlaista taistelua kaduilla -- hälinää -- juoksua edestakaisin, katusulkuja, jonkinlaista kapinaa, turvautumista sotaväkeen, paljon "tiilikiven-vaihtoa" ja myös vähän ammuntaa. Taru tietää että isänmaanystäviä oli kaatunut, ja vanhassa Basse-Villessä näytettiin vieläkin aidattua maa-alaa, joka oli juhlallisesti muurattu ja eristetty ja jonka sanottiin kätkevän näiden marttyyrien pyhät luut. Olkoon tämä asia miten tahansa, eräänä vuoden päivänä vietettiin vieläkin juhlaa mainittujen isänmaanystävien ja marttyyrien kunniaksi, siitä huolimatta että heidän muistonsa oli hieman hämäräperäinen. Aamulla laulettiin St. Jean Baptisten kirkossa juhlallinen Te Deum, ilta taas omistettiin näytännöille, koristeluille ja ilotulituksille, jollaisia nyt näin.

Katsellessani valkoista ibislinnun kuvaa, joka oli kiinnitetty pylvään päähän, mittaillessani silmilläni syvää soihtujen valaisemaa käytävää, perspektiiviä jonka loppupäässä lepäsi sfinksi -- kadotin näkyvistäni seurueen, jonka jälkiä olin noudattanut ison torin keskeltä saakka, tai oikeammin he hävisivät kuin ryhmä aaveita. Koko kohtauksella oli unimainen leima, joka hahmo oli häälyvä, joka liike epämääräinen, joka ääni kaikumainen -- puoliksi ilkkuva ja epävarma. Pauliina ja hänen ystävänsä olivat menneet, voin tuskin vakuuttaa että olin todella nähnyt heidät, en kaivannut heitä oppaina tässä kaaoksessa, vielä vähemmin suojelijoina keskellä yötä.

Tämä juhlayö olisi ollut vaaraton lapsellekin. Puolet talonpoikaisväestöstä Villetten ympäristöiltä oli tullut kaupunkiin, ja kunnon porvarit olivat kaikki liikkeellä, puettuina parhaimpiinsa. Olkihattuni pujahteli lakkien ja nuttujen, lyhyiden hameiden ja pitkien sintsivaippojen lomitse saamatta kenties katsettakaan. Varovaisuuden vuoksi sidoin leveän lierin ympäri nauhan mustalaisten tavoin -- ja silloin tunsin olevani turvassa kuin jos olisin ollut naamioituna.

Turvassa kuljin pitkin käytäviä, turvassa sukelsin ihmisvirtaan siinä missä se oli syvin. Hiljaa pysyminen ei nyt ollut vallassani eikä hiljainen havaintojenteko liioin. Minä ahmin tätä kohtausta, join kevyttä yöilmaa -- paisuvia ääniä, epämääräisiä valoja, jotka milloin leimahtivat milloin himmenivät. Mitä tulee onneen ja toivoon, olin lyönyt kättä niiden kanssa -- mutta juuri nyt halveksin epätoivoa.

Minulla oli lähtiessäni ollut hämärä aikomus hakea kivisäiliö ja nähdä sen kirkas syvyys ja vihreät partaat. Sitä vihreyttä ja vilpoisuutta ajattelin tiedottoman kuumeen kiihkeällä janolla. Kesken tätä välkettä, kiirettä, vilinää ja hälinää ikävöin vieläkin salaisesti ja ennen muuta tuon pyöreän kristallipeilin luo; olisin tahtonut nähdä kuun kuvastavan siihen helmenkirkasta otsaansa.

Minä tunsin tieni, mutta näytti kuin minua olisi estetty seuraamasta sitä suoraan: milloin jokin näky, milloin ääni kutsui minut syrjään houkutellen käytävältä toiselle. Jo näin nuo tiheään istutetut puut, jotka olivat tuon värisevän ja läikehtivän kuvastimen kehyksenä, kun eräältä oikean puolen aukealta kajahti sellainen ääni, jollaisen luulisin kuuluvan jos taivas aukenisi -- sellainen ääni, joka kenties todella kuului Betlehemin tasangoilla iloisten sanomain yönä.

Laulu, ihana soitto kuului laajalti, mutta sen kiitäessä eteenpäin nopein siivin tulvahti näiden siimesten läpi sellainen sointujen myrsky, että jollei lähelläni olisi ollut puuta johon nojata, luulen että olisin vaipunut maahan. Siinä oli ääniä jotka minusta tuntuivat epälukuisilta, suuret määrät eri soittokoneita -- tunsin pasuunan, torven ja huilun. Vaikutus oli sama kuin jos meren kaikki aallot olisivat ruvenneet laulamaan.

Äänten tulva tuli sitä tietä; sitten se vetäytyi takaisin ja minä seurasin sen pakoa. Se johti minut erästä bysanttilaista rakennusta kohden -- eräänlaista kioskia lähelle puiston keskustaa. Sen ympärillä seisoi tuhansittain ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet suureen ulkoilmakonserttiin. Se mitä olin kuullut, oli luultavasti hurja metsästäjäkuoro -- yö, paikka, olosuhteet ja oma mielialani olivat vain suurentaneet ääniä ja niiden vaikutusta.

Tänne oli kokoontunut naisia, jotka siinä valaistuksessa näyttivät hyvin kauniilta. Muutamat puvut olivat harsokangasta, toisissa oli silkin kiilto, kukat ja pitsit värisivät ja harsot liehuivat koristettujen päähineiden ympärillä, kun tuon mahtavan kuoron suurenmoisen kokoava ääni halkoi ilmaa niiden yläpuolella. Useimmat naisista istuivat pienillä keveillä puistotuoleilla, ja heidän takanaan ja vieressään seisoi uljaita vartioivia miehiä. Väkijoukon ulommassa rivissä oli kaupunkilaisia, alempaa rahvasta ja poliiseja.

Tähän ulompaan riviin minäkin asetuin. Minusta oli miltei hauskaa olla lyhyiden hameiden ja puukenkien hiljaisena tuntemattomana naapurina, jota ei siis myöskään puhuteltaisi, ja vain kaukaa katsella silkkipukuja, samettiviittoja ja sulkahattuja. Kesken kaikkea tätä elämää ja iloa oli minusta niin ikään mieluisaa olla yksin -- aivan yksin. Koska minulla ei ollut halua eikä voimaa tunkeutua tämän tiheään ahdetun joukon läpi, oli paikkani sen etäisimmällä äärellä, mistä kyllä voin kuulla, mutta en juuri nähdä.

"Mademoisellella ei ole hyvä paikka", sanoi eräs ääni vierestäni. Kuka uskalsi puhutella minua, olentoa joka ei ollut juuri seuraa rakastavalla tuulella? Käännyin pikemmin torjumaan kuin vastaamaan. Näin miehen -- porvarin -- ensi näkemältä ventovieraan, mutta seuraavassa hetkessä tunsin hänet erääksi liikemieheksi -- kirjakauppiaaksi, jonka myymälästä Rue Fossette hankki kirjansa ja paperinsa. Tämä mies oli koulussamme tunnettu mielialansa äärettömästä vaihtelevaisuudesta ja käytöksensä kiukkuisuudesta, joka usein kohtasi meitäkin, hänen tärkeimpiä ostajiaan. Minulla yksinäisyydessäni oli kuitenkin aina ollut taipumusta pitämään hänestä, ja olin aina huomannut hänet kohteliaaksi, väliin ystävälliseksikin. Kerran hän oli tehnyt minulle palveluksen auttaessaan minua jossakin hankalassa ulkomaisen rahan vaihdossa. Hän oli älykäs mies, vieläpä hyväsydäminen karkean pintansa alla, ja mieleeni oli väliin tullut ajatus että osa hänen luonnettaan oli sukua osalle Emanuelin luonnetta (hän tunsi hyvin Emanuelin, jonka olin usein nähnyt istuvan herra Miret'n myymäläpöydällä selailemassa uusimpia julkaisuja). Tässä sukulaisuudessa näin selityksen sovinnolliselle tunteelle, joka minulla vaistomaisesti oli häntä kohtaan.

Omituista kyllä tämä mies tunsi minut olkihattuni ja tiukkaan vedetyn huivini alta, ja vaikka halusinkin päästää hänet ponnistuksistaan, tahtoi hän välttämättä raivata väkijoukon läpi tien ja hakea minulle paremman paikan. Hän vei epäitsekkään kohteliaisuutensa vieläkin pitemmälle ja hankki jostakin minulle tuolin. Kerran toisensa jälkeen olen huomannut että juroimmat ihmiset eivät suinkaan ole pahimpia eivätkä asemaltaan vähäpätöisimmät suinkaan vähimmän hienotunteisia. Tämä mies ei kohteliaisuudessaan näyttänyt huomaavan mitään outoa siinä että olin täällä yksin, näki siinä vain syyn tarjota minulle, mikäli kykeni, hienotunteista mutta tehokasta apuaan. Hankittuaan minulle paikan ja istuimen hän vetäytyi pois kysymättä mitään, tyrkyttämättä huomautusta, lisäämättä turhaa sanaa. Ihmekö siis että professori Emanuel kernaasti poltti sikarinsa, vietti joutohetkensä ja luki lehtensä Miret'n myymälässä -- noiden kahden täytyi sopia yhteen.

En ollut istunut viittä minuuttia, kun huomasin että sattuma ja kunnon porvarillinen ystäväni olivat vieläkin kerran tuoneet minut erään tutun ja kodikkaan ryhmän läheisyyteen. Suoraan edessäni istuivat Brettonit ja de Bassompierret. Käteni ulottuvilla -- jos minua olisi haluttanut ojentaa se -- istui keijukaiskuningatarta muistuttava olento, jonka asuun liljat ja liljan lehdet näyttivät antaneen mallin, sillä kaikki mikä siinä ei ollut tahrattoman valkoista, oli metsän vihreätä. Kummitätini istui myös niin lähellä, että jos olisin kumartunut eteenpäin, olisi hengitykseni voinut liikuttaa hänen päähineensä nauhaa. He olivat liian lähellä; koska verrattain vieras henkilö oli äsken tuntenut minut, tunsin oloni epämukavaksi näin läheisessä naapuruudessa likeisten tuttujen kanssa.

Minä aivan hätkähdin kun rouva Bretton kääntyi herra Homeen päin ja ystävällisen mielijohteen vallassa sanoi:

"Tahtoisinpa tietää mitä vakava pikku Lucyni sanoisi kaikesta tästä, jos olisi täällä. Soisin että olisimme ottaneet hänet mukaan, hän olisi niin nauttinut."

"Niin olisi, niin olisi, vakavalla järkevällä tavallaan. Oli vahinko ettemme pyytäneet häntä", yhtyi ystävällinen herrasmies puheeseen ja lisäsi: "Minusta on hauska nähdä hänen tyyntä huviaan; hän on niin harvoin järkyttynyt, aina niin tyytyväinen."

Rakkaat olivat nuo molemmat minulle, rakas on vielä tänä päivänä heidän ystävällisyytensä muisto. Vähän he tiesivät siitä kiduttavasta tuskasta, joka oli saanut Lucyn miltei kuumeeseen ja ajanut hänet ulos, ohjattomana ja rauhattomana, ahdistettuna mielenhäiriön partaalle. Minua melkein halutti kumartua tuon vanhemman olkapäiden yli ja vastata heidän hyvyyteensä kiitollisin silmin. Herra de Bassompierre ei tuntenut hyvin minua, mutta minä tunsin hänet ja kunnioitin ja ihailin hänen luonnettaan, kaikkea sen korutonta vilpittömyyttä, lämmintä myötätuntoisuutta ja itsetiedotonta intoa. Ehkä olisin puhunutkin, mutta juuri silloin Graham kääntyi; hän kääntyi tehden tuollaisen komean ja levollisen liikkeensä, joka oli niin toisenlainen kuin erään lyhyen tuimaluonteisen miehen liikkeet. Hänen takanaan oli satoja penkkirivejä käsittävä väkijoukko, tuhannet voivat kohdata hänen katseensa ja huomata sen tutkivan ilmeen -- miksi hän siis keskitti kaiken minuun -- ahdisti minua tuon täyteläisen, sinisen, lujan silmäterän koko voimalla? Jos hän kerran katsoi, miksi ei yksi katse tyydyttänyt häntä, miksi hän kääntyi tuolillaan, nojasi kyynärpäänsä sen selustaan ja tutki minua kaikessa rauhassa. Hän ei voinut nähdä kasvojani, minä painoin ne alas, hän ei varmaankaan voinut tuntea minua: minä kumarruin, käännyin, en tahtonut tulla tunnetuksi. Hän nousi, onnistui jotenkin lähestymään -- kahden minuutin kuluttua olisi salaisuuteni ollut hänen hallussaan, hänen käsissään, jotka eivät koskaan olleet itsevaltaiset, mutta aina voimakkaat. Oli vain yksi keino päästä pakoon tai hillitä häntä. Ilmaisin eräänlaisella rukoilevalla liikkeellä että pyysin saada olla yksin, ja jos hän sen jälkeen olisi ollut itsepäinen, olisi hän ehkä saanut nähdä Lucyn vihastuneena -- kaikki mikä hänessä oli suurta, hyvää ja ystävällistä (ja Lucy tunsi koko sen täyden määrän) ei olisi pysyttänyt Lucyä aivan kesynä eikä ehdottoman vaarattomana ja varjomaisena. Hän katsoi, mutta luopui hankkeestaan. Hän pudisti kaunista päätään, mutta pysyi mykkänä. Hän palasi istuimelleen eikä enää kääntynyt eikä häirinnyt minua katseellaan, paitsi yhden ainoan kerran, jolloin todellakin pikemmin huolestunut kuin utelias katse pujahti minua kohti ja puhui sellaista mikä jossakin määrin rauhoitti sydäntäni, niinkuin "etelätuuli rauhoittaa maata". Grahamin ajatukset minusta eivät loppujen lopuksi olleet pelkkää jäistä välinpitämättömyyttä. Uskon että hän tuossa kauniissa talossa, sydämessään, oli varannut ullakkoikkunain alle pienen komeron, jonne Lucy otettiin vastaan jos häntä halutti tulla. Se ei ollut niin kaunis kuin ne huoneet, jonne hän majoitti miespuoliset ystävänsä, se ei ollut kuin sali jonne hän sijoitti ihmisystävyytensä, tai kuin kirjasto jossa hän talletti tiedettään, vielä vähemmän se muistutti puutarhamajaa, jonka täytti loistollaan hänen avioliittonsa juhla, mutta vähitellen, pitkällä ja tasaisella ystävällisyydellä hän osoitti minulle, että hänellä oli pieni komero, jonka oveen oli kirjoitettu "Lucyn huone". Minä myös varasin hänelle paikan -- paikan jota en koskaan ruvennut mittaamaan, en kulmamitalla enkä harpilla: luulen että se oli kuin Peri-Banoun teltta. Koko elämäni ajan kannoin sitä kourassani rutistettuna -- mutta jos se olisi vapautunut tuosta puristuksesta, en tiedä vaikka sen luontainen laajenemiskyky olisi tehnyt siitä jättiläisteltan, johon olisi mahtunut kokonainen sotajoukko.

Niin malttavainen kuin hän olikin sinä iltana, en voinut jäädä hänen läheisyyteensä, tämä vaarallinen paikka ja istuin oli jätettävä ja minä vaanin tilaisuutta, nousin ja pujahdin pois. Hän saattoi ajatella, hän saattoi vieläpä uskoa että Lucy kätkeytyi tuon huivin, tuon hatun alle, mutta hän ei voinut olla varma, sillä hän ei ollut nähnyt kasvojani.

Eiköhän levottomuuden henki minussa nyt jo ollut tyydytetty? Enkö ollut saanut tarpeekseni seikkailusta? Enkö jo alkanut väsyä, laimentua ja toivoa olevani rauhassa katon alla. Eipä niinkään. Inhosin yhä vielä koulun makuusalissa sijaitsevaa vuodettani enemmän kuin sanat voivat ilmaista, tarrauduin kaikkeen mikä voi hajottaa ajatuksiani. Jotenkin tunsin myös että illan näytelmä oli vasta alussa, että tuskin prologi oli lausuttu. Tässä metsäisessä ja ruohoisessa teatterissa vallitsi salaperäisyyden varjo; kulissien takana odotti näyttelijöitä ja kohtauksia, joista ei vielä tiedetty mitään. Niin ajattelin, aavistus sanoi sen minulle.

Harhaillessani umpimähkään, totellen jokaista satunnaista kyynärpään työntöä, jouduin seutuun jossa ryhmiin istutetut tai yksinäiset puut hieman häiritsivät väkijoukon tiheää sulloutumista ja antoivat sille hajanaisemman luonteen. Nämä tienoot olivat kaukana musiikista ja hieman etäämpänä myös lampuista, mutta ääntä oli riittävästi täälläkin, ja tuon täyden, korkealla kumottavan kuun paisteessa ei lamppuja juuri tarvittukaan. Tänne oli pääasiassa sijoittunut perheryhmiä, porvarivanhempia, ja koska hetki oli myöhäinen, oli muutamilla mukanaan lapsensa, joiden kanssa ei katsottu viisaaksi tunkeutua taajempaan tungokseen.

Kolme kaunista korkeata puuta, jotka kasvoivat lähekkäin, niin lähekkäin että rungot melkein kietoutuivat yhteen, muodosti tiheän ja varjoisan katoksen vihreälle kummulle, jonka huipulla oli penkki -- penkki jolle olisi mahtunut useita, mutta nyt se nähtävästi oli luovutettu yhdelle. Muut sen onnellisen seurueen jäsenet, joka oli saanut haltuunsa tämän paikan, seisoivat kohteliaasti ympärillä. Tähän kunnioittavaan piiriin kuului rouva joka piti kädestä pientä tyttöä.

Kun tuo pieni tyttö osui silmiini, kieppui hän ympäri kantapäällään, tempoili taluttajansa kättä ja rimpuili puolelta toiselle vallattomin ja eriskummaisin pyörähdyksin. Nuo oikukkaat liikkeet kiinnittivät huomiotani, ne tuntuivat minusta pelottavan tutuilta. Lähemmin tarkastettuani näytti yhtä tutulta lapsen koko asu, sinipunerva silkkitakki, pieni joutsenen untuvainen puuhka, valkoinen myssy -- koko tuo pyhäpuku lyhyesti sanoen oli erään liiankin tutun keruubin juhla-asu, tuon pikku menninkäisen Désirée Beckin -- ja Désirée Beck se oli, tai joku toinen hänen näköisensä vekara. Olisin voinut hämmästyä tätä keksintöä kuin ukkosen jyrähdystä, mutta sellainen liioittelu olisi ollut ennenaikainen. Keksintöjen ihme oli määrätty nousemaan vielä enemmän kuin yhden asteen verran ennen kuin se saavutti huippunsa.

Kenen kädessä saattoi rakastettava Désirée kieppua niin itsekkäästi, kenen hansikasta repiä niin silmittömästi, kenen käsivartta tempoa rankaisematta ja kenen hameen liepeillä riehua ja polkea niin julkeasti, jollei käsi, hansikas, käsivarsi ja hame kuulunut hänen rouva äidilleen? Ja siinä, hartioilla intialainen huivi, päässä himmeän vihreä silkkiharsoinen hattu -- siinä seisoi tuoreena ja komeana, hilpeänä ja miellyttävänä itse madame Beck.

Omituista! Olin niin varmasti luullut että madame oli vuoteessaan ja Désirée pikku sängyssään tällä siunatulla hetkellä, molemmat nukkumassa vanhurskaan unta pyhien seinien sisällä Rue Fossetten syvässä hiljaisuudessa. Aivan varmaan he eivät myöskään voineet kuvitella "meess Lucietä" missään muussa toimessa, ja täällä me kaikki nyt kuitenkin huvittelimme juhlaloisteisessa puistossa keskiyöllä!

Itse asiassa madame menetteli vain täysin oikeutetun tapansa mukaan. Muistin nyt kuulleeni opettajien sanovan -- vaikken sillä hetkellä erityisesti kiinnittänytkään huomiota tuohon puheeseen -- että usein kun me luulimme madamen nukkuvan omassa huoneessaan, hän olikin juhlapuvussa lähtenyt oopperaan, teatteriin tai tanssiaisiin. Luostarielämä ei mitenkään ollut madamen makuun, ja hän kyllä osasi -- laajasti joskin salaisesti -- höystää elämäänsä suuren maailman herkkupaloilla.

Puolen tusinaa hänen herraystäviään seisoi ympärillä. Näiden joukosta tunsin pian kaksi tai kolme. Siinä oli hänen veljensä Victor Kint, siinä oli eräs toinen henkilö, viiksekäs ja pitkätukkainen -- tyyni ja harvapuheinen mies, mutta hänen kasvoissaan oli muuan leima ja yhdennäköisyys, jota en voinut liikutuksetta huomata. Huolimatta rauhasta ja maltista, huolimatta luonteen ja ulkomuodon vastakohdista oli hänessä jotakin joka muistutti eräitä kasvoja -- liikkuvia ja kiihkeitä, herkkiä ja vaihtelevia kasvoja, jotka milloin pilvettyivät, milloin säteilivät -- kasvoja jotka oli poistettu minun maailmastani, kadonneet minun silmistäni, mutta joilla elämäni parhaat keväthetket olivat vaihdelleet valossa ja hehkussa. Niissä kasvoissa olin usein nähnyt ilmeitä jotka olivat niin lähellä neron tunnusmerkkejä, etten osaa sanoa miksi ei niille koskaan leimahtanut tuo vääjäämätön tuli, aate, henki ja salaisuus itse. Niin -- tuo Josef Emanuel -- tuo rauhan mies -- muistutti minun silmissäni tulista veljeään.

Paitsi herroja Victor ja Josef, tunsin seurueesta vielä erään. Tämä kolmas henkilö seisoi takana ja varjossa, hänen ryhtinsä oli kumara, mutta puku ja kalju valkoinen pää tekivät hänestä ryhmän silmäänpistävimmän hahmon. Hän oli kirkon mies: hän oli isä Silas. Älä kuvittele, lukija, siinä olleen mitään epäjohdonmukaista että pappi oli mukana tässä juhlassa. Ei tätä pidetty minään turhuuden markkinain näytäntönä, vaan isänmaallisen uhrin muistojuhlana. Kirkko suojeli sitä, vieläpä mielenosoituksellisesti. Puistossa oli joukoittain pappeja sinä yönä.

Isä Silas oli kumartuneena penkin ja sen ainoan istujan yli. Tuolla maalaisella penkillä istui jokin -- se oli omituinen möhkäle, muodoton, mutta loistava. Näkihän siinä sentään kasvojen ja piirteiden ääriviivat, mutta ne olivat niin hirvittävät ja niin kummallisessa paikassa, että saattoi melkein kuvitella päätä joka oli irroitettu ruumiista ja viskattu umpimähkään rikkaalle kauppatavarakasalle. Etäiset lampunsäteet välkkyivät kirkkaissa korvarenkaissa ja leveissä sormuksissa; ei kuunvalon kainous eikä soihtujen etäisyys voinut kokonaan hillitä vaatteiden upeita värejä. Terve, madame Walravens! Mielestäni näytit noitamaisemmalta kuin konsanaan. Ja samassa tuo kunnon rouva antoi todistuksen siitä, ettei hän todellakaan ollut ruumis eikä haamu, vaan tuima ja kova vanha nainen, sillä kun Désirée yltyi äänekkäästi pyytämään, että äiti menisi kauppakojulle ostamaan hänelle makeisia, antoi kyttyräselkäinen hänelle äkkiä mäjähtävän läimäyksen kultanuppisesta kepistään.

Siinä siis olivat madame Walravens, madame Beck, isä Silas -- koko salaliitto. Minulle teki hyvää nähdä heidät näin koolla. En voi sanoa että tunsin itseni heikoksi heidän edessään tai hämmentyneeksi tai araksi. He voittivat minut lukumäärältään ja minä olin alakynnessä ja heidän jalkainsa alla, mutta vielä en ollut kuollut.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us