XI. OVENVARTIJATTAREN KOMERO…

XI. OVENVARTIJATTAREN KOMERO

Oli kesä ja hyvin kuuma. Georgette, nuorin madame Beckin lapsista, sairastui kuumeeseen. Désirée, joka äkisti parani kivulloisuudestaan, lähetettiin Fifinen kanssa kummitädin luo maalle tartunnan vaaraa pakoon. Lääkärin apua tarvittiin nyt todella, ja nähden hyväksi unohtaa toht. Pillulen, joka oli ollut kotona jo viikon päivät, madame rukoili hänen englantilaista kilpailijaansa jatkamaan käyntejään. Pari oppilasta valitti päänkipua ja näytti muutenkin lievästi sairastavan Georgetten tautia. "Nyt vihdoinkin on tohtori Pillule kutsuttava: varovainen johtajatar ei koskaan uskalla antaa nuoren miehen hoitaa oppilaitaan."

Johtajatar oli kyllä hyvin varovainen, mutta saattoi myös olla huikean uskalias. Hän johdatti tohtori Johnin kouluun ja uskoi hänen hoitoonsa ylpeän ja kauniin Blanche de Melcyn ja hänen ystävättärensä, turhamaisen ja hakkailevan Angeliquen. Tohtori John oli luullakseni jonkin verran mielissään tästä luottamuksenosoituksesta, ja jos hienotunteinen käytös olisi antanut oikeutuksen moiselle askelelle, olisi hänen käytöksensä jos mikään sen oikeuttanut. Tässä luostarien ja rippituolien maassa ei kuitenkaan rankaisematta suvaittu hänenlaisensa henkilön läsnäoloa "tyttö-oppilaitoksessa". Koulussa juoruiltiin, keittiössä supatettiin, huhu levisi kaupungille, vanhemmat kirjoittivat kirjeitä ja kävivät antamassa muistutuksia. Jos madame olisi ollut heikko, hän olisi nyt ollut hukassa: tusina kilpailevia oppilaitoksia oli valmiina käyttämään omaksi hyväkseen ja hänen häviökseen tätä väärää askelta -- mikäli se nyt oli väärä. Mutta madame ei ollut heikko, ja niin jesuiitta kuin hän saattoikin olla, taputin hänelle hengessäni käsiä ja, seuratessani hänen taitavaa esiintymistään, viisasta menettelyään, maltillisuuttaan ja lujuuttaan tässä asiassa, huusin mielessäni: "Hyvä!"

Hän otti hätääntyneet vanhemmat vastaan hyväntuulisesti ja luontevasti, sillä kukaan ei vetänyt hänelle vertoja eräänlaisessa rondeur et franchise de bonne femme",[36] oli se sitten todellista tai näyteltyä, ja se saavutti aiotun päämäärän välittömästi ja täydellä menestyksellä tilanteissa joissa ankara juhlallisuus ja vakava järkisyiden esittäminen luultavasti olisi epäonnistunut.

"_Ce pauvre docteur Jean!"[37] hän sanoi nauraen ja hykerteli hilpeänä pieniä, valkoisia, lihavia käsiään. "Ce cher jeune homme! le meilleur créature du monde!"[38] Ja sitten hän selitti edelleen kuinka hän sattui käyttämään tohtori Johnia omia lapsiaan varten, jotka olivat niin kiintyneet häneen, että parkuivat itsensä sairaiksi jos vain ajateltiin toista lääkäriä, ja kuinka hän piti luonnollisena uskoa oppilaansa lääkärille jolle uskoi omat lapsensa, -- sitä paitsi koko asia oli kerrassaan väliaikainen. Blanche ja Angelique valittivat päänsärkyä, tohtori John kirjoitti määräyksen, siinä kaikki.

Vanhempien suut sulkeutuivat. Blanche ja Angelique säästivät madamelta enemmät vaivat laulamalla lääkärinsä ylistystä äänekkäässä duetossa, toiset oppilaat säestivät heitä selittäen yksimielisesti tahtovansa tohtori Johnin eikä ketään muuta lääkärikseen, kun sairastuivat, ja madame nauroi ja vanhemmat nauroivat myös. Labassecourilaisissa mahtaa olla tuntuva annos jälkeläisrakkautta: ainakin oli heidän pitkämielisyytensä vesojaan kohtaan äärimmäisen venyvää, ja useimmissa taloissa oli lasten tahto lakina. Madamelle luettiin nyt kunniaksi hänen äidillisen puolueellinen menettelynsä tässä asiassa, hän selvisi tapauksesta kirkkain värein, ja ihmiset pitivät hänestä johtajattarena enemmän kuin konsanaan.

Tähän päivään saakka en koskaan ole täydellisesti ymmärtänyt, miksi hän noin pani alttiiksi oman etunsa tohtori Johnin tähden. Kyllähän minä tiesin mitä ihmiset sanoivat: koko talo -- oppilaat, opettajat, palvelijat -- oli sitä mieltä, että hän aikoi ottaa puolisokseen tohtori Johnin. Niin päättivät ihmiset asian, ikäero ei näyttänyt merkitsevän mitään heidän silmissään: niin täytyi käydä.

Myönnettävä on, että näennäiset seikat eivät kokonaan kumonneet tätä olettamusta. Madame näytti tahtovan pitää hänet palveluksessaan kaikin mokomin ja kokonaan unohtavan entisen suojattinsa, Pillulen. Hän piti myös erittäin tärkeänä olla itse läsnä tohtorin käynneillä, ja oli erehtymättömän herttainen, ystävällinen ja suopea käytöksessään häntä kohtaan. Lisäksi hän tähän aikaan piti huomattavan hyvää huolta puvustaan. Hän oli luopunut tavastaan esiintyä aamuisin yömyssy päässä ja huivi hartioilla, ja tohtori Johnin aikaisilla käynneillä hänen ruskeat kutrinsa olivat sievästi järjestyksessä, silkkipuku oli kauniisti yllä, jaloissa oli tohvelien asemasta siistit nauhakengät: sanalla sanoen koko asu oli täydellinen kuin muotilehdessä ja raikas kuin kukkanen. Minä en kuitenkaan usko hänen tarkoituksensa tässä ulottuneen pitemmälle kuin että hän tahtoi näyttää kauniille miehelle ettei hänkään sentään ollut aivan ruma nainen, eikä hän ruma ollutkaan. Ilman piirteiden kauneutta ja vartalon hienouttakin hän oli miellyttävä. Ilman nuoruutta ja sen iloista tenhoa hän osasi viehättää. Hänen katselemiseensa ei väsynyt: hän ei koskaan ollut yksitoikkoinen, laimea, väritön eikä penseä. Hänen himmentymätön tukkansa, hänen silmiensä tyyni sininen loiste, hänen poskiensa kukkeus, joka muistutti tervettä hedelmää -- kaikki tämä miellytti kohtalaisesti mutta jatkuvasti.

Oliko hänellä tosiaankin epämääräisiä haaveita saada tohtori John miehekseen, ottaa hänet asumaan hyvin varustettuun kotiinsa, lahjoittaa hänelle säästönsä, joiden sanottiin nousevan sievoiseen summaan, ja turvata hänelle vaivaton elämä hänen loppuiäkseen? Epäilikö tohtori John häntä tällaisista haaveista? Olin nähnyt hänen poistuvan madamen luota huulillaan kujeellinen hymyn väre, silmissä katse josta heijastui mairiteltu miehinen turhamaisuus. Niin kaunis ja hyväluonteinen kuin olikin, ei tohtori John suinkaan ollut täydellinen, mutta jopa hän olisikin ollut kaikkea muuta kuin täydellinen, jos olisi ilkeästi antanut yllykettä suunnitelmille joiden ei koskaan aikonut sallia toteutuvan. Mutta eikö hän siis aikonut? Ihmiset sanoivat ettei hänellä ollut varoja, vaan että hän oli kokonaan riippuvainen toimestaan. Madame -- joskin ehkä noin neljätoista vuotta vanhempi kuin hän -- oli kuitenkin niitä naisia, jotka eivät milloinkaan vanhene, milloinkaan kuihdu, milloinkaan lannistu. Epäilemättä heidän välinsä olivat hyvät. Tohtori John ei kenties ollut rakastunut, mutta kuinkahan moni ihminen koskaan rakastaa tai menee naimisiin rakkaudesta tässä maailmassa? Me odotimme päätöstä.

Mitä tohtori John odotti, sitä en tiedä, en myöskään mitä hän piti silmällä, mutta hänen omituinen käytöksensä, hänen odottava ja valpas, keskittynyt ja kiihkeä katseensa ei koskaan laimentunut, pikemmin päinvastoin. Hän ei ollut milloinkaan ollut oikein minun tutkimusteni piirissä, ja luulen että hän asettui yhä vain loitommalle siitä.

Eräänä aamuna pikku Georgette oli ollut tavallista kuumeisempi ja niin ollen tavallista oikukkaampi, itki vain eikä ottanut rauhoittuakseen. Arvelin että eräs äskettäin määrätty lääke ei ollut hänelle sovelias, ja epäilin oliko sitä annettava hänelle edelleen. Odotin kärsimättömästi tohtoria saadakseni neuvotella hänen kanssaan.

Ovikello soi, hänet laskettiin sisään -- siitä olin aivan varma, sillä kuulin hänen puhuttelevan ovenvartijatarta. Hänen tapansa oli nousta suoraan lastenkamariin, hypätä tullessaan pari kolme porrasta kerralla ja yllättää meidät iloisesti. Viisi minuuttia kului -- kului kymmenen -- enkä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Mitä hän mahtoi tehdä? Kenties hän odotti alhaalla käytävässä. Pikku Georgette uikutti surkeasti vedoten minuun tuttavallisella tavallaan: "Minnie, Minnie, minä kovin kipeä", kunnes sydäntäni vihloi. Lähdin ottamaan selvää miksi hän ei tullut. Käytävä oli tyhjä. Minne hän oli hävinnyt? Oliko hän madamen kanssa ruokasalissa? Mahdotonta, olin vain hetki sitten jättänyt madamen, joka pukeutui omassa huoneessaan. Minä kuuntelin. Kolme oppilasta harjoitteli ahkerasti soittoläksyään kolmessa lähimmässä huoneessa -- ruokasalissa sekä suuremmassa ja pienemmässä salongissa, joita erotti käytävästä vain ovenvartijattaren huone. Tämä huone oli alkuaan aiottu budoaariksi ja oli yhteydessä salonkien kanssa. Kauempana, neljännen soittokoneen ääressä oli koko luokalla, johon kuului ainakin kaksitoista tyttöä, laulutunti. Juuri sillä hetkellä he lauloivat "barcarolea" (luulen että he nimittivät laulua siksi), josta vieläkin muistan sanat "fraîchë brisë" ja "Venisë". Mitä saatoin kuulla tällaisissa olosuhteissa? Yhtä ja toista kuitenkin -- jospa se vain olisi ollut tarkoituksenmukaista.

Niin, minä kuulin kevytmielistä kimakkaa naurua äsken mainitsemastani pienestä huoneesta, jonka oven vieressä seisoin -- ovi oli raollaan. Miehen ääni, jonka sävy oli pehmeä, syvä, pyytävä, lausui muutamia sanoja, joista erotin ainoastaan: "Jumalan tähden!" Sekunnin äänettömyyden jälkeen astui huoneesta tohtori John, silmät loistavina, mutta ei ilosta eikä voitonriemusta, kaunis englantilainen poski hehkuvan punaisena, otsassa hämmentynyt, levoton, kiusaantunut mutta kuitenkin hellä ilme.

Avonainen ovi oli minulle suojana, mutta vaikka olisinkin ollut suoraan hänen tiellään, en usko että hän olisi minua nähnyt. Jokin harmi, jokin väkevä mielipaha oli vallannut hänen sielunsa -- tai pikemmin, kirjoittaakseni vaikutelmani sellaisena kuin ne aikoinaan sain, minun tulisi sanoa: jokin suru, jokin vääryydentunne. En luule niinkään, että hänen ylpeyttään oli loukattu, pikemminkin oli haavoitettu hänen tunteitaan -- haavoitettu julmasti, niin näytti minusta. Mutta kuka oli kiduttaja? Kuka olento talossa piti häntä siinä määrin vallassaan? Madamen uskoin olevan kamarissaan; huone josta hän oli tullut, oli yksinomaan ovenvartijattaren hallussa, ja tämä, Rosine Matou, periaatteeton sievä ranskalainen tytönletukka, tyhjänpäiväinen, kevytmielinen, koreileva, turhamainen ja rahanhimoinen -- tämä ei varmaankaan voinut olla sen tulikokeen aiheuttajana, jonka tohtori John näytti läpäisseen.

Mutta kun vielä pohdin asiaa, kajahutti Rosinen kirkas joskin hieman terävä ääni hilpeän ranskalaisen laulun, joka helisi vieläkin raollaan olevan oven läpi. Vilkaisin sisään epäillen aistejani. Siinä hän istui pöydän ääressä vaaleanpunaisessa musliinipuvussaan päärmäten pientä vaaleata myssyä. Paitsi häntä ei huoneessa ollut ainoatakaan elävää sielua -- lukuunottamatta paria kultakalaa lasikuvussaan, muutamia kukkia maljakossa ja leveätä heinäkuun auringon valoläikkää.

Tässäpä arvoitus, mutta minun täytyi mennä yläkertaan kysymään lääkkeestä.

Tohtori John istui tuolilla Georgetten vuoteen vieressä, madame seisoi hänen edessään, pientä potilasta oli tutkittu ja tyynnytetty ja nyt hän vihdoinkin makasi rauhallisena pikku sängyssään. Kun tulin sisään, puheli madame parhaillaan tohtorin omasta terveydestä, huomautti todellisesta tai kuvitellusta muutoksesta hänen ulkonäössään, syytti häntä liiasta työstä ja suositteli lepoa ja ilmaston vaihtoa. Tohtori kuunteli hyväntahtoisesti, mutta sanoi välinpitämättömänä ja nauraen, että madame oli "liian hyvä" ja että hän itse voi täysin hyvin. Madame vetosi minuun -- tohtori Johnin seuratessa hänen elettään hitain katsein, jotka näyttivät ilmaisevan raukeata yllätystä sen johdosta, että madame kysyi neuvoa niin vähäpätöiseltä taholta.

"Mitä te ajattelette, neiti Lucie?" kysyi madame. "Eikö hän olekin kalpeampi ja laihempi?"

Olin hyvin harvoin lausunut muuta kuin yksitavuisia sanoja tohtori Johnin läheisyydessä. Hän oli senlaatuinen ihminen, jonka silmissä mieluimmin jäin ainiaaksi olemaan se yhdentekevä passiivinen olento, joksi hän minua luuli. Nyt kuitenkin katsoin sopivaksi sanoa kokonaisen lauseen, vieläpä lauseen jonka tahallani tein merkitseväksi.

"Hän näyttää sairaalta tällä hetkellä, mutta siihen saattaa olla jokin satunnainen syy: tohtori Johnilla on ehkä ollut mielipahaa tai ikävyyksiä." En voi sanoa miltä kannalta hän otti tämän puheen, koska en katsonut hänen kasvoihinsa saadakseni sen tietää. Georgette alkoi kysyä minulta katkonaisella englanninkielellään, eikö hän voisi saada lasillista sokerivettä. Minä vastasin englanniksi. Luulen että tohtori John ensi kerran huomasi minun puhuvan hänen omaa kieltään. Tähän asti hän aina oli pitänyt minua ulkomaalaisena, käyttänyt minusta sanaa "mademoiselle" ja antanut ranskaksi tarpeelliset ohjeet lasten hoitoa varten. Hän näytti olevan tekemäisillään huomautuksen, mutta tarkemmin ajateltuaan pitikin suunsa kiinni.

Madame rupesi taaskin neuvomaan häntä, mutta hän pudisti nauraen päätään, nousi ja toivotti hänelle hyvää vointia kohteliaasti mutta kuitenkin huolimattomasti, kuin ihminen jota pyytämättä tyrkytetty huolenpito tympäisee.

Hänen mentyään madame vajosi nojatuoliin josta hän oli juuri noussut, ja nojasi leukansa käden varaan. Kaikki eloisa ja sydämellinen hävisi hänen kasvoiltaan, hän näytti ankaralta ja tunteettomalta, miltei loukkautuneelta ja äreältä. Hän huokasi -- kerran vain, mutta syvään. Koulun kello soitti äänekkäästi koulutunneille. Hän nousi, ja kulkiessaan pukeutumispöydän ohi, jonka yläpuolella riippui peili, hän katsoi kuvaansa siitä. Yksi ainoa valkoinen hapsi pisti esiin hänen pähkinänruskeista palmikoistaan. Hän nykäisi sen irti vavahtaen. Kesäpäivän täydessä valossa saattoi selvästi nähdä että hänen kasvonsa, niin värikkäät kuin ne vielä olivatkin, olivat menettäneet nuoruuden kirkkauden, ja missä sitten olivat nuorekkaat vartalonviivat? Ah, madame, niin viisas kuin olitkin, oli sinullakin heikkoutesi. En koskaan ennen ollut säälinyt madamea, mutta sydämeni pehmeni häntä kohtaan kun hän synkännäköisenä kääntyi pois peilistä. Häntä oli kohdannut onnettomuus. Ilkeä noita Pettymys huusi hänelle pahansuovan tervehdyshuutonsa, ja hänen sielunsa vieroi sen läheisyyttä.

Mutta Rosine! Hämmästykseni oli kaiken kuvailun yläpuolella. Viisi kertaa sinä päivänä käytin hyväkseni tilaisuutta kulkea hänen huoneensa ohi ja tarkastella hänen sulojaan saadakseni selville niiden viehätysvoiman salaisuuden. Hän oli kaunis, nuori ja hyvin pukeutunut. Kaikki erittäin hyviä seikkoja ja luullakseni täysin riittävät selittämään kaiken tuskan ja mielenkuohun tohtori Johnin kaltaisessa nuoressa miehessä. En kuitenkaan voinut olla puolittain toivomatta että mainittu tohtori olisi veljeni tai että hänellä ainakin olisi sisar tai äiti, joka voisi häntä ystävällisesti läksyttää. Sanon toivoneeni puolittain, sillä särjin toiveeni ja viskasin sen pois ennen kuin siitä tuli kokonainen, huomattuani ajoissa sen ylenpalttisen hulluuden. "Yhtä hyvin", ajattelin, "voisi joku läksyttää madamea hänen suhteestaan nuoreen tohtoriinsa, ja mitä hyötyä siitä olisi?"

Uskon että madame läksytti itse itseään. Hän ei käyttäytynyt heikon tavoin eikä missään suhteessa tehnyt itseään naurunalaiseksi. Totta on että hänellä ei ollut voimakkaita tunteita voitettavinaan, eikä helliä tunteita, jotka olisivat aiheuttaneet vihlovaa kipua. Olihan hänellä myös tärkeä toimi, asiallinen työ, joka täytti hänen aikansa, suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle ja jakoi hänen mielenkiintonsa. Ja ennen kaikkea hänellä oli synnynnäinen terve järki, jota ei ole annettu kaikille naisille eikä kaikille miehille, ja kaikkien näiden etujen avulla hän käyttäytyi viisaasti -- käyttäytyi hyvin. Hyvä, madame Beck, vieläkin kerran! Näin sinun taistelevan erityisen mieltymyksen Apollyonia vastaan, sinä kilvoittelit hyvän kilvoituksen, ja sinä pääsit voitolle!

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XII. LIPAS

Rue Fossetten talon takana oli puutarha -- suuri puutarha siihen nähden, että se sijaitsi kaupungin sydämessä, ja muistissani se tuntuu mieluisalta vielä tänä päivänä. Mutta aika, kuten etäisyyskin, vaikuttaa muutamiin seikkoihin niin pehmentävästi, ja kuinka kallisarvoiselta tuntuukaan yksi ainoa pensas siinä, missä joka taholla on vain kiveä, kiviseiniä ja kuumia katuja, ja kuinka suloiselta tuntuu siinä aidattu kappale viljeltyä maata.

Muuan perimätieto kertoi että madame Beckin talo oli ennen vanhaan ollut luostari ja että menneinä vuosina -- kuinka kauan sitten, en osaa sanoa, mutta luullakseni siitä oli jo vuosisatoja -- ennen kuin kaupunki ulottui tälle tienoolle ja kun paikka vielä oli viljeltyä maata ja puistoa, syvää lehtevää siimestä, joka saattoi sulkea sisäänsä luostarin -- oli tällä paikalla tapahtunut jotakin joka aikoinaan oli herättänyt pelkoa ja kauhua ja jättänyt talolle perinnöksi kummitusjutun. Epämääräinen tarina tiesi musta- ja valkopukuisesta nunnasta, joka väliin, muutamina öinä vuodessa, nähtiin jossakin tällä tienoolla. Kummitus oli varmaan muurattu kiinni jokin aika sitten, sillä nyt oli taloja kaikkialla, mutta muutamat luostariajan jätteet, ikivanhat jättiläiskokoiset hedelmäpuut pyhittivät paikkaa vielä, ja erään juurella -- se oli oikea Metusalemin päärynäpuu, kuollut muuten, lukuunottamatta paria oksaa, jotka uskollisesti joka kevät peittyivät tuoksuviin lumikukkiinsa -- jos sen paljaiden juurten välistä raapi sammalta pois, pilkotti sieltä metalli, sileä, kova ja musta. Epävarma taru, johon kukaan oikeastaan ei uskonut mutta joka kuitenkin oli levinnyt aika laajalle, kertoi että siinä oli oviaukko holviin, joka syvällä ruohoja ja kukkia kasvavan maan alapuolella kätki sisäänsä nuoren tytön ruumiin, tytön jonka luostarioikeus oli keskiajan hirmupäivinä haudannut elävältä jonkin rikoksen tähden, jonka hän oli tehnyt vastoin nunnanlupaustansa. Hänen haamunsa se oli saanut pelokkaat vapisemaan monta sukupolvea sen jälkeen kun hänen poloinen ruumiinsa jo oli tomuna. Hänen mustan pukunsa ja valkoisen huntunsa ovat kuutamo ja varjot loihtineet arkojen silmien eteen hänen kisaillessaan yötuulen kera puutarhan tiheikössä.

Romanttisista jutuista huolimatta oli vanhalla puutarhalla oma viehätyksensä. Kesäaamuina tavallisesti nousin aikaisin saadakseni nauttia siitä yksin, kesäiltoina viivyttelin siellä yksinäni kohdatakseni nousevan kuun, saadakseni suudelman iltatuulelta ja tunteakseni -- tai ehkä pikemmin kuvitellakseni maahan laskeutuvan kasteen raikkautta. Ruoho oli vihantaa, hiekkaiset käytävät valkoisia, helakat nenätit loistivat kauniina ryhminä hedelmätarhan jättiläisten juurella, joiden rungoilla köynnöskasvit kiemurtelivat. Siellä oli suuri lehtimaja, jonka yli levisi akaasiapuun varjo, siellä oli toinen pienempi, yksinäisempi, viiniköynnösten kätkössä. Köynnökset peittivät kokonaan korkean harmaan muurin, yhdistivät lonkeronsa viehättäviksi sykermiksi ja ripustivat rypäleensä runsaina ja auliina tuolle luonnon suosimalle paikalle, missä jasmiini ja muratti yhtyivät niihin.

Epäilemättä keskipäivällä, keskellä leveätä arkea, kun madame Beckin suuri koulu oli väliajalla ja ulko- ja sisäoppilaat kilvan läheisen poikakoulun vesojen kanssa täyttivät maan ja vimmatusti harjoittivat keuhkojaan ja jäseniään -- epäilemättä puutarha oli silloin sangen jokapäiväinen ja tallattu paikka. Mutta auringon laskiessa tai iltasoiton jälkeen, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja sisäoppilaat istuivat hiljaa läksyjensä ääressä, silloin oli mieluisaa samoilla pitkin rauhallisia käytäviä ja kuunnella St. Jean Baptisten kellojen kaikuvan vienoa, pehmeätä, harrasta soittoaan.

Eräänä iltana olin tällaisella kävelyllä, ja minut oli pidättänyt tavallista kauemmin hämyssä yhä syvenevä rauha, suloinen viileys, hyväntuoksuinen hengitys jolla kukkaset, joita mikään päivänpaiste ei voittanut, nyt vastasivat iltakasteen suostutteluihin. Näin valoa rukoussalin ikkunassa ja arvasin katolisen huonekunnan kokoontuneen iltarukoukseen -- toimitus josta protestanttina silloin tällöin jäin pois.

"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti näistä kallisarvoisista hetkistä."

Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä -- läheisen poikakoulun rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen. Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin "kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne, sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin huolellisesti.

Jo alusta saakka minulla oli ollut kiusaus poiketa tästä tavasta, sillä käytävän eristetty asema, vieläpä synkkyys houkuttelivat minua. Omituiselta näyttämisen pelko pidätti minua kauan, mutta vähitellen, sitä mukaa kuin ihmiset tottuivat minuun ja tapoihini ja luonteeni erikoisuuksiin -- ne olivat vain erikoisuuksien varjoja, jotka eivät varmaankaan olleet kyllin merkillisiä herättääkseen mielenkiintoa eikä kyllin huomattavia loukatakseen ketään, mutta ne olivat minulle synnynnäisiä ja yhtä lähtemättömiä kuin oma minuuteni -- tuli minusta vähitellen vakituinen kävelijä tuolla kapealla ja ahtaalla polulla. Rupesin hoitamaan muutamia värittömiä kukkia, joita kasvoi sen tiheiden pensasrivien välissä, puhdistin pois menneiden syksyjen jätteet ja panin kuntoon kaukana toisessa päässä olleen puutarhapenkin. Lainasin Gotonilta, keittäjättäreltä, vesisoikon ja pesuharjan, ja hankasin penkin puhtaaksi. Madame näki minut puuhassani ja hymyili hyväksyvästi -- oliko se vilpitöntä vai ei, sitä en tiedä, mutta hän näytti vilpittömältä.

"Katsokaahan", hän huudahti, "kuinka tuo demoiselle Lucie on siisti? Pidättekö siis tästä käytävästä, Meess?"

"Pidän", vastasin, "se on hiljainen ja varjoisa."

"Se on oikein", sanoi hän suopean näköisenä ja kehoitti ystävällisesti minua harrastamaan sitä niin paljon kuin halutti, lisäten että koska valvonta ei kuulunut velvollisuuksiini, ei minun tarvinnut vaivautua kävelemään oppilaiden kanssa, mutta sallisin kai hänen lastensa tulla sinne puhelemaan englantia kanssani.

Puheena olevana iltana istuin piilopenkilläni, jonka olin vallannut homeelta ja sammalelta, ja kuuntelin kaupungin huminaa, joka tuntui niin etäiseltä. Etäistä se itse asiassa ei ollut; koulu sijaitsi kaupungin keskuksessa, siitä oli vain viiden minuutin kävely puistoon ja tuskin kymmenen minuutin kävely loistavien palatsirakennusten luo. Aivan lähellä oli kirkkaasti valaistuja valtakatuja, jotka tällä hetkellä vilisivät elämää ja joita pitkin ajopelit vierivät tanssiaisiin ja oopperaan. Sama hetki, jolloin meidän luostarissamme kaikui iltasoitto, jolloin kaikki lamput sammutettiin ja verhot laskettiin joka vuoteen eteen, sama hetki kutsui iloisen kaupungin ympärillämme juhliin ja huvituksiin. Tätä vastakohtaa en kuitenkaan ajatellut, sillä iloisia vaistoja oli luonteessani vain vähän. Tanssiaisissa ja oopperassa en ollut koskaan käynyt, ja vaikka usein olin kuullut niitä kuvailtavan, vieläpä toivonut itse pääseväni näkemään, ei toiveeni kuitenkaan ollut ihmisen joka tahtoisi saada osansa nautinnosta, jos vain saisi -- joka tuntisi kykenevänsä loistamaan etäisessä välkkyvässä ilmakehässä, jos siihen vain pääsisi; se ei ollut saavuttamisen ikävöintiä eikä maistamisen nälkää, se oli vain tyyntä halua nähdä jotakin uutta.

Taivaalla oli kuu, ei täysikuu, vaan kapea kasvava sirppi. Lehtien raosta näin sen. Kuu ja tähdet, jotka myös saatoin nähdä, eivät olleet muukalaisia täällä, missä kaikki muu oli vierasta. Ne olivat lapsuuteni tuttuja. Himmeä kehä sylissään olin nähnyt tuon kultaisen käyrän selällään illan sinessä, sen vaeltaessa vanhan orapihlajan latvoilla, vanhan viljapellon töyräällä vanhassa Englannissa, monta monta aikaa sitten -- aivan samanlaisena kuin se nyt virui selällään upean torninhuipun vierellä tässä keskieurooppalaisessa kaupungissa.

Oi lapsuuttani! Minulla oli tunteita: niin syrjässä kuin elinkin, niin vähän kuin puhuin, niin kylmältä kuin näytin -- kun ajattelin menneitä päiviä, osasin tuntea. Nykyhetken suhteen oli paras olla stoalainen, tulevaisuuden suhteen -- sellaisen tulevaisuuden kuin minulla oli -- paras olla kuin kuollut. Ja tietoisesti minä pidin luonteeni vilkkaan puolen lamassa ja kuolemanhorroksessa.

Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin -- muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä. Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä, ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan pysty lausumaan -- liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.

Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät tuskasta sisimpäänsä saakka.

Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin, oli lähellä enkelintapainen olento -- ihanne -- joka polvistui nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin, piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan, teltan kynnyksen ja ympäröivän maiseman. Jael, ankara nainen, istui syrjässä, hieman leppyneenä vankiaan kohtaan ja alttiimpana vain uskollisesti odottamaan Heberin kotiintuloa. Näillä sanoilla tarkoitan, että illan viileä rauha ja kasteinen lempeys tekivät mieleni toiveikkaaksi. En toivonut mitään erityistä, mutta mielessäni koin yleistä rohkaistumista ja hyvänolon tunnetta.

Eikö tuollaisen mielialan, joka oli niin lempeä, niin levollinen, niin harvinainen, olisi pitänyt tietää hyvää? Voi, mitään hyvää ei siitä koitunut! Karu todellisuus ryntäsi äkkiä esiin -- niin pahana, kalpeana ja vastenmielisenä kuin se liiankin usein on.

Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki. Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.

Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä. Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä, että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen punaista paperia -- kirjelappu, ja siinä osoite "Pour la robe grise".[39] Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.

Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan, mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen välissä tänä hetkenä?

Tuskin vain -- en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen. Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan (mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua. Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista, joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä, mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen levollisesti. Näin se kuului -- minä käännän sen:

"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän yritystä niin vaarallisena -- olihan hetki niin tavaton, käytävä niin ankarasti kielletty -- ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein tuo lohikäärme, englanninopettajatar -- une véritable bégueule Britannique à ce que vous dites -- espèce de monstre, brusque et rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une religieuse"[40] (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään opettajan huoneeseen -- tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään ikkunaa ja silmäilin Edeniisi -- minulle se on Eden, vaikkakin Sinulle erämaa -- kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen -- puvun jonka tuntisin tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma, miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä! -- Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun kera -- ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän suloisia kuin Sinä, minun Perini -- minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti Sinun -- tiedät kyllä kuka."

"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä -- pieni säännöttömyys vain. Monella tytöllä -- varmaan suurimmalla osalla -- oli veljiä tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä varmaan oli avain -- sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja -kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui siihen aikaan olemaan muodissa.

Siinä aprikoidessani huomasin että minun oli mentävä sisään. Makuuhuoneissa välkehtivät valot ilmaisivat että rukoushetki oli ohi ja oppilaat menossa levolle. Puolen tuntia vielä, ja kaikki ovet olisivat lukossa, kaikki valot sammuksissa. Päätyovi oli vielä auki, jotta kuumentuneeseen taloon pääsisi kesäillan raikkautta, ovenvartijattaren huoneesta sen vieressä loisti valoa, ja sen hohteessa näkyi pitkä eteinen, jonka toisella puolen oli salonkiin vievä kaksoisovi, ja näköalan sulki iso kadulle aukeneva ovi.

Yhtäkkiä kuului pikainen kellonsoitto, pikainen mutta ei äänekäs -- pieni kilahdus vain, kuin varoittava metallikuiske. Rosine syöksyi esiin huoneestaan ja riensi avaamaan. Henkilö jonka hän laski sisään, puheli hänen kanssaan pari minuuttia: tuntui kuin olisi epäröity ja vitkasteltu. Rosine tuli puutarhanovelle lamppu kädessä, pysähtyi portaille, kohotti lamppua ja katseli ympärilleen epämääräisesti.

"Sellaista satua", hän huudahti keimaillen. "Kukaan ei ole ollut siellä."

"Antakaa minun mennä", pyysi ääni jonka hyvin tunsin. "Pyydän vain viittä minuuttia." Ja tuttu hahmo, pitkä ja kookas (sellainen se oli meidän kaikkien Fossette-kadun asukkaiden mielestä), tuli ulos ja lähti harhailemaan keskelle puutarhan käytäviä ja pöytiä. Se oli pyhyyden loukkausta -- mieshenkilön tunkeutuminen tällaiseen paikkaan, tällaisena hetkenä -- mutta hän tiesi olevansa etuoikeutettu ja ehkä sitä paitsi luotti ystävälliseen yöhön. Hän vaelsi käytävää, vaelsi toista, katseli puoleen ja toiseen, katosi pensaikkoihin ja tallasi kukkia, taittoi oksia etsiessään -- tunkeutui vihdoin "kielletylle käytävälle". Siellä minä ilmestyin hänen eteensä, arvatenkin kuin kummitus.

"Tohtori John, se on löytynyt!"

Hän ei kysynyt kuka löysi, sillä hänen nopea katseensa huomasi että se oli minulla kädessä.

"Älkää antako häntä ilmi", hän sanoi ja katsoi minuun kuin olisin todellakin ollut lohikäärme.

"Vaikka olisin luonnostani miten petollinen tahansa, en voi antaa ilmi sellaista mitä en tiedä", oli vastaukseni. "Lukekaa kirje, niin näette miten vähän se ilmaisee."

"Ehkä olette lukenutkin sen", ajattelin itsekseni, enkä kuitenkaan voinut uskoa hänen kirjoittaneen sitä. Kirje ei juuri voinut olla hänen tyyliään; sitä paitsi olin kyllin hupsu kuvittelemaan että hän olisi ollut vähän kohtuullisempi antaessaan minulle tuollaisia nimiä. Hänen oma ilmeensä vapautti hänet epäluulosta -- hän kuumeni ja punastui lukiessaan.

"Tämä on totisesti liian paljon, tämä on julmaa, tämä on nöyryyttävää", pääsi hänen huuliltaan. Minunkin mielestäni se oli julmaa, kun näin hänen ilmeensä niin järkyttyneenä. Yhdentekevää oliko hän moitittava vai ei; minusta näytti että joku toinen oli moitittavampi.

"Mitä aiotte sillä tehdä?" hän kysyi. "Kerrotteko madame Beckille mitä olette löytänyt, ja nostatteko hälinän -- häväistysjutun?"

Minusta tuntui että minun tuli kertoa, ja sanoin sen hänelle, mutta lisäsin etten uskonut asiasta nousevan mitään hälinää eikä häväistysjuttua, madame kun oli aivan liian varovainen tehdäkseen hälytystä asiasta joka tällä tavoin koski hänen laitostaan.

Hän seisoi katse maahan luotuna ja mietti. Hän oli sekä liian ylpeä että liian kunniallinen rukoillakseen minua olemaan vaiti, kun velvollisuuteni ilmeisesti oli puhua. Minä halusin tehdä oikein, mutta en mitenkään olisi tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa tai ikävyyksiä. Juuri silloin Rosine vilkaisi avoimesta ovesta. Hän ei voinut nähdä meitä, vaikka minä oksien lomasta saatoinkin selvästi nähdä hänet: hänen pukunsa oli harmaa kuten minunkin. Tämä seikka, yhdistettynä aikaisempiin tapahtumiin, herätti minussa ajatuksen että asia, joskin valitettava, oli sellainen jonka suhteen minulla ei ollut mitään velvollisuuksia. Niinpä sanoin:

"Jos voitte vakuuttaa minulle, ettei kukaan madame Beckin oppilas ole sekaantunut asiaan, pysyn hyvin kernaasti siitä erilläni. Ottakaa lipas, kukkavihko ja kirje -- minä puolestani unohdan koko asian ilomielin."

"Katsokaa", hän kuiskasi äkkiä, sulkiessaan käteensä sen mitä hänelle annoin, ja viitaten samalla oksien taa.

Minä katsoin. Näin madamen aamupuvussaan, huivi hartioilla ja tohvelit jalassa äänettömästi laskeutuvan portaita ja hiipivän kissan lailla ympäri puutarhaa. Kahden minuutin kuluttua hän olisi yllättänyt tohtori Johnin. Jos madame oli kissa, oli tohtori John aivan yhtä hyvin leopardi: mikään ei ollut äänettömämpää kuin hänen käyntinsä, kun hän tahtoi. Hän piti varansa, ja kun madame kääntyi erään nurkan taa, harppasi hän puutarhan poikki kahdella äänettömällä askelella. Madame tuli näkyviin, ja hän oli poissa. Rosine auttoi häntä sulkemalla viipymättä oven hänen ja vainoojattaren väliltä. Minäkin olisin voinut poistua, mutta tahdoin mieluummin kohdata madamen avoimesti.

Vaikka minulla usein ja tunnetusti oli tapana viettää hämyhetkeä puutarhassa, en tähän saakka koskaan ollut viipynyt näin myöhälle. Ihan varmaan oli madame kaivannut minua -- oli tullut etsimään ja aikoi nyt iskeä syylliseen äkkiarvaamatta. Odotin nuhteita. Ei. Madame oli itse hyvyys. Hän ei lausunut edes huomautusta, hän ei osoittanut ihmetyksen varjoakaan. Ehdottomalla tahdikkuudellaan, jossa en luule ainoankaan elävän olennon koskaan voittaneen häntä, hän vain ilmoitti lähteneensä ulos hengittämään "iltailmaa".

"Mikä kaunis yö!" hän huudahti katsoen tähtiin -- kuu oli nyt kadonnut Jean Baptisten leveän tornin taa. "Kuinka ihanaa, kuinka raikas ilma!"

Ja sen sijaan että olisi lähettänyt minut sisään hän veti minut kanssaan kävelemään pari kierrosta isolla käytävällä. Kun vihdoin molemmat palasimme sisään, nojautui hän rakkaasti olkapäähäni saadakseen tukea portaita noustessaan, ja erotessamme hän tarjosi poskensa suudeltavakseni. "Bon soir, ma bonne amie: dormez bien!"[41] oli hänen ystävällinen hyvänyöntoivotuksensa.

Minä huomasin hymyileväni maatessani valveilla ja miettivänä vuoteessani -- hymyileväni madamelle. Hänen lienteä makea käytöksensä oli sille, joka hänet tunsi, varmana merkkinä siitä että jokin epäluulo askarteli hänen aivoissaan. Jostakin raosta tai tähystystornista, oksien lomitse tai avoimesta ikkunasta hän epäilemättä oli saanut vihiä -- etäistä tai läheistä, harhaanvievää tai totuudenmukaista -- sen illan tapahtumista. Niin hieno ja voittamaton hän oli vakoilun taidossa, että oli melkein mahdotonta ajatella että hänen puutarhaansa oli heitetty lipas ja että joku oli juossut hänen käytävillään ristiin rastiin etsimässä sitä, ilman että hän olisi oksan heilahduksesta, kiitävästä varjosta, oudosta jalanrapsahduksesta tai hiljaisesta supatuksesta (ja vaikka tohtori John oli lausunut harvat sanansa hyvin hiljaa, tuntui minusta siltä kuin hänen miehisen äänensä hyminä vielä olisi täyttänyt koko tämän luostarialueen) -- ilman, sanon minä, että madame olisi jostakin vainunnut jotakin tavatonta olevan tekeillä hänen talossaan. Mitä se oli, sitä hän ei mitenkään voinut nähdä eikä keksiä tällä hetkellä, mutta hurmaava pieni sotkuinen vyyhti houkutteli häntä selvitystyöhön, ja olihan hän jo saanut "Meess Lucien", tuon hupsun kärpäsen, kömpelösti takertumaan keskelle hämähäkinverkkojaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XIII. AIVASTUS SOPIMATTOMALLA HETKELLÄ

Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella, vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.

Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä. Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot, olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi, niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin, mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten opettajattarien tehdessä käsitöitä.

"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "la lecture pieuse" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen" oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.

Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos, vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.

Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat), mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset, pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan, inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.

Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat kirjansa pois.

Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä. Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin. Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan, omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani (huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.

Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan, nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven, jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla saranoillaan. Ennen kuin näin, tunsin että suuressa, tavallisesti tyhjässä huoneessa oli elämää -- eipä silti että olisi kuulunut hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet -- "enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin -- olivat näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot olivat lukossa.

Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että "järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. Minä olisin katsonut hänen silmiinsä, ja hän minun -- olisimme tunteneet ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.

Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa, ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin, laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka samalla liukui kaidepuuta alas.

Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että madame ei luottanut minuun -- minä viisi hänen epäluuloistaan -- vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.

Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi, eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"

<tb>

Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se oli heitetty ja niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta ajatusta:

"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia itseään selvittämään tätä sattumaa?"

Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.

Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.

Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen. Tarttuen pienokaisen käteen hän sanoi:

"Cette enfant a toujours un peu de fièvre."[42] Ja vilkaisten minuun nopeammin kuin oli tavallista hänen tyvenille silmilleen hän lisäsi heti: "Le Docteur John l'a-t-il vue dernièrement? Non, n'est-ce pas?"[43]

Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa. "Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon että tohtori näkee hänet tänä iltana -- hänen poskensa hehkuvat, valtimo on nopea: te saatte ottaa tohtorin vastaan minun puolestani, minä en ole kotona."

Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely viittasi johonkin suunnitelmaan -- näin sen selvästi mutta ilman vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."

Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen huivi, päässä muuan chapeau vert tendre,[44] jonka väri olisi ollut hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai eikö, ja tulisiko tämä -- hänhän saattoi olla muualla.

Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani. Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.

Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä olet nukkuva", ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä kymmenen minuutin kuluessa."

Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen -- minun tai jonkun muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.

"Le marmot n'a rien, n'est-ce pas?"[45] sanoi hän viitaten Georgetteen leuan nykäisyllä.

"Pas beaucoup",[46] kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä paperille vaaratonta lääkemääräystä.

"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan pois kynänsä. "Entä lipas -- saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."

"Minä löysin sen."

"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu saavuttamattomalta!

"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta ilman minkäänlaista ylpeyttä.

Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan luonnetta.

"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä -- kuinka monsieur tiesi?"

"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi, "ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten tulin hakemaan sitä."

Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".

"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä -- ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"

"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen kämmentään.

"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä -- jolla jo alkoi olla omat ajatukseni tästä kaikesta."

"Todellako? Se oli turhaa vaivannäköä", oli tohtorin kylmä vastaus.

Rosine närkästyi. Tohtori ei voinut olla nauramatta nähdessään hänen nyrpistävän suutaan, ja kun hän nauroi, tuli hänen ilmeeseensä jotakin erikoisen hyväntahtoista ja hilpeätä. Minä näin hänen pistävän käden taskuunsa.

"Kuinka monta kertaa olette avannut minulle oven viime kuukauden kuluessa?" hän kysyi.

"Monsieur olisi itse saanut pitää laskua siitä", sanoi Rosine nokkelasti.

"Niinkuin ei minulla olisi parempaa tehtävää", vastasi tohtori, mutta minä näin hänen antavan Rosinelle kultarahan, jonka tämä otti aivan epäröimättä ja hyppeli sitten avaamaan ovea, jonka kello soi joka viides minuutti juuri nyt, kun eri perheiden palvelijattaret tulivat hakemaan ulko-oppilaita kotiin.

Lukija ei saa ajatella liian pahaa Rosinesta: itse asiassa hän ei ollut mikään huono ihminen, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olisi millään tavoin häpeällistä ottaa mitä vain sai, tai mitenkään julkeata seisoa siinä räkättämässä kuin harakka koko kristikunnan parhaalle herrasmiehelle.

Minä olin saanut tietää jotakin äskeisen kohtauksen aikana, paitsi sitä mikä koski norsunluulipasta, nimittäin sen, että häpeä tohtori Johnin sydämen särkemisestä ei kuulunut tuolle musliinipuvulle, oli se sitten punainen tai harmaa, eikä myöskään poimutetulle esiliinalle taskuineen. Nämä vaatekappaleet olivat ilmeisesti yhtä viattomat kuin Georgetten pieni sininen mekko. Sitä parempi. Mutta kuka siis oli syyllinen? Missä oli perustus, missä alkulähde, missä täydellinen selitys koko juttuun? Muutamat seikat olivat jo selvinneet, mutta kuinka paljon olikaan vielä pimeätä kuin yö!

"Oli miten oli", sanoin itselleni, "tämä asia ei kuulu sinulle", ja kääntyen pois kasvoista joissa katseeni oli vaistomaisesti kysyvänä viipynyt, silmäsin ulos ikkunasta, joka vietti puutarhaan. Tohtori John seisoi sillä välin vuoteen vieressä ja veti hitaasti käteensä käsineitä katsellen pientä potilastaan, jonka silmät ummistuivat ja huulet aukenivat unen lähestyessä. Minä odotin kunnes hän lähtisi kuten tavallisesti -- nopeasti kumartaen ja lausuen tuskin kuuluvan "hyvää yötä". Juuri kun hän otti hattunsa, sattui katseeni, joka oli kiintynyt puutarhaa ympäröiviin rakennuksiin, tuohon aikaisemmin mainittuun ikkunaan. Se avattiin varovasti, ja aukosta pistettiin käsi ja valkea nenäliina. Molempia huiskutettiin. En tiedä vastattiinko merkkiin jostakin näkymättömästä osasta omaa rakennustamme, mutta ikkunasta liiteli heti sen jälkeen putoava esine, valkoinen ja kevyt -- uusi kirjelappu, tietysti.

"Siinä!" huudahdin vaistomaisesti.

"Missä?" kysyi tohtori John kiivaasti ja tuli suoraa päätä ikkunan luo. "Mikä on?"

"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt oli aivan tekopyhästi kiinni.

"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota teihin, minut nähtäisiin."

Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin, joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä kertaa.

Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.

"Siinä ei ole hiukkaakaan hänen syytään, se teidän tulee muistaa."

"Kenen syytä?" kysyin. "Kuka se on?"

"Ettekö siis vielä tiedä?"

"En vähääkään."

"Ettekö arvaa?"

"En."

"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."

"Siveyden vartijaksiko?"

"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi kerran tutki kasvojani -- tietenkin levottomana siitä, näkisikö niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa, ja minusta tuntui että olin hänelle velkaa vastapalveluksen: jos voin, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani "halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".

"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta, jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.

"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.

"Hän yksin meistä kaikista kykenee näyttämään muita ylevämmältä, mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."

"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni", jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta, että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa kaitsijaksi.

Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti hattunsa -- hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.

"Minä tahdon -- tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta, kunhan vain sanotte kuka hän on."

"Mutta täytyyhän teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman kaunis -- mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti --"

Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin) äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan. Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan vielä, selitti olevansa "enrhumée"[47] ja alkoi sitten sujuvasti kertoa "ajelustaan". Kello kutsui rukouksiin, ja minä jätin hänet tohtorin seuraan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XIV. JUHLA

Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle. Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita, mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar, ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa, vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar -- toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen -- muistutti häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus -- hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen -- kasan suuria karkeita rahoja -- noin viisitoista guineaa viiden frangin kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.

Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan, hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti. Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä saakka.

Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin, leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä, sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.

Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima, ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso kauemmas, enkä siis minäkään."

<tb>

Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin, hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä, raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia, kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana. Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella minua, on kaikki oleva sinun."

Näihin aikoihin -- kesän kukkeimman hehkun aikana -- tuli madame Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti -- se rakas sumujen maa -- mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi. Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti viettoaan eräs suuri päivä -- tärkeä juhlatilaisuus -- ei vähemmän kuin madamen syntymäpäivä.

Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten. Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.

"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.

"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.

St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden"-ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.

"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"

"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."

Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan frangin arvosta.

Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.

Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta; sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel, kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein kun hän astui carrén poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin mielestäni hän oli aika karmea ilmiö -- musta lyhyeksi leikattu tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli, sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa tai raivon vihaista sähinää.

"Vous n'êtes donc que des poupées?"[48] kuulin hänen jylistävän. "Vous n'avez pas de passions -- vous autres? Vous ne sentez donc rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme!"[49]

Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se oli turha, heitti hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn. Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän sieviin pyöreihin päihinsä.

Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui kuin höytyset.

Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle, puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi puuhasi heidän käskyjensä mukaan.

Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin, mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi -- ja täydellisin vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa -- kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan, vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa kummastutti minua -- pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.

Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten -- lystikkään huoliteltujen -- pesujen, koristelujen ja somistelujen näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä kiiltohansikkaita -- siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan oli virheetön -- täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas, ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli kiitettävä.

Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta, ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta -- väri, sanalla sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla. Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli "niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja poskissani.

Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi säteillä.

Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua: hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa, ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei siksi, että hänen mielestään olin kaunis -- sellainen asia ei todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään -- vaan siksi, että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli. Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat kuin viisitoistavuotiaat tytöt -- St. Pierre ainakin näyttää vanhalta kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."

Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu, huvittelin lähtemällä -- ei puutarhaan, jossa palvelustytöt parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja levittelivät liinoja välipalaa varten -- vaan kouluhuoneisiin, jotka nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet, raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat uutimet suuria ikkunoita.

Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista, jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti, ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi. Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon -- juuri silloin kuului katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.

Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto -- vieläpä kiivaskin -- ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja pudotti kirjan polveltani.

Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun -- lujina, nopeina, varmoina -- suoraan läpi eteisen -- pitkin käytävää, poikki carrén, läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin -- lähestyivät askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan -- minun pyhättöni -- suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.

"C'est cela!"[50] sanoi ääni. "Je la connais; c'est l'Anglaise. Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle soit -- elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi."[51]

Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä milloinkaan on kuultu: "Meess -- teidän pitää näytellä, siitä ette pääse mihinkään."

"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän pitää näytellä."

"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"

"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa, "ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."

"Ilveilyssäkö?"

"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."

Minä läähätin kauhuissani. Mitä tuo pikku mies tarkoitti?

"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina arvosteleva teitä."

Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan, salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti, hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.

"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on sairastunut -- niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi, puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa: yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä, ja heidän viheliäinen itserakkautensa -- tuo alhainen ominaisuus, jota naisissa on niin paljon -- kapinoi sitä vastaan. Englannittaret ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. Dieu sait que je les déteste comme la peste, ordinairement"[52] (tämän tuo konna mumisi hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa -- kyllä vai ei?"

Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys, suuri yleisö... Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus (tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa, kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän taas suoristihe ja jatkoi:

"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä -- miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä sielua -- minä inhosin sitä. Näytelmän -- mitättömän ilveilyn -- juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.

Minä tein parhaani -- mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin, koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen. "Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä. Tulkaa kanssani."

Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.

Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa. Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia ja torakoita -- huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt, mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle. Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa, ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.

Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin osasin.

Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen pieniä pâtés à la crême,[53] jotka mielestäni voittivat kaikki muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää, kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani. Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini avaimen odotettu rapina lukossa -- sangen tervetullut ääni. Herra Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se oli herra Paul, erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.

"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle. "Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"

Minä epäröin hetkisen.

"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen kainous!"

Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin yksin ollessani.

"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja hän aikoi lähteä.

"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.

"Mikä on, mademoiselle?"

"Minun on kova nälkä."

"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"

"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna tänne."

"Ah! Aivan niin", hän huusi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle, toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas -- alas -- alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin. Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja säästin petit pâtén viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.

"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"

Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt lannistamaan hänet heti.

"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.

Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.

Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa, hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja, etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi kynttilöitä, lavan reunalla.

"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.

Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.

"Minä tahdon tehdä parhaani, mutta soisin että kaikki olisi ohi", sanoin, ja kysyin sitten: "Onko meidän kuljettava tuon joukon läpi?"

"Ei mitenkään, minä hoidan asiat paremmin: me kuljemme puutarhan kautta -- tästä."

Seuraavana hetkenä olimme ulkona. Tyven ja viileä ilta virkisti minua jonkin verran. Kuutamoa ei ollut, mutta lukuisten loistavien ikkunoiden heijastus valaisi pihaa kirkkaasti ja myös käytäviä -- himmeästi. Taivas oli pilvetön, ja sen aavuudessa värisi tuhansittain eläviä valoja. Kuinka leppoisia ovatkaan mannermaan illat -- lauhoja, sulotuoksuisia, turvallisia! Ei merisumua, ei viluista kosteutta -- sumuttomia kuin keskipäivä ja raikkaita kuin aamu.

Kuljettuamme pihan ja puutarhan poikki tulimme ensimmäisen luokan ovelle. Se oli auki kuten kaikki muutkin ovet sinä iltana, me astuimme sisään, ja sitten minut johdettiin pieneen huoneeseen, joka erotti luokan suuresta salista. Tämä huone häikäisi silmiäni, se kun oli niin tulvillaan valoa, se huumasi korviani, sillä se oli niin täynnä häliseviä ääniä, se tukehdutti minua, se kun oli niin kuuma, umpinainen ja täynnä väkeä.

"Järjestystä! Hiljaisuutta!" huusi herra Paul. "Tämähän on kaaosta", hän jatkoi, ja melu hiljeni. Tusinalla sanoja ja yhtä monella liikkeellä hän ajoi ulos puolet läsnäolijoista ja pakotti loput järjestykseen. Ne jotka jäivät, olivat kaikki erikoispuvuissa: he olivat esiintyjiä, ja tämä oli näyttelijäin huone. Herra Paul esitti minut. Kaikki töllistelivät ja muutamat virnistelivät. Minä olin yllätys; kukaan ei ollut odottanut että englannitar esiintyisi ilveilyssä. Ginevra Fanshawe, joka oli somasti pukeutunut osaansa varten ja viehättävän kaunis, käänsi minuun parin silmiä, jotka olivat pyöreät kuin napit. Hän oli parhaalla tuulellaan, ilman vähintäkään pelon tai ujouden tuntua, päinvastoin ihastunut saadessaan kohta loistaa satojen edessä, ja tuloni näytti "lyövän hänet hämmästyksellä" kesken iloa. Hän olisi huudahtanut, mutta herra Paul piti hänet ja muutkin aisoissa.

Silmäiltyään ja arvosteltuaan koko joukkoa herra Paul kääntyi minuun päin.

"Teidänkin pitää pukeutua osaanne varten."

"Niin -- pukeutua mieheksi!" huudahti Zélie St. Pierre ja hyökkäsi eteenpäin lisäten ylen avuliaasti: "Minä puen hänet itse."

Mieheksi pukeutuminen ei miellyttänyt minua eikä olisi sopinutkaan minulle. Olin suostunut ottamaan miehen nimen ja osan; mitä hänen pukuunsa tulee -- seis siinä! Ei. Tahdoin pitää oman pukuni, tuli mitä tuli. Herra Paul saisi myrskytä, saisi raivota -- minä tahdoin pitää oman pukuni. Sanoin sen, ja ääneni oli yhtä varma tarkoituksessaan kuin matala ja kenties epävakainen ilmaisumuodossaan.

Hän ei aivan heti ruvennut myrskyämään eikä raivoamaan, kuten varmasti olin luullut. Hän oli vaiti. Mutta Zélie ehätti taas väliin.

"Hänestä tulee mainio petit-maître. Tässä ovat vaatteet -- kaikki tyynni. Ne ovat ehkä liian suuret, mutta siitä minä kyllä selviydyn. Tulkaa, rakas ystävä -- kaunis englannitar!"

Ja hän nauroi ivallisesti, sillä minä en ollut "kaunis". Hän tarttui käteeni, hän aikoi vetää minut mukanaan. Herra Paul seisoi liikkumatta -- puolueettomana.

"Te ette saa vastustaa", jatkoi St. Pierre, sillä minä vikuroin. "Te pilaatte kaiken, turmelette näytelmän hilpeyden, katsojain huvin, uhraatte kaiken itserakkaudellenne. Se olisi liian paha -- monsieur ei koskaan tule sitä sallimaan."

Hän etsi herra Paulin katsetta. Niin tein minäkin. Tämä katsoi ensin häneen, sitten minuun. "Seis", hän sanoi hitaasti, pysäyttäen St. Pierren, joka yhä ponnisteli saadakseen minut mukaansa. Kaikki odottivat ratkaisua. Hän ei ollut vihoissaan eikä ärtyisä. Huomasin sen ja rohkaisin mieleni.

"Ettekö pidä näistä vaatteista?" hän kysyi osoittaen miehen vaatekappaleita.

"Ei minulla ole mitään muutamia vastaan, mutta kaikkia en huoli."

"Kuinka sitten käy? Kuinka voi suostua miehen osaan ja astua näyttämölle naisen puvussa? Tosin tämä on vain amatöörinäyttämö -- vaudeville de pensionnat; erinäisiä myönnytyksiä voin sallia, mutta täytyyhän teillä toki olla jotakin, josta näkee teidän kuuluvan jalompaan sukupuoleen."

"Ja siihen suostunkin, monsieur, mutta minun täytyy saada järjestää asia omalla tavallani, kukaan ei saa sekaantua siihen, eikä vaatteita saa väkisin tyrkyttää minulle. Antakaa minun itse pukeutua."

Sanaakaan lausumatta herra Paul otti puvun St. Pierreitä, antoi sen minulle ja päästi minut pukuhuoneeseen. Jäätyäni yksin tyynnyin täydellisesti ja ryhdyin työhön kaikessa rauhassa. Jätin ylleni naisen puvun sellaisenaan, otin vain lisäksi pienen liivin, kauluksen, solmion ja pienen päällystakin, jotka oli saatu erään oppilaan veljeltä. Avasin palmikkoni, kiinnitin hiukseni lujasti takaa, ja edestä kampasin ne toiselle sivulle. Otin käteeni hatun ja hansikkaat ja lähdin ulos. Herra Paul ja kaikki muut odottivat. Paul silmäili minua. "Olkoon menneeksi näin koulussa", hän sanoi. Sitten hän lisäsi melkein ystävällisesti: "Rohkeutta, ystäväni! Vähän kylmäverisyyttä vain -- vähän häikäilemättömyyttä, neiti Lucien, ja kaikki käy hyvin!"

St. Pierre nauraa hihitti taaskin kylmällä käärmeellisellä tavallaan.

Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies, tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.

"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."

Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava ihan ensimmäiset sanat.

"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."

Hän katosi. Esirippu nousi -- käpertyi kattoon, ja eteemme humahti valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni. Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin esittämääni henkilöä -- ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.

Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan -- oikeiden lähteiden pyrkivän valloilleen -- tyynnyin siksi paljon, että saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli keimailla kahdelle ihailijalle -- tehtävä mistä hän suoriutui verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä taputtavaan yleisöön, että minulle -- joka tunsin hänet -- kävi äkkiä selväksi että hän näytteli jollekin, ja minä seurasin hänen katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen. Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento -- levollisena mutta hyvin tarkkaavaisena -- tohtori John.

Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua, luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta. Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut, siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli hellä -- kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli -- tuo kaivattu mauste pääsi mukaan -- ja minä näyttelin hyvällä halulla.

Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea, en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.

Tuskin oli näytelmä ohi ja kunnialla ohi, kun tuo kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi. Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana, ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin. Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä havaintoja -- tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin näytelmä.

Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan -- hän oli huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen mielialansa laskeutui.

Älä ajattele, lukija, että hän kukoisti ja säkenöi tuolla tavoin vain herra Paulin, tanssittajansa vuoksi, tai että hän sinä iltana tuhlaili parasta viehätysvoimaansa vain toveriensa mielenylennykseksi, tai vanhempien ja isovanhempien, jotka täyttivät nelikulmaisen eteisen ja tanssisalin seinät. Niin tympeissä ja rajoitetuissa olosuhteissa, niin nolojen ja laimeiden vaikutinten varassa Ginevra olisi tuskin viitsinyt tanssia ainoatakaan katrillia; väsymys ja ärtyisyys olisi pian karkottanut virkeyden ja hyvän tuulen. Mutta hän tiesi juhlayleisön raskaassa massassa löytyvän kuohuaineen joka nostatti kaiken muun, tunsi mausteen joka antoi suloisen lisämaun, keksi syitä jotka oikeuttivat hänet käyttämään valituimpia viehätyskeinojaan.

Tanssisalissa tosin ei nähty ainoatakaan miespuolista olentoa, joka ei ollut naimisissa tai isä -- lukuun ottamatta herra Paulia. Tämä herrasmies oli myös sukupuolensa ainoa, jonka sallittiin viedä koulun oppilas tanssiin, ja tämä poikkeuksellinen asema myönnettiin hänelle osaksi vanhan vakiintuneen tavan vuoksi (hän oli madame Beckin sukulainen ja nautti hänen korkeinta luottamustaan), osaksi koska hän aina tahtoi kulkea omia teitään ja tehdä miten halutti, osaksi siitä syystä että -- niin uppiniskainen, kiihkeä ja puolueellinen kuin hän saattoikin olla -- hän oli itse kunniallisuus ja hänelle olisi voinut uskoa kokonaisen rykmentin kauneimpia ja puhtaimpia olentoja, täysin varmana siitä, että hänen johdossaan ei heille tapahtuisi mitään vahinkoa. Monet tytöistä -- sanottakoon tämä ohimennen -- eivät olleet vähääkään puhdasmielisiä, kaikkea muuta, mutta herra Paulin läheisyydessä he uskalsivat näyttää luontaista karkeuttaan yhtä vähän kuin olisivat uskaltaneet tahallaan astua hänen liikavarpailleen, nauraa hänelle vasten kasvoja kesken myrskyistä nuhdesaarnaa, tai hälistä suureen ääneen, kun jokin ärtyisyydenpuuska peitti hänen ihmiskasvonsa älykkään tiikerin naamiolla. Herra Paul sai siis tanssia kenen kanssa tahtoi -- ja voi sitä joka sai hänet sekaantumaan tahdissa.

Toisia päästettiin katselijoiksi -- (näennäisen) vastahakoisesti, pitkien rukousten jälkeen, muiden ihmisten suosituksella, ankarilla rajoituksilla ja kiitos olkoon madame Beckin erityisen, vaivoin saadun suosion ja hyväntahtoisuuden. Näitä hän kaiken iltaa -- ollen itse kaitsijana -- pidätti kaukana eteisen pimeimmässä ja kylmimmässä, etäisimmässä ja kolkoimmassa nurkassa. Siellä seisoi pieni hylätty joukko "nuoria miehiä", kaikki kotoisin parhaista perheistä, salissaistuvien äitien täysikasvuisia poikia ja koulun oppilaiden veljiä. Kaiken iltaa madame piti vartiota näiden "nuorten miesten" luona -- huolehti heistä kuin äiti, mutta oli ankara kuin lohikäärme. Heidän eteensä oli piirretty jonkinlainen raja, ja he väsyttivät madamea rukouksillaan päästä sen yli ja virkistää itseään edes yhdellä tanssilla tuon "kauniin vaalean" tai tuon "sievän ruskeatukkaisen" tai tuon "ihanan tytön kanssa, jonka tukka on musta kuin sysi".

"Taisez-vous!"[54] vastasi madame sankarillisena ja järkähtämättömänä. "Vous ne passerez pas à moins que ce ne soit sur mon cadavre, et vous ne danserez qu' avec la nonnette du jardin."[55] Ja hiirenharmaassa silkkipuvussaan hän käveli majesteetillisena edestakaisin heidän kärsimättömän ja epätoivoisen rivinsä edessä kuin mikäkin pikku Bonaparte.

Madame tunsi maailmaa koko lailla, madame tiesi ihmisluonnosta yhtä ja toista. En luule että kukaan muu Villetten johtajatar olisi uskaltanut laskea "nuorta miestä" seiniensä sisäpuolelle, mutta madame tiesi että myöntämällä heille pääsyn tällaiseen tilaisuuteen hän teki rohkean iskun ja sai suuren voiton.

Ensiksikin joutuivat vanhemmat osallisiksi tähän tekoon, sillä vain heidän välityksellään se oli mahdollista. Toiseksi: näiden kalkkarokäärmeiden hurmaava ja vaarallinen läheisyys auttoi madamea näyttämään juuri vahvimman puolensa -- ensiluokkaiset kaitsijanominaisuutensa. Kolmanneksi: heidän läheisyytensä antoi kirpeän lisämaun illan hauskuudelle; oppilaat tiesivät sen, ja tuollaisten kultaomenain etäinen loiste viritti heissä mielialan jota mikään muu ei olisi saanut syttymään. Lasten ilo tarttui vanhempiin, eloisuus ja hyvä tuuli täytti pian koko tanssisalin, yksinpä "nuorilla miehillä" oli hauskaa karsinassaan, sillä madame ei koskaan sallinut heidän ikävystyä -- ja niin saavutti madame Beckin syntymäpäivä joka vuosi menestyksen, jonka vertaista maan minkään muun koulun johtajatar ei saanut kokea.

Huomasin että tohtori Johnin sallittiin ensin vapaasti kulkea luokkahuoneissa. Hänellä oli tuollainen miehekäs ja luotettava ilme, joka korvasi hänen nuoruutensa ja melkein sovitti hänen kauneutensa. Mutta heti kun tanssi alkoi, riensi madame hänen luokseen.

"Tulkaa susi, tulkaa", hän sanoi nauraen. "Te kuljette lampaan vaatteissa, mutta siitä huolimatta teidän täytyy jättää laumani. Tulkaa, minulla on täällä eteisessä hieno susitarha -- parikymmentä kappaletta; sallikaa minun liittää teidät kokoelmaani."

"Mutta sallikaa minun toki ensin tanssia sen oppilaanne kanssa, jonka valitsen."

"Onko teillä rohkeutta pyytää sellaista? Se on hulluutta, se on jumalattomuutta. Ulos, ulos, ja pian!"

Hän ajoi tohtoria edellään ja oli pian sulkenut hänet rajan sisäpuolelle.

Ginevra, joka arvatenkin oli väsynyt tanssimaan, etsi minut piilopaikastani. Hän heittäytyi penkille viereeni ja (tunteenilmaus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla) kietoi käsivartensa kaulaani.

"Lucy Snowe! Lucy Snowe!" hän huusi hysteerisenä melkein nyyhkyttävällä äänellä.

"Mikä ihme nyt on hätänä?" sanoin kuivasti.

"Minkä näköinen olen -- minkä näköinen olen tänä iltana?" hän kysyi.

"Kuten tavallisesti", vastasin, "turhamaisen hupakon."

"Ilkeä olento. Teillä ei koskaan ole ystävällistä sanaa minua varten, mutta teidän ja kaikkien muiden kateellisten pärjääjäin uhallakin tiedän että olen kaunis, tunnen sen, näen sen -- pukuhuoneessa on iso peili, josta voin nähdä itseni kiireestä kantapäähän. Ettekö lähde kanssani sinne, niin saamme yhdessä seisoa sen edessä?"

"Minä lähden, neiti Fanshawe, teidän halunne tulkoon tyydytetyksi ääriään myöten."

Pukuhuone oli aivan lähellä, ja me menimme sinne. Hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut peilin eteen. Minä seisoin siinä vastarintaa tekemättä, mitään sanomatta, ja annoin hänen itserakkautensa riemuita ja juhlia. Olin utelias näkemään kuinka paljon samainen itserakkaus voisi sulattaa -- olisiko sen mahdollista tulla kylläiseksi -- tunkeutuisiko Ginevran sydämeen mikään kuiske, joka kehoittaisi häntä ottamaan huomioon toistenkin tunteet ja hillitsisi hänen turhamaista iloaan.

Ei ensinkään. Hän käänteli minua ja kääntyili itse, hän tarkasteli meitä molempia joka taholta, hymyili, ravisteli kiharoitaan, kohensi silkkivyötään, levitteli pukuaan, laski vihdoin käsivarteni irti ja sanoi kumartaen pilkallisen kohteliaasti:

"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."

Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin sanomaan:

"Erittäin hyvä."

"Ja mitä te antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"

"En pahaista penniäkään -- niin kummalta kuin se kuuluukin", vastasin. "Te olette vain poloinen olento."

"Niin ette ajattele sydämessänne."

"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."

"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."

"Jatkakaa, minä kuuntelen."

"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten olen juuri täyttänyt kahdeksantoista -- paras mahdollinen ikä. Olen saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä olen kaunis, sitä ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja ikävöiviä minuun. Sellainen olen minä -- onnellinen MINÄ, ja nyt saatte kuulla mikä te olette, poloinen sielu."

"Minä otaksun että ette ole kenenkään tytär, koska rupesitte pikkulasten hoitajaksi kun ensin tulitte Villetteen, teillä ei ole sukulaisia, kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä ette voi sanoa olevanne nuori, teillä ei ole mitään viehättäviä taitoja -- ei kauneutta. Mitä tulee ihailijoihin, tiedätte tuskin mitä ne ovat, ette edes osaa puhua niistä, istutte mykkänä kun toiset opettajattaret luettelevat valloituksiaan. Minä uskon että te ette koskaan ole rakastunut ettekä koskaan rakastukaan, ja sitä parempi, sillä vaikka oma sydämenne särkyisikin, ette koskaan pystyisi särkemään toisen sydäntä. Eikö tämä kaikki ole totta?"

"Totta kuin evankeliumi, suureksi osaksi, ja aika sukkelaa lisäksi. Teissä täytyy olla jotakin hyvää, Ginevra, kun osaatte puhua noin rehellisesti. Tuo käärme, Zélie St. Pierre, ei kykenisi sanomaan mitä te nyt olette sanonut. Ja kuitenkin, neiti Fanshawe, niin onneton kuin teidän kuvauksenne mukaan olenkin, en maksaisi viittä penniä teistä, ruumiinenne ja sieluinenne."

"Siksi vain, että minä en ole älykäs, ja siinä kaikki mitä te ajattelette. Ei kukaan muu kuin te välitä älykkyydestä."

"Päinvastoin, mielestäni te olette älykäs omalla tavallanne -- ja aika terävä sittenkin. Mutta te puhuitte sydämien särkemisestä -- tuosta mieltä ylentävästä huvista, jonka eduista minä en ole aivan yhtä mieltä kanssanne: saanko kysyä kenelle turhamaisuudessanne luulette tehneenne tuon tempun tänä iltana?"

Hän painoi huulensa korvaani vasten. "Isidore ja Alfred de Hamal ovat molemmat täällä", hän kuiskasi.

"Oho, vai niin! Minäpä tahtoisin nähdä heidät."

"No, kultaseni, vihdoinkin on uteliaisuutenne herännyt. Tulkaa mukanani, minä näytän heidät."

Hän lähti ylpeänä edellä. "Mutta te ette voi nähdä heitä kunnollisesti luokista", hän sanoi kääntyen minuun päin. "Madame pitää heitä liian kaukana. Mennäänpä puutarhaan, astutaan sisään käytävästä ja hiivitään takaapäin aivan lähelle heitä. Saamme toruja jos meidät nähdään, mutta mitä siitä."

Tällä kertaa en minäkään välittänyt. Me kuljimme läpi puutarhan -- tunkeuduimme käytävään rauhallisesta yksityisovesta, lähestyimme eteistä ja pysytellen käytävän varjossa näimme "nuorten miesten" parven aivan läheltä.

Luulen että ilman ohjaustakin olisin löytänyt joukosta tuon valloittajan de Hamalin. Hän oli suoranenäinen, piirteiltään hyvin virheetön pieni keikari. Sanon pieni keikari, vaikka hänen pituutensa ei ollutkaan alle keskimitan, sillä hänen piirteensä olivat pienet, samoin kädet ja jalat, ja hän oli niin sievä, sileä ja nukkemaisen siro, niin somasti puettu, somasti käherretty, hänellä oli kauniit kengät ja käsineet ja solmio -- hän oli tosiaankin viehättävä. "Mikä herttainen olento!" huudahdin, kiitin Ginevran makua lämpimästi, ja kysyin mitä hän arveli de Hamalin tehneen särkyneen sydämensä kallisarvoisilla murusilla -- oliko hän kenties pannut ne hajuvesipulloon ja säilytti niitä ruusuvedessä? Huomautin myös syvän ihastuksen vallassa, että luutnantin kädet olivat tuskin suuremmat kuin neiti Fanshawen omat ja että se oli sangen soveliasta -- hän kun hätätilassa saattoi käyttää Ginevran hansikkaita. Selitin hullaantuvani hänen herttaisiin kutreihinsa, ja mitä tulee hänen matalaan kreikkalaiseen otsaansa ja verrattomaan klassilliseen päänmuotoonsa, tunnustin että kieleni ei kyennyt tekemään niille oikeutta.

"Entä jos hän olisi rakastajanne?" kysäisi Ginevra julmassa ilossaan.

"Oi taivas, mikä autuus!" sanoin minä, "mutta olkaa toki inhimillinen, neiti Fanshawe: panna sellaisia asioita päähäni on samaa kuin näyttää karkotetulle Kain-paralle väläyksiä paratiisista."

"Te siis pidätte hänestä?"

"Niinkuin pidän makeisista, hedelmähillosta, sokerileivoksista ja ansarikukista."

Ginevra ihaili makuani, sillä kaikkia näitä hän rakasti intohimoisesti ja saattoi siis helposti luulla, että minä tein samoin.

"Ja nyt Isidore", jatkoin. Myönnän että olin vieläkin uteliaampi näkemään hänet kuin hänen kilpailijansa, mutta Ginevra oli kokonaan syventynyt jälkimmäiseen.

"Alfred pääsi tänä iltana tänne", hän kertoi, "tätinsä, vapaaherratar de Dorlodot'n välityksellä. Nyt kun olette nähnyt hänet, voitte kai ymmärtää miksi minä olen ollut niin loistavalla tuulella kaiken iltaa, näytellyt hyvin, tanssinut sellaisella innolla, ja miksi nyt olen onnellinen kuin kuningatar. Dieu! Dieu! Oli niin verrattoman lystikästä katsella ensin häntä ja sitten toista ja hullaannuttaa molemmat."

"Mutta tuo toinen -- niissä hän on? Näyttäkää minulle Isidore."

"En minä."

"Miksi ei?"

"Minä häpeän häntä."

"Mistä syystä?"

"Kun -- kun --" (kuiskaten) -- "hänellä on sellaiset -- sellaiset viikset, oranssin -- punaiset -- kas siinä!"

"Asia on tullut ilmi", sanoin. "Mitä siitä, näyttäkää hänet kuitenkin, minä lupaan olla pyörtymättä."

Hän katseli ympärilleen. Juuri silloin puhutteli eräs englantilainen ääni meitä takaapäin.

"Te seisotte molemmat vedossa, teidän täytyy lähteä tästä käytävästä."

"Ei täällä ole vetoa, tohtori John", sanoin minä ja käännyin.

"Hän vilustuu niin helposti", jatkoi tohtori katsellen Ginevraa äärettömän ystävällisesti. "Hän on heikko, hänestä täytyy pitää huolta. Hakekaa hänelle huivi."

"Sallikaa minun itse huolehtia itsestäni", sanoi neiti Fanshawe ylpeästi. "Minä en tarvitse huivia."

"Pukunne on ohut, olette tanssinut, olette kuumissanne."

"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"

Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä, surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja; juoksin hakemaan niistä yhden.

"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.

Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.

"C'est lui-même",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten -- oi taivas! -- nuo viikset!"

Tohtori John meni nyt sisään.

"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke -- tuo vauva -- tuo kääpiö -- tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista että hieno ylevämielinen herrasmies -- kaunis kuin ilmestys -- tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi myrskyjen ja taisteluiden -- ja te vikuroitte vastaan -- te halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki kauneudessanne -- valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa, toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa -- ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä, mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin omaksenne."

"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."

Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa -- miehen vai apinan.

"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton, punatukkainen ja tuntee nimen John! -- cela suffit: je n'en veux pas.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin -- mies ihan minun makuni mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni ihminen jonka kanssa voin puhua -- joka ei kiusaa eikä väsytä eikä vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä, jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni niin kovasti."

Minä hellitin otteeni ja hän kiiti pois. En viitsinyt ajaa häntä takaa.

Miten olikaan, en voinut olla palaamatta vielä kerran käytävää kohti nähdäkseni tohtori Johnin uudelleen, mutta tapasinkin hänet seisomassa puutarhan portailla keskellä ikkunasta tulevaa leveää valojuovaa. Hänen sopusuhtaisesta vartalostaan ei voinut erehtyä, sillä luulen ettei kukaan siinä suhteessa ollut hänen vertaisensa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen paljas päänsä, kasvonsa ja hieno otsansa olivat hyvin kauniit ja miehekkäät. Hänen piirteensä eivät olleet pienet ja hienot kuin naisen, eivät myöskään kylmät, tyhjänpäiväiset ja heikot; ne olivat hyvin veistetyt mutta eivät niin hiotut ja viimeistellyt, että olisivat menettäneet voimastaan ja ilmeikkyydestään sen mitä olisivat voittaneet elottomalla sopusuhtaisuudellaan. Niissä oli ajoittain paljon tunnetta, ja vielä enemmän tunnetta viipyi vaiteliaana hänen silmissään. Sellaiset olivat ainakin minun ajatukseni hänestä: minun silmissäni hän oli tätä kaikkea. Selittämätön ihmetyksentunne täytti mieleni kun katsoin tätä miestä ja ajattelin että häntä voitaisiin halveksia.

Tarkoitukseni ei ollut lähestyä eikä puhutella häntä puutarhassa, koska tuttavuutemme ei vielä olisi oikeuttanut sellaista askelta. Olin vain aikonut näkymättömänä katsella häntä toisten joukossa, ja kun näin odottamatta tapasin hänet yksin, vetäydyin taaksepäin. Mutta hän etsi juuri minua, tai pikemmin sitä joka oli ollut kanssani, ja niin ollen laskeutui portaita ja seurasi minua puutarhaan.

"Te tunnette neiti Fanshawen! Olen usein halunnut kysyä tunnetteko hänet", sanoi tohtori John.

"Kyllä minä hänet tunnen."

"Läheisestikö?"

"Aivan niin läheisesti kuin haluan."

"Mitä olette tehnyt hänelle nyt?"

"Olenko minä hänen vartijansa?" teki mieleni kysyä, mutta vastasin vain: "Olen antanut hänelle kyytiä aika tavalla ja olisin antanut vielä enemmän, mutta hän pujahti käsistäni ja juoksi pois."

"Soisitteko minulle sen ilon", hän sanoi, "että pitäisitte häntä silmällä tämän ainoan illan ja katsoisitte ettei hän tee mitään varomatonta -- esimerkiksi juokse ulos iltailmaan heti tanssittuaan."

"Voinhan kenties pitää häntä hiukan silmällä, koska te niin haluatte, mutta hän on aivan liian omapäinen alistuakseen noin vain kenenkään valvottavaksi."

"Hän on niin nuori ja niin läpeensä teeskentelemätön."

"Minulle hän on arvoitus", vastasin.

"Niinkö?" kysyi hän hyvin kiinnostuneena. "Kuinka niin?"

"Olisi vaikeata sanoa millä tavoin -- vaikeata sanoa ainakin teille."

"Ja miksi juuri minulle?"

"Minua ihmetyttää että teidän harras ystävyytenne ei miellytä häntä sen enempää."

"Mutta hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta siitä missä määrin olen hänen ystävänsä. Sitä juuri en osaa hänelle opettaa. Saanko kysyä onko hän koskaan puhunut minusta teille?"

"Hän on usein puhunut teistä 'Isidoren' nimellä, mutta minun on lisättävä että vasta viimeisten kymmenen minuutin aikana huomasin teidät ja Isidoren samaksi henkilöksi. Vasta niin lyhyen ajan olen tietänyt, tohtori John, että Ginevra Fanshawe on se tämän talon asukas, joka niin kauan on kiinnostanut teitä -- että hän on se magneetti, joka vetää teidät Rue Fossettelle, että hänen tähtensä uskallatte tunkeutua tähän puutarhaan ja hakea kilpailijain pudottamia lippaita."

"Te tiedätte kaiken?"

"Tiedän sen verran."

"Jo vuoden ajan olen tottunut tapaamaan hänet seuraelämässä. Hänen ystävänsä, rouva Cholmondeley, on tuttavani, ja niin tapaan hänet joka sunnuntai. Mutta te huomautitte minulle, että hän usein puhui minusta käyttäen Isidore-nimeä: saanko kysyä -- toivoen ettette käytä väärin osoittamaani luottamusta -- mikä oli hänen sanojensa sävy ja tuntu? Olen hieman levoton kuulemaan sitä, sillä minua jossain määrin vaivaa se etten tiedä missä kirjoissa hän minua pitää."

"Oh, hän vaihtelee: hän muuttuu ja häilähtelee kuin tuuli."

"Voitte kai sentään esittää jonkinlaisen yleisvaikutuksen?"

"Voin kyllä", ajattelin, "mutta sitä yleisvaikutusta ei käy kertominen sinulle. Sitä paitsi jos sanoisin että hän ei rakasta sinua, en luulisi sinun sitä uskovan."

"Te vaikenette", hän jatkoi. "Otaksun että teillä ei ole mitään hyviä uutisia kerrottavana. Ei tee mitään. Jos hän tuntee minua kohtaan suoranaista kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, on se vain merkkinä siitä etten ansaitse häntä."

"Epäilettekö itseänne? Pidättekö itseänne luutnantti de Hamalia huonompana?"

"Minä rakastan neiti Fanshawe'ta paljon enemmän kuin de Hamal rakastaa ketään elävää olentoa, ja pitäisin hänestä paljon parempaa huolta kuin tämä. Pelkään että hän on harhaluulon vallassa de Hamalin suhteen; minä tunnen tuon miehen luonteen, koko hänen entisyytensä, kaikki hänen hairahduksensa. Hän ei ole kauniin nuoren ystävänne arvoinen."

"'Kauniin nuoren ystäväni' pitäisi tietää se, pitäisi tietää ja tuntea kuka on hänen arvoisensa", sanoin minä. "Jollei hänen kauneutensa eikä älynsä auta häntä niin pitkälle, on hän ansainnut kokemuksen kovan opetuksen."

"Etteköhän nyt ole hieman ankara?"

"Minä olen hirveän ankara -- ankarampi kuin haluan näyttää teille. Teidän pitäisi kuulla niitä läksytyksiä, joilla onnellistan 'kaunista nuorta ystävääni', -- mutta te kyllä kauheasti loukkautuisitte huomatessanne kuinka vähän hellää hienotunteisuutta minulla on hänen herkkää luonnettaan kohtaan."

"Hän on niin herttainen -- häntä kohtaan ei voi olla muuta kuin herttainen. Te varmaan -- kuten kaikki häntä vanhemmat naiset -- ette voi olla tuntematta äidin tai vanhemman sisaren hellyyttä tuollaista viatonta, yksinkertaista, tyttömäistä olentoa kohtaan. Suloinen enkeli! Eikö sydämenne paisu myötätunnosta, kun hän kuiskaa korvaanne puhtaita lapsellisia salaisuuksiaan? Kuinka te olette kadehdittava." Ja hän huokasi.

"Minä katkaisen väliin nuo salaisuudet aika jyrkästi", sanoin. "Mutta suokaa anteeksi, tohtori John, saanko hetkiseksi vaihtaa puheenaihetta? Mikä jumalallinen mies onkaan tuo de Hamal! Mikä nenä -- täydellinen! Muovaile sellainen kipsistä tai savesta, etkä voi tehdä kauniimpaa, suorempaa, parempaa! Ja sitten -- nuo klassilliset huulet ja leuka -- ja käytös -- niin ylevää!"

"De Hamal on täydellinen vauva, sitä paitsi viheliäinen pelkuri."

"Te, tohtori John -- kuten jokainen karkeatekoisempi mies kuin hän -- varmaan tunnette häntä kohtaan jonkinlaista ihailevaa hellyyttä, sellaista kuin Mars ja muut jykevämmät jumalolennot varmaan tunsivat nuorta viehkeätä Apolloa kohtaan."

"Periaatteeton peluri ja pieni apina", sanoi tohtori John lyhyesti, "jonka koska tahansa voisin yhdellä kädellä nostaa olkaimista ja panna makaamaan katuojaan, jos minua haluttaisi."

"Suloinen serafi!" sanoin minä. "Mikä julma ajatus! Etteköhän nyt ole hieman ankara, tohtori John?"

Ja siihen pysähdyin. Jo toisen kerran sinä iltana olin uskaltanut ulkopuolelle itseni -- ulkopuolelle luonnollisten tapojeni -- antautunut ajattelemattomaan välittömään puhetapaan, joka suuresti oudostutti minua kun pysähdyin miettimään. Olinko aavistanut noustessani sinä aamuna, että ennen iltaa olin näytellyt iloisen rakastajan osaa ilveilyssä ja tuntia myöhemmin ujostelematta keskustellut tohtori Johnin kanssa hänen onnettomasta kosinnastaan ja ilkkunut hänen harhaluulojaan? Yhtä hyvin olisin voinut odottaa retkeä ilmapallolla tai matkaa Kap Hornille.

Tohtori ja minä olimme kävelleet käytävän päähän saakka ja palasimme nyt takaisin. Ikkunasta tuleva heijastus valaisi taaskin hänen kasvojaan: hän hymyili, mutta silmät olivat surulliset. Kuinka toivoinkaan että hän olisi voinut olla onnellinen! Kuinka olinkaan pahoillani kun tiesin hänen kantavan mielessään tuskaa, ja sellaisen asian vuoksi! Hän, suurine ansioineen, hänkö rakastaisi turhaan? En silloin tietänyt että miettiväisyys ja vastoinkäymiset tekevät niin hyvää muutamille luonteille, enkä tullut ajatelleeksi että muutamat yrtit, jotka ehjinä ollessaan ovat tuoksuttomia, särjettyinä levittävät suloista lemua.

"Älkää surko, älkää olko pahoillanne", puhkesin sanomaan. "Jos Ginevrassa ainoakaan kipinä on rakkautenne arvoinen, niin hänen täytyy tuntea vastarakkautta. Olkaa iloinen, olkaa toiveikas, tohtori John. Kuka sitten toivoisi, jollette te?"

Vastaukseksi tähän puheeseen sain -- minkä varmaan olin ansainnutkin -- kummastuneen katseen, joka mielestäni oli myös hieman paheksuva. Me erosimme ja minä palasin sisään hyvin viluisena. Kellot löivät ja kirkonkellot soivat keskiyötä, ihmiset olivat lähdössä, juhla oli ohi, lamput himmenivät. Tunti vielä, ja koko talo oli hiljainen ja pimeä. Minäkin olin vuoteessa, mutta en nukkunut. Minun ei ollut helppo nukkua sellaisen kiihtymyksen päivän jälkeen.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XV. PITKÄ LOMA

Madame Beckin syntymäpäivää, kolmen edellisen viikon laiskottelua, itse juhlapäivän lyhyttä kahdentoista tunnin ilon ja hilpeyden puuskaa ja äärettömän ikävää huomispäivää seurasi aivan päinvastainen aika: kaksi kuukautta oikeata työtä, ahkeraa ja tiukkaa opiskelua. Nämä kaksi kuukautta, kouluvuoden viimeiset, olivat itse asiassa ainoa todellinen työaika koko vuotena. Niihin lykättiin ja keskitettiin ankarimmat valmistelut tutkintoa varten, joka tapahtui ennen palkintojenjakoa. Niin tekivät sekä opettajat että opettajattaret ja oppilaat. Palkinnontavoittelijain oli tehtävä vakavaa työtä, opettajain ja opettajattarien oli otettava taakka hartioilleen, yllytettävä hitaita, autettava ja opastettava lupaavampia. Oli saatava aikaan vaikuttava näyte, loistava julkinen tutkinto, ja se tarkoitus pyhitti kaikki keinot.

Tuskin huomasinkaan toisten opettajain työtä, oma puuhani askarrutti mieltäni, ja minun tehtäväni ei ollutkaan helpoimpia: minun oli päntättävä noin yhdeksäänkymmeneen päähän tarpeellinen määrä sitä mitä he pitivät taidoista vaikeimpana ja monimutkaisimpana, englannin kieltä, väännettävä yhdeksänkymmentä kieltä ääntämään sellaista mikä heistä tuntui melkein mahdottomalta -- saarivaltion sihiseviä hammasäänteitä.

Tutkintopäivä valkeni. Kauhea päivä! Sitä varten oli valmistuttu levottoman jännittyneinä, pukeuduttu ääneti ja kiireisesti -- ei mihinkään kevyeen eikä liehuvaan tällä kertaa -- poissa olivat nyt valkoiset harsokankaat ja taivaansiniset vyönauhat, muotina oli vakava, vahva ja kiinteä. Minusta tuntui että juuri minä olin erityisen pahassa asemassa tuona päivänä, koska raskain taakka ja vaikeus lankesi yksin minun osalleni kaikista naisopettajista. Toisten ei tarvinnut pitää tutkintoa opettamissaan aineissa; kirjallisuudenopettaja, herra Paul, otti tämän velvollisuuden itselleen. Hän, tuo kotityranni, kokosi toiseen käteensä kaikki ohjakset, hän hylkäsi vihaisesti kaiken yhteistyön; hän ei tahtonut apua. Madamen itsensä, joka ilmeisesti mielellään olisi pitänyt tutkinnon maantieteessä, lempiaineessaan, jota hän opetti hyvin, oli mukauduttava itsevaltiaan sukulaisensa määräyksiin. Paul syrjäytti koko opettajakunnan, miespuoliset ja naispuoliset, ja seisoi tutkijan paikalla yksinään. Hän oli harmissaan siitä että hänen oli pakko tehdä yksi poikkeus tästä säännöstä. Hän ei hallinnut englanninkieltä: siispä hänen täytyi jättää tämä opinhaara englanninopettajan käsiin, ja niin hän tekikin, mutta ei ilman pientä lapsekasta kateutta.

Alituinen ristiretki joka-ainoan ihmisen -- paitsi oman itsensä -- itserakkautta vastaan kuului tämän kykenevän mutta kiukkuisen ja kunnianhimoisen pienen miehen omituisuuksiin. Hänellä oli voimakas halu oman persoonansa julkiseen näyttelemiseen, mutta äärimmäinen vastenmielisyys toisten ihmisten samanlaista esiintymistä kohtaan. Hän sorti, hän lannisti milloin vain voi, ja raivosi kuin pulloon suljettu tuulispää, milloin ei voinut.

Tutkintopäivän aattoiltana kävelin puutarhassa kuten muutkin opettajattaret ja kaikki sisäoppilaat. Herra Emanuel yhtyi seuraani "kielletyllä käytävällä"; hänellä oli sikari hampaissa; päällystakki -- erittäin luonteenomainen vaatekappale, vaikkakaan ei kuosiltaan erikoinen -- liehui tummana ja uhkaavana, kreikkalaisen lakin tupsu varjosti ankarana vasenta ohimoa, mustat viikset käpertyivät kuin vihaisella kissalla, ja sinisten silmäin välkkeessä oli pilviä.

"Niin te siis", hän alkoi, pysäyttäen minut jyrkästi ja asettuen eteeni, "niin te siis aiotte isännöidä kuin kuningatar valtaistuimellaan -- minun vierelläni, huomenna. Varmaan jo ennakolta nautitte korkeasta asemastanne. Olen näkevinäni teissä tiesi mitä säteilyä, te pieni kunnianhimoinen olento."

Nyt sattuikin niin, että hän erehtyi tykkänään. Minä en pitänyt -- en voinut pitää -- kuulijakunnan ihailua tai hyvää käsitystä yhtä suuressa arvossa kuin hän. Jos minulla olisi sen joukossa ollut yhtä monta henkilökohtaista ystävää tai tuttavaa kuin hänellä, en tiedä miten asia olisi kääntynyt, mutta minä puhunkin tapauksesta sellaisena kuin se nyt oli. Minulle olivat kouluvoitot vain kylmää kiiltoa. Olin ihmetellyt -- ja ihmettelin nytkin -- kuinka niiden loiste hänestä voi näyttää kirkkaalta ja lämpimältä kuin takkavalkea. Hän välitti niistä ehkä liian paljon, minä luultavasti liian vähän. Minulla oli kuitenkin omat päähänpistoni niinkuin hänelläkin. Minusta esimerkiksi oli hauskaa nähdä herra Emanuel kateellisena. Kateus sytytti hänen mielensä ja viritti hänen henkensä ja loi kaikennäköisiä lystikkäitä valoja ja varjoja hänen tummiin kasvoihinsa ja orvokinsinisiin silmiinsä (hänellä oli tapana sanoa, että hänen musta tukkansa ja siniset silmänsä olivat "une de ses beautés_").[58] Hänen kiukullaan oli oma viehätyksensä: se oli vilpitöntä, totista, kokonaan järjetöntä, mutta ei koskaan tekopyhää. Niinpä en millään tavoin salannut luuloteltua mielihyvääni, kysyinpähän vain milloin englanninkielen tutkinto oli -- alussa vai lopulla päivää.

"Minä epäröin", sanoi hän, "asetanko sen alkuun, jolloin ihmisiä on vasta vähän ja jolloin kunnianhimoinen luonteenne ei saa nauttia suuresta kuulijakunnasta, vai aivan loppuun, kun kaikki ovat väsyneitä ja osaksenne tulee vain laimeata ja heikkoa tarkkaavaisuutta."

"Kuinka kovasydäminen olette, monsieur", sanoin teeskennellen alakuloisuutta.

"Teitä kohtaan pitääkin olla ankara. Te olette niitä ihmisiä, joita täytyy pitää kurissa. Minä tunnen teidät! Minä tunnen teidät! Toiset ihmiset tässä talossa näkevät teidät ja luulevat että väritön varjo on kulkenut ohi. Mutta minäpä tutkin kasvonne heti, ja se riitti."

"Oletteko tyytyväinen kun ymmärrätte minua?"

Vastaamatta suoraan hän jatkoi: "Ettekö ollutkin mielissänne kun onnistuitte näytelmässä? Minä katselin teitä ja näin kasvoissanne intohimoista voitonriemua. Kuinka katseenne säkenöi! Se ei ollut vain valoa, se oli liekkejä: minä tiesin olla varuillani."

"Se mitä tuossa tilaisuudessa tunsin -- ja suokaa anteeksi jos sanon teidän äärettömästi liioittelevan tunteeni suuruutta ja laatua -- oli kokonaan ylimalkaista. Minä en välittänyt ilveilystä. Vihasin osaa jonka annoitte minulle. Minulla ei ollut pienintäkään myötätuntoa näyttämön edessä olevaa yleisöä kohtaan. Epäilemättä kunnon ihmisiä, mutta tunnenko minä heitä? Merkitsevätkö he mitään minulle? Välitänkö siitä että huomenna taas joudun heidän eteensä? Onko tutkinto minulle mitään muuta kuin työ jonka soisin pian olevan kunnialla ohi?"

"Saanko vapauttaa teidät siitä?"

"Äärettömän kernaasti, jos vain ette pelkää epäonnistumista."

"Mutta minä en onnistuisi. Osaan vain kolme lausetta englantia ja muutamia sanoja, esimerkiksi de sonn, de mone, de stare[59] -- sanoinko hyvin? Minun mielestäni olisi parasta jättää koko asia sikseen, olla ilman englannintutkintoa -- mitä siitä sanotte?"

"Jos madame suostuu, suostun minäkin."

"Sydämestännekö?"

"Sydämeni pohjasta."

Hän poltti sikariaan äänettömänä. Sitten hän äkkiä kääntyi.

"Antakaa minulle kätenne", hän sanoi. Kiukku ja kateus suli hänen kasvoistaan, niistä loisti nyt herttainen ystävällisyys.

"Kas niin, ei viitsitä olla kilpailijoita, ollaan ystäviä. Tutkinto tulee tapahtumaan, minä valitsen sopivan hetken, ja sen sijaan että häiritsisin ja kiusaisin teitä, kuten melkein teki mieleni kymmenen minuuttia sitten -- minulla on pahat tuuleni, on ollut lapsesta saakka -- tahdon rehellisesti auttaa teitä. Itse asiassa olette yksinäinen ja vieras, teidän on raivattava tienne ja ansaittava leipänne, ja voi ehkä olla hyväkin että tulette tunnetuksi. Me olemme ystäviä -- suostutteko?"

"Koko sydämestäni, monsieur. Minä iloitsen ystävästä. Pidän siitä enemmän kuin voitosta."

"Raukka" hän sanoi, kääntyi pois ja jätti minut käytävään.

Tutkinto sujui hyvin; Paul piti sanansa ja teki parhaansa helpottaakseen minun osaani. Seuraavana päivänä oli palkintojenjako. Sekin meni ohi, koulu loppui, oppilaat lähtivät kotiin ja alkoi pitkä loma.

Sitä lomaa! Unohdanko sen koskaan? Luullakseni en. Madame Beck matkusti loman ensi päivänä lastensa luo rannikolle, kaikilla kolmella opettajattarella oli omaisia tai ystäviä, joiden luo he pakenivat, kaikki opettajat lähtivät kaupungista, muutamat Pariisiin, muutamat Boue-Marineen, Paul lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, talo jäi aivan tyhjäksi, ilman muita asukkaita kuin minä, eräs palvelustyttö ja muuan onneton oppilas, tylsämielinen raukka, joka kaukana asuvalta äitipuoleltaan ei saanut lupaa palata kotiin.

Sydämeni melkein kuoli; viheliäinen ikävä herpaannutti sen kielet. Kuinka nuo syyskuun päivät olivat pitkät! Kuinka hiljaiset, kuinka elottomat! Kuinka tyhjät, autiot ja lohduttomat! Kuinka alakuloinen olikaan tuo hylätty puutarha, joka nyt, kaupungin kesän jälkeen, oli harmaana tomusta. Katsoessani eteenpäin noiden kahdeksan viikon alussa tiesin tuskin kuinka voisin elää ne loppuun. Mielialani oli jo kauan ollut asteittain alenemassa, ja nyt kun työn antama tuki oli poissa, se laskeutui nopeasti. Eteenpäin katsominenkaan ei tuonut mitään toiveita: mykkä tulevaisuus ei tietänyt mistään huojennuksesta, ei tarjonnut mitään lupauksia, ei antanut mitään aihetta kestää nykyistä pahaa luottaen tulevaan hyvään. Surullinen välinpitämättömyys koko olemassaolosta painoi usein mieltäni -- epätoivoinen halu päästä pian maallisen retken päähän. Kun minulla nyt oli hyvää aikaa katsella elämää niin kuin minunlaiseni on sitä katsottava, näin siinä vain toivottoman erämaan: vain keltaista hiekkaa, ei vihreätä niittyä, ei palmupuuta, ei lähdettä näkyvissä. Toiveita, jotka ovat nuoruudelle rakkaat, jotka pitävät sitä pystyssä ja ohjaavat sitä, en tuntenut enkä uskaltanut tuntea. Jos ne joskus kolkuttivat oveeni, oli epävieraanvarainen telki vedettävä sisäpuolelta niiden eteen. Kun ne hylättyinä kääntyivät pois, vuotivat väliin hyvinkin katkerat kyynelet, mutta sitä ei voinut auttaa, minä en uskaltanut ottaa vastaan sellaisia vieraita. Niin kuolettavasti pelkäsin liikanaisen itseluottamuksen syntiä ja heikkoutta.

Uskonnollinen lukija, sinä kai pidät minulle pitkän saarnan sen johdosta mitä juuri olen kirjoittanut. Niin sinäkin, moralisti, ja sinä, ankara viisas. Sinä stoalainen rypistät kulmiasi, sinä kyynikko olet ivallinen, sinä nautiskelija naurat. Hyvä on, suhtautukaa siihen kukin omalla tavallanne. Minä otan vastaan saarnan, kulmain rypistämisen, pilkan ja naurun. Ehkä olette kaikki oikeassa, ja ehkä minun olosuhteissani olisitte kaikki olleet väärässä kuten minä. Ensimmäinen kuukausi oli todellakin pitkä, raskas, musta kuukausi minulle.

Tylsämielinen ei näyttänyt onnettomalta. Tein parhaani ruokkiakseni hänet hyvin ja pitääkseni hänet lämpimänä, eikä hän muuta pyytänyt kuin ruokaa ja päivänpaistetta, ja kun se puuttui, takkavalkeata. Hänen heikot hengenlahjansa viihtyivät toimettomuudessa: hänen aivonsa, silmänsä, korvansa ja sydämensä nukkuivat tyytyväisen unta, ne eivät voineet herätä työhön, horrostila oli niiden paratiisi.

Loman kolme ensimmäistä viikkoa olivat kuumat, kauniit ja kuivat, mutta neljäs ja viides myrskyä ja sadetta. En tiedä miksi tuo ilmanmuutos teki niin kauhean vaikutuksen minuun, miksi raivoava myrsky ja vihmova sade lamaannuttivat minua kuolettavammin kuin kirkas sää, mutta niin kävi, ja hermostoni jaksoi hädin tuskin kestää sitä mitä sen oli kestettävä monena päivänä ja yönä tuossa suuressa tyhjässä talossa. Kuinka rukoilinkaan taivaalta apua ja lohdutusta! Kuinka kauhistuttavalla voimalla minut vähin vähäsikään se vakaumus, että kohtalo oli ainainen vihamieheni, jota ei koskaan voinut lepyttää! Minä en sydämessäni syyttänyt Jumalan armoa ja oikeutta tästä; päätin Hänen suureen suunnitelmaansa kuuluvan, että muutamien piti syvästi kärsiä elinaikanaan, ja olin vihlovan vakuuttunut siitä, että näiden joukkoon kuuluin minäkin.

Oli jonkinlainen helpotus kun tylsämielisen täti, kiltti vanha nainen, eräänä päivänä tuli hakemaan luokseen omituisen, viallisen toverini. Tuo onneton olento oli ajoittain ollut minulle raskaana taakkana; en voinut viedä häntä puutarhan ulkopuolelle enkä jättää häntä hetkeksikään yksin, sillä hänen poloinen sielunsa oli kasvanut yhtä vinoon kuin ruumiskin, ja sillä oli eniten taipumusta pahaan. Epämääräinen halu pahantekoon ja tarkoitukseton ilkeys tekivät alituisen valvonnan välttämättömäksi. Koska hän puhui hyvin harvoin ja saattoi tuntikausia istua tylsän näköisenä, väännellen kasvojaan sanoin kuvaamattomiin irvistyksiin, olin pikemmin ikään kuin vankina oudon ja kesyttömän eläimen kanssa kuin ihmisolennon seurassa. Lisäksi hänelle oli tehtävä erinäisiä palveluksia, jotka olisivat vaatineet mielisairaanhoitajattaren hermoja. Rohkeuttani koeteltiin kovin, ja vähin se lannistui kokonaan. Näiden velvollisuuksien ei olisi pitänyt tulla minun osalleni; eräs palvelustyttö oli tähän asti suorittanut ne, mutta lomallelähdön kiireessä ei hänelle ehditty hankkia sijaista. Tämä rasitus ja vaiva ei suinkaan ollut helpoimpia mitä elämässäni olen kokenut, mutta niin halpaa ja vastenmielistä kuin se olikin, oli henkinen tuskani paljon kuluttavampaa ja tuhoisampaa. Tylsämielisen palveleminen riisti minulta usein kyvyn ja halun syödä ateriaani ja lähetti minut uupuneena ulos raikkaaseen ilmaan ja kaivon luo pihalle. Mutta tämä työ ei koskaan kouristanut sydäntäni eikä pusertanut silmistäni kuumia kyyneleitä.

Tylsämielisen lähdettyä sain vapaasti kävellä ulkona. Ensin minulla ei ollut rohkeutta poistua kauaksi Rue Fossettelta, mutta vähitellen uskalsin jo kaupungin porteille asti, kuljin niistä ulos ja vaeltelin kaukana pitkin viertoteitä, yli peltojen, katolisen ja protestanttisen hautausmaan taakse, ohi maatalojen, teille ja pieniin metsiin, en tiedä minne. Ahdistus ajoi minua eteenpäin, kuume kielsi lepäämästä, seuralaisenpuute vaivasi sieluani polttavan nälän tavoin. Vaelsin usein aamusta saakka, läpi helteisen keskipäivän, kuivan iltapuolen ja pimeän illan, ja palasin kotiin kuun noustessa.

Yksinäisillä kävelyilläni ajattelin väliin toisten, tuttavieni, nykyistä olotilaa. Siellä oli madame Beck hauskassa kylpypaikassa lastensa ja äitinsä kanssa, keskellä lukuisia ystäviä, jotka olivat hakeutuneet samaan virkistyspaikkaan. Zélie St. Pierre oli Pariisissa sukulaistensa luona, toiset opettajattaret olivat kodeissaan. Siellä oli Ginevra Fanshawe, jonka eräs ystävä oli vienyt hauskalle kiertomatkalle etelään. Ginevra oli mielestäni onnellisin. Hän sai retkeillä läpi kauniiden seutujen, syyskuun aurinko loisti hänelle yli hedelmällisten tasankojen, joilla vilja tuleentui ja viini kypsyi sen lämpimissä säteissä. Kultainen ja kristallinen kuu nousi hänen näkyviinsä siniseltä taivaanrannalta, jota vuorten aaltoviiva reunusti.

Mutta kaikki tämä ei ollut mitään; minäkin tunsin nuo syksyiset päivänpaisteet ja näin nuo elonkorjuun kuutamot, ja melkein toivoin nukkuvani syvällä nurmen alla, kaukana niiden vaikutuksesta. Mutta Ginevralla oli mukanaan eräänlainen hengetär, joka osasi antaa alituista voimaa ja lohtua, kirkastaa päivänpaisteen ja täyttää pimeyden tuoksuilla. Paras ihmiselämän hyvistä hengettäristä suojasi häntä siivillään ja kumartui hänen päänsä yli. Ginevraa seurasi todellinen Rakkaus, eikä hän koskaan voinut olla yksin. Oliko hän tunteeton sille? Minusta se tuntui mahdottomalta: en voinut kuvitella sellaista turtumusta. Kuvittelin että hän oli salassa kiitollinen, rakasti vielä pidätetysti, mutta aikoi jonakin päivänä näyttää miten paljon hän rakasti. Ajattelin myös että hänen uskollinen sankarinsa aavisti hänen aran kiintymyksensä ja sai siitä lohdutusta; uskoin että heidän välillään oli myötätunnon sähköinen lanka, keskinäisen ymmärtämyksen hieno säie, joka satojenkin peninkulmien takaa yhdisti -- toimitti perille rukouksia ja toiveita yli vuorien ja laaksojen. Ginevrasta tuli vähitellen jonkinlainen sankaritar silmissäni. Eräänä päivänä, huomatessani tämän kasvavan harhakuvan, sanoin: "Luulen todellakin että hermoni ovat ylenmäärin jännittyneet: olen jollakin tavoin kärsinyt liikaa; sairaus on siitä seurauksena -- mitä minun on tehtävä? Kuinka voin pysyä terveenä?"

Itse asiassa ei ollut mitään keinoa pysyä terveenä näissä olosuhteissa. Vihdoinkin seurasi erityisen kauhun ja tuskan vallassa vietettyä päivää ja yötä ruumiillinen sairaus -- minun oli pakko mennä vuoteeseen. Näihin aikoihin loppui intiaanikesä ja alkoivat päiväntasausmyrskyt. Yhdeksän pimeätä ja sateista päivää, joiden tunnit vyöryivät ohitseni levottomina, kuuroina, hurjina, myrskyn Pauliinan huumaamina, makasin oudossa hermojen ja veren kuumeessa. Uni karkottui kokonaan. Usein nousin yöllä, etsin unta joka taholta, pyysin hartaasti sitä palaamaan. Ikkunan rasahdus, tuulen vinkuna vain vastasi -- uni ei tullut!

Minä erehdyn. Kerran se tuli, mutta vihoissaan. Kärttämiseeni kyllästyneenä se toi mukanaan kostavan unen. St. Jean Baptisten kellon mukaan tuo uni kesti vain viisitoista minuuttia -- lyhyt aika, mutta se riitti rasittamaan koko ruumistani tuntemattomalla tuskalla, tuomaan mukanaan nimettömän kokemuksen, joka laatunsa, sävynsä ja herättämänsä kauhun puolesta oli kuin tervehdys iäisyydestä. Kahdentoista ja yhden välillä sinä yönä tyrkytettiin huulilleni kalkki, musta, väkevä, outo, joka ei ollut kotoisin mistään kaivosta, vaan äyräitään myöten täynnä pohjattoman ja rannattoman meren vettä. Kärsimyksen malja, joka on valmistettu ajallisten ja äärellisten mittojen mukaan ja tarkoitettu kuolevaisen huulille, ei maistu sellaiselta kuin tämä kärsimys maistui. Juotuani ja herättyäni luulin että kaikki oli ohi: loppu tullut ja mennyt. Vapisin kauheasti kun tietoisuus palasi; olin valmis huutamaan apua joltakin ihmiseltä, mutta tiesin ettei ketään ollut kyllin lähellä kuullakseen hurjaa huutoani -- Goton kaukaisessa ullakkokamarissaan ei voinut kuulla -- ja nousin polvilleni vuoteeseen. Muutamia hirveitä tunteja kului: kuvaamaton tuska repi ja ahdisti mieltäni. Luulen että pahin tuon unen kauhuista oli tämä. Näin unta että rakastettu vainaja, joka elämässään oli rakastanut minua, kohtasi minut jossakin vieraantuneena: sanomaton epätoivo tulevaisuuden suhteen ahdisti sydänjuuriani. Minulla ei ollut minkäänlaista aihetta toivoa toipuvani ja palaavani elämään, ja kuitenkin oli aivan sietämätön tuo säälimätön ja ynseä ääni, jolla Kuolema houkutteli minua kutsumaan luokseni sen tuntemattomat kauhut. Kun koetin rukoilla, sain huuliltani vain nämä sanat: "Nuoruudestani saakka olen kärsinyt Sinun hirmuisuuttasi vaivaantunein mielin."

Se oli niin totta.

Tuodessaan minulle teetä seuraavana aamuna Goton pyysi minua kutsumaan lääkärin. Minä en tahtonut -- en uskonut minkään lääkärin voivan parantaa minua.

Eräänä iltana nousin -- minä en houraillut, olin täysissä tajuissani -- ja pukeuduin, heikkona ja horjuvana. En voinut kauemmin sietää huoneeni yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; aavemaiset valkoiset vuoteet muuttuivat silmissäni kummituksiksi, jokaisen päänalus oli pääkallo, jättiläiskokoinen ja auringon valkaisema -- kangastuksia vanhemmasta maailmasta ja väkevämmästä suvusta oli kiteytynyt niiden suuriin ammottaviin silmäkuoppiin. Sinä iltana lujittui sielussani entistä kiinteämmin sellainen vakaumus, että Kohtalo oli kiveä ja Toivo väärä epäjumala -- sokea, veretön, graniittisydäminen. Tunsin myös että koettelemus, jonka Jumala oli minulle lähettänyt, oli nyt saavuttanut huippunsa ja että minun oli käännettävä se takaisin omin käsin, niin kuumat, heikot ja vapisevat kuin ne olivatkin. Satoi vieläkin ja tuuli vinkui, mutta mielestäni armeliaammin kuin oli satanut ja myrskynnyt kaiken päivää. Hämy lankesi yli maan, ja sen vaikutus tuntui minusta sääliväiseltä. Ikkunasta näin purjehtivia iltapilviä, jotka riippuivat alhaalla kuin liput puolitangossa. Minusta tuntui että sillä hetkellä oli taivaassa surua ja myötätuntoa kaikkia maan kärsimyksiä kohtaan, kauhean uneni paino keventyi, tuo sietämätön ajatus, ettei minua enää rakastettu, ei tunnettu, vaihtui puolittain päinvastaisen toivoon -- ja olin varma että tuo toivo loistaisi kirkkaammin, jos pääsisin pois tämän katon alta, joka oli painostava kuin laakea hautakivi, ja menisin kaupungin ulkopuolelle eräälle hiljaiselle kukkulalle, kauas kenttien keskelle. Panin ylleni päällystakin (en voinut olla houreissa, sillä minulla oli älyä pukeutua lämpimästi) ja lähdin matkaan. Erään kirkon kellot pysäyttivät minut kulkiessani ohi, ne tuntuivat kutsuvan minua iltarukoukseen, ja minä menin sisään. Mikä juhlameno tahansa, kaikki vilpittömän hartauden näkeminen, kaikki vetoaminen Jumalaan oli minulle silloin yhtä tervetullutta kuin leipä äärimmäistä puutetta kärsivälle. Polvistuin muiden mukana kivilattialle. Se oli vanha juhlallinen kirkko, jonka hämärää maalatuista ikkunoista tuleva valo ei kullannut vaan purppuroi.

Kirkossa oli kourallinen väkeä, ja iltarukouksen jälkeen lähti puolet pois. Huomasin pian että jäljellejääneet aikoivat ripittäytyä. En hievahtanut paikaltani. Kirkon kaikki ovet suljettiin huolellisesti, pyhä hiljaisuus ja juhlallinen hämärä laskeutui ylitsemme. Hetkisen kuluttua, joka oli vietetty henkeä pidättävässä hiljaisuudessa ja rukouksessa, eräs katuvaisista lähestyi rippituolia. Seurasin häntä silmilläni. Hän kuiskasi tunnustuksensa, hänelle kuiskattiin synninpäästö, hän palasi lohdutettuna. Toinen teki samoin, ja kolmas. Kalpea nainen, joka oli polvillaan minun lähelläni, sanoi hiljaisella ystävällisellä äänellä:

"Menkää te nyt, minä en ole vielä aivan valmis."

Tottelin koneellisesti, nousin ja lähdin. Tiesin mitä aioin tehdä; tarkoitukseni oli selvinnyt minulle kuin salaman välähdyksessä. Onnettomammaksi kuin jo olin ei tämä askel voinut minua tehdä, ja se voi rauhoittaa.

Pappi rippituolissa ei edes kääntynyt katsomaan minuun, kallisti vain korvansa hiljaa huulteni eteen. Hän saattoi olla hyvä mies, mutta hänen työnsä oli muuttunut jonkinlaiseksi muodollisuudeksi: hän suoritti sen totunnaisen rauhallisesti. Minä epäröin, en tietänyt tunnustuskaavaa, ja tavanmukaisten alkusanojen sijasta sanoin:

"Mon père, je suis Protestante."[60]

Hän teki äkkikäännöksen. Hän ei ollut tämän maan pappeja, tuota luokkaa, jonka kasvojen ilme miltei poikkeuksetta on ikävä ja mateleva. Näin hänen profiilistaan ja otsastaan, että hän oli ranskalainen. En usko että häneltä puuttui tunnetta ja älyä, vaikka hän olikin jo iäkäs ja harmaantunut. Hän kysyi aika ystävällisesti, miksi olin tullut hänen luokseen vaikka olin protestantti.

Sanoin isoavani neuvoa ja lohdutuksen sanaa. Olin asunut muutamia viikkoja aivan yksin, olin ollut sairas, mieltäni ahdisti tuska, jonka painoa tuskin enää jaksaisin kestää.

"Oliko se synti, rikos?" kysyi hän hieman hätkähtäen.

Rauhoitin häntä siinä suhteessa ja osoitin hänelle kokemukseni ääriviivat niin hyvin kuin taisin.

Hän näytti miettiväiseltä, kummastuneelta. "Te yllätätte minut", hän sanoi. "Minulla ei ennen ole ollut tällaista tapausta. Yleensä meillä on juurtunut tapamme ja olemme sen mukaisesti valmistuneita, mutta tämä tapaus poikkeaa suuresti ripin tavallisesta kulusta. Minulla tuskin on varalla neuvoa tällaisissa olosuhteissa."

Tietysti en ollut odottanutkaan että hänellä olisi, mutta pelkkä vaivani kertominen korvaan joka oli inhimillinen ja kuuleva ja kuitenkin pyhitetty, patoutuneen ja kauan salatun ahdistukseni purkaminen taholle josta se ei pääsisi leviämään eteenpäin, oli tehnyt minulle hyvää. Olin jo huojentunut.

"Täytyykö minun mennä, isä?" kysyin, kun hän oli vaiti.

"Tyttäreni", hän sanoi ystävällisesti -- ja olen varma että hän oli hyvä mies, hänellä oli niin säälivä katse -- "tänä iltana teidän on paras mennä, mutta vakuutan teille että sananne ovat koskeneet minuun. Rippi, kuten kaikki muukin, voi ajan pitkään tulla kaavamaiseksi ja jokapäiväiseksi. Te olette tullut tyhjentämään sydämenne: sellaista tapahtuu harvoin. Tahtoisin mielelläni vielä ajatella tapaustanne, ottaa sen mukanani rukouskammiooni. Jos olisitte meidän uskoamme, tietäisin kyllä mitä minun olisi sanottava -- noin järkyttynyt mieli voi löytää lepoa vain hiljaisessa turvapaikassa ja säännöllisissä hartaudenharjoituksissa. Maailma, se on tunnettua, ei tarjoa minkäänlaista tyydytystä tuonlaatuisille luonteille. Pyhät miehet ovat kehoittaneet teidänkaltaisianne rippilapsia jouduttamaan matkaansa ylöspäin katumustöillä, kieltäymyksillä ja vaikeilla hyvillä töillä. Kyynelet ovat täällä heidän ruokanaan ja juomanaan -- murheen leipä ja murheen vesi -- mutta heidän palkkansa tulee perästäpäin. Oma vakaumukseni on että nämä vaikutelmat, joiden alla te nyt huokailette, ovat Jumalan lähettejä, jotka ovat tulleet saattamaan teitä oikean kirkon helmaan. Te olette luotu meidän uskoamme varten: vain meidän uskomme voisi parantaa ja auttaa teitä -- protestanttinen oppi on aivan liian kylmää, kuivaa ja proosallista teille. Mitä enemmän ajattelen tätä tapausta, sitä selvemmin näen että se kokonaan poikkeaa tavallisuudesta. En mistään hinnasta tahtoisi kadottaa teitä näkyvistäni. Menkää, tyttäreni, tällä kertaa, mutta palatkaa luokseni taas."

Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut takaisin.

"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini, asun" -- (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni huomenaamulla kello kymmenen."

Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.

Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n:o 10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!

Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle. Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja, kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan, sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut kysyä neuvoa keneltäkään.

Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus. Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt syvyyden kuiluun. Enempää en muista.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XVI

"KAUAN KAUAN SITTEN"

Missä sieluni oli tuon tainnostilan aikana, sitä en osaa sanoa. Mitä se näki, missä se matkusti lumouksessaan tuona kummallisena yönä, sen se piti omana salaisuutenaan, kuiskaamatta koskaan sanaakaan muistille, nolaten mielikuvituksen järkähtämättömällä vaitiolollaan. Ehkä se oli liidellyt ylöspäin ja kaukaa nähnyt ikuisen kotinsa, toivoen pääsevänsä sinne nyt, luullen tuskallisen kytkeytyneisyytensä aineeseen vihdoinkin loppuneen. Sieluni näin arvellessa oli kenties enkeli käskenyt sitä poistumaan taivaan kynnykseltä, johtanut itkevän takaisin maan päälle ja sitonut sen värisevänä ja vastahakoisena uudelleen kylmään ja kuihtuneeseen ruumisparkaan, jonka seuraan se oli enemmän kuin väsynyt.

Tiedän että se astui takaisin vankilaansa murehtien, ja vastahakoisesti vaikeroiden ja väristen. Eronneita tovereita, henkeä ja ainetta, oli vaikeata yhdistää uudelleen: ne eivät tervehtineet toisiaan syleillen, vaan ponnistellen tuskallisesti vastaan. Näköaisti palasi mutta kaikki oli punaista, ikään kuin veressä uivaa, menetetty kuulo syöksyi takaisin korviini kuin ukkosen jylinä, tietoisuus palasi pelkona: nousin säikähtyneenä istumaan kysyen itseltäni missä maailmoissa, minkälaisten olentojen joukossa heräsin. Ensin en tuntenut mitään minkä näin: seinä ei ollut seinä, lamppu ei ollut lamppu. Olisin yhtä hyvin ymmärtänyt sitä mitä sanomme kummitukseksi, kuin ymmärsin tavallisimpia esineitä, toisin sanoen: kaikki mihin silmäni sattui, näytti aavemaiselta. Mutta aistini asettuivat pian kukin paikalleen, ja elämänkoneisto alkoi totutun säännöllisen työnsä.

En vieläkään tietänyt missä olin, vähitellen vain näin että minut oli kaatumapaikaltani siirretty jonnekin. En maannut missään portailla, yön ja myrskyn erottivat minusta seinät, ikkunat ja katto. Minut oli kannettu johonkin taloon -- mutta mihin taloon?

Saatoin vain ajatella tyttökoulua Rue Fossetten varrella. Vieläkin melkein unessa koetin kaikin mokomin päästä selville mihin huoneeseen minut oli viety, suureen makuusaliinko vai johonkin pienistä makuuhuoneista. Olin ihmeissäni kun en voinut nähdä pilkahdustakaan huonekaluista, jotka tajunnassani kuuluivat yhteen näiden huoneiden kanssa. Poissa olivat tyhjät valkoiset vuoteet, poissa suurten ikkunain pitkä rivi. "Eivätköhän vain ole panneet minua madame Beckin omaan huoneeseen?" ajattelin. Ja silloin katseeni sattui sinisellä damastilla verhottuun nojatuoliin. Vähitellen huomasin toisiakin istuimia, jotka olivat verhotut samalla tavoin, ja vihdoin käsitin olevani hauskassa arkihuoneessa, jonka takassa paloi iloinen tuli, lattialla oli matto, jonka himmeän ruskeasta pohjasta erotin heleänsinisiä lehtikoristeita, vaaleiden seinien yläreunassa oli kapea mutta loppumaton seppele sinisiä lemmenkukkia, jotka kietoutuivat ja sotkeentuivat lukemattomiin kultalehtiin ja kiehkuroihin. Kultakehyksinen peili täytti kahden ikkunan välisen seinäpinnan. Ikkunoissa oli runsaslaskoksiset verhot sinistä damastia. Tästä peilistä näin itseni, ja huomasin että minut oli laskettu sohvalle eikä vuoteeseen. Näytin aavemaiselta, silmäni olivat suuremmat ja ontommat, tukkani tummempi kuin tavallisesti vasten laihojen kasvojeni tuhkanharmaata hipiää. Oli ilmeistä, päättäen ei ainoastaan huonekaluista, vaan ikkunain, ovien ja takan paikasta, että tämä oli tuntematon huone oudossa talossa.

Melkein yhtä ilmeistä oli, ettei järkeni vielä ollut ennallaan, sillä kun tuijotin siniseen nojatuoliin, näytti se tulevan tutuksi, niin myös muuan kääntösohva, samoin pyöreä pöytä keskellä lattiaa verhonaan sininen liina, jota reunusti kirjavien syyslehtien köynnös, ja ennen kaikkea kaksi pientä jakkaraa, joissa oli kirjailtu päällinen, ja pieni eebenpuinen tuoli, jonka istuin ja selusta niin ikään olivat kirjaillut loistavilla kukkaryhmillä tummaa taustaa vasten.

Ihmeissäni tästä kaikesta tutkin edelleen. Kummallista sanoa, kaikki oli minulle vanhastaan tuttua, ja "kauan kauan sitten" hymyili vastaani joka sopesta. Kamiinan reunuksen yläpuolella riippui kaksi soikeata pienoiskuvaa: tunsin ulkomuistista "päiden" korkeissa puuteroiduissa hiuslaitteissa olevat helmet, valkoisten kaulojen ympäri kaartuvat samettiröyhelöt, musliinipäähineiden runsaat laskokset ja hihojen pitsireunusten kuosin. Kamiinan reunuksella oli kaksi porsliinimaljakkoa, jotka olivat jätteitä siromuotoisesta teekalustosta, sileitä kuin emalji ja ohuita kuin munankuori, ja keskellä oli muuan koriste, klassillinen alabasteriryhmä, jota säilytettiin lasikuvun alla. Kaikkien näiden erikoisuudet olisin voinut mainita, luetella säröt ja naarmut kuin selvänäkijä. Ennen kaikkia näin pari käsivarjostinta, joissa oli taidokkaita lyijykynäpiirroksia, huoliteltuja kuin teräspiirrokset, ja näitä katsellessani kirveli silmiäni vieläkin, sillä muistin hetket jolloin ne olivat viiva viivalta, piirros piirrokselta seuranneet vitkastelevaa, heikkoa, koukertelevaa koulutytön kynää, jota olivat pidelleet nämä nyt niin luurankomaiset sormet.

Missä minä olin? Eikä ainoastaan missä paikassa maailmaa, vaan minä armon vuonna? Sillä kaikki nämä esineet kuuluivat menneisiin päiviin, kaukaiseen maahan. Kymmenen vuotta sitten olin sanonut niille hyvästi; sitten neljännentoista ikävuoteni emme olleet kohdanneet toisiamme. Voihkaisin ääneen: "Missä olen?"

Muuan olento, jota en tähän asti ollut huomannut, liikahti, nousi ja lähestyi minua: olento joka ei ollut sopusoinnussa ympäristön kanssa ja teki arvoituksen vieläkin monimutkaisemmaksi. Se oli vain jonkinlainen maalaispalvelijatar, yllä karttuunipuku ja päässä arkipäiväinen palvelijattaren myssy. Hän ei puhunut ranskaa eikä englantia, enkä saanut häneltä mitään selvyyttä, kun en ymmärtänyt hänen murrettaan. Mutta hän hautoi ohimoitani ja otsaani jollakin viileällä ja hyvänhajuisella nesteellä, ja sitten hän kohensi pielusta johon nojasin, viittasi minua olemaan puhumatta ja palasi paikalleen sohvan jalkopäähän.

Hänellä oli kudin kädessä, ja koska hänen katseensa niin ollen oli minusta poispäin, saatoin tuijottaa häneen keskeytymättä. En käsittänyt kuinka hän oli tullut sinne ja mitä tekemistä hänellä oli sen ympäristön ja lapsuuteni päivien kanssa. Vielä käsittämättömämpää oli, mitä tekemistä sillä ympäristöllä ja niillä päivillä nyt saattoi olla minun kanssani.

Koska olin liian heikko tutkimaan salaisuutta perinpohjin, koetin selvittää sen sanomalla että kaikki oli erehdystä, unta, kuumehouretta, ja kuitenkin tiesin, että se ei voinut olla erehdystä ja että en nukkunut vaan uskoin olevani tajuissani. Olisin suonut ettei huone olisi ollut niin hyvin valaistu, jotta en olisi niin selvästi nähnyt pieniä kuvia, koristeita, suojuksia ja kirjailtua tuolia. Kaikki nämä esineet, samoin kuin sinipäällyksinen huonekalusto, olivat pienimpiä yksityiskohtia myöten samat kuin ne, jotka niin hyvin muistin ja jotka olivat minulle niin perin tutut kummitätini salongista Brettonissa. Minusta tuntui että ainoastaan huoneisto oli muuttunut, mittasuhteet olivat toiset.

Ajattelin Bedreddin Hassania, joka nukkuessaan kuljetettiin Kairosta Damaskoksen porteille. Oliko joku haltija laskeutunut tummilla siivillään läpi myrskyn joka oli minut kaatanut, ottanut minut kirkon portailta ja "nousten korkealle ilmaan", kuten itämainen satu kertoo, kantanut minut yli merten ja mannerten ja laskenut minut kauniisti takkavalkean ääreen vanhaan Englantiin? Mutta ei; minä tiesin että tuon takan valkea ei enää lämmittänyt kotijumaliaan -- valkea oli sammunut kauan sitten ja kotijumalat viety muualle.

Palvelijatar kääntyi taaskin katsomaan minua, ja huomatessaan silmieni olevan selkiselällään ja pitäen arvatenkin niiden ilmettä hämmentyneenä ja kiihtyneenä, hän pani pois kutimensa. Näin hänen hetkisen askartelevan pienen pöydän ääressä, hän kaatoi vettä lasiin ja tiputti pisaroita pullosta. Mitähän tummaa nestettä hän aikoi minulle tarjota -- mitähän elämänvettä tai taikajuomaa?

Oli myöhäistä kysyä -- olin jo niellyt sen aivan passiivisesti ja heti. Levollisen ajatuksen virta hyväili nyt lempeästi aivojani, se paisui korkeammalle yhä leppoisampana, ja sen lauhat aallot olivat suloiset kuin palsami. Heikkouden tuska haihtui jäsenistäni, lihakset nukkuivat. Menetin liikuntakykyni, mutta kun samalla menetin halun liikkua, ei se ollut mikään tappio. Ystävällinen palvelijatar asetti varjostimen minun ja lampun väliin; näin hänen sitä varten nousevan, mutta en muista huomanneeni hänen palaavan paikalleen, sillä näiden kahden tapauksen välillä vaivuin uneen.

<tb>

Kun heräsin, katso! kaikki oli taaskin muuttunut. Kirkas päivänvalo ympäröi minua, se ei tosin ollut lämmintä kesävaloa, vaan myrskyisen ja kolean syksyn lyijynharmaata hohdetta. Nyt luulin varmasti olevani madame Beckin koulussa -- varmasti, koska sade pieksi ikkunaruutuja, tuuli ulvoi puissa -- siis puutarhassa -- ja koska makasin keskellä vilua, valkeutta, yksinäisyyttä. Sanon valkeutta, sillä valkoiset parkkumiuutimet, jotka verhosivat ranskalaista vuodettani, sulkivat minulta näköalan.

Minä kohotin niitä ja katsoin ulos. Olin valmistunut näkemään pitkän, suuren, valkoisen huoneen, ja räpyttelin hämmentyneenä silmiäni nähdessäni vain pienen kamarin rajoitetun pinta-alan -- pienen kamarin, jossa oli merensiniset seinäpaperit. Viiden suuren ja alastoman ikkunan sijasta näin vain yhden korkean ikkunan, jota musliiniuutimet verhosivat; parinkymmenen pienen puisen pesutelineen sijasta näin pukupöydän joka oli puettu kuin tanssiaisiin lähtevä nainen, valkoiseen punareunuksiseen pukuun; suuri hiottu peili riippui sen yläpuolella, ja soma pitsireunuksinen neulatyyny koristi sitä. Tämä pukupöytä sekä pieni ja matala, vihreän ja valkoisenkirjavalla sintsikankaalla päällystetty nojatuoli ja marmorilevyinen pesupöytä himmeänvihreine kalustoineen riittivät täyttämään tämän pienen huoneen.

Lukija, minä hätäännyin! Minkä tähden, kysyt. Oliko tuossa yksinkertaisessa, omalla tavallaan kauniissa makuuhuoneessa mitään mikä olisi voinut säikyttää arintakaan? Ei muuta kuin tämä: nuo huonekalut eivät voineet olla todellisia, oikeita nojatuoleja, peilejä ja pesupöytiä -- niiden täytyi olla aaveita; ja jos tämä otaksuma torjuttaisiin muka liian hurjana -- ja kesken hämmennystänikin minä torjuin sen -- oli jäljellä vain se mahdollisuus, että minä itse olin joutunut luonnottomaan mielentilaan, että olin sairas ja houreissa, ja sittenkin tämä mielikuva oli varmaan oudoimpia millä kuumehoureet koskaan ovat uhrejaan ahdistaneet.

Minä tunsin, minun täytyi tuntea tuon pienen nojatuolin sintsipäällinen, mukava pikku tuoli itse, peilin kiiltävänmusta kehys kaiverrettuine lehtikoristeineen, pesuastioiden sileä vaaleanvihreä porsliini, pesupöytä itse harmaine marmorilevyineen, joka oli särkynyt yhdestä nurkasta, minun oli pakko tuntea nämä kaikki ja tervehtiä niitä, kuten edellisenä iltana olin väkisinkin tuntenut ja tervehtinyt salongin ruusupuisia huonekaluja, verhoja ja porsliineja.

Bretton, Bretton ja kymmenen vuoden takainen aika heijastui tuosta peilistä! Ja minkä tähden Bretton ja neljästoista ikävuoteni kummittelivat tuolla tavoin mielessäni? Ja jos ne kerran tulivat eteeni, miksi eivät sitten täydellisinä? Miksi leijaili hämmentyneiden silmieni edessä vain huonekalusto, kun taas huoneet ja muut ympäristötekijät olivat poissa? Mitä tulee tuohon punaisesta satiinista tehtyyn, kultahelmillä kirjailtuun ja pitsiripsuilla reunustettuun neulatyynyyn, oli minulla sama oikeus tuntea se kuin tuntea varjostimet -- olin tehnyt sen itse. Nousin ponnistellen vuoteesta, otin tyynyn käteeni ja tutkin sitä. Tuossa oli nimimerkki "L. L. B.", kirjailtuna kultahelmillä, ympärillään soikea, valkoisella silkillä ommeltu kukkakiehkura. Ne olivat kummitätini Louisa Lucy Brettonin nimen alkukirjaimet.

"Olenko Englannissa? Olenko Brettonissa?" mumisin, kiirehdin vetämään kaihtimen ikkunan edestä ja katsoin ulos saadakseni selville missä olin. Olin melkein valmistunut näkemään hiljaiset, vanhat, kauniit rakennukset, Pyhän Annan kadun siistin harmaan kiveyksen ja sen toisessa päässä Brettonin kirkon tornit, ja jos toisin olisi, odotin kuitenkin varmaan näkeväni kaupunkinäköalan, kadun Villettessä, jollei katua vanhassa hauskassa englantilaisessa kaupungissa.

Mutta minä jouduinkin katselemaan korkeata ikkunaa ympäröivän lehtikehyksen läpi vihreälle niityn tapaiselle kentälle, ruohopengermälle, jonka takaa, alavammalta maalta, kohosi puita -- korkeita metsän puita, jollaisia en ollut nähnyt moniin aikoihin. Ne huojuivat nyt lokakuun tuulessa, ja niiden runkojen lomitse näin käytävän ääriviivat, käytävän jolla keltaiset lehdet kertyivät kasoiksi tai lentelivät yksitellen viuhuvassa länsituulessa. Etäämpänä täytyi maiseman olla tasankoa, ja nämä suuret pyökit estivät sitä näkymästä. Paikka näytti eristetyltä ja oli minulle aivan outo. En tuntenut sitä ensinkään.

Panin uudelleen makuulle. Vuoteeni oli pienessä makuukomerossa; jos käänsin kasvoni seinään, katosi huone hämmennyttävine esineineen näkyvistäni. Katosi? Ei! Sillä kun siinä toivossa järjestin asentoani, sattui silmääni vihreässä seinässä kahtaalle solmittujen verhojen välissä riippuva kultakehyksinen muotokuva. Se oli vesivärimaalaus -- hyvin maalattu, vaikka vain luonnos -- ja esitti päätä, pojan päätä, raikasta ja eloisaa, ilmeikästä ja vilkasta. Poika saattoi olla kuusitoistavuotias, hänellä oli kaunis iho ja terve puna poskissaan, tukka oli pitkä, ei tumma vaan vaalea ja aurinkoinen, silmät läpitunkevat, suu veitikkamaisen iloinen, hymy huulilla. Itse asiassa sangen hauskat kasvot, varsinkin niiden katseltaviksi, joilla oli oikeutta vaatia rakkautta tuolta pojalta -- vanhempien esimerkiksi, tai sisarten. Joku romanttinen pieni koulutyttö olisi melkein voinut rakastua tauluun kehyksineen päivineen. Nuo silmät näyttivät sellaisilta, jotka hieman vanhempina kykenisivät antamaan salamoivan vastauksen rakkauteen: en ole varma tokko niissä oli uskollisuuden himmentymätöntä säteilyä. Mutta sille tunteelle, joka liian kevyessä muodossa tulisi hänen tielleen, uhkasivat nuo kauniit mutta lujat huulet vähäistä ja epävarmaa arvonantoa.

Koettaen suhtautua jokaiseen uuteen keksintöön mahdollisimman rauhallisesti kuiskasin itsekseni:

Oi niin, tuo muotokuva riippui kamiinanreunuksen päällä ruokasalissa -- vähän liian korkealla minun mielestäni. Muistan hyvin, kuinka nousin pianotuolille ja otin kuvan irti seinästä, pidin sitä käsissäni ja katselin noihin iloisiin silmiin, jotka nauroivat ja säteilivät ruskeiden ripsiensä alla. Ja minusta oli hauska tarkata noiden poskien punaa ja suun ilmettä. En uskonut että oivallisinkaan mielikuvitus olisi voinut parantaa tuon suun tai tuon leuan kaarta; minäkin tietämättömyydessäni ymmärsin että ne olivat kauniit, ja pohdin neuvottomana, kuinka oli mahdollista että "se mikä oli niin viehättävää, samalla saattoi tehdä niin kipeätä". Kokeeksi nostin kerran pienen Missy Homen käsivarsilleni ja käskin häntä katsomaan kuvaa.

"Pidätkö siitä, Polly?" kysyin. Hän ei vastannut, tuijotti vain kauan, ja vihdoin hänen herkkätunteiset silmänsä tummenivat ja värisivät, ja hän sanoi: "Laskekaa minut alas." Minä laskin hänet alas ja sanoin itsekseni: "Lapsikin tuntee sen."

Kaikkia näitä ajattelin nyt ja lisäsin: "Hänellä oli vikansa, mutta onkohan sentään toista sen hienompaa ihmistä, jalomielisempää, herkempää, miellyttävämpää." Mietteeni päättyivät siihen että ääneen lausuin nimen "Graham".

"Graham!" kaikui odottamaton ääni vuoteen vierestä. "Tarvitsetteko Grahamia?"

Minä katsoin. Salaisuus sakeni vain, ihme kehittyi huippuunsa. Jos oli outoa nähdä tuo tuttu kuva seinässä, oli vieläkin oudompaa kääntyä ja huomata vastakkaisella puolella yhtä tuttu elävä olento -- nainen, rouva, täysin todellinen ja aineellinen, hyvin pukeutunut, yllään silkkinen leskenpuku ja sellainen päähine, joka parhaiten sopi hänen arvokkaaseen ja äidilliseen tukkalaitteeseensa. Hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, kenties nyt jo liian uurteiset ollakseen kauniit, mutta silti yhä älykkäät ja luonteenomaiset. Hän oli hyvin vähän muuttunut -- hieman tuikeampi, hieman kookkaampi nyt -- mutta hän oli kummitätini, ilmetty rouva Bretton.

Olin vaiti, mutta sisimmässäni olin hyvin kiihtynyt, suonet tykyttivät, veri pakeni poskista, jotka kylmenivät.

"Hyvä rouva, missä minä olen?" kysyin.

"Hyvin varmassa turvapaikassa, toistaiseksi aivan suojattuna. Malttakaa mielenne kunnes vähän voimistutte. Näytätte sairaalta tänä aamuna."

"Olen kokonaan hämmentynyt, en tiedä voinko ollenkaan luottaa aisteihini vai johtavatko ne minut aivan harhaan. Mutta tehän puhutte englantia, eikö niin, rouva?"

"Pitäisipä teidän se kuulla -- en osaisi pitkältäkään puhua ranskaa."

"Ettekö ole tullut Englannista?"

"Olen hiljan saapunut sieltä. Oletteko te ollut kauan tässä maassa? Näytätte tuntevan poikani?"

"Niinkö, rouva? Ehkä tunnenkin. Teidän poikanne -- tuoko kuva tuossa?"

"Se on hänen kuvansa poikavuosilta. Kun katselitte sitä, lausuitte hänen nimensä."

"Graham Bretton?"

Hän nyökäytti päätään.

"Puhuttelenko rouva Brettonia, joka ennen asui Brettonissa, --shiressa?"

"Aivan niin, ja te kuulutte olevan englanninkielen opettaja eräässä täkäläisessä koulussa, poikani tunsi teidät."

"Kuinka minut löydettiin, ja kuka löysi?"

"Poikani kertoo teille vähitellen", hän sanoi, "mutta nyt olette liian hämmentynyt ja heikko puhumaan, koettakaa syödä vähän aamiaista ja sitten nukkua."

Huolimatta kaikesta mitä olin saanut kestää -- ruumiillista väsymystä, mielenliikutusta, sadetta ja myrskyä -- tuntui minusta kuitenkin että voin paremmin. Kuume, varsinainen tauti joka oli vaivannut ruumistani, oli nyt väistymässä, sillä kun viimeisinä yhdeksänä päivänä en ollut voinut nauttia mitään kunnollista ruokaa, kärsinyt vain alituista janoa, tunsin sinä aamuna aamiaista tarjottaessa oikeata ruoantarvetta, sisäistä heikkoutta, joka sai minut innokkaasti tarttumaan ojennettuun teekuppiin ja nauttimaan kappaleen paahdettua leipää, jonka rouva Bretton salli minun syödä. Se oli vain murunen, mutta se riitti pitämään minua voimissa kunnes palvelijatar kaksi tai kolme tuntia myöhemmin toi kupillisen lihalientä ja korpun.

Kun ilta alkoi hämärtyä, ainainen tuuli yhä vinkui kylmänä ja rajuna ja sade virtasi kuin kaatamalla, rupesin kyllästymään -- kovasti kyllästymään vuoteeseeni. Vaikka huone oli sievä, oli se kuitenkin pieni; tunsin sen ahtaaksi ja ikävöin vaihtelua. Yhä enenevä kylmyys ja pimeä myös ahdisti minua, tahdoin nähdä ja tuntea takkavalkean loimua. Sitä paitsi ajattelin koko ajan tämän talon poikaa -- koska saisin nähdä hänet? En varmaankaan ennen kuin olin jättänyt tämän huoneen.

Vihdoin tuli palvelijatar laittamaan vuoteeni yökuntoon. Hän aikoi kääriä minut peitteeseen ja istuttaa pieneen sintsituoliin, mutta minä torjuin nämä palvelukset ja rupesin pukeutumaan. Puuhani oli juuri päättynyt ja olin istahtanut hengähtämään, kun rouva Bretton taaskin näyttäytyi.

"Vaatteet yllä?" hän huudahti hymyillen tuota hymyä, jonka niin hyvin tunsin -- se oli hauska hymy, joskaan ei lempeä. "Oletteko parempi siis? Ihan tervekö -- mitä?"

Hän puhui minulle siinä määrin entisellä tavallaan, että melkein luulin hänen alkavan tuntea minut. Hänen äänessään ja käytöksessään oli sama suojeleva sävy, johon jo pikkutyttönä olin tottunut -- suojeleva sävy johon alistuin ja josta pidinkin, sillä se ei perustunut sovinnaisiin varallisuus- eikä säätysuhteisiin (viimeksi mainitussa ei välillämme ollut koskaan ollutkaan mitään erilaisuutta, hänen säätynsä oli sama kuin minun), vaan luonnollisiin, ruumiillisesta etevämmyydestä johtuviin syihin. Hän suojasi minua kuin puu ruohoa. Tein muitta mutkitta erään pyynnön.

"Antakaa minun mennä alakertaan, rouva, minun on niin kylmä ja ikävä täällä."

"Parempaa en toivokaan, jos vain olette kyllin vahva kestämään muuttoa", hän vastasi. "Tulkaa sitten, tässä on käsivarsi." Ja hän tarjosi minulle käsivartensa, minä nojauduin siihen, ja me laskeuduimme mattojen peittämiä portaita eteiseen, josta suuri avoin ovi johti sinidamasti-huoneeseen. Kuinka hauska se olikaan, kuinka verrattoman kodikas ja mukava! Kuinka lämmin olikaan sen kultainen lampunvalo ja takkavalkean punainen loimu! Jotta kuva olisi täydellinen, oli teepöytä katettu valmiiksi -- englantilainen teepöytä, jonka kiiltävä kalusto tervehti minua niin tutusti. Siinä oli hopeinen teekeittiö, vanhanaikainen ja jykevä. Lisäksi painava kannu samaa metallia, ja ohuet purppuran- ja kullankirjavat porsliinikupit. Tunsin tuon erikoisen aniskakun, joka oli paistettu erikoisessa muotissa ja jolla Brettonissa aina oli paikkansa teepöydällä. Graham piti siitä, ja siinä se oli kuten ennen vanhaan -- Grahamin lautasen edessä, vieressään hopeaveitsi ja haarukka. Grahamia siis odotettiin teelle, Graham oli talossa ehkä nyt jo, ja muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä hänet.

"Istukaa, istukaa!" sanoi taluttajani, kun jalkani hieman kompastui mennessäni takan luo. Hän istutti minut sohvaan, mutta minä asetuin pian sen taakse sanoen että tulenloimu oli liian kuuma. Sohvan varjosta löysin toisen istuimen, joka sopi minulle paremmin. Rouva Brettonilla ei koskaan ollut tapana tehdä numeroa kenestäkään tai mistään, ja hän salli minun pitää pääni ilman muuta. Hän valmisti teen ja otti sitten käteensä sanomalehden. Minusta oli hauska seurata kummitätini puuhia; hänen jokainen liikkeensä oli niin nuori: hänen täytyi nyt olla yli viidenkymmenen, mutta vuosien ruoste ei näyttänyt koskeneen hänen jäntereihinsä eikä henkeensä. Kaikessa upeudessaan hän oli ketterä, kaikessa levollisuudessaan hän saattoi väliin tulistua -- hyvä terveys ja oivallinen mielenlaatu säilyttivät hänet vihreänä kuin keväimessään.

Huomasin että hän lukiessaan kuunteli -- kuunteli poikansa askeleita. Hän ei ollut sellainen nainen, joka koskaan olisi tunnustanut olevansa levoton, mutta myrsky ei tänä iltana hellittänyt hetkeksikään, ja jos Graham oli ulkona tuossa vihaisessa tuulessa, joka vieläkin ärjyi tyytymättömänä, tiesin kyllä että äidin sydän oli ulkona hänen mukanaan.

"Kymmenen minuuttia yli aikansa", hän sanoi kelloonsa katsoen; seuraavassa minuutissa hän kohotti katseensa lehdestä ja käänsi päänsä kevyesti ovea kohti, mikä oli merkkinä siitä että hän oli kuullut jotakin. Samassa hänen otsansa kirkastui, ja silloin minunkin korvani, vähemmän harjaantunut kuin hänen, kuuli rautaveräjän paukauksen, askeleita hiekkakäytävältä ja vihdoin ovikellon soiton. Hän oli tullut. Hänen äitinsä täytti teekannun, veti sinipäällyksisen nojatuolin lähemmäksi tulta -- oikeastaan oman tuolinsa, mutta minä huomasin että oli muuan joka rankaisematta sai käyttää sitä omanaan. Ja kun tuo muuan nousi portaita -- minkä hän pian tekikin, arvatenkin siistittyään itseään ensin sen verran kuin märkä ja myrskyinen ilta teki välttämättömäksi -- ja marssi muitta mutkitta sisään, salasi hänen äitinsä iloisen hymyilynsä ja kysyi lyhyesti:

"Sinäkö se olet, Graham?"

"Kuka muukaan se olisi, äiti?" vastasi myöhästyjä, julkeasti anastaen luovutetun valtaistuimen.

"Ansaitset kylmää teetä, kun tulet myöhään?"

"Minä en saa rangaistustani, sillä keitin porisee iloisesti."

"Vedäpä itsesi pöydän ääreen, laiska poika: sinulle ei kuitenkaan kelpaa muu kuin minun tuolini, ja jos sinussa olisi kipinäkin säädyllisyyttä, jättäisit tuon istuimen aina Vanhalle Rouvalle."

"Niin minun pitäisikin, mutta kun rakas Vanha Rouva aina itsepintaisesti jättää sen minulle! Kuinka jaksaa potilaasi, äiti?"

"Ehkä hän haluaa itse puhua puolestaan?" sanoi rouva Bretton kääntyen minun nurkkaani, ja tämän kehoituksen kuullessani tulin esiin. Graham nousi kohteliaasti tervehtimään minua. Hän seisoi takan luona pitkänä ja sorjana -- ilmestys joka oikeutti äidin peittelemättömän ylpeyden.

"Vai olette tullut alas?" hän sanoi. "Te voitte siis paremmin -- paljon paremmin. Enpä juuri olisi osannut odottaa että kohtaisimme tällä tavoin ja täällä. Olin hätääntynyt eilen illalla, ja jollei minun olisi ollut pakko kiirehtiä erään kuolevan potilaan luo, en tottakaan olisi jättänyt teitä, mutta äitini itse on pikku tohtori, ja Martha oivallinen hoitajatar. Näin että kysymyksessä oli pyörtymiskohtaus, joka tosin ei ole ehdottomasti vaarallinen. Mikä sen aiheutti, se minun vielä on saatava tietää, ja kaikki yksityiskohdat. Toistaiseksi uskon teidän todella voivan paremmin."

"Paljon paremmin", vastasin levollisesti. "Paljon paremmin, kiitos kysymästä, tohtori John."

Sillä lukija, tämä pitkä nuori mies -- tämä äitinsä kultapoika -- tämä isäntäni -- tämä Graham Bretton oli tohtori John, hän eikä kukaan muu, ja mikä merkillisempää, minä totesin tämän yhtäpitävyyden miltei hämmästymättä. Vielä enemmän: kun kuulin Grahamin askelet portaissa, tiesin minkälainen olento oli astuva sisään, tiesin mitä näkemään saisin valmistaa silmäni. Keksintö ei ollut peräisin siltä päivältä, se oli sarastanut mielessäni jo kauan sitten. Tietysti muistin nuoren Brettonin hyvin, ja vaikka kymmenen vuotta (kuudestatoista kuuteenkolmatta) suuresti muuttaakin poikaa tehdessään hänestä kypsyneen miehen, ei muutos sentään voinut olla niin perinpohjainen, että se olisi kyennyt sokaisemaan silmäni ja saattamaan muistini häpeään. Tohtori John Graham Bretton muistutti vielä monessa suhteessa tuota kuusitoistavuotiasta poikaa, hänellä oli tämän silmät, useimmat tämän piirteistä, nimittäin juuri kasvojen alaosan verrattoman kauniit viivat, ja minä tunsin hänet pian. Keksin hänet ensi kerran tuossa useita lukuja sitten mainitussa tilaisuudessa, jolloin varomattoman tarkkaavaisuuteni tähden olin saanut niellä moitetta. Myöhempi havaintojenteko varmensi joka suhteessa tuon varhemman arvelun. Näin hänen miehuutensa liikkeissä, ryhdissä ja tavoissa kaikki hänen poikaikänsä lupaukset. Kuulin hänen äänessään, joka nyt oli syvä, entisaikojen soinnin. Erinäiset lauseparret, jotka ennen olivat hänelle ominaiset, olivat sitä vieläkin, ja samoin oli moni suun värähdys ja silmän isku, moni hymy, moni äkillinen silmien pilkahdus luonteenomaisten kulmain alla.

Puhua asiasta, viitata keksintööni, se ei olisi soveltunut ajatustapaani eikä tunnemaailmaani. Päinvastoin olin tahtonut pitää asian omana tietonani. Minusta oli hauskaa tulla hänen läheisyyteensä verhottuna pilveen, jonka läpi hän ei nähnyt, kun taas hän seisoi edessäni aivan erityisessä valaistuksessa, joka lankesi aivan puolueellisena hänen päänsä päälle, värisi hänen jaloissaan eikä valaissut sen pitemmälle.

Varsin hyvin tiesin, että hänelle oli sangen yhdentekevää tulinko vai enkö hänen luoksensa ilmoittamaan: "Tässä on Lucy Snowe!" Niinpä pysyin vain opettajan-paikallani, ja kun hän ei koskaan kysynyt nimeäni, en minäkään maininnut sitä. Hän kuuli minua sanottavan neidiksi tai neiti Lucyksi, mutta ei koskaan kuullut sukunimeä Snowe. Mitä tulee yhtäkkiseen tuntemiseen, ei sellainen "herääminen" päässyt häntä yllättämään -- vaikka minä ehkä olinkin muuttunut vielä vähemmän kuin hän -- ja miksi olisin kuvitellutkaan sellaista?

Teenjuonnin aikana tohtori John oli ystävällinen, mikä olikin hänen luonteensa mukaista. Kun ateria oli ohi ja tarjotin viety pois, järjesti hän mukavia tyynyjä sohvannurkkaan ja pakotti minut istumaan niiden keskelle. Hän ja hänen äitinsä asettuivat myös tulen ääreen, ja ennen kuin olimme istuneet kymmenen minuuttia, huomasin jälkimmäisen kiinteästi katselevan minua. Muutamissa asioissa naiset ovat epäilemättä nopeampia kuin miehet.

"Hyvänen aika!" hän huudahti. "Olen harvoin nähnyt tuollaista yhdennäköisyyttä! Graham, oletko sinä huomannut sitä?"

"Huomannut mitä? Mikä Vanhaa Rouvaa nyt vaivaa? Kuinka sinä tuijotat, äiti! Luulisi että sinulla on selvänäköisyyden puuska."

"Sano minulle, Graham, ketä tuo nuori neiti muistuttaa", sanoi rouva Bretton osoittaen minua.

"Äiti, sinä saatat hänet hämilleen. Olen usein sanonut sinulle että liika jyrkkyys on vikojasi; muista myös että hän on sinulle vieras eikä tunne tapojasi."

"No, nyt kun hän katsoo alas, nyt kun hän kääntyy sivuttain -- kenen näköinen hän on, Graham?"

"Totisesti, äiti, koska sinä olet asettanut arvoituksen, saat mielestäni myös itse ratkaista sen."

"Ja sinä sanot tunteneesi hänet jonkin aikaa -- siitä saakka kun rupesit käymään koulussa Rue Fossetten varrella -- etkä koskaan ole maininnut minulle tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä!"

"Enhän voinut mainita asiaa jota en koskaan ole ajatellut ja jota en vieläkään tiedä. Mitä voit tarkoittaa?"

"Tyhmä poika! Katso häntä."

Graham katsoi, mutta tätä en enää voinut sietää, näin kuinka asia tulisi päättymään ja katsoin parhaaksi ehtiä väliin.

"Tohtori Johnilla", sanoin, "on ollut niin paljon tehtävää ja ajateltavaa sen jälkeen kun viimeksi löimme kättä Pyhän Annan kadun varrella, että vaikka minä helposti tunsinkin hänet Graham Brettoniksi pari kuukautta sitten, ei mieleeni koskaan juolahtanut että hän tuntisi minut Lucy Snoweksi."

"Lucy Snowe! Minä ajattelinkin! Minä tiesin sen!" huusi rouva Bretton. Ja hän riensi heti kamiinamaton poikki suutelemaan minua. Jotkut naiset olisivat varmaan nostaneet kovan hälinän tällaisesta keksinnöstä, olematta silti erikoisen iloisia, mutta minun kummitätini tapoihin ei kuulunut nostaa hälinää, ja hän jätti kaikki hentomieliset purkaukset mieluimmin umppuunsa. Niinpä hän ja minä selviydyimmekin yllätyksestä parilla sanalla ja yhdellä tervehdyksellä, ja kuitenkin uskallan väittää että hän oli mielissään, ja tiedän itse olleeni iloinen. Sillä välin kun me uudistimme vanhaa tuttavuuttamme, istui Graham ääneti paikallaan koettaen tointua hämmästyksestään.

"Äiti sanoo minua tyhmäksi pojaksi", hän sanoi vihdoin, "ja tyhmä kai olenkin, sillä kautta kunniani, niin usein kuin näinkin teidät, en kertaakaan aavistanut tätä tosiseikkaa, joka nyt tuntuu niin päivänselvältä. Lucy Snowe! Tietysti! Muistan hänet aivan hyvin, ja tuossa hän nyt istuu, siitä ei epäilystäkään. Mutta", hän lisäsi, "ette kai sentään ole koko tätä aikaa tuntenut minua vanhaksi tuttavaksenne, siitä minulle mainitsematta?"

"Olen kylläkin", oli vastaukseni.

Tohtori John ei huomauttanut mitään. Otaksun että hän piti vaitioloani omituisena, mutta oli hienotunteinen ja pidättyi arvostelemasta sitä. Uskallanpa väittää että hänen mielestään olisi ollut tunkeilevaa ruveta kyselemään minulta hyvin tarkasti, ottamaan selville syrjässäpysymiseni syitä, ja vaikka hän saattoikin olla koko lailla utelias, ei asia mitenkään ollut hänelle niin tärkeä että uteliaisuus olisi voittanut hienotunteisuuden.

Minä puolestani uskalsin vain kysyä, muistiko hän sitä kertaa, jolloin olin katsellut häntä hyvin tarkasti, sillä se pieni pahastuminen, jota hän sillä kertaa ei voinut peittää, oli vieläkin kipeänä sydämelläni.

"Luulenpa muistavani", hän sanoi. "Luulen että hiukan suutuinkin teille."

"Piditte minua kenties liian rohkeana", kysyin.

"En ollenkaan. Mutta kun yleensä olitte niin ujo ja pysyttelitte syrjässä, en voinut käsittää mikä tavattomuus kasvoissani tai olemuksessani siinä määrin kiinnitti puoleensa katseenne, joka muuten yleensä oli kääntynyt toisaanne."

"Näettekö nyt kuinka asia oli?"

"Täydellisesti."

Tällöin rouva Bretton keskeytti meidät monen monilla kysymyksillä menneistä ajoista, ja tyydyttääkseni häntä minun oli palautettava mieleeni kestetyt vaikeudet, selitettävä syyt näennäiseen vieraantumiseeni, kosketeltava yksinäistä kamppailuani elämän, kuoleman, onnettomuuden ja kohtalon kanssa. Tohtori John kuunteli, puhuen vähän. Hän ja rouva Bretton kertoivat sitten minulle omat vaiheensa: heidänkään tiensä ei ollut kulkenut aivan tasaisesti, ja menestys oli vähentänyt ennen niin runsaita lahjojaan. Mutta niin urhea äiti, jolla oli sellainen puolustaja pojassaan, oli omiaan kilvoittelemaan hyvän kilvoituksen maailmassa ja saavuttamaan lopullisen voiton. Tohtori John itse oli niitä ihmisiä, joiden syntyessä suotuisat tähdet varmaan olivat hymyilleet. Vastoinkäyminen saattoi näyttää hänelle synkeimmän muotonsa: hänessä oli miestä voittamaan se hymy huulilla. Voimakas ja hilpeä, luja ja ritarillinen hän oli, ei hätiköivä vaan miehekäs, ja sellaisena hän saattoi uhmata itse Kohtaloa ja puristaa tämän jumalattaren kylmistä silmistä miltei rakastavan katseen.

Ammatissa jonka hän oli valinnut, oli hänen menestyksensä nyt aivan varma. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän oli ottanut haltuunsa tämän talon, joka oli, sanottiin minulle, pieni linna noin puolen peninkulman päässä Porte de Crécystä. Hän oli valinnut tämän maaseutupaikan äitinsä terveyden vuoksi, jolle kaupungin ilma ei ollut soveliasta. Tänne hän oli kutsunut rouva Brettonin, ja tämä oli tuonut mukanaan Englannista P. Annan kadun varrelta ne jäännökset huonekaluistaan, jotka hän oli katsonut voivansa jättää myymättä. Siitä hämmennykseni nähdessäni nuo aavetuolit, peilihaamut, teenkeittimet ja kupit.

Kun kello löi yksitoista, tohtori John keskeytti äitinsä.

"Neiti Snowen täytyy nyt päästä levolle", hän sanoi, "hän alkaa olla hyvin kalpea. Huomenna uskaltanen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka koskevat hänen sairautensa alkusyitä. Hän on tosiaankin kovasti muuttunut sitten viime heinäkuun, jolloin näin hänen aika sukkelasti näyttelevän erittäin viehättävän herrasmiehen osaa. Mitä eilisillan kohtaukseen tulee, olen varma että siihen kätkeytyy tarina, mutta emme tahdo kysyä enempää tänä iltana. Hyvää yötä, neiti Lucy."

Ja hän johdatti minut ystävällisesti ovelle ja näytti vahakynttilällä tietä yläkertaan.

Kun olin lukenut rukoukseni, riisuutunut ja laskeutunut levolle, tunsin että minulla vielä oli ystäviä. Ystäviä jotka tosin eivät tunteneet mitään rajua kiintymystä minua kohtaan, jotka eivät tarjonneet tasa-arvoisen ja samanmielisen toveruuden mieluisaa lohdutusta, joilta niin ollen saatoin pyytää vain kohtuullista hellyyttä, odottaa vain kohtuullista viihdytystä, mutta joita kohtaan sydämeni kuitenkin vaistomaisesti heltyi ja avautui liiankin kiitollisena, niin että minun jo täytyi pyytää järkeä hillitsemään sitä.

"Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian hellästi", pyysin. "Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat. Oh, suokoon Jumala että voisin tyytyä kohtaamaan heidät silloin tällöin, ystävällisesti, harvoin, lyhyesti, mitään pyytämättä ja levollisesti -- aivan levollisesti."

Vielä toistaen näitä sanoja laskin pääni pielukselle, ja toistaen niitä vieläkin kostutin pielusta kyynelilläni.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XVII. LA TERRASSE

Tuollaiset taistelut luonnollista ihmistä, sydämen väkevää synnynnäistä taipumusta vastaan saattavat näyttää joutavilta ja hyödyttömiltä, mutta lopulta ne tekevät hyvää. Ne kääntävät, joskin heikosti, toimintamme ja käytöksemme siihen suuntaan, jonka järki hyväksyy ja jota tunne ehkä liiankin usein vastustaa, ja aivan varmaan ne vaikuttavat elämän yleiseen kulkuun, tekevät sen pinnalta katsoen säännöllisemmäksi, tasaisemmaksi, levollisemmaksi, ja pintaa kauemmaksihan ei tavallinen katse ylety. Ihminen, vertaisesi, heikko kuin sinä itse ja kykenemätön tuomariksesi, älköön pääskö kauemmaksi: avaa sydämesi Luojallesi, näytä Hänelle sen sielun salaisuudet, jonka Hän sinulle antoi, kysy Häneltä kuinka sinun on kestettävä vaivat joita Hän sinulle lähettää, polvistu Hänen eteensä ja pyydä luottavin mielin valoa pimeydessä, voimaa viheliäisessä heikkoudessa, kärsivällisyyttä äärimmäisessä hädässä. Ja varmaan jonakin hetkenä -- joskaan kenties ei sinun hetkenäsi -- parantava vesi liikahtaa, alas laskeutuu parannuksen airut -- jossakin hahmossa, vaikkakaan kenties ei siinä josta sinä olit uneksinut, jota sinun sydämesi oli rakastanut ja jonka vuoksi verta vuotanut -- ja rammat ja sokeat, kuurot ja riivatut johdetaan veden tykö. Airut, tule nopeasti! Tuhannet odottavat veden partaalla itkien ja epätoivoissaan, kun näkevät sen viruvan liikkumattomana läpi hitaiden vuosien. Pitkät ovat taivaan "ajat", lähettienkelien lentokaaret näyttävät loputtomilta kuolevaisten silmissä, ne kenties sulkevat sisäänsä aikakausia, yhden tulon ja paluun välillä saattaa kulua lukemattomia ihmisikiä, ja maan tomu, joka syttyy lyhyeen kärsimysten elämään ja kärsimyksen kautta taas muuttuu tomuksi, ehtii haihtua muistista uudelleen ja yhä uudelleen. Kuinka monille raajarikoille ja kärsiville miljoonille onkaan ensimmäinen ja ainoa enkel-airut se, jolle itämaalaiset ovat antaneet nimen Azrael!

Koetin nousta seuraavana aamuna, mutta kun parhaillaan pukeuduin ja välillä aina join kylmää vettä yöpöydälläni olevasta karahvista, pyrkien siten karkottamaan heikkoutta, joka teki pukeutumisen niin vaikeaksi, astui rouva Bretton sisään.

"Tämäpä vasta mieletöntä", oli hänen aamutervehdyksensä. "Pois tuollaiset temput", hän lisäsi, kävi käsiksi minuun tuikean tarmokkaalla tavallaan -- tuolla tavalla, joka ennen aina huvitti minua, kun hän sovelsi sitä poikaansa ja tämä pyristeli vastaan -- ja oli kahden minuutin kuluttua tilkinnyt minut ranskalaisen vuoteeni vangiksi.

"Siinä sinä pysyt iltapäivään asti", hän sanoi. "Poikani jätti ennen lähtöään määräyksen että niin pitää tapahtua, ja minä voin vakuuttaa sinulle että poikani on sellainen herra, jota pitää totella. Nyt saat aamiaista."

Hän toi minulle ruokaa, kantoi sen sisään omilla toimeliailla käsillään eikä jättänyt minua palvelijain haltuun. Hän istui vuoteeni laidalla kun söin. Nyt on asia niin, että kun olemme sairaina, emme tahtoisi lähellemme ketä tahansa, ei edes kunnioitettuja ystäviämme eikä arvossapidettyjä tuttavia, hoitamaan ja pitämään meitä silmällä ja olemaan aina vierellämme. Ei joka ystävän silmä valaise sairashuonetta, ei joka ystävän läheisyys viihdytä, mutta rouva Brettonin läsnäolo viihdytti minua ja oli aina viihdyttänyt. Ruoka ja juoma ei koskaan ollut minulle niin mieluisaa kuin saadessani sitä hänen kädestään. En muista ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hänen tulonsa ei olisi tehnyt huonetta hauskemmaksi. Luonnollinen myötätuntomme ja vastenmielisyytemme ovat yhtä merkillisiä. On ihmisiä joita salaisesti vieromme, joita tahtoisimme välttää, vaikka järki myöntäisikin että he ovat hyviä ihmisiä. On toisia joilla saattaa olla hyvinkin ilmeisiä luonteenvikoja ym., mutta joiden läheisyydessä elämme tyytyväisinä, ikään kuin ilma heidän ympärillään tekisi meille hyvää. Kummitätini vilkkaat mustat silmät ja raikas ruskea poski, hänen lämpöiset nopeat kätensä, hänen itseluottamuksensa, varma käytöksensä, olivat kaikki minulle mieluisia kuin terveellisen seudun ilmasto. Hänen pojallaan oli tapana nimittää häntä "vanhaksi rouvaksi", mutta minusta oli ihmeellistä ja hauskaa huomata, kuinka koko hänen olemuksestaan vielä henki viisikolmattavuotiaan voima ja ketteryys.

"Minä toisin tänne käsityöni", hän sanoi ottaen minulta tyhjän teekuppini, "ja istuisin luonasi koko päivän, jollei tuo omavaltainen John Graham olisi tehnyt tenää. 'Huomaa sitten, äiti', hän sanoi lähtiessään, 'sinä et saa väsyttää kummitytärtä juttelullasi', ja hän nimenomaan toivoi minun pysyttelevän tarkasti omalla puolellani ja säästävän sinua herttaisesta seurastani. Hän sanoo arvelevansa että sinussa on ollut hermokuumetta, Lucy, päättäen ulkonäöstäsi -- onko niin?"

Minä vastasin, etten tarkoin tietänyt mikä tautini oli ollut, mutta kärsinyt olin aika tavalla, varsinkin henkisesti. En pitänyt viisaana viipyä kauemmin tässä kysymyksessä, sillä kokemusteni yksityiskohdat kuuluivat siihen puoleen elämääni, johon en odottanut kummitätini koskaan ottavan osaa. Mihin uuteen maailmaan olisikaan sellaisten asiain uskominen vienyt tuon terveen ja tasaisen luonteen! Eroavaisuutta välillämme kuviteltakoon suunnilleen samaksi kuin kahden aluksen välillä: toinen, uhkea laiva, luovailee turvassa tyvenillä vesillä täysilukuisine miehistöineen, iloisen ja urhean, viisaan ja uskaliaan kapteeninsa johdolla; toinen, pelastusvene, viruu suurimman osan vuotta kuivana ja yksinäisenä vanhassa pimeässä venehuoneessa, ja lykätään vesille vain rajuilmalla, aaltojen vyöryessä korkeina, kun pilvet yhtyvät kuohuihin ja vaara ja kuolema vallitsevat suurta syvyyttä. Laiva "Louisa Bretton" ei koskaan ollut ulkona satamasta sellaisena yönä ja sellaisessa ilmassa, sen miehistö ei voinut edes käsittää mitään sellaista, ja siksipä hukkumaisillaan olleen pelastusveneen mies pitää tietonsa ominaan eikä sepittele mitään merimiesjuttuja.

Hän jätti minut, ja minä makasin vuoteessani tyytyväisenä: Graham oli tehnyt kauniisti muistaessaan minua ennen kuin lähti ulos.

Päiväni oli yksinäinen, mutta tulevan illan toivo lyhensi ja kirkasti sitä. Lisäksi tunsin olevani heikko, ja lepo oli tervetullutta. Kun aamun tunnit olivat ohi -- nuo tunnit, jotka aina ikään kuin muistuttavat suoritettavista töistä, tekemättömistä tehtävistä ja täytettävistä velvollisuuksista sitäkin, jonka on pakko pysyä toimettomana -- kun tuo häiritsevä aika oli ohi ja iltapäivän hiljainen hämärtyminen vaiensi palvelustyttöjen askelet portaissa ja huoneissa, silloin vaivuin miellyttävään haaveelliseen olotilaan.

Hiljainen pieni huoneeni tuntui olevan ikään kuin luola meren rannalla. Siinä ei ollut mitään muuta väriä kuin valkoista ja himmeänvihreätä, joka oli kuin vaahtopäitä ja syvää vettä; valkaistu laenreunus oli koristettu näkinkenkämäisillä kuvioilla, ja laenkulmauksissa oli valkoisia, delfiinejä muistuttavia korkokuvia. Ainoa näkyvissä oleva värihiukkanen -- punainen neulatyyny -- muistutti sekin korallia, ja tumma kiiltävä peili olisi voinut heijastaa merenneitoa. Kun suljin silmäni, kuulin tuulen -- joka vihdoinkin oli asettumassa -- kohisevan talon päädyssä kuin paisuva hyökylaine kallion juurella. Kuulin sen vaikenevan ja vetäytyvän kauas kauas pois, kuin nousuvesi, joka pakenee joltakin ylemmän maailman rannalta -- maailman joka oli niin korkealla, että sen suurimpien aaltojen pauhu ja vihaisimpien hyrskyjen kohina kuului tähän merenalaiseen kotiin vain kaukaisen kehtolaulun tavoin.

Kesken näitä unelmia tuli ilta, ja silloin Martha toi tulta; hänen avullaan pukeuduin nopeasti, ja nyt jo paljon voimakkaampana kuin aamulla laskeuduin omin voimin siniseen salonkiin.

Tohtori John näytti sinä iltana päättäneen lääkärin-kierroksensa tavallista aikaisemmin. Hänen hahmonsa sattui ensimmäisenä silmääni, kun astuin arkihuoneeseen; hän seisoi ikkunansyvennyksessä vastapäätä ovea ja luki tiheäladelmaista sanomalehteä sammuvan päivän heikossa valossa. Takkavalkea loisti kirkkaana, mutta lamppu pöydällä oli vielä sytyttämättä eikä teetarjotinta ollut kannettu sisään.

Rouva Bretton, toimelias kummitätini -- joka, kuten myöhemmin kuulin, oli kaiken päivää ollut ulkoilmassa -- oli puoliksi makuulla pehmeässä syvässä nojatuolissaan, tällä hetkellä uneen vaipuneena. Hänen poikansa näki minut ja astui minua kohti. Huomasin että hän astui varovasti, jottei nukkuja heräisi; hän myös puhui matalalla äänellä: hänen sointuvassa äänessään ei koskaan ollut terävyyttä, mutta nyt se oli niin hillitty että saattoi pikemmin tuudittaa uneen kuin havahduttaa.

"Tämä on hiljainen pieni linna", hän sanoi kutsuttuaan minut istumaan ikkunan luo. "En tiedä oletteko kävelyillänne huomannut sitä -- vaikka eihän se itse asiassa näykään viertotielle. Tasan peninkulman päässä Porte de Crécystä käännytte metsätielle, joka pian levenee käytäväksi, ja se johtaa läpi niittyjen ja varjoisain paikkojen tämän talon ovelle saakka. Tämä ei ole mikään uudenaikainen paikka, vaan linna on rakennettu suunnilleen Basse-Villen vanhaan tyyliin. Se on pikemmin kartano kuin linna, ja sen nimenä on 'La Terrasse', koska sen pääty kohoaa leveältä nurmettuneelta käytävältä, josta portaat johtavat ruohoista rinnettä alas tielle. Katsokaa! Kuu nousee, se näyttää kauniilta puunrunkojen takaa."

Missäpä ei kuu näyttäisi kauniilta? Mikäpä olisi se maisema, ahdas tai avara, jota kuun kehä ei juhlistaisi? Se nousi nyt punaisena ja hehkuvana läheisen mäenrinteen takaa, ja kun me vielä katselimme sen purppuraista nousua, kirkastui se kullanväriseksi ja kohosi hyvin lyhyessä ajassa tyyntyneelle taivaalle. Saiko kuun nousu tohtori Brettonin heltymään ja alakuloiseksi? Minä luulen niin. Vaikka hän luonnostaan ei ollutkaan mikään huokailija, huokasi hän nyt katsellessaan sitä, huokasi hiljaa itsekseen. Ei tarvinnut aprikoida tuon huokauksen syytä tai suuntaa, minä tiesin että kauneuden näkeminen sen aiheutti, minä tiesin että se seurasi Ginevraa. Kun kerran tämän tiesin, juolahti mieleeni, että oli jollakin tavoin velvollisuuteni lausua nimi jota hän ajatteli. Tietysti hän oli valmis tähän puheenaiheeseen, huomasi kuinka hänen ilmeestään heijastui loputon määrä kysymyksiä, selityksiä, mielenkiintoa, kokonainen patouma sanoja ja tunnetta, jota luullakseni pidätti vain neuvottomuuden tunne siitä miten alkaisi. Päästää hänet tästä pulasta oli paras, vieläpä ainoa hyöty minusta. Minun ei tarvinnut kuin lausua epäjumalan nimi, ja rakkauden hellä litania pääsisi valloilleen. Olin juuri keksinyt sopivan lauseen: "Tiedättekö että neiti Fanshawe on lähtenyt matkalle Cholmondeleyden seurassa?" ja olin avaamaisillani suuni sanoakseni sen, kun tohtori John hajotti suunnitelmani ryhtymällä uuteen aiheeseen.

"Ensi työkseni tänä aamuna", hän sanoi pistäen tunteet taskuunsa, kääntyen pois kuusta ja asettuen istumaan, "menin Rue Fossettelle ja kerroin keittäjättärelle että te olette turvassa ja hyvissä käsissä. Tiedättekö, minä näin ettei hän ollut edes vielä huomannut teidän olevan poissa talosta: hän luuli teidän kaikella kunnialla lepäävän suuressa makuusalissa. Kuinka suunnattoman huolellisesti teitä onkaan mahdettu hoitaa!"

"Oi, kaikki tuo on hyvin ymmärrettävää", sanoin. "Goton ei voinut muuta tehdä hyväkseni kuin tuoda minulle hiukan kauralientä ja leivänmurusen, ja olin niin monta kertaa viime viikolla jättänyt nekin syömättä, että tuo kunnon nainen väsyi turhiin juoksuihin asuinrakennuksen, keittiön ja koulun makuusalin välillä ja tuli vain kerran keskipäivällä laittamaan vuoteeni. Uskokaa kuitenkin, että hän on hyväsydäminen nainen ja olisi ilomielin paistanut minulle lampaankyljyksiä, jos vain olisin voinut syödä niitä."

"Mitä madame Beck ajatteli jättäessään teidät yksin?"

"Madame Beck ei voinut ennakolta tietää että tulisin sairaaksi."

"Hermostonne oli suureksi osaksi syynä sairauteenne, vai kuinka?"

"En aivan tarkoin tiedä mitä 'hermostoni' on, mutta olin pelottavan apealla mielellä."

"Juuri siitä syystä teitä ei voi parantaa pillereillä ja rohdoilla. Lääke ei voi antaa kenellekään hyvää tuulta. Tieteeni pysähtyy synkkämielisyyden kynnykselle, katsoo juuri vain sisään, mutta ei voi paljon sanoa eikä tehdä. Hauskasta seurasta olisi hyötyä; teidän pitäisi olla mahdollisimman vähän yksin, teidän pitäisi liikkua paljon."

Myöntävä vaitiolo seurasi näitä huomautuksia. Ne kuulostivat aivan oikeilta, ja niillä oli tavan luotettava pyhitys ja käytännön kulunut leima.

"Neiti Snowe", aloitti tohtori John uudelleen -- terveyteni, hermosto siihen luettuna, oli nyt ollut puheena ja helpotuksekseni jätettiin syrjään -- "saanko kysyä teiltä mikä on uskontonne? Oletteko katolilainen?"

Minä katsahdin ylös hämmästyneenä. "Katolilainen? En! Mistä saitte sen ajatuksen?"

"Tapa jolla teidät toissa iltana uskottiin haltuuni, antoi aihetta tähän epäilykseen."

"Minut uskottiin haltuunne? Mutta tosiaankin, minä olen unohtanut. Enhän ole vielä saanut tietää kuinka jouduin käsiinne."

"No niin, olosuhteissa jotka hämmästyttivät minua. Olin koko päivän ollut pitämässä silmällä erästä erittäin mielenkiintoista ja jännittävää sairaustapausta, koska tauti oli harvinainen ja sen hoito epätietoista. Olen nähnyt samanlaisen ja vieläkin hienomman tapauksen eräässä Pariisin sairaalassa, mutta se ei huvita teitä. Vihdoin kivun tärkeimmät oireet laimenivat (kovat tuskat seuraavat sitä myös), ja minä olin vapaa lähtemään kotiin. Lyhin tieni vei Basse-Villen kautta, ja koska ilta oli hyvin pimeä, myrskyinen ja sateinen, valitsin sen. Ratsastaessani ohi vanhan kirkon, joka kuuluu begiini-nunnille, näin porttiholvin lampun valossa papin joka piti käsivarsillaan jotakin. Lampun valo oli siksi kirkas, että selvästi näin papin piirteet, ja minä tunsin hänet, olen usein tavannut saman miehen sairasvuoteiden ääressä, sekä rikkaiden että köyhien, etupäässä jälkimmäisten. Hän on luullakseni hyvä vanha mies, paljon parempi kuin useat hänen virkaveljensä tässä maassa, etevämpi joka suhteessa, sivistyneempi ja työssään hartaampi. Katseemme kohtasivat toisensa, hän käski minun pysähtyä; se mitä hän kantoi käsivarsillaan, oli nainen, kuoleva tai pyörtynyt. Minä hyppäsin maahan."

"'Tämä henkilö on teidän maanne naisia', hän sanoi, 'pelastakaa hänet, jollei hän jo ole kuollut'."

"Tarkastettaessa osoittautui kansalaiseni madame Beckin koulun englanninopettajattareksi. Hän oli täysin tiedoton, täysin tajuton ja miltei kylmä."

"'Mitä tämä kaikki merkitsee?' kysyin."

"Hän kertoi omituisen jutun; te olitte sinä iltana ollut hänen luonaan ripittäytymässä; riutunut ja kärsivä ulkomuotonne sekä muutamat asiat, jotka olitte sanonut --"

"Asiat jotka olin sanonut? Tahtoisinpa tietää mitkä asiat!"

"Kauheita rikoksia epäilemättä, mutta hän ei kertonut minulle niitä: siinä, tiedättehän, ripin salaisuus hillitsi hänen kielensä ja minun uteliaisuuteni. Uskomanne asiat eivät kuitenkaan tehneet kunnon isää viholliseksenne; hän näyttää olleen niin järkyttynyt ja pahoillaan, kun teidän piti sellaisena iltana olla yksin ulkona, että hän kristittynä oli katsonut velvollisuudekseen pitää teitä silmällä kun jätitte kirkon, eikä päästää teitä näkyvistään ennen kuin olitte päässyt kotiin. Kenties tuo kunnon mies oli sekoittanut menettelyynsä hieman luokkansa viekkautta: hän ehkä päätti ottaa selville asuntonne -- ilmoititteko sen hänelle ripissänne?"

"En, päinvastoin vältin huolellisesti minkään tiedonannon varjoakaan. Ja mitä rippiini tulee, tohtori John, pidätte minua varmaan mielettömänä, kun otin sellaisen askelen, mutta luulen että kaikkeen oli syynä vain se mitä nimitätte 'hermostokseni'. En osaa selittää asiaa sanoin, mutta päiväni ja yöni olivat käyneet sietämättömiksi, kauhea yksinäisyydentunne painoi mieltäni, tunne joka oli raivaava tiensä, purkautuva tai tappava minut -- niinkuin (ja tämän te ymmärrätte, tohtori John) veri joka virtaa läpi sydämen ja etsii itselleen luonnottoman väylän, jos suonenrepeämä tai jokin muu sairaus estää sitä pääsemästä tavallisiin uomiinsa. Tarvitsin seuraa, tarvitsin ystävyyttä, tarvitsin neuvoa. Mitään sellaista en löytänyt kammiosta enkä huoneesta, ja niinpä etsin niitä kirkosta ja rippituolista. Se mitä papille sanoin, ei ollut mikään salaisuus, ei edes mikään kertomus. En ollut tehnyt väärin: elämäni ei ole ollut kyllin toimivaa jotta olisin kyennyt pimeään tekoon, kuviteltuun tai todelliseen. Rippini oli vain synkkä ja toivoton valitus."

"Lucy, teidän pitäisi olla matkoilla kuusi kuukautta -- mitä, levollinen luonteenne on aivan kiihtymässä! Kirottu madame Beck! Eikö tuolla hupaisella pikku leskellä siis ole lainkaan sydäntä, kun tuomitsee parhaan opettajansa yksinäisyyteen ja vankilaan."

"Ei se ollut madame Beckin syy", sanoin minä, "ei se ole kenenkään elävän olennon syy, enkä tahdo kuulla ketään moitittavan."

"Kuka sitten on väärässä, Lucy?"

"Minä itse, tohtori John, minä ja tuo suuri käsite, jonka leveille hartioille vieritän kokonaiset vuoret syytöksiä -- ne kyllä jaksavat kantaa: minä ja Kohtalo."

"'Minän' täytyy olla paremmin varuillaan toiste", sanoi tohtori John -- hymyillen, luullakseni, huonoa kielenkäyttöäni.

"Ilmaston vaihdos, olosuhteiden vaihdos, siinä minun määräykseni", jatkoi käytännöllinen nuori tohtori. "Mutta palatkaamme asiaan, Lucy. Toistaiseksi ei isä Silas, niin ovela kuin onkin (sanotaan että hän on jesuiitta), tiedä enempää kuin te sallitte hänen tietävän, sillä sen sijaan että olisitte palannut Rue Fossettelle, vaeltelitte kuumehoureissa -- kuume oli varmaan hyvin korkea --"

"Ei, tohtori John, kuumeessa tapahtui käänne sinä yönä -- älkää selittäkö että olin houreissa, minä tiedän asian paremmin."

"Hyvä, olitte epäilemättä yhtä tajuissanne kuin minä tällä hetkellä! Olitte vaeltanut aivan vastakkaiseen suuntaan kuin kouluun päin. Lähellä begiiniluostaria, keskellä vihuria ja rankkasadetta ja pilkkopimeätä olitte pyörtynyt ja kaatunut. Pappi tuli avuksenne ja lääkäri sattui paikalle, kuten näimme. Otimme yksissä neuvoin ajurin ja toimme teidät tänne. Isä Silas, niin vanha kuin onkin, tahtoi kantaa teidät ylös ja laski itse teidät tuolle sohvalle. Hän olisi varmaan jäänyt paikalle kunnes seisahtunut elontoimintanne olisi palannut, ja niin olisin minäkin, mutta samassa tuli kiireellinen sana kuolevalta potilaalta, jonka juuri olin jättänyt. Meitä kutsuttiin suorittamaan viimeisiä velvollisuuksia -- lääkärin viimeistä käyntiä ja papin viimeistä toimitusta, joita ei voinut lykätä. Isä Silas ja minä lähdimme yhdessä, äitini vietti iltaa poissa kotoa, me jätimme teidät Marthan hoitoon antaen määräyksiä, joita hän näyttää noudattaneen menestyksellisesti. No, oletteko katolilainen?"

"En vielä", vastasin hymyillen. "Ja älkää koskaan antako isä Silaksen tietää missä asun, muuten hän yrittää käännyttää minut. Mutta viekää hänelle parhaat ja vilpittömimmät kiitokseni, kun tapaatte hänet, ja jos minusta joskus tulee rikas, lähetän rahaa hänen köyhilleen. Katsokaa, tohtori John, äitinne herää, teidän pitäisi soittaa teetä."

Sen hän tekikin, ja kun rouva Bretton hypähti pystyyn, -- ihmeissään ja harmistuneena lankeemuksestaan sekä täysin valmiina kiistämään ensinkään nukkuneensa -- hänen poikansa hyökkäsi iloisesti hänen kimppuunsa.

"Hys, äiti! Nuku vielä. Sinä olet kuin viattomuuden perikuva unelmissasi."

"Minun unelmani, John Graham! Mitä sinä puhelet? Sinähän tiedät etten koskaan nuku päivisin: tämä oli vain ihan kevyt torkahdus."

"Aivan niin, serafin lempeä nukahdus, keijukaisen uni. Äiti, tuollaisena sinä mielestäni aina muistutat Titaniaa."

"Sen tähden että sinä itse olet aivan kuin Pulma."

"Neiti Snowe, oletteko koskaan kuullut sukkelampaa kuin äidin kokkapuheet? Hän on hilpein tuonkokoinen ja -ikäinen nainen."

"Pidä kohteliaisuutesi ominasi, hyvä herra, äläkä unohda omaa kokoasi, joka näyttää olevan aika tavalla enenemässä. Lucy, eikö hän kohta ole kuin mikäkin John Bull? Ennen hän oli hoikka kuin ankerias, ja nyt näen hänessä oikeita rakuunan ja häränsyöjän taipumuksia. Graham, pidä varasi! Jos sinusta tulee lihava, en tunnusta sinua omakseni."

"Ikään kuin et yhtä hyvin voisi olla tunnustamatta omaa itseäsi! Minä olen välttämätön vanhan rouvan onnelle, Lucy. Hän aivan nääntyisi keltaisenvihreään surumielisyyteen, jollei hänellä olisi kuuden jalan mittaista pojanviikariaan toruttavanaan. Se pitää hänet vilkkaana -- se on terveellinen hapatus hänen hengelleen."

Nuo kaksi seisoivat nyt vastakkain takan molemmin puolin; heidän sanansa eivät olleet erityisen helliä, mutta heidän keskinäiset katseensa korvasivat sanojen puutteet. Siitä ainakin olin varma, että rouva Brettonin elämän paras aarre oli kätkettynä hänen poikansa rintaan, hänen rakkain valtimonsa sykki Grahamin sydämessä. Mitä taas nuoreen tohtoriin tulee, jakautuivat hänen tunteensa pojan-rakkauden ja erään toisen rakkauden kesken, ja koska tuo uusi intohimo oli syttynyt viimeksi, sai se epäilemättä Benjaminin osan hänen tunne-elämässään. Ginevra, Ginevra! Tiesiköhän rouva Bretton jo, kenen jalkain juureen hänen nuori epäjumalansa oli laskenut ihailunsa? Hyväksyisikö hän tämän valinnan? Sitä en osaa sanoa, mutta arvasin kyllä että jos hän olisi tietänyt kuinka neiti Fanshawe käyttäytyi Grahamia kohtaan, kuinka hän oli vuoroin kylmä ja maanitteleva, kopea ja viehättävä; jos hän olisi aavistanutkaan kuinka Ginevra oli kiusannut hänen poikaansa, jos hän olisi nähnyt, kuten minä, iloisen Grahamin alakuloisena ja kiusaantuneena, arvottoman kilpailijan asetettuna hänen tielleen välikappaleeksi, jolla häntä nöyryytettiin -- silloin rouva Bretton olisi ajatellut Ginevran olevan typerä tai järjetön tai kumpaistakin. Hyvä -- niin ajattelin minäkin.

Toinen ilta kului yhtä hauskasti kuin ensimmäinen -- hauskemminkin: nautimme nyt levollisemmasta ajatustenvaihdosta, vanhoihin huoliin ei kajottu, tuttavuus oli nyt lujempaa, minun oli parempi ja helpompi olla ja aloin kotiutua. Sinä iltana -- sen sijaan että olisin itkenyt itseni uneen -- vaelsin unten maahan polkua jota mieluisat ajatukset reunustivat.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us