XXV. PIKKU KREIVITÄR…

XXV. PIKKU KREIVITÄR

Niin hilpeä kuin kummitätini olikin luonteeltaan ja niin hauskana kuin hän tahtoikin meidän tähtemme esiintyä, ei sinä iltana ollut mitään todellista iloa La Terrassessa, kunnes talvi-illan rajun kohinan läpi kuulimme ääniä jotka ilmaisivat odotettujen tuloa. Kuinka usein, naisten ja tyttöjen istuessa kodikkaan takkavalkean lämmössä, heidän sydämensä ja mielikuvituksensa on tuomittu jättämään viihtyisän ympäristön ja harhailemaan ulkona pimeillä teillä, uhmaamaan myrskyä, kamppailemaan lumituiskua vastaan, odottamaan yksinäisillä porteilla ja porraspuilla keskellä tuulen hurjinta pyörinää, katsellen ja kuunnellen isää, poikaa tai miestä, joita odotetaan kotiin.

Isä ja poika saapuivat linnaan vihdoinkin -- kreivi de Bassompierre näet seurasi sinä iltana tohtori Brettonia. En tiedä kuka meistä kolmesta ensimmäisenä kuuli hevoset; pureva ja myrskyinen sää antoi meille hyvän syyn rientää eteiseen kohtaamaan ja tervehtimään noita kahta ratsastajaa, kun he astuivat sisään, mutta he varottivat meitä pysymään loitolla. Molemmat olivat valkoisia kuin kaksi lumivuorta, ja nähdessään heidän tilansa rouva Bretton määräsi että heidän paikalla oli mentävä keittiöön, ja kielsi heitä itsensä tähden laskemasta jalkaansa mattojen peittämille portaille ennen kuin olivat kaikella kunnialla heittäneet pois joulupukin-naamionsa. Emme kuitenkaan voineet olla seuraamatta heitä keittiöön -- se oli avara vanha skottilainen keittiö, kodikas ja hauska. Pieni valkoinen kreivitär tanssi piirissä yhtä valkoisen isänsä ympärillä taputtaen käsiään ja huutaen:

"Isä, isä, sinä olet kuin suunnaton jääkarhu."

Karhu ravisteli itseään, ja pikku keijuinen pakeni kauas tuon jäisen sateen alta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin nauraen ja innokkaana auttamaan isää tuon napaseudunasun riisumisessa. Kreivi, joka vihdoinkin vapautui lumivaipastaan, uhkasi viskata sen hänen päälleen kuin lumivyöryn.

"Kas niin", sanoi tyttö kumartuen muka ottamaan vastaan putousta, ja kun vaippa leikkisän uhkaavasti kohosi hänen päänsä yläpuolelle, livahti hän tiehensä kuin pieni vuorikauris.

Hänen liikkeissään oli kissanpojan notkeaa pehmeyttä ja samettimaista suloa, hänen naurunsa oli kirkkaampaa kuin hopean ja kristallin helinä, ja kun hän tarttui isänsä kylmiin käsiin ja hieroi niitä ja seisoi varpaillaan ulottuakseen suutelemaan hänen huuliaan, oli kuin rakastavan ilon sädekehä olisi loistanut hänen ympärillään. Vakava ja kunnianarvoinen herra katsoi häneen niin kuin miehet osaavat katsoa siihen mikä on heidän silmäteränsä.

"Rouva Bretton", hän sanoi, "mitä on minun tehtävä tälle tyttärelleni tai tyttölapselleni? Hän ei kasva viisaudessa eikä kooltaan. Eikö hän olekin mielestänne melkein yhtä lapsi kuin kymmenen vuotta sitten?"

"Hän ei voi olla enemmän lapsi kuin tämä minun suuri poikani", sanoi rouva Bretton, joka parhaillaan otteli poikansa kanssa jostakin puvunmuuttamis-asiasta, jota hän piti viisaana mutta Graham vastusti. Tämä seisoi skottilaisen keittiöpöydän varassa, nauroi ja piti äitiään käsivarren etäisyydellä.

"Kas niin, äiti", hän sanoi, "sovinnon tähden ja sekä sisäisen että ulkonaisen lämpömme turvaamiseksi laittakaamme oikea joulumalja ja juokaamme vanhan Englannin kunniaksi tämän lieden ääressä."

Niinpä kreivin seisoessa tulen ääressä ja Pauliina Maryn vielä hypellessä ympäri huonetta -- onnellisena suuren salimaisen keittiön vapaudesta -- rouva Bretton itse opetti Marthaa maustamaan ja kuumentamaan juhlajuomaa. Sitten hän kaatoi sen brettonilaiseen kivipulloon, ja sitä tarjottiin ympäri kuumana ja kuohuvana ja ammennettiin pienellä hopeapikarilla, jonka tunsin Grahamin kummilahjaksi.

"Vanhojen muistojen malja", sanoi kreivi nostaen kiiltävän pikarin korkealle. Sitten hän katsoi rouva Brettoniin ja lausui:

"We twa ha' paidlet i' the burn Fra morning sun till dine, But seas between us braid hae roar'd Sin' auld lang syne.

"And surely ye'll be your pint-stowp, And surely I'll be mine; And we'll taste a cup o' kindness yet For auld lang syne."[77]

"Skotinkieltä! Skotinkieltä!" huusi Pauliina, "isä puhuu skotinkieltä, ja skotti hän puoleksi onkin. Nimemme on Home ja de Bassompierre, olemme kaledonialaisia ja gallialaisia."

"Ja skottilaista tanssiako sinä hyppelet, sinä ylämaiden keiju?" kysyi hänen isänsä. "Rouva Bretton, pian ilmestyy vihreä piiri keskelle keittiötämme. En vastaa hänen tavoistaan: hän on omituinen pieni kuolevainen."

"Käske Lucya tanssimaan kanssani, isä, -- tässä on Lucy Snowe."

Herra Home (hänessä oli vielä yhtä paljon rehtiä herra Homea kuin ylpeätä kreivi de Bassompierreä) ojensi minulle kätensä ystävällisesti ja sanoi muistavansa minut hyvin, ja jollei olisi voinutkaan luottaa omaan muistiinsa, oli nimeni niin usein hänen tyttärensä huulilla ja hän oli kuullut minusta niin monta pitkää juttua, että jo senkin tähden olin hänelle kuin vanha tuttava.

Jokainen oli nyt maistanut juhlajuomaa paitsi Pauliina, jonka keijukais- tai satutanssia ei kukaan aikonutkaan keskeyttää niin maallisen maljan tähden. Mutta häntä ei saanut unohtaa eikä hänen etuoikeuksiaan kuolevaisena jättää huomioon ottamatta.

"Antakaa minun maistaa", hän sanoi Grahamille, kun tämä aikoi panna maljan keittiöpöydän hyllylle, pois hänen ulottuviltaan.

Rouva Bretton ja herra Home olivat nyt syventyneet keskusteluun. Tohtori Johnilta ei keijukaistanssi ollut jäänyt huomaamatta, hän oli katsellut sitä ja pitänyt siitä. Puhumattakaan liikkeiden pehmeydestä ja sulavuudesta, jotka suuresti miellyttivät hänen kauneutta rakastavia silmiään, viehätti tämä luontevuus hänen äitinsä talossa häntä, sillä se antoi hänellekin luvan olla vapaasti, ja tyttö oli taaskin lapsi hänen silmissään, taaskin -- melkein hänen leikkitoverinsa. Odotin uteliaana miten hän puhuttelisi tyttöä, en ollut vielä kuullut hänen sitä tekevän, ja hänen ensimmäiset sanansa osoittivatkin että tämän illan lapsellinen kevytsydämisyys oli palauttanut hänen mieleensä "pikku Pollyn" entiset päivät.

"Teidän armonne tahtoo maistaa haarikasta?"

"Luulen sen sanoneeni. Luulen ilmoittaneeni sen verran."

"En mistään hinnasta voisi suostua sellaiseen askeleen. Olen pahoillani, mutta en voi sitä tehdä."

"Miksi niin? Olenhan aivan terve nyt, eikä se voi taittaa solisluutani eikä panna olkapäätäni sijoiltaan. Onko se viiniä?"

"Ei, eikä myöskään kastetta."

"Minä en tahdo kastetta, minä en pidä kasteesta, mutta mitä se sitten on?"

"Olutta, väkevää olutta, 'vanhaa lokakuuta', jota on valmistettu ehkä silloin kun minä synnyin."

"Sepä varmaan omituista -- onko se hyvää?"

"Äärettömän hyvää."

Ja hän otti haarikan alas, mittasi itselleen toisen annoksen tuota mahtavaa taikajuomaa, ilmaisi kujeellisilla silmillään äärimmäisen tyytyväisyytensä siihen ja nosti maljan juhlallisesti takaisin hyllylle.

"Minä tahtoisin maistaa hiukan", sanoi Pauliina katsoen ylös. "En ole koskaan juonut 'vanhaa lokakuuta', onko se makeata?"

"Vaarallisen makeata", sanoi Graham.

Polly katsoi edelleen ylös tarkalleen samannäköisenä kuin lapsi joka ikävöi jotakin kiellettyä herkkupalaa. Vihdoin tohtori taipui, otti haarikan alas ja soi itselleen sen ilon että antoi tytön maistaa hänen kädestään. Hänen silmänsä, jotka aina olivat herkät ilmaisemaan mieluisia tunteita, tunnustivat valoisalla hymyilyllään että se oli ilo, ja hän pitkitti iloaan pitelemällä pikaria siten että vain pisara kerrallaan pääsi noille ruusuisille maisteleville huulille, jotka hapuilivat sen reunaa.

"Hiukan enemmän -- hiukan enemmän", sanoi tyttö ja kosketti vallattomasti hänen kättään etusormellaan saadakseen hänet kallistamaan pikaria hieman jalomielisemmin ja auliimmin. "Se tuoksuu mausteilta ja sokerilta, mutta minä en voi maistaa sitä; kätenne on niin jäykkä ja te olette niin kitsas."

Graham teki hänen mielikseen, mutta kuiskasi vakavasti: "Älkää kertoko äidilleni eikä Lucylle; he eivät hyväksyisi."

"En niinäkään", sanoi hän muuttaen sävyä ja tapaa heti kun oli juomaa kunnollisesti maistanut, aivan kuin se olisi vaikuttanut häneen vastamyrkyn tavoin, joka teki tyhjäksi velhon lumeet. "Minusta se on kaikkea muuta kuin hyvää, se on karvasta ja kuumaa ja salpaa hengitykseni. Teidän 'vanha lokakuunne' oli haluttavaa vain kiellettynä. Kiitos, ei enää."

Ja kumartaen kevyesti -- liike oli yhtä huoleton mutta yhtä viehkeä kuin tanssikin -- hän liukui Grahamin luota ja meni isänsä luo.

Luulen että hän oli puhunut totta: seitsenvuotias lapsi eli seitsemäntoistavuotiaassa tytössä.

Graham katsoi hänen jälkeensä hieman nolona, hieman ymmällään. Hänen silmänsä viipyivät tytössä sangen paljon illan kuluessa, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan häntä.

Kun lähdimme salonkiin juomaan teetä, tyttö tarttui isänsä käsivarteen. Hänen luonnollinen paikkansa näytti olevan isän vieressä, hänen silmänsä ja korvansa seurasivat tätä. Isä ja rouva Bretton olivat pienen seuramme pääasialliset puhujat, ja Pauliina oli heidän paras kuuntelijansa; hän seurasi tarkasti kaikkea mitä sanottiin ja vaati toistettavaksi sen tai sen piirteen tai seikkailun.

"Entä missä sinä olit siihen aikaan, isä? Ja mitä sitten sanoit? Ja kerro rouva Brettonille mitä sitten tapahtui." Tällä tavoin hän yllytti isää.

Hän ei enää antautunut minkään ilonpuuskan valtaan, lapsellinen säkenöiminen oli siltä illalta sammunut ja nyt hän oli pehmeä, miettiväinen ja kiltti. Kelpasi nähdä hänen sanovan hyvää yötä. Hänen käytöksessään Grahamia kohtaan oli pieni hiven arvokkuutta, hänen miltei huomaamattomassa hymyssään ja hiljaisessa kumarruksessaan ilmeni kreivitär, eikä Graham voinut muuta kuin näyttää vakavalta ja kumartaa takaisin. Huomasin että hän tuskin tiesi miten ajatuksissaan yhdistää tanssivan keijukaisen ja hienon pikku vallasnaisen.

Seuraavana päivänä, kun kaikki kokoontuivat aamiaispöydän ääreen virkeinä ja hytisten kylmästä aamupesun jälkeen, antoi rouva Bretton määräyksen ettei kukaan, jota ei hirmuinen välttämättömyys pakottanut, saanut sinä päivänä lähteä hänen talostaan. Lähtö näyttikin miltei mahdottomalta, lumikinos varjosti ikkunain alimpia ruutuja, ja jos katsoi ulos, näki taivaan ja ilman sakeana ja pimeänä, tuulen ja lumen kiivaassa kamppailussa keskenään. Tällä hetkellä ei pyryttänyt, mutta se lumi, joka jo oli tullut, lenteli maasta irrallaan, lyhyet viuhuvat vihurit tuivertelivat ja viskelivät sitä satoihin eriskummallisiin muotoihin.

Kreivitär yhtyi rouva Brettoniin.

"Isä ei saa mennä ulos", hän sanoi ja asetti itselleen istuimen isän nojatuolin viereen. "Minä pidän hänestä huolta. Ethän lähde kaupunkiin, ethän, isä?"

"Lähden ja en", oli vastaus. "Jos sinä ja rouva Bretton olette hyvin hyviä minulle -- tiedäthän, kilttejä ja huomaavaisia; jos lellittelette minua hyvin kauniisti ja kiinnitätte minuun paljon huomiota, voin mahdollisesti suostua odottamaan tunnin aamiaisen jälkeen ja katsomaan aikooko tämä partaveitsi-tuuli asettua. Mutta nähkääs nyt, ettehän anna minulle edes aamiaista, ette tarjoa minulle mitään, annatte minun nähdä nälkää."

"Pian, rouva Bretton, olkaa hyvä ja kaatakaa kahvia pian", pyysi Pauliina, "sillä aikaa minä pidän huolta kreivi de Bassompierrestä muissa suhteissa. Hän on tarvinnut niin paljon palvelusta sen jälkeen kun hänestä on tullut kreivi."

Hän otti sämpylän ja levitti sille voita.

"Kas tässä, isä", hän sanoi. "Ja tässä on hilloketta, aivan samanlaista kuin meillä oli Brettonissa ja jota sinä sanoit niin hyväksi kuin jos se olisi valmistettu Skotlannissa --"

"Ja jota teidän pikku armonne aina kerjäsi pojalleni -- muistatteko vielä?" keskeytti rouva Bretton. "Oletteko unohtanut kuinka tulitte viereeni ja kosketitte hihaani kuiskaten: 'Olkaa niin kiltti, rouva, jotakin hyvää Grahamille -- hiukan hilloketta tai hunajaa tai hedelmäsosetta!'"

"Eihän, äiti", puhkesi tohtori John sanomaan nauraen mutta punastuen, "se ei varmaankaan ole totta, enhän ole voinut välittää sellaisista."

"Välittikö hän vai eikö, Pauliina?"

"Hän piti niistä", vahvisti Polly.

"Älkää sitä hävetkö, John", sanoi herra Home rohkaisten. "Minä pidän niistä vieläkin ja olen aina pitänyt. Ja Polly osoittaa ymmärrystään varustamalla ystävälleen aineellista hyvää: minä se olen opettanut hänelle sellaisia hyviä tapoja enkä anna hänen unohtaa niitä. Polly, tarjoapa minulle pieni viipale tuota kieltä."

"Kas tässä, isä, mutta muista että sinua palvellaan näin väsymättömästi vain sillä ehdolla että olet mukautuvainen ja annat houkutella itsesi jäämään La Terrasseen täksi päiväksi."

"Rouva Bretton", sanoi kreivi, "minä tahdon päästä vapaaksi tyttärestäni -- lähettää hänet kouluun. Tiedättekö mitään hyvää koulua?"

"No esimerkiksi Lucyn koulu -- madame Beckin."

"Onko neiti Snowe koulussa?"

"Olen opettajana", vastasin, ja olin miltei iloinen saadessani tilaisuuden sanoa tämän. Minusta oli jo vähän aikaa tuntunut kuin olisi asemani ollut väärä. Rouva Bretton ja hänen poikansa tunsivat olosuhteeni, mutta kreivi ja hänen tyttärensä eivät. Heitä kenties halutti muuttaa jokin vivahdus tähän asti sydämellisessä käytöksessään minua kohtaan, kun saivat tietää yhteiskunnallisen asemani. Puhuin heille luontevasti, mutta noiden sanojen mukana nousi kokonainen parvi epämääräisiä ajatuksia, joita en ollut odottanut enkä kutsunut ja jotka saivat minut huokaamaan vasten tahtoani. Herra Home ei nostanut katsettaan aamiaislautasestaan kahteen minuuttiin eikä puhunut mitään; kenties hän ei ollut kuullut sanojani -- kenties hän piti kohteliaimpana olla huomauttamatta mitään tuonluonteiseen tunnustukseen. Skotlantilaisten ylpeys on käynyt sananparreksi, ja niin kodikkaalta kuin herra Home näyttikin, niin yksinkertainen kuin hän olikin tavoissaan ja tottumuksissaan, olen koko ajan antanut ymmärtää että hänelläkin oli annoksensa tuota kansallisominaisuutta. Oliko hänen ylpeytensä väärää vai oliko se todellista arvokkuutta? Jätän kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisematta. Mikäli se koski juuri minua, voin vain vastata: minua kohtaan hän aina osoittautui todelliseksi gentlemanniksi.

Hän oli luonteeltaan tunteellinen ja ajattelija, hänen mielenliikutustensa ja mietelmiensä yli levisi aina jotakin miedontavan surumielistä, vieläpä enemmän kuin miedontavaa: levottomuuden ja eron hetkinä se oli synkentävä pilvi. Hän ei tietänyt paljoa Lucy Snowesta; minkä tiesi, sitä hän ei aivan tarkalleen ymmärtänyt -- usein saikin hänen väärä käsityksensä luonteestani minut hymyilemään -- mutta hän näki että vaellukseni tässä maailmassa tapahtui pikemmin varjon puolella kukkulaa; hän antoi tunnustusta pyrkimyksilleni pitää tieni kunniallisen suorana, olisi auttanut minua jos olisi voinut, ja kun hänellä ei ollut siihen tilaisuutta, hän ainakin toivoi minulle hyvää. Kun hän vihdoin katsoi minuun, oli katse ystävällinen, kun hän puhui, oli ääni suopea.

"Teillä on vaivalloinen kutsumus", hän sanoi. "Toivon että terveytenne ja voimanne kestävät siinä -- toivon teille menestystä."

Hänen kaunis pieni tyttärensä ei suhtautunut ilmoitukseeni yhtä maltillisesti. Hän suuntasi minuun ihmetyksestä suuret silmänsä -- ne olivat miltei pelästyneet.

"Oletteko opettaja?" hän huudahti. Sitten, pysähdyttyään miettimään tätä vaikeasti sulavaa ajatusta, hän jatkoi: "Minä en koskaan ole tietänyt mikä olette, eikä mieleeni edes ole juolahtanut kysyä. Minulle, olette aina ollut Lucy Snowe."

"Ja mikä nyt olen?" en voinut olla kysymättä.

"Oma itsenne, tietysti. Mutta oletteko todellakin opettajana täällä Villettessä?"

"Olen todellakin."

"Pidättekö opettamisesta?"

"En aina."

"Ja miksi siis jatkatte?"

Isä katsahti tyttöön ja pelkäsin hänen aikovan hillitä häntä, mutta hän sanoikin vain: "Jatka, Polly, jatka kyselyäsi -- osoita olevasi se pieni näsäviisas, mikä olet. Jos neiti Snowe punastuisi ja näyttäisi hämmentyneeltä, käskisin sinua hillitsemään kielesi, ja sinä ja minä istuisimme loppuaterian ajan jonkinlaisessa epäsuosiossa. Mutta hän hymyilee vain, ahdista häntä siis kovasti ristikuulustelullasi. No niin neiti Snowe, miksi jatkatte työtänne?"

"Etupäässä, pelkään, sen rahan vuoksi jota siitä saan."

"Eikö siis puhtaasti ihmisystävällisistä syistä? Polly ja minä tarrauduimme tähän olettamukseen pitäen sitä helpoimpana keinona selittää oikkuanne."

"Ei -- ei, sir. Pikemmin turvallisen katon tähden, jonka siten kykenen saamaan pääni päälle, ja mielen tasapainon, jonka saan siitä ajatuksesta, että kun itse teen työtä puolestani, säästyn vaivasta olla kenellekään taakaksi."

"Isä, sano mitä tahdot, mutta minä säälin Lucya."

"Ota tuo säälisi, neiti de Bassompierre, ota se molempiin käsiisi niin kuin ottaisit pienen hanhenpoikasen, joka ilman lupaa räpiköi aitauksen ulkopuolella, pane se takaisin lämpimään sydänpesään, josta se on lähtenyt, ja kuule tämä kuiskaus: Jos minun Pollyni joskus joutuisi kokemaan tämän maailman etujen epävakaisuutta, näkisin kernaasti hänen menettelevän niin kuin Lucy: tekevän työtä elatuksekseen, jottei jäisi taakaksi ystäville eikä sukulaisille."

"Niin, isä", sanoi hän miettivästi ja mukautuvasti. "Mutta Lucy-parka! Minä luulin että hän on rikas neiti ja että hänellä on rikkaita ystäviä."

"Sinä ajattelit kuin pieni tyhmyri. Minä en koskaan ole luullut niin. Kun minulla on ollut aikaa katsella Lucyn käytöstä ja ilmettä, mikä ei ole tapahtunut usein, olen huomannut hänet ihmiseksi joka oli tottunut valvomaan eikä valvottavaksi, toimimaan eikä saamaan palvelusta, ja kuvittelen että tämä kohtalo on antanut hänelle kokemuksia joista hän vielä voi kiittää Sallimusta, jos elää niin kauan että ehtii todeta niiden täyden siunauksen. Mutta puhukaamme nyt koulusta", hän jatkoi muuttaen äänensä vakavasta hilpeäksi. "Ottaisikohan madame Beck vastaan Pollyni, vai mitä luulette, neiti Lucy?"

Minä sanoin ettei tarvinnut muuta kuin kysyä madamelta, pianhan se nähtäisiin, ja hän piti englantilaisista oppilaista. "Jos te, sir", jatkoin, "vain tahdotte saattaa neiti de Bassompierren sinne vaunuissanne tänä samana iltapäivänä, luulen voivani vastata siitä että Rosine, ovenvartijatar, ei ole hidas kuulemaan soittoanne, ja olen varma että madame vetää parhaat hansikkaat käsiinsä tullessaan salonkiin ottamaan teidät vastaan."

"Siinä tapauksessa", vastasi herra Home, "en näe mitään syytä viivytellä. Rouva Hurst voi lähettää perästäpäin sen mitä sanoo nuoren neitinsä 'tavaroiksi', Polly voi asettua aapisensa ääreen jo ennen iltaa, ja te, neiti Lucy, suvaitsette toivottavasti silloin tällöin luoda silmänne häneen ja aika ajoin antaa minun tietää kuinka hän menestyy. Toivon että hyväksytte tämän järjestelyn, kreivitär de Bassompierre."

Kreivitär änkytti ja epäröi. "Minä luulin", hän sanoi, "minä luulin että kasvatukseni jo on valmis."

"Se osoittaa vain kuinka suuresti voimme erehtyä ajatuksissamme. Minulla on siitä hyvin eriävä mielipide, kuten kai useimmilla niistä jotka tänä aamuna ovat saaneet kuulla syvää elämänviisauttasi. Ah, pikku tyttöni, sinulla on paljon opittavaa, ja isän olisi pitänyt opettaa sinua paljon enemmän kuin hän on tehnyt! Kas niin, siinä ei muu auta kuin koettaa madame Beckiä, ilma näyttää asettuvan, ja minä olen lopettanut aamiaiseni --"

"Mutta isä!"

"Mitä?"

"Minä näen erään esteen."

"Minä en näe mitään."

"Se on äärettömän suuri, isä, sen yli ei mitenkään päästä, se on yhtä leveä kuin sinä isoissa turkeissasi, lumikinos vielä lisänä."

"Ja kykenevä sulamaan niinkuin lumikinos?"

"Ei, se on liian -- liian kiinteätä lihaa: se olet juuri sinä itse. Miss Lucy, varoittakaa madame Beckiä kuuntelemasta mitään ehdotuksia minun ottamisestani kouluun, sillä loppujen lopuksi kävisi niin, että hänen olisi otettava isä myös. Koska isä on noin kiusoittelevalla tuulella, kerron hänestä pari juttua. Rouva Bretton ja kaikki, kuunnelkaa! Noin viisi vuotta sitten, kun olin kaksitoistavuotias, hän sai päähänsä että hän hemmotteli minua, että kasvoin sopimattomaksi maailmaan ja tiesi mitä kaikkea; eikä mikään saanut häntä rauhoittumaan, vaan minun oli lähdettävä kouluun. Minä itkin, jne., mutta de Bassompierre osoittautui kovasydämiseksi, lujaksi kuin piikivi, ja kouluun minä lähdin. Mikä oli tulos? Isä itse tuli kouluun mitä ihastuttavimmalla tavalla: joka toinen päivä hän kävi katsomassa minua. Madame Aigredoux marisi, mutta siitä ei ollut hyötyä, ja niinpä isä ja minä molemmat lopulta saimme lähtökäskyn. Lucy voi kertoa madame Beckille tämän pikku piirteen: onhan aivan oikein että hän saa tietää mitä hänellä on odotettavanaan."

Rouva Bretton kysyi Homelta, mitä hän voi siihen vastata. Koska hän ei puolustanut itseään, langetettiin tuomio häntä vastaan, ja Pauliina voitti.

Mutta tytöllä oli muitakin tuulia kuin veitikkamainen ja lapsellinen. Aamiaisen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ihmiset vetäytyivät pois -- arvatenkin puhumaan joistakin rouva Brettonin liikeasioista -- ja kreivitär, tohtori Bretton ja minä jäimme lyhyeksi aikaa kolmen kesken, pakeni lapsi hänestä kokonaan. Meidän seurassamme, jotka olimme lähempänä hänen omaa ikäänsä, hän äkkiä yleni pikku neidiksi: hänen kasvonsakin näyttivät muuttuvan, se kasvoneleiden leikittely ja katseen välitön kirkkaus, joka sai hänen kasvonsa aivan pyöreiksi ja kuoppaisiksi, kun hän puhui isälleen, vaihtui miettivämpään ilmeeseen, ja piirteet kävivät selvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi.

Epäilemättä Graham huomasi tämän vaihdoksen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän seisoi pari minuuttia ikkunan luona katsellen ulos lumipyryyn, sitten hän lähestyi takkaa ja aloitti keskustelun, mutta ei aivan yhtä luontevasti kuin muulloin: sopivia aiheita ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä, hän valitsi niitä tarkasti, epäröiden, ja juuri sen vuoksi huonolla menestyksellä: hän puhui ylimalkaisesti Villettestä, sen asukkaista, huomattavista näköaloista ja rakennuksista. Neiti de Bassompierre vastasi hänelle aito naiselliseen tapaan, älykkäästi mutta ei kuitenkaan kokonaan persoonattomasti, ja silloin tällöin sattui äänenvärähdys, katse tai liike, joka oli pikemmin vilkas ja nopea kuin hillitty ja arvokas ja joka vielä muistutti pikku Pollya, mutta kaikkia näitä erikoisuuksia kultasi ja kannatti niin hieno ja moitteeton sivistyksen kiilto, niin tyyni ja kohtelias viehkeys, että vähemmänkin herkkätunteinen mies kuin Graham ei olisi uskaltanut käydä käsiksi niihin ikään kuin heikkoihin kohtiin, jotka veivät lähempään tuttavuuteen.

Pysyessään edelleenkin hillittynä ja -- ollakseen Graham -- hiljaisena, tohtori Bretton teki kuitenkin huomioita. Mikään näistä pienistä luonnollisuuden ja välittömyyden puuskista ei jäänyt häneltä huomaamatta, ei ainoakaan luonteenomainen liike, epäröinti puheessa tai sammallus ääntämisessä. Puhuessaan nopeasti Polly väliin vielä sammalsi, mutta punastui joka kerta kun sellaista sattui ja lausui sanan toistamiseen selvemmin, huolellisella ja tunnollisella tavalla, joka oli vähintään yhtä huvittava kuin tuo pieni erehdys.

Joka kerta kun hän teki tämän, hymyili tohtori Bretton. Heidän puhellessaan väheni molemminpuolinen pingotus asteittain, ja jos keskustelua olisi voinut jatkua, uskon että siitä piankin olisi tullut oikein hilpeätä. Pauliinan huulille oli jo palannut tuo lystikäs kuoppainen hymy; hän sammalsi kerran ja unohti korjata virheensä. Ja tohtori John sitten, en tiedä miten hän muuttui, mutta kyllä hänkin muuttui. Hän ei tullut iloisemmaksi, ei mikään keveä ilkamointi säteillyt hänen kasvoistaan -- mutta hänen olonsa näytti käyvän mieluisammaksi hänelle itselleen, ja hän ilmaisi lisääntyneen mielihyvänsä sujuvammalla puheellaan, pehmeämmällä äänensävyllään. Kymmenen vuotta sitten tuolla parilla oli aina ollut yllin kyllin sanottavaa toisilleen; kulunut kymmenvuotiskausi ei ollut supistanut kummankaan kokemuspiiriä eikä köyhdyttänyt kummankaan älyä -- sitä paitsi on luonteita joiden keskinäinen vaikutus on sellainen, että mitä enemmän he puhuvat, sitä enemmän heillä on puheenaihetta. Tällaisissa seurustelu kasvattaa kiintymystä ja kiintymys yhteensulautumista. Grahamin täytyi kuitenkin lähteä: hänen ammattinsa vaatimuksia ei voinut jättää sikseen eikä lykätä. Hän poistui huoneesta, mutta palasi kerran takaisin ennen kuin saattoi lähteä talosta kokonaan. Olen varma että hän palasi -- ei hakemaan laatikostaan paperia tai korttia, mikä hänellä oli näennäisenä asiana -- vaan tullakseen vielä kerran vakuuttuneeksi siitä että Pauliina todella oli sen kuvan näköinen, jonka hän nyt vei mukanaan muistissaan, ja että hän ei ollut katsellut tyttöä puolueellisessa, keinotekoisessa valossa eikä erehtynyt mieluisalla tavalla. Ei! hän huomasi vaikutelmansa oikeaksi -- itse asiassa hän pikemmin voitti kuin menetti paluullaan: hän vei mukanaan jäähyväiskatseen -- ujon mutta hyvin pehmeän -- niin kauniin ja viattoman kuin pieni metsävuohi konsanaan voisi kohottaa sanajalka-piilostaan tai karitsa niittyvuoteeltaan.

Jäätyämme kahden Pauliina ja minä olimme hetkisen vaiti, etsimme kumpikin jotakin työtä ja syvennyimme mykkään ja uutteraan ompelemiseen. Entisaikojen valkoisen ompelurasian korvasi nyt kallisarvoinen mosaiikkilipas, jonka sisällä oli kultaiset työkalut; pienet vapisevat sormet, jotka tuskin kykenivät ohjaamaan neulaa, olivat nyt vikkelät ja taitavat, vaikkakin vielä hennot, mutta jäljellä oli vielä sama toimelias kulmainrypistys, samat sievät pienet tottumukset, samat nopeat liikkeet ja käänteet -- joiden tarkoituksena oli milloin ottaa harhaanmennyt silmä takaisin, milloin pyyhkäistä silkkihameelta jokin kuviteltu tomuhiukkanen -- jokin tarrautuva langanpätkä.

Sinä aamuna en ollut puhetuulella: talvipäivän kolkko myrskyisyys vaikutti minuun pelottavasti, mykistävästi. Tuo tammikuun raivo, niin kelmeä ja veretön, ei ollut vielä ohi: tuuli oli mylvinyt itsensä käheäksi, mutta ei näyttänyt vielä olevan lähempänä uupumusta. Jos Ginevra Fanshawe olisi ollut seuralaisenani tuossa salongissa, ei hän olisi sallinut minun istua omissa ajatuksissani ja kuunnella häiritsemättä. Henkilö joka juuri oli lähtenyt luotamme, olisi ollut hänen aiheenaan, ja kuinka hän olisikaan osannut kehittää ja muunnella tuota ainoata aihetta -- kuinka hän olisi vainonnut ja ahdistanut minua kysymyksillään ja arveluillaan -- kiusannut ja rasittanut selityksillään ja salaisuuksillaan, joita en kaivannut ja joita vain koetin välttää.

Pauliina Mary loi minuun kerran tai kahdesti tutkivan katseen tummilla ilmeikkäillä silmillään, hänen huulensa avautuivat puoleksi, ikään kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hän huomasi että halusin olla vaiti ja kunnioitti toivettani hienotunteisesti.

"Tuota ei kestä kauan", ajattelin itsekseni, sillä en ollut tottunut huomaamaan naisissa ja tytöissä itsensähillitsemisen kykyä enkä itsensäkieltämisen voimaa. Mikäli heitä tunsin, eivät he juuri mielellään jättäneet käyttämättä niin hauskaa tilaisuutta, kun saivat pakista omista tavallisesti arkipäiväisistä salaisuuksistaan, usein sangen laimeista ja viheliäisistä tunteistaan.

Pikku kreivitär näytti olevan poikkeus: hän ompeli kunnes oli väsynyt siihen, sitten hän otti kirjan.

Sattuma tahtoi että hän etsi sen tohtori Brettonin kirjakaapinosastosta, ja se osui olemaan vanha brettonilainen kirja -- jokin kuvitettu luonnontieteellinen teos. Usein olin nähnyt hänen seisovan Grahamin vieressä pitäen kirjaa hänen polvellaan ja lukien hänen johdollaan, ja kun tunti oli ohi, pyysi hän aina Grahamia palkaksi kertomaan hänelle kuvista. Katselin häntä tarkoin: nythän saisin hyvän näytteen muistista josta hän oli ylpeillyt. Muistaisiko hän nyt kaiken uskollisesti?

Uskollisesti? Sitä ei voinut epäillä. Kun hän käänteli lehtiä, välähti hänen kasvoistaan ilme toisensa jälkeen, joista jokainen oli täysi tervehdys menneisyydelle. Ja sitten hän taas käänsi kansilehden esiin ja katseli nimeä jonka koulupojan käsi oli kirjoittanut. Hän katsoi sitä kauan, eikä tyytynyt pelkkään katselemiseen, vaan antoi sormenpäittensä hiljaa liukua kirjainten yli, seuraten liikettään itsetiedottomalla mutta hellällä hymyllä, joka teki kosketuksesta hyväilyn. Pauliina rakasti menneisyyttä, mutta tämän pikku kohtauksen erikoisuus oli siinä että hän ei sanonut mitään: hän osasi tuntea purkamatta tunteitaan sanatulvaan.

Hän puuhaili kirjakaapin ääressä lähes tunnin, otti alas kirjan toisensa jälkeen ja uudisti tuttavuuden jokaisen kanssa erikseen. Tämän jälkeen hän istahti matalalle tuolille, pani käden poskelleen ja ajatteli, mutta pysyi vieläkin vaiti.

Päätyoven aukeneminen alhaalla, kylmän viiman äkillinen puhallus ja isän puhelu rouva Brettonin kanssa eteisessä havahdutti hänet vihdoin. Hän hypähti pystyyn ja oli seuraavassa hetkessä alakerrassa.

"Isä, isä, ethän vain lähde ulos?"

"Pienokaiseni, minun täytyy lähteä kaupunkiin."

Ja silloin kuulin de Bassompierren selittävän kuinka hyvin hän oli varustautunut ilmaa vastaan ja kuinka hyvä ja suojaisa hänen olisi vaunuissa; sanalla sanoen, Pollyn ei tarvinnut olla levoton hänen takiaan.

"Mutta lupaatko tulla takaisin tänä iltana ennen kuin on aivan pimeä -- sinä ja tohtori Bretton, molemmat vaunuissa? Nyt ei ole hyvä ratsastaa."

"Hyvä on, jos tapaan tohtorin, sanon hänelle että eräs nainen on käskenyt häntä pitämään huolta kallisarvoisesta terveydestään ja tulemaan aikaisin kotiin minun turvissani."

"Aivan niin, sinun pitää sanoa eräs nainen, niin hän luulee että se on hänen äitinsä, ja tottelee. Ja muista tulla pian, isä; minä varmasti katselen ja kuuntelen."

Ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pehmeästi pois läpi lumen. Kreivitär palasi sisään miettivänä ja huolissaan.

Hän kuunteli ja katseli kun ilta tuli, mutta se tapahtui mahdollisimman hiljaa: hän vain käveli salongissa aivan kuulumattomin askelin. Väliin hän keskeytti sametinpehmeän käyntinsä, kallisti korvansa ja kuunteli illan ääniä, tai pikemmin tulisi sanoa ihan hiljaisuutta, sillä nyt oli tuuli vihdoinkin tyyntynyt. Vapautuneena lumivyöry-pilvistään taivas oli alaston ja kalpea: saatoimme sen hyvin nähdä käytävän paljaiden oksien läpi, ja huomasimme myös uudenkuun napaseutumaisen hohteen -- sen kaari oli valkoinen kuin jäämaailma. Eikä kestänyt kauan ennen kuin näimme vaunujenkin palaavan.

Pauliinalla ei sen illan varalta ollut mitään tervetuliaistanssia. Hänessä oli eräänlaista vakavuutta kun hän otti isän haltuunsa heti tämän astuessa huoneeseen, mutta hän valtasikin tulijan kokonaan, vei istumaan valitsemalleen paikalle, ja kun tyttö siinä lempeästi vuodatti häneen hunajaisia kiitossanojaan siitä että hän oli ollut kiltti ja tullut pian kotiin, olisi luullut että isä oli pantu tuoliinsa, asetettu ja hoivattu yksin hänen pienten käsiensä voimalla, sillä tuo väkevä mies näytti nauttivan saadessaan kokonaan antautua tähän hallintaan -- joka vain rakkaudessaan oli mahtava.

Graham tuli näkyviin vasta muutamia minuutteja myöhemmin. Pauliina kääntyi puoleksi kun hänen askelensa kuuluivat; he puhelivat, mutta vain sanan tai pari, heidän sormensa koskettivat toisiaan hetkisen, mutta nähtävästi vain kevyesti. Pauliina pysytteli isänsä vieressä, Graham heittäytyi tuoliin toiselle puolen huonetta.

Oli hyvä että rouva Brettonilla ja herra Homella oli niin paljon sanottavaa toisilleen -- miltei tyhjentymätön keskustelun lähde vanhoissa muistoissaan, muuten olisi seurueemme luullakseni ollut sangen hiljainen sinä iltana.

Teenjuonnin jälkeen olivat Pauliinan vikkelä neula ja soma kultainen sormustin ahkerassa liikkeessä lampunvalossa, mutta hänen kielensä pysyi paikallaan ja silmät näyttivät vastahakoisilta usein kohottamaan sileitä ja pitkäripsisiä luomiaan. Graham oli varmaan myös väsynyt päivänsä työn jälkeen, hän kuunteli siivosti vanhempien ja arvokkaampien puhetta, sanoi hyvin vähän itse, ja seurasi silmillään Pauliinan sormustimen kultaista välkettä, ikään kuin se olisi ollut jokin loistava lentävä perhonen tai vilistävän keltaisen käärmeenpoikasen kultainen pää.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXVI. ERÄS HAUTAUS

Tästä lähin ei elämältäni puuttunut vaihtelua; olin paljon ulkona saatuani siihen suostumuksen madame Beckiltä, joka täydellisesti hyväksyi tuttavieni aseman. Tuo arvoisa johtajatar ei alusta saakka ollut koskaan kohdellut minua muulla tavoin kuin kunnioittavasti, ja kun hän huomasi että usein sain kutsuja eräästä linnasta ja eräästä suuresta hotellista, muuttui kunnioitus miltei ihailuksi.

Eipä silti että se olisi ilmennyt mitenkään vastenmielisesti: madame ei ollut heikko missään maallisessa asiassa, hänen kuumimmassakin oman edun tavoittelussaan oli kohtuutta ja järkeä, hänen ahnaimmassakin voitonhalussaan oli levollisuutta ja harkintaa, ja niinpä hän ei suinkaan antautunut alttiiksi ylenkatseelleni osoittautumalla nöyräksi kumartelijaksi isoisten edessä, vaan ilmaisi tahdikkaasti mielihyvänsä siitä että ihmiset jotka olivat tekemisissä hänen laitoksensa kanssa, etsivät sellaista seuraa, joka ehdottomasti sivistää ja kehittää, mieluummin kuin sellaista joka voisi alentaa ja vaikuttaa pahaa. Hän ei koskaan ylistänyt ketään ystävistäni; kerran vain, kun hän istui aurinkoisessa puutarhassaan kahvikuppi vierellään ja Gazette kädessään, näyttäen hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, ja minä tulin pyytämään lupaa olla poissa yhden illan, hän puhkesi puhumaan seuraavaan suopeaan tapaan:

"Oui, oui, ma bonne amie: je vous donne la permission de coeur et de gré. Votre travail dans ma maison a toujours été admirable, rempli de zèle et de discrétion: vous avez bien le droit de vous amuser. Sortez donc tant que vous voudrez. Quant à votre choix de connaissances, j'en suis contente; c'est sage, digne, louable."[78]

Hän sulki huulensa ja palasi Gazetteen.

Lukija älköön liian vakavasti suhtautuko siihen pikku seikkaan, että samoihin aikoihin katosi laatikostani tuo kolminkertainen käärö, joka sisälsi viisi kirjettäni. Tyhjä pettymys oli tietysti ensimmäinen tunteeni, kun tein tuon havainnon, mutta seuraavassa hetkessä sain mieleni rohkaistuksi.

"Kärsivällisyyttä", kuiskasin itsekseni. "Paras etten sano mitään, odotan vain rauhallisesti ja ne tulevat takaisin aikanaan."

Ja takaisin ne tulivat, ne olivat vain olleet lyhyellä käynnillä madamen huoneessa, ja kestettyään tarkastuksen ne aivan oikein palasivat säädyllisesti takaisin: huomasin ne entisellä paikallaan seuraavana päivänä.

Tahtoisin tietää mitä hän ajatteli kirjeenvaihdostani. Missä arvossa hän piti tohtori John Brettonin kykyä kirjoittaa kirjeitä? Missä valossa ilmenivät hänelle nuo usein niin ytimekkäät ajatukset, nuo yleensä niin terveet ja väliin omaperäiset mielipiteet, jotka ilman mitään vaatimuksia esitettiin helpolla ja pirteällä tyylillä? Mitä hän piti tuosta herttaisesta, puoleksi leikillisestä sävystä, josta minulle koitui niin suurta iloa? Mitä hän ajatteli noista harvoista ystävällisistä sanoista, joita oli ripoteltu sinne tänne -- ei tiheästi, kuten timantteja Sindbadin laaksoon, vaan harvalleen, kuten louhimoihin joista tarinat eivät kerro? Oi, madame Beck, miltä tuo kaikki sinusta näytti?

Minä luulen että nuo viisi kirjettä pääsivät jonkinlaiseen suosioon madame Beckin silmissä. Eräänä päivänä sen jälkeen kun hän oli lainannut ne minulta (kun puhuu niin lempeästä pikku naisesta, täytyy käyttää lempeitä sanoja), yllätin hänet tarkastamasta minua kiinteän tutkivasta, hieman ihmeissään mutta ei ollenkaan pahansuovasti. Oli juuri tuo lyhyt hetki tuntien välissä, jolloin oppilaat pääsivät ulos pihalle neljännestunniksi virkistymään, hän ja minä jäimme ensi luokkaan kahden, ja kun kohtasin hänen katseensa, pakottautuivat hänen ajatuksensa osittain esiin hänen huuliltaan.

"Il y a", hän sanoi, "quelque chose de bien remarquable dans le caractère Anglais."[79]

"Missä suhteessa, Madame?"

Hän naurahti hieman ja toisti sanat "missä suhteessa" englanniksi.

"En osaa sanoa 'missä suhteessa', mutta englantilaisilla on omat käsityksensä ystävyydestä, rakkaudesta, kaikesta. Ja ainakaan he eivät tarvitse kaitsemista", hän lisäsi ja tepsutteli pois kuin pyylevä pieni poni.

"Sitten toivon", mumisin itsekseni, "että suosiollisesti jätät tulevat kirjeeni rauhaan."

Voi, jotakin syöksyi silmiini sumentaen niiden näön kokonaan, hälventäen näkyvistäni kouluhuoneen, puutarhan, kirkkaan talviauringon, kun muistin että sellaisia kirjeitä, joita hän oli lukenut, ei tulisi minulle enää koskaan. Olin nähnyt viimeisen niistä. Se kaunis virta, jonka rannalla olin viipynyt, jonka aalloista muutama virkistävä pisara oli osunut huulilleni, oli nyt kääntymässä toiseen suuntaan, oli jättänyt yksinäisen majani ja kuivan kenttäni ja suunnannut runsaat vesivaransa kauas toisaalle. Muutos oli oikea ja luonnollinen, niinkuin olla piti, ei sanaakaan voinut siitä sanoa -- mutta minä rakastin Reiniäni, Niiliäni, olin melkein palvonut Gangestani, ja minua suretti kun tuo suuri vuoksi nyt oli vyöryvä minulle vieraana ja katoava kuin kangastus. Vaikka harrastin stoalaisuutta, en ollut aivan stoalainen, kyynelet virtasivat nopeina käsilleni, pulpetilleni: itkin kuuman kuuron, raskaan ja lyhyen.

Mutta pian sanoin itselleni: "Toivo, jota nyt itken, kärsi ja sai minut kärsimään paljon: se ei kuollut ennen kuin aika oli tullut, ja niin pitkällisen kuolinkamppailun jälkeen pitäisi kuoleman olla tervetullut."

Minä koetin saada sen tervetulleeksi. Mutta pitkällinen vaiva oli tehnyt kärsimyksestä tavan. Lopulta suljin vainajani silmät, peitin sen kasvot ja asetin sen jäsenet suureen lepoon.

Kirjeet täytyi kuitenkin toimittaa pois, pois näkyvistä: ihmiset jotka ovat kärsineet tappion, kokoavat ja lukitsevat kateellisina muistonsa, sillä on sietämätöntä saada joka hetki sydämeensä kipeitä muistutuksia kaipauksestaan.

Eräänä vapaa-iltapäivänä (torstaina), mennessäni aarrekammiooni aikoen miettiä sen lopullista sijoitusta, huomasin -- ja tällä kertaa tuntien voimakasta mielipahaa -- että siellä oli taaskin oltu sekoittamassa. Käärö tosin oli paikallaan, mutta nauha jolla se oli sidottu, oli avattu ja solmittu uudelleen, ja muistakin merkeistä huomasin että laatikossani oli käyty.

Tämä oli vähän liian paljon. Madame Beck itse oli ruumiillistunut varovaisuus, sitä paitsi hänellä oli niin voimakkaat aivot ja niin terve arvostelukyky kuin milloinkaan on ihmisen päässä asustanut. Ei ollut hauskaa että hän tunsi lippaani sisällön, mutta sen saattoi vielä sietää. Sellainen pikku jesuiitta ja inkvisiittori kuin hän olikin, osasi hän sentään nähdä asiat oikeassa valossa ja ymmärtää ne vääristelemättöminä, mutta se ajatus, että hän oli uskaltanut ilmoittaa saamansa tiedot toisille ja kenties jonkun seuralaisen kanssa pitänyt hauskaa minun pyhien paperieni kustannuksella, se loukkasi minua kauheasti. Kuitenkin oli nyt mielestäni syytä pelätä että asia oli niin, vieläpä arvasin kuka oli hänen uskottunsa. Hänen sukulaisensa Paul Emanuel oli viettänyt edellisen illan hänen seurassaan: madamella oli tapana kysyä häneltä neuvoa ja keskustella hänen kanssaan asioista joita ei uskonut kenellekään muulle. Tänä samana aamuna oli samainen herrasmies onnellistanut minua katseella, jonka hän näytti lainanneen Vashtilta, näyttelijättäreltä. Sillä hetkellä en ollut ymmärtänyt tuota kolkkoa, sinertävää salamaa hänen vihaisissa silmissään, mutta nyt luin sen tarkoituksen. Hän, niin luulin, ei kyennyt katsomaan kauniilta näkökannalta mitään mikä koski minua, eikä arvostelemaan minua suvaitsevasti ja vilpittömästi. Olin aina nähnyt hänet ankarana ja epäluuloisena, ja se ajatus, että nämä kirjeet, nämä pelkät ystävän kirjeet, olivat jo kerran joutuneet ja joutuisivat vieläkin hänen käsiinsä, suorastaan järkytti sieluani.

Mitä minun oli tehtävä sen ehkäisemiseksi? Mistä tämän kummallisen talon nurkasta voisi löytää varman piilopaikan? Missä voisi avain olla turvassa tai munalukko esteenä?

Ullakollako? Ei, minä en pitänyt ullakosta. Sitä paitsi olivat useimmat sen lippaista ja laatikoista lahoamistilassa, eikä niitä voinut lukita. Rotatkin nakertelivat läpi pilaantuneen puun, ja hiiret pesivät niiden sisällä olevaan rojuun. Rakkaat kirjeeni (rakkaat vieläkin, vaikka Ichabod oli kirjoitettu niiden kuoriin) eivät saaneet jäädä tuholaisten saaliiksi, ja kosteus varmasti pian hälventäisi kirjoituksen. Ei, ullakko ei kelpaisi -- mutta mikä sitten?

Pohtiessani tätä ongelmaa istuin makuusalin ikkunasyvennyksessä. Oli kaunis pakkasilta, talviaurinko oli jo laskussaan ja kimmelsi kalpeana puutarhanpensaiden latvoissa "kielletyllä käytävällä". Siellä kohosi yksi ainoa suuri päärynäpuu -- nunnan päärynäpuu -- kuin jättiläismäinen metsänneidon luuranko, harmaa, alaston, kuivettunut. Mieleeni juolahti eräs ajatus -- yksi noita omituisia haavemaisia ajatuksia, joita vähin sattuu yksinäisille ihmisille. Puin ylleni lakin, takin ja turkikset, ja lähdin kaupungille.

Suuntasin askeleni kaupungin vanhaan historialliseen osaan, jonka harmaantuneita ja tummavarjoisia seutuja vaistomaisesti etsin aina surumielisyyden hetkinä, vaeltelin kadulta kadulle kunnes, kuljettuani puoliaution torin tai puistikon poikki, jouduin eräänlaiseen välityskauppiaan myymälään -- se oli vanha paikka, täynnä vanhoja tavaroita.

Tarvitsin metallisen laatikon, jonka voi juottaa kiinni, tai paksun lasiruukun tai pullon jonka voi sulkea ilmanpitävästi. Keskeltä sangen sekalaisia tavaroita löysin ja ostin jälkimmäisen.

Sitten tein pienen pyöreän käärön kirjeistäni, kiedoin ne öljyttyyn silkkiin ja sidoin purjelangalla. Pistettyäni käärön pulloon pyysin vanhaa juutalaiskauppiasta sulkemaan ja sinetöimään sen ja tekemään sen ilmanpitäväksi. Totellessaan määräyksiäni hän silloin tällöin vilkaisi minuun epäluuloisesti lumivalkoisten kulmiensa alta. Luulen että hän pelkäsi jotakin pahaa olevan tekeillä. Kaiken tämän aikana minulla oli kolkko tunne -- se ei ollut mielihyvää, vaan surullista yksinäistä tyydytystä. Vaikutin joka minua johti, mieliala jonka vallassa toimin, olivat samanlaiset kuin se vaikutin ja se mieliala, jotka olivat saaneet minut käymään rippituolissa. Kun kävelin nopeasti, ehdin kouluun juuri pimeän tullen ja päivällisaikaan.

Kello seitsemältä nousi kuu. Puoli kahdeksan, kun oppilaat ja opettajat olivat lukuhuoneessa ja madame Beck äiteineen ja lapsineen ruokasalissa, kun ulko-oppilaat olivat kaikki menneet kotiin, Rosine lähtenyt eteisestä ja kaikki oli hiljaa -- silloin puin ylleni, otin sinetöidyn ruukkuni, pujahdin ensi luokan ovesta ulos lehtimajaan ja sieltä "kielletylle käytävälle".

Metusalem, päärynäpuu, sijaitsi tämän käytävän perällä, lähellä istuintani -- siinä se kohosi himmeänä ja harmaana matalampien pensaiden yli. Vaikka Metusalem olikin hyvin vanha, oli se vielä tervettä puuta, vain juuren lähellä oli reikä tai pikemmin syvä ontelo, jonka osittain peitti muratti ja tiheät köynnöskasvit; ja siihen aioin kätkeä aarteeni. Mutta en aikonut haudata ainoastaan aarretta, aioin haudata myös surun. Se suru, jota äsken olin itkenyt kietoessani sen kääriliinoihin, oli haudattava.

No niin, minä raivasin pois murattia ja löysin reiän; se oli kyllin suuri kätkemään pulloni, ja heitin sen sinne syvälle. Eräässä työkaluvajassa puutarhan perällä oli rakennusaineiden jätteitä, joita oli jäänyt siihen muurareilta kun samaista vajaa hiljattain oli korjattu. Otin sieltä kiviliuskan ja hiukan muurisavea, panin kiven onkalon suulle, muurasin sen kiinni, peitin kaiken mustalla mullalla ja asetin lopuksi muratin takaisin. Tämän tehtyäni jäin nojaamaan puuta vasten, viipyen juuri umpeenluodulla haudalla kuin mikä muu surevainen tahansa.

Illan ilma oli hyvin tyyni, mutta sitä himmensi omituinen sumu, joka muutti kuutamon valoisaksi autereksi. Tässä ilmassa tai tässä sumussa oli jokin ominaisuus -- kenties sähköinen -- jolla oli kummallinen vaikutus minuun. Minulla oli sama tunne kuin vuosi sitten Englannissa -- eräänä iltana, kun revontulet olivat säihkyneet ja hulmunneet taivaalla, ja minä, viivähtäen yksinäisenä kentällä, olin pysähtynyt seuraamaan tuon liehuvalippuisen sotajoukon katselmusta -- tiheiden keihäiden värinää -- lähettien pikaista hypähtelyä pohjantähden alta ylös taivaan pimeälle korkealle laelle. En ollut onnellinen, kaukana siitä, mutta olin täynnä uudistunutta voimaa.

Jos elämä on taistelua, tunsin että minun kohtaloni oli suorittaa se yksinäni. Mietin nyt miten minun oli luovuttava talvisesta majapaikastani -- jätettävä leiri mistä ravinto ja muona puuttui. Kenties oli tämän muutoksen tähden taisteltava vielä uusi järjestelmällinen taistelu, ja jos niin oli, tunsin halua ryhtyä siihen; koska olin liian köyhä menettämään mitään, saattoi Jumala määrätä minut voittamaan. Mutta mikä tie oli avoin -- mikä suunnitelma sovelias?

Tätä kysymystä pohdin vielä, kun kuu, joka tähän asti oli ollut niin himmeä, näytti loistavan kirkkaammin, ja eräs kohta paistoi valkoisena edessäni, kun taas muuan varjo tuli selväksi ja jyrkäksi. Katsoin kiinteämmin saadakseni selville mikä aiheutti tuon jyrkän vastakohdan, joka aivan äkkiä ilmestyi hämärälle käytävälle. Se kävi silmissäni vieläkin valkoisemmaksi ja mustemmaksi, ja äkkiä se sai määrätyn hahmon. Kolmen kyynärän päässä minusta seisoi kookas, mustapukuinen, valkohuntuinen nainen.

Kului viisi minuuttia. Minä en paennut enkä huutanut. Hän oli hiljaa. Minä puhuin.

"Kuka olette ja miksi tulette luokseni?"

Hän seisoi mykkänä. Hänellä ei ollut kasvoja -- ei piirteitä, sillä otsan alapuolella oli kaikki valkoisen hunnun peitossa, mutta hänellä oli silmät, ja ne katselivat minua.

En ollut urhea, mutta hieman epätoivoinen, ja epätoivo riittää usein täyttämään rohkeuden paikan ja suorittamaan sen työn. Astuin askelen eteenpäin. Ojensin käteni, sillä aioin koskea häneen. Hän näytti peräytyvän. Astuin lähemmäksi, hänen äänetön peräytymisensä muuttui nopeammaksi. Ryhmä ikivihreitä pensaita, täysilehtistä laakeria ja tiheää punakatajaa sattui minun ja sen väliin, jota seurasin. Päästyäni tämän esteen toiselle puolen katsoin enkä nähnyt mitään. Odotin. Sanoin: "Jos teillä on jotakin asiaa ihmisille, tulkaa takaisin ja ilmaiskaa se." Mikään ei puhunut eikä näyttäytynyt uudelleen.

Tällä kertaa ei ollut tohtori Johnia johon turvautua, ei ketään jolle olisin uskaltanut kuiskata: "Olen taaskin nähnyt nunnan."

<tb>

Pauliina Mary kävi usein hakemassa minua Rue Crécylle. Vanhoina aikoina Brettonissa, vaikka hän ei koskaan osoittanutkaan kiintymystä minuun, oli seurastani pian tullut hänelle itsetiedoton välttämättömyys. Huomasin aina että jos vetäydyin huoneeseeni, hän sipsutteli jäljessäni, avasi oven, kurkisti sisään ja sanoi pienellä käskevällä äänellään:

"Tulkaa alas. Miksi istutte yksinänne? Teidän täytyy tulla arkihuoneeseen."

Samassa sävyssä hän vaati minua nytkin.

"Jättäkää Rue Fossette", hän sanoi, "ja tulkaa asumaan meidän luoksemme. Isä antaisi teille paljon enemmän kuin madame Beck."

Herra Home tarjosi minulle sievoisen summan -- nykyisen palkkani kolminkertaisena -- jos suostuisin seuralaiseksi hänen tyttärelleen. Minä epäsin. Luulen että olisin kieltäytynyt vaikka olisin ollut vieläkin köyhempi, omannut vieläkin niukemmat elämisenmahdollisuudet, vieläkin ahtaammat tulevaisuudennäköalat. Minulla ei ollut sitä kutsumusta. Osasin opettaa, osasin antaa tunteja, mutta yksityisopettajan tai seuranaisen tehtävä oli minulle luonnonvastaista. Mieluummin kuin olisin ruvennut sellaiseen toimeen suuressa talossa, olisin tyynesti ottanut sisäkön paikan, ostanut parin lujia käsineitä, lakaissut makuuhuoneita ja portaita, kiillottanut uuneja ja lukkoja rauhassa ja riippumattomana. Olisin ommellut paitoja ja nähnyt puutetta ennemmin kuin ruvennut seuranaiseksi.

Minä en halunnut olla minkään loistavan neidin varjo, en edes neiti de Bassompierren. Luonteeseeni kuului useinkin olla surumielinen ja olin tottunut alistumaan, mutta sekä alakuloisuuden että nöyryyden täytyi saada olla vapaaehtoista -- sellaista joka sai minut kiltisti istumaan pöytäni ääressä keskellä oppilaitani madame Beckin ensi luokalla, johon nyt olin hyvin tottunut, tai yksinäni oman vuoteeni ääressä hänen makuusalissaan, tai hänen puutarhansa käytävällä ja istuimella, joita sanottiin omikseni. Ominaisuuteni eivät olleet muodosteltavia eivätkä mukautuvia, niistä ei voinut tehdä minkään jalokiven aluslehteä, ei minkään kauneuden sivuseikkaa eikä minkään suuruuden lisäkappaletta koko kristikunnassa. Madame Beck ja minä, niin erilaiset kuin olimmekin, ymmärsimme toisiamme hyvin. Minä en ollut hänen seuranaisensa enkä hänen lastensa kotiopettaja, hän jätti minut vapaaksi, hän ei sitonut minua mihinkään -- ei itseensä -- ei edes etuihinsa. Kerrankin, kun hänen erään läheisen sukulaisen sairauden vuoksi oli täytynyt olla parisen viikkoa poissa kotoa, ja hän palatessaan oli levoton ja huolissaan laitoksensa tähden, peläten että jotakin oli mennyt hullusti hänen poissa ollessaan -- ja kun hän huomasi että kaikki oli sujunut jokseenkin niinkuin ennen eikä mitään silmäänpistävää laiminlyöntiä ollut tapahtunut, hän antoi joka opettajalle lahjan tunnustukseksi heidän uskollisuudestaan. Minun vuoteeni viereen hän tuli kahdentoista aikaan yöllä ja kertoi ettei hänellä ollut mitään lahjaa minulle. "Minun täytyy tehdä uskollisuus edulliseksi St. Pierrelle", hän sanoi, "mutta jos koettaisin tehdä sen edulliseksi teille, tulisi välillemme väärinymmärrystä -- kenties eroaisimme. Yhden seikan voin kuitenkin tehdä mieliksenne -- antaa teidän olla omassa vapaudessanne, ja sen teenkin."

Hän piti sanansa. Kaikki pienet rajoitukset, joita hän konsanaan oli minulle pannut, poistettiin tästä lähtien kuin hiljaisella kädellä. Näin sain ilon vapaaehtoisesti noudattaa hänen määräyksiään, huvin uhrata kaksin verroin aikaa ja kaksin verroin vaivaa oppilaisiin jotka hän uskoi haltuuni.

Mitä tulee Mary de Bassompierreen, kävin mielelläni häntä katsomassa, vaikka en tahtonutkaan asua hänen luonaan. Käyntini osoittivat piankin minulle, ettei ollut todennäköistä että tilapäinen ja vapaaehtoinenkaan seurani olisi hänelle kauan välttämätöntä. Herra de Bassompierre puolestaan ei päästänyt tätä arvelua lähettyvilleen, ei pystynyt näkemään tätä mahdollisuutta, ymmärsi yhtä vähän kuin lapsi merkkejä ja todennäköisyyksiä, katkonaisia alkuoireita sellaiseen, jota hän kenties ei hyväksyisi kun se tulisi päätökseen.

Antaisiko hän sydämellisen hyväksymisensä vai eikö, sitä usein pohdin. Vaikea sanoa. Hän oli hyvin syventynyt tieteellisiin harrastuksiinsa, oli virkku, kärkäs ja jonkin verran taistelunhaluinen kaikessa mikä koski hänen lempipuuhiaan, mutta epäluuloton ja luottavainen elämän jokapäiväisissä asioissa. Mikäli voin huomata hän näytti pitävän "tyttölastaan" pelkkänä lapsena, eikä arvatenkaan vielä suostunut toteamaan että toiset jo saattoivat nähdä lapsen eri valossa. Hän puheli usein mitä tehtäisiin sitten kun "Polly" olisi aikuinen nainen, ja "Polly", joka seisoi hänen tuolinsa vieressä, hymyili väliin ja otti hänen kunnianarvoisen päänsä pienten käsiensä lomaan ja suuteli hänen teräksenharmaita kiharoitaan, väliin hän taas nyrpisti huuliaan ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta ei koskaan sanonut: "Isä, minä olen aikuinen."

Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui, olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän hänen käytöksensä.

"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori Brettonia aivan vieraana -- kuinka se on mahdollista? Etkö muista kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"

"Melkein, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja koruttomalla tavallaan.

"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"

"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet vieraiksi toisillemme."

"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."

"Hän ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"

"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"

"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä mitään epäystävällistä."

"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se vain on!"

"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."

Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin, keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi isänsä tuolia.

"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"

"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla. Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin, Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin sopotit kuusivuotiaana."

"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."

"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa, sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."

"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori Brettonille -- pidätkö hänestä itse?"

"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."

"Teikari![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai Aberdeenin murretta?"

"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."

"Ranskalaista![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin tarvitsisit koulutusta."

"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa sekä itsesi että minut -- tekemään sinusta vakaantuneen ja naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."

Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut, aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena, joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni oli kiivas ja äkkipikainen -- seikkailunhaluinen, kesytön ja uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se pieni Pauliina Mary.

Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen, että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen, jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa joutoaikaan.

Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta. En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua silmällä", hän ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä, hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan "en l'air". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena päivänä viikon seitsemästä.

Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään liikaa."

Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin, hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan katolisia nunnia ja tutkimaan heidän elämäänsä. He eivät pyydä vaihtelua.

En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta" luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä. Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.

Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.

Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden siiven suojaan.

Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan varmaan kuulin sanan sacré. Surullista kertoa toistui sama sana uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen tuhat sitä ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle. Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.

<tb>

Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen. Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina, koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti; kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla ajattelemisella tai ahkeruudella -- näytti edistyksemme, joka itse asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja yliluonnollista.

Nuori kreivitär oli hieman ylpeä, hieman ylenkatseellinen, ja kenties hänen synnynnäinen hienoutensa ja kauneutensa antoikin hänelle oikeuden noihin tunteisiin. Mutta luullakseni oli täydellinen erehdys syyttää minua niistä. Minä en koskaan laiminlyönyt aamutervehdystä, josta Pauliina pujahti vapaaksi kun vain suinkin voi, eikä minun puolustusaseitteni joukossa ollut hiljaisen ylenkatseen pientä tikaria, joka taas Pauliinalla oli aina varalla kirkkaana, hienona ja loistavana, ja jokainen karkea saksalainen kokkapuhe kutsui paikalla esiin sen teräksisen välkkeen.

Kunniallinen Anna Braun tunsikin jossain määrin tämän eroavaisuuden, ja sillä välin kun hän puolittain pelkäsi puolittain jumaloi Pauliinaa kuin somaa metsänneitoa -- kuin Undinea -- turvautui hän minuun kuin kuolevaiseen olentoon, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen.

Eräs kirja, jota mielellämme luimme ja käänsimme, oli Schillerin Balladit. Pauliina oppi pian lukemaan niitä kauniisti, Fräulein kuunteli häntä hymyillen leveätä mielihyvän hymyä ja sanoi että lukijan ääni helkkyi kuin musiikki. Hän käänsi niitä myös helposti ja vuolaasti, sukulaissielun runollisen innon vallassa, hänen poskensa hehkuivat, huulet hymyilivät väristen, kauniit silmät vuoroin syttyivät ja sulivat hänen edetessään. Hän oppi kauneimmat ulkoa ja lausui niitä usein kun olimme kahden kesken. Eräs, josta hän piti paljon, oli "Des Mädchens Klage". Hän toisti mielellään sen sanoja, huomasi niissä valittavaa sointuisuutta, mutta sen sisällystä hän arvosteli. Hän mumisi, kun eräänä iltana yhdessä istuimme tulen ääressä:

/p "Du Heilige, rufe dein Kind zurück, Ich habe genossen das irdische Glück, Ich habe gelebt und geliebet." p/

"Elänyt ja rakastanut", hän sanoi, "onko maallisen onnen huippu, elämän loppu -- rakastaa? Minä en sitä luule. Se voi olla äärimmäinen, kuolettava onnettomuus, se voi olla pelkkää ajanhukkaa ja hyödytöntä tunteen kidutusta. Jos Schiller olisi sanonut olla rakastettu, olisi hän kenties päässyt lähemmäksi totuutta. Eikö se olekin toista, Lucy, olla rakastettu?"

"Otaksun että niin on, mutta miksi ajatella moista aihetta? Mitä rakkaus on teille? Mitä te siitä tiedätte?"

Hän sävähti punaiseksi, puoleksi harmistuneena, puoleksi häpeissään.

"Kas niin, Lucy", hän sanoi, "tuota en tahdo kuulla teiltä. Saattaa olla hyvä että isä pitää minua vauvana, minusta on melkein parempi että hän näkee minut siinä valossa, mutta te tiedätte ja teidän pitää oppia myöntämään, että kohta käännyn yhdeksännelletoista ikävuodelleni."

"Entä sitten, vaikka kääntyisitte yhdeksännellekolmatta; emme voi ennakolta kokea tunteita väittelemällä ja keskustelemalla niistä, ja siksi emme puhu rakkaudesta."

"Tosiaankin!" hän sanoi kiireisesti ja kuumentuen, "saatte luulla hillitsevänne ja pidättävänne minua niin paljon kuin teitä haluttaa, mutta minä olen puhunut siitä ja kuullut siitä myös ja oikein paljon ja aivan viime aikoina, epämiellyttävästi ja vahingollisesti ja tavalla jota te ette hyväksyisi."

Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä äärimmäisen viattomuuden -- johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja ilkastelua -- kysyin vihdoin:

"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"

"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa -- en tarvitse häntä."

"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan hämmästymään."

"Se on -- se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."

"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin. Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."

"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."

"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta. Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."

"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa. Hän ei säästä rouva Brettonia -- hän ei säästä... Grahamia."

"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja... rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"

"Lucy, hän on julkea, ja luulen että hän on vilpillinen. Te tunnette tohtori Brettonin. Me molemmat tunnemme hänet. Hän saattaa olla huoleton ja ylpeä, mutta onko hän koskaan ollut halpamainen orja? Päivä päivältä Ginevra näyttää hänet minulle muka polvillaan hänen jalkojensa juuressa, seuraten häntä kuin varjo. Ginevra karkottaa hänet häpeällisesti, ja hän muka pyytää ja rukoilee Ginevraa aivan mielettömänä. Lucy, onko se totta? Onko siinä mitään totta?"

"Sen verran saattaa olla totta, että hän kerran piti Ginevraa kauniina. Väittääkö Ginevra häntä vieläkin kosijakseen?"

"Ginevra sanoo että hän milloin tahansa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan: hän odottaa vain Ginevran suostumusta."

"Nämäkö jutut ovat syynä teidän pidättyvään käyttäytymiseenne Grahamia kohtaan, minkä isännekin huomasi?"

"Ne ovat tosiaan saaneet minut epäilemään hänen luonnettaan. Kun Ginevra puhuu, eivät ne tunnu ehdottomasti tosilta, uskon että hän liioittelee -- kenties keksii -- mutta tahdon tietää minkä verran."

"Entä jos panisimme neiti Fanshawen koetukselle? Antakaa hänelle tilaisuus käyttää voimaansa, josta hän ylpeilee."

"Voisin tehdä sen huomenna. Isä on pyytänyt muutamia herroja päivälliselle, kaikki tiedemiehiä. Graham, joka myös on tiedemies, kuten isä alkaa huomata -- sanovat häntä taitavaksi useassakin tieteenhaarassa -- on mukana. Minähän olisin aivan onneton, jos minun pitäisi ilman mitään tukea istua pöydässä tällaisen seurueen keskellä. Enhän osaisi puhua herrojen A:n ja Z:n, Pariisin akateemikkojen kanssa, ja koko uusi seurustelumaineeni joutuisi vaaranalaiseksi. Teidän ja rouva Brettonin täytyy tulla minun tähteni, ja Ginevra tulee mukaan kun sanon vain sanan."

"Hyvä, minä toimitan kutsun perille, ja hän saa tilaisuuden näyttää voiko hänen luonteeseensa luottaa."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXVII. HOTELLI CRÉCY

Seuraavasta päivästä tulikin vilkkaampi ja touhukkaampi kuin me -- tai ainakin minä -- olisimme odottaneet. Se osoittautui olevan erään Labassecourin nuoren prinssin syntymäpäivä -- luullakseni vanhimman, Dindonneaun herttuan, ja hänen kunniakseen annettiin yleinen lupapäivä kouluille, eritoten tärkeimmälle, "Athénéelle" eli lukiolle. Tämän laitoksen oppilaat olivat myös sepittäneet alamaisen adressin, joka heidän piti esittää, ja sitä tarkoitusta varten heidän oli kokoonnuttava yleiseen rakennukseen, jossa vuositutkinnot pidettiin ja palkinnot jaettiin. Adressin esittämisen jälkeen oli seuraava erään opettajan puhe.

Koska useimmat de Bassompierren tiedemies ystävistä olivat enemmän tai vähemmän tekemisissä Athénée'n kanssa, odotettiin heitä mainittuun tilaisuuteen yhdessä Villetten kunnianarvoisen pormestarin de Chevalier Staasin sekä oppilaiden vanhempien ja omaisten kanssa. Herra de Bassompierre sai ystäviltään kutsun tulla mukaan, hänen kaunis tyttärensä liittyisi tietysti seurueeseen, ja Polly kirjoitti pienen kirjelapun Ginevralle ja minulle pyytäen meitä tulemaan aikaisin, jotta ehtisimme mukaan.

Kun neiti Fanshawe ja minä pukeuduimme Rue Fossetten makuusalissa, hän (neiti F.) purskahti äkkiä nauruun.

"Mitä nyt?" kysyin, sillä hän keskeytti pukeutumistoimituksensa ja tuijotti minuun.

"Minusta tuntuu niin hullunkuriselta", hän vastasi tavallisella, puoleksi rehellisellä puoleksi hävyttömällä välinpitämättömyydellään, "että te ja minä nyt niin paljon olemme samalla tasolla, seurustelemme samoissa piireissä yhteisten tuttavien luona."

"Totta kyllä", sanoin, "minä en suurestikaan kunnioittanut niitä tuttavia, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelitte jokin aika sitten: rouva Cholmondeley ja kumppanit eivät olisi miellyttäneet minua ensinkään."

"Kuka olette, neiti Snowe?" kysyi hän niin peittelemättömän ja väärentämättömän uteliaana, että minä vuorostani purskahdin nauramaan. -- "Te sanoitte olevanne pientenlasten kasvattaja, ja kun ensiksi tulitte tänne, te todellakin hoiditte talon lapsia: olen nähnyt teidän kantavan pikku Georgettea kuin mikäkin lapsentyttö -- harva kotiopettajatar olisi siinä määrin alentunut -- ja nyt madame Beck kohtelee teitä kunnioittavammin kuin pariisitarta, St. Pierreä, ja tuo ylpeä kissanpoikanen, serkkuni, tekee teistä sydämenystävänsä!"

"Ihmeellistä!" myönsin, samalla kun hänen kuvitelmansa suuresti huvittivat minua. "Kuka todellakin lienen? Kenties joku valepukuinen henkilö. Vahinko vain etten sellaiselta näytä."

"Minua ihmetyttää ettei tämä kaikki tunnu teistä mairittelevammalta", jatkoi hän. "Otatte kaiken niin kumman levollisesti. Jos todellakin olette se ei-mikään, joksi teitä ensin luulin, mahdatte olla sangen kylmäverinen."

"Se ei-mikään, joksi minua ensin luulitte", toistin, ja kasvoni hieman kuumenivat, mutta en tahtonut suuttua, sillä mitä merkitsi koulutytön kypsymätön tapa käyttää sanoja "ei mikään" ja "joku". Tyydyin sen vuoksi huomauttamaan että olin vain saanut osakseni kohteliaisuutta, ja kysyin näkikö hän kohteliaisuudessa jotakin sellaista, joka voisi saada vastaanottajansa kovin hämmentymään.

"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.

"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"

"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."

"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."

Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en pitänyt siitä.

"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."

"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti punastuisi seuralaisenne tähden?"

"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras puolensa -- joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia -- joka sanalla sanoen oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut luotu pysymään koossa.

Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin"-sanaan, tai pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä vakavuutta.

"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."

"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti -- kyllä minä teidät rauhaan jätän."

"Ikään kuin teidät voisi jättää rauhaan, kun olette niin omituinen ja salaperäinen!"

"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne tuotteita -- pelkkää kuvittelua -- ei enempää eikä vähempää, niin olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."

"Mutta oletteko te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen tungettelijan.

"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."

"Kertokaa -- kertokaa minulle kuka olette! Minä en sano kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti kiinni tuosta incognito-ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä, rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa, ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä, yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole aivan väärässä.

On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä. Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin, joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta, ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä ihan varmaan tarvitaankin.

Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.

En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja, joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.

Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin, sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.

Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä, mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia lukiossa. Kun hän oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti alkoi vuotaa päämme yli -- myönnän etten ollut valmistunut siihen.

Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta -- ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla kuuluu puistosta.

En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän lempiopettajansa.

Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli, mutta hän välitti siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä, minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja huulilla. Kenellä on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni heidän runsauteensa.

Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa -- ei tungettelevaa, vaan aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa. Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla ystävänsä herra A:n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.

Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku -- ruumiinmukainen, virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista -- sai silmän iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta -- se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen saakka.

Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka: hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan ranskankieleen, se oli moitteetonta -- lauserakenne oikea, sanonnat virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden hän oli ankara.

Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään, ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi, puheli -- vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen -- tai pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia, kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa, hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana. Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä tuulella.

Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi, hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti. Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän, mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun hän katseli, valtasivat toiset sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan. He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea, tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti -- miellytti miltei tuskallisesti.

Pauliinassa oli enemmän voimaa -- sekä taiteen että luonteen -- kuin useimmat ihmiset olettivat -- kuin Graham itse kuvitteli -- enemmän kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä. Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä, joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan maaperään.

Kun tohtori Bretton kuunteli ja odotti jotakin aukkoa tuohon taikakehään, hänen katseensa, joka silloin tällöin levottomana harhaili pitkin huonetta, pysähtyi sattumalta minuun. Istuin hiljaisessa nurkassa lähellä kummitätiäni ja de Bassompierreä, jotka tapansa mukaan istuivat "kahteen pekkaan", niinkuin herra Home sanoi, tai niinkuin kreivi olisi sanonut, "tête-à-tête". Graham hymyili huomatessaan minut, astui huoneen poikki, kysyi kuinka jaksoin ja sanoi että näytin kalpealta. Minäkin hymyilin omaa hymyäni omalle ajatukselleni: siitä oli nyt noin kolme kuukautta kun tohtori John oli viimeksi puhunut minulle -- väliaika josta hän ei edes ollut tietoinen. Hän istahti ja oli ääneti. Hän halusi pikemmin katsella kuin keskustella. Ginevra ja Pauliina istuivat nyt vastapäätä häntä: hän saattoi katsella tarpeekseen -- hän tarkasti kumpaakin, tutki molempien kasvoja.

Useita uusia vieraita, niin naisia kuin herroja, oli astunut huoneeseen päivällisen jälkeen ottaakseen osaa iltakeskusteluun, ja voin ohimennen huomauttaa että herrojen joukossa olin jo vilahduksittain huomannut ankaran ja tumman professorinhahmon, joka liiteli etäällä sisemmässä salongissa ja näkyi vain kaukaa. Herra Emanuel tunsi useita läsnä olevista herroista, mutta oli luullakseni vieras enimmille naisille, paitsi minulle. Katsoessaan takkaa kohti hänen täytyi nähdä minut ja hän teki luonnollisen lähentymiseleen, mutta nähdessään myös tohtori Brettonin hän muutti mielensä ja peräytyi. Jos siinä olisi ollut kaikki, ei olisi vielä ollut mitään riidan syytä, mutta hänpä ei tyytynytkään pysymään vain loitolla, vaan rypisti kulmiaan, työnsi huulensa esiin ja näytti niin rumalta että minä käänsin silmäni tuosta epämiellyttävästä näystä. Joseph Emanuel oli saapunut samalla kuin hänen tuikea veljensä, ja vapautti juuri tällä hetkellä Ginevran pianon luota. Mikä mestarin kosketus seurasikaan koulutytön kilkutusta! Kuinka suurin kiitollisin sävelin soittokone antoikaan tunnustuksensa tosi taiteilijan kädelle!

"Lucy", aloitti tohtori John, katkaisten hiljaisuuden ja hymyillen kun Ginevra liukui hänen ohitseen heittäen mennessään silmäyksen häneen, "neiti Fanshawe on totisesti hieno tyttö!"

Tietysti minä myönsin.

"Onko", hän jatkoi, "huoneessa toista yhtä rakastettavaa?"

"Luulen ettei ole toista yhtä kaunista."

"Olen yhtä mieltä kanssanne, Lucy: te ja minä olemme usein yhtä mieltä ajatuksissa, makuasioissa, luulisin, tai ainakin arvosteluissa."

"Uskon että jos te olisitte poika, Lucy, ettekä tyttö -- äitini kummipoika ettekä kummitytär, olisimme hyvät ystävät: mielipiteemme sulautuisivat toisiinsa."

Hän oli puhunut ivailevaan sävyyn: puoleksi hyväilevä puoleksi pilkallinen tuike loisti vinosti hänen silmistään. Ah Graham! olen uhrannut useamman kuin yhden yksinäisen hetken mietteille ja laskelmille siitä, mikä oli ajatuksesi Lucy Snowesta: oliko se aina oikea ja ystävällinen? Jos Lucy olisi ollut sisäisesti sama, mutta lisäksi omistanut rikkautta ja hyvän aseman, olisikohan käytöksesi, olisiko arvonantosi häntä kohtaan ollut aivan sama kuin nyt, ja kuitenkaan en tahtonut näillä kysymyksillä lausua mitään vakavia moitteita. Ei, saatoit kyllä joskus tehdä minut surulliseksi ja pahoittaa mieltäni, mutta minun mieleni masentuikin pian, pahoittui helposti -- se lannistui jos pilvi kulki auringon yli. Kenties ankaran tasapuolisuuden silmillä katsottaessa minussa oli enemmän vikaa kuin sinussa.

Koetin siis painaa alas järjetöntä tuskaa, joka ahdisti sydäntäni kun sen oli pakko tuntea, että vaikka Graham toisille saattoi omistaa mitä vakavinta, täyspainoisinta ja miehekkäintä mielenkiintoa, ei häneltä riittänyt Lucylle, vanhalle ystävälle, muuta kuin kevyttä pilaa; ja kysyin tyynesti:

"Missä suhteessa olemme niin kovin samaa mieltä?"

"Meillä kummallakin on kyky tehdä havaintoja. Te kenties ette usko minulla sitä olevan, mutta minullapa on kuitenkin."

"Mutta te puhutte makuasioista: saatammehan nähdä saman esineen ja kuitenkin arvostella sitä eri tavoin."

"Tehdäänpä koe. Tietenkään ette muuta voi kuin antaa tunnustusta neiti Fanshawen ansioille -- no, mitä arvelette toisista tässä huoneessa? Äidistäni esimerkiksi, tai noista leijonista tuolla, herroista A. ja Z., tai sanokaamme tuosta kalpeasta pikku neiti de Bassompierrestä?"

"Te tiedätte mitä ajattelen äidistänne. Herroista A. ja Z. minulla ei ole mitään mielipidettä."

"Entä viimeksi mainittu?"

"Ajattelen että hän on kalpea pikku neiti, niinkuin sanoitte -- kalpea ainakin juuri nyt, kun on väsynyt liiasta kiihtymyksestä."

"Ettekö muista häntä lapsena?"

"Pohdin väliin muistatteko te?"

"Olin unohtanut hänet, mutta on huomattava että asianhaarat, henkilöt, vieläpä sanat ja katseet, jotka ovat haihtuneet muistista, voivat joissakin olosuhteissa, määrätyssä mielentilassa -- omassamme tai toisten -- palata takaisin."

"Se on kylläkin mahdollista."

"Kuitenkin", hän jatkoi, "on tuollainen palaaminen epätäydellistä -- tarvitsee vahvistusta, siinä on siksi paljon unen himmeätä tai kuvittelun hataraa luonnetta, että välttämättä tarvitaan silmänkääntäjän todistusta sitä tukemaan. Ettekö te ollutkin vieraana Brettonissa kymmenen vuotta sitten, kun herra Home toi äitini luo pienen tyttärensä, jota silloin sanoimme 'pikku Pollyksi'?"

"Olin siellä sinä iltana kun hän tuli, ja myös sinä aamuna kun hän lähti pois."

"Aika erikoinen lapsi, eikö ollutkin? Tahtoisin tietää kuinka kohtelin häntä. Olinkohan mieltynyt lapsiin siihen aikaan? Oliko minussa mitään kilttiä tai lempeätä siihen aikaan -- kun olin tuollainen suuri huoleton koulupoika? Mutta te ette tietenkään muista minua."

"Olette nähnyt oman kuvanne La Terrassessa. Se on hyvin näköisenne. Käytöksessänne olitte miltei sama eilen kuin tänään."

"Mutta Lucy, mitä nyt? Tuollainen oraakkelimainen puhe kiihdyttää uteliaisuuttani. Mitä olen tänään? Mitä olin eilen tai kymmenen vuotta sitten?"

"Kiltti sille joka miellytti teitä -- epäystävällinen tai häijy ette kenellekään."

"Sitten olette väärässä. Luulen että olin melkein peto teille, esimerkiksi."

"Peto! Ei, Graham, minä en koskaan olisi kärsivällisenä sietänyt petomaisuutta."

"Tämän minä ainakin muistan: hiljainen Lucy Snowe ei saanut maistaa suopeuttani."

"Yhtä vähän kuin häijyyttänne."

"Hyvänen aika, vaikka olisin ollut itse Nero, en kai olisi voinut kiusata olentoa joka oli vaaraton kuin varjo."

Minä hymyilin, mutta tukahdutin samalla voihkaisun. Oh, toivoin vain että hän jättäisi minut rauhaan -- lakkaisi viittaamasta minuun. Nämä lisänimet, nämä laatusanat minä torjuin luotani. Annoin hänelle takaisin hänen "hiljaisen Lucy Snowensa", hänen "vaarattoman varjonsa", en suuttuneena vaan äärettömän väsyneenä. Ne olivat kylmät ja raskaat kuin lyijy: hänen ei tarvinnut vierittää päälleni sellaista painoa. Onneksi hän otti pian toisen aiheen.

"Minkälaiset välit oli 'pikku Pollylla' ja minulla? ellei muistini petä, emme olleet vihamiehiä --"

"Te puhutte hyvin epämääräisesti. Ettekö usko pikku Pollyn muistia tarkemmaksi?"

"Oh, emmehän puhu 'pikku Pollysta' nyt. Pyydän, sanokaa neiti de Bassompierre, ja tietenkään ei tuollainen arvokas henkilö muista mitään Brettonista. Katsokaa hänen suuria silmiään, Lucy, osaavatko ne lukea sanaakaan muiston kirjasta? Ovatko ne samat jotka minä ohjasin aapiskirjaan? Hän ei tiedä että minä osittain opetin hänet lukemaan."

"Raamattua sunnuntai-iltaisin?"

"Hänellä on tyyni, hieno, melkein kaunis profiili nyt; kuinka levoton ja kiihkeä olikaan hänen ilmeensä ennen! Mitä onkaan lapsen kiintymys -- mikä kupla! Uskoisitteko? Tuo neiti oli kiintynyt minuun!"

"Luulen että hän piti teistä jonkin verran", sanoin vaatimattomasti.

"Ettekö sitten muista? Minä olin unohtanut, mutta minä muistan nyt. Hän piti minusta enemmän kuin mistään muusta koko Brettonissa."

"Te luulitte niin."

"Muistan sen aivan hyvin. Soisinpa voivani kertoa hänelle kaiken mitä muistan, tai vielä kernaammin soisin että joku, te esimerkiksi, menisitte hänen taakseen ja kuiskaisitte sen kaiken hänen korvaansa, ja minulla olisi ilo -- täältä missä istun -- tarkata hänen ilmettään tuon tiedonannon aikana. Voisitteko suorittaa sen, mitä luulette, Lucy, ja tehdä minut iäti kiitolliseksi?"

"Voisinko tehdä teidät iäti kiitolliseksi?" sanoin minä. "En, minä en voi." Ja minä tunsin sormieni liikehtivän ja käteni tarttuvan yhteen: tunsin myös sisäistä rohkeutta, lämmintä ja sitkeätä. Tässä asiassa minua ei haluttanut tehdä tohtori Johnille mieliksi, ei ensinkään. Totesin nyt mieluisan voimakkaasti, kuinka täydellisen väärin hän ymmärsi luonnettani ja olemustani. Hän tahtoi minut aina esittämään osaa joka ei ollut omani. Luonto ja minä vastustimme häntä. Hän ei ensinkään arvannut mitä minä tunsin: hän ei lukenut silmistäni, kasvoistani eikä liikkeistäni, vaikka, sitä en epäile, ne kaikki puhuivat. Hän kumartui lähemmäksi maanittelevasti ja sanoi pehmeällä äänellä: "Tehkää minulle mieliksi, Lucy."

Ja minä olisin tehnyt hänelle mieliksi tai ainakin olisin selvästi valistanut häntä ja opettanut hänelle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut odottaa saavansa minusta avuliaan kamarineidin osan esittäjää rakkausnäytelmään, kun heti hänen hiljaisen mutta kiihkeän kuiskauksensa jälkeen, miltei yhtyen hänen pyytävään vienoon sanaansa "Tehkää minulle mieliksi, Lucy", kuului toiselta puolen terävän vihlova sihinä.

"Petite chatte, doucerette, coquette!" sihisi tuo odottamaton jättiläiskäärme, "vous avez l'air bien triste, soumise, rêveuse, mais vous ne l'êtes pas: c'est moi qui vous le dis: Sauvage! la flamme à l'âme, l'éclair aux yeux!"[82]

"Oui; j'ai la flamme à l'âme, et je dois l'avoir!"[83] vastasin ja käännyin oikeutetun vihan vallassa, mutta professori Emanuel oli sähissyt solvauksensa ja poistunut.

Pahinta asiassa oli että tohtori Bretton, jolla oli terävä ja tarkka kuulo, niinkuin jo olen sanonut, erotti joka sanan tästä äkkijupakasta. Hän pani nenäliinan suunsa eteen ja nauroi niin että hytkyi.

"Hyvin tehty, Lucy", hän huudahti, "mainiota, kissanpoikanen, pikku keimailija! Oi, minun täytyy kertoa äidille! Onko se totta, Lucy, vai puoleksi totta? Minä uskon että se on: tehän lennätte punaiseksi kuin neiti Fanshawen puku. Ja totisesti, kautta kunniani, nyt katselen häntä, ja sehän on tuo sama pikku mies, joka niin julmistui teihin konsertissa: ihan sama, ja hän raivoaa sielussaan tällä hetkellä, kun näkee minun nauravan. Oi, minun täytyy tehdä hänelle kiusaa."

Ja Graham antautui kujeilunhalunsa valtaan, nauroi, ilkamoi ja kuiski, kunnes en enää kestänyt ja silmäni täyttyivät.

Äkkiä hän rauhoittui: tyhjä paikka ilmestyi neiti de Bassompierren lähelle; piiri joka ympäröi häntä, näytti olevan hajoamassa. Tuo liike sattui heti Grahamin silmiin, jotka olivat virkut hänen nauraessaankin. Hän nousi, kokosi rohkeutensa, astui huoneen poikki ja anasti tuon etuuden. Tohtori John oli läpi koko elämänsä onnen poika -- menestyksen mies. Ja minkä tähden? Koska hänellä oli silmät huomaamaan hyvän tilaisuuden, rohkeutta ryhtyä tekoon oikealla ajalla ja voimaa suorittaa työ hyvään päätökseen. Eikä mikään itsevaltainen intohimo pidättänyt häntä, mikään liika innostus, mikään heikkous ei ollut esteenä hänen tiellään. Kuinka kaunis hän oli tällä hetkellä! Kun Pauliina katsahti häneen, kohtasi tytön silmäys heti hyökkäävän katseen, tulisen mutta vaatimattoman; ja nuoren miehen kasvoissa, kun hän puhutteli tyttöä, oli puoleksi punastusta, puoleksi hehkua. Hän seisoi Pauliinan vieressä rohkeana ja ujona, alistuvana ja tunkeilemattomana, mutta kuitenkin varmana päämäärästään ja antautuvana tunteessaan. Tajusin tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. En jatkanut havaintojentekoa -- puuttui aikaa, jos olisikin ollut halua: ilta oli myöhäinen ja Ginevran ja minun olisi jo pitänyt olla Rue Fossettella. Minä nousin ja toivotin hyvää yötä kummitädilleni ja herra de Bassompierrelle.

En tiedä oliko professori Emanuel huomannut kuinka vastahakoisesti kuuntelin tohtori Brettonin lörpöttelyä, vai oliko hän ymmärtänyt että olin pahoilla mielin ja että ilta kokonaisuudessaan ei ollut pelkkää nautintoa ja ilakointia kevytmieliselle ja huvinhaluiselle mademoiselle Lucielle, mutta kun olin jättämäisilläni huoneen, hypähti hän viereeni ja kysyi oliko minulla saattajaa Rue Fossettelle. Professori puhui nyt kohteliaasti, vieläpä nöyrästi, ja näytti katuvalta ja anteeksipyytävältä, mutta minä en voinut antaa tunnustusta hänen kohteliaisuudelleen vain yhdestä sanasta enkä vastata hänen katumukseensa ennenaikaisella unohduksella. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut halua ottaa pahakseni hänen oikkujaan tai suuttua hänen vihanpuuskistaan, mutta se mitä hän oli tänä iltana sanonut, tuntui mielestäni anteeksiantamattomalta; halusin ilmaista, joskin hienosti vain, että mitä syvimmin paheksuin hänen menettelyään. Sanoin vain: "Minulla on saattaja."

Mikä oli totta, koska Ginevra ja minut aiottiin saattaa kotiin vaunukyydillä, ja minä kuljin hänen ohitseen kevyesti kumartaen. Hän oli tottunut saamaan sellaisen tervehdyksen oppilailta jotka luokassa menivät hänen pöytänsä ohi.

Etsittyäni huivini palasin eteiseen. Emanuel seisoi siellä ikään kuin odottaen. Hän huomautti että ilta oli kaunis.

"Niinkö?" sanoin, enkä muuta voinut kuin nauttia ääneni tiivistetyn pidätetystä ja jäisestä sävystä. Osasin niin harvoin pysyä päätöksessäni ja loppuun asti näytellä hillittyä ja kylmää, kun olin loukkautunut tai pahoillani, että nyt olin miltei ylpeä tämän yhden ponnistuksen menestyksestä. Tuo "Niinkö?" kuului aivan kuin toisen ihmisen sanalta. Olin kuullut sadoittain tuollaisia teeskenneltyjä, laimeita, kuivia pikku lauseita ainakin parinkymmenen itserakkaan ja itsekylläisen missin tai mademoisellen nyrpistetyiltä korallihuulilta. Tiesin ettei herra Paulin tarvinnut kovin kauan kestää tällaista keskustelua, mutta totisesti hän ansaitsi näytteen lyhyestä ja kuivakiskoisesta puhuttelusta. Uskon että hän itsekin arveli niin, sillä hän nieli annoksen hiljaisesti. Hän katseli huiviani ja moitti sitä ohueksi. Sanoin hänelle päättävästi että se oli niin paksu kuin halusinkin. Vetäydyin kauemmaksi, nojauduin portaiden kaidepuuhun, kiedoin huivin ympärilleni ja kiinnitin katseeni synkkiin uskonnollisiin maalauksiin, jotka pimensivät seinää.

Ginevra oli hidas tulemaan, ja hänen vitkastelunsa tuntui sietämättömältä. Paul oli vielä siinä, ja korvani odottivat vihaista ääntä hänen huuliltaan. Hän tuli lähemmäksi. "No nyt uusi sähähdys", ajattelin, ja jollei se olisi ollut niin epäkohteliasta, olisin voinut panna kädet korvilleni kauhuissani siitä mitä tulossa oli. Mikään ei tapahdu niin kuin odotamme: odotat kuhertelua tai kuisketta ja kuuletkin hätähuudon tai tuskanparahduksen. Odotat vihlovaa huutoa, vihaista uhkausta, ja säätkin ystävällisen tervehdyksen, säyseän ja suopean kuiskeen. Herra Paul puhui kauniisti:

"Ystävät", hän sanoi, "eivät riitele yhdestä sanasta. Sanokaa olinko se minä vai oliko se tuo suuri typerä englantilainen" (niin halventavan nimen hän antoi tohtori Brettonille), "joka sai silmänne kosteiksi ja poskenne niin kuumiksi kuin ne vieläkin ovat?"

"En tiedä teidän, monsieur, enkä kenenkään muunkaan kiihdyttäneen minua sillä tavoin kuin sanotte", oli vastaukseni, ja sanoessani sen pääsin taaskin voitolle tavallisesta itsestäni ja pyöräytin siron jäisen valheen.

"Mutta mitä minä sanoin?" jatkoi hän, "sanokaa se minulle, olin suuttunut. Olen unohtanut sanani, mitkä ne olivat?"

"Sellaiset että on paras unohtaa ne", sanoin vielä yhtä tyynesti ja kylmästi.

"Minun sanani siis haavoittivat teitä? Pitäkää niitä lausumattomina, sallikaa minun ottaa ne takaisin, antakaa minulle anteeksi."

"Minä en ole suuttunut, monsieur."

"Sitten te olette pahempaa kuin suuttunut -- pahoillanne. Antakaa minulle anteeksi, neiti Lucy."

"Herra Emanuel, minä annan teille anteeksi."

"Kas niin, sanokaa nyt luonnollisella äänellänne eikä tuolla vieraalla sävyllä: 'Mon ami, je vous pardonne'."[84]

Hän sai minut hymyilemään. Kuka saattoi olla hymyilemättä hänen hartaudelleen, koruttomuudelleen ja vakavuudelleen?

"Hyvä!" hän huudahti. "Päivä koittaa jo! Sanokaa siis: mon ami."

"Monsieur Paul, minä annan teille anteeksi."

"En minä tahdo mitään monsieur'ta, lausukaa tuo toinen sana tai en usko vilpittömyyteenne. Uusi ponnistus -- mon ami, tai, olkoon sitten englanniksi -- my friend!"

"My friend"-sanoilla on aivan toinen kaiku ja merkitys kuin ranskalaisilla "mon ami"; siitä ei hengi sama tutunomainen ja läheinen kiintymys. "Mon ami" en olisi voinut sanoa herra Paulille, "my friend" voin ja sanoinkin sen ilman mitään vaikeutta. Tätä eroa hän ei kuitenkaan tuntenut ja oli siis aivan tyytyväinen englanninkielisiin sanoihini. Hän hymyili. Olisitpa vain nähnyt hänen hymyilevän, lukija, niin olisit huomannut eron hänen silloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka hänellä oli puolen tuntia aikaisemmin. En tiedä olinko koskaan ennen nähnyt ilon ja tyytyväisyyden ystävällistä hymyä herra Paulin huulilla tai silmissä. Olin sata kertaa nähnyt hänen ilmaisevan ivaa, pilkkaa, ylenkatsetta, intohimoista riemua jonkinlaisella mitä hän sanoi hymyksi, mutta yksikin kirkas lempeämpien ja lämpimämpien tunteiden pilkahdus hänen kasvoistaan oli minulle kokonaan uutta. Se muutti ne naamiosta kasvoiksi: syvät uurteet hälvenivät, itse kasvojen väri näytti kirkkaammalta ja raikkaammalta, tuo etelämainen kellertävä tummuus, joka ilmaisi hänen espanjalaista vertaan, väistyi vaaleamman värin tieltä. En tiedä olenko koskaan toisissa ihmiskasvoissa nähnyt samanlaista muuttumista samanlaisista syistä. Hän saattoi minut vaunuihin, ja samassa tuli herra de Bassompierre ulos sisarentyttärensä kanssa.

Omalla tuulellaan oli neiti Fanshawe; ilta oli ollut hänelle suuri pettymys, ja koska hän mielentilansa oli kokonaan järkyttynyt, alkoi hän purkaa mitä hillittömintä pahantuulisuuttaan niin pian kuin olimme istuneet ja vaunujen ovi oli suljettu. Hänen loukkaavissa puheissaan tohtori Brettonista oli myrkkyä. Huomattuaan itsensä kykenemättömäksi sekä hurmaamaan että pistelemään häntä ei Ginevralla ollut muuta jäljellä kuin viha, ja tämän vihan hän ilmaisi niin kohtuuttomin ja säädyttömin sanoin, että kun olin hetkisen kuunnellut teeskennellen stoalaisuutta, iski loukattu oikeudentuntoni vihdoin äkkiä tulta. Seurasi räjähdys, sillä minä osasin olla intohimoinen minäkin, varsinkin tämän kauniin mutta puutteellisen seuralaiseni suhteen, joka aina kiihdytti pahimpia vaistojani. Oli hyvä että vaunujen pyörät pitivät hirveätä rätinää Chosevillen kovalla kiveyksellä, sillä voin vakuuttaa lukijalle että vaunuissa ei vallinnut kuolemanhiljaisuus eikä levollinen keskustelu. Puoleksi tosissani puoleksi näytellen otin asiakseni löylyttää Ginevran perin pohjin. Hän oli lähtenyt Rue Crécyltä riehakkaan kiukkuisena; oli välttämätöntä kesyttää hänet ennen kuin ehdimme Rue Fossettelle, ja tätä tarkoitusta varten täytyi hänelle osoittaa hänen todellinen arvonsa ja korkeat ansionsa, ja se oli tehtävä kielellä jonka suoruutta ja mutkattomuutta kelpasi verrata John Knoxin kohteliaisuuksiin Maria Stuartille. Tämä oli oikea kasvatustapa Ginevralle, se teki hänelle hyvää. Olen aivan varma että hän sinä iltana meni levolle paljon parempana ja rauhallisempana mieleltään ja tuuleltaan ja nukkui paljon suloisemmin saatuaan terveen moraalisen selkäsaunan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXVIII. KELLONVITJAT

Herra Paul Emanuel oli erittäin herkkä suuttumaan, jos häntä jostakin syystä häirittiin tunnilla. Kulkemista hänen luokkansa läpi pitivätkin koulun opettajattaret ja oppilaat, kukin erikseen ja kaikki yhdessä, miltei naisen ja tytön hengen vaarantamisena.

Madame Beck itse, jos hänen oli pakko tehdä tuo koe, riensi huoneen läpi vetäen kokoon hameitaan ja huolellisesti välttäen tuota kauhistuttavaa opettajan pöytää, ikään kuin laiva joka pelkää aallonmurtajaa. Mitä tulee Rosineen, ovenvartijaan -- jonka hartioita painoi kauhea velvollisuus käydä joka puolen tunnin päästä noutamassa oppilaita milloin minkäkin luokan sisimmästä soittotunneille rukoussaliin, suureen tai pieneen salonkiin, ruokasaliin tai johonkin muuhun pianohuoneeseen -- hän palasi tavallisesti jo toiselta tai kolmannelta retkeltään miltei mykkänä kauhusta -- minkä tunteen aiheuttivat ne kuvaamattomat katseet, joita häneen oli sinkautettu salamoivien silmälasien takaa.

Eräänä aamuna istuin nelikulmaisessa eteisessä, käsissäni koruompelutyö, jota eräs oppilas oli aloittanut mutta ei viitsinyt tehdä valmiiksi, ja sormieni työskennellessä kestitsin korviani kuuntelemalla erään äänen nousuja ja laskuja, äänen joka saarnasi viereisessä luokassa ja silloin tällöin muuttui levottomammaksi, pahaenteisen vaihtelevaksi. Minun ja tuon nousevan myrskyn välillä oli hyvä ja luja seinä, lisäksi tarjoutui myös pikainen pakotie lasioven kautta pihalle, jos myrsky olisi sattunut pyyhkäisemään minun kohdalleni, joten pelkään saaneeni enemmän huvia kuin hätääntyneeni noista tihenevistä oireista. Rosine-parka ei ollut turvassa: neljä kertaa tuona siunattuna aamuna hän oli astunut vaaran polkua, ja nyt, viidennen kerran, tuli hänen pelottavaksi velvollisuudekseen siepata kekäle suoraan uunista -- oppilas herra Paulin nenän edestä.

"Mon Dieu! mon Dieu!" hän huusi. "Kuinka minun käy? Monsieur tappaa minut, siitä olen varma -- hän on niin vihainen!"

Epätoivon rohkeuden kannustamana hän avasi oven.

"Mademoiselle La Malle soittotunnille!" hän huusi. Ennen kuin hän ehti kunniakkaasti peräytyä tai kokonaan sulkea ovea, kuului ääni:

"Tästä hetkestä saakka -- luokka on kielletty! Ensimmäinen joka avaa tämän oven tai kulkee tämän luokan läpi, joutuu hirteen -- olkoon vaikka madame Beck itse!"

Kymmenen minuuttia ei ollut vielä kulunut tämän lain julistamisesta, kun Rosinen ranskalaisten tohvelien sipsutus kuului käytävästä.

"Mademoiselle", hän sanoi, "en tahtoisi edes viidenkolmatta frangin rahasta mennä tuohon luokkaan juuri nyt: monsieur'n silmälasit ovat todella kauheat, ja nyt on tullut sanantuoja Athénée'sta. Sanoin madame Beckille etten uskalla toimittaa asiaa, ja hän käski minua jättämään sen teidän tehtäväksenne."

"Minun! Ei, se on liian hullua! Se ei kuulu minun velvollisuuksiini. Kas niin, Rosine, kantakaa oma taakkanne. Olkaa rohkea -- koettakaa vielä kerran."

"Minäkö, mademoiselle? -- mahdotonta! Viisi kertaa olen suututtanut hänet jo tänään. Madamen pitäisi totisesti palkata poliisi tähän työhön. Uh! Minä en jaksa enää!"

"Pyh, olette vain pelkuri. Mitä asiaa teillä olisi?"

"Juuri sellaista mitä monsieur vähimmin haluaa kiusakseen: ehdoton kutsu tulla Athénée'hen heti paikalla, koska sinne on saapunut virallinen vieras -- tarkastaja -- en tiedä mikä, ja monsieur'n täytyy tavata hänet, ja te tiedätte kuinka hän vihaa täytyy-sanaa."

Tiesin, minä tiesin sen hyvinkin. Tuo äksy pikku mies vihasi suitsia ja kannuksia; sai olla varma että hän kapinoisi kaikkea ehdotonta tai pakollista vastaan. Otin kuitenkin vastuun harteilleni -- en suinkaan ilman pelkoa, mutta pelkoon sekaantui muita tunteita, niiden joukossa uteliaisuutta. Avasin oven, astuin sisään, suljin sen perässäni niin nopeasti ja ääneti kuin hieman epävakainen käteni suinkin salli, sillä hitaus tai kovaäänisyys, lukon ratistaminen tai oven jättäminen ammolleen olivat raskauttavia asianhaaroja, jotka usein olivat seurauksiltaan tuhoisammat kuin tuo ääretön rikos itse. Siinä seisoin, ja tuolla hän istui, hän oli ilmeisesti pahalla tuulella -- melkein pahimmillaan; hänellä oli laskentotunti -- sillä hän antoi tunteja missä aineessa milloinkin päähän pisti -- ja laskento, joka oli kuiva aine, sai hänet aina pahalle tuulelle: ei ollut sitä oppilasta, joka ei olisi vapissut kun hän rupesi puhumaan numeroista. Hän istui kumartuneena pöytänsä yli: katseen kohottaminen kun ovi kuului avautuvan ja joku siis suoranaisesti rikkoi hänen tahtoaan ja lakiaan, oli ponnistus jota hän sillä hetkellä ei saanut itseään tekemään. Se oli yhdentekevää, voitinhan siten aikaa ja ehdin kulkea pitkän luokan päästä päähän, ja minun omituisuuksiini sopi paljon paremmin kohdata läheltä hänen vihansa purkaus kuin kestää loitolta sen uhkaus.

Hänen pöytänsä eteen pysähdyin, suoraan eteen. Tietenkään en ansainnut välitöntä huomiota: hän jatkoi tuntiaan. Mutta ylenkatse ei mielestäni kelvannut -- hänen täytyi kuulla asiani ja vastata siihen.

Koska en ollut kyllin pitkä nostamaan päätäni hänen pöytänsä yli, joka oli korokkeella, ja siten jäin näkymättömiin, uskalsin kurkistaa pöydän sivulta, ensin vain saadakseni paremman näköalan hänen kasvoihinsa, jotka sisäänastuessani olivat hämmästyttävässä ja hupaisassa määrässä muistuttaneet mustankeltaisen tiikerin naamaa. Kahdesti sain rankaisematta nauttia tästä syrjäkatseesta, koska suoritin temppuni tulematta huomatuksi, kolmannella kerralla oli silmäni tuskin ehtinyt häämöttää pöydän pimennon takaa, kun se nähtiin ja lävistettiin suoraan silmäterän kohdalta -- lävistettiin silmälasien takaa. Rosine oli oikeassa, noihin silmälaseihin sisältyi todellinen jähmettynyt kauhu, joka voitti niiden käyttäjän omien silmien liikkuvan vihan.

Huomasin nyt mikä etu oli läheisyydestä: nämä likinäköisen silmälasit olivat kelpaamattomat tarkastamaan rikollista monsieur'n nenän edessä, niinpä hän riisui ne pois, ja olimme tasaväkisemmät.

Olen iloinen etten todellakaan pelännyt häntä paljon -- itse asiassa en tuntenut minkäänlaista kauhua näin lähellä häntä, sillä kun hän pyysi nuoraa ja hirsipuuta toteuttaakseen äsken lausumansa tuomion, kykenin ojentamaan hänelle neulallisen koruompelulankaa niin mukautuvan kohteliaasti, että se ei muuta voinut kuin lievittää edes pienen osan hänen tavatonta kiukkuaan. Tietenkään en komeillut tällä kohteliaisuudella kaikkien nähden, ojensin langan vain pöydän kulman takaa ja kiinnitin sen, silmukka valmiiksi vedettynä, professorin tuolin sälöiseen selustaan.

"Mitä te minusta tahdotte?" hän sanoi jymeällä äänellä, jonka kaje rajoittui yksinomaan rintaan ja kurkkuun, sillä hän kiristi hampaitaan lujasti yhteen ja näytti sisimmässään vannovan ettei mikään maallinen voisi vääntää hänen suutaan hymyyn. Vastaukseni alkoi taipumattomana.

"Monsieur", sanoin, "minä tahdon mahdottomia, ennenkuulumatonta", ja katsoen parhaaksi olla kaunistelematta asioita ja päästää suihkua tulemaan koko tuimuudessaan kerroin nopeasti ja hiljaisella äänellä Athénéen lähetin sanan, liioitellen värikkäästi sen ehdotonta tärkeyttä.

Tietenkään hän ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa. Hän ei lähtisi luokastaan, ei vaikka kaikki Villetten viranomaiset lähetettäisiin hakemaan häntä. Hän ei väistyisi tuumankaan vertaa tieltään, vaikka kuningas, ministerit ja säädyt häntä yhdessä pyytäisivät.

Minä tiesin kuitenkin että hänen täytyi mennä, että, miten hän puhuikaan, sekä hänen velvollisuutensa että etunsa vaativat kutsun viipymätöntä ja kirjaimellista noudattamista. Niinpä seisoin paikallani ja odotin ääneti, ikään kuin ei hän vielä olisi sanonut mitään. Hän kysyi mitä vielä tahdoin.

"Vain monsieur'n vastauksen sanantuojalle."

Hän ravisti kärsimättömänä päätään.

Julkenin ojentaa käteni kreikkalaista lakkia kohti, joka lojui yrmeässä levossa ikkunalaudalla. Hän seurasi silmillään tätä uskaliasta liikettä, epäilemättä sekä säälien että kummastellen sen rohkeutta.

"Ah!" hän mutisi, "jos siihen joudutaan -- jos neiti Lucy käy käsiksi lakkiini -- voi neiti yhtä hyvin panna sen omaan päähänsä, muuttua tilaisuutta varten pojaksi ja mennä hyväntahtoisesti Athénée'hen minun puolestani."

Suuresti kunnioittaen laskin lakin pöydälle, missä sen tupsu näytti nyökkäävän minulle kaameasti.

"Minä kirjoitan anteeksipyyntö-kirjeen -- se käy", hän sanoi, tehden vieläkin verukkeita.

Tietäen hyvin että se ei käynyt, työnsin lakkia hiljaa hänen kättään kohti. Näin työnnettynä se liukui pitkin vernissatun pöydän kiiltävää pintaa, kuljetti edellään keveitä teräskehyksisiä silmälaseja, ja -- kauheata kertoa -- ne putosivat korokkeelle. Olin parikymmentä kertaa tätä ennen nähnyt niiden putoavan saamatta mitään vahinkoa -- tällä kertaa määräsi Lucy Snowen kova kohtalo ne putoamaan niin, että kummastakin kirkkaasta linssistä tuli pirstoutunut muodoton tähti.

Nyt tulin todella pahoilleni -- pahoilleni ja katumapäälle. Tiesin näiden silmälasien arvon: Paulin näkö oli erikoinen, vaikea mukaannuttaa, ja nämä lasit sopivat hänelle. Olin kuullut hänen nimittävän niitä aarteikseen, ja käteni vapisi kun nostin ne ylös arvottomina sirpaleina. Olin säikähtynyt läpi kaikkien hermojeni nähdessäni pahan kepposen, jonka olin tehnyt, mutta luulen että olin vielä enemmän pahoillani kuin pelästynyt. Pariin sekuntiin en uskaltanut katsoa ryöstettyä professoria kasvoihin, ja hän se puhui ensimmäisenä.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt jäin leskeksi silmälaseistani! Luulenpa mademoiselle Lucyn nyt myöntävän, että hirttonuora on erittäin ansaittu -- hän vapisee odottaessaan tuomiotaan. Ah, kavaltaja, kavaltaja! Olette päättänyt että minun on sokeana ja avuttomana jäätävä käsiinne."

Kohotin katseeni: sen sijaan että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, synkät ja uurteiset, ne olivat tulvillaan samaa hymyä, jonka olin nähnyt kirkastavan ja värittävän niitä tuona iltana Rue Crécyn varrella. Hän ei ollut vihainen -- ei edes pahoillaan. Kun hänelle todella tehtiin vahinkoa, oli hän täynnä lempeyttä, kun häntä todella ärsytettiin, oli hän kärsivällinen kuin pyhimys. Tämä tapaus, joka näytti niin harmilliselta -- jonka luulin kerta kaikkiaan tuhonneen kaikki onnistumisen mahdollisuuteni, osoittautuikin olevan paras apuni. Herra Paul, jota oli ollut niin vaikea saada taipumaan niin kauan kuin en ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa, muuttui suopean mukautuvaksi heti kun seisoin hänen edessään tietoisena ja katuvana pahantekijänä.

Laskien vielä hyväntahtoista pilaa minusta -- "une forte femme -- une Anglaise terrible -- une petite casse-tout"[85] -- hän selitti että hän ei uskaltanut olla tottelematta henkilöä joka oli antanut sellaisen näytteen vaarallisesta rohkeudestaan -- olinhan aivan kuin "suuri keisari", joka löi maljakon säpäleiksi herättääkseen pelkoa. Ja niinpä hän vihdoin kruunasi päänsä kreikkalaisella lakillaan, otti tuhoutuneet silmälasit kädestäni puristaen sitä ystävällisen anteeksiantavasti ja rohkaisevasti, teki kumarruksen ja lähti Athénée'hen aivan ensiluokkaisella tuulella.

<tb>

Kaiken tämän ystävällisyyden jälkeen on lukija varmasti pahoillaan minun puolestani, kun kuulee että minä ennen iltaa taaskin riitelin herra Paulin kanssa. Niin se kuitenkin oli, enkä voinut sille mitään.

Hänellä oli tapana -- ja hyvin kiitettävä ja hyväksyttävä tapa se olikin -- tulla silloin tällöin iltaisin, aina odottamatta ja ilmoittamatta, hiljaiselle lukutunnillemme, perustaa äkillinen yksinvalta meidän ja töittemme keskelle, saada kirjat pois, työkorit esille; sitten hän toi yhden ainoan paksun nidoksen tai kourallisen lentolehtiä ja korvasi tuon typerän "hurskaan luvun", jota joku uninen oppilas tavaili, jollakin murhenäytelmällä, jonka suuri esitys teki suureksi, tulinen toiminta tuliseksi -- jollakin draamalla, jonka varsinaisiin ansioihin minä puolestani harvoin perehdyin, sillä Emanuel teki siitä jonkinlaisen vuodatusmaljan, jonka täytti omalla synnynnäisellä voimallaan ja intohimollaan, kuin niilläkin elämänjuomalla. Tai hän sinkautti luostarimaiseen pimeyteemme heijastuksen kirkkaammasta maailmasta, näytti välähdyksiä uusimmasta kirjallisuudesta, luki kohtia jostakin viehättävästä tarinasta tai viime pilalehdestä, joka oli herättänyt hilpeyttä Pariisin salongeissa -- karsien aina ankaralla kädellä pois niin murhenäytelmästä ja draamasta kuin tarinasta ja esseestä joka ainoan kohdan, lauseen tai sanan, jota voisi pitää sopimattomana nuorten tyttöjen korville. Huomasin useammin kuin kerran, että missä tuollainen mielivaltainen hyppäys olisi aiheuttanut merkityksetöntä tyhjyyttä tai heikentänyt vaikutusta, hän osasi keksiä sijalle kokonaisia jaksoja, yhtä voimakkaita kuin moitteettomia; kaksinpuhelu tai kuvaus, jonka hän sovitti tilalle, oli usein parempi kuin se minkä hän oli karsinut.

No niin, mainittuna iltana istuimme hiljaa kuin nunnat kammioissaan, oppilaat lukivat, opettajat ompelivat. Muistan työni, se oli pieni koruesine ja se kiinnosti minua jonkin verran. Sillä oli tarkoitus, en tehnyt sitä vain tappaakseni aikaa. Aioin siitä lahjaa jollekin, ja koska antamistilaisuus oli lähellä, piti kiirehtiä, ja sormeni olivat ahkerassa työssä.

Kuulimme terävän kellonsoiton, jonka kaikki tunsimme, sitten nopeat askelet, jotka olivat tutut joka korvalle, ja sanat "monsieur tulee" olivat tuskin puhjenneet yhtaikaa kaikkien huulilta, kun kaksoisovi halkesi (se aina ikään kuin halkesi kun hän oli tulossa -- sellainen hidas sana kuin "avautui" ei kykenisi kuvaamaan hänen liikkeitään) ja hän seisoi keskellämme.

Huoneessa oli kaksi työpöytää, molemmat pitkiä ja penkkien reunustamia. Kummankin yläpuolella riippui lamppu, ja lampun ääressä, molemmin puolin pöytää, istui opettajatar. Tytöt oli järjestetty vasemmalle ja oikealle puolelle, vanhimmat ja ahkerimmat lähimmäksi lamppuja eli kuumaan vyöhykkeeseen, joutilaat ja pienimmät pohjois- ja etelänapoja kohti. Monsieur'n tapana oli kohteliaasti ojentaa tuoli jollekin opettajattarista, tavallisesti Zélie St. Pierrelle, vanhimmalle, ja asettua hänen vapaalle paikalleen järjestäen siten itsensä kravun- tai kauriin kääntöpiirin täyteen paisteeseen, jota hän likinäköisenä tarvitsikin.

Zélie nousi vikkelästi kuten tavallista, ja hymyili koko suunsa leveydeltä, näyttäen sekä ylemmän että alemman hammasrivinsä kokonaisuudessaan -- se oli tuota omituista hymyä, joka ulottuu korvasta korvaan ohuena terävänä viivana, mutta ei leviä kasvoihin, ei saa poskia kuopille eikä silmiä loistamaan. Otaksun että monsieur ei nähnyt häntä tai oli saanut päähänsä olla huomaamatta häntä, sillä monsieur oli oikukas kuin naiset; sitä paitsi hänellä oli silmälaseissaan (hänellä oli nyt uudet) hyvä tekosyy kaikkien pikkusyntien ja huomaamattomuuksien puolustukseksi. Oli syy mikä tahansa, hän syrjäytti Zélien, tuli pöydän toiselle puolen, ja ennen kuin ehdin nousta antamaan hänelle tietä hän kuiskasi: "Älkää hievahtako", ja tunkeutui minun ja neiti Fanshawen väliin, Ginevra kun aina tahtoi olla naapurinani, kyynärpää kyljessäni, niin usein kuin selitinkin hänelle:

"Ginevra, soisin että olisitte Jerikossa."

Oli helppo sanoa: "Älkää hievahtako", mutta voinko sitä auttaa? Täytyihän minun antaa hänelle tilaa ja pyytää oppilaita siirtymään kauemmaksi, jotta minä voisin siirtyä. Ginevra saattoi rauhassa liimautua minuun "pysyäkseen lämpimänä", kuten hän talvi-iltaisin sanoi, ja kiusata minua sydämeen asti hyörimisellään ja tyrkkimisellään, niin että minun vähin oli suorastaan pakko sovittaa vyöhöni neula suojaksi hänen kyynärpäätään vastaan, mutta otaksuin ettei herra Emanuelia voinut kohdella samalla tavoin, ja niinpä korjasin ompelutarpeeni tehdäkseni tilaa hänen kirjalleen, ja vetäydyin itse syrjemmälle antaakseni paikan hänelle itselleen. En kuitenkaan jättänyt vähä kyynärää enemmän -- juuri sen verran kuin jokainen järkevä mies olisi pitänyt sopivana ja kunnioittaen myönnettynä paikkana. Mutta Emanuel ei ollut järkevä, taulaa ja piikiveä hän oli ja iski tulta heti paikalla.

"Vous ne voulez pas de moi pour voisin", hän murisi, "vous vous donnez des airs de caste; vous me traitez en paria",[86] hän torui. "Hyvä, minä järjestän asian." Ja hän kävi työhön.

"Neidit, nouskaa kaikki!" hän huusi.

Tytöt nousivat. Hän lähetti heidät kaikki toiseen pöytään. Sitten hän asetti minut pitkän penkin toiseen päähän ja tuotuaan asianmukaisesti ja huolellisesti viereeni ompelulippaan, silkin, sakset ja kaikki tarpeeni hän asettui itse aivan toiseen päähän.

Niin suunnattoman mieletöntä kuin tämä järjestely olikin, ei yksikään sielu koko huoneessa uskaltanut nauraa; onneton olisi se tirskunta ollut tirskujalle. Mitä minuun tulee, suhtauduin siihen täysin kylmästi. Siinä istuin yksinäni ja eristettynä kaikesta ihmisseurasta, istuin työhöni syventyneenä, olin levollinen enkä ollenkaan onneton.

"Onko välimatka tarpeeksi pitkä?" hän kysyi.

"Monsieur sen päättää", vastasin.

"Tiedätte varsin hyvin, että se ei ole. Te juuri olette luonut tämän äärettömän tyhjyyden, minä en ole pannut kättäni siihen asiaan."

Ja tätä vakuuttaen hän aloitti lukunsa.

Pahaksi onneksi hän oli valinnut ranskalaisen käännöksen draamasta, jonka kirjoittaja oli, kuten hän selitti, "Williams Shackspire, le faux dieu de ces sots paiens, les Anglais".[87] Kuinka aivan toisin hän olisi luonnehtinut Shakespearea, jollei hänen mielensä olisi ollut kuohuksissa, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa.

Ranskalainen käännös oli tietenkin hyvin puutteellinen, enkä erityisesti ponnistellut salatakseni ylenkatsetta jota muutamat sen pilatuista kohdista olivat omiaan herättämään. Eipä siltä että minun olisi sopinut sanoa mitään, mutta voihan sitä joskus katseellaan ilmaista mielipiteen jota ei ole lupa pukea sanoiksi. Monsieur'n silmälasit olivat varuillaan ja sieppasivat kiinni jokaisen harhailevan katseen. Luulen ettei hän menettänyt niistä ainoatakaan, ja seurauksena oli että hänen silmiltään pian poistui varjostin, niin että niiden loimu saattoi kipinöidä vapaasti. Ja hän kuumeni pohjoisnavallaan, jonne oli vapaaehtoisesti karkottanut itsensä, enemmän kuin -- katsoen huoneen yleiseen lämpötilaan -- olisi ollut mahdollista itse kravun kääntöpiirin kohtisuorassa säteilyssä.

Lukemisen päätyttyä oli arvoituksellista lähtisikö hän pois ilmaisematta suuttumustaan vai antaisiko hän sen purkautua. Hillitseminen ei juuri kuulunut hänen tapoihinsa, mutta oliko hänelle sitten tehty mitään niin ratkaisevaa, että siitä saisi aiheen julkiseen moitteeseen? Minä en ollut edes äännähtänyt, enkä toki voinut ansaita moitetta enkä rangaistusta siitä, että olin sallinut kasvolihaksieni suun ja silmien ympärillä toimia hieman vapaammin kuin tavallisesti.

Illallinen, johon kuului leipää ja haalealla vedellä miedonnettua maitoa, tuotiin sisään. Kunnioituksesta professorin läheisyyttä kohtaan sallittiin sämpyläin ja lasien olla paikallaan eikä tarjottu niitä heti ympäri.

"Syökää illallisenne, hyvät naiset", hän sanoi ja näytti syventyneen tekemään reunamuistutuksia "Williams Shackspire'iinsa". Tytöt rupesivat syömään. Minäkin otin lasin ja sämpylän, mutta koska työ kiinnosti nyt entistä enemmän, pysyin rangaistuspaikallani ja jatkoin ompelemista luontevan kylmäverisesti samalla kun pureskelin leipääni ja ryyppäsin juomaani, mielessä eräänlainen rattoisa tyyneys, joka itse asiassa tuskin kuului tapoihini ja oli mieluisan uutta tunteilleni. Tuntui kuin herra Paulin levottoman, kiihkeän ja okaisen luonteen läsnäolo olisi magneetin tavoin imenyt itseensä kaikki kuumeiset ja rauhattomat ainekset ja jättänyt minulle vain kaiken mikä oli leppoisaa ja sopusointuista.

Hän nousi. "Aikooko hän mennä sanomatta muuta?" Kyllä vain, hän kääntyi ovea kohti.

Ei, hän kääntyi takaisin, mutta kenties vain ottamaan kynälaatikkonsa, jonka oli jättänyt pöydälle.

Hän otti sen -- työnsi kynää sisään ja ulos, katkaisi terän puuta vasten, teroitti sen ja pisti taskuunsa ja ... käveli suoraan minun luokseni.

Tytöt ja opettajattaret olivat kokoontuneet toisen pöydän ympärille ja puhelivat aika vapaasti: he puhelivat aina aterioilla, ja kun olivat tottuneet aina silloin puhumaan nopeasti ja ääneen, he eivät nytkään juuri alentaneet ääntään.

Paul tuli ja pysähtyi taakseni. Hän kysyi mitä tein, ja minä vastasin ompelevani kellonvitjoja.

Hän kysyi: "Kenelle?" Ja minä vastasin: "Eräälle herralle -- eräälle ystävälleni."

Paul kumartui ja -- kuten romaaninkirjoittajat sanovat ja mikä oli kirjaimellisesti totta tässä tapauksessa -- sähisi korvaani muutamia painavia sanoja.

Hän sanoi että kaikista naisista jotka hän tunsi, minä olin se joka osasin tehdä itseni huipentuneimman epämiellyttäväksi, minä olin se jonka kanssa oli vähimmän mahdollista elää sovussa. Minulla oli kesytön ja ihmeen paatunut luonne. Kuinka minä menettelin ja mikä minua riivasi, sitä ei hän puolestaan tietänyt, mutta milloin ikinä joku henkilö suhtautui minuun rauhallisin ja ystävällisin tarkoituksin -- raksis! minä käänsin sovun epäsovuksi, hyväntahtoisuuden vihamielisyydeksi. Hän oli varma siitä että hän, herra Paul, toivoi minulle kaikkea hyvää, hän ei tietänyt koskaan tehneensä minulle mitään pahaa, hän otaksui että hänellä ainakin oli oikeus vaatia puolueettoman tuttavan asemaa, tuttavan joka ei ollut vikapää vihamielisiin tunteisiin -- mutta kuinka minä käyttäydyin häntä kohtaan! Kuinka pistävän tuittupäisesti -- kuinka kiihkeän uppiniskaisesti -- kuinka vasten kaikkea oikeutta!

Tässä en voinut olla avaamatta silmiäni hieman suuriksi ja laskematta huuliltani pientä ihmettelevää huudahdusta:

"Tuittupäisesti? Uppiniskaisesti? Vasten kaikkea oikeutta? Minä en tietänyt..."

"Vaiti! Heti paikalla! Kas siinä taaskin, kuin tulta ja tappuroita." Hän oli pahoillaan -- hyvin pahoillaan: minun tähteni hän suri onnetonta ominaisuuttani. Tuo "kiihko", tuo "kuumaverisyys" -- joka kyllä saattoi olla jaloa, mutta oli aivan liiallista -- voi vielä, hän pelkäsi, tuottaa minulle onnettomuutta. Se oli vahinko: en ollut -- sen hän sielussaan uskoi -- kokonaan vailla hyviä puolia, ja jos vain tahtoisin kuulla järjen ääntä ja olla vakavampi, sävyisämpi, vähemmän "lennossa", vähemmän "koketti", vähemmän ulkonäön lumoissa, vähemmän valmis antamaan liiallista arvoa ulkonaisille eduille -- kiinnittämään huomiota ihmisten kohteliaisuuteen etupäässä vain sen mukaan onko heidän mittansa "niin ja niin monta kyynärää", onko heillä "nuken väri", "enemmän tai vähemmän hyvin muovautunut nenä" ja suunnaton määrä itserakkautta -- voisi minusta vielä tulla hyödyllinen, kenties mallikelpoinen luonne. Mutta, niinkuin nyt oli -- ja tässä sortui pikku miehen ääni hetkeksi.

Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko nauramaan tai itkemään -- niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja mieletöntä oli tämä kaikki.

Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti voidakseen paremmin jatkaa.

Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan minut -- tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen näkemään vilahduksen minusta -- tyydytin häntä tässä suhteessa: pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi. Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä eräässä tilaisuudessa esiintymään tulipunaisessa puvussa -- sen hän kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti julistaa.

Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut että kauhistunut.

"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli mustaa pitsiä himmentämässä."

"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen, kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte, se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei "paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden "hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin -- ja nämä yleiset sanamuodot hän tiesi oikeiksi -- että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.

Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen -- ja sitä paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?

"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa vastauksensa oli voihkaisu -- luultavasti minun kevytmielisyyteni tähden.

Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.

Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota, että se näytti aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."

"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin pieniä --"

"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."

"Entä nauharuusuke, monsieur -- nauhanpätkä."

"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.

Ja siihen asia päättyi.

<tb>

"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin saarnan -- tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan: 'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja käytöksessä -- sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies, joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää sinua liian iloiseksi ja riehakaksi -- liian huikentelevaksi ja epävakaiseksi -- liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku mies -- tämä säälimätön tuomari -- kokoaa yhteen kaikki hajanaiset turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian väkivaltaisella säteellä."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXIX. MONSIEUR'N SYNTYMÄPÄIVÄ

Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä, voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi viime vartiossaan.

Kaikki tarvikkeeni -- koko helmi- ja silkkivarastoni -- oli käytetty ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen, panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava -- se oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä. Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.

Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori -- huolimatta puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan -- nautti oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä: hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.

Herra Paulin syntymäpäivä oli maaliskuun ensimmäisenä ja sattui torstaiksi. Oli kaunis aurinkoinen päivä, ja koska samalla oli se aamu, jolloin oli tapana mennä kuulemaan messua, ja koska toisaalta oli puoleksi lupapäivä, jolloin iltapäivällä sai lähteä ulos, käydä ostoksilla ja vieraisilla, niin nämä kaikki seikat yhdessä aiheuttivat yleistä hienoutta ja uutuutta puvuissa. Kiiltävät kaulukset olivat muodissa, tavalliset tummanruskeat villaiset koulupuvut oli vaihdettu vaaleampiin ja keveämpiin. Mademoiselle Zélie St. Pierre oli tänä erikoisena torstaina pannut ylleen oikean silkkipuvun, jota säästäväisessä Labassecourissa pidettiin huikentelevaisena ylellisyysesineenä, tiedettiinpä myös että hän otti kampaajan laittamaan tukkaansa aamulla, ja muutamat oppilaat olivat kyllin teräviä huomaamaan että hän oli kostuttanut nenäliinansa ja kätensä uudella muodinmukaisella hajuvedellä. Zélie parka! Hänellä oli tähän aikaan usein tapana selittää että hän oli kuolemaan saakka väsynyt eristettyyn ja työteliääseen elämäänsä, että hän kaipasi varoja ja aikaa joutilaisuuteen, ihmistä joka tekisi työtä hänen puolestaan -- miestä joka maksaisi hänen velkansa (hänellä oli kauheat velat), varustaisi hänen vaatekaappinsa ja antaisi hänelle vapauden, kuten hän sanoi, "goûter un peu les plaisirs".[88] Oli kauan huhuiltu että hän oli iskenyt silmänsä herra Emanueliin. Emanuelin silmät ainakin viipyivät usein hänessä. Hän istui ja katseli Zélietä tiukasti minuuttikaupalla. Olen nähnyt Paulin tuijottavan häneen koko neljännestunnin ajan, kun luokka oli hiljaisessa työssä ja monsieur istui joutilaana valtaistuimellaan. Aina tietoisena tästä basiliskinkatseesta Zélie kiemurteli sen alaisena puoleksi mielissään, puoleksi kummastuneena, ja monsieur seurasi hänen tunteitaan ja näytti väliin kauhistuttavan terävältä, sillä hänellä oli muutamissa tapauksissa pelottava, erehtymätön, vaistomainen selvänäköisyyden lahja, joka keksi sydämen viimeisenkin lymyilevän ajatuksen piilostaan ja erotti koreiden verhojen alta hengen alastoman kuivuuden, niin, ja sen nurjat aivoitukset ja kätketyt vilpilliset pyyteet -- kaiken mitä miehet ja naiset eivät olisi tietäneet -- vääristyneen selkärangan, synnynnäisesti viallisen jäsenen ja -- mikä paljon pahempi -- tahran tai epämuodostuman jonka he kenties itse olivat aiheuttaneet. Ei ollut niin kirottua vaivaa, ettei Emanuel olisi säälinyt ja antanut sitä anteeksi, jos se vain vilpittömästi tunnustettiin, mutta missä vain hänen tutkiva silmänsä näki epärehellistä kiistämistä -- missä hänen armoton etsintänsä löysi petollista salaamista -- oh, siinä hän saattoi olla julma ja minun mielestäni paha! Silloin hän riemuiten tempasi verhon noiden kurjien raukkojen edestä, lennätti heidät intohimoisesti julkisuudenkukkulan huipulle ja näytti heidät siinä kaikessa alastomuudessaan, kaikessa vilpillisyydessään -- poloiset elävät valheet -- sen kauhean totuuden sikiöt, joka ei voi näyttäytyä verhoamattomana. Hän luuli tekevänsä oikein; minä puolestani epäilen onko ihmisellä lupa harjoittaa sellaista oikeudenkäyttöä toista kohtaan, ja useammin kuin kerran tällaisissa tarkastuksissa on silmistäni pusertunut kyyneliä hänen uhriensa tähden, enkä ole säästänyt vihaani ja kiihkeitä moitteitani häneltä itseltään. Hän ansaitsi sen, mutta oli vaikeata järkyttää hänen lujaa vakaumustaan että teko oli oikeutettu ja välttämätön.

Kun aamiainen oli ohi ja messussa käyty, soi koulukello ja huoneet täyttyivät. Opettajat ja oppilaat istuivat paikoillaan somina, siisteinä ja odottavina, jokaisella kädessä onnittelukukkanen -- kevään kauneimpia kukkia, raikkaita ja tuoksuvia. Minulla yksin ei ollut kukkia. Minusta oli hauska nähdä kasvavia kukkia, mutta kun ne ovat poimitut, ne lakkaavat miellyttämästä. Ne ovat silloin juurettomia ja katoavia silmissäni, niiden näennäinen elämä tekee minut surulliseksi. En koskaan anna kukkia niille joista pidän, enkä toivo saavani kukkia minulle rakkaista käsistä. Mademoiselle St. Pierre huomasi tyhjät käteni -- hän ei voinut uskoa että olin ollut niin huolimaton, hänen katseensa harhaili ahnaasti ympärilläni: varmaankin minulla täytyi olla jokin yksinäinen vertauskuvallinen kukka jossakin, jokin pieni orvokkikimppu, jotakin josta hyvä makuni ja älykkyyteni saisi kiitosta. Mielikuvitukseton englannitar teki tyhjiksi pariisittaren pelot: hän istui siinä kirjaimellisesti ilman mitään, yhtä kukattomana ja lehdettömänä kuin talvinen puu. Päästyään tästä varmuuteen Zélie hymyili hyvin mielissään.

"Kuinka viisaasti olettekaan osannut säästää rahanne, neiti Lucy", hän sanoi, "minä tyhmyri olen heittänyt kaksi frangia ansarikukkiin."

Ja hän näytti ylpeänä loistavaa kukkavihkoaan.

Mutta vaiti! askeleita, tutut askelet. Ne tulivat nopeina kuten tavallisesti, mutta meidän teki mieli imarrella itseämme uskomalla että niiden nopeuden aiheuttivat muut tunteet kuin pelkkä hermojen kiihtyneisyys ja harrastuksen väkevyys. Luulimme että professorimme jalannousuun sinä aamuna sisältyi lupaus, ja niin siihen sisältyikin.

Hän astui sisään sellaisella tuulella, joka sai hänet esiintymään kuin uutena auringonsäteenä jo ennestään valaistussa ensi luokassa. Aamun valo, joka leikki kukkasissamme ja hymyili seinissämme, sai uutta kirkkautta herra Paulin kaikkein suopeimmasta tervehdyksestä. Todellisen ranskalaisen tavoin (vaikka en tiedä miksi sanoisin niin, sillä hänen syntyperänsä ei ollut ranskalainen eikä labassecourilainen) hän oli pukeutunut "tilanteen" ja tilaisuuden mukaan. Pikimustan päällystakin epämääräiset laskokset, uhkaavat ja salaliittolaismaiset, eivät nyt pimentäneet hänen persoonansa ääriviivoja, vaan hänen vartaloaan (sellainen kuin se oli, en tahdo siitä kerskua) kaunisti sivistynyt hännystakki ja silkkiliivi, jotka olivat vallan kauniit katsella. Uhkamielinen ja pakanallinen kreikkalaislakki oli kadonnut: avopäin hän astui eteemme, kantaen kristillistä hattua hansikoidussa kädessään. Pikku mies oli hauskan näköinen, oikein hauskan; hänen sinisiä silmiään kirkasti ystävällisyys ja hänen tummasta hipiästään loisti hyvä tunne, ja nämä korvasivat täydellisesti kauneuden: katsoja ei tosiaankaan kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen nenänsä, joka ei suinkaan ollut pieni, ei ollut erityisen hienomuotoinen, että posket olivat laihat, otsa jyrkkä ja nelikulmainen, suu ei mikään ruusunnuppu: hänet hyväksyi sellaisena kuin hän oli, hänen läheisyytensä oli kaiken laimean ja vähäpätöisen vastakohta.

Hän astui pöytänsä luo ja laski sille hatun ja käsineet. "Hyvää päivää, ystäväni", hän sanoi äänellä joka jollakin tavoin hyvitti muutamille meistä monta tuimaa letkausta ja rajua nuhdesaarnaa. Ei se ollut mikään hilpeä hauskan-pojan ääni, vielä vähemmän öljyinen papillinen nuotti, vaan ääni joka kuului juuri hänelle itselleen ja jota hän käytti kun sanat tulivat huulille suoraan sydämestä. Tuo sydän puhui joskus; vaikkakin se oli ärtyinen, se ei ollut luutunut elin; sen sisimmässä oli paikka jonka hellyys voitti miehen hellyyden paikan, joka teki hänet nöyräksi pienten lasten edessä ja liitti hänet tyttöihin ja naisiin -- sillä kaikesta niskoittelustaan huolimatta hän ei voinut kiistää että hänellä näitä kohtaan oli eräänlainen heimolaistunne ja että hän itse asiassa viihtyi paremmin heidän kuin oman sukupuolensa seurassa.

"Me kaikki toivotamme monsieur'lle hyvää päivää ja pyydämme lausua onnittelumme syntymäpäivän johdosta", sanoi mademoiselle Zélie valiten itsensä seuran puheenjohtajaksi, astui esiin niin teeskennellyn kiemurtelevasti kuin hänelle oli välttämätöntä voidakseen ylipäänsä liikkua, ja laski kallisarvoisen kukkavihkonsa hänen eteensä. Monsieur kumartui sen yli.

Seurasi sitten onnittelujen pitkä sarja: kaikki oppilaat kulkivat pöydän ohi liukuvin askelin, joita ulkomaalaiset harrastavat, ja jättivät lahjansa ohikulkiessaan. Joka tyttö asetti lahjansa niin taitavasti, että kun viimeinen kukkavihko oli laskettu pöydälle, se muodosti kukkapyramidin huipun -- pyramidin, joka levisi ja kohosi niin yltäkylläisenä, että sankari lopulta aivan peittyi sen taakse. Kun tämä toimitus oli ohi, palattiin paikoille, ja me istuimme kuoleman hiljaisina odottaen puhetta.

Luulen että oli kulunut viisi minuuttia, ja hiljaisuutta jatkui yhä, kymmenen minuuttia -- eikä kuulunut hiiskahdustakaan.

Monet läsnäolijat varmaan alkoivat ihmetellä mitä monsieur mahtoi odottaa, ja kyllä oli syytäkin. Äänetönnä ja näkymättömänä, liikkumatta ja sanatonna hän pysyi paikoillaan kukkakasan takana.

Vihdoin kuului ääni -- syvä ääni, ikään kuin se olisi tullut ontelosta.

"Onko tässä kaikki?"

Mademoiselle Zélie katsoi ympärilleen.

"Oletteko kaikki antaneet kukkanne?" hän kysyi oppilailta.

Olivat, he olivat kaikki antaneet kukkavihkonsa, vanhimmasta nuorimpaan, suurimmasta pienoisimpaan. Vanhin opettajatar vei tiedon perille.

"Onko tässä kaikki?" toisti ääni joka jo ennestään oli syvä mutta nyt laskeutui vielä paria säveltä alemmaksi.

"Monsieur", sanoi mademoiselle St. Pierre ja nousi, huulillaan suloinen hymyilynsä, "minulla on kunnia kertoa teille että yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki tässä luokassa tuoneet teille kukkia. Meess Lucielle monsieur saa ystävällisesti antaa anteeksi, hän ulkomaalaisena ei luultavasti tunne tapojamme tai ei pidä arvossa niiden merkitystä. Meess Lucie on pitänyt tätä juhlamenoa liian vähäpätöisenä kunnioittaakseen sitä osanotollaan."

"Mainiota!" mutisin hampaitteni välistä, "et ole mikään huono puhuja, Zélie, kun kerran alat."

Vastaus joka myönnettiin mademoiselle St. Pierrelle, oli kädenheilahdus pyramidin takaa. Tuo kädenliike näytti pyytävän sanoja vaikenemaan, määräävän hiljaisuutta.

Muuan hahmo seurasi kättä ennen pitkää. Monsieur tuli näkyviin pimennostaan, asettui korokkeen eteen ja tuijottaen suoraan ja kiinteästi vastapäisessä seinässä riippuvaan maailmankarttaan hän kysyi kolmannen kerran ja nyt todella traagillisella äänellä:

"Onko tässä kaikki?"

Olisin vielä voinut pelastaa kaiken astumalla esiin ja pistämällä hänen käteensä punertavan pienen helmiäislippaan, jota tällä hetkellä pidin tiukasti omassani. Minulla oli ollut luja tarkoitus tehdä niin, mutta alussa oli monsieur'n käytöksen koomillinen puoli houkutellut minua viivyttelemään, ja nyt oli mademoiselle St. Pierren teeskennelty väliintulo yllyttänyt minua uppiniskaisuuteen. Lukija, jolla ei tähän saakka ole ollut mitään syytä lukea miss Snowen luonteenominaisuuksiin etäisimpiäkään kuvitteluja omasta täydellisyydestä, tuskin hämmästyy kuullessaan että hänestä tuntui liian vastenmieliseltä puolustautua mitään syytöksiä vastaan, joita pariisitar suvaitsi vihjaista, ja sitä paitsi herra Paul oli niin avuttoman masentunut ja otti laiminlyöntini niin vakavalta kannalta, että hän ansaitsi harminsa. Niinpä pidätin sekä lippaani että ilmeeni ja istuin tunteettomana kuin kivi.

"Hyvä on!" putosi vihdoinkin Paulin huulilta, ja kun hän oli lausunut nämä sanat, niin jonkin suuren mielenliikutuksen varjo -- vihan, ylenkatseen, päättäväisyyden aalto -- kulki hänen otsansa yli, karehti hänen huulillaan ja teki uurteita hänen poskiinsa. Luopuen kaikista pitemmistä selityksistä hän hyppäsi tavalliseen puheeseensa.

En ollenkaan muista mitä tämä "puhe" sisälsi, en kuunnellut sitä, sillä itse hyppäys, harmin ja mielipahan jyrkkä sikseen heittäminen olivat herättäneet minussa tunteen joka puolittain teki tyhjäksi tuon toistetun "Onko tässä kaikki?" -lauseen hullunkurisen vaikutuksen.

Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus -- muistaakseni pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma (harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan hänelle helpotusta.

En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.

Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta -- katseen joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata minua -- hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.

Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään -- ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta, heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään, teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera, hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.

"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä vaivata itseäni pelolla että en miellytä sinua tai että loukkaan sinun tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."

Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja hän sanoi lopulta sellaisia asioita -- iskien kiinni ei ainoastaan naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun -- että minä tunsin piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu -- loukkaavampia ei voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:

"Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la Fiction et les Faquins."[89]

Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.

"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.

"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset, sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin yläkertaan. En tiedä oliko hän kuumissaan ja suuttunut, mutta tunnustan suoraan, että minä olin.

Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään, käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.

Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E., so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel -- se oli hänen koko nimensä -- noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä -- ja menin koulun puolelle.

Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret, paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa, monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin epämääräisiä elonmerkkejä -- askeleita, tuolin siirtämistä, ihan kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen. Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta. Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin tarkastusasua -- huivi ja siro pieni myssy -- vaan päällystakki ja tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani, hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.

Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa, jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen: ne tuoksuivat sikarilta. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata: minä arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi, tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin ja -- pelastettuani kirjan -- olin toiste viisaampi. Kaikesta huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.

Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli -- musta tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini, ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet -- mielissäni, so. sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä -- hiivin hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen olkapäänsä yli.

Sydämeni sai piston kun näin että hän -- aamun vihamielisyyden, näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja antamaan anteeksi -- oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa, joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää niin paljon kuin ehti ja -- uskallan väittää -- ei ollenkaan epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.

Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.

"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan. Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä viisi. Käyn usein pulpetissanne."

"Monsieur, minä tiedän sen."

"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti sikariaan.

"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen niitä."

"Ilman mitään hauskuutta?"

"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."

"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"

"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita hän minulle tarjoaa."

"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"

"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."

"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."

"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."

"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa: te -- ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta -- ei edes katsetta. Oliko se tahtomattanne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa."

"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."

"Minä tiesin että sitä odotettiin, minä olin valmistautunut, ja kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."

"Hyvä on -- teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!' -- kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa, ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt harhaan -- että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi olla kiitollinen -- ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle, Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä, taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä mikä on, mutta minä lausuin vain sanan -- itse asia, sen vakuutan teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli menneisyydessä -- nykyisyydessä se on haudattuna -- sen hauta on syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta silloin on kaikki toisin -- muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen kuolemattomuuden -- se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki mitä sanon teille, miss Lucy Snowe, on -- että teidän pitäisi kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."

Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.

"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on teidän syntymäpäivänne, niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."

"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari penniä, enkä minä kitsastellut."

Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.

"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre olisi heti ehättänyt väliin -- ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos minä olisin ollut maltillisempi ja viisaampi -- olisin antanut sen silloin."

Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä avaamaan sen.

"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"

"Pieni lintu, monsieur."

"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen tullen sitoa sen siiven alle sanoman."

Hän otti esiin vitjat -- jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin -- ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.

"Minulleko?"

"Niin, teille."

"Näitäkö te teitte eilen illalla?"

"Niitä."

"Lopetitte ne tänä aamuna?"

"Lopetin."

"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"

"Epäilemättä."

"Syntymäpäivälahjaksiko?"

"Niin."

"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"

Taaskin myönsin.

"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois -- sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen: toiselle koruksi?"

"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."

"Tämä esine on siis kokonaan minun?"

"Tuo esine on kokonaan teidän."

Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian -- hän piti makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan lapsukaisen kanssa.

"A présent c'est un fait accompli",[90] hän sanoi ja pani päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta. Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".

"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."

Me olisimme voineet riidellä vielä samana iltana, mutta -- ihmeellistä kyllä! -- jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.

Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen, kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois, mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta. Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "asphyxiée",[91] kuten hän sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt -- lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä. Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä; mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia unia minulla olikin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXX. HERRA PAUL

Lukija älköön kuitenkaan liiaksi kiirehtikö ystävällisiä johtopäätöksiään älköönkä olko ylen altis otaksumaan että herra Paul siitä päivästä alkaen olisi ollut muuttunut ihminen, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen ja joka ei enää kyennyt sytyttämään pelkoa ja suuttumusta ympärilleen.

Ei, hän oli luonnostaan järjettömän oikukas pikku mies. Ollessaan liiaksi rasittunut -- kuten hän usein oli -- hän tuli kiihkeän ärtyiseksi, ja sitä paitsi hänen suoniaan tummensi lyijyinen belladonna-väri, mustasukkaisuus. En tarkoita vain sydämen hellää mustasukkaisuutta, vaan tuota ankarampaa ja ahtaampaa tunnetta, joka asuu päässä.

Ajattelin usein, kun katselin herra Paulia tämän rypistäessä kulmiaan tai venytellessä huuliaan jonkin harjoitusvihkoni ääressä, jossa ei ollut niin paljon virheitä kuin hän olisi suonut (sillä hän piti siitä että minä tein virheitä: sarja hairahduksia oli hänelle mieluinen kuin pähkinäterttu), että hänessä oli yhtymäkohtia Napoleon Bonaparten kanssa. Ajattelen niin vieläkin.

Hän muistutti suurta keisaria häpeämättömässä jalomielisyyden ylenkatseessaan. Hän olisi riidellyt kahdenkymmenen oppineen naisen kanssa, olisi punastumatta antautunut pikkumaiseen toraan ja jankutukseen kaiken maailman kirjallisten nurkkakuntien kanssa, vähääkään murehtimatta menetettyä arvokkuuttaan. Hän olisi ajanut maanpakoon viisikymmentä madame de Staëlia, jos nämä olisivat kiusanneet, loukanneet ja vastustaneet häntä tai saattaneet hänet varjoon.

Muistan hyvin erään hänen kuuman välikohtauksensa madame Panachen kanssa -- erään naisen jota madame Beck satunnaisesti käytti historianopettajana. Hän oli viisas nainen -- so. hän tiesi yhtä ja toista ja omasi sitä paitsi täydellisesti taidon hyötyä tiedoistaan mahdollisimman paljon; sanoja ja rohkeutta hänellä oli rajaton varasto. Hänen ulkonainen olemuksensa ei suinkaan ollut kokonaan epäedullinen, uskon että moni olisi sanonut häntä hienoksi naiseksi, ja kuitenkin hänen kookkaassa ja uhkeassa kauneudessaan, samaten kuin hänen hälisevässä ja suuriäänisessä läheisyydessään oli jotakin jota herra Paulin nirso ja oikullinen maku ei näkynyt voivan sulattaa. Hänen äänensä kaiku nelikulmaisessa eteisessä pani monsieur'n omituisen levottomuuden valtaan, hänen pitkät, vapaat, miltei harppaavat askelensa käytävällä saivat pikku miehen väliin sieppaamaan paperinsa ja pakenemaan suoraa päätä.

Eräänä päivänä hän keksi tunkeutua madame Panachen tunnille pahoin tarkoituksin ja tajusi salamannopeasti tämän opetusmetodin, joka erosi hänen omasta lempisuunnitelmastaan. Hän osoitti nyt sangen mutkattomasti eikä juuri kohteliaasti madamen metodissa muka esiintyvät virheet. En tiedä odottiko hän nöyryyttä ja huomaavaisuutta, mutta hän kohtasi ankaraa vastarintaa ja sai kunnon moitteet epäilemättä sopimattomasta sekaantumisestaan.

Sen sijaan että olisi vetäytynyt arvokkaasti pois, minkä hän vielä olisi voinut tehdä, hän heitti taisteluhansikkaan. Madame Panache, joka oli sotaisa kuin Penthesileia, sieppasi sen heti käteensä. Hän iski sormensa vastustajansa kasvoihin, so. sinkosi häneen oikean sanamyrskyn. Herra Emanuel oli kaunopuheinen, mutta madame Panache oli suulas. Seurasi kiivas ja järjestelmällinen vihamielisyys. Sen sijaan että olisi nauranut partaansa kauniille vihamiehelleen ja hänen aralle itserakkaudelleen ja äänekkäälle itsepuolustukselleen, herra Paul vihasi häntä hartaan kiihkeästi, kunnioitti häntä vakavimmalla raivollaan ja vainosi häntä kostonhimoisesti ja leppymättä, kieltäytyen rauhallisesta yölevosta, tosi ravinnosta aterioilla, vieläpä sikarin tyynestä nautinnosta, kunnes madame oli kerrassaan karkotettu laitoksesta. Professori voitti, mutta enpä voi sanoa että tämän voiton laakerit kaunistivat hänen ohimoitaan. Kerran uskalsin vihjaista hänelle sen verran. Suureksi yllätyksekseni hän myönsi että saatoin olla oikeassa, mutta sanoi että kun hän joutui kosketuksiin tuon karkean itsekylläisen mies- tai naistyypin kanssa, josta madame Panache oli esimerkki, hän ei ensinkään kyennyt hallitsemaan intohimojaan, vaan sanomaton aktiivinen viha pakotti hänet hävityssotaan.

Kolme kuukautta myöhemmin, kuultuaan että hänen voitettu vihollisensa oli joutunut vaikeuksiin ja todennäköisesti kärsi suoranaista ahdinkoa paikanpuutteessa, hän unohti vihansa ja -- yhtä toimellisena hyvässä kuin pahassa -- mullisti maat ja taivaat kunnes sai hankituksi hänelle toimen. Mutta kun madame sitten tuli sopimaan entisiä riitoja ja kiittämään häntä äskeisestä ystävällisyydestä, niin tuo sama vanha ääni -- hieman kova, ja vanha käytös -- hieman maltiton, vaikutti Pauliin niin että hän kymmenen minuutin kuluttua nousi ja kumarsi hänelle tai pikemmin itselleen lähtömerkin ja poistui huoneesta hermot huikean ärtyneinä.

Jatkaaksemme hiukan rohkeata vertaustamme herra Emanuel muistutti Bonapartea voimanrakkaudessaan, kiihkeässä vallantavoittelussaan. Hän oli mies jonka tahtoon ei aina saanut alistua. Väliin oli tarpeen vastustaa, oli oikein seisoa hiljaa, katsoa hänen silmiinsä ja selittää että hänen vaatimuksensa menivät yli kaiken järjen -- että hänen ehdottomuutensa kallistui tyranniuteen.

Jonkin uuden taipumuksen herääminen ja ensi kehitys hänen läheisyydessään, hänen valtansa alla, kiihdytti omituisesti, vieläpä ärsytti häntä. Hän katseli karsain silmin sen ensi kamppailuja elämästä, piti kädet selän takana -- kenties sanoi: "Tule vaan jos kykenet", mutta ei auttanut sen syntymistä.

Kun ensi kamppailun tuska ja vaara oli ohi, kun ensi elonhenkäys oli vedetty, kun hän näki keuhkojen laajenevan ja supistuvan, tunsi sydämen sykkivän ja huomasi elämää silmissä, ei hän vieläkään tarjoutunut kasvattajaksi.

"Näytä olevasi tosi ennen kuin alan vaalia sinua", oli hänen määräyksensä, ja kuinka vaikeaksi hän tekikään tuon kokeen! Mitä orjantappuroita ja ohdakkeita, mitä teräviä kiviä hän heittikään tottumattomien jalkojen tielle! hän valvoi armottomana tulikokeita jotka hän vaati läpäisemään pelottomasti. Hän seurasi jalanjälkiä jotka ennen päämääräänsä joskus olivat veren tahraamat -- seurasi niitä tuikeasti, valvoen kuin ankarin poliisi tuskan ahdistamaa pyhiinvaeltajaa. Ja kun hän vihdoin salli lepoa, niin, ennen kuin uni ehti ummistaa silmäluomet, hän avasi samat luomet selkiselälleen armottomin sormin ja katseli syvälle läpi silmäterän ja teränkehien suoraan aivoihin, suoraan sydämeen nähdäkseen kätkeytyikö turhamaisuutta, ylpeyttä tai vilppiä missään niiden viekkaimmassakaan muodossa mihinkään olemuksen etäisimpään piilopaikkaan. Jos hän vihdoin antoi tuon vasta-alkajan nukkua, oli se vain hetkiseksi; hän herätti uhrinsa äkisti uusiin tehtäviin, lähetti sen kiusallisille asioille kun se horjui väsymyksestä, koetteli mielenlaatua, ymmärrystä, terveyttä, ja vasta kun ankarimmat kokeet oli kestetty ja läpäisty, kun syövyttävintä tulivettä oli käytetty eikä se ollut himmentänyt metallin kiiltoa, vasta sitten hän myönsi alkavan taipumuksen oikeaksi ja -- vieläkin sumean äänettömänä -- löi siihen syvän hyväksymisleimansa.

Minä en asiantuntemattomana puhu näistä vaivoista.

Siihen aikaan saakka, johon viime luku loppuu, Paul ei ollut toiminut minun opettajanani -- ei ollut antanut minulle tunteja, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kuultuaan sattumalta minun kerran valittavan tietämättömyyttäni jossakin opinhaarassa (muistaakseni laskennossa), joka tietämättömyys olisi ollut häpeäksi köyhäinkoulunkin oppilaalle, kuten hän aivan oikein huomautti, hän kävi minuun käsiksi, tutki minua ensin, huomasi tietoni -- sitä minun ei tarvitse sanoakaan -- perin puutteellisiksi, lainasi minulle pari kirjaa ja antoi pari tehtävää.

Hän teki tämän alussa mielellään, vieläpä peittelemättömästi riemuiten, alentuipa sanomaan että olin "bonne et pas trop faible" (s.o. minulla oli hyvä halu, enkä ollut kokonaan vailla lahjoja), mutta -- varmaankin nurjien olosuhteiden johdosta -- oli "henkinen kehitystasoni vielä perin alhainen".

Kaiken ponnistuksen alussa on minulle todellakin ollut ominaista yliluonnollinen typeryys. En koskaan, en jokapäiväisintäkään tietoa omaksuessani ole voinut osoittaa edes keskinkertaista nopeutta. Vaikea ja masentava kohta on ollut johdantona jokaiseen uuteen sivuun, jonka olen kääntänyt elämässäni.

Niin kauan kuin tätä kohtaa kesti, oli Paul hyvin kiltti ja erittäin kärsivällinen, hän näki ponnistukseni ja tunsi kuinka kipeätä tuskaa ja raskasta nöyryytystä oman kykenemättömyyteni tunne minulle tuotti, ja sanat tuskin riittävät kuvaamaan hänen lempeyttään ja avuliaisuuttaan. Hänen omat silmänsä kostuivat kun häpeän ja vaivan kyynelet sumensivat minun silmiäni, ja niin töiden rasittama kuin hän olikin, hän varasti puolet lyhyestä vapaa-ajastaan ja omisti sen minulle.

Mutta, kummallinen kiusa! kun raskas ja pilvinen aamunkoitto vihdoin alkoi kehkeytyä päiväksi, kun taipumukseni ponnistautuivat esiin vapaina ja minulle alkoi tarmon ja täyttymyksen aika, kun vapaaehtoisesti tein hänen antamansa tehtävät kaksin-, kolmin-, nelinkertaisesti -- hänen mielikseen, niinkuin luulin -- silloin hänen lempeytensä muuttui ankaruudeksi, valoisa tuike hänen silmissään muuttui kipunaksi, hän kiusasi, vastusti ja lannisti minua ynseästi; mitä enemmän tein, mitä kovemmin ponnistin, sitä tyytymättömämmältä hän näytti. Ivalauseet, joiden ankaruus kummastutti ja hämmensi minua, kiusasivat korviani, sitten alkoivat katkerimmat viittaukset "hengen ylpeyttä" vastaan. Minua uhkasi hämärästi tiesi mikä tuomio, jos vain koskaan astuisin sukupuolelleni määrättyjen rajojen ulkopuolelle ja osoittaisin luvatonta pyrkimystä epänaiselliseen oppineisuuteen. Voi! eihän minussa ollut sellaista pyrkimystä. Minusta oli vain hauskaa olla mieliksi -- maksoi se sitten mitä ponnistuksia tahansa -- sille josta pidin, mutta ylevä tiedonnälkä kaikessa henkisyydessään -- jumalainen keksimisenjano -- näitä tunteita minä olin kokenut vain lyhyin välähdyksin.

Mutta kun herra Paul katsoi minuun ylenkatseellisesti, tahdoin omistaa ne täydellisemmin: hänen vääryydellisyytensä herätti minussa kunnianhimoisia toiveita -- siitä lähti väkevää yllykettä -- se antoi siivet pyrkimyksilleni.

Alussa, ennen kuin olin tunkeutunut syihin saakka, tuo hänen käsittämätön karsautensa teki sydämeeni kipeätä, mutta vähitellen se vain lämmitti verta suonissani ja kiihdytti valtimoiden toimintaa. Mitä lahjani sitten olivatkaan, naisellisia tai ei, olin saanut ne Jumalalta, ja päätin lujasti etten häpeäisi mitään Hänen antamaansa.

Taistelu oli jonkin aikaa hyvin tuima. Minusta näytti että olin menettänyt Paulin kiintymyksen; hän kohteli minua omituisesti. Pahimpina hetkinään hän vihjaisi sellaista että muka olin pettänyt häntä kun alussa esiinnyin "heikkona", niinkuin hän sanoi -- so. lahjattomana; hän sanoi että olin teeskennellyt väärää kyvyttömyyttä. Toisinaan hän teki äkkikäännöksen ja syytti minua etsityimmistä jäljittelyistä ja mahdottomimmista lainoista, väittäen että olin saanut sen tai sen ajatuksen kirjoista joista en edes ollut kuullut puhuttavan -- ja joita lukiessani varmasti olisin vaipunut uneen, syvään kuin Eutykkuksen uni.

Kerran kun hän taaskin teki tällaisen syytöksen, nousin vastarintaan. Kokosin ison pinkan hänen kirjojaan pulpetistani esiliinaani ja kasasin ne siitä korokkeelle hänen jalkojensa juureen.

"Ottakaa ne pois, herra Paul", sanoin, "älkääkä opettako minua enää. En ole koskaan pyytänyt tulla oppineeksi, ja te pakotatte minut hyvin syvästi tuntemaan että oppiminen ei ole onnea."

Ja minä palasin pulpettini luo, painoin pääni käsivarsiini enkä tahtonut puhua hänelle kahteen päivään. Hän vaivasi ja kiusasi minua. Hänen kiintymyksensä oli ollut hyvin suloista ja rakasta -- uusi ja verraton ilo: nyt kun se näytti loppuneen, en välittänyt hänen opetuksestaan.

Kirjoja ei kuitenkaan viety pois, huolellinen käsi asetti ne takaisin paikalleen, ja hän tuli opettamaan minua kuten tavallisesti. Hän teki sovinnon jotenkuten -- ehkä liian nopeasti; minun olisi pitänyt pysyä lujana kauemmin, mutta kun hän näytti hyvältä ja ystävälliseltä ja ojensi sovinnollisen käden, kieltäytyi muisti tarpeellisen voimakkaasti palauttamasta mieleen hänen kovia hetkiään. Ja sitä paitsi sovinto on aina suloinen!

Eräänä aamuna sain kummitädiltäni kutsun tulla kuulemaan jotakin huomattavaa luentoa, joka pidettiin aikaisemmin kuvatussa julkisessa huoneistossa. Tohtori John itse oli tuonut perille kutsun ja jättänyt sen suullisesti Rosinelle, joka ei häikäillyt seurata herra Emanuelin jälkiä ensi luokkaan ja hänen aikanaan seisahtua rehevästi pulpettini ääreen, kädet esiliinantaskuissa, ja toistaa kutsun rohkeasti ja suureen ääneen lopettaen sen sanoilla:

"Qu'il est vraiment beau, Mademoiselle, ce jeune docteur! Quels yeux -- quel regard! Tenez! J'en ai le coeur tout ému!"[92]

Kun hän oli mennyt, kysyi opettajani minulta miksi saatoinkaan antaa "tuon julkean tytönletukan, tuon häpeämättömän ihmisen" puhutella itseäni tuolla tavoin.

Minä en keksinyt sovinnollista vastausta. Sanat olivat juuri sellaiset joita Rosine -- nuori neiti, jonka päässä kunnioituksen ja pidättyväisyyden elimet eivät olleet sanottavasti kehittyneet -- aina oli tottunut käyttämään. Sitä paitsi se mitä hän sanoi nuoresta tohtorista, oli hyvinkin totta. Graham oli kaunis, hänellä oli kauniit silmät ja läpitunkeva katse. Tämänsuuntainen huomautus pukeutui sanoiksi huulillani.

"Hän sanoo vain totuuden", huomautin.

"Ahaa, niinkö teistä?"

"Epäilemättä."

Tunti joka meillä oli kestettävänä sinä päivänä, oli sitä laatua, että olimme hyvin iloiset kun se oli lopussa. Sen loputtua vapautuneet oppilaat syöksyivät ulos, puoleksi vavisten, puoleksi riemuiten. Minäkin olin lähdössä. Määräys jäämään pidätti minut. Mutisin kaipaavani kipeästi raikasta ilmaa -- uuni oli hehkuva, luokka ylen kuuma. Leppymätön ääni vain käski minua vaikenemaan, ja tuo salamanteri, jonka mielestä mikään luokka ei ollut liian kuuma, asettui pulpettini ja uunin väliin -- siinä paikassa hänen olisi pitänyt kärventyä, mutta niin ei tapahtunut -- ja ryhtyi ahdistamaan minua -- kreikankielisellä lauseella!

Emanuelin sielussa riehui pitkäaikainen epäluulo että minä osasin sekä kreikkaa että latinaa. Niinkuin apinoilla sanotaan olevan puhelahja, jos ne vain tahtoisivat sitä käyttää, ja väitetään niiden salaavan tämän taitonsa vain pelosta että se käännettäisiin heidän turmiokseen, niin luultiin minun omaavan tietomäärän jota muka rikollisesti ja kavalasti salasin. Vihjailtiin että osakseni oli tullut "klassillisen kasvatuksen" onni, olin hekumoinut Hymettoksen kukkasilla, ja muistini komeroihin sullottu kultainen varasto antoi nyt hiljaista tukea ponnistuksilleni ja elätti salaa älyäni.

Satoja keinoja Paul käytti keksiäkseen salaisuuteni -- saadakseen sen minusta irti viekkaudella, uhkauksilla, äkkirynnäköllä. Väliin hän asetti kreikkalaisia ja latinalaisia kirjoja tielleni ja piti minua silmällä niinkuin Jeanne d'Arcin vartijat houkuttelivat häntä sotisovalla ja odottivat piilostaan seurauksia. Toisinaan hän luki kohtia tiesi minkä kirjailijan teoksesta, ja lausuessaan noita suloisia ja soinnukkaita säkeitä (klassillinen runous kaikui niin musikaalisena hänen huuliltaan, sillä hänellä oli hyvä ääni, huomattavan taipuisa, vivahteleva ja ilmeikäs) hän iski minuun valppaan, läpitunkevan ja usein viekkaan katseen. Oli ilmeistä että hän väliin odotti suuria mielenosoituksia, mutta niitä ei koskaan sattunut, sillä kun en ymmärtänyt mitään en tietenkään voinut olla hurmaantunut enkä ikävystynyt.

Hämmästyneenä -- melkein suutuksissa -- hän vieläkin piti kiinni päähänpistostaan, sanoi vastaanottavaisuuttani marmoriseksi, kasvojani naamioksi. Näytti mahdottomalta saada häntä hyväksymään korutonta totuutta ja tyytymään minuun sellaisena kuin olin. Miehillä, ja naisilla myös, täytyy olla jonkinlaiset harhaluulonsa; jollei sellaisia anneta heille valmiina, he keksivät itse liioitteluja itselleen.

Väliin toivoin että hänen epäluulonsa olisivat olleet paremmin oikeutettuja. Oli aikoja jolloin olisin antanut oikean käteni omistaakseni ne aarteet, jotka hän luuli minulla olevan. Hän olisi ansainnut tuntuvan rangaistuksen ilkeistä oikuistaan. Olisin suuresti nauttien syöttänyt hänelle hänen pahimmat epäluulonsa hämmästyttävästi toteutuneina. Olisin riemuiten väläyttänyt hänen eteensä oikean tietojen roihun, ällistyttänyt ja häikäissyt hänen silmälasejaan. Oi, miksi ei kukaan ruvennut tekemään minusta oppinutta silloin kun vielä olin kyllin nuori oppimaan -- niin että olisin vainut yhdellä suurella yli-inhimillisellä paljastuksella -- yhdellä kylmällä, julmalla, valtavalla voitolla ikiajoiksi rusentaa Paul Carl David Emanuelin pilkanhengen!

Sellainen urotyö ei ollut minun vallassani. Tänään, kuten tavallisesti, hänen kreikkalainen lauseensa jäi tehottomaksi, ja hän muutti pian aihetta.

"Intelligentit naiset" oli seuraava aihe, ja tässä hän oli kotonaan. "Intelligentti nainen", siltä näytti, oli jonkinlainen "lusus nature", luonnonoikku, kappale jolle ei ollut paikkaa eikä käytäntöä luomakunnassa, jota ei tarvittu vaimoksi eikä työntekijäksi. Kauneus pääsi tällaisen olennon edelle heti ensimmäisessä toimipaikassa. Monsieur uskoi sielussaan että rakastettava, leppoisa ja passiivinen naisellinen keskinkertaisuus oli ainoa päänalus jolla miehinen ajatus ja järki voi lepuuttaa särkeviä ohimoitaan, ja mitä taas työhön tulee, pystyi vain miehinen äly saavuttamaan hyviä käytännöllisiä tuloksia -- vai kuinka?

Tämä "vai kuinka?" oli huudahdus jonka tarkoituksena oli saada minut sanomaan vastaan. Mutta minä sanoin vain:

"Se ei koske minua, minä en välitä siitä", ja lisäsin sitten: "Saanko mennä, monsieur? On jo soitettu 'toiselle aamiaiselle'" (so. päiväaterialle).

"Entä sitten? Onko teidän nälkä?"

"On kuin onkin", sanoin, "en ole syönyt mitään sitten aamiaisen, kello seitsemän, enkä saisi mitään ennen päivällistä, kello viittä, jollen noudattaisi tämän kellon kutsua."

Hyvä vain, hän oli samassa tilassa, mutta sain kestää siinä kuin hänkin.

Ja hän jakoi kahteen osaan kakun joka oli aiottu hänen omaksi virkistyksekseen, ja antoi minulle puolet. Totta on että hän oli pahempi haukkumaan kuin puremaan, mutta todella hirmuinen hyökkäys oli vielä tulematta. Syödessäni kakkuani en voinut olla ilmaisematta salaista toivettani että todella tietäisin kaiken mistä hän minua syytti.

"Tunnetteko vilpittömästi olevanne täysin tietämätön?" kysyi hän hieman leppyneenä.

Jos olisin säyseästi myöntänyt umpimähkään, uskon että hän olisi ojentanut kätensä ja olisimme olleet ystävät siinä paikassa, mutta minä vastasin.

"En ihan. Sitä tietoa, jota te luulette minulla olevan, en omista, mutta joskus, en aina, tunnen että minulla on omat tietoni."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän terävästi.

Koska en siinä hengenvedossa kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen, vältin sitä ja vaihdoin puheenaihetta. Hän oli nyt lopettanut kakunpuolikkaansa, ja koska olin varma että sellainen murunen ei voinut tyydyttää hänen ruokahaluaan, niinkuin se ei tyydyttänyt omaanikaan, ja kun samalla tunsin paistetun omenan tuoksua ruokasalista, uskalsin kysyä eikö hänkin tuntenut samaa miellyttävää lemua. Hän myönsi tuntevansa. Sanoin että jos hän päästäisi minut ulos puutarhan ovesta ja antaisi minun vain juosta pihan poikki, toisin niitä hänelle lautasellisen, ja lisäsin että uskoin niiden olevan oivallisia, koska Goton oli erittäin taitava paistamaan tai pikemmin muhentamaan hedelmiä -- hän pani niihin hiukan mausteita, sokeria ja lasillisen tai pari valkoviiniä -- saisinko mennä?

"Petite gourmande!"[93] hän sanoi hymyillen, "en ole unohtanut kuinka mieltynyt olitte siihen leivokseen, jonka kerran annoin teille, ja tiedätte varsin hyvin tällä hetkellä, että kun haette omenia minulle, saatte niitä samalla itsellenne. Menkää sitten, mutta tulkaa nopeasti takaisin."

Ja vihdoin hän päästi minut kunniasanaani vastaan. Oma suunnitelmani oli toimittaa asia ja palata nopeasti ja uskollisesti, pistää lautanen ovesta sisään ja sitten viipymättä häipyä jättäen kaikki seuraukset tulevien selvittelyjen varaan.

Hänen sietämättömän tarkka vaistonsa näytti aavistaneen tarkoitukseni, sillä hän tuli vastaan kynnykselle, lennätti minut huoneeseen ja oli silmänräpäyksessä istuttanut minut entiselle paikalleni. Ottaen hedelmälautasen kädestäni hän jakoi annoksen, joka oli aiottu hänelle yksin, ja käski minun syödä osani. Minä tottelin sangen epäsuopeana, ja vastahakoisuuteni varmaankin ärsytti häntä avaamaan peitetyn ja vaarallisen tykkitulen. Kaikkea mitä hän tähän saakka oli sanonut, voin pitää pelkkänä suukopuna, joka ei merkinnyt mitään, mutta tätä hyökkäystä en.

Siihen sisältyi järjetön ehdotus, jolla hän jo ennenkin oli kiusannut minua: nimittäin että ensi julkisena tutkintopäivänä minun oli asetuttava -- ulkomaalainen kun olin -- ensi luokan oppilaiden ensi riviin ja heidän kanssaan kirjoitettava ranskankielinen aine aiheesta jonka jokin kuuntelija määräisi, ilman kieliopin ja sanakirjan apua.

Minä tiesin mikä olisi tulos sellaisesta kokeesta. Minä, jolta luonto oli kieltänyt improvisoimiskyvyn, minä, joka julkisuudessa olin oikea nolla, jonka henkinen toimintakyky yksinkään ollessani ei ollut loistavimpia, joka tarvitsin aamun raikasta hiljaisuutta tai illan eristettyä rauhaa saadakseni edes yhden todistuksen luomishengen läheisyydestä, edes yhden näytteen sen voimasta, minä, jolle sama vaisto aina oli taipumattomin, oikukkain, raivostuttavin opettajista (lukuunottamatta häntä joka seisoi edessäni) -- jumalolento joka väliin, näennäisesti suotuisissa olosuhteissa, ei vastannut kun kysyttiin, ei kuullut kun kutsuttiin, ei löytynyt kun etsittiin, vaan seisoi kylmänä ja paatuneena kivikuvana, kuin mikäkin pimeä Baal puisine huulineen ja tyhjine silmineen ja rintoineen, joka oli kuin hautakivi. Ja väliin taas äkkiä, jonkin äänen, jonkin pitkän väräjävän tuulenitkun, jonkin näkymättömän, ohisuhahtavan sähkövirran herättämänä tuo sama demoni pyytämättä virkosi omituisen eloisaksi, hyökkäsi jalustaltaan kuin kiintynyt Dagon ja kutsui palvelijansa uhritoimitukseen, olivatpa hetki, olosuhteet ja ympäristö mitkä tahansa, lupasi petollisesti ennusmerkkejä, kenties täytti temppelinsä oudolla oraakkelinhyminällä, mutta varmasti antoi puolet merkityksestä kohtalokkaille tuulille ja myönsi epätoivoiselle kuuntelijalle viheliäisen murunkin vain vaivoin -- antoi sen itarasti, kuin olisi joka sana ollut pisara sen omien tummien suonten kuolematonta verinestettä. Ja tämä tyranni oli minun nyt pakotettava aisoihin ja saatava kirjoittamaan aine koulunpenkillä, Mathilden ja Coralien välissä, Labassecourin porvarien huviksi ja mielenylennykseksi!

Tästä asiasta herra Paul ja minä taistelimme useammin kuin kerran -- se oli kiivasta taistelua, epämääräistä pyynnön ja kiellon, vaatimisen ja torjumisen hälinää.

Sinä päivänä sain aimo läksytyksen. "Koko sukupuoleni itsepäisyys" näytti keskittyneen minuun, olin suorastaan "pirullisen ylpeä". Pelkäsin kai epäonnistuvani? Mitä siitä, epäonnistuinko vai en? Mikä minä olin etten saisi epäonnistua, niinkuin parempanikin? Epäonnistuminen tekisi minulle hyvää. Hän tahtoi nähdä minut alakynnessä (minä tiesin hänen niin tahtovan) -- ja hän pysähtyi minuutiksi hengähtämään.

"Puhutteko nyt ja oletteko mukautuva?"

"En koskaan tule mukautumaan tässä asiassa. Itse lakikaan ei voisi minua pakottaa. Maksaisin sakkoa tai istuisin vankeudessa ennemmin kuin kirjoittaisin käskystä ja nähtäväksi, pulpetille kiivenneenä."

"Voisivatko lempeämmät syyt vaikuttaa teihin? Antautuisitteko ystävyyden vuoksi?"

"En hituistakaan, en hiuskarvan vertaa. Millään ystävyyden muodolla auringon alla ei ole oikeutta vaatia minulta sellaista myönnytystä. Mikään todellinen ystävyys ei kiusaisi minua tuolla tavoin."

Hän otaksui silloin (tehden ylenkatseellisen eleen -- Paulilla oli verraton taito osoittaa ylenkatsetta: hän nyrpisti huuliaan, levitti sieraimiaan ja rypisti kulmiaan) -- hän otaksui että oli vain yksi pyytämisen muoto jota minä kuuntelisin, ja se muoto ei ollut hänen vallassaan.

"Erinäiset suostuttelut erinäiseltä taholta saisivat teidät suin päin antautumaan tuohon uhraukseen, innokkaasti tavoittelemaan noita ponnistuksia."

"Esiintymään tomppelina, olemaan varottavana esimerkkinä sadalleviidellekymmenelle Villetten 'papalle' ja 'mammalle'."

Ja nyt oli kärsivällisyyteni lopussa ja puhkesin itkien vaatimaan vapautusta -- pääsyä raikkaaseen ilmaan -- olin miltei kuumeinen.

"Hiljaa nyt", sanoi hän taipumattomana, "se on pelkkä veruke, jotta pääsisitte livistämään. Eihän minunkaan ole kuuma, vaikka uuni on ihan takanani, kuinka te sitten voitte kärsiä, kun minä kokonaan varjostan teitä?"

"Minä en ymmärrä teidän ruumiinrakennettanne. En tunne salamanterien luonnonoppia. Minä olen flegmaattinen saarelainen, eikä istuminen uunissa miellytä minua. Saanko edes mennä kaivolle juomaan lasin vettä -- makeista omenista tuli jano?"

"Jos siinä on kaikki, toimitan asianne."

Hän meni hakemaan vettä. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä, kun ovi takanani ei ollut lukossa. Ennen hänen paluutaan oli hänen kiusaantunut saaliinsa tiessään.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXI. METSÄNNEITO

Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin, satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua tähän aikaan -- raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa. Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani varten.

Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien lumi auringon noustessa.

Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon tästä vierasryhmästä -- kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule", kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen tunne -- epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului aavistuksien sukuun -- mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä -- mademoiselle Sauveur oli hänen nimensä -- ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä (hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi) läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni häikäistä -- ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.

Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat tyhjinä.

Herätessäni minun oli oikein hyvä olla -- ei kylmä, niinkuin olisi luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta. Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi (molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu lämpimästi ympärilleni.

Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen, mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja koskettanut minua päiväunessani.

Mitä tulee Ginevra Fanshawe'hon, ei tuo loistava nuori olento ollut ensinkään lempeä käsistään, hän olisi varmaan työntänyt minut tuolilta, jos olisi sekaantunut tähän asiaan. Vihdoin sanoin: "Se on madame Beckin työtä, hän on tullut sisään, nähnyt minun nukkuvan ja ajatellut että voisin vilustua. Hän pitää minua hyödyllisenä koneena, joka hyvin vastaan sitä tarkoitusta, jota varten minut palkattiin, ja siksi hän ei soisi minun suotta vahingoittuvan. Ja nyt", ajattelin, "lähden kävelemään, ilta on raikas eikä liian kylmä." Niin avasin lasioven ja astuin lehtimajaan. Menin omalle käytävälleni; jos olisi ollut pimeä tai edes hämärä, olisin tuskin uskaltanut lähteä sinne, sillä en ollut vielä unohtanut harhanäkyä (jos se nyt oli harha) minkä olin siellä kokenut muutamia kuukausia sitten. Mutta laskevan auringon säde kultasi vielä Jean Baptisten harmaata kruunua, eivätkä puutarhan kaikki linnut vielä olleet kadonneet pesiinsä tuuheiden pensaiden ja tiheän muratin keskelle. Astelin edestakaisin ja haudoin miltei samoja ajatuksia kuin sinä iltana, jolloin olin haudannut lasipulloni -- mietin kuinka pääsisin eteenpäin elämässä, kuinka voisin ottaa uuden askelen riippumatonta asemaa kohti, sillä en ollut koskaan kokonaan jättänyt tätä ajatussarjaa, vaikka viime aikoina en ollut siihen kajonnut, ja aina kun muuan silmä kääntyi minusta ja epäystävällisyys ja vääryydellisyys pimensi eräitä kasvoja, hyppäsin suoraan näihin ajatuksiin, niin että vähitellen olin muodostanut jonkinlaisen suunnitelman.

"Eläminen maksaa vähän", sanoin itsekseni, "tässä säästeliäässä Villetten kaupungissa, missä ihmiset ovat ymmärtäväisempiä kuin luulisin heidän olevan rakkaassa vanhassa Englannissa -- vaivaavat päätään äärettömän paljon vähemmän sillä mikä näkyy, ja tavoittelevat vähemmän kaikkea ulkonaista -- missä kukaan ei ainakaan häpeä olla aivan niin yksinkertainen ja säästäväinen kuin näkee parhaaksi. Viisaasti valitussa paikassa huoneiston vuokran ei tarvitse olla korkea. Kun olen säästänyt tuhannen frangia, vuokraan huoneiston jossa on yksi suuri huone ja kaksi tai kolme pienempää, suureen huoneeseen hankin pari penkkiä ja pulpetteja, mustan taulun ja korokkeen itseäni varten, korokkeelle tuolin ja pöydän, sienen ja pari palaa valkoista liitua, ja sitten rupean ottamaan päiväoppilaita ja raivaan tietäni eteenpäin. Madame Beck -- niin olen usein kuullut hänen sanovan -- ei alkanut ollenkaan sen korkeammalta, ja missä hän on nyt? Kaikki nämä rakennukset ja tämä puutarha ovat hänen, hänen rahallaan ostettuja, hänellä on jo turvattu toimeentulo vanhojenpäivien varalta ja johdettavanaan kukoistava oppilaitos, josta hänen lapsensakin saavat elämänuransa."

"Rohkeutta, Lucy Snowe! Kieltäymystä ja säästäväisyyttä nyt, lujaa ponnistusta vähitellen, ja elämän tarkoitus ei mene sinulta hukkaan. Älä yritä valittaa että tuollainen tarkoitus on liian itsekäs, liian ahdas, liian mielenkiinnoton, tyydy tekemään työtä riippumattomuutesi puolesta, kunnes saavuttamalla tämän päämäärän olet osoittanut että sinulla on oikeus katsoa korkeammalle. Mutta myöhemmin -- enkö saa mitään enempää elämässä -- mitään todellista kotia -- mitään mikä olisi minulle rakkaampaa kuin oma itseni ja mikä verrattomalla kallisarvoisuudellaan kehittäisi minussa parempia puolia kuin mitä vain itseäni varten viitsin viljellä? Eikö mitään jonka jalkoihin halukkaasti laskisin inhimillisen itsekkyyden koko taakan ja jonka vuoksi ilomielin nostaisin hartioilleni jalomman tehtävän, työn ja elämisen toisten hyväksi? Minä luulen, Lucy Snowe, ettei sinun elämäsi kehä ole pääsevä täyteen pyöreyteensä: puolikuu-asteen täytyy sinulle riittää. Erittäin hyvä. Näen äärettömän lauman lähimmäisiäni olosuhteissa jotka eivät ole sen paremmat. Näen että suuri joukko miehiä ja vielä enemmän naisia ohjaa elämänvaljakkoaan puutteessa ja kieltäymyksissä. En näe mitään syytä, miksi minä kuuluisin harvoihin etuoikeutettuihin. Minä uskon että jokin toivon ja päivänpaisteen hohde sulostuttaa pahimpiakin ihmiskohtaloita. Minä uskon että tämä elämä ei ole kaikki, ei alku eikä loppu. Minä uskon vaikka vapisen, minä luotan vaikka itken."

Se tästä aiheesta. On oikein silloin tällöin urheasti katsoa elämänlaskuihimme ja tilittää ne vilpittömästi. Ja se kurja itsensäpettäjä, joka valehtelee itselleen tehdessään laskelmiaan, ja lukee onneksi sen mikä on onnettomuutta. Sano tuskaa tuskaksi ja epätoivoa epätoivoksi, kirjoita molemmat lujin kirjaimin päättävällä kynällä, sitä paremmin voit maksaa velkasi Tuomiolle. Väärennä, sovita "etuoikeus" siihen mihin sinun olisi pitänyt kirjoittaa "vaiva", ja katso sitten hyväksyykö mahtava velkamiehesi vilpin ja ottaako hän vastaan rahan jolla tahdot häntä petkuttaa. Tarjoa väkevimmälle, vaikkapa pimeimmällekin enkelille Jumalan sotajoukosta vettä, kun hän pyytää verta -- ottaako hän sitä? Ei koko kalpea meri vastaa ainoatakaan punaista pisaraa. -- Tein toisenkin tilityksen.

Pysähdyin Metusalemin eteen -- tuon puutarhan jättiläisen ja patriarkan -- ja nojasin otsani sen ryhmyiseen runkoon. Jalkani lepäsi kivellä joka sulki erään pienen haudan, ja palautin mieleeni sinne haudatun tunnesarjan, palautin mieleeni tohtori Johnin, lämpimän kiintymykseni häneen, uskoni hänen erinomaisuuteensa, ihastukseni hänen viehättävyyteensä. Mitä oli tullut tuosta omituisesta yksipuolisesta ystävyydestä, joka oli puoleksi marmoria ja puoleksi elämää, vain toiselta puolen totta ja toiselta kenties pilaa?

Oliko tämä tunne kuollut? Minä en tiedä, mutta haudattu se oli. Väliin ajattelin hautaa levottomaksi ja näin kummallisia unia järkytetystä maasta ja kultaisista hiuksista, jotka pilkistivät esiin arkunraoista.

Olinko ollut liian pikainen? kysyin itseltäni, ja tämä kysymys tuli eteeni armottoman terävänä aina kun minulla sattumalta oli ollut jokin lyhyt kohtaus tohtori Johnin kanssa. Hänellä saattoi vieläkin olla niin ystävällinen katse, niin lämmin käsi, hänen äänensä sointui vieläkin niin hauskalta lausuessaan minun nimeni, enkä koskaan pitänyt "Lucy" nimestä niin paljon kuin hänen sanomanaan. Mutta ajan pitkään opin ymmärtämään että tämä hyväntahtoisuus, tämä sydämellisyys, tämä musiikki ei millään tavoin kuulunut minulle: se oli osa häntä itseään, se oli hänen luonteenlaatunsa hunaja, hänen hienon mielensä palsami; hän jakoi sitä niinkuin kypsä hedelmä makeudellaan palkitsee mehiläistä, hän levitti sitä ympärilleen niinkuin ihana kukka tuoksuaan. Rakastaako nektaripersikka lintua tai mehiläistä, jota se elättää? Onko ruusupensas rakastunut ilmaan?

"Hyvää yötä, tohtori John, sinä olet hyvä, sinä olet kaunis, mutta sinä et ole minun. Hyvää yötä, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Siihen lopetin mietteeni. "Hyvää yötä", lausuivat huuleni ääneen, kuulin sanat ja sitten kuulin kaiun, aivan läheltä.

"Hyvää yötä, mademoiselle, tai pikemmin hyvää iltaa -- aurinko on tuskin laskenut. Toivon että olette nukkunut hyvin?"

Minä säpsähdin, mutta olin hämmentynyt vain hetkisen, sillä tunsin äänen ja puhujan.

"Nukkunut, monsieur? Koska? Missä?"

"Voitte hyvin kysyä koska ja missä. Te näytätte kääntävän päivän yöksi ja valitsevan pulpetin päänaluseksi -- aika kova paikka, vai kuinka?"

"Se pehmennettiin minulle, monsieur, kun nukuin. Tuo näkymätön lahjoja tuova olento, joka kummittelee pulpetissani, muisti minua. Mitä siitä kuinka nukuin, mutta minä heräsin peitettynä ja tyyny pääni alla."

"Pitivätkö huivit teitä lämpimänä?"

"Hyvin lämpimänä. Pyydättekö niistä kiitoksia?"

"En. Näytitte kalpealta nukkuessanne -- vaivaako teitä koti-ikävä?"

"Jotta voisi tuntea koti-ikävää, täytyisi omistaa koti, ja sitä ei minulla ole."

"Sitä enemmän tarvitsette huolehtivaa ystävää. Tunnen tuskin ketään, miss Lucy, joka välttämättömämmin tarvitsisi ystävää kuin te, teidän vikannekin ehdottomasti vaativat sitä. Tarvitsette niin paljon hillitsemistä, ohjaamista ja lannistamista."

Tämä "lannistamisen" ajatus ei koskaan kaikonnut herra Paulin päästä; ainaisinkaan alistuminen minun puoleltani ei olisi vapauttanut häntä siitä. Entä sitten, mitä se merkitsi? Kuuntelin häntä enkä vaivannut itseäni olemalla liian nöyrä; hänen puuhansa olisi mennyt hukkaan jollen olisi jättänyt hänelle mitään "lannistettavaa".

"Te tarvitsette valvontaa ja silmälläpitoa", jatkoi hän, "ja teille on hyvä että minä näen tämän ja teen parhaani täyttääkseni nämä molemmat velvollisuudet. Minä pidän silmällä teitä ja toisia hyvin tarkkaan, hyvin herkeämättä, lähempää ja useammin kuin he ajattelevatkaan. Näettekö tuon valaistun ikkunan?"

Hän osoitti erästä ikkunaa poikakoulun ravintolahuoneissa.

"Siinä", hän sanoi, "on huone jonka olen vuokrannut nimellisesti lukuhuoneeksi -- itse asiassa tähystyspaikaksi. Siellä istun ja luen tuntikausia: se on minun tapani -- minun huvitukseni. Kirjani on tämä puutarha, sen sisältönä on ihmisluonne -- naisluonne. Minä osaan teidät kaikki ulkoa. Ah, minä tunnen teidät hyvin -- St. Pierren, pariisittaren -- tuon hallitsijanaisen, itse serkkuni Beckin."

"Se ei ole oikein, monsieur."

"Mitä? Eikö se ole oikein? Minkä uskontunnustuksen mukaan? Tuomitseeko joku Lutherin ja Calvinin opinkappale sen? Mitä se minulle merkitsee? Minä en ole protestantti. Rikas isäni (sillä vaikka minä olen tuntenut köyhyyttä ja nähnyt nälkää kokonaisen vuoden eräässä Rooman ullakkokamarissa -- nähnyt nälkää viheliäisesti, usein yksi ainoa ateria päivässä ja vähin ei sitäkään -- olen kuitenkin syntynyt rikkauteen) -- rikas isäni oli hyvä katolilainen ja antoi minulle papin ja jesuiitan opettajaksi. Minä muistan hänen opetuksensa, ja mitä keksintöjä -- suuri Jumala -- olenkaan niiden avulla tehnyt!"

"Varkain tehdyt keksinnöt tuntuvat kunniattomilta keksinnöiltä."

"Puritaani! Minä en sitä epäile. Mutta kuulkaahan nyt kuinka minun jesuiittasysteemini toimii. Te tunnette St. Pierren?"

"Osittain."

Hän nauroi. "Sanotte oikein -- 'osittain', kun minä taas tunnen hänet kauttaaltaan. Siinä on ero. Hän näytteli minulle ystävyyttä, tarjosi samettikäpälän, hyväili, imarteli, maanitteli minua. Minä olen herkkä naisen imartelulle -- herkkä vastoin omaa järkeäni. Vaikka hän ei koskaan ole ollut kaunis, oli hän -- kun ensin tulin hänet tuntemaan -- nuori, tai osasi näyttää nuorelta. Kuten kaikilla hänen maansa naisilla oli hänellä pukeutumisen taito, hänellä oli viileätä luontevaa seurusteluvarmuutta, joka säästi minulta hämilläolon vaivan --"

"Monsieur, se mahtoi olla tarpeetonta. En eläissäni ole nähnyt teitä hämillänne."

"Mademoiselle, te tunnette minua vähän. Voin olla hämilläni kuin pieni koulutyttö, luonteessani on varasto vaatimattomuutta ja ujoutta --"

"Monsieur, sitä en minä ole koskaan nähnyt."

"Mademoiselle, se on siellä. Teidän olisi pitänyt nähdä se."

"Monsieur, olen nähnyt teidät julkisessa elämässä -- näyttämöillä, puhujanlavoilla, arvonimien ja kruunattujen päiden edessä -- ja te esiinnytte yhtä vaivattomasti kuin kolmannella luokalla."

"Mademoiselle, arvonimet ja kruunatut päät eivät herätä minussa arkuutta, ja julkisuus on hyvin suuressa määrin elementtini. Minä pidän siitä ja hengitän siinä täysin vapaasti, mutta -- mutta -- no niin, tässähän se tunne juuri on toiminnassa, nyt, tällä hetkellä, mutta en kuitenkaan siedä sen voittavan minua. Mademoiselle, jos aikoisin mennä naimisiin (mitä en aio, ja te voitte säästää itseltänne sen ylenkatseen vaivan, jota moinen ajatus voisi teissä herättää) ja katsoisin välttämättömäksi kysyä joltakin naiselta, voisiko hän ajatella minua tulevana miehenään, silloin kävisi ilmi että olen mitä sanoin -- ujo."

Minä uskoin häntä täydellisesti nyt, ja uskoessani kunnioitin häntä niin vilpittömällä arvonannolla että sydämeeni teki kipeätä.

"Mitä tulee St. Pierreen", hän jatkoi tointuen, sillä hänen äänensä oli muuttunut hiukan, "aikoi hän kerran tulla madame Emanueliksi, enkä tiedä mihin minut olisi voitu johtaa ilman tuota pientä valaistua ikkunaa tuolla. Ah, lumottu ikkuna, mitä keksinnön ihmeitä oletkaan saanut aikaan! Niin", hän jatkoi, "olen nähnyt hänen ilkeän luonteensa, hänen turhamaisuutensa ja kevytmielisyytensä -- ei ainoastaan täällä, vaan muuallakin: olen todennut sellaista mikä tekee minut lujaksi kaikkia hänen juoniaan vastaan. Olen turvassa Zélie-paralta."

"Ja oppilaani", hän alkoi taas, "nuo vaaleat nuoret tytöt -- niin lempeät ja kiltit -- olen nähnyt hiljaisimpien riehuvan kuin pojat, vakavimpien sieppaavan rypäleitä seiniltä, ravistavan pääryniä puista. Kun englanninopettajatar tuli, näin hänet, panin merkille hänen varhaisen kiintymyksensä tähän käytävään, huomasin hänen harrastavan yksinäisyyttä, pidin häntä silmällä kauan ennen kuin hän ja minä jouduimme puheisiin. Muistatteko kuinka kerran tulin hiljaa ja tarjosin teille pienen kimpun valkoisia orvokkeja, kun vielä olimme vieraita."

"Muistan kyllä. Minä kuivasin orvokit, säästin ne, ja ne ovat minulla vieläkin."

"Minulle oli mieleen että otitte ne niin rauhallisesti ja nopeasti, ilman mitään tekokainostelua -- tuota elettä, jota aina kammoan ja vihaan ja vainoan, kun näen sitä silmissä tai liikkeissä. Mutta asiaan. En ainoastaan minä pitänyt teitä silmällä, vaan usein -- varsinkin iltaisin -- toinenkin suojelusenkeli liiteli ääneti läheisyydessänne: ilta illalta on serkkuni Beck hiipinyt jäljessänne ja salaa seurannut liikkeitänne, kun ette nähnyt häntä."

"Mutta, monsieur, ettehän tuosta ikkunasta voinut nähdä mitä tässä puutarhassa tapahtui iltaisin?"

"Kuutamolla saatoin jotenkin nähdä kiikarilla -- käytän kiikaria -- mutta puutarha itse on minulle avoin. Vajassa puutarhan perällä on ovi, ja tämä ovi johtaa pihaan, joka on yhteydessä poikakoulun kanssa. Siihen oveen on minulla avain, ja niin saan tulla ja mennä mielin määrin. Tänä iltapäivänä tulin siitä ja löysin teidät nukkumasta luokassa, tänä iltana taas olen käyttänyt samaa kulkutietä."

En voinut olla sanomatta: "Jos olisitte ilkeä, paha-aikeinen mies, kuinka kauheata tämä kaikki olisi!"

Tämä näkökanta ei näyttänyt kykenevän kiinnittämään hänen huomiotaan: hän sytytti sikarinsa, ja kun hän siinä tuprutteli savuja nojautuen puuta vasten ja katsellen minua kylmästi tarkaten, niinkuin hänellä oli tapana kun hänen mielensä oli tyyni, katsoin sopivaksi saarnata hänelle edelleen. Hän läksytti minua usein tuntikaupalla -- miksi en minäkin kerran saisi puhua suutani puhtaaksi. Niinpä sanoin hänelle vaikutelmani hänen jesuiittajärjestelmästään.

"Tieto jonka sen avulla saatte, on ostettu liian kalliisti, monsieur, tuo varkain tuleminen ja meneminen alentaa omaa arvoanne."

"Minun arvoani!" huudahti hän nauraen. "Milloin olette nähnyt minun vaivaavan päätäni arvollani? Te, neiti Lucy, te se olette 'arvokas'. Kuinka usein olenkaan -- korkeassa saarivaltakuntalaisläheisyydessänne -- nauttinut saadessani tallata jalkoihini sen mitä te suvaitsette sanoa arvokkuudekseni, repiä sen kappaleiksi ja hajottaa kaikkiin tuuliin. Noita hulluja puuskia te seuraatte niin ylevänä, ja tiedän niiden teidän mielestänne suuresti muistuttavan kolmannen luokan lontoolaisnäyttelijän temppuja."

"Monsieur, minä sanon teille, että jokainen katseenne tuosta ikkunasta on vääryys oman luonteenne parempaa osaa kohtaan. Ihmissydämen tutkiminen tuolla tavoin on salaista ja kehnoa herkuttelua Eevan omenilla. Soisin että olisitte protestantti."

Tämä toive ei häneen koskenut, ja hän poltteli edelleen. Oltuaan hetken ääneti, hymyilevänä ja miettien, hän sanoi melko äkisti:

"Olen nähnyt muutakin."

"Mitä muuta?"

Hän otti sikarinpätkän huuliltaan ja viskasi sen pensaikkoon, missä se hetkisen hehkui pimeässä.

"Katsokaa tuota", hän sanoi. "Eikö tuo hehku ole kuin silmä joka katselee teitä ja minua?"

Hän käveli käytävän toiseen päähän, palasi sitten ja jatkoi:

"Olen nähnyt, miss Lucy, asioita jotka ovat minulle käsittämättömiä, jotka ovat valvottaneet minua kokonaisen yön koettaessani etsiä selitystä, jota en kuitenkaan ole löytänyt."

Ääni oli erikoinen, suoniani viilsi, ja hän näki minun värisevän.

"Pelkäättekö? Minun sanojeniko vai tuon punaisen kateellisen silmän tähden, joka juuri tuikkii itsensä sammuksiin?"

"Minun on kylmä, ilta on jo pimeä ja myöhäinen, ilma on muuttunut ja on aika mennä sisään."

"Kello on vähän yli kahdeksan, mutta teidän on pian mentävä sisään. Vastatkaa minulle vain tähän kysymykseen."

Hän pysähtyi kuitenkin ennen kuin teki sen. Puutarha oli todellakin tulossa tummaksi, pilvet olivat tuoneet pimeän, ja sadepisarat alkoivat rapista puiden lehdissä. Toivoin että hän huomaisi tämän, mutta hän näytti liian hajamieliseltä tunteakseen muutosta.

"Mademoiselle, uskotteko te protestantit yliluonnolliseen?"

"Siinä suhteessa on eroa teoriassa ja uskossa niin protestanteilla kuin muillakin lahkokunnilla", vastasin. "Miksi kysytte minulta tätä, monsieur?"

"Miksi vapisette ja puhutte niin heikosti? Oletteko taikauskoinen?"

"Olen luonteeltani hermostunut. En mielelläni puhele tästä asiasta. Pidän siitä vieläkin vähemmän siksi että --"

"Uskotteko?"

"En, mutta olen sattunut kokemaan vaikutelmia --"

"Senkö jälkeen kun tulitte tänne?"

"Niin, muutama kuukausi sitten."

"Täälläkö -- tässä talossa?"

"Niin."

"Hyvä. Olen iloinen siitä. Minä tiesin sen likipitäen jo ennen kuin sanoittekaan. Olin tietoinen teidän ja minun välisestä sukulaisuudesta. Te olette kärsivällinen ja minä olen kiivas, te olette hiljainen ja kalpea, minä ruskea ja tulinen, te olette ankara protestantti, minä jonkinlainen maallikko-jesuiitta, mutta me olemme samanlaiset -- välillämme on sukulaisuutta. Näettekö sen, mademoiselle, kun katsotte peiliin? Huomaatteko että otsanne on samanmuotoinen kuin minun -- että silmänne ovat samoin piirretyt kuin minun? Kuuletteko että teillä on minun värähdyksiäni äänessänne? Tiedättekö että teillä usein on minun ilmeitäni? Minä huomaan kaiken tämän, ja uskon että te olette syntynyt minun tähteni alla. Niin, te olette syntynyt minun tähteni alla. Vaviskaa, sillä kun näin on laita kuolevaisten kesken, on vaikea erottaa heidän kohtaloittensa lankoja, sattuu solmuja ja takertumisia -- äkillinen katkaiseminen vahingoittaa kudelmaa. Mutta palatkaamme näihin 'vaikutelmiin', kuten sanotte englantilaisen varovaisesti. Minullakin on ollut 'vaikutelmani'."

"Monsieur, kertokaa ne minulle."

"Parempaa en toivokaan, vähempää en aiokaan. Tunnettehan tämän talon ja puutarhan tarinan?"

"Tunnen kyllä. Sanotaan että satoja vuosia sitten eräs nunna on haudattu elävältä tämän saman puun juurelle, saman maan alle, joka nyt kantaa meitä."

"Ja että ennen aikaan täällä kuljeskeli erään nunnan haamu."

"Monsieur, entä jos se kuljeskelee täällä vieläkin?"

"Jokin täällä kuljeskelee: tässä talossa käy öisin muuan haamu, toisenlainen kuin kaikki olennot jotka näyttäytyvät päivisin. Minä olen eittämättömästi nähnyt erään olennon, useammin kuin kerran, ja sen luostarimainen asu oli outo näky, joka sanoi minulle enemmän kuin se voisi sanoa kenellekään muulle elävälle olennolle. Nunna!"

"Monsieur, minäkin olen sen nähnyt."

"Sitä odotinkin. Oli tämä nunna sitten lihaa ja verta tai jotakin mikä jää kun veri on kuivanut, on sillä luultavasti yhtä paljon asiaa teille kuin minulle. Hyvä, minä aion ottaa selville, se on tähän asti saattanut minut ymmälle, mutta minä aion tutkia salaisuuden. Minä aion --"

Sen sijaan että olisi kertonut mitä aikoi, hän nosti äkisti päätään, minä tein saman liikkeen samassa hetkessä, molemmat katsoimme samaan kohtaan -- korkeaan puuhun, joka varjosti suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat olivat ensi luokan katolla. Tuolta suunnalta oli kuulunut outoa ja selittämätöntä ääntä, ikään kuin tuon puun käsivarret olisivat itsestään liikkuneet ja sen painava lehdistö olisi rutistunut ja musertunut vankkaa runkoa vasten. Niin, tuntui tuskin tuulenhenkäystäkään, ja tuo raskas puu järkkyi, kun taas hentoiset pensaat seisoivat hiljaa. Muutamia minuutteja jatkui puun ja sen lehdistön keskellä repimistä ja läähätystä. Niin pimeä kuin olikin, näytti minusta että jokin vankempi kuin yön tai oksan varjo erottui rungosta. Vihdoin ponnistelu lakkasi. Mitä oli syntynyt tuosta työstä? Mikä metsänneito oli noussut tuosta kamppailusta? Katsoimme kiinteästi. Äkkiä kellonsoitto kajahti läpi talon -- rukouskello. Silmänräpäyksessä tuli käytäväämme lehtimajasta ilmestys, kokonaan musta ja valkoinen. Ikään kuin vihaisesti -- läheltä, läheltä ohi kasvojemme -- syöksähti nopeasti itse NUNNA! Koskaan en ollut nähnyt häntä niin selvästi. Hän näytti kookkaalta ja liikkeissään vikkelältä. Kun hän oli mennyt, alkoi tuuli nyyhkyttää, sade valui hurjana ja kylmänä, koko yö tuntui kärsivän hänen kanssaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us