XVIII. ME RIITELEMME…

XVIII. ME RIITELEMME

Ensi päivinä jotka vietin Terrassessa, ei Graham koskaan istahtanut likelleni tai mitellessään lattiaa lähestynyt tuoliani tai näyttänyt hajamieliseltä tai tavallista vakavammalta, ilman että ajattelin neiti Fanshaweta ja odotin hänen nimensä pujahtavan nuoren isäntäni huulilta. Pidin korvani ja mieleni alituisesti valmiina tämän hellän aiheen varalta, kärsivällisyyteni sai määräyksen olla vakinaisesti aseissa ja myötätuntoni tuli pitää runsaudensarvensa täynnä ja valmiina vuodatettavaksi. Vihdoin, pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka näin ja jota kunnioitin, Graham heittäytyi tähän aiheeseen. Se otettiin puheeksi hienotunteisesti, mainitsematta nimiä.

"Ystävänne viettää lomansa matkoilla, olen kuullut." "Ystäväni, kyllä kai!" ajattelin itsekseni, mutta tässä ei sopinut sanoa vastaan, hänen täytyi saada pitää oma päänsä, minun täytyi niellä tuo lempeä loukkaus: olkoon menneeksi ystävä. En kuitenkaan voinut olla kokeeksi kysymättä ketä hän tarkoitti.

Hän oli istunut työpöytäni viereen, laski nyt kätensä lankarullalle ja rupesi huolettomasti kerimään sitä auki.

"Ginevra -- neiti Fanshawe on siis Cholmondeleyden mukana matkalla Etelä-Ranskassa?"

"Niin on."

"Oletteko kirjeenvaihdossa?"

"Ihmettelette varmaan kun kuulette etten kertaakaan ole ajatellut saavani moista etuoikeutta."

"Oletteko nähnyt hänen kirjoittamiaan kirjeitä?"

"Olen, useita hänen sedälleen osoitettuja."

"Niistä ei varmaankaan puutu lapsellista pirteyttä; hänen sielussaan on niin paljon kimallusta ja niin vähän teeskentelyä."

"Hän kirjoittaa aika ymmärrettävästi rouva Bassompierrelle; joka uskaltaa, lukekoon" (Ginevran epistolat rikkaalle setämiehelle olivat varsin tavallisia liikeasia-kirjeitä, peittelemättömiä rahanpyyntöjä).

"Entä hänen käsialansa? Kaunis ja kevyt, naisellinen, luulisin?"

Niin olikin, ja minä myönsin sen.

"Minä uskonkin että hän tekee hyvin kaiken mitä tekee", sanoi tohtori John, ja kun minulla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä yhtyä tuohon huomautukseen, lisäsi hän: "Te, joka tunnette hänet, voitteko mainita ainoatakaan seikkaa, jossa hänen taitonsa olisi puutteellinen?"

"Hän on aika taitava useissa seikoissa." ("Esimerkiksi hakkailussa", lisäsin itsekseni.)

"Koska arvelette hänen palaavan kaupunkiin?" hän kysyi sitten.

"Suokaa anteeksi, tohtori John, minun täytyy selittää. Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa luulemalla neiti Fanshawen olevan tuttavallisemmassa suhteessa minuun kuin mistä minulla on onni nauttia. Minä en koskaan ole ollut hänen suunnitelmiensa ja salaisuuksiensa uskottu. Hänen varsinaiset ystävänsä löydätte toisista piireistä kuin minun läheltäni, esimerkiksi Cholmondeleyden joukosta."

Hän luuli nyt että minua kalvoi samantapainen mustasukkaisuus kuin häntä itseään! "Antakaa hänelle anteeksi", hän sanoi, "tuomitkaa häntä lempeästi. Hienon-maailman kimmellys johtaa häntä harhaan, mutta kyllä hän pian huomaa noiden ihmisten tyhjyyden ja palaa luoksenne kiintymys ja luottamus varmistuneena. Tunnen Cholmondeleyn perhettä jonkin verran -- pintapuolisia, teennäisiä, itsekkäitä ihmisiä. Uskokaa pois, sydämessään Ginevra antaa teille enemmän arvoa kuin tusinalle tuollaisia."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoin lyhyesti. Mieleni paloi puhdistautua tunteista joita hän luuli minun omaavan, mutta minä sammutin liekin. Alistuin olemaan verrattoman neiti Fanshawen hylätty, nöyryytetty ja kärsivä ystävä, mutta lukija, se alistuminen ei ollut helppoa.

"Näette kuitenkin", Graham jatkoi, "vaikka nyt tässä lohdutankin teitä, en voi samalla tavoin lohduttaa itseäni. En voi toivoa hänen olevan oikeamielinen minua kohtaan. De Hamal on arvoton olento, mutta minä pelkään että hän miellyttää Ginevraa -- viheliäinen luulo!"

Nyt kärsivällisyyteni äkkiä loppui kokonaan. Kipu ja heikkous kai olivat jäytäneet sitä.

"Tohtori Bretton", kuohahdin, "mikään ei vedä vertoja harhaluulollenne. Joka suhteessa paitsi yhdessä olette mies, suora, terve, oikeamielinen, selvänäköinen, mutta tässä yhdessä asiassa olette vain orja. Minä sanon että siinä, mikä koskee neiti Fanshaweta, ette ansaitse kunnioitusta, enkä minä ainakaan kunnioita teitä."

Minä nousin ja poistuin huoneesta hyvin kiihtyneenä.

Tämä pieni kohtaus sattui aamulla; minun täytyi tavata hänet vielä illalla, ja silloin näin että olin tehnyt pahasti. Hän ei ollut tavallisesta puusta veistetty, ei muovailtu jokapäiväisistä aineksista; vaikka hänen luonteensa ulkopiirteet olivatkin voimakkaat ja leveät, oli yksityiskohtien rakenteessa miltei naisellista herkkyyttä ja hienoutta paljon enemmän kuin olit valmistautunut kohtaamaan ja kuin vuosienkin tuttavuuden jälkeen saatoit uskoa hänelle ominaiseksi. Tämä hienorakenteinen koneisto jäikin näkymättä, kunnes jokin liian kova kosketus hänen hermoihinsa oli osoittanut niiden äärimmäisen herkkyyden, kun lisäksi myötätunto ei hänessä ollut erikoisen huomattava ominaisuus. Tuntea ja nopeasti tajuta toisen tunteet ovat kaksi eri kykyä; harva ihminen omistaa molemmat, usea ei kumpaakaan. Tohtori Johnilla oli edellinen verrattomasti kehittynyt, ja kun sanon että jälkimmäistä hän ei omannut yhtä suuressa määrin, toivon lukijan varovasti karttavan toista äärimmäisyyttä ja pidättyvän sanomasta häntä tunteettomaksi ja kylmäkiskoiseksi. Päinvastoin hän oli ystävällinen, jalomielinen mies. Kerroit vain tarpeesi, ja hänen kätensä oli avoin. Puit surusi sanoihin, ja hänen korvansa ei ollut kuuro. Mutta jos odotit hienon hienoa tajuntaa, vaistoamisen ihmeitä, jouduit pettymään. Kun tohtori John sinä iltana astui huoneeseen ja iltalampun valo lankesi häneen, näin yhdessä väläyksessä hänen luonteensa koko rakenteen.

Sitä kohtaan, joka oli nimittänyt häntä "orjaksi" ja evännyt häneltä kunnioituksensa edes yhdessä suhteessa, täytyi hänellä nyt olla erityisiä tunteita. Olkoon vain että nimi oli sopiva ja epäys oikeutettu; hän ei väittänyt vastaan, hän vieläpä vilpittömästi punnitsi mielessään tuota miehuutonta mahdollisuutta. Hän etsi tästä moitteesta syytä siihen huonoon menestykseen, joka oli niin pahasti järkyttänyt hänen mielenrauhaansa. Kesken tuota ankaraa sisäistä tilintekoa hänen käytöksensä rouva Brettonia ja minua kohtaan tuntui vakavalta, kenties kylmältä. Ja kuitenkaan ei hänen ilmeessään näkynyt mitään kaunaa, ei mitään ilkeyttä, kiukkua eikä pikkumaisuutta; sen kauneus oli miehen parasta kauneutta masennuksessakin. Kun olin asettanut hänen tuolinsa pöydän ääreen, minkä kiirehdin tekemään ennen palvelustyttöä, ja ojentanut hänelle teekupin "pelolla ja vavistuksella", sanoi hän: "Kiitos, Lucy", miellyttävässä äänessään niin ystävällinen sävy kuin toivoa saatoin.

Mitä minuun tulee, oli edessäni vain yksi mahdollisuus: minun oli sovitettava rikollinen rohkeuteni, muuten en sinä yönä nukkuisi. Sillä tämä ei käynyt päinsä, tätä en kestänyt, enkä luullut kykeneväni sotaan tällaisella perustalla. Koulun yksinäisyys, luostarin hiljaisuus ja seisahtunut elämä, kaikki tuntui paremmalta kuin epäsopu tohtori Johnin kanssa. Ginevra, hän sai minun puolestani lainata hopeasiivet kyyhkyseltä tai joltakin muulta lentäväiseltä ja nousta suoraan ylimmälle paikalle, korkeimpien tähtien karkeloon, minne ikinä hänen rakastajansa mielikuvituksen korkein lento saattoi kiinnittää hänen sulojensa tähdistön: minun asianani älköön enää koskaan olko väittää tätä järjestelmää vastaan. Tapailin kauan tohtori Johnin katsetta. Kerta kerralta se kohtasi omani, ja kun sillä ei ollut mitään sanottavaa, se vetäytyi takaisin ja minä tulin nolatuksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui hiljaisena ja suruissaan lukien erästä kirjaa. Olisin suonut uskaltavani istahtaa hänen lähelleen, mutta minusta näytti että jos olisin ottanut moisen askelen, hän olisi osoittanut suuttumusta ja vihamielisyyttä. Ikävöin puhua suuni puhtaaksi, mutta en uskaltanut edes kuiskata. Hänen äitinsä poistui huoneesta; silloin sai sietämätön tuska minut kuiskaamaan sanat: "Tohtori Bretton."

Hän katsahti kirjastaan, hänen silmänsä eivät olleet kylmät eivätkä pahansuovat, hänen suunsa ei ollut pilkallinen, hän oli valmis ja halukas kuulemaan mitä sanottavaa minulla oli. Hänen mielensä oli liian jaloa ja hienoa viiniä pahentuakseen yhdestä ukkosenjyrähdyksestä.

"Tohtori Bretton, antakaa anteeksi pikaiset sanani, antakaa anteeksi."

Hän hymyili. "Ehkä ansaitsin ne, Lucy. Jos ette kunnioita minua, olen varma että syynä on oma arvottomuuteni. Pelkään että olen aika hölmö: minun on täytynyt menetellä jollakin tavoin tyhmästi, koska kerran en miellytä sitä jota tahtoisin miellyttää."

"Siitä ette voi olla varma, ja vaikka niin olisikin, onko se oman luonteenne vai tuon toisen käsitysten syy? Mutta antakaa minun peruuttaa mitä suutuksissani sanoin. Yhdessä asiassa, niin, kaikissakin asioissa kunnioitan teitä syvästi. Jos ajattelette liian vähän itsestänne ja liian paljon toisista, mitä se muuta on kuin ylevyyttä?"

"Voinko ajatella liian paljon Ginevrasta?"

"Minä uskon että voitte, te uskotte että ette voi. Suostukaamme olemaan eri mieltä. Antakaa minulle anteeksi, siinä kaikki mitä pyydän."

"Luuletteko että kannan kaunaa yhden kiihkeän sanan tähden?"

"Minä näen että sitä ette tee ettekä voikaan tehdä, mutta sanokaa vain: 'Lucy, minä annan teille anteeksi'. Sanokaa se ja päästäkää minut sydämen kivusta."

"Heittäkää pois sydänkipunne niinkuin minäkin heitän omani, sillä te haavoititte minua vain hiukan, Lucy. Nyt, kun kipu on ohi, annan enemmän kuin anteeksi: olen kiitollinen ihmiselle joka vilpittömästi toivoo parastani."

"Minä toivon vilpittömästi parastanne, olette oikeassa."

Niin päättyi riitamme.

Lukija, jos tämän kertomuksen jatkuessa huomaat että käsitykseni tohtori Johnista muuttuu, suo anteeksi tuo näennäinen epäjohdonmukaisuus. Kuvaan mielialat sellaisina kuin sillä hetkellä ne tunsin, esitän näkemykseni hänen luonteestaan sellaisena kuin se minulle aukeni.

Hän osoitti luonteensa hienoutta olemalla tämän pienen epäsovun jälkeen minua kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Enemmänkin: juuri tuo tapaus, jonka minun laskelmaini mukaan piti jossain määrin vieroittaa meitä toisistamme, muuttikin suhdettamme aivan toiseen suuntaan, eikä siihen jota minä tuskallisesti odotin. Jokin näkymätön mutta kylmä, jokin hyvin ohut, hyvin läpikuultava mutta hyvin kalsea, jonkinlainen jääseinä oli tähän asti, kautta kumpaisenkin elämän, ollut välillämme ehkäisemässä keskinäistä seurusteluamme. Nuo pari kuumaa sanaa, vaikkakin kuumat vain kiukusta, puhalsivat umpimielisyyden hauraaseen jäähän, joka silloin alkoi osoittaa sulamisen oireita. Luulen että siitä päivästä saakka niin kauan kuin ystävyytemme jatkui, hän ei milloinkaan ollut sovinnaisen kohteliaisuuden kannalla minuun. Hän näytti tietävän, että jos hän halusi puhua vaikka vain itsestään ja siitä mikä eniten kiinnosti häntä, tuli odotukseni aina täytetyksi, toiveeni tyydytetyksi. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että yhä edelleen kuulin paljon "Ginevrasta".

"Ginevra!" Hänen mielestään Ginevra oli niin kaunis, niin hyvä, hän puhui niin rakastuneesti Ginevran suloista, viehätyksestä, viattomuudesta, että vaikka minulla olikin arkipäiväisen selvä käsitys todellisuudesta, jonkinlainen heijastushohde alkoi minunkin silmissäni langeta Ginevran nimeen. Ja kuitenkin, lukija, olen vapaa tunnustamaan että hän usein puhui hölynpölyä, mutta minä koetin olla järkähtämättömän kärsivällinen hänen kanssaan. Olin saanut opetuksen: tiesin nyt kuinka tuskallisen vaikeata minun oli pahoittaa hänen mieltään tai suututtaa häntä. Minusta tuli hyvin itsekäs aivan uudessa ja omituisessa merkityksessä: en kyennyt kieltämään itseltäni iloa olla suvaitsevainen häntä kohtaan ja taipua hänen tahtoonsa. Hän tuntui minusta vieläkin äärimmäisen mielettömältä, kun hän itsepintaisesti epäili omaa kykyään lopulta voittaa neiti Fanshawen rakkautta. Omassa mielessäni piintyi lujemmin kuin koskaan vakaumus että Ginevra vain teeskenteli kylmyyttä yllyttääkseen häntä, mutta kätki sydämeensä hänen joka ainoan katseensa ja sanansa. Väliin hän ärsytti minua huolimatta päätöksestäni kuunnella ja kestää: kesken kuulemisen ja kestämisen kuvaamattoman sappi-hunajaista nautintoa hän iski lujamielisyyteni piikiveen niin että se kipinöi kerran toisensa jälkeen. Satuin eräänä päivänä sanomaan, tyynnyttääkseni hänen kärsimättömyyttään, että minä puolestani pidin varmana että neiti Fanshawen täytyi aikoa ottaa hänet.

Varmaan! Helppo sanoa, mutta oliko minulla mitään perusteita sellaiseen vakuutukseen?

"Parhaat perusteet."

"No mutta, Lucy, kertokaa pian."

"Te tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin, ja kun kerran tiedätte ne, tohtori John, ihmetyttää minua todellakin että ette vilpittömästi luota hänen uskollisuuteensa. Epäileminen näissä olosuhteissa on miltei herjaus."

"Nyt alatte puhua nopeasti ja hengittää lyhyeen, mutta puhukaa vieläkin nopeammin ja hengittäkää vieläkin lyhyempään, kunnes olette antanut selityksen -- täyden selityksen: minun täytyy saada se."

"Te saatte, tohtori John. Muutamissa suhteissa olette antelias, tuhlaavainen mies: kun te palvotte jotakin, olette aina valmis antamaan uhrilahjoja. Jos isä Silas saisi teidät kääntymään, antaisitte yllin kyllin almuja hänen köyhilleen, pitäisitte hänen alttarinsa vahakynttilöissä ja rikastuttaisitte parhaanne mukaan lempipyhimyksenne alttaria. Ginevra, tohtori John --"

"Vaiti", hän sanoi, "älkää jatkako."

"Minä en tahdo vaieta, minä tahdon jatkaa. Ginevran kädet ovat täyttyneet teidän käsistänne useammat kerrat kuin laskea voin. Olette etsinyt hänelle kallisarvoisimmat kukat, vaivannut päätänne keksimällä hienoimpia lahjoja, sellaisia kuin luulisi vain naisen mieleen juolahtavan, ja lisäksi neiti Fanshawe omistaa kokoelman koruja, joiden ostamisessa anteliaisuutenne on hipaissut tuhlaavaisuutta."

Kainous, jota Ginevra itse ei ollut koskaan osoittanut tässä suhteessa, kohotti nyt hereän punan hänen ihailijansa kasvoihin.

"Lorua!" hän sanoi, leikellen tuhoisasti silkkikaistaletta minun saksillani. "Minä tein sen omaksi huvikseni: pidin suosionosoituksena että hän otti lahjojani vastaan."

"Se oli enemmän kuin suosionosoitus, tohtori John, hän antoi kunniansa pantiksi siitä että hän puolestaan tahtoi tehdä jotakin teidän hyväksenne, ja jollei hän voi maksaa rakkaudellaan, pitäisi hänen tarjota asianmukainen korvaus muutamien kultarahojen muodossa."

"Mutta te ette ymmärrä häntä, hän katsoo liian vähän omaa etuaan välittääkseen lahjoistani, ja on liian viaton ymmärtääkseen niiden arvoa."

Minä nauroin. Olin kuullut Ginevran arvioivan joka jalokiven hinnan, ja tiesin hyvin että rahahuolet, raha-asiat, rahan arvon ymmärtäminen ja rahanpyynnöt olivat jo vuosikausia, niin nuori kuin hän olikin, olleet hänen ajatustensa alituisena ja rakkaimpana esineenä.

Hän jatkoi: "Olisittepa vain nähnyt hänet kun laskin jonkin pikkuesineen hänen polvelleen -- hän oli niin kylmä, niin järkähtämätön, ei kiirehtinyt ottamaan sitä käteensä eikä näyttänyt edes iloitsevan sen katselemisesta. Vain siksi että hänestä oli vastahakoista pahoittaa mieltäni, hän salli kukkavihon maata siinä tai kenties vei sen mukanaan. Tai jos olin kiinnittänyt rannerenkaan hänen käsivarteensa, valkoiseen kuin norsunluu, ei sen loisto koskaan häikäissyt hänen kirkkaita silmiään, oli koru miten kaunis tahansa (ja minä valitsin huolellisesti sellaista mikä minusta oli kaunista ja mikä tietenkään ei ollut arvotonta). Hän tuskin vilkaisi lahjaani."

"Ja sitten hän tietysti irrotti sen kädestään ja antoi takaisin teille, koska kerran ei välittänyt siitä, vai kuinka?"

"Ei, sellaiseen hän on liian hyväsydäminen. Hän suostui näennäisesti unohtamaan tekoni ja pitämään lahjan tyynen ja luontevan välinpitämättömästi, kuin maailmannainen ainakin. Kun olosuhteet ovat tällaiset, kuinka voikaan mies rakentaa toiveita siihen että hänen lahjansa otetaan vastaan? Mitä minuun tulee, niin vaikka tarjoaisin hänelle kaiken mitä minulla on ja hän ottaisi vastaan, en kuitenkaan rohkenisi uskoa edenneeni askeltakaan, niin kykenemätön hän on mihinkään alhaisiin laskelmiin."

"Tohtori John", aloitin, "rakkaus on sokea", mutta juuri silloin välähti tohtori Johnin silmistä sininen ovela syrjäkatse: se muistutti minua menneistä päivistä, se muistutti minua hänen kuvastaan, se sai minut melkein ajattelemaan että hänen vakuutuksensa neiti Fanshawen "viattomuudesta" ainakin osaksi oli teeskenneltyä, se sai minut hämärästi aavistamaan, että niin rakastunut kuin hän olikin Ginevran kauneuteen, hän kenties näki tämän heikkoudet selvemmin kuin mitä hänen puheestaan saattoi otaksua. Saattoihan se myös olla vain satunnainen katse tai enintään hetkellisen vaikutelman ilmaus. Satunnainen tai tarkoitettu, todellinen tai kuviteltu, joka tapauksessa se lopetti keskustelun.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XIX. KLEOPATRA

Oleskeluni La Terrassessa pitkittyi kaksi viikkoa yli loma-ajan loppumisen. Rouva Brettonin ystävällinen välitys hankki minulle tuon lykkäyksen. Hänen poikansa oli eräänä päivänä antanut lausunnon: "Lucy ei ole vielä kyllin vahva palaamaan tuohon viheliäiseen kouluun", ja silloin kummitätini suoraa päätä lähti Rue Fossettelle, oli johtajattaren puheilla ja hankki mainitun luvan, syynä pitkitetyn levon ja vaihtelun välttämättömyys täydelliselle toipumiselleni. Tätä toimenpidettä seurasi huomaavaisuus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla, nimittäin madame Beckin kohtelias käynti luonani.

Mainittu rouva ajoi eräänä kauniina päivänä vuokravaunuilla aina linnaan saakka. Arvatenkin hän oli päättänyt ottaa selville, minkälaisessa paikassa tohtori John asui. Kaunis seutu ja hauska koti nähtävästi voittivat hänen odotuksensa, hän ylisti kaikkea minkä näki, antoi sinisestä salongista arvolauseen "une pièce magnifique",[61] onnitteli minua vuolain sanoin ystävistäni, jotka olivat "tellement dignes, aimables et respectables",[62] pyöräytti niin ikään sievän kohteliaisuuden minun hyväkseni, ja kun tohtori John astui sisään, riensi hänen luokseen parhaalla tuulellaan, aloitti samalla nopean puhetulvan, jossa säkenöi kohteliaisuuksia ja onnitteluja hänen "linnastaan", hänen "rouva äidistään, kunnon linnanrouvasta", ja myös hänen ulkonäöstään, joka olikin erittäin kukoistava ja jota tällä hetkellä vielä kaunisti se hyväntahtoinen ja huvittuneisuutta osoittava hymy, joka aina karehti tohtori Johnin huulilla hänen kuunnellessaan madamen lipeätä ja koristeellista ranskankieltä. Lyhyesti sanoen madame loisti sinä päivänä kirkkaimmillaan, tuli ja meni kuin elävä tulipyörä, joka säkenöi kohteliaisuutta, ihastusta ja rakastettavuutta. Osittain tarkoituksella, osittain tehdäkseni pari koulua koskevaa kysymystä saatoin hänet vaunuihin ja kurkistin sisään, kun hän oli istuutunut ja ovi suljettu. Mikä muutos olikaan tapahtunut, ja kuinka lyhyessä ajassa! Hetki sitten pelkkää säihkettä ja leikinlaskua, nyt ankarampi kuin tuomari ja totinen kuin idän viisas! Hupaisa pieni nainen!

Palasin takaisin ja kiusoittelin tohtori Johnia madamen kiintymyksellä. Voi kuinka hän nauroi! Kuinka hänen silmänsä ilakoivat kun hän muistutteli madamen koreita puheita, toisti niitä ja matki hänen kielevyyttään! Hän oli herkkä tajuamaan huumoria ja paras seuralainen mitä toivoa voi -- silloin kun hän saattoi unohtaa neiti Fanshawen.

<tb>

Heikoille ihmisille sanotaan olevan erittäin terveellistä istua "tyynessä ja kauniissa päivänpaisteessa", se kun antaa heille uutta elinvoimaa. Kun pieni Georgette Beck oli toipumassa taudistaan, otin hänet usein käsivarsilleni ja kävelin hänen kanssaan tuntikausia puutarhassa eräällä seinustalla, jota peittivät etelän auringossa kypsyvät viiniköynnökset. Sama aurinko hyväili hänen pientä hintelää ruumistaan yhtä tehokkaasti kuin se paisutti ja kypsytti rypäleterttuja.

On ihmisluonteita, leppoisia, lämpimiä, ystävällisiä, joiden vaikutuspiirissä henkisesti vaivaisen on yhtä hyvä olla kuin ruumiillisesti heikon lekotella keskipäivän paahteessa. Näihin valioluonteisiin kuuluivat epäilemättä sekä tohtori Bretton että hänen äitinsä. Heistä oli hauskaa levittää ympärilleen onnea, kuten muutamista on hauskaa aiheuttaa onnettomuutta, he tekivät sen vaistomaisesti, ilman melua ja nähtävästi melkein tietämättään, sillä keinot tulivat välittömästi heille mieleen. Joka päivälle, minkä viivyin heidän luonaan, laadittiin pieni suunnitelma, josta koitui hyötyä ja hauskuutta. Niin varattu kuin tohtori Johnin aika olikin, osasi hän aina järjestää sillä tavoin, että pääsi mukaan pienille retkillemme. En tiedä kuinka hän hoiti sitoumuksensa; niitä oli paljon, mutta miten olikaan, hän luokitti ja asetteli ne siten että hänelle joka päivä jäi vapaata aikaa. Näin hänet usein kovassa työssä, mutta harvoin rasittuneena, enkä koskaan hermostuneena, ärtyisenä tai kiusaantuneena. Kaikissa hänen töissään tuntui se helppous ja luontevuus, joka johtuu riittävistä voimista, se eloisa hilpeys, joka johtuu järkkymättömästä tarmosta. Hänen johdollaan tutustuin Villetteen, sen ympäristöihin ja asukkaisiin noina kahtena onnellisena viikkona enemmän kuin koko sinä kahdeksan kuukauden aikana, jonka jo olin viettänyt kaupungissa. Hän vei minut kaupungin mielenkiintoisille paikoille, joista ennen olin tuskin kuullut puhuttavan, ja antoi minulle auliisti paljon hyviä tietoja niistä. Hän ei koskaan näyttänyt pitävän kertomista rasituksena, ja olen varma siitä että minä en koskaan väsynyt kuulemaan. Hänen tapansa ei ollut puhua asioista kylmästi ja ylimalkaisesti, hän teki harvoin yleistyksiä eikä koskaan ollut kuiva. Hän näytti pitävän hauskoista yksityiskohdista yhtä paljon kuin minäkin, hän tuntui tekevän havaintoja ihmisluonteista, eikä mitään pintapuolisia havaintoja. Tämä kaikki teki hänen puheensa mielenkiintoiseksi, ja se seikka, että hän puhui suoraan omasta päästään eikä lainaillut kirjoista -- kuivan tosiasian sieltä, kuluneen lauseen tai piintyneen mielipiteen täältä -- antoi hänen esitykselleen tuoreuden, joka on yhtä harvinainen kuin tervetullut. Minun silmissäni hänen luonteenlaatunsa näytti kohoavan uuteen vaiheeseen, muuttuvan raikkaaksi päivänvaloksi, nousevan uudessa ja jalommassa koitteessa.

Hänen äidillään oli aika suuri annos hyväntahtoisuutta, mutta hänellä itsellään vieläkin enemmän. Seuratessani häntä Basse-Ville'iin huomasin että hän kävi siellä yhtä paljon ihmisystävän kuin lääkärin asioilla. Ymmärsin nyt että hän, omalla hilpeällä tavallaan ja täysin tietämättömänä tekojensa ansiokkuudesta, harjoitti tehokasta hyväntekeväisyyttä kurjissa oloissa elävien keskuudessa. Nämä pieneläjät pitivät hänestä paljon, ja sairaaloiden poloiset asukkaat tervehtivät häntä ilmeisesti lämpimin tuntein.

Mutta seis! Minä en saa uskollisesta kertojasta alentua puolueelliseksi ylistäjäksi. Tiesin hyvin, erittäin hyvin, että tohtori John ei ollut täydellinen, yhtä vähän kuin itse olen täydellinen. Inhimillinen heikkous oli läpinäkyvänä ominaisuutena hänessäkin, enkä viettänyt tuntiakaan, tuskin hetkeäkään hänen seurassaan ilman että hänen teoissaan, sanoissaan tai ilmeissään näyttäytyi sellaista, mikä ei kuulunut jumalaisolennolle. Jumalaisolennossa ei voinut olla tohtori Johnin kauheata turhamaisuutta eikä hänen ajoittaista kevytmielisyyttään. Kukaan kuolematon ei voinut hänen tavallaan unohtaa, jos siksi tuli, kaikkea muuta paitsi kulumassa olevaa hetkeä, intohimoisesti käydä käsiksi siihen -- ei karkeasti, antautumalla aineellisten nautintojen valtaan, vaan itsekkään hienostuneesti, pusertamalla siitä kaiken mikä voi ravita hänen miehistä itserakkauttaan. Tuon ahnaan tunteen ruokkiminen tuotti hänelle suurta iloa, mutta hän ei ajatellut ravinnon hintaa, eikä välittänyt vaikka mainitun tunteen pysyttäminen kiiltävänä ja hyvin hoidettuna kävikin kalliiksi.

Lukijaa pyydetään panemaan merkille näennäinen ristiriitaisuus niissä kahdessa kuvassa, jotka olen antanut Graham Brettonista -- virkamiehenä ja yksityisihmisenä, kaupungilla ja kotona. Edellisessä, julkisuuden ihmisenä, hän esiintyy itsensä unohtavana, vaatimattomana ja työssään vakavana. Jälkimmäisessä, kotikuvassa, hän on ilmeisesti tietoinen siitä mitä hän on ja mitä omistaa, iloitsee arvonannosta, ei tosin etsi sitä, mutta kuitenkin se mairittelee hänen turhamaisuuttaan. Molemmat kuvat ovat oikeita.

Ei ollut mahdollista tehdä tohtori Johnille mitään palvelusta huomaamatta ja salassa. Kun luuli että jokin hänen käytettäväkseen aiottu pikkukapine oli valmistunut kaikessa hiljaisuudessa ja että hän, kuten muut miehet, ottaisi sen käytäntöön kysymättä koskaan mistä se oli tullut, hämmästyttikin hän tekijää parilla hymyilevällä huomautuksella, joista kävi ilmi että hän oli pitänyt työtä silmällä alusta loppuun saakka, arvannut tarkoituksen, seurannut edistymistä ja huomannut valmistumisen. Hänestä oli hauskaa kun häntä noin palveltiin, ja hän antoi mielihyvänsä säteillä silmistään ja karehtia huulillaan.

Tämä kaikki olisi vielä ollut sangen hyvää, jollei tuohon ystävälliseen ja vaatimattomaan tarkkanäköisyyteen olisi liittynyt itsepintaista halua maksaa kaikista mitä hän sanoi veloikseen. Kun hänen äitinsä teki työtä hänen hyväkseen, palkitsi hän tämän tuhlailemalla hänelle loistavaa hyväntuulisuuttaan vieläkin runsaammin kuin hilpeätä, nälvivää, kiusoittelevaa hellyyttään. Jos Lucy Snowe saatiin kiinni samanlaisesta työstä, suunnitteli Graham palkinnoksi hauskan virkistysmatkan.

Minua usein ihmetytti hänen täydellinen perehtyneisyytensä Villetteen. Se ei rajoittunut vain avoimiin katuihin, vaan ulottui kaupungin kaikkiin taidekokoelmiin, saleihin ja nähtävyyksiin. Joka ovea varten, joka kätki taakseen näkemisenarvoisen esineen, joka museota, joka salia, taiteelle tai tieteelle pyhitettyä varten, hänellä näytti olevan taikasana "Sesam, aukene!". Minulla ei koskaan ole ollut taipumusta tieteeseen, mutta sokea, tietämätön, lapsellinen vaisto kiinnitti mieleni taiteeseen. Minusta oli hauska käydä taulukokoelmissa, ja olin ihastuksissani jos minut jätettiin niihin yksin. Kun olin seurassa, kielsi eräs harmillinen ominaisuuteni minua näkemästä paljoa ja tuntemasta mitään. Oudossa seurassa, kun oli välttämätöntä pitää yllä katkeamatonta keskustelua nähdyn johdosta, riitti puolisen tuntia uuvuttamaan minut kokonaan, sekä ruumiillisesti väsyttämään että henkisesti tylsistämään. En ole koskaan nähnyt hyvin kasvatettua lasta, vielä vähemmin sivistynyttä aikuista, joka ei saattaisi minua häpeään jatkuvassa vireydessä ja älykkäässä käytöksessä sellaisen tulikokeen aikana kuin on seurusteleva, keskusteleva käynti taulukokoelmissa, historiallisissa rakennuksissa tai muissa nähtävyyspaikoissa. Tohtori Bretton oli aivan minun mieleiseni opas: hän vei minut museoon ajoissa, ennen kuin oli kerääntynyt paljon väkeä, jätti sinne parin kolmen tunnin ajaksi ja tuli hakemaan minua selviydyttyään omista tehtävistään. Sillä välin minä olin onnellinen, vaikka aina en ihaillutkaan, vaan tutkin, kysyin ja tein johtopäätöksiä. Ensimmäisillä käynneilläni oli jonkin verran väärinkäsitystä ja hankausta tahdon ja kyvyn välillä. Edellinen vaati ihailemaan sitä mitä kuului asiaan ihailla, jälkimmäinen nurisi vastahakoisena taakkansa alla, ja silloin sitä ivattiin, yllytettiin ja kehoitettiin hienostamaan makuaan. Mutta mitä enemmän sitä nuhdeltiin, sitä vähemmän se suvaitsi ihailla. Kun vähitellen huomasin että ihmeellinen väsymyksentunne oli ainoana tuloksena noista tietoisista ponnistuksista, aloin miettiä enkö voisi heittää sikseen koko suurta työtä. Päätin että sen kyllä voin tehdä, ja niinpä vaivuin rentonani herkulliseen rauhaan yhdeksänkymmenen yhdeksän edessä sadasta noita näytteille pantuja kehyksiä.

Näytti siltä kuin hyvä ja omaperäinen taulu olisi aivan yhtä harvinainen kuin hyvä ja omaperäinen kirja, enkä lopulta häikäillyt sanoa itselleni, seisoessani erinäisten tunnettujen mestariteosten edessä: "Nuo eivät ole hituistakaan luonnonmukaisia. Luonnollinen päivänvalo ei koskaan ole tuon väristä, ei myrsky eikä pilvet saa sitä noin sameaksi indigosinisen taivaan alla; eikä tuo sini ole taivaansineä, eivätkä nuo tummat korret, joita siihen on liimattu, ole puita." Usea hyvin maalattu ja hauskannäköinen lihava nainen ei mielestäni suinkaan ollut se jumalatar, jona näytti itseään pitävän. Oli tusinoittain ihmeen taidokkaita flaamilaisia pikkutauluja, samoin luonnoksia jotka olisivat mainiosti sopineet entisaikojen parhaita muoteja esittäviin teoksiin, ja jotka antoivat näytteitä kiitettävästä mutta oikukkaasti käytetystä ahkeruudesta. Ja siellä täällä oli kuitenkin totuuden murusia, jotka tyydyttivät katsojan tietoisuutta, valon pilkahduksia, jotka ilahuttivat silmää. Tuossa purkautui luonnon voima vuoriston lumimyrskyssä, tässä sen ihanuus etelän aurinkoisessa päivässä. Jokin ilme tuossa muotokuvassa osoitti tarkkaa perehtymistä ihmisluonteeseen, jotkin kasvot tuossa historiallisessa maalauksessa muistuttivat sattuvalla yhdennäköisyydellään, että mestarin käsi oli ne luonut. Näitä poikkeuksia minä rakastin, ne tulivat minulle läheisiksi kuin ystävät.

Erään päivän hiljaisena varhaishetkenä olin melkein yksin eräässä taulukokoelmassa, jossa muuan luonnottoman suurikokoinen ja mahdollisimman hyvään valaistukseen asetettu maalaus näytti pitävän itseään kokoelman kuningattarena. Sen edessä oli suojaköysi ja pehmeä penkki taiteentuntijoita varten, jotka olivat katselleet jalkansa väsyksiin ja saattoivat kernaasti jatkaa työtään istualtaan. Se esitti naista joka mielestäni oli huomattavasti suurempi luonnollista kokoa. Laskin että tämä rouvasihminen, punnittuna vaa'alla joka olisi kyllin iso kestämään moista möhkälettä, painaisi ehdottomasti ainakin neljätoista tai kuusitoista leiviskää. Hän oli tosiaankin erittäin hyvin ruokittu: hyvin paljon lihaa, puhumattakaan leivästä, kasviksista ja juomista, oli hänen täytynyt nauttia ennen kuin oli saavuttanut tuollaisen pituuden ja leveyden, tuollaisen lihasten paljouden, tuollaisen lihan runsauden. Hän oli puolittain makuulla leposohvalla -- minkä tähden, sitä oli vaikea sanoa -- täysi päivänvalo loisti hänen ympärillään, hän näytti herttaisen terveeltä, kyllin väkevältä tekemään työtä kahden hyvän keittäjättären edestä, hän ei voinut syyttää selkärangan heikkoutta, hänen olisi pitänyt seisoa tai ainakin istua suorana kuin keppi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta lojua sohvalla keskellä kirkasta aamupäivää. Hänellä olisi niin ikään pitänyt olla yllään säädyllinen puku, joka olisi verhonnut hänet kunnollisesti, mutta niin ei ollut laita: runsaalla kangasmäärällä -- sanoisin sitä olleen kaksikymmentäseitsemän kyynärää -- ei hän kyennyt suojaamaan itseään riittävästi. Aivan anteeksiantamaton oli siivo hänen ympärillään. Ruukkuja ja pannuja -- minun pitäisi ehkä sanoa maljakoita ja pikareita -- lojui siellä täällä hänen edessään, keskellä täydellistä kukkasekasotkua, aivan aiheeton ja epäsiisti rykelmä vaatetta kokosi pölyä sohvalle ja esti vapaata kulkua lattialla. Kysyessäni neuvoa luettelolta huomasin että tämä merkillinen luomus kantoi nimeä "Kleopatra".

No niin, minä istuin ihmettelemässä sitä (kun penkki kerran oli siinä, katsoin yhtä hyvin voivani käyttää sitä hyväkseni), ja ajattelin että vaikka erinäiset yksityiskohdat, kuten ruusut, kultamaljat, jalokivet ym. olivat sangen sievästi maalatut, oli teos kokonaisuudessaan ääretön silmänlume. Huone, joka tullessani oli ollut melkein tyhjä, alkoi täyttyä. Siihen seikkaan en kiinnittänyt huomiota (eihän se koskenut minuun), vaan pysyin paikallani, pikemmin levätäkseni kuin tutkiakseni tuota jättiläiskokoista tummahipiäistä mustalaiskuningatarta, johon pian kyllästyin. Virkistyksekseni aloin katsella eräitä herkullisia pieniä "hiljaiselo"-kuvia: kedon kukkia, hedelmiä, sammaleisia metsäsopukoita, linnunmunia jotka olivat kuin helmiä nähtyinä kirkkaanvihreän meriveden läpi. Kaikki nämä riippuivat vaatimattomina tuon karkean ja luonnottoman kankaan alapuolella.

Äkkiä joku taputti minua kevyesti olkaan. Hätkähdin, käännyin ja näin kasvot jotka kallistuivat minua kohti. Ne olivat uhkaavat, miltei loukkautuneet kasvot.

"Que faites vous ici?"[63] sanoi eräs ääni.

"Mais, monsieur, je m'amuse."[64]

"Te huvittelette, ja millä tavoin, jos saa kysyä? Mutta suokaa minulle ensin se ilo että nousette, tartutte käsivarteeni ja lähdette toiselle puolen."

Minä tein kuten käskettiin. Herra Paul Emanuel (hän se oli) oli palannut Roomasta ja matkustaneena miehenä todennäköisesti sieti nyt uppiniskaisuutta vielä vähemmän kuin aikaisemmin, jolloin tämä uusi kunnia ei vielä laakeroinut hänen ohimoitaan.

"Sallikaa minun saattaa teidät seurueenne luo", hän sanoi, kun kuljimme huoneen poikki.

"Ei minulla ole seuruetta."

"Ettehän toki ole yksin?"

"Olen, monsieur."

"Tulitteko tänne ilman seuraa?"

"En, monsieur. Tohtori Bretton saattoi minut tänne."

"Tohtori Bretton ja hänen rouva äitinsä, tietenkin?"

"Ei, tohtori Bretton vain."

"Ja hänkö käski teitä katsomaan tuota taulua?"

"Ei mitenkään, löysin sen itse."

Herra Paulin tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, muuten se olisi luultavasti noussut pystyyn. Aloin nyt ymmärtää mihin hän tähtäsi, ja minulle tuotti huvia pysyä kylmänä ja saada hänet kiihdyksiin.

"Huimaavaa brittiläistä julkeutta", huusi professori. "Ihmeellisiä naisia nuo englannittaret!"

"Mikä on hätänä, monsieur?"

"Mikäkö hätänä? Kuinka te uskallatte, nuori nainen, istua aivan kylmästi, levollisena kuin poika, katsomassa tuota kuvaa?"

"Se on hyvin ruma kuva, mutta minä en ensinkään ymmärrä miksi en saisi katsella sitä."

"Hyvä! Hyvä! Älkää puhuko enää siitä. Mutta teidän ei pitäisi olla täällä yksin."

"Entä jos minulla ei ole seuraa -- seuruetta, kuten te sanotte? Ja mitä sitten merkitsee olenko yksin vai seurassa? Kukaan ei sekaannu minun asioihini."

"Olkaa vaiti ja istukaa tuohon -- tuohon!" Ja hän asetti pontevasti tuolin erikoisen ikävään nurkkaan, harvinaisen epäonnistuneen tauluryhmän eteen.

"Mutta, monsieur --"

"Mutta, mademoiselle, istukaa siinä älkääkä liikahtako -- kuuletteko! Istukaa kunnes teitä tullaan hakemaan tai kunnes minä annan luvan."

"Mikä ikävä nurkka", huusin, "ja kuinka rumia tauluja!"

Ja rumia ne tosiaankin olivat, nuo neljä taulua, jotka luettelosta löytyivät nimellä "Naiselämä". Niiden tyyli oli aivan erikoisen laimea, eloton, väritön ja kaavamainen. Ensimmäinen esitti "nuorta tyttöä", joka astui ulos kirkosta rukouskirja kädessään, hyvin keimailevasti puettuna, silmät maahan luotuina, suu supussa -- ilkeän pienen tekopyhän perikuva. Toinen oli "morsian", joka pitkässä valkoisessa hunnussa oli polvistuneena rukousjakkaralla huoneessaan, kädet puristettuina yhteen, sormi sormea vasten, ja näytteli silmänvalkuaisiaan sangen ärsyttävästi. Kolmas, "nuori äiti", kumartui lohduttoman näköisenä pullean vahamaisen vauvan puoleen, jonka kasvot olivat kuin pahaenteinen täysikuu. Neljäs, "leski", oli mustiinpukeutunut nainen, joka talutti kädestä mustaa pikkutyttöä, ja molemmat olivat syventyneet tutkimaan hienoa ranskalaista hautapatsasta jossakin Père la Chaisen sopukassa. Kaikki nuo neljä "enkeliä" olivat ilkeitä ja likaisia kuin murtovarkaat, kylmiä ja kalpeita kuin haamut. Mitä naisia! epärehellisiä, riitaisia, verettömiä, älyttömiä, tyhjänpäiväisiä! Yhtä pahoja omalla tavallaan kuin tuo laiska mustanpuhuva jättiläisnainen omallaan!

Oli mahdotonta kiinnittää huomiota pitkäksi aikaa noihin mestariteoksiin, ja niinpä käännyin vähitellen ympäri ja aloin katsella huoneeseen.

Todellinen ihmispaljous oli nyt kokoontunut tuon naarasleijonan ympärille, jonka läheisyydestä minut oli karkotettu. Lähes puolet joukosta oli naisia, mutta Paul selitti minulle perästäpäin, että nämä olivat "rouvia" ja että heidän oli aivan sopivaa katsella sellaista mihin yksikään "neiti" ei saanut edes vilkaista. Vakuutin hänelle suoraan, etten voinut mukautua tähän oppiin enkä nähnyt siinä mitään järkeä. Tällöin hän, jyrkkänä kuten aina, käski minua olemaan vaiti ja selitti samassa hengenvedossa, minkälainen sekoitus häikäilemättömyyttä ja tietämättömyyttä minä olin. Itsevaltaisempi pieni mies kuin herra Paul ei milloinkaan ole istunut professorintuolilla. Vähitellen huomasin että hän itse tarkasteli taulua kaikessa rauhassa, vieläpä hyvin kauan, mutta hän ei kuitenkaan unohtanut aika ajoin katsahtaa minuun, arvatenkin nähdäkseen tottelinko määräyksiä ja pysyin aisoissa. Vihdoin hän taaskin tuli luokseni.

Hän halusi tietää olinko ollut sairas, hän oli arvellut että niin oli.

Oikea arvelu, mutta nyt olin aivan terve.

Missä olin viettänyt lomani?

Enimmäkseen Rue Fossettella, osaksi madame Brettonin luona.

Hän oli kuullut että olin jäänyt yksin Rue Fossettelle, oliko niin?

En aivan yksin, Marie Broc (tylsämielinen) oli ollut seuranani.

Hän kohautti olkapäitään, ja nopeita ristiriitaisia ilmeitä välähti hänen kasvoissaan. Herra Paul tunsi Marie Brocin hyvin; hän ei koskaan voinut pitää tuntia kolmannella osastolla (johon vähimmin edistyneet oppilaat kuuluivat) ilman että tyttö aiheutti hänessä kiivaan taistelun vastakkaisten mielialojen välillä. Tytön ulkomuoto, vastahakoinen käytös ja lukuisat uppiniskaisuuden puuskat ärsyttivät hänen luontoaan ja herättivät hänessä voimakasta vastenmielisyyttä -- tunne jolle hän oli liiankin altis, jos hänen makuaan loukattiin tai hänen tahtoaan vastustettiin. Toisaalta tytön kova kohtalo vetosi voimakkaasti hänen lempeyteensä ja sääliinsä tavalla jota hänen luontonsa ei voinut vastustaa. Tästä seurasi miltei jokapäiväisiä taisteluita kärsimättömyyden ja vastenmielisyyden sekä säälin ja oikeudentunnon välillä, ja sanottakoon hänen kunniakseen, että edelliset tunteet pääsivät hyvin harvoin voitolle -- kun se joskus tapahtui, osoitti Paul kerrassaan hirmuista sisua. Hänellä oli voimakkaat intohimot, hänen vastenmielisyytensä ja kiintymyksensä oli yhtä kiihkeätä, ja se voima, jota hän käytti molempien hillitsemiseen, ei mitenkään laimentanut sivullisen käsitystä niiden kiivaudesta. Saattaa hyvin otaksua että tuollaiset taipumukset helposti herättivät pelkoa ja vastenmielisyyttä tavallisissa ihmisissä. Oli kuitenkin erehdys pelätä häntä: mikään ei siinä määrin raivostuttanut häntä kuin arkuus ja epäluulo, eikä mikään tyynnyttänyt häntä niin helposti kuin ystävällinen luottamus. Siihen vaadittiin kuitenkin perinpohjaista tutustumista hänen luonteeseensa, ja hänen luonteensa oli sitä laatua, jota harvoin ymmärrettiin.

"Kuinka tulitte toimeen Marie Brocin kanssa?" hän kysyi lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Monsieur, minä tein parhaani, mutta oli kauheata olla yksin hänen kanssaan."

"Teillä on siis raukkamainen sydän! Teiltä puuttuu rohkeutta, ehkä myös armeliaisuutta. Teillä ei ole ominaisuuksia joista syntyy laupeudensisar."

(Hän oli uskonnollinen pieni mies omalla tavallaan: katolisen uskon opettama kieltäytyminen ja uhrautuminen sai häneltä osakseen kunnioitusta.)

"En tosiaankaan tiedä; pidin hänestä huolta niin hyvin kuin osasin, mutta kun hänen tätinsä tuli hakemaan häntä, oli se minulle suuri huojennus."

"Ahaa, te olette itsekäs. On naisia jotka ovat hoitaneet sairaaloittain tuollaisia raukkoja. Ettekö te voinut tehdä samoin?"

"Voisiko monsieur itse?"

"Naisten jotka ovat nimensä arvoisia, pitäisi verrattomasti voittaa meidän karkea, puutteellinen, itsekäs sukupuolemme tuollaisten velvollisuuksien täyttämisessä."

"Minä pesin hänet, pidin hänet siistinä, annoin hänelle ruokaa ja koetin huvittaa häntä, mutta puhumisen asemasta hän vain irvisteli."

"Luulette tehneenne suuriakin töitä?"

"En, niin suuria vain kuin osasin."

"Vajavaiset ovat siis kykynne, sillä hoitaessanne tylsämielistä tulitte sairaaksi."

"En siitä, Monsieur. Minussa oli hermokuume, sieluni oli sairas."

"Todellako! Te ette sitten ole paljonkaan arvoinen. Te ette ole sankari-ainesta; rohkeutenne ei auta teitä kestämään yksinäisyyttä, se tekee teidät vain kyllin julkeaksi katselemaan Kleopatran-kuvia kylmäverisesti."

Olisi ollut helppo suuttua tuon pikku miehen ärsyttävän vihamielisestä puheesta. En kuitenkaan ollut vielä koskaan suuttunut häneen eikä minua haluttanut tehdä niin nytkään.

"Kleopatra", toistin rauhallisesti. "Monsieur myös on katsellut Kleopatraa, mitä monsieur arvelee hänestä?"

"Ei minkään arvoinen", hän vastasi. "Une femme superbe -- une taille d'impératrice, des formes de Junon, mais une personne dont je ne voudrais ni pour femme, ni pour fille, ni pour soeur. Aussi vous ne jeterez plus un seul coup d'oeil de son côté."[65]

"Mutta minä olen vilkaissut häneen hyvin monta kertaa monsieur'n puhuessa, voin nähdä hänet varsin hyvin tästä nurkasta."

"Kääntykää seinään ja tutkikaa noita neljää kuvaa, jotka esittävät naiselämää."

"Suokaa anteeksi, monsieur Paul, ne ovat liian hirveitä, mutta jos te ihailette niitä, sallikaa minun luovuttaa teille istuimeni, jotta saatte jäädä tutkimaan niitä."

"Mademoiselle", sanoi hän irvistäen ilmoille jonkinlaisen hymyilyn tai hymyilyksi tarkoitetun, vaikka se olikin vain juro ja kiireellinen ilmaus, "te protestanttisuuden kasvatit hämmästytätte minua. Te kaitsemattomat englannittaret kävelette levollisina punaisten tulenkielekkeiden lomitse ja pelastutte palamasta. Uskon että jos joku teistä heitettäisiin Nebukadnesarin tulisimpaan pätsiin, hän pääsisi pois tulen vähääkään korventamatta häntä."

"Tahtooko monsieur olla hyvä ja siirtyä tuuman verran syrjään."

"Mitä? Mitä te nyt katselette? Ettehän vain näe jotakin tuttavaa noiden nuorten miesten joukossa?"

"Luulen näkeväni -- aivan oikein, näen henkilön jonka tunnen."

Itse asiassa olin nähnyt vilauksen päästä, joka oli liian kaunis kuuluakseen kenellekään muulle kuin pelätylle luutnantti de Hamalille. Mikä virheetön kiillotettu pieni päännuppu se olikaan! Ja mikä vartalo, niin siro ja sievä! Mitkä naiselliset kädet ja jalat! Kuinka somasti hän pitikään monokkelia silmässään, kuinka ihaillen katseli Kleopatraa ja kuinka miellyttävästi nauraa hihitti ja supatteli ystävänsä kanssa! Oi tuota viisasta miestä! Oi tuota hienostunutta herraa ja hänen ylhäistä makuaan ja tahdikkuuttaan! Pidin häntä silmällä lähes kymmenen minuuttia ja huomasin että hän oli ylen määrin hullaantunut tuohon tummaan ja uhkeaan Niilin Venukseen. Siinä määrin hänen käytöksensä huvitti minua ja niin syventynyt olin tutkimaan hänen luonnettaan ilmeistä ja liikkeistä, että hetkeksi unohdin herra Paulin, ja sillä välin saapui muuan seurue minun ja tuon herrasmiehen väliin, tai kenties hänen loukkautuva tuntonsa oli saanut uuden ja pahemman kolauksen hajamielisyydestäni, ja hän oli vetäytynyt pois vapaaehtoisesti. Joka tapauksessa hän oli poissa kun uudelleen katsoin ympärilleni.

Jatkaessaan etsimäänsä silmäni ei nähnyt häntä, vaan toisenlaisen olennon, joka erottautui ihmisjoukosta sekä mittansa että ryhtinsä tähden. Sieltä tuli tohtori John, joka kasvoiltaan, vartaloltaan ja ihonväriltään erosi tummasta, kirpeän happamesta pikku professorista yhtä suuresti kuin hesperidien hedelmä villin pensaikon tuomenmarjasta, kuin ylväs mutta ohjiin tottunut arabialaishevonen halparotuisesta vikuroivasta ponista. Hän etsi minua, mutta ei ollut vielä löytänyt nurkkaa jonne koulumestari oli minut istuttanut. Minä pysyin alallani; tahdoin tehdä havaintoja vielä hetkisen.

Hän lähestyi de Hamalia, pysähtyi tämän läheisyyteen -- arvelin että häntä huvitti katsella kilpailijansa pään yli -- ja silmäili hänkin Kleopatraa. Epäilen tokko se häntä miellytti, hän ei virnaillut kuten tuo pieni kreivi, hänen suunsa näytti ylenkatseelliselta, hänen silmänsä kylmiltä, ja ilmaisematta mieltään millään tavoin hän astui syrjään ja antoi tilaa toisille. Huomasin hänen odottavan, nousin ja menin hänen luokseen.

Teimme vielä kierroksen kokoelmassa; Grahamin kanssa oli hyvin hauskaa tehdä sellainen kierros. Minun oli niin herttaisen mieluista kuulla mitä hän ajatteli tauluista tai kirjoista, sillä vaikka hän ei tahtonutkaan esiintyä minkäänlaisena tuntijana, hän aina sanoi ajatuksensa, ja sain olla varma siitä että se oli tuore ja omintakeinen, hyvin usein myös oikea ja ytimekäs ajatus. Oli myös hauskaa sanoa hänelle eräitä asioita, joita hän ei tietänyt -- hän kuunteli niin ystävällisesti, niin oppivaisesti, vähääkään pelkäämättä että hän taivuttamalla kauniin vaalean päänsä kuulemaan naisen verrattain hämäriä ja epävarmoja selityksiä voisi panna alttiiksi miehisen arvokkuutensa. Ja kun hän vuorostaan antoi selityksiä, tapahtui se niin selkeän älykkäästi, että kaikki hänen sanansa piirtyivät kirkkaina muistiin. En koskaan unohtanut ainoatakaan hänen antamaansa selitystä tai hänen kertomuksensa kohtaa.

Kun lähdimme kokoelmasta, kysyin mitä hän ajatteli Kleopatrasta (saatuani hänet nauramaan kertomalla kuinka professori Emanuel oli lähettänyt minut tieheni, ja vietyäni hänet katsomaan tuota viehättävää kuvasarjaa, jota minulle oli suositeltu).

"Pyh", hän sanoi, "äitini on kauniimpi nainen. Kuulin tuolla parin ranskalaisen keikarin sanovan häntä 'nautinnonhimoisen perikuvaksi'. Jos niin on, voin ainoastaan sanoa että 'nautinnonhimoinen' on hyvin vähän minun mieleiseni. Verratkaahan tuota mulattia Ginevraan!"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XX. KONSERTTI

Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein sanaakaan virkkamatta.

"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy saada uusi puku."

Hän poistui. Sitten hän palasi ompelijan seurassa. Minusta otettiin mittaa. "Aion seurata omaa makuani ja tehdä niinkuin haluan tässä pikku asiassa", hän sanoi.

Kaksi päivää myöhemmin saapui -- punainen puku!

"Tämä ei ole minua varten", kiirehdin sanomaan, sillä minusta tuntui että melkein yhtä hyvin olisin voinut panna ylleni kiinalaisen ylimysnaisen puvun.

"Saammepa nähdä onko se sinua varten vai eikö", sanoi kummitätini jyrkän päättäväisenä kuten ainakin. "Huomaa tarkoin sanani. Sinä käytät tätä pukua tänä samana iltana."

Sitä en uskonut, luulin ettei mikään inhimillinen mahti saisi minua pukeutumaan siihen. Punainen puku! En tuntenut sitä. Se ei tuntenut minua. En ollut koettanut sitä ylleni.

Kummitätini julisti edelleen että minun oli samana iltana tultava konserttiin hänen ja Grahamin kanssa. Konsertti, hän selitti, olisi suuri tilaisuus, joka pidettäisiin musiikkiyhdistyksen isossa salissa. Konservatorion etevimmät oppilaat tulisivat esiintymään, sitten seuraisi arpojenmyyntiä "köyhien hyväksi", ja kaiken huipuksi olisivat Labassecourin kuningas, kuningatar ja prinsessat läsnä. Lähettäessään pääsyliput Graham oli huomauttanut että kohteliaisuudesta kuninkaallisia kohtaan oli esiinnyttävä juhlapuvussa; hän oli myös pyytänyt olemaan valmiina täsmälleen kello seitsemän.

Kuuden tienoilla minut lähetettiin yläkertaan. Vaikka mitään väkivaltaa ei tapahtunutkaan, huomasin olevani toisen tahdon johdettavana ja vaikutuksen alaisena, ilman että minulta kysyttiin neuvoa, ja että annoin suostumukseni hiljaisena, voitettuna. Lyhyesti, punainen puku, jota musta pitsikoristelu hieman lievensi, tuli kuin tulikin ylleni. Minua käskettiin ottamaan hyvä ryhti ja katsomaan peiliin. Minä katsoin peläten ja vavisten ja käännyin pois peläten ja vavisten vielä enemmän. Kello löi seitsemän, tohtori Bretton oli tullut, kummitätini ja minä astuimme alas. Hän oli pukeutunut ruskeaan samettiin, ja kuinka kadehdinkaan hänen juhlallista tummaa majesteettiuttaan kulkiessani siinä hänen varjonaan! Graham seisoi salongin ovella.

"Soisin että hän ei luule minun koristelleen itseäni herättääkseni huomiota", ajattelin ja minun oli paha olla.

"Kas tässä, Lucy, pari kukkasta", hän sanoi ja ojensi minulle kukkavihon. Pukuuni hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, hymyili vain ystävällisesti ja nyökäytti päätään tyytyväisenä, mikä heti rauhoitti häpeäntunteeni ja naurettavuudenpelkoni. Sitä paitsi oli pukuni äärimmäisen yksinkertainen; minua hirvitti vain kankaan keveys ja kirkas väri, ja koska Graham ei nähnyt siinä mitään hullunkurista, suostui oma silmäni piankin.

En usko että joka ilta yleisissä huvipaikoissa käyvät ihmiset voivat päästä siihen raikkaaseen juhlatunnelmaan, joka valtaa sen mielen, jolle ooppera tai konsertti on harvinaisuus. En tiedä odotinko suurta iloa konsertista, koska minulla oli vain hyvin epämääräinen käsitys sellaisesta, mutta ajomatkasta sinne pidin paljon. Umpivaunujen rattoisa mukavuus kylmänä kauniina iltana, hauska ajelu niin hilpeässä ja ystävällisessä seurassa, tähtien hetkittäinen tuikahtelu tienvarren puiden lomasta, avaran iltataivaan näkeminen tultuamme avoimelle tielle, ajo kaupungin porteista sisään, valojen välke, jonkinlainen tarkastus johon meidän täytyi alistua ja joka meitä suuresti huvitti -- kaikki nämä pikkuseikat riemastuttivat minua omituisella uutuuden viehätyksellään. En tiedä miten paljon johtui siitä ystävällisestä hengestä, joka ympäröi minua: tohtori John ja hänen äitinsä olivat molemmat parhaalla tuulellaan, olivat kinastelevinaan kaiken matkaa ja osoittivat minulle niin suurta ystävällisyyttä kuin olisin ollut heidän sukulaisensa.

Ajoimme pitkin Villetten parhaita katuja, jotka olivat kirkkaasti valaistut ja paljon eloisammat nyt kuin keskipäivällä. Kuinka loistavilta näyttivätkään myymälät! Kuinka vilkkaana, iloisena ja runsaana tulvehtikaan elämän vuoksi leveällä katukäytävällä! Katsellessani tätä kaikkea johtui mieleeni Rue Fossette -- umpinainen puutarha ja koulutalo ja pimeät autiot "luokat", joissa olin tottunut yksin astelemaan juuri tähän aikaan päivästä, katsellen tähtiä korkeiden verhottomien ikkunain läpi ja kuunnellen kaukaista ääntä, joka ruokasalissa yksitoikkoisesti luki "hurskasta lukua". Noin piti minun taas pian astella ja kuunnella, ja tuo tulevaisuuden varjo pääsi ajoittain himmentämään loistavaa mielialaani.

Olimme nyt joutuneet oikeaan vaunujen virtaan. Niillä kaikilla oli sama suunta, ja edessämme säteili suuren valaistun rakennuksen pääty. Siitä, mitä tulisin näkemään tuon rakennuksen sisällä, oli minulla, kuten jo sanoin, hyvin vajanainen käsitys, sillä minun osakseni ei ollut vielä koskaan tullut astuminen julkisen huvipaikan kynnyksen yli.

Nousimme vaunuista porttikäytävässä, jossa oli suuri hälinä ja tungos, mutta enempiä yksityiskohtia en selvästi muista, kunnes huomasin nousevani portaita jotka olivat majesteetillisen leveät ja helpot astua ja joita peitti pehmeä purppuranpunainen matto. Ne johtivat suurille juhlallisesti suljetuille oville, jotka nekin olivat verhotut purppuravaatteella.

Tuskin huomasin mikä taikavoima sai nuo ovet kääntymään taaksepäin -- tohtori John piti siitä huolta -- mutta taaksepäin ne joka tapauksessa kääntyivät, ja eteemme levisi sali -- suuri, avara ja korkea, jonka kaartuvat seinät ja holvikatto näyttivät silmissäni puhtaalta kullalta (niin taidokkaasti ne olivat maalatut), josta erottautui kohopaikkoja, uurteita ja kiehkuroita, joko kullankiiltäviä tai alabasterinvalkoisia, tai kultalehtiä ja valkoisia liljoja sekaisin kiehkuroina. Missä ikinä näkyi poimuteltuja verhoja, levitettyjä mattoja ja tyynyjä, siinä oli ainoana värinä tumma purppura. Katosta riippui säihkyvä massa, joka häikäisi silmiäni -- luulin sen olevan vuorikristallia, sen hiotut pinnat sädehtivät, siinä kimalteli helmiä ja välkkyi tähtiä, siinä välähti kuin sulatettuja jalokiviä ja taivaankaaren säteitä. Lukija, se oli vain kynttiläkruunu, mutta minun silmissäni se näytti itämaisten taikurien tuotteelta, ja odotin melkein näkeväni jättiläiskokoisen, tumman, juomuisen käden -- Lampun Hengen käden -- joka ylhäällä holvin säihkyvässä ja hyväntuoksuisessa ilmassa vartioi tuota ihmeellistä aarretta.

Kuljimme eteenpäin -- en ollenkaan tietänyt minne -- mutta jossakin käänteessä tuli äkkiä vastaamme toinen seurue, joka lähestyi vastakkaiselta suunnalta. Näen vieläkin tuon seurueen sellaisena kuin se äkkiä ilmestyi eteeni. Kaunis keski-ikäinen rouva tummassa samettipuvussa, nuori mies, joka saattoi olla hänen poikansa -- parhaat kasvot, hienoin vartalo mitä koskaan luulin nähneeni -- sekä kolmas henkilö punaisessa, mustilla pitseillä koristetussa puvussa.

Huomasin heidät kaikki -- kolmannen henkilön yhtä hyvin kuin toisetkin -- ja murto-osan sekuntia luulin heitä vieraiksi ihmisiksi, joten sain puolueettoman vaikutelman heidän ulkonäöstään. Mutta vaikutelma oli tuskin tajuttu eikä vielä tarkemmin määritelty, kun sen jo hälvensi tietoisuus että seisoinkin suuren kuvastimen edessä, joka täytti kahden pylvään välin, ja että seurue olimme me itse. Näin sain ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässäni nauttia siitä, että näin itseni sellaisena kuin toiset näkevät minut. Ei ole syytä viipyä tuloksessa. Se toi epäsoinnun särähdyksen, mielipahan pistoksen ilooni; se ei ollut imarteleva, mutta loppujen lopuksi olisi minun sentään pitänyt olla kiitollinen: olisihan voinut olla hullumminkin.

Vihdoinkin istuimme paikoilla, joista oli hyvä näköala tuohon avaraan ja häikäisevään mutta lämpimään ja iloiseen saliin. Se oli täynnä, ja sen täytti loistava seura. En tiedä olivatko naiset erikoisen kauniita, mutta heidän pukunsa olivat niin täydelliset. Ja ulkomaalaiset, sellaisetkin jotka kotielämässään eivät ole edukseen, näyttävät omaavan taidon esiintyä julkisissa paikoissa miellyttävästi. Miten kömpelöitä ja reuhtovia heidän arkiliikkeensä ovatkin kampausviitan ja papiljottien läheisyydessä, on heillä aina kauniisti varalla juhlakäytäntöä varten sulava ja ryhdikäs pään ja käsivarsien asento, suun ja silmien ilme, jotka aina otetaan käyttöön juhlapuvun kanssa ja asiaankuuluvasti puetaan ylle samalla kertaa kuin korut.

Siellä täällä näkyi hieno vartalo. Se edusti erästä kauneuden lajia, jota luullakseni ei koskaan tavata Englannissa: lujaa, kiinteätä, veistokuvamaista tyyliä. Näissä olennoissa ei ole mitään särmiä, marmorikaryatidi on melkein yhtä taipuisa, Feidiaan jumalatar ei ole täydellisempi tyynessä upeassa kauneudessaan. Heidän piirteensä ovat kuin hollantilaisten maalarien madonnien: alankomaalaisten klassilliset piirteet, säännölliset mutta pyöreät, suoraviivaiset mutta älyttömät, ja mitä tulee heidän ilmeettömän tyyneytensä, heidän intohimottoman rauhansa syvyyteen, voi ainoastaan napaseutujen lumiaavikko vetää sille vertoja. Tällaiset naiset eivät tarvitse koristeita ja käyttävät niitä harvoin; heidän sileä, kiinteästi palmikoitu tukkansa on riittävänä vastakohtana vieläkin sileämmille poskille ja otsalle; heidän pukunsa ei voi olla liian yksinkertainen; täyteläinen käsivarsi ja virheetön niska eivät kaipaa rannerenkaita eikä kaulavitjoja.

Minulla oli kerran onni ja ilo tulla läheisesti tutuksi tällaisen kaunottaren kanssa. Hänen syvän ja vakiintuneen itserakkautensa tympeä voima oli hämmästyttävä; sille veti vertoja ainoastaan hänen ylpeä välinpitämättömyytensä kaikista muista luoduista. Verta ei virrannut hänen suonissaan, mieto vesineste täytti ja miltei tukki hänen valtimonsa.

Tuollainen Juno istui nyt näkyvissämme -- eräänlaisena maalitauluna kaikkien katseille ja täysin tietoisena siitä, mutta katseiden ja silmäysten magneettinen voima ei tehonnut häneen: hän istui siinä kylmänä, pyöreänä, valkoisena ja kauniina kuin kultakapiteelinen marmoripylväs, joka kohosi hänen vieressään.

Huomatessani että tohtori Johnin tarkkaavaisuus oli suuresti kiintynyt tähän naiseen pyysin häntä hiljaisella äänellä taivaan nimessä varomaan sydäntään. "Teidän ei kannata rakastua tuohon naiseen", sanoin, "sillä vakuutan teille etukäteen että saisitte rauhassa kuolla hänen jalkoihinsa ilman että hän rakastuisi teihin."

"Aivan oikein", hän sanoi, "ja mistä tiedätte vaikka juuri hänen suuren tunteettomuutensa näkeminen olisi minussa voimakkain yllyke palvontaan? Luulen että epätoivon oka on erinomainen kiihotin tunteilleni, mutta" (hän kohautti olkapäitään) "te ette tiedä näistä asioista mitään; minä käännyn äitini puoleen. Äiti, minä olen vaarallisella tiellä."

"Ikään kuin se minua liikuttaisi", vastasi rouva Bretton.

"Voi onnetonta kohtaloani", sanoi hänen poikansa. "Ei ainoallakaan miehellä ole tunteettomampaa äitiä kuin minulla: hänen mieleensä ei edes juolahda että häntä voisi kohdata sellainen onnettomuus kuin miniä."

"Jollen ajattele sitä, ei se suinkaan johdu siitä ettei samaista onnettomuutta olisi minulle toitotettu. Viimeisten kymmenen vuoden ajan olet uhannut minua sillä. 'Äiti, minä menen pian naimisiin', huusit jo ennen kuin olit saanut miehen puvun."

"Mutta äiti, jonakin päivänä siitä tulee totta. Kesken kaiken, kun luulet olevasi oikein rauhassa, lähden kuin Jaakoppi tai Esau tai joku muu patriarkka etsimään vaimoa, kenties juuri maan tytärten joukosta."

"Oma vahinkosi, John Graham, siinä kaikki."

"Äiti tahtoo minusta vanhaapoikaa. Mikä mustasukkainen vanha rouva! Mutta katsohan tuotakin loistavaa olentoa, jolla on himmeänsininen silkkipuku ja vielä himmeämmän ruskea tukka, jossa on yhtä hienot silkkivivahdukset kuin puvussakin. Etkö olisi ylpeä, äiti, jos jonakin päivänä toisin tuon jumalattaren kotiin ja esittäisin hänet sinulle rouva Bretton nuorempana?"

"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko, paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella vahanukella."

"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"

"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon tuolin hän siitä saisi -- mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse kielesi ja käytä silmiäsi."

Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta, ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan. Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen herrasmiehen hahmossa.

Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä, hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan, niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä -- ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä ja hallita -- halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa ylinnä, sieltä hän pakeni.

Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli kunniakatos.

Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan, orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.

En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä, kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan, kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.

Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies, hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin tunsin, jollen tietänytkään, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä -- hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aaveen -- olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia -- pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. -- "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.

Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen, parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa. Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta; hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten. Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä, jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet esiintyivät vähemmän miellyttävinä -- heikkoina, aistillisina tai viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren, vaan naisen -- lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa, Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä, tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili, mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.

Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille -- minun ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä: puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit muodot (aioin kirjoittaa hennot muodot, mutta se olisi ollut kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä", joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta, saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) -- valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi madame Beckin entistä oppilasta -- neitoset Mathilde ja Angélique. Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi. Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella aamiaisella", oli oikea maailman ihme -- jolle veti vertoja vain se tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat -- terveelliset tosiasiat.

Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä -- kauneimman tai ainakin vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin näytti tukalta ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi, vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista -- tässä hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin. Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.

Konserttia minun ei tarvitse kuvata, vaikutelmani siitä eivät huvittaisi lukijaa, eikä tosiaankaan maksaisi vaivaa muistella niitä, ne kun olivat törkeän tietämättömyyden vaikutelmia. Konservatorion nuoret neidot olivat hyvin peloissaan ja takoivat vapisevin käsin kahta suurta pianoa. Herra Josef Emanuel seisoi heidän vieressään kun he soittivat, mutta hänellä ei ollut sitä tahdikkuutta eikä vaikutusvaltaa kuin hänen sukulaisellaan, joka samanlaisissa olosuhteissa varmaan olisi pakottanut oppilaansa käyttäytymään sankarillisesti ja hillitsemään itsensä. Herra Paul olisi asettanut hysteeriset ensikertalaiset kahden tulen väliin -- yleisön pelon ja hänen itsensä pelon -- ja olisi herättänyt heissä epätoivon rohkeutta tekemällä jälkimmäisen pelon edellistä verrattoman paljon suuremmaksi. Siihen ei herra Josef pystynyt.

Valkoisia musliinipukuisia pianisteja seurasi hieno, aikuinen, itsetietoinen rouvasihminen, pukeutuneena valkoiseen silkkiin. Hän lauloi. Hänen laulunsa vaikutti minuun aivan kuin silmänkääntäjän temput, ihmettelin kuinka hän sai aikaan mitään sellaista -- kuinka hän osasi juoksuttaa ääntään ylös ja alas ja tehdä niin eriskummaisia keikauksia, mutta koruton skotlantilainen laulu halvan katusoittajan esittämänä on usein liikuttanut minua syvemmin.

Tämän jälkeen astui lavalle herrasmies joka huomattavasti taivutti ruumistaan kuningasta ja kuningatarta kohti, nosti valkoisen hansikoidun kätensä useasti sydämensä tienoille ja parkaisi ilmoille katkeran syytöstulvan erästä "petollista Isabellaa" kohtaan. Minusta hän näytti vetoavan erityisesti kuningattaren myötätuntoon, mutta ellen pahasti erehdy, kuunteli hänen majesteettinsa tätä esitystä pikemmin tyynen kohteliaana kuin vakavan tarkkaavaisena. Tämän herrasmiehen mielentila oli sangen kiusallinen, ja olin iloinen kun hän lakkasi tulkitsemasta sitä laulullaan.

Kuorolaulu ohjelman lopussa oli mielestäni paras osa illan esityksistä. Kuorossa oli mukana parhaiden maaseutu-lauluseurojen edustajia, aito labassecourilaisia, pyyleviä kuin tynnyrit. Nämä ukkelit antoivat äänensä kaikua muitta mutkitta, ja heidän luonnonraikkaasta innostuksestaan oli ainakin se hyöty, että kuulijan korva sai nauttia tyydyttävästä voimantunteesta.

Kautta koko ohjelman -- ujojen pianoduettojen, teennäisten lauluesitysten ja raikuvien metallisointuisten kuorojen -- myönsi mielenkiintoni vain yhden silmän ja yhden korvan näyttämön tarkkaamiseen, kun taas toinen oli jatkuvasti pidätetty tohtori Brettonin palvelukseen. En voinut unohtaa häntä enkä lakata kysymästä miltä hänestä tuntui, mitä hän ajatteli, oliko hänellä hauskaa vai päinvastoin. Viimein hän puhui.

"Ja te pidätte tästä kaikesta, Lucy? Olette hyvin hiljainen", hän sanoi omalla herttaisella tavallaan.

"Olen hiljainen", vastasin, "siksi että tämä kaikki niin kovin suuresti kiinnostaa minua -- ei ainoastaan musiikki, vaan kaikki muukin ympärilläni."

Hän alkoi sitten tehdä erinäisiä huomautuksia, niin levollisena ja hillitysti että rupesin luulemaan ettei hän todellakaan ollut nähnyt sitä minkä minä olin nähnyt, ja minä kuiskasin: "Neiti Fanshawe on täällä, oletteko huomannut hänet?"

"Olen toki, ja tiedän että tekin olette huomannut hänet?"

"Luuletteko että hän on tullut Cholmondeleyden seurassa?"

"Rouva Cholmondeley on täällä hyvin suuren seurueen kanssa. Ginevra oli hänen saattueessaan, ja rouva Cholmondeley oli Lady --n saattueessa; tämä taas oli kuningattaren saattueessa. Jollei tämä olisi tuollainen arkipäiväinen pikkuhovi, jonka muodollisuudetkaan eivät ole juuri sen kummempia kuin perhetavat ja jonka juhlaloistokin on vain kodikkuutta sunnuntaipuvussa, kuuluisi tuo kaikki hyvin hienolta."

"Ginevra näki teidät, luullakseni."

"Niin luulen minäkin. Olen tarkannut häntä useat kerrat sen jälkeen kun te käänsitte katseenne hänestä, ja minulla on ollut kunnia seurata pientä näytelmää, josta te säästyitte."

En kysynyt mikä se oli, vaan odotin vapaaehtoista selitystä, joka pian annettiinkin.

"Neiti Fanshawella", hän sanoi, "on seuralainen -- ylhäissukuinen neiti. Satun tuntemaan Lady Saran ulkonäöltä; hänen jalosukuinen äitinsä on kutsunut minut ammattini vuoksi taloonsa. Hän on ylpeä tyttö mutta ei vähääkään hävytön, ja epäilen tokko Ginevra on kohonnut arvoltaan hänen silmissään ryhtymällä pilkkaamaan naapureitansa."

"Mitä naapureita?"

"Vain minua ja äitiäni. Mitä minuun tulee, on tuo kaikki hyvin luonnollista: mikään ei luullakseni ole sopivampi pilkan aihe kuin nuori porvarillinen tohtori; mutta äitini! En koskaan ennen ole nähnyt häntä naurettavan. Tiedättekö, tuo nyrpistyvä huuli ja ivallisesti tähdätty kiikari vaikuttivat minuun hyvin omituisesti."

"Älkää siitä välittäkö, tohtori John, ei se maksa vaivaa. Jos Ginevra on huimalla tuulellaan, niinkuin hän nähtävästi on tänä iltana, voisi hän ilman mitään tunnonvaivoja nauraa tuota lempeätä miettiväistä kuningatarta tai tuota surumielistä kuningasta. Hänen vaikuttimenaan ei ole ilkeys, vaan silkka päätön hulluttelu. Hatarapäiselle koulutytölle ei mikään ole pyhää."

"Mutta te unohdatte että minä en ole tottunut näkemään neiti Fanshawe'ta hatarapäisenä koulutyttönä. Eikö hän ollut minulle jumalaisolento -- elämäni enkeli?"

"Hm. Siinä olikin erehdyksenne."

"Sanoakseni puhtaan totuuden, ilman mitään väärää lennokkuutta tai teennäistä romantiikkaa, oli todellakin aika, noin kuusi kuukautta sitten, jolloin pidin häntä jumalallisena. Muistatteko keskusteluamme lahjoista? En ollut täysin avomielinen teitä kohtaan siinä asiassa: se lämpö, millä te suhtauduitte siihen, huvitti minua. Saadakseni täyden hyödyn teidän selvänäköisyydestänne sallin teidän luulla minua sokeammaksi kuin todella olin. Juuri nuo lahjat ensinnä todistivat Ginevran kuolevaiseksi. Hänen kauneudellaan oli kuitenkin vielä entinen lumousvoimansa, ja kolme päivää -- kolme tuntia sitten olin hyvin suuressa määrin hänen orjansa. Kun hän tänä iltana kulki ohitseni voitollisessa kauneudessaan, tervehdin häntä tulvehtivin sydämin: ilman tuota ainoata onnetonta pilkkanaurua olisin vieläkin hänen nöyrin palvelijansa. Hän olisi saanut ilkkua minua, siitä olisin haavoittunut mutta en niinkään helposti loitontunut hänestä kokonaan; minun itseni kautta ei hän olisi kymmenessä vuodessa loukannut minua niin syvästi kuin äitini kautta yhtenä hetkenä."

Hän vaikeni hetkiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon tulta ja niin vähän päivänpaistetta tohtori Johnin sinisissä silmissä kuin juuri nyt.

"Lucy", hän aloitti uudelleen, "katsokaa tarkasti äitiäni ja sanokaa ilman pelkoa ja puolueellisuutta miltä hän näyttää teistä juuri nyt."

"Samalta kuin aina ennenkin -- keski-ikäinen englantilainen säätyläisnainen, hyvin vaikka vakavasti pukeutunut, vapaa kaikesta teennäisyydestä, luonteeltaan tasainen ja hilpeä."

"Sellaiselta hän näyttää minustakin -- Jumala häntä siunatkoon! Iloinen ihminen naurakoon hänen kanssaan, mutta vain heikko raukka voi nauraa häntä. Häntä ei saa tehdä naurunalaiseksi, ei ainakaan minun suostumuksellani eikä ilman minun -- minun suuttumustani, -- minun vastenmielisyyttäni, minun --"

Hän pysähtyi, ja oli aikakin, sillä hän alkoi kiihtyä -- enemmän kuin asia näytti oikeuttavan. En silloin tietänyt että hänellä oli kaksinkertainen syy olla tyytymätön Ginevraan. Hänen hehkuvat kasvonsa, laajenevat sieraimensa ja kaunismuotoisen alahuulensa rohkean ylenkatseellinen kaartuminen näyttivät hänet uudessa ja oudossa valossa. Intohimon puuska luonteeltaan tyynissä ja lempeissä ihmisissä ei ole mikään mieluisa näky, enkä pitänytkään tuosta koston kiihkosta, joka värisytti hänen nuorta voimakasta ruumistaan.

"Pelotanko teitä, Lucy?" hän kysyi.

"En ymmärrä miksi olette niin kovin vihoissanne."

"Tästä syystä", hän kuiskasi korvaani, "Ginevra ei ole puhdas enkeli eikä puhdasmielinen nainen."

"Lorua, te liiottelette, ei hänessä mitään vaarallista pahuutta ole."

"Liian pahaa minulle. Minä näen siinä missä te olette sokea. Jätetään nyt tämä asia. Tahdon huvikseni kiusoitella äitiä; lyön vetoa että hän ikävystyy. Äiti, lähdepä liikkeelle siitä."

"John, minä totisesti lähetän sinut liikkeelle jollet käyttäydy paremmin. Oletteko hiljaa siellä, sinä ja Lucy, jotta saan kuulla laulua."

Kuoro pauhasi juuri silloin, ja sen turvissa oli äskeinen keskustelu tapahtunut.

"Sinäkö kuuntelisit laulua, äiti! Uskallan lyödä vetoa kauluksennapeistani, jotka ovat aidot, sinun väärennettyä rintasolkeasi vastaan --"

"Minun väärennetty solkeni, Graham? Riivattu poika, sinä tiedät että siinä on kallisarvoinen kivi."

"Oh, se on vain sinun taikauskoasi, sinua petkutettiin siinä kaupassa."

"Minua petkutetaan harvemmin kuin luuletkaan. Kuinka satut tuntemaan hovin nuoria neitoja, John? Olen huomannut että pari heistä on kiinnittänyt sinuun sangen paljon tarkkaavaisuutta viimeisen puolen tunnin aikana."

"Soisin ettet huomaisi heitä."

"Miksi en? Siksikö että toinen ivallisesti suuntaa minuun kiikarinsa? Hän on kaunis tyhmä tyttö, mutta pelkäätkö sinä että hänen virnailunsa saa vanhan rouvan noloksi?"

"Järkevä, ihailtava vanha rouva! Äiti, sinä olet vielä minulle parempi kuin kymmenen vaimoa."

"Älä rupea mihinkään mielenosoituksiin, John, tai pyörryn ja saat kantaa minut ulos, ja jos sellainen taakka laskettaisiin harteillesi, kääntäisit äskeisen puheesi ja huudahtaisit: 'Äiti, kymmenen vaimoa tuskin voisi olla minulle enemmän vaivaksi kuin sinä!'"

<tb>

Konsertin päätyttyä seurasi arpajaiset "köyhien hyväksi". Väliaika oli yleisen huojennuksen ja mahdollisimman hauskan nousun ja liikunnan hetki. Laulajien valkoinen parvi karkotettiin lavalta, ja tilalle tunkeutui joukko toimeliaita herrasmiehiä, jotka tekivät järjestelyjä arvontaa varten. Näiden joukossa -- kaikista toimeliaimpana -- näkyi tuttu hahmo, pieni mutta ponteva, jota elähdytti kolmen pitkän miehen tarmo ja pirteys. Voi kuinka herra Paul puuhasi! Kuinka hän jakeli määräyksiä ja samalla otti kuormaa omille harteilleen! Puolen tusinaa miehiä oli hänen takanaan nostamassa pianoja ym. -- entä sitten, hänen täytyi lisätä näihin voimiin omansa. Hänen touhunsa ylenpalttisuus oli puoleksi harmittavaa, puoleksi hullunkurista: mielessäni sekä harmistuin että nauroin koko hälinää. Kesken ennakkoluulojani ja harmiani en kuitenkaan voinut olla huomaamatta eräänlaista aika miellyttävää välittömyyttä kaikessa mitä hän teki ja sanoi, enkä voinut olla sokea hänen kasvojensa voimakkaan luonteenomaisille piirteille, jotka näkyivät sitä selvemmin keskellä kaikkia näitä kesympiä kasvoja: hänen silmiensä syvän kiihkeälle hartaudelle, kalpean, leveän ja täyteläisen otsan voimalle ja taipuisan suun eloisuudelle. Häneltä puuttui voiman levollisuutta, mutta sen vilkkauden ja tulen hän omisti huomattavassa määrin.

Tällä välin koko sali lähti liikkeelle; suurin osa yleisöä nousi ja jäi vaihteen vuoksi seisomaan, muutamat kävelivät, kaikki nauroivat ja puhelivat. Purppuranpunaisessa osastossa oli erittäin vilkasta hyörinää. Pitkä herrarivi särkyi murto-osiin ja sekaantui naisten sateenkaareen, kaksi tai kolme upseerin näköistä miestä läheni kuningasta ja puheli hänen kanssaan. Kuningatar jätti tuolinsa ja liukui nuorten neitojen ohi, nämä kaikki nousivat seisomaan hänen kulkiessaan, ja näin hänen myöntävän jokaiselle jonkin ystävällisyyden-osoituksen -- suopean sanan, katseen tai hymyn. Nuo kaksi kaunista englantilaista tyttöä, lady Sara ja Ginevra Fanshawe, saivat osakseen useita lauseita, ja kun hän jätti heidät, näyttivät molemmat ja varsinkin jälkimmäinen loistavan tyytyväisyydestä. Joukko naisia tuli puhuttelemaan heitä, ja pieni parvi herroja kokoontui heidän ympärilleen. Näiden joukossa -- lähinnä Ginevraa -- seisoi kreivi de Hamal.

"Tässä huoneessa on tukahduttavan kuuma", sanoi tohtori Bretton ja nousi äkkiä kärsimättömänä. "Lucy -- äiti -- tuletteko hetkiseksi raikkaaseen ilmaan?"

"Mene hänen kanssaan, Lucy", sanoi rouva Bretton, "minä pysyn kernaammin paikallani."

Kernaasti olisin minäkin pysynyt paikallani, mutta Grahamin halun piti voittaa omani, ja minä seurasin häntä.

Huomasimme iltailman aika purevaksi, tai ainakin minusta tuntui siltä -- hän ei näyttänyt sitä huomaavan -- mutta oli hyvin tyyni, ja tähtikirkas taivas levisi yllämme pilvettömänä. Minut kiedottiin turkiksiin. Teimme pari kierrosta käytävällä; erään lampun alla kohtasi Graham katseeni.

"Näytätte miettiväiseltä, Lucy, minunko tähteni?"

"Pelkäsin vain että olette pahoillanne."

"En ensinkään -- olkaa hyvällä mielellä vain, niinkuin minäkin. Vakaumukseni on, Lucy, että kun kuolen, se ei tapahdu sydänhaavojen tähden. Voin saada piston, voin näyttää alakuloiselta jonkin aikaa, mutta mikään tuska tai tunteen sairaus ei vielä ole järkyttänyt koko olemustani. Ettekö kotona aina ole nähnyt minua hyväntuulisena?"

"Tavallisesti."

"Olen iloinen että hän nauroi äitiäni. En antaisi vanhaa rouvaa tusinasta kaunottaria. Tuo virnistys teki minulle parasta mitä ajatella voi. Kiitoksia, neiti Fanshawe!" Ja hän nosti hatun aaltoilevilta kiharoiltaan ja teki ivallisen kumarruksen.

"Niin", hän sanoi, "minä kiitän häntä. Hän on saanut minut ymmärtämään että yhdeksän kymmenesosaa sydämestäni on aina ollut terve kuin kello ja että kymmenes osa oli saanut naarmun, neulan riipaisun, joka paranee silmänräpäyksessä."

"Olette vihoissanne juuri nyt, kiihtynyt ja suutuksissa, mutta huomenna ajattelette ja tunnette toisin."

"Minäkö kiihtynyt ja suutuksissa? Ette tunne minua. Päinvastoin on kiihtymys jo poissa ja olen kylmä kuin yö -- joka muuten saattaa olla liian kylmä teille. Menemme takaisin."

"Tohtori John, tämä on äkillinen muutos."

"Eikä ole, tai jos on, on sillä hyvät syynsä -- kaksi hyvää syytä, joista olen kertonut teille toisen. Mutta mennään nyt sisään."

Meidän ei ollut helppoa päästä takaisin paikoillemme, arvonta oli alkanut ja koko sali oli täynnä hälinää ja hämminkiä. Käytäväntapainen, jonka läpi meidän oli kuljettava, oli tulvillaan väkeä, ja meidän oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Satuin katsomaan ympärilleni -- itse asiassa kuvittelin melkein että joku lausui nimeni -- ja näin ihan lähelläni kaikkialla olevan, aivan välttämättömän herra Paulin. Hän katseli vakavasti ja kiinteästi minua -- tai pikemmin punaista pukuani -- ivallinen huomautus sen johdosta tuikki hänen silmissään. Asia oli niin, että hänen tapanaan oli pitää oikeutenaan arvostella pukuja, mm. madame Beckin koulun opettajien ja oppilaiden -- tapa jota ainakin edelliset pitivät loukkaavana tunkeilevaisuutena. Tähän saakka en vielä ollut joutunut kärsimään siitä -- tumma arkipukuni ei ollut omiaan herättämään huomiota. Minä en tänä iltana ollut siinä mielentilassa että olisin sietänyt uutta hyökkäystä; tahdoin kernaammin olla huomaamatta hänen läsnäoloaan kuin pitää hyvänäni hänen naljailuaan, ja niinpä käänsin kasvoni kiinteästi tohtori Johnin takinhihaa kohti luullen löytäväni samaisesta hihasta enemmän hupia ja turvallisuutta, herttaisuutta ja ystävällisyyttä kuin pienen tumman professorin epämiellyttävistä kasvoista. Tohtori John näytti vaistomaisesti hyväksyvän valintani, sillä hän katsahti alas ja sanoi ystävällisellä äänellään:

"Pysykää aivan lähellä minua, Lucy, nämä tunkeilevat porvarit eivät juuri kunnioita lähimmäistään."

Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin vaikutelmaa, kenties magneettista -- vaikutelmaa joka ei ollut tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa -- vilkaisin taaskin ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.

"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen. "Kuka on tuo kesytön ystävänne?"

"Eräs opettaja madame Beckin koulussa -- hyvin tuikea pikku mies."

"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä kaikki merkitsee!"

"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."

"Se pieni" -- aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt, sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin. Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.

"Minä luulen että hän on sitä mille hän itse antaisi nimen 'méchant'",[66] sanoi tohtori Bretton. Samaa luulin minäkin.

Hitaasti ja vaivalloisesti tunkeuduimme käytävää pitkin ja pääsimme vihdoin paikoillemme. Arvonta kesti lähes tunnin; se oli hauska ja eloisa toimitus, ja koska meillä kaikilla oli arpalippu, yhdyimme yleiseen toivon ja pelon vaihteluun pyörän joka käännöksellä. Kaksi pientä tyttöä, toinen viisi- toinen kuusivuotias, veti numeroita, ja voitot julistettiin lavalta asianmukaisesti. Voittoja oli paljon mutta arvoltaan vähäpätöisiä. Sattui niin että tohtori John ja minä voitimme molemmat: minun voittoni oli sikarikotelo, hänen voittonsa naisen päähine -- mahdollisimman hepeninen sinisen- ja hopeankirjava turbaani, jonka toisella laidalla liehui lumipilveä muistuttava töyhtö. Hän olisi kaikin mokomin tahtonut vaihtaa, mutta minua ei saatu kuulemaan järkeä, ja tähän päivään asti olen säilyttänyt sikarikoteloni, ja kun katselen sitä, muistuttaa se minulle menneistä päivistä ja eräästä onnellisesta illasta.

Tohtori John puolestaan piti turbaaniaan käsivarren mitan etäisyydellä peukalon ja etusormen välissä ja katseli sitä kunnioituksen ja neuvottomuuden vallassa, mikä oli äärettömän hullunkurista. Tarkastuksen päätyttyä hän aikoi kylmästi laskea tuon hienon kapineen maahan jalkainsa väliin, hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään aavistusta siitä käsittelystä tai säilytyspaikasta, joka sen tuli saada osakseen, ja jollei hänen äitinsä olisi ehtinyt hätään, luulen että hän olisi taittanut sen kainaloonsa kuin oopperahattunsa. Rouva Bretton pelasti turbaanin koteloon josta se oli nostettu esille.

Graham oli täysin hilpeä kaiken iltaa, ja hänen hilpeytensä tuntui luonnolliselta ja pakottomalta. Hänen käytöstään ja ilmettään ei ole helppo kuvata; siinä oli jotakin omituista, jotakin omalla tavallaan erikoista. Näin siinä intohimojen hillintää, joka ei ollut tavallista, ja runsaan määrän syvää ja tervettä voimaa, joka ilman mitään läähättäviä ponnistuksia lannisti pettymyksen ja taittoi sen kärjen. Hänen käytöksensä sai minut ajattelemaan niitä hyviä ominaisuuksia, joita olin huomannut hänessä kun hän toimitti virkatehtäviänsä Basse-Villen köyhän, rikollisen ja kärsivän väestön keskuudessa: hän oli samalla kertaa päättäväinen, luja ja lempeä. Kuka voi olla pitämättä hänestä? Hän ei osoittanut mitään heikkoutta joka vaivasi tunnetta keksimään keinoja, miten sen horjahdukset parhaiten saisi autetuiksi, hänessä ei ollut ärtyisyyttä joka häiritsi yleistä rauhaa ja tukahdutti ilon, hänen huuliltaan ei päässyt mitään pilkkasanaa joka syöpyi luihin saakka, hänen silmänsä eivät singonneet pahantuulisia vasamia, jotka kylminä, ruosteisina ja myrkyllisinä lävistivät sydämen. Hänen luonaan oli lepoa ja turvaa -- hänen ympärillään lämmittävää auringonpaistetta.

Ja kuitenkaan hän ei ollut unohtanut neiti Fanshawe'ta eikä antanut hänelle anteeksi. Epäilen tokko tohtori Bretton kerran suututtuaan leppyi niinkään helposti -- kerran vieraannuttuaan palasi koskaan takaisin. Hän katseli Ginevraa useammin kuin kerran, ei nöyrästi eikä salavihkaa, vaan avoimesti ja rohkeasti. De Hamal seisoi nyt kiinteästi hänen vieressään, rouva Cholmondeley istui lähellä, ja kaikki kolme olivat kokonaan vaipuneet iloiseen hälinään ja puheensorinaan, joka elähdytti purppurapenkkejä aivan yhtä paljon kuin salin mitä plebeijistä osaa tahansa. Vilkkaalta näyttävän keskustelun aikana Ginevra kerran tai pari nosti kättään ja käsivarttaan: kaunis rannerengas vilahti jälkimmäisessä. Minä näin sen välkkeen heijastuvan tohtori Johnin silmistä -- siellä se muuttui ivan ja raivon kipinäksi. Hän nauroi:

"Luulenpa", hän sanoi, "että lasken turbaanini totunnaiselle uhrialttarilleni, siellä se joka tapauksessa löytäisi armon. Katutyttökään ei helpommin ota lahjoja. Omituista, sillä tiedän kuitenkin että hän on perhetyttö."

"Mutta te ette tunne hänen kasvatustaan, tohtori John", minä sanoin. "Koko ikänsä on häntä viskelty toisesta ulkomaan koulusta toiseen, ja niinpä hänellä on täysi oikeus puolustaa useimpia vikojaan tietämättömyyden lieventävällä asianhaaralla. Ja lisäksi olen hänen puheistaan ymmärtänyt että hänen isänsä ja äitinsä ovat saaneet jokseenkin samanlaisen kasvatuksen kuin hän itse."

"Minä olen aina olettanut että hän ei ole rikas, ja kerran tuo ajatus oli minulle mieluinen", hän sanoi.

"Hän on kertonut minulle että hänen omaisensa ovat köyhiä; hän puhuu aivan avoimesti sellaisista asioista, enkä koskaan ole huomannut hänen valehtelevan, niinkuin nuo ulkomaalaiset usein tekevät. Hänen vanhemmillaan on suuri perhe, ja heillä on sellainen asema ja sellaisia suhteita, jotka heidän käsityskantansa mukaan vaativat komeata esiintymistä. Olosuhteiden ankara pakko ja myötäsyntyinen ajattelemattomuus yhdessä ovat aiheuttaneet huoletonta tunnottomuutta keinojen hankkimisessa hyvän ulkokuoren säilyttämiseksi. Tällainen on asiain tila, ainoa asiain tila johon hän lapsuudesta saakka on tottunut."

"Minä uskon sen -- ja ajattelin kehittää hänet parempaan, mutta, Lucy, puhuakseni täyden totuuden olen tänä iltana havainnut erään uuden puolen katsellessani häntä ja de Hamalia. Tunsin sen jo ennen kuin huomasinkaan hänen nenäkkyytensä äitiäni kohtaan. Näin erään katseen, jonka he vaihtoivat keskenään heti sisään tultuaan ja joka loi sangen epämieluisaa valoa mieleeni."

"Mitä tarkoitatte? Ettekö jo kauan ole huomannut heidän hakkailuaan?"

"Hakkailua? Se saattaisi olla viatonta tyttömäistä kujeilua todellisen rakastajan yllyttämiseksi, mutta se mitä minä tarkoitan ei ollut mitään hakkailua. Tuo katse ilmaisi salaista keskinäistä ymmärtämystä -- se ei ollut tyttömäinen eikä viaton. Kukaan nainen, oli hän sitten kaunis kuin Afrodite, joka lähettää tai ottaa vastaan sellaisia katseita, ei tule tavoitteluni esineeksi: ennemmin otan vaimokseni lyhythameisen ja korkealakkisen talonpoikaistytön, kun vain tiedän että hän on kunniallinen."

Minä en voinut olla hymyilemättä. Olin varma että hän nyt liioitteli: Ginevra, sen uskoin, oli kunniallinen kylläkin kaikessa huikentelevaisuudessaan. Sanoin sen hänelle. Hän pudisti päätään ja sanoi että hänessä ei olisi miestä uskomaan kunniaansa Ginevran haltuun.

"Se on ainoa", sanoin, "minkä rauhassa voitte uskoa hänelle. Hän olisi valmis tunnottomasti hävittämään miehensä rahoja ja omaisuutta, huolettomasti koettelemaan hänen kärsivällisyyttään, mutta en luule että hän edes hengähtäisi tai antaisi kenenkään toisen hengähtää hänen kunnialleen."

"Te rupeatte hänen asianajajakseen", hän sanoi. "Tahtoisitteko että palaisin vanhoihin kahleisiini?"

"En, olen iloinen kun näen teidät vapaana, ja uskon että pysytte vapaana kauan. Mutta olkaa samalla oikeudenmukainen."

"Niin olenkin, Lucy, aivan kuin Rhadamanthys. Kun minä kerran perinpohjin vieraannun, en voi mitään sille, että olen ankara. Mutta katsokaas, kuningas ja kuningatar nousevat. Minä pidän kuningattaresta, hänellä on suloiset kasvot. Äitini on myös lopen väsynyt; jos viivymme kauemmin, emme saa vanhaa rouvaa kotiin."

"Minäkö väsynyt, John?" huudahti rouva Bretton vähintään yhtä vilkkaan ja valveutuneen näköisenä kuin hänen poikansa. "Minä olisin valmis vielä istumaan kilpaa sinun kanssasi. Jäädäänpä molemmat tänne aamuun asti, niin saamme nähdä kumpi meistä on surkeampi auringon noustessa."

"Se koe ei minua houkuttele, sillä totisesti, äiti, olet sinä kuihtumattomin ikivihreistä ja kukoistavin vanhojen rouvien joukossa. Minun täytyy siis vedota poikasi herkkiin hermoihin ja heikkoon ruumiinrakenteeseen, kun teen anomuksen pikaisesta lähdöstämme."

"Laiska nuori mies! Toivoisit varmaan olevasi vuoteessa, ja kaiketi haluasi on noudatettava. Ja kas Lucya, kuinka hänkin on lopussa! Hyi häpeä, Lucy! Kun minä olin sinun iässäsi, ei koko viikon juhliminen olisi tehnyt minua rahtuistakaan kalpeammaksi. Tulkaa pois, molemmat, ja saatte nauraa vanhaa rouvaa niin paljon kuin tahdotte, mutta minä pidän huolta kotelosta ja turbaanista."

Sen hän tekikin. Minä tarjouduin vapauttamaan hänet, mutta minut työnnettiin takaisin lempeän ylenkatseellisesti. Kummitätini mielestä minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni. Välittämättä mistään seremonioista nyt keskellä iloista hälinää, joka seurasi kuninkaan ja kuningattaren lähtöä, rouva Bretton lähti edellä ja raivasi meille nopeasti tietä tungoksen läpi. Graham seurasi, julistaen että hänen äitinsä oli kukoistavin "grisette" minkä hänellä milloinkaan oli ollut onni nähdä kantavan hattukoteloa; hän niin ikään huomautti minulle kuinka mieltynyt rouva Bretton oli tuohon taivaansiniseen turbaaniin, ja ilmaisi vakaumuksekseen että tämä aikoi jonakin päivänä pistää sen päähänsä.

Yö oli hyvin kylmä ja pimeä, mutta löysimme vaunumme ennen pitkää. Istuimme niissä pian, siellä oli lämmin ja mukava kuin takkavalkean ääressä, ja kotimatka oli luullakseni vieläkin hauskempi kuin ajo konserttiin. Hauska se oli, vaikkakin ajaja -- joka oli viettänyt viinikauppiaan kojussa osan siitä ajasta jonka me vietimme konsertissa -- vei meidät pitkin pimeätä ja yksinäistä tietä kauas La Terrassen tienhaaran toiselle puolen. Me vain puhelimme ja nauroimme emmekä huomanneet erehdystä, kunnes rouva Bretton vihdoin selitti, että vaikka hän aina oli pitänytkin taloansa syrjäisenä sopukkana, hän ei sentään uskonut sen olevan ihan maailman lopussa, ja siltä nyt kuitenkin näytti, sillä hän arveli meidän olleen jo puolentoista tuntia matkalla, eikä vielä ollut käännytty syrjätielle.

Silloin Graham katsoi ulos, ja huomatessaan vain pimeitä kenttiä, joiden näkymättömiä ojia reunustivat oudot lehmusrivit, hän alkoi aavistaa kuinka asiat olivat, käski pysäyttämään, nousi ajajanpaikalle ja tarttui itse ohjaksiin. Hänen ansiostaan saavuimme onnellisesti kotiin noin puolitoista tuntia määräajan jälkeen.

Martha ei ollut unohtanut meitä; ruokasalissa paloi iloinen tuli ja pöydällä odotti hyvä illallinen. Iloitsimme kummastakin. Syysaamu alkoi jo hämärtää kun pääsimme huoneisiimme. Minä riisuin yltäni punaisen pukuni pitsikoristeineen onnellisempana kuin olin pukeutunut siihen. Kenties eivät kaikki jotka sinä iltana konsertissa olivat loistaneet hienoissa vaatteissaan, voineet sanoa samaa, sillä kaikilla ei ollut ilonaan ystävyys -- sen tyyni ilo ja vaatimattomat toiveet.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXI. VASTAVAIKUTUSTA

Vielä kolme päivää, ja minun oli palattava kouluun. Melkein kellosta laskin noiden päivien hetkiä, kernaasti olisin viivyttänyt niiden rientoa, mutta ne liukuivat ohitseni kun laskin niitä, ne olivat poissa kun vielä pelkäsin niiden menoa.

"Lucy ei lähde tänään", sanoi rouva Bretton aamiaispöydässä maanitellen, "hän tietää että voimme hankkia hänelle uuden lykkäyksen."

"Minä en pyytäisi sitä sanallakaan vaikka voisinkin saada sen", minä vastasin. "Ikävöin jäähyväisten toiselle puolen ja vanhaan vauhtiini Rue Fossettella. Minun täytyy lähteä tänä aamuna, minun täytyy lähteä heti, matkalaukkuni on valmis ja suljettu."

Lähtöni osoittautui kuitenkin riippuvaksi Grahamista; hän sanoi tahtovansa saattaa minua, ja sattuikin niin että hän oli toimessaan kaiken päivää ja palasi vasta pimeässä. Nyt seurasi pieni sanakiista. Rouva Bretton ja hänen poikansa tahtomalla tahtoivat minua viipymään vielä yhden yön. Minä olisin voinut vaikka itkeä, niin kiusaantunut olin ja halukas suoriutumaan lähdöstä. Ikävöin heidän luotaan niinkuin rikollinen mestauslavalla ikävöi kirveen putoamista: toisin sanoen tahdoin että kipu pian olisi ohi. Kuinka kiihkeästi toivoin, sitä he eivät voineet ymmärtää. Mielentilani oli heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella.

Oli pimeä kun tohtori John auttoi minut vaunuista madame Beckin portilla. Oven yläpuolella paloi lamppu, satoi pientä marraskuun tihkua, niinkuin oli satanut kaiken päivää, ja lampunvalo heijastui märkään kiveykseen. Juuri samanlainen oli se ilta vajaa vuosi sitten, jolloin ensi kerran olin pysähtynyt tälle samalle kynnykselle, juuri samanlainen oli ympäristö. Muistin vieläpä katukivien muodon, jonka olin toimettomana pannut merkille odottaessani kiivaasti sykkivin sydämin tuon oven aukeamista, jonka edessä seisoin yksinäisenä anojana. Tuona iltana minulla myös oli ollut lyhyt kohtaus hänen kanssaan, joka nyt seisoi vieressäni. Olinko koskaan muistuttanut hänelle tuosta kohtauksesta tai selittänyt sitä? En ollut, enkä koskaan ollut tuntenut haluakaan siihen: se oli mieluisa ajatus, joka oli kätketty omaan mieleeni ja pysyi parhaiten tallessa siellä.

Graham soitti kelloa. Ovi avautui heti, sillä oli juuri se aika illasta, jolloin ulko-oppilaat lähtivät, ja Rosine oli niin ollen vikkelänä.

"Älkää tulko sisään", sanoin hänelle, mutta hän astui valaistuun eteiseen hetkiseksi. En olisi tahtonut hänen näkevän että minulla oli vedet silmissä, sillä hän oli liian hyväluonteinen jotta hänelle olisi tarpeettomasti viitsinyt näyttää moisia surunmerkkejä. Hän halusi aina parantaa ja huojentaa, silloinkin kun, niin lääkäri kuin olikin, parannus ja huojennus kenties ei ollut hänen vallassaan.

"Rohkaiskaa mielenne, Lucy. Ajatelkaa äitiäni ja minua todellisina ystävinänne. Me emme unohda teitä."

"En minäkään unohda teitä, tohtori John."

Matkalaukkuni oli nyt kannettu sisään. Olimme lyöneet kättä, hän oli kääntynyt lähteäkseen, mutta ei vielä ollut tyytyväinen: hän ei ollut vielä tehnyt tai sanonut riittävän paljon, jotta hänen jalomieliset vaikuttimensa olisivat tyyntyneet.

"Lucy" -- hän tuli perässäni -- "tunnetteko itsenne hyvin yksinäiseksi täällä?"

"Alussa kylläkin."

"Hyvä, äitini tulee pian katsomaan teitä, ja minäpä sanon mitä minä teen sitä ennen. Minä kirjoitan -- vain jotakin iloista hölynpölyä mitä pistää päähäni -- kirjoitanko?"

"Sinä hyvä ja ritarillinen sydän", ajattelin itsekseni, mutta pudistin päätäni hymyillen ja sanoin: "Älkää ajatelko sellaista, älkää sälyttäkö itsellenne sellaista tehtävää. Tekö kirjoittaisitte minulle -- teillä ei ole aikaa."

"Oh, minä löydän tai teen aikaa. Hyvästi!"

Hän oli poissa. Raskas ovi jysähti: kirves oli pudonnut -- tuska oli kestetty.

Myöntämättä itselleni aikaa ajatuksiin ja tunteisiin -- niellen kyyneleitä kuin olisivat ne olleet viiniä -- astuin madamen vastaanottohuoneeseen suorittaakseni välttämättömän, sovinnaisen tervehdyskäynnin. Hän otti minut vastaan erittäin hyvin näytellyllä sydämellisyydellä -- vieläpä oli tervetuliaisissaan tunteikas joskin lyhytsanainen. Kymmenessä minuutissa hän selvisi minusta. Hänen huoneestaan menin ruokasaliin, jonne oppilaat ja opettajat olivat kokoontuneet iltaluvun ääreen. Sielläkin toivotettiin minut tervetulleeksi, eikä luullakseni kokonaan ontosti. Tämän jälkeen olin vapaa vetäytymään makuuhuoneeseen.

"Ja aikooko Graham todellakin kirjoittaa?" kysyin kun väsyneenä vaivuin vuoteeni laidalle.

Järki, joka varkain hiipi luokseni tuon pitkän huoneen hämärästä, kuiskasi vakaisesti:

"Hän saattaa kirjoittaa kerran. Niin ystävällinen on hänen luonteensa, että se saattaa kannustaa häntä kerran tekemään tuon ponnistuksen. Mutta sitä ei voi jatkua -- se ei saata toistua. Olisi suurta hulluutta rakentaa moiselle lupaukselle -- mieletöntä herkkäuskoisuutta luulla hetkellistä sadelammikkoa, josta voi saada yhden siemauksen, läpi vuoden virtaavaksi lähteeksi, joka pitää nuolta vuodenaikojen tarpeesta."

Pääni painui, istuin siinä koko tunnin ja mietin. Järki kuiskasi minulle vieläkin, laskien olalleni kuivettuneen käden ja koskettaen viluista korvaani kylmillä sinertävillä vanhan ihmisen huulillaan.

"Ja jos hän kirjoittaisikin", mutisi se, "entä sitten? Odotatko hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua! Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa -- mitään älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua -- älä päästä mitään hengenlahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta --"

"Mutta minä olen puhellut Grahamin kanssa, etkä sinä puuttunut asiaan", vastustin.

"En", se sanoi, "minun ei tarvinnut. Puhuminen on sinulle hyvää kuria. Keskustelusi on puutteellista. Kun puhut, ei alemmuutesi voi hetkeksikään unohtua eikä mikään harhaluulo saa yllykettä: tuska, puute, köyhyys lyövät leimansa puheeseesi --"

"Mutta", keskeytin taaskin, "kun ruumiillinen läheisyys on heikko ja puhe halveksittavaa, ei varmaankaan voi olla erehdystä jos kirjoitetusta kielestä tekee paremman ilmaisuvälineen kuin mitä sammaltavat huulet olisivat."

Järki vastasi vain: "Oma vahinkosi jos hellittelet tuota ajatusta tai sallit sen vaikutuksen elähyttää kirjoituksiasi!"

"Mutta jos tunnen, enkö koskaan saa ilmaista sitä?"

"Et koskaan!" julisti järki.

Minä voihkin sen katkeraa ankaruutta vastaan. Ei koskaan -- ei koskaan -- oi, kova sana! Tuo velho, tuo järki ei antanut minun katsoa ylös, hymyillä eikä toivoa, se ei saanut rauhaa ennen kuin olin kokonaan nujerrettu, pelotettu, masentunut ja murtunut. Järjen mukaan minä olin syntynyt vain ahertamaan leipäpalasen edestä, odottamaan kuoleman tuskia ja lujasti kuolettamaan kaiken toivon läpi elämän. Järki saattaa olla oikeassa, mutta onko ihme jos aika ajoin ilomielin uhmaamme sitä, riistäydymme irti sen kahleista ja annamme vapaahetkemme mielikuvitukselle -- järjen lempeälle ja loistavalle viholliselle, meidän suloiselle auttajallemme, meidän jumalaiselle toivollemme. Me saamme ja meidän täytyy silloin tällöin katkaista kahleet, huolimatta kauheasta kostosta, joka odottaa meitä palatessamme. Järki on kostonhimoinen kuin paholainen, ja minulle se aina on ollut vastenmielinen kuin äitipuoli. Jos tottelin sitä, tapahtui se pääasiallisesti pelosta, ei rakkaudesta. Olisin jo aikoja sitten kuollut sen pahoinpitelystä -- sen kylmyydestä ja kitsaudesta, sen niukoista aterioista ja viluisista vuoteista, sen vihaisista lakkaamattomista lyönneistä -- ilman tuota lempeämpää voimaa, joka oli salainen ja taattu liittolaiseni. Usein on Järki lähettänyt minut ulos yöhön, keskitalven nietoksiin, viskaten evääkseni jyrsittyjä luita, jotka eivät kelpaa enää koirillekaan; tuimasti on se selittänyt ettei sen varastoissa ole mitään muuta minua varten -- karkeasti kieltänyt oikeuteni pyytääkään mitään parempaa... Silloin, katsoessani ylös, olen nähnyt erään olennon keskellä taivaan kiertäviä tähtiä, joista kauneimmat ja loistavimmat katsoivat puoleeni myötötuntoisesti ja hellästi. Hengetär, lempeämpi ja parempi kuin ihmisjärki, liiteli hiljaa alas erämaahan -- sen ympärillä vallitsi ikuisen kesän ilma -- se toi mukanaan lakastumattomien kukkain lemua, tuoksua puiden, joiden hedelmä on elämää, puhtaita tuulahduksia maailmasta jonka päivä ei tarvitse aurinkoa valokseen. Tuo hyvä henki tyydytti nälkäni ruoalla, oudolla ja suloisella, jota enkelit ovat koonneet kasteessa kimaltelevilta niityiltään taivaallisen päivän ensi vartiossa, se kuivasi lempeästi nuo polttavat kyynelet, joihin itse elämä itkee itsensä kuiviin, antoi viihdyttävää lepoa kuoleman väsymykseen, virvoitti toivon ja rohkeuden kesken epätoivon lamaannusta. Jumalallinen, säälivä, avulias henki! Jos notkistan polveni muille kuin Jumalalle, on se tapahtuva sinun valkoisten siivekkäiden jalkojesi edessä, jotka ovat yhtä kauniit vuorilla kuin lakeuksilla. Temppeleitä on rakennettu auringolle -- alttareita pystytetty kuulle. Oi, suurempi kunnia! Sinulle ei tarvitse kätten rakentaa, ei huulten pyhittää, mutta sydämet läpi aikojen palvelevat sinua uskollisesti. Sinulla on asuinsijasi, liian avarat seinille, liian korkeat kupoleille -- temppeli jonka kattona on avaruus, ja jonka juhlamenojen mysteerit sulautuvat maailmojen sytyttävään sopusointuun!

Sinä valtiatar, sinulla on kokonainen armeija marttyyrejä jotka ovat kestäneet, ja pieni valittujen parvi, joka on päässyt perille. Tutkimaton jumaluus, sinun olemukseesi ei katoavaisuus pysty!

Tämä taivasten tytär muisti minua sinä iltana, se näki minun itkevän ja se tuli tuomaan lohdutusta. "Nuku", se sanoi. "Nuku suloisesti, minä kultaan unesi!"

Se piti sanansa ja vartioi lepoani läpi yön, mutta aamulla asettui järki tilalle. Heräsin hätkähtäen; sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli vingahti ärtyisästi silloin tällöin; yölamppu mustalla jalustallaan keskellä makuuhuonetta oli sammumaisillaan: päivä oli jo koittanut. Kuinka säälinkään niitä, joita henkinen kipu lamaannuttaa eikä nostata! Tänä aamuna heräämisen tuska tempasi minut vuoteesta kuin jättiläiskäsi. Kuinka nopeasti pukeuduinkaan kolean aamun koitossa! Kuinka ahnaasti joinkaan jääkylmää vettä! Se oli minun sydämenvahvistukseni, jonka ääreen riensin halukkaasti kuten muutkin juomarit, kun tuska ahdisti mieltäni.

Ennen pitkää soi herätyskello kautta koko koulun. Pukeuduttuani menin yksinäni ruokasaliin, jossa jo oli tuli kamiinassa ja ilma lämminnyt. Koko muussa talossa vallitsi vielä mannermaan talven pureva kylmyys: vaikka oltiinkin vasta marraskuun alussa, oli pohjatuuli jo puhaltanut talvea yli Euroopan. Muistan että nuo mustat kamiinat olivat miellyttäneet minua hyvin vähän tullessani, mutta nyt aloin yhdistää niihin kodikkuudentunnetta ja pidin niistä kuten Englannissa pidämme takoista.

Istahdin tuon tumman lohduttajan viereen ja syvennyin ankaraan tilintekoon itseni kanssa elämästä ja sen vaihteluista, kohtalosta ja sen säädöksistä. Mieleni, joka nyt oli tyynempi ja voimakkaampi kuin edellisenä iltana, laati itselleen muutamia jyrkkiä säädöksiä kieltäen hirmuisten rangaistusten uhalla kaiken heikon viivyttelyn menneen onnen muistelemisessa, määräten kärsivällistä taivallusta nykyisyyden erämaassa, teroittaen luottamusta uskontoon -- pilvi- ja tulipatsaaseen, joka tyynnyttää johdattaessaan ja herättää pyhää kunnioitusta valaistessaan -- lannistaen halun hempeään epäjumalanpalvelukseen ja estäen ikävöivän katseen silmäilemästä kaukaiseen luvattuun maahan, jonka rantoja emme kenties koskaan saavuta muuten kuin kuolevan unelmissa, ja jonka ihania niittymaita saamme katsella vain Nebon autiolta hautakummulta.

Vähitellen yhdistynyt voiman ja tuskan tunne kietoutui lujasti sydämeni ympärille, rauhoitti tai ainakin hillitsi sen kiivasta sykintää ja teki minut kykeneväksi päivän työhön. Nostin päätäni.

Kuten jo mainitsin, istuin lähellä kamiinaa, joka oli ruokasalin ja nelikulmaisen eteisen välisen seinän vieressä ja niin ollen lämmitti molempia huoneita. Samassa seinässä aivan lähellä kamiinaa oli ikkuna, joka siis aukeni eteiseen. Kun katsahdin ylös, täytti tuon ikkunan lakintupsu, otsa ja kaksi silmää; noiden silmien kiinteä katse sattui suoraan omaani: ne tarkastivat minua. Tähän hetkeen saakka en ollut tietänyt että poskessani oli kyyneleitä, mutta nyt tunsin ne.

Tämäpä merkillinen talo, jossa mikään nurkka ei ollut rauhassa häiritsijöiltä, jossa ainoakaan kyynel ei saanut vuotaa eikä ainoakaan ajatus kehkeytyä ilman että joku vakooja oli panemassa sen merkille ja arvailemassa syytä. Ja tämä uusi, ulkona seisova miespuolinen vakooja, mikä oli tuonut hänet siihen tänä tavattomana hetkenä? Mitä oikeutta hänellä saattoikaan olla noin tunkeutua tielleni? Kukaan muu opettaja ei olisi uskaltanut astua eteisen lattian poikki ennen luokkakellon soittoa. Herra Emanuel ei pitänyt lukua tunneista eikä määräyksistä: ensi luokan kirjastossa oli jokin lähdekirja, jota hän nyt saattoi tutkia, hän oli tullut hakemaan sitä ja kulki matkalla ruokasalin ohi. Oli hyvin hänen tapaistaan pälyä kaikkialle, eteensä, taakseen ja molemmille puolilleen: hän oli nähnyt minut pienestä ikkunasta -- nyt hän avasi ruokasalin oven ja seisoi edessäni.

"Mademoiselle, te olette surullinen."

"Monsieur, minulla on siihen oikeus."

"Te olette sairas sydämeltä ja mieleltä", hän jatkoi. "Te olette sekä suruissanne että kapinallinen. Näen poskessanne kaksi kyyneltä, jotka tiedän kuumiksi kuin kipinät ja suolaisiksi kuin meren kristalli. Kun puhun teille, silmäilette minua oudosti. Sanonko teille mikä johtuu mieleeni kun katselen teitä?"

"Monsieur, minut kutsutaan pian rukouksiin, tällä hetkellä minulla on hyvin niukalti aikaa keskusteluun -- suokaa anteeksi --"

"Minä suon kaiken anteeksi", hän keskeytti, "mieleni on niin lauhkea, ei mikään kieltävä vastaus, tuskin loukkauskaan saisi sitä kuohuksiin. Te muistutatte nuorta villiä naaraseläintä, saavuttamatonta ja kesytöntä, joka pelonsekaisella vihalla katselee ensimmäistä ahdistajaa."

Luvatonta puhetta -- pikaista ja epähienoa jos se olisi koskenut oppilasta, opettajattarelle tarkoitettuna kerrassaan sopimatonta. Hän luuli ärsyttävänsä minua antamaan lämpimän vastauksen; olin ennenkin nähnyt hänen saavan kiihkeät ihmiset suunniltaan. Minuun nähden hänen ilkeä aikeensa joutuisi häpeään; istuin ääneti.

"Te näytätte", hän sanoi, "ihmiseltä joka olisi valmis tyhjentämään suloisen myrkkymaljan yhdessä siemauksessa, mutta työntää terveellisen karvaan lääkkeen inhoten luotaan."

"En tosiaankaan ole koskaan pitänyt karvaista lääkkeistä enkä usko niitä terveellisiksi. Mitä taas tulee kaikkeen makeaan, oli se sitten myrkkyä tai ravintoa, ette tekään voi kiistää sen olevan suloista -- se kun on makeata. Parempi ehkä olisi saada pikainen ja helppo kuolema kuin laahustaa eteenpäin ilotonta elämää."

"Mutta", hän sanoi, "teidän pitäisi ottaa karvas lääkkeenne täsmällisin annoksin joka päivä, jos minulla olisi valta määrätä, ja mitä taas tulee mieluisaan myrkkyyn, olisin ehkä valmis lyömään rikki itse maljankin."

Käänsin pääni jyrkästi toisaalle, osaksi koska hänen läheisyytensä oli minulle äärimmäisen vastenmielistä, osaksi koska halusin välttää kysymyksiä -- pelkäsin että vastaamisen vaatima ponnistus nykyisessä mielentilassa kävisi itsehillinnälleni ylivoimaiseksi.

"Kas niin", sanoi hän lempeämmin, "sanokaa minulle totuus -- ero ystävistänne tekee teidät surulliseksi -- eikö niin?"

Maanitteleva lempeys oli minulle yhtä vähän mieleen kuin urkkiva uteliaisuus. Olin ääneti. Hän tuli huoneeseen, istahti penkille kahden kyynärän päähän minusta ja koetti kauan ja -- ollakseen hän -- kärsivällisesti saada minua puhumaan. Yritysten täytyi jäädä turhiksi, sillä minä en voinut puhua. Vihdoin pyysin häntä jättämään minut yksin. Ääni petti kun lausuin pyyntöni, pää painui pöydälle käsivarsien varaan. Minä itkin katkerasti, vaikkakin hiljaa. Hän istui siinä vielä hetkisen. Minä en katsonut ylös enkä puhunut. Vihdoin oven sulkeutuminen ja poistuvat askelet ilmaisivat minulle hänen lähteneen. Kyynelet olivat tuoneet minulle huojennusta.

Ehdin valella silmiäni vedellä ennen aamiaista, ja uskon että tuolla aterialla näytin yhtä tyyneltä kuin kuka muu tahansa -- en sentään yhtä iloiselta kuin nuori neiti, joka asettui istumaan vastapäätä minua, kiinnitti minuun kaksi pienehköä silmää, jotka tuikkivat hilpeästi, ja ojensi muitta mutkitta valkoisen kätensä pöydän yli puristettavaksi. Neiti Fanshawen matkat, huvitukset ja kuhertelut olivat tehneet hänelle erittäin hyvää; hänestä oli tullut suorastaan lihava, hänen poskensa olivat pyöreät kuin kaksi omenaa.

Olin viimeksi nähnyt hänet hienossa iltapuvussa. En usko että hän nyt näytti vähemmän viehättävältä koulupuvussaan, joka oli eräänlainen huoleton aamupuku, tummansinistä epämääräisen mustaruutuista kangasta. Luulen päinvastoin että tämä tumma asu puki häntä erikoisen hyvin, se kun vastakohdallaan korosti hänen hipiänsä vaaleutta, hänen poskiensa raikkautta ja hiusten kultaista kauneutta.

"Olen iloinen että olette tullut takaisin, Timon", hän sanoi. Timon oli yksi hänen lukemattomista minulle antamistaan nimistä. "Ettepä tiedäkään kuinka usein olen kaivannut teitä tässä inhottavassa loukossa."

"Oh, todellako? Siinä tapauksessa teillä tietysti on jotakin työtä minulle, ehkä sukkain parsimista." En koskaan uskonut Ginevran epäitsekkyyteen hetkenkään vertaa.

"Äreä ja hapan kuten aina", hän sanoi. "Sitä juuri odotinkin: ette olisi oma itsenne jos ette tiuskisi. Mutta kuulkaahan nyt, isoäiti, minä toivon että pidätte kahvista yhtä paljon ja sämpylöistä yhtä vähän kuin ennenkin: haluttaako vaihtokauppa?"

"Tehkää tapanne mukaan."

Hänellä oli näet eräs tapa käyttää minua hyväkseen. Hän ei pitänyt aamukahvista, tällainen koulukahvi kun ei ollut kyllin väkevää eikä makeata tyydyttääkseen hänen makuaan, mutta hänellä oli oivallinen ruokahalu kuten kaikilla terveillä koulutytöillä, ja erityinen rakkaus aamiaissämpylöihin, jotka olivat vastaleivottuja ja sangen hyviä ja joita jokaiselle tarjottiin määrätty annos. Koska tämä annos oli suurempi kuin mitä minä tarvitsin, annoin puolet Ginevralle vaihtelematta koskaan saajaa, vaikka monet muutkin tavoittelivat tuota herkkupalaa. Siitä palkasta hän antoi minulle joskus osan kahvistaan. Tänä aamuna nautin juomasta, sillä en ollut vähääkään nälkäinen, mutta jano kirveli kurkkuani. En tiedä miksi annoin leipäni mieluummin Ginevralle kuin kellekään toiselle, enkä myöskään miksi aina, jos kahden oli käytettävä samaa juoma-astiaa, kuten väliin sattui -- esimerkiksi kun pitkillä maaseutukävelyillä pysähdyimme johonkin taloon nauttimaan virvokkeita -- järjestin niin että hän tuli toverikseni, ja melkein mielelläni annoin hänen ottaa valtaosan, oli se sitten valkoista olutta, makeata viiniä tai tuoretta maitoa. Niin oli kuitenkin laita, ja hän tiesi sen, ja siksi emme koskaan vieraantuneet, vaikka riitelimmekin joka päivä.

Aamiaisen jälkeen oli tapanani vetäytyä ensi luokkaan ja istua siellä yksinäni lukien tai ajatellen (useimmin ajatellen), kunnes yhdeksän-kello lennätti kaikki ovet selkiselälleen, laski sisään ulko-oppilaiden hälisevän lauman ja antoi merkin työn ja touhun alkamiseen, jota jatkui herkeämättä kello viiteen iltapäivällä.

Olin juuri päässyt istumaan sinä aamuna, kun oveen koputettiin.

"Pardon, mademoiselle", sanoi muuan oppilas ja astui hiljaa sisään. Otettuaan laatikostaan tarvitsemansa kirjan tai paperin hän poistui varpaillaan ja mumisi kulkiessaan ohitseni: "Que Mademoiselle est appliquée!"[67]

Ahkera, tosiaankin! "Ahkeruuden" välineet olivat levällään edessäni, mutta minä en tehnyt mitään, en ollut tehnyt enkä aikonutkaan tehdä. Tuolla tavoin maailma uskoo ansioihimme, joita ei ole. Madame Beck itse piti minua oikeana sinisukkana ja varotti minua usein ja juhlallisesti ahkeroimasta liikoja, ettei "kaikki veri nousisi päähän". Itse asiassa oli jokainen Rue Fossetten asukas sen taikauskon vallassa että "meess Lucie" oli oppinut nainen. Huomattavana poikkeuksena oli herra Emanuel, joka hänelle ominaisilla ja minulle käsittämättömillä keinoillaan oli saanut aika tarkat tiedot todellisesta opistani ja kaikessa hiljaisuudessa usein kuiskasi korvaani ilkamoivia sanoja sen niukkuudesta. Itse puolestani en antanut tietojeni puutteen vaivata itseäni. Minun oli niin herttaisen hauska ajatella omia ajatuksiani, nautin suuresti muutamien, ei monien, kirjojen lukemisesta -- pidin aina eniten niistä joiden tyyliin tai tunnesävyyn kirjailijan oma yksilöllinen luonne oli lyönyt selvän leiman, enkä välittänyt luonteettomista kirjoista, olivat ne muuten miten erinomaisia ja ansiokkaita tahansa -- ja tiesin hyvin että mitä omaan henkeeni tulee, oli Luoja rajoittanut sen voiman ja toimintakyvyn. Olin kiitollinen saamistani lahjoista, mutta en kunnianhimoisena tavoitellut korkeampia saavutuksia enkä levottoman kiihkeästi pyrkinyt korkeampaan hengenviljelyyn.

Tuskin oli tuo kohtelias oppilas lähtenyt, kun sisään syöksyi koputtamatta ja kursailematta toinen rauhanhäiritsijä. Vaikka olisin ollut sokea, olisin tietänyt kuka tämä oli. Luontainen vähäpuheisuuteni oli tähän aikaan vaikuttanut terveellisesti ja minulle mukavalla tavalla asuintoverieni käytökseen; harvoin enää jouduin kokemaan vallatonta ja tungettelevaa kohtelua. Alkuaikoina sattui silloin tällöin että joku kömpelö saksalaistyttö taputti minua olkaan ja pyysi juoksemaan kilpaa kanssaan, tai meluava labassecouritar tempasi minua käsipuolesta ja veti leikkikenttää kohti; jokapäiväisiä tapahtumia olivat ennen niin ikään hartaat pyynnöt tulla pyörähtelemään "Pas de Gèant'iin" tai ottaa osaa erääseen vallattomaan piilosleikkiin, jonka nimi oli "Yksi, kaksi, kolme". Mutta kaikki nuo pienet huomaavaisuudet olivat loppuneet jokin aika sitten -- ja loppuneet ilman että minun oli tarvinnut vaivautua lopettamaan niitä lyhyeen. Minun ei enää tarvinnut pelätä tai kestää tuttavallisia mielenosoituksia muuta kuin yhdeltä taholta, ja koska tämä "taho" oli englantilainen, voinkin sen sietää. Ginevra Fanshawe saattoi ilman mitään tunnonvaivoja silloin tällöin hyökätä kimppuuni eteisen lattian poikki, pyöräyttää minua ympäri väkinäisessä valssissa ja nauttia sydämensä pohjasta siitä henkisestä ja ruumiillisesta häiriöstä, jota hänen käytöksensä aiheutti. Ginevra Fanshawe se nytkin keskeytti "oppineen leponi". Hänellä oli suuri nuottikirja kainalossa.

"Menkää soittamaan harjoituksianne", sanoin hänelle heti. "Mars pieneen salonkiin!"

"Ei ennen kuin olen saanut puhua kanssanne, chère amie. Minä tiedän missä olette viettänyt loma-aikanne ja kuinka olette alkanut uhrata sulottarille ja nauttia elämästä kuten muutkin kaunottaret. Näin teidät tuona iltana konsertissa, olitte pukeutunut kuten kaikki muutkin. Kuka on ompelijanne?"

"Kas kas kuinka koreasti se alkaa! Ompelijani -- hölynpölyä. Tiehenne nyt, Ginevra! En todellakaan kaipaa seuraanne."

"Mutta kun minä niin kovin kaipaan teidän seuraanne, ange farouche,[68] niin mitä merkitsee pieni vastahakoisuus teidän puoleltanne? Dieu merci,[69] me tiedämme miten on kohdeltava lahjakasta maanmiestämme -- oppinutta 'Britannian karhua'. Kas niin, karhumuori, tehän tunnette Isidoren?"

"Minä tunnen John Brettonin."

"Oh, vaiti" -- hän pani kädet korvilleen -- "te särjette rumpukalvoni karkeilla anglisismeillanne. Mutta miten jaksaa rakastettu Johnimme? Kertokaa minulle hänestä. Miesparan asiat mahtavat olla hullusti. Mitä hän sanoi käytöksestäni tuona iltana? Enkö ollut julma?"

"Luuletteko että huomasin teidät?"

"Se oli hurmaava ilta. Oi tuota jumalaista de Hamalia! Ja nähdä sitten tuon toisen murjottavan ja menehtyvän kaukana -- ja entä sitten vanha rouva, tuleva anoppini! Mutta minä pelkään että lady Sara ja minä olimme hieman häijyjä kun virnailimme hänelle."

"Lady Sara ei virnaillut hänelle ensinkään, ja mitä te teitte, sillä ei teidän kannata vaivata päätänne: rouva Bretton kyllä elää teidän virnailunne yli."

"Hän ehkä elää, vanhat rouvat ovat sitkeähenkisiä, mutta entä hänen poikaparkansa? Kertokaa nyt minulle mitä hän sanoi -- minä näin että hän oli hirveästi loukkautunut."

"Hän sanoi että näytitte siltä kuin sydämessänne jo olisitte madame de Hamal."

"Sanoiko hän?" huudahti Ginevra riemuissaan. "Hän huomasi sen? Kuinka hurmaavaa! Arvasin että hän oli aivan hulluna mustasukkaisuudesta."

"Ginevra, oletteko vakavasti tehnyt päätöksenne tohtori Brettonin suhteen? Tahdotteko että hän jättää teidät?"

"Oh, tiedättehän että sitä hän ei voi -- mutta oliko hän aivan hulluna?"

"Aivan hulluna", myönsin, "hulluna kuin maaliskuun jänis."

"No, ja kuinka kummassa saitte hänet kotiin?"

"Kuinka kummassa, todellakin! Ettekö ensinkään sääli hänen äitiparkaansa ja minua? Kuvitelkaa kuinka me tiukasti pitelimme häntä vaunussa ja hän sätkytteli välillämme niin että kuka tahansa voi menettää järkensä. Miten olikaan, ajoi ajurikin väärään, ja me eksyimme tieltä."

"Eihän! Te teette minusta pilkkaa. Kuulkaas nyt, Lucy Snowe --"

"Vakuutan teille että se on totta -- ja totta on myös että tohtori John ei pysynyt vaunuissa: hän riistäytyi irti käsistämme ja tahtoi ajaa ulkopuolella."

"Ja sitten?"

"Sitten -- kun hän pääsi kotiin -- sitä kohtausta on mahdoton kuvailla."

"Oi mutta kuvailkaa toki -- te tiedätte että se on niin hauskaa!"

"Hauskaa teille, neiti Fanshawe, mutta" (vakavana ja ankarana) "te tunnette sananlaskun: 'Toisen hurma toisen turma.'"

"Jatkakaa, Timon kulta!"

"Totta puhuen en voi jatkaa jollette vakuuta että teillä sentään on vähän sydäntä."

"Minullahan on -- niin äärettömän paljon, te ette tiedä!"

"Hyvä! Siinä tapauksessa voitte kuvitella kuinka tohtori Graham Bretton ensiksikin hylkäsi illallisensa -- ei koskenutkaan kananpoikiin ja pikkuleipiin, jotka oli valmistettu juuri häntä varten. Sitten -- mutta mitä hyödyttää viipyä näissä tuskallisissa yksityiskohdissa? Riittää kun sanon ettei koskaan, ei edes hänen lapsuutensa myrskyisimpien kohtausten aikana hänen äidillään ollut sellaista vaivaa lakanain tukkimisesta hänen ympärilleen kuin sinä iltana."

"Eikö hän tahtonut maata hiljaa?"

"Hän ei tahtonut maata hiljaa, siinäpä se oli. Lakanat voi vielä kääriä hänen ympärilleen, mutta toista oli saada ne pysymään siinä."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Sanoi? Ettekö voi kuvitella että hän huusi jumalaista Ginevraansa, sadatteli tuota paholaista de Hamalia -- houraili kultaisista kiharoista, sinisilmistä, valkoisista käsivarsista ja välkkyvistä rannerenkaista?"

"Eihän? Näkikö hän rannerenkaan?"

"Näkikö rannerenkaan? Näki yhtä selvästi kuin minäkin -- ja ehkä myös ensi kerran sen poltinmerkin, jonka tuo rannerengas on painanut käsivarteenne. Ginevra" -- nousin ja muutin sävyä -- "kas niin, nyt teemme lopun tästä. Menkää soittamaan harjoituksianne". Ja minä avasin oven.

"Mutta te ette ole kertonut kaikkea."

"Parempi teille jos ette odota kunnes kerron kaiken. Teillä ei olisi mitään iloa niin ylenmääräisestä avomielisyydestä. Mars!"

"Ilkeä otus!" sanoi hän, mutta totteli. Itse asiassa olikin ensi luokka minun aluettani, eikä hän siellä voinut laillisesti vastustaa lähtökäskyäni.

Totta pulmakseni en sentään ollut koskaan ollut vähemmän tyytymätön häneen kuin nyt. Oli nautinto ajatella vastakohtaa todellisuuden ja kuvaukseni välillä -- muistella kuinka tohtori John iloitsi ajelusta kotiin, söi illallistaan hyvällä halulla ja vetäytyi lepoon kuin hyvä kristitty ainakin. Vain silloin kun näin hänet todella onnettomana, olin vakavasti kiukustunut hänen kärsimystensä kauniiseen mutta hauraaseen aiheuttajaan.

<tb>

Kului kaksi viikkoa; aloin taaskin tottua kouluhaarniskaan ja luisua intohimoisesta muutoksen tuskasta takaisin tavan velttouteen. Eräänä iltapäivänä, kulkiessani eteisen poikki matkalla ensi luokkaan, jossa minua odotettiin olemaan läsnä "tyyli- ja kirjallisuustunnilla", näin Rosinen, ovenvartijattaren, seisovan erään korkean ja leveän ikkunan edessä. Kuten tavallista oli hänen asentonsa täysin huoleton. Hän seisoi aina mukavassa asennossa, toinen käsi esiliinan taskussa. Toinen piti tällä hetkellä silmien edessä kirjettä, jonka osoitetta ja sinettejä hyvä neiti tutki kylmästi ja tarkkaan.

Kirje! Tuollaisen kirjeen haamu oli kummitellut aivojeni sopukoissa viimeiset seitsemän päivää. Viime yönä olin nähnyt unta kirjeestä. Väkevä magneetti veti minut nyt tuota kirjettä kohti; en kuitenkaan tiedä olisinko uskaltanut pyytää Rosinelta sen vertaa kuin saada kerran vilkaista tuohon valkoiseen kuoreen, jonka keskellä koreili punainen lakkasinetti. Ei, luulen että olisin pujahtanut ohi peläten Pettymystä: sydämeni pamppaili ikään kuin olisin jo kuullut sen lähenevät askelet. Hermostunut erehdys! Ne olivat kirjallisuuden professorin nopeat askelet, jotka mittelivät käytävää. Pakenin hänen edellään. Jospa vain ehtisin kaikessa rauhassa pöytäni ääreen ennen hänen tuloaan, ja saisin oppilaat hiljaisuuteen ja järjestykseen, silloin hän ehkä ei kiinnittäisi huomiota minuun. Mutta jos joutuisin kiinni viivyttelemisestä eteisessä, minua odottaisi varmasti erikoissaarna. Minä ehdin istuutua, pakottaa luokan täydelliseen hiljaisuuteen, ottaa esille työni ja aloittaa sen syvimmän ja mallikelpoisimman äänettömyyden vallitessa, ennen kuin herra Emanuel astui sisään kiivaasti kilahuttaen lukkoa, täräyttäen ovea kuten tavallisesti ja kumartaen syvään, liiotellen, pahaa ennustavasti.

Hän yllätti meidät tapansa mukaan kuin ukkosen isku, mutta sen sijaan että olisi salaman nopeudella kiitänyt ovelta opettajanpöydän luo, hän pysähtyi keskiväliin minun pöytäni eteen. Kasvot käännettyinä minua ja ikkunaa kohti, selkä päin oppilaita ja huonetta hän iski minuun katseen -- katseen sellaisen, joka hyvin olisi oikeuttanut minut ponnahtamaan pystyyn ja kysymään mitä hän tarkoitti -- karsaan, epäluuloisen katseen.

"Voilà! pour vous",[70] hän sanoi, veti kätensä liivintaskusta ja asetti pöydälleni kirjeen -- juuri sen saman, jonka olin nähnyt Rosinen kädessä -- kirjeen jonka emaljinvalkoiset kasvot ja lakanpunainen kykloopinsilmä olivat niin selvinä ja kirkkaina piirtyneet sieluni silmien verkkokalvoon. Minä tiesin sen, minä tunsin että se oli unelmaini kirje, toivoni täyttymys, epäilykseni hälventäjä ja kauhuni lunastus. Anteeksiantamattoman tunkeilevana kuten ainakin oli herra Paul ottanut ovenvartijattarelta tämän kirjeen ja toi sen nyt itse perille.

Olisin voinut suuttua, mutta minulla ei ollut sekuntiakaan aikaa sellaiseen. Niin, kädessäni ei siis ollut vain keveä kirjelappunen, vaan oikea kotelo, jonka täytyi sisältää ainakin yksi arkki: se ei tuntunut ohuelta, vaan lujalta, tukevalta, vakuuttavalta. Ja siinä oli osoite "Neiti Lucy Snowe", selvästi kirjoitettuna siistillä ja tasaisella, päättävällä käsialalla, ja siinä oli sinetti, pyöreä ja täyteläinen, taitavien ja vapisemattomien sormien painama, leimanaan hyvin piirretyt alkukirjaimet "J.G.B.". Minut valtasi onnellinen tunne -- iloinen mielenliikutus, joka tulvahti lämpimänä sydämeeni ja virtasi eloisana läpi suonien. Kerrankin oli toive täyttynyt. Pidin kädessäni kappaleen todellista, pysyvää iloa: se ei ollut unelma, ei aivojen harhakuva, ei noita varjomaisia mielikuvituksen lumeita, joita ihmiskunta isoaa mutta joilla se ei voi elää; se ei ollut tuota mannaa, jota hetki sitten alakuloisesti ylistin -- joka tosiaankin ensin sulaa kielelle sanomattoman ja yliluonnollisen suloisena, mutta jota sielumme varmasti lopulta inhoaa, mielettömästi ikävöiden luonnollista ja maallista ravintoa, hurjasti rukoillen taivaan henkiä ottamaan takaisin oman aamukasteensa ja mehujuomansa, joka on jumalallista ravintoa, mutta kuolevaisille tappavaa myrkkyä. Ei se ollut sokeriryynejä eikä pieniä makeisia, ei ohuita leivoksia eikä äitelää hunajaa, tuo ruoka, joka äkkiarvaamatta oli osunut eteeni; se oli metsämiehen villiä ja mehuisaa ravintoa, voimakasta ja terveellistä lihaa, metsän ja erämaan kasvattamaa, tuoretta, väkevää ja elähyttävää. Se oli samaa mitä vanha kuoleva patriarkka pyysi pojaltaan Esaulta luvaten palkinnoksi viime hengenvetonsa siunauksen. Se oli Jumalan lähettämää, ja sisimmässäni kiitin Jumalaa, joka oli sen minulle suonut. Ulkonaisesti vain kiitin miestä huudahtaen: "Kiitoksia, kiitoksia, monsieur!"

Monsieur nyrpisti huultaan, vilkaisi minuun ilkeästi kulmainsa alta ja marssi opettajanpöydän luo. Herra Paul ei suinkaan ollut mikään hyvä pieni mies, vaikka hänellä oli hyvätkin puolensa.

Luinko kirjeeni siinä paikassa? Nautinko riistani heti ja kiireisesti, ikään kuin Esaun nuoli lentäisi joka päivä?

Minä tiesin paremmin. Kuori osoitteineen, sinetti ja nuo kolme selvää kirjainta -- siinä oli yllin kyllin nautintoa siksi hetkeksi. Pujahdin huoneesta ja etsin avaimen suureen makuusaliin, joka päivällä pidettiin lukittuna. Menin lipastoni luo -- kiireesti ja pelokkaana vavisten -- saattoihan, madame hiipiä perässäni yläkertaan ja vakoilla minua -- avasin laatikon, väänsin auki erään lippaan, otin siitä pienen rasian ja -- kestittyäni silmiäni vieläkin yhdellä katseella ja kosketeltuani kunnioituksen, häpeän ja riemun sekaisin tuntein huulillani sinettiä -- käärin koskemattoman aarteeni vielä aivan kauniina ja eheänä hopeapaperiin, pistin käärön rasiaan, suljin lippaan ja laatikon, panin lukkoon makuusalin oven ja palasin luokalle, mielessäni sellainen tunne, että sadut ovat totta ja hengetärten lahjat eivät ole pelkkää unelmaa. Outo, suloinen mielettömyys! Ja tuota kirjettä, iloni lähdettä, en ollut vielä lukenut, en tietänyt vielä sen rivien lukumäärää.

Kun palasin kouluhuoneeseen -- katso, herra Paul raivosi kuin rutto! Joku oppilas ei ollut puhunut kyllin selvästi tai kuuluvalla äänellä, jotta se olisi kelvannut professorin korville tai maulle, ja nyt tämä tyttö ja kaikki toiset itkivät, ja herra Paul riehui istuimellaan melkein lyijynkarvaisena. Omituista kyllä, kun lähestyin, hän iski vihansa minuun.

Olinko minä noiden tyttöjen opettaja? Luulinko opettavani heitä käyttäytymään hienojen naisten tavoin salliessani heidän -- epäilemättä vielä yllyttäessänikin heitä siihen -- mongertaa äidinkieltään kurkussaan, jauhaa ja survoa sitä hampaittensa välissä ikään kuin heillä olisi jokin alhainen syy hävetä lausumiaan sanoja? Oliko se muka vaatimattomuutta? Hän tiesi paremmin. Se oli viheliäistä valetunnetta, joka on pahan alkulähde ja edelläkävijä. Mutta hän ei alistu moiseen ensiluokan oppilaiden kuhnusteluun ja murjotukseen, tuollaiseen lepertelyyn ja keimailuun, jalon kielen rääkkäämiseen, yleiseen teeskentelyyn ja inhottavaan uppiniskaisuuteen, ei, ennemmin hän heittää heidät sietämättömien alaopettajattarien haltuun ja rupeaa itse opettamaan aakkosia kolmannen osaston vauvoille.

Mitä osasin sanoa tähän kaikkeen? Itse asiassa en mitään, ja toivoin että hän antaisi minun olla vaiti. Myrsky alkoi uudestaan.

Evättiinkö siis kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä? Näytti siltä että tässä paikassa -- tässä pöyhkeilevässä ensi luokan salongissa vaateliaine kirjakaappeineen, kehystettyine taulu- ja karttarojuineen, vihreine pulpetteineen, joutavine kukkatelineineen ja ulkomaalaisine valvojineen, jumaliste! -- näytti siltä että täällä oli muodissa ajatella että kirjallisuuden professori ei ollut vastauksen arvoinen! Uusia aatteita ne sellaiset, kotoisin epäilemättä suoraan Iso-Britanniasta -- niissä tuntui saarimaan röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.

Hetkinen tyventä. Tytöt, joista ainoankaan ei koskaan tiedetty itkeneen kyyneltäkään kenenkään muun opettajan torumisten tähden, sulivat kaikki kuin lumipatsaat herra Emanuelin kohtuuttoman kuumuuden edessä. Minä en ollut vielä kovinkaan järkyttynyt, istahdin ja uskalsin tarttua työhöni.

Jokin seikka -- joko jatkuvassa äänettömyydessäni tai ompelevan käteni liikkeissä -- teki kokonaan lopun herra Emanuelin kärsivällisyydestä. Hän hypähti alas korokkeeltaan. Pöytäni lähellä oli kamiina, ja hän iski kiinni siihen. Pieni rautaovi oli lentää saranoiltaan, hiilet kirposivat sinne tänne.

"Est-ce que vous avez l'intention de m'insulter?"[71] sanoi hän minulle matalalla raivostuneella äänellä, pirstoessaan valkeata jota muka kohensi.

Oli aika lepyttää häntä hiukan, mikäli mahdollista.

"Mutta monsieur", sanoin, "minä en mistään hinnasta tahtoisi solvaista teitä. Muistan liian hyvin teidän kerran toivoneen että olisimme ystäviä."

Tarkoitukseni ei ollut että ääneni olisi värissyt, mutta se värisi -- enemmän luullakseni äskeisen ilon vaikutuksesta kuin senhetkisen pelon tähden. Oli kuitenkin jotakin herra Paulin vihassa -- sen intohimoisessa kiihkeydessä -- joka oli erikoisesti omiaan nostamaan kyynelet silmiin. En ollut onneton, en pelännyt paljoakaan, ja kuitenkin itkin.

"No, no!" sanoi hän nyt, katsoi ympärilleen ja näki yleisen vedenpaisumuksen. "Totisesti olen aika peto ja lurjus. Minulla on vain yksi nenäliina", hän lisäsi, "mutta jos minulla olisi kaksikymmentä, antaisin teille joka ainoan. Opettajanne saa edustaa teitä. Kas tässä, neiti Lucy."

Ja hän veti esiin ja ojensi minulle puhtaan nenäliinan. Nyt olisi henkilö joka ei tuntenut Paulia eikä hänen puuskiaan, varmaan kursaillut -- kieltäytynyt ottamasta vastaan tarjousta -- jne. Mutta minä tunsin liiankin selvään että sellainen ei menettelisi: pieninkin epäröinti olisi vaikuttanut tuhoisasti alkavaan rauhanhierontaan. Minä nousin ja menin puolitiehen vastaan, otin nenäliinan kauniisti käteeni ja kuivasin sillä silmäni. Sitten palasin paikalleni, pidin tuota rauhanlippua kädessä polvellani ja varoin tarkasti koko lopputunnin aikana koskemasta neulaan, sormustimeen, saksiin tai musliiniin. Monta kateellista katsetta loi Paul noihin tarvekaluihin; hän vihasi niitä kuolettavasti, ompeleminen kun oli hänen mielestään vain omiaan hajottamaan sitä tarkkaavaisuutta, jonka tuli kohdistua vain häneen itseensä. Hän piti hyvin kaunopuheisen oppitunnin ja oli erittäin kiltti ja ystävällinen loppuun saakka. Ennen kuin hän lopetti, olivat pilvet poissa ja aurinko paistoi kirkkaasti -- kyynelet olivat vaihtuneet hymyilyiksi.

Poistuessaan huoneesta hän pysähtyi vielä kerran pöytäni eteen.

"Entä kirjeenne?" hän sanoi, tällä kertaa vähän säyseämmin.

"Minä en ole lukenut sitä, monsieur."

"Ahaa, se on liian hyvä luettavaksi heti, te säästätte sen niinkuin minä poikana säästin kypsimmät persikat."

Arvelu oli niin lähellä totuutta, etten voinut estää äkillistä lämmintä punaa kohoamasta kasvoihini ja ilmaisemasta sitä.

"Varaatte itsellenne hauskan hetken", hän sanoi, "avaatte kirjeen kun olette yksin -- n'est-ce pas?[72] Ah, teidän hymynne vastaa. Niin, niin, ei saisi olla liian ankara, 'la jeunesse n'a qu'un temps'."[73]

"Monsieur, monsieur!" huusin tai pikemmin kuiskasin hänen jälkeensä, kun hän kääntyi poistuakseen. "Älkää lähtekö erehdyksen vallassa. Se on vain ystävän kirje. Sen voin vannoa vaikka en vielä ole lukenutkaan sitä."

"Je conçois, je conçois: on sait ce que c'est qu'un ami.[74] Hyvästi, mademoiselle!"

"Mutta monsieur, tässä on nenäliinanne."

"Pitäkää se, pitäkää se kunnes kirje on luettu ja tuokaa se sitten minulle; silmistänne luen kirjeen sisällyksen."

Kun hän oli lähtenyt ja oppilaat jo olivat virranneet kouluhuoneesta lehtimajaan ja sieltä puutarhaan ja pihalle tavalliselle vapaaajalleen ennen päivällistä, seisoin hetken mietteissäni ja solmin hajamielisesti nenäliinan käteni ympäri. Jostakin syystä -- ehkä jokin äkillinen väläys lapsuuden kultapäivistä ilahdutti minua ja herätti oudolla tavalla lapsuuden vallattomuuden, ehkä vapaus tunnin päätyttyä sai mieleni hilpeäksi, ja ennen kaikkea riemastutti sydäntäni iloinen tietoisuus aarteestani joka oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä -- aloin leikkiä nenäliinalla ikään kuin se olisi ollut pallo, heittelin sitä ilmaan ja sieppasin kiinni kun se putosi. Leikin keskeytti toinen käsi kuin omani -- käsi joka pisti esiin päällystakin hihasta ja ojennettiin olkani yli; se tarttui tilapäiseen leikkikaluuni ja vei sen pois. Kuulin samalla yrmeät sanat:

"Näen kyllä että teette pilkkaa minusta ja tavaroistani."

Totisesti tuo pikku mies oli kauhea, oikukas ja kaikkiallaoleva kuin mikäkin velho: ei sitä koskaan tietänyt mistä hän tulla tuiskahti ja mitä hänellä oli mielessä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXII. KIRJE

Kun kaikki hiljeni talossa, kun päivällinen ja meluisa vapaahetki olivat ohi, kun oli tullut pimeä, ja hiljainen lukulamppu oli sytytetty ruokasaliin, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja ovien pauke ja kellon kilinä siltä päivältä vaiennut, kun madame varmasti oli asettunut omalle puolelleen äitinsä ja ystäviensä seuraan, silloin hiivin keittiöön, pyysin puolen tunnin ajaksi kynttilää erityiseen tarkoitukseen ja sain pyyntööni myöntävän vastauksen ystävältäni Gotonilta, joka sanoi: "Saatte toki, kultaseni, saatte vaikka kaksi, jos tahdotte." Ja kynttilä kädessä menin ääneti makuusaliin.

Suuri oli harmini kun huomasin että eräs oppilas oli pahoinvoinnin tähden jo mennyt levolle -- vielä suurempi kun musliinimyssyn reunuksen alta tunsin Ginevra Fanshawen "kärsivät kasvot". Tällä hetkellä hän tosin näytti nukkuvan, mutta ihan varmaan hän oli heräävä ja ahdistava minua laverteluillaan juuri silloin kun keskeytys olisi vähimmin suotavaa. Tosiaankin, kun katselin häntä, huomasin pienen vavahduksen silmäluomessa, mikä ilmaisi että tuo näennäinen lepo saattoi olla vain sotajuoni ja että hän itse asiassa viekkaasti piti silmällä "Timonin" liikkeitä. Häneen ei ollut luottamista. Ja minä olin niin toivonut saada olla yksin, vain sen verran että ehtisin lukea kallisarvoisen kirjeeni rauhassa.

Hyvä, minun oli mentävä luokkahuoneisiin. Etsittyäni ja löydettyäni aarteen lippaastaan laskeuduin alas. Huono onni vainosi minua. Luokkahuoneita parhaillaan lakaistiin ja puhdistettiin kynttilän valossa jokaviikkoisen tavan mukaan: penkit oli kasattu pulpeteille, ilma oli harmaa tomusta, märkä kahvinporo (sitä käyttävät labassecourilaiset palvelustytöt teelehtien asemesta) peitti lattian, kaikki oli toivotonta sekasotkua. Vetäydyin takaisin nolona mutta en lannistuneena, ja tahdoin yhtä päättävästi kuin konsanaan löytää yksinäisyyttä jostakin.

Otin avaimen sieltä missä tiesin sen olevan, nousin kolmet portaat yhteen menoon, pääsin pimeälle ja hiljaiselle pengermälle, avasin madonsyömän oven ja työnnyin mustalle kylmälle ullakolle. Tänne ei kukaan seuraisi minua -- kukaan ei keskeyttäisi -- ei edes madame itse. Suljin ullakon oven, asetin kynttilän vanhalle laholle lipastolle, heitin hartioilleni huivin, sillä ilma oli jääkylmä, otin kirjeeni väristen suloisesta maltittomuudesta, rikoin sinetin.

"Onko se pitkä -- onko se lyhyt?" ajattelin, ja pyyhkäisin kädellä silmiäni hälventääkseni lauhkean eteläsateen hopeisen himmeyden.

Se oli pitkä.

"Onko se kylmä -- onko se ystävällinen?"

Se oli ystävällinen.

Hillitty, hallittu, kuritettu odotukseni piti sitä hyvin ystävällisenä, ikävöivä ja isoava ajatukseni ehkä ystävällisempänä kuin se olikaan.

Niin vähän olin toivonut, niin paljon olin pelännyt, nyt sain maistaa toteutumisen täyttä riemua -- sellaista jota kenties monikaan ihmisolento ei saa tuntea koko elinaikanaan. Poloinen englanninopettaja kylmällä ullakolla lukiessaan lepattavan kynttilän valossa kirjettä joka oli vain ystävällinen -- ei mitään muuta -- vaikka tuo ystävällisyys minusta silloin tuntuikin jumalaiselta, oli onnellisempi kuin moni kuningatar palatsissaan.

Onni jolla oli niin hatara alkuperä, ei tietenkään voinut olla muuta kuin lyhyt, mutta niin kauan kuin sitä kesti, se oli aitoa ja verratonta: pisara -- mutta suloinen pisara -- oikeata hunajakastetta. Tohtori John oli kirjoittanut minulle pitkälti, hän oli kirjoittanut minulle mielellään, hän oli kirjoittanut hyväntuulisesti, viipyen päivänpaisteisen tyytyväisenä kohtauksissa jotka olivat sattuneet hänen ja minun silmieni edessä, paikoissa jotka yhdessä olimme nähneet, keskusteluissamme, lyhyesti sanoen kaikenlaisissa pikkuseikoissa, jotka kuuluivat viimeisiin rauhan viikkoihin. Mutta riemuni sisin ydin oli varmuus, johon tuo hilpeä ja herttainen sävy niin jalomielisesti antoi aihetta, varmuus siitä että kirje ei ollut tarkoitettu vain minun ilokseni, vaan hänen omaksikin hauskuudekseen. Hauskuus jota hän ehkä ei enää koskaan haluaisi eikä etsisi -- sellainen olettamus tuntui joka suhteessa todenmukaiselta -- mutta se oli sen ajan murhe. Kuluvassa hetkessä ei ollut mitään tuskaa, ei mitään tahraa eikä puutetta -- se oli täysipainoinen, puhdas ja virheetön, ja toi minulle syvää siunausta. Kiitävä enkeli näytti viivähtävän vieressäni, se nojautui sydämeeni ja painoi sen sykintää vasten rauhoittavan ja viileän, parantavan ja pyhittävän siipensä. Tohtori John, sinä tuotit minulle tuskaa jäljestäpäin: kaikki paha annettakoon anteeksi -- vapaasti anteeksi -- tuon yhden herttaisen, ikimuistettavan hyvän työn tähden.

Onko ilkeitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä ja jotka kadehtivat ihmisonnea? Onko pahoja voimia, jotka kummittelevat ilmassa ja myrkyttävät sen ihmiseltä? Kuka oli lähelläni?

Jokin outo ääni kuului avaralta yksinäiseltä ullakolta. Minusta tuntui kuin ihan varmaan olisin kuullut lattialla hiipiviä askeleita -- ikään kuin joku olisi liukunut eteenpäin tuon pimeän nurkan suunnalta, jossa nuo kummitusmaiset pahantekijä-takit riippuivat. Minä käännyin: valoni oli huono, huone pitkä -- mutta niin totta kuin elän! Keskellä kummitusmaista huonetta näin haamun, mustaan ja valkoiseen puetun, jonka viitta oli ahdas, suora ja musta, pää hunnutettu, valkoinen.

Sano mitä tahdot, lukija -- sano että olin hermostunut tai hullu, vakuuta että kirjeen aiheuttama jännitys oli saanut minut kiihdyksiin, selitä että näin unta, mutta tämän minä vannon: minä näin siinä -- tuossa huoneessa -- sinä yönä -- haamun joka oli kuin -- nunna.

Minä kirkaisin, minä kauhistuin. Jos tuo olento olisi lähestynyt minua, olisin varmaan pyörtynyt. Se vetäytyi takaisin, ja minä riensin ovelle. En tiedä miten pääsin portaita alas. Vaistomaisesti vältin ruokasalia ja suuntasin kulkuni madamen seurusteluhuoneeseen. Syöksyin sisään. Sanoin:

"Ullakolla on jotakin -- minä olin siellä -- minä näin jotakin. Menkää katsomaan, kaikki tyynni!"

Minä sanoin "kaikki tyynni", sillä huone oli mielestäni täynnä väkeä, vaikka siellä itse asiassa oli vain neljä henkeä: madame Beck, hänen äitinsä madame Kint, joka oli sairas ja nyt käymässä tyttärensä luona, hänen veljensä Victor Kint ja toinen herrasmies, joka keskusteli vanhan rouvan kanssa elikä päin ovea minun astuessani sisään.

Kuolettava pelkoni ja heikkouteni oli varmaan tehnyt minut kalmankalpeaksi. Minua vilutti ja värisytti. Kaikki nousivat kauhuissaan ja ympäröivät minut. Vaadin heitä lähtemään ullakolle; herrojen näkeminen teki minulle hyvää ja rohkaisi minua: tuntui kuin miesten läheisyydestä olisi jotakin toivoa ja apua. Käännyin ovea kohti ja viittasin heitä seuraamaan itseäni. He tahtoivat pysäyttää minut, mutta minä sanoin että heidän piti tulla minun osoittamaani tietä: heidän täytyi nähdä mitä minä olin nähnyt -- jotakin kummallista, joka seisoi keskellä ullakkoa. Ja nyt muistin kirjeeni, joka oli jäänyt lipastolle kynttilän viereen. Tuo kallisarvoinen kirje! Ihmisiä tai aaveita oli uhmattava sen tähden. Lensin portaita ylös, riensin sitä nopeammin kun tiesin että toisia tuli perässäni: heidän oli pakko seurata.

Katso! Kun pääsin ullakon ovelle, oli sen takana pimeä kuin säkissä: kynttilä oli sammunut. Onneksi joku -- arvatenkin madame, levollisena ja järkevänä kuten ainakin -- oli tuonut mukanaan lampun, ja niinpä tunkeutui valo piankin tuohon synkkään pimeyteen. Tuossa oli kynttilä sammuksissa lipastolla, mutta missä oli kirje? Ja nyt minä katselin sitä, enkä nunnaa.

"Kirjeeni, minun kirjeeni!" läähätin ja voihkin miltei suunniltani. Hapuilin pitkin lattiaa väännellen käsiäni. Julma, julma tuomio! Tuo onnenmurunen oli siis yliluonnollisella tavalla temmattu minulta ennen kuin olin ehtinyt sitä kunnollisesti maistaakaan.

En tiennyt mitä toiset tekivät, en voinut katsella heitä: he tekivät minulle kysymyksiä, joihin en vastannut, he tutkivat kaikki nurkat, lörpöttelivät päällystakkien epäjärjestyksestä, kattoikkunan halkeamasta -- tiesi mistä kaikesta. "Jotakin tai joku on täällä ollut", pääteltiin viisaasti.

"Oi, he ovat ottaneet kirjeeni!" huusi etsivä ja hapuileva hullu, joka ajatteli vain yhtä asiaa.

"Minkä kirjeen, Lucy? Rakas tyttöni, minkä kirjeen?" kysyi tuttu ääni korvani juurelta. Saatoinko uskoa tuota korvaa? En, ja katsahdin ylös. Voinko luottaa silmiini? Olinko tuntenut äänen? Katsoinko nyt kasvoista kasvoihin tuon saman kirjeen kirjoittajaa? Oliko tuo herrasmies, joka seisoi vieressäni pimeällä ullakolla, John Graham -- tohtori Bretton itse?

Oli, hän se oli. Hänet oli samana iltana kutsuttu katsomaan vanhaa madame Kintiä, jolla oli jokin taudinkohtaus, hän juuri oli tuo toinen herra, jonka näin madamen huoneessa kun tulin sisään.

"Oliko se minun kirjeeni, Lucy?"

"Teidän juuri -- kirje jonka kirjoititte minulle. Olin tullut tänne jotta saisin lukea sen rauhassa. En voinut löytää toista paikkaa, jossa olisin saanut olla yksin. Olin säästänyt sitä kaiken päivää -- en edes avannut sitä ennen iltaa: ehdin tuskin silmäillä sitä loppuun asti, enkä voi kestää sen menettämistä. Voi, minun kirjeeni!"

"Vaiti, älkää itkekö ja tuskaantuko noin hirveästi. Mitä arvoa sillä sitten oli? Hiljaa! Tulkaa pois tästä kylmästä huoneesta; he lähettävät nyt hakemaan poliisia, joka tutkii asian tarkemmin, meidän ei tarvitse jäädä tänne -- tulkaa, mennään alas!"

Lämmin käsi tarttui viluisiin sormiini ja talutti minut huoneeseen jossa oli tulta. Tohtori John ja minä istahdimme tulen ääreen. Hän puheli minulle ja tyynnytti minua äärettömän herttaisesti, luvaten minulle kaksikymmentä kirjettä tuon yhden kadonneen tilalle. Jos on sanoja ja tekoja jotka pistävät kuin veitset ja joiden aiheuttamat syvät haavat eivät koskaan parane -- jotka myrkkyä tihkuvalla sahanterällään loukkaavat ja herjaavat -- niin samoin on lohdutuksen sanoja, joiden sävy on niin hieno, että kuulijan korva halukkaasti säilyttää niiden kaiun ainaisesti, hyväileviä ystävyydentekoja, joita rakastetaan ja muistellaan läpi koko elämän ja jotka säteilevät himmentymättömän kirkkaina läpi senkin synkän pilven, joka käy itse kuoleman edellä. Minulle on myöhemmin kerrottu ettei tohtori Bretton ollut läheskään niin täydellinen kuin miksi häntä luulin, että hänen luonteestaan itse asiassa puuttui se syvyys, korkeus, tasapaino ja kestävyys, jota minä luulin siinä olevan. Minä en tiedä: minulle hän oli yhtä virvoittava kuin lähde nääntyvälle vaeltajalle -- kuin aurinko värjöttävälle vangille. Minä muistan hänet sankarina. Sankarina tahdon ajatella häntä tälläkin hetkellä.

Hän kysyi hymyillen, miksi välitin niin kovin paljon hänen kirjeestään. Minä ajattelin mutta en sanonut, että se oli minulle kallis kuin veri suonissani. Vastasin vain että sain niin harvoin kirjeitä joista välitin.

"Olen varma että ette lukenutkaan sitä", hän sanoi, "muuten ette välittäisi siitä vähääkään."

"Minä luin, mutta vain kerran. Tahtoisin lukea sen uudestaan. Olen pahoillani kun se on kadonnut." Enkä voinut olla hyrskähtämättä uuteen itkuun.

"Lucy, Lucy, poloinen pieni kummisisareni -- jos sellaista sukulaisuutta on -- tässä, tässä on kirjeenne. Miksi ei se paremmin ansaitse noin kuumia kyyneliä ja noin hellästi liioittelevaa uskollisuutta?"

Omituinen, luonteenomainen temppu! Hänen nopea silmänsä oli nähnyt kirjeen lattialla josta sitä etsin, hänen yhtä nopea kätensä oli siepannut sen siitä. Hän oli kätkenyt sen liivintaskuunsa. Jos hätäni olisi ollut hivenenkään laimeampaa ja epätodellisempaa, epäilen olisiko hän tunnustanut sitä oikeaksi ja rauhoittanut minua. Astettakin kylmemmät kyynelet kuin ne, joita minä vuodatin, olisivat vain huvittaneet tohtori Johnia.

Oli niin hauskaa saada takaisin kirjeeni, että unohdin antaa hänelle ansaitut moitteet kiusoittelustaan. Iloni oli suuri, sitä ei käynyt salaaminen; luulen kuitenkin että se näkyi enemmän ilmeestäni kuin sanoista. Puhuin vähän.

"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi tohtori John.

Vastasin että olin -- tyytyväinen ja onnellinen.

"Hyvä", hän jatkoi, "mutta kuinka on ruumiillisen vointinne laita? Alatteko rauhoittua? Ei juuri, vapisettehan vielä kuin lehti."

Minusta tuntui kuitenkin että olin kyllin rauhallinen, en ainakaan enää ollut kauhun vallassa. Sanoin olevani tyyni.

"Kykenette siis kertomaan minulle mitä näitte? Tiedonantonne oli perin epämääräinen, tiedättekö sitä? Olitte valkoinen kuin muuri, mutta puhuitte vain jostakin, sanomatta mitä se oli. Oliko se ihminen? Oliko se eläin? Mikä se oli?"

"En aio koskaan tarkemmin kertoa mitä näin", vastasin, "jollei joku toinenkin näe samaa -- silloin tukisin häntä todistuksellani; muussa tapauksessa minua ei uskota ja sanotaan että olen nähnyt unta."

"Kertokaa minulle", sanoi tohtori Bretton, "minä kuuntelen virkani puolesta. Katselen teitä nyt ammattini kannalta ja luen kenties kaiken mitä te tahdotte salata -- silmistänne, jotka ovat oudon eloisat ja levottomat, poskistanne, joilta veri on paennut, kädestänne, jota ette saa vakaantumaan. Kas niin, Lucy, kertokaa minulle kaikki."

"Te nauratte --"

"Jos ette kerro, ette enää saa kirjeitä."

"Te nauratte nyt jo."

"Minä otan takaisin tuonkin ainoan epistolan: koska se on omani, luulen että minulla on oikeus vaatia se itselleni."

Tunsin ilkamointia hänen sanoissaan, se teki minut vakavaksi ja hiljaiseksi, mutta kirjeen taitoin kokoon ja piilotin näkyvistä.

"Piilottakaa vain, kyllä minä sen saan haltuuni milloin vain haluan. Ette tunne taitoani silmänkääntäjäntempuissa. Voisin esiintyä poppamiehenä jos tahtoisin. Äitikin sanoo väliin, että minulla on samanlainen silmä kuin kielikin, mutta sitä ette te ole koskaan huomannut -- vai oletteko, Lucy?"

"Tottahan nyt -- kun olitte vain poika, huomasin molemmat: paljon paremmin silloin kuin nyt, sillä nyt olette voimakas, ja voima ei tarvitse viekkautta. Mutta on teillä vieläkin, tohtori John, 'un air fin',[75] kuten tässä maassa sanotaan, ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Madame näki sen ja --"

"Ja piti siitä", hän sanoi nauraen, "sillä hänellä itsellään on samanlainen. Mutta Lucy -- antakaa minulle tuo kirje -- ette te siitä todella välitä."

Tuohon ärsyttävään puheeseen en vastannut. Kun Graham oli naljailutuulella, ei hänen mieltään saanut liiaksi noudattaa. Juuri nyt väreili hänen huulillaan uusi hymy -- hyvin miellyttävä, mutta se pahoitti mieltäni jollakin tavoin -- uusi valo välähti hänen silmissään -- ei vihamielinen mutta ei rauhoittavakaan. Minä nousin lähteäkseni ja toivotin hänelle hyvää yötä hieman surullisesti.

Hänen herkkätunteisuutensa -- tuo omituinen, varova, keksivä kyky -- tajusi silmänräpäyksessä äänettömän ja tuskin ajatellun moitteeni. Hän kysyi hiljaa, olinko loukkautunut. Pudistin päätäni.

"Sallikaa minun sitten puhua hetkinen vakavasti kanssanne ennen kuin lähdette. Hermonne ovat suuresti kiihtyneessä tilassa. Päättäen ilmeestänne ja käytöksestänne, vaikka hillitsettekin niitä hyvin, uskon varmaan että ollessanne tänä iltana tuolla synkällä hautamaisella ullakolla -- tuossa kosteassa, homeelta haisevassa tyrmässä, keuhkotaudin ja katarrin pesässä, jonne teidän ei koskaan olisi pitänyt astua -- uskon että näitte tai luulitte näkevänne jotakin joka erityisesti oli omiaan vaikuttamaan mielikuvitukseen. Tiedän että luonnolliset kauhut, rosvojen pelko ym. eivät tepsi eivätkä ole koskaan tepsineet teihin, mutta en ole yhtä varma etteikö aavemainen näky järkyttäisi koko olemustanne. Olkaa levollinen nyt. Näen että tämä kaikki kuuluu hermoihin, mutta määritelkääpä näkynne tarkemmin."

"Ettekö kerro kenellekään?"

"En kenellekään -- ihan varmasti. Saatte luottaa minuun yhtä ehdottomasti kuin luotitte isä Silakseen. Tosiaankin saattaa tohtori olla luotettavampi rippi-isä näistä kahdesta, vaikka hänen hiuksensa eivät olekaan harmaat."

"Ettekö naura?"

"Ehkä nauran -- se voi tehdä teille hyvää -- mutta pilkallisesti en naura. Lucy, minulla on teitä kohtaan ystävän tunteita, vaikka arka luonteenne onkin hidas luottamukseen."

Hän näyttikin nyt ystävältä: tuo kuvaamaton hymy ja silmien välähdys olivat nyt poissa, huulten, sieraimien ja kulmakarvojen pelottavat kaariviivat olivat alentuneet, hänen asentonsa oli rauhallinen, ilme tarkkaavainen ja vakava. Hän oli voittanut luottamukseni, ja kerroin hänelle tarkalleen mitä olin nähnyt. Olin jo aikaisemmin kertonut hänelle tämän talon tarinan -- sen kertomisessa oli vierähtänyt hetkinen leppoisaa lokakuun iltapäivää, jona hän ja minä yhdessä ajelimme Bois l'Etangissa.

Hän istui mietteissään, ja sillä välin kuulimme toisten tulevan portaita alas.

"Tulevatko he keskeyttämään meidät?" hän sanoi katsoen harmistuneena oveen.

"He eivät tule tänne", vastasin, sillä olimme pienessä salongissa, jossa madame ei koskaan istunut iltaisin ja jonka uuni aivan sattumalta vielä oli kuumana. He sivuuttivat oven ja menivät ruokasaliin.

"Nyt he puhuvat", hän jatkoi, "rosvoista ja murtovarkaista ja niin edespäin. Antakaa heidän puhua -- muistakaa että ette sano mitään, ja pysykää päätöksessänne olla kuvaamatta nunnaanne kenellekään. Se saattaa näyttäytyä teille uudelleen -- älkää säikähtäkö."

"Luuletteko siis", sanoin salaisen kauhun vallassa, "että se tuli omista aivoistani, on nyt mennyt sinne takaisin ja saattaa taas tulla näkyviin jonakin päivänä ja hetkenä, kun en odota sitä?"

"Luulen että tässä on harhanäkytapaus, ja pelkään sen johtuvan pitkällisestä henkisestä tuskasta."

"Oi, tohtori John, minua värisyttää pelkkä ajatuskin että olisin altis tuollaiseen harhanäkyyn. Se näytti niin todelliselta. Eikö ole mitään parannusta -- mitään ehkäisykeinoa?"

"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."

Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin ontolta kuin se, että käsketään viljelemään onnea. Mitä tarkoittaa sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.

"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö te onnea? Kuinka menettelette?"

"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."

"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."

"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."

"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."

"Ginevra Fanshawenko takia, vai mitä?"

"Eikö hän joskus tehnyt teitä onnettomaksi?"

"Pyh, loruja, joutavia! Näette että voin paremmin nyt."

Jos naurava ja eloisasti tuikkiva silmä sekä terveyttä ja tarmoa säteilevät kasvot voivat todistaa että joku voi paremmin, totisesti hän silloin voi paremmin.

"Ette tosiaankaan näytä kovin kipeältä ja vaivaiselta", myönsin.

"Ja miksi ette te, Lucy, voi näyttää samanlaiselta ja olla samanlainen kuin minäkin -- hilpeä, rohkea, valmis uhmaamaan kaikkia kristikunnan nunnia ja liehittelyjä? Voisin antaa kultaa jos vain näkisin teidän naksauttavan sormianne. Koettakaahan!"

"Entä jos toisin neiti Fanshawen eteenne juuri nyt?"

"Minä vannon, Lucy, että hän ei järkyttäisi minua vähääkään, tai hän järkyttäisi minua vain yhdellä keinolla -- todellisella, niin, ja intohimoisella rakkaudella. Vähemmästä hinnasta en myöntäisi anteeksiantoa."

"Niinkö tosiaankin? Yksi ainoa hymy hänen huuliltaan olisi jokin aika sitten ollut teille kokonainen omaisuus."

"Toisin nyt, Lucy, toisin nyt. Muistakaa että kerran sanoitte minua orjaksi! Nyt olen vapaa mies!"

Hän nousi seisomaan. Pään asento, vartalon ryhti, loistavien silmien katse uhkui vapautta joka oli enemmän kuin huolettomuutta -- mielentilaa joka halveksi mennyttä orjuutta.

"Neiti Fanshawe", hän jatkoi, "on johtanut minut tunnekauden läpi, joka nyt on ohi. Olen päässyt toisenlaiseen tilaan, ja nyt minua suuresti haluttaa vaatia rakkautta rakkaudesta -- intohimoa intohimosta -- ja hyvällä mitalla sittenkin."

"Ah, tohtori, te sanoitte että oli luonteenne mukaista tavoitella rakkautta vaikeissa olosuhteissa -- että ylpeä tunteettomuus viehätti teitä!"

Hän vastasi nauraen: "Luontoni vaihtelee, yhden hetken mieliala on väliin toisen pilkan esine. No niin, Lucy", -- hän veti käsineet käteensä -- "tuleekohan nunna vielä tänä iltana, luuletteko?"

"En luule."

"Sanokaa hänelle terveiseni, jos hän tulee -- tohtori Johnin terveiset -- ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti odottamaan käyntiäni. Lucy, oliko se kaunis nunna? Oliko hänellä somat kasvot? Sitä ette ole vielä kertonut minulle, ja sehän tässä todella on tärkeätä."

"Hänellä oli valkoinen huntu kasvojensa edessä", vastasin, "mutta hänen silmänsä loistivat."

"Viheliäiset haamun hepenet!" huudahti hän vailla kunnioitusta. "Mutta olihan hänellä sentään kauniit silmät -- loistavat ja lempeät?"

"Kylmät ja tuijottavat", oli vastaus.

"Ei, ei, emme me huoli hänestä sitten, ei hän saa vainota teitä, Lucy. Lyökää hänelle kättä, jos hän tulee takaisin. Kestäisikö hän tällaista, luuletteko?"

Minun mielestäni hänen kädenlyöntinsä oli liian herttainen ja sydämellinen kummituksen kestettäväksi, ja niin oli myös hymy joka seurasi sitä, kun hän toivotti "hyvää yötä".

<tb>

Ja oliko ullakolla ollut mitään? Mitä he olivat keksineet? Luulen että heidän tarkimpienkin tutkimustensa tulokset jäivät hyvin vähiin. Puheltiin ensin että päällystakkeja oli siirretty, mutta madame Beck sanoi minulle jäljestäpäin, että hänen mielestään ne riippuivat jokseenkin samoin kuin ennenkin, ja mitä tulee kattoikkunan särjettyyn ruutuun, hän vakuutti että ullakkoikkunoissa melkein aina on jokin särkynyt ruutu: sitä paitsi oli pari päivää sitten ollut ankara raemyrsky. Madame tiedusteli minulta hyvin tarkasti mitä olin nähnyt, mutta minä kuvailin vain epäselvää mustapukuista haamua: varoin hengähtämästäkään sanaa "nunna", sillä uskoin varmaan että se sana olisi heti saanut hänet ajattelemaan jotakin romanttista ja epätodellista. Hän velvoitti minua olemaan mainitsematta asiaa ainoallekaan palvelijattarelle, opettajalle tai oppilaalle, ja kiitti lämpimästi hienotunteisuuttani, kun olin tullut hänen yksityishuoneisiinsa enkä vienyt tuota kauhunsanomaa koulun ruokasaliin. Siihen asia raukesi. Minä jäin salaisesti ja suruisena pohtimaan, oliko tuo outo näky tästä maailmasta vai haudantakaisesta vai oliko se tosiaankin vain sairauden harha ja minä tuollaisen sairauden uhri.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXIII. VASHTI

"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa. Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin, tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei tähän asti ollut koskaan nähnyt.

Minussa heräsi uusi usko -- usko onneen.

Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä -- hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut, kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi hellää loppuriviä, joita "tunne oli hipaissut mutta ei täyttänyt". Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi kuolemattomillekin.

Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten, kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan tunteelle?

Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä. Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta -- toisen omaksi ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.

Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun olimme lopettaneet -- kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus -- (tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan, että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) -- niin, kun siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni -- kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa -- joka olisi tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla -- silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen, sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.

En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta miksi hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." Sitä ei nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.

Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen. Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs, tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka. Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä -- jokin olento laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen, sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli vain madame Beck virkatoimissaan.

"Mademoiselle Lucy!" huusi Rosine rientäen käytävästä lamppu kädessä. "Teitä odotetaan salongissa."

Madame näki minut, minä näin madamen, Rosine näki meidät molemmat, mutta mitään ei sanottu. Minä lähdin suoraa päätä salonkiin. Siellä tapasin sen jonka tunnustan odottaneenikin tapaavani -- tohtori Brettonin, mutta hän oli iltapuvussa.

"Vaunut odottavat ovella", hän sanoi. "Äiti on lähettänyt hakemaan teitä teatteriin, hän aikoi lähteä itse, mutta erään vieraan tulo esti häntä ja hän sanoi heti: 'Ota Lucy minun sijastani'. Lähdettekö?"

"Nytkö heti? En ole asianmukaisessa puvussa", huudahdin ja silmäilin epätoivoissani tummaa merinopukuani.

"Teillä on puolen tuntia aikaa pukeutumiseen. Minun olisi pitänyt ilmoittaa teille aikaisemmin, mutta päätin itsekin lähtöni vasta viiden aikaan, kun kuulin että odotettavissa oli todellinen nautinto -- eräs suuri näyttelijätär esiintyy."

Ja hän mainitsi nimen joka häikäisi minua -- nimen joka siihen aikaan saattoi häikäistä koko Eurooppaa. Se on vaiennut nyt, sen kerran niin levoton kaiku on hiljennyt kokonaan. Hän, sen omistaja, on vuosia sitten päässyt lepoon, yö ja unohdus on jo ammoin peittänyt hänet, mutta silloin hänen loisteensa -- Siriuksen loiste -- oli täydessä korkeudessaan, valossaan ja voimassaan.

"Minä tulen, olen valmis kymmenen minuutin kuluttua", lupasin. Ja minä kiidin pois eikä minua, hyvä lukija, hillinnyt se ajatus, joka tällä hetkellä kenties hillitsee sinua, että nimittäin teatterimatka Grahamin seurassa ja ilman rouva Brettonia saattaisi olla jollakin tavoin moitittava. Sellaista ajatusta -- sellaista tunnonvaivaa -- en olisi voinut ajatella, vielä vähemmän ilmaista Grahamille, nostattamatta samalla kiihkeätä itsenihalveksintaa mielessäni, sytyttämättä häpeän tulta niin hillitöntä, niin tuhoisaa, että se varmaan pian olisi polttanut vereni kuiviin. Sitä paitsi kummitätini, joka tunsi poikansa ja tunsi minut, olisi voinut ajatella veljen ja sisaren kaitsemista yhtä hyvin kuin tunnollista huolenpitoa meidän edesottamuksistamme.

Tämä tilaisuus ei vaatinut loistavaa pukua, himmeä punaharmaa kreppipukuni riittäisi, ja niinpä etsin sitä makuusalin suuresta tammikaapista, jossa riippui kokonaista neljäkymmentä pukua. Mutta siellä oli tapahtunut muutoksia ja parannuksia, jokin uudistava käsi oli järjestänyt täpötäyttä kaappia ja kantanut erinäisiä vaatekappaleita ullakolle -- minun kreppipukuni muiden mukana. Minun täytyi hakea se. Otin avaimen ja kiipesin portaita pelkäämättä, miltei ajattelematta. Avasin oven ja tunkeuduin sisään. Lukija uskokoon jos tahtoo, mutta kun äkkiä astuin sisään, ei tuo ullakko ollut ihan niin pimeä kuin sen olisi pitänyt olla: eräästä nurkasta loisti juhlallinen valo, kuin tähti, mutta leveämpi. Niin selvänä se loisti, että saatoin nähdä tuon syvän alkovin ja osan himmeänpunaista verhoa, joka oli sen edessä. Silmänräpäyksessä se katosi ääneti silmieni edestä, samoin verho ja alkovi, ja koko tuo puoli ullakkoa muuttui pimeäksi kuin yö. En uskaltanut tutkia asiaa, siihen minulla ei ollut aikaa eikä halua, sieppasin vain pukuni, joka riippui seinällä, onneksi lähellä ovea, syöksyin ulos, lukitsin oven suonenvedontapaisella kiireellä ja lensin portaita alas makuusaliin.

Mutta minä vapisin liiaksi voidakseni pukeutua: mahdotonta kammata tukkaani ja kiinnittää hakasia sellaisilla sormilla. Niinpä kutsuin Rosinea ja lahjoin hänet auttajakseni. Rosine, joka piti lahjoista, teki parhaansa, silitti ja palmikoi tukkani yhtä hyvin kuin oikea kampaaja, asetti pitsikauluksen matemaattisen suoraan, sitoi kaulahuivin virheettömästi -- sanalla sanoen teki työnsä kuin todellinen näppärä Phillis, mikä hän kyllä osasi olla kun vain suvaitsi. Annettuaan minulle nenäliinan ja hansikkaat hän otti kynttilän ja valaisi minulle portaita. Olin unohtanut huivini, hän palasi hakemaan sitä, ja minä odotin eteisessä tohtori Johnin kanssa.

"Mikä on, Lucy?" sanoi Graham katsellen minua tiukasti. "Vanha kiihtymys taas. Haa, onko se nunna?"

Mutta minä kiistin jyrkästi; minua harmitti kun taas jouduin epäilyksen alaiseksi harhanäyistä. Hän oli epäilevä.

"Nunna on näyttäytynyt, niin totta kuin elän", hän sanoi, "hänen hahmonsa näkeminen jättää silmiinne erityisen kiillon ja ilmeen josta ei voi erehtyä."

"Hän ei ole näyttäytynyt", intin vastaan, ja itse asiassa voinkin totuudenmukaisesti kiistää hänen näyttäytymisensä.

"Näen kaikki vanhat oireet", vakuutti hän, "erikoinen ilme, kalpeat, kiihtyneet kasvot."

Hän oli niin itsepintainen, että pidin parhaana kertoa hänelle mitä todella olin nähnyt. Tietysti hän piti sitä saman syyn uutena seurauksena: harhanäkyä kaikki -- heikkohermoisuutta jne. En uskonut häntä hivenenkään vertaa, mutta en tohtinut sanoa vastaan: lääkärit ovat niin itsepäisiä, niin järkkymättömiä kuivissa materialistisissa näkökohdissaan.

Rosine toi huivin, minut kiedottiin siihen ja vietiin vaunuihin.

<tb>

Teatteri oli täynnä -- täynnä kattoa myöten, kuninkaalliset ja aatelisto olivat läsnä, palatsit ja hovit olivat tyhjentäneet asujaimensa näille ahtaille äänettömille penkkiriveille. Tunsin syvästi etuoikeuteni saadessani paikan tämän näyttämön edessä, ikävöin nähdä olentoa jonka kyvyistä olin kuullut minussa aivan erikoista odotusta herättäviä kertomuksia. Tahdoin nähdä oliko hänen maineensa oikeutettu, ja odotin omituisen uteliaana, vakavana ja ankarana, mutta hyvin jännittyneenä. Saisin tutkia luonnetta jonkalaista ei vielä koskaan ollut sattunut silmieni eteen: suuri ja uusi tähti hän oli, mutta minkä muotoinen? Odotin hänen nousemistaan.

Hän nousi kello yhdeksän aikaan tuona joulukuun iltana, yli taivaanrannan näin hänen tulevan. Hän saattoi vieläkin loistaa kalvenneen suurena ja kiinteän väkevänä, mutta tuo tähti kallistui jo tuomiopäiväänsä kohti. Läheltä nähtynä se oli vain kaaos -- ontto ja puoliksi palanut: sammunut tai sammuva taivaankappale -- puoliksi laavaa, puoliksi hehkua.

Olin kuullut tuota naista sanottavan "rumaksi", ja odotin näkeväni luisevaa koleutta ja karkeutta -- jotakin suurta, kulmikasta, kellahtavaa. Mitä näin, oli vain varjo kuninkaallisesta Vashtista: kuningatar, muinoin kaunis kuin päivä, oli nyt kolkko kuin hämärä ja kulunut kuin palava vaha.

Jonkin aikaa -- pitkän aikaa -- luulin että siinä oli vain nainen, vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen. Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä hänen heikkoja voimiaan -- sillä hän oli vain hauras olento -- ja kun toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan helvetti hänen suoraan ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.

Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.

Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.

Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle, härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle -- miedompi höyste ihmisten maulle -- kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä, paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet manata itseään ulos.

Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin -- valkoisena kuin alabasteri -- kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.

Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa. Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.

Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan. Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti. Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas, ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena, kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli. Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.

Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima, joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.

Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua ylhäältä?

Mitä arveli Graham tästä olennosta?

Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta -- rajua punaista komeetanvaloa -- kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla kiihottaa hermoja, koska se ei tapahdu, ja päästää valloilleen voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin ja ankariin kuohuihin.

Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa tunteellinen; herkkä hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla myös tunteeton, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat häntä -- teräs ei purrut, tuli ei polttanut.

Tohtori John osasi ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän osasi tuntea, voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä, mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää, sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä, Vashtin villi valitus -- pahempi kuin hätähuudot -- ei suurestikaan liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.

Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin. Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan. "Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.

"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena. Arvostelu oli polttava.

Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.

Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja järkyttyneenä -- kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä -- kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti voitollista vihollistaan vastaan -- kun muuta ei kuulunut kuin hänen voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran, vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, tahtoi nähdä, tahtoi kuulla, tahtoi hengittää, tahtoi elää hamaan siihen hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle aistivalle ja kaikelle elävälle:

"Tähän asti eikä kauemmaksi!"

Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa -- siellä juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki, savunkäry vastasi.

"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin, toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen -- sokea, itsekäs, julma kaaos.

Entä tohtori John? Lukija, minä näen hänet vieläkin, näen hänen hienon rohkeutensa ja herttaisen levollisuutensa.

"Lucy pysyy paikallaan, minä tiedän sen", hän sanoi ja vilkaisi minuun, katseessaan sama tyyni hyvyys ja voiman lepo, jota niissä olin nähnyt istuessani hänen vieressään hänen äitinsä takkavalkean turvallisessa loisteessa. Niin, luulen että tällainen vetoaminen olisi saanut minut istumaan alallani vaikkapa halkeavan kallion alla, mutta itse asiassa olikin ensimmäinen vaistoni pysyä paikallani tällaisissa olosuhteissa, enkä mistään hinnasta olisi liikehtimiselläni saattanut häntä levottomaksi, vastustanut hänen tahtoaan tai vaatinut häneltä erityistä huolenpitoa. Olimme permannolla, ja muutaman hetken kuluttua oli ympärillämme mitä hirvittävin ja säälimättömin paine.

"Kuinka naiset ovatkaan kauhuissaan?" hän sanoi, "mutta jolleivät miehet olisi melkein samanlaisia, voitaisiin ylläpitää järjestystä. Tämä on surullinen näky: näen tällä hetkellä viitisenkymmentä itsekästä petoa, joista jokaisen voisin omatunto hyvänä lyödä maahan, jos olisin lähellä. Näen naisia jotka ovat urheampia kuin miehet. Kas tuolla -- hyvä Jumala!"

Grahamin puhuessa oli eräs nuori tyttö, joka hyvin hiljaisena ja lujana oli painautunut edessämme olevaan herrasmieheen, tullut äkkiä riistetyksi irti suojelijastaan, ja muuan raakamainen tungettelija oli painanut hänet ihmisjoukon jalkoihin. Tuskin pari sekuntia hän ehti olla kateissa. Graham ryntäsi eteenpäin, hän ja tuo vieras herra, voimakas vaikkakin harmaatukkainen mies, koettivat yksissä voimin torjua ihmisjoukkoa. Tytön pää ja pitkä tukka retkahtivat hänen olalleen: tyttö näytti olevan tainnoksissa.

"Uskokaa hänet minulle, minä olen lääkäri", sanoi tohtori John.

"Jollei teillä ole ketään naista seurassanne, olkoon niin", oli vastaus. "Pidelkää häntä ja minä raivaan tien: meidän on saatava hänet ulkoilmaan."

"Minulla on mukanani eräs neiti", sanoi Graham, "mutta hän ei ole esteenä eikä vaivana."

Hän etsi minua silmillään: olimme joutuneet erilleen. Olin kuitenkin päättänyt mennä hänen luokseen ja tunkeuduin tuon elävän muurin läpi, ryömien alitse milloin en voinut päästä välistä tai yli.

"Tarttukaa kiinni minuun älkääkä hellittäkö", sanoi hän, ja minä tottelin.

Tienraivaajamme osoittautui väkeväksi ja neuvokkaaksi, hän avasi tiheän massan kuin kiila, onnistui vihdoin kärsivällisenä ja väsymättömänä tunkeutumaan tuon elävän kallion läpi -- se oli niin kiinteä, kuuma ja tukahduttava -- ja vei meidät raikkaaseen viileään yöhön.

"Olette englantilainen", hän sanoi lyhyesti tohtori Brettonille, kun olimme päässeet kadulle.

"Englantilainen. Ja puhun maanmieheni kanssa, eikö niin?" oli vastaus.

"Oikein arvattu. Olkaa hyvä ja viipykää tässä vielä pari minuuttia, kunnes löydän vaununi."

"Isä, en minä ole loukkaantunut", sanoi tyttömäinen ääni. "Olenko isän luona?"

"Olette erään hyvän ystävän luona, ja isänne on aivan vieressä."

"Sanokaa hänelle etten ole vahingoittunut, paitsi olkapäähän. Voi kuinka se on kipeä. He polkivat juuri sitä."

"Mennyt kenties sijoiltaan", mutisi tohtori. "Toivotaan ettei ole tapahtunut pahempaa vahinkoa. Lucy, antakaa kätenne tänne hetkiseksi."

Ja minä autoin häntä kun hän järjesti vaatteita ja asentoa mukavammaksi kärsivälle taakalleen. Tyttö tukahdutti valituksen ja makasi hänen käsivarsillaan hiljaa ja kärsivällisenä.

"Hän on hyvin kevyt", sanoi Graham, "kuin lapsi!" Ja hän kysyi kuiskaten: "Onko hän lapsi, Lucy? Huomasitteko minkä ikäinen hän on?"

"Minä en ole lapsi -- olen seitsemäntoistavuotias", vastasi potilas vakavasti ja arvokkaana. Ja heti sen jälkeen:

"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."

Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi taas.

"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin. "Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"

"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."

"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"

"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."

"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa: Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.

Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.

Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen, pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma asuinhuoneita, ei ravintola -- suuri upea rakennus, katuoven yllä korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.

Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa, ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä. Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa herrasmies katseli heitä levottomana.

"Missä on Harriet? Tahtoisin että Harriet tulisi tänne", sanoi tyttömäinen ääni heikosti.

"Missä on rouva Hurst?" kysyi herrasmies kärsimättömästi ja hieman tuikeasti miespalvelijalta, joka oli laskenut meidät sisään.

"Ikävä kyllä hän on lähtenyt kaupungille, sir, nuori neiti antoi hänelle vapaata huomiseen asti."

"Niin -- niin annoin. Hän meni sisarensa luo, minä sanoin että hän saa mennä, muistan nyt", keskeytti nuori neiti. "Mutta minä olen niin pahoillani, Manon ja Louison eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon, ja he vahingoittavat minua tahtomattaan."

Tohtori John ja herrasmies tervehtivät nyt toisiaan, ja sillä aikaa kun he kuluttivat muutamia minuutteja neuvotteluihin, lähestyin minä nojatuolia, ja nähdessäni mitä tuo heikko ja raukea tyttö tahtoi saada tehdyksi, tein sen.

Olin vielä näissä puuhissani, kun Graham tuli lähemmäksi. Hän oli yhtä taitava haavuri kuin lääkäri, ja tutkiessaan hän huomasi että hänen omat tietonsa riittivät kysymyksessä olevan tapauksen hoitoon. Hän määräsi että tyttö oli kannettava omaan huoneeseensa, ja kuiskasi minulle:

"Menkää naisten mukana, Lucy, he näyttävät hitailta: voittehan ainakin määrätä heidän liikkeitään ja siten säästää häneltä kipua. Häneen on koskettava hyvin hellävaroen."

Huoneen teki varjoisaksi himmeänsiniset kaihtimet, ilmavaksi musliiniset ikkunaverhot; vuode oli mielestäni kuin lunta ja usvaa -- tahraton, pehmeä ja utuinen. Annoin naisten seisoa syrjässä ja riisuin heidän valtiattarensa ilman heidän hyvää tarkoittavaa mutta kömpelöä apuaan. En ollut siksi tyynellä mielellä, että olisin voinut erikseen panna merkille vaatteiden yksityiskohdat, mutta saamani yleisvaikutus puhui hienostuksesta, herkkätunteisuudesta ja täysin persoonallisesta sivistyksestä, mikä, jäljestäpäin asiaa ajatellessani, tuntui olevan omituisessa ristiriidassa niiden huomioiden kanssa, joita olin tehnyt neiti Ginevra Fanshawen asusta.

Tyttö itse oli pieni hento olento, mutta kaunis kuin kuva. Kun työnsin taaksepäin hänen runsaan mutta samalla hienoisen tukkansa, joka oli niin kiiltävä ja pehmeä ja verrattoman hyvin hoidettu, tulivat näkyviini nuoret, kalpeat ja väsyneet, mutta ylhäiset kasvot. Otsa oli sileä ja kirkas, kulmakarvat selvät mutta pehmeät, ja ne häipyivät ohimoilla pelkäksi viivaksi; silmät olivat ihana luonnonlahja -- kauniit ja ilmeikkäät, suuret ja syvät, ja näyttivät hallitsevan hentoja piirteitä. Toisena hetkenä ja toisissa olosuhteissa ne varmaan kykenivät ilmaisemaan paljon, nyt ne olivat raukeat ja kärsivät. Hänen hipiänsä oli täydellisen kirkas, niskassa ja käsissä oli hienoja suonia kuin kukan terälehdissä. Hieno kerros ylpeyden jäätä täydensi tämän hentoisen ulkomuodon, ja huulessa oli kaari -- epäilemättä synnynnäinen ja itsetiedoton -- mutta jos ensi kerran olisin nähnyt sen keskellä terveyttä ja ulkonaista loistoa, olisin pitänyt sitä aiheettomana ja luullut pikku neidin omaavan aivan väärän käsityksen elämästä ja omasta tärkeydestään.

Hänen käyttäytymisensä tohtorin käsissä hymyilytti ensin; se ei suinkaan ollut lapsellista -- pikemmin lujaa ja kärsivällistä -- mutta kerran tai pari hän kuitenkin äkkiä ja tiukasti kääntyi tohtoriin päin ja sanoi että tämä teki hänelle pahaa ja että tohtorin täytyi koettaa kiusata häntä vähemmän. Näin myös hänen suurten silmiensä kiintyvän Grahamin kasvoihin kuin kauniin ja ihmettelevän lapsen juhlalliset silmät. En tiedä huomasiko Graham tätä tarkastusta; jos huomasi, varoi hän häiritsemästä tai keskeyttämästä sitä maksamalla takaisin samalla mitalla. Luulen että hän suoritti työnsä äärimmäisen huolellisesti ja hellä varoen, säästäen potilaaltaan tuskaa niin paljon kuin voi. Kun hän oli lopettanut, antoikin tyttö hänelle tunnustusta sanomalla sydämellisesti:

"Kiitoksia, tohtori, ja hyvää yötä." Puhuessaan hän kuitenkin toisti saman totisen ja suoran katseensa, joka mielestäni oli niin erikoinen vakavuudessaan ja innossaan.

Hän ei nähtävästi ollut loukannut itseään vaarallisesti, tämän tiedon isä otti vastaan huulillaan hymy joka melkein teki kenen tahansa hänen ystäväkseen -- se oli niin iloinen ja kiitollinen. Hän ilmaisi nyt kiitollisuutensa Grahamia kohtaan niin vakavasti kuin sopii englantilaiselle, kun kysymyksessä on henkilö joka on auttanut häntä mutta joka vielä on hänelle vieras. Hän pyysi Grahamia saapumaan myös seuraavana päivänä.

"Isä", kuului vuodeverhojen takaa, "kiitä myös neitiä. Onko hän siellä?"

Avasin verhot hymyillen ja katsoin häneen. Hänen oli nyt suhteellisen hyvä olla; hän näytti kauniilta, vaikka olikin kalpea; kasvot olivat hienopiirteiset, ja joskin ne ensi hetkessä näyttivät ylpeiltä, luulen että lähempi tuttavuus voisi osoittaa ne lempeiksi.

"Minä kiitän neitiä hyvin vilpittömästi", sanoi hänen isänsä. "Arvaan että hän on ollut hyvin kiltti lapselleni. Tuskin uskallammekaan kertoa rouva Hurstille, kuka on ollut hänen sijaisenaan ja tehnyt hänen työnsä, hän olisi sekä häpeissään että mustasukkainen."

Ja niin sanottiin hyvästit mitä parhaimpina ystävinä. Meille tarjottiin vieraanvaraisesti virvokkeita, mutta koska oli myöhäinen, kieltäydyimme ja poistuimme hotelli Crécystä.

Paluumatkalla jouduimme ajamaan teatterin ohi. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä: hälisevä ja ryntäävä ihmisjoukko oli poissa -- lamput, kuten alkava tulipalokin, sammuksissa ja unohdetut. Seuraavan aamun lehdet tiesivät että kipinä oli pudonnut vain johonkin irtonaiseen verhoon, joka oli leimahtanut tuleen ja sammunut seuraavassa hetkessä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXIV. HERRA DE BASSOMPIERRE

Ne jotka elävät syrjässä, joiden elämä kuluu koulujen tai muiden muurattujen ja vartioitujen rakennusten seinien sisällä, voivat äkkiä ja pitkäksi aikaa hävitä ystäviensä muistista, ystävien jotka ovat vapaamman maailman kansalaisia. Kenties aivan selittämättä ja heti sellaisen kauden jälkeen, jolloin seurustelu on ollut tavattoman vilkasta -- johon on kasaantunut sarja miltei kiihdyttäviä pikkuseikkoja, joiden luonnollisena seurauksena luulisi pikemmin olevan keskinäisen yhteyden lisäämisen kuin lopettamisen -- sattuu hiljainen keskeytys, sanaton äänettömyys, pitkä unohduksen tyhjyys. Tämä on aina keskeytymätön, yhtä täydellinen kuin selittämätön. Kirjeet ja terveiset, joita ennen tuli niin usein, lakkaavat kokonaan: käynnit, jotka ennen olivat säännöllisiä, ovat loppuneet; kirjat ja sanomalehdet, jotka ennen olivat muistamisen merkkeinä, eivät enää saavu.

Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä. Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka virstantolpalla -- tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.

Erakko -- jos hän on järkevä erakko -- nielee omat ajatuksensa ja lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.

Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla, koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään. Kenties tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee, saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä, siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".

Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.

Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt kasaantuneet yhteen ja -- väkevinä patoutumisessaan -- vyöryvät hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa: oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan; pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut olento, huolimatta tuosta "parhaasta".

Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut ajatuksistani -- tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa elämäni kohtalosta ja -- ennen kaikkea -- asia jonka alkusyitä ei koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni: Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.

Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla. Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä janoni lievitteeksi.

Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja seurasi tuota perin tuttua soittoa.

Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! -- puhuakseni totuuden ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään jäytää luonteen kestävyyttä -- noina seitsemänä viikkona sain kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä, viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä. Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje -- tuo rakastettu kirje -- ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän suloisuus.

Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa olevaan pieneen kääröön -- siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua, kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en ollut sairas.

Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää jaksaisi -- sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin mennyttä harhaluuloani -- kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.

Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut, riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.

"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.

"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen taloaan hauskana."

"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."

"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"

"Setä de Bassompierre on täällä."

"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on suosiossa."

"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."

"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"

"Hän ei ole ulkomaalainen. Mies on aivan tarpeeksi englantilainen, herra paratkoon, ja hänellä oli englantilainen nimi vielä kolme neljä vuotta sitten, mutta hänen äitinsä on ulkomaalainen, de Bassompierre, ja joku tämän perheestä on kuollut ja jättänyt hänelle tiluksia, arvon ja tämän nimen. Hän on ihan mahtava mies nyt."

"Siitäkö syystä vihaatte häntä?"

"Tiedättekö mitä äiti sanoo hänestä? Hän ei ole oikea setäni, on vain ollut naimisissa äidin sisaren kanssa. Äiti vihaa häntä ja sanoo että hän tappoi Ginevra-tädin epäystävällisyydellään -- hän näyttääkin oikealta karhulta. Sellainen ikävä ilta", hän jatkoi. "En mene enää hänen suureen hotelliinsa. Ajatelkaahan vain, minä kävelen huoneessa yksikseni, suuri viisikymmenvuotias mies tulee luokseni, puhelee kanssani muutamia minuutteja ja kääntää sitten suorastaan selkänsä minulle ja lähtee äkkiä huoneesta. Sellaisia hulluja tapoja! Lyönpä vetoa että hän sai piston omaantuntoonsa, sillä kotona kaikki sanovat että minä olen Ginevra-tädin kuva. Äiti sanoo usein että yhdennäköisyytemme aivan naurattaa."

"Olitteko te ainoa vieras?"

"Ainoa vieras? Niin, olihan siellä vielä pikku neiti, serkkuni -- pilalle hemmoteltu pieni olento."

"Onko herra de Bassompierrellä tytär?"

"On, on, älkää vaivatko minua kysymyksillänne. Ohhoo kuinka olen väsynyt!"

Hän haukotteli. Sitten hän muitta mutkitta heittäytyi vuoteelleni ja lisäsi: "Pikku neidistä nähtävästi oli vähällä tulla hilloa jossakin teatterihämmingissä muutama viikko sitten."

"Ahaa, tosiaanko? Asuvatko he suuressa hotellissa Rue de Crécyn varrella?"

"Aivan oikein. Kuinka te sen tiedätte?"

"Olen ollut siellä."

"Oo, vai niin? Todellako? Te nyt lennätte joka paikkaan näinä aikoina. Otaksun että äiti Bretton vei teidät mukanaan. Hänellä ja Asklepioksella on pääsy de Bassompierren huoneisiin -- nähtävästi 'poikani John' hoiti pikku missiä tapaturman jälkeen. Tapaturman? Pyh, teeskentelyä kaikki tyynni! Minä en luule että hän rusentui yhtään sen enempää kuin hänen kopea nokkansa yllin kyllin ansaitseekin. Ja nyt on perustettu aivan läheinen tuttavuus: kuulin jotakin 'vanhoista muistoista' ja tiesi mistä. Oh, kuinka typeriä he kaikki olivat."

"Kaikki! Sanoitte olevanne ainoa vieras."

"Sanoinko? Te näette että voi unohtaa mainita erikseen vanhan naisen ja hänen poikansa."

"Tohtori ja rouva Bretton olivat siis herra de Bassompierren luona tänä iltana?"

"Olivat, olivat, jumaliste, ja missi leikki emäntää. Mikä keimaileva nukke hän onkaan!"

Happamuudessaan alkoi neiti Fanshawe huomaamattaan ilmaista masentuneen tilansa syitä. Suitsutus oli vähentynyt, huomaavaisuus ja ihailu suunnattu toisaalle tai kokonaan loppunut: keimailu ei ollut tehonnut, turhamaisuus oli saanut kolauksen. Hän purki kiukkuaan tyhjään ilmaan.

"Onko neiti de Bassompierre aivan terve nyt?" kysyin.

"Yhtä terve kuin te tai minä, epäilemättä, mutta hän on teeskentelevä pieni olento ja koetti näyttää sairaalta kiinnittääkseen lääkärin huomion puoleensa. Ja sittenkös tuo vanha leskirouva pani hänet lepäämään sohvalle ja 'poikani John' kielsi mielenliikutukset -- uh! Se oli aivan ellottava näky!"

"Eipä olisi ollut, jos huomion esine olisi vaihtunut: jos te olisitte päässyt neiti de Bassompierren tilalle."

"Kyllä kai! Minä vihaan 'poikaani Johnia'."

"'Poikani John!' -- Ketä tarkoitatte sillä nimellä? Tohtori Brettonin äiti ei koskaan nimitä häntä niin."

"Sitten hänen pitäisi. Oikea tolvana, karhumainen John hän on."

"Te loukkaatte totuutta kun sanotte niin, ja koska koko kärsivällisyyteni on nyt päässyt kerältä, toivon mitä jyrkimmin että te heti nousette tuolta vuoteelta ja poistutte huoneesta."

"Sellainen kiihkoilija! Kasvonne ovat punaiset kuin villiunikko. Tahtoisin tietää mikä tekee teidät aina niin mahdottoman ärtyiseksi à l'endroit du gros Jean![76] John Anderson, my Jo, John! Oi mikä hieno nimi!"

Väristen kiukusta, jonka purkaminen olisi ollut sulaa hulluutta -- sillä eihän tuon tyhjänpäiväisen höyhenen, tuon hatarasiipisen perhon kanssa kannattanut edes riidellä -- sammutin kynttiläni, lukitsin laatikon ja jätin hänet, koska hän ei tahtonut jättää minua. Hän oli kuin kaljaa joka nyt oli käynyt sietämättömän happameksi.

Seuraava päivä oli torstai ja puoleksi lupapäivä. Aamiainen oli ohi, olin vetäytynyt ensi luokkaan. Tuo pelätty postiajan hetki läheni, ja minä istuin odotellen suunnilleen samaan tapaan kuin henkiennäkijä odottaa kummitustaan. Kirjeentulo oli vähemmän luultavaa kuin koskaan, mutta miten ponnistelinkin, en voinut unohtaa että se toki oli mahdollinen. Sitä mukaa kuin hetki läheni, valtasi mieleni levottomuus ja pelko, miltei keskitasoa pahempi. Ulkona puhalsi talvinen itätuuli, ja olin jokin aika sitten antautunut tuohon kolkkoon seurusteluun tuulien ja niiden vaihtelujen kanssa, jota niin vähän tunnetaan ja jota terve ihminen ei voi käsittää. Pohjoinen ja itä vaikuttivat kaameasti, tekivät kaiken tuskan kipeämmäksi, kaiken surun raskaammaksi. Etelä voi tyynnyttää, länsi joskus tehdä iloiseksi -- jolleivät ne siivillään kantaneet ukkospilvien taakkaa, joiden paino ja kuumuus kuoletti kaiken tarmon.

Pureva ja pimeä oli tuo tammikuun päivä, ja kuitenkin muistan juosseeni avopäin pitkän puutarhan perälle ja viipyneeni siellä, alastomien pensaiden keskellä, siinä viheliäisessä toivossa että postimiehen soitto sattuisi sillä aikaa kun minä olin poissa kuulemasta. Siten säästyisin vavahdukselta, jota jokin erityinen hermo tai hermot alati saman ajatuksen herkeämättömän hampaan melkein poikki kalvamina eivät kohta enää voineet kestää. Viivyttelin niin kauan kuin uskalsin pelkäämättä poissaoloni herättävän huomiota. Kiedoin pääni esiliinaan ja tukin korvani jotten kuulisi tuota kiduttavaa helähdystä, jota ihan varmaan kuitenkin seuraisi niin autio hiljaisuus, niin hedelmätön tyhjyys minulle. Vihdoin uskalsin palata luokkaan, jonne oppilaita ei vielä ollut laskettu, koska kello ei vielä ollut yhdeksää. Ensimmäinen näkemäni oli valkoinen esine mustalla pulpetillani, valkoinen litteä esine. Posti oli todellakin tullut, minun kuulemattani. Rosine oli käynyt kammiossani ja hyvän enkelin tavoin jättänyt kirkkaan merkin käynnistään. Tuo loistava esine pulpetillani oli todellakin kirje, oikea kirje, sen saatoin nähdä kolmen kyynärän päähän, ja koska minulla oli vain yksi kirjeenvaihtaja maan päällä, täytyi sen tulla tuolta yhdeltä. Hän muisti minua vielä. Syvä kiitollisuuden virta toi uutta elämää sydämeeni.

Kun tulin lähemmäksi ja kumarruin vavisten katsomaan kirjettä, toivoen miltei varmasti näkeväni tutun käsialan, sattui kohtalokseni nähdäkin kirjoitus joka sillä hetkellä tuntui oudolta -- väritön naisellinen töherrys lujien miehekkäiden kirjainten asemesta. Silloin oli kohtalo mielestäni liian kova minulle, ja sanoinkin ääneen: "Tämä on julmaa."

Mutta minä pääsin senkin tuskan yli. Elämä on vielä elämää, niin kipeätä kuin se onkin: silmät ja korvat ja niiden käyttö jää meille vieläkin, vaikka kaiken mieluisan näkeminen on meiltä kokonaan riistetty ja kaikki lohdulliset äänet kokonaan vaienneet.

Avasin kirjeen. Olin jo huomannut käsialan aivan tutuksi. Se oli päivätty "La Terrassessa" ja kuului näin:

Rakas Lucy. -- Mieleeni juolahtaa kysyä mitä olet puuhaillut tänä viime kuukautena tai parina. Eipä silti että luulisin sinulle vähimmälläkään tavalla vaikeaksi tehdä tiliä edesottamuksistasi. Uskallan väittää että olet ollut aivan yhtä ahkera ja onnellinen kuin me täällä La Terrassessa. Mitä Grahamiin tulee, laajenee hänen avuntarvitsijainsa piiri päivä päivältä: hänellä on niin paljon potilaita ja puuhaa, että minä sanon hänelle hänen tulevan aivan itserakkaaksi. Todella hyvä äiti kun olen, koetan parhaani mukaan pitää häntä kurissa: sinä tiedät ettei hän koskaan saa minulta imartelua. Ja kuitenkin, Lucy, hän on hieno mies, ja äidin sydän hypähtää ilosta hänet nähdessään. Kun häntä kaiken päivää on riepoteltu sinne tänne, hän on saanut kestää senkin seitsemät pahat tuulet, taistellut satoja oikkuja vastaan, usein nähnyt kauheita tuskia -- ja ehkä väliin, kuten sanon hänelle, aiheuttanutkin niitä -- palaa hän kuitenkin illalla luokseni niin herttaisena ja hyväntuulisena, että tosiaankin tuntuu kuin henkisesti eläisin toisella puolen maapalloa, ja näinä tammikuun iltoina minun aurinkoni nousee kun toisten laskee.

Kuitenkin hän tarvitsee kuria ja oikaisuja ja hillitsemistä, ja minä teen hänelle sen hyvän palveluksen, mutta poika on niin joustava että on mahdotonta perin pohjin pahoittaa hänen mieltään. Kun luulen että vihdoinkin olen saanut hänet murjottamaan, maksaa hän minulle kaikennäköisellä leikinlaskulla -- mutta tunnethan sinä hänet ja kaikki hänen kujeensa, ja minä olen vain vanha höperö kun teen hänet tämän kirjeen aiheeksi.

Mitä minuun tulee, on vanha Brettonin asianajajani ollut vieraanani, ja olen korvia myöten vajonnut liikeasioihin. Soisin niin hartaasti että voisin palauttaa Grahamille edes osan siitä mitä hänen isänsä jätti hänelle. Hän nauraa ja ilkkuu huoliani siinä asiassa, pyytää minua katsomaan kuinka hyvin hän kykenee pitämään huolta itsestään ja minustakin, ja kysyy mitä vanha rouva voisi vielä tarvita, jota hänellä ei jo ole, viittaa taivaansinisiin päähineisiin, syyttää minua kunnianhimosta kun muka tahtoisin käyttää timantteja, pitää livreepukuisia palvelijoita, asua hotellissa ja olla muodin esikuvana Villetten englantilaisten joukossa.

Taivaansininistä päähineistä muistan että sinunpa olisi pitänyt olla meillä toissa iltana. Hän oli tullut kotiin todella väsyksissä, ja kun olin antanut hänelle teetä, hän heittäytyi nojatuoliini julkeana kuten ainakin. Suureksi ilokseni hän nukahti siihen. (Tiedäthän kuinka hän aina kiusaa minua muka uneliaisuudestani, minua joka en koskaan enkä missään tapauksessa ummista silmiäni päivänvalolla). Hän oli siinä nukkuessaan mielestäni hyvin hauskan näköinen, Lucy, minä hupsu kun olen niin ylpeä hänestä, mutta minkä sille mahtaa? Näytä minulle hänen vertaisensa. Minne ikinä katsonkaan, en näe toista hänen vertaistaan koko Villettessä. No niin, päähäni pisti tehdä hänelle pieni kepponen, ja niinpä hain tuon taivaansinisen päähineen ja onnistuin, äärimmäisen varovainen kun olin, asettamaan tuon ison korean laitoksen hänen otsalleen. Vakuutan sinulle ettei se ollenkaan rumentanut häntä, hän näytti aivan itämaiselta, paitsi että on niin vaalea. Kukaan ei sentään voi haukkua häntä punatukkaiseksi nyt -- hänen tukkansa on oikeata pähkinänruskeata -- tummaa kiiltävää pähkinänruskeata. Kun vielä panin ison kasimirihuivini hänen harteilleen, oli hän niin kaunis tilapäinen nuori bey, dey tai pašša kuin toivoa saattoi.

Se oli hauskaa ajanvietettä, mutta nautin siitä vain puolittain, kun olin yksin: sinun olisi pitänyt olla mukana.

Sopivaan aikaan hyvä herrani heräsi, ja tulisijan yläpuolella oleva peili paljasti pian hänen tilansa. Voit kuvitella että saan nyt joka hetki pelätä kostoa.

Mutta nyt kirjeeni pääasiaan. Tiedän että torstai on puoleksi lupapäivä Rue Fossetten varrella. Laita itsesi valmiiksi kello viideksi iltapäivällä, silloin lähetän vaunut noutamaan sinua La Terrasseen. Katsokin että tulet, ehkä tapaat vanhoja tuttujakin. Hyvästi nyt, viisas, rakas, totinen pieni kummityttäreni. Uskollisesti sinun

Louisa Bretton.

No, tällainen kirje saa ihmisen entiselleen! Surullinen saatoin vieläkin olla luettuani tämän kirjeen, mutta olin tyynempi, ehkä en juuri iloinen, mutta huojentunut. Ystäväni toki siis voivat hyvin ja olivat onnellisia: mitään tapaturmaa ei ollut sattunut Grahamille, mikään tauti ei ollut iskenyt hänen äitiinsä -- sellaisia onnettomuuksia olin niin kauan pelännyt ja nähnyt niistä unta. Heidän tunteensa minua kohtaan olivat -- samat kuin ennenkin. Mutta kuinka omituista oli ajatella rouva Brettonin seitsemää viikkoa ja verrata niitä minun seitsemään viikkooni! Ja kuinka kovin viisasta onkaan että ihmiset jotka ovat joutuneet poikkeukselliseen asemaan, hillitsevät kielensä eivätkä riennä toitottamaan kuinka tuo asema heitä vaivaa! Maailma ymmärtää hyvinkin, että voi nääntyä ravinnon puutteeseen: kenties vain harvat voivat tajuta ja huomata, että yksinäisyys ja eristys saattavat tehdä ihmisen hulluksi. He näkevät tuon kauan haudassa viruneen vangin kaivettuna esiin, mielipuolena tai tylsänä! -- mutta kuinka järki pakeni hänestä -- kuinka hermot ensin ärtyivät, kärsivät nimettömiä tuskia ja sitten vajosivat tylsyyteen -- se aihe on liian epäselvä tutkittavaksi, liian vaikeatajuinen ihmisten ymmärrettäväksi. Puhu siitä! Yhtä hyvin voisit asettua eurooppalaiselle markkinatorille ja syytää suustasi hämäriä sanoja sillä kielellä ja siinä sävyssä kuin Nebukadnesar, tuo luulotautinen hallitsija, puhui hämmästyneille kaldealaisilleen. Ja kauan kauan vielä lienevät ne henget, joille tuollaiset aiheet eivät ole pelkkä arvoitus -- jotka suhtautuvat myötätuntoisesti niiden ilmauksiin -- luvultaan vähäiset, harvassa tavattavat. Kauan luultaneen vielä yleisesti että vain ruumiilliset kärsimykset ansaitsevat myötätuntoa ja että kaikki muu on pelkkää kuvittelua. Kun maailma oli nuorempi ja terveempi kuin nyt, olivat sielulliset kärsimykset vieläkin suurempi arvoitus: koko Israelin valtakunnassa oli kenties vain yksi Saul -- varmaan vain yksi David joka ymmärsi häntä.

<tb>

Aamun purevaa tyventä kylmyyttä seurasi myöhemmin päivällä terävä tuuli Venäjän aroilta: kylmän vyöhykkeen leyhkä puhalsi yli lauhkean ja jäädytti sen kiinni. Raskas pilvipeite, pimeä ja lumesta sakea, purjehti pohjoisesta ja asettui odottavan Euroopan ylle. Iltapäivällä alkoi lumentulo. Pelkäsin että vaunut eivät tulisi, valkoinen myrsky raivosi niin sakeana ja hurjana. Mutta kummitätiini sai luottaa! Hän tahtoi saada vieraansa, kun kerran oli häntä pyytänyt. Kello kuuden tienoilla minut nostettiin vaunuista linnan portaille, jotka jo olivat nietosten peitossa, ja laskettiin sisään La Terrassen ovesta.

Riensin eteisen poikki ja portaita ylös salonkiin; siellä tapasin rouva Brettonin, joka oli kuin suvipäivä omassa persoonassaan. Vaikka olisin ollut vielä kahta vertaa vihaisempi kuin olin, olisi hänen ystävällinen suudelmansa ja herttainen syleilynsä lämmittänyt minua. Kun nyt niin kauan olin tottunut näkemään paljasseinäisiä huoneita, mustia penkkejä, pulpetteja ja uuneja, näytti sininen salonki ylelliseltä silmissäni. Yksin sen jouluntuntuisella takkavalkealla oli kirkas ja punainen hohde, joka aivan häikäisi minua.

Kun kummitätini oli pitänyt kättäni hetkisen omassaan, keskustellut kanssani ja torunut minua siitä että olin laihtunut sitten viime näkemän, sanoi hän huomaavansa että lumimyrsky oli pannut tukkani epäkuntoon, ja lähetti minut yläkertaan siistimään itseäni ja riisumaan päällysvaatteeni.

Tullessani omaan pieneen merenvihreään huoneeseeni näin sielläkin loimuavan valkean, ja kynttilät olivat sytytetyt: iso vahakynttilä seisoi molemmin puolin suurta peiliä -- mutta kynttiläin välissä peilin edessä oli jokin joka pukeutui -- ilmava, keijukaismainen olento -- pieni, kevyt ja valkoinen -- kuin talven henki.

Tunnustan että hetkisen ajattelin Grahamia ja hänen harhanäkyväitteitään. Epäilevin silmin panin merkille tämän uuden näköharhan yksityiskohdat. Sillä oli valkoinen puku, jossa oli kevyitä punaisia pilkkuja, sen vyö oli punainen, sillä oli tukassaan jotakin vihreätä -- kiiltävää -- pieni köynnös ikivihreitä lehtiä. Oli hän aave tai ei, tässä ei tosiaankaan ollut mitään pelottavaa, ja minä astuin lähemmäksi.

Hän kääntyi minuun päin, ja suuret silmät leimahtivat pitkien ripsien alta minua, tunkeilijaa, vastaan. Ripset olivat yhtä tummat kuin pitkät, ja ne pehmensivät viivoillaan varjostamiaan silmiä.

"Ah, te olette tullut!" henkäisi hän pehmeällä hiljaisella äänellä, hymyili sitten hitaasti ja katsoi tarkkaan.

Tunsin hänet nyt. Nähtyäni kerrankin vain nuo kasvot hienoine hentoine piirteineen en voinut olla tuntematta niitä.

"Neiti de Bassompierre", sanoin.

"Ei", kuului vastaus, "ei neiti de Bassompierre teille." En udellut kuka hän sitten oli, vaan odotin vapaaehtoista selvitystä.

"Te olette muuttunut, mutta kuitenkin olette oma itsenne", hän sanoi tullen lähemmäksi. "Muistan teidät hyvin -- ilmeenne, hiustenne värin, kasvojenne piirteet..."

Olin tullut valkean ääreen, hän seisoi vastakkaisella puolen katsellen minuun, ja hänen katsellessaan kävivät hänen kasvonsa yhä ajattelevammiksi ja tunteikkaammiksi, kunnes vihdoin hänen kirkkaat silmänsä sumenivat.

"Minua melkein itkettää kun katson niin kauas taaksepäin", hän sanoi, "mutta älkää sentään luulko minua surulliseksi tai hentomieliseksi: päinvastoin olen täysin iloinen ja hyvällä tuulella."

Olin kiinnostunut mutta vielä väärillä jäljillä, enkä tietänyt mitä sanoa. Viimein änkytin: "En luule meidän koskaan tavanneen toisiamme ennen tuota iltaa, jolloin te satutitte itsenne...?"

Hän hymyili. "Oletteko siis unohtanut että minä olen istunut polvellanne, levännyt käsivarsillanne ja vieläpä jakanut tyynyn kanssanne? Ettekö enää muista sitä iltaa, jolloin minä tulin itkien kuin häijy lapsi, mikä olinkin, vuoteenne viereen ja te otitte minut vuoteeseenne? Ettekö ensinkään muista sitä lohdutusta ja suojaa, millä lievititte kipeätä tuskaani? Palatkaa Brettoniin. Muistakaa rouva Homea."

Vihdoin ymmärsin kaiken. "Ja tekö olette pikku Polly?"

"Minä olen Pauliina Mary Home de Bassompierre."

Kuinka aika voi muuttaa! Pikku Pollylla oli kalpeissa pikku kasvoissaan, sievässä sopusuhtaisuudessaan, vaihtelevissa ilmeissään erinäisiä somia ja mielenkiintoisia lupauksia, mutta Pauliina Marystä oli tullut kaunis -- ei sitä lajia kauneutta, joka häikäisee silmiä kuin ruusu -- täyteläistä, punakkaa ja uhkeata -- ei vaalean Ginevra-serkun lihavaa, punaista ja kellervää kauneutta; vaan hänen seitsemäntoista vuottaan olivat kehittäneet hänessä hienostunutta ja hentoa viehkeyttä, joka ei piillyt hipiässä, vaikka se oli heleä ja kirkas, ei viivoissa, vaikka piirteet olivat suloiset ja jäsenet moitteettomat, vaan pikemmin, luullakseni, sielun sisäisessä hillityssä hehkussa. Tämä ei ollut pimeä ja valoton joskin kallisarvoinen maljakko, vaan kainosti valaiseva lamppu, joka varjeli puhdasta ja elävää liekkiä sammumasta, mutta ei kätkenyt sitä ihailulta. Puhuessani hänen viehkeydestään en tahtoisi liioitella, mutta tosi on että se oli mielestäni hyvin tenhoava ja todellinen. Mitä siitä vaikka kaikki olikin pienessä asteikossa -- tuoksu se oli joka antoi tälle valkoiselle orvokille hienostusta ja teki sen upeintakin kameliaa, täyteläisintäkin daaliaa ihanammaksi.

"Ah! ja muistatteko te vanhan ajan Brettonissa?"

"Paremmin", hän sanoi, "paremmin kenties kuin te. Muistan pienimpiä yksityiskohtia myöten -- en vain itse aikaa, vaan joka päivän erikseen, ja päivien tunnit."

"On kai teidän sentään täytynyt jotakin unohtaa?"

"Hyvin vähän, luullakseni."

"Olitte silloin pieni hyvin vilkastunteinen olento! onhan teidän jo kauan sitten täytynyt kasvaa pois niistä vaikutelmista, joita ilo ja suru, kiintymys ja ero painoivat mieleenne kymmenen vuotta sitten."

"Luuletteko että olen unohtanut ne joista pidin, ja kuinka paljon pidin heistä lapsena?"

"Kiihkeys kai sentään on poissa -- kärki, kipeys -- syvä vaikutelma on vaimentunut ja hälvennyt, vai kuinka?"

"Minä muistan hyvin nuo päivät."

Siltä näyttikin. Hänen silmänsä olivat ihmisen joka muistaa, jonka lapsuus ei haihdu kuin uni, eikä nuoruus hälvene kuin päivänsäde. Hän ei tahtonut ottaa elämää irrallisesti ja hajallaan, osan kerrallaan, ja antaa vuodenajan liukua pois heti toisen tullessa; hän tahtoi pidättää ja liittää yhteen, usein elää uudelleen alusta alkaen ja siten kasvaa sopusuhtaisuudessa ja eheydessä samalla kun kasvoi vuosilta. En kuitenkaan vielä voinut kokonaan suostua uskomaan että kaikki ne kuvat, joita nyt tulvehti mieleeni, olivat selvinä hänen näkyvissään. Hänen hartaat kiintymyksensä, hänen kisailunsa ja pienet riitansa rakastetun leikkitoverin kanssa, hänen lapsensydämensä kärsivällinen ja vilpitön antaumus, hänen pelkonsa, hienotunteinen pidättyväisyytensä, pienet vastoinkäymiset ja lopulta eron vihlova tuska... Minä muistelin näitä kaikkia ja pudistin päätäni epäuskoisena. Hän pysyi väitteessään. "Seitsenvuotias lapsi elää vieläkin seitsemäntoistavuotiaassa tytössä."

"Te olitte erikoisesti kiintynyt rouva Brettoniin", huomautin, aikoen koetella häntä. Hän oikaisi minua heti.

"En erikoisesti kiintynyt", sanoi hän. "Pidin hänestä, kunnioitin häntä niinkuin nytkin. Hän on mielestäni hyvin vähän muuttunut."

"Hän ei ole paljon muuttunut", sanoin minäkin.

Olimme vaiti muutamia hetkiä. Katsellen ympärilleen hän sanoi:

"Täällä on paljon tavaroita, jotka ennen olivat Brettonissa. Muistan tämän neulatyynyn ja tuon peilin."

Nähtävästi hän ei ollut arvioinut muistiaan liian suureksi, ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt siltä.

"Luuletteko siis että olisitte tuntenut rouva Brettonin?" jatkoin.

"Muistan hänet täydellisesti; kasvojen juonteet, oliivinväriset kasvot, mustan tukan, hänen mittansa, käyntinsä ja äänensä."

"Tohtori Brettonin tunteminen ei tietenkään voisi tulla kysymykseen", jatkoin. "Kun näin ensi tapaamisenne, huomasin itse asiassa että hän oli teille vieras."

"Ensimmäisenä iltana olin ymmälläni", hän vastasi.

"Kuinka hän ja isänne sattuivat tuntemaan toisensa?"

"He vaihtoivat nimikortteja. Nimet Graham Bretton ja Home de Bassompierre antoivat aihetta kysymyksiin ja selvittelyihin. Tämä tapahtui toisena päivänä, mutta jo sitä ennen aloin minä aavistaa jotakin."

"Kuinka -- aavistaa jotakin?"

"Niin", hän sanoi, "kuinka omituista että useimmat ihmiset näyttävät niin hitailta tuntemaan totuuden -- ei näkemään, vaan tuntemaan! Kun tohtori Bretton oli käynyt luonani pari kertaa, istunut lähelläni ja puhunut kanssani, kun olin huomannut hänen silmiensä katseen, ilmeen hänen suunsa ympärillä, hänen leukansa muodon ja päänsä asennon ja kaiken minkä huomaamme ihmisessä joka lähestyy meitä -- kuinka saatoin olla yhdistämättä häntä ajatuksissani Graham Brettoniin? Graham oli hoikempi kuin hän eikä niin pitkäksi kasvanut, ja hänellä oli sileämmät kasvot ja pitempi ja vaaleampi tukka, ja hän puhui -- ei niin syvällä äänellä -- vaan pikemmin kuin tyttö; mutta kuitenkin hän on Graham, aivan niinkuin minä olen pikku Polly tai te olette Lucy Snowe."

Minä ajattelin samoin, mutta ihmettelin huomatessani omat ajatukseni hänenkin omikseen. On asioita joiden suhteen tapaamme kaksoisolentomme niin harvoin, että sen esiintyminen tuntuu suorastaan ihmeeltä.

"Te ja Graham olitte ennen leikkitoverit."

"Ja muistatteko te sen?" hän kysyi vuorostaan.

"Epäilemättä Grahamkin sen muistaa", sanoin minä.

"En ole kysynyt häneltä: harva asia ihmetyttäisi minua niin paljon kuin jos hän todellakin muistaisi. Otaksun että hän vieläkin on iloinen ja huoleton luonteeltaan."

"Oliko hän sellainen ennen? Painuiko se niin mieleenne? Sellaisenako muistatte hänet?"

"Muunlaisena häntä tuskin muistankaan. Väliin hän luki ahkerasti, väliin oli iloinen, mutta oli hän sitten kirjojensa ääressä tai leikkituulella, ajatteli hän aina ennen kaikkea kirjoja tai leikkejään, eikä paljonkaan välittänyt niistä joiden kanssa hän luki tai leikki."

"Mutta teitä kohtaan hän oli puolueellinen."

"Puolueellinen minua kohtaan? Oi, ei! hänellä oli toisia leikkikumppaneita -- koulutoverit, ja minä merkitsin hänelle hyvin vähän, paitsi sunnuntaisin. Niin, hän oli kiltti sunnuntaisin. Muistan kulkeneeni käsi kädessä hänen kanssaan St. Maryn kirkkoon, ja hän haki tarvittavat kohdat rukouskirjastani. Ja kuinka hyvä ja hiljainen hän oli sunnuntai-iltoina! Niin kiltti ollakseen tuollainen ylpeä vilkas poika, niin kärsivällinen vaikka teinkin virheitä luvussani, ja niin ihmeellisen luotettava, sillä hän ei koskaan viettänyt noita iltoja poissa kotoa. Pelkäsin alituisesti että hän ottaisi vastaan jonkin kutsun ja jättäisi meidät, mutta niin hän ei koskaan tehnyt eikä näyttänyt edes haluavankaan tehdä. Niin ei tietenkään enää voi olla. Uskon että sunnuntai nyt on se päivä, jolloin tohtori Bretton syö päivällistä ulkona..."

"Lapset, tulkaa alas", kuului rouva Brettonin ääni alhaalta. Pauliina olisi vielä tahtonut viivytellä, mutta minä nousin lähteäkseni, ja me menimme alakertaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us