XLVII…

XLVII

Mylady'n matka.

Sillä välin mylady, vihan raivossa kiljuen laivan kannella, oli vähältä heittäytyä mereen, uidaksensa takaisin rantaan; sillä yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle se ajatus, että d'Artagnan oli häntä loukannut ja Athos uhannut, ja että hänen täytyi lähteä Ranskasta kostamatta heille. Tuo sietämättömyys kasvoi vihdoin niin suureksi että hän kaiken vaaran uhalla, mitä hänelle itselleen oli tarjona, rukoili kapteenia viemään hänet maihin; mutta kapteeni, joka kaikin mokomin halusi päästä pois noilta vaarallisilta vesiltä, missä ranskalaiset ja englantilaiset laivat risteilivät, ja kiiruhtaa Englantiin, kieltäysi jyrkästi noudattamasta hänen pyyntöänsä, jota hän piti vaan pelkkänä naisen oikkuna. Vihdoin taipui hän sen verran, että suostui saattamaan hänet johonkin satamaan Bretagne'n rannikolla, joko Lorient'iin tai Brest'iin. Mutta meri oli kovassa liikkeessä ankaran tuulen vuoksi, joka sitä paitsi oli vastainen. Yhdeksän-päiväisen risteilyn perästä Charente'sta lähdettyä, näki mylady ainoastaan Finisterre'n siintävät rannikot. Hän oli vallan kalpeana tuskasta ja raivosta.

Mutta kun hän lähemmin rupesi ajattelemaan kardinaalin tykö palaamista, huomasi hän että se siinä määrässä viivyttäisi hänen joutumistansa Lontoosen, että monta tärkeätä kohtausta ennättäisi tapahtua siellä ja tehdä hänen aikeensa tyhjäksi; ja kun hän siihen lisäksi ajatteli että kardinaali epäilemättä vihastuisi hänelle, jos hän palaisi ennen asiansa toimittamista, ja niin ollen kenties taipuisi ennemmin kuuntelemaan niitä valituksia, mitä tehtäisiin häntä vastaan, kuin niitä, mitä hän tekisi muita vastaan, päätti hän hyljätä palaustuumat ja antoi kapteenin suunnata laivansa Englantia kohden. Ja samana päivänä kuin Planchet astui laivaan Portsmouth'issa, purjehtiaksensa Ranskaan takaisin, saapui Hänen ylhäisyytensä asiantoimittaja riemullisena satamaan.

Koko kaupunki oli erinomaisessa liikkeessä; neljä suurta, vasta rakennettua laivaa oli laskettu veistämöltä. Loistavassa puvussa, tavallisuuden mukaan säihkyen timanteista ja jalokivistä, valkoinen, olalle riippuva töyhtö hatussa, seisoi Buckingham rannalla, ylhäisen seurueen ympäröimänä.

Päivä oli noita harvinaisen kauniita talvipäiviä, jolloin Englanti saa nähdä että aurinko on yhä vielä olemassa. Komeana laski tuo välkkyvä päivän-tähti maillensa, punaten sekä taivaan että meren tulihehkullansa ja heittäen tornien huippuihin ja kaupungin kattojen harjoille viimeisiä kultasäteitänsä, joista ikkunat kimaltelivat ikäänkuin tulipalo olisi niihin heijastanut. Mylady hengitti raitista meri-ilmaa ja katseli noita voimakkaita sotavarustuksia, joiden vaikutuksen hän oli ottanut tehdäksensä tyhjäksi, koko tuota suurta armeijaa, jota vastaan hän oli yksin sotiva ainoastaan muutamien kultapussien avulla, ja hän vertasi itseänsä ajatuksissaan Judith'iin, tuohon kauheaan juutalaistyttöön sinä hetkenä, jolloin hän tunkeusi assyrialaisten leiriin ja näki lukemattoman joukon vaunuja, hevosia, ihmisiä ja aseita, jotka hänen yksi ainoa kätensä liike oli hajottava kuin akanat tuuleen.

Tultiin sataman edustalle; mutta juuri kun aiottiin laskea ankkuri, lähestyi pieni, hirvittävästi varustettu kutteri kauppalaivaa, ilmoitti olevansa rannikkovartija ja irroitti soutuveneen, joka heti saapui laivan viereen. Veneessä oli upseeri, perämies ja kahdeksan soutajaa. Upseeri nousi yksin laivaan, jossa häntä otettiin vastaan kunnioituksella, mihin hänen univormunsa antoi hänelle täyden oikeuden.

Upseeri puhui hetkisen aikaa kapteenin kanssa, antoi hänen luettavaksensa muutamia paperia, joita hänellä oli muassansa, ja kapteenin käskystä kutsuttiin kaikki laivassa-olijat, sekä matruusit että matkustajat, kannelle.

Kun tätä kehoitusta oli noudatettu, kysyi upseeri kuuluvalla äänellä laivan lähtöpaikkaa, sen matkaa, sekä sen maissa-käyntiä, ja kaikkiin kysymyksiin vastasi kapteeni tyydyttävästi, suoraan ja selvään. Sen jälkeen alkoi upseeri tarkastella kaikkia, toista toisensa jälkeen, ja viivähtäen vähän enemmän mylady'n kohdalla, katsoi hän häntä hyvin tarkkaan, mutta sanaakaan virkkamatta.

Sitten kääntyi hän uudestaan kapteenin puoleen, puhui hänelle vielä muutamia sanoja, ja kun upseeri tästä hetkestä saakka piti päällikkyyttä laivalla, komensi hän liikkeen, jota koko laivamiehistö paikalla noudatti. Laiva pantiin taas kulkemaan, yhä vaan tuon pienen kutterin vartioimana, joka purjehti vierellä, uhaten sen kylkeä kuudella kanuunallansa; soutuvene seurasi perässä pienenä pilkkuna tuon suuren kauppalaivan vierellä.

Sen tarkastuksen aikana, jonka alaiseksi upseeri oli asettanut mylady'n, oli tämä niinkuin kyllä saattaa arvata, tähdännyt häntä vuorostaan. Mutta huolimatta siitä tottumuksesta, millä tuo tulisilmäinen nainen luki niiden sydämmiä, joiden salaisuuksia hän tarvitsi tietää, ei hän tällä kertaa voinut mitään tutkimisellansa, niin muuttumattomasti kylmä oli upseerin katsanto. Tuo tarkasteleva upseeri saattoi olla noin viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen mies, kalpeakasvoinen, siniset silmät vähän kuopassa; hänen hienopiirteinen suunsa pysyi liikkumattomana säännöllisissä juonteissaan; hänen vahvasti ulkoneva leukansa osoitti tuota tahdonvoimaa, joka tavallisessa brittiläisessä on vaan itsepäisyyttä; vähän taaksepäin kaltevaa otsaa, jommoinen sopii runoilijoille, innoittelijoille ja sotilaille, varjosi lyhyt, harvanlainen tukka, joka, samoinkuin partakin, mikä peitti hänen kasvojensa alapuolen, oli kaunis kastanjanvärinen.

Satamaan päästessä oli jo pimeä. Usva lisäsi pimeyttä ja muodosti majakkaliekkien ja lyhtyjen ympärille renkaan, jommoisen kuu muodostaa ympärillensä sateisen sään edellä. Ilma oli muuttunut painavaksi, kosteaksi ja kylmäksi.

Mylady, tuo niin lujavoimainen nainen, tunsi vastustamattoman väristyksen ruumiissansa.

Upseeri näytätti itsellensä mylady'n tavarat, kannatti ne laivaveneesen, ja kun se oli toimitettu, kehoitti häntä itseään laskeutumaan veneesen, ojentaen hänelle kätensä.

Mylady katsoi tuota miestä ja oli kahdella päällä.

-- Ken olette, herra, kysyi hän, joka hyväntahtoisesti suvaitsette näin erityisesti minusta huolta pitää?

-- Se teille näkynee univormustani, rouva; minä olen Englannin laivaston upseereja, vastasi nuori mies.

-- Mutta onko todella tavallista, että Englannin laivaston upseerit tarjoovat palvelustansa oman maansa naisille, kun he tulevat mihin Suuren-Britannian satamaan, ja menevätkö he kohteliaisuudessaan niin pitkälle, että saattavat heitä maihin?

-- Niin on tapa, mylady, ei juuri kohteliaisuudesta vaan varovaisuudesta, että kaikki ulkomaalaiset sota-aikana viedään johonkin määrättyyn ravintolaan, jossa ne pidetään hallituksen katsannon alaisina siksi kunnes heistä on saatu täydelliset tiedot.

Nämä sanat lausuttiin mitä kohteliaimmalla tavalla ja mitä täydellisimmällä levollisuudella. Vaan sittenkään ne eivät voineet vakuuttaa mylady'ä.

-- Mutta minä en ole mikään ulkomaalainen, herrani, sanoi hän puhtaimmalla englanninkielellä mitä koskaan on saatu kuulla Portsmouth'in ja Manchester'in välillä; nimeni on lady Clarick ja tämä varovaisuuden toimi...

-- Tämä varovaisuuden toimi koskee kaikkia, mylady, ja teidän olisi turha koettaa päästä siitä vapaaksi.

-- Minä seuraan teitä, herra.

Ja tarttuen upseerin käteen alkoi hän laskeutua nuoratikkaita myöten veneesen, joka häntä odotti. Upseeri seurasi jälestä; laaja viitta oli levitetty veneen perään; upseeri pyysi häntä ottamaan viitan yllensä ja istuutui hänen viereensä.

-- Soutamaan, sanoi hän matruuseille.

Kahdeksan aironlapaa painui veteen, yksi ainoa loiskaus kuului joka vetokerralla ja vene liukui juurikuin lennossa veden pintaa.

Viiden minuutin perästä oltiin rannassa.

Upseeri hyppäsi laiturille ja ojensi mylady'lle kätensä.

Vaunut olivat odottamassa.

-- Ovatko nuo vaunut meitä varten? kysyi mylady.

-- Ovat, rouva, vastasi upseeri.

-- Ravintola on siis kaukana täältä?

-- Toisessa päässä kaupunkia.

-- Olkoon menneeksi sitten! sanoi mylady.

Ja päättävästi nousi hän vaunuihin.

Upseeri katsoi että tavarat tulivat hyvästi nuoritetuiksi vaunujen taakse ja kun se oli toimitettu, istuutui hän mylady'n viereen ja sulki vaunun-oven.

Heti kohta, ilman käskyä ja matkan määrän ilmoittamista lähti kuski ajamaan täyttä karkua pitkin kaupungin katuja.

Noin outo vastaan-otto oli omiansa saattamaan mylady'n pitkiin ajatuksiin; niinpä, semminkin kun hän huomasi ett'ei upseerilla näkynyt olevan mitään halua alottaa keskustelua, nojausi hän vaunun-soppeen ja rupesi tarkemmin tutkimaan niitä arveluja, kutakin erällänsä, jotka heräsivät hänen mieleensä.

Mutta neljännestunnin kuluttua, kun matkan pituus alkoi häntä kummastuttaa, nojausi hän vaunun-ovea vasten, kurkistaaksensa, minne häntä vietiin. Ei mitään rakennuksia enää näkynyt; puita haamoitti pimeässä ikäänkuin mustia aaveita, jotka ajelivat toinen toisiansa.

Mylady'ä värisytti.

-- Emmekö olekkaan enää kaupungissa, herra? kysyi hän.

Nuori upseeri oli vaiti.

-- Minä en lähde kauvemmaksi, ell'ette sano minne te minua viette; sen sanon teille jo ennakolta, herra.

Tuo uhkaus ei saanut mitään vastausta.

-- Ah, tämä menee liian pitkälle! sanoi mylady, apua, apua!

Ei ainoakaan ääni vastannut hänen huutoonsa; vaunut vyöryivät yhä samaa vauhtia; upseeri näytti kuvapatsaalta.

Mylady loi upseeriin noita hirvittäviä silmäyksiä, jotka olivat hänelle niin ominaisia ja harvoin jäivät tekemättä vaikutustansa; viha saattoi hänen silmänsä säkenöimään pimeässä.

Nuori mies pysyi liikkumattomana.

Mylady tahtoi avata vaunun-oven ja syöksyä ulos.

-- Varokaa, rouvani, sanoi nuori mies kylmästi, te voisitte loukata itseänne hyppäämällä ulos.

Mylady istuutui uudestaan, kuohuen raivosta; upseeri nojautui eteenpäin, katseli häntä nyt vuorostaan ja näytti hämmästyvän, havaitessaan nuo äsken niin kauniit kasvot vihan väännöksissä ja melkein inhottavina. Mutta tuo kavala olento huomasi että hän turmelisi oman asiansa, jos hän antaisi upseerin katsella hänen sieluunsa; hän tyynnytti siis muotonsa rauhallisen näköiseksi ja lausui huoaten:

-- Taivaan nimessä, herrani, sanokaa minulle, tekö itse vai hallitus, vaiko joku vihamies on syypää tähän väkivaltaan minua kohtaan?

-- Teille ei tehdä mitään väkivaltaa, rouvani, ja kaikki mitä tapahtuu teille, on vaan seuraus varovaisuudesta, jota meidän on pakko noudattaa kaikkien niiden suhteen, jotka tulevat Englannin maalle.

-- Ettekö siis tunne minua, herrani?

-- Minulla on kunnia nähdä teitä ensi kertaa.

-- Ja kunnianne nimessä, onko teillä mitään syytä vihata minua?

-- Ei suinkaan, sen vakuutan.

Nuoren miehen äänessä oli niin paljo tyyneyttä, melkeinpä hellyyttä, että mylady tyyntyi ja rauhoittui.

Vihdoin, noin tunnin matkan perästä pysähtyivät vaunut erään rautaisen ristikkoportin eteen, joka sulki erään rotkotien, mikä vei muutamaan vakavan ja tukevan näköiseen yksinäiseen linnaan. Kun portti oli avattu ja vaunut päässeet lävitse, vyöryivät ne hienolla hiekalla, ja silloin kuuli mylady pauhinaa, jonka hän tunsi meren aaltoamiseksi ja aaltojen loiskeeksi jyrkkiä rantoja vastaan.

Vaunut kulkivat kahden holvin alitse ja pysähtyivät vihdoin synkälle neliskulmaiselle pihalle; melkein samassa avautuivat vaunun-ovet, nuori mies hyppäsi keveästi maahan ja ojensi kätensä mylady'lle, joka nojautui siihen ja vuorostaan laskeutui maahan, jotenkin levollisena.

-- Se nyt ainakin on varmaa, että minä olen vankina, sanoi mylady silmäillen ympärillensä ja sitten taas tuohon nuoreen upseeriin, mitä suloisimmasti hymyillen; mutta minä en ole sitä kauvan, siitä olen myöskin varma, lisäsi hän, omatuntoni ja teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, ovat minulle siitä varmana takeena.

Vaikka tuo kyllä oli varsin imartelevaa, ei upseeri kumminkaan vastannut mitään, vaan otti vyöltänsä pienen hopeaisen vihellyspillin, puhalsi siihen kolme erilaista kertaa, jolloin ilmaantui näkyviin useita miehiä, jotka riisuivat valjaista vaahtoiset hevoset ja työnsivät vaunut suojukseen.

Nyt kehoitti upseeri yhtä tyynen-kohteliaasti vankiansa käymään sisään rakennukseen. Tämä, aina yhtä hymyilevänä, tarttui hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssansa matalan kaariportin kautta erääsen holvikäytävään, jonka tausta vaan oli valaistu ja joka johdatti erään jykevän oven eteen; kun nuori mies oli sovittanut mukanansa olevan avaimen lukkoon ja avannut sen, kääntyi ovi raskaasti saranoissaan ja aukasi pääsyn mylady'lle aiottuun huoneesen.

Yhdellä silmäyksellä otti vanki selon huoneesta ja sen pienimmistäkin yksityiskohdista.

Huone oli sisustettu sangen soveliaaksi vangin olopaikaksi, mutta samalla myös sangen soveliaaksi vapaan ihmisen asumukseksi; ikkunaristikot ja oven telkimet osoittivat kumminkin selvästi että se oli vankihuone.

Hetkiseksi lannistui koko hänen sielun voimansa, vaikka se kyllä oli lujaksi karaistu. Hän vaipui nojatuoliin, kädet ristiin, painoi päänsä nuukalleen ja odotti joka silmänräpäys nähdäksensä jonkun tulevan häntä tutkimaan.

Mutta ei ketään tullut, pari kolme merisotilasta vaan, jotka kantoivat laatikoita ja vaate-arkkuja, asettivat ne huoneen nurkkaan ja menivät tiehensä sanaakaan sanomatta.

Upseeri johti kaikkia noita toimia samalla tyyneydellä, jonka mylady jo oli hänessä huomannut, hän ei virkkanut sanaakaan, häntä toteltiin vaan käden viittauksesta tai vihellyspillin puhalluksesta.

Olisi voinut luulla, ett'ei tuon miehen ja hänen alamaistensa kesken ollut mitään kieltä tai että se oli tarpeeton.

Vihdoin mylady ei sietänyt kauvempaa, vaan katkaisi äänettömyyden.

-- Taivaan nimessä, herra, huudahti hän, mitä tämä kaikki tietää? Selittäkää se minulle; minulla on rohkeutta kohdata kaikkia vaaroja, joiden näen itseäni uhkaavan, kaikkea onnettomuutta, mitä voin käsittää. Missä minä olen ja mikä minä täällä olen? Jos olen vapaa, minkä vuoksi sitten nuo rautaristikot ja telkimet? Jos olen vanki, minkä rikoksen minä olen tehnyt?

-- Te olette täällä teille varustetussa huoneessa, rouva. Minä sain käskyn noutaa teitä laivalta ja tuoda teidät tähän linnaan; sen käskyn luulen nyt täyttäneeni sotilaan säntillisyydellä mutta myöskin herrasmiehen kohteliaisuudella. Tähän päättyy ainakin toistaiseksi minun tehtäväni; muu jääpi toisen henkilön huostaan.

-- Ja kuka sitten on tuo toinen henkilö? kysyi mylady; ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä?

Samaan liittoon kuului portaissa kovaa kannusten kilinää; muutamia ääniä kulki ohitse ja haihtui, ja yksinäisen henkilön askeleet lähestyivät ovea.

-- Sieltä saapuu se henkilö, rouvani, sanoi upseeri avaten oven ja asettuen kunnioittavaan ja alamaiseen asentoon.

Samassa näkyi mies kynnyksellä.

Hän oli ilman hattua, hänellä oli miekka vyöllä ja kädessään puserteli hän kovasti sormillaan nenäliinaa.

Mylady luuli tuntevansa tuon varjon hämärästi valaistussa huoneessa; toisella kädellään nojasi hän istuimensa selkämykseen ja kurotti päätänsä, ikäänkuin paremmin nähdäksensä.

Outo mies lähestyi verkalleen ja sen mukaan kuin hän lähestyi lampun valon piiriin, vetäytyi mylady tietämättänsä taaksepäin.

Sittenkuin hänellä ei enää ollut mitään epäilystä ken tuo tulija oli, huudahti hän peräti hämmästyksen vallassa:

-- Mitä, veljeni! Sinäkö se olet?

-- Niin, kaunis nainen, vastasi lord Winter, kumartaen puoliksi kohteliaasti puoliksi ivallisesti, minä itse.

-- Mutta tämä linna?

-- On minun.

-- Ja tämä huone?

-- On sinun.

-- Olenko minä siis sinun vankisi?

-- Melkeinpä.

-- Mutta tämähän on julmaa väkivaltaa!

-- Suuret sanat syrjään; istukaamme tyynesti puhelemaan niinkuin veljen ja sisaren kesken sopii.

Sitten kääntyi hän oveen päin ja nähden nuoren upseerin odottavan lisäkäskyjä, sanoi hän:

-- Hyvä on, minä kiitän teitä; ja nyt, jättäkää meidät, herra Felton.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLVIII

Veli ja sisar keskustelevat.

Sillä aikaa kuin lord Winter sulki oven ja avasi erään ikkunaluukun sekä siirsi tuolin kälynsä tuolin viereen, loi mylady syvissä mietteissä silmäyksensä kaikkiin mahdollisuuden syvyyksiin ja keksi koko salajuonen, jota hän ei ollut voinut aavistaakkaan ennenkuin hän pääsi tietoon, kenen käsiin hän oli joutunut. Hän tunsi lankonsa rehelliseksi kunnon aatelismieheksi, vireäksi metsästäjäksi, säikähtymättömäksi pelaajaksi ja tiesi myöskin hänen olevan rohkean naisväkeä kohtaan vaan huonon vehkeilijän. Kuinka hän oli saanut selon hänen tulemisestansa ja otattanut hänet kiini? Minkä vuoksi pidätti hän hänet vangiksi?

Athos oli kyllä sanonut hänelle muutamia sanoja, jotka osoittivat että hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa oli kuulunut vieraisiin korviin, mutta hän ei voinut uskoa hänen niin pikaisesti ja niin rohkeasti voivan kaivaa hänelle sudenkuoppaa. Ennemmin pelkäsi hän että hänen ennemmäiset vehkeensä Englannissa olivat tulleet ilmiin. Buckingham oli kenties aavistanut että hän se oli leikannut irti nuo kaksi timanttia ja tahtoi täten kostaa hänelle tuon pienen kavaluuden; mutta Buckingham ei voinut käyttää väkivaltaa naista kohtaan, erittäinkin kun arveltiin tuon naisen toimineen lemmenkateudesta.

Tuo olettaminen näytti hänestä kumminkin luultavimmalta; hänestä näytti tämä olevan kostoa entisistä eikä hänen tulevaisten tekojensa estämistä. Kuitenkin ja kaikessa tapauksessa oli hän hyvillänsä siitä että oli joutunut edes lankonsa valtaan, josta hän toivoi pääsevänsä erilleen hyvällä kaupalla, eikä kavalan vihamiehen käsiin.

-- Niin, puhelkaamme, veljeni, sanoi hän tavallaan iloisesti, sillä hän oli päättänyt, huolimatta kaikesta teeskentelemisestä, mihin lord Winter saattoi pystyä, pyrkiä selville niistä seikoista, joita hänen tarvitsi tietää määrätäksensä vastaisen toiminta-tapansa.

-- Sinä olet siis saanut itsesi tulemaan Englantiin, sanoi lord Winter, vaikka niin monta kertaa Pariisissa sanoit päättäneesi, ett'et koskaan astuisi jalkaasi Suuren-Britannian alueelle?

Mylady vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä.

-- Mutta ennen kaikkea, sanoi hän, selitäppäs minulle, kuinka olet voinut seurata niin tarkasti minun askeleitani, että edeltäkäsin tiesit tuloni, etkä yksistään sitä, vaan myöskin päivän, tunnin ja sataman?

Lord Winter käytti samaa sotajuonta kuin mylady, ajatellen että koska hänen kälynsä sitä käytti, mahtoi se olla hyvä.

-- Sanoppas itse, paras siskoni, jatkoi hän, mitä aiot tehdä täällä Englannissa?

-- Minä tulin tapaamaan sinua, vastasi mylady, aavistamattakaan kuinka paljon hän tällä vastauksellansa viritti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'in kirje oli herättänyt hänen langossansa, ja koettaen vaan voittaa kuulijansa hyväntahtoisuuden puolellensa tällä valheella.

-- Ah! minua tapaamaan? toisti Winter epäilevästi.

-- Niin kyllä, sinua tapaamaan. Mitä kummaa siinä on?

-- Eikö sinulla olisi sitten muuta tarkoitusta tällä matkallasi kuin tavata minua?

-- Ei.

-- Sinä olet siis vaan minun tähteni vaivannut itseäsi matkustamaan yli Kanavan?

-- Aivan sinun tähtesi.

-- Hiisi, mikä hellyys, sisareni!

-- Mutta enkös minä ole sinun lähin sukulaisesi? kysyi mylady äänellä, joka ilmaisi mitä liikuttavinta lapsellisuutta.

-- Ja minun ainoa perilliseni, sanoi vuorostaan lord Winter, luoden terävän silmäyksen mylady'yn.

Kaikessa lujaluontoisuudessaankaan ei mylady voinut hillitä vapisemistansa ja kun lord Winter viime sanoja lausuessaan oli laskenut kätensä kälynsä käsivarrelle, tunsi hän tuon vapisemisen.

Isku oli syvä ja sattuva. Ensimäinen ajatus, joka mylady'n päähän pisti, oli että Ketty oli kielitellyt paroonille tuosta saaliinhimon herättämästä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi lankoansa kohtaan, ja jota hän, varomattomasti kyllä, oli jolloin kulloin Ketty'n nähden osoittanut; hän muisti myöskin ne raivoisat mielenpurkaukset d'Artagnan'ia kohtaan sen johdosta että d'Artagnan oli säästänyt hänen lankonsa henkeä.

-- Minä en ymmärrä, sanoi hän ajan voittamiseksi ja saadaksensa vastustajansa puhumaan. Mitä sinä tarkoitat? Piileekö sanoissasi joku salainen tarkoitus?

-- Oh, Jumala nähköön, ei suinkaan! sanoi lord Winter nähtävällä hyväluontoisuudella; sinä haluat tavata minua ja sen vuoksi tulet sinä Englantiin. Minä saan tietää halustani, tai oikeammin aavistan että sinulla semmoinen halu on, ja säästääkseni sinulta kaiken sen ikävyyden, mitä yön aikaan satamaan tulemisesta on, ja sen hankaluuden, mikä maihin pääsemisessä on, lähetän minä sinulle vastaan erään upseerejani, annan vaunut hänen käytettäväksensä, ja hän tuopi sinut tähän linnaan, jonka haltija minä olen, jonne minä tulen joka päivä ja jossa minä, tyydyttääkseni meidän molemminpuolista toivoa, saada tavata toisiamme, laitatan kuntoon huoneen sinua varten. Onko se, mitä nyt sinulle sanoin, kummastuttavampaa kuin se, mitä sinä minulle sanoit?

-- Ei, mutta minua kummastuttaa vaan, kuinka tiesit minun tulostani?

-- Ja kumminkin on se mitä helpointa maailmassa, rakas sisareni; etkö huomannut että pienen laivasi kapteeni sataman suulle tullessa lähetti ennakolta pienellä veneellä ilmoituksen ja nimiluettelon, saadaksensa luvan päästä laskemaan satamaan? Minä olen sataman päällikkö, luettelo näytettiin minulle, ja siinä näin nimesi. Sydämmeni sanoi minulle silloin samaa, mitä sinun suusi äsken tunnusti, nimittäin missä tarkoituksessa sinä antauduit niin vaarallisen tai ainakin tätä nykyä niin vaivaloisen meren valtaan, ja lähetin kutterini sinulle vastaan. Loput tiedät itse.

Mylady näki lordin puhuvan valhetta, ja se peljästytti häntä yhä enemmän.

-- Veljeni, sanoi hän, eikös se ollut lord Buckingham, jonka tänä iltana tullessani näin rannalla?

-- Oli kyllä. Ah, minä ymmärrän että hänen näkemisensä tuntui sinuun! virkkoi lord Winter; sinä tulet maasta, jossa hänestä kaiketi paljo puhutaan, ja minä tiedän että hänen varustuksensa Ranskaa vastaan aikalailla vannehtivat ystäväsi kardinaalin päätä.

-- Ystäväni kardinaalin! huudahti mylady, huomatessaan että lord Winter'illä oli siinä kohden yhtä hyvät tiedot kuin tuossakin toisessa.

-- Eikös hän sitten ole sinun ystäväsi? sanoi parooni huolettomasti; ah, suo anteeksi, minä luulin niin, mutta me palaamme sittemmin mylord herttuaan; elkäämme jättäkö sitä hellää luonnetta, jonka keskustelumme sai alussa; sinä tulit, niinhän sanoit, minua tapaamaan?

-- Niin tulin.

-- No niin, ja minä vastasin että täällä on sinua varten huone ja sinua palvellaan täällä mielesi mukaan, ja että me tapaamme täällä toisemme joka päivä.

-- Pitääkö minun sitten ikipäiviksi jäädä tänne? kysyi mylady melkein kauhistuen.

-- Onko tämä asumus sinusta kenties huono, siskoseni? Pyydä mitä sinulta puuttuu, minä olen valmis toimittamaan sen sinulle.

-- Mutta eihän minulla ole täällä kamarineitsyttäni eikä muuta palvelusväkeäni...

-- Kaikkea semmoista olet saapa, rouva hyvä; sano vaan, mille kannalle sinun ensimäinen miehesi oli talouden asettanut, ja vaikka minä olen vaan sinun lankosi, laitatan minä kaikki samallaiselle kannalle.

-- Ensimäinen mieheni! huudahti mylady, katsoen lord Winter'iä kauhistavin silmin.

-- Niin, ranskalainen miehesi; minä en tarkoita veljeäni. Muutoin, siinä tapauksessa että kenties olet sen jo unhottanut ja koska hän vielä elää, voin minä kirjoittaa hänelle ja pyytää häneltä tietoja asiasta.

Kylmät hikipisarat kihosivat mylady'n otsalle.

-- Sinä lasket leikkiä, sanoi hän kolkolla äänellä.

-- Näytänkö minä leikinlaskijalta? kysyi parooni, nousten istuimeltansa ja peräytyen askeleen.

-- Tai oikeammin, sinä loukkaat minua, jatkoi hän, tarttuen suonenvedon tapaisesti nojatuolin käsipuihin ja kohottautuen käsivarsiensa varaan.

-- Minäkö loukkaisin sinua? sanoi lord Winter ylenkatseellisesti; todellako, hyvä rouva, pidätte sitä mahdollisena?

-- Totta tosiaan, hyvä herra, sanoi mylady, sinä olet joko hullu tai humalassa; mene matkaasi ja lähetä tänne kamarineitsyt.

-- Kamarineitsyet ovat kovin kieleviä, siskoseni; enkö minä voisi kelvata sinulle kamarineitsyeksi? Sillä tavoin kaikki meidän salaisuutemme jäisivät perheen piiriin.

-- Hävytön! huudahti mylady; ja niinkuin vivun ponnistuksesta hyppäsi hän paroonia kohden, joka ristissä-käsivarsin odotti häntä, mutta kumminkin toinen kämmen lähellä miekankahvaa.

-- Kas niin, sanoi hän, minä tiedän että sinulla on tapa murhata ihmisiä, mutta minä puollustan itseäni, sen sanon jo edeltäkäsin, vaikkapa omaa itseäsikin vastaan.

-- Oikein, sanoi mylady, sinä näytätkin kylliksi pelkurilta, voidaksesi ruveta taistelemaan naisen kanssa.

-- Se saattaisi tapahtua; muutoin se olisi minulle suotava anteeksi, sillä luullakseni minun käteni ei olisi ainoa miehenkäsi, joka on kohonnut sinua vastaan.

Ja parooni osoitti verkalleen ja pitkään mylady'n vasenta olkapäätä, jota hän melkein kosketti sormellaan.

Mylady karjahti ja vetäytyi taaksepäin huoneen nurkkaan, ikäänkuin pantteri, joka hakee ponnistuspaikkaa takanansa, voidakseen paremmin syöksähtää saaliinsa kimppuun.

-- Oh, karju mitä karjut, huudahti lord Winter, mutta elä yritäkkään puremaan, sillä sen sanon ennakolta, että pahentaisit vaan asiaasi; täällä ei ole mitään asianajajia, jotka edeltäkäsin järjestelevät perintöseikkoja; täällä ei ole ketään vaeltavaa ritaria, joka tulisi hieromaan riitaa minun kanssani kauniin naisen tähden, jota minä pidän vankinani; mutta minulla on varalla tuomareita, jotka langettavat syylliseksi semmoisen naisen, joka on niin hävytön että menee kaksin-naimisiin vanhimman veljeni lord Winterin kanssa, ja ole varma siitä että ne tuomarit jättävät sinut pyövelin käsiin, joka toimittaa sinun molemmat olkapääsi samanlaisiksi.

Mylady'n silmät säihkyivät semmoisia salamoita, että vaikka lord Winter oli mies, joka täysissä aseissa seisoi aseettoman naisen edessä, hän kumminkin tunsi hyydyttävän kauhistuksen tunkeutuvan sielunsa pohjaan asti; mutta siitä huolimatta jatkoi hän kiihtyvällä raivolla:

-- Niin, minä ymmärrän, että sittenkuin olit perinyt veljeni, olisi sinulle ollut varsin mieluista periä myöskin minut; mutta tiedä se, tapa tai tapata sinä minut, minä olen jo kaikki valmiiksi järjestänyt: ei penniäkään omaisuudestani ole joutuva sinun käsiisi. Etkö ole jo kylliksi rikas, kun sinulla on liki miljoona ja etkö voisi lakata kulkemasta tuota kovan onnen tietä, jolle olet antautunut, ell'et tekisi pahaa vaan sen vuoksi, että pahanteko on sinulle sanomattomaksi nautinnoksi? Kuuleppas, ell'ei veljeni muisto olisi minulle pyhä, saisit maatua jossakin vankikomerossa tai Tyburn'issa tyydyttää merimiesten uteliaisuutta; minä olen vaiti sinusta, mutta kärsi sinä tyynesti vankeuttasi. Parin kolmen viikon perästä menen minä La Rochelle'en armeijan mukana; mutta päivää ennen lähtöäni tulee eräs laiva noutamaan sinua, viedäksensä sinut eteläisiin siirtomaihimme ja ole varma siitä, että minä panen sinulle matkatoveriksi miehen, joka ampuu luodin otsaasi niin pian kuin uskallat yrittääkkään palata Englantiin tai Europan mannermaalle.

Mylady kuunteli häntä tarkasti ja hänen säihkyvät silmänsä yhä suurenivat.

-- Mutta siihen saakka, jatkoi lord Winter, täytyy sinun pysyä tässä linnassa; seinät ovat paksut, ovet vankat, rautaristikot lujat; sitä paitsi on tämän huoneen ikkuna meren korkean rantajyrkänteen puolella. Muutamia miehiä minun väestöstäni, jotka ovat minulle kuolemaan saakka uskolliset, vartioivat tätä huonetta kaikilta puolilta, sekä pihalle viepää käytävää. Käsky on tämmöinen: askel, liike, sana, joka osoittaa sinun aikovan paeta -- ja sinut heti ammutaan. Ja jos sinut täällä tapetaan, on Englannin oikeus toivoakseni oleva minulle kiitollinen että olen säästänyt siltä tämän puuhan. Sinun kasvosi tyyntyvät; tässä on pari kolme viikkoa vielä aikaa, niin kai mietit, minulla on neuvokas pää ja sillä ajalla keksin kyllä jonkun keinon! No niin, koeta parastasi!

Kun mylady näki ajatuksensa paljastuneen, koki hän hillitä kaikkia muita muodon eleitä, paitsi tuskan ja kauhistuksen.

Lord Winter jatkoi:

-- Upseerin, joka täällä päällikkyyttä pitää poissa ollessani, olet nähnyt ja hänet siis jo tunnet; niinkuin olet huomannut, osaa hän totella käskyjä, sillä tullessasi Portsmouth'ista tänne, et suinkaan ollut koettamatta saada häntä puhumaan. Mitäs sanot? Voiko marmoripatsas olla äänettömämpi ja kylmempi? Sinä olet koettanut viehätysvoimaasi moneen mieheen ja kovaksi onneksi olet aina onnistunut; mutta koetappas vietellä tätä miestä, ja jos, jumal'auta, onnistut siinä rahdunkaan, olet sinä varmaan itse piru!

Hän meni ovelle ja avasi sen äkisti:

-- Käskekää tänne herra Felton, sanoi hän. Odotahan, minä suositan sinut hänelle.

Heidän välillänsä syntyi nyt outo äänettömyys, jonka aikana kuului verkkaisten, säännöllisten askelten lähenemistä. Pian näkyi käytävän pimeydessä ihmisolennon haamu, ja nuori luutnantti, jonka jo olemme tulleet tuntemaan, pysähtyi kynnykselle odottamaan paroonin käskyjä.

-- Käy sisään, rakas John, sanoi lord Winter; käy sisään ja sulje ovi.

-- Katsoppas, sanoi parooni, tuota naista: hän on nuori, kaunis, ja hänellä on kaikki viehättävät ominaisuudet; no niin, mutta hän on epäsikiö, joka kahtenakymmenenä vuotena on tehnyt itsensä syypääksi yhtä moneen rikokseen kuin mitä kokonaisen vuoden aikana ehtisit lukea tuomioistuinten rikosarkistoista. Hänen äänensä on miellyttävä, hänen kauneutensa on syöttinä hänen uhreillensa; hän koettaa vietellä sinua, ehkäpä koettaa hän tappaakkin sinut. Minä olen nostanut sinut kurjuudesta, Felton, olen tehnyt sinusta luutnantin, olenpa kerran pelastanut henkesikin, muistat kyllä missä tilaisuudessa; minä en ole ainoastaan sinun suojelijasi, vaan myöskin ystäväsi, enkä ainoastaan hyväntekijäsi, vaan myöskin isäsi. Tämä nainen on tullut Englantiin väijymään minun henkeäni; minä pidän tämän käärmeen käsissäni; no niin, minä kutsun sinut tänne ja sanon sinulle: Ystäväni Felton, John poikani, suojele minua ja ennen kaikkia suojele itseäsi tuota naista vastaan; vanno ikuisen autuutesi nimessä, että tallennat hänet sitä rangaistusta varten, jonka hän on ansainnut. John Felton, minä luotan sanaasi ja rehellisyyteesi.

-- Mylord, vastasi nuori upseeri, ja hänen rehellisistä silmistänsä hehkui kaikki se viha, mitä hän tunsi sydämmessänsä, minä vannon, mylord, että teen teidän tahtonne mukaan.

Mylady otti tuon silmäyksen vastaan nöyrän uhrin lailla; mahdotonta oli nähdä nöyrempää, lempeämpää kasvojen ilmausta kuin mikä hänen muodossaan nyt oli nähtävänä. Töin tuskin lord Winter itse saattoi tuntea hänen olevan saman tiikerin, jota vastaan hän vast'ikään oli taistellut.

-- Hän ei saa laisinkaan lähteä tästä huoneesta, ymmärrätkö John, jatkoi parooni; hän ei saa olla kirjevaihdossa kenenkään kanssa; hän ei saa puhua muiden kuin sinun kanssasi, jos nimittäin sinä huolit osoittaa hänelle sitä kunniaa, että antaudut puhumaan hänen kanssansa.

-- Kylliksi, mylord; minä olen vannonut.

-- Ja nyt, rouva, sanoi parooni, pyrkikää sovintoon Jumalan kanssa, sillä ihmiset ovat tuominneet teidät.

Mylady antoi päänsä painua ikäänkuin olisi tuo tuomio masentanut hänet kokonaan. Lord Winter meni, viitaten Felton'ille, joka meni hänen jälestänsä ja sulki oven.

Hetkisen perästä kuului käytävässä raskaita askeleita, siellä näet käveli vahtisotamies sotakirves vyöllä ja musketti olalla.

Mylady pysyi vähän aikaa samassa asennossa, sillä hän epäili että häntä tarkasteltaisiin avaimenreiästä; sitten nosti hän verkalleen päänsä pystyyn, ja hänen kasvoillansa kuvastui hirvittävä koston ja ynseyden ilmaus; hän juoksi kuuntelemaan ovelle, tirkisti ulos ikkunasta ja vaipui sitten syvään nojatuoliin.

Hän oli mietteissään.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLIX. Upseeri!

Sillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin ikäviä ja uhkaavia ei tullut.

Vaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys näytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin siihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä piiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan, ja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon harmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden herättämisessä Ludvig XIII:n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo olemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja Angouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.

Monsieur taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen kardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta jäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa; pahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka sen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä toki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.

Piirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä lähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in luokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten luokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi vaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä hirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle nähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti hänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän kärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei kumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki puhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä, jos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut pahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.

Aika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua; viimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä ilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä, mutta sen sijaan että olisi lisätty: "Ell'ei apua tule kahden viikon kuluessa, antaudumme armoille", lisättiin vaan: "ellei apua tule kahden viikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu tulee."

Rochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli heidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat varmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi heidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.

Kardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja Englannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.

Ryntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu, oli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta; sitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin, että verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä ranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä kuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen aikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La Rochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna 1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka tapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota kuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä, sortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen väitteesen: "La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä."

Kardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen hirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli huomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin kärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai oliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi, tietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä tehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai vahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet? Sitä hän ei voinut tietää.

Muutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman syyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä hirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä, ja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa, koska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.

Hän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua ulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän jatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua, jonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä odottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka sisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti Ludvig XI:sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän oli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin peruslausetta: "Eroita ja hallitse."

Kun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita ravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän osoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti heidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli yltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he pitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot, lapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen muureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide, olematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko puutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä vastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet huomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän poikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa kaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi heidät yksimieliseen päätökseen.

Nuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja saattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita siihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen neuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan hedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli kaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli päässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n, Schomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali puolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n asukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä komean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä paitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu suuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja kuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja Espanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja jäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat tahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät odottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.

Tämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen levottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle puolelle mertä.

Kaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska leiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat kilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain kiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle, kaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen -- semmoista oli heidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja hauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille rochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka heitä niin ankarasti piiritti.

Toisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies, katseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä mielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta ääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän kohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä omituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään noista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä ja laajat ajatuksensa toiselle taholle.

Eräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään neuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään uutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La Houdinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle pienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston takana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa paistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti säteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka parhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli saanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet joutilaiksi eräälle rummulle.

Kolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne olivat herrojen lakeijoja.

Kardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli semmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten iloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen alakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La Houdinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta ja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että hiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten, jotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta keskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen askeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun hän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti päivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat, eli Athos, Porthos ja Aramis.

Sen arvaa että tuo havainto yhä kiihdytti hänen haluansa saada kuulla keskustelua; hänen silmänsä muuttuivat omituisen näköiseksi ja tiikerin tavoin hiipi hän lähemmäksi pensastoa; mutta hän ei ollut vielä saanut kuulla muuta kuin yksityisiä epäselviä tavuja, kun yht'äkkiä kimakka, lyhyt äännähdys säpsähdytti häntä ja herätti muskettisoturien huomion hänen puoleensa.

-- Upseeri! huudahti Grimaud.

-- Luulenpa että puhut, tomppeli! sanoi Athos kohoten toisen kyynäsvartensa nojaan ja luoden Grimaud'iin välkähtävän silmäyksen.

Eipä Grimaud hiiskunut enää sanaakaan; hän osoitti vaan sormellansa pensastoon päin ja ilmoitti sillä tavoin kardinaalin ja hänen seuralaistensa läsnä-olon.

Neljä muskettisoturia olivat yhdessä hyppäyksessä jaloillaan ja tervehtivät kunnioittavasti.

Kardinaali näytti raivostuneelta.

-- Luulenpa että muskettisoturit asettavat etuvartijoita itselleen? sanoi hän. Tuleeko englantilainen maan puolelta, vai pitävätkö herrat muskettisoturit itseänsä korkeampina upseereina?

-- Arvoisa herra, vastasi Athos, sillä keskellä yleistä säikähdystä oli hän yksin säilyttänyt ylhäisen miehen tyyneyden ja kylmäverisyyden, jotka eivät koskaan hänestä luopuneet, arvoisa herra, kun muskettisoturit eivät ole palvelustoimessa, tai kun heidän palvelustoimensa on päättynyt, juovat he ja pelaavat kuutiota, ja he ovat korkeampia upseereja lakeijoillensa.

-- Lakeijoillensa, murisi kardinaali, lakeijoillensa, joiden on määrä ilmoittaa herroillensa, kun joku tulee tienoolle, semmoiset eivät ole lakeijoja, vaan ovat esivartijoita.

-- Mutta Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon huomata että ell'emme olisi käyttäneet tätä varovaisuutta, olisi meillä ollut se ikävyys tarjona, että Teidän ylhäisyytenne olisi kulkenut ohitsemme emmekä olisi saanut osoittaa kunnioitustamme ja lausua kiitollisuuttamme siitä armosta, jota Teidän ylhäisyytenne on osoittanut kohtaamme, yhdistämällä meidät. D'Artagnan, jatkoi Athos, sinä, joka juuri äsken toivoit tätä tilaisuutta, osoittaaksesi kiitollisuuttasi Hänen ylhäisyyttänsä kohtaan, nyt näet tilaisuuden tulleen, käytä sitä.

Nämä sanat lausui Athos sillä järkähtämättömällä tyvenyydellä, joka hänessä aina ilmaantui vaaran hetkenä ja sillä erinomaisella kohteliaisuudella, joka hänestä tämmöisissä tiloissa teki kuninkaan, paljoa majesteetillisemman kuin synnynnäisen kuninkaan.

D'Artagnan lähestyi ja sopersi muutamia kiitollisuuden sanoja, jotka sammuivat heti kardinaalin synkkään silmänluontiin.

-- Siitä huolimatta, herrat, jatkoi kardinaali, vähintäkään syrjähtymättä ensimäisestä aikomuksestaan sen keskeytyksen kautta, jonka Athos oli aikaan saanut, siitä huolimatta, herrat, minä en laisinkaan pidä siitä että tavalliset sotamiehet, vaikkapa heillä onkin se etusija, että palvelevat valitussa sotilaskunnassa, tuolla tavoin ovat olevinansa herroja; kuri on sama kaikille.

Athos antoi kardinaalin puhua puhuttavansa; kumartaen myöntävästi, lausui hän sitten:

-- Kurin vaatimukset, arvoisa herra, eivät toivoakseni ole millään tavoin tulleet meidän puoleltamme loukatuiksi. Me emme ole palvelustoimessa, ja luulimme siis saavamme käyttää aikamme oman mielemme mukaan. Jos meillä on onni saada Teidän ylhäisyydeltänne mitä erityisiä käskyjä, olemme me valmiit niitä täyttämään. Te näette, arvoisa herra, jatkoi Athos, rypistäen kulmiaan, sillä tämänlaatuinen kuulustelu alkoi häntä harmittaa, että me, ollaksemme valmiina ensi viittauksella, olemme lähteneet ulos täysissä aseissa.

Hän osoitti sormellansa kardinaalille neljää toisiaan vasten pystytettyä muskettia lähellä rumpua, jossa kortit ja kuutiot olivat.

-- Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon olla varma siitä, lisäsi d'Artagnan, että me heti olisimme tulleet Teidän ylhäisyyttänne vastaan, jos vaan olisimme osanneet aavistaa että niin pienen seurueen kanssa lähestyvä olitte te.

Kardinaali pureksi viiksiänsä ja vähän huuliansakin.

-- Tiedättekö, miltä te näytätte, te, jotka myötäänsä olette yksissä tuolla tavoin, täysissä aseissa, ja lakeijainne vartioimina? sanoi kardinaali; te näytätte salavehkeilijöiltä.

-- Ah, mitä siihen tulee, arvoisa herra, sanoi Athos, se onkin totta; me vehkeilemme, niinkuin Teidän ylhäisyytenne tuonnoisena aamuna havaitsi, mutta ainoastaan rochellelaisia vastaan.

-- Ah, herrat valtioviisaat, jatkoi kardinaali vuorostaan rypistäen kulmiaan, teidän aivoistanne voisi kenties löytää monenlaatuisia salaisuuksia, jos niitä voisi lukea, samoin kuin te luitte kirjettä, joka kätkettiin, kun nähtiin minun tulevan.

Veri kuohahti Athoksen päähän; hän astui askeleen Hänen ylhäisyyttänsä kohden.

-- Voisippa luulla teidän todellakin epäilevän meitä, arvoisa herra, ja meidän täytyvän käydä säännöllisen tutkinnon alaisiksi. Jos asia niin on, suvaitkoon Teidän ylhäisyytenne selittää asian tarkemmin, että toki saamme tietää, mistä on kysymys.

-- Ja jos tämä todellakin olisi tutkinto, lausui kardinaali, niin on moni muu kuin te, herra Athos, saanut ruveta sen alaiseksi, kieltäytymättä vastaamasta.

-- Minä olenkin, arvoisa herra, jo sanonut Teidän ylhäisyydellenne, että teidän tarvitsee vaan tehdä kysymyksenne ja me olemme valmiit niihin vastaamaan.

-- Mikä kirje se oli, jota ai'oitte lukea, herra Aramis, ja jonka piiloititte?

-- Kirje eräältä naiselta, arvoisa herra.

-- Ah, ymmärrän kyllä, sanoi kardinaali, että semmoisia kirjeitä aristellaan näyttää, mutta niitä voi kumminkin näyttää rippi-isälle, ja tiedättehän minun olevan hengellistä säätyä.

-- Arvoisa herra, sanoi Athos levollisesti, mikä tuntui yhä hirvittävämmältä sen vuoksi, että hän pani päänsä vaaraan sitä sanoessaan, arvoisa herra, kirje on naiselta, mutta nimi ei ole Marion Delorme eikä rouva d'Aiguillon.

Kardinaali muuttui kalman kalpeaksi; hirvittävä salama leimahti hänen silmistänsä; hän käännähti taaksepäin ikäänkuin antaaksensa käskyn Cahussac'ille ja Houdinière'lle. Athos näki liikkeen ja astahti askeleen musketteihin päin, joihin myöskin kolme ystävystä olivat silmänsä kiinnittäneet, ikäänkuin heillä olisi ollut kovin vähän halua antautua kiini otettaviksi. Kardinaali itse oli kolmas; muskettisotureita lakeijoineen oli seitsemän; kardinaali huomasi että taistelu olisi yhä vähemmän tasaväkinen, jos Athos ja hänen toverinsa todella olivat salaliittolaisia, ja nopeiden välivaihdosten kautta, joita hänellä aina oli varalla, muuttui hänen vihastuksensa hymyilyksi.

-- Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän valossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa itseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole unhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos minua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara, pyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole tarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja kirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!

Samassa nousi hän hevosensa selkään, -- Cahusac oli näet tuonut sen hänen luoksensa, -- viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.

Nuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä, kunnes hän oli kokonaan kadonnut.

He silmäilivät sitten toisiansa.

Kaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen ylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin poistuvan raivoisassa mielentilassa.

Athos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

Kun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti Porthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:

-- Grimaud huusi liian myöhään.

Grimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.

Athos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.

-- Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.

-- Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa hänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä toisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä toisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.

-- Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin. Tuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin toisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut tekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.

-- Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta kyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.

-- Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me hengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen hiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut lemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies luuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen, hämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan sinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko rakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka kardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet kardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä näyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä. Arvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen korttinsa!

-- Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.

-- Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja Aramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta, johon kardinaalin tulo sen keskeytti.

Aramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi häntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.

-- Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta saakka.

-- Mielelläni, sanoi Aramis.

"Paras serkkuni!

Minä taidan lähteä käymään Stenay'ssä, jossa sisareni on hankkinut pienelle kamarineitsyellemme pääsyn karmeliittaluostariin. Lapsiparka on nöyrä; hän tietää ett'ei hän voi elää muualla, jättämättä sieluansa vaarojen alaiseksi. Jos kumminkin meidän perheseikat järjestyvät toivomme mukaan, luulen minä että hän antautuu kadotuksellekin alttiiksi ja palaa niiden tykö, joita hän kaipaa, semminkin kun hän tietää että häntä myötäänsä ajatellaan. Sen ohessa ei hän ole kovin onneton; kaikki, mitä hän toivoo, on saada kirjeen sulhaseltansa. Minä kyllä tiedän, ett'ei sellainen tavara pääse niinkään helposti pujahtamaan luostariristikkojen lävitse, mutta niinkuin minä jo olen sinulle osoittanut, paras serkkuni, en minä ole aivan kömpelö ja otan siis vallan mielelläni sen toimen tehtäväkseni. Sisareni kiittää sinua hyvästä ja alinomaisesta muistamisestasi. Hän oli muutaman hetken kovin levottomana, vaan hän on jo paljo tyyntynyt, sittenkuin hän lähetti kirjanpitäjänsä sinne pois, ett'ei mitään odottamatonta siellä tapahtuisi.

Hyvästi, paras serkkuni! Lähetä tietoja itsestäsi niin usein kuin voit, toisin sanoen, niin usein kuin luulet voivasi niitä lähettää varmaan. Minä syleilen sinua.

Marie Michon."

-- Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis! huudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin tietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä! Missä on Stenay, Athos?

-- Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on päättynyt, voimme tehdä retken sinne.

-- Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä tänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut rochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet syödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät vielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi, ell'eivät rupea syömään toisiansa.

-- Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista bordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä mainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin mainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja miellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän maiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia sinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.

-- Niin, sanoi d'Artagnan, Athos on oikeassa; kirje on poltettava, ja vaikka se poltetaankin, hiisi tiesi, eikö kardinaali tiedä jotakin taikatemppua, jonka avulla hän voi lukea sen sisällyksen tuhkastakin.

-- Kyllä kai hän tietää, sanoi Athos.

-- Mutta mitenkäs sitten menettelette kirjeen kanssa? kysyi Porthos.

-- Tule tänne, Grimaud! sanoi Athos.

Grimaud totteli:

-- Rangaistukseksi siitä että olet puhunut ilman luvatta, ystäväni, tulee sinun syödä tämä paperi, mutta palkinnoksi siitä hyödystä, jonka puhumisellasi meille toimitit, saat juoda tämän lasillisen viiniä; kas niin, tässä kirje ensiksi, pureksi se hyvästi.

Grimaud hymyili ja, silmäillen viinilasia, jonka Athos oli täyttänyt ääriään myöten, pureksi kirjeen ja nieli sen.

-- Bravo, mestari Grimaud! sanoi Athos, otappas nyt tämä, kas niin, minä vapautan sinut sanomasta kiitoksia.

Grimaud tyhjensi lasin äänettömänä.

-- Ja nyt, sanoi Athos, ell'ei kardinaalin päähän pistä se nerokas ajatus, että avauttaa Grimaud'in vatsan, luulen voivamme olla jotenkin levollisina.

Sillä välin jatkoi Hänen ylhäisyytensä surumielistä ratsastustaan, mutisten partaansa:

-- Nuo neljä miestä pitää minun saada omikseni.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

L

Vankeuden ensi päivä.

Palatkaamme mylady'yn, jonka kadotimme näkyvistämme, luodessamme silmäyksen Ranskanmaan rannikolle.

Me tapaamme hänet siinä epätoivon tilassa, mihin hänet jätimme, vaipuneena synkkien mietteittensä syvyyteen, helvettiin, jonka portin edustalla hän kadotti melkein kaiken toivonsa; sillä ensimäisen kerran epäilee hän, ensimäisen kerran pelkää hän.

Kahdessa tilassa on onni hänet pettänyt, kahdessa tilassa on hän nähnyt itsensä oivalletuksi ja kavalletuksi ja kumpaisellakin kertaa on siihen ollut syynä hänen vainohenkensä, jonka Herra epäilemättä on lähettänyt häntä kukistamaan. D'Artagnan on voittanut hänet, hänet, tuon voittamattoman pahanhengen voiman.

Hän on loukannut hänen rakkauttansa, nöyryyttänyt hänen ylpeyttänsä, pilkannut hänen kunnianhimoansa; ja nyt, nyt on hän hävittämässä koko hänen onnensa, ahdistamassa hänen vapauttansa, uhkaamassa hänen henkeänsä. Vielä enemmän: hän on kohottanut hänen naamiotansa, tuota kilpeä, jonka taakse hän on peittäytynyt ja joka estää pääsemästä häneen käsiksi.

D'Artagnan on kääntänyt Buckinghamista, jota mylady vihaa, niinkuin hän vihaa kaikkea, mitä hän ennen on rakastanut, sen myrskyn, jolla Richelieu uhkasi häntä kuningattaren persoonassa. D'Artagnan on tekeytynyt de Wardes'iksi, jota kohtaan hän tunsi tiikerimäistä himoa, kukistamatonta, niinkuin sen luontoisilla naisilla tavallista. D'Artagnan tuntee hänen hirveän salaisuutensa, josta hän on vannonut ett'ei kukaan sitä saa tietää menettämättä henkeänsä. Vihdoin, samassa hetkessä kuin hän Richelieu'ltä oli saanut tuon avonaisen valtakirjan, jonka avulla hän aikoi kostaa vihollisellensa, temmattiin tuo valtakirja hänen kädestänsä ja d'Artagnan se toimitti hänet vankeuteen, ja lähettää hänet johonkin likaiseen Botanybay'hin, johonkin katalaan Tyburn'iin Intian valtameren syliin.

Sillä kaikki tämä on epäilemättä kotoisin d'Artagnan'ista; mistäs sitten, ellei hänestä tulisi kaikki se häväistys, jonka alaiseksi hän oli joutunut? Hän yksin oli voinut ilmoittaa lord Winterille ne hirveät salaisuudet, jotka hän kovaksi onneksi sai tietoonsa, toisen toisensa jälkeen. D'Artagnan tuntee hänen lankonsa, hän on hänelle kirjoittanut.

Mikä hornan viha hänessä kiehuukaan tuossa hänen istuessaan autiossa kamarissaan liikkumattomana, hehkuvin, tylsistynein silmin! Kuinka hyvin tuo aikavälistä huo'unnan mukaan rinnasta pääsevä kolkko ärjyntä soveltuukaan meren aaltohyökyyn, joka paisuu, kohajaa, kiljuu ja musertuu ikuisen ja voimattoman epätoivon lailla vasten niitä kallioita, joiden päällä tämä synkkä, uhkea linna kohoaa! Ja niiden salamoiden loisteessa, joita tuo riehuva viha sytyttää hänen sielussaan, mitä oivallisia, kaukaisuuteen katoavia kostontuumia sepitteleekään hän rouva Bonacieux'iä, Buckingham'ia ja erittäinkin d'Artagnan'ia vastaan!

Niin, mutta ennenkuin voi kostaa, täytyy olla vapaa; ja ennenkuin vankina ollen vapaaksi pääsee, täytyy murtaa muuri, repiä rikki rautaristikoita, kavertaa reikä lattiaan -- kaikki semmoista, jonka väkevä, hellittämätön mies voi saada toimeen, mutta joka naisen kuumeentapaisille ponnistuksille jää onnistumatta. Sitä paitsi tarvitaan semmoiseen aikaa, kuukausia, vuosia, ja hänellä on vaan kymmenkunta päivää käytettävänä, sen mukaan mitä lord Winter, hänen veljellinen ja peljättävä vanginvartijansa on sanonut hänelle.

Jos hän olisi mies, hän kumminkin koettaisi kaikkea tuota ja ehkäpä onnistuisi; minkä vuoksi taivas onkaan erhettynyt ja antanut tuon miehekkään sielun hennolle ja hienolle ruumiille? Hänen vankeutensa ensi hetket olivat todella kauheat; mutta vähitellen on hän hillinnyt vihansa purkaukset. Ruumista tärisyttävät tempaukset ovat lakanneet ja nyt istuu hän kokoon vetäytyneenä ikäänkuin uupunut käärme, joka kokoo uusia voimia.

-- Niin, niin, minä olin hullu, kuin kiivastuin sillä tavoin, sanoi hän, katsellen peiliin, joka heijasti hänen silmiinsä sen säihkyvän silmäyksen, millä hän näytti tiedustelevan neuvoa omalta itseltään. Ei mitään kiivastumista! Kiivastuminen on heikkouden merkki. Minä en olekkaan koskaan onnistunut sitä keinoa käyttämällä. Ehkäpä, jos käyttäisin voimaani naisia kohtaan, huomaisin heidät vielä heikommiksi itseäni ja siis voittaisin heidät; mutta minä taistelen urhoollisia miehiä vastaan, ja heidän verrallansa olen minä vaan heikko nainen. Mutta taistelkaamme naisena, minun voimani on minun heikkoudessani.

Ja nyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarkastaa niitä eri vivahduksia, mitä hän saattoi luoda eloisille, liikkuville kasvoillensa, antoi hän muodollensa kaikkia mielenilmauksia, vihasta, joka rumensi hänen piirteitänsä, aina suloisimpaan, hellimpään, ihastuttavampaan hymyilyyn saakka. Sitten käänteli hän tottuneella kädellään hiuksensa kaikkiin niihin kiharamuotoihin, joiden kautta hän luuli korottavansa kasvojensa suloutta. Vihdoin mutisi hän tyytyväisenä omaan itseensä:

-- Eipä vielä ole mitään hukassa; minä olen vielä kaunis.

Kello oli noin kahdeksan tienoilla iltaa. Mylady näki vuoteen ja arveli että muutamien tuntien lepo häntä virkistäisi, eikä ainoastaan hänen päätänsä ja ajatuksiansa, vaan myöskin hänen hipiötänsä. Ennenkuin hän asettui levolle, pisti hänelle päähän vielä parempi ajatus. Hän oli kuullut mainittavan iltaruuasta. Hän oli jo tunnin verran ollut tässä huoneessa, kauvan siis ei mahtanut kestää, ennenkuin hänen ruokansa tuotaisiin sisään. Vanki ei tahtonut hukata aikaansa; hän päätti tunnustella jo samana iltana seutua, tutkimalla niiden ihmisten luonteita, joiden huostaan hänen vartioitsemisensa oli uskottu.

Valo pilkahti oven alta; tuo valo ilmoitti että vanginvartija oli tulossa. Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti takaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi povella, toinen riipuksissa.

Telkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului huoneessa; ne lähestyivät.

-- Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in ääneksi.

Käsky täytettiin.

-- Noutakaa kynttilöitä ja asettukaa vahtivuoroonne, jatkoi Felton. Nuo kaksi käskyä, jotka nuori luutnantti antoi samoille henkilöille, osoittivat mylady'lle, että hänen palvelijansa olivat samoja kuin hänen vartijansa, nimittäin sotamiehiä.

Felton'in käskyt täytettiin muutoin äänettömästi ja nopeasti, mikä osoitti luutnantin pitävän tarkkaa kuria.

-- Ah, sanoi hän, hän nukkuu! Hyvä on; herättyänsä syö hän illallisensa.

Ja näin sanottuansa hän astui muutaman askeleen mennäksensä alas.

-- Mutta herra luutnantti, sanoi toinen sotamies, joka ei ollut niin tyyniluontoinen kuin hänen päällikkönsä ja oli lähestynyt mylady'ä, nainen ei nuku.

-- Kuinka, eikö hän nuku? sanoi Felton; mitäs hän tekee?

-- Hän on pyörtynyt; hänen kasvonsa ovat kovin kalpeat ja vaikka kuinka kuuntelisin, en voi kuulla hänen hengittävän.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Felton, katseltuaan paikaltaan mylady'ä, lähestymättä häntä askeltakaan; mene ilmoittamaan lord Winterille että hänen vankinsa on pyörtynyt, sillä minä en tiedä kuinka minun on menetteleminen, koska en voinut ennalta arvata tätä tapausta.

Sotamies meni täyttämään upseerinsa käskyä. Felton istahti eräälle tuolille, joka sattui olemaan lähellä ovea, ja odotti, sanaakaan hiiskahtamatta. Mylady'llä oli vallassaan tuo naisten paljon käyttämä taito, katsella pitkien silmäripsiensä lävitse, ilman että silmäluomet näyttivät olevan raollaan; hän näki Felton'in, joka istui selkä häneen päin; hän katseli nuorta luutnanttia kymmenkunnan minuuttia, jolla ajalla tuo tunteeton vartija ei kääntynyt kertaakaan häneen päin.

Silloin muisti hän lord Winterin kohta saapuvan ja läsnä-olollaan antavan hänen vartijallensa uutta voimaa; hänen ensimäinen kokeensa oli mennyt myttyyn, vaan hän piti sen hyvänänsä, niinkuin keinoihinsa luottava nainen ainakin. Hän kohotti siis päätänsä, avasi silmänsä ja päästi heikon huokauksen.

Tämä huokaus saattoi Felton'in vihdoin kääntymään.

-- Ah, te olette siis heränneet, rouva! sanoi hän; sitten minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Jos te tarvitsette jotakin, niin helistäkää kelloa.

-- Ah, Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen kärsinyt! mutisi mylady sointuvalla äänellänsä, joka, niinkuin muinaisten noitien, lumosi kaikki, ketä hän tahtoi saattaa turmioon.

Ja nousten vähän ylemmäksi nojatuolissansa, rupesi hän vielä viehättävämpään ja vapaampaan asentoon kuin missä hän maatessaan oli ollut.

Felton nousi seisovilleen.

-- Teille tarjotaan ruokaa kolmesti päivässä, rouva, sanoi hän; kello yhdeksän aamusella, kello yksi päivällä ja kello kahdeksan iltasella. Jos ette tyydy siihen, saatte itse määrätä toiset ajat näiden ehdoteltujen sijaan, sillä tässä kohden mukaudutaan teidän tahtonne jälkeen.

-- Mutta täytyykö minun olla yksin tässä avarassa synkässä huoneessa? kysyi mylady.

-- Eräs nainen täältä lähistöstä on pyydetty tänne ja saapuu huomenna; hän tulee luoksenne niin usein kuin haluatte.

-- Minä kiitän teitä, hyvä herra, vastasi vanki nöyrästi.

Felton kumarsi ja meni oveen päin. Juuri samassa kun hän oli astumaisillaan yli kynnyksen, näkyi lord Winter käytävässä, sama sotamies jälessä, joka oli mennyt ilmoittamaan hänelle mylady'n pyörtymisestä; hänellä oli kädessä hajusuolapullo.

-- No, mikäs täällä on hätänä? kysyi hän ivallisella äänellä, nähdessään vangin ylhäällä ja Felton'in pois menossa. Jokos kuollut on herännyt uudestaan eloon? Peijakas, Felton poikaseni, etkö siis huomannut että sinua pidettiin vast'alkajana ja sinulle näyteltiin ensimmäinen näytös sitä ilveilystä, jonka me kaiketi saamme vielä nähdä kokonaisuudessaan, kaikkine vaiheineen?

-- Niin minäkin uskoin, mylord, sanoi Felton, mutta kun vanki kaikessa tapauksessa on nainen, tahdoin minä osoittaa hänelle sitä kohteliaisuutta, jota jokainen sivistynyt mies on velkapää osoittamaan naista kohtaan, ellei naisen, niin kumminkin oman itsensä vuoksi.

Mylady'n koko ruumis värisi. Felton'in sanat kiitivät jäänä hänen suonissaan.

-- Tuo kaunis, taiteellisesti hajotettu tukka, jatkoi Winter nauraen, tuo valkoinen nahka ja tuo haaveileva silmäys ei siis vielä ole vietellyt sinua, kivisydän?

-- Ei, mylord, vastasi tunteeton nuori mies, ja olkaa vakuutettu, että minun viettelemisekseni tarvitaan muuta kuin naisen kavaluutta ja kiekailemista.

-- Siinä tapauksessa, uljas luutnanttini, jätämme mylady'n keksimään toisia keinoja ja menemme syömään illallista. Ah, ole huoleti, hänellä on rikkaat keksintälahjat, ja ilvenäytelmän toinen näytös seuraa kai aivan kohta ensimäisen jälkeen.

Ja näin sanoen otti lord Winter Felton'in käsivarresta ja meni nauraen pois hänen kanssansa.

-- Oh, minä kyllä olen keksivä mitä sinä tarvitset! mutisi mylady kiristellen hampaitansa; ole huoleti, onnistumaton munkkiraukka, kurja sotilaspyhimys, joka olet leikannut sotilaskauhtanasi munkkikaapusta.

-- Mutta kesken puheen, mylady, jatkoi lord Winter pysähtyen kynnykselle, elkää antako myttyyn menneen kokeenne häiritä ruokahaluanne. Maistelkaa kanaa ja kalaa, joita minä, kunniani kautta, en ole antanut myrkyttää. Minä olen hyvässä sovussa kokkini kanssa ja kun hän ei saa periä minua, luotan minä häneen hyvästi. Tehkää te samoin. Hyvästi, rakas siskoni! Me tapaamme ensi pyörtymyskohtauksessa!

Tässä oli melkein enemmän kuin mylady voi sietää; hänen kätensä pusertuivat kovasti nojatuolia vasten, hänen hampaansa kirisivät hiljaa, hänen silmänsä seurasivat oven liikettä, joka sulkeutui lord Winter'in ja Felton'in jälkeen, ja kun hän näki olevansa yksinään, valtasi hänet uusi epätoivon puuska; hän loi silmänsä pöytään päin, näki veitsen välkkyvän, hypähti pöydän luokse ja tempasi veitsen; mutta hän pettyi pahasti, sillä veitsen terä oli pyöreäkärkinen ja taipuvaa hopeata.

Naurun hohotus kuului oven takaa ja se aukeni uudestaan.

Ha, ha! nauroi lord Winter, ha, ha, ha! Katsoppas, kelpo Felton'ini! Muistatkos mitä sanoin! Tuo veitsi oli ai'ottu sinua varten; hän olisi sinut tappanut; näetkös, se on hänen juoniansa, noin tavalla, tai toisella, vapauttaa itsensä semmoisista ihmisistä, jotka haittaavat häntä. Jos minä olisin seurannut neuvoasi, jos veitsi olisi ollut terävä ja kovaa terästä, niin: hyvästi Felton! Hän olisi tappanut ensin sinut ja sitten kaikki muut. Katsoppas, John, kuinka hyvin hän osaa pitää veistä kädessänsä.

Mylady piteli todellakin vielä suonenvedon tapaisesti vahingotonta veistä kädessänsä, mutta nuo viimeiset sanat, tuo lisäloukkaus, veivät voimat hänen käsistänsä, eivätkä ainoastaan hänen voimiansa vaan myöskin tahtonsa.

Veitsi putosi lattialle.

-- Te olette oikeassa, mylord, sanoi Felton inhoa ilmoittavalla äänellä, joka tuntui mylady'n sydämmen pohjaan saakka, te olette oikeassa ja minä olen väärässä.

Molemmat menivät ulos.

Mutta tällä kertaa kuunteli mylady vielä tarkemmin kuin äsken ja hän kuuli heidän askeltensa etenevän käytävässä ja vihdoin sammuvan kokonaan kuulumattomiin.

-- Minä olen hukassa mutisi hän, minä olen sellaisten miesten käsissä, joihin minä en voi koskaan vaikuttaa enempää kuin pronssi- tai kivipatsaihin, he osaavat minut ulkoa ja ovat terästetyt minun aseitani vastaan.

-- Kumminkin on mahdotonta että tämä saattaa päättyä heidän tahtonsa mukaan. Tämä viimeinen miete, tämä viimeinen vaistomainen toivon palaus osoittaa, ett'ei pelko ja arkuus kauvan voinut viihtyä tuossa syvässä sielussa. Mylady istuutui pöytään, söi useita ruokalaatuja, joi vähän Espanjan viiniä ja tunsi koko jäntevyytensä palaavan.

Ennenkuin hän rupesi levolle, oli hän jo tutkistellut ja joka puolelta tarkastellut vartioittensa puheita, liikkeitä, viittauksia ja merkkejä, jopa äänettömyyttäkin, ja tuon syvän, taitavan ja kokeneen tutkimuksen tuloksena oli, että Felton oli kumminkin hänen vainoojistansa kaikkein helpommin haavoitettava.

Yksi sana varsinkin alinomaa pyörii vangin mielessä.

-- Jos olisin seurannut sinun neuvoasi, oli lord Winter sanonut Felton'ille. Felton oli siis puhunut jotakin hänen eduksensa, koska lord Winter ei ollut tahtonut seurata hänen neuvoansa.

-- Paljo tai vähä, tuumaili mylady, tuolla miehellä on kuitenkin kipene sääliä sydämmessänsä. Siitä kipeneestä sytytän minä tulipalon, joka on hänet polttava.

-- Mitä tuohon toiseen tulee, hän tuntee minut; hän pelkää minua ja tietää, mitä hänellä on minulta odotettavana, jos koskaan pääsen hänen käsistänsä; on siis vallan tarpeetonta koettaakaan mitään hänen kanssansa.

-- Mutta Felton, se on toinen asia; hän on nuori, kokematon, turmeltumaton mies ja näyttää olevan siveä; niiden ominaisuuksien avulla on mahdollista saattaa hänet turmioon.

Ja mylady pani maata ja nukkui hymy huulilla; ken olisi nähnyt hänen nukkuvan, olisi luullut näkevänsä nuoren tytön uneksivan siitä kukkaiskiehkurasta, jolla hän ensi juhlatilaan oli koristava päätänsä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LI

Vankeuden toinen päivä.

Mylady näki unta, että hänellä viimeinkin oli d'Artagnan vallassansa, että hän oli näkemässä hänen mestaustansa ja tuon vihatun veren, joka virtasi pyövelin kirveen iskusta, näkeminen toi tuon suloisen hymyilyn hänen huulillensa.

Hän nukkui miten nukkuu vanki, jota tuudittaa hänen ensimäinen toivonsa.

Kun seuraavana aamuna tultiin hänen huoneesensa, nukkui hän yhä vielä. Felton pysyi käytävässä, hänellä oli mukanansa se nainen, josta hän edellisenä päivänä oli puhunut ja joka äsken oli saapunut linnaan. Tuo nainen tuli sisään, lähestyi mylady'n vuodetta ja tarjosi hänelle palvelustansa.

Mylady oli tavallisesti kalpea, ja hänen ihonsa saattoi siis helposti pettää ensi kertaa näkijän.

-- Minulla on kuume, sanoi hän; en ole nukkunut hiventäkään koko tänä pitkänä yönä. Minä kärsin hirveästi; mahdatteko te olla ihmisellisempi minua kohtaan kuin mitä eilen oltiin? Minä en pyydä mitään muuta kuin saada pysyä vuoteella.

-- Tahdotteko kenties lääkäriä? kysyi nainen.

Felton kuunteli tuota puhetta sanaakaan virkkamatta.

Mylady arveli että kuta enemmän väkeä häntä ympäröi, sitä enemmän hänellä olisi hellytettäviä ja sitä tarkemmaksi tulisi lord Winterin varovaisuus. Sitä paitsi lääkäri saattoi julistaa sairauden olevan teeskentelyä ja kun mylady oli menettänyt ensimäisen pelin, ei hän tahtonut menettää toista.

-- Lääkäriä, sanoi hän, mitä se hyödyttäisi? Julistivathan nuo herrat eilen, että minun huono vointini oli vaan ilvettä, tänäpäivänä varmaankin kävisi samoin, sillä eilisestä illasta saakka on kyllä ollut aikaa valmistella tohtoria.

-- Sanokaa sitten, rouva hyvä, itse, puuttui Felton puheesen, alkaen tulla kärsimättömäksi, sanokaa sitten itse, millä tavoin tahdotte kanssanne meneteltävän.

-- Mutta Herran tähden, kuinka minä sitä tietäisin? Minä tunnen kärsiväni tuskia, siinä kaikki; menetelkää minun kanssani niinkuin tahdotte, yhden tekevä minusta.

-- Menkää noutamaan lord Winter tänne, sanoi Felton, väsyneenä tuohon lakkaamattomaan vaikerrukseen.

-- Oi, ei, ei, huudahti mylady, ei, hyvä herra, elkää kutsuko häntä tänne, minä rukoilen teitä! Minä voin hyvin, minä en tarvitse mitään, elkää kutsuko häntä tänne!

Hän painoi noihin sanoihin niin ylenmääräisen kiihkon, niin vastustamattoman kaunopuheliaisuuden, että Felton tahtomattansa astui muutamia askelia huoneesen.

-- Se naula veti, ajatteli mylady itsekseen.

-- Mutta, rouva hyvä, sanoi Felton, jos te todella olette sairas, lähetetään noutamaan lääkäriä, ja jos te petätte meitä, on se sitä pahempi teille itsellenne, vaan emmehän tarvitse sitten soimata itseämme mistään.

Mylady ei vastannut mitään, painoi vaan kauniin päänsä tyynyä vasten ja ratkesi itkemään ja nyyhkyttämään.

Felton katsoi häneen hetkisen tavallisella tunteettomuudellansa, mutta nähdessään että itkeminen uhkasi käydä pitkälliseksi, meni hän pois. Nainen meni hänen mukanansa. Lord Winteriä ei näkynyt.

-- Luulenpa että minulle rupeaa päivä kajastamaan, mutisi mylady ja hän tuli vallan raivoon pelkästä ilosta; mutta hän kääriytyi peitteensä sisään, kätkeäksensä ilonsa purkaukset kaikilta, jotka ehkä katselivat häntä salaa.

Kaksi tuntia kului.

-- Nyt on aika taudin tau'ota, sanoi hän; minä tahdon nousta vuoteelta ja jo tänä päivänä koettaa saada jotakin menestymään; minulla ei ole kuin kymmenen päivää ja tänä iltana on niistä jo kaksi kulunut.

Aamulla oli tuotu sisään hänen aamiaisensa. Hän arveli sen vuoksi että kohta kaiketi tultiin noutamaan ruokapöytää pois ja että hän silloin taas saisi nähdä Felton'in.

Mylady ei pettynytkään; Felton ilmestyi taas ja, kysymättä oliko mylady koskettanut ruokaa tai ei, viittasi että vietäisiin pois pöytä, joka tavallisesti kannettiin sisään valmiiksi katettuna.

Felton jäi viimeiseksi; hänellä oli kirja kädessä? Mylady leväten nojatuolissa lähellä uunia, kauniina, kalpeana ja nöyränä, näytti pyhältä neitsyeltä, joka odotti marttiiraseppelettä.

Felton lähestyi häntä ja virkkoi:

-- Lord Winter, joka on katolilainen niinkuin tekin, rouva, on arvellut, että niiden hartausharjoitusten ja menojen kaipio, jotka kuuluvat teidän uskontoonne, on teille tuskallista; hän sallii sen vuoksi teidän joka päivä lukea niitä rukouksia, jotka kuuluvat teidän messuunne, ja tässä on teille käsikirja.

Katsanto, mikä näkyi Felton'in muodossa hänen asettaessaan kirjaa sille pienelle pöydälle, jonka ääressä mylady istui, ääni, millä hän lausui sanat teidän messuunne, halveksiva hymy, mikä seurasi noita sanoja, saattoivat mylady'n kohottamaan päätänsä ja katsomaan upseeria vähän tarkemmin.

Silloin huomasi hän tuon koristelemattoman päähineen, tuon ylenmääräisesti yksinkertaisen puvun, tuon marmorisileän mutta samalla yhtä kovan ja lujan otsan ja tunsi miehen yhdeksi noita synkkämielisiä puritaaneja, joita hän niin usein oli tavannut Jaakko-kuninkaan ja Ranskan kuninkaan hovissa, jonne he, Bartholomeon yön muistosta huolimatta, toisinaan tulivat pakopaikkaa hakemaan.

Hänelle pälkähti yht'äkkiä päähän eräs noita pikaisesti syntyviä ajatuksia, joita ainoastaan nerokkaat ihmiset ratkaisevana hetkenä saavat aivoihinsa, ja joista usein heidän kohtalonsa tai elämänsä riippuu.

Nuo kaksi sanaa teidän messuunne ja yksi ainoa Felton'in silmäys olivat todella osoittaneet hänelle, mikä paino oli siinä vastauksessa, jonka hän oli hänelle antava.

Mutta hänen nopea käsityksensä, joka hänelle oli ominaista, toi vastauksen valmiina hänen huulilleen.

-- Minäkö! sanoi hän ylenkatseellisella äänellä, samallaisella, jota nuori upseeri oli käyttänyt, minäkö, hyvä herra, minun messuani! Lord Winter, tuo turmeltunut katolilainen, tietää vallan hyvin ett'en minä ole hänen uskontoansa ja tämä on vaan ansa, jonka hän tahtoo virittää minulle.

-- Mitä uskontoa te sitten olette; rouva? kysyi Felton kummastuksella, jota hän kaikista peittelemisistä huolimatta ei voinut täydelleen salata.

-- Sen minä olen teille ilmoittava sinä päivänä, jolloin olen kylliksi kärsinyt uskoni tähden, huudahti mylady teeskennellyllä innostuksella.

Felton'in silmäys paljasti mylady'lle kaikessa laajuudessaan sen alan, jonka hän oli raivannut itselleen tuolla ainoalla sanalla.

Mutta nuori upseeri pysyi äänetönnä ja liikkumattomana, hänen silmäyksensä vaan oli puhunut.

-- Minä olen vihamiesteni käsissä, jatkoi hän sillä innostuksen äänellä, jonka hän tiesi olevan puritaaneille ominaista. No niin, pelastakoon Jumala minut, tai tulkoon minulle kuolema Jumalani tähden! Siinä on vastaus, jonka pyydän teidän viemään lord Winterille. Ja tuon kirjan, lisäsi hän osoittaen käsikirjaa, mutta koskematta sitä, ikäänkuin tuo koskettaminen olisi häntä saastuttanut, saatte viedä takaisin ja itse käyttää sitä, sillä te olette epäilemättä kahdella tavoin lord Winterin rikostoveri, hänen rikostoverinsa niinhyvin vainoojana kuin vääräuskolaisena.

Felton ei vastannut mitään, otti vaan kirjan samalla inholla, jota hän jo oli osoittanut sitä tuodessaan, ja meni mietteissään pois.

Kello viisi iltapäivällä tuli lord Winter. Mylady'llä oli ollut koko päivä aikaa miettiä, kuinka hänen olisi menetteleminen; hän otti lordia vastaan niinkuin nainen, joka on voittanut takaisin kaikki edut puolellensa.

-- Näyttääpä siltä, virkkoi paroni, istahtaen nojatuoliin vastapäätä mylady'ä, ja ojentaen huolettomasti jalkansa uuninliestä kohden, näyttääpä siltä kuin oltaisiin uskonluopioita!

-- Mitä te tarkoitatte, herra?

-- Minä tarkoitan että siitä lähtien kuin viimeksi tavattiin, ollaan muutettu toiseen uskoon. Oletteko kentiesi menneet naimisiin kolmannelle miehelle, joka on protestantti?

-- Selittäkää, mylord, jatkoi vanki arvokkaasti, sillä minä kyllä kuulen teidän sananne, vaan minä en käsitä niitä?

-- Teillä ei siis ole kai mitään uskontoa laisinkaan, ja se minua enemmän miellyttää, virkkoi lord Winter, hymyillen ivallisesti.

-- Varmaankin olisi se enemmän teidän periaatteidenne mukaista, vastasi mylady kylmästi.

-- Oh, minun täytyy tunnustaa, että se on minulle vallan yhdentekevää.

-- Oh, teidän ei tarvitsisi sanoa, että uskonto on teille yhdentekevää; teidän riettautenne ja rikoksenne todistavat sitä kylliksi.

-- Mitä? Tekö puhutte riettauksista, rouva Messalina, ja rikoksista, lady Macbeth! Minä joko kuulin väärin tai te, jumal'auta, olette koko lailla häpeämätön!

-- Te puhutte tuolla tavoin, kun tiedätte että meitä kuunnellaan, virkkoi mylady kylmästi ja kun koetatte yllyttää vanginvartijanne ja pyövelinne minua vastaan.

-- Vanginvartijani! Pyövelini! Kas vaan, rouvaseni, nythän rupeatte oikein runolliseksi ja eilinen ilvenäytelmä muuttuu murhenäytelmäksi. Mutta vähät siitä, kahdeksan päivän perästä olette siellä, missä teidän pitää olla, ja sitten on minun tehtäväni täytetty.

-- Häpeällinen, jumalaton tehtävä! lausui mylady semmoisella innostuksella, millä viattomasti syytetty syyttää tuomareitansa.

-- Luulenpa totta tosiaan, sanoi Winter nousten seisovilleen, että tuo lutka on hullu! Kas niin, kas niin, hillitkää luontoanne, rouva puritaani, taikka minä suljetan teidät pimeään huoneesen. Hiisi vieköön, eiköhän vaan espanjalainen viinini liene noussut teidän päähänne? Mutta olkaa huoleti, tuo humala ei ole vaarallista, eikä siitä ole mitään seurauksia.

Ja lord Winter meni pois kiroillen, mikä siihen aikaan kuului aatelistapoihin.

Felton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta keskustelusta.

Mylady oli arvannut oikein.

-- Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat kohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä niitä välttää.

Taas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään ja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut toisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän näytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä häirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten kanssa hiljaa ulos.

Mylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis rukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi käytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui kuuntelevan häntä.

Tällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui pöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.

Tunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että tällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.

Nuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.

Hän kääntyi seinään päin hymyilläksensä, sillä siinä hymyilyssä kuvautui sellainen voitonriemu, että se olisi ollut kylliksi häntä syyttämään.

Hän antoi vielä puoli tuntia kulua ja kun kaikki oli vielä hiljaista vanhassa linnassa eikä muuta kuulunut kuin aaltojen herkeämätön pauhu, tuo valtameren voimakas huo'unta, alkoi hän puhtaalla, sulosointuisella äänellänsä laulaa ensimäistä värssyä eräästä virrestä, joka on puritaanin suosituimpia.

Sä Herra meidät ylönannat Vaan koettaakses uskoamm' Ja voiton palmun viimein kannat, Kun vanhurskaudess' vaellamm'.

Värssyt eivät olleet kovin hääviä, kaukana siitä, mutta niinkuin tiedetään, eivät puritaanit olleet juuri mitään runoseppiä.

Laulaessaan kuunteli mylady: sotamies oven takana oli pysähtynyt niinkuin olisi hän kiveksi muuttunut. Mylady sai siis päättää, minkä vaikutuksen hän oli aikaan saanut.

Sitten jatkoi hän lauluansa sanomattoman innokkaasti ja tunteellisesti; hänestä tuntui kuin hänen laulunsa olisi levennyt kauvaksi holvien alle ja ikäänkuin salainen tenho mennyt pehmittämään hänen vartiainsa sydämmiä; näyttipä kumminkin siltä kuin vartija-sotamies, joka epäilemättä oli harras katolilainen, olisi pudistellut itsestään tuon lumouksen, sillä hän virkkoi oviluukun kautta:

-- Vaietkaahan toki, rouva; tuo teidän laulunne on synkkä kuin mikä De profundis,[6] ja jos, paitsi tätä huvia, mikä vartioitsemisesta on, täytyy vielä tuommoista kuulla, ei tässä enää mikään kestä.

-- Vaiti! sanoi nyt vakava ääni, jonka mylady tunsi Felton'in ääneksi; mitä sinä heittiö siihen sekoitut! Onko sinua käsketty kieltämään tuota naista laulamasta? Ei. Sinut on vaan velvoitettu vartioimaan häntä ja ampumaan hänet jos hän yrittää pakoon. Vartioitse häntä, ja jos hän pakenee, ammu hänet; mutta elä mene yli määräyksiesi.

Sanomaton ilo kuvautui myladyn kasvoilla, mutta se vilahti vaan kuni salama, ja näyttämättä kuulleenkaan tuota puhetta, josta hän ei ollut sanaakaan menettänyt, alkoi hän uudestaan, antaen äänellensä kaiken sen sulouden ja viehätyksen, minkä hornan henget olivat siihen istuttaneet:

Mua kyyneleet ja surut sortaa, Maanpako kolkko, katkera, Vaan ei ne mua jaksa murtaa, Kun Herra mull' on turvana.

Tuo tavattoman laaja ja erinomaisen sulosointuinen ääni loi noihin kömpelöihin värssyihin semmoisen ihanuuden, että Felton, joka ei ollut puritaaniveljiensä hartaimmissakaan lauluissa niin syvää innostusta huomannut, luuli kuulevansa enkelin taivaallisia, lohduttavia säveleitä.

Mylady jatkoi:

Kyll' huojennuksen aamu aukee, Sill' Herra ompi laupias; Vaan joskin tämä toivo raukee, Autuuden voitan kuolemass'.

Tuo värssy, johon lumoojatar painoi koko sielunsa, sai nuoren upseerin sydämmen vuotamaan yli ääriensä; hän avasi äkisti oven ja mylady näki hänen astuvan sisään, kalpeana kuin ainakin, mutta palavin silmin ja melkein mielipuolisena.

-- Miksi laulatte noin, sanoi hän, ja semmoisella äänellä?

-- Anteeksi, herra, vastasi mylady vienosti, minä unhotin, ett'eivät lauluni sovellu tässä talossa laulettaviksi. Minä olen kenties loukannut teidän uskoanne, mutta sen olen tehnyt tahtomattani, sen vannon. Antakaa minulle siis anteeksi tämä virhe, joka ehkä on suuri, mutta ei vapatahtoinen.

Mylady oli tällä hetkellä niin kaunis, hengellinen hartaus, johon hän näytti vajonneen, loi hänen kasvoillensa semmoisen loisteen, että Felton so'enneena luuli näkevänsä sen enkelin, jota hän äsken oli vaan kuullut.

-- Niin, niin, vastasi hän, te häiritsette, liikutatte niitä, jotka tässä linnassa asuvat.

Hupsu raukka ei huomannut sanojensa sotkuisuutta, jonka ohessa mylady'n ilveksensilmä sukelsi hänen sydämmensä pohjaan saakka.

-- Minä vaikenen, sanoi mylady luoden silmänsä alaspäin, ja tehden äänensä niin lempeäksi kuin suinkin saattoi, ja hereten niin nöyräksi kuin hänen olentonsa suinkin myönsi.

-- Ei, ei, rouva hyvä, sanoi Felton; laulakaa vaan; mutta hiljaisemmalla äänellä, etenkin yön aikaan.

Ja näin sanottuansa syöksyi Felton ulos huoneesta, sillä hän tunsi että hän ei enää voinut olla luja vankia kohtaan.

-- Teitte oikein, herra luutnantti, sanoi sotamies; nuo laulut panevat pään pyörälle, vaan viimein niihin tottuu: hänen äänensä on niin kovin kaunis!

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LII

Vankeuden kolmas päivä.

Felton oli hullautunut; mutta vielä tarvittiin yksi askel: Felton piti saada jäämään pitemmäksi aikaa huoneesen, tai oikeammin, jäämään yksin hänen kanssansa; mutta vielä ei ollut mylady oikein selvillä siitä, kuinka hän voisi päästä niin kauvaksi.

Vielä enemmän: hänen piti saada Felton puhumaan, voidaksensa itse ruveta puhumaan; sillä mylady tiesi vallan hyvin, että hänen suurin viehätysvoimansa oli hänen äänessänsä, jonka avulla hän osasi saada ihmisellisen puheen kuulumaan melkein taivaalliselta.

Ja sittenkin saattoivat mylady'n aikeet mennä myttyyn, sillä Felton'ia oli varoitettu pienimmistäkin kohdista. Tästä hetkestä saakka valvoi hän kaikkia, kaikkia sanojansa, silmäyksiänsä, liikkeitänsä, jopa hengitystänsäkin, jonka voisi selittää huokaukseksi. Sanalla sanoen, hän tutki ja harjoitteli kaikkea niinkuin taitava näyttelijätär harjoittelee uutta roolia, johon hän ei ole tottunut.

Lord Winterin suhteen oli hän täysin selvillä; hänen tuli olla äänetön ja arvokas hänen seurassaan, toisinaan kiusoittaa häntä teeskennellyllä halveksimisella, ynseällä sanalla, yllyttää häntä uhkauksiin ja väkivaltaisuuksiin, jotka olisivat vastakohtana hänen nöyryydellensä, -- semmoinen oli hänen suunnitelmansa. Felton'in tuli kaikkea tuota nähdä; hän ei kenties virkkaisi mitään, vaan hän näkisi sitä.

Aamulla tuli Felton tavallisuuden mukaan, mutta mylady antoi hänen järjestää aamiaisen, puhuttelematta häntä sanallakaan. Kun hän oli menemäisillään, tunsi mylady toivon kipinän povessaan, sillä hän luuli huomaavansa että Felton aikoi häntä puhutella; mutta vaikka Felton'in huulet liikkuivat, ei hän saanut sanaa suustansa, ja viimein hillitsi hän sydämmensä eikä lausunut niitä sanoja, joita hän oli lausumaisillaan, vaan meni äänetönnä pois.

Kello kaksitoista tuli lord Winter sisään. Oli kaunis talvipäivä, Englannin vaalean auringon säde, joka loistaa, vaan ei lämmitä, pilkisti huoneesen ikkunaristikon lävitse.

Mylady katseli ulos ikkunasta eikä ollut kuulevinaan että ovea avattiin.

-- Ah, sanoi lord Winter, sittenkuin on näytelty ilvenäytelmää ja murhenäytelmää, ruvetaan näyttelemään surumielisyyttä.

Vanki ei vastannut.

-- Niin, niin, jatkoi lord Winter, kyllä ymmärrän: te tahtoisitte vapauteenne tuonne rannalle; te haluaisitte päästä hyvällä laivalla kyntelemään tuota vihreätä merta; no, malttakaa, malttakaa! Neljän päivän perästä on tuo ranta ja meri teille avoinna, niin, ehkäpä enemmän avoinna kuin tahtoisittekaan, sillä neljän päivän perästä pääsee Englanti teistä.

Mylady liitti kätensä ristiin ja nosti kauniit silmänsä taivasta kohden.

-- Jumalani, Jumalani, virkkoi hän suloisella äänellä kuin enkeli, anna anteeksi tuolle miehelle, niinkuin minä hänelle anteeksi annan!

-- Niin, rukoile vaan, sinä kadotettu syntinen! huudahti parooni; sinun rukouksesi on sitä jalomielisempi, kun minä vannon sinulle, että nyt olet semmoisen miehen käsissä, joka ei ole antava sinulle anteeksi.

Ja hän meni ulos.

Samassa silmänräpäyksessä kuin hän meni, loi mylady terävän silmäyksen puoli-avoimen oven lävitse ja näki Felton'in pujahtavan syrjään, ett'ei mylady häntä huomaisi.

Silloin lankesi hän polvilleen rukoilemaan.

-- Jumalani, Jumalani, sanoi hän, Sinä tiedät, minkä pyhän asian tähden minä kärsin! Anna minulle myöskin voimaa kärsiä!

Ovi aukeni hiljaa; kaunis rukoilija ei ollut sitä huomaavinansa; hän jatkoi itkuisella äänellä:

-- Sinä koston Jumala, sinä laupeuden Jumala! Sallitko tuon miehen kurjamaisten aikomusten toteutua?

Sitten vasta oli hän kuulevinansa Felton'in askeleita ja ajatuksen nopeudella kohosi hän jaloilleen, punastuen, ikäänkuin hän olisi hävennyt että hänet tavattiin polvillaan.

-- Minä en tahdo häiritä rukoilevia, rouva, sanoi Felton vakavasti; elkää häiriytykö minun tähteni, minä pyydän hartaasti!

-- Kuinka te tiedätte että minä rukoilin? sanoi mylady nyyhkyttäen. Te erhetyitte, herra, minä en rukoillut.

-- Luuletteko sitten, rouva, vastasi Felton yhtä vakavasti, vaan vähän lempeämmästi, että minä pidän oikeutenani estää kenenkään luodun olennon lankeamasta polvilleen Luojansa eteen? Ei, Jumala siitä varjelkoon! Katumus sopii niin hyvin rikollisille, olkoon heidän rikoksensa mikä hyvänsä; rikollinen on minulle pyhä, Jumalan jalkain juureen langenneena.

-- Minä rikollinen! sanoi mylady hymyillen niin että tuomion-enkelikin olisi lauhtunut. Rikollinen! Jumala, sinä tiedät, olenko minä rikollinen! Sanokaa, että minä olen tuomittu, hyvä herra, olkoon niin, mutta te tiedätte itse, että Jumala rakastaa marttiiroja, sallii viattomainkin toisinaan joutua tuomion alaisiksi.

-- Jos te olisitte tuomittu, jos te olisitte viaton, jos te olisitte marttiira, vastasi Felton, olisi teillä vielä suurempi syy rukoilla, ja minä itse auttaisin teitä rukouksillani.

-- Ah, te olette Jumalan lapsi, huudahti mylady heittäytyen hänen jalkoihinsa, minä en kestä enää, sillä minä pelkään voimaini pettävän sillä hetkellä kuin minun täytyy taistella ja tunnustaa uskoni; kuulkaa siis epätoivoon joutuneen naisen rukous. Teitä petetään, hyvä herra, mutta siitä ei nyt ole kysymys; minä pyydän vaan yhtä armoa, yhtä ainokaista, ja jos te suotte minulle sen, siunaan minä teitä sekä tässä että tulevaisessa elämässä.

-- Puhukaa herralleni, sanoi Felton; minulla ei onneksi ole anteeksi-antamista eikä rankaisemista; minua korkeampi on se mies, jolle Jumala on pannut sen vastuun-alaisuuden.

-- Ei, teille, ainoastaan teille. Kuulkaa minua ennemmin kuin olette avullisena minun alennukseeni, minun häväisemiseeni.

-- Jos te olette ansainneet tämän alennuksen, rouva, jos te itse olette vetäneet päällenne tämän häväistyksen, täytyy teidän ruveta sen alaiseksi, uhrataksenne siten Jumalalle.

-- Mitä te sanotte? Ah, te ymmärrätte minua väärin! Kun minä puhun häväistyksestä, luuletteko te minun tarkoittavan jotakin rangaistusta, vankeutta tai kuolemaa? O, olisikko se Jumalalle otollista! Mitä minä huolin kuolemasta tai vankeudesta!

-- Nyt en minä enää teitä ymmärrä, rouva, sanoi Felton.

-- Tai ette ole ymmärtävinänne, hyvä herra, vastasi vanki hymyillen epäilevästi.

-- En totta tosiaan, sotilaskunniani kautta, kristinuskon nimessä!

-- Kuinka? Ettekö siis tiedä mitä lord Winter minulle aikoo?

-- En.

-- Mahdotonta! Te, hänen uskottunsa!

-- En koskaan valhettele, rouva.

-- Oh, hän ei sitä niin paljon peittele, ett'ei sitä voisi arvata.

-- Minä en koeta arvata mitään, rouva hyvä; minä odotan kunnes minulle uskotaan asioita, ja paitsi mitä lord Winter on sanonut minulle teidän kuullen, hän ei ole minulle mitään uskonut.

-- Mutta, huudahti mylady sanomattoman totuudenmukaisella äänellä, ettekö te siis olekkaan hänen rikostoverinsa? Ettekö te siis tiedäkkään että hän aikoo minua häväistä tavalla, jolle ei mikään maallisen rangaistuksen kauheus vertoja vedä?

-- Te petytte, rouva, sanoi Felton punastuen; lord Winter ei voi tehdä semmoista rikosta.

-- Hyvä! mietti mylady itsekseen; tietämättä mitä se onkaan, nimittää hän sitä jo rikokseksi.

Sitten virkkoi hän ääneen:

-- Tuon katalan miehen ystävä pystyy kaikkeen.

-- Ketä te sanotte katalaksi? kysyi Felton.

-- Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi sopia?

-- Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät alkoivat säkenöidä.

-- Jota epäjumalanpalvelijat, uskottomat pakanat nimittävät Buckingham'in herttuaksi, lisäsi mylady; minä en osannut luulla koko Englannissa olevan miestä, joka tarvitsisi niin pitkiä selityksiä, arvataksensa ketä minä tarkoitin.

-- Herran käsi on ojennettu häntä vastaan; hän ei ole välttävä ansaittua rangaistustansa.

Felton ilmoitti Buckingham'in herttuata kohtaan samaa inhoa, mitä kaikki englantilaiset tunsivat tuota miestä kohtaan, jota itse katolilaisetkin sanoivat nylkyriksi, verenimijäksi, irstailijaksi ja jota puritaanit nimittävät suorastaan saatanaksi.

-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti mylady, kun minä pyydän teitä toimittamaan tuolle miehelle sen rangaistuksen, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, tietäkää, ett'en minä etsi omaa kostoani, vaan kokonaisen kansan vapautta, -- sitä minä teiltä rukoilen.

-- Tunnetteko te siis hänet? huudahti Felton.

-- Vihdoinkin tekee hän minulle kysymyksen, mietti mylady itsekseen, riemastuneena siitä että niin pian oli saavuttanut niin suuren voiton. Ah, kysyttekö, tunnenko minä häntä! Kyllä tunnen, ja kovaksi onnekseni, ikuiseksi onnettomuudekseni!

Ja mylady väänteli käsiänsä kuni raatelevien tuskien vallassa.

Felton tunsi epäilemättä povessaan, että hänen voimansa alkoivat uupua ja hän astui askeleen oveen päin; vanki, joka ei silmänräpäykseksikään heittänyt häntä näkyvistänsä, syöksähti hänen jälkeensä ja pidätti hänet.

-- Herrani, huudahti hän, olkaa hyvä, olkaa lempeä, kuulkaa minun rukoukseni! Se veitsi, jonka paroni julmassa aavistuksessaan ryösti minulta pois, koska hän tietää mitä sillä tekisin ... ah, kuunnelkaa minua loppuun ... armosta, armeliaisuudesta antakaa minulle se veitsi vaan silmänräpäykseksi! Minä syleilen teidän polvianne; ajatelkaas, te suljette oven, en minä teille mitään pahaa tahdo tehdä; Jumalani, tahtoisinko teille mitään pahaa tehdä, teille, ainoalle oikeamieliselle, hyvälle, säälivälle olennolle jonka olen löytänyt, teille, joka ehkä olette minun pelastajani! Antakaa minulle se veitsi yhdeksi minuutiksi vaan, minä annan sen teille takaisin oviluukusta. Yhdeksi minuutiksi vaan, herra Felton, ja te olette silloin pelastaneet minun kunniani.

-- Te tahdotte murhata itsenne! huudahti Felton kauhistuneena, unhottaen vetää kätensä irti vangin käsistä; murhata itsenne!

Felton seisoi liikkumattomana, kahden vaiheella.

-- Hän empii vielä, ajatteli mylady; minä en ole ollut kylliksi totuudellinen.

Askeleita kuului käytävässä; mylady tunsi ne lord Winter'in askeleiksi.

Felton tunsi ne myös ja astui askeleen oveen päin.

Mylady syöksähti hänen luoksensa.

-- Oh, ei sanaakaan, sanoi hän hiljaa ja hätäisesti, ei sanaakaan tuolle miehelle siitä, mitä olen teille puhunut, sillä silloin olen hukassa, ja te, te...

Kun askeleet lähenivät, vaikeni hän, pelosta että hänen äänensä kuuluisi, ja hän painoi sanomattomalla kauhistuksella kauniin kätensä Felton'in suulle.

Felton työnsi hiljaa pois luotansa mylady'n, joka vaipui erääsen lepotuoliin.

Lord Winter kulki oven sivuitse pysähtymättä, ja askelten kuultiin etenevän.

Kalmankalpeana seisoi Felton muutamia silmänräpäyksiä, tarkasti kuunnellen, mutta kun askeleet herkesivät kuulumasta, hengitti hän taas, ikäänkuin unesta heränneenä, ja syöksähti ulos huoneesta.

-- Ah, sanoi mylady, kuunnellen vuorostaan Felton'in askeleita, jotka poistuivat vastapäiseen suuntaan kuin lord Winter'in, vihdoinkin olet kynsissäni!

Mutta pian synkistyivät taas hänen kasvonsa.

-- Jos hän kertoo paroonille, sanoi hän, olen minä hukassa, sillä parooni, joka kyllä tietää että minä en tapa itseäni, asettaa hänen läsnä-ollessaan veitsen minun käteeni, ja silloin saa hän nähdä koko tuon minun epätoivoni olleen vaan teeskenneltyä.

Hän meni peilin eteen ja tarkasteli itseänsä; hän ei ollut koskaan ollut niin kaunis.

-- Eipä sentään, sanoi hän hymyillen, eipä hän hiisku mitään.

Iltasella tuli lord Winter samalla kertaa kuin hänen iltaruokansa.

-- Herra, sanoi mylady, onko teidän läsnä-olonne välttämättömästi minun vankeuteeni kuuluvaa, ja ettekö voi säästää minua siitä kärsimyksestä, jota teidän käyntinne minulle tuottavat?

-- Mitä nyt, rakas siskoseni! vastasi Winter; eikös tuo pieni, kaunis suu, joka nyt on niin julma minua kohtaan, sanonut minulle oikein hellästi, että te tulitte tänne Englantiin vaan minua tervehtimään, ja että te niin halusitte tätä nautintoa että sen vuoksi antauduitte meritaudin, myrskyn ja vankeuden alaiseksi? No, nyt minä olen tässä, olkaa siis tyytyväinen; sitä paitsi on minun käynnilläni tällä kertaa pätevä syykin.

Mylady vapisi; hän luuli Felton'in kertoneen; tuo nainen, joka oli niin monta kovaa kokenut, niin monia ankaroita ja mellastavia sielunliikkeitä tuntenut, oli tuskin koskaan tuntenut sydämmensä niin kovasti sykkivän kuin nyt.

Hän istui; lord Winter siirsi tuolin hänen viereensä ja asettui siihen istumaan; sitten otti hän taskustaan paperin, ja avasi sen verkalleen.

-- Minä tahdon näyttää teille tämän laatuisen passin, jonka itse olen kirjoittanut, sanoi hän, ja joka määrää, miten teidän on eläminen sitä uutta elämää, jonka minä suon teille.

Sitten siirsi hän silmänsä mylady'stä paperiin ja luki:

"Käsky viedä sinne ja sinne" -- paikan nimen kohdalla on aukko, keskeytti Winter; jos tahdotte määrätä paikan itse, niin ilmoittakaa se; ja jos se ei ole tuhatta peninkulmaa lähempänä Lontoota, niin toivomukseenne myönnytään. Minä jatkan siis: "käsky viedä sinne ja sinne Charlotta Backson-niminen nainen, joka Ranskan rikoslain mukaan on merkitty polttoliljalla, mutta rangaistuksen perästä vapautettu; hänen täytyy asua siellä, poistumatta sieltä koskaan kolmea peninkulmaa kauemmaksi. Jos hän yrittää pakoon, pantakoon kuolemantuomio täytäntöön. Hän saakoon viisi killinkiä päivässä asuntoa ja elatusta varten."

-- Tuo käskykirje ei koske minua, vastasi mylady kylmästi, koska siinä ei ole minun nimeni.

-- Nimenne! Onko teillä sitten mitään nimeä?

-- Minulla on teidän veljenne nimi.

-- Erhetystä; minun veljeni oli vaan teidän toinen miehenne, ja ensimäinen miehenne elää vielä. Sanokaa hänen nimensä niin pannaan se tähän Charlotta Backson'in sijaan. Eikö?... Ettekö tahdo?... Te vaikenette? Hyvä, teidät kirjoitetaan siis Charlotta Backson'in nimelle.

Mylady pysyi äänettömänä; tällä kertaa ei tuo äänettömyys ollut tekeytymistä, vaan sen vaikutti kauhistus; hän luuli että käskykirje oli valmis pantavaksi toimeen, että lord Winter oli määrännyt hänen lähtönsä aikaisemmaksi, että hänet oli tuomittu lähtemään jo samana iltana. Hetkisen aikaa luuli hän kaikki olevan hukassa, mutta yht'äkkiä huomasi hän ett'ei käskykirjeessä ollut mitään allekirjoitusta.

Ilo, jonka tämä huomaus hänelle tuotti, oli niin suuri, ett'ei hän voinut sitä salata.

-- Niin, niin, sanoi lord Winter, joka näki mitä mylady'n mielessä liikkui, te haette allekirjoitusta ja mietitte: vielä ei kaikki ole hukassa, vielä ei tämä käskykirja ole allekirjoitettu; sitä näytetään minulle vaan peljätykseksi, siinä kaikki. Te petytte; huomenna lähetetään tämä käskykirje lord Buckingham'ille, ylihuomenna tulee se takaisin hänen allekirjoittamanansa ja hänen sinetillään varustettuna ja kahdenkymmenen neljän tunnin perästä siitä lukien ruvetaan sitä panemaan täytäntöön. Hyvästi, rouva hyvä, nyt olen sanonut sanottavani.

-- Ja minä vastaan teille, herra, että tämä vallan väärinkäyttö, tämä maanpakoon-ajo valhenimen varjossa on kauheata kunnottomuutta.

-- Tahdotteko mieluummin tulla hirtetyksi oikealla nimellänne, mylady? Te tiedätte, että Englannin lait ovat järkähtämättömän ankarat avioliitonrikos-asioissa; sanokaa suoraan. Vaikka minun nimeni, tai oikeammin minun veljeni nimi on tähän kaikkeen sotkeutunut, antaudun minä julkisen oikeudenkäynnin häpeän alaiseksi, päästäkseni varmasti teistä erilleni.

Mylady ei vastannut, mutta hän vaaleni kalmankalpeaksi.

-- Ah, minä näen että te valitsette mieluummin matkustamisen. No niin, ehkäpä olettekin oikeassa. Onhan elämä sentään sangen hauskaa. Senpä vuoksi ei minua halutakkaan antaa teidän ryöstää sitä itseltäni. Mitäs pidätte noista viidestä killingistä, jotka saatte päivärahaksi? minä olen vähän liian kitsas mielestänne, vai kuinka? Se on sen vuoksi, ett'ette pääsisi rikastumaan ja sitten lahjomaan vartioitanne. Onhan teillä muutoin aina hempeytenne ja suloutenne, joilla voitte heitä houkutella. Käyttäkää niitä, ell'ei vastoinkäymisenne Felton'in kanssa ole teitä kyllästyttänyt.

-- Felton ei siis ole puhunut mitään, mietti mylady, ei mitään siis ole vielä kadotettu.

-- Ja hyvästi nyt. Huomenna tulen ilmoittamaan sanansaattajani lähdöstä.

Lord Winter nousi seisovilleen, kumarsi ivallisesti mylady'lle ja meni.

Mylady huokasi; hänelle oli vielä neljä päivää aikaa; neljä päivää olisivat hänelle kylliksi hurmaamaan Felton'in.

Mutta hirmuinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, lord Winter lähettäisi ehkä Felton'in itsensä Buckingham'in luokse allekirjoitusta saamaan.

Mutta häntä rauhoitti kumminkin, niinkuin jo sanoimme, se seikka ett'ei Felton ollut mitään puhunut.

Hän tahtoi osoittaa ett'ei lord Winter'in uhkaukset olleet häntä säikähdyttäneet; hän istuutui ruokapöytään syömään.

Sitten hän, niinkuin edellisenäkin iltana, laskeutui polvilleen ja luki ääneen rukouksiansa. Samoinkuin edellisenäkin iltana, pysähtyi sotamies nytkin kuuntelemaan.

Pian kuului askeleita, jotka olivat keveämmät kuin vahdin askeleet ja jotka tulivat käytävän päästä ja pysähtyivät hänen ovellensa.

Se on hän, mietti mylady.

Hän alkoi nyt laulaa samaa virttä, joka edellisenä iltana niin kovasti oli Felton'ia liikuttanut.

Mutta vaikka hänen suloinen, täyteläinen äänensä soi vielä ihanammin, vielä sydäntäsärkevämmin kuin silloin, pysyi ovi kiinni. Tosin oli mylady, salaa vilkaisten oviluukkuun, näkevinänsä ristikon läpi nuoren miehen hehkuvat silmät; mutta oliko se harhanäköä tai todellisuutta, ainakin tällä kertaa jaksoi Felton hillitä itsensä tulemasta sisään.

Mutta kun mylady oli virtensä päättänyt luuli hän hetkisen perästä kuulevansa syvän huokauksen, ja samat askeleet, jotka hän oli kuullut lähestyvän, poistuivat verkalleen ja ikäänkuin vastenmielisesti.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LIII

Vankeuden neljäs päivä.

Kun Felton seuraavana päivänä tuli mylady'n luokse, tapasi hän hänet seisomassa tuolilla, kädessä köysi, jonka hän oli punonut ja liitellyt batistiliinoistansa. Kun Felton avasi oven, hyppäsi mylady keveästi lattialle tuoliltansa ja koetti peittää selkänsä taakse köyttänsä.

Nuori mies oli tavallistansa kelmeämpi ja hänen silmänsä, punaisina unettomuudesta, ilmaisivat että hänen yönsä oli ollut levoton.

Mutta hänen otsallansa näkyi lujempi vakavuus kuin koskaan ennen.

Verkalleen lähestyi hän mylady'ä, joka oli istuutunut tuolille ja nosti lattialta tuon murhaavan köyden toisen pään, jonka hän erhetyksestä tai ehkäpä ehdollansa oli pudottanut.

-- Mitä tuo on, rouva? kysyi hän kylmästi.

-- Tämäkö? Ei mitään, sanoi mylady, hymyillen tuota katkerata hymyänsä, jota hän niin taitavasti osasi käyttää. Ikävyys on vankien veri-vihollinen; minulla oli ikävä ja sentähden koetin minä kuluttaa aikaani punomalla tätä köyttä.

Felton loi katseensa seinälle siihen paikkaan, missä hän oli tavannut mylady'n seisomassa samalla tuolilla millä hän nyt istui, ja hän näki seinässä hänen päänsä päällä kullatun koukun, johon oli tapa ripustaa vaatteita tai aseita.

Hän säpsähti, ja vanki huomasi sen; sillä vaikka hänen silmänsä olivat maahan päin luotuina, ei häneltä jäänyt mitään näkemättä.

-- Ja mitä varten te seisoitte tällä tuolilla? kysyi hän.

-- Mitä se teihin koskee? vastasi mylady.

-- Mutta, jatkoi Felton, minä tahdon sen tietää.

-- Elkää kysykö, sanoi vanki; te tiedätte kyllä että meitä, jotka olemme tosikristittyjä, on kielletty valhettelemasta.

-- No niin, sanoi Felton, minä sanon teille, mitä te teitte tai oikeammin, mitä te aioitte tehdä. Te aioitte täyttää onnettoman aikeenne. Mutta miettikää, hyvä rouva, että jos Jumala kieltää valhettelemasta, Hän vielä ankarammin kieltää itsemurhasta.

-- Kun Jumala näkee luodut olentonsa viattomasti vainottuina, asetettuina itsemurhan ja häväistyksen vaiheelle, uskokaa minua, herra, vastasi mylady syvän vakaumuksen äänellä, silloin Jumala antaa anteeksi itsemurhan, sillä silloin on itsemurha marttiirakuolema.

-- Te sanotte joko liian paljon tai liian vähän; puhukaa, rouva; taivaan nimessä, selittäkää sananne!

-- Kertoisinko teille onnettomuuksistani, että pitäisitte niitä pelkkänä taruna? Ilmoittaisinko teille aikeeni, että te ilmoittaisitte ne vainoojalleni? Ei, herra. Sitä paitsi, mitä tämmöisen onnettoman tuomitun olennon elämä tai kuolema merkitsee? Te vastaatte vaan minun ruumiistani, eikö niin? Ja jos te näytätte vaan kuolleen ruumiin, joka tunnetaan minuksi, ei teiltä muuta vaadita, ja ehkäpä saatte vielä kaksinkertaisen palkinnon.

-- Minäkö, rouva, minä! huudahti Felton; voitteko uskoa että minä koskaan ottaisin vastaan maksua teidän hengestänne! Oi, te ette ajattele mitä puhutte!

-- Sallikaa minun puhua loppuun, Felton, sallikaa minun puhua loppuun, sanoi mylady, ollen innostuvinansa; jokaisen sotilaan tulee olla kunnianhimoinen, eikö niin? Te olette luutnantti; no niin, te saatte kulkea minun ruumis-saatossani kapteenin arvossa.

-- Mutta mitä olenkaan teille tehnyt, että sälytätte niskoilleni semmoisen vastuun-alaisuuden Jumalan ja ihmisten edessä? sanoi Felton kovasti liikutettuna. Muutaman päivän perästä olette kaukana täältä, rouva hyvä, teidän henkenne ei ole enää silloin minun hoidettavanani ja, lisäsi hän huoaten, silloin ... silloin saatte menetellä sen kanssa mielenne mukaan.

-- Siis, huudahti mylady, ikäänkuin hän muka ei olisi voinut suojella itseänsä pyhältä suuttumukselta, te, jumalinen mies, te jota nimitetään hurskaaksi, te pyydätte vaan yhtä seikkaa: päästä joutumasta syyhyn, ikävyyksiin, minun kuolemani tähden!

-- Minun tulee varjella teidän henkeänne, rouva, ja minä varjelen sitä.

-- Mutta käsitättekö tehtäväänne? Se on julma jo silloin jos minä olen syyllinen, mutta minkä nimen annatte sille, minkä nimen antaa Herra sille, jos minä olen viaton?

-- Minä olen sotilas, ja tottelen niitä käskyjä, jotka minulle on annettu.

-- Luuletteko että Jumala tuomiopäivänä eroittaa sokean pyövelin väärästä tuomarista? Te ette tahdo tappaa minun ruumistani, vaan rupeatte sen välikappaleeksi, joka tahtoo murhata sieluni.

-- Mutta minä sanon vielä toistamiseen, lausui Felton liikutuksissaan, teitä ei uhkaa mikään vaara, ja minä vastaan lord Winter'istä aivan kuin omasta itsestäni.

-- Mieletön, huudahti mylady, mieletön raukka, joka uskaltaa vastata toisesta miehestä, kun viisaimmatkin, ne, jotka ovat kaikkein otollisimpia Jumalalle, pelkäävät vastata omasta itsestäänkin, mieletön, joka asettuu väkevimpien, onnellisimpien puolelle, musertamaan heikoimman, onnettomimman naisen.

-- Mahdotonta, rouva hyvä, mahdotonta, mutisi Felton, joka tunsi tuon muistutuksen koskevan sydämmensä pohjaan saakka; vankina ette minun kauttani saa vapauttanne; elävänä ette minun kauttani menetä henkeänne.

-- Niin, huudahti mylady, mutta minä menetän enemmän kuin henkeni, minä menetän kunniani, Felton, ja teidät teen minä Jumalan ja ihmisten edessä vastuun-alaiseksi häpeästäni ja häväistyksestäni.

Tällä kertaa Felton, vaikka hän kyllä koki olla tai olla olevinaan tunteeton, ei voinut vastustaa sitä salaperäistä vaikutusta, joka jo oli hänet vallannut. Nähdä tuo nainen, ihana ja vieno kuin viattomin henki-olento, nähdä hänet milloin itkuisena milloin uhkaavana, tuntea vuoroin tuskan vuoroin sulouden voimaa, se oli liiaksi tuolle jumaliselle haaveilijalle, liiaksi aivoille, joita uskonkiihkon unelmat järkyttivät, liiaksi sydämmelle, jota raateli yhtä haavaa polttava rakkaus taivasta kohtaan ja kalvava viha ihmisiä kohtaan.

Mylady näki tuon taistelun, hän tunsi, aivan kuin omassa povessaan, noiden riehuvien intohimojen liekit, jotka paloivat nuoren kiihkoilijan suonissa; ja ikäänkuin taitava sotapäällikkö, joka, nähden vihollisen valmiina peräytymään, ryntää suoraan häntä vastaan, nostaen riemuhuudon, kohosi mylady istuimeltaan, kauniina kuin muinaisajan naispappi, haltioissaan kuin kristitty neitsyt, käsivarsi ojennettuna, kaula paljaana, hiukset hajalla, toinen käsi sydämmellä, silmä täynnä tulta ja intoa, joka jo oli saattanut tuon nuoren puritaanin tunteet kuohumaan, tämmöisenä astui hän suoraan häntä kohden, ruveten ihanalla säveleellä ja sulosointuisella äänellänsä, jonka hän, jos tahtoi, saattoi tehdä melkein uhkaavaksi, laulamaan seuraavaa värssyä:

Veri puhdas hurskahan Baalin uhriks' kanna! Jalopeurain kitahan Marttiira nyt anna! Katumuksen ahdistus, Tuska, vaiva, vaikerrus Palkkana on sulla... Herran armo mulla!

Felton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.

-- Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin, oletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai paholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?

-- Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen; minä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.

-- Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt uskon.

-- Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri, jota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä minut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä uskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää ja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan Sardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota uskovaiset sanovat Antikristukseksi!

-- Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?

-- Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat ja he eivät kuule!

-- Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa, ikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen tuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin kasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun sielulleni, joka ei voi nukkua: "Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta itsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!" Puhukaa, puhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.

Hirvittävä ilon leimaus, mutta pikainen kuin ajatus, välähti mylady'n silmistä. Kaikki oli hänellä valmiina tätä niin hartaasti odotettua tilaisuutta varten. Verrattoman mielikuvituksensa avulla oli hän näet sepittänyt kauhistavan historian niistä kärsimyksistä, joita hän muka oli saanut kokea. Hän kokoili vielä kerran ajatuksissansa kaikki kertomuksen juonet ja vaiheet ja oli juuri alkamaisillaan, kun Felton malttamattomana vielä kerran huudahti:

-- Mutta puhukaahan toki, kertokaa!

-- Kertoisinko teille häpeäni; huudahti mylady kainouden puna kasvoillansa; sillä toisen rikos on usein toisen häpeä. Kuinka minä, nainen, kertoisin sitä teille, joka olette mies! Oi, jatkoi hän, peittäen kauniit silmänsä käsillään, en koskaan. Antakaa minun kuolla, toimittakaa minulle vaan veitsi ja vielä viimeisessä hengenvedossa olen siunaava pelastajaani.

Tuo suloinen, vieno, rukoileva ääni hurmasi Felton'in nyt täydellisesti. Lumoojattaren kauneus, hempeys, kyyneleet ja vastustamaton, salaperäinen viehätys olivat hänet nyt kietoneet kokonaan.

Felton lähestyi häntä ja lausui hellästi:

-- Kuinka ette kertoisi minulle, uskonveljellenne!

Mylady silmäili häntä hetkisen aikaa katseella, jonka nuori upseeri selitti empimiseksi, vaan joka kuitenkaan ei ollut muuta kuin tarkastelemista ja ihastuksen yllyttämistä.

Felton vuorostaan seisoi rukoilevana ja ristissä käsin.

-- No niin, sanoi mylady, minä tahdon uskoa kaikki veljelleni, minä uskallan!

Ja nyt seurasi tuo kamala kertomus, johon mylady pani kaiken kuvituskykynsä rikkauden ja kaunopuheliaisuutensa tenhovoiman.

Felton kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta. Kuta kauvemmaksi kertomus joutui, sitä tuijottavammiksi kävivät hänen silmänsä. Hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Hiki virtasi hänen otsaltansa.

Mutta hän oli vallan menehtyä kauhistuksesta ja raivosta, kun mylady joutui kertomuksen ydinkohtaan, joka kuului näin:

Kun hän vihdoin huomasi ett'ei mitkään viettelyskeinot auttaneet, ja kun olin vannonut ilmoittavani koko maailmalle hänen konnamaiset vehkeensä minua kohtaan, keksi hän pirullisen keinon estääksensä asiaa tulemasta ilmiin.

Kolmannen päivän iltana tuli siihen huoneesen, jossa hän piti minua vankinansa, kaksi naamioittua miestä; toinen niistä oli hän itse; minä tunsin hänet käynnistänsä, äänestänsä ja tuosta pulskasta olennosta, jonka horna on hänelle lahjoittanut ihmiskunnan turmioksi.

-- No, sanoi hän minulle, aiotteko pysyä uhkauksessanne ja valassanne?

-- Tiedättehän, että puritaani pitää sanansa, sanoin minä; sanani olette jo kuulleet; minä vannon syyttäväni teitä murhaajaksi ja konnaksi. Ristin kautta; minä vannon että, jos koskaan pääsen täältä, haen minä ihmiskunnalta kostoa teille.

-- Siinä tapauksessa ilmoitan teille että minulla on eräs keino, jota tosin en tahdo käyttää kuin viimeisessä hätätilassa, ja keino on semmoinen, että minä suljen teidän suunne, tai ainakin toimitan niin, ett'ei kukaan usko teidän sanojanne.

-- Minä kokosin voimani vastatakseni hänelle ivanaurulla.

-- Pysyttekö vielä valassanne? kysyi hän uhkaavasti.

-- Vielä kerran viimeisen vakuutan teille, että maan päällä syytän teitä ihmisten ja taivaassa Jumalan tuomioistuimen edessä.

Silloin kääntyi hän seuralaiseensa ja sanoi:

-- Pyöveli, tee velvollisuutesi.

Felton nojasi erästä huonekalua vasten; hirviöntapaisella ilolla näki mylady, että nuoren upseerin voimat ehkä uupuisivat ennen kertomuksen loppua. Ja hän jatkoi:

-- Huolimatta huudoistani ja vastustuksistani, sillä minä aloin käsittää että minua uhkasi pahempi kuin kuolema, tarttui pyöveli minuun, löi minut kumoon maahan, puristeli minut keltaiseksi ja siniseksi, ja kun olin jo nyyhkytyksiin tukahtumaisillani, melkein tiedotonna, huutaen avukseni Jumalaa, joka ei minua kuullut, päästin äkkiä kauhistavan huudon; tulinen rauta, pyövelin merkkirauta, oli painettu minun olkapäähäni.

Felton ärjähti.

-- Katsokaa, sanoi mylady, kohoten seisovilleen majesteetillisena kuin kuningatar, katsokaa, Felton, oppikaa tuntemaan ihmissydämmiä, ja älkää täst'edes ruvetko niin herkästi heidän jumalattoman kostonsa välikappaleeksi.

Nopeasti tempasi mylady pukunsa rinnasta auki, repäsi batistin, joka peitti hänen olkapäänsä ja punottavana teeskennellystä vihasta ja häpeästä, näytti hän nuorelle miehelle tuon lähtemättömän merkin, joka häpäisi hänen kaunista olkaansa.

-- Mutta, huudahti Felton, tuohan on lilja!

-- Niin, siinä juuri häpeäni onkin! vastasi mylady. Jos se olisi Englannin polttomerkki ... silloin hänen olisi täytynyt todistaa, mikä tuomioistuin sen on minulle tuominnut ja minä olisin voinut vedota kaikkiin valtakuntamme tuomioistuimiin, mutta Ranskanmaan polttomerkki ... oi, tällä tulin minä todellakin auttamattomasti häväistyksi! Tämä oli liian paljo Felton'ille.

Kalpeana, liikkumattomana, masentuneena tuon kauhean salaisuuden paljastuksesta, so'enneena tuon naisen yliluonnollisesta ihanuudesta lankesi hän vihdoin polvilleen hänen eteensä, samoin kuin ensimäiset kristityt polvistuivat noiden puhtaiden, pyhien marttiirojen edessä, joita Rooman keisarit vainosivat ja häväisivät. Polttomerkki katosi hänen silmissänsä, jälelle jäi vaan kauneus ja viattomuus.

Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! huudahti Felton, oi, antakaa minulle anteeksi!

Mylady luki hänen silmissänsä: rakkaus! rakkaus!

-- Mitä minun on anteeksi annettava? kysyi hän.

-- Että minä olen liittynyt teidän vainoojiinne.

Mylady ojensi hänelle kätensä.

-- Niin nuori ja kaunis! huudahti Felton suudellen kättä palavasti.

Hän jumaloitsi mylady'ä.

Kun ensimäinen puuska oli tyyntynyt sanoi hän:

-- Ah! nyt on vaan yksi asia kysyttäväni: ken oli tuo hirveä kiusaaja, tuo teidän oikea pyövelinne; sillä toinen oli vaan hänen välikappaleensa, ei mitään muuta.

-- Kuinka, veljeni! huudahti mylady; pitääkö minun sanoa hänen nimensä? Etkö jo ole arvannut, ken hän oli?

-- Mitä! sanoi Felton, hänkö!... Yhä ainako vaan hän!... Mitä! Tuo oikea konna...

-- Tuo oikea konna, sanoi mylady, oli Englannin sortaja, uskovaisten vainooja, tuo katala mies, joka on niin monta naista turmioon saattanut, jonka turmeltuneen sydämmen oikun vuoksi on niin paljo englantilaista verta vuotanut, joka tänäpäivänä suojelee protestantteja ja huomenna pettää heidät...

-- Buckingham! Se on Buckingham! huudahti Felton vihaa vimmassa.

Mylady peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin hän ei olisi voinut kantaa sitä häpeää, mitä tuo nimi hänelle muistutti mieleen.

-- Buckingham tuon enkelimäisen olennon pyöveli! huudahti Felton. Ja sinä et ole iskenyt häntä murskaksi, suuri Jumala! Sinä olet antanut hänen olla ylhäisenä, kunnioitettuna, kaikille meille turmiota tuottavana!

-- Jumala hylkää sen, joka hylkää itsensä, sanoi mylady.

-- Hän tahtoo siis päällensä sen rangaistuksen, joka tuomittua odottaa! jatkoi Felton yhä kiihtyen. Hän tahtoo siis inhimillisen koston käymään Jumalan koston edellä!

-- Ihmiset häntä pelkäävät ja säästävät.

-- Oh, sanoi Felton, minä en häntä pelkää, minä en häntä ole säästävä!

Mylady tunsi helvetillisen ilon täyttävän sielunsa.

-- Mutta kuinka saattaa lord Winter, minun suojelijani, minun isäni, olla sotkeutunut kaikkeen tähän? kysyi Felton.

-- Kuulkaa Felton, sanoi mylady; kurjain, halpamaisten ihmisten ohella on myöskin suuria, jaloja luonteita; minulla oli sulhanen, mies, jota minä rakastin ja joka rakasti minua; hänellä oli sydän kuin teillä, Felton, hän oli mies semmoinen kuin te. Minä kerroin hänelle kaikki; hän tunsi minut, eikä epäillyt silmänräpäystäkään. Hän oli korkea-arvoinen mies, kaikissa suhteissa Buckingham'in veroinen. Hän ei sanonut mitään, sitoi miekan vyöllensä, kääriytyi kauhtanaansa ja lähti Buckingham'in palatsiin.

-- Niin, niin, sanoi Felton, minä ymmärrän, vaikka tuommoisia miehiä vastaan ei pitäisi käyttää miekkaa vaan puukkoa.

-- Buckingham oli matkustanut pois edellisenä päivänä, hän oli mennyt lähettiläänä Espanjaan, jossa hänen oli pyytäminen perintöruhtinatarta puolisoksi kuningas Kaarle I:lle, joka oli vaan Wales'in prinssi. Minun sulhaseni palasi takaisin tyhjin toimin.

-- Kuuleppas, sanoi hän, hän on poissa; siis välttää hän tällä kertaa minun kostoani; mutta menkäämme kumminkin yhteen, niinkuin olemme aikoneet, ja luota sitten siihen, että lord Winter on korjaava oman ja vaimonsa kunnian.

-- Lord Winter! huudahti Felton.

-- Niin, sanoi mylady, lord Winter; ja nyt käsitätte koko asian, eikö niin? Buckingham oli poissa kokonaisen vuoden; kahdeksan päivää ennen hänen palaamistansa kuoli lord Winter äkkiä, jättäen minut yksinäiseksi perilliseksensä. Mistä tuli tuo isku? Jumala kaikkitietävä sen epäilemättä tietää; minä en syytä ketään...

-- Voi, mikä pohjaton kauheus, mikä pohjaton kauheus! huudahti Felton.

-- Lord Winter kuoli, ilmaisematta mitään veljillensä. Tämän hirmuisen salaisuuteni ei pitäisi päästä kenenkään tietoon siksi kunnes se salaman tavoin iskisi rikokselliseen; teidän suojelijanne oli mielipahalla nähnyt veljensä menevän naimisiin köyhän tytön kanssa. Minä oivalsin, ett'ei minulla olisi mitään turvaa miehestä, jonka perinnöntoiveet olivat myttyyn menneet. Minä menin Ranskaan, jäädäkseni sinne koko elämäni ajaksi; mutta koko minun omaisuuteni oli Englannissa; kun yhteys näiden maiden kesken oli lakannut sodan vuoksi, jouduin minä puutteesen ja olin pakoitettu palaamaan tänne takaisin; viisi päivää sitten tulin minä Portsmouth'iin.

-- No niin? sanoi Felton.

-- Niin, Buckingham oli varmaan saanut vihiä tulostani, ja ilmoittanut siitä lord Winter'ille, joka jo kieroin silmin katseli minua; Buckingham sanoi hänelle, että hänen kälynsä oli epäsiveellinen, polttomerkillä rangaistu nainen. Jalo, puhdassydäminen mieheni ei ollut enää puollustamassa minua. Lord Winter uskoi kaikki mitä hänelle kerrottiin, sitä herkemmin, koska tuo uskominen oli hänen hyödyksensä. Hän vangitsi minut ja tuotti minut tänne ja asetti minut teidän vartioittavaksenne. Loput tiedätte; ylihuomenna lähdetään minua kuljettamaan maanpakoon; ylihuomenna asetetaan minut kunniattomain joukkoon. Haa! juoni on hyvästi mietitty, ja minun kunniani ei ole jaksava kestää sitä. Huomaattehan siis, että minun täytyy kuolla, Felton; antakaa minulle puukko, Felton.

Ja ikäänkuin hänen voimansa nyt olisivat olleet lopussa, vaipui mylady uupuneena, rauenneena nuoren upseerin syliin, joka hurmautuneena rakkaudesta, vihasta, ennen tuntemattomista tunteista, ihastuneena painoi hänet rintaansa, vapisten tuntiessaan tuon kauniin suun huountaa, ja aaltoilevan poven liikettä.

-- Ei, ei, sanoi hän, sinun pitää elää, kunnioitettuna ja puhtaana; sinun pitää elää, riemuitaksesi vihollistesi kostamisesta.

Mylady työnsi hänet hiljaa pois luotansa, vaan lumosi hänet silmäyksellään; Felton syöksähti hänen luoksensa, syleili häntä ja rukoili häntä kuin jumalallista olentoa.

-- Oi, kuolema! kuolema! sanoi hän summentaen ääntänsä, kuolema ennemmin kuin häpeä! Felton, veljeni, ystäväni, minä rukoilen sinua.

-- Ei, huudahti Felton, ei, sinun täytyy elää ja saada kostetuksi!

-- Felton, minä saatan vaan onnettomuutta niille, jotka minua lähenevät; hylkää minut, Felton, anna minun kuolla!

-- No niin, kuolkaamme sitten yhdessä! huudahti hän.

Mutta silloin kuului kaukaisia askeleita käytävässä; ne lähenivät ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja lord Winter astui sisään.

Felton oli sillä välin vetäytynyt pikaisesti takaisin ja seisoi nyt muutamain askelten päässä vangista.

Parooni kävi verkalleen esiin ja siirsi tutkivan silmäyksen vangista nuoreen upseeriin.

-- Sinä olet ollut täällä kauvan, John, sanoi hän; onko tämä nainen kertonut sinulle rikoksiansa? Sitten kyllä ymmärrän että keskustelun on täytynyt kestää kauvan.

Felton säpsähti, ja mylady huomasi että hän oli hukassa, ell'ei hän kävisi avuksi hämilleen joutuneelle puritaanille.

-- Ah, te pelkäätte, että vankinne pääsee teiltä pakoon! sanoi hän. No niin, kysykää vanginvartijaltanne, minkälaista armoa minä juuri ikään häneltä pyysin.

-- Pyysittekö armoa? sanoi paroni epäileväisesti.

-- Hän pyysi, mylord, sanoi nuori mies hämmästyneenä.

-- Mitä armoa, antakaas kuulua? kysyi lord Winter.

-- Hän pyysi saada puukkoa, vastasi Felton.

-- Onko täällä sitten piilossa joku, jolta tämä viehättävä olento tahtoisi ottaa hengen? kysyi lord Winter tavallisella ivallisella äänellänsä.

-- Ei ketään muita kuin minä itse, vastasi mylady.

-- Minä olen antanut teille vallan valita joko Ameriikan tai Tyburn'in, jatkoi lord Winter; valitkaa, Tyburn, mylady; uskokaa minua, nuora on varmempi kuin puukko.

Felton kalpeni ja astui askeleen eteenpäin.

-- Te olette oikeassa sanoi mylady, ja minä olenkin jo sitä ajatellut, lisäsi hän kolkosti; minä ajattelen sitä edeskinpäin.

Felton tunsi luunsa ja ytimensä värisevän; luultavasti huomasi lord Winter tuon liikutuksen.

-- Ole varoillasi, John, sanoi hän; ystäväni John, minä luotan sinuun, pidä varasi; minä olen sinua varoittanut. Ole muutoin hyvällä mielellä, poikani, sillä kahden päivän kuluttua pääsemme tuosta olennosta, ja siellä, minne hän joutuu, ei hän voi ketään vahingoittaa.

-- Sinä kuulet sen! huudahti mylady äänellä, joka paroonin luulon mukaan tarkoitti taivasta mutta Felton ymmärsi sen tarkoittavan häntä.

Felton painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa. Parooni otti upseeria käsivarresta ja lähti menemään pois hänen kanssansa, katsoen pitkin matkaa taaksensa mylady'yn.

Nyt, sanoi vanki, kun ovi oli sulkeutunut, nyt olen päässyt askeleen eteenpäin pelastukseni tiellä! Felton, lisäsi hän, ja villi ylenkatseen hymy vilahti hänen huulillansa, Felton, sinä jumalinen hölmö, tartuitkos ansaan!

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LIV. Karkaus

Ei ollut epäilemistäkään ett'eikö Felton nyt ollut vakuutettu hänen viattomuudestaan. Felton oli nyt kokonaan hänen vallassaan. Vaikka enkeli olisi ilmestynyt nuoren miehen eteen mylady'ä syyttämään, olisi hän nykyisessä mielensä tilassa pitänyt häntä paholaisen lähettiläänä.

Mutta lord Winter oli ehkä voinut ruveta epäilemään Felton'ia, ja Felton silloin itse joutunut vartioittavaksi.

Sentähden rupesi hän levottomasti ja hartaasti odottamaan Felton'in tuloa. Hän oli saattanut Felton'in siihen sieluntilaan, että hänellä oli syy toivoa hänen pian palaavan takaisin, edes silmänräpäykseksi. Mutta päivä kului kulumistaan, eikä Felton'ia näkynyt ei kuulunut.

Kello löi yksi ja tavallisuuden mukaan kannettiin päivällispöytä sisään.

Silloin huomasi mylady kauhuksensa, että vartioivilla sotureilla oli toinen puku. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät rupeavan toteutumaan.

Viimein ei hän voinut olla kysymättä, minne Felton oli joutunut.

Hänelle vastattiin, että Felton oli aamupäivällä noussut satulaan ja ratsastanut pois.

Hän kysyi, oliko parooni vielä linnassa; sotamies vastasi myöntävästi ja sanoi saaneensa käskyn paroonilta että hänelle oli ilmoitettava, jos vanki tahtoi häntä puhutella.

Mylady vastasi, että hän halusi saada olla yksinänsä.

Sotamies meni, asetettuaan päivällispöydän järjestykseensä.

Felton oli siis toimitettu pois; sotilaat vaihdetut. Felton'ia siis epäiltiin.

Tämä oli pahin isku, mikä häntä oli kohdannut. Kamala tuska valtasi hänet. Hän heittäytyi vuoteellensa, mutta se poltti häntä kuin tulinen liesi. Hän loi silmänsä oveen. Sen luukku oli tukittu; parooni oli kaiketi peljännyt, että hän tuon aukon kautta taas jollakin pirullisella keinolla viettelisi vartijansa.

Hän nousi jalkeille ja juoksi ympäri huonetta kuin hullu, tai kuin rautahäkkiin suljettu tiikeri.

Viimein tyyntyi hän ja näytti rukoilevan. Mutta hän ei rukoillut Jumalaa, vaan paholaista, tuota suurta voimaa, jolla on niin suuri valta ihmiskunnassa, ja joka, niinkuin arapialaisessa sadussa kerrotaan, tarvitsee vaan kranaattiomenan sydämmen, luodaksensa uudestaan hävitetyn maailman.

Hän tiesi itsellään olevan enää vaan kaksi päivää aikaa, hän tiesi että kun käskykirjeesen oli vaan saatu Buckingham'in nimi, joka oli sitä helpompi saada, koska se oli asetettu väärälle nimelle, josta Buckingham ei voinut päästä tietoon, kestä oikeastaan oli kysymys -- että kun käskykirjeesen vaan oli saatu Buckingham'in nimi, toimittaisi parooni hänet heti kohta laivaan.

Tosin saattoi hän palata maanpaosta, sitä hän ei epäillyt rahtuakaan, mutta kuinka kauvan tuo maanpako oli kestävä? Niin toimivalle ja kunnianhimoiselle sielulle kuin mylady'n, ovat ne päivät, jolloin ei nousta, kovanonnen päiviä; mitä ovat sitten ne päivät, jolloin mennään alaspäin? Vuoden tai parin kolmen hukkaaminen olisi jo koko ijankaikkisuus; miltä tuntuisi palata vasta sittenkuin d'Artagnan ja hänen ystävänsä, onnellisina ja riemuitsevina, olisivat kuningattarelta saaneet hyvästi ansaitun palkintonsa häntä kohtaan tehdyistä palveluksistansa, -- nuo ajatukset olivat kalvavampia kuin mitä mylady'n laatuinen nainen saattoi sietää. Muutoin hänen voimansa yhä kasvoivat siitä myrskystä, joka riehui hänen povessaan, ja hän olisi murtanut vankihuoneensa kiviseinät, jos hänen ruumiinsa olisi silmänräpäyksenkään ajaksi saanut saman ko'on kuin hänen sielullansa oli.

Mutta yhä enemmän jännitti häntä kaiken tämän ohessa kardinaalin muistaminen. Mitähän tuo levoton, epäluuloinen kardinaali ajatteli ja sanoi hänen äänettömyydestänsä, kardinaali, joka ei ollut ainoastaan hänen tukensa ja tätä nykyä hänen ainoa suojelijansa, mutta myöskin hänen paras välikappaleensa tulevaisen onnensa ja kostonsa saavuttamiseen? Hän tunsi kardinaalin; hän tiesi että vaikka hän turhalta matkalta kotiin palattuansa mitenkin puollustaisi itseänsä vangiksi joutumisellaan, ja vaikka hän mitenkin liioittelisi kärsittyjä vaivojaan, kardinaali kumminkin vastaisi hänelle vaan ivallisella kylmyydellänsä: "Ette olisi antanut vangita itseänne!"

Näissä mietteissä kului aika iltaan asti. Kello kuusi tuli sisään lord Winter, täysissä aseissa. Tuo mies, jota mylady tähän saakka oli pitänyt tyhmänsekaisena aatelismiehenä, oli muuttunut ihmeteltäväksi vanginvartijaksi. Hän näytti arvaavan kaikki, aavistavan kaikkea ja estävän kaikki.

Hän tarkasteli huolellisesti ikkunat ja ristikot, tutki lattian ja seinät, uunin ja ovet, eikä hän eikä mylady koko tuon pitkän tarkastelun aikana hiiskunut sanaakaan.

Epäilemättä oivalsivat molemmat tilaisuuden olevan liian vakavan, että ruvettaisiin tuhlaamaan aikaa tehottomiin vihanpurkauksiin.

Mutta kun tarkastus oli päättynyt lausui lord Winter:

-- Hyvä, ette te karkaa tänäkään yönä! Ettekä myöskään saa minua surmatuksi; teillä ei ole mitään aseita, ja minä olen varoillani. Te olitte alkaneet hurmata Felton-parkaani; hänessä tuntui jo teidän helvetillinen vaikutuksenne; mutta minä tahdon pelastaa hänet: hän ei pääse enää näkemään teitä, kaikki on nyt ohitse. Pankaa vaatteenne kokoon, huomenna lähdette. Minä olin määrännyt lähtönne 24:ksi päiväksi, vaan sitten arvelin kumminkin, että kuta ennemmin se tapahtuu, sitä varmempi se on. Huomenna kello 12 on käsissäni Buckingham'in allekirjoittama käskykirja. Jos sanotte sanaakaan kelle hyvänsä, ennenkuin olette laivalla, ampuu kersanttini luodin otsaanne, hänellä on semmoinen käsky. Jos te laivalla hiiskutte sanaakaan kelle hyvänsä, ennenkuin kapteeni antaa siihen luvan, heittättää hän teidät mereen, niin on suostumus.

-- Se minulla oli sanottavana teille tänään. Huomenna näen teidät uudestaan, jättääkseni teille jäähyväiset.

Näin sanottuansa parooni meni.

Mylady'lla oli halveksivainen hymy huulilla, vaan raivo sydämmessä, kun hän kuunteli tuota uhkaavaa puhetta.

Hänen illallisensa tuotiin sisään. Mylady tunsi tarvitsevansa voimia; hän ei tiennyt, mitä oli tapahtuva tänä yönä, joka lähestyi uhkaavana, sillä paksuja mustia pilviä vyöryi taivaalla ja muutamat kaukaiset salamat ennustivat rajuilman lähestymistä.

Rajuilma nousi kello kymmenen; mylady'ä lohdutti nähdä luonnon yhtyvän hänen sydämmensä riehuntaan. Ukkonen jyrähteli niinkuin viha hänen sielussansa; hänestä tuntui ohitse kiitävä tuulenpuuska vinhuavan hänen otsansa ympäri, niinkuin se vinhusi puiden ympäri, joiden oksat taipuivat ja joiden lehtiä se tempoi irti; hän kiljui kilpaa myrskyn kanssa, ja hänen äänensä katosi luonnon mahtavaan ääneen, joka, samoinkuin hän, tuntui huokailevan ja vaikertavan.

Yht'äkkiä kuului naputus ikkunaan, ja erään salaman valossa näki hän miehen naaman toisella puolella ristikkoa.

Hän kiiruhti ikkunan luokse ja avasi sen.

-- Felton! huudahti hän; pelastettu!

-- Niin, sanoi Felton, mutta hiljaa, hiljaa! Minä tarvitsen aikaa sahatakseni ristikkoraudat poikki. Varo vaan, ett'ei sinua huomata oviluukun kautta.

-- Ah, siinä on todistus, että Herra on meidän kanssamme, Felton, virkkoi mylady; he ovat tukkineet oviluukun laudalla.

-- Hyvä on! Jumala on ottanut heiltä järjen, sanoi Felton.

-- Mutta mitä minun on tekeminen? kysyi mylady.

-- Ei mitään, ei mitään; sulje vaan ikkuna. Mene vuoteelle tai heittäydy ainakin pitkällesi vaatteissasi; kun minä olen saanut työni valmiiksi, naputan minä ruudulle. Ole valmis ensi merkinannolle.

Mylady sulki ikkunan, sammutti lampun ja meni, niinkuin Felton oli häntä kehoittanut, pitkälleen vuoteelle. Keskellä myrskyn vinkumista kuuli hän viilan nirinää ja joka salaman valossa näki hän Felton'in haamun ikkunaruudun takana.

Hän kulutti tunnin melkein hengittämättä, hiki otsalla ja sydän kauhean tuskan puristuksessa joka liikkeestä, mikä kuului käytävässä.

On hetkiä, jotka ovat vuoden pituisia.

Tunnin kuluttua naputti Felton toistamiseen.

Mylady hypähti vuoteelta ja meni avaamaan. Kaksi poikki viilattua ristikkorautaa jätti aukon, josta ihminen saattoi mahtua lävitse.

-- Oletko valmis? kysyi Felton.

-- Olen. Otanko mukaani mitään?

-- Rahaa, jos sinulla on.

-- Onneksi on minun annettu pitää mitä minulla oli.

-- Sitä parempi, sillä minulta meni kaikki rahat, kun vuokrasin sinulle laivan.

-- Kas tässä sanoi mylady, ojentaen Felton'ille pussin täynnä louisdor'eja.

Felton otti pussin ja heitti sen muurin juurelle.

-- Tahdotko nyt tulla? sanoi hän.

-- Tässä olen.

Mylady nousi tuolille ja pisti yläpuolen ruumistansa ikkunan lävitse; hän näki nuoren upseerin riippuvan nuoratikkaissa syvyyden yllä.

Ensi kerran muistutti kauhistava tunne häntä, että hän oli nainen.

Tyhjä avaruus peloitti häntä.

-- Minä aavistin tätä, sanoi Felton.

-- Ei se ole mitään, ei mitään, sanoi mylady, minä laskeudun umpisilmin.

-- Luotatko minuun? kysyi Felton.

-- Kuinka sitä kysytkään!

-- Pidä kätesi kiinni toisissaan; pane ne ristiin; kas niin, sillä tavoin!

Felton sitoi nenäliinansa hänen molempien kalvosiensa ympäri ja sitten nuoran sen ympäri.

-- Mitä sinä teet? kysyi mylady kummastuneena.

-- Pane käsivartesi kaulaani eläkä pelkää mitään.

-- Mutta minun painoni saattaa sinut tasapainosta ja me molemmat putoamme kumpikin murskaksi maahan.

-- Ole huoleti, minä olen merimies.

-- Tässä ei ollut aikaa kadottaa sekuntiakaan. Mylady laski käsivartensa Felton'in kaulaan ja liukui ulos ikkunasta.

Felton laskeutui hiljalleen tikkaita, askeleen erällänsä. Huolimatta heidän molempain painosta heilutti myrsky heitä ilmassa.

Yht'äkkiä pysähtyi Felton.

-- Mitä nyt? kysyi mylady.

-- Vaiti! sanoi Felton, minä kuulen askeleita.

-- Meidät on huomattu!

Syntyi hetkisen äänettömyys.

-- Mitä melua se on?

-- Vartijat käyvät kiertoansa.

-- Mistä kautta he kulkevat?

-- Juuri meidän alitsemme.

-- Huomaavatko he meidät?

-- Ei, ell'ei salamoi.

-- He tölmäävät tikkaiden alipäähän.

-- Onneksi ovat ne liian lyhyet.

-- Jumalani, tuossa ovat vartijat.

-- Vaiti!

Molemmat riippuivat ilmassa, liikkumatta ja hengittämättä, kaksikymmentä jalkaa maasta, sotilaat kulkivat heidän alitsensa nauraen ja puhellen.

Tämä oli hirveä hetki pakolaisille.

-- Vartijat menivät ohitse; askelten kopina eteni ja äänten sorina hiljeni hiljenemistään.

-- Nyt, sanoi Felton, nyt olemme pelastetut.

Mylady veti henkäyksen ja meni tainnuksiin.

Felton jatkoi laskeutumistaan. Päähän päästyänsä, kun jalan sija loppui, laskeutui hän käsiensä varassa ja jouduttuaan viimeiseen astimeen, jalat ottivat jo maahan. Hän kumartui, nosti rahapussin maasta ja otti sen hampaihinsa.

Sitten nosti hän mylady'n syliinsä ja lähti menemään vastapäiseen suuntaan kuin minne vartijat olivat menneet. Pian poikkesi hän tieltä, kulki poikki kallioiden ja rannalle päästyänsä puhalsi vihellyspilliin.

Samallainen ääni vastasi hänelle ja viiden minuutin perästä näki hän veneen, jota neljä miestä souti.

Vene lähestyi rantaa niin paljon kuin saattoi, mutta ranta oli liian matala, vene ei päässyt kuivalle maalle asti. Felton astui veteen vyötäystään myöten; hän ei tahtonut uskoa kenenkään haltuun kallista kuormaansa.

Onneksi alkoi myrsky asettua, mutta meri aaltosi vielä kovasti; pieni vene heittelehti kuin pähkinän kuori laineilla.

-- Purteen, sanoi Felton, ja soutakaa rivakasti!

Neljä miestä soutivat minkä jaksoivat, vaan meri aaltosi niin, ett'eivät airot voineet päästä kelvollisesti veteen.

Kumminkin tultiin linnasta kauvemmaksi, ja se oli tärkeintä. Yö oli pilkkopimeä; jo oli melkein mahdotonta eroittaa veneestä rantaa, ja vielä vaikeampaa oli siis eroittaa rannasta venettä.

Musta pilkku keinui meren pinnalla.

Se oli pursi.

Sillä välin kuin vene kulki eteenpäin neljän soutajansa koko voimalla, irroitti Felton nuoran ja nenäliinan, joilla hän oli sitonut mylady'n kädet yhteen.

Kun kädet olivat vapaina, valeli hän merivedellä mylady'n kasvoja.

Mylady huoahti ja avasi silmänsä.

-- Missä olen? kysyi hän.

-- Pelastettu, vastasi nuori upseeri.

Oi, pelastettu, pelastettu! huudahti hän. Niin, tuolla näen taivaan ja tässä meren! Ilma, jota hengitän, on vapauden! Ah, ... kiitos, Felton, kiitos!

Nuori mies painoi hänet rintaansa.

-- Mutta kuinka on kätteni laita? kysyi mylady; tuntuu kuin niitä olisi puristettu ruuvipenkissä.

Mylady kohotti käsivarsiansa; hänen kalvosensa olivat pahasti runneltuneet.

-- Sen pahempi! sanoi Felton katsellen noita kauniita käsiä ja pudistellen hiljaa päätänsä.

-- Ah, ei se mitään tee, huudahti mylady; nyt muistan kaikki.

Mylady katseli ympärillensä ikäänkuin jotakin etsien.

-- Tässä se on, sanoi Felton, koskettaen jalallansa rahapussia.

Lähestyttiin purtta. Vartija-matruusi huudahti; veneestä vastattiin.

-- Mikä tämä alus on? kysyi mylady.

-- Tämä on se, minkä vuokrasin sinua varten.

-- Minne se viepi minut?

-- Minne vaan haluat, kun vaan saatat minut Portsmouth'iin.

-- Mitä sinä Portsmouth'issa teet? kysyi mylady.

-- Täytän lord Winter'in käskyn, sanoi Felton synkästi hymyillen.

-- Minkä käskyn? kysyi mylady.

-- Etkö käsitä? sanoi Felton.

-- En, selitä se minulle.

-- Kun hän epäili minua, tahtoi hän itse vartioida sinua ja lähetti minun puolestaan Buckingham'in luokse saamaan allekirjoitusta maanpakokäskyysi.

-- Mutta jos hän epäili sinua, kuinka saattoi hän uskoa sinulle sen toimen?

-- Hän ei luullut minun tietävän mistä kysymys oli.

-- Vai niin. Ja sinä menet nyt Portsmouth'iin?

-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa hukata; huomenna on 23:s päivä ja Buckingham lähtee huomenna laivastollansa liikkeelle.

-- Lähteekö hän huomenna, ja minne?

-- La Rochelle'en.

-- Hän ei saa lähteä! huudahti mylady, kadottaen tavallisen malttinsa.

-- Ole huoleti, vastasi Felton, ei hän lähdekkään.

Mylady vapisi ilosta; hän oli nähnyt nuoren miehen sydämmen sisimpään: Buckingham'in kuolema oli siellä selvin kirjaimin kirjoitettuna.

-- Felton, sanoi hän, sinä olet suuri kuin Judas Makkabeus! Jos sinä kuolet, kuolen minä sinun kanssasi. Siinä kaikki mitä voin sinulle sanoa.

-- Vaiti! sanoi Felton, me olemme perillä.

Tultiin purren kylkeen.

Felton juoksi ensin nuoratikkaille, ojensi kätensä mylady'lle, jota matruusit tukesivat, sillä meri oli vielä kovin liikkeessä.

Hetkisen perästä olivat he aluksen kannella.

-- Kapteeni, sanoi Felton, tässä on se henkilö, josta olen teille puhunut, ja joka teidän tulee saattaa eheänä Ranskanmaalle.

-- Tuhannen pistole'n maksusta, sanoi kapteeni.

-- Minä olen jo antanut teille viisisataa.

-- Se on totta, vastasi kapteeni.

-- Ja tässä toiset viisi sataa, sanoi mylady, laskien kätensä rahapussille.

-- Ei, sanoi kapteeni, minä pysyn sanassani, jonka olen antanut tälle nuorelle miehelle; toiset viisi sataa saan vasta sittenkuin olemme tulleet Boulogne'en.

-- Luuletteko meidän sinne pääsevän?

-- Hengissä ja terveenä, vastasi kapteeni, niin totta kuin nimeni on Jack Buttler.

-- No niin, sanoi mylady, jos te pysytte sanassanne, annan minä teille ei ainoastaan viisisataa, vaan tuhannen pistole'a.

-- Hurraa sitten teille, kaunotar, huudahti kapteeni ja suokoon Jumala minulle usein semmoisia matkustajia kuin Teidän armonne!

-- Ensiksi, sanoi Felton, saattakaa meidät siihen lahdelmaan ... tiedättehän, niinkuin puhe oli.

Kapteeni vastasi vaan käskemällä laivaa liikkeelle, ja kello seitsemän aamulla laski pieni alus ankkuriin siihen lahdelmaan, josta oli sovittu.

Matkalla kertoi Felton mylady'lle kaikki: kuinka hän, sen sijaan että olisi mennyt Lontoosen, oli vuokrannut tämän pienen aluksen, kuinka hän oli palannut takaisin, kuinka hän oli kiivennyt seinää myöten ylös sillä tavoin, että hän sitä mukaa kuin hän nousi, pisteli puikkoja kivien rakoihin jalkainsa tukeeksi, ja kuinka hän vihdoin, päästyänsä ikkunaristikkoon saakka, oli kiinittänyt siihen nuoratikkaat. Muun tiesi mylady.

Mylady puolestaan koki innostaa Felton'ia aikeensa täyttämiseen; mutta ensi sanoista, mitkä hän siihen suuntaan lausui, huomasi hän että tuo nuori kiihkolainen tarvitsi enemmän hillitsemistä kuin yllyttämistä.

Tehtiin semmoinen suostumus, että mylady odottaisi Felton'ia kello kymmeneen saakka; ell'ei hän silloin olisi palannut, jatkaisi hän matkaansa.

Silloin hän, siinä tapauksessa että olisi vapaa, etsisi hänet käsiin Ranskasta, Béthune'n karmeliittaluostarista.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LV. Mitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628

Felton suuteli jäähyväisiksi mylady'ä kädelle, aivan kuin veli sisartansa, lähtiessään vaan pienelle kävelymatkalle.

Koko hänen olentonsa näytti olevan tavallisen levollisuuden tilassa; omituinen loiste vaan, ikäänkuin kuumeen oire, paloi hänen silmissänsä. Hänen otsansa oli vakavampi tavallisestansa, hampaat yhteen purtuina, ja hänen lyhyt, jyrkkä äänensä ilmaisi, että joku synkkä ajatus hänessä vallitsi.

Niin kauvan kuin hän oli veneessä, joka saattoi häntä maihin, olivat hänen kasvonsa kääntyneinä mylady'yn päin, joka, kannella seisoen, seurasi häntä silmillänsä. He eivät peljänneet enää mitään takaa-ajoa. Mylady'n huoneesen ei koskaan tultu ennen kello yhdeksää, ja kolme tuntia kesti matka linnasta Lontoosen.

Felton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset jäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden.

Käveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan myötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston.

Hän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja rakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.

Portsmouth'in toisella puolella oli meri laivojen peitossa, niiden mastot, ikäänkuin poppelimetsä, jolta talvi on lehdet riistänyt, huojuivat tuulessa.

Kiireisen käyntinsä ohella ajatteli Felton kaikkia niitä Jaakko I:n ja Kaarlo I:n suosikkia vastaan tehtyjä oikeita ja vääriä syytöksiä, joita hänen mieleensä oli keräytynyt sinä pitkänä aikana, minkä hän oli seurustellut puritaanien kanssa.

Kun Felton vertasi tuon ministerin yleisiä rikoksia, hänen julkisia, eurooppalaisia rikoksiansa, jos niin voi sanoa, niihin yksityisiin ja tuntemattomiin, joista mylady oli syyttänyt häntä, havaitsi hän, että rikoksellisin niistä kahdesta miehestä, jotka yhdistyivät Buckingham'in persoonaksi, oli se, joka suurelle yleisölle oli tuntematon. Sillä hänen outo, vasta syttynyt, palava rakkautensa näytti hänelle lady Winterin hävyttömät ja sepitetyt syytökset samalla tavoin kuin suurennuslasi näyttää kauheina hirviöinä semmoisia mitkä todellisuudessa ovat näkymättömiä pienen pieniä hiukkasia.

Hänen kiireinen käyntinsä yhä kiihdytti hänen vertansa. Ajatus, että hän jätti taaksensa kauhean koston alaiseksi sen naisen, jota hän rakasti, tai paremmin, jumaloi, äsken kestämänsä sielunjännitys, nykyinen väsymyksensä, -- kaikki nuo kohottivat hänen sielunsa tavallisten inhimillisten tunteiden yli.

Hän saapui Portsmouth'iin kello kahdeksan. Koko väestö oli jalkeilla. Rumpu pärisi kaikilla kaduilla ja satamassa. Laivoihin menevät sotajoukot marssivat meren rantaan päin.

Pölyn peittämänä ja hikisenä tuli Felton amiraliteettiin. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa punottivat palavasta ja vihasta. Vartija tahtoi sysätä hänet takaisin, mutta Felton kutsutti vartijapäällikön ja otti taskustansa mukanansa olevan kirjeen.

-- Tärkeä sanoma lord Winter'iltä, sanoi hän.

Kun päällikkö kuuli lord Winter'in nimen, käski hän antaa Felton'in päästä sisään; sillä lord Winter tunnettiin herttua Buckingham'in likeisimmiksi uskotuiksi. Felton oli sitä paitsi itse meriupseerin puvussa.

Felton riensi palatsiin.

Samassa hetkessä kuin hän tuli porstuaan, tuli sinne myös eräs toinen pölyinen ja hengästynyt mies; hän oli jättänyt portin pieleen hevosensa, joka siihen päästyänsä oli lynsistynyt polvilleen.

Felton ja hän kääntyivät samalla kertaa Patrikin puoleen, joka, niinkuin muistamme, oli herttuan uskottu kamaripalvelija. Felton ilmoitti parooni Winter'in nimen. Tuntematon ei tahtonut ilmoittaa mitään nimeä, vaan sanoi että hän ainoastaan herttualle saattoi ilmaista itsensä. Molemmat vaativat päästä ensimäisenä herttuan puheille.

Patrik, joka tiesi lord Winter'in sekä viran että ystävyyden puolesta olevan läheisessä suhteessa herttuaan, antoi etusijan sille, joka hänen nimessään tuli. Toisen oli pakko jäädä odottamaan, ja helposti huomasi, kuinka hän kirosi tuota viivytystä.

Kamaripalvelija vei Felton'in suuren salin halki, jossa La Rochelle'n lähettiläät, Soubise'n prinssi etunenässä, seisoivat odottamassa, ja saattoi hänet erääsen huoneesen, jossa Buckingham, juuri kylvystä tultuansa, parhaillaan järjesteli pukuansa, minkä toimen hän nyt niinkuin ainakin teki erinomaisen huolellisesti.

-- Luutnantti Felton, ilmoitti Patrik, lord Winter'in luota.

-- Lord Winter'in luota! kertoi Buckingham; käske sisään.

-- Felton astui esiin. Juuri samassa heitti Buckingham eräälle sohvalle kultakirjaisen yöviittansa, pukeakseen yllensä helmikirjaisen sinisen samettitakin.

-- Miksi ei parooni tule itse? kysyi Buckingham. Minä odotin häntä tänä aamuna.

-- Hän pyysi minun sanomaan Teidän armollenne, vastasi Felton, että hän oli sangen pahoillansa siitä ett'ei hän voinut tulla itse, sillä häntä esti se vartioiminen, jota hänen tuli pitää silmällä linnassa.

-- Niin, niin, sanoi Buckingham, minä tiedän; hänellä on siellä vanki.

-- Juuri siitä vangista minulla onkin puhumista Teidän armollenne, sanoi Felton.

-- No niin, puhukaa.

-- Minun sanottavaani ei sovi kuulla kenenkään muun kuin teidän itsenne, mylord.

-- Poistu, Patrik, sanoi Buckingham, mutta pysy kellon kuuluvilla; minä kutsun sinua hetkisen perästä.

Patrik meni.

-- Nyt olemme kahden kesken, herra, sanoi Buckingham; puhukaa.

-- Mylord, alkoi Felton, lord Winter on äskettäin kirjoittanut ja pyytänyt teidän allekirjoitustanne maanpakomääräykseen, joka koskee erästä nuorta Charlotte Backson-nimistä naista.

-- Niin, herrani, ja minä vastasin hänelle että jos hän tahtoo tuoda tai lähettää määräyksen tänne, minä kirjoitan sen alle.

-- Tässä se on, mylord.

-- Antakaa tänne, sanoi herttua.

Ja ottaen paperin Felton'in kädestä, loi hän siihen pikaisen silmäyksen. Kun hän tunsi sen kysymyksen alaiseksi määrykseksi, laski hän sen pöydälle, otti kynän ja oli juuri kirjoittamaisillaan.

-- Anteeksi, mylord, sanoi Felton, pidättäen herttuaa, mutta Teidän armonne kaiketi tietää ett'ei Charlotta Backson ole tuon nuoren naisen oikea nimi?

-- Kyllä, herrani, kyllä sen tiedän, vastasi herttua, pistäen kynän mustetolppoon.

-- Siis tietää Teidän armonne myöskin hänen oikean nimensä? kysyi Felton kuivasti.

-- Tiedän.

Herttua laski kynän kärjen paperiin. Felton vaaleni.

-- Ja vaikka tiedätte hänen oikean nimensä, jatkoi Felton, kirjoitatte kumminkin nimenne tuohon määräykseen?

-- Epäilemättä, sanoi Buckingham ja ennemmin kahdesti kuin yhdesti.

-- Minä en voi uskoa, jatkoi Felton äänellä, joka muuttui yhä lyhemmäksi ja katkonaisemmaksi, että Teidän armonne tietää tuon määräyksen koskevan lady Winter'iä?

-- Minä tiedän sen vallan hyvin, mutta minua kummastuttaa että te tiedätte sen.

-- Ja teidän armonne voipi kirjoittaa tuon määräyksen alle ilman tunnonvaivoja?

Buckingham katsoi nuorta miestä ylpeästi.

-- Tiedättekö herra, sanoi hän, että te teette minulle kummallisia kysymyksiä ja että minä olen tyhmä kun vastaan niihin.

-- Vastatkaa niihin, Teidän armonne, sanoi Felton, asia on vakavampaa laatua, kuin ehkä aavistattekaan.

Buckingham luuli että tuo nuori mies, joka tuli lord Winter'in luota, varmaankin puhui hänen nimessään, jonka vuoksi hän hillitsi luontoansa.

-- Ilman vähintäkään tunnonvaivaa, sanoi hän, ja parooni tietää yhtä hyvin kuin minä, että lady Winter on suuri pahantekijä ja että se on melkein armo, kun hänen rangaistuksensa rajoitetaan maanpaoksi.

Herttua laski uudestaan kynän paperiin.

-- Teidän ei pidä kirjoittaa tuon määräyksen alle, mylord! sanoi Felton, astuen askeleen herttuata kohden.

-- Eikö minun pidä kirjoittaa! sanoi Buckingham, ja miksikä ei?

-- Siksi, että teidän pitää tutkia itseänne ja tehdä mylady'lle oikein.

-- Hänelle tehtäisiin oikein, jos hänet lähetettäisiin Tyburn'iin, sanoi Buckingham; mylady on hävytön pahantekijä.

-- Teidän armonne, hän on enkeli, sen te kyllä tiedätte, ja minä pyydän teiltä hänen vapauttamistansa.

-- Mutta, sanoi Buckingham, oletteko hullu, kun tuolla tavoin puhutte minulle?

-- Anteeksi, mylord. Minä puhun niinkuin voin; minä koen hillitä itseäni. Ajatelkaahan toki, mitä ai'otte tehdä, mylord, ja varokaa menemästänne liian kauvaksi.

-- Mitä?... Herra armahtakoon, huudahti Buckingham, luulenpa että hän uhkaa minua!

-- En minä uhkaa, mylord, vaan minä pyydän vielä ja minä sanon teille: vesipisara on kylliksi saattamaan astian vuotamaan yli ääriensä; pieni hairahdus saattaa vaikuttaa sen että rangaistus kohtaa erästä tähän asti säästettyä suuresti rikoksellista päätä.

-- Herra Felton, sanoi Buckingham, te lähdette heti paikalla tästä huoneesta ja menette arestiin.

-- Teidän täytyy kuulla minua loppuun, mylord. Te olette loukanneet, häväisseet tätä nuorta naista; korvatkaa häntä kohtaan tekemät rikoksenne, asettakaa hänet vapauteensa, niin en vaadi teiltä mitään muuta.

-- Te ette vaadi? sanoi Buckingham, katsoen Felton'iin hämmästyneenä ja laskien painon joka tavulle.

-- Mylord, jatkoi Felton, kiihtyen sitä myöten kuin hän jatkoi puhettansa, varokaa itseänne! Koko Englanti on väsynyt teidän väärinkäytöksiinne, mylord; te olette väärin käyttäneet kuninkaallista valtaa, jonka olette melkein omaan huostaanne omistaneet; te olette kauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jumala on vast'edes rankaiseva teidät, vaan minä rankaisen teidät jo tänä päivänä!

-- Haa! tämä menee liian pitkälle! huudahti Buckingham, astuen askeleen ovelle päin.

Felton asettui hänen tiellensä.

-- Minä pyydän teitä nöyrästi, kirjoittakaa lady Winter'in vapautuskäsky. Ajatelkaahan, mylord, hän on nainen, jota te olette kauheasti häväisseet.

-- Menkää, herra, sanoi Buckingham, taikka minä helistän kelloa ja lyötän teidät rautoihin!

-- Te ette helistä kelloa, sanoi Felton, asettuen herttuan ja helistyskellon välille; varokaa itseänne, mylord, te olette nyt Jumalan käsissä.

-- Paholaisen käsissä, ai'otte kai sanoa! huusi Buckingham, koventaen ääntänsä, kutsuaksensa sillä tavoin palvelusväkeä saapuville, nimenomaan kumminkaan heitä huutamatta.

-- Kirjoittakaa, mylord, lady Winter'in vapautuskäskyn alle, sanoi Felton ojentaen paperin herttualle.

-- Tekö aiotte pakoittaa minua? Tekö rupeatte uhoittelemaan? Tänne, Patrik!

-- Kirjoittakaa alle, mylord!

-- En koskaan!

-- Ettekö koskaan?

-- Tänne! huusi herttua ja hyppäsi miekkansa luokse.

Mutta Felton ei antanut hänelle aikaa paljastaa sitä; hänellä oli kädessänsä puukko, ja yhdellä hyppäyksellä oli hän hyökännyt herttuan kimppuun.

Samassa tuli Patrik sisään huutaen:

-- Mylord, kirje Ranskasta!

-- Ranskasta! huudahti Buckingham, unhottaen kaikki, ajatellessaan keltä kirje tuli.

Felton käytti silmänräpäystä hyväksensä ja iski puukkonsa herttuan kylkeen aivan päätä myöten.

-- Haa, kavaltaja! huudahti Buckingham, sinä olet murhannut minut!

-- Murhaa, murhaa! kirkui Patrik.

Felton katsahti ympärillensä, paetaksensa, ja nähdessään oven auki, syöksähti hän lähimpään huoneesen, jossa, niinkuin jo sanoimme, La Rochelle'n lähettiläät odottivat, juoksi sen halki, hyökkäsi portaille, mutta kohtasi ensimäisillä astimilla lord Winter'in, joka, nähdessään hänet kalman kalpeana, hurjistuneena, kädet ja kasvot verisinä, tarttui häntä kurkkuun ja huusi:

-- Minä aavistin tätä, tulin vaan minuutin liian myöhään! Haa, sinua onneton!

Felton ei yrittänytkään vastarintaan. Lord Winter jätti hänet vartijan huostaan, ja kiiruhti Buckingham'in huoneesen.

Herttuan ja Patrikin huutoihin oli sama mies, jonka kanssa Felton oli etuhuoneessa kilvoitellut sisällepääsystä, rientänyt murhapaikalle.

Hän tapasi herttuan makaamassa sohvalla ja painamassa nyrkkiänsä haavan tukkeeksi.

-- La Porte, sanoi herttua kuolevan äänellä, La Porte, tuletko sinä hänen luotansa?

-- Tulen, armollinen herra, vastasi Itävallan Annan uskollinen liepeenkantaja, mutta kenties liian myöhään.

-- Hiljaa, La Porte, ehkä voitaisiin kuulla sanojasi! Patrik, elä laske ketään sisään. Oi, Jumalani, minä en saa tietää, mitä hän käskee minulle sanoa! Minä kuolen!

Herttua meni tainnuksiin.

Sillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki hyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja. Uutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja levisi yli koko kaupungin.

Tykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.

Lord Winter repi tukkaansa.

-- Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään! Jumalani, Jumalani, mikä kova onni!

Kello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat eräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin, nähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut d'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt herttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt ensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä karkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä astimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.

Mutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja toivo palasi kaikkien sydämmiin.

-- Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La Porte'n... Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna eriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!

-- Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!

-- Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle kätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista koko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.

Parooni meni ulos nyyhkyttäen.

Huoneesen jäi nyt vaan haavoitettu herttua, La Porte ja Patrik.

Lääkäriä haettiin, vaan ei löydetty.

-- Te ette saa kuolla, mylord, te ette saa kuolla, huudahteli myötäänsä Itävallan Annan sanansaattaja, polvillaan herttuan sohvan edessä.

-- Mitä kirjoittaa hän minulle? sanoi Buckingham heikolla äänellä, verta vuotaen ja kokien hillitä kovia tuskiansa, puhuakseen rakastetustansa. Mitä kirjoittaa hän minulle? Lue hänen kirjeensä minulle.

-- Ah, mylord! huudahti La Porte.

-- Tottele, La Porte; etkö näe ett'ei minulla ole hetkeäkään hukata?

La Porte mursi sinetin, avasi kirjeen ja levitti sen herttuan silmäin eteen, mutta turhaan koki herttua nähdä kirjoitusta.

-- Lue, sanoi hän, lue, sillä minä en enää näe; lue, sillä kohta en minä ehkä kuulekkaan ja minä kuolen saamatta tietää mitä hän on minulle kirjoittanut.

La Porte ei enää estellyt, vaan luki:

"Mylord!

Kaiken sen nimessä, mitä siitä saakka kuin tulin teidät tuntemaan olen kärsinyt teidän tähtenne, pyydän minä teitä hartaasti että, jos pidätte lukua minun rauhastani, lakkaatte suurista varustuksistanne, joita teette Ranskaa vastaan, ja herkeette sodasta, jonka syyksi julkisesti mainitaan uskontoa, vaan salaisesti kuiskaillaan teidän rakkauttanne minua kohtaan. Tämä sota saattaa tuottaa Ranskalle ja Englannille kovia kohtauksia mutta samalla myöskin teille, mylord, onnettomuuksia, joita minä kaiken ikäni surisin.

Suojelkaa henkeänne, jota uhataan, ja joka on oleva minulle rakas siitä hetkestä saakka kuin minun ei tarvitse pitää teitä vihollisena.

Teidän altis Anna."

Buckingham ponnisti viimeiset elinvoimansa kuullaksensa tuota lukemista; kun se oli päättynyt, kysyi hän, ikäänkuin katkerasti pettyneenä toiveissaan:

-- Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle suullisesti, La Porte?

-- On, armollinen herra, kuningatar käski minun kehoittamaan teitä varomaan tarkasti itseänne, sillä hän oli saanut tietää että teitä aiottaisiin murhata.

-- Siinäkö kaikki, siinäkö kaikki? kysyi Buckingham levottomana.

-- Hän käski minun myöskin sanomaan että hän yhä teitä rakastaa.

-- Ah, sanoi Buckingham, ylistetty olkoon Herra! Minun kuolemani ei siis ole hänelle vieraan kuolema!

La Porte itki katkerasti.

-- Patrik, sanoi herttua, anna minulle lipas, jossa timantit olivat.

Patrik toi pyydetyn lippaan, jonka La Porte tunsi kuningattaren omaksi.

-- Ja tuo sitten tänne se valkoinen silkkipussi, johon on helmillä kirjailtu kuningattaren nimi.

Patrik teki niinkuin käskettiin.

-- La Porte, sanoi Buckingham, tässä ovat ainoat muistot mitä minulla on hänestä, tämä hopealipas ja nämä kaksi kirjettä. Anna ne takaisin Hänen Majesteetillensa; ja viimeiseksi muistoksi -- hän haki jotakin kallisarvoista esinettä ympäriltänsä -- pane siihen lisäksi...

Hän haki vielä, mutta lähestyvän kuoleman himmentämät silmänsä kohtasivat vaan puukon, joka oli pudonnut Felton'in kädestä ja jonka verinen terä höyrysi vielä.

-- Pane siihen lisäksi tämä punkko, sanoi herttua, tarttuen La Porte'n käteen.

Hän jaksoi vielä laskea pussin lippaan pohjalle ja antoi puukonkin pudota sinne, jonka ohessa hän viittasi La Porte'lle, että hän ei enää voinut puhua; sitten kohtasi häntä viimeinen kuolonkouristus, jota hän ei jaksanut enää kestää, ja hän putosi hervotonna sohvalta lattialle.

Patrik päästi kovan huudahduksen.

Buckingham tahtoi hymyillä vielä viimeisen kerran, vaan kuolema katkaisi hänen ajatuksensa, joka jäi hänen otsallensa viimeiseksi lemmensuudelmaksi.

Samassa hetkessä saapui herttuan lääkäri hämmästyneenä paikalle; hän oli jo ehtinyt mennä amiraalilaivalle, ja sieltä saakka oli häntä täytynyt noutaa.

Hän lähestyi herttuaa, otti häntä kädestä, jota hän hetkisen piti omassaan ja laski sen sitten irti.

-- Kaikki on turhaa; hän on kuollut.

-- Kuollut, kuollut! huudahti Patrik.

Tähän huutoon palasivat kaikki huoneesen; kaikkialla vallitsi hämmennys ja sekasorto.

Niin pian kuin lord Winter näki Buckingham'in kuolleeksi, kiiruhti hän Felton'in luokse, jota sotamiehet yhä vartioitsivat.

-- Kurja onneton! sanoi hän tuolle nuorelle miehelle, joka Buckingham'in kuoltua oli saanut takaisin levollisuutensa ja kylmäverisyytensä; kurja onneton, mitä olet tehnyt?

-- Olen kostanut puolestani, sanoi hän.

-- Puolestasi! vastasi parooni. Sano ennemmin että olet ollut tuon helvetillisen naisen välikappaleena; mutta sen vannon, tämä rikos on oleva hänen viimeisensä.

-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi Felton tyynesti, enkä ymmärrä kestä te puhutte, mylord; minä olen tappanut Buckingham'in, koska hän kahdesti on kieltäynyt nimittämästä minua kapteeniksi; minä olen rangaissut hänen vääryytensä, siinä kaikki.

Winter mykkänä hämmästyksestä katseli kuinka sotamiehet sitoivat Felton'in, eikä tiennyt mitä hänen oli ajatteleminen sellaisesta paatumuksesta.

Yksi ainoa seikka synkistytti kumminkin Felton'in otsaa. Jokaisessa melussa, minkä hän kuuli, luuli tuo typerä puritaani kuulevansa mylady'n liikkeen ja äänen, mylady'n, joka muka tuli heittäytymään hänen syliinsä, ilmaisemaan itsensä syypääksi ja osalliseksi hänen rikokseensa ja kuolemaan hänen kanssansa.

Yht'äkkiä hän säpsähti; hänen silmäyksensä kiinittyi yhteen kohtaan merelle, joka laajana leveni katsojan silmäin eteen siltä paikalta missä he seisoivat; merimiehen tarkalla silmällä oli hän siinä kohdassa, missä toinen olisi luullut kalalokin liitelevän, tuntenut sen aluksen purjeen, mikä nyt riensi aika vauhtia Ranskan rannikkoa kohden.

Hän vaaleni, painoi käden sydäntänsä vasten, joka oli pakahtumaisillaan ja oivalsi siinä tuokiossa koko petoksen.

-- Viimeistä suosioa pyydän, mylord! sanoi hän paroonille.

-- Mitä? kysyi hän.

-- Kuinka paljo kello on?

Parooni otti kellon taskustaan.

-- Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.

Mylady oli lähtenyt puolitoista tuntia ennen suostuttua aikaa; niin pian kuin hän oli kuullut tykinpaukauksen, joka julisti tuon onnettoman tapauksen, oli hän antanut käskyn nostaa ankkuri.

Pursi kiiti jo kaukana rannasta sinisen taivaan alla.

-- Jumala on näin sallinut, sanoi Felton kiihkolaisen nöyryydellä, mutta kumminkaan heittämättä silmistään tuota venettä, jonka kannella hän luuli eroittavansa sen naisen valkoisen haamun, jonka tähden hänen henkensä oli menevä.

Winter seurasi hänen silmäystänsä, arvasi hänen kärsimyksensä ja ymmärsi kaikki.

-- Kärsi ensin yksin rangaistuksesi, kurja mies, sanoi lordi Felton'ille, joka, silmät merelle luotuina, antoi kuljettaa itseänsä pois, mutta minä vannon rakastetun veljeni muiston kautta, että sinun rikostoverisi ei ole toki pääsevä pakoon.

Felton painoi päänsä alas eikä hiiskunut sanaakaan.

Winter kiiruhti portaita alas ja lähti satamaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LVI. Ranskanmaalla

Englannin kuninkaan Kaarlo I:n ensimäinen pelko, kuultuansa herttuan kuolemasta, oli että tuo hirmuinen uutinen lannistaisi rochellelaisten urhoollisuuden; hän koetti, sanoo Richelieu muistelmissansa, niin kauvan kuin mahdollista salata tätä tapausta heiltä, suljettamalla kaikki valtakuntansa satamat ja ankarasti katsottamalla, ett'ei yhtään laivaa pääsisi lähtemään ennenkuin Buckingham'in varustama sotajoukko oli lähtenyt: Buckingham'in sijaan otti hän itse omassa persoonassaan valvoakseen sen lähtöä.

Hän pani tämän määräyksen niin ankarasti toimeen, että Englannista ei laskettu lähtemään Tanskan lähettilästä, joka jo oli ottanut eron, ja Hollannin lähettilästä, jonka oli määrä saattaa Vliessingen'in satamaan ne itäintialaiset laivat, jotka Kaarlo I oli luovuttanut takaisin.

Mutta kun hän ei huomannut antaa tämmöistä määräystä ennenkuin viisi tuntia tapauksen jälkeen, toisin sanoen, vasta kello kaksi jälkeen puolenpäivän, oli kaksi alusta jo ennättänyt lähteä satamasta, toinen, niinkuin tiedämme, vieden mylady'n, joka, aavistaen jo mitä oli tapahtunut, sai vahvistuksen luulollensa, kun hän näki mustan lipun liehuvan amiraalilaivan mastossa.

Ketä toinen laiva kuljetti ja minne se lähti, sen sanomme tuonnempana.

Sillä aikaa ei ollut mitään uutta tapahtunut leirissä La Rochelle'n edustalla. Ainoa oli, että kuningas, jolla tavallisuuden mukaan oli ikävä, vaan ehkä vielä enemmän leirissä kuin muualla, oli päättänyt lähteä tuntemattomana Saint-Louis'in juhlille Saint-Germain'iin ja käskenyt kardinaalin toimittamaan hänelle suojelusväeksi kaksikymmentä muskettisoturia. Kardinaali, johon kuninkaan alakuloisuus toisinaan tarttui, antoi sangen hyvillä mielin tuon loman kuninkaalliselle alapäälliköllensä, joka lupasi olla takaisin Syyskuun 15 päivän tienoilla.

Herra de Tréville, saatuansa tiedon Hänen ylhäisyydeltänsä, valmistihe matkaan ja kun hän, syitä tuntematta, oli nähnyt ystäväinsä hartaan halun päästä käymään Pariisissa, valitsi hän heidät suojelusväkeen.

Neljä ystävystä saivat tietää uutisen kohta, sillä herra de Tréville ilmoitti sen heille aivan ensiksi. Nyt vasta saattoi d'Artagnan oikein panna arvoa kardinaalin häntä kohtaan osoittamalle suosiolle, kardinaali kun näet oli antanut hänen päästä muskettisoturiksi. Sillä ilman tuota seikkaa olisi d'Artagnan nyt saanut jäädä leiriin, kun hänen toverinsa lähtivät.

Sanomattakin on selvää, että heidän halunsa Pariisiin syntyi siitä vaarasta, mikä varmaan uhkasi rouva Bonacieux'ia, kun hän Béthune'n luostarissa kohtasi mylady'n, verivihollisensa. Niinpä olikin Aramis viipymättä kirjoittanut Marie Michon'ille, tuolle Tours'in ompelijattarelle, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, että hän hankkisi rouva Bonacieux'ille kuningattaren luvan, päästä lähtemään luostarista, ja piiloutua Lothringiin tai Belgiaan. Vastaus oli tullut pian, kymmenen päivän perästä oli Aramis näet saanut seuraavan kirjeen:

"Paras serkkuni! Tässä tulee minun sisareni lupa ottaa meidän pieni neitosemme pois Béthune'n luostarista, jonka ilma sinun mielestäsi on hänelle vahingoksi. Sisareni lähettää tämän luvan sinulle erittäin mielellään, sillä hän pitää paljon tuosta nuoresta tytöstä, jolle hän toiste aikoo olla hyödyksi. Minä syleilen sinua.

Marie Michon."

Tämän kirjeen sisässä oli seuraava kirjallinen lupa:

"Béthune'n luostarin johtajatar jättäköön tämän lipun tuojalle sen neidon, joka minun käskystäni ja minun suojelemanani on otettu hänen luostariinsa.

Anna."

Louvressa Elok. 10 p. 1628.

Helposti on ymmärrettävä että tuo Aramiksen ja kuningatarta sisarekseen nimittävän ompelijattaren sukulaisuus oli omiansa herättämään paljo iloisuutta nuorten ystävysten kesken; mutta sittenkuin Aramis pari kolme kertaa oli punastunut korvia myöten Porthoksen tyhmistä pilapuheista, oli hän pyytänyt ystäviänsä heittämään sen asian rauhaan ja ilmoittanut että jos hän vielä saisi kuulla sanankaan siitä, hän ei enää käyttäisi serkkuansa välittäjäksi tämmöisiin asioihin.

Siis ei neljän muskettisoturin kesken puhuttu enää mitään Marie Michon'ista; heillä muutoin olikin jo käsissänsä mitä olivat toivoneet, nimittäin lupa ottaa rouva Bonacieux pois Béthune'n karmeliittaluostarista. Tämä lupakirja ei tosin heitä hyödyttänyt niin kauvan kuin he olivat leirissä La Rochelle'n edustalla, toisin sanoen, Ranskanmaan toisessa ääressä; d'Artagnan olikin jo aivan pyytämäisillään herra de Tréville'ltä päästä lomalle, kun samaan liittoon tuli hänen sekä hänen kolmen toverinsa tietoon se uutinen, että kuningas oli lähdössä Pariisiin ja että he pääsisivät siihen kaksikymmenmiehiseen suojelusjoukkoon.

Ilo oli suuri. Palvelijat lähetettiin ennakolta kuormaston mukana, ja 16:n päivän illalla lähdettiin.

Kardinaali saattoi Hänen Majesteettiansa Surgères'ista Mauzé'hen; siellä heittivät kuningas ja hänen ministerinsä mitä suurimmilla ystävyyden osoituksilla jäähyväiset toisiltaan.

Kuningas matkusti niin joutuisasti kuin mahdollista, sillä hän halusi päästä Pariisiin 23 päivänä; mutta kun hän oli taipuvainen huvituksiin, pysähtyi hän katselemaan harakanpyyntiä, ajanviettoa, johon de Luynes oli herättänyt hänessä halun, ja josta hän aina oli erittäin paljon pitänyt. Kahdestakymmenestä muskettisoturista oli kuusitoista hyvin huvitettu semmoisesta pysähdyksestä, vaan neljä kovasti harmissaan. Erittäinkin d'Artagnan tunsi alinomaista suhinaa korvissansa, jonka Porthos selitti tähän tapaan:

-- Eräs hyvin korkea-arvoinen nainen on sanonut minulle sellaisen merkitsevän, että sinusta puhutaan jossakin.

Vihdoin 23 päivänä iltamyöhällä saavuttiin Pariisiin; kuningas kiitti herra de Tréville'ä ja käski hänen antaa sotureille neljän päivän loman, ehdolla, ett'ei kukaan noista kahdestakymmenestä saanut näyttäytyä missään julkisessa paikassa, muuten joutuisivat Bastiljiin.

Niinkuin helposti saattaa ymmärtää, saivat meidän neljä ystäväämme aivan ensimäisenä lomaluvan; vielä enemmän, Athos sai herra de Tréville'ltä kuusi päivää neljän sijaan, ja siihen lisäksi kaksi yötä, sillä he lähtivät 24 p. kello viisi iltasella ja hyväntahtoisesti merkitsi herra de Tréville lupakirjan annetuksi 25 p. aamusella.

-- Mutta mitä hiisiä! sanoi d'Artagnan, joka, niinkuin tiedetään, ei milloinkaan vaipunut epätoivoon, minun mielestäni me nostamme liian suurta melua turhasta; kahdessa päivässä, jos ajan pari kolme hevosta pakahduksiin -- mitäs sillä väliä, onhan minulla rahaa -- olen Béthune'ssa; minä annan kuningattaren kirjeen johtajattarelle ja vien rakkaan aarteeni, jota minä etsin, en Lothringiin enkä Belgiaan, vaan Pariisiin, jossa se on helpompi piiloittaa, semminkin niin kauvan kuin kardinaali on La Rochelle'n edustalla. Sittenkuin olemme lopullisesti palanneet sotaretkeltä, saamme kyllä, osittain hänen serkkunsa avulla, osittain omien ansioidemme vuoksi, kuningattarelta mitä tahdomme. Jääkää siis vaan tänne, elkääkä lähtekö tarpeettomasti rasittamaan ruumistanne. Minä ja Planchet, siinä kaikki mitä näin yksinkertaiselle matkalle tarvitaan.

Tähän vastasi Athos tyynesti:

-- On meilläkin rahaa, sillä minä en ole vielä kokonaan juonut timantin jäännöstä, eivätkä Porthos ja Aramis myöskään vielä syöneet loppuun osuuttansa. Me voimme siis yhtä hyvin ajaa neljä hevosta pakahduksiin. Mutta ajatteleppas, d'Artagnan, lisäsi hän niin kolkolla äänellä, että nuori mies värisi, ajatteleppas, että Béthune on kaupunki, jossa kardinaali on päättänyt kohdata erään naisen, joka kaikkialle, missä hän näyttäytyy, tuo onnettomuutta mukanansa. Jos sinulla olisi tekemistä vaan neljän miehen kanssa, d'Artagnan, antaisin sinun matkustaa yksin mutta nyt on sinulla tekemistä tuon naisen kanssa; lähtekäämme siis kaikin neljän ja suokoon Jumala, että meitä neljän palvelijamme kanssa olisi sittenkään kylliksi monta!

-- Sinä säikähdytät minua, Athos! huudahti d'Artagnan; mitä Herran nimessä sinä siis pelkäät?

-- Kaikkea, vastasi Athos.

D'Artagnan katseli toveriensa kasvoja, jotka kaikki, samoinkuin Athoksen, olivat peräti levottoman näköiset, ja matkaa jatkettiin niinkuin vaan hevosen kaviosta lähti, mutta sanaakaan virkkamatta.

25:n päivän iltana, juuri kun he saapuivat Arras'iin ja d'Artagnan oli laskeutunut satulasta Herse-d'or'in ravintolan edessä ja mennyt juomaan lasin viiniä, tuli eräs ratsumies pihasta, jossa hän oli juuri muuttanut hevosta ja lähti ratsastamaan täyttä karkua vereksellä hevosella Pariisiin päin. Katuportin luona häiläytti tuuli hänen kauhtanaansa, johon hän oli kääriytynyt, vaikka oltiin Elokuussa, ja tempasi hänen päästänsä hatun, jonka hän sieppasi kiini ja nopeasti painoi takaisin päähänsä.

D'Artagnan, jonka silmät olivat luotuina tuohon mieheen, kalpeni kovasti ja heitti lasin irti kädestänsä.

-- Mikä teitä vaivaa herra? kysyi Planchet. Ah, hyvät herrat, kiiruhtakaa tänne, isäntäni voipi pahoin!

Kolme ystävää kiiruhtivat luokse ja näkivät d'Artagnan'in, pahoin-voimisen sijaan, juoksevan hevosensa luokse. He pysähdyttivät hänet kynnyksellä.

-- Mihin hornaan sinä olet menossa? kysyi Athos häneltä.

-- Se on hän! huudahti d'Artagnan, kalpeana vihasta ja hiki otsalla. Se on hän! anna minun tavoittaa häntä kiini!

-- Kuka hän? kysyi Athos.

-- Se mies!

-- Kuka mies?

-- Tuo kirottu mies, minun vainohenkeni, jonka minä aina olen nähnyt silloinkuin minua on uhannut joku onnettomuus; sama, joka oli sen kauhean naisen seurassa, silloinkuin hänet ensi kerran kohtasin; sama, jota minä ha'in silloinkuin vaadin sinut kaksintaisteluun, Athos; sama, jonka näin sen päivän aamuna, jolloin rouva Bonacieux ryöstettiin pois. Minä näin hänet, se oli hän. Minä tunsin hänet, kun tuuli avasi hänen kauhtanaansa.

-- Saakeli! sanoi Athos mietteissään.

-- Satulaan, hyvät herrat, lähtekäämme ajamaan häntä takaa! Me saavutamme hänet kyllä.

-- Ystäväni, sanoi Aramis, ajatteleppas, että hän menee vastapäiseen suuntaan kuin minne meidän matkamme pitää; että hänellä on veres hevonen ja meidän ovat väsyneet; että me ajamme hevosemme pakahduksiin, häntä edes saavuttamatta.

-- Herra! huusi eräs tallirenki lähtien juoksemaan tuntemattoman jälestä; herra, tässä on paperi, joka putosi teidän hatustanne!

-- Ystäväni, sanoi d'Artagnan, puoli pistole'a tuosta paperista.

-- Aivan mielelläni, hyvä herra; tässä on!

Tallirenki, mielissään hyvästä kaupasta, meni takaisin pihaan.

D'Artagnan avasi paperin.

-- No? kysyivät hänen ystävänsä, ympäröiden hänet.

-- Yksi sana vaan, sanoi d'Artagnan.

-- Niin, sanoi Aramis, mutta tuo sana on jonkun kaupungin tai kylän nimi.

-- "Armentières" luki Porthos. Armentières? Sitä paikkaa minä en tunne.

-- Ja tuo nimi on kirjoitettu hänen kädellänsä, huudahti Athos.

-- Hyvä! Säilyttäkäämme tämä paperi, sanoi d'Artagnan; ehkäpä puoli pistole'ani ei ole mennyt hukkaan. Ratsaille, ystäväni, ratsaille!

Neljä ystävystä kiitivät täyttä karkua Béthune'a kohden.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LVII

Béthune'n karmeliittaluostari.

Suuria pahantekijöitä johtaa jonkunmoinen sallimus, joka auttaa heitä raivaamaan tieltänsä kaikki esteet ja välttämään kaikki vaarat aina siihen hetkeen saakka, jonka kohtaloiden määrääjä, väsyneenä, on valinnut salakariksi, mihin heidän rikoksien kautta saavuttama onnensa törmää haaksirikkoon.

Niin oli myladynkin laita; hän raivasi tiensä kumpaisenkin kansakunnan risteilijälaivojen välitse ja tuli ilman mitään kohtauksia Boulogne'en.

Kun mylady astui maalle Portsmouth'issa, oli hän englantilainen, jonka Ranskalaisten vainoomiset olivat karkoittaneet La Rochelle'sta; kun hän kaksipäiväisen merimatkan perästä astui maalle Boulogne'ssa, oli hän siellä ranskalaisena, jota englantilaiset olivat hätyytelleet Portsmouth'issa, vihassa Ranskaa vastaan.

Myladyllä oli muutoin kaikkein paras passi mitä olla saattaa: kauneutensa, ylhäinen näkönsä ja se anteliaisuus millä hän jakeli pistole'ja ympärillensä. Erään vanhan merikapteenin ystävällinen hymy ja kohteliaisuus vapauttivat hänet tavanmukaisesta tarkastuksesta, ja Boulogne'ssa viipyi hän ainoastaan sen verran mitä tarvitsi pannaksensa postiin näin kuuluvan kirjeen:

"Hänen ylhäisyydellensä, herra kardinaali Richelieu'lle hänen leiriinsä La Rochelle'n edustalla.

Arvoisa herra! Teidän ylhäisyytenne saa olla aivan huoleti. Hänen armonsa, herttua Buckingham ei matkusta Ranskaan.

Mylady.

P. S. Teidän ylhäisyytenne toivomuksen mukaan menen minä nyt Béthune'n karmeliittaluostariin odottamaan siellä teidän käskyjänne."

Samana iltana lähtikin mylady matkalle; kun yö hänet yllätti, pysähtyi hän erääsen ravintolaan yöksi ja jatkoi matkaansa seuraavana aamuna kello 5 ja saapui kolmen tunnin perästä Béthune'en.

Hän neuvotti itsensä karmeliittaluostariin ja oli tuota pikaa siellä.

Luostarin johtajatar tuli hänelle vastaan; mylady näytti hänelle kardinaalin määräyksen; johtajatar toimitti hänelle heti huoneen ja lähetti hänelle aamiaista.

Kaikki menneet tapaukset olivat haihtuneet mylady'n mielestä ja katsellessaan tulevaisuuteen, näki hän vaan sen loistavan onnellisuuden, minkä hänelle oli säilyttänyt kardinaali, jota hän niin onnellisesti oli palvellut, ilman että hänen nimensä laisinkaan oli sekoittunut tuohon veriseen juttuun. Ne alinomaiset intohimot, jotka häntä kalvoivat, tekivät hänen elämänsä noiden pilvien kaltaisiksi, jotka häilyvät taivaan kannella milloin sinertävinä, milloin tulipunaisina, milloin mustina ukkospilvinä, jättämättä maan pinnalle muita jälkiä kuin hävitystä ja kuolemaa.

Aamiaisen jälkeen tuli johtajatar tervehdyskäynnille. Luostarissa on vähän huvituksia, ja sentähden kiiruhti tuo hyvä johtajatar tekemään tuttavuutta uuden tulokkaan kanssa.

Mylady halusi päästä johtajattaren suosioon. Se oli helppo asia niin lahjakkaalle naiselle; hän koki miellyttää, hän oli ihastuttava ja veti puoleensa tuon hyvän johtajattaren hauskalla vaihtelevalla keskustelullansa ja sillä sulolla, joka ympäröi koko hänen olentoansa.

Johtajatar, joka oli aatelisneiti, piti etenkin hovikertomuksista, joita niin harvoin ulottuu valtakunnan kaukaisempiin ääriin ja joiden on erittäinkin vaikea kiivetä luostarin muurien yli, joiden ulkopuolella maailman huhut tavallisesti sammuvat.

Mylady sitä vastoin tunsi sangen hyvin kaikki ylhäisön juonet ja vehkeet, joiden keskellä hän oli lakkaamatta viisi kuusi vuotta elänyt; hän alkoi kertoa tuolle hyvälle johtajattarelle Ranskan hovin elämästä, höystellen sitä jutuilla kuninkaan liiallisista hartaudenharjoituksista. Hän kertoi mitä kielittelijöillä oli sanomista hoviherroista ja hovinaisista, jotka johtajatar hyvin tunsi nimiltään, kosketti ohimennen kuningattaren ja Buckingham'in lemmenseikkailuja ja puhui paljon, saadaksensa sitten vuorostaan kuulla jotakin.

Mutta johtajatar ei muuta kuin kuunteli ja hymyili, vastaamatta mitään. Kuitenkin, koska mylady huomasi että senlaatuiset kertomukset paljon huvittivat häntä, jatkoi hän, mutta käänsi nyt puheen kardinaaliin.

Mutta hän oli aivan pyörällä; hän ei tiennyt, oliko johtajatar kuninkaan vai kardinaalin puolella; hän kulki sen vuoksi kultaista keskitietä; mutta johtajatar puolestaan oli vieläkin varovaisempi, eikä muuta kuin nyykäytti vaan päätänsä joka kerta kuin matkustaja lausui Hänen ylhäisyytensä nimen.

Mylady rupesi luulemaan että hänelle tulisi sangen ikävä luostarissa. Hän päätti sen vuoksi tehdä rohkeamman kokeen, päästäksensä heti selville, kuinka hänen oli menetteleminen. Kun hän tahtoi nähdä, kuinka kauvas johtajattaren äänettömyys menisi, alkoi hän, ensin kautta rantain, vaan sitten sangen suoraan puhua pahaa kardinaalista, kertoen ministerin lemmensuhteista rouva d'Aiguillon'iin, Marion de Lorme'en ja muutamiin muihin ylhäisiin naisiin.

Johtajatar kuunteli häntä tarkemmin, muuttui vilkkaamman näköiseksi ja hymyili.

Hyvä! mietti mylady, hän rupeaa pitämään kertomuksistani. Jos hän onkin kardinaalilainen, ei hän ainakaan ole kovin kiihkoisesti harras.

Nyt alkoi hän kertoa miten kardinaali vihollisiansa vainosi. Johtajatar teki vaan ristinmerkkejä, mutta ei näyttänyt hyväksymistänsä eikä pahaksumistansa.

Tämä vahvisti mylady'ä siihen luuloon että johtajatar oli enemmän kuninkaan kuin kardinaalin puolella. Mylady jatkoi mennen yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi.

Minä en tiedä mitään noista seikoista, sanoi vihdoin johtajatar; mutta vaikka olemmekin niin kaukana hovista ja ulkopuolella kaikkia maallisia mielenkiintoja, on meillä kumminkin sangen surkuteltavia esimerkkiä teidän kertomustenne todenperäisyydestä: eräs meidän hoidokkaitamme on saanut varsin paljon kärsiä kardinaalin kostoa ja vainoa.

-- Eräs teidän hoidokkaitanne? sanoi mylady, ah, Jumalani! naisraukka, minä säälittelen häntä!

-- Ja siinä teette oikein, hänessä onkin säälittelemistä: vankeutta, uhkauksia, huonoa kohtelua, kaikkea on hänen täytynyt kärsiä. Mutta kaiken päätteeksi, jatkoi johtajatar, on kardinaalilla kenties ollut päteviä syitä semmoiseen menettelyyn, ja vaikka hän näyttää enkeliltä, ei ihmisiä kumminkaan saa tuomita ulkokuoreen katsoen.

Hyvä! mietti mylady, kukas tiesi, enkö keksi täällä jotakin; olen hyvässä alussa.

Ja nyt koki hän antaa kasvoillensa täydellisen avosydämmisyyden ilmeen.

-- Ah, sanoi mylady, minä tiedän sen! Sanotaan ett'ei ole luottamista kauniisin kasvoihin, mutta mihinkäs sitten tulee luottaa, ell'ei Luojan ihanimpaan tekoon? Mitä minuun tulee, ehkä minua petetään koko elämän-aikani, mutta minä olen aina luottava semmoiseen henkilöön, jonka kasvot minua miellyttävät.

-- Te siis olette taipuvainen uskomaan, sanoi johtajatar, että se nuori nainen on syytön?

-- Herra kardinaali rankaisee ainoastaan rikoksia, sanoi hän, mutta on olemassa eräitä hyveitä, joita hän vainoo enemmän kuin monia rikoksia.

-- Sallikaa minun, hyvä rouva, lausua teille kummastukseni, sanoi johtajatar.

-- Mitä te kummastelette? kysyi mylady luonnollisesti.

-- Teidän puheenne laatua.

-- Mitä kummastuttavaa siinä on? kysyi mylady hymyillen.

-- Te olette kardinaalin ystävä, koska hän on lähettänyt teidät tänne, ja kumminkin...

-- Ja kumminkin puhun minä pahaa hänestä, jatkoi mylady, täydentäen johtajattaren ajatuksen.

-- Ainakaan ette puhu hänestä hyvää.

-- Asianlaita on semmoinen, että minä en ole hänen ystävänsä, sanoi hän huoaten, vaan hänen uhrinsa.

-- Mutta entäs tuo kirje, jossa hän suosittaa teidät minulle?

-- On käsky minulle, pysyä jonkunmoisessa vankeudessa, siksi kunnes hän antaa muutamien kätyriensä vapauttaa minut.

-- Mutta miksi ette ole paenneet?

-- Minnekkäs minä pakenisin? Luuletteko maan päällä olevan yhtään paikkaa, johon kardinaali ei yltäisi, jos hän vaan tahtoisi ojentaa kättänsä? Jos olisin mies, voisi se vielä käydä päinsä, mutta mitäs nainen voi tehdä? Tuo nuori hoidokas täällä, onkohan hän koettanut paeta?

-- Ei, se on totta; mutta hänen laitansa on toinen; minä luulen että häntä pidättää Ranskassa joku hellempi taipumus.

-- Sitten, sanoi mylady huoaten, jos hän rakastaa, ei hän ole niin vallan onneton.

-- Siis, sanoi johtajatar, katsellen mylady'ä yhä enemmän häneen kiintyen, näenkö taaskin tässä jonkun vainotun raukan?

-- Näette! vastasi mylady.

Tuokion katseli johtajatar mylady'ä levottomasti, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

-- Ettehän liene vihollinen meidän pyhälle uskonnollemme? sanoi hän änkyttäen.

-- Minä! huudahti mylady, minäkö protestantti! Enhän toki; minä otan todistajakseni Jumalan, joka meitä kuulee, että minä päinvastoin olen mitä hartain katolilainen!

-- Silloin, rouva hyvä, sanoi johtajatar hymyillen, voitte olla huoleti; tämä huone, jossa te nyt olette, ei suinkaan ole tuleva teille miksikään rasittavaksi vankihuoneeksi, ja me teemme mitä voimme, saadaksemme teidän pitämään vankeudestanne. Sitä paitsi saatte täällä tavata äsken mainitun nuoren naisen, jota epäilemättä vainotaan jonkun hovijuonen vuoksi. Hän on suloinen ja rakastettava olento.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Eräs sangen ylhäinen henkilö on suosittanut hänet minulle Ketty'n nimellä. Minä en ole kysynyt hänen toista nimeänsä.

-- Ketty! huudahti mylady; mitä, oletteko siitä varma?

-- Ettäkö hän kutsuttaa itseänsä sillä nimellä? Kyllä, rouva hyvä. Tunnetteko ehkä hänet?

Mylady hymyili itsekseen sille ajatukselle, mikä vast'ikään oli hänessä herännyt, että tuo nuori nainen saattoi näet olla hänen entinen kamarineitsyensä. Tuon nuoren tytön muistoon liittyi toinen, nimittäin vihan ja kostonhimon, ja se muutti silmänräpäykseksi mylady'n haahmon hirvittävän näköiseksi, mutta melkein samassa tuokiossa palautti hän kasvoillensa taas levollisuuden ja hyvänsävyisyyden, jotka tuo tuhatmuotoinen nainen hetkeksi oli päästänyt pakenemaan.

-- Ja milloin saan nähdä tuon nuoren naisen, johon jo nyt tunnen mieleni niin hellästi kiintyvän? kysyi mylady.

-- Jo tänä iltana, sanoi johtajatar, jo aivan tänä iltana. Mutta te lähdette täältä neljän päivän kuluttua, olette minulle sanoneet; te nousitte tänä aamuna jo kello viisi matkalle; varmaankin tunnette tarvitsevanne lepoa; ruvetkaa siis maata; päivällisen aikaan tulemme teitä herättämään.

Vaikka mylady vallan hyvin olisi tullut toimeen nukkumatta, häntä kun jo kiihoittelivat kaikki ne yllykkeet, joita uudet seikkailut herättivät hänen vehkeihin taipuvaisessa mielessään, suostui hän kuitenkin johtajattaren tarjoukseen. Kahden tai viidentoista päivän kuluessa oli hänellä ollut niin monta eri mielenliikutusta, että vaikka hänen teräksinen ruumiinsa saattoikin vielä kestää rasituksia, hänen sielunsa kumminkin tarvitsi lepoa.

Hän heitti siis jäähyväiset johtajattarelle ja pani maata, ja häntä tuudittelivat uneen ne kostontuumat, jotka Ketty'n nimi varsin luonnollisesti oli hänessä herättänyt vireille. Hän muisti sitä melkein rajatonta lupausta, jonka kardinaali oli hänelle antanut, jos hän onnistuisi yrityksessään. Hän oli onnistunut, d'Artagnan oli siis hänen vallassaan.

Yksi ainoa seikka mylady'ä kauhisti; hänen miehensä muisto, kreivi de la Fère'n, jonka hän oli luullut kuolleeksi tai ainakin maanpakolaiseksi, vaan joka hänelle oli ilmestynyt Athoksena, d'Artagnan'in parhaimpana ystävänä.

Mutta myöskin, jos hän oli d'Artagnan ystävä, hän kaiketi oli ollut hänelle avullisena kaikissa niissä vehkeissä, joiden kautta kuningatar oli kumonnut kaikki Hänen ylhäisyytensä aikeet; jos hän oli d'Artagnan'in ystävä, hän myöskin oli kardinaalin vihamies, ja näin ollen toivoi mylady voivansa kietoa hänetkin samaan kostoverkkoonsa, mihin hän aikoi tukehduttaa tuon nuoren muskettisoturin.

Kaikki nämä toiveet olivat mylady'lle suloisia ajatuksia; näiden tuudittelemana nukkuikin hän pian.

Hänet herätti lempeä ääni, joka kuului hänen vuoteensa ääressä. Hän avasi silmänsä ja näki johtajattaren sekä erään nuoren, vaaleatukkaisen, hienohipiöisen naisen, joka katseli häntä hyväntahtoisen ja samalla uteliaan näköisenä.

Nuoren naisen kasvot olivat mylady'lle aivan tuntemattomat. Molemmat katselivat toisiansa sangen tarkasti, samalla kun he vaihtoivat tavallisia kohteliaisuuden osoituksia. Molemmat olivat sangen kauniit, mutta aivan eri tavalla. Mylady hymyili kumminkin, nähdessään itsensä olevan paljon edellä tuosta nuoresta naisesta ylhäisen ja hienon käytöstavan suhteen. Mutta myönnettävä on, että luostaripuku, johon hoidokas oli verhottuna, ei ollut suinkaan eduksi tämmöisessä kilpailussa.

Johtajatar esitti heidät toisilleen ja jätti heidät sitten kahden kesken, koska virkatoimet vaativat häntä kirkkoon.

Hoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä pitkällään, mutta mylady pidätti hänet.

-- Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo tahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä ajanvietteeksi.

-- Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te nukuitte, te olette väsyksissä.

-- No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista heräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun siitä myöskin nauttia mielin määrin.

Ja tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli hänen vuoteensa vieressä.

Hoidokas istuutui.

-- Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen nyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän seuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan kohtakin lähteä täältä luostarista.

-- Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?

-- Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei koettanutkaan salata.

-- Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä kardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään ystävyyteemme.

-- Siis se on totta, mitä hyvä äitimme sanoi meille, että tekin olette tuon ilkeän papin vainon alainen.

-- Vaiti! sanoi mylady; elkäämme edes hiiskuko mitään semmoista hänestä; kaikki minun onnettomuuteni lähtee siitä, että minä kerta melkein tuolla tavoin kuin te nyt satuin sanomaan eräälle naiselle, jota luulin ystäväkseni, vaan joka petti minut. Oletteko tekin petoksen uhri?

-- En, sanoi hoidokas, en petoksen vaan alttiuden! Minä palvelin alttiisti erästä naista, jota rakastin suuresti, ja jonka tähden olisin uhrannut henkeni ja uhraisin vieläkin.

-- Ja joka hylkäsi teidät, niin se käy!

-- Minä olin, paha kyllä, siinä uskossa, mutta pari kolme päivää taaksepäin näin että asia on vallan toisin, jumalankiitos. Kuinka vaikeata minun olisi ollut, jos minun olisi pitänyt uskoa hänen unohtaneen minut! Mutta te, rouvani, jatkoi hoidokas, näytte olevan vapaa; jos te tahtoisitte paeta, olisi se kaiketi ihan teidän omassa vallassanne?

-- Minne luulette minun voivan päästä ilman ystäviä, ilman rahaa, minulle aivan oudossa seudussa, ihan toisella puolella Ranskaa, jossa en koskaan ole ollut.

-- Oh, huudahti hoidokas, ystäviä saatte te kaikkialla, minne vaan tulette, te näytätte niin hyvältä ja olette niin kaunis!

-- Se ei estä, lisäsi mylady vielä suloisemmin hymyillen, ikäänkuin hän olisi tahtonut ruveta enkelin näköiseksi, se ei estä minun olemasta yksinäisenä ja hyljättynä.

-- Kuulkaa, sanoi hoidokas, teidän tulee asettaa toivonne Jumalaan; ja tietäkääs, ehkäpä teille on onneksi sekin, että nyt kohtasitte minut, niin vähäpätöinen ja arvoton kuin olenkin; sillä jos minä lähden tästä luostarista, on minulla voimallisia ystäviä, jotka minua autettuansa auttavat myöskin teitä.

-- Oh, kun sanoin olevani yksinäinen, vastasi mylady, joka toivoi itsestään puhumalla saavansa hoidokkaan puhumaan, en sillä tarkoittanut, ett'ei minullakin olisi voimallisia tuttavia; mutta he itse vapisevat kardinaalia; itse kuningatarkaan ei uskalla auttaa minua tuota peljättävää ministeriä vastaan; minulla on todisteita siihen, että kuningattaren, vaikka hänellä on niin jalo sydän, on täytynyt useamman kuin yhden kerran uhrata alttiita palvelijoitansa Hänen ylhäisyytensä vihan tähden.

-- Uskokaa minua rouva, että vaikka kuningatar näennäisesti onkin hyljännyt turvistansa ne henkilöt, ei pidä luottaa ulkokuoreen; kuta pahemmin heitä vainotaan, sitä enemmän hän ajattelee heitä ja usein hetkenä, jolloin he vähemmin sitä aavistavat, saavat he todisteita hänen hyväntahtoisesta muistelemisestansa.

-- Ah, sanoi mylady, minä uskon sen, kuningatar on niin hyvä!

-- Ah, te tunnette hänet siis, te tunnette siis ihanan, jalon kuningattaren, koska te sillä tavoin puhuitte hänestä! huudahti hoidokas ihastuksissaan.

-- Toisin sanoen, jatkoi mylady, vetäytyen linnoitukseensa, minulla ei ole kunnia tuntea häntä persoonallisesti, vaan minä tunnen suuren joukon hänen likeisimpiä ystäviänsä; minä tunnen herra de Putange'n; minä tunsin Englannissa herra Dujart'in; minä tunnen herra de Tréville'n.

-- Herra de Tréville'n; huudahti hoidokas; tunnetteko herra de Tréville'n?

-- Tunnen vallan hyvin, oikeinpa erinomaisesti.

-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin?

-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin.

-- Ah, saattepa nähdä, huudahti hoidokas, että me olemme kohta täydellisesti tuttavia, melkein ystäviä! Jos te tunnette herra de Tréville'n, olette te kaiketi myöskin käyneet hänen luonansa?

-- Usein, vastasi mylady, valhetellen yhä lisää, kun hän näki sen menevän täydestä.

-- Hänen luonansa varmaan olette myös tavanneet muutamia hänen muskettisotureitansa?

-- Kaikkia jotka tavallisesti hänen luonansa käyvät, vastasi mylady, josta tämä keskustelu alkoi tuntua todella kiinittävältä.

-- Nimittäkääpäs minulle muutamia, joita te tunnette, niin saamme nähdä että he ovat minun ystäviäni.

-- Oh, sanoi mylady hämillänsä, minä tunnen herra de Souvigny'n, herra de Courtivron'in, herra de Férrussac'in.

Hoidokas antoi hänen puhua, mutta kun hän näki hänen pidättelevän, sanoi hän:

-- Ettekö tunne erästä aatelismiestä, jonka nimi on Athos?

Mylady'n kasvot olivat yhtä valkoiset kuin lakana, jolla hän lepäsi ja vaikka hän kyllä koki hallita luontoansa, ei hän voinut olla huudahtamatta, ja samalla tarttui hän hoidokkaan käteen ja tuijotti hänen silmiinsä.

-- Kuinka! Mikä teitä vaivaa? Oi, Jumalani! kysyi naisparka säikähtyneenä; olenko sanonut jotakin loukkaavaa?

-- Ette suinkaan, mutta tuo nimi hämmästytti minua, koska minäkin olen tuntenut tuon aatelismiehen, ja minusta tuntui oudolta tavata toinen, joka näkyi tuntevan hänet hyvästi.

-- Ah, hyvin hyvästi, erinomaisen hyvästi, enkä ainoastaan häntä, mutta myöskin hänen ystävänsä, herrat Porthoksen ja Aramiksen.

-- Todella? Heidät minä myöskin tunnen, huudahti mylady, joka tunsi sydämmensä hyytyvän.

-- No niin, jos te tunnette heidät, tiedätte te siis myöskin, että he ovat kunniallisia ja urhoollisia miehiä. Minkätähden ette käänny heidän puoleensa, jos te olette avun tarpeessa?

-- Oikeastaan en ole lähemmässä tuttavuudessa yhdenkään noiden kanssa, sopersi mylady; minä tunnen heidät sillä tavoin, että olen kuullut erään heidän ystävänsä, herra d'Artagnan'in, paljon puhuvan heistä.

-- Tunnetteko herra d'Artagnan! huudahti hoidokas vuorostaan tarttuen mylady'n käsiin ja katsoen häneen kiihkeästi.

Kun hän huomasi mylady'n kummallisen silmäyksen, jatkoi hän:

-- Suokaa anteeksi, rouva, te tunnette hänet, mutta millä tavoin?

-- Mitäs, virkkoi mylady hämillänsä, ystävänä.

-- Te petätte minua, rouva, vastasi hoidokas; te olette olleet hänen lemmittynsä!

-- Tepäs olette olleet, rouvani! huudahti mylady vuorostaan.

-- Minäkö! sanoi hoidokas.

-- Niin te juuri; nyt minä tunnen teidät: te olette rouva Bonacieux.

Nuori nainen säpsähti hämmästyksestä ja vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin.

-- Oh, elkää kieltäkö, vastatkaa! jatkoi mylady.

-- No niin, minä myönnän, rouva, sanoi hoidokas; olemmeko kilpailijoita?

Mylady'n silmissä leimusi niin raivokas hehku, että rouva Bonacieux toisissa oloissa olisi kauhistuksesta juossut pakoon; mutta häntä vallitsi kokonaan hänen lemmenkateutensa.

-- Antakaas kuulla, sanokaa minulle, rouva, jatkoi rouva Bonacieux voimalla, jota hänellä ei olisi luullut olevan, oletteko olleet hänen lemmittynsä?

-- Oh, en koskaan, huudahti mylady äänellä, joka ei suonut epäilykselle sijaa; en koskaan, en koskaan!

-- Minä uskon teitä, sanoi rouva Bonacieux; mutta miksi te sitä noin monesti vakuutatte?

-- Kuinka, ettekö ymmärrä minua? sanoi mylady, joka oli tointunut hämmennyksestään ja voittanut kaiken malttinsa.

-- Kuinka minä voisin ymmärtää? Minä en tiedä mitään.

-- Te ette siis ymmärrä, että kun herra d'Artagnan oli minun ystäväni, uskoi hän minulle salaisuutensa?

-- Todella?

-- Te ette ymmärrä että minä tiedän kaikki: kuinka teidät ryöstettiin pois pienestä paviljongista Saint-Germain'issä, kuinka hän ja hänen ystävänsä olivat epätoivossa ja kuinka he sittemmin turhaan ovat kokeneet saada teistä selvää. Mitenkä olisin voinut siis olla hämmästymättä, kun aavistamatta huomasin olevani aivan teidän edessänne, teidän, josta me niin usein olemme puhelleet, jota hän rakastaa täydestä sielustaan ja jota hän sai minunkin rakastamaan ennenkuin vielä olin teitä nähnytkään! Ah, rakas Constance'ni, minä näen teidät siis nyt vihdoinkin edessäni!

Ja mylady ojensi sylinsä rouva Bonacieux'ille, joka kaikesta mitä edellinen oli sanonut, oli joutunut siihen täyteen uskoon, että tuo nainen, jota hän hetkistä ennen oli pitänyt kilpailijanansa, päinvastoin oli hänen paras ystävänsä.

-- Oi, antakaa minulle anteeksi, sanoi hän, nojautuen hänen olkapäätänsä vasten, minä rakastan häntä niin suuresti!

Molemmat naiset viipyivät hetkisen toinen toisensa syleilyksessä. Varma on, että jos mylady'n voima olisi ollut hänen vihansa vertainen, ei rouva Bonacieux olisi päässyt elävänä tästä syleilyksestä.

Mutta kun hän ei voinut häntä pusertaa kuoliaaksi, hymyili hän hänelle.

-- Oi, minun suloinen pikku oma ystäväni! sanoi mylady, kuinka onnellinen olen kun tapasin teidät! Antakaa minun katsella itseänne. Ja näin sanoen tähtäsi hän häntä terävästi silmillään. Niin, te se todellakin olette. Ah, minä näen nyt teidät aivan semmoiseksi kuin minulle on teidät kerrottu!

Nuori naisparka ei osannut aavistaa, mitä julmia tuumia kuohui tuon puhtaan otsan ja noiden loistavien silmien takana, joissa hän luki vaan sääliä ja myötätuntoisuutta.

-- Te tiedätte siis, kuinka paljo minä olen saanut kärsiä, sanoi rouva Bonacieux, koska hän on sanonut teille mitä hän kärsi; mutta hänen tähtensä kärsiminen on suloista.

Mylady toisti koneenomaisesti:

-- Niin, se on suloista.

-- Ja sitä paitsi, jatkoi rouva Bonacieux, on minun kärsimykseni lähellä loppuansa; huomenna, ehkäpä jo tänä iltana, saan minä nähdä hänet ja sitten on kaikki ollutta ja mennyttä.

-- Tänä iltana? Huomenna? huudahti mylady, jonka nuo sanat herättivät unelmista; mitä te sillä tarkoitatte? Odotatteko häneltä tietoja?

-- Odotan häntä itseänsä.

-- Häntä itseänsä, d'Artagnan'ia tänne?

-- Juuri häntä itseänsä.

-- Ei, se on mahdotonta; hän on kardinaalin mukana La Rochelle'n piirityksessä, eikä palaa Pariisiin ennenkuin kaupunki on valloitettu.

-- Niin te luulette; mutta onko mikään mahdotonta minun d'Artagnan'illeni, tuolle jalolle ja rehelliselle aatelismiehelle?

-- Oh, minä en voi uskoa teitä.

-- No, lukekaa sitten! sanoi onneton nuori nainen, ylenmäärin ylpeänä ja riemullisena ojentaen mylady'lle kirjeen.

-- Rouva de Chevreuse'n käsi-alaa! sanoi mylady itselleen. Ah, minä olin varma siitä että heillä on suhteita siellä päin.

Hän luki ahnaasti seuraavat rivit:

"Rakas lapseni! Ole valmiina; ystävämme tapaa sinut kohta; hän tulee tempaamaan sinut irti vankeudestasi, jossa sinua on pidetty turvallisuutesi vuoksi; laita siis kaikki valmiiksi matkaan, ja luota meihin aina.

Meidän oivallinen gaskonjalaisemme on osoittaunut urhoolliseksi ja uskolliseksi niinkuin ainakin; sano hänelle että eräällä taholla ollaan hänelle hyvin kiitollisia antamastansa varoituksesta."

-- Niin, niin sanoi mylady, kirje on sangen selvä; tiedättekö mikä varoitus se oli?

-- En; minä vaan luulen, että hän on antanut kuningattarelle vihiä jostain uudesta kardinaalin vehkeestä.

-- Niin, niin se mahtaa olla, sanoi mylady, antaen kirjeen takaisin rouva Bonacieux'ille ja laskien mietteissään päänsä vasten rintaansa.

Samassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden kopinaa.

-- Oh, huudahti rouva Bonacieux hypähtäen ikkunaan, mahtaako se olla hän?

Liikkumattomana hämmästyksestä lepäsi mylady vuoteellaan. Yhdessä silmänräpäyksessä oli niin monta odottamatonta asiaa tapahtunut, että hän ensi kerran eläissään joutui pyörälle.

Hän, hän! mutisi hän. Olisiko se todella hän? Ja hän makasi vuoteellansa, tuijottaen tylsästi eteensä.

-- Ah, ei, sanoi rouva Bonacieux, se on mies, jota minä en tunne ja joka kuitenkin näyttää aikovan tänne. Niin, hän hiljentää ajoansa, hän seisahtuu portille, hän soittaa.

Mylady hyppäsi vuoteeltansa.

-- Oletteko varma ett'ei se ole hän? kysyi mylady.

-- Olen kyllä, aivan varma.

-- Mutta entäs jos näitte väärin?

-- Oi, minä tuntisin hänet, jos näkisin vilahduksenkaan hänen töyhtöänsä tai kauhtanaansa.

Mylady pukeutui.

-- Yhdentekevä; mies pyrkii tänne, niinhän sanoitte?

-- Niin, hän on jo tullut sisään.

-- Hän tulee joko teidän tai minun tähteni.

-- Oh, Jumalani, kuinka levottomalta te näytätte!

-- Niin, minä myönnän että olen levoton; minä en ole niin tyyniluontoinen kuin te; minä pelkään kaikkea kardinaalilta.

-- Vaiti! sanoi rouva Bonacieux, joku tulee.

Ovi aukeni ja johtajatar astui sisään.

-- Oletteko te tulleet Boulogne'sta? kysyi hän mylady'ltä.

-- Olen, vastasi hän, koettaen tyyntyä levolliseksi; ken minua tiedustelee?

-- Eräs mies, joka ei tahdo sanoa nimeänsä, mutta joka tulee kardinaalin puolesta.

-- Ja hän tahtoo puhua kanssani? kysyi mylady.

-- Hän tahtoo puhua Boulogne'sta tulleen naisen kanssa.

-- Olkaa hyvä ja käskekää hänet sisään.

-- Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, mahtaakohan tulla ikäviä sanomia?

-- Pahoin pelkään.

-- Minä jätän teidät sitten vieraan kanssa kahden; mutta niin pian kuin hän on mennyt, tulen takaisin, jos suvaitsette.

-- Tulkaa toki, minä oikein pyydän teitä tulemaan.

Johtajatar ja rouva Bonacieux menivät ulos.

Mylady jäi yksin, silmät tähdättyinä oveen päin.

Hetkisen perästä kuului portaista kannusten kilinää, askeleet lähestyivät, ovi aukeni ja eräs mies astui sisään.

Mylady päästi ilon huudahduksen. Tuo mies oli kreivi de Rochefort, Hänen ylhäisyytensä kätyri.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

LVIII

Kaksi eri hirviö-lajia.

-- Ah, huudahtivat yht'aikaa Rochefort ja mylady, tehän se olette?

-- Niin, minä se olen.

-- Mistä te tulette? kysyi mylady.

-- La Rochelle'sta, entäs te?

-- Englannista.

-- Buckingham?

-- Kuollut tai ainakin vaarallisesti haavoitettu; juuri lähdettyäni, saamatta häntä rahtuakaan taipumaan, eräs kiihkolainen murhasi hänet.

-- Ah, sanoi Rochefort hymyillen, sepä oli onnellinen sattuma, ja se on suuresti miellyttävä Hänen ylhäisyyttänsä. Oletteko ilmoittaneet siitä hänelle?

-- Minä kirjoitin hänelle Boulogne'sta. Mutta minkä vuoksi olette nyt täällä?

-- Hänen ylhäisyytensä, joka oli levoton, lähetti minut teitä etsimään.

-- Minä tulin vasta eilen.

-- Ja mitä olette täällä eilisestänne tehneet?

-- En ole hukannut aikaani.

-- Oh, sen kyllä uskon.

-- Tiedättekö kenen täällä tapasin?

-- En.

-- Arvatkaas!

-- Kuinka minä voisin...?

-- Sen nuoren naisen, jonka kuningatar otti pois vankeudesta.

-- Sen pikku d'Artagnan'in lemmitynkö?

-- Niin, rouva Bonacieux'in, jonka nykyinen olopaikka oli kardinaalille tuntematon.

-- Hyvä, sanoi Rochefort. Sepä oli taaskin sattuma yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Kardinaali on todella onnetarten lellipoika.

-- Käsitättekö hämmästystäni, jatkoi mylady, kun huomasin olevani tuon naisen kanssa vallan naamattain?

-- Tunteeko hän teidät?

-- Ei.

-- Hän pitää teitä siis ventovieraana?

Mylady hymyili.

-- Minä olen hänen paras ystävänsä!

-- Eipä ole toista teidän vertaista, paras kreivinnani, tekemään mokomia ihmetöitä! sanoi Rochefort.

-- Ja se oli minun onneni, sanoi mylady, sillä tiedättekö, herra kreivi, mitä nyt on tekeillä?

-- En.

-- Huomenna tai ylihuomenna tullaan kuningattaren määräyskirjeellä varustettuna ja viedään hänet pois.

-- Todella? Kuka tulee?

-- D'Artagnan ja hänen ystävänsä.

-- Totta tosiaan, he toimittavat asiansa niin, että meidän on pakko lähettää heidät Bastiljiin.

-- Miksi heitä ei jo ennen ole lähetetty?

-- Mitäs voi tehdä, kun kardinaalilla on noiden miesten suhteen joku heikkous, jota en voi ymmärtää!

-- Todella?

-- Niin.

-- No niin, sanokaa hänelle siis että nuo neljä miestä kuulivat meidän keskustelumme Colombier-Rouge'n ravintolassa; sanokaa hänelle että hänen lähdettyänsä yksi heistä tuli ylös minun luokseni ja väkisin otti minulta hänen antamansa suojeluskirjan; sanokaa hänelle että he olivat ennakolta toimittaneet tiedon lord Winter'ille tulostani Englantiin, että he tälläkin kertaa olivat vähältä tehdä tyhjäksi koko matkani, samoinkuin timanttijutussa kävi; sanokaa hänelle että noista neljästä miehestä ainoastaan kaksi on peljättävää, nimittäin d'Artagnan ja Athos; sanokaa hänelle, että kolmas, Aramis, on rouva de Chevreuse'n rakastaja; hänet pitää jättää eloon, hänen salaisuutensa tunnetaan, hänestä voi olla hyötyä; neljäs, Porthos, on joutavanpäiväinen höperö, josta hänen ei tarvitse pitää mitään lukua.

-- Mutta nuo neljä miestä ovat varmasti tällä hetkellä La Rochelle'n piirityksessä.

-- Niin minäkin luulin, mutta eräs kirje, jonka rouva Bonacieux on saanut rouva de Chevreuse'ltä ja jonka hän varomattomasti kyllä antoi minun lukea, saattaa minut uskomaan että nuo neljä miestä päin vastoin ovat matkalla tänne ryöstämään häntä pois.

-- Saakeli! Mitäs nyt tehdään?

-- Mitä on kardinaali sanonut teille minun kohdalleni?

-- Että ottaisin vastaan teidän ilmoituksenne joko kirjalliset tai suulliset ja palaisin kyytihevoisilla, ja kun hän on saanut tietää mitä te olette tehneet, miettii hän, mitä teidän on sitten tekeminen.

-- Minun pitää siis jäädä tänne?

-- Tänne eli näille seuduin.

-- Te ette voi siis viedä minua mukananne?

-- En, minulla on nimenomainen määräys; leirin lähistössä teidät voitaisiin tuntea, ja ymmärrättehän kyllä itse että se olisi vahingoksi kardinaalille.

-- Minun tulee siis odottaa täällä tai lähistössä.

-- Sanokaa vaan ennakolta missä te odotatte tietoja kardinaalilta, että tiedän, missä te olette saatavissa.

-- Kuulkaahan, se on luultavaa, että minä en voi jäädä tänne.

-- Minkä vuoksi?

-- Te unhotatte että minun viholliseni voivat tulla minä hetkenä tahansa.

-- Se on totta, mutta silloin pääsee tuo pikku naikkonen livistämään Hänen ylhäisyytensä käsistä.

-- Pah! sanoi mylady hymyillen tavalla, joka oli hänelle ominaista; te unhotatte että minä olen hänen paras ystävänsä!

-- Niinpä kylläkin; minä voin siis sanoa kardinaalille tuosta naisesta...

-- Että hän saa olla siitä huoleti.

-- Siinäkö kaikki?

-- Kyllä hän tietää mitä se merkitsee.

-- Mutta sanokaapa nyt, mitä minun pitää tehdä?

-- Matkustaa paikalla takaisin; minun mielestäni kannattaa kyllä kiiruhtaa näiden sanomien vuoksi, joita teillä nyt on vietävänä.

-- Vaununi särkyivät Lilliers'iin tullessani.

-- Oivallista!

-- Mitä! Oivallista?

-- Niin, minä tarvitsen teidän vaununne.

-- Kuinkas minä sitten matkustan?

-- Hevosen selässä.

-- Teidän on helppoa istua täällä ja sanoa noin; sata kahdeksankymmentä lieu'tä!

-- No, mitäs se merkitsee?

-- Ne kuljetaan. Entäs sitten?

-- Kun olette tulleet Lilliers'iin, lähetätte minulle vaunut ja käskette palvelijanne toimittamaan ne minun käytettävikseni.

-- Hyvä!

-- Teillä on varmaankin mukananne joku kardinaalin määräys?

-- On, valtakirjani.

-- Näyttäkää se johtajattarelle ja sanokaa että minua tullaan noutamaan tänään tai huomenna ja että minun täytyy seurata sitä henkilöä, joka ilmoitakse teidän nimessänne.

-- Hyvä!

-- Elkää unhottako pitelemättä minua pahoin, puhuessanne minusta johtajattaren kanssa.

-- Minkä vuoksi se on tarpeen?

-- Minä olen eräs kardinaalin uhri. Minunhan pitää herättää pikku rouva Bonacieux'issä luottamusta.

-- Aivan oikein. Tahdotteko nyt luetella minulle kaikki tapahtumat?

-- Johan minä olen kertonut kaikki; teillä on hyvä muisti; kertokaa ne nyt vuorostanne minulle niinkuin minä ne teille kerroin; paperi voisi kadota.

-- Te olette oikeassa; sanokaa minulle vaan, missä minä tapaan teidät, ett'en tarvitse turhaan tallustella ylt'ympäri koko seudun.

-- Se on totta; malttakaas.

-- Tahdotteko kartan?

-- Oh, minä tunnen tämän seudun erinomaisen hyvin.

-- Tekö? Milloin te olette olleet täällä?

-- Minä olen täällä saanut kasvatukseni.

-- Todella?

-- Näettekös, siitä on toki jotakin hyvää, että on saanut kasvatuksensa jossakin.

-- Missä odotatte siis minua?

-- Malttakaas hetkinen; no niin, nyt tiedän, Armentières'issä.

-- Mikä paikka on Armentières?

-- Eräs pieni kaupunki Lys'in varrella! en tarvitse muuta kuin mennä yli virran niin olen vieraassa maassa.

-- Oivallista! Mutta se lankeaa luonnostaan, ett'ette mene yli virran muutoinkuin hätätilassa?

-- Se on tietty.

-- Ja kuinka saan siinä tapauksessa tietää missä te olette?

-- Ettehän te tarvitse lakeijaanne?

-- En.

-- Onko hän luotettava mies?

-- Hän kestää kaikki koetukset.

-- Antakaa hänet minulle, ei kukaan häntä tunne; minä jätän hänet sinne missä viimeksi olen ollut, ja hän saattaa teidät sinne missä olen.

-- Ja te sanotte odottavanne minua Armentières'issä.

-- Niin, Armentières'issä.

-- Kirjoittakaa nimi paperilapulle, ett'en sitä unhottaisi. Kaupungin nimi ei voi ilmaista ketään, eikö niin?

-- Oh, kukas tiesi? Mutta olkoon menneeksi, sanoi mylady, kirjoittaen nimen paperipalaselle, minä uskallan.

-- Hyvä! sanoi Rochefort ja otti paperin mylady'n kädestä, taittoi sen kokoon ja pisti sen hattunsa sisään hikinauhan alle. Olkaa kaikessa tapauksessa huoleti; minä teen niinkuin lapset; sen varalta että sattuisin kadottamaan tämän paperin, hoen minä sitä pitkin matkaa. Onko nyt kaikki?

-- Eiköhän.

-- No katsotaanpas: Buckingham kuollut tai vaarallisesti haavoitettu; teidän ja kardinaalin keskustelu joutunut neljän muskettisoturin korviin; lord Winter saanut ennakolta ilmoituksen teidän tulostanne Portsmouth'iin; d'Artagnan ja Athos Bastiljiin, Aramis rouva de Chevreuse'n rakastaja; Porthos joutavanpäiväinen höperö, rouva Bonacieux löydetty; teille lähetettävä vaunut niin pian kuin mahdollista; annettava lakeijani teidän käytettäväksenne; esitettävä teitä kardinaalin uhrina, ett'ei johtajatar rupeaisi epäilemään; Armentières, Lys'in varrella; eikö niin?

-- Todella, paras herrani, teillä on erittäin hyvä muisti. Mutta vielä yksi asia.

-- Mikä?

-- Minä näin varsin kauniin metsän, joka varmaankin liittyy luostarin puutarhaan, sanokaa että minun sallitaan kävellä siellä metsässä. Kukas tiesi? Voisin ehkä tarvita mennä ulos takaportista.

-- Te ajattelette kaikkea.

-- Ja te unhotatte yhden asian.

-- Minkä?

-- Kysyä, tarvitsenko rahaa.

-- Se on totta; kuinka paljon tahdotte?

-- Kaikki mitä teillä on kultaa.

-- Minulla on noin viisi sataa pistole'a.

-- Minulla on saman verran; tuhannella pistole'lla voi kohdata kaikkea; tyhjentäkää siis lakkarinne.

-- Kas tässä!

-- Hyvä! Ja te lähdette?

-- Tunnin perästä; minun pitää saada vähän ruokailuaikaa ja sillä välin lähetän noutamaan kyytihevosta.

-- Mainiota! Hyvästi, herra kreivi.

-- Hyvästi, kreivinna!

-- Sulkekaa minut kardinaalin suosioon.

-- Sulkekaa minut paholaisen suosioon.

Mylady ja Rochefort hymyilivät toinen toisilleen ja erkanivat.

Tunnin perästä ratsasti Rochefort tiehensä täyttä karkua ja viisi tuntia myöhemmin oli hän Arras'issa.

Lukijamme tietävät jo kuinka d'Artagnan hänet siellä tunsi ja kuinka tuo tunteminen, joka herätti jonkunmoista pelkoa neljässä muskettisoturissa, antoi uutta vauhtia heidän matkallensa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us