XVIII…

XVIII

Rakastaja ja puoliso.

-- Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.

-- Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.

-- Kaikki tyynni.

-- Mutta, Jumalani, millä tavoin?

-- Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä vilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.

-- Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?

-- Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä pöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle kovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille palvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän edestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja uskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on ainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.

Rouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.

-- Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun uskomaan teille sen toimen?

-- Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on tekeminen?

-- Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille semmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!

-- No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun puolestani.

-- Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.

-- Tunnetteko Athosta?

-- En.

-- Porthosta?

-- En.

-- Aramista?

-- En. Ketä ovat ne herrat?

-- Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän kapteeniansa?

-- Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman kerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on urhoollinen ja rehellinen mies.

-- Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?

-- Oh, en millään muotoa.

-- No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä, olkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa, voitteko uskoa sen minun haltuuni.

-- Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä kellenkään.

-- Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.

-- Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai koiran kaulaan.

-- Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.

-- Kyllähän sanotte niin.

-- Minä olen luotettava mies!

-- Sen uskon.

-- Ja rohkea.

-- Oh! siitä olen varma.

-- Siis, pankaa minut koetukselle.

Rouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä. Mutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin vakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen luottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy uskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo vaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen luottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin tahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista, mikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.

-- Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan mukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että jos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä surmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.

-- Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että jos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte tehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi ketään vaaraan.

Siiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka hän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.

Tämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.

D'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli hänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo kaikki tekivät hänestä jättiläisen.

-- Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.

-- Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne, kapteeninne!

-- Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin todellakin, minun täytyy saada loma.

-- Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.

-- Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi, olkaa huoleti.

-- Millä tavoin?

-- Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän hänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.

-- Mutta vielä toinen asia.

-- Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan epäilyksiänsä.

-- Teillä ei taida olla rahaa?

-- Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.

-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja vetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia takaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.

-- Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet, niinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut joka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.

-- Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte että se on sangen arvokkaan näköinen.

-- Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa, kun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.

-- Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva Bonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva kovin kiitollinen.

-- Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä rakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän onnellisuutta kuin uskalsin toivoa.

-- Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.

-- Mitä?

-- Kadulla puhutaan.

-- Ääni on...

-- Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!

D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.

-- Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.

-- Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?

-- Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.

-- Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.

-- Täytyy nousta minun luokseni.

-- Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua peljästyttää.

Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.

-- Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin temppelissä, siihen annan kunniasanani.

-- Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.

D'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot, hiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös portaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.

Kun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven sisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat ikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan kääriytyneen miehen kanssa.

Nähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten miekkansa, riensi ovea kohden.

Se oli Meung'in mies.

-- Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät hukkaan.

-- Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.

-- Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole teidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään muuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.

-- Ettekö omassa nimessänne mitään käske?

-- Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa nimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he puhuisivat minusta.

D'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.

Herra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän vaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.

-- Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.

-- Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä aikomuksissa te lähditte ulos?

-- Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän on hyvin herkkäuskoinen nainen.

-- Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?

-- En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä mitään valoa näy rakojen lävitse.

-- Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.

-- Millä tavoin?

-- Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.

-- Menkäämme.

-- Minä kysyn hänen palvelijaltansa.

Bonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat kulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.

Ei kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta, lainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä varoi ilmoittamasta millään oloansa.

Sinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella, molemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.

-- Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.

-- Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan paremmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.

-- Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.

-- Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.

D'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen kamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle, rupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua niinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.

-- Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi tuntematon.

-- Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.

-- Ja te arvelette vaimonne?...

-- Palanneen Louvreen.

-- Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?

-- Siitä olen varma.

-- Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?

-- Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen...

-- Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.

-- Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?

-- Sitä en epäile.

-- Suuri kardinaali!

-- Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne, maininnut mitään nimiä?

-- Ei hän maininnut.

-- Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia, tai rouva de Vernet'iä?

-- Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean henkilön asialle.

-- Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen jätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.

-- Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun ette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje käsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te...

-- Ja minä?...

-- No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät...

-- Onko hän sanonut?

-- On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.

-- Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on aikaa.

-- Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.

-- Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.

-- Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja juoksen kardinaalin luokse.

-- Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka toimenne on käynyt.

Tuntematon meni.

-- Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin lisänimen.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä entistäkin kovemmin.

Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.

-- Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko tämän puolen kaupunkia.

Bonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui tuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla, semminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun ei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen äänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.

-- Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva Bonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa olevanne kuningattaren palveluksessa.

-- Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä olen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin ansaitseva teidän rakkautenne?

Nuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen poskillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan, hänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka kantimessansa.

Rouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä tuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota hän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman taakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:

-- O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XIX

Retken suunnitelma.

D'Artagnan meni oikopäätä herra de Tréville'n luokse. Hän arvasi kyllä, että kardinaali muutamissa minuuteissa saisi asiasta tiedon tuon kirotun tuntemattoman kautta, joka näkyi olevan hänen kätyrinsä, ja ett'ei siis ollut yhtäkään hetkeä kadotettavana.

Nuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa saattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut hänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle siis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut onnettarilta pyytääkkään.

Herra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita tavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin perheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että hän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.

Tuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de Tréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka kuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että jotakin uutta oli todella tapahtunut.

Pitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä, uskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä vaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta herra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle, aina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina niin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti ilmoittaa hänelle kaikki.

-- Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi herra de Tréville.

-- Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle anteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä asia on kysymyksessä.

-- Sanokaa siis, minä kuuntelen.

-- Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen puhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.

-- Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä, nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa d'Artagnan'ia kohden.

-- Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään salaisuuden...

-- Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.

-- Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te voitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar on antanut täyttääkseni.

-- Onko salaisuus teidän?

-- Ei, herra, se on kuningattaren.

-- Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?

-- Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.

-- Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?

-- Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja pelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää, ell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.

-- Pitäkää salaisuus omananne, nuori mies, ja sanokaa, mitä te haluatte.

-- Minä haluan teidän hankkimaan minulle herra Desessart'ilta viidentoista päivän loman.

-- Milloin?

-- Jo tänä yönä.

-- Lähdettekö Pariisista?

-- Lähden asialle.

-- Voitteko minulle sanoa minne?

-- Lontoosen.

-- Kuka siitä hyötyisi, ell'ette saavuttaisi tarkoitustanne?

-- Kardinaali, uskoakseni, antaisi koko maailman, jos hän voisi estää minut onnistumasta.

-- Ja yksinkö lähdette?

-- Yksin.

-- Siinä tapauksessa, elkää matkustako Bondy'n kautta; minä sanon teille sen, minä, ja vahvistan sen Tréville'n kunniasanalla.

-- Kuinka niin?

-- Teidät surmataan.

-- Silloin kuolen velvollisuuttani täyttäessäni.

-- Mutta toimitettavanne jää kesken-eräisiksi.

-- Se on totta, sanoi d'Artagnan.

-- Uskokaa minua, jatkoi Tréville, tuommoisiin yrityksiin tarvitaan neljä miestä, jos mieli yhden päästä perille.

-- Ah, te olette oikeassa, herra, myönsi d'Artagnan; mutta te tunnette Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ja tiedätte itse, voinko saada heidät mukaani.

-- Ilmanko uskomatta heille tuota salaisuutta, jota minä en tahtonut tietää?

-- Me olemme vannoneet ikipäiviksi toinen toisillemme sokean luottamuksen ja kaikki koetukset kestävän ystävyyden; muutoin, te voisitte sanoa heille luottavanne minuun täydellisesti, eivätkä kaiketi he ole heikompi-uskoisia kuin te.

-- Minä voin lähettää heille viidentoista päivän lomaluvan, siinä kaikki: Athokselle, jota hänen haavansa yhä vaivaa, mennäkseen Forges'in kylpylähteille; Porthokselle ja Aramikselle, saadaksensa seurata ystäväänsä, josta he eivät tahdo luopua, hänen ollessaan noin vaivanalaisessa tilassa. Heidän lupakirjainsa lähettäminen on oleva minun puoleltani vakuutena siihen, että valtuutan heidät matkalle.

-- Kiitos, herra, te olette satakertaisesti hyvä.

-- Menkää tapaamaan heitä heti paikalla ja pantakoon kaikki toimeen jo tänä yönä. Ah! mutta kirjoittakaapa ensin herra Desessarts'ille menevä anomuksenne. Ehkä on teillä vakoojia kantapäillänne ja tämä teidän käyntinne, joka siinä tapauksessa on jo kardinaalin tiedossa, saa sillä tavoin selityksensä.

D'Artagnan kirjoitti anomuskirjansa ja herra de Tréville, ottaen sen käsiinsä, vakuutti, että ennen kello kahta, jälkeen puolen yön, neljä lupakirjaa oli asianomaisten matkamiesten kotona.

-- Tehkää hyvin ja lähettäkää minun lupakirjani Athoksen luokse, sanoi d'Artagnan. Minä pelkään, että kotiin palatessani siellä saattaisi kohdata ikävyyksiä.

-- Olkaa huoleti. Hyvästi, onnea matkalle! Malttakaas vielä! sanoi herra de Tréville kutsuen hänet takaisin.

D'Artagnan palasi.

-- Onkos teillä rahaa?

D'Artagnan helisti pussia, joka oli hänen taskussansa.

-- Kylliksikö? kysyi herra de Tréville.

-- Kolme sataa pistole'a.

-- Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.

D'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle kätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella kunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta kuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas, rehellinen ja suuri.

Ensiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä luona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva Bonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta muskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen kasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.

Sinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli häneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että muka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen selitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla valmis jo tulevaksi viikoksi -- siinä asia, joka niin paljon häntä ajattelutti.

Kun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de Tréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.

-- Mitä siinä? kysyi Aramis.

-- Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.

-- En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.

-- Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä puoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra Aramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.

Lakeija kumarsi maahan asti ja meni.

-- Mitä tämä tietää? kysyi Aramis.

-- Ota nyt mukaasi mitä arvelet tarvitsevasi viidentoista päivän matkalla ja seuraa minua.

-- Mutta minä en voi lähteä tällä haavaa Pariisista, tietämättä...

Aramis seisahtui.

-- Minne hän on joutunut, eikö niin? jatkoi d'Artagnan.

-- Kuka? kysyi Aramis.

-- Se nainen, joka oli täällä, nainen, jolla oli kirjailtu nenäliina.

-- Ken sinulle on sanonut, että täällä on ollut nainen? kysyi Aramis kalpeana kuin kuolema.

-- Minä näin hänet.

-- Ja tiedät ken hän on?

-- Ainakin luulen tietäväni.

-- Kuuleppas, sanoi Aramis, koska tiedät niin paljon, tiedätkö myöskin minne tuo nainen on joutunut?

-- Minä arvelen hänen palanneen Tours'iin.

-- Tours'iin? niin, kaiketi se niin on; sinä tunnet hänet. Mutta kuinka hän on palannut Tours'iin, sanomatta minulle mitään?

-- Hän on pelännyt joutuvansa kiini.

-- Miksi hän ei ole minulle kirjoittanut.

-- Siksi, että hän on pelännyt saattavansa sinut vaaraan.

-- D'Artagnan, sinä annat minulle elämäni takaisin! huudahti Aramis. Luulin itseni hyljätyksi, petetyksi. Olin niin onnellinen saadessani hänet taas nähdä! En voinut uskoa, että hän panisi vapautensa vaaraan minun tähteni, ja kumminkin, minkä vuoksi oli hän palannut Pariisiin?

-- Saman asian vuoksi, joka meidät tällä hetkellä käskee lähtemään Lontoosen.

-- Mikä asia se on? kysyi Aramis.

-- Sen saat kerta maailmassa tietää, Aramis; mutta tällä erää täytyy minun olla yhtä salaperäinen kuin tuo tohtorin sisarentytär.

Aramis hymyili, sillä hänelle muistui tuosta mieleen se tarina, jonka hän eräänä iltana oli ystävillensä kertonut.

-- No niin, koska hän on lähtenyt Pariisista ja sinä, d'Artagnan, olet varma asiasta, ei minua enää mikään kiinitä täällä, ja olen siis valmis sinua seuraamaan. Minne sinä sanot meidän lähtevän?...

-- Athoksen luokse ensinkin, ja jos tahdot tulla niin tule pian, sillä me olemme jo paljon hukanneet aikaa. Mutta kesken puheen, sano Bazin'ille myös.

-- Tuleeko Bazin myös? kysyi Aramis.

-- Ehkäpä. Kaikessa tapauksessa on hyvä että hän seuraa meitä ainakin Athoksen luokse nyt.

Aramis kutsui Bazin'in puheillensa, ja käskettyänsä hänen tulla tapaamaan häntä Athoksen luota, lausui hän: menkäämme nyt! jolloin hän otti vaippansa, miekkansa ja kolme pistooliansa, avattuaan turhaan kolmea neljää laatikkoa, katsoaksensa olisiko minne sattunut eksymään joku rahan nimellinen. Mutta kun hän oli havainnut kaikki hakemiset tarpeettomiksi, seurasi hän d'Artagnan'ia, mietiskellen itsekseen, kuinka tuo henkivartijakokelas saattoi tietää yhtä hyvin kuin hän, kuka tuo nuori nainen oli, jolle hän oli luovuttanut asuntonsa, ja paremmin kuin hän, minne sama nuori nainen oli joutunut.

Vasta ulos tullessa Aramis laski kätensä d'Artagnan'in käsivarteen, silmäsi häntä terävästi ja virkkoi:

-- Ethän kai liene puhunut kellenkään tuosta naisesta?

-- En kellenkään koko maailmassa.

-- Et edes Athokselle ja Porthokselle?

-- En ole heillekään hiiskahtanut sanaakaan.

-- Hyvä.

Ja levollisena tuosta tärkeästä kohdasta Aramis jatkoi matkaansa d'Artagnan'in kanssa, ja saapuivat molemmat tuota pikaa Athoksen luokse.

He tapasivat hänet lupakirja kädessä ja herra de Tréville'n kirje toisessa.

-- Voitteko selittää minulle mitä tietää tämä lupakirja ja tämä kirje, jotka juuri sain käsiini? kysyi Athos hämmästyksissään.

"Paras Athos! Minä tahdon mielelläni, koska teidän terveytenne välttämättömästi vaatii, suoda teille lepoa viideksitoista päiväksi. Menkää siis Forges'in kylpylähteille eli minne vaan haluatte ja laittakaa että pian palaatte entisellenne.

Harras ystävänne

Tréville."

-- No niin, tuo lupakirja ja tuo kirje tarkoittavat, että sinun on seuraaminen minua, Athos.

-- Forges'in kylpylähteille.

-- Sinne tai muuanne.

-- Kuninkaanko käskystä?

-- Kuninkaan tai kuningattaren: emmekö ole Heidän Majesteettinsa palvelijoita?

Samassa silmänräpäyksessä astui sisään Porthos.

-- Saakeli sentään, sanoi hän, tämä on vasta omituinen seikka: mistä ajasta saakka muskettisotureille on ruvettu myöntämään lomia ilman pyytämättä?

-- Siitä saakka, sanoi d'Artagnan, kuin heillä on ystäviä, jotka pyytävät heidän puolestansa.

-- Ahaa! sanoi Porthos, kyllä näkee, että täällä on jotakin tekeillä.

-- Onpa kyllä, me lähdemme matkalle, sanoi Aramis.

-- Mihin maahan? kysyi Porthos.

-- En toden totta minä tiedä niin mitään, sanoi Athos; kysy d'Artagnan'ilta.

-- Lontoosen, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan.

-- Lontoosen! huudahti Porthos; mitä me Lontoossa teemme?

-- Siinä on seikka, jota en voi teille sanoa, hyvät herrat, teidän täytyy vaan luottaa minuun.

-- Mutta Lontoosen matkustamiseen tarvitaan rahoja, lisäsi Porthos, eikä minulla suinkaan ole.

-- Eikä minulla, sanoi Aramis.

-- Eikä minulla, sanoi Athos.

-- Minullapa on, sanoi d'Artagnan vetäen aarteensa taskustaan ja laskien sen pöydälle. Tässä pussissa on kolme sataa pistole'a; ottakaamme kukin seitsemänkymmentä viisi; siinä on niin paljo kuin tarvitaan mennäksemme Lontoosen ja tullaksemme sieltä takaisin. Muutoin, olkaa huoleti, emme me kaikki Lontoosen asti pääse.

-- Miksikä niin?

-- Sentähden että varsin uskottavasti muutamat meistä jäävät välille.

-- Lähdemmekö me siis jollekin taisteluretkelle?

-- Lähdemme, ja mitä vaarallisimmalle, sen saan jo edeltäkäsin ilmoittaa.

-- Vai niin! mutta koska me panemme henkemme alttiiksi, sanoi Porthos, tahtoisin minä toki tietää edes minkä vuoksi?

-- Sen saat kyllä myöhemmin tietää! sanoi Athos.

-- Mutta kyllä minä, sanoi Aramis, olen samaa mieltä kuin Porthos.

-- Onko kuninkaan tapana tehdä teille selkoa semmoisista? Ei; hän sanoo vaan ilman muita mutkia: Herrat, taistellaan Gaskonjassa tai Flanderissa; menkää taistelemaan, ja te menette. Minkä vuoksi? siitä ette pidä laisinkaan lukua.

-- D'Artagnan on oikeassa, sanoi Athos, tässä on meidän kolme lupakirjaa, jotka tulevat herra de Tréville'ltä ja tässä kolme sataa pistole'a, jotka tulevat en tiedä mistä. Menkäämme tapettaviksi sinne minne meitä käsketään menemään. Maksaako vaivaa pitää hengestä noin pitkiä puheita? D'Artagnan, minä olen valmis sinua seuraamaan.

-- Ja minä myös, sanoi Porthos.

-- Ja minä myös, sanoi Aramis. Minä en lähdekkään yhtään pahoillani Pariisista. Minä tarvitsen raitistusta.

-- No niin! kyllä raitistusta saatte, hyvät herrat, olkaa huoleti! sanoi d'Artagnan.

-- Ja nyt, milloin lähdemme? kysyi Athos.

-- Heti paikalla, vastasi d'Artagnan; ei ole minuuttiakaan aikaa hukata.

-- Hohoi! Grimaud, Planchet, Mousqueton, Bazin! huusivat kaikki neljä nuorta miestä lakeijoitansa, voidelkaa saappaamme ja tuokaa hevoset hotellista.

Joka muskettisoturi jätti näet yleiseen hotelliin, kuin kasarmiin ikään, oman sekä lakeijansa hevosen.

Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin riensivät juoksujalassa pois.

-- Nyt tehkäämme retken suunnitelma, sanoi Porthos. Minne menemme ensiksi?

-- Calais'iin, sanoi d'Artagnan; se on suorin tie Lontoosen mennä.

-- Hyvä! sanoi Porthos, minun ehdotukseni olisi tämmöinen.

-- Puhu.

-- Neljä miestä yhdessä matkustaen herättävät epäluuloa: d'Artagnan antakoon meille jokaiselle määräyksensä; minä lähden etukynnessä Boulognen tietä, aukaisemaan kulkuväylää; Athos lähtee kaksi tuntia myöhemmin Amiens'in tietä; Aramis tulee perästä Noyon'in tietä; mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kulkekoon mitä tietä tahtoo Planchetin vaatteissa, jota vastoin Planchet seuraa meitä d'Artagnan'ina ja henkivartijan univormussa.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, minun mielestäni ei sovi päästää ensinkään lakeijoita tietoon tämmöisistä asioista: aatelismies voi jonkun kerran sattumalta ilmaista hänelle uskotun salaisuuden, mutta lakeija sen melkein aina myöpi.

-- Porthoksen suunnitelma näyttää minusta toteuttamattomalta, sanoi d'Artagnan, sillä en minä tiedä itsekkään mitä määräyksiä minun pitäisi teille antaa. Minä olen kirjeen kuljettaja, en mitään muuta. Minulla ei ole, enkä voi tehdä, kolmea kopiaa tästä kirjeestä, koska se on sinetillä suljettu; täytyy siis, minun mielestäni, matkustaa yhdessä seurassa. Kirje on täällä, tässä taskussa. Ja hän osoitti taskua, missä kirje oli. Jos minut tapetaan, jonkun teistä tulee ottaa se ja jatkaa matkaa; jos hänet tapetaan, tulee toisen vuoro ja niin edespäin; kunhan yksi vaan tulee perille, muuta ei tarvita.

-- Bravo, d'Artagnan! minä olen samaa mieltä kuin sinä, sanoi Athos. Sitä paitsi täytyy olla johdonmukainen; minä menen kylpemään, te minua seuraatte; sen sijaan että menisin Forges'in kylpylähteille, menenkin mereen kylpemään; olenhan omassa vallassani. Jos meitä tahdotaan ottaa kiini, näytän minä herra de Tréville'n kirjeen ja te näytätte lupakirjanne; jos meidän kimppuumme hyökätään, me puolustamme itseämme; jos meidät vedetään oikeuden eteen, väitämme me kiven kovaan, ett'ei meillä ole muuta aikomusta kuin tuikata itseämme joku vissi lukumäärä kertoja meressä: kun neljä miestä on erillään, olisi niitä vallan helppo kukistaa, mutta yhdessä ollen muodostavat ne kokonaisen parven. Me varustamme neljä lakeijaamme pistooleilla ja musketeilla; jos meitä vastaan lähetetään vaikka armeija, me ryhdymme taisteluun, ja eloon jääpä, niinkuin d'Artagnan jo sanoi, viepi kirjeen perille.

-- Hyvin puhuttu, huudahti Aramis; sinä et puhu usein, Athos, mutta kun sinä puhut, puhut sinä kuin Johannes Kultasuu.[3] Minä hyväksyn Athoksen ehdotuksen. Entäs sinä, Porthos.

-- Minä myös, sanoi Porthos, jos se sopii d'Artagnan'ille. D'Artagnan, kirjeen kuljettaja, on luonnollisesti yrityksen päämies; hän päättäköön, me panemme toimeen.

-- No niin! sanoi d'Artagnan, minä päätän, että Athoksen ehdotus on hyväksyttävä ja että me lähdemme puolen tunnin perästä matkalle.

-- Hyväksytty! lausuivat kaikki kolme muskettisoturia.

Ja nyt ojensi jokainen kätensä rahapussia kohti, ja otti sieltä seitsemänkymmentä viisi pistole'a ja valmistautui lähtemään sovittuun aikaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XX. Matka

Kello kaksi aamua lähtivät meidän matkamiehemme Pariisista Saint-Denis'in portin kautta; niinkauvan kuin yön aikaa kesti, olivat he vaiti; vastoin tahtoansakin tunsivat he pimeyden, painavan heitä, ja näkivät väijytyksiä kaikkialla.

Päivän ensimäiset säteet irroittivat heiltä kielen kannan; auringon mukana palasi iloisuus: olipa juuri kuin taistelupäivän aatto, sydän sykki, silmät hymyilivät, tuntui kuin elämä, josta kenties kohta oli luopuminen, olisi sentään hyvä olemassa.

Karavaani oli muutoin mitä peloittavimman näköinen; muskettisoturien mustat hevoset, heidän sotainen ryhtinsä, sekä tuo totuttu tapa, joka pysytti nuo uljaat asetoverit sotilaan säännöllisessä marssijärjestyksessä, olisivat ilmaisseet heidät, vaikka mitenkin tuntemattomiksi olisivat tekeytyneet. Palvelijat seurasivat heitä, varustettuina aseilla "aina hampaihin saakka."

Kaikki meni hyvin Chantilly'yn asti, jonne he saapuivat kello kahdeksan aikaan aamua. Täytyi syödä aamiainen. Laskeuduttiin alas hevosen selästä erään ravintolan edustalla, jonka kyltissä oli kuvattuna pyhä Martinus antavana puolet vaipastansa köyhälle. Lakeijat kiellettiin riisumasta satulaa hevosilta ja käskettiin olla valmiina lähtemään tuota pikaa.

Astuttiin sisään yhteiseen ravintolasaliin ja istuttiin pöytään.

Eräs herra, joka juuri oli tullut Dammartin'in tietä, oli istuutunut samaan pöytään aamiaiselle. Hän alotti puheen sateesta ja poudasta; matkamiehet vastasivat; hän joi heidän terveydeksensä; matkustajat kohteliaasti tekivät samoin.

Mutta samassa tuokiossa kun Mousqueton tuli ilmoittamaan hevosten olevan valmiina matkalle, jolloin heti noustiin pöydästä, outo mies esitti Porthokselle kardinaalin maljan; Porthos vastasi, ett'ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, jos vieras vuorostaan joisi kuninkaan maljan. Vieras huusi, ett'ei hän tuntenut muuta kuningasta kuin Hänen ylhäisyytensä. Porthos sanoi hänen olevan päissään; tuntematon veti miekkansa.

-- Teit tyhmästi, sanoi Athos, mutta mitäs sille, ei sinun sovi enää peräytyä, tapa tuo mies ja tule perästä niinpian kuin voit.

Ja kaikki kolme nousivat hevosensa selkään ja ajoivat täyttä laukkaa, samalla kuin Porthos lupasi vastustajallensa, lävistää hänet kaikilla tunnetuilla miekkailutempuilla.

-- Siinä oli yksi, sanoi Athos, kun he olivat ratsastaneet satakunnan askelta.

-- Mutta minkä vuoksi ahdisti hän Porthosta ennemmin kuin ketään muuta meistä? kysyi Aramis.

-- Sentähden että, kun Porthos oli kaikista äänekkäin, tuntematon luuli häntä päämieheksi, sanoi d'Artagnan.

-- Olen aina sanonut, että tuo gaskonjalainen on viisauden kaivo, mutisi Athos.

Matkustajat jatkoivat kulkuansa.

Beauvais'issa viipyivät he kaksi tuntia, sekä hevoisia puhalluttaaksensa että Porthosta odottaaksensa. Mutta kun kahden tunnin kuluttua Porthos ei saapunut eikä mitään tietojakaan hänestä, lähdettiin uudestaan tielle.

Peninkulman päässä Beauvais'ista kohdattiin eräässä paikassa, missä tie kulki kahden töyryn välitse, kahdeksan tai kymmenen miestä, jotka, käyttäen hyväksensä sitä seikkaa, että tie sillä paikalla ei ollut kivillä laskettua, olivat korjaavinansa sitä, suurentaen kuoppia ja uurtaen syvemmäksi lokaisia kärrinpyörän jälkiä.

Aramis, joka pelkäsi tahraavansa saappaansa tuommoisessa tekorapakossa, nuhteli heitä ankarasti. Athos tahtoi häntä hillitä, mutta se oli liian myöhäistä. Työmiehet rupesivat tekemään pilkkaa matkustajista ja suututtivat hävyttömyydellänsä tyynen Athoksenkin, niin että hän kannusti hevostansa erästä kohti.

Silloin joka mies painautui ojaan ja otti sieltä kätköön pistetyn musketin, josta oli seurauksena että meidän seitsemän matkustajan täytyi kiitää aivan nimenomaisen luotituiskun lävitse. Aramis sai luodin olkansa lävitse ja Mousqueton toisen perälihaksiinsa. Mousqueton yksin vaan putosi hevosen selästä, ei sen vuoksi, että haava olisi ollut vaarallinen, vaan kun hän ei voinut nähdä haavaansa, luuli hän olevansa vaarallisemmin haavoitettu kuin olikaan.

-- Siinä oli väijytys, sanoi d'Artagnan, elkäämme ampuko laukaustakaan, vaan rientäkäämme matkoihimme.

Aramis, niin haavoitettuna kuin olikin, piteli kiini hevosen harjasta ja seurasi toisia. Mousqueton'in hevonen saavutti heidät ja nelisti yksinään rivissä.

-- Tuosta saimme varahevosen, sanoi Athos.

-- Ennemmin tahtoisin lakin, sanoi d'Artagnan; minun vei luoti mennessään. Olipa onni totta tosiaan, ett'ei kirje, jota kuljetan, ollut sen sisässä.

-- Niinpä kyllä! mutta he varmaankin surmaavat Porthos-paran, kun hän tulee, sanoi Aramis.

-- Jos Porthos olisi jaloillaan, hän olisi meidät tavoittanut, sanoi Athos. Luulenpa että humalainen selveni taistelupaikalle tultuaan.

Ja kaksi tuntia annettiin hevosten mennä täyttä laukkaa, vaikka ne olivat jo niin väsyneet, että oli syytä luulla niiden kohta kerrassaan uupuvan.

Matkustajat olivat kulkeneet syrjätietä, luullen siten tulevansa vähemmin häirityksi; mutta Crèvecoeur'issä Aramis ilmoitti, ett'ei hän enää voinut kulkea kauvemmaksi. Ja todella olikin hän tarvinnut kaiken rohkeutensa, joka piili hänen solevan ulkomuotonsa ja kohteliaan käytöksensä alla, päästäksensä niinkin pitkälle. Hän kalpeni joka hetki, ja häntä täytyi kannattamalla pysyttää hevosen selässä; hänet laskettiin ravintolan portille maahan ja hänelle jätettiin Bazin, joka muutoin tällaisella retkellä oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi ja lähdettiin eteenpäin, toivossa päästä yöksi Amiens'iin.

-- Peijakas! sanoi Athos, kun he olivat taas tiellä, ja heitä oli enää vaan kaksi herraa ynnä Grimaud ja Planchet; peijakas! enpä rupeakkaan enää heidän narriksensa ja minä vakuutan sinulle, ett'eivät he saa minua aukaisemaan suutani tai vetämään miekkaani täältä Calais'iin mennessä. Sen vannon...

-- Elkäämme vannoko mitään, sanoi d'Artagnan, antakaamme nelistää, jos hevosemme suinkin siihen taipuvat.

Ja matkustajat kannustivat hevosiansa, jotka siitä kiihtyneinä saivat uusia voimia. Tultiin Amiens'iin puolen yön aikaan ja laskeuduttiin hevosen selästä Lis-d'Or'in ravintolan edustalla.

Ravintolanisäntä näytti olevan mitä rehellisin mies maapallolla, hän otti matkustajia vastaan kynttilä toisessa kädessä ja pumpulimyssy toisessa; hän tahtoi majoittaa kumpaisenkin matkustajan erityiseen kauniisen kamariin; mutta pahaksi onneksi olivat nuo huoneet kumpikin eri päässänsä ravintolaa. D'Artagnan ja Athos hylkäsivät ne; ravintolanisäntä vastasi, ett'ei ole mitään muita huoneita, jotka olisivat kylliksi soveliaat Heidän ylhäisyyksillensä; mutta matkustajat sanoivat tahtovansa maata yhteisessä vierashuoneessa, kumpikin eri patjallansa lattialla. Isäntä intti vastaan, matkustajat eivät antaneet mukaa; viimein täytyi isännän tehdä heidän tahtonsa mukaan.

He olivat juuri laskeutuneet vuoteellensa, telkittyään oven sisäpuolelta, kun kolkutettiin pihan puoliselle ikkunaluukulle; he kysyivät, ketä siellä oli, tunsivat palvelijainsa äänet ja avasivat.

Todella olivat ne Planchet ja Grimaud.

-- Grimaud ottaa pitääksensä huolen hevosista, sanoi Planchet; jos tahdotte, herrat, rupean minä maata teidän kamariinne oven eteen; sillä tavoin olette varmemmat siitä, ett'ei ketään pääse tulemaan teidän luoksenne asti.

-- Mitäs saat vuoteeksesi? kysyi d'Artagnan.

-- Tässä on vuoteeni, vastasi Planchet.

Ja hän näytti olkikupoa.

-- Tule vaan, sanoi d'Artagnan, sinä olet oikeassa; ravintolanisännän muoto ei minua lainkaan miellytä, hän on niin kovin kohtelias.

-- Eikä minuakaan, sanoi Athos.

Planchet kiipesi sisään ikkunasta, laittoi vuoteensa oven eteen, jolla välin Grimaud sulkeutui talliin, luvattuaan olla kello viisi aamulla valmiina, hän sekä heidän neljä hevostansa.

Yö oli jokseenkin rauhallinen; noin kello kahden aikaan koetettiin avata ovea, mutta kun Planchet pyrähti ylös unestaan ja ärjäsi ken siellä? vastattiin, että oltiin hairahduttu ovesta ja poistuttiin.

Kello neljän aikaan aamulla kuultiin kovaa meteliä tallista. Grimaud oli tahtonut herättää tallirenkejä, ja hepä rupesivat häntä pieksämään. Kun ikkuna avattiin, nähtiin poikaparka tainnuksissa, päässä heinähangon varrella lyöty haava.

Planchet meni pihalle ja tahtoi satuloida hevoset; mutta ne olivat aivan jäykistyksissään. Mousqueton'in hevonen, joka eilen oli juossut ilman ratsastajaa viisi tai kuusi tuntia, olisi voinut jatkaa matkaa, mutta selittämättömästä erhetyksestä oli hevoslääkäri, joka oli noudettu iskemään suonta isännän hevosesta, iskenyt Mousqueton'in hevosesta.

Asiat rupesivat käymään arveluttaviksi: kaikki nuo perätysten seuranneet kohtaukset olivat kenties sattuman tuottamia, mutta ne saattoivat olla salavehkeilynkin tuottamia. Athos ja d'Artagnan menivät ulos ja Planchet lähti tiedustelemaan, eikö lähistössä olisi kolmea hevosta myytävänä. Portilla oli kaksi nuorteata ja rivakkaa hevosta täysissä varuksissaan. Asiat rupesivat valkenemaan. Hän kysyi, missä hevoisten haltijat olivat ja hänelle sanottiin niiden olleen yötä ravintolassa ja olivat juuri parhaillaan tekemässä tiliä isännän kanssa.

Athos meni maksamaan, d'Artagnan ja Planchet jäivät katuportille; isäntä oli muutamassa matalassa, etäisessä kamarissa, jonne Athosta käskettiin menemään.

Athos meni ilman mitään epäluuloja ja veti taskustansa kaksi pistole'a, maksaaksensa; isäntä oli yksinään ja istui tiskinsä takana, puoliavoimen laatikon ääressä. Hän otti Athoksen antaman rahan käteensä, käänteli ja väänteli sitä sinne tänne, ja yht'äkkiä ärjäisten että raha oli väärä, ilmoitti hän otattavansa kiini hänet sekä hänen toverinsa, väärän rahan tekijöinä.

-- Lurjus, sanoi Athos, käyden häntä kohden, minä leikkaan sinulta korvat poikki.

Samassa tuokiossa neljä täysissä aseissa olevaa miestä ryntäsi sisään sivuovista ja hyökkäsi Athoksen kimppuun.

-- Minä olen kiini, huusi Athos kaikella keuhkojensa voimalla; kannusta hevosia, d'Artagnan, ja lennä matkoihisi! ja hän ampui kaksi pistoolin laukausta.

D'Artagnan ja Planchet eivät odottaneet toista käskyä, vaan irroittivat nuo kaksi hevosta, jotka olivat portilla odottamassa, hyppäsivät selkään, iskivät kannuksensa niiden kylkiin ja kiitivät huimaavassa nelisessä matkoihinsa.

-- Tiedätkö kuinka Athokselle mahtoi käydä? kysyi d'Artagnan Planchet'ilta mennessä.

-- Ah! herrani, sanoi Planchet, minä näin hänen iskevän kaksi kumoon ja minusta näytti lasioven lävitse ikäänkuin hän olisi ruvennut miekkasille toisten kahden kanssa.

-- Uljas Athos! mutisi d'Artagnan. Ja kun täytyi hänet jättää! Mutta kukas tiesi, eikö sama ole tarjona meillä parin askeleen päässä tästä. Eteenpäin, Planchet, eteenpäin, sinä olet urhoollinen poika.

-- Johan sen teille sanoin, herra, vastasi Planchet, että pikardilaisia tulee vasta vähitellen tuntemaan; muutoin, minä olen nyt kotipaikoillani ja se minua innostaa.

Ja kannustaen hevosiansa niinpaljon kuin suinkin jaksoivat, tulivat he Saint-Omer'iin yhtä puhkua. Saint-Omerissa puhalluttivat he hevosiansa ohjakset kädessä, ikävien kohtausten pelossa, ja haukkasivat kadulla seisten palasen ruokaa, jonka jälkeen he lähtivät.

Sata askelta Calais'in kaupungin portista d'Artagnan'in hevonen sortui, eikä hän saanut sitä millään keinoin enää nousemaan jaloilleen, veri purskui sen sieramista ja silmistä; Planchet'in hevonen kyllä oli vielä jälellä, mutta se oli pysähtynyt, eikä hän saanut sitä millään keinoin liikkeelle.

Onneksi, niinkuin jo sanoimme, olivat he vaan sadan askelen päässä kaupungin portista; he jättivät hevosensa maantielle ja riensivät portille. Planchet osoitti isännällensä erästä herraa, joka kulki palvelijansa kanssa ja oli vaan jonkun viisikymmentä askelta heidän edellänsä.

He lähestyivät nopeasti tuota herraa, jolla näytti olevan kova kiire. Hänen saappansa olivat aivan pölyn peitossa ja hän tiedusteli, eikö heti paikalla voisi päästä Englantiin.

-- Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi purrenkuljettaja, valmiina matkaan; mutta tänä aamuna on tullut käsky, ett'ei saa ketään laskea menemään ylitse ilman herra kardinaalin lupakirjaa.

-- Minulla on se lupakirja, sanoi herra vetäen taskustaan paperin, tässä se on.

-- Näyttäkää se satamapäällikölle, sanoi pursimies, ja antakaa sitten minulle.

-- Missä on satamapäällikkö?

-- Hän on maatilallansa.

-- Missä on hänen maatilansa?

-- Neljännespenikulman päässä kaupungista, malttakaas, täältä voitte sen nähdä: tuolla pienen kukkulan juurella tuo liuskakattoinen rakennus.

-- Hyv' on! sanoi herra.

Ja lakeijansa seuraamana lähti hän satamapäällikön taloa kohden.

D'Artagnan ja Planchet seurasivat heitä viiden sadan askeleen päässä.

Mutta päästyään kaupungista joudutti d'Artagnan kulkuansa ja tapasi herran juuri kun hän saapui muutamaan pieneen metsikköön.

-- Herra, sanoi hänelle d'Artagnan, teillä näyttää, olevan kovin kiire?

-- Kiireempää ei voi olla, kuin minulla.

-- Ikävä kyllä, sanoi d'Artagnan, sillä kun minullakin on sangen kiire, tahtoisin pyytää teitä tekemään minulle erään palveluksen.

-- Minkä?

-- Antamaan minun päästä yli ensimäiseksi.

-- Mahdotonta, sanoi herra, minä olen matkustanut kuusikymmentä peninkulmaa neljässäviidettä tunnissa ja minun täytyy olla huomenna kello kahdentoista aikaan Lontoossa.

-- Minä olen kulkenut yhtäpitkän matkan neljässäkymmenessä tunnissa ja minun täytyy olla huomenna kello kymmenen aikaan Lontoossa.

-- Sangen ikävää, herrani, mutta minä olen tullut ennemmin, enkä tahdo kulkea yli jälemmin.

-- Sangen ikävää, herrani, minä olen tullut jälemmin ja tahdon mennä yli ennemmin.

-- Kuninkaan asioissa! sanoi herra.

-- Omissa asioissani! sanoi d'Artagnan.

-- Te haette tässä huonoa riitaa, minun nähdäkseni.

-- Mitäs peijakasta sen pitäisi olla?

-- Mitä te tahdotte?

-- Haluatteko sitä tietää?

-- Haluan kaiketi.

-- No niin! minä tahdon sen lupakirjan, joka on teidän huostassanne, sillä minulla ei semmoista ole ja minä kaiken mokomin sen tarvitsen.

-- Te laskette leikkiä, arvatenkin.

-- En koskaan leikkiä laske.

-- Antakaa minun mennä.

-- Ette saa mennä.

-- Uljas nuori mies, minä lyön teiltä pään halki. Hohoi, Lubin! pistoolini!

-- Planchet, sanoi d'Artagnan, ota huostaasi palvelija, minä otan herran.

Planchet uljastuneena ensimäisestä urostyöstänsä, hyppäsi Lubinin niskaan ja ollen sangen väkevä, heitti hän hänet tantereesen ja painoi polvensa hänen rintaansa vasten.

-- Suorittakaa tehtävänne herra, sanoi Planchet, minä olen jo suorittanut.

Sen nähtyänsä herra veti miekkansa ja ryntäsi d'Artagnan'ia kohden; mutta hän sai kovan palan purtavaksensa.

Kolmessa sekunnissa d'Artagnan pisti häntä miekallansa kolme kertaa, kullakin kerralla sanoen:

-- Yksi Athoksen edestä, yksi Porthoksen edestä, yksi Aramiksen edestä.

Kolmannella pistolla herra kaatui könttänä maahan, d'Artagnan luuli hänen kuolleen tai ainakin menneen tainnuksiin, ja lähestyi häntä ottaaksensa häneltä lupakirjan; mutta juuri kun hän ojensi kättänsä, kaivaaksensa paperin esiin hänen taskustansa, sysäsi haavoitettu, joka ei ollut heittänyt miekkaa kädestään, piston hänen rintaansa sanoen:

-- Yksi omasta edestänne.

-- Ja yksi omasta edestäni! paras viimeiseksi! huudahti d'Artagnan vimmastuneena, seivästäen hänet neljännellä pistolla vatsan lävitse maahan.

Tällä kertaa herra sulki silmänsä ja pyörtyi.

D'Artagnan pisti kätensä siihen taskuun, johon hän oli nähnyt hänen pistävän lupakirjan ja otti sen. Se oli annettu kreivi de Wardes'in nimelle.

Heitettyään viimeisen silmäyksen kauniisen nuoreen mieheen, joka tuskin oli viidenkolmatta vanha ja joka jäi nyt siihen makaamaan tunnotonna, ehkäpä kuolleena, huokasi hän ajatellessaan tuota outoa kohtaloa, joka ajaa ihmisiä hävittämään toinen toistansa, ihmisten edestä, jotka ovat heille ventovieraita ja jotka usein eivät tiedä heitä olevan olemassakaan.

Mutta näistä mietteistä herätti hänet Lubin, joka rupesi kirkumaan ja huutamaan voimiensa takaa apua.

Planchet tarttui hänen kurkkuunsa ja puristi sitä kaikin voiminsa.

-- Herra, sanoi hän, niinkauvan kuin minä pitelen tästä kiini, on hän huutamatta, siitä olen varma; mutta niinkohta kuin lasken irti, rupeaa hän huutamaan paikalla. Minä tunnen hänet normantilaiseksi, ja normantilaiset ovat itsepintaisia.

Ja todella, vaikka hänen kurkkunsa oli niin kovissa puristuksissa, koetti hän sittenkin huutaa.

-- Odotahan! sanoi d'Artagnan, ja ottaen nenäliinansa kapuloitsi hän Lubin'in suun.

-- Ja nyt, sanoi Planchet, sitokaamme hänet puuhun kiini.

Se toimitettiin huolellisesti, ja kreivi de Wardes hinattiin palvelijansa viereen; ja kun jo alkoi ilta pimetä ja kytketty ja haavoitettu olivat joitakuita askelia tiestä metsässä, oli silminnähtävää, että heidän täytyi jäädä sinne huomiseen asti.

-- Ja nyt, sanoi d'Artagnan, satamapäällikön luokse!

-- Mutta te olette haavoitettu, minun nähdäkseni, sanoi Planchet.

-- Ei se mitään tee, pitäkäämme nyt vaan huoli tärkeämmistä, ja kun niistä on päästy, palatkaamme sitten haavaan, joka ei näytäkkään kovin vaaralliselta.

Ja molemmat lähtivät nyt pitkin askelin kulkemaan arvoisan satamapäällikön taloa kohden.

Ilmoitettiin herra kreivi de Wardes.

D'Artagnan saatettiin sisään.

-- Onko teillä kardinaalin allekirjoittama lupakirja? kysyi satamapäällikkö.

-- On, herra, vastasi d'Artagnan, tässä se on.

-- Jahah, se on säntillään ja suosittaa hyvin, sanoi satamapäällikkö.

-- Tietysti, vastasi d'Artagnan, sillä minä olen hänen uskollisimpiansa.

-- Hänen ylhäisyytensä näkyy tahtovan estää jotakin pääsemästä Englantiin.

-- Niin, erästä d'Artagnan'ia, béarnelaista aatelismiestä, joka on lähtenyt Pariisista kolmen ystävänsä kanssa aikomuksessa päästä Lontoosen.

-- Tunnetteko häntä persoonallisesti; kysyi satamapäällikkö.

-- Ketä?

-- Sitä d'Artagnan'ia.

-- Mainiosti.

-- Sanokaapa minkä näköinen hän on?

-- Se on helposti tehty.

Ja nyt d'Artagnan antoi seikkaperäisen kuvauksen kreivi de Wardes'ista.

-- Onko hänellä ketään seurassa? kysyi satamapäällikkö.

-- On, Lubin-niminen palvelija.

-- Heitäpä täytyy pitää silmällä ja jos heidät saadaan käsiin, voi Hänen ylhäisyytensä olla huoleti, heidät toimitetaan takaisin Pariisiin hyvästi vartioituina.

-- Kun niin teette, herra päällikkö, sanoi d'Artagnan, niin teette suuren palveluksen kardinaalille.

-- Tapaatteko häntä palattuanne, herra kreivi?

-- Aivan varmaan.

-- Sanokaa hänelle, minä pyydän, että minä olen hänen nöyrin palvelijansa.

-- Sitä en suinkaan jätä tekemättä.

-- Ja iloisena tuosta vakuutuksesta satamapäällikkö tarkasti passin ja jätti sen takaisin d'Artagnan'ille.

D'Artagnan ei menettänyt aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan heitti jäähyväiset satamapäälliköltä, kiitti häntä ja poistui.

Kun he kerta olivat ulkona, hän ja Planchet lähtivät menemään ja tehden pitkän kierroksen välttivät metsän ja palasivat kaupunkiin toisesta portista.

Pursi oli valmiina lähtemään, kuljettaja odotti satamassa.

-- Mitäs nyt? sanoi hän havaitessaan d'Artagnan'in.

-- Tässä on näytetty passini, sanoi hän.

-- Entäs se toinen herra?

-- Hän ei lähde tänäpäivänä, sanoi d'Artagnan, mutta olkaa huoleti, minä maksan meidän kumpaisenkin yliviennin.

-- Siinä tapauksessa lähtekäämme, sanoi kuljettaja.

-- Lähdetään vaan! myönsi d'Artagnan.

Ja hän astui Planchet'in kanssa venheesen; viiden minuutin perästä olivat he purressa.

Se olikin hyvään aikaan, sillä jouduttua puoli peninkulmaa merelle, d'Artagnan huomasi tulen leimauksen ja kuuli pamauksen.

Se oli kanuunan laukaus, joka ilmoitti sataman suljetuksi.

Nyt oli aika ruveta haavaa hoitelemaan; onneksi, niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei haava ollut vaarallisimpia: miekan kärki oli osunut kylkiluuhun ja liuskahtanut pitkin luuta; siihen lisäksi paita oli takertunut haavaan, niin että tuskin monta pisaraa oli verta vuotanut.

D'Artagnan oli aivan uupunut väsymyksestä; hänelle levitettiin patja kannelle, hän heittäysi siihen pitkälleen ja nukkui.

Huomisaamuna päivän koitteessa olivat he kolmen tai neljän penikulman päässä Englannin rannikosta; tuuli oli ollut heikko ja matka oli mennyt hitaasti.

Kello kymmenen aikaan laski pursi ankkuriin Doverin satamassa.

Kello puoli yksitoista astui d'Artagnan jalkansa Englannin maalle ja huudahti:

-- Vihdoin olen täällä!

Mutta siinä ei ollut kaikki: hänen täytyi päästä Lontoosen. Englannissa oli kyytilaitos varsin hyvässä kunnossa. D'Artagnan ja Planchet ottivat molemmat kuriirihevosen ja kyyditsijä ratsasti heidän edellänsä; neljässä tunnissa saapuivat he pääkaupungin portille. D'Artagnan ei tuntenut Lontoota, eikä osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta hän kirjoitti Buckingham'in nimen paperilapulle ja jokainen osoitti nyt hänelle herttuan hotellia.

Herttua oli metsästämässä Windsor'issa kuninkaan kanssa.

D'Artagnan kysyi herttuan kamaripalvelijaa, joka puhui selvästi ranskaa, koska hän oli seurannut isäntäänsä kaikilla hänen matkoillaan; hän sanoi palvelijalle tulleensa Pariisista elämää ja kuolemaa koskevan asian vuoksi ja tarvitsevansa kaikin mokomin saada heti paikalla puhutella hänen isäntäänsä.

Suoruus, jolla d'Artagnan asiansa puhui, voitti puolellensa Patrice'n, -- se oli ministerin kamaripalvelijan nimi. Hän antoi satuloida kaksi hevosta ja lähti saattamaan nuorta henkivartijaa perille. Mitä Planchet'iin tulee, hänet oli laskettu alas hevosensa selästä jäykkänä kuin seiväs: poikaraukan voimat olivat tykkänään lopussa; d'Artagnan sitä vastoin näytti olevan raudasta.

Tultiin linnalle, ja tiedusteltiin siellä; kuningas ja Buckingham olivat lintujahdilla parin kolmen peninkulman[4] päässä olevilla lammikoilla.

Kahdessakymmenessä minuutissa oltiin osoitetulla paikalla. Kohta kuuli Patrice isäntänsä äänen, kun hän kutsui jahtihaukkaansa.

-- Ken minun on ilmoittaminen mylord herttualle? kysyi Patrice.

-- Se nuori mies, joka eräänä iltana hieroi hänen kanssaan tappelua Pont-Neuf'in sillalla Samaritaine'n edustalla.

-- Kummallinen suositus!

-- Saatte nähdä, että se kelpaa missä toinenkin.

Patrice kannusti hevosensa neliseen, saapui herttuan luokse ja ilmoitti niillä sanoilla, jotka vast'ikään kerroimme, lähettilään odottavan häntä.

Buckingham'in mieleen johtui heti d'Artagnan, ja epäillen tapahtuneen Ranskassa jotakin, josta hänelle tahdottiin ilmoittaa, hänellä ei ollut aikaa kysyä muuta kuin missä sanomain tuoja oli; ja tuntiessaan jo kaukaa henkivartijan univormun, kannusti hän hevosensa neliseen ja tuli oikopäätä d'Artagnan'in luokse. Patrice pysähtyi arkatuntoisuudesta kauvemmaksi.

-- Ei suinkaan liene mitään onnettomuutta tapahtunut kuningattarelle? huudahti Buckingham, vuodattaen kaiken ajatuksensa ja kaiken rakkautensa tuossa kysymyksessä.

-- Sitä en luule; vaan minä luulen hänen häilyvän suuressa vaarassa, josta ainoastaan Teidän herttuallinen ylhäisyytenne voipi hänet pelastaa.

-- Minäkö? huudahti Buckingham. Mitä! olisinko niin onnellinen, että millään tavoin voisin olla hänelle avuksi! Puhukaa, puhukaa!

-- Ottakaa tämä kirje, sanoi d'Artagnan.

-- Tämä kirje! keltä tämä tulee?

-- Hänen Majesteetiltansa kuningattarelta, luullakseni.

-- Kuningattarelta! sanoi Buckingham vaaleten niin että d'Artagnan luuli hänen tulleen pahoinvointiseksi.

Hän mursi sinetin auki.

-- Mikä repeämä tuossa on? sanoi hän osoittaen d'Artagnan'ille erästä paikkaa josta paperi oli puhki.

-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, tuota en huomannutkaan; kreivi de Wardes'in miekka se tuon teki silloinkuin hän minua rintaan pisti.

-- Oletteko haavoitettu? kysyi Buckingham kirjettä avatessaan.

-- Oh! ei se ole muuta kuin naarmu vaan, sanoi d'Artagnan.

-- Taivasten tekijä! mitä minä lu'in! Patrice, jää tähän, tai paremmin, mene hakemaan käsiin kuningas, mistä hänen vaan löydät, ja sano Hänen Majesteetillensa, että minä pyydän nöyrimmästi häneltä anteeksi, vaan eräs mitä tärkein asia vaatii minua Lontoosen. Tulkaa, herra, tulkaa.

Ja molemmat ratsastivat huimassa nelisessä pääkaupunkiin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXI. Kreivinna de Winter

Pitkin matkaa antoi herttua d'Artagnan'in kertoa, tosin ei kaikkea mitä oli tapahtunut, vaan kaikki mitä hän tiesi. Verratessaan omiin muistoihinsa mitä oli nuoren miehen suusta kuullut, hän sai jokseenkin tarkan kuvan kuningattaren vaaranalaisesta tilasta, jonka suunnilleen ilmaisi sitäpaitsi kuningattaren kirjekkin, niin lyhyt ja vaillinainen kuin olikin. Mutta se häntä erittäinkin kummastutti, että kardinaali, vaikka hän piti tärkeänä, ett'ei tuo nuori mies pääsisi astumaan jalkaansa Englannin maalle, ei kumminkaan ollut saanut häntä matkalla otetuksi kiini. Vasta silloinkuin herttua lausui tuon kummastuksensa, kertoi d'Artagnan hänelle, mitä varovaisuuksia hän oli noudattanut ja kuinka hän kolmen ystävänsä alttiuden avulla, jotka hän matkan varrella oli toisen toisensa perään jättänyt verisenä jälellensä, oli päässyt kulkemaan koko matkan saamatta muuta vammaa kuin tuon miekanpiston, joka oli lävistänyt kuningattaren kirjeen, ja jonka hän niin hirveällä rahalla oli maksanut herra de Wardes'ille. Kuunnellessaan tuota kertomusta, joka oli mitä koristelemattominta, herttua vähäväliä katseli nuorta miestä hämmästyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi voinut käsittää, että niin paljo varovaisuutta, rohkeutta ja alttiutta soveltui tuohon muotoon, joka ei osoittanut vielä kahtakaan kymmentä vuotta.

Hevoset kiitivät tuulen nopeudella ja muutamissa minuuteissa saapuivat he Lontoon porteille. D'Artagnan oli luullut että herttua kaupunkiin tultua hiljentäisi hevosensa kulkua, mutta niin ei käynyt: hän jatkoi matkaansa täydessä nelisessä eikä ollenkaan välittänyt, kaatoiko hän niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Ja todella City'n lävitse kulkiessa pari kolme sellaista kohtausta tapahtuikin: mutta Buckingham ei kääntänyt päätänsäkään katsoaksensa kuinka niille kävi, jotka hän oli kumoon ajanut. D'Artagnan seurasi hänen perässänsä keskellä huutoja, jotka olivat sangen paljo kirouksien kaltaisia.

Tultuansa hotellin pihalle, Buckingham hyppäsi alas hevosen selästä ja huolimatta siitä sen enempää, heitti ohjakset kaulalle ja harppasi ylös portaita. D'Artagnan teki samoin, säälien kuitenkin vähän enemmän noita jaloja eläimiä, joiden arvon hän oli saanut jo havaita; mutta lohduttavaa oli nähdä, että kolme tai neljä palvelijaa oli tuossa tuokiossa kiiruhtanut keittiöstä ja tallista ottamaan haltuunsa ratsujansa.

Herttua astui niin nopeasti, että d'Artagnan'illa oli täysi työ häntä seuratessa. Hän kulki useiden salien lävitse, joiden komeudesta ei Ranskan suurimmillakaan ylimyksillä voinut olla käsitystä, ja hän joutui vihdoin makuukamariin, joka oli samalla aistikkaisuuden ja rikkauden ihmeteos. Tämän kamarin alkoovissa oli tapettiovi, jonka herttua, avasi pienellä, hänen kaulassansa kultavitjoista riippuvalla kulta-avaimella. Arkatuntoisuudesta d'Artagnan pysähtyi kauvemmaksi; mutta samalla kuin Buckingham astui tuon oven kynnyksen yli, kääntyi hän, ja nähdessään nuoren miehen eperoimisen, virkkoi:

-- Tulkaa tänne vaan, ja jos teillä on onni päästä Hänen Majesteettinsa kuningattaren läheisyyteen, sanokaa silloin hänelle mitä olette nähneet.

Kutsumuksesta rohjenneena d'Artagnan seurasi herttuaa, joka sulki oven hänen jälestänsä.

He molemmat olivat nyt pienessä kappelissa, joka oli ylt'yleensä verhottu persialaisella kultakirjaisella silkillä, ja kirkkaaksi valaistuna monilukuisilla vahakynttilöillä. Jonkunmoisen alttarin ylipuolella, sinisen samettitaivaan alla, oli Itävallan Annan kuva luonnollisessa ko'ossaan ja niin yhdennäköisenä, että d'Artagnan äännähti hämmästyksestä: olisi voinut uskoa kuningattaren rupeavan puhumaan.

Alttarilla kuvan alapuolella oli se rasia, joka sisälsi timanttikoristeet.

Herttua lähestyi alttaria ja laskeutui polvilleen, niinkuin pappi olisi tehnyt pyhän kuvan edessä; sitten avasi hän rasian.

-- Katsokaa, sanoi hän d'Artagnan'ille, vetäen rasiasta esille suuren sinisen nauhan, joka säkenöitsi timanteista; katsokaa, tässä ovat ne kallisarvoiset timantit, joista olen vannonut, että ne ottaisin mukaani hautaan. Kuningatar on ne minulle antanut, kuningatar minulta ne ottaa takaisin: hänen tahtonsa tapahtukoon kaikissa asioissa.

Sitten rupesi hän suutelemaan noita timantteja yksitellen kutakin, ennenkuin hän niistä eroaisi. Yht'äkkiä kirkasi hän kauheasti.

-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan levottomana, mikä teille, tuli, mylord?

-- Seikka on semmoinen, että kaikki on hukassa, huudahti Buckingham kuoleman kalpeana: kaksi timanttia on poissa, niitä ei ole nyt kuin kymmenen.

-- Olettekohan kadottanut ne mylord, vai luuletteko että ne ovat varastetut?

-- Ne ovat minulta varastetut, vastasi herttua, ja se on kardinaalin työtä kaikki. Katsokaapas, nauhat, joissa ne riippuivat, ovat saksilla poikki leikatut.

-- Jos, mylord, voisitte epäillä jotakuta varkaaksi... ehkäpä timantit olisivat vielä saman henkilön käsissä.

-- Malttakaas, malttakaas! sanoi herttua. Ainoa kerta, jolloin olen käyttänyt noita koristeita, oli kuninkaan tanssipidoissa kahdeksan päivää takaperin Windsor'issa. Kreivinna de Winter, jonka kanssa olin vihoin, tuli sovinnoille noissa tanssipidoissa. Tuo sovinto oli kateellisen naisen kosto. Siitä päivin en ole häntä nähnyt. Tuo nainen on kardinaalin välikappale.

-- Mutta kylläpä hänellä niitä onkin ympäri maailmaa! huudahti d'Artagnan.

-- Oh! onpa tosiaan, sanoi Buckingham purren hammasta vihasta; niin, kyllä hän on kauhea taistelija. Mutta kuulkaapas, milloin ovat ne tanssipidot?

-- Ensi maanantaina.

-- Ensi maanantaina! Viisi päivää vielä, siinä on aikaa enemmän kuin tarvitsemmekaan. Patrice! huudahti herttua avaten kappelin ovea, Patrice!

Kamaripalvelija ilmestyi näkyviin.

-- Juveloitsijani ja kirjurini!

Kamaripalvelija meni nopeasti ja äänetönnä, osoittaen millä tavalla hän oli suostunut tottelemaan sokeasti ja vastaamatta.

Mutta vaikka hän kutsui juveloitsijaa ensiksi, kirjuri kumminkin ensiksi tuli. Se oli luonnollista, hän näet asui hotellissa. Hän tapasi Buckingham'in istumassa pöydän ääressä makuukamarissaan, ja kirjoittamassa muutamia määräyksiä omakätisesti.

-- Herra Jackson, sanoi hän kirjurille, menkää kohta paikalla lord-kanslerin luokse ja sanokaa hänelle, että velvoitan hänet panemaan toimeen nämä määräykset. Minä haluan ne heti kohta julkaistaviksi.

-- Mutta, armollinen herra, jos lord-kansleri kysyy minulta syitä, mitkä ovat voineet saattaa Teidän armonne tämmöiseen tavattomaan menettelyyn, mitä vastaan silloin?

-- Vastatkaa, että semmoinen on minun tahtoni ja että en tarvitse tehdä tiliä kellenkään tahdostani.

-- Semmoisenko vastauksen hän on viepä Hänen Majesteetillensa, kysyi kirjuri hymyillen, jos sattumalta Hänen Majesteettinsa olisi utelias tietämään minkätähden ei yksikään laiva saa lähteä Suuren Britannian satamista?

-- Te olette oikeassa, herra, vastasi Buckingham; sanokoon hän siinä tapauksessa kuninkaalle, että minä olen päättänyt ryhtyä sotaan ja että tämä toimenpide on ensimäinen vihollisuuden osoitus Ranskaa vastaan.

Kirjuri kumarsi ja meni.

-- Nyt ollaan huoleti siltä puolelta, sanoi Buckingham kääntyen d'Artagnan'iin. Ell'eivät timantit ole jo lähteneet täältä Ranskaan, eivät ne pääse sinne ennenkuin teidän perästänne.

-- Kuinka niin?

-- Minä olen nyt pannut takavarikkoon kaikki alukset, mitä Hänen Majesteettinsa satamissa on, eikä yksikään uskalla nostaa ankkuria ilman erityistä lupaa.

D'Artagnan katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka rakkausasioittensa palvelukseen käytti kaikkea sitä rajatonta valtaa, jonka kuninkaan luottamus oli hänelle suonut. Buckingham näki nuoren miehen kasvojen eleistä mitkä ajatukset hänen mielessään liikkuivat, ja hän hymyili.

-- Niin, sanoi hän, niin, Itävallan Anna se minun todellinen kuningattareni on; hänen käskystään pettäisin maani, pettäisin kuninkaani, pettäisin Jumalani. Hän on minua pyytänyt, ett'en lähettäisi La Rochelle'n protestanteille lupaamaani apua, enkä ole lähettänyt. Minä söin sanani, mutta vähät siitä, minä noudatin hänen pyyntöänsä; eikös kuuliaisuuteni saanut runsasta palkintoa, sanokaapa, sillä kuuliaisuuttani saan kiittää tuosta kuvasta!

D'Artagnan ihmetteli nähdessään, kuinka heikkojen ja näkymättömien lankojen varassa riippuivat kansojen kohtalot ja ihmisten henki.

Hän oli syvimmillään näissä mietteissään, kuin juveloitsija astui sisään. Hän oli irlantilainen ja mitä taitavin ammatissaan, ja hän tunnusti itse, että hän ansaitsi satatuhatta livre'ä vuodessa herttua Buckingham'ilta.

-- Herra O'Reilley, sanoi herttua, saattaen häntä kappeliin, katsokaa noita timantteja ja sanokaa, paljonko ne maksavat kappale.

Juveloitsija loi vaan yhden silmäyksen niiden somiin kehyksiin, toimitti laskunsa ja lausui ilman vähintäkään epävakaisuutta:

-- Tuhat viisisataa pistole'a kappale, mylord.

-- Kuinka monta päivää tarvitsette hijoaksenne kaksi tuommoista timanttia? Te näette että kaksi puuttuu.

-- Kahdeksan päivää, mylord.

-- Minä maksan kolmetuhatta pistole'a kappaleelta, mutta minä tarvitsen ne ylihuomenna.

-- Mylord on ne saapa.

-- Te olette kallisarvoinen mies, herra O'Reilly, mutta siinä ei ole vielä kaikki: näitä timantteja ei voi uskoa kenenkään haltuun, työ on tehtävä täällä palatsissa.

-- Mahdotonta, mylord, tätä työtä ei voi tehdä muut kuin minä, ett'ei huomattaisi eroitusta uusien ja vanhojen välillä.

-- Mutta silloinpa, rakas herra O'Reilly, olettekin minun vankini, ettekä tällä hetkellä pääsisi lähtemään palatsistani; teidän ei siis auta muu kuin mukautua. Nimittäkää minulle ne oppipojat, joita tarvitsette ja ne työkalut, joita heidän on ottaminen mukaan.

Juveloitsija tunsi herttuan, hän tiesi että kaikki verukkeet olivat turhia, hän mukautui.

-- Onko minun lupa antaa tieto vaimolleni? kysyi hän.

-- Oh, te saatte puhutellakkin häntä, rakas herra O'Reilly; teidän vankeutenne on oleva suloinen, olkaa huoleti; ja kun kaikki häiriö on saapa korvauksensa, niin tässä on teille noiden kahden timantin lisäksi tuhannen pistole'n määräys, unhottaaksenne sen ikävyyden, jota minä teille saatan.

D'Artagnan ei päässyt ihmettelemästä tuota ministeriä, joka noin täysin käsin vallitsi ihmisiä ja miljoonia.

Juveloitsija kirjoitti vaimollensa lähettäen tuon tuhannen pistole'n määräyksen ja käskien hänen lähettämään taitavimman oppipojan, valikoiman timantteja, joiden painon ja nimen hän ilmoitti ja tarpeellisen määrän työkaluja.

Buckingham saattoi juveloitsijan hänelle määrättyyn huoneesen, joka puolen tunnin kuluttua oli muuttunut työpajaksi. Sitten asetutti hän vartijan joka ovelle, kieltäen laskemasta ketään sisään, oli se kuka hyvänsä paitsi hänen kamaripalvelijansa Patrice. Tarpeetonta on lisätä, että juveloitsija O'Reilly ja hänen apulaisensa olivat kerrassaan kielletyt menemästä ulos millään varjolla.

Kun se seikka oli järjestettynä, palasi herttua d'Artagnan'in luokse.

-- Nyt, nuori ystäväni, sanoi hän, on Englanti meidän molempien vallassa; mitä haluatte, mitä toivotte?

-- Vuodetta, vastasi d'Artagnan; tällä hetkellä, se täytyy tunnustaani, sitä kaikkein enimmän tarvitsen.

Buckingham antoi d'Artagnan'ille kamarin, joka oli hänen huoneensa vieressä. Hän tahtoi pitää nuorta miestä lähistössänsä, ei sen vuoksi, että olisi häntä epäillyt, vaan että hänellä olisi joku, kenen kanssa myötäänsä saisi puhua kuningattaresta.

Tunnin perästä oli Lontoossa julistettu kielto, ett'ei yksikään Ranskaan aikova alus saanut lähteä satamasta, ei edes postilaivakaan. Kaikkien silmissä oli se selvä sodanjulistus kahden kuningaskunnan välille.

Ylihuomenna kello yksitoista olivat molemmat timantit valmiit, ja niin tarkasti jälitellyt ja niin yhdenkaltaiset, että Buckingham ei voinut eroittaa uusia entisistä ja semmoisiin seikkoihin perehtyneimmätkin olisivat pettyneet samoinkuin hän.

Heti kohta kutsutti hän d'Artagnan luoksensa.

-- Kas tässä, sanoi hän, tässä ovat nyt ne timanttikoristeet, joita olette noutamassa ja olkaa te minun todistajani siihen, että minä olen tehnyt kaikki, mitä ihmisellisellä voimalla on saattanut tehdä.

-- Olkaa huoleti, mylord: minä kerron mitä olen nähnyt; mutta jättääkö Teidän armonne koristeet minulle ilman rasiaa?

-- Rasia olisi vaan vastuksinanne. Muutoin, rasia on minulle yhä kalliimpi, kun se yksin vaan jää nyt minulle. Sanokaa, että minä pidän sen omanani.

-- Minä toimitan teidän asianne täsmälleen, mylord.

-- Ja nyt, jatkoi Buckingham, katsoen tarkasti nuoreen mieheen, kuinka koskaan saatan palkita teitä?

D'Artagnan punastui silmänvalkeiseen saakka. Hän näki herttuan hakevan jotakin keinoa saada hänen jotakin ottamaan vastaan, ja ajatus, että hänen tovereinsa ja hänen oma verensä joutuisi palkittavaksi englantilaisella rahalla, tuntui hänelle peräti vastenmieliseltä.

-- Ymmärtäkäämme toisiamme, mylord, vastasi d'Artagnan, ja punnitkaamme ensin asiat tarkkaan, ett'emme hairahtuisi. Minä olen Ranskan kuninkaan ja kuningattaren palveluksessa, ja kuulun herra Desessarts'in henkivartijakomppaniiaan, miehen, joka samoinkuin hänen lankonsa herra de Tréville, on Heidän Majesteettiensa erityisessä suosiossa. Minä olen siis kaikki tehnyt kuningattaren tähden, enkä mitään Teidän armonne tähden. Ja siihen lisäksi, ehkäpä en olisi tehnyt yhtään mitään kaikesta tästä, ell'ei olisi ollut kysymys miellyttää erästä, joka on minulle samaa mitä kuningatar on teille.

-- Vai niin, sanoi herttua hymyillen, ja luulenpa tuntevanikin tuon erään, se on...

-- Mylord, minä en ole mitään nimeä lausunut, keskeytti äkisti nuori mies.

-- Aivan oikein, sanoi herttua; se on siis hän, jota minun tulee kiittää teidän alttiudestanne.

-- Niinkuin sanoitte, mylord, sillä juuri tällä hetkellä, jolloin on kysymys sodasta, tulee minun tunnustaa teille, ett'en pidä Teidän armoanne muuna kuin englantilaisena ja siis vihollisena, jota vielä paljoa suuremmalla mielihyvällä soisin kohtaavani taistelukentällä kuin Windsor'in puistossa tai Louvre'n käytävissä; se ei kumminkaan ole estävä minua täsmällisesti täyttämästä tehtävääni; jopa antamasta henkenikin sen eteen, jos tarvis vaatii, mutta, minä sen vielä lausun toistamiseen Teidän armollenne, ilman että teidän tarvitsee osoittaa minulle suurempaa kiitollisuutta siitä, mitä tällä kertaa teen itseni tähden kuin siitäkään, mitä teidän tähtenne tein edellisellä kertaa.

-- Meidän on täällä tapa sanoa: "ylpeä kuin skottilainen", virkkoi Buckingham.

-- Ja meidän on tapa sanoa: "ylpeä kuin gaskonjalainen", vastasi d'Artagnan. Gaskonjalaiset ovat Ranskan skottilaisia.

D'Artagnan kumarsi ja teki lähtöä.

-- Mitä nyt! te menette vaan noin ikään? Minne? millä tavoin?

-- Todellakin.

-- Jumal'auta, noita ranskalaisia ei epäilytä mikään!

-- Olinpa unhottanut, että Englanti on saari ja Te siinä kuninkaana.

-- Menkää satamaan, kysykää The sound-nimistä prikiä ja antakaa tämä kirje sen kapteenille; hän kuljettaa teidät erääsen pieneen valkamaan, jossa vallan varmaan teitä ei odoteta, ja jonne ei tavallisesti tule muita kuin kalastajain venheitä.

-- Mikä on sataman nimi?

-- Saint-Valery; mutta malttakaahan vielä: kun sinne tulette, menkää erääsen huonoon, nimettömään ja kyltittömään ravintolaan, oikeaan merimieskapakkaan; te ette voi hairahtaa, sillä siellä ei ole muuta kuin se ainoa.

-- Entäs sitten?

-- Kysytte siellä isäntää ja sanotte hänelle: Forward.

-- Mitä se merkitsee?

-- Eteenpäin: se on minun tunnussanani. Hän antaa teille satuloidun hevosen ja neuvoo teille tien, jota teidän on kulkeminen: sillä tavoin tapaatte neljä muuttopaikkaa matkallanne. Jos tahdotte jokaisessa ilmoittaa asuntonne Pariisissa, niin ne neljä hevosta tulevat teidän luoksenne; te tunnette niistä jo kaksi ja minun nähdäkseni arvostelitte niitä hevostuntijana: niillä me ratsastimme ja luottakaa minuun, ne toiset eivät ole näitä huonommat. Ne hevoset ovat varustetut sotaretkeä varten. Vaikka olettekin ylpeä, ette suinkaan kieltäytyne ottamasta vastaan niistä yhtä itsellenne ja noita kolmea muuta tovereillenne: käydäksenne sitten sotaa meitä vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot, niinkuin te ranskalaiset sanotte, eikö niin?

-- Niin, mylord, minä otan ne vastaan, sanoi d'Artagnan, ja, jos Jumala sen suopi, me käytämme hyvin teidän lahjaanne.

-- Ja nyt kätenne, nuori mies; ehkäpä pian kohtaamme toisemme sotakentällä; mutta sitä ennen erotkaamme hyvinä ystävinä, toivoakseni.

-- Kyllä, mylord, mutta sillä toivolla, että pian muutumme vihollisiksi.

-- Olkaa huoleti, kyllä sen teille lupaan.

-- Minä luotan sanaanne, mylord.

D'Artagnan kumarsi herttualle ja riensi kiiruusti satamaan.

Siellä tapasi hän puhutun laivan, jätti kirjeen kapteenille joka tarkastutti sen satamapäälliköllä ja tuli heti takaisin.

Viisikymmentä alusta oli lähtökunnossa odottamassa.

Kulkiessa erään noiden sivuitse, d'Artagnan oli näkevinänsä siellä saman naisen, jota tuntematon herra Meung'issä oli puhutellut myladyn nimellä, ja joka hänestä oli näyttänyt niin kauniilta; mutta virran liike ja hyvä tuuli kuljettivat heidän purttansa niin nopeasti, että muutaman silmänräpäyksen perästä oltiin poissa näkyvistä.

Huomisaamuna kello yhdeksän aikaan tultiin Saint-Valery'n valkamaan.

D'Artagnan meni oikopäätä sanottuun ravintolaan, jonka hän helposti tunsi sieltä kuuluvasta melusta. Puhuttiin Englannin ja Ranskan välisestä sodasta, niinkuin ainakin asiasta, joka oli epäilemätön ja läheinen, ja merimiehet ilomielin pitivät sen johdosta juominkia.

D'Artagnan tunkeusi joukon lävitse, meni isännän luokse ja virkkoi sanan forward. Heti paikalla isäntä viittasi häntä seuraamaan, meni hänen kanssansa ulos pihanpuolelle vievästä ovesta, saattoi hänet talliin, jossa satuloitu hevonen oli odottamassa, ja kysyi häneltä, tarvitsiko hän mitään muuta.

-- Tarvitsen neuvon, mitä tietä minun on kulkeminen, sanoi d'Artagnan.

-- Menkää täältä Blangy'yn, ja Blangy'sta Neufchâtel'iin. Neufchâtel'issa menkää Herse d'or'in ravintolaan, virkkakaa tunnussana isännälle, niin tapaatte siellä samoinkuin täällä satuloidun hevosen.

-- Olenko mitään velkaa? kysyi d'Artagnan.

-- Kaikki on maksettu, sanoi isäntä, ja runsaasti. Menkää siis, ja Jumala kanssanne!

-- Amen! vastasi nuori mies lähtien ajamaan täydessä nelisessä.

Neljän tunnin perästä oli hän Neufchâtel'issa. Hän noudatti tarkalleen saamiansa määräyksiä; Neufchâtel'issa samoinkuin Saint-Valery'ssa tapasi hän satuloidun ratsun, joka häntä odotti; hän tahtoi siirtää pistoolit jättämästään satulasta tähän toiseen, jonka hän nyt sai, mutta siinä oli samanlaiset pistoolit.

-- Asuntonne Pariisissa?

-- Henkivartijahotelli, Desessarts'in komppaniia.

-- Hyvä, vastasi kysyjä.

-- Mitä tietä on minun kulkeminen? kysyi vuorostaan d'Artagnan.

-- Rouen'iin menevää; mutta jättäkää kaupunki oikealle kädelle. Pysähtykää pienessä Écouis'in kylässä, siinä on ainoastaan yksi ravintola Écu de France. Elkää katsoko sen ulkomuotoa; siellä on tallissa yhtä hyvä hevonen kuin tämä.

-- Sama tunnussana?

-- Aivan sama.

-- Hyvästi, isäntä.

-- Onnea matkallenne, herra! tarvitsetteko vielä mitään?

D'Artagnan nyykkäsi päätään merkiksi että ei, ja lähti taas täydessä nelisessä. Écouis'issa uudistui sama temppu: hän tapasi yhtä kohteliaan isännän, sekä ripeän ja levänneen hevosen; ilmoitti siellä asuntonsa, niinkuin edellisissäkin paikoissa ja meni samaa vauhtia Pontoise'en. Pontoise'ssa muutti hän viimeisen kerran hevosta ja yhdeksän tunnin perästä ratsasti hän täyttä nelistä herra de Tréville'n hotellin pihaan.

Hän oli kulkenut melkein kuusikymmentä Ranskan peninkulmaa kahdessatoista tunnissa.

Herra de Tréville otti häntä vastaan niinkuin he olisivat tavanneet toisiaan viimeksi samana aamuna; hän puristi vaan hänen kättänsä vähän tuntuvammin kuin tavallisesti, ja ilmoitti hänelle, että herra Desessarts'in komppaniia oli Louvressa vahdissa ja että hän saattoi mennä sinne paikalla.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXII

Merlaison'in baletti.

Seuraavana päivänä ei Pariisissa puhuttu muusta kuin tanssipidoista, jotka kaupungin maistraatti toimitti kuninkaalle ja kuningattarelle ja joissa Heidän Majesteettinsa aikoivat tanssia kuuluisan Merlaison'in baletin, joka oli kuninkaan mielitanssi.

Jo kahdeksan päivää oli kaupungin hotellissa tehty kaikkia mahdollisia valmistuksia tuota juhlallista iltaa varten. Kaupungin puusepät olivat rakennelleet parvia, joille kutsuttujen naisten tuli sijoittua; kaupungin rihkamakauppiaat olivat toimittaneet juhlasaleihin kaksi sataa valkoista vaksikynttilää, joka siihen aikaan oli suunnaton ylellisyys; kaksikymmentä viulunsoittajaa oli tilattu ja heidän palkkansa oli määrätty kahta vertaa suuremmaksi tavallistansa, koska heidän oli soittaminen läpi yön.

Kello kymmenen aikaan aamulla tuli kuninkaan henkivartija-vänrikki herra La Coste, kahden poliisin ja useain kaupunginpalvelijain seuraamana, pyytämään kaupungin kirjurilta Clement'ilta hotellin kaikkien ovien ja porttien avaimia. Ne annettiin hänelle paikalla; jokaisessa oli lippu, joka näytti minkä avain mikin oli, ja siitä hetkestä oli herra La Coste'n huolena kaikkien porttien, ovien ja käytävien vartioiminen.

Kello yksitoista tuli vuorostaan henkivartijain kapteeni Duhallier tuoden mukaansa viisikymmentä joutsimiestä, jotka tuota pikaa asettuivat hotellin osoitetuille oville ja porteille.

Kello kolme saapui kaksi komppaniiaa henkivartijoita, toinen ranskalainen, toinen sveitsiläinen. Ranskalais-komppaniia oli puoleksi herra Duhallier'in, toiseksi herra Desessarts'in miehiä.

Kello kuusi illalla alkoi kutsuttuja tulla. Sitä mukaan kuin heitä tuli, sijoitettiin heitä suureen saliin, heitä varten valmistetuille parville.

Kello yhdeksän saapui ylipresidentin rouva. Kun hän oli kuningattaren jälkeen juhlan huomattavin henkilö, ottivat häntä kaupungin virkamiehet vastaan ja saattoivat hänet loosiin vastapäätä kuningattaren loosia.

Kello kymmenen katettiin kuningasta varten Saint-Jean'in kirkon puoliseen pieneen saliin vastapäätä kaupungin hopeakaappia makeispöytä, jota vartioitsi neljä joutsimiestä.

Kello kaksitoista yöllä kuului suurta melua ja hälinää: kuningas oli talossa niitä katuja, jotka vievät Louvresta kaupungin hotelliin ja jotka kaikki olivat valaistut värilyhdeillä.

Silloin paikalla kaupungin virkamiehet verkapuvuissaan, kuusi kaupunginpalvelijaa etunenässä, jokaisella soihtu kädessä, menivät kuninkaalle vastaan, ja kohtasivat hänet portailla, jossa porvarien edusmies lausui hänet tervetulleeksi; tervehdykseen vastasi kuningas pyytämällä anteeksi myöhäistä tuloansa, vaan lykäten syyn herra kardinaalin niskoille, joka oli pidättänyt häntä kello yhteentoista asti puhumalla valtionasioista.

Juhlamenojen tavan mukaisesti seurasi Hänen Majesteettiansa Hänen ylhäisyytensä Monsieur, Soissons'in kreivi, suurpriori, herttuat de Longueville ja d'Elbeuf, kreivit d'Harcourt ja de La Coche-Guyon, herrat de Liancourt ja de Baradas, kreivi de Cramail ja herra de Souveray.

Jokainen huomasi kuninkaan näyttävän alakuloiselta ja mietteelliseltä.

Eräs huone oli varustettu kuningasta varten, toinen Monsieur'ia varten. Kumpaisessakin oli varalla naamiaispukuja. Samoin oli laitettu kuningatarta ja ylipresidentin rouvaa varten. Heidän Majesteettiensa seurueen herrat ja naiset saivat pukeutua kaksi erällänsä siihen tarkoitukseen varustetuissa suojissa.

Ennen menemistänsä pukeumishuoneesen käski kuningas ilmoittamaan itsellensä heti kuin kardinaali saapuisi.

Puoli tuntia kuninkaan tulon jälkeen uudet huudot kajahtivat: ne ilmoittivat kuningattaren tulevan; virkamiehet tekivät samoin kuin äsken ja kävivät, kaupunginpalvelijat etunenässä, korkeata vierastansa vastaan.

Kuningatar astui saliin: huomattiin hänen, samoinkuin äsken kuninkaan, olevan alakuloisena ja sangen väsyneenä.

Samassa kuin hän astui sisään, aukeni erään pienen tribunin esiverho, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja silloin ilmestyi näkyviin espanjalaiseksi hoviherraksi pukeutuneen kardinaalin kalpeat kasvot. Hänen silmänsä tähystivät tarkasti kuningatarta ja hirvittävä hymyily vetäysi hänen huulillensa: kuningattarella ei ollut timanttikoristeita.

Kuningatar pysähtyi hetkiseksi, ottaaksensa vastaan kaupungin herrojen kunnianosoituksia ja vastataksensa naisten tervehdyksiin.

Yht'äkkiä astui kuningas kardinaalin kanssa eräästä salin ovesta sisään. Kardinaali puhui hänelle hiljaa ja kuningas oli sangen kalpea.

Kuningas kävi halki joukon ja, ilman naamiotta, takin nauhatkaan tuskin solmittuina, lähestyi kuningatarta ja kuiskasi kiihkeällä äänellä:

-- Rouva, suvaitsetteko sanoa, minkätähden teillä ei olekkaan timanttikoristeita, vaikka tiesitte minun mielelläni haluavan niitä nähdä?

Kuningatar loi silmäyksen ympärillensä ja näki taustalla kardinaalin, joka hymyili pirullista hymyä.

-- Armollisin herra, vastasi kuningatar liikutetulla äänellä, sentähden että pelkäsin niitä vahingoittavani täällä suuressa väkijoukossa.

-- Teitte pahasti, rouva! minä annoin sen lahjan teille siinä tarkoituksessa, että koristaisitte sillä itseänne. Minä sanon sen, pahasti teitte.

Kuninkaan ääni värisi vihasta; jokainen näki ja kuuli sen hämmästyksellä, ymmärtämättä kuitenkaan mitään koko asiasta.

-- Armollisin herra, sanoi kuningatar, voinhan lähettää noutamaan ne Louvresta, jossa ne ovat, ja sittenhän on Teidän Majesteettinne toivomus täytetty.

-- Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä tunnin sisään on baletti alkava.

Kuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka johdattivat hänet pukeumissuojaan.

Kuningas meni vuorostaan omaansa.

Salissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.

Kaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken; mutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he kunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään kuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään kuunneltu.

Kuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa metsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan tapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin hän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.

Kardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian. Kuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.

-- Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.

-- Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on timanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin herra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen Majesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.

Kuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien suusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin kylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.

Todella hänen metsästyspukunsa sopi hänelle mainiosti; hänellä oli päässä huopahattu, siinä sinisiä sulkia, yllä oli hänellä helmiharmaa samettitakki, timanttisoljella kiinitetty, ja sininen satiinihame, hopealla huoliteltu. Hänen vasemmalla olkapäällänsä, sulkien ja hameen väriseen nauharuusukkeesen kiinitettyinä, säkenöitsivät timanttikoristeet.

Kuningas vapisi ilosta, kardinaali vihasta; mutta siltä matkalta, jonka päässä he olivat kuningattaresta, eivät he voineet saada selvää timanttien lukumäärästä; kuningattarella oli ne; mutta oliko hänellä niitä kymmenen vai kaksitoista?

Samassa tuokiossa ilmoittivat viulunsäveleet baletin alkavan. Kuningas kävi ylipresidentin rouvan luokse, jonka kanssa hänen tuli tanssia ja Hänen ylhäisyytensä monsieur kuningattaren kanssa. Asetuttiin paikoilleen ja baletti alkoi.

Kuningas tanssi kuningattaren vastapuolella ja joka kerta kun hän kuningatarta lähestyi, tähtäsi hänen silmänsä timantteja, joiden lukumäärää hän ei voinut saada selville. Kylmä hiki valui kardinaalin otsalta.

Baletti kesti tunnin; siinä oli kuusitoista vuoroa. Baletti loppui, käsientaputusten kaikuessa saattoi jokainen naisensa paikoilleen; mutta kuningas käytti etuoikeuttansa jättäen naisensa paikalleen, ja suuntasi askeleensa kuningatarta kohti.

-- Minä kiitän teitä, rouva, sanoi hän, ystävällisyydestä, jolla noudatitte minun toivomustani, mutta luulenpa että teiltä puuttuu kaksi timanttia, ja tässä tuon minä ne teille.

-- Kuinka, armollisin herra! huudahti nuori kuningatar ollen hämmästyvinänsä, te annatte vielä kaksi lisää; mutta silloinhan minulla on niitä neljätoista?

Todella, kuningas luki ne, ja kaksitoista timanttia säihkyi Hänen Majesteettinsa olkapäällä.

Kuningas kutsui kardinaalin.

-- Mitäs tämä tietää, herra kardinaali? kysyi kuningas vakavalla äänellä.

-- Se tietää, armollisin herra, vastasi kardinaali, että minä halusin saada Hänen Majesteettinsa ottamaan vastaan nämä kaksi timanttia, ja kun en rohjennut itse niitä hänelle tarjota, turvauduin minä tähän keinoon.

-- Ja minä olen niistä Teidän ylhäisyydellenne sitä kiitollisempi, vastasi Itävallan Anna hymyllä, joka osoitti ett'ei häntä pettänyt tuo kekseliäs kohteliaisuus, kun olen vakuutettu siitä, että nuo kaksi timanttia ovat maksaneet teille yhtä paljon yksinään kuin nämä kaksitoista ovat maksaneet yhteensä Hänen Majesteetillensa.

Sitte kuningatar, jättäen hyvästi kuninkaalle ja kardinaalille, kääntyi menemään siihen suojaan, jossa hän oli pukeutunut ja jossa hänen nyt oli muuttaminen yllensä.

Huomio, joka meidän oli pakko tämän luvun alussa kääntää niihin ylhäisiin henkilöihin, jotka toimme näkymölle, on meidät hetkiseksi vieroittanut siitä henkilöstä, jota Itävallan Annan tuli kiittää siitä suunnattomasta voitosta, millä hän oli kukistanut kardinaalin, ja joka tuntemattomana, eräällä ovella tungeskelevaan väkijoukkoon sekaantuneena, katseli sieltä tuota kohtausta, jota eivät käsittäneet muut kuin neljä henkilöä, kuningas, kuningatar, Hänen ylhäisyytensä ja hän.

Kuningatar oli tullut kamariinsa ja d'Artagnan aikoi juuri vetäytyä pois, kun hän tunsi keveästi kosketettavan olkapäähänsä; hän käännähti ja näki nuoren naisen viittaavan häntä seuraamaan. Tuo nuori nainen oli verhonnut kasvonsa mustalla samettinaamiolla, mutta tuosta varokeinosta, joka muutoin oli enemmän muita kuin häntä varten, tunsi hän hänet heti kohta tavalliseksi oppaaksensa, keveäksi, kekseliääksi rouva Bonacieux'iksi.

Eilen olivat he hät'-hätää tavanneet toisiansa portinvartija Germain'in tykönä, jonne d'Artagnan oli hänet kutsuttanut. Se kiire, joka nuorella naisella oli viedä kuningattarelle tieto hänen lähettiläänsä onnellisesta palaamisesta, oli estänyt rakastavia niin että tuskin ennättivät muutaman sanan vaihettaa. D'Artagnan seurasi siis rouva Bonacieux'iä kahden kiihoittimen, rakkauden ja uteliaisuuden valtaamana. Pitkin matkaa ja sitä myöten kuin käytävät muuttuivat autiommiksi, tahtoi d'Artagnan pysähdyttää nuorta naista, tarttua häneen kiini ja katsella häntä, vaikka vaan silmänräpäyksen ajan; mutta nopeasti kuin lintu liukui hän aina hänen käsistänsä ja kun hän tahtoi puhua, painoi nuori nainen sormensa hänen suullensa ja pienellä käskevällä, ihastuttavalla viittauksella osoitti hänelle, että hänen oli sokeasti totteleminen korkeampaa valtaa ja pidättyminen vähimmästäkin valituksesta; vihdoin parin minuutin kierrosten ja kaarrosten perästä rouva Bonacieux avasi oven ja saattoi nuoren miehen aivan pimeään huoneesen. Siellä antoi hän hänelle uuden hiljaisuuden merkin ja, avaten toisen, seinäverhojen peittämän oven, jonka aukosta kirkas valo välähti, katosi.

D'Artagnan pysyi hetkisen liikkumattomana, tuumaillen itsekseen, missä hän nyt mahtoi olla, mutta samassa kamariin tunkeuva valonsäde, häneen asti huokuva lämmin, sulotuoksuinen ilma, parin tai kolmen naisen puhelu, jossa, samalla kun se oli kunnioittavaa ja hienotapaista puhetta, sana Majesteettinne tuon tuostakin uudistui, ilmaisivat hänelle selvästi, että hän oli kuningattaren kamarin viereisessä suojassa.

Nuori mies pysyttihe varjossa ja odotti.

Kuningatar oli iloisen ja onnellisen näköinen, mikä näytti suuresti hämmästyttävän niitä henkilöitä, jotka häntä ympäröivät ja jotka päinvastoin olivat tottuneet näkemään häntä melkein aina surullisena. Kuningatar sanoi ilonsa syyksi juhlan komeuden ja baletin hauskuuden, ja kun kuningatarta vastaan ei ole lupa sanoa, nauroipa hän tai itki, ylistelivät kaikki Pariisin kaupungin virkamiesten erinomaista kohteliaisuutta.

Vaikka d'Artagnan ei ulkonäöltä tuntenut kuningatarta, erotti hän kumminkin hänen äänensä muiden äänestä, ensin hieman vieraasta äännöstavasta, sitten siitä vallitsevaisuudesta, joka on ominaista kaikissa hallitsijan sanoissa. Hän kuuli hänen milloin lähenevän tuota avonaista ovea, milloin taas etenevän siitä, ja pari kolme kertaa näki hän erään vartalon varjon peittävän valoa.

Viimein ojentui verho-oven lävitse ihmeen kaunis valkoinen käsi ja käsivarsi; d'Artagnan älysi sen olevan hänen palkintonsa: hän laskeutui polvilleen, tarttui käteen ja painoi siihen kunnioittavasti huulensa; sitten vetäytyi käsi takaisin, jättäen hänen käsiinsä esineen, jonka hän tunsi sormukseksi; samalla sulkeutui ovi ja d'Artagnan jäi mitä synkimpään pimeyteen.

D'Artagnan pisti sormuksen sormeensa ja rupesi odottamaan uudestaan: se oli selvää, ett'ei kaikki vielä ollut päättynyt. Hänen alttiutensa palkan jälkeen oli tuleva hänen rakkautensa palkka. Baletti oli nyt tanssittu, mutta iltama muutoin oli tuskin alussa: kello kolmen aikaan oli tuleva iltainen, ja äskettäin oli Saint-Jean'in tornikello lyönyt kaksi ja kolmeneljännestä.

Niinpä alkoikin vähitellen hälinä viereisessä kamarissa hiljetä; se tuntui siirtyvän kauvemmaksi; sitten aukeni uudestaan sen kamarin ovi, jossa d'Artagnan oli, ja rouva Bonacieux lennähti sisään.

-- Vihdoinkin tulitte! huudahti d'Artagnan.

-- Hiljaa! sanoi nuori nainen painaen kätensä nuoren miehen huulille: hiljaa! ja menkää samaa tietä kuin tulitte.

-- Mutta missä ja milloin tapaan teidät uudestaan? kysyi d'Artagnan.

-- Kirje, jonka löydätte kotiin tultuanne, ilmoittaa sen teille. Menkää, menkää!

Näin sanottuansa aukaisi hän käytävän oven ja työnsi d'Artagnan'in ulos huoneesta.

D'Artagnan totteli kuin hyvä lapsi, vastustelematta ja kiistelemättä, joka osoittaa, että hän oli todenteolla rakastunut.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXIII. Lemmenkohtaus

D'Artagnan meni juoksujalassa kotiinsa ja vaikka oli jo kello kolme aamua ja vaikka oli kuljettavana huonoimpia kaupunginosia, ei hän kohdannut mitään ikävyyksiä. Sananparsi sanoo, että Jumala varjelee juopuneita ja rakastuneita.

Hän tapasi käytävässä oven auki, nousi portaita ja kolkutti hiljaa palvelijansa kesken suostutulla tavalla. Planchet, jonka hän oli lähettänyt kahta tuntia ennen kaupungin hotellista, käskien hänen odottamaan, tuli avaamaan ovea.

-- Onko kukaan tuonut kirjettä minulle? kysyi d'Artagnan kiireisesti.

-- Ei kukaan ole tuonut, herra, vastasi Planchet; mutta täällä on kirje, joka on tullut itsekseen.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat, houkkio?

-- Minä tarkoitan sitä, että vaikka minulla oli taskussa teidän kamarinne avain, eikä se sieltä ole minnekkään liikahtanut, minä kumminkin löysin kirjeen pöydän vihreällä peitteellä teidän makuusuojassanne.

-- Ja missä on se kirje nyt?

-- Minä jätin sen paikoilleen, herra. Ei ole luonnon järjestyksen mukaista, että kirjeet tuolla tavoin tulevat ihmisten luokse. Jos edes ikkuna olisi ollut auki, tai vaikkapa raollaankin, en puhuisi mitään; mutta kaikki oli tarkasti suljettuna. Herra, olkaa varoillanne, sillä aivan varmaan on joku noituus liikkeellä.

Sillä aikaa nuori mies kiiruhti kamariinsa ja avasi kirjeen, joka oli rouva Bonacieux'iltä ja sisälsi seuraavat sanat:

"Teille on sanottavana ja tuotavana sydämmellisiä kiitoksia. Saapukaa tänä iltana kello kymmenen aikaan Saint-Cloud'iin vastapäätä sitä paviljonkia, joka kohoaa d'Estrées'in kartanon kulmassa."

Lukiessaan tätä kirjettä D'Artagnan tunsi sydämmensä laajenevan ja kutistuvan sen suloisen vetotaudin vaikutuksesta, joka kiduttaa ja hyväilee rakastavien sydämmiä.

Tämä oli ensimäinen rakkaudenkirje, jonka hän sai, ensimäinen lemmenkohtaus, joka hänelle suotiin. Hänen sydämmensä, ilon hurmauksesta paisuksissa, tunsi melkein menehtyvänsä tuon maisen onnelan kynnyksellä, jota rakkaudeksi sanotaan.

-- No niin, herrani! sanoi Planchet nähdessään isäntänsä punastuvan ja vaalenevan vuorottain; no niin, enkös arvannut oikein, että se on joku paha asia?

-- Petyt, Planchet, vastasi d'Artagnan, ja todistukseksi siihen saat tästä yhden écu'n, juodaksesi minun terveydekseni.

-- Suuret kiitokset, herrani, écu'stä, minä lupaan tarkasti seurata käskyänne; mutta tosi on sittenkin, että kirjeet, jotka noin tulevat lukittuihin huoneihin...

-- Putoavat taivaasta, ystäväni, putoavat taivaasta.

-- Siis, herrani, olette tyytyväinen? kysyi Planchet.

-- Rakas Planchet, minä olen mitä onnellisin ihminen!

-- Saanko käyttää herrani onnellisuutta hyväkseni menemällä nukkumaan?

-- Kyllä, mene vaan.

-- Tulkoon kaikki taivaan siunaus teidän ylitsenne, herrani, mutta sittenkin on tosi, että tuo kirje...

Ja Planchet vetäytyi päätänsä ravistellen pois, mielessä epäilys, jota d'Artagnan'in anteliaisuus ei kokonaan saanut hälvennetyksi.

Yksin jäätyänsä d'Artagnan luki yhä ja uudestaan kirjeen, sitten suuteli hän suutelemistaan varsinkin kaksikymmentä kertaa noita hänen kauniin lemmittynsä käden piirtelemiä rivejä. Viimein rupesi hän maata, nukkui ja näki kultaisia unia.

Kello seitsemän aikaan aamulla nousi hän vuoteeltaan ja kutsui Planchet'ia, joka toisella kutsunnalla aukasi oven, kasvoilla vielä eilisen levottomuuden jälkiä.

-- Planchet, sanoi hänelle d'Artagnan, minä menen nyt pois luultavasti koko päiväksi, sinä olet siis vapaa iltaan kello seitsemään saakka; mutta kello seitsemältä ole valmiina kahden hevosen kanssa.

-- Vai niin, sanoi Planchet, näyttääpä siltä kuin taaskin lähtisimme pistättämään muutamia reikiä nahkaamme.

-- Ota muskettisi ja pistoolisi.

-- Kas niin, mitäs sanoin! huudahti Planchet. Olinhan siitä varma; kirottu kirje.

-- No rauhoituhan toki, houkkio, kysymys on nyt vaan pelkästä huviretkestä.

-- Oh! samallaisesta huviretkestä kuin äskettäin, jolloin tuiskusi luoteja ja vilisi sudenkuoppia.

-- No jos teitä pelottaa, sihtieri Planchet, vastasi d'Artagnan, niin menen teitä paitsi; ennemmin kuljen yksin kuin pelkurin toverin kanssa.

-- Herra, te pilkkaatte minua, sanoi Planchet; luulinpa jo näyttäneeni, mihin kelpaan.

-- Kyllä, mutta minä luulen, että käytit kaiken rohkeutesi yhdellä kertaa.

-- Herra, saattepa nähdä, että sitä on vielä tallella, jos tarvitaan! pyytäisin vaan, herrani, ett'ette käyttäisi sitä liian tuhlaamalla, jos tahdotte sitä kauvaksi aikaa riittämään.

-- Luuletko omistavasi sitä vielä jonkun verran täksi iltaa?

-- Minä toivon.

-- No hyvä. Minä luotan sinuun.

-- Sanottuun aikaan olen valmiina; mutta minä luulin ett'ei teillä ollut kuin yksi hevonen henkivartijain tallissa.

-- Ehkäpä siellä ei vielä useampaa olekkaan tällä erää, vaan iltaisilla on niitä neljäkin.

-- Näyttääpä kuin matkamme olisi ollut hankintamatka?

-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ja nyökättyään Planchet'ille viimeisiksi jäähyväisiksi, meni hän ulos.

Herra Bonacieux seisoi portilla. D'Artagnan'in aikomus oli mennä ohitse puhuttelematta kauppiasta; mutta tämä tervehti häntä niin imelästi ja ystävällisesti, että hänen oli pakko ei ainoastaan tervehtiä vaan vieläpä antautua puhelemaankin.

Ja kuinkas ei toki pitäisi olla kohtelias miehelle, jonka vaimo oli suonut lemmenkohtauksen samana iltana Saint-Cloud'issa, vastapäätä d'Estrées'in paviljonkia! D'Artagnan siis lähestyi häntä mitä herttaisimmalla katsannolla suinkin saattoi.

Puhe kääntyi luonnollisesti miesparan kiinijoutumiseen. Herra Bonacieux, joka ei tiennyt d'Artagnan'in kuulleen hänen keskusteluansa Meung'in miehen kanssa, kertoi nuorelle hyyryläisellensä herra de Laffemas'in vainoomiset, tuon hirviön, jota hän alinomaa pitkin kertomustansa nimitteli nimellä semmoisella kuin: kardinaalin pyöveli, ja tarinoi pitkältä ja leveältä Bastiljista, sen telkimistä, porteista, ilmareijistä, rautaristikoista ja kidutuskoneista.

D'Artagnan kuunteli häntä esikuvaksi kelpaavalla tarkkuudella; sittenkuin kertoja oli lopettanut, sanoi hän vihdoin:

-- Entäs rouva Bonacieux, tiedättekö ken hänet vei? sillä minä en ole unhottanut, että juuri se harmittava seikka se saattoi minulle onnen tulla teidän tuttavuuteenne.

-- Ah! sanoi Bonacieux, he ovat kyllä karttaneet ilmoittaa sitä minulle, ja vaimoni puolestaan on vannonut minulle suurten jumalain nimeen, ett'ei hän sitä tiedä. Mutta te itse, jatkoi Bonacieux erittäin hyvänsävyisellä äänellä, missä te olette viettäneet kaikki nämä päivät? minä en ole teitä nähnyt, en teitä enkä ystäviänne, ettekä varmaankaan liene Pariisin kaduilla saaneet kaikkea sitä pölyn paljoutta, jota Planchet eilen harjasi teidän saappaistanne.

-- Olette oikeassa, hyvä herra Bonacieux, ystäväni ja minä olimme pienellä matkalla.

-- Kaukanakin täältä?

-- Oh! ei suinkaan, jonkun neljäkymmentä peninkulmaa vaan: me saatoimme herra Athosta Forges'in kylpylähteille, jonne ystäväni jäivät.

-- Ja te palasitte takaisin, eikö niin? kysyi Bonacieux vetäen naamansa mitä ilkeimmän näköiseksi. Semmoinen kaunis poika kuin te, ei saa pitkiä lomalupia lemmityltään ja teitä kaiketi maltittomasti odotettiin Pariisissa, eikö niin?

-- Totta tosiaan, sanoi nauraen nuori mies, täytyypä se tunnustaani, hyvä herra Bonacieux, ja sitä paremmin, koska näen ett'ei teiltä voi mitään salata. No niin, minua odotettiin, ja hyvin maltittomasti, sen voin vakuuttaa.

Hieno pilvi vilahti Bonacieux'in otsalla, mutta niin hieno ett'ei d'Artagnan sitä huomannut.

-- Ja kaiketi saadaan palkkakin huolellisuudestaan? jatkoi kauppias hieman värähtävällä äänellä, mutta tuota värähdystä ei d'Artagnan huomannut paremmin kuin pilveäkään, joka vast'ikään oli varjonnut tuon kelpo miehen kasvoja.

-- Ah! olettepa aika velikulta! sanoi nauraen d'Artagnan.

-- En suinkaan, vaan se mitä sanoin, selitti Bonacieux, oli vaan saadakseni tietää, palaatteko myöhään kotia tänä iltana?

-- Minkä vuoksi sitä kysytte, hyvä isäntäni? kysyi d'Artagnan; vai aiotteko minua odottaa?

-- En, vaan kiinioloni jälkeen ja varkauden tähden, joka on tehty luonani, säikähdän joka kerta kun kuulen porttia avattavan, semminkin öiseen aikaan. Hiisi, mitäs tehdä! minä en totta tosiaan ole mikään miekkamies!

-- No niin, elkää säikähtäkö, jos minä tulen kotia kello yhden, kahden tai kolmen aikaan aamulla; jos en ensinkään tule, elkää sittenkään säikähtäkö.

Tällä kertaa vaaleni Bonacieux niin, että d'Artagnan ei voinut olla sitä huomaamatta, ja hän kysyi, mikä häntä vaivasi.

-- Ei mikään, vastasi Bonacieux, ei mikään. Onnettomuuksieni jälkeen kohtaa minua vaan toisinaan äkillinen pyörrytys, ja nyt juuri tunsin väristystä ruumiissani. Elkää olko siitä millännekään, te, jolla ei ole muuta ajattelemista kuin onnellisuuttanne.

-- Silloinpa minulla vasta onkin ajattelemista, sillä minä olen todella onnellinen.

-- Ei vielä, odottakaahan toki, sanoittehan: tänä iltana?

-- Niin kyllä, vaan ilta tulee, Jumalan kiitos, ja ehkäpä te odotatte sitä yhtä maltittomasti kuin minä. Ehkäpä tänä iltana rouva Bonacieux tulee tervehtimään aviollista kotiansa.

-- Rouva Bonacieux ei ole vapaa tänä iltana, vastasi painavasti puolisonsa; häntä pidättää palveluksensa Louvressa.

-- Sitä pahempi teille, hyvä isäntä, sitä pahempi kun minä olen onnellinen, minä, joka tahtoisin koko maailman olemaan samoin, mutta näyttää siltä kuin se ei olisi mahdollista.

Ja nuori mies poistui nauraen kohtikulkkua tuolle pilapuheellensa, jonka sisällyksen, niinkuin hän luuli, hän yksin ymmärsi.

-- Toivotan paljon hauskuutta! vastasi Bonacieux haudankolkolla äänellä.

Mutta d'Artagnan oli liian kaukana kuullaksensa sitä, ja jos hän olisi kuullutkin, ei hän siinä riemullisessa mielentilassa, missä hän oli, olisi varmaankaan sitä älynnyt.

Hän suuntasi askeleensa herra de Tréville'n hotelliin; hänen eilinen käyntinsä, niinkuin muistetaan, oli ollut sangen lyhyt ja vaillinainen.

Hän tapasi herra de Tréville'n peräti hyvillä mielin. Kuningas ja kuningatar olivat olleet herttaisia häntä kohtaan tanssipidoissa. Tosin kardinaali oli ollut erinomaisen ilkeä.

Kello yhden aikaan aamua oli hän lähtenyt pois, ollen muka pahoin voipa. Mutta Heidän Majesteettinsa olivat tulleet Louvreen vasta kello kuuden aikaan.

-- Ja nyt, sanoi herra de Tréville hiljentäen ääntänsä ja kurkistellen huoneen joka soppeen nähdäksensä olivatko yksin; ja nyt puhukaamme teistä, nuori ystäväni: sillä silminnähtävästi teidän onnellinen palauksenne oli jonakin syynä kuninkaan iloon, kuningattaren voittoriemuun ja Hänen ylhäisyytensä masennukseen. Nyt on vaan teidän oleminen hyvin varoillanne.

-- Mitä onkaan minulla pelättävää, vastasi d'Artagnan, niinkauvan kuin minulla on onni iloita Heidän Majesteettiensa suosiosta?

-- Kaikkea, uskokaa minua. Kardinaali ei ole mies joka unhottaa hänelle tehdyn tepposen, niinkauvan kun hän ei ole suorittanut tiliä tepposentekijän kanssa, ja tepposentekijä näyttää olevan eräs gaskonjalainen, minun tuttaviani.

-- Luuletteko kardinaalin olevan yhtä kaukana tiedoissaan kuin te, ja tietävän minun käyneen Lontoossa?

-- Peijakas! te käyneet Lontoossa! Lontoostako siis olette tuoneet tuon kauniin timantin, joka välkkyy sormessanne? Olkaa varoillanne, rakas d'Artagnan, vihollisen lahja ei tuota onnea; eikös siitä ole latinalainen värssykin ... malttakaas...

-- Epäilemättä, vastasi d'Artagnan, joka ei ollut koskaan saanut päähänsä ensimäistä sääntöäkään latinan alkeista ja joka tietämättömyydellänsä oli saattanut opettajansa epätoivoon; niin, epäilemättä, kyllähän semmoinen on.

-- Onpa varmaan, sanoi herra de Tréville, joka oli vähän kirjamiehiä, ja herra de Benserade lausui sen minulle äskettäin ... malttakaas ... jahah, tämmöinen se on:

Timeo Danaos et dona ferentes.

Joka on niinpaljo kuin: "Pelkää vihollista, joka sinulle lahjoja antaa."

-- Tämä timantti ei ole viholliselta, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan, tämä on kuningattarelta.

-- Kuningattarelta! ohoo! sanoi herra de Tréville. Sepä on toden totta oikein kuninkaallinen kalliskivi, joka vastaa tuhannen pistole'a niinkuin ei mitään. Kenen kautta on kuningatar jättänyt teille tämän lahjan?

-- Hän antoi sen minulle itse.

-- Missä?

-- Sen kamarin viereisessä suojassa, jossa hän muutti pukua.

-- Kuinka?

-- Antaessaan minulle kätensä suudeltavaksi.

-- Oletteko suudelleet kuningattaren kättä! huudahti herra de Tréville katsoen d'Artagnan'ia silmiin.

-- Hänen Majesteettinsa on suonut minulle sen kunnian.

-- Ja silminnäkijäin läsnäollessa? Varomaton, kolmasti varomaton!

-- Ei, arvoisa herra, rauhoittukaa, ei sitä kukaan nähnyt, vastasi d'Artagnan, ja kertoi sitten herra de Tréville'lle, kuinka asia oli tapahtunut.

-- Oh, ne naiset, ne naiset! huudahti vanha soturi, minä tunnen heidät hyvin tuosta haaveksivaisesta mielikuvituksestaan; kaikki salaperäinen heitä viehättää; no niin, te näitte käsivarren, siinä kaikki; jos tapaisitte kuningatarta, te ette tuntisi häntä; jos hän tapaisi teitä, hän ei tietäisi kuka te olette.

-- Ei, mutta tämä timantti ... yritti nuori mies selittämään.

-- Kuulkaas, sanoi herra de Tréville, tahdotteko, niin annan teille neuvon, hyvän neuvon, ystävän neuvon?

-- Tehkää minulle se kunnia, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan.

-- No niin! menkää ensimäisen juveloitsijan luokse, jonka käsiinne saatte, ja myökää tuo timantti hänelle mistä hinnasta hän vaan tahtoo sen ostaa; vaikka hän olisi mimmoinen juutalainen, maksaa hän siitä ainakin kahdeksansataa pistole'a. Pistole'illa ei ole nimeä, nuori ystäväni, mutta tuolla sormuksella on hirvittävä, ja se voipi saattaa vaaraan omistajansa.

-- Myödä tämä sormus! sormus, jonka olen saanut hallitsijattareltani! en koskaan! sanoi d'Artagnan.

-- Kääntäkää sitten sen kanta sisäänpäin, hupsu raukka, sillä sen tietää jokainen ett'ei gaskonjalainen aatelispoika löydä tuommoisia kalleuksia äitinsä rasiasta.

-- Te luulette siis minulla olevan pelon aihetta? kysyi d'Artagnan.

-- Joka nukkuu ruutimiinan päällä silloinkuin sen tulilanka on jo sytytetty, saattaa pitää itsensä olevan hyvässä turvassa teihin verrattuna, nuori ystäväni.

-- Peijakas! sanoi d'Artagnan, jota herra de Tréville'n vakava ääni alkoi tehdä levottomaksi; mitäs on tehtävä?

-- Olkaa aina varoillanne ennen kaikkia. Kardinaalilla on vankka muisti ja pitkä käsivarsi; uskokaa minua, hän tekee teille vielä kerta aika tepposet.

-- Mitä niin?

-- Heh, tiedänkös minä sitä! eikös hänellä ole kaikki hornan koukut käytettävinään? Vähin, mitä teille saattaa tapahtua, on että joudutte kiini.

-- Kuinka hän uskaltaisi otattaa kiini Hänen Majesteettinsa palveluksessa olevaa miestä?

-- Eihän vain! mitenkäs Athokselle tehtiin! Kaikessa tapauksessa, nuori mies, uskokaa miestä, joka on kolmekymmentä vuotta hovielämässä ollut; elkää nukkuko turvallisuuden unta, muuten olette hukassa. Päinvastoin, minä sen sanon teille, nähkää vihollisia kaikkialla. Jos teidän kanssanne hierotaan riitaa, välttäkää sitä, vaikka tuo riidanhieroja olisi vaan kymmenvuotias lapsi; jos teidän kimppuunne hyökätään yöllä tai päivällä, pötkikää pakoon, ilman tarvitsematta sitä hävetä; jos kuljette yli sillan, tunnustelkaa ensin lautoja, pelosta että joku lauta taittuisi jalkanne alla; jos astutte rakennuksellaan olevan talon ohitse, katsokaa ylöspäin, pelosta että joku kivi putoaisi päähänne; jos olette myöhäiseen liikkeellä, antakaa lakeijanne seurata itseänne täysissä aseissa, jos olette varma lakeijastanne. Epäilkää koko maailmaa, ystäväänne, veljeänne, lemmittyänne, ja juuri erittäinkin lemmittyänne.

D'Artagnan punastui.

-- Lemmittyäni, toisti hän koneenomaisesti; ja minkätähden häntä ennemmin kuin muita?

-- Sentähden että lemmityt ovat kardinaalin suosituimpia apulaisia, soveliaimpia ei voi olla: nainen myy teidät kymmeneen pistole'en, muistakaa Dalilaa. -- Tunnettehan pipliaa, hä?

D'Artagnan ajatteli lemmenkohtausta, jonka hänelle rouva Bonacieux oli täksi illaksi määrännyt; mutta meidän tulee sankarimme kiitokseksi lausua, että ne pahat luulot, joita herra de Tréville'llä oli naisista yleensä, eivät synnyttäneet hänessä vähintäkään epäilystä kaunista emäntäänsä kohtaan.

-- Mutta kesken puheen, sanoi herra de Tréville, minne teidän toverinne ovat joutuneet?

-- Minä tulin juuri tiedustamaan, ettekö te olisi heistä mitään kuulleet.

-- En mitään.

-- No niin, minä jätin heidät välille: Porthoksen Chantilly'yn, kaksintaistelu niskassa; Aramiksen Crèvecoeur'iin, luoti olkapäässä; Athoksen Amiens'iin, syytettynä väärän rahan teosta.

-- Kas vaan! sanoi herra de Tréville: kuinkas te pääsitte pakoon?

-- Ihmeen kautta, arvoisa herra, se minun täytyy sanoa, miekanpisto rinnassa, seivästettyäni kreivi de Wardes'in Calais'in tien viereen niinkuin perhosen seinälle.

-- Kas vaan, kas vaan! vai de Wardes'in, kardinaalin miehen, Rochefort'in serkun. Malttakaas, ystäväni, päähäni pistää eräs ajatus.

-- Sanokaa, arvoisa herra.

-- Teidän sijassanne tekisin minä eräällä tavalla.

-- Miten?

-- Sillä välin kun Hänen ylhäisyytensä etsittäisi minua Pariisista, minä kaikessa hiljaisuudessa lähtisin Pikardiaan tiedustelemaan kolmea toveriani. Kylläpä, hiisi vieköön, he ansaitsevat sen pienen huomion teidän puoleltanne.

-- Neuvo on hyvä, arvoisa herra, ja minä lähden huomenna.

-- Huomenna! miksi ette tänäpäivänä?

-- Tänä iltana, arvoisa herra, pidättää minua eräs tärkeä asia Pariisissa.

-- Ai ai! nuori mies, varmaankin lemmenseikkoja? Olkaa varoillanne, sanon vieläkin: nainen meidät on turmioon saattanut, kaikki, niin monta kuin meitä on, ja saattaa meidät vieläkin turmioon, kaikki, niin monta kun meitä on. Uskokaa minua, lähtekää tänä iltana.

-- Mahdotonta, arvoisa herra.

-- Olette siis antaneet kunniasananne?

-- Olen.

-- Sitten on asia toinen; mutta luvatkaa minulle, että ell'ette menetä henkeänne tänä yönä, niin lähdette huomenna.

-- Sen lupaan.

-- Tarvitteko rahaa?

-- Minulla on vielä viisikymmentä pistole'a. Siinä on luullakseni niinpaljo kuin tarvitsen.

-- Mutta toverinne?

-- Luulen ett'eivät hekään ole puutteessa. Pariisista lähtiessä oli meillä kullakin seitsemänkymmentä viisi pistole'a taskussamme.

-- Tapaanko teitä vielä ennen lähtöänne?

-- Ette, luullaakseni, ainakaan ell'ei mitään uutta tapahdu.

-- No onnea matkallenne siis!

-- Kiitoksia, arvoisa herra.

Ja d'Artagnan heitti jäähyväiset herra de Tréville'lle, liikutettuna enemmän kuin koskaan hänen isällisestä huolenpidostansa muskettisotureitansa kohtaan.

Hän kävi sitten, toinentoisensa jälkeen, Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen luona. Ei kukaan heistä ollut palannut. Heidän lakeijansakin olivat poissa, eikä heistä ollut mitään tietoa enemmän toisesta kuin toisestakaan.

Hän olisi tiedustellut heidän lemmityiltänsäkin, mutta hän ei tuntenut Porthoksen eikä Aramiksen lemmittyä; Athoksella taasen ei ollutkaan.

Kulkiessaan henkivartijahotellin ohitse, loi hän silmäyksen talliin: kolme hevosta neljästä oli jo saapunut. Planchet, vallan hämmästyksissään, oli parhaillaan sukimassa niitä, ja oli jo kahdesta päässyt.

-- Ah, herra, sanoi Planchet huomaten d'Artagnan'in, kuinka iloinen olen tavatessani teidät!

-- Miksi niin, Planchet? kysyi nuori mies.

-- Onko teillä luottamusta isäntäämme, herra Bonacieux'iin?

-- Minullako? ei rahtuakaan.

-- Sepä hyvä, herrani.

-- Mutta mistä syystä tuo kysymys?

-- Siitä, että teidän puhuessanne hänen kanssansa pidin minä häntä silmällä, kuulematta puhettanne; ja kuulkaahan, hänen haahmonsa muutti pari kolme kertaa väriä.

-- Pah!

-- Te, herra, ette sitä huomanneet, kun ajatuksenne olivat niin kiini siinä kirjeessä, jonka olitte juuri saaneet; mutta sen sijaan minä, joka tuon kirjeen oudon ilmestymisen tähden olin varoillani, en antanut ainoankaan hänen kasvonsa liikkeen jäädä itseltäni huomaamatta.

-- Ja mitä havaitsit?

-- Kavaluutta, herra.

-- Todella?

-- Ja vielä lisäksi, niinpian kuin olitte heittäneet hänet ja olitte kadonneet kadunkulman taakse, Bonacieux otti lakkinsa, sulki ovensa ja lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan katua.

-- Sinä olet totta tosiaan oikeassa, Planchet, kaikki tuo näyttää hyvin epäiltävältä, ja ole huoleti, ett'emme maksa vuokraamme, ennenkuin asia on selvillä.

-- Te laskette pilaa, herra, mutta saattepahan nähdä.

-- Mitäs tehdä, Planchet, mikä tapahtuu, on jo kirjoitettu!

-- Te ette siis luovu tämäniltaisesta retkestänne?

-- Päinvastoin, Planchet, kuta enemmän olen suutuksissani herra Bonacieux'ille, sitä mieluummin menen siihen lemmenkohtaukseen, mikä minulle on luvattu tuossa kirjeessä, joka sinua niin pelottaa.

-- No niin, jos se on teidän päätöksenne, herra...

-- Järkähtämätön päätökseni, ystäväni; siis, ole kello yhdeksän valmiina täällä hotellissa; minä tulen tänne sinua noutamaan.

Planchet, nähden viimeisenkin toivonsa menneeksi saada isäntänsä peräytymään aikomuksestaan, huokasi syvään ja rupesi sukimaan kolmatta hevosta.

Mutta d'Artagnan, joka perijuureltaan oli sangen varovainen poika, ei palannutkaan kotiansa, vaan meni päivällisille saman gaskonjalaisen papin luokse, joka neljän ystävyksen hätäaikana oli heille tarjonnut suklaatipäivälliset.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXIV. Paviljonki

Kello yhdeksän oli d'Artagnan henkivartijahotellissa, hän tapasi Planchet'in aivan valmiina. Neljäs hevonen oli tullut.

Planchet oli varastettu musketilla ja pistoolilla.

D'Artagnan'illa oli miekkansa ja hän sovitti kaksi pistoolia vyöhönsä; sitte nousivat kumpikin hevosensa selkään ja lähtivät liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa. Yö pimeni eikä kukaan nähnyt heidän lähtöänsä. Planchet jäi isäntänsä jälkipuolelle, kulkien kymmenen askelen päässä hänen takanansa.

D'Artagnan kulki rantatietä, meni ulos Conférence'n portin kautta ja noudatti sitä nykyään paljon kauniimpaa tietä, joka viepi Saint-Cloud'iin.

Niin kauvan kuin oltiin kaupungissa, pysyttihe Planchet sillä kunnioittavalla välimatkalla, johon hän oli asettunut; mutta sitä mukaa kuin tie tuli autiommaksi ja pimeämmäksi, lähestyi hän vähitellen siihen määrään, että kun tultiin Boulogne'n metsään, hän jo kulki aivan herransa rinnalla. Emmekä todella tarvitse peitellä, että suurten puitten huojuminen ja kuun loisto tummiin vesakoihin tekivät häntä sangen levottomaksi. D'Artagnan havaitsi että jotakin tavatonta liikkui hänen lakeijansa mielessä.

-- Planchet, kysyi hän, mikäs vaivaa?

-- Eikö teistä, herra, metsät ole ikäänkuin kirkkoja?

-- Mitenkä niin, Planchet?

-- Kumpaisissakaan ei uskalla äänekkäästi puhua.

-- Miksi et uskalla äänekkäästi puhua? pelottaako?

-- Niin, pelottaa että kuultaisiin.

-- Pelottaa että kuultaisiin! Eihän meidän puheemme kenenkään mieltä loukkaa, eikä siis meitä kukaan soimanne puheistamme.

-- Ah, herra, sanoi Planchet, palaten pinttyneesen ajatukseensa, kyllä sen Bonacieux'in kulmakarvoissa on jotakin piilevää ja hänen huultensa käynnissä jotakin vastenmielistä!

-- Mikä saakeli sinua yhä ajaa ajattelemaan tuota Bonacieux'iä?

-- Ihminen ajattelee mitä voipi, eikä mitä tahtoo.

-- Sentähden että olet jänishousu, Planchet.

-- Herra, elkäämme sekoittako varovaisuutta ja arkamaisuutta toisiinsa; varovaisuus on hyvä avu.

-- Ja sinulla on hyviä avuja, eikö niin, Planchet?

-- Herra, eikös tuolla kiillä musketin piippu? Emmeköhän kyykistyisi alemmaksi?

-- Todella, mutisi d'Artagnan, jolle herra de Tréville'n neuvot ja varoitukset muistuivat mieleen; todella taitaa tuo elukka lopultakin saada minut pelkäämään. Hän pani hevosensa ravaamaan.

Planchet seurasi tarkasti isäntänsä liikkeitä, aivan niinkuin hän olisi ollut varjo, ja hänen ratsunsa ravasi rinnalla.

-- Näinkös me ratsastamme koko yön, herra? kysyi hän.

-- Ei, Planchet, sillä nyt olet sinä perillä.

-- Kuinka, minäkö perillä? Entäs herra?

-- Minä ajan vielä muutamia askelia.

-- Ja herra jättää minut yksin tänne?

-- Sinä pelkäät, Planchet.

-- En minä pelkää, mutta minä pyydän vaan saada huomauttaa herraa, että yö on sangen kylmä, ja vilu tuottaa luuvalon ja luuvaloinen lakeija on kurja palvelija, erittäinkin niin ripeälle isännälle kuin herra on.

-- No niin, jos sinulla on kylmä, niin mene johonkin noihin kapakoihin, joita näet tuolla ja odota minua huomenaamuna kello kuusi portin edessä.

-- Herra, minä join ja söin kunnon tavalla sillä écu'llä, jonka annoitte minulle tänä aamuna, niin että minulla ei ole ainoatakaan sous'ta vilustumisen varalle.

-- Tuossa on puoli pistole'a. Hyvästi huomiseksi.

D'Artagnan laskeutui alas hevosen selästä, heitti ohjakset Planchet'in käteen ja poistui nopeasti, mantteliinsa kääriytyneenä.

-- Hyvä Jumala kuinka minua vilustaa! äännähti Planchet, sittenkuin hänen isäntänsä oli kadonnut näkyvistä; -- ja kun hänellä oli kiire lämmitteleimään, riensi hän kolkuttamaan erään talon portille, jolla oli kaikki kyläkapakan tuntomerkit.

Sillä välin d'Artagnan, joka oli poikennut eräälle pienelle syrjätielle, jatkoi matkaansa ja saapui Saint-Cloud'iin; mutta sen sijaan että hän olisi kulkenut valtatietä, kääntyi hän linnan taustalle, tuli eräälle kaukaiselle kujantapaiselle tielle ja joutui tuota pikaa osoitetun paviljongin edustalle. Se sijaitsi aivan autiolla paikalla. Korkea muuri, jonka kulmassa paviljonki oli, oli vastassa kujan puolella ja toisella puolella suojasi aita kulkevilta erästä pientä puutarhaa, jonka taustalla oli rappeutunut hökkeli.

Hän oli tullut lemmenkohtaukselle, ja kun hänen ei oltu käsketty ilmoittamaan oloansa millään merkillä, herkesi hän odottamaan.

Ei niin risausta kuulunut; olisi voinut luulla olevansa sadan peninkulman päässä Pariisista. D'Artagnan nojausi aitaa vasten, heitettyään silmäyksen taaksensa. Toisella puolen aitaa, puutarhaa ja tuota hökkeliä peitti pimeä usva syliinsä tuon äänettömyyden, jossa Pariisi nukkui, ammottava tyhjyys, äänettömyys, jossa vilkutti muutamia valopilkkuja, kuin virvatulia manalassa.

Mutta d'Artagnan'in silmissä kaikki esineet verhoutuivat viehättävään pukuun, kaikki hänen ajatuksensa olivat hymyilyä, kaikki synkkyydet läpikuultavia. Lemmenkohtauksen hetki oli kohta käsissä.

Ja todella muutamien minuuttien kuluttua paukuttikin Saint-Cloud'in tornikello laajasta, mylvivästä kidastaan verkalleen kymmenen lyöntiä.

Jotakin kammottavaa oli tuossa malmiäänessä, joka valittaen kajahteli yössä.

Mutta jokainen noista lyönneistä, jotka muodostivat tuon odotetun hetken, värähteli sulosointuisesti nuoren miehen sydämessä.

Hänen silmänsä tähtäsivät kiinteästi tuota pientä paviljonkia muurin kulmauksessa, jonka kaikki ikkunat olivat luukuilla suljetut, paitsi yksi ainoa ensimmäisessä kerroksessa.

Ikkunan lävitse loisti lempeä valo, joka hopeoitsi parin kolmen ulkopuolelle puutarhaa ryhmittyneen niinipuun värähteleviä lehviä. Tietysti tuon pienen, somasti valaistun ikkunan takana odotti häntä kaunis rouva Bonacieux.

Tämän suloisen tunteen tuudittelemana odotti d'Artagnan noin puolen tuntia ilman vähintäkään maltittomuutta, silmät tähdäten tuota suloista pikku asuntoa, josta d'Artagnan näki osan kattoa, jonka kullatut liistat todistivat huoneen muutakin komeutta.

Saint-Cloud'in tornikello löi puoli yksitoista.

Tällä erää, ilman että d'Artagnan käsitti minkä vuoksi, väristys kiiti kautta hänen suoniensa. Ehkäpä kylmä alkoi häneen pystyä ja hän luuli sieluntuntemiseksi aivan pelkkää ruumiillista tuntemista.

Sitten pisti hänelle päähän, että hän kenties oli väärin lukenut ja että kohtaus olikin määrätty kello yhdeksitoista.

Hän lähestyi ikkunaa, asettui erään valonsäteen kohdalle, veti kirjeen taskustaan ja luki; hän ei ollut väärin lukenut: kohtaus oli kuin olikin määrätty kello kymmeneksi.

Hän meni entiselle paikalleen, alkaen tulla jo vähän levottomaksi hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Kello löi yksitoista.

D'Artagnan alkoi pelätä täydellä todella, että jotakin oli tapahtunut rouva Bonacieux'ille.

Hän läpsäytti kolmasti kämmeneensä -- rakastuneiden tavallinen merkki; -- mutta ei kukaan vastannut: ei edes kaikukaan.

Silloin ajatteli hän vähän harmistuen, että ehkäpä nuori nainen oli nukkunut häntä odottaessaan.

Hän lähestyi muuria ja koetti kiivetä sen päälle; mutta muuri oli vasta rapattu ja d'Artagnan raapi turhaan kyntensä rikki.

Samassa tuli hän huomanneeksi puut, joiden lehviä kuu yhä hopeoitsi, ja kun yksi niistä taipui yli tien, arveli hän että noilta oksilta voisi luoda silmänsä paviljonkiin.

Puuhun oli helppo kiivetä. D'Artagnan muutoin oli vasta tuskin kahdenkymmenen vuotias, joten koulupojan voimankoetukset olivat siis vielä tuoreessa muistissa. Silmänräpäyksessä oli hän oksilla ja kirkkaiden lasiruutujen lävitse näkivät hänen silmänsä nyt aivan paviljongin sisään.

Outo näky, joka pani d'Artagnan'in värisemään kiireestä kantapäähän asti! Tuo lempeä loiste, tuo rauhallinen lamppu valaisi näkymöä, jossa vallitsi hirvittävä epäjärjestys; eräs ikkunanruutu oli rikki, huoneen ovi lyöty sisään ja retkotti puoleksi särkyneenä saranoissaan; pöytä, jossa näytti olleen katettuna komea illallisen, oli kumollaan maassa; lattialla putelien palasia ja murskautuneita hedelmiä; kaikesta näkyi että huoneessa oli ollut tuima ja epätoivoinen taistelu: d'Artagnan oli tuossa kummassa sekasotkussa havaitsevinansa vaatteiden palasia ja veripilkkuja pöytäliinassa ja uutimissa.

Hän laskeutui kiireesti alas tielle, ja hänen sydämmensä pamppaili hirveästi; hän tahtoi nähdä, eikö muitakin väkivallan jälkiä löytyisi.

Pieni hempeä valo loisti yhä vaan yön rauhallisuudessa. D'Artagnan huomasi silloin mitä hän ei ollut ennen huomannut, sillä ei mikään ollut häntä käskenyt tarkastelemaan, että siellä täällä tallatussa ja sotketussa maassa näkyi sekaisin ihmisjalkojen ja hevoskavioiden jälkiä. Siihen lisäksi vaunujen, jotka näyttivät tulleen Pariisista päin, pyörät olivat kulkeneet ristin rastin, tehden pehmeään maahan syviä uurteita, jotka eivät ulottuneet paviljonkia kauvemmaksi ja kääntyivät takaisin Pariisia kohden.

Viimein löysi d'Artagnan, jatkaessaan tutkimuksiansa, muurin vieressä repaleisen naiskäsineen. Ja tuo käsine oli aivan uusi ja puhdas missä se ei ollut ryvettynyt likaisesta maasta. Se oli noita sulohajuisia käsineitä, joita rakastajat niin mielellään riistävät kauniista kätösestä.

Sitä mukaa kuin d'Artagnan teki havainnoitansa, yhä runsaampi ja kylmempi hiki kihosi hänen otsaltansa, hänen sydämmensä puristui kokoon kauheasta tuskasta, hänen hengityksensä muuttui läähättäväksi; ja rauhoittaakseen mieltänsä koki hän kumminkin ajatella, ett'ei tuolla paviljongilla kenties ollut mitään yhteyttä rouva Bonacieux'in kanssa, että nuori nainen oli määrännyt lemmenkohtauksen tuon paviljongin edustalla, eikä itse paviljongissa, ja että häntä oli pidättänyt Pariisissa palvelustoimensa ja ehkäpä puolisonsa luulevaisuus.

Mutta kaikki nuo lohduttavat olettamiset murtuivat, särkyivät, sortuivat kumoon sisällisen tuskan tunteesta, joka toisinaan valloittaa koko olentomme ja huutaen pakoittaa meitä kuulemaan, että joku suuri vaara on meitä uhkaamassa.

D'Artagnan tuli melkein kuin mielipuoleksi; hän juoksi suurta tietä, meni samalla tielle, jota hän oli tullut, kiiruhti lautalle tiedustelemaan lauttamieheltä.

Kello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran mustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan pysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies kiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen oli nuori ja kaunis.

Siihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät Saint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan epäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka lauttamies oli nähnyt.

D'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta, lukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä vakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli tapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.

Kaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen aavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Hän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen poissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä uudet havainnot odottivat.

Kuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.

D'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka epäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.

Aitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta kahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.

Ensi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli hänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.

Pian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa, joka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.

Silloin d'Artagnan lakkasi kolkuttamasta ja pyysi äänellä, jossa oli niin paljo levottomuutta ja lupauksia, kauhua ja mielistelyä, että se oli omansa rauhoittamaan vaikka mitenkin pelästynyttä. Vihdoin eräs vanha, ränstynyt ikkunaluukku aukeni, tai paremmin raottui, mutta sulkeutui samassa kuin katala nurkassa palava lamppu valaisi d'Artagnan'in olkavyön, miekankahvan ja pistoolinperät. Mutta vaikka tuo liike oli nopea, sai d'Artagnan nähneeksi erään ukonnaaman.

-- Taivaan nimessä, sanoi hän, kuulkaahan minua: minä odotan erästä, joka ei tule ja olen kuolla levottomuudesta. Onko näillä seuduin tapahtunut mitään onnettomuutta? puhukaa!

Ikkuna aukeni taas verkalleen ja sama naama näkyi uudestaan: se oli vaan kalpeampi kuin ensi kerralla.

D'Artagnan jutteli nyt suoraan koko asian, nimet vaan mainitsematta; hän kertoi, kuinka hänellä piti olla lemmenkohtaus erään nuoren naisen kanssa paviljongin edustalla ja kuinka, kun hän ei nähnyt ketään tulevan, hän oli noussut lehmukseen ja lampun valossa nähnyt huoneen hävitystilan.

Vanhus kuunteli tarkasti nyykäytellen päätänsä merkiksi, että hän tunsi asian, ja kun d'Artagnan oli lopettanut, ravisti hän päätänsä katsannolla, joka ei tiennyt hyvää.

-- Mitä ajattelette? huudahti d'Artagnan. Taivaan nimessä, puhukaahan toki!

-- Oh, herra, sanoi vanhus, elkää kysykö minulta mitään, sillä jos minä kertoisin teille mitä olen nähnyt, ei siitä minulle hyvää seuraisi.

-- Te olette siis jotakin nähneet? kysyi d'Artagnan. Siinä tapauksessa kertokaa taivaan nimessä! jatkoi hän, heittäen hänelle yhden pistole'n, kertokaa mitä olette nähneet, minä vakuutan aateliskunniani kautta, ett'ei yksikään ainoa teidän sanoistanne pääse minun huuliltani.

Vanhus näki niin paljon rehellisyyttä ja tuskaa d'Artagnan'in muodossa, että hän viittasi häntä kuuntelemaan ja alkoi sitten puhua matalalla äänellä:

Noin kello yhdeksän aikaan kuulin minä hälinää kadulta ja halusin tietää mitä se mahtoi olla, kun samassa lähestyttiin minun oveani ja minä huomasin että pyrittiin sisään. Kun minä olen köyhä enkä siis tarvitse pelätä että minulta mitään varastetaan, menin minä avaamaan ja näin kolme miestä muutamia askelia tästä. Varjossa oli vaunut, kaksi hevosta edessä ja vierellä ratsuhevosia. Ratsuhevoset olivat nähtävästi kolmen miehen, jotka olivat herraspuvussa.

-- Ah, hyvät herrat! huudahdin minä, mitä tahdotte?

-- Sinulla kaiketi on tikapuut? kysyi joukon päällikön näköinen mies.

-- On, hyvä herra; puutarhatikkaat hedelmien poimintaa varten.

-- Anna meille ne ja mene majaasi, tässä on yksi écu siitä, että sinua häiritsimme. Mutta varo vaan ett'et hiisku sanaakaan siitä mitä näet tai kuulet, (sillä sinä katselet ja kuuntelet, siitä olen varma, kielsinpä minä sinua kuinka paljon tahansa), muuten olet hukassa.

Näin sanottuaan heitti hän minulle yhden écu'n, jonka otin vastaan ja annoin hänelle tikapuut.

Suljettuani aitauksen portin heidän jälestänsä, olin minä menevinäni huoneeseni; vaan minä meninkin heti ulos takaovesta ja hiivin pimeässä varjossa aina tuon pensaston taakse, jonka sisästä saatoin nähdä kaikki, ollen itse näkymättömänä.

Nuo kolme miestä olivat hiljaa tuoneet vaunut lähemmäksi; vaunuista vetivät he esille pienen, paksun, lyhyen, harmaatukkaisen miehen, joka oli tummassa, kehnossa puvussa; tämä mies nousi varovasti tikapuita myöten, katseli salaa huoneen sisään, laskeutui sitten hiljaisin askelin alas ja mutisi matalalla äänellä:

-- Hän se on!

-- Silloin paikalla se, joka oli minua puhutellut, lähestyi paviljongin porttia, avasi sen mukanansa olevalla avaimella, sulki sen takaisin ja katosi; samalla aikaa nuo toiset kaksi miestä nousivat tikapuille; pieni vanhus jäi vaunun oven luokse, kuski piteli vaunuhevosia ja lakeija satulahevosia.

Yht'äkkiä kuului kovia huutoja paviljongista, eräs nainen juoksi ikkunaan ja avasi sen ikäänkuin hypätäksensä alas. Mutta kun hän huomasi ne kaksi miestä, vetäytyi hän takaisin; ne silloin hyppäsivät hänen perästänsä huoneesen.

Sitten en enää mitään nähnyt; mutta minä kuulin, huonekalujen särkymistä. -- Nainen huusi ja kutsui avuksi. Mutta kohta tukahtuivat hänen huutonsa; ne kolme miestä lähestyivät sitten taas ikkunaa, kantaen naista käsivarsillaan; kaksi laskeutui tikapuille ja veivät hänet vaunuihin, jonne pieni vanhus meni hänen perästänsä. Se, joka jäi paviljonkiin, sulki ikkunan, tuli hetkisen perästä ulos oven kautta ja meni katsomaan, oliko nainen joutunut vaunuihin; hänen toverinsa odottivat häntä jo ratsailla ja hän hyppäsi vuorostaan oman hevosensa selkään; lakeija istui paikalleen kuskin viereen; vaunut, kolmen ratsastajan vartioimina, poistuivat hevosten juostessa täydessä nelisessä, ja siihen kaikki päättyi. Sen erän perästä en enää mitään nähnyt enkä kuullut.

D'Artagnan aivan masennuksissaan tuosta hirveästä uutisesta seisoi liikkumatta ja mykkänä, jolla välin kaikki vihan ja lemmenkateuden raivottaret riehuivat hänen povessansa.

-- Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.

-- Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän pirullisen työn etunenässä oli?

-- Häntä en tuntenut.

-- Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?

-- Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?

-- Niin.

-- Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.

-- Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?

-- Kuka?

-- Se pieni.

-- Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei ollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään kunnioitusta.

-- Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he ovatkaan menetelleet hänen kanssansa!

-- Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.

-- Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen aatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette saaneet vakuudeksi.

D'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin ei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän toivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän, että rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että joku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta toiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.

-- Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla edes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on käynyt!

Yö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin. D'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan valkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.

Kuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli turha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi aamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä hyvänsä.

Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut, voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein murheellisimmiltakin sydämmiltä.

Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan, kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXV. Porthos

Sen sijaan että olisi mennyt suoraan kotiinsa, d'Artagnan laskeutui satulasta herra de Tréville'n portilla ja nousi joutuisasti portaita ylös. Tällä kertaa oli hän päättänyt kertoa hänelle kaikki mitä oli tapahtunut. Epäilemättä antaisi hän hänelle hyviä neuvoja tässä asiassa; ja kun hän näki kuningatarta melkein joka päivä, voisi hän ehkä saada Hänen Majesteetiltansa urkituksi jotakin tietoa tuosta naisraukasta, jolle varmaankin aiottiin maksaa hänen alttiutensa kuningatarta kohtaan.

Herra de Tréville kuunteli nuoren miehen kertomusta vakavuudella, joka osoitti hänen näkevän tuossa tapauksessa muuta kuin rakkaudenseikkailua; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:

-- Hm! kaikessa tuossa tuntuu Hänen ylhäisyytensä jo penikulman päästä.

-- Mitäs on tekeminen? kysyi d'Artagnan.

-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään tällä erää muuta kuin lähtekää Pariisista, niinkuin jo teille sanoin, niin pian kuin mahdollista. Minä tapaan kuningatarta ja kerron hänelle tuon naisraukan katoamisen, jota hän varmaankaan ei tiedä; se antaa hänelle johtoa, niin että palattuanne ehkä voin teille ilmoittaa hyviä uutisia. Luottakaa minuun vaan.

D'Artagnan tiesi että herra de Tréville, vaikka gaskonjalainen, ei tavallisesti luvannut mitään, vaan kun hän sattumalta mitä lupasi, täytti hän sen paljon suuremmassa määrässä kuin oli luvannut. D'Artagnan kumarsi siis jäähyväisiksi, täynnä kiitollisuutta sekä menneistä että tulevista, ja tuo oiva kapteeni, joka puolestaan osoitti suurta mieltymystä noin rohkeaan ja lujaluontoiseen mieheen, puristi hänen kättänsä toivottaen hänelle onnellista matkaa.

Päättäneenä heti tehdä herra de Tréville'n neuvojen mukaan, d'Artagnan suuntasi kulkunsa Fossoyeurs'in kadulle säälimään matkatarpeitansa kuntoon. Kotiansa lähestyissään näki hän herra Bonacieux'in aamupuvussaan seisovan portillansa. Kaikki, mitä varovainen Planchet eilen oli hänelle puhunut hänen talonisäntänsä pahaa ennustavasta ulkomuodosta, johtui nyt hänen mieleensä, ja hän katseli Bonacieux'iä tarkemmasti kuin koskaan ennen. Ja todella, paitsi tuota kellahtavaa ja kivuliasta kalpeutta, joka näyttää sappea sekoittuneen vereen ja joka muutoin saattoi olla satunnaistakin, d'Artagnan havaitsi jonkunmoista kavalaa vilppiä hänen tavallisissa muotonsa piirteissä. Konna ei naura samalla tavoin kun kunnon ihminen, tekopyhä ei itke samallaisia kyyneliä kuin rehellinen ihminen. Kaikki vilpillisyys on naamio, ja olkoon se laitettu kuinka hyvin tahansa, aina se kuitenkin tarkalle katselijalle jättää tilaisuuden nähdä vähän itse muotoakin.

D'Artagnan'ista näytti siis, että Bonacienx'illä oli naamio, ja vieläpä mitä ilkein.

Inhon valtaamana aikoi d'Artagnan sentähden mennä hänen sivuitsensa mitään virkkaamatta, mutta niinkuin eilenkin, Bonacieux taas alotti puheen.

-- Kas vaan, nuori mies! sanoi hän, näyttääpä kuin me viettäisimme karnevaali-öitä! kello seitsemän aamua, hemmetti sentään! Näyttääpä kuin te kääntäisitte tavallisen aikajärjestyksen ylösalaisin, kuin tulette kotia siihen aikaan kuin muut menevät ulos.

-- Teitä ei voi syyttää samasta, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan, te olette hyvän järjestyksen esikuva. Todella, kun omistaa niin kauniin ja nuoren vaimon, ei tarvitse juosta onneaan tapailemassa: onni tulee tapaamaan teitä; eikö niin, herra Bonacieux?

Bonacieux kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hän väänsi suutansa hymyyn.

-- Ah, ah! sanoi Bonacieux, olettepa aika pilanpuhuja. Mutta missä hiidessä olette juosseet yön, nuori ystäväni? Näyttääpä kuin kulkemanne tiet eivät olisi olleet varsin puhtaita.

D'Artagnan loi silmänsä ryvettyneihin saappaihinsa; mutta samalla joutui hän näkemään kauppiaankin jalkineet; oli voinut luulla hänen rämpineen samoissa rapakoissa; molempien saappaat olivat aivan samallaisessa ryötässä.

Silloin yht'äkkiä d'Artagnan'in päähän pälkähti ajatus. Pieni, paksu, lyhyt, harmaatukkainen, lakeijantapainen, kehnoissa vaatteissa oleva mies, jota vartijaväkenä olevat miekkamiehet epäkunnioituksella kohtelivat, se oli varmaan itse Bonacieux! Puoliso oli johtanut vaimonsa ryöstöä.

D'Artagnan tunsi hirveän halun karata kauppiaan kurkkuun ja kuristaa hänet; mutta, niinkuin olemme sanoneet, d'Artagnan oli varovainen mies ja hän malttoi mielensä. Mutta mielenliikutus oli niin silminnähtävä hänen muodollansa, että Bonacieux peljästyi ja koki vetäytyä askeleen taaksepäin; mutta hän oli juuri portin edessä, joka oli kiini, ja se este pakoitti häntä pysymään asemillansa.

-- No niin! mutta ystäväni te, joka tässä pilaa laskette, sanoi d'Artagnan, jospa minun jalkineeni tarvitsevatkin sienellä pyyhkimistä, niin kylläpä teidän sukkanne ja kenkänne tarvitsevat ainakin harjaa. Olettekohan tekin mahtaneet olla yöjuoksulla, mestari Bonacieux? Peijakas! sepä olisi anteeksiantamatonta teidän ikäisellenne miehelle, semminkin semmoiselle, jolla on niin kaunis nuori vaimo kuin teillä.

-- Oh, en toki, Jumala nähköön, sanoi Bonacieux, mutta eilen lähdin käymään Saint-Mandé'ssa kuulustelemassa itselleni palvelustyttöä, kun en millään muotoa voi tulla toimeen ilman, ja kun tiet sinne olivat huonot, sain sillä matkalla kaiken tämän lian, enkä ole vielä ennättänyt sitä saada pois.

Paikka, jonka Bonacieux ilmoitti olleen matkansa päämääränä, yhä vahvisti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'issa olivat syntyneet. Bonacieux oli näet nimittänyt Saint-Mandé'n, sentähden että Saint-Mandé on juuri ihan vastapäisellä puolella kuin Saint-Cloud.

Tämä todenmukaisuus oli hänelle ensimäiseksi lohdukkeeksi. Jos Bonacieux tiesi missä hänen vaimonsa oli, saattoi aina, viimeisiä keinoja käyttämällä, pakoittaa kauppamiehen avaamaan leukansa ja päästämään salaisuutensa ulos. Oli nyt vaan muuttaminen todenmukaisuus varmuudeksi.

-- Anteeksi, hyvä herra Bonacieux, jos menettelen teidän kanssanne aivan kursailematta, sanoi d'Artagnan; mutta ei mikään kiihoita niinkuin nukkumattomuus, jonka vuoksi minua kauheasti janottaa; sallikaa minun juoda lasi vettä luonanne; tiedättehän ett'ei semmoista kielletä näin naapurien kesken.

Ja odottamatta isäntänsä myöntymystä, d'Artagnan meni joutuisasti sisään ja katsahti vuoteelle. Vuode oli käyttämätön. Bonacieux ei ollut maannut. Hän oli siis palannut kotiansa vasta tunti tai pari takaperin; hän oli seurannut vaimoansa sinne minne hänet oli viety, tai ainakin ensimäiseen muuttopaikkaan asti.

-- Kiitoksia, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan tyhjentäen lasinsa, siinä kaikki, mitä teiltä pyysin. Ja nyt menen huoneeseni, ja annan Planchetin harjata saappaani ja kun hän on saanut ne puhdistetuksi, lähetän hänet jos tahdotte, harjaamaan teidän kenkänne.

Hän jätti kauppiaan aivan ällistyksiinsä noin oudoista jäähyväisistä ja arvelemaan, eikö hän ollut antanut kolahduksen omalle itselleen.

Ylinnä portailla tapasi hän Planchet'in perin säikähdyksissä.

-- Ah! herra, huudahti Planchet huomattuaan isäntänsä, nyt ovat taas asiat pahasti, ja minä olen ikävällä odottanut tuloanne.

-- Mikä nyt hätänä? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! herrani, vaikka sata, vaikka tuhannen kertaa koettaisitte, ette voisi arvata, kuka on käynyt täällä tapaamassa teitä poissa-ollessanne.

-- Milloin?

-- Siitä on puoli tuntia, te olitte silloin herra de Tréville'n luona.

-- Kuka täällä siis oli? sanokaa jo.

-- Herra de Cavois.

-- Herra de Cavois?

-- Omassa persoonassaan.

-- Hänen ylhäisyytensä henkivartijakapteeni.

-- Juuri hän itse.

-- Tuliko hän minua vangitsemaan?

-- Sitä minä varajan, herra, vaikka hän olikin niin imelän näköinen.

-- Oliko hän imelän näköinen, sanot?

-- Hän oli vallan pelkkää hunajaa, herrani.

-- Todella?

-- Hän sanoi tulevansa Hänen ylhäisyytensä puolesta, joka tahtoisi teille paljon hyvää suoda, pyytämään teitä tulemaan hänen kanssansa Palais-Royal'iin.

-- Ja mitä sinä vastasit?

-- Että se oli mahdotonta koska te olitte poissa kotoa, niinkuin hän saattoi huomata.

-- Mitä hän silloin sanoi?

-- Että teidän ei pitäisi heittää tulematta hänen luoksensa päivemmällä; sitten lisäsi hän hiljaa: sano herrallesi että Hänen ylhäisyytensä on täydellisesti suosiollinen häntä kohtaan ja että hänen onnensa ehkä on tämän puhuttelun varassa.

-- Paula on vähän liian kömpelö kardinaalin asettamaksi, sanoi nuori mies hymyillen.

-- Kylläpä minäkin näin sen paulaksi ja vastasin että te olette palattuanne kovin pahoillanne.

-- Minne hän on mennyt? kysyi sitten herra de Cavois.

-- Champagne'n Troyes'iin, vastasin minä.

-- Ja milloin hän meni?

-- Eilen illalla.

-- Planchet, ystäväni, keskeytti d'Artagnan, sinä olet toden totta kallisarvoinen mies.

-- Nähkääs herrani, minä ajattelin että jos te tahdotte tavata herra de Cavois'ia, on kyllä aika sittenkin peruuttaa minun ilmoitukseni sanomalla ett'ette olleetkaan poissa; minä jään siinä tapauksessa valhettelijaksi, ja kun minä en ole mikään aatelismies, niin saanhan minä valhetella.

-- Ole huoleti, Planchet, et sinä saa valhettelijan mainetta: me lähdemme neljännestunnin perästä.

-- Juuri sen neuvon aivon teille antaa, herrani; ja tahtomatta olla liian utelias, minne lähdemme?

-- No peijakas! juuri vastahakaan kuin minne sanoit minun menneen. Muutoin, eiköhän sinulla ole yhtä kiire saada tietoja Grimaud'ista, Mousqueton'ista ja Bazin'ista kuin minulla Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta!

-- Kyllä, herrani, sanoi Planchet, ja minä lähden milloin tahdotte; maaseudun ilma sopii meille luullakseni tällä erää paremmin kuin Pariisin. Sen vuoksi...

-- Sen vuoksi laita matkalaukku järjestykseensä ja lähtekäämme; minä lähden ennakolta, taskussa-käsin, ett'ei meitä epäiltäisi vähääkään. Sinä yhdyt minuun henkivartijahotellissa. Mutta kesken puheen, Planchet, minä luulen olevasi oikeassa tuon meidän isäntämme suhteen, ja että hän varmaan on aika veijari.

-- Ah! uskokaa minua, herra, kun minä mitä sanon; minä olen fysionomisti.

D'Artagnan meni edeltäkäsin, suostumuksen mukaan; ja ett'ei hänen tarvitsisi soimata itseänsä, kävi hän vielä kerran viimeisen ystäväinsä asunnoissa: heistä ei ollut mitään tietoja tullut; ainoastaan eräs sulohajuinen, kauniilla, sujuvalla päällekirjoituksella varustettu kirje oli tullut Aramikselle. D'Artagnan otti sen saattaaksensa perille. Kymmenen minuutin perästä Planchet yhtyi häneen henkivartijahotellin tallissa. D'Artagnan oli ajan voitoksi jo satuloinut hevosensa.

-- Hyvä, sanoi hän Planchet'ille, kun tämä oli köyttänyt matkalaukun satulaan kiini; mutta satuloitse nyt vielä nuokin kolme, niin lähdemme.

-- Luuletteko meidän pääsevän nopeammin, jos meillä on kaksi hevosta kumpaisellakin? kysyi Planchet pilalla.

-- En, herra pilkkakirves, vastasi d'Artagnan, mutta neljällä hevosellamme voimme tuoda kotiin kolme ystäväämme, jos vaan löydämme ne vielä hengissä.

-- Joka olisi suuri onnenkohtaus, vastasi Planchet.

-- Olisippa kylläkin, sanoi d'Artagnan, nousten hevosensa selkään.

Ja he lähtivät nyt henkivartijahotellista, eroten kumpikin eri päällensä katua, toisen kun oli lähteminen kaupungista La Villette'n ja toisen taas Montmartre'n tulliportin kautta, yhtyäksensä sitten Saint-Denis'in toisella puolen; tämä sotatemppu, kumpaisenkin puolelta yhtä täsmällisesti suoritettuna, menestyi erinomaisesti. D'Artagnan ja Planchet saapuivat yht'aikaa edeltä sovittuun määräpaikkaan.

Planchet oli, se täytyy tässä sanoa, rohkeampi päivällä kuin yöllä.

Mutta hänen luontoperäinen varovaisuutensa ei häntä jättänyt hetkeksikään; hän ei ollut unhottanut ainoatakaan ensimäisen retken tapauksista ja hän piti vihollisina kaikkia ketä matkalla kohtasi. Siitä seurasi, että hänellä oli lakkaamatta lakki kourassa, josta tavasta hän sai d'Artagnan'ilta ankaria nuhteita, hän kun pelkäsi että Planchet'ia moisen kohteliaisuuden tähden luultaisiin vaan jonkun vähä-arvoisen herran palvelijaksi.

Sillä välin, vaikuttiko Planchet'in nöyryys niin suuresti ohikulkeviin, vai eikö tällä kertaa ketään oltu asetettu nuoren miehen kulkua estämään, meidän molemmat matkustajamme saapuivat Chantilly'yn ilman mitään kohtauksia ja laskeutuivat satulasta Grand-Saint-Martin'in hotellin luona, saman, jossa olivat pysähtyneet ensimäiselläkin matkallansa.

Isäntä, nähdessään nuoren miehen, jota seurasi lakeija ja kaksi varahevosta, astui kunnioittavasti oven kynnykselle. Kun oli jo matkattu yksitoista peninkulmaa, katsoi d'Artagnan parhaaksi pysähtyä tähän hotelliin, olipa Porthos siellä tai ei. Sitä paitsi oli ehkä vähän varomatonta ruveta paikalla tiedustelemaan, kuinka muskettisoturille oli käynyt. Näiden mietteiden lopputulokseksi jäi, että d'Artagnan laskeutui satulasta kysymättä mitään tietoja kestään, jätti hevoset lakeijansa huostaan, astui sisälle muutamaan pieneen kamariin, joka oli semmoisia vieraita varten, mitkä halusivat olla yksinään, ja pyysi isännän tuomaan pullon parasta viiniänsä ja laittamaan niin hyvän aamiaisen kuin mahdollista, pyyntö, joka yhä vahvisti sitä hyvää ajatusta, minkä isäntä oli saanut matkustajastansa ensi katsannolla.

Ja niinpä d'Artagnan'ia palveltiinkin ihmeteltävällä nopeudella.

Henkivartijarykmenttiin palkattiin kuningaskunnan ensimäisiä aatelismiehiä ja d'Artagnan, lakeijan seuraamana ja matkustaen neljällä pulskalla hevosella, ei yksinkertaisessa univormussakaan voinut olla herättämättä huomiota. Ravintolanisäntä tahtoi häntä palvella itse; sen havaiten d'Artagnan käski hänen tuoda kaksi lasia ja alotti seuraavan keskustelun:

-- Kunniani kautta, sanoi hän täyttäen lasit, minä olen pyytänyt teidän parasta viiniänne, isäntä hyvä, vaan jos olette minua pettäneet, rankaisen minä teitä omalla rikoksellanne, koskapa teidän, kun minä inhoan yksin juomista, tulee juoda minun kanssani. Ottakaa siis tämä lasi ja juokaa. Mutta minkäs kunniaksi me juomme, malttakaas, ett'emme loukkaisi mitään arkaa kohtaa? Juokaamme teidän ravintolanne menestykseksi.

-- Teidän herruutenne osoittaa minulle kovin suuren kunnian, sanoi isäntä, ja minä kiitän teitä vilpittömästi teidän toivotuksestanne.

-- Mutta elkää ymmärtäkö minua väärin, sanoi d'Artagnan, tässä maljassa on enemmän itsekkäisyyttä kuin ehkä luulettekaan: ainoastaan kukoistavissa ravintoloissa saa hyvän kohtelun; rappiolla olevissa menee kaikki mullin mallin ja matkustajat joutuvat isännän kehnouden uhriksi; no niin, minä, joka matkustelen paljon ja erittäinkin tätä tietä tahtoisin nähdä kaikkien ravintolanisäntien menestyvän.

-- Todella, sanoi isäntä, minusta näyttää kuin minulla ei olisi ensi kerta kunnia nähdä herraa täällä.

-- Pah! olen ainakin kymmenen kertaa käynyt Chantilly'ssä ja niillä kymmenellä kerralla olen varsinkin kolmasti tai neljästi pysähtynyt teidän ravintolassanne. Malttakaas, olinhan täällä noin kymmenen tai kaksitoista päivää takaperin; seurana oli minulla ystäviä, muskettisotureita, josta on todistuksena se, että eräs heistä joutui riitaan muutaman vieraan kanssa, erään tuntemattoman, erään miehen, joka hieroi hänen kanssaan tappelua en tiedä mistä syystä.

-- Ah! aivan oikein! sanoi isäntä, sen muistan vallan hyvin. Eikös teidän herruutenne tarkoita herra Porthosta.

-- Juuri se oli minun matkatoverini nimi. Jumalan tähden, sanokaa, isäntä hyvä, onko hänelle tapahtunut jotakin onnettomuutta?

-- Mutta teidän herruutenne olisi pitänyt havaita, ett'ei hän pystynyt jatkamaan matkaansa.

-- Todella, hän lupasi meille yhtyä jälkenpäin joukkoomme eikä häntä sen koommin näkynyt ei kuulunut.

-- Hän on tehnyt meille kunnian jäädä tänne.

-- Kuinka! onko hän tehnyt teille kunnian jäädä tänne?

-- On, herra, aivan tähän ravintolaan; me olemme hänen tähtensä varsin levottomia.

-- Kuinka niin?

-- Muutamien velkojen vuoksi, joita hän on tehnyt.

-- Mitäs siitä! hän kyllä maksaa velkansa.

-- Ah, herra, te vuodatatte totta tosiaan palsamia minun vereeni! Me olemme antaneet hänelle sangen paljon rätinkiin, ja tänä aamuna sanoi päällepäätteeksi haavalääkäri, että ell'ei herra Porthos maksa hänelle, hän on vaativa maksunsa minulta, koska muka minä lähetin häntä noutamaan.

-- Mutta onko herra Porthos siis haavoitettu?

-- Sitä en tiedä sanoa, herra.

-- Kuinka, sitä ette tiedä sanoa? teidän kai se pitäisi parhaiten tietää.

-- Niin, mutta meidän tilassamme ei sanota kaikkea mitä tiedetään, herra, semminkin kun meille on ilmoitettu, että korvamme saavat vastata kielestämme.

-- No niin! mutta saanko tavata herra Porthosta?

-- Tietysti. Nouskaa portaita ensimäiseen kerrokseen ja kolkuttakaa numero yhdelle. Mutta ilmoittakaa ensin ken olette.

-- Kuinka, ilmoittaakko ken olen?

-- Niin, sillä muutoin teille voisi käydä pahoin.

-- Mitä pahaa minulle voisi tapahtua?

-- Herra Porthos saattaa luulla teitä talonväeksi ja vihan puuskassa sysätä miekan teidän ruumiinne lävitse tai ampua luodin otsaanne.

-- Mitä te sitte olette hänelle tehneet?

-- Me olemme vaan pyytäneet häneltä rahaa.

-- Ah! peijakas, kyllä jo ymmärrän; semmoiset pyynnöt ottaa herra Porthos kovin pahaksensa silloinkuin hänellä ei ole rahoja; mutta minä tiedän, että hänellä niitä tällä kertaa kyllä on.

-- Sitä mekin olemme ajatelleet, herra; kun me pidämme taloutemme hyvässä kunnossa ja teemme tilit ja laskut viikottain, tarjosimme kahdeksan päivän kuluttua hänelle rätinkiämme, mutta me näytimme tulleen sopimattomaan aikaan, sillä ensi sanalla, jonka puhuimme asiasta, lähetti hän meille vastaan tuhannen tulimmaisia; se on totta, että hän oli pelannut edellisenä iltana.

-- Kuinka, oliko hän pelannut edellisenä iltana, ja kenenkä kanssa?

-- Oh! Jumala nähköön, kuka sen tietää? erään herran kanssa, joka matkusti tästä ohitse ja jolle hän esitteli pelin lansnehtiä.

-- Vai niin; tuo onneton menetti kaikki.

-- Yksin hevosensakin, herrani, sillä kun matkustaja oli lähdössä, havaitsimme että hänen lakeijansa satuloitsi herra Porthoksen hevosen. Silloin me huomautimme häntä siitä, mutta hän vastasi, että me sekaannuimme asiaan, joka ei meitä koske ja että hevonen on hänen. Silloin heti ilmoitimme herra Porthokselle asiasta, mutta hän vastuutti meille, että me olemme konnia, kun epäilemme aatelismiehen sanaa ja että koska hän oli sanonut hevosen olevan hänen omansa, se tietysti oli hänen.

-- Minä tunnen hänet hyvin tuosta, sanoi d'Artagnan.

-- Silloin, jatkoi isäntä, annoin vastata hänelle, että siitä hetkestä, jolloin näytti selvältä, ett'emme sopineet maksun suhteen, minä toivoin, että hän hyväntahtoisesti ainakin myöntyisi osoittamaan tuota hyväntahtoisuuttansa meidän ammattiveljeämme, l'Aigle-d'Or'in ravintolan isäntää kohtaan, muuttamalla sinne; mutta herra Porthos lähetti semmoisen vastauksen, että koska minun ravintolani on parempi, pysyi hän siinä.

Tämä vastaus oli liian hyvittelevä, vaatiakseni häntä enää lähtemään pois. Minä vaan pyysin häntä luopumaan kamaristansa, joka on paras koko ravintolassa, ja tyytymään erääsen pieneen somaan suojaan kolmannessa kerrassa. Mutta siihen herra Porthos vastasi, että kun hän parhaillaan odotteli lemmittyänsä, joka oli hovin kaikkein ylhäisimpiä naisia, minun tulisi ymmärtää, että huone, jossa hän suvaitsi asua luonani, oli sekin vielä huononpuolinen semmoista henkilöä varten.

Mutta kumminkin, hyvin tunnustaen hänen sanansa oikeiksi, luulin pitäväni pysyä vaatimuksissani; vaan ilman vaivautumatta enää edes keskusteluun kanssani, hän otti pistoolinsa, asetti sen yöpöydällensä ja julisti, että ensi sanalla, joka hänelle virkattaisiin mistään muuttamisesta joko ulos tai sisään, hän ampuisi luodin sen kalloon, joka olisi kylliksi varomaton sekaantumaan hänen asioihinsa.

Siitä lähtien ei olekkaan kukaan mennyt hänen huoneesensa, paitsi hänen oma palvelijansa.

-- Mousqueton on siis täällä?

-- On, herra; viisi päivää hänen lähtemisensä jälkeen palasi hän sangen huonolla tuulella puolestansa; hänellä näytti myös olleen ikävyyksiä matkalla. Kovaksi onneksi on hän nopsajalkaisempi kuin hänen herransa, jonka vuoksi hän isäntänsä tähden kääntää koko talon ylös-alaisin, sillä hän, luullen häneltä kiellettävän mitä hän pyytäisi, ottaa kaikki tarpeensa omin lupinsa.

-- Asia on todella niin, sanoi d'Artagnan, että minä aina olen huomannut Mousqueton'issa erinomaisen suuren alttiuden ja ymmärryksen.

-- Mahdollista kyllä, herra, mutta ajatelkaapas, jos minä vaan neljäkään kertaa vuodessa satun tekemisiin mokoman ymmärryksen ja alttiuden kanssa, olen minä hävinnyt mies.

-- Eikö mitä, sillä Porthos maksaa kaikki.

-- Hm! virkkoi isäntä epäillen.

-- Hän on erään sangen ylhäisen naisen suosikki, eikä hän tuommoisen mitättömän summan vuoksi jätä häntä pulaan.

-- Jos uskaltaisin sanoa mitä minä luulen siitä asiasta...

-- Mitäkö luulette?

-- Sanonpa vielä enemmän: mitä tiedän siitä asiasta.

-- Mitäkö tiedätte?

-- Ja mistä olen aivan varmakin.

-- Mistäkö olette varma? -- no sanokaapa.

-- Sanon että minä tunnen tuon ylhäisen naisen.

-- Te?

-- Niin juuri, minä.

-- Kuinka te hänet tunnette?

-- Oh, herrani, jos luulisin voivani luottaa teidän vaitioloonne...

-- Puhukaa vaan, aatelisen kunniani kautta, te ette tarvitse katua luottamustanne.

-- No niin! herra, ymmärrättehän, levottomuus ajaa ihmistä kaikellaisiin.

-- Mitä siis olette tehneet?

-- Oh, en mitään, jota ei velkoja olisi oikeutettu tekemään.

-- No mitä sitten?

-- Herra Porthos jätti meille kirjelipun, joka oli menevä tuolle herttuattarelle, ja käski viemään sen postiin. Hänen palvelijansa ei ollut vielä silloin palannut. Kun hän ei voinut lähteä huoneestansa, täytyi hänen antaa asiansa meidän toimitettavaksi.

-- Entäs sitten?

-- Sen sijaan että olisin pannut sen postiin, joka ei koskaan ole oikein varma, käytin hyväkseni erään palvelijani menoa Pariisiin ja käskin hänen viemään kirjeen herttuattarelle itselleen. Sillä tavoinhan täytimme herra Porthoksen pyynnön, hän kun oli käskenyt meidän toimittamaan kirjeen perille; eikö niin?

-- Niinpä niin.

-- No, tiedättekös, herra, kuka tuo ylhäinen nainen sitten on?

-- En; minä olen kuullut herra Porthoksen puhuvan hänestä, siinä kaikki.

-- Tiedättekö, kuka tuo luuloiteltu herttuatar on?

-- Sanon vielä uudestaan, en tunne häntä.

-- Se on eräs vanha prokuraattorin rouva Châtelet'issa, nimeltään rouva Coquenard, joka on vähintään viidenkymmenen vuotias ja on vielä olevinaan muka lemmenkateinen. Se tuntui minusta myöskin sangen omituiselta, että mikään herttuatar asuisi Ours'in kadulla.

-- Kuinka te sen tiedätte että hän on lemmenkateinen?

-- Koska hän vihastui kovin ottaessaan tuon kirjeen, ja sanoi että herra Porthos oli kevytmielinen olento, ja että hän varmaankin taas jonkun naisen tähden oli saanut tuon miekanpiston.

-- Onkos hän sitten saanut miekanpiston?

-- Ah, Jumalani, mitä olenkaan sanonut!

-- Te olette sanoneet, että Porthos on saanut miekanpiston.

-- Niin; mutta hän on kovasti kieltänyt minun sitä sanomasta.

-- Minkätähden?

-- Hiisi vieköön, sentähden, että hän oli kehunut seivästävänsä tuon tuntemattoman herran, jonka kanssa te jätitte hänet riitelemään, vaan että tuntematon päinvastoin, kaikesta ylvästelemisestä huolimatta, kaatoi hänet maahan. No niin, kun herra Porthos on sangen kopea herra, paitsi herttuatartansa kohtaan, jota hän luuli voivansa miellyttää kertomalla koko seikkailunsa, hän ei tahdo kellenkään tunnustaa saaneensa miekan pistoa.

-- Siis miekanpisto se on, joka häntä vuoteella pidättää?

-- Ja aika miekanpisto, sen vakuutan. Teidän ystävänne mahtaa olla peräti sitkeähenkinen.

-- Te olitte siis katsomassa taistelua?

-- Herra, minä seurasin heitä uteliaisuudesta, ja siten näin minä koko taistelun, ilman että taistelijat näkivät minua.

-- Ja kuinka se kävi?

-- Oh! ei se kaukaa kestänyt, sen vakuutan. He rupesivat asentoon; vieras herra teki miekallansa semmoisen tempun, että ennenkuin herra Porthos ehti vielä kunnollisesti alkaa, oli hänellä jo kolme tuumaa rautaa rinnassansa. Hän kaatui seljälleen; vieras herra laski miekan kärjen hänen kurkkunsa päälle ja herra Porthos, nähden joutuneensa vastustajansa valtaan, tunnusti itsensä voitetuksi. Silloin vieras kysyi hänen nimeänsä ja kuultuansa että hänen nimensä oli Porthos eikä d'Artagnan, ojensi hän hänelle kätensä, saattoi hänet takaisin tänne ravintolaan, nousi hevosensa selkään ja katosi.

-- Siis hän oli tahtonut käydä d'Artagnan'in kimppuun, tuo vieras herra?

-- Siltä se näytti.

-- Ja tiedättekö minne hän on joutunut?

-- En; minä en ollut häntä nähnyt koskaan sitä ennen, enkä ole sittemminkään häntä enää nähnyt.

-- Hyvä on; nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää. No niin, te sanoitte herra Porthoksen huoneen olevan ensimäisessä kerrassa, numero 1?

-- Niin, herrani, kaunein huone koko ravintolassa; minulla olisi ollut jo tilaisuus kymmenen kertaa saada se hyyrätyksi.

-- Pah! olkaa huoleti sanoi d'Artagnan nauraen; herra Porthos kyllä suorittaa kaikki herttuatar Coquenard'in rahoilla.

-- Oh, herra, prokuraattorin rouva tai herttuatar, yhtä kaikki, jos hän vaan hellittäisi kukkaron nauhoja; mutta hän oli nimenomaan vastannut, että hän oli jo väsynyt herra Porthoksen vaatimuksiin ja uskottomuuksiin, ja ett'ei hän lähettäisi hänelle penniäkään.

-- Ja oletteko vieneet semmoisen vastauksen vieraallenne?

-- Siitä olemme varoneet itseämme: hän olisi silloin nähnyt, millä tavoin olemme hänen asiansa toimittaneet.

-- Hän siis yhä odottaa vaan rahojansa?

-- Niin kaiketi. Eilen kirjoitti hän taas; vaan sillä kertaa vei kirjeen postiin hänen palvelijansa.

-- Ja te sanoitte prokuraattorin rouvan olevan vanhan ja ruman?

-- Viidenkymmenen vuotias on hän vähintään, eikä enää suinkaan mikään kaunotar, sen mukaan mitä Pathaud sanoo.

-- Siinä tapauksessa olkaa huoleti, hän kyllä taipuu; muutoin, Porthos ei voi olla teille kovin paljo velkaa.

-- Kuinka, vai ei paljoa! Jo kaksikymmentä pistole'a, lukematta siihen lääkkeitä. Oh, hän ei kiellä itseltänsä mitään; kyllä näkee, että hän on tottunut suuresti elämään.

-- No niin, jos hänen lemmittynsä hylkää hänet, on hän kyllä löytävä ystäviä sen vakuutan. Siis, isäntä hyvä, elkää olko laisinkaan levoton ja pitäkää hänestä vaan edeskinpäin kaikkea sitä huolta, jota hänen asemansa ansaitsee.

-- Te olette, hyvä herra, luvannut minulle, olla mitään virkkaamatta prokuraattorin rouvasta ja olla aivan vaiti hänen haavastansa.

-- Se on sovittu asia; teillä on kunniasanani.

-- Oh! nähkääs, hän tappaisi minut!

-- Elkää peljätkö, hän ei ole niin kauhea kuin hän näyttää.

Näin sanoen nousi d'Artagnan portaita, jättäen isännän vähän levollisemmaksi noista kahdesta asiasta, joista hän näkyi pitävän paljon, nimittäin saamisestaan ja hengestään.

Toisessa kerrassa oli käytävän näkyvimmälle ovelle vedetty musteella suunnattoman suuri ykkönen; d'Artagnan kolkutti ovelle ja saatuaan sisäpuolelta pääsyluvan, astui hän sisään.

Porthos oli pitkällään ja pelasi lansnehtia Mousqueton'in kanssa, pitääksensä pelitaitoansa vireillä; mutta lieden äärellä kääntelihe peltopyy paistinkoukussa ja suuren uunin kahdessa kulmassa kiehui kolmijaloillaan kaksi varsikattilaa, joista levisi kaniinikeiton ja kalasotkun miellyttävä haju. Sitä paitsi oli kaapin päällä ja pöydällä koko joukko tyhjiä pulloja.

Nähdessään ystävänsä, Porthos huudahti ilosta; ja Mousqueton, nousten kunnioittavasti seisovilleen, jätti hänelle istuimensa ja lähti tarkastamaan kattiloitansa, joita hän näkyi erityisellä huolella hoitelevan.

-- Oh, peeveli, sinäkö se olet, sanoi Porthos, tervetultua, ja suo anteeksi, ett'en käy sinulle vastaan. Mutta, lisäsi hän silmäten d'Artagnan'ia vähän levottomasti, tiedätkö mitä minulle on tapahtunut?

-- En.

-- Eikö isäntä ole mitään kertonut.

-- Minä kysyin vaan sinua ja tulin oikopäätä tänne.

Porthos hengitti vapaammin.

-- Ja mitä sinulle sitten on tapahtunut, Porthos veikkonen? kysyi d'Artagnan.

-- No niin, hyökätessäni vastustajani kimppuun, jolle olin antanut jo kolme miekanpistoa ja aioin antaa neljännen, löin jalkani kiveen ja niukahdutin polveni.

-- Todella?

-- Kunniani kautta! Se oli onneksi tuolle konnalle, sillä minä en olisi heittänyt häntä ennenkuin hän olisi kaatunut kuolleena tantereelle, sen vakuutan.

-- No kuinkas hänelle kävi?

-- Oh, sitä en tiedä; hän sai kyllikseen, ja meni matkaansa pyytämättä enempää; mutta d'Artagnan, kuinkas sinulle onnistui?

-- Ja tuo niukahdus, jatkoi d'Artagnan, se se siis pidättää sinua vuoteen omana?

-- Niin, Jumala nähköön, ei mikään muu; mutta muutaman päivän perästä olen taas jaloillani.

-- Miksikä et ole kuljetuttanut itseäsi Pariisiin? Täällähän sinulla on kauhean ikävä.

-- Niin olikin aikomukseni; vaan, veikkoseni, minun täytyy tunnustaa sinulle eräs asia.

-- Mikä?

-- Seikka on semmoinen, että kun minulla oli niin hirmuisen ikävä, niinkuin sanoit, ja kun, taskussani oli seitsemänkymmentä viisi pistole'a, jotka annoit käytettävikseni, kutsutin luokseni ajan kuluksi erään herrasmiehen, joka matkusti tästä ohitse, ja pyysin häntä pelaamaan kanssani kuutiota. Hän suostui ja, saakeli vieköön, seitsemänkymmentä viisi pistole'ani siirtyivät minun taskustani hänen taskuunsa, puhumattakaan hevosesta, joka meni kaupanpäällisiksi. Mitäs siitä tuumaat, d'Artagnan?

-- Mitäpäs minä siitä, Porthos veikkoseni, eihän kaikkia etuja saa yht'aikaa, sanoi d'Artagnan; tunnethan sananparren: "kova onni pelissä, hyvä onni rakkaudessa." Sinulla on liian hyvä onni rakkausseikoissa, voittaaksesi pelissä; mutta mitäs vastoinkäymiset sinuun tuntuvat! onhan sinulla, onnellinen veitikka, herttuattaresi, joka ei ole kieltävä sinulta apuansa?

-- Niinpä kyllä, mutta kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, mikä kova onni minua vainoo, vastasi Porthos mitä huolettomimman näköisenä; minä kirjoitin hänelle ja pyysin lähettämään jonkun viisikymmentä louisdor'ia, jotka välttämättömästi tarvitsisin tässä tilassani...

-- No niin?

-- No niin, hän mahtaa olla maatiloillansa, sillä minä en ole saanut mitään vastausta.

-- Todella?

-- En ole saanut. Eilen kirjoitinkin hänelle toisen vielä kiirehtivämmän kirjeen kuin ensimmäisen; mutta puhukaamme nyt sinusta, veikkoseni. Minä aloin jo olla, se täytyy tunnustaani, vähän levoton sinun puolestasi.

-- Mutta isäntäsi näyttää kohtelevan sinua hyvin, sanoi d'Artagnan, osoittaen kattiloita ja tyhjiä viinipulloja.

-- Niin ja näin, vastasi Porthos; siitä on nyt kolme tai neljä päivää kuin tuo hävytön toi minulle rätinkinsä ja minä ajoin hänet ulos rätinkineen päivineen; niin että minä olen täällä jonkunmoinen voittaja, jonkunmoinen valloittaja. Ja niinkuin näet, olen minä täällä täysissä aseissa sen varalla, että minua ruvettaisiin karkoittamaan asemastani.

-- Mutta näyttääpä siltä, sanoi nauraen d'Artagnan, kuin sinä silloin tällöin tekisit hyökkäyksiä.

Ja hän osoitti pulloja ja kattiloita.

-- Valitettavasti en, sanoi Porthos. Tämä saakelin niukahdus pitää minua vuoteella, mutta Mousqueton tekee partioretkiä ja hankkii ruokavaroja. Mousqueton ystäväni, jatkoi Porthos, sinä näet että olemme saaneet lisäväkeä, me siis tarvitsemme lisää varoja.

-- Mousqueton, sanoi d'Artagnan, teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.

-- Mikä, herrani?

-- Teidän tulee antaa Planchet'ille opetusta; minä saattaisin vuorostani joutua piiritystilaan, ja silloin ei olisi hullumpaa saada nauttia samoja etuja, mitä te toimitatte isännällenne.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Mousqueton vaatimattomasti, ei mikään ole sen helpompaa. Täytyy vaan olla nokkela, siinä kaikki. Minä olen kasvanut maalla ja isäni harjoitteli joutohetkinä vähän salametsästystä.

-- Mitäs hän teki muina hetkinään?

-- Herra, hän harjoitteli ammattia, jonka minä olen havainnut aina hyvin tuotteliaaksi.

-- Mitä ammattia?

-- Kun oli katolilaisten ja hugenottien keskinäisten sotien aika, ja kun hän näki katolilaisten hävittävän hugenotteja ja hugenottien katolilaisia, kaikki vaan uskonnon nimessä, oli hän muodostanut itselleen seka-uskonnon, joka salli hänen olla milloin katolilaisena milloin hugenottina. No niin, hänellä oli tapana kävellä pyssy olalla pensakoissa maanteiden varsilla ja kun hän näki katolilaisen yksinään, täyttyi hänen mielensä kohta protestanttisella uskolla. Hän ojensi silloin pyssynsä piipun vaeltajaa kohden; sittenkuin hän oli kymmenen askeleen päässä hänestä, alkoi hän keskustelun, joka melkein aina päättyi siihen, että matkamies jätti hänelle rahakukkaronsa, pelastaakseen henkensä. Sanomattakin on selvää, että kun hän kohtasi hugenotin, valtasi hänet niin palava katolilaisuuden into, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka hän neljännestuntia ennen oli saattanut epäillä meidän pyhän uskontomme ylevämmyyttä. Sillä minä, hyvä herra, olen katolilainen, jota vastoin isäni, uskontonsa periaatteiden nojassa oli kasvattanut vanhemman veljeni hugenotiksi.

-- No minkä lopun sai tuo kunnon mies? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! sangen onnettoman, herra. Eräänä päivänä sattui hän rotkotiellä hugenotin ja katolilaisen välille, joiden kanssa hän jo ennen oli ollut tekemisissä, ja jotka kumpikin hänet tunsivat; ja nyt liittoutuivat he häntä vastaan ja yksissä tuumin hirttivät hänet puun oksaan; sitten tulivat he kehumaan kelpo työstään ensimäisen kylän kapakkaan, jossa me, veljeni ja minä, olimme parhaillaan juomassa.

-- No mitäs te teitte? sanoi d'Artagnan.

-- Me annoimme hänen jutella, jatkoi Mousqueton. Kun he sitten kapakasta lähtivät kumpikin eri suunnallensa, meni veljeni väijymään katolilaista ja minä protestanttia. Kahden tunnin perästä oli kaikki suoritettu, me olimme antaneet kumpaisellekin osansa, ihmetellen isäparkamme ajattelevaisuutta, että kasvatti meidän kumpaisenkin eri uskontoon.

-- Niinkuin puheestanne kuuluu, Mousqueton, näyttää isänne olleen aika sukkela veitikka. Ja te sanotte hänen joutohetkinään harjoittaneen salametsästystä?

-- Niin, herra, ja hän se opetti minun solmimaan ansoja ja panemaan pauloja. Sentähden, kun näin tuon kelvottoman isäntämme tahtovan ravita meitä karkealla ruualla, joka kyllä sopii talonpojalle, vaan ei meidän hienoille vatsoillemme, olen minä ryhtynyt vanhaan ammattiini. Kävellessäni näet herra prinssin metsässä, virittelin minä pauloja poluille; ja loikoillessani lampien rannoilla, viskasin minä veteen siimakoukkuja; niin että nyt ei meiltä, jumalankiitos, puutu mitään, niinkuin te, herra, kyllä voitte havaita, vaan on meillä peltopyitä ja kaniineja, toutaimia ja ankeriaita, kaikki terveellistä ja helposti sulavaa ruokaa, joka sopii sairaalle hyvin.

-- Entäs viini, sanoi d'Artagnan, kukas hankkii viinin? isäntännekö?

-- Niin ja ei.

-- Kuinka niin ja ei?

-- Hän hankkii, se on totta, mutta hän ei tiedä että hänellä on se kunnia.

-- Selittäkää, Mousqueton, teidän puheenne on täynnä opettavaista.

-- Asian laita on tämmöinen, herra. Kohtalo saattoi minut ulkomatkoillani tutustumaan espanjalaiseen, joka oli nähnyt monta maata, niiden joukossa myöskin Ameriikan.

-- Mitä yhteyttä Ameriikalla saattaa olla noiden pullojen kanssa, joita seisoo tuolla kaapin päällä ja pöydällä.

-- Malttakaahan, herra, kaikki tulee vuorollansa.

-- Aivan oikein, Mousqueton; minä odotan kärsivällisesti ja kuuntelen.

-- Espanjalaisella oli palveluksessaan lakeija, joka oli hänen mukanansa Meksikkomatkalla. Tuo lakeija oli minun kotipuolelaisiani, niin että me tulimme pian tuttaviksi, kun luonteemme olivat suuresti yhdenlaatuiset. Me rakastimme kumpikin metsästystä ennen kaikkea, ja hän kertoi minulle kuinka maanasukkaat pampas-kentällä pyytävät tiikereitä ja härkiä tavallisilla surmansilmukoilla, joita he heittävät noiden hirmuisten eläinten kaulaan. Alussa en tahtonut uskoa voitavan saavuttaa semmoista taitavuutta, että parin kolmenkymmenen jalan päästä saattaisi heittää köydenpään mihin tahtoo; mutta kun näin siitä selvän todistuksen, täytyihän minun uskoa kertomuksen todenperäisyys. Ystäväni asetti pullon kolmenkymmenen askeleen päähän ja joka kerta osui hän silmukan pullon kaulaan. Minä rupesin harjoittelemaan ja kun luonto on lahjoittanut minulle jonkunmoista taipumusta, heitän minä tätä nykyä lasso'a yhtä hyvin kuin kuka tahansa tässä maailmassa. No niin, ymmärrättekö jo? Isännällämme on sangen hyvin varustettu kellari, jonka avainta hän ei jätä huostastaan; mutta kellarissa on ilmareikä. No niin, tuon ilmareijän kautta heitän minä lassoni, ja kun minulla on tiedossa, missä hyvä nurkka on, vetelen minä sieltä. Siitä näette nyt, herrani, missä yhteydessä Ameriikka ja nuo viinipullot ovat keskenään. Mutta tahdotteko nyt maistaa viinejämme ja sanoa suoraan mitä niistä ajattelette?

-- Kiitos, ystäväni, kiitos; valitettavasti olen juuri syönyt aamiaisen.

-- No niin, sanoi Porthos, pane ruoka pöytään, Mousqueton, ja sill'aikaa kuin me syömme aamiaista, on d'Artagnan meille kertova vaiheistaan niinä kymmenenä päivänä, jotka ovat kuluneet siitä saakka kun hän jätti meidät.

-- Aivan mielelläni, sanoi d'Artagnan.

Sillä aikaa kuin Porthos ja Mousqueton aterioivat taudista tervehtyvän ruokahalulla ja sillä veljellisellä ystävyydellä, joka vastoinkäymisissä ihmisiä toisiinsa yhdistää, d'Artagnan kertoi, kuinka Aramis haavoitettuna oli pakoitettu pysähtymään Crèvecoeur'iin, kuinka hän oli jättänyt Athoksen taistelemaan Amiens'iin neljää miestä vastaan, jotka häntä syyttivät väärän rahan tekijäksi ja kuinka hän, d'Artagnan, oli pakoitettu raivaamaan tiensä kreivi de Wardes'in ruumiin ylitse päästäksensä Englantiin.

Mutta siihen pysähtyi d'Artagnan'in kertomus; hän mainitsi vaan, että hän palatessaan Englannista oli saanut mukaansa neljä komeata hevosta, joista yksi on hänelle, toiset kullekin toverillensa; sitten päätti hän kertomuksensa kokonaan, ilmoittaen vaan Porthokselle että hänelle aiottu hevonen oli jo saanut sijansa ravintolan tallissa.

Siinä hetkessä tuli Planchet sisään ilmoittamaan isännällensä että hevoset olivat kylliksi levänneet ja että oli mahdollista ehtiä Clermont'iin yöksi.

Kun d'Artagnan oli melkein levollinen Porthoksen suhteen ja kun hän ikävöitsi saada tietoja molemmista toisista ystävistään, ojensi hän kätensä sairaalle ja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle jatkaaksensa tiedustelujansa. Ja koska hän aikoi palata samaa tietä, ottaisi hän, jos Porthos vielä kahdeksan päivän perästä olisi Grand-Saint-Martin'in hotellissa, hänet takatulossa mukaansa.

Porthos vastasi että aivan luultavimmasti hän niukahduksensa ei sallisi hänen sen ajan kuluessa lähteä sieltä. Ja hänen muka täytyi muutoinkin jäädä Chantilly'yn odottamaan vastausta herttuattareltansa.

D'Artagnan toivotti hänelle nopeata ja hyvää vastausta; ja jätettyään vielä kerran Porthoksen Mousqueton'in hoitoon, suoritettuaan maksunsa ravintolanisännälle, sekä päästyään yhdestä talutushevosestaan, lähti hän Planchet'in kanssa uudestaan matkalle.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXVI

Aramiksen teesi.

D'Artagnan ei ollut Porthokselle puhunut mitään hänen haavastansa eikä prokuraattorin vaimosta. Meidän béarnelainen, niin nuori kuin olikin, oli sangen viisas poika. Hän oli siis uskovinansa kaikki mitä tuo pöyhistelevä muskettisoturi oli hänelle kertonut, vakuutettuna kun hän oli, ett'ei mikään ystävyys pysy lujana, jos osoitetaan tietävänsä salaisuus, mitä on tahdottu peitellä, varsinkin kun salaisuus koskettaa ylpeydentuntoa, sillä sen kautta saavutetaan aina jonkunmoinen siveellinen etevämmyys sen rinnalla, jonka elämän seikkoja on saatu tietää. Niinpä d'Artagnan'kin, joka vehkeellisissä aikomuksissaan tulevaisuuttansa varten oli päättänyt käyttää kolmea toveriansa välittimenä onneansa kilvoitellessa, varsin mielellään jo ennakolta kokoili käteensä niitä näkymättömiä säikeitä, joiden avulla hän toivoi voivansa heitä käyttää tarkoituksiinsa.

Mutta pitkin matkaa painoi hänen sydäntänsä syvä alakuloisuus: hän ajatteli tuota nuorta ja kaunista rouva Bonacieux'iä, jolta hänen oli saaminen alttiutensa palkinto; mutta, sanokaamme se heti, tuo nuoren miehen alakuloisuus lähti vähemmin kadonneen onnensa kaipauksesta kuin siitä pelosta, että mahdollisesti joku onnettomuus oli tuota nuorta naista kohdannut. Hän puolestaan ei rahtuakaan epäillyt ett'ei rouva Bonacieux olisi joutunut kardinaalin koston uhriksi, ja niinkuin tiedetään, Hänen ylhäisyytensä kosto oli aina hirmuinen. Kuinka hän oli saanut armon ministerin silmissä, sitä ei hän itsekkään tiennyt, ja epäilemättä olisi henkivartijakapteeni herra de Cavois sen ilmoittanut, jos hän olisi tavannut hänet kotona.

Ei mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa huostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin ikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta häviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta ja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää muuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja seutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki, sillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi tai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä, eikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.

Siellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi ravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa ravissa portille, pysähtyi siihen.

Tällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan oli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset kasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä hänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen näköiseltä ihmiseltä.

-- Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle, kuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään tänne noin kymmenkunta päivää takaperin?

-- Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä, miellyttävä, soreakasvuinen?

-- Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.

-- Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.

-- Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta maahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle elämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä ikävöin häntä nähdä.

-- Anteeksi, herraseni, mutta minä epäilen, voiko hän tällä erää ottaa teitä vastaan.

-- Miksikä niin? onko hänellä vieraita?

-- Hänellä on, herraseni, todellakin vieraita, ja oikein kunnianarvoisia.

-- No ketä sitten?

-- Montdidier'in kirkkoherra ja jesuittain ylipappi Amiens'ista.

-- Jumalani! huudahti d'Artagnan, onko poika-parka kovin huonona?

-- Ei, herraseni, päinvastoin; mutta sairautensa aikana on armo kohdannut häntä, ja hän on päättänyt mennä hengelliseen säätyyn.

-- Se on totta, sanoi d'Artagnan, en muistanutkaan, että hän on muskettisoturina vaan väliaikaisesti.

-- Tahtooko herra vaan kaiken mokomin häntä tavata?

-- Nyt minä vasta oikein tahdonkin.

-- No niin, nouskaa sitten vaan portaita tuolla oikealla puolen pihaa, toiseen kertaan, numero viiteen.

D'Artagnan kiiruhti ilmoitettuun suuntaan ja kohtasi siellä ulkoportaat, jommoisia vieläkin nähdään vanhojen ravintolien pihanpuolella. Mutta tulevan apotin luokse ei ollut niinkään vaan mentävä: Aramiksen suojan ahdas käytävä oli vartioitu yhtä tarkasti kuin Armidan puutarhat; Bazin seisoi käytävässä ja esti hänen kulkunsa sitä suuremmalla järkähtämättömyydellä, kun hän nyt monivuotisten odotusten jälkeen vihdoinkin näki joutuneensa siihen päämäärään, jota hän ainiaan oli arvossa pitänyt.

Bazin-parka oli näet aina uneksinut päästä hengellisen miehen palvelijaksi ja hän oli malttamattomuudella toivonut lakkaamatta sen hetken tulemista, jolloin Aramis vihdoinkin riisuisi päältänsä sotilaskauhtanan ja pukeutuisi papinkaapuun. Nuoren miehen jokapäiväiset uudistetut lupaukset, ett'ei se hetki muka enää kaukana olisi, olivat pidättäneet häntä muskettisoturin palveluksessa, jossa, sanoi hän, hän ei voinut olla saamatta vahinkoa sielullensa.

Bazin oli siis nyt ilon kukkulalla. Kaikkien luulojen mukaan ei hänen herransa tällä kertaa ollut peräytyvä aikomuksestaan. Ulkonainen ja sisällinen kipu yhdessä olivat tehneet vihdoin sen vaikutuksen, jota hän niin kauvan oli toivonut: Aramis oli niitä kipuja kärsiessään viimein kiinittänyt silmänsä ja ajatuksensa uskontoon ja hän oli tuota kahdenkertaista sattumaa, nimittäin lemmittynsä katoamista ja olkapäänsä haavoittumista, pitänyt korkeimman viittauksena.

On siis helposti ymmärrettävää, ett'ei semmoisessa asiain tilassa mikään ollut Bazin'ille vastenmielisempää kuin d'Artagnan'in tulo, joka saattoi vetää hänen herransa takaisin maallisten ajatusten pyörteesen, mikä häntä niin kauvan oli mukanansa kuljetellut. Hän päätti siis puollustaa urhoollisesti ovea; ja kun hän ei voinut sanoa Aramiksen olevan poissa, koki hän uudelle tulijalle selittää että olisi peräti sopimatonta mennä häiritsemään hänen herraansa siinä jumalisessa keskustelussa, johon hän oli aamusta saakka antauneena ja joka Bazin'in sanan mukaan ei voinut päättyä ennen iltaa.

Mutta d'Artagnan ei pitänyt mitään lukua mestari Bazin'in kauniista puheista ja kun hän ei huolinut antautua sanakiistaan ystävänsä palvelijan kanssa, hän siirsi vaan hänet kädellään syrjään ja toisella avasi oven n:o 5.

D'Artagnan astui huoneesen.

Aramis, mustassa takissa, päässä jonkunmoinen pyöreä, latiskainen myssy, joka sangen paljon vivahti kalottiin, istui pitkän, paperikääryillä ja suurilla kokolehti-kirjoilla peitetyn pöydän ääressä; hänen oikealla puolellaan istui jesuittain ylipappi ja vasemmalla Montdidier'in kirkkoherra. Ikkunoiden uutimet olivat puoliksi alaslasketut ja päästivät huoneesen hämärän, salaperäisen valon, joka oli omiansa synnyttämään hurskasta uinailemista. Kaikki maailmalliset esineet, jotka silmää kohtaavat tullessa nuoren miehen huoneesen, semminkin kuin nuori mies on muskettisoturi, olivat kadonneet kuin lumouksen kautta, ja, epäilemättä pelosta että niiden näkeminen palauttaisi hänen herransa takaisin maallisiin, Bazin oli korjannut talteensa miekan, pistoolit, töyhtölakin, ja kaikenlaatuiset kirjatut hetaleet ja ripsit.

Kolinasta, joka syntyi d'Artagnan'in tullessa sisään, kohotti Aramis päätänsä ja huomasi ystävänsä. Mutta nuoren miehen suureksi hämmästykseksi hänen ilmaantumisensa ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta muskettisoturiin, niin oli hänen mielensä kaukana maallisista asioista.

-- Hyvää päivää, rakas d'Artagnan, lausui Aramis; minun on kovin mieluista nähdä sinua.

-- Ja minun myös, sanoi d'Artagnan, vaikka minä en ole vielä aivan varma siitä, onko se Aramis, jota minun on kunnia puhutella.

-- Sama mies, ystäväni, sama mies; mutta mikä on voinut saattaa sinut sitä epäilemään?...

-- Pelkäsin tulleeni väärään suojaan ja luulin ensin joutuneeni jonkun hengellisen miehen huoneesen; toiseksi erehdytti minua näiden herrojen läsnäolo, joka minut saattoi luulemaan, että olet kovin sairaana.

Nuo molemmat mustapukuiset miehet heittivät d'Artagnan'iin, jonka tarkoituksen he ymmärsivät, tuiman, milt'ei uhkaavan silmäyksen; mutta d'Artagnan ei siitä välittänyt.

-- Ehkä häiritsen sinua, Aramis ystäväni, jatkoi d'Artagnan, sillä siitä päättäen mitä näen, alan minä uskoa että sinä olet ripittäytymässä näille herroille.

Aramis punastui tuskin huomattavasti.

-- Häiritsisit minua? oh, päinvastoin, rakas ystäväni, päinvastoin, sen vakuutan, ja todistukseksi suvaitse minun lausua iloni siitä, että näen sinut terveenä.

-- Ahaa, viimeinkin sinnepäin! mietti d'Artagnan, ei sitten ole vielä aivan pahasti.

-- Sillä tämä herra, joka on minun ystäväni, on juuri äskettäin pelastunut suuresta vaarasta, jatkoi Aramis hartaudella, viitaten d'Artagnan'ia molemmille papeille.

-- Kiittäkää Jumalaa siitä, vastasivat he kumartuen yhdessä.

-- Sitä en ole jättänytkään tekemättä, arvoisat kirkkoherrat, lausui nuori mies vastaten heidän kumarrukseensa.

-- Sinä tulet sopivaan aikaan, rakas d'Artagnan, sanoi Aramis, yhtyäksesi keskusteluumme ja valaistaksesi sitä tiedoillasi. Me keskustelemme tässä parhaillaan herrojen Amiens'in ylipastorin ja Montdidier'in kirkkoherran kanssa uskonopillisista kysymyksistä, jotka kauvan aikaa jo ovat pitäneet meidän huomiotamme kiinteällä; minä olisin kovin hyvilläni, jos sinäkin lausuisit niistä mielipiteesi.

-- Sotilaan mielipiteet eivät paljoa paina, vastasi d'Artagnan, joka alkoi tulla levottomaksi huomatessaan minne päin asiat rupesivat kääntymään, ja sinä voit aivan hyvin luottaa näiden arvoisien herrojen tieteellisyyteen.

Molemmat papit kumarsivat vuorostaan.

-- Päinvastoin, vastasi Aramis, teidän mietteenne ovat meille kallisarvoisia; kysymys on tämä: herra ylipastori luulee, että minun teesini sisällyksen pitää olla etupäässä dogmatillisen ja didaktillisen.

-- Sinun teesisi! oletko kirjoittanut teesejä?

-- Tietysti, vastasi jesuitta: papinvihkimykseen on teesi välttämätön.

-- Papinvihkimykseen! huudahti d'Artagnan, joka ei ollut uskonut, mitä ravintolan emäntä ja Bazin kumpikin vuorollaan olivat vakuuttaneet.

Ja hän katseli hämmästyneenä noita edessänsä olevia kolmea henkilöä.

-- No niin, jatkoi Aramis heittäytyen nojatuoliinsa niin somaan asemaan kuin jos hän olisi istunut naiskamarissa ja katsellen mielihyvällä valkoista pulleata kättänsä, joka oli aivan kuin naisen käsi, ja jota hän piti pystyssä, saadaksensa veren laskeutumaan, no niin, d'Artagnan, niinkuin olet kuullut, herra ylipastori tahtoisi teesini olemaan dogmatillisen, vaan minä tahtoisin sen olemaan aatteellisen. Sen vuoksi on herra ylipastori ehdotellut tämän aineen, jota ei vielä ole käsitelty, ja jossa olen havainnut erinomaisia tutkimisen aiheita:

"Utraque manus in benedicendo clericis inferioribus necessaria est."

D'Artagnan, jonka tietokannan me tunnemme, ei tajunnut tuosta lauseesta enempää kuin siitäkään, jonka herra de Tréville oli lausunut Buckingham'in antaman lahjan johdosta.

-- Joka on, selitti Aramis, niinpaljo kuin: kumpikin käsi on alemmille Jumalan sanan palvelijoille välttämättömän tarpeellinen siunausta antaessaan.

-- Ihmeteltävä aine! huudahti jesuitta.

-- Ihmeteltävä ja dogmatillinen, kertoi kirkkoherra, joka ollen latinassa d'Artagnan'in kanssa yhdenväkinen, seurasi huolellisesti jesuittaa, voidaksensa pysyä hänen rinnallansa ja kertoa hänen sanojansa kuin kaiku.

Mitä d'Artagnan'in tulee, ei häneen tarttunut ensinkään tuo mustaviittaisten herrojen ihastus.

Hetkisen keskusteltua heitti Aramis syrjäsilmäyksen d'Artagnan'iin ja näki hänen haukoittelevan niin että leuvat olivat longahtaa sijoiltaan.

-- Puhukaamme ranskaa, arvoisa isä, sanoi hän jesuitalle, herra d'Artagnan'ia huvittaisi silloin meidän keskustelumme enemmän.

-- Niin, minä olen matkasta väsynyt, sanoi d'Artagnan, ja kaikki tuo teidän latinanne jää minulta ymmärtämättä.

-- Puhukaamme vaan, sanoi jesuitta harmissaan, mutta kirkkoherra heitti kiitollisen silmäyksen d'Artagnan'iin; no niin, ja käykäämme tekstiin käsiksi, jatkoi hän puolestaan.

Keskustelu jatkui sitten entistä tapaansa, vaikka ranskaksi, mutta latinalaisilla lauseilla runsaasti höystettynä; d'Artagnan vaipui melkein horrosmaiseen tilaan, voimatta rahtuakaan kiinittää ajatustansa heidän puheesensa. Viimein alkoi hän jo luulla joutuneensa hullujenhuoneesen ja tunsi tulevansa yhtä hulluksi, kuin nuo, jotka hän näki edessänsä. Näistä mietteistänsä heräsi hän vihdoin, tietämättä kuinka kauvan tuota hassutusta oli kestänyt, nähdessään jesuitan laskevan kätensä Aramiksen olkapäälle ja kuullessaan hänen lausuvan varoittavalla äänellä:

-- Ettekös huomaa, kuinka maailma vielä puhuu teissä korkealla äänellä, altissima voce. Te seuraatte maailmaa, nuori ystäväni, ja minä pelkään että armon henki ei pääse teissä jatkamaan alkamaansa vaikutusta.

-- Olkaa huoleti, arvoisa isä, kyllä minä vastaan itsestäni.

-- Maallista itseluottamusta!

-- Minä tunnen itseni, isä hyvä, ja päätökseni on järkähtämätön!

-- Siis te aiotte sitkeästi pysyä kiini tässä teesissänne?

-- Minä tunnen itsessäni kutsumuksen käsittelemään tätä ainetta, eikä mitään muuta; minä jatkan tätä ja huomenna toivon teidän olevanne tyytyväiset niihin korjauksiin, joita minä teidän viittanksienne mukaan teen väitekirjoitukseeni.

-- Tehkää työtä uutterasti, sanoi kirkkoherra, te olette nyt erinomaisen sopivassa mielentilassa.

-- Niin, maa on nyt kylvetty, sanoi jesuitta, emmekä tarvitse peljätä, että muutamat siemenistä olisivat langenneet kivistöön, muutamat tien oheen, ja että taivaan linnut olisivat syöneet loput, aves coeli comederunt illam.

-- Vieköön sinut hiisi kaikkine latinoinesi, arveli d'Artagnan, joka tunsi voimainsa loppuvan.

-- Hyvästi, poikani, sanoi kirkkoherra, hyvästi huomiseksi.

-- Huomenna siis, raju nuorukainen, sanoi jesuitta; te lupaatte ruveta yhdeksi kirkon kynttiläksi; suokoon taivas, ett'ei sen kynttilän valo olisi hävittävää tulta.

D'Artagnan, joka tunnin ajan oli pureskellut kynsiään, alkoi jo pureskella sormenpäitä.

Mustaviittaiset herrat nousivat seisovilleen, kumarsivat Aramikselle ja d'Artagnan'ille ja astuivat ovea kohden. Bazin, joka seisovillaan ja riemullisella mielellä oli koko ajan kuunnellut tuota oppinutta uskonnollista väittelyä, kiirehti heitä vastaan, otti rukouskirjan kirkkoherralta ja messukirjan jesuitalta, ja kävi kunnioittavaisesti heidän edellänsä, raivatakseen heille tietä.

Aramis saattoi heitä portaiden juurelle saakka ja palasi heti kohta ylös d'Artagnan'in luokse, joka oli painunut äskeiseen horrostilaansa.

Jäätyänsä kahden kesken pysyivät molemmat ystävykset hetken aikaa äänettöminä ja nolostuneina; mutta olihan jommankumman tekeminen loppu tästä äänettömyydestä, ja kun d'Artagnan näytti jättäneen sen kunnian ystävällensä, virkkoi Aramis vihdoin:

-- Niinkuin näet, olen minä palannut perus-ajatuksiini.

-- Niin, armon henki on päässyt sinuun vaikuttamaan, niinkuin äskeinen pappi sanoi.

-- Oh! nämä aikomukset vetäytyä pois maailman menosta ovat jo ammoin minussa syntyneet; ja olethan kuullut minun niistä jo puhuvankin, etkös ole, ystäväni?

-- Olen kylläkin, mutta täytyy tunnustani että olen luullut sinun laskevan pilaa.

-- Semmoisista asioista! Oh! d'Artagnan!

-- Lempo! lasketaanhan pilaa kuolemastakin.

-- Ja siinä tehdään väärin, d'Artagnan, sillä kuolema avaa oven kadotukseen tai autuuteen.

-- Myönnän; mutta jos suvaitset, heittäkäämme nyt uskon asiat, Aramis veikkoseni; sinä kaiketi olet saanut niistä jo kylliksi täksi päivää; ja minun täytyy sinulle tunnustaa, ett'en ole syönyt mitään sittenkuin tänä aamuna kello kymmenen ja minulla on niin saakelin nälkä.

-- Me syömme koht'ikään päivällistä, veikkoseni; mutta niinkuin muistat, nyt on perjantai: tänä päivänä en minä voi nähdä enkä syödä lihaa. Tahdotko siis tyytyä minun päivälliseeni, joka on keitettyä tetragon'ia ja hedelmiä?

-- Mitä sinä tarkoitat tetragon'illa, kysyi d'Artagnan levottomasti.

-- Minä tarkoitan kaaliksia, vastasi Aramis; mutta sinua varten lisään minä siihen munia, vaikka se on suuri loukkaus sääntöjä vastaan: sillä munat ovat lihaa, koska niistä tulee kananpoikia.

-- Tuo ateria ei paljon ravitse, vaan olkoon menneeksi; jäädäkseni sinun seuraasi, suostun minä siihen.

-- Minä kiitän sinua uhrauksestasi, sanoi Aramis; mutta vaikka se tosin ei hyödytä sinun ruumistasi, hyödyttää se toki, ole siitä varma, sinun sieluasi.

-- Siis olet tykkänään päättänyt astua hengelliseen säätyyn? Mitähän meidän ystävämme sanovat ja mitä sanoo herra de Tréville? He pitävät sinua karkurina, sen sanon sinulle jo edeltäkäsin.

-- Minä en astu hengelliseen säätyyn, vaan minä palaan siihen. Kirkon minä juuri olen hyljännyt maailman tähden, sillä tiedäthän, että minä väkivallalla pakoitin itseni ottamaan ylleni muskettilais-kauhtanan.

-- En minä sitä ole tiennyt.

-- Etkö sinä tiedä, kuinka minä jätin pappiseminaarin?

-- En laisinkaan.

-- No niin, tässä saat kuulla historiani. Minä olin yhdeksän-vuotiaasta saakka ollut seminaarissa; kolmen päivän perästä olin täyttävä kaksikymmentä vuotta, olin pääsevä papiksi, kaikki oli aivan päätetty. Eräänä iltana kun tapani mukaan menin erääsen taloon, jossa usein mielelläni kävin, -- kun on nuori, niin on heikko, näethän -- tuli yht'äkkiä ja aivan odottamatta sisään eräs upseeri, joka kadehtivilla silmillä näki minun lukevan talonemännälle pyhimyksien elämäkertoja. Juuri siksi illaksi olin kääntänyt erään runon Judith'ista, ja olin parhaillani lukemassa säkeitäni naiselle, joka minua näistä kaikin tavoin kiitteli ja, nojaten päätänsä minun olkaani vasten, luki niitä minun jälestäni. Tuo asema, joka, sen myönnän, oli vähän liian vapaa, loukkasi upseeria: hän ei sanonut mitään, vaan kun minä menin pois, tuli hän minun perästäni ja saavutettuaan minut, kysyi:

-- Herra apotti, pidättekö selkäsaunasta?

-- Sitä en voi sanoa, herra upseeri, vastasin minä, kukaan ei ole vielä koskaan uskaltanut minulle sitä antaa.

-- Vai niin! kuulkaapas, herra apotti, jos te vielä tulette käymään siinä talossa, jossa minä tapasin teidät tänä iltana, niin kyllä minä uskallan.

Minä luulen säikähtyneeni, kalpenin kovasti ja tunsin jalkani horjuvan allani, minä hain vastausta, vaan en löytänyt, minä vaikenin.

Upseeri odotti vastausta ja nähdessään sen viipyvän, rupesi hän nauramaan, käänsi minulle selkänsä ja meni takaisin taloon. Minä menin takaisin seminaariin.

Minä olen rehellinen aatelismies ja minulla on vilkas veri, niinkuin olet voinut huomata, d'Artagnan veikkoseni: loukkaus oli hirmuinen ja vaikka se kyllä olisi jäänyt maailmalta tietämättä, tunsin minä sen elävän ja liikkuvan sydämmeni pohjassa. Minä ilmoitin esimiehelleni, ett'en minä tuntenut itseäni vielä tarpeeksi valmistuneeksi papinvihkimykseen ja pyynnöstäni lykättiin se toimitus vuotta myöhemmäksi.

Minä etsin käsiin Pariisin parhaimman miekkailijan, pyysin saada häneltä miekkailun opetusta joka päivä, ja kokonaisen vuoden kävin minä joka päivä hänen opissansa. Juuri päivälleen vuoden perästä siitä lukien kuin tuo loukkaus oli tapahtunut, ripustin minä kaapuni naulaan, pukeuduin hienoksi herraksi ja menin eräihin tanssipitoihin muutaman naisystäväni luokse, jossa tiesin loukkaajanikin olevan. Paikka oli Francs-Bourgeois'in kadun varrella, ihan lähellä la Force'a.

Aivan oikein, upseerini oli todellakin siellä; minä lähestyin häntä, juuri kuin hän parhaillaan lauloi muutamaa lemmenkujerrusta, silmäillen erästä naista, ja keskeytin hänet toisessa värssyssä.

-- Herra, sanoin minä hänelle, suututtaako teitä yhä vielä, jos minä menen käymään eräässä talossa Payenne'n kadun varrella, ja annatteko minulle vielä selkään, jos päähäni pistää olla teitä tottelematta?

Upseeri katsoi häntä hämmästyneenä, ja virkkoi sitten:

-- Mitä te minusta tahdotte, herra? en minä tunne teitä.

-- Minä olen, vastasin minä, se pieni apotti, joka luki pyhimysten elämäkertoja ja käänsi Judith'in runomitalla.

-- Ahaa! nyt muistan, sanoi upseeri laskien raa'an pilkkasanan, mitä te minusta tahdotte?

-- Minä tahtoisin että teillä olisi aikaa tulla kanssani vähän kävelemään.

-- Huomisaamuna, jos niin tahdotte, ja erittäin mielelläni.

-- Ei huomisaamuna vaan nyt heti, jos suvaitsette.

-- Jos te niin välttämättömästi vaaditte...

-- Kyllä minä vaadin.

-- No mennään vaan. Hyvät naiset, sanoi upseeri, elkää ottako tätä häiriöksi. Niinpian kuin vaan olen tappanut tämän herran, palaan minä lopettamaan viimeisen värsyn.

Me menimme.

Minä vein hänet Payenne'n kadulle juuri samalle paikalle missä vuosi takaperin aivan samalla tunnilla hän oli minulle lausunut tuon edellämainitun kohteliaisuuden. Oli kaunis kuuvalo. Me paljastimme miekkamme ja aivan ensimäisessä ryntäyksessä pistin minä hänet kuoliaaksi.

-- Sepä saakeli! sanoi d'Artagnan.

No niin, jatkoi Aramis, kun naiset eivät nähneet laulajan palaavan ja kun hänet löydettiin Payenne'n kadulla, suuri miekanpisto ruumiin lävitse, arvattiin, että minä se kaiketi olin häntä pidellyt tuolla tavoin ja asiasta nousi aika melu. Minun oli sen vuoksi pakko joksikin aikaa luopua kaapustani. Athos, jonka tuttavuuteen jouduin samoin aikoin, ja Porthos, joka sen lisäksi, mitä opin miekkailutunneillani, neuvoi minulle muutamia rohkeita pistoja, saivat minut anomaan muskettikauhtanaa. Kuningas oli pitänyt suuresti isästäni, joka sai surmansa Arras'in piirityksessä, ja hän salli minun saada kauhtanan. Ymmärrät siis, että nyt on jo aika palatakseni takaisin kirkon haltuun.

-- Ja miksi nyt enemmän kuin ennen ja vast'edes? Mitäs nyt on sitten tapahtunut, joka saattaa sinua noin pahoihin ajatuksiin?

-- Tämä haava, rakas d'Artagnan'ini, on minulle taivaan viittauksena.

-- Tuo haava? pah! sehän on melkein terve ja minä olen varma siitä että tuo haava se ei sinulle näinä aikoina ole suurimman tuskan syynä.

-- Mikäs sitten? kysyi Aramis punastuen.

-- Sinulla on toinen haava sydämmessäsi, ja se on paljoa syvempi ja verta vuotavampi, se on naisen tekemä.

Aramiksen silmä välkähti vastoin hänen tahtoansa.

-- Ah! sanoi hän koetellen peittää liikutustansa teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, elä puhu semmoisista asioista! minäkö ajattelisin semmoisia asioita! minullako olisi rakkauden tuskia? Vanitas vanitatum! Turhan turhaa! Olisinko minä, niinkö luulet, takertunut rakkauden pauloihin? Ja kenenkä? Jonkun kamarineitsyen ehkä, hyi, mitä ajatteletkaan!

-- Anteeksi, Aramis veikkoseni, mutta minä luulin sinun tavoittelevan paljoa korkeammalle.

-- Korkeammalle? mikähän minä olen korkealle tavoittelemaan? aivan pelkkä, köyhä, tuntematon muskettisoturi, joka vihaan orjuutta ja olen kerrassaan väärällä paikalla tässä maailmassa.

-- Aramis, Aramis! huudahti d'Artagnan, katsoen ystäväänsä epäileväisen näköisenä.

-- Elämä on täynnä surua ja vastoinkäymistä, jatkoi hän synkistyen; kaikki ne säikeet, jotka sitovat sitä onnellisuuteen, katkeavat ihmisen kädessä toinen toisensa perästä, varsinkin kultasäikeet. Oh! rakas d'Artagnan, lausui Aramis, sekoittaen ääneensä hieman katkeruutta, usko minua, peitä haavasi tarkoin, kun niitä kerta saat. Vaikeneminen on onnettoman viimeinen ilo; varo ett'ei kukaan, olipa se kuka tahansa, pääse sinun huoliesi jälille; uteliaat ahmivat meidän kyyneliämme niinkuin kärpäset haavoitetun hirven verta.

-- Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten, sinähän kerrot minulle juuri oman historiani.

-- Kuinka?

-- Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla ryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on viety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.

-- Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua vapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen vuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin...

-- Sen sijaan kuin...

-- Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.

-- Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa päätöksesi?

-- Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet minulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä maailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.

-- Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.

-- Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.

D'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi:

-- Ja kumminkin, niinkauvan kuin vielä olen kiini maailmallisissa, olisin mielelläni tahtonut puhua kanssasi sinusta ja ystävistämme.

-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, olisin tahtonut puhua, kanssasi sinusta itsestäsi, mutta minä näen sinun jo niin irroittuneena kaikesta: rakkautta sinä halveksit, ystävät ovat varjoja vaan, maailma on hauta.

-- Ah, sen saat vielä itse kokea, sanoi Aramis huoaten.

-- Elkäämme puhuko siitä enää, sanoi d'Artagnan, ja polttakaamme tämä kirje, joka epäilemättä ilmoittaisi sinulle jonkun uuden...

-- Mikä kirje? keskeytti vilkkaasti Aramis.

-- Eräs kirje joka oli tullut sinulle poissa ollessasi ja jonka minä otin mukaani.

-- Mutta keltä on se kirje?

-- Ah, ehkäpä rouva Chevreuse'n kamarineitsyeltä, jonka on ollut pakko muuttaa Tours'iin emäntänsä kanssa, ja joka nyt, ollakseen oikein hieno, on kirjoittanut sulohajuiselle paperille ja sulkenut kirjeensä herttuallisella sinetillä.

-- Mitä sinä puhut?

-- Maltas, olenkohan sen hukannut! sanoi viekkaasti nuori mies, ollen etsivinänsä. Onneksi on maailma hauta, miehet, ja siis myöskin vaimot, ovat varjoja ja rakkaus on tunne, jota sinä halveksit.

-- Ah, d'Artagnan, d'Artagnan! huusi Aramis, sinä kiusaat minut kuoliaaksi!

-- No vihdoinkin, kas tässä! sanoi d'Artagnan, vetäen kirjeen taskustaan.

-- Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen; hänen kasvonsa loistivat.

-- Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja välinpitämättömästi.

-- Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli ollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa minua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen tukehtumaisillani onnellisuudesta!

Ja molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat aikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.

Siinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.

-- Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten silmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset ja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja sipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.

Bazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta, antoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset lattialle.

-- Missäs nyt on kaikki vanitas vanitatum? kysyi d'Artagnan leikillisellä ivalla.

-- Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli soikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä kaukana puuhaillaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us