IX…

IX

D'Artagnan näyttää näkönsä.

Niinkuin Athos ja Porthos olivat arvanneet, d'Artagnan palasi puolen tunnin kuluttua. Tälläkään kertaa ei hän tavannut miestänsä, joka oli hävinnyt kuin ihmeen kautta. D'Artagnan oli juossut miekka kädessä kaikki läheiset kadut, vaan ei ollut löytänyt ketään sen näköistä miestä, jota hän haki; sitten oli hän palannut siihen toimeen, jolla hänen olisi pitänyt alkaa, nimittäin, hän oli ruvennut kolkuttamaan sille portille, jonka edessä tuntematon oli seissut; mutta turhaan oli hän lyödä paukuttanut kymmenkunnan kertaa portille, ei kukaan ollut vastannut, ja naapurit, jotka jyskeen kuultuansa olivat juosseet portillensa tai pistäneet nokkansa ulos ikkunastaan, olivat vakuuttaneet hänelle, että tuo talo, jonka kaikki aukot muutoin olivat suljettuina, oli kuuden kuukauden ajan ollut aivan autiona.

Sillä välin kuin d'Artagnan juoksi katuja ja jyskytti portteja, oli Aramiskin saapunut kahden toverinsa seuraan, niin että d'Artagnan kotiin palatessaan tapasi liittokunnan aivan täysinäisenä.

-- Kuinkas kävi? kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen, nähdessään d'Artagnan'in astuvan sisään hikipäin ja vihan vimmassa.

-- Kuinkas kävi! huusi hän heittäen miekkansa sängylle, se mies on varmaan itse paholainen; hän katosi kuin kummitus, kuin haamu, kuin aave.

-- Uskotko aaveita? kysyi Athos Porthokselta.

-- Minä en usko muuta kuin mitä näen, ja kun en ole aaveita nähnyt, en niitä usko.

-- Piplia, sanoi Aramis, velvoittaa meidän niitä uskomaan: Samuelin haamu näkyi Saulille ja se on uskonkappale, jota minä ikäväkseni näkisin sinun, Porthos, epäilevän.

-- Kaikessa tapauksessa, ihminen tai piru, ruumis tai aave, mielikuvite tai todellisuus, tuo mies on syntynyt minulle kiroukseksi, sillä hänen pakonsa vei meiltä käsistämme mainion edun, hyvät herrat, sata pistole'a ja ehkäpä enemmänkin.

-- Kuinka niin? kysyivät yht'aikaa Porthos ja Aramis.

Athos puolestaan, mykkyydessänsä pysyen, tyytyi tekemään tuon saman kysymyksen vaan silmäyksellä.

-- Planchet, huusi d'Artagnan palvelijallensa, joka parhaillaan piti korvaansa avaimenreijässä, koettaen saada edes muutamia murusia tuosta keskustelusta, menkää alas isäntäni, herra Bonacieux'in luokse, ja käskekää hänen lähettää tänne puoli tusinaa Beaugency-viiniä; se on minun mielijuomaani.

-- Ahaa, sinulla on siis avonainen krediitti isäntäsi tykönä? kysyi Porthos.

-- Niin, vastasi d'Artagnan, tästä päivästä lähtien, ja olkaa huoleti, jos viini on huonoa, lähetämme sen takaisin ja pyydämme toista.

-- Parempi pyy pivossa, virkkoi Aramis, sananlaskuun viitaten.

-- Olenhan aina sanonut, että d'Artagnan'illa on paras pää meistä kaikista neljästä, sanoi Athos, joka lausuttuaan tämän ajatuksensa ja d'Artagnan'in siihen vastattua kumarruksella, vaipui takaisin tavalliseen hiljaisuuteensa.

-- Mutta tosiaankin, kuinkas on laita? kysyi Porthos.

-- Niin, sanoi Aramis, uskoppas nyt meille salaisuutesi, hyvä ystävä, ell'ei jonkun naisen maine tule siitä kärsimään; siinä tapauksessa teet paremmin jos jätät kertomatta.

-- Olkaa huoleti, vastasi d'Artagnan, siitä, mitä minä nyt aion teille jutella, ei kenenkään kunnia joudu vaaraan.

Ja sitten kertoi hän ystävillensä sanasta sanaan kaikki, mitä hänen ja hänen isäntänsä kesken oli puhuttu, ja kuinka mies, joka oli ryöstänyt tuon kelpo isännän vaimon, oli juuri sama, jonka kansaa hän oli joutunut selkkauksiin Franc-Meunier'in ravintolaan tullessaan.

-- Asiatoimesi ei ole huono, sanoi Athos, maisteltuaan viiniä tuntijan tavalla ja nyykäyttäen päätänsä merkiksi että se oli hyvää, ja kyllä tuolta kelpo mieheltä saattaa nykäistä viisi- tai kuusikymmentä pistole'a. Mutta nyt on vaan saatava tietää, maksaako viisi- tai kuusikymmentä pistole'a vaivan panna neljä päätä vaaranalaiseksi.

-- Ottakaa toki huomioon, huudahti d'Artagnan, että tässä on kysymys ryöstetystä vaimosta, jota epäilemättä uhataan, ehkäpä kiusataankin, ja kaikkea tuota sen vuoksi, että hän on uskollinen emännällensä.

-- Ole varoillasi, d'Artagnan, ole varoillasi, sanoi Aramis, sinä näytät minusta olevan vähän liian kiihkeissäsi tuon rouva Bonacieux'in kohtalosta. Vaimo on luotu meidän turmioksemme, hänestä kaikki meidän kurjuutemme lähtee.

Athos rypisti kulmiaan ja puri huuliaan, kuullessaan tuota Aramiksen mielilausetta.

-- Minua ei huoleta rouva Bonacieux, virkkoi d'Artagnan, vaan kuningatar, jota kuningas hyljeksii, jota kardinaali vainoo ja joka näkee pään toisensa jälkeen putoavan kaikilta ystäviltään.

-- Minkästähden hän rakastaa niitä, joita me inhoomme mitä enimmän maailmassa, nimittäin espanjalaisia ja englantilaisia?

-- Espanja on hänen synnyinmaansa, vastasi d'Artagnan, ja siis on vallan luonnollista, että hän rakastaa espanjalaisia, jotka ovat saman maan lapsia kuin hän. Mitä toiseen moitteesen tulee, jonka te olette häntä vastaan tehneet, olen minä kuullut, että hän ei rakasta englantilaisia vaan englantilaista.

-- Ja kunniani kautta, virkkoi Athos, se täytyy tunnustaa, että tuo englantilainen kyllä ansaitsikin rakastamista. En ole koskaan nähnyt ylevämpää olemusta kuin hänen.

-- Puhumattakaan siitä, että hän pukee itsensä paremmin kuin kukaan, sanoi Porthos. Olin Louvressa sinä päivänä kuin hän kylvi siellä helmiä ja, saakeli vieköön, minä poimin niistä kaksi, jotka möin kymmenestä pistole'sta kappaleen. Entäs sinä, Aramis, tunnetko sinä hänet?

-- Yhtä hyvin kuin te, hyvät herrat, sillä minä olin yksi niitä, jotka ottivat hänet kiini Amiens'in puistossa, jonne herra de Putange, kuningattaren tallimestari, päästi minut. Olin siihen aikaan pappiseminaarissa, ja tuo seikkailu näytti minusta julmalta kuningasta kohtaan.

-- Eikä kaikki tuo estäisi minua, sanoi d'Artagnan, jos vaan tietäisin missä herttua Buckingham nyt on, ottamasta häntä kädestä ja saattamasta häntä kuningattaren luokse, vaikka se ei olisi muuksi kuin kardinaalin raivostuttamiseksi; sillä meidän todellinen, ainoa ja ijankaikkinen vihollisemme, hyvät herrat, on kardinaali, ja jos me vaan voisimme löytää keinon, millä saada hänelle tehdyksi jonkun julman kepposen, niin minä, sen tunnustan, panisin mielelläni pääni alttiiksi.

-- Ja, virkkoi Athos, kauppamies on sinulle sanonut, että kuningatar epäilee Buckingham'ia houkutellun väärällä viestillä tänne?

-- Hän pelkää sitä.

-- Maltahan, sanoi Aramis.

-- Mitä? kysyi Porthos.

-- Jatkakaa vaan, minä koen muistutella mieleeni muutamia seikkoja.

-- Ja nyt olen minä varma, sanoi d'Artagnan, että tuo kuningattaren palvelija-naisen ryöstö on yhteydessä niiden tapausten kanssa, joista puhumme, ja ehkäpä Buckingham'in Pariisissa olemisen kanssa.

-- Gaskonjalaisen pää on täynnä aatteita, sanoi Porthos ihmetellen.

-- Minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen puhettansa, sanoi Athos, hänen murteensa minua huvittaa.

-- Hyvät herrat, virkkoi Aramis, kuulkaapas, mitä minulla olisi sanomista.

-- Kuulkaamme Aramista, sanoivat kaikki kolme ystävystä.

-- Eilen olin erään oppineen jumaluusopin tohtorin luona, jolta aina kyselen neuvoja ja ohjeita opinnoitani varten.

Athos hymyili.

-- Hän asuu eräässä autiossa kortteerissa, jatkoi Aramis: hänen mielensä ja virkatoimensa vaativat sitä. No, juurikuin minä lähden hänen luotansa...

Tähän pysähtyi Aramis.

-- Mitäs sitte? kysyivät hänen kuulijansa, juurikuin lähdit hänen luotansa?

Aramis näytti ponnistelevan itseänsä, aivan kuin semmoinen, joka on valhettelemaisillansa jotakin, ja kohtaa odottamattomia haittoja; mutta kun hänen kolmen toverinsa silmät häntä tähtäsivät, kun he pörhössä-korvin kuuntelivat, ei hänen auttanut peräytyminen.

-- Tohtorilla on sisarentytär, jatkoi Aramis.

-- Ahaa, vai on hänellä sisarentytär, keskeytti Porthos.

-- Sangen kunnioitettava nainen, sanoi Aramis.

Kolme ystävystä rupesivat nauramaan.

-- Jos te nauratte ja epäilette, vastasi Aramis, ette saa tietää mitään.

-- Me uskomme kuin muhamettilaiset ja olemme mykkiä kuin kivet, sanoi Athos.

-- Sitten minä jatkan, sanoi Aramis. Tuo sisarentytär käy toisinaan enonsa luona; no niin, hän oli siellä eilen samaan aikaan kuin minä, sattumalta, ja minun täytyi saattaa häntä vaunuihinsa.

-- Ahaa, hänellä on vaunutkin, tuolla tohtorin sisarentyttärellä? keskeytti Porthos, jonka virheitä oli yksi, että hänen kielensä oli hyvin herkissä kantimissa; kaunis tuttavuus, ystäväni.

-- Porthos, lausui Aramis, minä olen useamman kuin yhden kerran huomauttanut sinua siitä, että sinä olet kovin herkkä kieleltäsi, ja että se vahingoittaa sinun nais-suosiotasi.

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, huudahti d'Artagnan, joka alkoi älytä minnepäin kertomus kallistuisi, asia on vakavaa laatua; koettakaamme olla laskematta leikkiä, jos voimme. Jatka, Aramis, jatka.

-- Yht'äkkiä muuan pitkä, tummaverinen, ylhäiskäytöksinen mies ... malttakaas, juuri samaan tapaan kuin sinun miehesi, d'Artagnan.

-- Ehkä juuri sama, sanoi tämä.

-- Mahdollista kyllä, jatkoi Aramis ... lähestyi minua viiden tai kuuden miehen seuraamana, jotka kulkivat kymmenen askeleen päässä hänen takanansa, ja lausui minulle mitä kohteliaimmalla tavalla: "herra herttua, -- ja te rouva", liitti hän puhutellen naista, jota saatoin käsivarressani...

-- Tohtorin sisarentytärtä?

-- Vaiti nyt, Porthos! sanoi Athos, sinä olet vallan tuskastuttava.

-- "Suvaitkaa nousta näihin vaunuihin, ja koettamatta vähintäkään vastustaa, nostamatta vähintäkään melua."

-- Hän luuli sinua Buckingham'iksi! huudahti d'Artagnan.

-- Niin arvelen, vastasi Aramis.

-- Entäs tuota naista? kysyi Porthos.

-- Sitä luuli hän kuningattareksi! sanoi d'Artagnan.

-- Aivan oikein, vastasi Aramis.

-- Tuo gaskonjalainen on koko piru, huudahti Athos, ei mikään jää häneltä tietämättä.

-- Seikka on semmoinen, lausui Porthos, että Aramis on vartaloltaan ja liikenteeltään tuon kauniin herttuan kaltainen; mutta kumminkin, minun mielestäni muskettikauhtanan olisi...

-- Minulla oli laaja vaippa ylläni, sanoi Aramis.

-- Keskellä heinäkuuta, sepä hiisi! sanoi Porthos, vai pelkäsikö tohtori, että sinut tunnettaisiin?

-- Sen vielä ymmärrän, sanoi Athos, että vakoojaa erehdytti ruumiinliikenne; mutta kasvot...

-- Minulla oli leveälierinen hattu, sanoi Aramis.

-- Oh, Herra nähköön, huudahti Porthos, mitä varokeinoja tarvitaan jumaluusoppia tutkiessa!

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, elkäämme hukatko aikaa leikinlaskuun; hajautukaamme ja etsikäämme käsiin kauppian vaimo, hän on koko juonen avain.

-- Noin alhaissäätyinen nainen! uskotko todella, d'Artagnan? kysyi Porthos, vetäen huulensa halveksivaan hymyyn.

-- Hän on de la Porte'n, kuningattaren uskotun palvelijan kummitytär. Enkö sitä jo maininnut, hyvät herrat? Ja muutoin, ehkäpä kuningatar juuri tahallansa on tällä kertaa hakenut apukeinonsa niin alhaalta. Korkeat päät näkyvät kauvaksi ja kardinaalilla on hyvät silmät.

-- No niin, sanoi Porthos, tehkää ensin sopimus kauppiaan kanssa ja edullinen sopimus.

-- Se on tarpeetonta, sanoi d'Artagnan, sillä minä luulen, että ell'ei hän maksaisikkaan meille, saamme kyllä runsaat palkinnot toiselta taholta.

Samassa tuokiossa kuului kiireellistä meteliä portaissa, ovi aukeni remahtaen, ja onneton kauppias syöksähti huoneesen, jossa parhaillaan näin neuvoteltiin.

-- Voi hyvät herrat, huusi hän, pelastakaa minut taivaan nimessä, pelastakaa! Tuolla on neljä miestä, jotka tulevat ottamaan minua kiini; pelastakaa, pelastakaa!

Porthos ja Aramis nousivat seisovilleen.

-- Malttakaa silmänräpäys, huudahti d'Artagnan, viitaten heitä työntämään puoliksi paljastetut miekat takaisin tuppeen; malttakaa silmänräpäys, tässä ei tarvita rohkeutta, vaan tässä tarvitaan viisautta.

-- Kaiketihan, huudahti Porthos, emme jätä...

-- Antakaa d'Artagnan'in toimia, sanoi Athos, hänellä on, sen vieläkin sanon, paras pää meistä kaikista, ja minä puolestani julistan tottelevani häntä. Tee mielesi mukaan, d'Artagnan.

Samassa tuokiossa näkyi neljä poliisia esihuoneen ovella, vaan kun he näkivät neljä muskettisoturia seisovillaan ja miekat vyöllä, empivät he astua lähemmäksi.

-- Käykää sisään, hyvät herrat, käykää sisään, lausui d'Artagnan; te olette minun luonani ja me kaikkihan olemme kuninkaan ja herra kardinaalin uskollisia palvelijoita.

-- Siis, hyvät herrat, te ette estä meitä täyttämästä käskyä, jonka olemme saaneet? kysyi se, joka näytti joukon johtajalta.

-- Päinvastoin, me autammekin teitä jos tarvitaan.

-- Mitä hän sanookaan? murisi Porthos.

-- Pöllö, ole vaiti, virkkoi Athos.

-- Mutta lupasittehan ... sanoi kauppiasparka matalalla äänellä.

-- Emmehän voi teitä pelastaa, ell'emme säily vapaina, vastasi joutuisasti ja kuiskaisemalla d'Artagnan, ja jos me vähänkään näyttäisimme teitä puollustavan, otettaisiin meidät kiini yhdessä teidän kanssanne.

-- Minusta näyttää kumminkin...

-- Astukaa esiin, hyvät herrat, astukaa esiin, lausui kuuluvalla äänellä d'Artagnan; minulla ei ole mitään syytä puollustaa tätä herraa. Vasta tänäpäivänä olen hänen nähnyt ensi kerran, mistä syystä, sen hän on itse teille sanova, nimittäin, hän tuli vaatimaan minulta hyyriä asunnostani. Eikö totta, herra Bonacieux? Vastatkaa!

-- Se on peräti totta, huudahti kauppias, vaan herra, ei sano teille...

-- Vaiti minusta ja ystävistäni, vaiti erittäinkin kuningattaresta, muuten saatatte meidät kaikki hukkaan, pelastamatta kuitenkaan itseänne. Menkää, menkää hyvät herrat ja viekää pois tuo mies!

Ja d'Artagnan työnsi hämmästyneen kauppiaan poliisien käsiin, sanoen:

-- Te olette heittiö, veikkoseni; tulette vaatimaan minulta rahaa, minulta! muskettisoturilta! Vankeuteen! Herrat hyvät, vielä kerran, viekää hänet vankeuteen, ja säilyttäkää hänet lukon takana niinkauvan kuin mahdollista, niin saanpahan sillä tavoin maksun aikaa.

Poliisit tulvehtivat kiitollisuutta ja veivät pois saaliinsa. Juuri heidän lähtiessään löi d'Artagnan päällysmiestä, olalle ja lausui:

-- Miksikäs en joisi teidän terveydeksenne ja miks'ette te joisi minun? -- ja näin sanottuaan täytti hän kaksi lasia Beaugency'n viinillä, jota Bonacieux'in hyväntahtoisuus oli hänelle toimittanut.

-- Tämä on kovin suuri kunnia minulle, lausui poliisien päällysmies, ja minä otan sen kiitollisuudella vastaan.

-- Siis, terveydeksenne, herra ... mikäs nimenne onkaan?

-- Boisrenard.

-- Herra Boisrenard, maljanne!

-- Maljanne, herra: mikäs teidän nimenne on vuorostanne, jos suvaitsette?

-- D'Artagnan.

-- Terveydeksenne, herra d'Artagnan.

-- Ja yli kaikkien näiden maljojen, huudahti d'Artagnan kuni innostuksen vallassa, kuninkaan ja kardinaalin malja!

Poliisien päällysmies olisi kentiesi epäillyt d'Artagnan'in tosimielisyyttä, jos viini olisi ollut huonoa, vaan kun viini oli hyvää, oli hän vakuutettu.

-- Mutta kuinka perhanan halpamaisesti sinä nyt teitkään? lausui Porthos, kun poliisien päällysmies oli mennyt tiehensä ja ystävykset olivat jääneet yksinään. Hyi hiidessä! Neljä muskettisoturia antaa keskellänsä ottaa kiinni onnettoman, joka huutaa apua! Entäs sitte aatelismiehen juoda poliisin kanssa!

-- Porthos, virkkoi Aramis, Athos sanoi jo sinua pöllöksi, ja minä yhdyn siihen. D'Artagnan, sinä olet suuri mies ja kun sinä kerran joudut herra de Tréville'n paikalle, pyydän minä sinun puoltosanaasi hakiessani apotiksi.

-- Mutta tämä menee yli minun ymmärrykseni, sanoi Porthos; tekö hyväksytte D'Artagnan'in teon?

-- Sen minä, hiisi vieköön, uskon, sanoi Athos; minä en ainoastaan hyväksy hänen tekoansa, vaan vieläpä onnittelenkin häntä siitä.

-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan vaivautumatta selittämään menettelyänsä Porthokselle, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, se on meidän tunnuslauseemme, eikö niin?

-- Mutta ... sanoi Porthos.

-- Nosta kätesi ja vanno! huudahti yht'aikaa Athos ja Aramis.

Esimerkin voittamana, muristen itsekseen, Porthos nosti kätensä, ja neljä ystävystä kertoivat yhteen ääneen d'Artagnan'in lausuman kaavan mukaan:

"Kaikki yhden ja yksi kaikkein puolesta!"

-- Nyt on parasta, että jokainen menee kotiinsa, sanoi d'Artagnan aivan kun hän ei olisi elämässään muuta tehnytkään kuin käskenyt, ja valppautta! sillä tästä hetkestä lähtien olemme sodassa kardinaalia vastaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

X

Rotanliukku seitsemännellätoista vuosisadalla.

Rotanliukku ei ole meidän aikamme keksinnöitä; niin kohta kuin yhteiskunnat muodostuessaan keksivät jonkunmoisen poliisin, tämä poliisi keksi rotanliukun.

Kun lukijamme eivät kenties vielä ole tutustuneet Jerusaleminkadun kielenmelskaan ja kun me siitä lähtien kuin kirjoittamaan rupesimme, ja siitä on jo viisitoista vuotta, ensi kertaa käytämme mainittua sanaa tähän tarkoitukseen, niin selittäkäämme mitä rotanliukku on.

Kun jossakin talossa, olkoon se mikä tahansa, joku on jostakin rikoksesta epäluulonalaisena otettu kiini, pidetään kiinniottaminen salassa; neljä tai viisi miestä asetetaan väijyksiin portin lähimäiseen huoneesen, portti avataan jokaiselle ken kolkuttaa, suljetaan heidän jälestään ja heidät otetaan kiini; tällä tavoin saadaan parissa kolmessa päivässä kiini melkein kaikki talon käypäläiset.

Se on rotanliukku.

Tehtiin siis mestari Bonacieux'in talosta rotanliukku, ja ken hyvänsä sinne tuli, sen ottivat kardinaalin miehet kiini ja tutkistelivat. Sanomattakin on selvää, että kun eri käytävä vei ensimäiseen kerrokseen, jossa d'Artagnan asui, hänen luonansa kävijät jäivät vapaiksi kaikesta ahdistelemisesta.

Muutoin, siellä ei muita käynytkään kuin nuo kolme muskettisoturia; he olivat etsiskelleet kukin tahollansa, vaan eivät olleet mitään löytäneet, eivät mitään keksineet. Athos oli käynyt kyselemässä itse herra de Tréville'ltäkin, joka seikka, tuon arvoisan muskettisoturin tavallisen äänettömyyden tähden, oli suuresti hänen kapteeniansa kummastuttanut. Mutta herra de Tréville ei tiennyt mitään muuta kuin että hänen viimeksi tavatessaan kardinaalia, kuningasta ja kuningatarta, kardinaali oli näyttänyt olevan sangen huolissaan, kuningas levottomana ja kuningattaren punaiset silmät ilmoittivat hänen joko valvoneen tai itkeneen. Vaan tuo viimemainittu seikka ei ollut häntä suuresti oudoksuttanut, koska kuningatar naimisiin mentyänsä oli paljonkin valvonut ja itkenyt.

Herra de Tréville neuvoi Athosta kaikessa tapauksessa palvelemaan kuningasta ja erittäinkin kuningatarta, ja pyysi häntä antamaan saman neuvon tovereillensakin.

Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän ei hievahtunutkaan kotoansa. Hän oli muuttanut huoneensa observatorioksi. Ikkunoista näki hän ne, jotka tulivat kiiniotettaviksi ja kun hän oli kiskonut irti lattiakiviä ja kaivanut mullan pois, niin että yksinkertainen laipio vaan eroitti häntä alhaalla olevasta huoneesta, jossa kuulustelemiset pidettiin, kuuli hän kaikki mitä kiiniottajain ja heidän uhriensa kesken tapahtui.

Kuulustelemiset, joiden edellä kiiniotettua itseään koskevat seikat mitä tarkimmasti tutkittiin, kävivät aina melkein tähän tapaan:

-- Onko rouva Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen miehellensä tai kelle muulle?

-- Onko herra Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen vaimollensa tai kelle muulle?

-- Onko jompikumpi uskonut suusanallisesti teille mitään?

Jos he jotakin tietäisivät, eivät he tuolla tavoin kyselisi, sanoi d'Artagnan itsekseen. Mutta mitähän he kokevat saada tietää? Varmaankin, onko herttua Buckingham Pariisissa ja onko hän kohdannut tai kohtaava kuningatarta.

D'Artagnan pysähtyi tähän ajatukseen, joka kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, ei ollut todenmukaisuutta vailla.

Sillä välin rotanliukku oli täydessä toimessa ja d'Artagnan'in valppaus samoin.

Huomis-iltana Bonacieux'in kiinniottamisen jälkeen, juuri kun Athos oli jättänyt d'Artagnan'in, mennäksensä herra de Tréville'n luokse, kun kello oli saanut lyöneeksi yhdeksän, ja kun Planchet, joka ei vielä ollut laittanut vuodetta, rupesi askareihinsa, kolkutettiin katuportille; portti aukeni heti, ja sulkeutui samassa: joku oli taas tullut rotanliukkuun.

D'Artagnan kiiruhti aukollensa, laskeutui mahalleen ja kuunteli.

Heti kuului huutoa, sitten vaikeroimista, jota koetettiin tukahduttaa. Kuulustelusta ei ollut puhettakaan.

-- Hiisi vieköön, sanoi d'Artagnan itsekseen, minusta kuulostaa kuin se olisi nainen: häntä kopeloidaan, hän vastustaa, -- hänelle tehdään väkivaltaa -- konnat!

Ja d'Artagnan kaikessa varovaisuudessaan sai kynsin hampain ponnistella vastaan, voidaksensa olla sekoittumatta alhaalla tapahtuvaan asiain menoon.

-- Mutta tietäkäähän, että minä olen tämän talon emäntä, hyvät herrat! tietäkää, että minä olen rouva Bonacieux ja että olen kuningattaren palveluksessa! huusi onneton nainen.

-- Rouva Bonacieux! mutisi d'Artagnan; olisinko minä niin onnellinen, että olisin löytänyt sen, jota kaikki etsivät!

-- Juuri teitä me odotimmekin, sanoivat kuulustelijat. Ääni tukehtui tukehtumistaan: tuima taistelu jytisytti seiniä. Uhri vastusteli niin paljon kuin nainen voi neljää miestä vastustella.

-- Armahtakaa, hyvät herrat, arm ... vaikeroi ääni, joka vaan katkonaisesti pääsi enää kuuluviin.

-- He panevat kapulaa hänen suuhunsa, he aikovat viedä hänet muassaan, huudahti d'Artagnan, kimmahtaen pystyyn kuin vivulla. Miekkani! hyvä, se on vyölläni. Planchet!

-- Herra?

-- Juokse hakemaan Athosta, Porthosta ja Aramista. Joku heistä kolmesta on varmaan kotona, ehkäpä kaikki kolme. Ottakoot aseensa ja tulkoot tänne, rientäkööt! Ah, nyt muistan, Athos on herra de Tréville'n luona.

-- Mutta minne menette te, herra, minne?

-- Minä laskeudun ikkunan kautta, huudahti d'Artagnan, joutuakseni pikemmin; sinä pane lattiakivet paikoilleen, lakaise lattia, mene sitte ulos portista ja juokse minne sinut käskin.

-- Voi, hyvä herrani, te menetätte henkenne, huusi Planchet.

-- Vaiti, tomppeli, sanoi d'Artagnan. Ja riippuen käsiensä varassa ikkunalaudasta, pudottautui hän alas ensimäisestä kerroksesta, joka onneksi ei sattunut olemaan korkealla, saamatta naarmuakaan.

Sitten riensi hän kolkuttamaan portille, mutisten:

-- Nyt menen minä vuorostani rotanliukkuun, ja onnettomat ne kissat, jotka ryhtyvät tämmöisen rotan kimppuun.

Tuskin oli portti kajahtanut nuoren miehen iskusta, kun meteli lakkasi, askeleita lähestyi, portti aukeni ja d'Artagnan paljas miekka kädessä syöksyi herra Bonacieux'in huoneesen, jonka ovi, epäilemättä vivun vaikutuksesta, lennähti itsestään kiini.

Silloin Bonacieux'in onnettoman talon asukkaat ja läheisimmät naapurit kuulivat kovia huutoja, jyskettä, miekkojen kalsketta ja alinomaista huonekalujen särkymistä. Hetkisen perästä näkivät ne, jotka tuon metelin vuoksi olivat avanneet ikkunansa, saadakseen selvää sen syystä, portin uudestaan aukeavan ja neljä mustapukuista miestä säikähtyneiden korppien tavoin kiitävän ulos, jättäen maahan ja pöytien kulmille höyheniänsä, se on, takkiensa repaleita ja vaippojensa kappaleita.

D'Artagnan pääsi voittajaksi vähällä vaivalla, se on myönnettävä, sillä yksi ainoa poliisi oli aseellinen, ja hänkin puollusteli itseään vaan näön vuoksi. Tosin nuo kolme muuta olivat koettaneet kaataa nuorta miestä tuoleilla ja saviastioilla; mutta pari kolme gaskonjalaisen säilän tekemää naarmua saattoi heidät säikähdyksiin. Kymmenessä minuutissa olivat he kaikki kukistetut ja d'Artagnan päässyt herraksi taistelutanterella.

Naapurit, jotka olivat avanneet ikkunansa sillä tyvenellä mielellä, mikä Pariisin asukkaille niinä alinomaisten levottomuuksien ja metelien aikoina oli painunut ominaiseksi, sulkivat ne takaisin kiini, nähtyään neljä mustaan puettua miestä juoksevan pakoon; vaistinsa sanoi heille, että kaikki oli ainakin hetkeksi taas ohitse.

Muutoin oli jo myöhä, ja silloin niinkuin nytkin asetuttiin Luxemburg'in kaupunginosassa hyvissä ajoin levolle.

D'Artagnan, jäätyään yksin rouva Bonacieux'in kanssa, kääntyi hänen puoleensa: vaimo raukka oli vaipunut nojatuoliin puolipyörryksissä. D'Artagnan tarkasti häntä pikaisella silmäyksellä.

Vaimo oli viehättävä, viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen nainen, tummaverinen, sinisilmäinen, nenä hieman koukistunut, hampaat ihmeen kauniit, hipiö ruusun ja opaalin hohtoinen. Siihen pysähtyivätkin ne tuntomerkit, joista olisi voinut luulla häntä ylhäiseksi naiseksi. Kädet olivat valkoiset, vaan ei hienomuotoiset, jalat eivät osoittaneet korkeata säätyä. Onneksi ei d'Artagnan vielä ollut ehtinyt huomata noita pikkuseikkoja.

D'Artagnan'in noin tarkastellessa rouva Bonacieux'iä ja joutuessa hänen jalkoihinsa, niinkuin jo sanoimme, näki hän maassa hienon batistiliinan, jonka hän tapansa mukaan nosti ylös, ja jonka kulmassa hän tunsi saman nimimerkin, minkä hän oli nähnyt siinä liinasessa, joka oli vähällä ollut saattaa hänet Aramiksen kanssa vaaralliseen otteluun.

Siitä saakka oli d'Artagnan'illa epäluulo kaikkia vaakunoittuja liinasia vastaan, ja hän pisti nyt sanaakaan hiiskahtamatta liinasen rouva Bonacieux'in taskuun.

Samassa hetkessä rouva Bonacieux tointui pyörrystilastaan. Hän avasi silmänsä, katsahti kauhistuksissaan ympärilleen, näki huoneen tyhjäksi ja havaitsi olevansa yksinään pelastajansa kanssa. Hän ojensi d'Artagnan'ille heti kohta molemmat kätensä ja hymyili. Rouva Bonacieux'in hymy oli mitä suloisin maailmassa.

-- Ah, herra! sanoi hän, te olette minut pelastaneet: sallikaa minun kiittää teitä.

-- Rouva, lausui d'Artagnan, en ole tehnyt muuta kuin mitä jokainen aatelismies minun sijassani olisi tehnyt, ette siis tarvitse ollenkaan minua kiitellä.

-- Kyllä, herrani, kyllä varmaan, ja minä toivon voivani näyttää teille, ett'ette ole tehneet palvelusta kiittämättömälle. Mutta mitä tahtoivat minusta nuo miehet, joita ensin luulin rosvoiksi, ja minkätähden ei Bonacieux ole täällä.

-- Rouva, nuo miehet olivat ainakin yhtä vaarallisia kuin rosvot, sillä ne olivat kardinaalin käskyläisiä; ja mitä puolisoonne herra Bonacieux'iin tulee, hän ei ole täällä sen vuoksi, että hänet juuri eilen vietiin Bastiljiin.

-- Mieheni Bastiljiin! huudahti rouva Bonacieux; oh, Jumalani! mitä hän on sitten tehnyt? mies parka! mies, joka on itse viattomuus!

Ja jonkunmoinen hymyilyn tapainen lennähti nuoren vaimon vielä säikähtyneille kasvoille.

-- Mitäkö hän on tehnyt, rouva? sanoi d'Artagnan. Minä luulen hänen ainoan rikoksen olevan sen onnen ja samalla onnettomuuden, että hän on teidän puolisonne.

-- Mutta herrani, te siis tiedätte...

-- Tiedän että teidät oli ryöstetty pois.

-- Ja kuka oli ryöstäjä? Tiedättekö? Oh, jos te sen tiedätte, sanokaa minulle.

-- Neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäinen mies, mustatukkainen, tumma-ihoinen ja arpi vasemmassa ohimossa.

-- Juuri hän, sama mies; mutta hänen nimensä?

-- Ah, nimensä? sitä en tiedä.

-- Ja tiesikö puolisoni, että minut oli ryöstetty?

-- Se ilmoitettiin hänelle kirjeessä, jonka oli kirjoittanut juuri tuo ryöväri itse.

-- Ja epäileekö mieheni, kysyi rouva Bonacieux hämillänsä, syytä tähän tapaukseen?

-- Hän otaksui, luulen ma, että syy oli valtiollinen.

-- Minä epäilin sitä alussa, vaan nyt olen samaa mieltä kuin hän. Siis ei tuo rakas Bonacieux ole hetkeäkään minua epäillyt...

-- Oh, kaukana siitä, rouvani, hän oli siksi ylpeä teidän siveydestänne ja erittäinkin teidän rakkaudestanne.

Toinen melkein näkymätön hymy värähti kauniin vaimon ruusuhuulilla.

-- Mutta, jatkoi d'Artagnan, kuinka pääsitte pakoon?

-- Minä käytin hyväkseni sitä hetkeä, jolloin minut jätettiin yksin ja kun jo tänä aamuna havaitsin, miten minun ryöstämiseni oli ymmärrettävä, laskeuduin ikkunan kautta lakanan avulla; sitten, minä kun luulin mieheni olevan täällä, riensin tänne häntä tapaamaan.

-- Jättäytyäksenne hänen turviinsa?

-- Oh, ei, kyllähän hyvin tiesin ettei miesparkani kykenisi minua puollustamaan; vaan kun hän muutoin saattoi olla meille hyödyksi, tahdoin puhua hänen kanssansa.

-- Mistä asiasta?

-- Oh, se ei ole minun oma salaisuuteni, enkä siis voi sitä teille ilmaista.

-- Muutoin, sanoi d'Artagnan, (anteeksi, rouvani, että varovaisuudessani kehoitan teitä varovaisuuteen) muutoin luulen, ett'ei tämä ole sovelias paikka salaisuuksien ilmoittamiselle. Miehet, jotka ajoin pakoon, voivat palata lisän kanssa; jos he tapaavat meidät täällä, olemme hukassa. Minä olen kyllä lähettänyt sanan kolmelle ystävälleni, vaan kuka sen tietää tavataanko heitä kotona.

-- Niin niin, te olette oikeassa, huudahti rouva Bonacieux kauhistuneena; paetkaamme, pelastakaamme itsemme.

Näin sanoen tarttui hän d'Artagnan'in käsivarteen ja veti häntä innokkaasti puoleensa.

-- Vaan minne pakenemme? kysyi d'Artagnan, minne pelastaudumme?

-- Aivan ensiksi lähtekäämme pois tästä talosta, sittenpähän näemme.

Ja nuori mies ja nainen laskeutuivat nopeasti Fossoyeurs'in kadulle, huolimatta sulkea porttiakaan, kääntyivät Fossés-monsieur-le-Prince'in kadulle, eivätkä pysähtyneet ennenkuin Saint-Sulpice'n torilla.

-- Minnekkäs nyt mennään, kysyi d'Artagnan, ja minne tahdotte minun itseänne saattamaan?

-- Olen sangen hämilläni mitä minun tulee teille vastata, sanoi rouva Bonacieux; aikomukseni oli antaa puolisoni kautta tieto herra de la Porte'lle, että herra de la Porte voisi tarkalleen ilmoittaa mitä Louvressa on tapahtunut näinä kolmena päivänä, ja olisiko minun vaarallista tulla sinne.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, voisinhan minä mennä viemään sanan herra de la Porte'lle.

-- Epäilemättä; siinä on vaan yksi haitta: Bonacieux tunnetaan Louvressa ja hänet päästetään sinne sisään, vaan teitä ei tunneta, ja teiltä suljetaan portti.

-- Malttakaas! sanoi d'Artagnan, teillä on varmaan jossakin porttiluukussa portinvartija, joka on teidän ystävyydessänne ja joka lunnassanan kuultuansa...

Rouva Bonacieux silmäsi terävästi nuorta miestä.

-- Ja jos minä annan teille lunnassanan, sanoi hän, unhotatteko sen heti kun olette sitä käyttäneet.

-- Kunniasanallani vakuutan sen! sanoi d'Artagnan niin rehellisellä äänenpainolla, ett'ei siinä ollut epäilemisen sijaa.

-- No niin, minä luotan sanaanne; te olette kunnon miehen näköinen, ja sitä paitsi on mahdollista, että teitä odottaa onni hyväntyönne palkkioksi.

-- Minä teen ilman lupauksitta ja omantuntoni vaatimuksesta kaikki millä voin hyödyttää kuningasta ja kuningatarta, sanoi d'Artagnan; käyttäkää siis minua kuni ystävää ainakin.

-- Mutta mihinkäs saatte minut siksi aikaa?

-- Eikö teillä ole ketään, jonka luota herra de la Porte voisi tulla teitä noutamaan?

-- Ei, minä en tahdo luottaa kehenkään.

-- Malttakaas, sanoi d'Artagnan; me olemme Athoksen portilla; niin, tässä se on.

-- Kuka on Athos?

-- Eräs minun ystäviäni.

-- Vaan jos hän on kotona ja näkee minut?

-- Hän ei ole kotona, ja minä otan avaimen mukaani sittenkuin olen saattanut teidät hänen asuntoonsa.

-- Vaan jos hän tulee kotiin?

-- Hän ei tule; muutoin, hänelle ilmoitetaan, että minä olen tuonut muassani naisen, joka on hänen huoneessansa.

-- Vaan minä joudun sangen sopimattomaan asemaan, ymmärrättehän.

-- Mitä se haittaa; ei teitä tunne kukaan; muutoin, me olemme nyt sellaisessa tilassa, ett'ei kaikkia sopivaisuuksia auta katsominen.

-- Mennään siis ystävänne luokse. Missä asuu hän.

-- Férou-kadun varrella, pari askelta tästä.

-- Menkäämme siis.

Ja molemmat läksivät yhdessä sinne päin. Niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei Athos ollut kotona; hän otti avaimen, joka oli tapa jättää hänen haltuunsa, koska hän oli talon ystävä, nousi portaita ylös ja vei rouva Bonacieux'in siihen pieneen huoneesen, josta jo olemme kertoneet.

-- Olkaa nyt kuin kotonanne, sanoi hän; mutta kuulkaas, sulkekaa ovi sisäpuolelta, elkääkä avatko, ell'ette kuule kolmea tämmöistä naputusta: malttakaas; ja nyt löi hän ovelle kolme kertaa, kahdesti perättäin ja melkoisen kovasti, kolmannen vähän myöhempään ja hiljemmin.

-- Hyvä, sanoi rouva Bonacieux, nyt tulee minun vuoroni antaa teille ohjeeni.

-- Minä olen valmis kuulemaan.

-- Menkää Louvreen sille portille joka on l'Échelle'n kadun puolella ja kysykää Germain'ia.

-- Hyvä. Entäs sitten?

-- Hän kysyy, mitä teillä on asiaa ja silloin vastaatte siihen sanat: Tours ja Bruxelles. Kohta tekee hän käskynne mukaan.

-- Ja mitä minä käsken?

-- Mennä noutamaan herra de la Porte'a, kuningattaren kamaripalvelijaa.

-- Ja kun hän menee noutamaan ja kun herra de la Porte tulee?

-- Lähetätte hänet tänne luokseni.

-- Hyv' on, mutta missä ja kuinka saan teitä sittemmin nähdä?

-- Pidättekö sitten niin suurta lukua nähdä minua?

-- Tietysti.

-- No niin! jättäkää se minun huolekseni ja olkaa rauhassa.

-- Luotan sanaanne.

-- Saatte luottaa.

D'Artagnan heitti jäähyväiset rouva Bonacieux'ille, luoden häneen hellimmän silmäyksen millä suinkin voi ympäröidä pientä viehättävää olemusta, ja kun hän laskeutui alas portaita, kuuli hän oven suljettavan ja avaimen väännettävän kahteen kertaan. Parissa hyppäyksessä oli hän Louvressa; hänen tullessaan l'Échelle'n portille, löi kello kymmenen. Kaikki ne seikat, mitä nyt olemme kertoneet, olivat tapahtuneet puolessa tunnissa.

Kaikki kävi niinkuin rouva Bonacieux oli ennakolta kertonut. Lunnassanan kuultuansa kumarsi Germain; kymmenen minuutin kuluttua oli de la Porte vahtihuoneessa; parilla sanalla kertoi d'Artagnan hänelle koko asiain tilan ja ilmoitti, missä rouva Bonacieux oli. De la Porte otti kahteen kertaan selvän osoitteesta ja lähti sitten juoksujalassa menemään. Mutta tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta, kun hän kääntyi takaisin.

-- Nuori mies, sanoi hän d'Artagnan'ille, yksi neuvo.

-- Mikä?

-- Teillä saattaa olla ikävyyksiä niistä seikoista, mitä nyt on tapahtunut.

-- Luuletteko niin?

-- Luulen.

-- Onko teillä ketään ystävää, jonka kello jääpyy?

-- Kuinka niin?

-- Menkää häntä tapaamaan, saadaksenne hänet tarvittaissa todistamaan olleenne hänen luonansa kello puoli yhdeksän aikaan. Oikeudenkäynnissä nimitetään semmoista sanalla "alibi", joka on niin paljon kuin: henkilön oleminen toisessa paikassa kuin missä rikos, josta häntä syytetään, on tapahtunut.

D'Artagnan katsoi neuvon viisaaksi; hän kiiruhti aika hamppua herra de Tréville'n luokse; mutta sen sijaan että olisi mennyt vastaanottohuoneesen niinkuin kaikki muut, pyysi hän päästä suoraan herra de Tréville'n sisähuoneesen. Kun d'Artagnan oli hotellin jokapäiväisiä käypäläisiä, ei hänen pyyntönsä kohdannut mitään vastusta; ja herra de Tréville'lle mentiin ilmoittamaan, että hänen nuori maamiehensä, jolla oli jotakin tärkeätä hänelle sanottavana, anoi erityistä puheillepääsyä. Viiden minuutin kuluttua tuli herra de Tréville ja kysyi d'Artagnan'ilta, mikä asia oli saattanut häntä tulemaan hänen luoksensa näin myöhäisellä hetkellä.

-- Anteeksi, herra! sanoi d'Artagnan, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä lyhyttä hetkeä, minkä hän oli ollut yksinään huoneessa, ja kääntänyt seinäkellon viisarin kolme neljännestä taaksepäin; minä ajattelin, että koska kello ei vielä ollut kuin kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän, minulla olisi vielä aikaa käydä puheillanne.

-- Kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän! huudahti herra de Tréville katsahtaen kelloon; mutta se on mahdotonta!

-- Katsokaahan toki, herra, sanoi d'Artagnan, on kuin onkin.

-- Aivan oikein, sanoi herra de Tréville, luulin sen jo olevan enemmän. Mutta mitäs teillä nyt on asiaa?

Silloin d'Artagnan lateli herra de Tréville'lle pitkän historian kuningattaresta. Hän toi esille mitä hän pelkäsi kuningattaren suhteen; hän kertoi, mitä hän oli kuullut puhuttavan kardinaalin aikeista Buckingham'ia vastaan, ja kaiken tuon teki hän niin levollisesti ja vakaasti, ett'ei herra de Tréville havainnut siinä mitään juonta, sitä vähemmin, koska hän itsekkin oli huomannut jotakin outoa kardinaalin, kuninkaan ja kuningattaren keskinäisessä suhteessa.

Kun kello löi kymmenen, jätti d'Artagnan herra de Tréville'n, joka kiitteli häntä tiedonannoista, kehoitti häntä vast'edeskin palvelemaan kaikesta sydämmestään kuningasta ja kuningatarta, ja meni vastaanottohuoneesen. Mutta portaiden juurella muisti d'Artagnan unhottaneen keppinsä; mitäs, hän palasi nopeasti takaisin sisähuoneesen, käänsi viisarin paikallensa, ett'ei seuraavana päivänä huomattaisi sitä muutetun, ja varmana siitä, että hänellä nyt olisi todistaja alibi'llensa, astui hän alas portaita ja oli siinä tuokiossa kadulla.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XI

Juoni sotkeutuu.

Käytyänsä herra de Tréville'n luona, lähti d'Artagnan mietteissään kulkemaan kiertoteitä kotiinsa.

Mitä ajatteli d'Artagnan poiketessaan noin tieltänsä ja katsellessaan taivaan tähtiä milloin huoaten, milloin hymyillen!

Hän ajatteli rouva Bonacieux'iä. Muskettisoturin oppilaalle oli tuo nuori nainen melkein hänen haaveksittu ihanteensa. Kauneus, salaperäisyys, osallisuus melkein kaikkiin hovin salaisuuksiin painoi hänen suloisiin piirteihinsä soman vakavuuden, mutta samalla saattoi hänestä epäillä, ettei hän ollut vallan tunteetonkaan, ominaisuus, jolla on vastustamaton viehätysvoima rakastajan-alkuihin; siihen lisäksi oli d'Artagnan pelastanut hänet noiden hirviöiden käsistä, jotka tahtoivat häntä riistää ja raastaa, ja tuo tärkeä palvelus oli synnyttänyt heidän välillensä sen lajin kiitollisuuden tunteita, joka niin helposti saapi hellemmänkin luonteen.

D'Artagnan näki jo, -- niin nopeasti unelmat liitävät mielikuvituksen siivillä! -- luonansa tuon nuoren naisen lähettilään, tuomassa hänelle lemmenkohtausta koskevaa kirjettä, kultavitjoja tai jalokiviä. Olemme jo maininneet, että nuoret ylimyssukuiset kainostumatta ottivat vastaan kuninkaalta rahaa; lisätkäämme että sinä siveellisen velttouden aikana ei heillä ollut enempää häpyä lemmittyjänsäkään kohtaan ja että nuo lahjoittivat heille varsin kalliita ja pysyväisiä muistoja, ikäänkuin olisivat koettaneet korvata tunteittensa löyhyyttä lahjojensa lujuudella.

Punastumatta silloin raivattiin tiensä elämän mukavuuksiin naisten avulla. Ne naiset, jotka olivat ainoastaan kauniita, antoivat kauneutensa, ja siitäpä epäilemättä johtuukin sananparsi, että kaunein tyttö maailmassa ei voi lahjoittaa muuta kuin mitä hänellä on. Ne, jotka olivat rikkaita, antoivat siihen lisäksi osan rahoistansa, ja voisipa mainita hyvän joukon tämän aikakauden sankareita, jotka eivät olisi voittaneet ensin kannuksiansa ja sitten tappeluitansa ilman sitä paksua kukkaroa, jonka heidän lemmittynsä sijoitti heidän satulaansa.

D'Artagnan'illa ei ollut mitään; maalais-kainous, tuo ohut kiille, tuo päivänikäinen kukka, tuo persikan nukka, oli kokonaan haihtunut siihen vähemmän puhdasoppisten neuvojen tuuleen, joita nuo kolme muskettisoturia olivat nuorelle ystävällensä antaneet. D'Artagnan, seuraten ajan omituista tapaa, piti Pariisia sotakenttänä, eikä sen huonompana kuin Flanderiakaan: siellä espanjalainen, täällä nainen. Kumpaisessakin paikassa vihollinen kukistettavana, palovero kiskottavana.

Mutta lausukaamme, että tällä hetkellä vallitsi d'Artagnan'ia jalompi tunne kuin omanvoiton pyynti. Kauppias oli sanonut olevansa rikas; nuori mies arvasi, että semmoisen nahjuksen kuin Bonacieux'in perheessä vaimo se kaiketi raha-arkun avainta hallitsi. Mutta kaikella tuolla ei ollut mitään vaikutusta siihen tunteesen, jonka rouva Bonacieux'in näkeminen oli herättänyt, ja omanvoiton pyynti oli jäänyt melkein vieraaksi sille syttyvälle rakkaudelle, jonka tuo näkeminen oli synnyttänyt. Me sanomme "melkein", sillä ajatus, että nuori, kaunis, suloinen, terävä-älyinen nainen samalla on myöskin rikas, ei suinkaan heikonna syttyvää rakkautta, vaan päinvastoin vahvistaa sitä.

Varallisuus synnyttää koko joukon suurellisen elämän huolia ja oikkuja, jotka hyvin soveltuvat kauneudelle. Valkoinen ja hieno sukka, silkkihame, pitsikaulus, soma kenkä jalkaan, aistikas nauha päähän, nuo kaikki eivät tee rumaa naista kauniiksi, vaan tekevät kauniin naisen ihanaksi, puhumattakaan käsistä, jotka voittavat kaikesta tuosta; käsien, varsinkin naisten, on tarvis olla joutilaina, ollakseen kauniit.

D'Artagnan, niinkuin lukija jo varsin hyvin tietää, koska emme oli peitelleet hänen varallisuutensa tilaa, ei ollut suinkaan mikään miljoonamies; hän toivoi kyllä kerta siksi tulevansa, mutta aika, jonka hän oli määrännyt tähän onnen tilaan joutuaksensa, oli melkoisen kaukana. Sillä välin, mikä tuska, nähdä nainen, jonka tahtoisi halajavan noita tuhansia mitättömyyksiä, joista naiset luovat onnellisuutensa, eikä voida antaa hänelle noita tuhansia mitättömyyksiä! Kun nainen on rikas, vaan rakastaja ei, hankkii hän ainakin itse, mitä rakastaja ei kykene hänelle tarjoomaan; ja vaikka tavallisuutta myöten vaimon huvit lähtevät miehen kukkarosta, on harvinaista, että mies niistä saa kiitoksen kantaa.

D'Artagnan, valmis mitä hellimmäksi rakastajaksi, oli toistaiseksi ainakin sangen harras ystävä. Keskellä rakkaustuumiansa kauppiaan rouvaa kohtaan ei hän kumminkaan unhottanut omia tovereitansa. Kaunis rouva Bonacieux oli vaimo, jota saattoi kävelyttää Saint-Denis'in kentällä tai Saint-Germain'in torilla Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen seurassa, joille d'Artagnan oli ylpeä osoittamaan moista valloitusta. Ja kun on kauvan kävelty, tulee nälkä; d'Artagnan oli sen joku aika takaperin saanut huomata; silloin mentäisiin tuommoisille somille pikku päivällisille, joissa kosketetaan toisella puolen ystävän kättä, toisella lemmityn jalkaa. Ja vihdoin ahtaina hetkinä, hädän aikoina, olisi d'Artagnan ystäviensä pelastajana.

Entäs herra Bonacieux, jonka d'Artagnan oli työntänyt poliisien kouriin, julkisesti kieltäen hänet, vaan hiljaisuudessa luvaten hänet pelastaa? Meidän on tunnustaminen lukijoillemme, että d'Artagnan ei ajatellut häntä rahtuakaan, tai jos ajatteli, ajatteli hän korkeintaan, että Bonacieux'in oli hyvä olla missä hän oli, olipa hän sitten missä tahansa. Rakkaus on itsekkäin kaikista kiihkoista.

Mutta lukijamme olkoot huoleti: jos d'Artagnan unhottikin tai näytti unhottaneen isäntänsä, emme me häntä unhota, ja me tiedämme missä hän onkin. Vaan tällä kertaa tehkäämme samoin kuin tuo rakastunut gaskonjalainen. Mitä kelpo kauppiaasen muutoin tulee, kyllä me palaamme häneen myöhemmin.

Uneksien tulevaisista lempiseikoistansa, puhellen niistä yölle, hymyillen tähdille, joutui d'Artagnan kulkemaan Cherche-Midi'n, eli niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin, Chasse-Midi'n katua. Kun hän oli Aramiksen asunnon tienoilla, pisti hänelle päähän, mennä käymään ystävänsä luona antamassa muutamia selityksiä siihen, minkä vuoksi hän oli lähettänyt Planchet'in kutsumaan häntä paikalla tulemaan rotanliukkuun. Jos Aramis vaan oli ollut kotona silloinkuin Planchet tuli sinne, oli hän aivan varmaan kiiruhtanut Fossoyeurs'in kadulle, ja kun hän ei siellä tavannut ketään muita kuin mahdollisesti molemmat toverinsa, eivät he kukaan, yhtä vähän toinen kuin toinenkaan, voineet tietää, mitä kaikki tuo merkitsi. Tuo sekasotku vaatii siis selityksen, virkkoi d'Artagnan aivan kuuluvasti.

Vaan hiljakseen mietti hän, että samalla saisi hän tilaisuuden puhua kauniista pienestä rouva Bonacieux'istä, jota hänen mielensä, ell'ei sydämmensä, oli jo vallan täynnä. Ensimäiseltä rakkaudelta ei muutoin pidä pyytääkkään vaitioloa. Ensimäisen rakkauden mukana on niin suuri ilo, että sen täytyy päästä vuotamaan, muuten se tukehduttaa.

Pariisi oli jo kaksi tuntia ollut pimeänä ja kadut alkoivat jo olla autioina. Kello löi yksitoista kaikissa Saint-Germain'in esikaupungin torneissa; ilma oli suloinen. D'Artagnan noudatti erästä sivukatua, joka kulki samaa kohtaa, missä nyt Assas'in katu, ja hän hengitti sulohajuisia tuoksuja, joita tuulenhenki toi Vaugirard'in kadulta ja joita lähettivät rehevät, iltakasteesta ja yötuulesta tuoreet puutarhat. Kauvempaa kuului, kumminkin tiheiden ikkunaluukkujen himmentäminä, juomalauluja yksinäisistä kapakoista kedolta. Tultuansa kadun päähän, kääntyi d'Artagnan vasemmalle. Talo, jossa Aramis asui, oli Cassette'n ja Servandoni'n kadun välillä.

D'Artagnan oli juuri jättänyt Cassette'n kadun, ja eroitti jo ystävänsä talon portin; tätä taloa suojasivat tuuheat sykomoorit ja klematiitit, jotka muodostuivat laajaksi katokseksi sen päälle. Lähestyissänsä taloa, huomasi hän jonkun varjontapaisen tulevan Servandoni'n kadulta. Tuo joku oli mantteliin kääriytynyt ja d'Artagnan luuli sitä ensin mieheksi; vaan vartalon pienuus, epävakainen käynti ja tapaileva askel ilmaisi hänelle, että se olikin nainen. Siihen lisäksi tuo nainen, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein selvillä siitä talosta, jota hän haki, loi hän silmänsä ylös, tunteaksensa sitä, seisahteli, kääntyi takaisin ja palasi taas.

-- Menisinköhän tarjoomaan hänelle palvelustani! tuumaili hän. Käynnistänsä huomaa, että hän on nuori; ehkäpä on hän kauniskin. Kaiketi! Mutta nainen, joka näin myöhäiseen kulkee kadulla, ei ole liikkeellä muuta varten kuin lemmittyänsä kohtaamassa. Hiisi sentään! jos menisin häiritsemään heitä, pyrkisin huonolla keinolla seuraan.

Sillä välin nuori nainen liikkui yhä eteenpäin, lukien taloja ja ikkunoita. Se ei muutoin ollut mikään vaikea ja pitkällinen lasku. Sillä osalla katua oli vaan kolme hotellia ja kaksi ikkunaa kadulle päin; toinen oli eräässä rakennuksessa, joka oli samassa suunnassa sen talon kanssa, missä Aramis asui, toinen oli itse Aramiksen ikkuna.

-- Peijakas, mutisi itsekseen d'Artagnan, jolle jumaluusopin tohtorin sisarentytär muistui mieleen; peijakas sentään, eipä olisi hullumpaa, jos tuo myöhästynyt kyyhkynen hakisi ystävämme Aramiksen asuntoa. Mutta, sieluni kautta, siltä se aivan näyttää. Ahaa, sinä Aramis veikkonen, tällä kertaa otetaan asia selville.

Ja d'Artagnan teki itsensä niin kaitaiseksi kuin suinkin saattoi, vetäytyi kadun pimeimpään syrjään, erään kivipenkin viereen.

Nuori nainen jatkoi kulkuansa, nuori, sillä paitsi tuota kevyttä käyntiänsä, joka hänet jo oli ilmaissut, antoi hän kuulua pienen yskäyksen, joka ilmoitti hänellä olevan mitä tuoreimman äänen. D'Artagnan arveli tuon yskäyksen olevan merkin.

Sillä välin, lieneekö, sitten tuohon yskäykseen tullut samallainen vastaus, joka poisti öisen vaeltajan epätietoisuuden, vai lieneekö hän ilman tuota vierasta apua havainnut päässeensä oikeille perille, hän lähestyi päättävästi Aramiksen ikkunaa ja löi siihen kolme yhdenlaista kertaa koukistetulla sormellansa.

-- Aivan oikein, Aramiksen luokse, mutisi d'Artagnan. Ahaa, herra tekopyhä! Nytpä yhdytän sinut jumaluusopillisissa tutkimuksissasi!

Kolme naputusta oli tuskin lyöty, kun sisäluukku avautui, ja valo näkyi ikkunalasin lävitse.

-- Ahaa, tuumaili kuuntelija, ei ovista vaan ikkunoista, tulo oli siis odotettu. Hyvä, ikkuna kaiketi aukenee ja nainen kiipeää siitä sisään. Hyvä juttu!

Mutta d'Artagnan'in suureksi kummastukseksi ikkuna pysyi kiinni. Sitten valo, joka oli välähtänyt, katosi ja kaikki oli taas pimeätä.

D'Artagnan ajatteli, ett'ei semmoista voinut kestää kauvan, ja pinnisti yhä silmiänsä ja korviansa näkemään ja kuulemaan.

Hän oli oikeassa: muutamien sekuntien perästä kuului kaksi kevyttä nappausta sisäpuolelta.

Nuori nainen vastasi kadun puolelta samanlaisella nappauksella ja nyt aukeni ikkuna puoliksi.

Arvatkaahan, katseliko ja kuunteliko d'Artagnan uteliaasti.

Pahaksi onneksi oli valo siirretty toiseen huoneesen. Mutta nuoren miehen silmät olivat tottuneet pimeään. Muutoin gaskonjalaisten silmillä on, sen mukaan kuin vakuutetaan, sama ominaisuus kuin kissan silmillä, ne näkevät pimeässäkin.

D'Artagnan näki siis, että nuori nainen veti taskustansa valkoisen esineen, jonka hän levitti nopeasti ja joka silloin sai nenäliinan muodon. Hän näytti tuon levitetyn esineen kulmaa puhetoverillensa.

Tämä muistutti d'Artagnan'in mieleen sen liinasen, jonka hän oli löytänyt rouva Bonacieux'in jalkain juuresta, ja joka oli muistuttanut hänen mieleensä sen, minkä hän oli löytänyt Aramiksen jalkain juuresta.

Mitä hiisiä tuo liinanen sitten mahtoi merkitä?

Ollessaan missä oli, d'Artagnan ei voinut nähdä Aramiksen kasvoja, sillä nuori mies ei rahtuakaan epäillyt, että tuon ulkona-olevan naisen sisällä-oleva puhetoveri oli hänen ystävänsä Aramis; uteliaisuuspa kuitenkin voitti varovaisuuden ja, käyttäen sitä hetkistä, jolloin kumpaisenkin huomio näytti olevan kiintynyt liinaseen, lähti hän lymypaikastansa ja nopeasti kuin salama, vaan varoen askeltensa kuulumista, kiidähti hän erääsen muurin kulmaukseen, josta hän saattoi luoda silmänsä kokonaan Aramiksen huoneen sisään.

Päästyänsä paikkaansa, d'Artagnan oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä: tuon öisen käypäläisen puhetoveri ei ollutkaan Aramis, vaan nainen. D'Artagnan näki tosin kylliksi, tunteakseen hänet naiseksi vaatteuksesta, mutta hän ei voinut eroittaa hänen kasvojansa.

Samassa hetkessä sisällä oleva nainen veti toisen nenäliinan taskustansa ja vaihtoi sen siihen, mikä hänelle ulkoa oli näytetty. Sitten puhuttiin muutamia sanoja molempien naisten kesken. Vihdoin ikkunanluukku sulkeutui; ulkona oleva nainen kääntyi pois ikkunasta ja kulki neljän askeleen päässä d'Artagnan'in sivuitse, vetäen vaippansa huupan päänsä ylitse; mutta tämä varokeino oli liian myöhäinen, d'Artagnan oli jo tuntenut rouva Bonacieux'in.

Rouva Bonacieux! Jo silloinkuin hän oli vetänyt liinasen taskustaan, oli d'Artagnan'ille pälkähtänyt päähän epäluulo, että se oli hän; mutta kuinkas oli uskottavaa että rouva Bonacieux, joka oli lähettänyt noutamaan de la Porte'a saattamaan häntä Louvreen, vaelteli nyt Pariisin katuja yksinään kello puoli kahdentoista aikaan yöllä, antautuneena toistamiseen ryöstettäväksi?

Siihen täytyi kaiketi olla varsin tärkeä syy; ja mitä tärkeätä syytä viidenkolmatta vuotisella naisella saattoi olla? Rakkaus.

Mutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin vaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä luulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut nimenomainen rakastaja.

Hänellä oli muutoin jälellä sangen yksinkertainen keino päästä selville rouva Bonacieux'in matkan menopaikasta: seurata häntä. Tämä keino oli niin yksinkertainen, että d'Artagnan käytti sitä aivan luonnon ja vaiston vaatimuksesta.

Mutta nähdessään nuoren miehen kohoavan muurin kulmauksesta kuni patsas ja kuullessaan askeleita takanansa, rouva Bonacieux huudahti ja lähti pakoon.

D'Artagnan jälestä juoksemaan. Hänen ei ollut vaikea saada kiini vaippaan kääriytynyttä naista. Hän saavutti hänet vähän matkan päässä sillä kadulla, jolle hän oli kääntynyt. Onneton nainen oli vallan uupunut, ei väsymyksestä vaan kauhistuksesta, ja kun d'Artagnan laski kätensä hänen olallensa, vaipui hän polvilleen, huudahtaen tukehtuneella äänellä:

-- Tappakaa minut jos tahdotte, vaan tietää ette saa mitään.

D'Artagnan nosti hänet pystyyn, kietoen käsivartensa hänen vyötärönsä ympäri; mutta kun hän tunsi nostettavansa painosta, että hän oli menehtymäisillään, kiirehti hän rauhoittamaan häntä vakuuttamalla ystävyyttänsä. Nämä vakuutukset eivät olisi tehneet rouva Bonacieux'iin mitään vaikutusta; sillä tuommoisia vakuutuksia voidaan tehdä mitä pahimmassakin tarkoituksessa; vaan ääni oli kylliksi. Nuori nainen luuli tuntevansa tuon äänen soinnun: hän avasi silmänsä, loi ne tuohon mieheen, joka oli niin kovin häntä säikäyttänyt ja tuntiessaan d'Artagnan'in, huudahti hän ilosta.

-- Oh! tekö se olette, tekö se olette! sanoi hän; kiitos, Jumalani!

-- Niin, minä se olen, sanoi d'Artagnan, minä, jonka Jumala lähetti varjelemaan teitä.

-- Siinäkö aikomuksessa te seurasitte minua? kysyi nuori nainen kiekailevasti hymyillen, hänen leikillinen luonteensa sai vallan ja koko pelko haihtui siinä tuokiossa, jolloin hän tunsi ystäväksensä mitä hän oli luullut viholliseksensa.

-- En, sanoi d'Artagnan, en, täytyy minun tunnustaa; sattuma saattoi minut teidän tiellenne; minä näin naisen naputtavan erään ystäväni ikkunaan...

-- Erään ystävänne? keskeytti rouva Bonacieux.

-- Epäilemättä; Aramis on parhaimpia ystäviäni.

-- Aramis, kuka se on?

-- Mitä mä kuulenkaan! Sanotteko minulle, ett'ette tunne Aramista?

-- Ensi kertaa kuulen hänen nimeänsä mainittavan.

-- Ensi kertaako siis kävitte siinä talossa?

-- Niin todella.

-- Ettekä tienneet siellä asuvan nuoren miehen?

-- En.

-- Muskettisoturin?

-- En laisinkaan.

-- Ette siis käyneet häntä tapaamassa?

-- En missään nimessä. Muutoin, näittehän kyllä, että puhuin erään naisen kanssa.

-- Tosin kyllä; mutta tuo nainen oli Aramiksen ystäviä.

-- Siitä en tiedä mitään.

-- Koskapa hän asuu hänen luonansa.

-- Se ei minua liikuta.

-- Mutta kukas hän on?

-- Oh, se ei ole minun salaisuuteni.

-- Rakas rouva Bonacieux, te olette viehättävä; mutta samalla niin tuiki salaperäinen...

-- Pilaakos se minua?

-- Ei suinkaan, te olette päinvastoin lumoava.

-- Hyvä, antakaa minulle käsivartenne.

-- Sangen mielelläni. Ja nyt?

-- Saattakaa minua.

-- Minne?

-- Sinne, minne minä menen.

-- Mutta minnekkä te menette?

-- Sen näette, kun saatatte minut portille.

-- Tuleeko minun odottaa?

-- Se on tarpeetonta.

-- Te palaatte siis yksin?

-- Ehkä, tai ehk'en.

-- Mutta se, joka teitä sitten saattaa, onko se mies vai nainen?

-- Sitä en vielä tiedä.

-- Minäpä tiedän.

-- Kuinka niin?

-- Minä odotan, kunnes näen teidän tulevan.

-- Siinä tapauksessa hyvästi!

-- Kuinka niin?

-- Minä en tarvitse teitä.

-- Mutta pyysittehän...

-- Aatelismiehen apua, enkä vakoojan väijymistä.

-- Se on kova sana.

-- Miksikä nimitetään semmoisia, jotka seuraavat toista vastoin hänen tahtoansa?

-- Ajattelemattomiksi.

-- Nimitys on liian mieto.

-- No niin, rouva hyvä, kyllä näen, että täytyy tehdä kaikki mitä te tahdotte.

-- Minkä vuoksi luovuitte ansiosta tehdä jo alusta alkain sillä tavoin?

-- Eikös katuminen ole mikään ansio?

-- Kaduttekos te toden perästä?

-- Sitä en tiedä itsekkään. Mutta sen vaan tiedän, että lupaan tehdä kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun saattaa teitä perille asti.

-- Jätättekös minut sitten?

-- Jätän.

-- Vakoomatta minun tuloani?

-- Niin.

-- Kunniasananne kautta?

-- Aatelisen kunniani kautta.

-- Tässä käsivarteni ja menkäämme.

D'Artagnan tarjosi käsivartensa rouva Bonacieux'ille, joka kietoi siihen omansa, puoliksi leikillä, puoliksi peloissaan, ja näin saapuivat molemmat yhdessä La Harpe'n kadun korkeimmalle kohdalle. Sinne päästyä nuori nainen näytti eperoivan, niinkuin hän oli tehnyt jo Vaugirard'in kadulla. Eräistä merkeistä näytti hän tuntevan muutaman portin ja lähestyen porttia, lausui hän:

-- Nyt, herrani, tänne on minulla asia mennä; tuhannet kiitokset kunnioitettavasta seurastanne, joka minut pelasti niistä vaaroista, joiden alaisena yksin olisin ollut. Mutta teidän sanannepitämisen hetki on tullut: minä olen perillä.

-- Eikä teillä ole mitään peljättävää palatessanne?

-- Ei muuta kuin rosvoja.

-- Eikös se ole mitään?

-- Mitä ne voisivat minulta ottaa? minulla ei ole penniäkään taskussani.

-- Ette muista tuota kaunista, kirjailtua, vaakunoittua nenäliinaa.

-- Mitä nenäliinaa?

-- Jonka löysin teidän jalkojenne juuresta ja jonka pistin takaisin taskuunne.

-- Vaietkaa, vaietkaa onneton! huusi nuori nainen, tahdotteko syöstä minut perikatoon?

-- Te näette siis, että teillä kyllä on vielä vaaroja, koska yksi ainoa sana saattaa teidät vapisemaan, ja koska tunnustatte, että joutuisitte perikatoon, jos tuo sana kuultaisiin. Ah, kuulkaa, rouva hyvä, huudahti d'Artagnan, tarttuen hänen käteensä ja luoden häneen tulisen silmäyksen, kuulkaa, olkaa jalomielinen, uskokaa minulle salaisuutenne; ettekö ole jo lukeneet silmistäni, että sydämmessäni palaa ystävyys ja myötätuntoisuus teitä kohtaan.

-- Olen kyllä, vastasi rouva Bonacieux; pyytäkää vaan tietää minun omia salaisuuksiani, ne minä ilmoitan, vaan toisten salaisuuksia, se on toinen asia.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, kyllä minä otan niistä selvän; koska nuo salaisuudet voivat vaikuttaa teidän elämäänne, täytyy niiden joutua minun omikseni.

-- Kavahtakaa itseänne siitä, huudahti nuori nainen niin vakavasti, että d'Artagnan vavahti ehdottomasti. Oh, elkää sekoittuko mihinkään minua koskeviin asioihin, elkää koettako auttaa minua toimissani; ja tätä kaikkea pyydän minä sen tunteen nimessä, jonka minä olen teissä herättänyt, sen hyväntyön nimessä, jonka olette minua kohtaan tehneet, ja jota en koskaan elämässäni ole unhottava. Uskokaa ennemmin, mitä nyt teille sanon. Elkää huoliko enää minusta, minä en ole enää olemassa teille, olkoon niinkuin ette olisi koskaan minua nähneet.

-- Tuleeko Aramiksenkin tehdä samoin kuin minun, rouva hyvä? kysyi d'Artagnan loukattuna.

-- Te lausutte jo toisen tai kolmannen kerran tuota nimeä, herra, vaikka olen teille sanonut, ett'en minä tunne häntä.

-- Te ette tunne sitä miestä, jonka ikkunaan olette naputtaneet! Kuulkaas, hyvä rouva, te luulette minua kovin herkkäuskoiseksi.

-- Tunnustakaa, että keksitte tuon jutun ja luotte tuon tekohenkilön, saadaksenne vaan minut puhumaan.

-- Minä en keksi mitään, rouva hyvä, enkä luo mitään tekohenkilöä, vaan puhun täyttä totta.

-- Ja te sanotte erään ystävänne asuvan siinä talossa.

-- Niin sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama, jossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.

-- Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä herra, vaietkaa nyt.

-- Jos te voisitte katsella minun avonaiseen sydämmeeni, sanoi d'Artagnan, saisitte lukea siellä niin paljon uteliaisuutta, että teille tulisi minua sääli, ja niin paljon rakkautta, että te kohta paikalla tyydyttäisitte uteliaisuuteni. Teillä ei ole mitään peljättävää niiltä, jotka teitä rakastavat.

-- Te puhutte sangen pian rakkaudesta, hyvä herra! sanoi nuori nainen päätänsä pudistellen.

-- Se tapahtuu sen vuoksi, että rakkaus syttyi minuun pian ja ensimäistä kertaa, enkä ole vielä kahdenkymmenen vuotias.

Nuori nainen silmäili häntä salaa.

-- Kuulkaapas, minä olen jälillä, sanoi d'Artagnan. Siitä on nyt kolme kuukautta, kun olin vähältä joutua kaksintaisteluun Aramiksen kanssa samannäköisen nenäliinan vuoksi, kuin mitä te näytitte tuolle Aramiksen luona olevalle naiselle, nenäliinan, joka oli merkitty samalla tavoin, siitä olen varma.

-- Herra, virkkoi nuori nainen, te väsytätte minut tutkisteluillanne.

-- Mutta te, varova rouva, ajatelkaas, jos teidät olisi otettu kiini nenäliinoinenne ja tuo liinanen olisi teiltä anastettu, silloinhan olisitte jääneet pulaan.

-- Miksi niin, nimikirjaimet ovat samat kuin minun: C. B., Constance Bonacieux.

-- Tai Camille Bois-Tracy.

-- Vaietkaa, herra, vielä kerran vaietkaa! Koska teitä eivät pidätä ne vaarat, jotka minua uhkaavat, ajatelkaa niitä vaaroja, jotka teitä itseänne uhkaavat.

-- Minuako?

-- Niin, teitä juuri. Te olette vaarassa joutua kiini, te olette vaarassa menettää henkenne siitä, että tunnette minut.

-- Silloin en jätäkkään teitä enää.

-- Herra, virkkoi nuori nainen rukoillen ja kätensä yhteen liittäen, herra, taivaan nimessä, sotilaskunnianne nimessä, aatelisjalouden nimessä, erotkaa minusta, kuulkaas, kello lyö jo kaksitoista, aika, jolloin minua odotetaan, on tullut.

-- Rouva hyvä, sanoi nuori mies kumartaen, en voi mitään kieltää, jota minulta tuolla tavoin anotaan; olkaa rauhassa, minä poistun.

-- Mutta te ette seuraa minua, ettekä vakoile minua?

-- Minä menen kotiini heti paikalla.

-- Ah, minä tiesin, että olitte kunnon nuori mies! huudahti rouva Bonacieux, ojentaen hänelle kätensä ja laskien toisen kätensä vasten pientä, syvällä muurissa olevaa porttia.

D'Artagnan tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

-- Ah, ennemmin olisin ollut teitä kokonaan näkemättä, huudahti d'Artagnan tuolla lapsellisella avomielisyydellä, jolle naiset usein panevat suuremman arvon kuin kohteliaisuuden korupuheille, koska se paljastaa sydämmen ajatukset ja osoittaa tunteen valloittaneen ymmärryksen.

-- No niin, virkkoi rouva Bonacieux milt'ei hellästi ja puristi d'Artagnan'in kättä, joka ei vielä ollut päästänyt irti hänen kättänsä, no niin, minä en sano niinkuin te, vaan: mikä tänään menetetään, ei tarvitse olla ainaiseksi menetetty. Kukas tiesi, enkö kerran vapaaksi päästyäni tyydytä teidän uteliaisuuttanne?

-- Ja annatteko saman lupauksen rakkaudelleni? huudahti d'Artagnan riemullisena.

-- Oh, siinä suhteessa en sitoudu mihinkään, se riippuu niistä tunteista, joita taidatte minussa herättää.

-- Siis tällä hetkellä, rouva...

-- Tällä hetkellä, herra, olen joutunut vasta kiitollisuuteen asti.

-- Ah, te olette liian viehättävä, sanoi d'Artagnan alakuloisena ja te käytätte väärin minun rakkauttani.

-- En suinkaan, vaan minä käytän teidän jalomielisyyttänne, siinä kaikki. Mutta uskokaa pois, on muutamia, joita kelpaa odottaa.

-- Oh, te saatatte minut mitä onnellisimmaksi! Elkää unhottako tätä iltaa, elkää unhottako tätä lupausta.

-- Olkaa, huoleti, minä olen kaikki muistava paikallansa ja ajallansa. No niin, menkää siis, menkää taivaan nimessä! Minua odotettiin juuri puoliyön aikaan ja nyt olen myöhästynyt.

-- Viisi minuuttia.

-- Tosin; mutta muutamissa tapauksissa on viisi minuuttia viisi vuosisataa.

-- Kun lemmitään.

-- Niinpä niin! Kukas teille sanoo, ett'en minä ole asioissa rakastajan kanssa?

-- Teitä odottaa mies? huudahti d'Artagnan, mies!

-- Kas niin, nyt on kiista taas alkamaisillaan, sanoi rouva Bonacieux, hymyillen vähän kärsimättömän sekaisesti.

-- Ei, ei, kyllä minä menen; minä luotan teihin, minä tahdon omistaa kaiken ansion ystävyydestäni, vaikka tämä ystävyys olisi tyhmyyttä. Hyvästi rouva, hyvästi!

Ja ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa voimaton irtautumaan tuosta kädestä, jota hän piteli, muutoin kuin tempaisemalla, syöksähti hän pois juoksujalassa, jonka jälkeen rouva Bonacieux, samoinkuin äsken, noppasi ikkunaan kolme kertaa hiljaa ja säännöllisesti; kun d'Artagnan oli ehtinyt kadun kulmaan, käännähti hän: portti oli auvennut ja sulkeutunut, kaunis kauppiaanrouva oli kadonnut.

D'Artagnan jatkoi matkaansa, hän oli antanut kunniasanansa, ett'ei vakoisi rouva Bonacieux'iä, ja vaikka tuon naisen henki olisi riippunut siitä paikasta, jonne hän nyt meni, tai siitä henkilöstä, joka häntä oli saattava, d'Artagnan olisi mennyt kotiinsa, koska hän oli sanonut sinne menevänsä. Viiden minuutin kuluttua oli hän Fossoyeurs'in kadun varrella.

-- Athos parka, sanoi hän, hän ei tiedä mitä kaikki tämä merkitsee. Hän on kaiketi nukkunut odottaissaan minua, tai on hän palannut kotiinsa ja sinne tultuansa saanut tietää erään naisen käyneen siellä. Nainen Athoksen luona! Mutta mitäs siitä, jatkoi d'Artagnan, olihan nainen Aramiksenkin luona. Tämä kaikki on kovin outoa ja olenpa varsin utelias tietämään, kuinka tämä päättyy.

-- Huonosti, herra, huonosti, vastasi ääni, jonka nuori mies tunsi Planchet'in ääneksi: sillä puhuen vallan kuultavasti, niinkuin mietteissään olevien on tapa, oli hän joutunut siihen porraskäytävään, joka vei hänen huoneesensa.

-- Kuinka, huonostikko? mitä sinä heittiö sillä tarkoitat? kysyi d'Artagnan, mitä siis on tapahtunut?

-- Kaikellaisia onnettomuuksia.

-- Mitä?

-- Ensinkin on herra Athos otettu kiini.

-- Otettu kiini! Athos! kiini! minkätähden?

-- Hänet löydettiin teidän luonanne ja luultiin teiksi.

-- Ja kuka on hänet kiini ottanut?

-- Poliisit, joita kutsuivat ne mustat miehet, jotka te ajoitte pakoon.

-- Miksi hän ei sanonut nimeänsä? miksi hän ei ilmoittanut olevansa vieras koko asialle?

-- Sitä hän kyllä kavahti, herra: päinvastoin lähestyi hän minua ja kuiskutti: "Sinun herrasi tarvitsee tällä hetkellä vapautensa, enkä minä, sillä hän tietää kaikki ja minä en mitään. Luullaan ottaneensa kiini hänet ja sepä antaa hänelle aikaa; kolmen päivän perästä sanon minä, kuka olen, ja kyllä täytyy päästää minut silloin vapaaksi."

-- Bravo! Athos! jalo sydän, mutisi d'Artagnan, kyllä sinut tuosta hyvin tunnen. Ja mitä tekivät poliisit?

-- Neljä heistä lähti häntä viemään, en tiedä minne, Bastiljiin tai For-l'Évêque'iin. Kaksi jäi mustien miesten seuraan, jotka penkoivat joka paikan ja ottivat pois kaikki paperit. Kaksi viimeistä vihdoin, he olivat kaiken tuon aikaa vartijoina portilla; sittenkuin kaikki oli toimitettu, menivät he pois, jättäen talon aivan mullin mallin.

-- Entäs Porthos ja Aramis?

-- Heitä en tavannut, he eivät ole tulleet.

-- Mutta he voivat tulla minä hetkenä tahansa, sillä käskithän sanoa heille, että minä odotan heitä?

-- Käskin, herra.

-- No niin, elä siis liikahda täältä; jos he tulevat, ilmoita heille mitä minulle on tapahtunut ja pyydä heitä odottamaan minua Pomme-de-Pin'in ravintolassa; täällä olisi vaarallista, koska taloa kenties vakoillaan. Minä menen herra de Tréville'n luokse ilmoittamaan hänelle kaikki, ja ehkäpä tapaan heidät siellä.

-- Teen niinkuin käskitte, herra, sanoi Planchet.

-- Mutta sinä jäät tänne, sinä et pelkää! sanoi d'Artagnan, kääntyen takaisin rohkaisemaan palvelijaansa.

-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, ette tunne minua vielä; minä olen rohkea, kun siksi rupean, se on varma! se on aivan kuinka rupeaa; sitä paitsi olen pikardilainen.

-- Siis se on päätetty, sanoi d'Artagnan, sinä annat tappaa itsesi ennemmin, kuin lähdet paikastasi.

-- Kyllä, herra, en jätä mitään tekemättä, jolla vaan voin osoittaa olevani uskollinen herralleni.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan itsekseen, kyllä näkyy, että keino, jota käytin pojalle, on varmasti hyvä; käytän sitä vastakin, jos tilaisuus vaatii. Ja niin nopeasti kuin päivän juoksusta vähän väsyneet jalkansa myönsivät, d'Artagnan riensi Colombier'in kadulle.

Herra de Tréville ei ollut hotellissaan; hänen komppaniiallansa oli vahtivuoro ja hän oli Louvressa komppaniiansa kanssa.

Hänen täytyi saada tavata herra de Tréville; oli tärkeätä herra de Tréville'n saada tietää mitä oli tapahtunut.

D'Artagnan päätti koettaa päästä Louvreen. Desessarts'in komppaniian henkivartijapuku oli kaiketi saattava hänet pääsemään sisään.

Hän meni siis alas Petits-Augustins'in katua ja kulki pitkin satamanvartta Pont-Neuf'in sillalle; hän mietti hetkisen mennä lautalla ylitse; mutta tultuaan rannalle, oli hän koneenomaisesti pistänyt käden taskuunsa ja huomannut, ett'ei hänellä ollut maksaa lauttarahaa.

Kun hän oli päässyt Guénégaud'in kadun korkeimmalle kohdalle, näki hän Dauphine'n kadulta tulevan kaksi henkeä, joiden ulkoasu häntä kummastutti.

Nuo kaksi henkeä olivat: toinen mies, toinen nainen. Nainen muistutti liikenteeltään rouva Bonacieux'iä, ja mies oli täsmälleen Aramiksen kaltainen.

Sitä paitsi naisella oli tuo musta vaippa, jonka d'Artagnan vielä oli näkevinänsä kuvautuvan Vaugirard'in kadun ikkunaa vasten ja samoin La Harpe'n kadun ikkunaa vasten.

Siihen lisäksi miehellä oli muskettilaispuku.

Naisen huuppa oli alaslaskettu, mies piti liinaa kasvojensa edessä; tuo kaksinkertainen varovaisuus osoitti, että molemmat tahtoivat kaikin mokomin olla tuntemattomat.

He tulivat sillalle: tämä oli d'Artagnan'inkin tie, koska hän oli matkalla Louvreen; d'Artagnan seurasi heitä.

D'Artagnan ei ollut päässyt kahtakymmentä askelta, kun hän jo oli varma siitä, että nainen oli rouva Bonacieux ja mies Aramis.

Hän tunsi tällä haavaa kaikki luulevaisuuden epäilykset sydämmessään.

Hän oli kaksinkertaisesti petetty, häntä petti sekä ystävänsä että tuo, jota hän rakasti kuin omaa lemmittyänsä ainakin. Rouva Bonacieux oli vannonut kaikkein pyhäin nimessä, ett'ei hän tuntenut Aramista ja neljännestunti sen perästä, kuin hän tuon valan oli tehnyt, riippui hän Aramiksen käsivarressa.

D'Artagnan ei edes ajatellut, että hän vasta kolme tuntia takaperin oli tullut tuntemaan tuon kauniin kauppiaanvaimon, että tuolla naisella ei ollut muuta kuin rahtunen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän oli pelastanut hänet noiden mustien miesten käsistä, jotka tahtoivat ryöstää hänet, ja että tuo nainen ei ollut mitään hänelle luvannut. Hän piti itsensä vaan häväistynä, petettynä, pilkattuna rakastajana; vihan puna sävähti hänen kasvoillensa ja hän päätti ottaa kaikesta selvän.

Nuori nainen ja nuori mies olivat huomanneet, että heitä seurattiin, ja he olivat ruvenneet jouduttamaan askeleitansa. D'Artagnan lähti juoksemaan, meni heidän ohitsensa ja kääntyi juuri siinä hetkessä, kuin he olivat La Samaritaine'n edessä, lyhdyn loisteessa, joka valaisi koko sen osan siltaa.

D'Artagnan seisahtui heidän eteensä ja he seisahtuivat hänen eteensä.

-- Mitä tahdotte, herra? kysyi muskettisoturi, vetäytyen askeleen taaksepäin ja vieraalla puheenmurteella, joka ilmaisi d'Artagnan'ille, että hän oli erhettynyt toisen henkilön suhteen.

-- Se ei ole Aramis! huudahti hän.

-- Ei, herra, se ei ole Aramis, ja huudahduksestanne voin päättää, että olette luulleet minua toiseksi henkilöksi, ja minä suon teille anteeksi.

-- Te minulle anteeksi! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, vastasi tuntematon, sallikaa minun siis mennä, koska teillä ei ole asiaa minulle.

-- Te olette oikeassa, herra, sanoi d'Artagnan, minulla ei ole asiaa teille, vaan tälle rouvalle.

-- Rouvalle! ette te häntä tunne, sanoi muukalainen.

-- Te erhetytte, herra, minä tunnen hänet.

-- Ah, virkkoi rouva Bonacieux soimaavalla äänellä; ah, herra! minulla oli teidän sotilassananne ja teidän aatelinen kunniasananne; toivoin voivani siihen luottaa.

-- Ja minä, rouva hyvä, sanoi d'Artagnan hämillänsä, te lupasitte minulle...

-- Ottakaa käsivarrestani, rouva, sanoi muukalainen, ja jatkakaamme matkaamme.

Silloin d'Artagnan, hämmentyneenä, ällistyneenä ja kukistuneena kaikesta siitä mitä oli tapahtunut, jäi ristissä-käsivarsin seisomaan muskettisoturin ja rouva Bonacieux'in eteen.

Muskettisoturi astui askeleen esiin ja työnsi d'Artagnan'in kädellänsä syrjään.

D'Artagnan hypähti taaksepäin ja veti miekkansa.

Samalla, kertaa ja salaman nopeudella tuntematon veti myöskin miekkansa.

-- Taivaan nimessä, mylord! huudahti rouva Bonacieux, heittäytyen taistelevien väliin ja tavoittaen heidän miekkojansa avoimin sylin.

-- Mylord! huudahti d'Artagnan, jolle äkkiä valkeni koko asia, mylord, anteeksi, herra; olisitteko te...

-- Mylord herttua Buckingham, sanoi rouva Bonacieux matalalla äänellä; ja nyt voitte syöstä meidät kaikki turmioon.

-- Mylord, rouva, anteeksi, sata kertaa anteeksi; mutta minä rakastin, mylord, ja olin luulevainen; te tiedätte, mylord, mitä rakastaminen on; suokaa minulle anteeksi ja sanokaa minulle, kuinka voin antaa henkeni Teidän armonne edestä.

-- Te olette uljas nuori mies, sanoi Buckingham, ojentaen d'Artagnan'ille kätensä, jota tämä puristi kunnioittavasti; te tarjootte minulle palvelustanne, minä otan tarjouksen vastaan; seuratkaa meitä kahdenkymmenen askeleen päässä Louvreen saakka; ja jos joku meitä vakoilee, tappakaa hänet!

D'Artagnan sijoitti paljaan miekan kainaloonsa, antoi rouva Bonacieux'in ja herttua Buckingham'in astua kaksikymmentä askelta ja seurasi heitä sitten, valmiina täyttämään sananmukaisesti Kaarlo I:n ylevän ja komean ministerin määräyksiä.

Vaan onneksi ei nuorelle seidille sattunut mitään tilaisuutta osoittamaan herttualle todistusta ystävyydestänsä, ja nuori nainen ja kaunis muskettisoturi menivät Louvreen l'Échellen portista, kohtaamatta mitään häiriötä.

D'Artagnan taas, hän meni suoraa päätä Pomme-de-Pin'in ravintolaan, jossa hän löysi Porthoksen ja Aramiksen jo odottamassa häntä.

Mutta antamatta heille muita selityksiä vaivoista, joita hän oli heille saattanut, sanoi hän vaan, että hän oli yksinään suorittanut sen toimen, johon hän oli luullut tarvitsevansa heidän apuansa.

Ja nyt, kun kertomuksemme on vetänyt meidät mukaansa, jättäkäämme kolme ystäväämme menemään kukin kotiinsa, ja seuratkaamme herttua Buckingham'ia ja hänen opastansa Louvren sokkeloihin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XII. Georges Villiers, Buckingham'in herttua

Rouva Bonacieux ja herttua pääsivät Louvreen ilman haittoja; rouva Bonacieux tunnettiin olevan kuningattaren palveluksessa; herttualla oli herra de Tréville'n muskettisoturin puku, ja herra de Tréville oli, niinkuin jo sanoimme, tänä iltana vahdissa. Muutoin Germain oli kuningattaren puolella ja jos jotakin olisi tapahtunut, rouva Bonacieux olisi joutunut syylliseksi muka rakastajansa kuljettamisesta Louvreen, siinä kaikki: hän oli ottanut rikoksen niskoillensa; hänen maineensa olisi tosin mennyt, mutta mitä arvoa suuren maailman silmissä oli pienen kauppiaanrouvan maineella?

Kerta päästyänsä hovin sisälle, herttua ja nuori nainen kulkivat muurin vierustaa noin parikymmentä askelta; kun se matka oli kuljettu, rouva Bonacieux sysäsi erästä pientä takaovea, joka oli päivillä auki, vaan öiksi tavallisesti suljettiin; ovi antoi mukaa; molemmat vaeltajat kävivät sisään ja joutuivat nyt pilkkopimeään, vaan rouva Bonacieux tunsi kaikki sopet ja solukat tässä osassa Louvrea, joka oli hovin palvelusväen huostassa. Hän sulki oven jälkeensä, otti herttuaa kädestä, astui haparoiden muutamia askelia, tapasi käsipuun, etsi jalallansa porrasastimen ja alkoi nousta portaita: herttua luki kaksi kerrosta. Silloin kääntyi hän oikealle, kulki pitkää käytävää, laskeutui yhden kerroksen, astui vielä muutamia askeleita, pisti avaimen erääsen lukkoon, aukasi oven ja työnsi herttuan huoneesen, jota valaisi ainoastaan yölamppu, ja sanoi: "Jääkää tähän, mylord herttua, tullaan kohta." Sitten meni hän ulos samasta ovesta, sulki sen lukkoon, niin että herttua oli aivan sananmukaisesti vankina.

Mutta vaikka herttua oli vallan yksinään, ei hän, se meidän tulee sanoa, tuntenut pelkoa silmänräpäystäkään: eräs hänen luonteensa huomattavimpia puolia oli seikkailun halu ja taipumus romaanimaisuuteen. Peloton, rohkea ja yritteliäs kun hän oli, tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin hän oli henkensä kaupalla tällaisissa yrityksissä; hän oli saanut tietää, että tuo Itävallan Annan sepitetty kutsumus, jota noudattaen hän oli Pariisiin tullut, oli ansa, ja, sen sijaan että olisi palannut Englantiin, hän oli käyttänyt väärin sitä asemaa, mihin hän oli asetettu ja antanut vakuuttaa kuningattarelle, ett'ei hän lähtisi pois, kohtaamatta häntä. Alussa oli kuningatar jyrkästi kieltänyt, vaan sitten oli hän peljännyt että herttua suutuksissaan tekisi jonkun hullutuksen. Jo oli hän päättänyt ottaa hänet vastaan, pyytääksensä häntä lähtemään kohta paikalla, kun juuri samana päätöksen iltana rouva Bonacieux, jonka toimeksi oli jätetty herttuan etsiminen ja Louvreen tuominen, oli salaa anastettu pois. Kahteen päivään ei ensinkään tiedetty mihin hän oli joutunut, ja kaikki näytti menneen myttyyn. Vaan kun rouva Bonacieux kerta pääsi irti ja yhteyteen de la Porte'n kanssa, olivat asiat päässeet taas oikealle radallensa ja hän oli nyt juuri täyttänyt sen vaarallisen toimen, joka ilman hänen kiinijoutumistaan olisi jo kolme päivää aikaisemmin tullut täytetyksi.

Buckingham, jäätyänsä yksin, meni katsomaan peiliin. Muskettilaispuku sopi hänelle vallan mainiosti.

Kolmenkymmenen viiden vuotiaana, niinkuin hän silloin oli, nimitettiin häntä täydellä syyllä Ranskan ja Englannin kauneimmaksi ja pulskimmaksi naisten sankariksi.

Kahden kuninkaan suosikkina, miljoonien omistajana, ylivaltijaana kuningaskunnassa, jota hän mielensä jälkeen myllisteli ja oikkunsa mukaan tyynnytteli, Georges Villiers, Buckingham'in herttua, oli saavuttanut tuon sadunomaisen aseman, joka vuosisatojen vieriessä täyttää jälkimaailman hämmästyksellä.

Niinpä menikin hän, itseensä luottavana, vallastansa vakuutettuna, varmana siitä, että ne lait, jotka muita ihmisiä hallitsevat, eivät häneen pysty, kohden sitä päämäärää, jonka hän oli itsellensä asettanut, vaikka se päämäärä olisi ollut niin korkealla ja niin häikäisevän kirkas, että muille olisi ollut sula hullutus luoda silmiänsäkään siihen. Sillä tavoinpa hänen oli onnistunut useita kertoja lähestyä kaunista ja ylpeätä Itävallan Annaa ja loistonsa voimalla rakastuttaa hänet itseensä.

Georges Villiers kävi siis, niinkuin sanoimme, peilin eteen, asetteli kauniit vaaleat suortuvansa kiharoihin, jotka hatun painosta olivat joutuneet masennuksiin, väänsi viiksensä kuntoon, ja ilosta pamppailevalla sydämmellä, onnellisena ja ylpeänä sen hetken lähestymisestä, jota hän niin kauvan oli halunnut, hymyili hän itselleen ylpeydestä ja toivosta,

Samassa tuokiossa seinään kätketty salaovi aukeni ja eräs nainen tuli näkyviin. Buckingham huomasi tuon ilmauksen peilistä; hän huudahti -- se oli kuningatar!

Itävallan Anna oli silloin kuuden tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, toisin sanoen, hän oli kauneutensa kukoistuksessa.

Hänen käyntinsä oli kuningattaren tai jumalattaren; hänen silmänsä, jotka säihkyivät smaragdin loistolla, olivat erinomaisen ihanat, ja olivat täynnä samalla suloa ja majesteetillisuutta.

Hänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän ylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo suu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä ylenkatseellisin hänen halveksiessaan.

Hänen hipiönsä oli ylistetty hienoudestaan ja pehmeydestään, hänen kätensä ja käsivartensa olivat hämmästyttävän kauniit, ja kaikki sen ajan runoilijat lauloivat niitä verrattomiksi.

Hänen hiuksensa vihdoin, jotka, vaaleat nuoruudessaan, olivat muuttuneet kastanjanvärisiksi ja joita hän piti korkealle kammattuina ja vahvasti puuteroittuina, kehystivät ihmeteltävän somasti hänen muotoansa, jossa ankarinkaan arvostelija ei olisi voinut toivoa muuta kuin hieman vähemmän punaa eikä vaativaisinkaan kuvanveistäjä muuta kuin nenän hiukkasen hienopiirteisemmäksi.

Buckingham joutui hetkiseksi häikäistyksiin; ei koskaan ollut Itävallan Anna näyttänyt niin ihanalta keskellä noita tanssijaisia, juhlia, karuselleja, kuin hän näytti tällä hetkellä yksinkertaiseen satiinipukuun verhottuna ja donna Estefanan seuraamana, tuon ainoan espanjalaisen naisen, jota kuninkaan luulevaisuus ja Richelieu'n vainot eivät olleet karkoittaneet hovista.

Itävallan Anna astui kaksi askelta esiin; Buckingham heittäysi polvillensa ja ennenkuin kuningatar ennätti sitä estää, suuteli hänen hameensa paltetta.

-- Herttua, te tiedätte kai jo, että minä se en ollut, joka kirjoitti teille.

-- Oh, kyllä, armollinen rouva, Teidän Majesteettinne, kyllä tiedän, huudahti herttua; minä tiedän, että olin hullu, mieletön, uskomaan että lumi elostuisi, että marmori lämpenisi; mutta mitäs, kun rakastaa, uskoo herkästi rakkautta; muutoin, minun matkani ei ole mennyt aivan hukkaan, koska nyt saan nähdä teidät.

-- Niin, vastasi Anna, vaan te tiedätte minkä vuoksi ja millä tavoin minä teidät otan vastaan; tämä on sen vuoksi, että olette tunteeton minun tuskilleni, olette itsepäisesti jääneet viipymään kaupunkiin, jossa panette vaaraan teidän henkenne ja minun kunniani; minä siis otan teidät vastaan sanoakseni teille, että kaikki meitä eroittaa, meren syvyydet, kuningaskuntien vihollisuus, valojen pyhyys. Jumalatonta on uhoitella tämmöisiä esteitä vastaan, mylord. Minä otan teidät vastaan sanoakseni teille ett'emme saa enää kohdata toisiamme.

-- Puhukaa, rouva, puhukaa, kuningatar, sanoi Buckingham; teidän äänenne sulous lieventää teidän sanojenne kovuutta. Te puhutte jumalattomuudesta! mutta jumalatonta on eroittaa kahta sydäntä, jotka Jumala on luonut toinen toisillensa.

-- Mylord, huudahti kuningatar, te unhotatte, ett'en minä koskaan ole sanonut teitä rakastavani.

-- Vaan te ette myöskään ole koskaan sanoneet, että te ette minua rakasta, ja todella semmoisen sanominen olisi Teidän Majesteettinne puolelta liian suurta kiittämättömyyttä. Sillä sanokaapa minulle, mistä te löydätte minun rakkauteni vertaista, rakkauden, jota ei aika, ei poissaolo, ei epätoivo, ei mikään ole voinut sammuttaa; rakkauden, joka tyytyy muutamaan kadotettuun nauhaan, muutamaan satunnaiseen silmäykseen, muutamaan vahingossa lausuttuun sanaan?

Siitä on nyt kolme vuotta, rouva, kun näin teidät ensi kerran, ja koko nämä kolme vuotta olen teitä samalla tavalla rakastanut.

Tahdotteko, että kerron teille, kuinka olitte puettuna, silloinkuin ensimäisen kerran teidät näin? tahdotteko kuulla luettelevani jokaisen pienimmänkin koristuksen puvussanne? Malttakaas, minä näen teidät vielä: te istuitte espanjalaisissa vaunuissanne, teillä oli yllänne vihriä satiinihame kultaisine ja hopeaisine koristuksineen, riippuvat hiat, kauniihin käsivarsiinne kiinni solmittuina, noihin ihmeteltäviin käsivarsiin, sekä suurilla jalokivillä koristettuina; teillä oli umpikaulus, ja pieni myssy päässänne, samanvärinen kuin hameenne, ja myssyssä haikaransulka.

Oh! malttakaas vielä, minä suljen silmäni, ja näen teidät semmoisena kuin silloin olitte; minä avaan ne uudestaan ja näen millainen olette nyt, se on, sata vertaa ihanampi vielä!

-- Mikä mielettömyys! mutisi Itävallan Anna, jolla ei ollut rohkeutta suuttua herttuaan siitä, että hän oli noin hyvin säilyttänyt sydämmessään hänen kuvansa; mikä mielettömyys tuommoisilla muistoilla pitää vireillä turhaa kiihkoa.

-- Ja mistä tahdotte siis minun elävän? minullahan ei ole muuta kuin muistoni. Niissä on minun onnellisuuteni, ne ovat aarteeni, toivoni. Joka kerta kuin teidät näen, saan yhden jalokiven lisää sydämmeni aarrearkkuun. Tämä on nyt neljäs, jonka te sinne pudotatte ja jonka otan huostaani; sillä koko kolmena vuotena, rouva, olen saanut nähdä teidät vaan neljä kertaa: tuo ensimäinen, josta mainitsin, toinen rouva Chevreusen luona, kolmas Amiensin puutarhassa.

-- Herttua, sanoi kuningatar punastuen, elkää puhuko tuosta illasta.

-- Oh, puhukaamme, päinvastoin, rouva, puhukaamme siitä: se oli autuas, loistava ilta minun elämässäni. Muistattehan sen kauniin yön, joka silloin oli? Kuinka ilma oli suloinen ja tuoksuva, kuinka taivas oli sininen ja kirkkaassa tähdessä!

Ah, sillä kertaa, rouva sain hetkisen olla yksin teidän kanssanne; sillä kertaa olitte valmis puhumaan minulle kaikki, elämänne autiuuden, sydämmenne ikävän. Te nojasitte minun käsivarttani vasten, katsokaas, tätä käsivartta vasten. Minä tunsin, kallistaissani päätäni teidän puoleenne, teidän hiuksenne koskettavan kasvojani, ja joka kerran kun ne koskettivat, värisin minä kiireestä kantapäähän saakka. Oh, kuningatar, kuningatar! oh! te ette tiedä mikä taivaallinen autuus, mikä paratiisin onnellisuus mahtui tuommoiseen hetkeen. Kuulkaas, omaisuuteni, onneni kunniani, kaikki mitä elämästäni on enää jälellä, kaikki antaisin semmoisesta hetkestä, semmoisesta yöstä! sillä tuona yönä, rouva, tuona yönä rakastitte te minua, sen vannon.

-- Mylord, mahdollista kyllä, että tilaisuuden vaikutus, suloisen illan viehätys, teidän silmienne palo, ja tuhannet muut seikat, jotka kerrassaan voivat saattaa naisen perikatoon, liittyivät käymään kimppuuni sinä onnettomana yönä; mutta te näitte, mylord, kuningatar tuli heikon vaimon avuksi: ensi sanalla, jonka uskalsitte virkkaa, ensi rohkeudella, johon minun tuli vastata, huusin minä.

-- Oh! niin, niin, totta kyllä, joku toinen rakkaus kuin minun olisi tuommoisessa koetuksessa tukahtunut; mutta minun rakkauteni sai siitä vaan tulisemmaksi ja ikuisemmaksi. Te luulitte pakenevanne minua palaamalla Pariisiin, te luulitte, ett'en uskaltaisi jättää sitä aarretta, jonka vartijaksi herrani oli minut asettanut. Ah! mitä minä välitin kaikista maailman aarteista ja kuninkaista! Kahdeksan päivän perästä olin taaskin täällä. Sillä kertaa ei teillä ollut minulle mitään soimauksia: minä olin pannut suosioni, elämäni alttiiksi, nähdäkseni teitä vielä edes sekunnin ajan; minä en koskettanut kättännekään, ja te annoitte minulle anteeksi, nähdessänne minut niin nöyrtyneenä ja katuvaisena.

-- Niin, mutta parjaus käytti hyväkseen kaikkia noita hulluuksia, joihin minulla ei ollut mitään osaa, sen te hyvin tiedätte, mylord. Kuningas kardinaalin yllytyksestä kiivastui kauheasti: rouva de Vernet karkoitettiin, Putange ajettiin maanpakoon, rouva de Chevreuse menetti suosionsa ja kun te tahdoitte palata lähettiläänä Ranskaan, kuningas itse, muistattehan, mylord, kuningas itse pani vastaan.

-- Niin, ja Ranska on sodalla maksava kuninkaansa kiellon. En saa teitä, rouva, enää nähdä; no olkoon niin! minä tahdon, että joka päivä saatte kuulla minusta puhuttavan.

Minkä tarkoituksen luulette olevan Ré'n saaren retkellä ja Rochelle'n protestanttien liitolla, joita minä valmistelen? Ilon, saada nähdä teitä!

Minulla ei ole toivoa ase kädessä tunkeutua Pariisiin, sen kyllä tiedän; vaan tuosta sodasta on tuleva rauha, tuo rauha tarvitsee välittäjän, välittäjäksi olen minä tuleva. Silloin ei minua uskalleta kieltää ja minä niin muodoin palaan Pariisiin ja olen näkevä teidät ja olen onnellinen yhden hetkisen. Tuhannet ihmiset tosin saavat maksaa, minun onnellisuuteni hengellänsä; mutta mitä minä siitä, kunhan vaan saan teidät nähdä. Tuo kaikki on kyllä mieletöntä, ehkä vallan mielipuolista, mutta sanokaapa minulle, kellä naisella on innokkaampaa rakastajaa? kellä kuningattarella on ollut hartaampaa palvelijaa?

-- Mylord, mylord, te otatte puollustukseksenne seikkoja, jotka teitä syyttävät; mylord, kaikki nuo rakkauden todisteet, joita minulle annatte, ovat melkein rikoksia.

-- Sen vuoksi, ett'ette rakasta minua, rouva; jos minua rakastaisitte, katselisitte noita kaikkia toisilla silmillä; jos minua rakastaisitte, olisi se minulle liian suuri onni ja minä tulisin hulluksi. Ah! rouva de Chevreuse, josta vast'äsken mainitsitte, rouva de Chevreuse oli vähemmin, julma kuin te; Holland rakasti häntä ja hän vastasi hänen rakkauteensa.

-- Rouva de Chevreuse ei ollut kuningatar, mutisi Itävallan Anna, ja vastoin tahtoansa voitti hänet noin valtaavan rakkauden ilmaus.

-- Te rakastaisitte siis minua, ell'ette olisi kuningatar, rouva, sanokaa, rakastaisitteko minua silloin? Minä saan siis uskoa, että ainoastaan korkean asemanne arvollisuus se teidät tekee julmaksi minua kohtaan; minä saan siis uskoa, että jos te olisitte rouva de Chevreuse, Buckingham-paralla olisi toivoa? Kiitos noista suloisista sanoista, oi minun kaunis Majesteettini, satakertainen kiitos!

-- Ah! mylord, te olette väärin ymmärtäneet, väärin selittäneet; minä en tahtonut sanoa...

-- Vaiti, vaiti! sanoi herttua; jos minä olen onnellinen erhetyksestä, elkää olko niin julma, että riistätte minulta tuon erhetyksen. Te sanoitte itse, että minua on houkuteltu ansaan: ehkäpä siinä menetän henkeni, sillä, kuulkaahan, se on kummallista, että muutamia aikoja olen tuntenut aavistuksia siitä, että minun tulee kuolla. Ja herttua hymyili viehättävän surumielisesti.

-- Oh, Jumalani! huudahti Itävallan Anna kauhistuksella, joka ilmaisi hänellä olevan herttuata kohtaan paljon hellempiä tunteita kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.

-- Minä en sano tätä säikähdyttääkseni teitä, rouva, en suinkaan; aivan naurettavaahan on, että teille siitä puhuinkaan ja uskokaa pois, minä en tuollaisista unelmista laisinkaan pidä lukua. Mutta tuo toivo, jonka te melkein annoitte, on kaikki palkitseva, vaikkapa itse elämänikin.

-- No niin, sanoi Itävallan Anna, minullakin, herttua, minullakin on aavistuksia ja unelmia. Minä uneksuin näkeväni teidän makaavan verissänne, haavoitettuna.

-- Vasempaan puoleen, eikö niin, puukolla? keskeytti Buckingham.

-- Niin, juuri niin, mylord, vasempaan puoleen puukolla. Kuka on teille ilmaissut minulla olleen semmoisen unen? Minä olen uskonut sen vaan Jumalalle, rukoellessani häntä.

-- Minä en enempää tahdo, te rakastatte minua, siinä on kylliksi.

-- Minäkö rakastan teitä, minä?

-- Niin, te. Lähettäisikkö Jumala teille samoja unia kuin minulle, ell'ette minua rakastaisi? Tulisikko meille samoja aavistuksia, ell'eivät meidän kumpaisenkin olemukset olisi toinen toisensa yhteydessä sydämmien kautta? Te rakastatte minua, oi kuningatar, ja te itkisitte minua!

-- Oh, Jumalani, Jumalani! huudahti Itävallan Anna, tämä on enemmän kuin mitä voin kestää. Kuulkaa, herttua, menkää taivaan nimessä, poistukaa; en tiedä rakastanko teitä, vai enkö rakasta; mutta sen tiedän, ett'ei minusta tule valanrikkojaa. Säästäkää minua siis ja menkää. Oh! jos isku teidät saavuttaa Ranskassa, jos kuolette Ranskassa, jos minä saattaisin otaksua, että te olette saaneet surmanne rakkaudestanne minua kohtaan, en koskaan saisi lepoa, en lohdutusta, minä tulisin hulluksi. Menkää siis, menkää, minä rukoilen teitä.

-- Oh! kuinka ihana te olette tuollaisena! Oh, kuinka minä teitä rakastan! sanoi Buckingham.

-- Menkää, menkää! minä rukoilen teitä, ja palatkaa tuonnempana; palatkaa lähettiläänä, ministerinä, palatkaa henkivartioiden suojaamana, jotka teitä puollustavat, palvelijain ympäröimänä, jotka teitä varjelevat, ja silloin, silloin en enää pelkää teidän henkenne vuoksi ja minä olen onnellinen nähdessäni teidät uudestaan.

-- Oh! onko se vaan totta, mitä te sanotte minulle?

-- On...

-- Hyvä! ja suostuvaisuutenne merkiksi teiltä joku esine, joka vakuuttaisi minua, ett'en ole nähnyt unta; jotakin, mitä olette käyttäneet, ja jota minä vuorostani saattaisin käyttää, joku sormus, kaulavitja tai muu semmoinen.

-- Ja menettekö sitten, menettekö sitten, jos annan teille mitä pyydätte?

-- Menen.

-- Heti paikallako?

-- Niin.

-- Lähdette Ranskasta ja palaatte Englantiin?

-- Niin, sen vannon!

-- Odottakaa siis hiukkanen.

Ja Itävallan Anna meni huoneihinsa ja tuli melkein samassa tuokiossa takaisin, pitäen kädessään ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli hänen nimimerkkinsä kullalla kirjoitettuna.

-- Kas tässä, mylord-herttua, sanoi hän, säilyttäkää tämä muistona minulta.

Buckingham otti rasian ja heittäytyi toisen kerran polvilleen.

-- Te olette luvanneet mennä, sanoi kuningatar.

-- Ja minä pidän sanani. Kätenne, kätenne, rouva, ja sitten menen.

Itävallan Anna ojensi kätensä sulkien silmänsä ja nojasi toisella Estefanaan, sillä hän tunsi voimansa raukenevan.

Buckingham painoi innokkaasti huulensa tähän kauniisen kätöseen, nousi sitten ylös ja lausui:

-- Ennen kuuden kuukauden kulumista, jos olen elossa, näen teidät taas, rouva, vaikka maailma mullistuisi sen vuoksi.

Ja äsken tekemällensä lupaukselle uskollisena kiiruhti hän ulos huoneesta.

Käytävässä kohtasi hän rouva Bonacieux'in, joka oli häntä odottanut ja joka samalla varovaisuudella ja menestyksellä kuin tullessakin, saattoi hänet ulos Louvresta.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XIII. Herra Bonacieux

Kaikissa näissä oli mukana, niinkuin jo on voitu havaita, eräs henkilö, josta, vaikka hänen tilansa oli kylläkin pyörivillä portailla, ei kukaan näyttänyt suuresti huolehtivan; tämä henkilö oli Bonacieux, valtiollisten ja rakkausjuonien kunnian-arvoisa marttyyri, juonien, jotka niin helposti sotkeutuivat toisiinsa tänä ritarillisuuden ja huikentelevaisuuden aikakautena.

Onneksi, muistaneeko sitä lukija vielä tai ei, onneksi olemme luvanneet pysyttää hänet näköpiirissämme.

Poliisit, jotka olivat hänet ottaneet kiinni, kuljettivat hänet suoraa päätä Bastiljiin, jossa hänen annettiin aivan vavistuksissaan kulkea sivuitse plutonan sotamiehiä, jotka latasivat muskettejansa.

Sitten vietiin hänet melkein maanalaiseen koppiin, jossa hän kuljettajainsa puolelta sai kärsiä mitä karkeimpia loukkauksia ja mitä raainta kohtelua. Poliisit näkivät, ett'eivät he olleet tekemisissä minkään aatelismiehen kanssa ja he kohtelivat häntä kuin mitä hylkiötä.

Noin puolen tunnin perästä tuli kirjuri tekemään loppua hänen kärsimyksistään, vaan ei suinkaan hänen levottomuudestaan, antamalla käskyn saattaa herra Bonacieux tutkisteluhuoneesen. Tavallisesti tutkisteltiin vangittuja heidän luonansa, vaan Bonacieux'in kanssa ei menetelty sillä tavoin.

Kaksi vartijaa otti nyt kauppiaan huostaansa, saattoivat hänet erään pihan halki, veivät hänet muutamaan käytävään, jossa seisoi kolme vahtimiestä, aukasivat erään oven ja työnsivät hänet kehnoon huoneesen, jossa ei ollut muuta sisustusta kuin pöytä, tuoli ja komisarjus. Komisarjus istui tuolilla pöydän ääressä kirjoittamassa.

Vartijat saattoivat vangin pöydän eteen ja, komisarjuksen annettua merkin, poistuivat ulkopuolelle äänenkantamaa.

Komisarjus, joka siihen saakka oli ollut kumartuneena papereihinsa, kohotti nyt päätänsä nähdäkseen kenen kanssa hän oli tekemisissä. Komisarjus oli tympeyttävän näköinen mies, terävänenäinen, keltaiset, ulospistävät posket, pienet silmät, vaan tutkivat ja vilkkaat, kasvot samalla kertaa ketun ja mäyrän kaltaiset. Pää, jota pitkä ja liikkuva kaula kannatti, pisti ulos laajasta mustasta takista, ja oli heiluvassa liikkeessä puolelta toiselle, melkein kuin kilpikonnan, kun se pistää päänsä ulos kuorestaan.

Hän kysyi aluksi Bonacieux'iltä hänen ristimä- ja sukunimeänsä, ikäänsä, tointansa ja kotipaikkaansa.

Syytetty vastasi olevansa nimeltään Jaques-Michel Bonacieux, ijältään viidenkymmenen yhden vuoden vanha, toimeltaan entinen kauppias ja asuvansa Fossoyeurs'in kadun varrella N:o 11.

Sitten komisarjus kyselyn jatkamisen sijasta piti hänelle pitkiä puheita siitä, kuinka vaarallista on halvan porvarin sekoittautua valtiollisiin asioihin.

Hän liitti tähän alkujohdantoon esitelmän, jossa hän kertoi kardinaalin voimasta ja teoista, tuon verrattoman ministerin, joka voitti kaikki ennemmäiset ministerit, joka oli oleva esimerkkinä kaikille vastaisille ministereille, tuon ministerin, jonka voimaa ja tekoja ei kukaan rankaisematta saanut vastustella.

Tämän hänen puheensa toisen osan jälkeen loi hän läpitunkevan katseen Bonacieux-parkaan ja käski hänen miettimään tilansa vaarallisuutta.

Kauppiaan miettiminen oli jo suoritettu: hän kirosi ajatuksissaan sitä hetkeä, jolloin herra de la Porte'n päähän oli pistänyt naittaa kummityttärensä hänelle ja erittäinkin sitä hetkeä, jolloin tuo kummitytär oli ruvennut kuningattaren pukurouvaksi.

Herra Bonacieux'in luonteen pohjana oli halvan saituuden ja syvän itsekkäisyyden sekoitus, ja sen kaiken höysteenä mitä raukkamaisin pelkurimaisuus. Rakkaus, jota vaimonsa oli hänessä herättänyt, oli aivan syrjätunne, eikä voinut pitää puoliansa noita vastamainittuja alkuperäisiä tunteita vastaan.

Bonacieux mietti oikeastaan vaan sitä, mitä hänelle juuri oli päästy sanomasta.

-- Mutta herra komisarjus, sanoi hän kylmästi, uskokaa täydellisesti, että minä tunnen ja pidän arvossa enemmän kuin kukaan muu Hänen ylhäisyytensä verrattomia ansioita, jonka hallittavana meidän on kunnia olla.

-- Todella? kysyi komisarjus epäilevän näköisenä, mutta jos laita tosiaan olisi niin, kuinkas te olisitte Bastiljissa?

-- Kuinka minä täällä olen, tai paremmin, minkä vuoksi minä täällä olen, vastasi Bonacieux, sitä on minun mahdoton teille sanoa, koska en sitä itsekkään tiedä; mutta se on vaan varma tosi, ett'en minä ainakaan tieteni ole loukannut kardinaalia.

-- Teidän on kumminkin täytynyt tehdä joku rikos, koska te olette syytöksenalainen valtiorikoksesta.

-- Valtiorikoksesta! huudahti Bonacieux hämmästyneenä, valtiorikoksesta! ja kuinka tahdottekaan kauppiasraukan, joka vihaa hugenotteja ja inhoo espanjalaisia, olemaan syypäänä valtiorikokseen? Ajatelkaa toki, herra, onhan se vallan mahdotonta.

-- Herra Bonacieux, virkkoi komisarjus tirkistellen syytettyä, ikäänkuin hänen pienet silmänsä olisivat voineet lukea sydämmen syvimpään pohjaan saakka, herra Bonacieux, teillä on vaimo?

-- On, herra, vastasi kauppias vapisten, ja tuntien että siihenpä asia rupesikin takertumaan; se tahtoo sanoa, minulla on ollut.

-- Kuinka? teillä on ollut! minne te hänet olette hukanneet, koska teillä ei enää häntä ole?

-- Hän on minulta salaa ryöstetty.

-- Ryöstetty? sanoi komisarjus. Aa!

Bonacieux kuuli tuosta "aa"-sta, että asia rupesi yhä enemmän sotkeutumaan.

-- Hänet on teiltä ryöstetty, vai niin! toisti komisarjus, ja tiedättekö kuka mies hänet on ryöstänyt?

-- Luulen hänet tuntevani.

-- Ken on hän?

-- Huomatkaa, ett'en tiedä varmaan mitään, herra komisarjus, ja että minä vaan epäilen.

-- Ketä epäilette? Kas niin, vastatkaa suoraan.

Bonacieux oli nyt kerrassaan kahdella päällä; pitäisikkö hänen kieltää kaikki, vai ilmoittaa kaikki? Jos hän kieltäisi, voitaisiin luulla hänen tietävän liian paljon, ruvetaksensa tunnustamaan; jos taas ilmoittaisi kaikki, osoittaisi hän hyvää tahtoa. Hän päätti siis ilmoittaa kaikki mitä tiesi.

-- Minä epäilen, sanoi hän, erästä pitkää, tummaveristä, ylpeän näköistä miestä, joka näyttää varsin suurelta herralta; hän on seuraillut meitä useita kertoja, ainakin mitä minusta on näyttänyt, kun olen ollut noutamassa vaimoani Louvren pieneltä portilta kotiini.

Komisarjus näytti tulevan levottomaksi.

-- Ja hänen nimensä? kysyi hän.

-- Oh, mitä nimeen tulee, sitä en ensinkään tiedä, vaan jos hänet missä kohtaisin, kyllä tuntisin hänet paikalla, siitä olen varma, vaikka tuhansien joukosta.

Komisarjuksen otsa rypistyi.

-- Tuntisitte hänet vaikka tuhansien joukosta, sanoitteko niin? kysyi hän.

-- Se tahtoo sanoa, virkkoi Bonacieux, joka näki hypänneensä hulluun tynnöriin, se tahtoo sanoa...

-- Te olette vastanneet, että tuntisitte hänet, sanoi komisarjus, hyvä, se riittää täksi päiväksi; ennenkuin menemme kauvemmaksi, tarvitsee erään saada tietää, että te tunnette vaimonne ryöstäjän.

-- Mutta enhän minä ole sanonut tuntevasi häntä! huusi Bonacieux epätoivossa. Minähän päinvastoin sanoin, että...

-- Viekää vanki pois, sanoi komisarjus noille kahdelle vartijalle.

-- Ja minne on hän saatettava? kysyi kirjuri.

-- Vankikoppiin.

-- Mihin?

-- Oh, Jumala nähköön, mihin vaan ensimäiseksi osutte, kunhan se on kylliksi luja, vastasi komisarjus välinpitämättömyydellä, joka kauhistutti Bonacieux-parkaa.

-- Voi, voi! sanoi hän itselleen, kova onni vainoo minua; vaimoni on varmaan tehnyt jonkun hirmuisen rikoksen; minua luullaan hänen rikostoveriksensa ja minua rangaistaan hänen kanssansa: hän on puhuva, hän tunnustava sanoneensa minulle kaikki; vaimo on niin heikko! Vankikoppiin! mihin vaan ensimäiseksi osutaan! semmoista se on! yksi yö on jo mennyt; ja huomenna teilattavaksi, hirteen! Oh, Jumalani, Jumalani, armahda minua!

Kuuntelematta vähintäkään mestari Bonacieux'in vaikerruksia, vaikerruksia, joihin he muutoin olivat hyvin tottuneet, tarttuivat vartijat vangin käsipuoleen, vieden hänet pois, jolla välin komisarjus kirjoitti kiireimmittäin kirjeen, jota kirjuri odotti.

Bonacieux ei ummistanut silmäänsä, ei sen vuoksi, että vankihuone olisi ollut kovin kehno, vaan hänen levottomuutensa oli liian suuri. Hän istui koko yön rahillansa, vavahtaen vähimmästäkin risauksesta; ja kun päivän ensi säteet pilkistivät kammioon, näytti aamurusko hänestä haudan väriseltä.

Yht'äkkiä kuuli hän salpoja vedettävän auki ja hän teki hirveän hyppäyksen. Hän uskoi tultavan noutamaan häntä mestauslavalle; vaan kun hän pyövelin verosta, jota hän odotti, näki kaiken kaikkiaan vaan eilisen komisarjuksensa ja kirjurinsa, oli hän vähällä hypätä heille kaulaan.

-- Teidän asianne on sangen paljon sotkeutunut eilisestä illasta, kelpo mies, sanoi hänelle komisarjus ja minä neuvon teitä kertomaan nyt kaikki asiat halki ja suoraan; sillä ainoastaan teidän katumuksenne saattaa kääntää päältänne kardinaalin vihan.

-- Kyllä minä olen valmis kaikki kertomaan, huudahti Bonacieux, ainakin kaikki mitä tiedän. Kysykää, olkaa hyvä.

-- Ensiksikin, missä on teidän vaimonne?

-- Mutta johan olen teille sanonut, että hänet minulta ryöstettiin.

-- No niin, mutta eilen kello viisi iltapäivällä pääsi hän teidän toimestanne pakoon.

-- Minun vaimoniko pakoon! huudahti Bonacieux. Oh! onneton vaimo! Herra, jos hän on päässyt pakoon, se ei ole minun vikani, sen vannon.

-- Mitäs teillä oli tekemistä naapurinne herra d'Artagnan'in luona, jonka kanssa teillä oli päivemmällä pitkä keskustelu?

-- Ah, niin todella, herra, niin, totta kyllä, ja minä tunnustan, että se oli väärin tehty. Kyllähän minä olin herra d'Artagnanin luona.

-- Mikä oli teidän käyntinne tarkoitus?

-- Pyytää häntä auttamaan minua löytämään vaimoni. Minä luulin itselläni olevan oikeuden häntä perustella; mutta minä erhetyin, niinkuin näkyy, ja minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

-- Ja mitä herra d'Artagnan vastasi?

-- Herra d'Artagnan lupasi minua auttaa; mutta minä kyllä kohta huomasin erhettyneeni.

-- Vai te aiotte pettää oikeutta! Herra d'Artagnan teki teidän kanssanne sopimuksen, jonka johdosta hän ajoi pakoon poliisit, jotka tulivat ottamaan kiini vaimoanne, ja toimitti hänet löytämättömiin.

-- Herra d'Artagnan vienyt minun vaimoni! Ah, vai niin! mutta mitä sanoittekaan?

-- Onneksi on herra d'Artagnan meidän käsissämme, ja teidät asetetaan hänen kanssaan naamattain.

-- Ah, totta tosiaan, parempaa en pyydä, huudahti Bonacieux; olen hyvilläni saada nähdä tuttuja kasvoja.

-- Tuokaa d'Artagnan esille, sanoi komisarjus vartijoille.

Vartijat toivat sisään Athoksen.

-- Herra d'Artagnan, sanoi komisarjus kääntyen Athokseen, kertokaa mitä teidän ja tämän herran välillä on tapahtunut.

-- Mutta! huudahti Bonacieux, ei tämä ole herra d'Artagnan, jota minulle osoitatte!

-- Kuinka! eikö hän ole herra d'Artagnan? huusi komisarjus.

-- Ei millään muotoa, vastasi Bonacieux.

-- Mikäs tuon herran nimi on? kysyi komisarjus.

-- Sitä minä en voi sanoa, minä en tunne häntä.

-- Kuinka! ettekö tunne häntä?

-- En.

-- Ettekö ole häntä koskaan nähnyt?

-- Kyllä; vaan en tiedä mikä hänen nimensä on.

-- Mikä on nimenne? kysyi komisarjus.

-- Athos, vastasi muskettisoturi.

-- Mutta eihän se ole ihmisen nimi, sehän on vuori! huusi tutkistelija-parka, joka alkoi joutua vallan pyörälle.

-- Se on nimeni, sanoi Athos tyynesti.

-- Mutta olettehan sanoneet nimenne olevan d'Artagnan.

-- Minäkö?

-- Niin, te juuri.

-- Se on, minulle sanottiin: "te olette herra d'Artagnan?" Siihen vastasin: "Luuletteko niin?" Kiiniottajani sanoivat olevansa siitä varmat. Minä en huolinut heitä vastustaa. Muutoin, olisinhan voinut erhettyä.

-- Herra, te loukkaatte oikeuden majesteettia.

-- En suinkaan vastasi Athos levollisesti.

-- Te olette herra d'Artagnan.

-- Näettehän nyt, että tekin sanotte minulle sitä.

-- Mutta, huudahti vuorostaan Bonacieux, minun täytyy sanoa teille, herra komisarjus, ett'ei tässä ole hetkeäkään epäilemistä. Herra d'Artagnan on minun hyyryläiseni ja siis, vaikka hän ei ole maksanut minulle vuokraani, ja juuri sen vuoksi, minun täytyy hänet tuntea. Herra d'Artagnan on nuori mies, tuskin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vanha, ja tämä herra on vähintään kolmenkymmenen. Herra d'Artagnan on herra Desessarts'in väkeä, ja tämä herra on herra de Tréville'n muskettisotureita: katsokaa univormua, herra komisarjus, katsokaa univormua.

-- Se on totta, mutisi komisarjus; se on saakelin totta.

Samassa hetkessä ovi aukeni äkkiä ja sanansaattaja, erään Bastiljin portinvartijan saattamana toi kirjeen komisarjukselle.

-- Oh! tuo onneton vaimo! huudahti komisarjus.

-- Kuinka? mitä sanotte? kenestä puhutte? Ette suinkaan minun vaimostani, toivoakseni.

-- Päinvastoin, juuri hänestä. Asianne on mainio, onpa tosiaan!

-- Oh! vai niin! huudahti kauppias kiukustuen, suokaa minulle se huvi, hyvä herra, että saan tietää, kuinka minun asiani siitä voipi paheta, mitä vaimoni tekee minun vankeudessa ollessani!

-- Kyllä, koska hänen tekonsa on seuraus teidän keskinäisestä tuumastanne; pirullinen tuuma!

-- Minä vannon, herra komisarjus, että te olette mitä syvimmässä erhetyksessä, että minä en tiedä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä vaimoni on mahtanut tehdä, että minä olen kokonaan vieras siihen mitä hän on tehnyt ja että, jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, minä kiellän, hylkään, kiroan hänet.

-- No niin, sanoi Athos komisarjukselle, jos te ette tarvitse minua enää täällä, lähettäkää minut jonnekin muuanne, tuo teidän herra Bonacieux on sangen ikävystyttävä.

-- Viekää vangit kammioihinsa, käski komisarjus, viitaten samalla kertaa Athokseen ja Bonacieux'iin, ja vartioitakoon heitä ankarammin kuin koskaan.

-- Mutta kun teillä on asiaa herra d'Artagnan'ille, sanoi Athos tavallisella tyyneydellänsä, en minä voi suinkaan huomata, missä kohden minä saatan täyttää hänen sijaansa.

-- Tehkää käskyni mukaan! huusi komisarjus, ja ehdoton vaitiolo! Kuuletteko!

-- Athos seurasi vartijoitansa kohauttaen olkapäitänsä, ja Bonacieux voivotteli niin että tiikerinkin sydän olisi heltynyt.

Kauppias vietiin viime-öiseen koppiinsa ja jätettiin sinne koko päiväksi. Ja koko päivän itki Bonacieux niinkuin aimo kauppias; sillä niinkuin hän itse jo sanoi, hän ei ollut mikään miekkamies.

Iltaisilla kello yhdeksän aikaan, juurikuin hän oli asettumaisillaan levolle, kuuli hän askeleita käytävässä. Askeleet lähestyivät hänen oveansa, se aukeni, ja vartijat tulivat sisään.

-- Seuratkaa minua, sanoi vartijain mukana tullut poliisi.

-- Teitäkö! huudahti Bonacieux, teitäkö seurata tähän aikaan, ja minne, voi Jumalani!

-- Sinne, minne meillä on käsky teidät viedä.

-- Mutta eihän se ole mikään vastaus.

-- Se on kumminkin ainoa, mitä voimme teille antaa.

-- Ah! Jumalani, Jumalani, vaikerteli kauppias-raukka, nyt minä olen hukassa!

Hän seurasi koneenomaisesti ja vastustamatta vartijoita, jotka olivat tulleet häntä noutamaan.

Hän kulki saman käytävän, jonka hän jo tullessaan oli kulkenut, kävi halki ensimäisen pihan, sitten toisen päärakennuksen lävitse; vihdoin ulommaisen pihan portilla näki hän vaunut, joita ympäröi neljä ratsastajaa. Hänen käskettiin nousemaan vaunuihin, poliisi istui hänen viereensä, vaunun ovi suljettiin ja molemmat olivat nyt vierivässä vankihuoneessa.

Vaunut lähtivät liikkeelle, hiljaa kuin ruumisvaunut. Munalukolla varustetun ristikko-ikkunan lävitse näki vanki huoneita ja katuja, siinä kaikki; mutta aito pariisilainen kun oli, tunsi Bonacieux joka kadun viitoistaan, kylteistään ja lyhdyistään. Kun saavuttiin Saint-Paul'in torille, jossa Bastiljin vankeja mestattiin, rupesi hän pyörtymään ja teki kahteen kertaan ristinmerkin. Hän luuli vaunujen seisahtuvan sinne. Mutta vaunut kulkivat eteenpäin.

Myöhempänä kauhistui hän toistamiseen, kun ajettiin Saint-Jean'in hautausmaan ohitse, johon valtiorikollisia haudattiin. Yksi ainoa seikka rauhoitti häntä vähän, se nimittäin, että ennenkuin heitä haudattiin, leikattiin heiltä tavallisesti kaula poikki, vaan hänen päänsä oli vielä paikoillaan. Mutta kun hän havaitsi vaunujen kääntyvän Grève'n tielle, ja huomasi raatihuoneen huippukatot, sekä näki vaunujen hutkahtavan porttiholviin, uskoi hän olevansa mennyt mies, tahtoi tunnustaa syntinsä poliisille ja, kun hän kieltäytyi, rupesi voivottelemaan niin surkeasti, että poliisi ilmoitti, että ell'ei hän lakkaisi särkemästä hänen korviaan, hän panisi kapulan hänen suuhunsa.

Tämä uhkaus rauhoitti vähän Bonacieux'iä; jos hänet mestattaisiin Grève'n kentällä, ei maksaisi vaivaa kapuloida häntä enää, kun jo oltiin melkein perillä. Todella kulkivatkin vaunut halki kentän seisahtumatta. Nyt ei ollut enää muuta pelättävää kuin Croix-du-Trahoir: vaunut kääntyivätkin juuri sinne päin.

Tällä kertaa ei ollut enää epäilemistä, Croix-du-Trahoir'illa mestattiin halvempisäätyisiä pahantekijöitä. Bonacieux oli hyvittänyt mieltänsä sillä, että hän olisi Saint-Paul'in tai Grève-kentän arvoinen mies: ja nyt vietiin hänet Croix-du-Trahoir'ille päiviään päättämään! Hän ei vielä voinut eroittaa tuota onnetonta ristiä, vaan hän tunsi sen lähestyvän häntä. Kun hän oli siitä enää parinkymmenen askeleen päässä, kuuli hän melua ja hölinää, ja vaunut pysähtyivät. Tässä oli enemmän kuin mitä Bonacieux-raukka jaksoi kestää, hän kun jo ilmankin oli vallan menehdyksissä kaikista monista kärsimyksistään; hän päästi heikon ynähdyksen, jota olisi voinut luulla kuolevan viime huokaukseksi ja meni tainnuksiin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XIV

Meung'in mies.

Tämä väkijoukko ei ollut kokoutunut kenenkään hirttämistä odottamaan, vaan jo valmiiksi hirtettyä katselemaan.

Vaunut, hetkisen seisahdettuaan, lähtivät taas liikkeelle, kulkivat läpi joukon, jatkoivat matkaansa Saint-Honoré'n kadulle, kääntyivät Bons-Enfants'in kadulle ja seisahtuivat erään matalan portin eteen.

Portti avautui, kaksi vahtimiestä tarttui käsivarsillaan Bonacieux'iin, jota muuan poliisi kannatti; hänet sysättiin erääsen käytävään, annettiin nousta portaita ylös ja jätettiin esihuoneesen.

Kaikki nuo liikkeet oli toimitettu koneentapaisesti.

Hän oli kulkenut kuin unissaan; hän oli katsellut esineitä kuin sumun lävitse; hänen korvansa olivat kuulleet ääniä, niitä kumminkaan tajuamatta; hänet olisi voitu siinä hetkessä vaikka mestata, ilman että hän yhdellä voikahduksellakaan olisi pyytänyt armoa.

Hän jäi siis istumaan penkille, selkä seinää vasten ja kädet riipuksissa, samalle paikalle, mihin vahtimiehet olivat hänet laskeneet.

Mutta kun hän katsellessaan ympärilleen ei havainnut mitään uhkaavaa esinettä, eikä mikään osoittanut hänen olevan todella vaarassa, kun penkki oli mukavaksi pehmustettu, kun seinät olivat kauniilla karduanilla päällystetyt, kun suuret punaiset damasti-uutimet kullatuine kannattimineen riippuivat ikkunan edessä, hän vähitellen huomasi pelkonsa olevan liioiteltua ja alkoi liikuttaa päätänsä oikealta vasemmalle ja alhaalta ylös.

Näiden liikkeiden ohella, joita ei kukaan estänyt, rohkeni hänen mielensä hieman, ja hän uskalsi vetää likemmäksi ensin toista jalkaansa, sitte toista; vihdoin, auttaen molemmilla käsivarsillaan, nousi hän penkiltä ja seisoi jaloillaan.

Samassa tuokiossa raotti eräs sävyisän näköinen upseeri oviverhoa, jatkaen puhettansa erään viereisessä huoneessa olevan henkilön kanssa, ja kääntyi vankiin seuraavin sanoin:

-- Teidänkö nimenne on Bonacieux?

-- Niin herra upseeri, sopersi kauppias, enemmän kuolleena kuin elävänä, nöyrin palvelijanne.

-- Käykää sisään, lausui upseeri.

Ja hän siirtyi sivulle, jättääksensä kauppiaalle tilaa. Tämä totteli äänetönnä ja astui huoneesen, jossa häntä näyttiin odotetun.

Huone oli iso kabinetti, seinät koristetut hyökkäys-ja puolustus-aseilla, suljettu ja ummehtunut, ja siellä paloi jo valkea uunissa, vaikka vasta oltiin tuskin syyskuun lopussa. Neliskulmainen pöytä, täynnä kirjoja ja papereita, joiden päälle oli levitetty suunnattoman suuri La Rochelle'n kaupungin kartta, sijaitsi keskellä huonetta.

Uunin edessä seisoi keskikokoinen mies, ylpeän ja kopean näköinen, silmät läpitunkevat, otsa laaja, muoto laiha, jota yhä pitensi piikkiparta ja sen yläpuolella viiksipari. Vaikka mies oli tuskin kuuden tai seitsemänneljättä vuotias, olivat hänen sekä hiuksensa että piikkipartansa ja viiksensä jo harmahtavat. Tuo mies, vaikka miekattakin, oli kerrassaan sotilaan näköinen ja hänen puhvelinahkaiset, vielä pölynpeittämät saappaansa osoittivat, että hän sinä päivänä oli ratsastanut.

Tämä mies oli Armand-Jean Duplessis, kardinaali Richelieu, ei laisinkaan sennäköinen, kuin sitä meille kuvitellaan, rapistunut kuin vanhus, kärsivä kuin marttyyri, ruumiiltaan murtunut, ääni riutunut, suureen nojatuoliin vajonnut, kuni ennenaikaiseen hautaan, eläen vaan neronsa voimalla ja kannattaen taistelua Eurooppaa vastaan ainoastaan loppumattomalla ajatuksensa liikunnalla; ei, vaan sellainen, kuin hän todella oli siihen aikaan, se on, taitava ja hienotapainen hovimies, tosin ruumiiltaan heikko, vaan sen siveellisen voiman kannattama, joka hänestä on tehnyt yhden erinomaisimpia miehiä mitä koskaan on ollut olemassa; vihdoin, parhaillaan valmistaumassa, sittenkuin hän oli vahvistanut Nevers'in herttuan vallan Mantuan herttuakuntaan, anastanut Nimes'in, Castres'in ja Uzès'in, karkoittamaan Englantilaiset Ré'n saarelta ja piirittämään La Rochelle'a.

Ensi katsannossa ei mikään siis osoittanut kardinaalia ja niiden, jotka eivät häntä ulkonäöltä tunteneet, olisi ollut mahdotonta arvata, kenen edessä he seisoivat.

Kauppias-parka jäi oven pieleen seisomaan, ja vastakertomamme henkilön silmät tähtäsivät häntä terävästi, ikäänkuin olisivat tahtoneet tunkeutua hänen menneisyytensä pohjaan saakka.

-- Tuoko Bonacieux? kysyi hän hetkisen vaiettuansa.

-- Niin, armollinen herra, vastasi upseeri.

-- Hyvä, antakaa minulle nuo paperit ja poistukaa.

Upseeri otti pöydältä tarkoitetut paperit, antoi ne pyytäjälle, kumarsi syvään ja meni.

Bonacieux tunsi nuo paperit Bastiljissä pidetyn tutkistelun pöytäkirjoiksi. Aika ajoin nosti uunin ääressä oleva mies silmänsä papereista ja iski ne kuni kaksi puukkoa kauppias-paran sydämmen pohjaan.

Kymmenen minuutin lukemisen ja kymmenen sekunnin miettimisen perästä oli kardinaali selvillä.

-- Tuo pää ei ole koskaan ollut salavehkeilijä, mutisi hän; mutta vähät siitä, tutkistelkaamme häntä sittenkin.

-- Te olette syytetyt valtiokavalluksesta, sanoi verkalleen kardinaali.

-- Sen olen jo saanut tietää, armollinen herra, huudahti Bonacieux, kunnioittaen kysyjää nimityksellä, jota hän oli kuullut upseerin käyttävän, mutta minä vannon, ett'en tiedä siitä mitään.

Kardinaali pidätti hymyilyänsä.

-- Te olette vehkeilleet vaimonne kanssa, rouva de Chevreuse'n kanssa ja milordin, herttua Buckingham'in kanssa.

-- Tosin, armollinen herra, vastasi kauppias, olen kuullut hänen mainitsevan kumpaisiakin noita nimiä.

-- Ja missä tilassa?

-- Hän sanoi, että kardinaali Richelieu oli houkutellut herttua Buckingham'in Pariisiin, syöstäksensä hänet turmioon, ja hänen mukanansa myöskin kuningattaren.

-- Sanoiko niin! huudahti kardinaali kiivaasti.

-- Sanoi, armollinen herra; mutta minä sanoin hänen olevan väärässä semmoista uskoessaan, ja että Hänen ylhäisyytensä ei voisi sem...

-- Vaiti, tomppeli, keskeytti kardinaali.

-- Juuri sillä tavoin vaimonikin vastasi minulle, armollinen herra.

-- Tiedättekö kuka on vienyt vaimonne?

-- En, armollinen herra.

-- Epäilettekös ketään?

-- Kyllä, armollinen herra; mutta epäluuloni näytti herra komisarjukselle vastoinmieliseltä ja minä luovuin siitä.

-- Teidän vaimonne on päässyt pakoon, tiesittekö sen?

-- En, armollinen herra; sen sain tietää vasta vangiksi tultuani ja senkin herra komisarjuksen ilmoituksesta, tuon peräti oivan miehen!

Kardinaali pidätti taaskin hymyilyänsä.

-- Siis ette myöskään tiedä, minne vaimonne on joutunut paettuaan?

-- En vihiäkään, armollinen herra; mutta hän lienee kai palannut Louvreen.

-- Kello yhden aikaan tänä aamuna ei hän vielä ollut sinne palannut.

-- Voi, Jumalani! minnekäs hän sitten on joutunut?

-- Se on tiedossa, olkaa rauhassa; ei mikään jää salaan kardinaalilta: kardinaali tietää kaikki.

-- Siinä tapauksessa, armollinen herra, uskotteko kardinaalin suostuvan minulle ilmoittamaan, minne hän on joutunut?

-- Ehkä; mutta siihen tarvitaan ensin, että te tunnustatte kaikki mitä tiedätte vaimonne ja rouva de Chevreuse'n keskinäisestä suhteesta.

-- Mutta, armollinen herra, siitä en tiedä mitään, minä en ole häntä koskaan nähnyt.

-- Kun te kävitte noutamassa vaimoanne Louvresta, palasiko hän kohdastaan teidän kanssanne?

-- Tuskin koskaan; hänellä oli aina asiaa palttinakauppiaille, ja minä saatoin häntä niiden luokse.

-- Ja kuinka monta oli noita palttinakauppiaita?

-- Kaksi, armollinen herra.

-- Missä he asuvat?

-- Toinen Vaugirard'in kadulla toinen La Harpe'n kadulla.

-- Menittekö koskaan sisään hänen kanssansa?

-- En koskaan, armollinen herra; minä odotin portilla.

-- Ja mitä hän teki syyksi mennäkseen sinne noin vallan yksin?

-- Ei mitään; hän käski minun odottaa ja minä odotin.

-- Te olette kiltti mies, hyvä herra Bonacieux! sanoi kardinaali.

-- Hän nimittää minua hyväksi herrakseen! arveli kauppias itsekseen. Peijakas, asiat käy hyvin!

-- Tuntisitteko vielä nuo portit?

-- Kyllä.

-- Tiedättekö numerot?

-- Tiedän.

-- Mitkä ne ovat?

-- N:o 25 Vaugirard'in kadulla; toinen N:o 75 Harpe'n kadulla.

-- Hyvä, sanoi kardinaali.

-- Sen sanottuaan, tarttui hän hopeakelloon ja kilisti; upseeri tuli sisään.

-- Menkää, sanoi hän matalalla äänellä, noutamaan tänne Rochefort; ja tulkoon hän paikalla, jos hän on palannut.

-- Kreivi on täällä, sanoi upseeri, ja pyytää heti päästä Teidän ylhäisyytenne puheille.

-- Tulkoon siis, tulkoon heti! sanoi Richelieu vilkkaasti.

Upseeri kiiruhti huoneesta nopeudella, jolla tavallisesti kaikki kardinaalin palvelijat häntä tottelivat.

-- Teidän ylhäisyytenne! mutisi Bonacieux, hämmästyneenä mulkoillen silmiään.

Viittä sekuntia ei ollut kulunut upseerin katoamisesta, kun ovi aukeni ja uusi henkilö astui sisään.

-- Se on hän! huudahti Bonacieux.

-- Kuka hän? kysyi kardinaali.

-- Joka ryösti minun vaimoni.

Kardinaali kilisti toistamiseen. Upseeri ilmestyi takaisin.

-- Jättäkää tuo mies takaisin kahden vartijain huostaan, ja odottakoon kunnes kutsun hänet eteeni.

-- Ei, armollinen herra! ei, se ei ole hän! huusi Bonacieux; ei, minä olen erhettynyt: se on toinen, joka ei ole lainkaan hänen näköisensä! Tämä herra on kunniallinen mies.

-- Viekää pois tuo heittiö! käski kardinaali.

Upseeri otti Bonacieux'iä käsipuolesta ja kuljetti hänet esihuoneesen, jossa hän kohtasi molemmat vartijansa.

Uusi henkilö, joka vastikään oli laskettu sisään, seurasi levottomana silmillänsä Bonacieux'iä ulos asti, ja kun ovi oli suljettu hänen jälkeensä, lausui tulokas vilkkaasti, lähestyen kardinaalia:

-- He ovat tavanneet toisensa!

-- Ketkä? kysyi Hänen ylhäisyytensä.

-- Hän ja se toinen.

-- Kuningatar ja herttua! huudahti kardinaali.

-- Niin.

-- Ja missä sitte?

-- Louvressa.

-- Oletteko varma?

-- Peräti varma.

-- Kuka sen on teille sanonut?

-- Rouva de Lannoy, joka on Teidän ylhäisyytenne uskottu, niinkuin tiedätte.

-- Miks'ei hän ole sanonut sitä ennemmin?

-- Sattumastako tai epäluulosta, kuningatar on antanut rouva de Surgis'in nukkua kamarissaan ja pidättänyt häntä siellä kaiken päivää.

-- Kas niin, me olemme voitetut. Koettakaamme saada korvausta.

-- Minä autan teitä siinä kaikesta sielustani, armollinen herra, olkaa rauhassa.

-- Kuinka tämä kaikki on tapahtunut?

-- Kello yksi yöllä, kuningatar oli yhdessä seuranaistensa kanssa...

-- Missä sitte?

-- Makuusuojassaan...

-- Hyvä.

-- Silloin tuotiin hänelle nenäliina pukurouvaltansa...

-- Entäs sitten?

-- Heti kohta oli kuningatar näyttänyt tulevan kovin liikutuksiinsa, ja, poskimaalista huolimatta, hän oli kovasti vaalennut.

-- Entäs sitten, entäs sitten!

-- Sitten oli hän noussut ylös ja lausunut hätäisellä äänellä: "Hyvät naiset, odottakaa minua kymmenen minuuttia; sitten palaan"; ja oli avannut alkoovinsa oven ja mennyt.

-- Minkä vuoksi ei rouva de Lannoy tullut heti ilmoittamaan teille?

-- Silloin ei asia ollut vielä varma; muutoin kuningatar oli sanonut: "Hyvät naiset, odottakaa minua"; eikä hän uskaltanut olla tottelematta kuningatarta.

-- Ja kuinka kauan oli kuningatar poissa huoneesta?

-- Kolme neljännestä.

-- Eikä kukaan hänen naisistansa seurannut mukana?

-- Donna Estafana vaan.

-- Ja palasiko hänkin takaisin?

-- Kyllä, mutta ei muuta kuin ottamaan erästä pientä ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli kuningattaren nimimerkki, ja sitte meni hän heti tiehensä.

-- Ja kun hän palasi myöhemmin, toiko hän tuon rasian muassaan?

-- Ei.

-- Tiesikö rouva de Lannoy, mitä rasia sisälsi?

-- Kyllä, jalokivet, jotka Hänen Majesteettinsa oli kuningattarelle lahjoittanut.

-- Ja hän palasi ilman tuota rasiaa?

-- Niin.

-- Rouva de Lannoy luulee hänen antaneen ne siis Buckingham'ille?

-- Siitä on hän varma.

-- Kuinka niin?

-- Päivällä rouva de Lannoy, kuningattaren kamarirouva kun on, etsi rasiaa, tuli levottomaksi, kun sitä ei löytynyt ja viimein tiedusti sitä kuningattarelta.

-- Mitäs kuningatar sanoi?

-- Kuningatar punastui ja selitti eilis-iltana särkeneensä kehyksen yhdestä hohtokivestä ja lähettäneensä sen juveloitsijallensa korjattavaksi.

-- Pitää mennä ottamaan selko, onko asia totta vai ei.

-- Minä olen jo siellä käynyt.

-- No! mitä juveloitsija?...

-- Juveloitsija ei tiennyt koko asiasta mitään.

-- Hyvä, hyvä! Rochefort, kaikki ei ole vielä hukassa, ja ehkä ... ehkäpä kaikki kääntyy parhaaksemme.

-- Varma tosi on, ett'en epäile Teidän ylhäisyytenne neron voivan...

-- Korjata asiamiehensä tyhmyyttä, eikös niin!

-- Juuri niin olisin sanonut, jos Teidän ylhäisyytenne olisi sallinut minun sanoa loppuun.

-- Tiedättekö nyt, missä piilivät herttuatar de Chevreuse ja herttua Buckingham?

-- En, armollinen herra, kätyrini eivät ole voineet antaa siitä minulle mitään varmaa selkoa.

-- Minäpä tiedän sen.

-- Te, armollinen herra?

-- Niin, tai ainakin on minulla epäluuloja. He olivat, toinen Vaugirard'in kadulla N:o 25 ja toinen La Harpe'n kadulla N:o 75.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahdotteko, että otatan kiini heidät molemmat?

-- Se on kai liian myöhäistä, he ovat luistaneet tiehensä.

-- Vaikka niinkin, mutta voipihan ottaa täyden selon asiasta.

-- Ottakaa kymmenen miestä väestäni ja tarkastakaa kumpikin talo.

-- Se tehdään, armollinen herra.

Ja Rochefort kiiruhti ulos huoneesta. Kardinaali, jäätyään yksin, mietti hetkisen ja kilisti kolmannen kerran.

Sama upseeri ilmestyi.

-- Tuokaa vanki sisään, sanoi kardinaali.

Bonacieux mestari tuotiin uudestaan sisään ja kardinaalin viitattua poistui upseeri.

-- Te olette minua pettäneet, sanoi kardinaali ankarasti.

-- Minä, huusi Bonacieux, minäkö pettänyt Teidän ylhäisyyttänne!

-- Kun vaimonne kävi taloissa Vaugirard'in ja La Harpe'n kadun varrella, ei hän käynyt palttinakauppiasten luona.

-- Herra siunatkoon, missäs hän sitten kävi?

-- Hän kävi herttuatar de Chevreuse'n ja herttua Buckingham'in luona.

-- Aivan niin, sanoi Bonacieux, keräillen kaikki muistonsa kokoon, aivan niin se olikin, Teidän ylhäisyytenne on oikeassa. Minä lausuin useampia kertoja vaimolleni, että on vallan kummastuttavaa, että palttinakauppiaat asuvat semmoisissa taloissa, taloissa, joissa ei ollut mitään kylttiä, ja joka kerta rupesi vaimoni nauramaan. Ah, armollinen herra, jatkoi Bonacieux, heittäytyen polvilleen Hänen ylhäisyytensä jalkoihin, ah! te varmaan olettekin kardinaali, tuo suuri kardinaali, jonka neroa koko maailma kunnioittaa.

Niin vähäpätöinen kuin noin alhaisen olennon kuin Bonacieux'in ylistys kardinaalin mielestä olikin, nautti hän siitä kuitenkin hetkisen; sitten melkein yht'äkkiä, juurikuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, hymy lensi hänen huulillensa, ja hän tarttui kauppiasta käteen, sanoen:

-- Nouskaa ylös, ystäväni, te olette kunnon mies.

-- Kardinaali on koskettanut minua käteen! minä olen saanut koskettaa tuon suuren miehen kättä! huusi Bonacieux; tuo suuri mies nimittää minua ystäväkseen!

-- Niin, ystäväni; niin! sanoi kardinaali isällisellä äänellä, jota hän toisinaan tiesi käyttää, mutta joka saattoi pettää vaan niitä, jotka eivät häntä tunteneet; ja koska teitä on syyttömästi epäilty, tarvitsette te korvauksen: kas tässä, ottakaa tämä pussi, jossa on sata pistole'a, ja antakaa minulle anteeksi.

-- Minäkö teille anteeksi, armollinen herra! sanoi Bonacieux eperoiden ottaa pussia, peljäten kaiketikkin tuon tarjouksen olevan vaan pilkkaa. Olihan teillä vapaus ottaa minut kiini, onhan teillä vapaus minua kidututtaa, onhan teillä vapaus minut hirtättää: te olette herra, eikä minulla ole sanan sijaa. Teille antaa anteeksi, armollinen herra! Ettehän toki ajattele semmoisia?

-- Ah, rakas herra Bonacieux! te osoitatte jalomielisyyttä, sen näen, ja minä kiitän teitä siitä. Siis, otattehan pussin ja menette pois olematta kovin pahoillanne?

-- Minä menen ihastuksissani, armollinen herra.

-- Hyvästi siis, tai paremmin, hyvästi näkemään asti, sillä minä toivon, että me kohtaamme vastakin toisiamme.

-- Jos te armollinen herra, vaan suvaitsette, ja minä olen aina Teidän ylhäisyytenne käskettävänä.

-- Se on tapahtuva usein, olkaa huoleti, sillä minua suuresti viehättää puheleminen teidän kanssanne.

-- Oh, armollinen herra!

-- Näkemään asti, herra Bonacieux, näkemään asti!

Ja kardinaali viittasi kädellänsä, johon Bonacieux vastasi kumartumalla maahan asti: sitten meni hän ulos selkä edellä ja kun hän oli joutunut esihuoneesen asti, kuuli kardinaali hänen ihastuksissaan huutavan kohtikulkkua: "Eläköön armollinen herra! eläköön Hänen ylhäisyytensä! eläköön suuri kardinaali!" Kardinaali kuunteli naurusuin tuota mestari Bonacieux'in innostuneiden tunteiden oivallista purkausta; sittenkuin Bonacieux'in huudot olivat hälvenneet etäisyyteen, virkkoi hän:

-- Hyvä juttu, tuossa on vastaisen varaksi mies, joka menee vaikka hirteen minun tähteni.

Ja nyt rupesi kardinaali mitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan La Rochelle'n karttaa, joka, niinkuin jo sanoimme oli levitettynä hänen pöydällensä, ja veti lyyjykynällä viivan siihen paikkaan, jossa kahdeksantoista kuukauden päästä oli tuo kuuluisa sulku, joka salpasi piiritetyn kaupungin sataman.

Hänen juuri parhaillaan ollessaan mitä syvimmissä sodankäyntituumissaan, aukeni ovi ja Rochefort astui sisään.

-- Kuinkas on? sanoi kardinaali vilkkaasti, nousten äkkiä seisovalleen, josta näkyi, että asia, jonka hän oli antanut kreivin toimitettavaksi, oli tärkeätä laatua.

-- Niin on, sanoi tämä, että nuori kuuden- tai kahdeksankolmatta ikäinen nainen ja viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen mies ovat todella asuneet, toinen neljä, toinen viisi päivää noissa Teidän ylhäisyytenne mainitsemissa taloissa: mutta nainen on lähtenyt viime yönä ja mies tänä aamuna.

-- Kas siinä ne olivat! huudahti kardinaali, katsoen kelloon; ja nyt, jatkoi hän, on liian myöhäistä lähettää heitä ajamaan takaa: herttuatar on Tours'issa ja herttua Boulogne'ssa. Heidät on tavattava Lontoossa.

-- Mitkä ovat Teidän ylhäisyytenne määräykset?

-- Ei sanaakaan siitä mitä on tapahtunut; jääköön kuningatar täyteen turvaan; elköön kukaan tietäkö, että me tunnemme hänen salaisuutensa; olkoon hän siinä uskossa, että me koetamme päästä selville jostakin salaliitosta. Lähettäkää luokseni sinetinvartija Séguier.

-- Entäs se mies, mitä on Teidän ylhäisyytenne hänestä tehnyt?

-- Mikä mies? kysyi kardinaali.

-- Tuo Bonacieux?

-- Minä olen hänestä tehnyt mitä hänestä tehdä voi. Minä tein hänestä vaimonsa vakoojan.

-- Kreivi Rochefort kumarsi niinkuin mies, joka tunnustaa herransa suuren etevämmyyden, ja poistui.

Yksin jäätyään, istuutui kardinaali uudestaan työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, jonka hän sulki omalla yksityisellä sinetillään ja sitten hän kilisti. Upseeri tuli sisään neljännen kerran.

-- Toimittakaa tänne Vitray, sanoi hän, ja käskekää hänen olla valmis lähtemään matkalle.

Hetkisen perästä oli haluamansa mies hänen edessään ratsastus-saappaissa ja kannuksissa.

Vitray, sanoi kardinaali, menkää suoraa päätä Lontoosen. Elkää pysähtykö silmänräpäystäkään matkalla. Jättäkää tämä kirje milady'lle. Ja tässä on teille kahden sadan pistole'n määräys, menkää rahavartijani luokse ja antakaa hänen suorittaa ne teille. Saatte nostaa saman verran lisää, jos olette täällä takaisin kuuden päivän kuluttua ja olette asiani hyvin toimittaneet.

Lähettiläs kumarsi sanaakaan virkkaamatta, otti kirjeen, kahdensadan pistole'n määräyksen ja meni.

Kirjeen sisällys oli tämmöinen:

"Mylady,

Olkaa saapuvilla ensimäisissä tanssijaisissa, joihin herttua Buckingham tulee. Hänellä on takillansa kaksitoista jalokiveä, lähestykää häntä ja leikatkaa irti kaksi niistä.

Niinpian kuin jalokivet ovat hallussanne, antakaa minulle tieto."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XV

Virkamiehiä ja miekkamiehiä.

Näiden tapausten jälkeisenä päivänä, kun Athosta vielä ei näkynyt, d'Artagnan ja Porthos ilmoittivat herra de Tréville'lle hänen katoamisensa.

Mitä Aramikseen tulee, hän oli pyytänyt päästä viiden päivän lomalle ja oli, niin sanottiin, lähtenyt Rouen'iin perheseikkojen vuoksi.

Herra de Tréville oli soturiensa isä. Halvin ja tuntemattominkin heistä, kunhan hänellä vaan oli muskettilaispuku yllänsä, sai olla yhtä varma hänen avustansa ja huolenpidostansa kuin jos hän olisi ollut hänen veljensä.

Hän meni siis heti rikostuomarin luokse. Lähetettiin noutamaan sitä upseeria, joka komensi Croix-Rouge'n vartiokuntaa ja vähitellen saatiin selville, että Athos oli parhaillaan For-l'Évêque'n vankilassa.

Athos oli saanut käydä kaikki ne koetukset, joita näimme Bonacieux'in kärsineen.

Me olimme jo saapuvilla siinä tilaisuudessa, jossa molemmat vangit kuulusteltiin vastakkain. Athos, joka ei ollut mitään sanonut siihen saakka, pelosta että d'Artagnan, vuorostaan ahdistettuna, joutuisi tarpeellisen ajan puutteesen, julisti nyt tästä hetkestä lähtien, että hänen nimensä oli Athos, eikä d'Artagnan.

Siihen lisäsi hän, ett'ei hän laisinkaan tuntenut herra ja rouva Bonacieux'iä; ett'ei hän ollut koskaan puhunut kumpaisenkaan kanssa; että hän oli kello kymmenen aikaan iltaisilla mennyt käymään ystävänsä d'Artagnan'in luona, vaan että hän siihen asti oli ollut herra de Tréville'n luona, jossa hän oli ollut päivällisillä; kaksikymmentä vierastamiestä, lisäsi hän, saattoivat todistaa asian, ja hän nimitteli useita arvokkaita aatelismiehiä, niiden joukossa herttua de la Tremouille'n.

Toinen komisarjus joutui yhtä pyörälle kuin ensimäinenkin muskettisoturin yksinkertaisesta ja vakaasta selvityksestä; hän olisi kyllä tahtonut kostaa tuolle miehelle, siviilivirkamiehet näet mielellään halusivat kukistaa sotilaita, mutta herra de Tréville'n ja herttua de la Trémouille'n nimet panivat häntä vähän sentään arvelemaan.

Athos myöskin lähetettiin kardinaalin luokse, vaan pahaksi onneksi oli kardinaali Louvressa kuninkaan tykönä.

Juuri samalla hetkelläpä herra de Tréville, joka oli lähtenyt rikostuomarin ja For-l'Évêque'n päällikön luota, tapaamatta Athosta, saapui Hänen Majesteettinsa luokse.

Muskettisoturien kapteenina oli herra de Tréville'llä joka hetki vapaa pääsy kuninkaan puheille.

Tiedetään, mitä luuloja kuninkaalla oli kuningattaresta, luuloja, joita kardinaali taitavasti osasi pitää vireillä, hän kun epäili naisia salavehkeistä äärettömästi paljon enemmän kuin miehiä. Yksi kaikkein suurimpia syitä noihin luuloihin oli Itävallan Annan ystävyys rouva Chevreuse'ä kohtaan. Nuo molemmat naiset vaikuttivat häneen paljon suurempaa levottomuutta kuin Espanjan sodat, Englannin selkkaukset ja rahalliset häiriöt. Hänen silmissään ja hänen vakuutuksensa mukaan palveli rouva Chevreuse kuningatarta ei ainoastaan hänen valtiollisissa salavehkeissään vaan myöskin, mikä häntä yhä enemmän kiusasi, rakkaus-vehkeissäänkin.

Heti ensi sanasta, mitä kardinaali oli puhunut, että muka rouva Chevreuse, vaikka karkoitettuna Tours'iin, jossa hänen siis luultiin olevan, olikin tullut Pariisiin, ja ne viisi päivää, jotka hän oli kaupungissa ollut, onnistunut kätkeytymään poliisilta, oli kuningas joutunut vihan vimmaan. Vaikka juonikas ja uskoton, tahtoi kuningas olla kutsuttu Ludvig Oikeamieleksi ja Ludvig Siveäksi. Jälkimaailma voipi vaivoin käsittää tuota luonnetta, jota historia selvittää vaan tositekojen eikä järkipäätelmien avulla.

Mutta kun kardinaali lisäsi, ett'ei ainoastaan rouva Chevreuse ollut käynyt Pariisissa, vaan vieläpä kuningatar oli liittäytynyt häneen salakavalan kirjevaihdon kautta, ja kun hän vakuutti että hän, kardinaali, oli saamaisillaan selville koko tuon vehkeen salaisimmatkin säikeet, mutta että samassa hetkessä kuin hän täysien todisteiden nojalla oli valmiina ottamaan kiini kuningattaren salaiset tiedustelijat juuri täydessä toimessaan, silloin eräs muskettisoturi oli rohjennut väkivaltaisesti keskeyttää oikeuden toimeenpiteet, ryntäämällä miekka kädessä kunniallisten lainpalvelijain kimppuun, jotka olivat saaneet toimeksi puolueettomasti tutkia koko asian, tuodaksensa sen sitten kuninkaan silmien eteen, ei Ludvig XIII enää voinut hillitä itseänsä, vaan astui askeleen kuningattaren asuntohuoneita kohti, kalpeana ja mykkänä harmista, jommoisena hän, silloinkuin tuollainen harmi hänessä puhkesi esiin, oli valmis mitä tylyimpään julmuuteen.

Ja kuitenkaan ei kardinaali kaikissa noissa ilmiannoissaan ollut maininnut vielä sanaakaan herttua Buckingham'ista.

Tällä hetkellä se oli, kun herra de Tréville astui sisään, kylmänä, kohteliaana ja moitteettomalla ryhdillä.

Havaiten kardinaalin läsnäolosta ja kuninkaan haahmon muutoksesta, mitä oli tapahtunut, herra de Tréville tunsi itsensä yhtä väkeväksi kuin Simson Filistealaisten edessä.

Ludvig XIII oli jo tarttunut kädellään oven lukkoon; vaan melusta, jota syntyi herra de Tréville'n astuessa sisään, hän pyörähti takaisin.

-- Tulette parhaasen aikaan, herra, sanoi kuningas, joka, kun hänen kiihkonsa oli noussut vissiin määrään, ei voinut teeskennellä, minä olen saanut kuulla kauniita asioita teidän muskettisotureistanne.

-- Ja minä, sanoi kylmästi herra de Tréville, olen ilmoittava Teidän Majesteetillenne kauniita asioita hänen virkamiehistään.

-- Aivanko niin? sanoi kuningas ylpeästi.

-- Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Majesteetillenne, jatkoi herra de Tréville samalla äänellä, että eräs joukkokunta prokuraattoreja, komisarjuksia ja poliiseja, sangen kunnioitettavia henkilöitä, mutta sangen vihaisia univormuille, niinkuin näyttää, ovat suvainneet ottaa kiini eräässä talossa, laahata avoimella kadulla ja viskata For-l'Évêque'in vankikomeroihin -- kaikkea tuota käskyn nojassa, jota on kieltäydytty minulle näyttämästä, -- erään minun muskettisotureitani, tai paremmin sanoen Teidän, armollisin herra, soturin, jonka käytös on moitteeton, jonka maine on melkein kuuluisa, ja jonka Teidän Majesteettinne suosiollisesti tuntee, herra Athoksen.

-- Athoksen, sanoi kuningas koneenomaisesti; niin tosiaan, minä tunnen tuon nimen.

-- Teidän Majesteettinne suvaitkoon muistaa, sanoi herra de Tréville, että herra Athos on juuri sama muskettisoturi, joka tuonoin ikävässä kaksintaistelussa, niinkuin tiedätte, pahaksi onneksi tuli ankarasti haavoittaneeksi herra de Cahusac'in. -- Mutta kesken puheen, arvoisa herra, jatkoi herra de Tréville, kääntyen kardinaaliin, herra de Cahusac lienee kaiketi jo täydellisesti parantunut, eikös ole?

-- Kiitos, sanoi kardinaali, purren huuliansa vihasta.

-- Herra Athos oli nimittäin mennyt tervehtimään erästä ystäväänsä, mutta hän sattui olemaan poissa kotoa, jatkoi herra de Tréville, hän on muuan nuori béarnelainen, Teidän Majesteettinne henkivartija-oppilas, Desessarts'in komppaniiassa; mutta oltuansa hetkisen aikaa ystävänsä huoneessa ja lukiessansa jotakin kirjaa odotellessaan, tuli parvi sekaisin poliiseja ja sotilaita, jotka piirittivät talon, särkivät useita ovia...

Kardinaali teki kuninkaalle pienen viittauksen, joka merkitsi: "juuri sama asia mistä me puhuimme."

-- Me tiedämme kaiken tuon, vastasi kuningas, sillä kaikki tapahtui meidän käskystämme.

-- Silloin, sanoi Tréville, on myöskin Teidän Majesteettinne käskystä otettu kiini eräs minun syytön muskettisoturini, sijoitettu hänet kahden vartijan väliin kuin pahantekijä, ja kuljetettu lävitse raakamaisen roskaväen, tuo kunnon mies, joka kyllä kymmenen kertaa on vuodattanut vertansa Teidän Majesteettinne palveluksessa ja joka on vieläkin valmis sitä vuodattamaan.

-- Ohhoh! sanoi kuningas kahdella päällä, silläkös tavalla asia on tapahtunut?

-- Herra de Tréville ei mainitse, sanoi kardinaali mitä levollisimmasti, että tuo syytön muskettisoturi, tuo kunnon mies oli tuntia ennen miekalla ahdistellut neljää komisarjusta, jotka minä olin lähettänyt ottamaan selville erästä mitä tärkeintä asiaa.

-- Minä uskallan epäillä, voiko Teidän ylhäisyytenne sitä näyttää toteen, huudahti herra de Tréville kaikella gaskonjalaisella koristelemattomuudellansa ja sotilasjyrkkyydellänsä, sillä tuntia ennen herra Athos, joka, sen voin Teidän Majesteettinne tiedoksi uskoa, on mies mitä korkeinta säätyä, kunnioitti minua, oltuaan luonani päivällisillä, jäämällä puhelemaan minun hotellini saliin herttua de la Trémouille'n ja kreivi de Châlus'in kanssa, jotka myös olivat siellä.

Kuningas katsoi kardinaaliin.

-- Pöytäkirja on todistuksena, sanoi kardinaali, vastaten äänellisesti Hänen Majesteettinsa äänettömään kysymykseen, ja nuo kolhitut viranomaiset ovat laatineet seuraavan, joka minun on kunnia esittää Teidän Majesteetillenne.

-- Onko viranomaisten pöytäkirja sotilaan kunniasanan veroinen? vastasi herra de Tréville ylpeästi.

-- No no, elkäähän nyt, elkäähän nyt, Tréville, sanoi kuningas.

-- Jos Hänen ylhäisyydellänsä on mitä epäilyksiä erästä minun muskettisoturiani vastaan, sanoi Tréville, herra kardinaalin oikeamielisyys on kyllin tunnettu, voidakseni pyytää laillista tutkintoa.

-- Siinä talossa, missä tämä laillinen tutkimus on pidetty, jatkoi kardinaali järkähtämättömästi, asuu luullakseni eräs béarnelainen, muskettisoturin ystävä.

-- Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa kaiketi herra d'Artagnin'ia.

-- Minä tarkoitan erästä nuorta miestä, jota te suojelette, herra de Tréville.

-- Niin, Teidän ylhäisyytenne, kyllä se on sama mies.

-- Ettekö epäile tuon nuoren miehen antaneen huonoja neuvoja...

-- Herra Athokselle, joka on melkein kahta vertaa vanhempi? keskeytti herra de Tréville; en, arvoisa herra. Muutoin herra d'Artagnan on viettänyt iltaa minun luonani.

-- Kas vaan! sanoi kardinaali, koko maailmahan on viettänyt iltaa teidän luonanne?

-- Teidän ylhäisyytenne epäilee minun sanaani? kysyi Tréville, vihan puna otsalla.

-- En suinkaan, Jumala varjelkoon minua semmoisesta, sanoi kardinaali; mutta mihinkähän aikaan hän mahtoi olla luonanne?

-- Oh; senpä voin Teidän ylhäisyydellenne sanoa; sillä kun hän tuli, havaitsin kellon olevan puoli kymmenen, vaikka luulin sen jo olevan enemmän.

-- Ja mihin aikaan lähti hän hotellistanne?

-- Kello puoli yksitoista: siis tunti jälkeen tapahtuman.

-- Mutta kuitenkin, vastasi kardinaali, joka ei hetkeäkään epäillyt Tréville'n rehellisyyttä ja joka huomasi voiton luiskahtavan hänen käsistänsä, mutta kuitenkin, otettiinhan Athos kiini tuossa Fossoyeurs'in kadun talossa.

-- Onko ystävän kielletty käymästä ystävänsä luona? minun komppaniiani muskettisoturin seurustelemasta herra Desessarts'in komppaniian miesten kanssa?

-- Kyllä, koska talo, missä hän seurustelee tuon ystävän kanssa, on epäluulonalainen.

-- Se talo on epäluulonalainen, Tréville, sanoi kuningas; ehk'ette sitä tienneet?

-- Toden totta, armollisin herra, sitä en tiennyt. Vaan kaikessa tapauksessa, olkoon se kuinka epäluulonalainen tahansa, mutta minä en myönnä sitä osaa epäluulonalaiseksi, missä herra d'Artagnan asuu; sillä minä saatan vakuuttaa teitä, armollisin herra, että, jos hänen sanaansa on uskomista, ei ole ketään sen uskollisempaa Teidän Majesteettinne palvelijaa eikä sen hartaampaa herra kardinaalin ihmettelijää kuin hän.

-- Eikös tuo sama d'Artagnan eräänä päivänä haavoittanut Jussac'ia siinä onnettomassa ottelussa, joka tapahtui Karmeliittaluostarin tykönä? kysyi kuningas, silmäillen kardinaalia, joka punastui harmista.

-- Ja seuraavana päivänä Bernajoux'ia. Niin, armollisin herra, kyllä hän on sama mies, Teidän Majesteetillanne on hyvä muisti.

-- No niin, mitäs päätetään? kysyi kuningas.

-- Asia koskee Teidän Majesteettianne enemmän kuin minua, sanoi kardinaali. Rikos on minusta päivänselvä.

-- Minä en sitä myönnä, sanoi Tréville. Mutta Teidän Majesteetillanne on tuomareita, tuomarit ratkaiskoot.

-- Niinpä kyllä, sanoi kuningas, vedettäköön asia tuomarien eteen: heidän asiansa on tuomita, tuomitkoot.

-- Mutta onpa vaan surullista, sanoi herra de Tréville, että meidän onnettomana aikanamme mitä puhtain elämä, mitä moitteettomin kunto, eivät estä miestä joutumasta vainon ja pahojen huutojen alaisiksi. Senpä vuoksi onkin sotilaskunta tuleva sangen tyytymättömäksi, sen takaan, joutuessaan noin mitä ankarimman kohtelun alaiseksi pelkissä poliisiasioissa.

Sana oli varomaton; mutta herra de Tréville oli sen lausunut ehdon tahdon. Hän halusi saada aikaan purkausta, sillä kun miina leimahtaa, leimaus myöskin valaisee.

-- Poliisiasioissa! huudahti kuningas, kertoen herra de Tréville'n sanat: poliisiasioissa! ja mitä te niistä tiedätte, hyvä herra? Pysykää te vaan muskettisotureissanne, elkääkä saattako minua hulluksi. Luulisippa teitä kuullessaan, että koko Ranskanmaa on vaarassa, jos pahaksi onneksi satutaan ottamaan kiini joku teidän muskettisoturinne. Hohoh! mitä melua yhdestä muskettisoturista! Minä otatan kiini kymmenen, saakeli soikoon, sata, koko komppaniian! enkä suvaitse että tirahdetaan sanaakaan.

-- Niin kohta kuin Teidän Majesteetillanne on epäluuloja, sanoi Tréville, ovat muskettisoturit rikoksellisia; ja senpä tähden näette, armollisin herra, minun olevan valmiin jättämään teille miekkani; sillä kun herra kardinaali on syyttänyt minun muskettisotureitani, en epäile, että hän on lopuksi syyttävä minua itseäni; niinpä on parempi, että antaudun vangiksi herra Athoksen kanssa, joka jo on vangittu, ja herra d'Artagnan'in kanssa, joka epäilemättä kohta vangitaan.

-- Gaskonjalaiskallo, etteköhän jo lopeta? sanoi kuningas.

-- Armollisin herra, vastasi Tréville alentamatta ääntänsä vähääkään, antakaa käsky, että minun muskettisoturini jätetään minulle takaisin, tai että hänet tuomitaan.

-- Tuomittakoon hänet, sanoi kuningas.

-- No hyvä, sitä parempi; sillä siinä tapauksessa pyydän minä Teidän Majesteetiltanne lupaa saada puhua hänen puolestansa.

Kuningas pelkäsi syntyvän meteliä.

-- Jos Teidän ylhäisyydellänne, sanoi hän kardinaalille, ei ole mieskohtaisia syitä.

Kardinaali huomaten mihin kuningas pyrki, kävi hänelle vastaan ja lausui:

-- Anteeksi, mutta niinkohta kuin Teidän Majesteettinne pitää minua puolueellisena tuomarina, vetäydyn minä erilleni.

-- No niin, sanoi kuningas, vannotteko minulle isäni kautta, että herra Athos oli luonanne tapahtuman aikaan, ja että hän ei ole ollut siihen osallisena?

-- Teidän mainehikkaan isänne ja Teidän itsenne kautta, jota minä rakastan ja kunnioitan kaikkein enimmän maailmassa, vannon!

-- Suvaitkaa huomata, armollisin herra, sanoi kardinaali, että jos vangittu lasketaan irti, ei totuutta enää selville saada.

-- Herra Athos on aina käsillä, vastasi herra de Tréville, ja valmiina vastaamaan milloin vaan viranomaiset häneltä suvaitsevat kysellä. Ei hän pakene, herra kardinaali; olkaa huoleti, kyllä minä takaan hänen puolestansa.

-- Totta kyllä, ei hän pakene, sanoi kuningaskin; hän on aina tavattavissa, niinkuin herra de Tréville sanoo. Muutoin, lisäsi hän hiljentäen ääntänsä ja katsoen rukoilevasti Hänen ylhäisyyttänsä, päästäkäämme hänet irti: siinä on politiikkaa.

Tuo Ludvig XIII:n politiikka veti Richelieu'n suun hymyyn.

-- Antakaa käsky, armollisin herra, sanoi hän, onhan teillä armahdus-oikeus.

-- Armahdus-oikeutta käytetään vaan rikoksellisia kohtaan, sanoi Tréville, joka tahtoi olla viimeisen sanan sanojana, mutta minun muskettisoturini on syytön. Te ette siis käytä armoa vaan oikeutta.

-- Onko hän For-l'Évêque'issä? kysyi kuningas.

-- On, armollisin herra, ja yksinäisessä kopissa niinkuin törkein pahantekijä.

-- Perhana kaikkiansa! murisi kuningas, mitäs on tekeminen?

-- On antaminen vapautuskäsky, siinä kaikki, sanoi kardinaali; minä uskon niinkuin Teidän Majesteettinne, että herra de Tréville'n takaus on enemmän kuin kylliksi.

Tréville kumarsi kunnioittavasti ja vähän pelonsekaisella ilolla; hän olisi suonut mieluummin kardinaalin jäykästi vastustelevan kuin noin yht'äkkiä antavan mukaan.

Kuningas kirjoitti vapautuskäskyn alle ja Tréville vei sen mukanaan viipymyttä.

Juuri kun hän oli menossa, hymyili kardinaali hänelle ystävällisesti ja sanoi kuninkaalle:

-- Hyvä sopusointu päällikköjen ja sotilasten kesken teidän muskettisoturikunnassanne, armollisin herra; se on sangen hyödyllistä palvelukselle ja sangen kunnioittavaa kaikille.

-- Hän tekee minulle varmaankin kohta aika tepposen, sanoi Tréville; ei tuommoisen miehen kanssa saa koskaan viimeistä sanaa. Mutta kiiruhtakaamme, sillä kuningas voi muuttaa mielensä joka hetki, ja kaiken päätteeksi, vaikeampi on saada Bastiljiin tai Fort-l'Évêque'iin miestä, joka sieltä on kerta lähtenyt ulos, kuin pysyttää siellä vankia, joka on kerta sinne saatu.

Herra de Tréville riensi riemullisena Fort-l'Évêque'iin, ja pelasti sieltä muskettisoturin, joka oli vielä yhtä tyyni ja levollinen kuin ennenkin.

Sitten, tavatessaan ensi kerran d'Artagnan'ia, lausui hän hänelle: Pelastitte kauniisti nahkanne; nyt on Jussac'ille antama miekanpistonne kuitattu. Vielä on maksamatta Bernajoux'in saama pisto, mutta elkää siihen luottako.

Muutoin, herra de Tréville'llä oli kyllä syytä epäilläkkin kardinaalia ja ajatella, ett'ei kaikki vielä ollut lopussa, sillä tuskin oli muskettikapteeni sulkenut oven jälkeensä, kun Hänen ylhäisyytensä sanoi kuninkaalle:

-- Nyt kun olemme taas kahdenkesken, puhukaamme vakavista asioista, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee. Armollisin herra, Buckingham on ollut Pariisissa viisi päivää ja on lähtenyt vasta tänä aamuna.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XVI

Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin yhden kerran tähysteli kellonnauhaa, soittaaksensa, niinkuin ennen muinoin.

Mahdoton on kuvitella sitä vaikutusta, jonka nuo muutamat sanat kuninkaasen tekivät. Hän punastui ja vaaleni vuorottain; ja kardinaali näki heti, että hän yhdellä iskulla oli valloittanut takaisin sen alan, jonka hän äsken oli menettänyt.

-- Buckingham Pariisissa! kiljahti hän, ja millä asioilla?

-- Epäilemättä vehkeilemässä vihollistemme hugenottein ja espanjalaisten kanssa.

-- Ei, jumal'auta, ei! Vaan vehkeilemässä minun kunniaani vastaan rouva Longueville'n ja Condélaisten kanssa!

-- Oh, armollisin herra, mikä ajatus! Kuningatar on liian siveä siksi, ja rakastaa Teidän Majesteettianne liian paljon.

-- Nainen on heikko, herra kardinaali, sanoi kuningas; ja mitä tulee siihen, että hän minua paljon rakastaisi, niin on minulla omat ajatukseni siitä rakkaudesta.

-- Minä pysyn kuitenkin siinä, sanoi kardinaali, että herttua Buckingham on tullut Pariisiin aivan valtiollisissa tarkoituksissa.

-- Ja minä olen varma, että hän on tullut muissa tarkoituksissa, herra kardinaali; mutta jos kuningatar on rikoksellinen, vapiskoon hän!

-- Toden totta, sanoi kardinaali, vaikka minun on kovin vastenmielistä pysyttää ajatustani tuommoisessa petoksessa, saattaa Teidän Majesteettinne minun kuitenkin sitä ajattelemaan; sillä rouva de Lannoy, jolta, Teidän Majesteettinne käskyä noudattaen, olen useampia kertoja kysellyt, sanoi minulle tänä aamuna, että Hänen Majesteettinsa oli viime yönä valvonut sangen myöhään, tänä aamuna itkenyt ja sittemmin pitkin päivää kirjoittanut.

-- Siinäpä se on, sanoi kuningas; varmaankin hänelle. Kardinaali, minun täytyy saada käsiini kuningattaren paperit.

-- Mutta kuinka niitä voi saada, armollisin herra? Minun nähdäkseni en minä eikä Teidän Majesteettinne voi ottaa päällensä sellaista tointa.

-- Kuinkas meneteltiin marsalkanrouva d'Ancre'n kanssa? huudahti kuningas yhä kiihtyen; hänen kaappinsa kaiveltiin perin pohjin ja viimein hänet itsensä.

-- Marsalkanrouva d'Ancre oli vaan marsalkanrouva d'Ancre, florentinilainen seikkailijatar, armollisin herra, siinä kaikki, jota vastoin Teidän Majesteettinne korkea puoliso on Itävallan Anna, Ranskan kuningatar, sanalla sanoen maailman suurimpia prinsessoja.

-- Sitä rikoksellisempi hän on, herra herttua! Kuta enemmän hän on unhottanut korkean asemansa, sitä alemmaksi hän on painunut. Minä olen muutoin jo kauvan sitten päättänyt tehdä lopun kaikista noista valtiollisista ja rakkauden vehkeilyistä. Hänellä on myöskin palveluksessaan eräs de la Porte...

-- Jota minä luulen kaikkien näiden rettelöiden toimeenpanijaksi, sanoi kardinaali.

-- Te arvelette siis, niinkuin minä, että kuningatar minua pettää? sanoi kuningas.

-- Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että kuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan ole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan.

-- Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar minua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon teille, että tuo toinen on herttua Buckingham! Minkätähden ette otattaneet häntä kiini, kun hän oli Pariisissa?

-- Otattaa kiini herttua! kuningas Kaarlo I:n yliministeri, armollisin herra? Mikä meteli siitä olisi noussut! ja jos Teidän Majesteettinne epäluulot olisivat toteutuneet, jota minä vieläkin epäilen, mikä hirveä melu, mikä kauhea häväistysjuttu siitä olisi syntynyt!

-- Mutta kun olisi tullut ilmiin, mikä maankiertäjä, mikä roisto hän on, olisi kaiketi pitänyt...

Ludvig XIII pysähtyi, kauhistuksissaan siitä mitä aikoi sanoa, jonka ohessa Richelieu, kaulaansa kurottaen, turhaan odotti sanaa, joka tarttui kuninkaan huulille.

-- Olisi pitänyt...

-- Ei mitään, sanoi kuningas, ei mitään. Mutta ette kaiketi jättäneet häntä silmistänne koko ajalla kuin hän Pariisissa oli?

-- En, armollisin herra.

-- Missä hän asui?

-- La Harpe'n kadulla N:o 75.

-- Missä se on?

-- Luxemburg'in puolella.

-- Ja oletteko varma siitä, että kuningatar ja hän eivät tavanneet toisiansa?

-- Minä luulen kuningattaren kyllin uskolliseksi velvollisuuksilleen, armollisin herra.

-- Mutta he ovat olleet kirjevaihteessa, hänelle kuningatar on kirjoittanut koko päivän; herra herttua, minun tarvitsee saada käsiini nuo kirjeet!

-- Armollisin herra, mutta...

-- Herra herttua, maksoi mitä maksoi, minä tahdon ne käsiini.

-- Minä tahdon kuitenkin huomauttaa Teidän Majesteettianne...

-- Tekin siis petätte minua, herra kardinaali, koska tuolla tavoin vastustatte tahtoani? Oletteko tekin liitossa espanjalaisen ja englantilaisen kanssa, rouva Chevreuse'n ja kuningattaren kanssa?

-- Armollisin herra, vastasi kardinaali huoaten, luulisinpa olevani tuommoisten epäluulojen ulkopuolella.

-- Herra kardinaali, te olette kuulleet minun mieleni; minä tahdon kirjeet.

-- Siihen on vaan yksi keino.

-- Mikä?

-- Jättää asia sinetinvartija Séguier'in toimeksi. Se kuuluu kokonaan hänen toimialaansa.

-- Lähetettäköön paikalla noutamaan häntä.

-- Hän lienee minun luonani, armollisin herra; minä pyysin häntä tulemaan luokseni, ja lähtiessäni Louvreen, käskin sanomaan että hän odottaisi.

-- Noudettakoon hänet heti paikalla sieltä.

-- Teidän Majesteettinne käsky täytetään; mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta kuningatar kieltäytyy tottelemasta.

-- Minun käskyjäni?

-- Niin, ell'ei hän tiedä käskyn tulevan kuninkaalta.

-- No niin, ett'ei hän olisi siitä epätiedossa, menen minä itse hänelle ilmoittamaan...

-- Teidän Majesteettinne elköön unhottako, että minä olen tehnyt kaikki mitä olen voinut, estääkseni ratkeamista.

-- Kyllä, herttua, minä tiedän että olette sangen arka kuningattaren puolesta, ehkä liian arka; siitä, sen sanon jo ennakolta, puhun teille tuonnempana enemmän.

-- Niinkuin suvaitsette, Teidän Majesteettinne; mutta minä olen aina onnellinen ja ylpeä siitä, armollinen herra, että olen alati harrastanut hyvän sovun pysymistä Teidän ja Ranskan kuningattaren välillä.

-- Hyvä, kardinaali, hyvä; mutta lähettäkääpä nyt noutamaan sinetinvartijaa; minä menen kuningattaren luokse. Ja Ludvig XIII aukasi välioven ja meni käytävään, joka vei Itävallan Annan huoneihin.

Kuningatar istui hovinaistensa, rouvien de Guitaut'in, de Sablé'n, de Montbazon'in ja de Guéménée'n keskessä. Eräässä nurkassa oli tuo espanjalainen kamarineiti donna Estefana, joka häntä oli seurannut Madrid'ista. Rouva de Guéménée luki ääneen; kaikki muut kuuntelivat lukemista tarkkaan, paitsi kuningatar, joka juuri oli hankkinut toimeen tuon lukemisen, voidaksensa, kuuntelevinansa ollen, huomaamatta seurata omien ajatuksiensa juoksua.

Nuo ajatukset, vaikka kyllä viimeisten rakkauden säteiden kultaamia, olivat kumminkin varsin surullisia. Itävallan Anna mietti tuossa, kuinka puolison luottamus oli häneltä ryöstetty, kuinka kardinaalin viha häntä vainosi, tuon miehen, joka ei voinut antaa anteeksi, että hänen hellemmät tunteensa olivat hyljätyt; hän näki olevansa äiti-kuningattaren silmäin alaisena, jolta tuo viha oli kaiken elämän katkeroittanut, vaikka Maria di Medicis, jos saa uskoa sen ajan muistelmia, oli alkanut kohdella kardinaalia samanlaisilla tunteilla, jotka Itävallan Anna oli ainiaksi häneltä kieltänyt; Itävallan Anna oli nähnyt uskollisimpain palvelijainsa, hartaimpien uskottuinsa, rakkaimpien suosikkiensa toisen toisensa perään katoovan ympäriltään. Niinkuin nuo onnettomat, jotka turmiota tuottavan lahjan ovat saaneet, niin hänkin saattoi aikaan onnettomuutta mihin vaan kosketti; hänen ystävyytensä oli onneton merkki, joka toi mukanansa vainon. Rouva de Chevreuse ja rouva de Vernet olivat karkoitetut; vihdoin, de la Porte ei salannut emännältänsä, että hänelläkin oli joka hetki odotettavissa vankeus.

Juuri kun hän oli syväytynyt näihin mitä synkimpiin mietteihinsä, aukeni huoneen ovi ja sisään astui kuningas.

Lukija taukosi silmänräpäyksessä, kaikki naiset nousivat seisovilleen ja syvä hiljaisuus syntyi.

Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään kohteliaisuutta; hän vaan seisahtui kuningattaren eteen ja lausui kiivaasti:

-- Rouva, teidän luoksenne tulee kohta herra kansleri ilmoittamaan teille muutamia asioita, jotka minä olen jättänyt hänen ilmoitettavaksensa.

Onneton kuningatar, jota lakkaamatta uhkailtiin avioerolla, maanpaolla, jopa tuomiollakin, kalpeni, huolimatta poskimaalista, eikä hän voinut pidättyä sanomasta:

-- Mutta minkä vuoksi tuo käynti, armollisin herra? Mitä herra kansleri on minulle sanova, jota Teidän Majesteettinne ei itse voi minulle sanoa.

Kuningas pyörsi takaisin sanaakaan virkkamatta ja melkein samassa silmänräpäyksessä ilmoitti henkivartijakapteeni de Guitaut kanslerin tulon.

Kun kansleri ilmestyi näkyviin, oli kuningas jo mennyt ulos toisesta ovesta.

Kansleri kävi esiin puoleksi hymyillen, puoleksi punastuen. Kun me uskottavasti tapaamme häntä vielä vastakin kertomuksemme varrella, eivät lukijamme panne pahaksensa, jos jo tässä otamme tutustuaksemme häneen.

Kansleri oli lystikäs mies. Des Roches, Notre-Dame'n kaniikki ja muinoinen kardinaalin kamaripalvelija oli esittänyt tämän miehen kardinaalille, sanoen häntä erittäin luotettavaksi mieheksi. Kardinaali uskoi häntä ja huomasi miehen kelvolliseksi.

Hänestä kerrottiin useita juttuja, muiden muassa tämmöinen:

Myrskyisen nuoruutensa jälkeen oli hän mennyt muutamaan luostariin, siellä ainakin jonkun aikaa katuakseen nuoruutensa hulluuksia.

Mutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen ollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän läksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui kiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut ahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi häntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja kiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät muka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat rukoilemaan hänen puolestansa.

Neuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja henkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan helpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä mukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt päivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista lihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.

Munkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta tehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin; öillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta parikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa permannolle.

Ei ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen kuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä maineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut olemassa.

Luostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi pyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi kardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä, tuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen vihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan Annaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de Laffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin saavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe niin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän, jonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.

Kuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin oli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi hovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen Itävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:

-- Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.

-- Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken sen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne kohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.

-- Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani... Minun! mutta tuohan on katalaa halpamaisuutta!

-- Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa olen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa lähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?

-- Tarkastakaa sitten, herra; minä näytän olevan rikoksellinen: Estefana, antakaa kirjoituspöytieni ja laatikkojeni avaimet.

Kansleri tarkasteli näön vuoksi huonekaluja, mutta hän tiesi kyllä ett'ei kuningatar mahtanut huonekaluissaan säilyttää niin tärkeätä kirjettä, minkä hän päivän kuluessa oli kirjoittanut.

Kun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus pöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti, käydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan kuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja virkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:

-- Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.

-- Mikä? kysyi kuningatar, joka ei ymmärtänyt, tai paremmin, ei tahtonut ymmärtää tarkoitusta.

-- Hänen Majesteettinsa on varma, että te olette kirjoittaneet kirjeen tänäpäivänä; hän tietää myös, ett'ei se kirje vielä ole lähetetty määräpaikkaansa. Kirjettä ei löydy teidän laatikoistanne ja sen täytyy toki jossakin olla.

-- Uskallatteko käydä käsiksi kuningattareenne? sanoi Itävallan Anna ojentuen täyteen korkeuteensa ja tähdäten kansleria silmillä, joiden luonti oli muuttunut melkein uhkaavaksi.

-- Minä olen kuninkaan uskollinen palvelija, rouva; ja kaikki mitä Hänen Majesteettinsa käskee, sen minä toimitan.

-- No niin, se on totta; sanoi Itävallan Anna, ja herra kardinaalin vakoojat ovat hyvin tehtävänsä toimittaneet. Minä olen tänäpäivänä kirjoittanut kirjeen, eikä se ole vielä lähtenyt. Kirje on täällä.

Ja kuningatar pisti kauniin kätösensä poveensa.

-- Antakaa siis kirje tänne, rouva, sanoi kansleri.

-- Minä en anna sitä muille kuin kuninkaalle, herra, sanoi Anna.

-- Jos kuningas olisi tahtonut kirjeen itselleen annettavaksi, rouva hyvä, olisi hän itse sitä pyytänyt. Mutta, minä sanon sen vielä toistamiseen, minulle on annettu toimeksi vaatia se teiltä, ja ell'ette sitä anna...

-- Mikä sitten?

-- Minut on velvoitettu ottamaan se teiltä.

-- Kuinka? mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan että minun määräykseni ulottuvat kauvaksi, rouva, ja että minut on valtuutettu etsimään tuota epäluulonalaista paperia itse Teidän Majesteettinne omasta persoonasta.

-- Mikä kauhistus! huudahti kuningatar.

-- Suvaitkaa siis, rouva, huojentaa menetystapaa.

-- Tämä käytös on suunnatonta väkivaltaa, tiedättekö sen, herra?

-- Kuningas käskee, rouva, suokaa anteeksi.

-- Tätä minä en kärsi; en, en, ennemmin kuolen! huudahti kuningatar, jossa Espanjan ja Itävallan ylpeä veri kuohahti liikkeesen.

Kansleri kumarsi syvään, jonka jälkeen hän, siinä selvässä aikomuksessa, ett'ei väistyisi tuumaakaan sen toimen täyttämisestä, joka hänen suoritettavaksensa oli annettu ja aivan niinkuin pyövelinrenki olisi tehnyt kidutushuoneessa, lähestyi Itävallan Annaa, jonka silmissä sillä hetkellä näkyi raivon kyyneleet.

Kuningatar oli, niinkuin jo olemme sanoneet, erinomaisen kaunis.

Kanslerin toimi oli siis arkaluontoista laatua, ja kuningas oli jo joutunut niin kauvaksi luulevaisuutensa kautta Buckingham'in suhteen, ett'ei hän enää ollut luulevainen kenenkään suhteen.

Epäilemättä kansleri Séguier'in silmät tällä hetkellä tähystelivät tuon merkillisen kellon nauhaa; mutta kun hän ei sitä löytänyt, tavoitti hän sen sijaan sitä paikkaa, jossa kuningatar oli sanonut paperin olevan.

Itävallan Anna astahti askeleen taaksepäin, niin kalpeana, että hänen olisi luullut olevan kuolemaisillansa; ja nojaten vasemmalla kädellään, ett'ei kaatuisi, takanansa olevaan pöytään, veti hän oikealla paperin poveltansa ja ojensi sen sinetinvartijalle.

-- Kas tässä, herra, tässä on tämä kirje, huudahti kuningatar katkonaisella ja vapisevalla äänellä, ottakaa se ja vapauttakaa minut inhottavasta läsnäolostanne.

Kansleri, joka puolestaan myös vapisi helposti ymmärrettävästä syystä, otti kirjeen, kumarsi maahan saakka ja poistui.

Tuskin oli ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, kun kuningatar puolitainnuksissa vaipui hovinaistensa käsiin.

Kansleri vei kirjeen kuninkaalle, lukematta siitä yhtäkään sanaa. Kuningas otti sen vastaan vapisevin käsin, katsoi ensiksi osoitetta, vaan sitä ei ollut, kalpeni, aukasi sen sitten vitkallisesti, ja nähdessään ensi sanoista kirjeen olevan kirjoitetun Espanjan kuninkaalle, luki hän sen sangen joutuun.

Siinä oli kokonainen hyökkäyssuunnitelma kardinaalia vastaan. Kuningatar kehoitti veljeänsä ja Itävallan keisaria, koska heitä kaiketi loukkasi Richelieu'n politiikka, hän kun lakkaamatta pyrki alentamaan Itävallan hallitussuvun arvoa ja voimaa, asettumaan sotakannalle Ranskaa vastaan, ja määräämään rauhanehdoksi kardinaalin erottamisen; mutta rakkaudesta ei ollut koko kirjeessä sanaakaan.

Kuningas, varsin hyvillään tuosta, tiedusti, oliko kardinaali vielä Louvressa. Hänelle ilmoitettiin, että Hänen ylhäisyytensä oli odottamassa työhuoneessa Hänen Majesteettinsa käskyjä.

Kuningas meni suoraa päätä hänen luoksensa.

-- Kas tässä, herttua, sanoi hän, te olitte oikeassa, minä olin väärässä; koko vehkeileminen on valtiollista, eikä tässä kirjeessä ole mitään kysymystä rakkaudesta. Sen sijaan on siinä sangen paljo kysymystä teistä.

Kardinaali otti kirjeen ja luki sen mitä suurimmalla tarkkuudella; päästyänsä loppuun, luki hän sen vielä toiseen kertaan.

-- No niin, sanoi hän, Teidän Majesteettinne näkee, mihin saakka viholliseni menevät: teillä on niskassa kaksi sotaa, ell'ette erota minua. Totta puhuen, Teidän sijassanne minä välttäisin noin voimakkaita hyökkääjiä, ja minä puolestani olisin tosionnellinen päästyäni erilleni asiain menosta.

-- Mitä sanottekaan, herttua?

Minä sanon, armollisin herra, että minun terveyteni menee näissä lakkaamattomissa taisteluissa ja ijät kaiket kestävissä töissä. Minä sanon, että on varsin uskottavaa, ett'en minä ole kestävä La Rochelle'n piirityksen rasitusta, ja että olisi paljo parempi, jos nimittäisitte niihin toimiin joko herra de Condé'n, tai herra de Bassompierre'n tai kenen urhoollisen miehen tahansa, jolla sodankäynti on varsinaisena toimialana, ettekä minua, joka olen kirkon miehiä ja jota lakkaamatta vedetään pois kutsumuksestani ja pannaan semmoisiin toimiin, joihin ei minulla ole vähintäkään halua. Teillä olisi paljoa suurempi menestys sisäasioissa, armollisin herra, enkä epäile, että olisitte paljoa suurempi ulkoasioissa.

-- Herra herttua, sanoi kuningas, minä ymmärrän teitä, olkaa huoleti; kaikki nuo, joita kirjeessä on mainittu, ovat saavat ansaitun rangaistuksensa, ja kuningatar myös.

-- Mitä sanottekaan, armollisin herra? Jumala varjelkoon kuningatarta saamasta minun tähteni mitään ikävyyksiä! hän on aina pitänyt minua vihollisenansa, vaikka Teidän Majesteettinne voisi kyllä todistaa, että minä lämpimästi olen alati hänen puoltansa pitänyt, yksin Teitä itseännekin vastaan. Oh! jos hän pettäisi Teidän Majesteettianne kunnianne suhteen, se olisi toista, ja silloin olisin ensimmäinen sanomaan: "Armo pois, ei mitään armoa rikoksellista kohtaan!" Onneksi ei asian laita ole semmoinen, ja onhan Teidän Majesteettinne saanut siitä uuden todisteen.

-- Se on totta, herra kardinaali, sanoi kuningas, ja te olitte oikeassa niinkuin aina; mutta kuningatar ansaitsee sittenkin kaiken minun vihani.

-- Te se juuri, armollisin herra, olette vetäneet päällenne hänen vihansa; ja toden totta, jos hän täydellä todella olisi nyreissänsä Teidän Majesteetillenne, ymmärtäisin sen aivan hyvin: Teidän Majesteettinne on ankarasti häntä loukannut!...

-- Juuri sillä tavoin olen aina kohteleva omia ja teidän vihollisianne, herttua, olkoot he kuinka ylhäisiä tahansa ja uhatkoon minua mikä vaara hyvänsä siitä, että ankarasti menettelen heitä kohtaan.

-- Kuningatar on minun viholliseni, mutta ei teidän, armollisin herra; päinvastoin on hän uskollinen, alamainen ja moitteeton puoliso; suvaitkaa minun siis, armollisin herra, puhua hyvää hänen puolestansa Teidän Majesteetillenne.

-- Nöyrtyköön hän ja lähestyköön minua ensin.

-- Päinvastoin, armollisin herra, näyttäkää esimerkkiä; te olette ensiksi tehneet väärin, koska olette kuningatarta epäilleet.

-- Minäkö lähestyisin ensiksi! sanoi kuningas; en koskaan!

-- Armollisin herra, minä rukoilen teitä.

-- Muutoin, kuinka voisinkaan ensiksi lähestyä?

-- Tekemällä jotakin, jonka luulisitte olevan hänelle mieleen.

-- Mitä?

-- Laittamalla tanssiaiset; tiedättehän kuinka kuningatar pitää paljon tanssista; minä takaan, ett'ei hänen nyreytensä jaksa vastustaa semmoista suosion osoitusta.

-- Herra kardinaali, tiedättehän ett'en minä pidä ensinkään noista maallisista huvituksista.

-- Kuningatar tulee vaan kiitollisemmaksi, koska hän tietää teidän vastenmielisyytenne semmoisiin huvituksiin; muutoin, silloin olisi hänellä tilaisuus käyttää niitä kauniita timanttikoristeita, jotka te tuonottain lahjoititte hänelle nimipäivänänsä, ja joilla hän ei vielä ole ollut tilaisuudessa itseään koristaa.

-- Kyllähän nähdään, herra kardinaali, kyllähän nähdään, sanoi kuningas, joka, hyvillään siitä että oli löytänyt kuningattaren syylliseksi rikokseen, josta hän aivan vähän lukua piti, ja viattomaksi rikokseen, jota hän kovin oli pelännyt, oli valmis vaikka paikalla sopimaan hänen kanssansa; kylläpähän nähdään, mutta, kunniani kautta, te olette liian sietäväinen.

-- Armollisin herra, sanoi kardinaali, jättäkää ankaruus ministereille, sietäväisyys on kuninkaallinen avu; käyttäkää sitä, niin näette sen tekevän teille hyvää.

Ja nyt kardinaali, kuullessaan kellon lyövän yksitoista, kumarsi syvään, anoi kuninkaalta lupaa saada poistua ja pyysi häntä sopimaan kuningattaren kanssa.

Itävallan Anna, joka kirjeensä anastuksen perästä odotti saavansa nuhteita, hämmästyi suuresti, nähdessään kuninkaan seuraavana päivänä yrittelevän häntä lähestymään. Ensin asettui hän vastahankaan; sekä hänen nais-ylpeyttänsä että kuningatar-arvoansa oli niin julmasti loukattu, ett'ei hän ensi hetkessä ollut suostuvainen; mutta hovinaistensa neuvosta hän viimein näytti alkavan leppyä. Kuningas käytti hyväksensä ensimäistä käänteen hetkeä ja ilmoitti aikomuksensa olevan tuota pikaa laittaa hänelle juhlan.

Juhla Itävallan Annaa varten oli niin harvinaista laatua, että tuo ilmoitus, niinkuin kardinaali oli arvannut, haihdutti hänen viimeisetkin mielipahansa jälet, ell'ei hänen sydämmestänsä, niin ainakin hänen kasvoiltansa. Hän kysyi, minä päivänä juhla oli tuleva, mutta kuningas vastasi, että hänen oli kysyttävä sitä ensin kardinaalilta.

Ja todella kysyikin kuningas joka päivä kardinaalilta, milloin juhla olisi pantava toimeen, vaan joka päivä kardinaali aina jollakin tekosyyllä sai vältetyksi sen määräämisen. Sillä tavoin kului kymmenen päivää.

Kahdeksantena päivänä sen kohtauksen jälkeen, jonka olemme kertoneet, sai kardinaali Lontoon postimerkillä varustetun kirjeen, joka sisälsi ainoastaan nämä muutamat rivit:

"Ne ovat käsissäni; mutta en voi lähteä Lontoosta, kun ei minulla ole rahaa; lähettäkää minulle viisisataa pistole'a, niin neljän tai viiden päivän perästä, ne saatuani, olen Pariisissa."

Samana päivänä kuin kardinaali tuon kirjeen sai, teki kuningas taas hänelle tavallisen kysymyksensä.

Richelieu laski sormillansa ja virkkoi hiljaa itsekseen:

-- Hän sanoo tulevansa neljän tai viiden päivän perästä rahat saatuansa; neljä tai viisi päivää kuluu rahojen mennessä hänelle, neljä tai viisi päivää hänen tuloonsa, se on yhteensä kymmenen päivää; mutta siihen lisäksi on otettava lukuun vastatuulet, muut vastoinkäymiset, naisen heikkovoimaisuus, -- pankaamme kaksitoista päivää!

-- No niin, herra herttua, sanoi kuningas, joko olette laskeneet?

-- Jo, armollisin herra, tänäpäivänä on 20 päivä Syyskuuta; kaupungin maistraatti pitää erään juhlan 3 päivä Lokakuuta. Se sopii mainiosti; sillä sitten ette tarvitse näyttää lähestyvänne kuningatarta.

Sitten lisäsi kardinaali:

-- Mutta, armollisin herra, elkää unhottako sanomasta Hänen Majesteetillensa tämän juhlan suhteen, että Te haluaisitte nähdä, kuinka hänen timanttikoristeensa somistavat häntä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XVII

Bonacieux'in pariskunta.

Tämä oli jo toinen kerta, kuin kardinaali oli kuninkaalle maininnut noista timanttikoristeista. Ludvig XIII oli kummastuksissaan tuosta hellittämättömyydestä ja rupesi arvelemaan, että kehoituksessa mahtoi piillä joku salajuoni.

Kerran toisenkin oli se käynyt kuninkaan arvolle, että kardinaali, jonka poliisi, vaikka ei ollutkaan nykyajan poliisin vertainen, oli erinomainen, tiesi paremmin kuin hän itse asioita, jotka koskivat hänen perheellisiä olojansa. Hän toivoi sen vuoksi keskustellessaan kuningattaren kanssa pääsevänsä keskustelun kautta selville jostakin salaisuudesta, joka, tiesipä sen kardinaali tai oli tietämättä, kumpaisessakin tapauksessa melkoisesti kohottaisi häntä ministerinsä silmissä.

Hän meni siis tapaamaan kuningatarta ja tapansa mukaan alotti uusilla uhkauksilla hänen seuruettansa kohtaan. Itävallan Anna painoi päänsä alas ja antoi virran tulvata, vastaamatta sanaakaan, toivoen että se viimein itsestään seisahtuisi; mutta sitäpä ei Ludvig XIII tahtonut; Ludvig XIII tahtoi saada keskustelun käymään, päästäksensä siitä johonkin valoon, vakuutettuna kun hän oli siitä, että kardinaalin mielessä piili joku sala-ajatus ja että hän valmisteli jotakin hirveätä paljastusta, jommoisiin Hänen ylhäisyytensä oli perin taitava. Hän saavuttikin aikomuksensa hellittämättömillä syytöksillään.

-- Mutta, huudahti Itävallan Anna, väsyneenä noihin päättömiin syytöksiin, mutta armollisin herra, te ette sano minulle kaikkea, mitä teillä on mielessänne. Mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokaa, mitä minä olen rikkonut? Mahdotonta on, että Teidän Majesteettinne nostaisi tuota melua muutamasta veljelleni kirjoittamastani kirjeestä.

Kuningas, joutuen vuorostaan noin suoranaisen hyökkäyksen alaiseksi, ei tiennyt mitä vastaisi; hän arveli hetken soveliaaksi sen toivomuksen lausumiseen, joka hänen olisi pitänyt ilmoittaa vasta juhlan edellisenä päivänä.

-- Rouva, sanoi hän majesteetillisesti, kaupungin maistraatin tanssipidot ovat kohta käsissä; minä toivon, että te kunnioitatte meidän kelpo porvareita esiintymällä siellä juhlapuvussa ja erittäinkin koristettuna niillä timanteilla, jotka lahjoitin teille nimipäivänänne. Siinä vastaukseni.

Vastaus oli kauhea. Itävallan Anna luuli että Ludvig XIII tiesi kaikki ja että kardinaali oli saanut hänet noin teeskentelemään seitsemän tai kahdeksan päivää, joka muutoin kuului myöskin hänen luonteesensa. Hän muuttui peräti kalpeaksi, nojasi pöytään ihmeen kauniilla kädellään, joka näytti nyt vaksikädeltä, katsoa tuijotti kuninkaasen säikähtyneenä, eikä vastannut halaistua sanaa.

-- Kuulittehan, rouva, sanoi kuningas, joka nautti tuosta hämmästyksestä kaikessa laajuudessaan, arvaamatta kumminkaan sen syytä, kuulittehan?

-- Kyllä, armollisin herra, kyllä minä kuulin, sopersi kuningatar.

-- Te ilmestytte siis tanssijaisiin?

-- Kyllä.

-- Timanttikoristeissanne?

-- Niin.

Kuningatar kalpeni yhä enemmän, niinpaljon kuin se enää oli mahdollista; kuningas sen huomasi ja nautti siitä tuolla kylmällä julmuudella, joka oli hänen luonteensa huonompia puolia.

-- Siis se on suostuttu asia, sanoi kuningas, eikä minulla ollut muuta teille sanottavaakaan.

-- Mutta milloin ovat nuo tanssijaiset? kysyi Itävallan Anna.

Ludvig XIII tunsi vaistomaisesti, ett'ei hänen pitäisi vastata tuohon kysymykseen, koska kuningatar oli tehnyt sen melkein kuolevaisen äänellä.

-- Aivan kohdakkoin, rouva, sanoi hän; mutta en muista tarkalleen päivää, minä kysyn kardinaalilta.

-- Kardinaali se siis on ilmoittanut teille tästä juhlasta? huudahti kuningatar.

-- Niin, rouva, vastasi kuningas kummastuneena; mutta minkä vuoksi noin kysytte?

-- Hänkö se teitä on pyytänyt huomauttamaan minua tulemaan sinne niissä timanttikoristeissa?

-- Se tahtoo sanoa, rouva...

-- Hän se on, armollisin herra, hän se on!

-- No niin! mitäs sillä väliä, hänkö se on tai minä? Onko tuo huomautus mikään rikos?

-- Ei, armollisin herra.

-- Siis te tulette?

-- Tulen, armollisin herra.

-- Hyvä, sanoi kuningas vetäytyen pois päin, hyvä, minä luotan siihen.

Kuningatar kumarsi, ei niin paljon tapasäännön noudatuksesta kuin sen vuoksi, että hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa.

Kuningas poistui ihastuksissaan.

-- Minä olen hukassa, mutisi kuningatar, aivan hukassa, sillä kardinaali tietää kaikki ja hän se lykkää edellään kuningasta, joka ei vielä tiedä mitään, vaan on kohta tietävä kaikki. Minä olen hukassa! Jumalani! Jumalani! Jumalani!

Hän lankesi polvilleen tyynylle ja rukoili, pää vapisevien käsien välissä.

Hänen tilansa oli todella hirmuinen. Buckingham oli palannut Lontoosen, rouva de Chevreuse oli Tours'issa. Vartioituna enemmän kuin koskaan, kuningatar tunsi povessaan hämärästi, että joku hänen hovinaisistaan oli hänet pettänyt, vaan hän ei tiennyt kuka. De la Porte ei voinut jättää Louvrea; hänellä ei ollut niin ainoata sielua maailmassa, kehen hän voi luottaa.

Ja nähdessään mikä onnettomuus häntä uhkasi ja kuinka hyljättynä hän oli, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.

-- Enkö minä voisi olla Teidän Majesteetillenne miksikään avuksi? sanoi yht'äkkiä eräs ääni täynnä lempeyttä ja sääliä.

Kuningatar käännähti nopeasti, sillä hän ei ollut erhettynyt tuon äänen laadusta: ystävä se sillä tavoin puhui.

Todella, eräässä kuningattaren huoneihin vievässä ovessa näkyi kaunis rouva Bonacieux; hän oli ollut järjestelemässä vaatteita ja pukuja viereisessä huoneessa, kun kuningas oli tullut sisään; hän ei ollut voinut mennä ulos ja oli kaikki kuullut.

-- Kuningatar kiljahti hämmästyksestä, nähdessään hänet, sillä mielensä häiriössä ei hän aluksi tuntenut tuota nuorta naista, jonka de la Porte oli hänelle toimittanut.

-- Oh! elkää peljätkö mitään, rouva sanoi nuori nainen, liittäen kätensä yhteen ja itkien hänkin kuningattaren tuskaa; minä olen Teidän Majesteettinne ruumis ja sielu, ja vaikka olenkin niin kaukana Teistä ja vaikka asemani onkin niin alhainen, luulen kumminkin löytäneeni keinon Teidän Majesteettinne auttamiseksi pulasta.

-- Te! oi taivas! te! huudahti kuningatar; mutta katsokaa minua kasvoihin! Minua petetään joka puolelta; voinko teihin luottaa?

-- Oh, rouva, virkkoi nuori vaimo langeten polvilleen: sieluni kautta, minä olen valmis kuolemaan Teidän Majesteettinne tähden!

Tämä huudahdus lähti sydämmen syvimmästä pohjasta, eikä siinä, samoinkuin ensimäisessäkään, ollut mitään epäilemistä.

-- Niin, jatkoi rouva Bonacieux, niin, kyllä täällä pettureita on; mutta pyhän Neitsyen nimessä minä vannon ett'ei kukaan ole uskollisempi Teidän Majesteetillenne. Nuo timanttikoristeet, joita kuningas pyysi, olette antaneet herttua Buckingham'ille, eikö niin? Ne olivat suljettuna siihen pieneen ruusupuiseen rasiaan, jota hän piti kainalossaan? olenko väärässä? Eikös asia ole niin?

-- Oh, Jumalani! Jumalani! huokaili kuningatar ja hänen hampaansa löivät loukkua kauhistuksesta.

-- No niin, jatkoi rouva Bonacieux, timantit ovat saatavat takaisin.

-- Niin epäilemättä, ne täytyy saada takaisin, huudahti kuningatar; mutta millä tavoin, kuinka se käy päinsä?

-- Täytyy lähettää joku herttuan luokse.

-- Mutta kuka? ... kuka? ... Kehen voin luottaa?

-- Luottakaa minuun, rouva, suokaa minulle se onni, kuningattareni, kyllä minä löydän lähettilään!

-- Mutta täytyy kirjoittaa.

-- Niin, se on välttämätöntä. Kaksi sanaa Teidän Majesteettinne kädestä ja teidän yksityinen sinettinne.

-- Mutta nuo kaksi sanaa, ne sisältävät tuomioni, avioeroni, maanpakoni!

-- Niin, jos joutuvat kunnottoman käsiin! Mutta minä vastaan siitä, että ne sanat joutuvat määräpaikkaansa.

-- Oh, Jumalani! minun täytyy siis jättää elämäni, kunniani ja maineeni teidän käsiinne!

-- Niin, rouva, niin täytyy, ja minä pelastan kaikki.

-- Mutta kuinka? sanokaa minulle toki.

-- Mieheni on laskettu vapaaksi pari kolme päivää takaperin; minulla ei ole ollut vielä aikaa tavata häntä. Hän on oiva ja kelpo mies, joka ei vihaa eikä rakasta ketään. Hän tekee mitä minä tahdon: hän menee minun käskystäni, tietämättä mitä hän viepi, ja jättää Teidän Majesteettinne kirjeen, tietämättä edes sen olevan Teidän Majesteettinne lähettämän, siihen määräpaikkaan, jonka minä hänelle ilmoitan.

Kuningatar tarttui nuoren naisen molempiin käsiin kiihkoisella ihastuksella, silmäsi häntä ikäänkuin nähdäksensä hänen sydämensä pohjaan saakka, ja nähden hänen kauniissa silmissänsä vaan vilpittömyyttä, syleili häntä hellästi.

-- Tee se, huudahti hän, niin olet pelastanut minun elämäni ja kunniani!

-- Oh! elkää arvostelko liian suureksi sitä palvelusta, joka minulla on onni teille tehdä; minulla ei ole mitään pelastettavaa Teidän Majesteetiltanne, joka olette vaan petollisten vehkeiden uhrina.

-- Se on totta, se on totta, lapseni, sanoi kuningatar, sinä olet oikeassa.

-- Antakaa minulle siis se kirje, rouva, aika kiiruhtaa.

Kuningatar riensi pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta, paperia ja kyniä: hän kirjoitti kaksi riviä, sulki kirjeen kuoreensa ja jätti sen rouva Bonacieux'ille.

-- Mutta, sanoi kuningatar, nyt unhotamme erään varsin tärkeän asian.

-- Minkä?

-- Rahat.

Rouva Bonacieux punastui.

-- Niin, se on totta, sanoi hän, ja minun täytyy tunnustaa Teidän Majesteetillenne, että minun mieheni...

-- Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.

-- Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa. Mutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...

-- Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; -- ne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele tuota vastausta; -- mutta maltahan.

Itävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.

-- Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin vakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se rahaksi; sillä matkustakoon miehesi.

-- Tunnin sisään on käsky täytetty.

-- Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että töintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille Lontoosen.

-- Kirje joutuu hänen omaan käteensä.

-- Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.

Rouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja katosi kuin linnun siivillä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin oli hän kotonansa; niinkuin hän oli kuningattarelle sanonut, hän ei ollut tavannut miestänsä hänen irtipääsemisensä jälkeen; hän ei tiennyt mikä muutos hänen miehessänsä oli tapahtunut kardinaalin suhteen, muutos, joka oli yhä vakaantunut niistä parista kolmesta käynnistä, joita hänen luoksensa oli tehnyt kreivi Rochefort; tuo mies oli nyt tullut Bonacieux'in parhaimmaksi ystäväksi ja saanut hänen uskomaan vähällä vaivalla, ett'ei mikään rikoksellinen tunne ollut syynä hänen vaimonsa ryöstöön, vaan yksinomaan valtiollinen varovaisuus.

Hän tapasi Bonacieux'in yksinään: miesparalla oli ollut suuret puuhat saada taas järjestykseen kotinsa, jossa hän oli löytänyt huonekalut melkein ruhjottuina, laatikot milt'ei tyhjinä, koska oikeus ei ole yksi noista kolmesta asiasta, jotka kuningas Salomo mainitsee niiksi, jotka eivät jätä mitään jälkeä käynnistänsä. Mitä palvelustyttöön tulee, hän oli pötkinyt pakoon silloinkuin isäntä otettiin kiini. Tuo tyttöparka oli säikähtynyt siihen määrään että hän oli yhtä puhkua kulkenut Pariisista aina Bourgogne'en saakka, joka oli hänen kotiseutunsa.

Kelpo kauppias oli heti kohta kotiin tultuansa antanut vaimollensa tiedon onnellisesta palaamisestansa ja vaimonsa oli toivottanut hänelle onnea ja vastannut, että niinpian kuin hän saa hetkenkään lomaa toimiltansa hovissa, hän omistaa sen hetken kokonaan hänelle ja tulee häntä tervehtimään.

Tuo hetki oli odotuttanut itseänsä jo viisi päivää, joka aika toisissa oloissa epäilemättä olisi tuntunut Bonacieux'istä vähän pitkänlaiselta; mutta hänellä oli sen käynnin johdosta, jonka hän oli tehnyt kardinaalin luokse, ja niiden käyntien vuoksi, joita Rochefort oli hänen luoksensa tehnyt, runsaasti miettimisen aihetta ja niinkuin tiedetään, ei millään saa niin aikaa kulumaan kuin miettimisellä.

Sitä enemmän, kun Bonacieux'in mietinnöt olivat kokonaan ruusunvärisiä. Rochefort nimitti häntä ystäväksensä, rakkaaksi Bonacieux'iksensä, eikä lakannut hänelle vakuuttelemasta, että kardinaali pani häneen mitä suurimman arvon. Kauppias näki jo olevansa matkalla onneen ja kunniaan.

Rouva Bonacieux oli hänkin puolestaan miettinyt, mutta, se on meidän sanominen, nuo mietinnöt olivat aivan kokonaan muuta kuin kunnianhimoisia; vastoin tahtoansakin olivat hänen ajatuksensa lakkaamatta kiini tuossa kauniissa uljaassa nuoressa miehessä, joka näytti niin rakastuneelta. Joutuneena kahdeksantoista vuotiaana naimisiin herra Bonacieux'in kanssa, eläen aina puolisonsa ystävien keskuudessa, puolison, joka ei ollut omiansa herättämään mitään hellempää tunnetta nuoressa naisessa, jonka sydän oli paljoa korkeammalla asteella kuin hänen asemansa, ei rouva Bonacieux'iin ollut koskaan pystynyt mikään tavallinen viettelys: mutta aatelisnimellä, semminkin sinä aikana, oli suuri vaikutus porvaristoon ja d'Artagnan oli aatelismies; siihen lisäksi oli hänen yllänsä henkivartijan univormu, joka muskettisoturin univormun jälkeen oli naisten silmissä suurimmassa arvossa. Hän oli, sanomme sen vieläkin, kaunis, nuori, ja seikkailunhaluinen; siinä oli jo enemmän kuin tarvittiin panemaan kolmenkolmatta vuotiasta päätä pyörälle, ja rouva Bonacieux oli juuri tuossa elämän onnellisessa ijässä.

Molemmat aviopuolisot, vaikka eivät olleet nähneet toisiaan kahdeksaan päivään ja vaikka tuon viikon ajalla oli heille tärkeitä kohtauksia tapahtunut, lähestyivät toisiansa ikäänkuin vähän arvelun-alaisesti; herra Bonacieux osoitti kumminkin todellista iloa ja kävi vaimollensa vastaan avoimin sylin.

Rouva Bonacieux kurotti hänelle otsansa suudeltavaksi.

-- Keskustelkaamme vähän, lausui hän sitten.

-- Kuinka? sanoi Bonacieux hämmästyneenä.

-- Niin, toden perästä, minulla on sangen tärkeä asia sinulle puhuttavana.

-- Vai niin, ja minulla myös on sangen vakavia kysymyksiä sinulle tehtävänä. Selitäppäs minulle vähän ryöstämisestäsi.

-- Siitä ei ole kysymystä tällä kertaa, sanoi rouva Bonacieux.

-- Mistäs sitten? minun vankeudestaniko?

-- Siitä sain kuulla samana päivänä; mutta kun et ollut syypää mihinkään rikokseen, etkä ollut osallinen mihinkään vehkeesen, etkä vihdoin tiennyt mitään, joka olisi voinut saattaa vaaraan sinua tai ketään muutakaan, en minä koko tapauksesta pitänyt suurempaa lukua kuin se ansaitsi.

-- Sinäpä otat asian varsin kevyesti, vaimoseni! sanoi Bonacieux vähän loukkautuneena vaimonsa osoittamasta välinpitämättömyydestä; tiedätkö että olin kokonaisen päivän ja yön Bastiljin vankikoppiin viskattuna?

-- Yksi päivä ja yö on pian ohitse; heitetään nyt koko tuo vankeutesi ja palataan siihen, mikä minut nyt tuopi sinun luoksesi.

-- Kuinka! mikä sinut tuopi minun luokseni! Eikö se sitten ole halu, nähdä miestänsä, josta on ollut eroitettuna kokonaista kahdeksan päivää? kysyi kauppias sangen suuttuneena.

-- Se ensin ja muuta siihen lisäksi.

-- Puhu!

-- Sangen tärkeä asia, josta kenties tulevainen onnemme riippuu.

-- Meidän onnemme on paljon muuttanut muotoansa siitä kuin viimeksi näimme toisiamme, eikä minua laisinkaan kummastuttaisi, jos muutamien kuukausien päästä moni meitä kadehtisi.

-- Niinpä kyllä, varsinkin jos tahdot noudattaa niitä määräyksiä, mitä nyt aion sinulle antaa.

-- Minulle?

-- Niin, juuri sinulle. Sinulle tarjoutuu tilaisuus tehdä hyvä ja pyhä työ, ja ansaita samalla paljo rahaa.

Rouva Bonacieux tiesi että hän rahasta puhumalla koskettaisi miehensä heikointa puolta.

Mutta kun ihminen, olipa se vaikka kauppias, on kymmenen minuuttia puhunut kardinaalin kanssa, hän ei ole enää sama ihminen.

-- Ansaita paljo rahaa! sanoi Bonacieux, työntäen huuliaan eteenpäin.

-- Niin, paljo.

-- Kuinka paljo, noin likimain?

-- Ehkäpä tuhannen pistole'a.

-- Se mitä pyydät minun tekemään, on siis sangen tärkeätä?

-- On.

-- Mitä minun on tekeminen?

-- Sinun on lähteminen paikalla matkalle, minä annan sinulle paperin, josta et saa luopua missään nimessä, vaan jätät sen asianomaisiin käsiin.

-- Ja minne minun on meneminen?

-- Lontoosen.

-- Minä Lontoosen! Pilkkaahan minusta teet, minulla ole mitään asiaa Lontoosen.

-- Mutta muut tarvitsevat sinua sinne menemään.

-- Ketkä muut? Minä sanon sinulle, ett'en ryhdy enää sokeasti mihinkään ja että minä tahdon tietää niinhyvin minkä vuoksi kuin myöskin kenen vuoksi minä antaudun asioihin.

-- Eräs korkea henkilö lähettää sinut, eräs toinen korkea henkilö odottaa sinua: palkinto menee yli toivojesi, siinä kaikki, mitä voin sinulle luvata.

-- Taas vehkeitä ja juonia! aina vaan vehkeitä ja juonia! kiitoksia paljo, minä epäilen nyt jo semmoisia ja herra kardinaali on minua siinä suhteessa valaissut.

-- Kardinaali! huudahti rouva Bonacieux, oletko nähnyt kardinaalin?

-- Hän kutsutti minut luoksensa, vastasi kauppias ylpeästi.

-- Ja sinä noudatit kutsumusta, ajattelematon mies!

-- Minä sanon sinulle, ett'ei minulla ollut valitsemisen varaa, mennäkkö vai olla menemättä, sillä minä olin kahden vahdin välissä. Tosin kyllä, kun en silloin vielä kardinaalia tuntenut, olisin ollut kovin hyvilläni, jos en olisi tarvinnut hänen luoksensa mennä.

-- Pitelikö hän sitten sinua pahasti? uhkailiko hän sinua?

-- Hän otti minua kädestä ja sanoi minua ystäväksensä -- ystäväksensä! kuuletko, eukkoni? -- minä olen suuren kardinaalin ystävä!

-- Suuren kardinaalin!

-- Epäätkö häneltä tuon nimityksen, kenties?

-- Minä en epää mitään, mutta sanon vaan sinulle että ministerin suosio on lyhytikäinen ja että aika hupsu se on, joka herkiää ministerin ystäväksi; on korkeampia voimia kuin hänen, jotka eivät perustu yhden miehen oikkuihin eivätkä johdu yhdestä tapauksesta, ja niihin voimiin tulee turvautua.

-- Ikävä kyllä, vaan minä en tunne muuta voimaa kuin sen suuren miehen, jota minulla on kunnia palvella.

-- Palveletko kardinaalia?

-- Palvelen, ja koska olen hänen palvelijansa, en salli, että sinä antaudut vehkeihin valtion turvallisuutta vastaan ja että palvelet sellaisen naisen vehkeitä, joka ei ole ranskalainen, vaan jolla on espanjalainen sydän.

Bonacieux matki sanasta sanaan kreivi Rochefort'ilta kuulemiansa lauseita; mutta vaimoparka, joka oli luottanut mieheensä ja joka siinä toivossa oli mennyt hänestä takaukseen kuningattarelle, vapisi havaitessaan mihin vaaraan hän oli ollut syöstäytymäisillään, ja nähdessään mihin avuttomaan tilaan hän oli joutunut. Mutta tuntiessaan miehensä heikkouden ja erittäinkin ahneuden, ei hän vielä luopunut kaikesta toivosta saada asia hyvään päätökseen.

-- Vai niin, vai olet sinä kardinaalin miehiä, sanoi hän; ah! sinä olet niiden miesten puolella, jotka kohtelevat pahoin vaimoasi ja häväisevät kuningatarta.

-- Yksityisten edut eivät ole mitään yhteisten etujen rinnalla. Minä olen niiden puolella, jotka pelastavat valtion, virkkoi Bonacieux korkealentoisin sanoin.

Tuo oli näet taas noita kreivi Rochefort'in lauselmia, joita hän oli pannut mieleensä ja piti nyt olevan sopivan tilaisuuden panna käytäntöön.

-- Ja tiedätkö sinä, mikä se tuo valtio sitten on, josta sinä puhut? sanoi rouva Bonacieux, kohauttaen olkapäitänsä. Tyydy sinä vaan olemaan tavallinen koristelematon porvari ja käänny sille puolelle, joka sinulle tarjoo suurimpia etuja.

-- Heh hee! sanoi Bonacieux, taputellen lihavan vatsansa vierellä riippuvaa rahapussia, mitäs tästä sanot, saarnaaja?

-- Mistä tuo rahan paljous tulee?

-- Arvaappas?

-- Kardinaaliltako?

-- Häneltä ja ystävältäni kreivi Rochefort'ilta.

-- Kreivi Rochefort'ilta! mutta hänhän se minut ryösti!

-- Paljo mahdollista.

-- Ja sinä otat rahaa siltä mieheltä?

-- Etkös sinä sanonut, että tuo ryöstäminen tapahtui vaan valtiollisista syistä?

-- Sanoin; mutta tuon ryöstämisen tarkoitus oli saada minut pettämään emäntäni, pakoittaa minut kiduttamisilla tunnustuksiin, jotka olisivat saattanut minun korkean hallitsijattareni kunnian ja ehkäpä elämänkin vaaraan.

-- Rouvaseni, sanoi Bonacieux, sinun korkea emäntäsi on uskoton espanjalainen, ja mitä kardinaali tekee, on hyvin tehty.

-- Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi, saituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!

-- Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt vaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs sanotkaan?

-- Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva Bonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa. Ah! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä myöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.

-- Enpähän, vaan kardinaalille.

-- Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin sanoo saatana.

-- Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!

-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun kelvottomuuttasi.

-- Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!

-- Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit rehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi, sillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä enemmän, -- hän tarttui hänen käteensä -- minä suljen sinut takaisin ystävyyteeni.

Bonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi. Viidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta vuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden vaiheella:

-- No, joko olet tehnyt päätöksesi? kysyi hän.

-- Mutta rakas ystäväni, ajattelehan toki vähän, mitä sinä minulta vaadit; Lontoo on kaukana Pariisista, sangen kaukana, ja ehkäpä tuon asian toimittaminen, johon minua tahdot, ei ole aivan ilman vaaroja.

-- Mitäs sillä väliä, sinä vältät ne!

-- Kuuleppas nyt, vaimoseni, kuuleppas nyt, sanoi kauppias päättävästi, minä kieltäydyn: vehkeet minua peloittavat. Minä olen nähnyt Bastiljin. Brrr! se on kauhea tuo Bastilji! Ei muuta kuin vaan ajattelen sitä, niin jo pöyristyttää. Minua uhattiin kiduttaa. Tiedätkö, mitä kiduttaminen on? Puukiiloilla puristetaan jalkoja siksi kunnes luut musertuvat! Ei, se on kerralla sanottu, en lähde. Ja, saakeli vieköön, miks'et itse lähde tuolle matkalle? sillä, toden totta, luulenpa olleeni tähän asti erhetyksissä sinusta: minä luulen, että oletkin mies, ja vieläpä niitä kaikista hurjapäisimpiä!

-- Ja sinä taas, sinä olet nainen, kurja, pöllöpäinen, tyhmistynyt nainen. Ah, sinä pelkäät! No niin, ell'et sinä tahdo paikalla lähteä, toimitan sinut kiini kuningattaren käskystä ja hankin sinut Bastiljiin, jota sinä niin pelkäät.

Bonacieux vaipui syviin ajatuksiin; hän punnitsi kallossansa kahta vihaa, kardinaalin ja kuningattaren: kardinaalin viha painoi suunnattoman paljo enemmän.

-- Toimita vaan kiini minut kuningattaren käskystä, sanoi hän, niin minä valitan Hänen ylhäisyydellensä.

Vihdoin viimein huomasi rouva Bonacieux menneensä liian kauvas, ja hämmästyi että oli niin kovin pitkälle mennyt. Hän katseli hetkisen kauhistuksella tuota tyhmää naamaa, jossa kuvastui voittamaton itsepintaisuus, niinkuin tavallista hupsuilla, jotka pelkäävät.

-- No niin, olkoon! sanoi hän. Ehkäpä sinä perältäkin olet oikeassa: mies ymmärtää politiikkaa paremmin kuin nainen, varsinkin sinä, Bonacieux, joka olet puhunut kardinaalin kanssa. Mutta kumminkin on varsin kovaa, lisäsi hän, että minun oma mieheni, jonka ystävyyteen minun olisi pitänyt voida luottaa, kohtelee minua niin tylysti, eikä noudata minun mielitekoani.

-- Sentähden, että sinun mielitekosi saattavat mennä liian kauvaksi, vastasi Bonacieux riemullisena, ja minä epäilen niitä.

-- Minä jätän siis asian siksensä, sanoi nuori vaimo huoaten, olkoon sitten, elkäämmekä puhuko siitä enää.

-- Jos sinä edes sanoisit minulle, mille asialle minun pitäisi Lontoosen mennä, jatkoi Bonacieux, muistaen, vaikka liian myöhään, että Rochefort oli käskenyt hänen koettaa päästä perille kaikista vaimonsa salaisuuksista.

-- Sitä on sinun tarpeeton tietää, sanoi nuori vaimo, jota vaistonomainen epäluulo peräytti: se oli vaan erästä joutavanpäiväistä, jommoista naisten on tapa haluta, eräs ostos, jossa olisit voinut paljon voittaa.

Mutta kuta enemmän nuori vaimo esteli, sitä enemmän rupesi Bonacieux ajattelemaan että tuo salaisuus, jota hän ei tahtonut sanoa, mahtoi olla hyvin tärkeä. Hän päätti sen vuoksi paikalla kiiruhtaa kreivi Rochefort'in luokse, ilmoittamaan että kuningatar haki lähettilästä Lontoosen.

-- Suo anteeksi, että minun täytyy sinut jättää, rakas eukkoni, sanoi hän; mutta kun en tiennyt sinun tulevan minua tervehtimään, olin päättänyt kohdata erästä ystävää juuri tähän aikaan; minä tulen paikalla takaisin, ja jos tahdot odottaa minua vaikkapa vaan puoli minuuttia, että vaan suoriudun tuosta ystävästäni, niin palaan sinua noutamaan ja, kun alkaa jo olla näin myöhäistä, saattamaan sinua Louvreen.

-- Kiitos vaan, herraseni, vastasi rouva Bonacieux: koska sinulla ei ollut kylliksi rohkeutta olemaan minulle miksikään hyödyksi, palaan minä kyllä yksinkin Louvreen.

-- Niinkuin tahdot, vastasi entinen kauppias. Tapaanko sinua taas kohdakkoin?

-- Kyllä kaiketi, toivoakseni ensi viikolla saan toimeltani vähän lomaa, ja silloin tulen tänne laittamaan järjestykseen asioita, jotka mahtavat olla jokseenkin sotkeuksissa.

-- Hyvä; minä odotan sinua. Ethän ole pahastuksissasi minuun?

-- Minäkö! en laisinkaan.

-- Kohta siis tapaamme taas?

-- Aivan kohta.

Bonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.

-- Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt portista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen piti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen kuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni... Ah! Jumalani! hän rupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista koko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua, Bonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä pahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä saat maksaa!

Juuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai hänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa kattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:

-- Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin laskeudun alas teidän luoksenne.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us