XXXVII. Näky…

XXXVII. Näky

Kello neljä olivat nuo neljä ystävystä kokoutuneina Athoksen luona. He olivat päässeet sotavaruksien hankkimispulasta ja jokaisen kasvoilla oli nyt jälellä vaan yksityisten ja salaisten huolten piirteet; sillä kaiken nykyisen onnellisuuden takana piilee tulevaisuuden pelko.

Yht'äkkiä astui Planchet sisään ja toi kaksi kirjettä d'Artagnan'ille.

Toinen oli pieni, somasti taitettu pitkulainen kirjelippu, suljettu kauniilla, vihreällä vaksisinetillä, jossa näkyi kyyhkynen, oksa nokassa.

Toinen taas oli suuri neliskulmainen kirje, jonka sinettinä välkkyi Hänen ylhäisyytensä kardinaali-herttuan peloittava vaakuna.

Nähdessään tuon pienen kirjelipun tunsi d'Artagnan sydämmensä sykkivän, sillä hän luuli tuntevansa käsi-alan; ja vaikka hän oli nähnyt tuota käsi-alaa vaan yhden ainoan kerran, oli kuitenkin muisto siitä painunut hänen sydämmensä pohjaan saakka.

Hän avasi kiihkeästi pienen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

"Menkää tulevana keskiviikkona kello kuuden ja seitsemän välillä Chaillot'in tielle ja katsokaa tarkasti kaikkiin ohitsekulkeviin vaunuihin. Vaan jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, niin elkää hiiskuko sanaakaan, elkääkä osoittako vähimmälläkään liikkeellä että olette tunteneet sen, joka panee kaikki alttiiksi nähdessänsä teitä yhden ainokaisen silmänräpäyksen."

Ei mitään nimimerkkiä.

-- Tuo on paula, sanoi Athos, elä mene siihen, d'Artagnan.

-- Mutta kyllä minusta näyttää käsi-ala tutulta, sanoi d'Artagnan.

-- Se on ehkä väärennetty, virkkoi Athos; kuuden tai seitsemän tienoilla tähän vuoden aikaan on Chaillot'in tie jotenkin autiota. Yhtä hyvin voisit käyskennellä Bondy'n metsässä.

-- Mutta jos menisimme kaikki yhdessä! sanoi d'Artagnan; eihän hiidessä saada niellyksi kaikkia neljää, palvelijoineen, hevoisineen, aseineen.

-- Sitä paitsi on meillä siinä hyvä tilaisuus näyttää sotavaruksiamme, sanoi Porthos.

-- Mutta jos tuon kirjeen lähettäjä on nainen, sanoi Aramis, ja jos nainen tahtoo olla näkymätön, niin ajatteleppas että saatat hänet siten vaaraan, d'Artagnan, ja se ei ole aatelismiehen mukaista.

-- Me jäämme takalistolle, sanoi Porthos, ja sinä yksin käyt esiin.

-- Niin, mutta pistoolin laukaus on helppo ampua vaunuista, jotka kiitävät täyttä vauhtia.

-- Pah! sanoi d'Artagnan, ei se minuun käy! Me saavutamme vaunut pian, ja tapamme kaikki sisässä-olijat. Pääsemmehän niitäkin vihollisia vähemmäksi.

-- Hän on oikeassa, sanoi Porthos; taisteluun! Pitäähän meidän toki koetella aseitamme.

-- No suokaamme itsellemme se huvitus, sanoi Aramis lempeällä, huolettomalla tavallaan.

-- Niinkuin tahdotte, sanoi Athos.

-- Hyvät herrat, huomautti d'Artagnan, kello on nyt puoli viisi ja me töin tuskin ennätämme kello kuuteen Chaillot'in tielle.

-- Jos me lähdemme liian myöhään, sanoi Porthos, ei meitä saada nähdä, ja sepä olisi vahinko. Laittaukaamme siis heti matkalle, hyvät herrat.

-- Mutta sinä unhotat tuon toisen kirjeen, sanoi Athos; sinetistä päättäen se kyllä ansaitsee avaamisen vaivan. Ja minä puolestani, d'Artagnan veikkoseni, panen paljon suuremman painon tuolle kirjeelle kuin tuolle lipulle, jonka äsken niin salavihkaa pistit povellesi.

D'Artagnan punastui.

No niin, sanoi nuori mies, katsokaammepa, mitä Hänen ylhäisyydellänsä on minulle sanomista.

Ja d'Artagnan avasi kirjeen ja luki:

"Herra d'Artagnan, kuninkaan henkivartija Desessarts'in komppaniiasta, pyydetään tulemaan Palais-Cardinal'iin tänä iltana kello kahdeksan.

La Houdinière, Henkivartija-kapteeni."

-- Peijakas! sanoi Athos, siinä on vähän tärkeämpi kohtaus kuin tuo äskeinen.

-- Minä menen toiseen tullessani ensimäisestä, sanoi d'Artagnan; toinen on kello seitsemän, toinen kello kahdeksan. Aika riittää kumpaiseenkin.

-- Hm! minä en menisi, sanoi Aramis; kelpo aatelismies ei lyö laimin naiskohtausta, mutta viisas aatelismies voi kyllä jättää menemättä Hänen ylhäisyytensä luokse, semminkin jos hänellä on jotakin syytä luulla että hänet kutsutaan vaan saamaan nuhteita.

-- Minä olen samaa mieltä kuin Aramis, sanoi Porthos.

-- Hyvät herrat, vastasi d'Artagnan, minä olen jo kerran saanut herra de Cavois'in kautta samallaisen kutsun Hänen ylhäisyydeltänsä, ja kun jätin sen noudattamatta, tapahtui minulle seuraavana päivänä suuri onnettomuus! Constance katosi; käyköön kuinka tahansa, minä menen.

-- Jos se on päätöksesi, sanoi Athos, niin täytä se.

-- Entäs Bastilji? kysyi Aramis.

-- Pah! kyllä te minut pelastatte, vastasi d'Artagnan.

-- Se on tietty, sanoivat Aramis ja Porthos yhteen ääneen ja niin erinomaisen vakavasti kuin temppu olisi ollut mitä yksinkertaisinta laatua, se on tietty että me sinut pelastamme; mutta kun meidän täytyy lähteä jo ylihuomenna, tekisit paremmin, jos et antautuisi Bastiljiin suljettavaksi.

-- Tehkäämme ennemmin niin, sanoi Athos, ett'emme jätä häntä koko iltana, odottakaamme häntä palatsin luona, kukin portillansa, ja jokaisella kolme muskettisoturia takanansa; jos näemme sieltä lähtevän suljetut epäluulon alaiset vaunut, rynnätkäämme niiden kimppuun. Siitä onkin jo pitkä aika kuin olemme olleet tekemisissä kardinaalin henkivartijain kanssa, niin että herra de Tréville luulee meidät jo varmaan kuolleiksi.

-- Athos, sanoi Aramis, sinä olet varmaan syntynyt kenraaliksi; mitäs sanotte tuumasta, hyvät herrat?

-- Mainio! kertoivat nuoret miehet yhteen ääneen.

-- No niin, sanoi Porthos, minä riennän hotelliin ilmoittamaan tovereillemme että ovat valmiina kello kahdeksan saapumaan kardinaalin palatsille; käskekää te palvelijain sill'aikaa satuloimaan hevoset.

-- Vaan minullapa ei olekkaan hevosta, sanoi d'Artagnan, mutta minä menen ottamaan herra de Tréville'ltä.

-- Se on tarpeetonta, sanoi Aramis, sinä saat minulta.

-- Kuinkas monta sinulla onkaan? kysyi d'Artagnan.

-- Kolme, vastasi Aramis hymyillen.

-- Veikkoseni! sanoi Athos, sinä olet varmaan taitavin runoseppä koko Ranskassa ja Navarrassa.

-- Kuuleppas, Aramis veikkoseni, sinä et kai tiedä mitä tehdä kolmella hevosella, vai kuinka? minä en ymmärrä, minkä vuoksi olet ostanutkaan kolmea hevosta.

-- En tosiaan tiedäkkään; kolmannen toi minulle tänä aamuna eräs livreetön palvelija, joka ei tahtonut ilmoittaa minulle, ken sen oli lähettänyt, vakuutti vaan saaneensa käskyn herraltansa...

-- Tai rouvaltansa, keskeytti d'Artagnan.

-- Se ei vaikuta asiaan, sanoi Aramis ... hän vakuutti saaneensa käskyn rouvaltansa, tuoda hevonen minun talliini, ilmoittamatta keltä se tuli.

-- Semmoista tapahtuu vaan runoilijoille, lausui Athos painavasti.

-- No niin, siinä tapauksessa tehkäämme vielä paremmin, sanoi d'Artagnan; kumpaisellako hevosella itse ratsastat, silläkö, jonka ostit, vai sillä, joka sinulle lahjoitettiin?

-- Tietysti sillä, joka minulle on lahjoitettu; ymmärräthän, d'Artagnan, ett'en minä voi niin loukata...

-- Tuntematonta lahjoittajaa, jatkoi d'Artagnan.

-- Tai salaperäistä lahjoittajatarta, korjasi Athos.

-- Ostohevosesi jää siis sinulta joutilaaksi?

-- Melkeinpä.

-- Oletko itse valinnut sen?

-- Olen ja mitä huolellisemmasti; ratsumiehen turvallisuus on, niinkuin kyllä tiedät, melkein aina hänen hevosessansa.

-- No niin! luovuta se minulle samasta hinnasta minkä itse maksoit.

-- Minä aioin juuri tarjota sitä sinulle, d'Artagnan veikkoseni, ja myöntää sinulle niin pitkän maksu-ajan kuin vaan tarvitset.

-- Kuinka paljon se maksaa sinulle?

-- Kahdeksan sataa livre'ä.

-- Tässä on neljäkymmentä kaksoispistole'a, ystäväni, sanoi d'Artagnan vetäen summan taskustaan; minä tiedän sinun saavan runoistasi maksun tämmöisissä rahoissa.

-- Sinä olet siis rikas? sanoi Aramis.

-- Rikas, upporikas, veikkoseni.

Ja d'Artagnan helisti taskussaan jälelle jääneitä pistole'itansa.

-- Lähetä satulasi muskettisoturien hotelliin, niin tuodaan hevosesi samassa kuin meidänkin.

-- Hyvä; mutta kello on kohta viisi; kiiruhtakaamme.

Neljänneksen kuluttua näkyi Porthos Férou'n kadun päässä sangen pulskan espanjalaisen orhin selässä; Mousqueton seurasi häntä ratsastaen pienellä, mutta varsin somalla auvergnelaisella; Porthoksen naama loisti ilosta ja ylpeydestä.

Samaan liittoon ilmestyi toisessa päässä katua näkyviin Aramis, ratsastaen komealla englantilaisella juoksijalla; Bazin seurasi häntä kelpo raudikon selässä, taluttaen ratsastimista rajua meklempurilaista; se oli d'Artagnan'in hevonen.

Molemmat muskettisoturit kohtasivat toisensa portilla; Athos ja d'Artagnan katselivat heitä ikkunasta.

-- Peijakas, sanoi Aramis, sinullapa on oivallinen ratsu, Porthos veikkoseni.

-- Onpa kyllä, vastasi Porthos; tämähän minulle alkujansa lähetettiin, vaikka puolison huono pila vaihtoi tämän toiseen; mutta saipa hän siitä rangaistuksen ja minä täyden korvauksen.

Nyt ilmaantuivat vuorostaan Planchet ja Grimaud näkyviin, taluttaen herrojensa ratsuja; d'Artagnan ja Athos saapuivat siihen myös, nousivat hevosensa selkään ja nyt lähtivät kaikki neljä liikkeelle: Athos hevosella, josta hän sai kiittää vaimoansa, Aramis lemmityltänsä saamalla, Porthos prokuraattorin rouvan toimittamalla ja d'Artagnan kaikkein parhaimman lemmityn, nimittäin onnettaren, lahjoittamalla.

Palvelijat seurasivat heitä.

Niinkuin Porthos oli ennakolta arvannut, teki tämä retkikunta hyvän vaikutuksen, ja jos rouva Coquenard olisi ollut näkemässä, kuinka muhkealta Porthos näytti kauniin espanjalaisen ratsunsa selässä, ei hän olisi katunut, että oli iskenyt suonta miehensä raha-arkusta.

Lähellä Louvre'a kohtasivat ystävykset herra de Tréville'n, joka palasi Saint-Germain'istä; hän toivotti onnea heille sotavaruksiensa johdosta, jolla välin muutama satanen uteliaita oli tuota pikaa kokoutunut heidän ympärillensä.

D'Artagnan käytti tilaisuutta, puhuaksensa herra de Tréville'lle suurella punaisella sinetillä ja herttuallisella vaakunalla varustetusta kirjeestä; tuosta toisesta kirjeestä ei hän tietysti hiiskunut sanaakaan.

Herra de Tréville hyväksyi hänen päätöksensä ja vakuutti että ell'ei häntä näkyisi huomispäivänä, hän kyllä hakisi hänet käsiin mistä hyvänsä.

Samassa löi Samaritaine'n tornikello kuusi; neljä ystävystä pyysivät anteeksi että heidän muka erään kohtauksen vuoksi täytyi kiiruhtaa pois, ja ottivat jäähyväiset herra de Tréville'ltä.

Hetken aikaa ratsastettuansa täydessä nelisessä, saapuivat he Chaillot'in tielle; päivä alkoi mennä mailleen, vaunuja kulki sinne ja tänne. D'Artagnan, jota hänen ystävänsä muutamain askelten päässä pitivät silmällä, tähysteli vaunuja tarkasti, vaan ei voinut huomata mitään tuttuja kasvoja.

Vihdoin neljännestuntisen odotuksen perästä, kun jo alkoi hämärtää, näkyivät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia Sévres'tä päin; aavistus sanoi ennakolta d'Artagnan'ille että noissa vaunuissa tuli se henkilö, joka hänelle kirjeen oli lähettänyt. Nuori mies tunsi hämmästyksekseen sydämmensä kovasti tykyttävän. Tuota pikaa pisti vaununovesta esiin eräs naisen pää, kaksi sormea suulla, ikäänkuin vaitiolon merkiksi tai niinkuin suudelmaa heittääksensä. D'Artagnan päästi hiljaisen huudahduksen. Tuo nainen tai paremmin näky, -- sillä vaunut kiitivät ohitse pikaisesti kuin näky -- oli rouva Bonacieux.

Tahtomattansa, ja huolimatta varoitusmerkistä, kannusti d'Artagnan hevosensa täyteen neliseen ja saavutti muutamilla hyppäyksillä vaunut; mutta vaunujen ikkunat olivat ummistuneet -- näky oli kadonnut.

Silloin muisti d'Artagnan kehoituksen: "jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, elkää osoittako vähimmälläkään liikkeellä että olette mitään nähneet."

Hän pysähtyi siis, vapisten, ei itsensä vuoksi, vaan tuon nais-raukan, joka nähtävästi oli antautunut suureen vaaraan, suodessansa hänelle tämän kohtauksen.

Vaunut jatkoivat matkaansa samalla vauhdilla, vyöryivät Pariisiin ja katosivat.

D'Artagnan, aivan masennuksissaan, oli jäänyt paikallensa eikä tiennyt mitä ajatella. Jos se oli rouva Bonacieux ja jos hän palasi Pariisiin, minkä vuoksi tämä hätäinen kohtaus, minkä vuoksi tämä pikainen silmäys, tämä heittomuisku? Jos, toisaalta, se ei ollut hän, joka oli yhtä mahdollista, sillä hämäryys saattoi helposti erehdyttää, jos se ei ollut hän, eikö tämä ollut hänen vainoamisensa alku, ja tuo nainen vaan syötti, sillä tunnettiinhan hänen rakkautensa rouva Bonacieux'iä kohtaan?

D'Artagnan'in kolme toveria lähestyivät häntä. Kaikki kolme olivat aivan selvään nähneet naisen pään vaununovessa, mutta ei kukaan heistä, paitsi Athos, tuntenut rouva Bonacieux'iä. Athos luuli muutoin häntä todellakin rouva Bonacieux'iksi, vaan koska nuo kauniit kasvot eivät sitoneet hänen huomiotansa siinä määrässä kuin d'Artagnan'in, oli hänellä aikaa havaita muutakin, ja hän luuli nähneensä vaunuissa syvemmällä toisenkin henkilön, nimittäin miehen.

-- Jos asia niin on, sanoi d'Artagnan, niin veivät he häntä varmaankin toisesta vankilasta toiseen. Mutta mitä he siis mahtanevat aikoa tehdä tuolle rouva-paralle ja kuinka saan minä koskaan tavata häntä?

-- Ystäväni, sanoi Athos painavasti, pane mieleesi että kuolleet ovat ainoat, joita ei enää koskaan saa kohdata maan päällä. Sinä tiedät siitä asiasta jotakin, samoin kuin minä, eikö niin? Jos siis lemmittysi ei ole kuollut, jos se oli hän, minkä juuri äsken saimme nähdä, kyllä hänet saat kohdata päivänä tai toisena. Ja ehkäpä, lisäsi hän tavallisella surumielisyydellään, ehkäpä ennemmin kuin tahtoisitkaan.

Kello löi puoli kahdeksan, vaunut olivat myöhästyneet parikymmentä minuuttia määräpaikaltansa. D'Artagnan'in ystävät muistuttivat häntä että hänen oli vielä saapuminen toiseen kohtaukseen, huomauttaen kumminkin samalla että vielä oli aika peräytyä.

Mutta d'Artagnan oli sekä itsepäinen että utelias. Hän oli päättänyt päätetyksensä mennä kardinaalin palatsiin kuulemaan mitä Hänen ylhäisyydellänsä olisi hänelle sanomista. Ei mikään voinut järkähdyttää häntä aikomuksestaan.

Niin tultiin Saint-Honoré'n kadulle, ja Palais-Cardinal'in torilla tavattiin kävelemässä ja tovereitaan odottamassa ne kaksitoista muskettisoturia, jotka olivat sinne kutsutut tulemaan. Siellä vasta ilmoitettiin heille mistä oli kysymys.

D'Artagnan oli hyvin tunnettu kuninkaan muskettisoturien arvokkaassa miehistössä, johon tiedettiin hänenkin kerta pääsevän; häntä pidettiinkin jo ennakolta toverina. Siitäpä oli seurauksena että jokainen mielellään suostui siihen toimeen, johon heitä nyt oli pyydetty; sitä paitsi tässä oli kaikkien luulojen mukaan kysymyksenä tehdä kardinaalille ja hänen miehillensä joku paha tepponen, ja semmoisiin nuo kelpo herrat olivat aina valmiit.

Athos jakoi heidät kolmeen parveen, rupesi itse yhden päälliköksi, antoi toisen Aramikselle ja kolmannen Porthokselle, jonka perästä kaikki sijoittuivat vartioimaan kukin porttiansa.

D'Artagnan meni uljaasti sisään valtaportista.

Vaikka nuori mies tunsi olevansa vankasti turvattuna, astui hän kumminkin jonkunmoisella levottomuudella portaita askeleen erällänsä. Hänen käytöksensä mylady'ä kohtaan näytti sangen paljon petokselta, ja hän aavisti missä valtiollisessa yhteydessä mylady ja kardinaali olivat keskenänsä; siihen lisäksi de Wardes, jota hän oli niin pahoin pidellyt, oli Hänen ylhäisyytensä uskottuja, ja d'Artagnan tiesi että niin peljättävä kuin Hänen ylhäisyytensä olikin vihamiehillensä, hän oli hartaasti kiintynyt ystäviinsä.

-- Jos de Wardes on kertonut koko meidän asiamme kardinaalille, mikä on epäilemätöntä, ja jos hän on minut tuntenut, mikä on hyvin luultavaa, voin minä pitää itseäni jo melkein tuomittuna, mietti d'Artagnan pudistellen päätänsä. Mutta minkätähden on hän odottanut tähän päivään saakka? Se on selvä: mylady on valittanut minusta hänelle, ja tämä viimeinen rikos on täyttänyt astian yli ääriensä.

-- Onneksi ovat ystäväni tuolla alhaalla, lisäsi hän, eivätkä he anna kuljettaa minua pois ilman puollustamatta minua. Mutta eihän herra de Tréville'n muskettikomppania voi yksinään taistella kardinaalia vastaan, jolla on koko Ranskan voimat hallussaan ja jonka edessä kuningatar on voimaton ja kuningas tahdoton. D'Artagnan ystäväni, sinä olet urhokas, varovainen, ja sinulla on oivallisia ominaisuuksia, mutta naiset sinun saattavat hukkaan.

Hän teki tämän surkean loppupäätöksen juuri esihuoneesen astuessaan. Hän jätti kirjeensä vartijalle, joka saattoi hänet odotushuoneesen ja katosi palatsin sisäsuojiin.

Tässä odotushuoneessa oli viisi tai kuusi kardinaalin henkivartijaa, jotka tuntien d'Artagnan'in ja tietäen hänen olevan saman miehen, joka oli haavoittanut Jussac'in, katselivat häntä omituisesti hymyillen.

Tuo hymyily näytti d'Artagnan'ista pahaenteiseltä; mutta kun meidän gaskonjalaisemme ei ollut arkalasta kotoisin, tai paremmin, hänen suuri ylpeytensä, mikä muutoin hänen seutulaisilleen oli ominaista, peitti näkymästä mitä hänen mielessään liikkui, jos se oli jotakin pelon tapaista, hän ojensihe ylpeästi herrojen henkivartijain edessä ja odotti käsi puuskassa, siis asemassa, josta ei puuttunut arvokkaisuutta.

Vartia palasi ja viittasi d'Artagnan'ia seuraamaan, häntä. Nuori mies luuli havainneensa että henkivartijat kuiskuttelivat keskenänsä nähdessään hänen poistuvan.

Hän kulki pitkin erästä käytävää, sitten muutaman suuren salin halki, ja tuli erääsen kirjastoon; silloin havaitsi hän olevansa erään miehen edessä, joka istui pöydän ääressä ja kirjoitti.

Vartija jätti hänet sisään ja poistui sanaakaan virkkamatta. D'Artagnan jäi seisomaan pöydän eteen ja rupesi tarkastelemaan tuota miestä.

D'Artagnan luuli alussa joutuneensa jonkun tuomarin eteen, joka tutki papereitansa, mutta hän huomasi pian että mies kirjoitti, tai paremmin korjaili, eripituisia rivejä ja luki niitä, laskien tavuja sormillansa; hän näki olevansa runoilijan edessä. Tuokion perästä runoilija sulki käsikirjoituksensa, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: Mirane, viisinäytöksinen tragediia, ja kohotti päätänsä.

D'Artagnan tunsi hänet silloin kardinaaliksi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXVIII

Hirveä näky.

Kardinaali nojasi olkapäätänsä käsikirjoitukseen ja posken kättänsä vasten, ja katseli hetkisen nuorta miestä. Ei kellään ollut niin syvästi tutkivaa silmää kuin kardinaali Richelieu'llä, ja d'Artagnan tunsi tuon silmäyksen virtaavan hänen suoniansa myöten niinkuin kuumeen.

Mutta hän piti hyvää ryhtiä, odottaen lakki kädessä Hänen ylhäisyytensä käskyjä, ei liian rohkeana, mutta ei myöskään liian nöyränä.

-- Herra, sanoi kardinaali, oletteko d'Artagnan Béarn'esta?

-- Olen, armollinen herra, vastasi nuori mies.

-- On olemassa useampia d'Artagnan'in sukuhaaroja Tarbes'issa ja niillä seuduin, sanoi kardinaali, mitä sukua te olette?

-- Minä olen sen d'Artagnan'in poika, joka oli myötä uskonsodassa suuren Henrikki-kuninkaan, Hänen armollisen Majesteettinsa isän, kanssa.

-- Aivan niin. Te se lähditte noin seitsemän tai kahdeksan kuukautta sitten maastanne, tullaksenne pääkaupunkiin onneanne hakemaan.

-- Niin, armollinen herra.

-- Te tulitte Meung'in kautta, missä teille tapahtui jokin seikka, en enää muista mitä, vaan jotakin.

-- Armollinen herra, sanoi d'Artagnan, minulle tapahtui semmoinen...

-- Tarpeetonta, tarpeetonta, keskeytti kardinaali hymyllä, joka ilmoitti että hän tunsi historian yhtä hyvin kuin kertoja itse; teidät oli suositettu herra de Tréville'lle, eikö niin?

-- Niin, armollinen herra; mutta juuri siinä onnettomassa Meung'in kohtauksessa...

-- Kirje teiltä katosi, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; niin, minä tiedän sen; mutta herra de Tréville on tarkka muodontuntija, joka oivaltaa ihmiset ensi näkemisestä ja hän sijoitti teidät lankonsa herra Desessarts'in komppaniiaan, luvaten teille vastaisuudessa paikan muskettisoturien joukossa.

-- Armollisella herralla on tarkat tiedot, sanoi d'Artagnan.

-- Siitä lähtien on teille tapahtunut paljon kohtauksia: te kävelitte kerran Chartreux'in taustalla, eräänä päivänä, jolloin teidän olisi ollut parempi pysyä muualla; sitten, teitte ystävienne kanssa matkan Forges'in kylpylähteille; he pysähtyivät välille; mutta te jatkoitte matkaanne. Lyhyesti, teillä oli asiaa Englantiin.

-- Armollinen herra, sanoi d'Artagnan masentuneena, minä menin...

-- Metsästysretkelle Windsor'iin tai muuanne, sehän ei koske ketään. Minä tiedän sen, sentähden että minun toimenani on tietää kaikki. Palattuanne otti teitä vastaan eräs ylhäinen henkilö ja minä näen mielihyvällä että olette säilyttäneet hänen antamansa muiston.

D'Artagnan'illa oli sormessa kuningattarelta saamansa timantti ja hän käänsi pikaisesti kannan sisäänpäin; mutta liian myöhään.

-- Sen jälkeisenä päivänä kävi luonanne de Cavois, jatkoi kardinaali: hän tuli pyytämään teitä tänne palatsiin; te ette noudattaneet kutsumusta, ja siinä teitte pahasti.

-- Armollinen herra, minä pelkäsin joutuneeni Teidän ylhäisyytenne epäsuosioon.

-- Oh; miksikä niin? senkö vuoksi että täytitte esimiestenne käskyt nerokkaammin ja rohkeammin kuin kukaan muu, senkö vuoksi olisitte joutuneet minun epäsuosiooni! Ei toki, te päinvastoin ansaitsitte minun ylistykseni! Minä rankaisen vaan tottelemattomia, enkä semmoisia kuin te, jotka tottelevat ... liiankin hyvin... Ja todistukseksi siihen, muistutelkaapa mieleenne, milloin minä kutsutin teitä luokseni ja koettakaapa muistaa, mitä teille saman päivän iltana tapahtui.

Juuri samana iltana rouva Bonacieux ryöstettiin pois. D'Artagnan'in selkää karmi ajatellessa että hän puoli tuntia takaperin oli nähnyt tuon rouva-paran ajavan ohitsensa, epäilemättä vielä saman voiman kiidättämänä, joka hänet oli kadoksiinkin saattanut.

-- Vihdoin, jatkoi kardinaali, kun en ole kuullut teistä mitään vähään aikaan, tahdoin tietää mitä te toimitatte. Muutoin, te olette minulle jonkunmoisessa kiitollisuuden velassa: olettehan huomanneet, kuinka teitä on säästetty kaikissa tiloissa.

D'Artagnan kumarsi kunnioituksella.

-- Tämä ei ole tapahtunut ainoastaan oikeuden ja kohtuuden vuoksi, jatkoi kardinaali, vaan myöskin erään aikomuksen tähden, joka minulla on teidän suhteenne.

D'Artagnan hämmästyi hämmästymistään.

-- Minä aioin esitellä teille aikeeni sinä päivänä, jolloin saitte minun ensimäisen kutsumukseni; mutta te ette tulleet. Kaikeksi onneksi ei ole mitään kadotettu tämän viivästymisen kautta, ja nyt saatte sen kuulla. Istukaa tuohon minun eteeni, herra d'Artagnan; te olette kylliksi kelpo aatelismies ett'ei teidän ole tarvis kuunnella minua seisovillanne.

Ja kardinaali viittasi sormellansa tuolia nuorelle miehelle, joka oli niin hämmästyneenä kaikesta siitä mitä tapahtui, että hän jäi odottamaan toista viittausta, ennenkuin hän totteli.

-- Te olette rohkea mies, herra d'Artagnan, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; te olette, mikä on vielä parempi, varovainen. Minua miellyttää sellaiset miehet, joilla on sekä päätä että sydäntä; elkää olko peloissanne, sanoi hän hymyillen; sydämmen miehillä tarkoitan minä rohkeita miehiä; mutta kun te olette niin nuori ja vast'ikään tulleet maailman pyörteesen, on teillä voimakkaita vihollisia: ell'ette ole varoillanne, ne syöksevät teidät perikatoon.

-- Valitettavasti on se epäilemättä heille hyvin helppoa, armollinen herra, vastasi nuori mies; sillä heillä on sekä voimaa että tukevia apumiehiä: minä olen sitä vastoin yksinäni!

-- Niin, se on totta; mutta niin yksinänne kuin olettekin, olette jo paljon toimittaneet ja toimitatte vieläkin enemmän, sitä en epäile. Mutta kuitenkin luulen tarvitsevanne johdatusta sillä monivaiheisella matkallanne, jolle olette lähteneet; sillä ell'en erhety, olette tulleet tänne Pariisiin kunnianhimoisessa aikomuksessa päästä eteväksi mieheksi.

-- Minä olen hullujen toiveiden ijässä, armollinen herra, vastasi d'Artagnan.

-- Hulluja toiveita on vaan tyhmillä, herraseni, vaan te olette järkevä mies. Malttakaas, mitä arvelisitte vänrikin paikasta minun miehistössäni ja omasta komppaniiasta sodan jälkeen?

-- Ah, armollinen herra.

-- Te otatte sen vastaan, eikö niin?

-- Armollinen herra, vastasi d'Artagnan hämillänsä.

-- Kuinka, kieltäydyttekö? huudahti kardinaali hämmästyneenä.

-- Minä olen Hänen Majesteettinsa henkivartiostossa, armollinen herra, eikä minulla ole mitään tyytymättömyyden syytä.

-- Mutta minun nähdäkseni, sanoi Hänen ylhäisyytensä, ovat minun henkivartijani myöskin Hänen Majesteettinsa henkivartijoita ja kun palvellaan ranskalaisessa miehistössä, silloin palvellaan kuningasta.

-- Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne käsitti väärin minun sanani.

-- Te tahdotte jotakin tekosyytä, eikö niin? Minä ymmärrän. No niin, tekosyyn te kyllä, saatte. Arvo-ylennys, alkava sota, minun tarjoomani tilaisuus, siinä maailmaa varten; itseänne varten taas varman suojeluksen tarve; sillä teidän on hyvä tietää, herra d'Artagnan, että minun korviini on tullut ankaroita valituksia teistä, on, näette, kerrottu että te ette käytä päiviänne ja öitänne yksinomaan kuninkaan palvelukseen.

D'Artagnan punastui.

-- Muutoin, jatkoi kardinaali laskien kätensä eräälle paperikasalle, minulla on tässä koko joukko teitä koskevia papereita; mutta ennenkuin olen ryhtynyt niitä lukemaan, olen tahtonut puhutella teitä. Minä tiedän teidät lujapäätöksiseksi mieheksi, ja teidän toimintanne voisi, paremman suunnan saatuaan, tuottaa teille paljon hyvää, sen sijaan kuin se nyt voipi saattaa teidät turmioon. Miettikää siis ja tehkää päätöksenne.

-- Teidän hyvyytenne, armollinen herra, saattaa minut vallan hämille, vastasi d'Artagnan, ja minä huomaan Teidän ylhäisyydessänne niin suuren hengen, että tunnen itseni maan matoseksi; mutta koska te, armollinen herra, suvaitsette minun puhua suoraan...

D'Artagnan pysähtyi.

-- Puhukaa vaan.

-- No niin! minä aioin sanoa Teidän ylhäisyydellenne, että kaikki minun ystäväni ja toverini ovat kuninkaan muskettisoturien ja henkivartijain joukossa, ja viholliseni, käsittämättömästä sattumuksesta, ovat Teidän ylhäisyytenne väessä; täällä minä siis olisin kovin vastenmielinen ja tuolla toisella puolella katsottaisiin minua karsain silmin, jos ottaisin Teidän ylhäisyytenne tarjouksen vastaan.

-- Asuuko teissä jo semmoinen ylpeys että pidätte minun tarjonneen teille vähemmän kuin mitä ansaitsette, herraseni? sanoi kardinaali halveksivasti hymyten.

-- Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne on minua kohtaan sata kertaa liian hyvä, ja päin vastoin minä en pidä vielä toimittaneeni likimainkaan niin paljoa että ansaitsisin teidän hyvyyttänne. La Rochelle'n piiritys on tulossa, armollinen herra; minä palvelen silloin Teidän ylhäisyytenne katsannon alaisena, ja jos minulla on onni käyttäytyä tässä piirityksessä semmoisella tavalla että ansaitsen Teidän armollista huomiotanne puoleeni, niin sitten! sitten on minulla ainakin joku urostyö tehtynä, jonka turvin saatan pyrkiä siihen suojelukseen, millä Teidän ylhäisyytenne nyt suvaitsee minua kunnioittaa. Joka asia vaatii aikansa, armollinen herra; ehkäpä vast'edes tulee minulle oikeus tarjota itseni lahjaksi, tällä erää minä näyttäisin myövän itseni.

-- Toisin sanoen, te kieltäydytte minun palveluksestani, herra, sanoi kardinaali äänellä, jossa tuntui pahastumista matta samalla myöskin jonkunmoista kunnioitusta; jääkää sitten omaan huostaanne ja pitäkää vihollisenne ja ystävänne.

-- Armollinen herra...

-- Hyvä, hyvä, sanoi kardinaali, minä en vihastu teille; mutta ymmärrättehän että ystäviensä puollustamisessa ja heidän palkitsemisessansa on kylliksi tekemistä; vihamiehiä kohtaan ei ole mitään velvollisuuksia, ja kumminkin tahdon antaa teille yhden neuvon: olkaa hyvin varoillanne, herra d'Artagnan, sillä siitä hetkestä saakka kuin minä vedän käteni teistä, minä en tahdo maksaa teidän hengestänne äyriäkään.

-- Minä koetan, armollinen herra, vastasi gaskonjalainen ylevällä suoruudella.

-- Muistakaa vast'edes, jonakin hetkenä, jolloin teitä kohtaa onnettomuus, sanoi Richelieu painavasti, että minä se kerran noudatin teidät luokseni ja tein mitä voin, estääkseni sen onnettomuuden kohtaamasta teitä.

-- Tapahtukoon mitä hyvänsä, sanoi d'Artagnan, pannen kätensä vasten rintaansa ja kumartaen, minä olen ikuisesti kiitollinen Teidän ylhäisyyttänne kohtaan siitä mitä te teette minulle tällä hetkellä.

-- No niin, niinkuin olen teille sanonut, herra d'Artagnan, me tapaamme toisemme sodan jälkeen; minä olen pitävä teitä silmällä, sillä minä tulen sinne myös, jatkoi kardinaali, viitaten sormellansa d'Artagnan'ille erästä komeata sota-asua, johon hän oli pukeutuva, ja palattuamme, no niin! sitten toimitamme loppusuorituksen!

-- Ah, armollinen herra, huudahti d'Artagnan, säästäkää minua epäsuosionne painosta; olkaa puolueeton, armollinen herra, jos näette minun menettelevän kunnon miehen tavalla.

-- Nuori mies, sanoi Richelieu, jos minä vielä kerran voin sanoa teille samaa, mitä olen sanonut teille tällä erää, lupaan sen teille sanoa.

Näissä viimeisissä Richelieu'n sanoissa tuntui kauhea epätietoisuus; se hämmästytti d'Artagnan'ia enemmän kuin mitkään uhkaukset, sillä se oli varoitus. Kardinaali tahtoi siis suojella häntä jostakin uhkaavasta vaarasta. Hän avasi suunsa, vastataksensa, mutta kardinaali viittasi ylhäisesti hänet menemään.

D'Artagnan meni; mutta ovella oli hänen rohkeutensa loppumaisillaan ja hän oli vähältä palata takaisin. Silloin tuli hänen silmiensä eteen Athoksen ankara ja vakava muoto: jos hän suostuisi kardinaalin ehdottelemaan sopimukseen, Athos ei enää ojentaisi hänelle kättänsä, vaan sysäisi hänet luotansa.

Tämä pelko pidätti häntä kääntymästä takaisin, niin suuri vaikutus on todellisesti suurella luonteella ympäristöönsä.

D'Artagnan laskeutui samoja portaita, joita hän oli noussut ja tapasi portin edessä Athoksen ja neljä muskettisoturia, jotka odottivat hänen palaamistansa ja alkoivat jo tulla levottomiksi. Yksi ainoa d'Artagnan'in sana rauhoitti heidät, ja Planchet juoksi ilmoittamaan toisille että vartioiminen oli tarpeetonta, koska hänen herransa oli tullut takaisin ehyenä ja terveenä kardinaalin palatsista.

Kun he sitten olivat palanneet Athoksen luokse, tiedustelivat Aramis ja Porthos tuon omituisen käynnin syytä; mutta d'Artagnan ei sanonut heille muuta kuin että herra de Richelieu oli käskenyt hänet luoksensa, ehdotellaksensa hänelle vänrikin paikkaa miehistössänsä ja että hän oli siitä kieltäytynyt.

-- Siinä teit oikein, huudahtivat Porthos ja Aramis yhteen ääneen.

Athos oli vaipunut syvään uinailemiseen eikä virkkanut mitään. Mutta sittenkuin he olivat kahden kesken, lausui hän:

-- Sinä teit niinkuin sinun tekemän piti, d'Artagnan, mutta ehkäpä teit kumminkin väärin.

D'Artagnan huoahti; silla tuo ääni oli vastakaiku hänen sydämmensä ääneen, joka sanoi että suuret onnettomuudet odottivat häntä.

Seuraava päivä kului lähtövalmistuksiin; d'Artagnan kävi herra de Tréville'n luona jäähyväisillä. Silloin luultiin vielä että muskettisoturien ja henkivartijain ero oli vaan hetkellinen, koska kuningas samana päivänä piti neuvottelun ja oli aikeissa lähteä huomispäivänä. Herra de Tréville kysyi siis vaan d'Artagnan'ilta, tarvitsiko hän hänen apuansa, mutta d'Artagnan vastasi ylpeästi että hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi.

Yön olivat yhdessä kaikki ne herra Desessarts'in henkivartiakomppaniian ja herra de Tréville'n muskettikomppaniian miehet, jotka olivat tovereita keskenänsä. Erottaisiin muka taas yhtyäksensä niin pian kuin kohtalo sen salli. Yö oli mitä meluisinta, niinkuin kyllä saattoi arvata, sillä sellaisissa tapauksissa voidaan vaan ylenmääräisellä huolettomuudella karkoittaa ylenmääräinen alakuloisuus.

Kun aamu valkeni, erosivat ystävykset heti kuin ensimäinen torventoitotus oli raikunut: muskettisoturit kiiruhtivat herra de Tréville'n ja henkivartijat herra Desessarts'in hotelliin. Jokainen kapteeni johdatti sitten komppaniiansa Louvre'en, jossa kuningas piti tarkastuksen.

Kuningas oli alakuloinen ja näytti sairaalta, joka vähensi hänen ryhtinsä upeutta. Häntä oli todella ruvennut vaivaamaan kuume keskellä neuvottelua. Kumminkin oli hän päättänyt lähteä jo samana iltana ja vastoin kaikkia estelyitä oli hän tahtonut pitää tarkastuksen, toivossa että tämä ponnistus karkoittaisi hänestä taudin, jonka oireet hänessä jo tuntuivat.

Kun tarkastus oli ohitse, lähtivät henkivartijat marssimaan yksin, koska muskettisoturien ei pitänyt lähteä ennen kuin kuninkaan kanssa, ja siitä sai Porthos tilaisuuden ratsastaa komeissa varuksissaan Ours'in kadulle.

Prokuraattorin rouva näki hänen ajavan ohitse uudessa asussaan ja pulskalla hevosellaan. Hän rakasti Porthosta liiaksi, voidaksensa antaa hänen mennä noin vaan; hän viittasi häntä astumaan alas hevosen selästä ja tulemaan hänen luoksensa. Porthos oli komea kerrassaan; hänen kannuksensa helisivät, hänen haarniskansa välkkyi, hänen miekkansa hyppeli ylpeästi hänen sivullansa. Tällä kertaa ei kirjureilla ollut ensinkään naurun halua, niin sotaiselta näytti Porthoksen ryhti.

Muskettisoturi vietiin herra Coquenard'in luokse, jonka pienet, harmaat silmät säihkyivät vihasta, hänen nähdessään serkkunsa noin perin uutena. Mutta yksi seikka häntä kumminkin lohdutti, se nimittäin, että yleensä arveltiin sodan tulevan tuimaksi: hän toivoi kaikessa hiljaisuudessa sydämmensä pohjasta että Porthos jäisi sille tiellensä.

Porthos heitti mestari Coquenard'ille kohteliaat jäähyväiset; mestari Coquenard toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä. Rouva Coquenard puolestaan ei voinut pidättää kyyneliänsä; mutta tuo suru ei saattanut ketään pahoihin luuloihin, sillä hänen tiedettiin olevan hyvin hellän sukulaisiaan kohtaan, joiden vuoksi hänellä aina oli ollut kiivasta toraa puolisonsa kanssa.

Mutta oikeat jäähyväiset tapahtuivat rouva Coquenard'in kamarissa: ja ne olivat sydäntä särkevät.

Niin kauvan kuin prokuraattorin rouva saattoi seurata lemmittyänsä silmillään, heilutti hän nenäliinaa kurottuen ulos ikkunasta. Porthos otti kaikki nuo hellyyden osoitukset vastaan semmoisen miehen tavalla, joka on tottunut moisiin kohteliaisuuksiin. Vasta sittenkuin hän kääntyi kadunkulmasta, otti hän hattunsa ja heilautti sitä jäähyväisiksi.

Aramis puolestaan kirjoitti pitkän kirjeen. Kelle? Ei kukaan sitä tiennyt. Viereisessä kamarissa odotti Ketty, jonka piti samana iltana lähteä Tours'iin.

Athos joi pienissä kulauksissa viimeisen pullon espanjalaista viiniänsä.

Sill'aikaa d'Artagnan marssi komppaniiansa mukana. Kun hän oli joutunut Saint-Antoine'n esikaupunkiin, kääntyi hän mielihyvillään katselemaan Bastiljia; mutta kun hänen silmänsä olivat kiintyneet yksinomaisesti vaan Bastiljiin, ei hän havainnut ensinkään mylady'ä, joka istui kellertävän-valkoisen hevosen selässä ja osoitti häntä kahdelle kehnon näköiselle miehelle, jotka lähestyivät riviä saadaksensa hänet paremmin näkyviinsä. Heidän kysyvään silmäykseensä vastasi mylady merkillä että hän se oli. Sitten, varmana siitä ett'ei mitään erhetystä voinut syntyä hänen käskyjensä täyttämisessä, hän kannusti hevostansa ja katosi.

Nuo molemmat miehet seurasivat sitten komppaniiaa, ja sen lähtiessä Saint-Antoine'n esikaupungista nousivat valmiiksi satuloitujen hevosten selkään, joita livreetön palvelija oli pidellyt heidän varallansa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XXXIX

La Rochelle'n piiritys.

La Rochelle'n piiritys oli eräs Ludvig XIII:n hallituksen suuria valtiollisia tapauksia ja kardinaalin suuria sotayrityksiä. On siis hupaista, jopa tarpeellistakin, lausua siitä muutama sana; useat tämän piirityksen yksityisseikat liittyvät sitä paitsi liian läheisesti tähän kertomukseemme, voidaksemme jättää niitä mainitsematta.

Kardinaalin valtiolliset tuumat tähän piiritykseen ryhtyessä olivat varsin laajat. Esittäkäämme ne ensiksi ja siirtykäämme sitten niihin erikoistuumiin, joilla oli kenties yhtä suuri vaikutus Hänen ylhäisyytensä toimintaan kuin noilla edellisilläkin.

Niistä tärkeistä kaupungeista, joita Henrikki IV oli lahjoittanut hugenoteille turvapaikoiksi, oli jälellä enää La Rochelle. Oli siis asia hävittää tuo kalvinilaisuuden viimeinen varustus, tuo vaarallinen hapantaikina, johon alinomaa sekoittui kotimaisen kapinan tai ulkomaisen sodan käytteitä.

Tyytymättömiä espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia, seikkailijoita, kaikista kansallisuuksista, onneaan etsiviä sotamiehiä, kaiken karvaisia, kiiruhti ensi kutsulla protestanttien lippujen juureen, järjestyen laajaksi liittokunnaksi, jonka haarat sopivissa tiloissa hajaantuivat joka paikkaan yli koko Euroopan.

La Rochelle, jonka tärkeys oli yhä kasvanut muiden kalvinilaisten kaupunkien hävityksestä, oli siis riitojen ja kunnianhimoisten aikeiden pesäpaikkana. Vielä enemmän, sen satama oli viimeinen portti, mikä vielä oli avoinna englantilaisille Ranskan kuningaskuntaan; sulkiessaan sen tuolta ikiviholliseltamme Englannilta, kardinaali täytti Johanna d'Arc'in ja Guise'n herttuan alkaman työn.

Niinpä Bassompierre, joka oli samalla protestantti ja katolilainen, protestantti vakuutukseltaan vaan katolilainen Pyhän Hengen ritariston jäsenenä, Bassompierre, joka oli saksalainen syntyjään vaan ranskalainen sydämmeltään, Bassompierre, vihdoin, jolla oli erityinen päällikkyys La Rochelle'n piirityksessä, sanoikin kerta, taistellessaan muiden suurten herrojen etunenässä, yhtä hyvien protestanttien kuin hän itse:

-- Saattepa nähdä, hyvät herrat, että me teemme niin tyhmästi että valloitamme La Rochelle'n!

Ja Bassompierre oli oikeassa: Ré'n saaren pommitus ennusti Sevennien vainoa; La Rochelle'n valloitus oli esipuhe Nantes'in ediktiin.

Mutta niinkuin jo sanoimme, tuon tasoittelevan ja muodostelevan ministerin tuumien ohella, jotka kuuluvat historian alalle, on ajankuvailijan pakko ottaa käsiteltäviksi myöskin rakastuneen miehen ja lemmenkateisen kilpailijan pienet tarkoitukset.

Richelieu, niinkuin jokainen tietää, oli rakastunut kuningattareen: mutta oliko tuolla hänen rakkaudellansa vaan pelkkä valtiollinen tarkoitusperä, vai oliko se aivan luonnollisesti noita syviä tunteita, joita Itävallan Anna herätti kaikissa, jotka häntä ympäröivät; sitä emme voi ratkaista; mutta oli miten oli, lukija on jo tämän kertomuksen kehittymisessä voinut havaita Buckingham'in saaneen hänestä voiton ja parissa kolmessa kohdassa, erittäinkin tuossa timanttikoriste-jutussa saanut nähdä, että Buckingham kolmen muskettisoturin alttiuden ja d'Artagnan'in rohkeuden avulla oli julmasti pettänyt kardinaalin toiveita.

Richelieu'n oli nyt siis sekä vapauttaminen Ranskanmaa vihollisista että kostaminen kilpailijallensa; sitä paitsi oli tuo kosto saatava suureksi ja loistavaksi sekä sen miehen arvoiseksi, jolla oli taisteluaseena kokonaisen valtakunnan voimat.

Richelieu tiesi että hän, taistellessaan Englantia vastaan, taisteli Buckingham'ia vastaan, että hän riemuitessaan edellisestä voitosta, riemuitsi myöskin jälkimäisestä, sanalla sanoen, että hän masentaessaan Englantia Euroopan silmissä, masensi Buckingham'ia kuningattaren silmissä.

Buckingham taas puolestaan, vaikka Englannin kunnia kyllä oli hänen näennäisenä tarkoituksenaan, oli samojen vaikuttimien alaisena kuin kardinaalikin; hänelläkin oli erityinen kostontuuma perille ajettavana; ei hän millään varjolla voinut palata Ranskaan lähettiläänä; hän tahtoi siis palata sinne valloittajana.

Siitä seuraa että todellinen voiton esine tässä pelissä, johon kaksi mahtavaa valtakuntaa oli ryhtynyt kahden rakastuneen miehen hyväksi, oli vaan pelkkä hellä silmäys Itävallan Annalta.

Ensimäinen etu oli ollut Buckingham'in puolella: odottamatta tulleena Ré'n saaren läheisyyteen yhdeksälläkymmenellä laivalla ja noin kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa, oli hän käynyt kreivi Toirac'in kimppuun, joka kuninkaan puolesta oli saaren päällikkönä, ja verisen taistelun jälkeen noussut maalle.

Mainitkaamme ohimennen että parooni Chantal oli tässä taistelussa kaatunut. Hän jätti orvoksi pienen kahdeksantoista kuukautisen tyttären.

Tuosta pienestä tytöstä tuli sittemmin rouva de Sevigné.

Kreivi de Toirac vetäytyi varustusväkineen Saint-Martin'in linnoitukseen ja ahtoi satakunnan miestä pieneen La Prée-nimiseen linnaan.

Tämä tapaus oli kiiruhtanut kardinaalin päätöstä; ja odottaessaan että kuningas ja hän voisi ottaa ylipäällikkyyden La Rochelle'n piirityksessä, joka jo oli päätetty asia, oli hän lähettänyt monsieur'in johtamaan ensimäisiä piiritystoimia ja siirrättänyt sotapaikalle kaikki joukot, mitkä suinkin olivat hänen käytettävinään.

Tuohon osastoon, joka noin lähetettiin etujoukkona, ystävämme d'Artagnan'kin kuului.

Kuningas, niinkuin jo olemme maininneet, oli lähtevä sinne heti neuvoskunnan kokouksen perästä; mutta tullessaan tuosta kokouksesta, kesäkuun 23 päivänä, tunsi hän saaneensa kuumeen; hän oli kumminkin tahtonut lähteä matkalle, vaan kun hänen tilansa huononi, oli hänen pakko pysähtyä Villeroi'han.

Mutta mihin kuningas pysähtyi, siihen pysähtyivät myöskin muskettisoturit; tästä seurasi että d'Artagnan, joka oli vaan henkivartijaväessä, näki joutuneensa, ainakin hetkeksi, erilleen ystävistänsä Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta; tämä ero, joka nyt oli hänelle vaan ikävä, olisi varmaankin herättänyt hänessä todellista levottomuutta, jos hän olisi voinut arvata mitkä vaarat häntä uhkasivat joka puolelta.

Hän tuli kumminkin ilman mitään kohtauksia La Rochelle'n leirille syyskuun 10 päivän tienoissa v. 1627.

Kaikki oli samassa tilassa: herttua ja hänen englantilaisensa, Ré'n saaren valtaherrat, jatkoivat Saint-Martin'in linnoituksen piirittämistä, vaan ilman menestyksettä, ja vihollisuudet La Rochelle'a vastaan olivat alkaneet pari kolme päivää takaperin sen varustuksen johdosta, minkä Angoulême'n herttua oli rakennuttanut aivan lähelle kaupunkia.

Herra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut Minimes'iin.

Mutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut komppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi päästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien mietteidensä valtaan jätettynä.

Ja nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin hän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin asioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen saavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.

Mitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli lempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille tietämättömille.

Mitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään saanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä valtakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.

Tuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan siinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta paremman tulevaisuuden päivä pilkoitti.

Mutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota hän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa kumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se vihollinen oli mylady.

Toisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa, mutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä vainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään, hyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva Bonacieux'iä.

Ainoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo viiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä hänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan kunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta tilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo timantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle suurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.

Sanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli kaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata tietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat saattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut, ja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa luuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.

D'Artagnan'illa oli nopea silmä ja vilkas ajatuksen juoksu; hän älysi heti ett'ei musketti ollut joutunut sinne itsestään ja että sen pitelijä ei varmaankaan ystävällisissä aikomuksissa ollut kätkeytynyt pensaston taakse. Hän päätti siis lähteä pakoon, mutta silloin huomasi hän toisella puolella tietä erään kiven takana toisen musketin piipun.

Tässä oli nähtävästi väijytys.

Nuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella levottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi musketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin maahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin vingahtavan ylitsensä.

Tässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä jaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta, missä hän oli maannut, -- toisen musketin luoti oli näet siihen sattunut.

D'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka syöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten sanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi ollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut väijyjäin käsiin.

-- Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.

Ja silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä nopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat kuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli ensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen muskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli niin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti sen kymmenkunnan askelta hänestä.

Mutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen juostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana majapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja rupesi asiaa ajattelemaan.

Tähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.

Ensimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys, heillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen Majesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi yksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka kukkaro taskussa.

Toiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan, kuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin piipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin pitkämielisyyttä.

Mutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita vastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti tuollaisia keinoja.

Kolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.

Tämä luulo oli uskottavampi.

Turhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja; hän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt aikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.

-- Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka suuresti kaipaan teitä!

D'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös vuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen rintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut hänelle mitään onnettomuutta.

Mutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä jäisi.

Koko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä siihen syynä.

Kello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in herttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan sijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.

Monsieur ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat upseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin henkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.

Hetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts viittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta viittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja astui esiin saamaan käskyjä.

-- Monsieur kysyy miehiä, jotka vapaehtoisesti ottaisivat lähteäksensä vaaralliselle asialle; sen suorittajat saavat paljon kunniaa, ja minä viittasin teille, että pitäisitte itseänne valmiina.

-- Kiitoksia, herra kapteeni, vastasi d'Artagnan, joka ei parempaa pyytänyt kuin päästä osoittamaan kuntoansa ylipäällikön silmäin edessä.

Todella olivatkin rochellelaiset yöllä tehneet hyökkäyksen ja valloittaneet takaisin erään varustuksen, jonka kuninkaallinen armeija kaksi päivää ennen oli heiltä anastanut; nyt oli asia tehdä rohkea tiedustusmatka, että saataisiin selville kuinka vihollinen suojeli varustusta.

Sentähden monsieur hetkisen perästä korotti äänensä ja lausui:

-- Siihen toimeen tarvitsen kolme tai neljä vapaehtoista ja niitä johtamaan luotettavan miehen.

-- Mitä viimemainittuun tulee, se on minulla tässä käsillä, armollinen herra, sanoi kapteeni Desessarts, osoittaen d'Artagnan'ia, ja mitä noihin kolmeen tai neljään vapaehtoiseen tulee, armollisen herran tarvitsee vaan lausua julki aikeensa, niin ei tarjokkaista ole puutetta.

-- Neljä urhokasta miestä kanssani kuolemaan! huusi d'Artagnan kohottaen miekkansa.

Kaksi hänen henkivartijatoveriansa kiiruhti heti esiin, ja kun siihen lisäksi vielä yhtyi kaksi sotamiestä, oli luku täysi. D'Artagnan sen vuoksi viittasi toiset tarjokkaat takaisin, koska hän ei tahtonut tehdä väärin ensiksi saapuneille.

Ei tiedetty, olivatko rochellelaiset anastettuansa varustuksen, jättäneet sen, vai olivatko he jättäneet sinne suojelusväkeä; täytyi siis pyrkiä niin lähelle varustusta että seikasta saataisiin tarkka tieto.

D'Artagnan lähti neljän seuralaisensa kanssa kulkemaan pitkin juoksuhautaa; kaksi henkivartijaa kulki hänen rinnallansa ja sotamiehet jälessä.

Sillä tavoin saapuivat he juoksuhaudan penkereen suojassa noin sadan askeleen päähän varustuksesta. Siellä havaitsi d'Artagnan kääntyessään taaksepäin että molemmat sotamiehet olivat kadonneet.

Hän luuli ensin että he olivat pelosta jättäytyneet jälkeen, ja jatkoi kulkuansa.

Vihdoin olivat he vaan enää noin kuudenkymmenen askeleen päässä varustuksesta.

Ei ketään näkynyt; varustus näytti autiolta.

Nuo kolme henkensäkaupittelijaa neuvottelivat silloin keskenään, menisivätkö vielä eteenpäin, kun yht'äkkiä savupilvi tuprahti varustuksesta ja tusina luoteja vingahti d'Artagnan'in ja hänen tovereidensa ympärillä.

Enempää ei tarvittu tietää: varustus oli suojeltu; pitempi viipyminen tällä vaarallisella paikalla olisi ollut hyödytön varomattomuus. D'Artagnan ja molemmat toiset henkivartijat käänsivät selkänsä ja rupesivat peräytymään tavalla joka näytti pa'olta.

Kun he olivat joutuneet juoksuhaudan kulmaan, jonka takana heillä oli suojaa luotituiskulta, kaatui toinen henkivartija; luoti oli sattunut häntä rintaan; toinen, joka jäi vahingoittumatta, jatkoi juoksuansa leiriin päin.

D'Artagnan ei tahtonut paikalla jättää toveriansa; hän kyyristyi nostaaksensa häntä ylös ja auttaaksensa häntä pääsemään parempaan suojaan, mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti kaksi laukausta; toinen luoti musersi tuon jo haavoittuneen henkivartijan pääkallon ja toinen litistyi kalliota vasten, pyyhkäistyänsä parin tuuman päässä d'Artagnan'in ohitse.

Nuori mies kääntyi nopeasti taaksepäin, sillä tämä hyökkäys ei voinut tulla varustuksesta, joka oli jäänyt juoksuhaudan kulman taakse. Hänen mieleensä juolahti nuo kaksi sotamiestä, jotka olivat hänet hyljänneet ja hän muisti silloin myöskin eilispäiväiset murhaajat. Hän päätti tällä kertaa ottaa täyden selon siitä, mitä hänen oli asiasta ajatteleminen, ja hän kaatui toverinsa ruumiin päälle, ollen kuolevinansa.

Heti näki hän kaksi päätä kohoavan erään hyljätyn ulkovarustuksen takaa, noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. D'Artagnan ei ollutkaan pettynyt; siinä olivat nuo molemmat sotamiehet. Nuo miehet olivat seuranneet häntä vaan murhataksensa hänet, toivossa että nuoren miehen kuolema joutuisi vihollisten niskoille.

Mutta kun hän saattoi olla vaan haavoitettu ja siinä tapauksessa ilmoittaa heidän rikoksensa, tulivat he esiin, lopettaaksensa hänet. Onneksi antoivat he d'Artagnan'in kavaluuden pettää itsensä ja heittivät pyssynsä täyttämättä uudella panoksella.

Kun he olivat kymmenen askeleen päässä d'Artagnan'ista, nousi hän pystyyn ja hyppäsi heitä vastaan miekka kädessä.

Murhaajat ymmärsivät että jos he pakenisivat leiriin päin ennenkuin olivat saaneet hänet hengiltä, vetäisi hän heidät syytökseen. Toinen tarttui pyssynsä piippuun käyttääksensä asettansa nuijana; hän suuntasi hirvittävän iskun d'Artagnan'ia kohden, mutta d'Artagnan väisti sen viskautumalla syrjään, vaan sen liikkeen kautta toimitti hän tien auki roistolle, joka syöksähti varustukseen päin. Mutta kun rochellelaiset, jotka sitä vartioivat, eivät tienneet missä aikomuksessa tuo mies tuli heitä kohden, ampuivat he häntä, ja hän kaatui, saatuansa luodin olkapäähänsä.

Sillä välin oli d'Artagnan hyökännyt toisen sotamiehen kimppuun ja ruvennut ahdistelemaan häntä miekallansa. Taistelu ei ollut pitkä; tuolla kurjalla heittiöllä oli vaan särkynyt musketti puollustus-aseena. D'Artagnan'in miekka luiskahti tuon vahingottoman aseen kyljestä murhaajan reiteen, ja hän kaatui samassa. D'Artagnan ojensi miekan kärjen hänen kurkkuansa vasten.

-- Elkää tappako minua! huusi roisto; armoa, armoa, upseerini, niin ilmaisen teille kaikki.

-- Ansaitseeko sitten salaisuutesi että lahjoitan sinulle henkesi? kysyi nuori mies vetäen käsivarttansa taaksepäin.

-- Ansaitsee, jos pidätte elämällä olevan mitään arvoa, sille, joka niinkuin te, on kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja urhoollinen ja sen vuoksi voi saavuttaa kaikki.

-- Konna! ärjäsi d'Artagnan, sano suoraan ja pian, ken on antanut sinulle toimeksi murhata minut?

-- Eräs nainen, jota minä en tunne, vaan jota nimitettiin mylady'ksi.

-- Mutta jos sinä et tunne naista, kuinka tiedät sitten hänen nimensä?

-- Toverini tunsi hänet ja nimitti häntä niin; hän sopikin asiasta toverini kanssa eikä minun. Hänellä on, taskussaan tuolta naiselta kirje, joka varmaankin olisi hyvin tärkeä teille, sen mukaan mitä kuulin sanottavan.

-- Mutta kuinka saatoit sinä ruveta osalliseksi tähän väijytykseen?

-- Hän ehdotteli että me molemmat yhdessä suorittaisimme asian, ja minä suostuin.

-- Ja kuinka paljon maksoi hän teille tuosta kauniista toimesta?

-- Sata louisdor'ia.

-- Hyvä, sanoi nuori mies hymyillen, hän pitää minua siis jonkun arvoisena. Sata louisdor'ia on jommoinenkin summa kahdelle tuollaiselle lurjukselle kuin te olette. Enkäpä ihmettelekkään että suostuit tuumaan, ja minä annan sinulle armon, vaan yhdellä ehdolla.

-- Millä sitten? kysyi sotamies levottomasti, havaitessaan ettei kaikki ollut vielä lopussa.

-- Että menet ottamaan kirjeen toverisi taskusta.

-- Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä; kuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?

-- Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun kädestäni.

-- Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te rakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut! huudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä hänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.

-- Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä rakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.

-- Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.

-- No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada tuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä empimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä kuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen konnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että...

Näin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu nousi jaloilleen.

-- Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä menen, minä menen...

D'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon kaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.

Hirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän verijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti huomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka oli parinkymmenen askeleen päässä siitä.

Kauhistus kuvautui elävästi hänen kasvoillensa, joita kylmä tuskanhiki peitti; d'Artagnan'ia rupesi säälittämään ja hän, ylenkatseellisesti silmäten häntä, lausui:

-- No niin, minä näytän sinulle, mikä ero on kunnon miehen ja sinun laisesi pelkurin raukan välillä. Jää tähän, niin minä menen itse.

-- Joutuisin askelin, tähystävin silmin, pitäen varalla kaikkia vihollisen liikkeitä, käyttäen kaikkia maanluonteen etuja, onnistui d'Artagnan'in päästä kaatuneen sotamiehen luokse.

Oli kaksi keinoa tarkoituksen saavuttamiseksi: kopeloida häntä paikallansa tai kantaa hänet pois, käyttämällä kilpenä hänen ruumistansa, ja tarkastella hänet juoksuhaudassa.

D'Artagnan valitsi jälkimäisen keinon ja otti murhaajan selkäänsä samalla kuin vihollinen tähtäsi ja ampui.

Vähäinen täräys, joka syntyi siitä että kolme luotia syhähti murhaajan ruumiisen, viimeinen huudahdus ja kuolontempaus, ne vakuuttivat d'Artagnan'ille että sama, joka oli tahtonut murhata hänet, oli pelastanut hänen henkensä.

D'Artagnan palasi juoksuhautaan ja heitti ruumiin haavoitetun viereen, joka oli yhtä kalpea kuin ruumiskin.

Heti kohta alotti hän omaisuuden tarkastuksen ja löysi nahkaisen lompakon, kukkaron, jossa oli rahaa, varmaankin juuri osa siitä summasta minkä murhaaja oli saanut palkaksensa, pikari ja pelikuutiot, -- siinä kaikki vainajan jälkeenjättämä perintö.

Pikarin ja kuutiot jätti hän mihin ne putosivat maahan, heitti kukkaron haavoitetulle ja avasi kiihkeästi lompakon.

Muutamain arvottomain paperein seasta löysi hän seuraavan kirjeen, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt noutamaan:

"Koska olette häipyneet naisen jäliltä ja koska hän nyt on hyvässä turvassa siinä luostarissa jonne teidän ei olisi koskaan pitänyt päästää häntä menemään, koettakaa ainakin ettei mies pääse teidän kynsistänne; ell'ette sitä tee, tietäkää että saatte kalliisti maksaa ne sata louisdor'ia jotka olette minulta saaneet."

Ei mitään nimikirjoitusta. Kumminkin näkyi päivän selvästi että kirje oli mylady'ltä. Hän säilytti sen siis todistuskappaleena ja, ollen hyvässä suojassa juoksuhaudan kulman takana, rupesi kuulustelemaan haavoitettua. Tämä tunnusti että hän yhdessä toverinsa kanssa, tuon saman, joka vast'ikään oli saanut surmansa, oli ottanut ryöstääksensä pois erään nuoren naisen, joka oli tulossa Pariisiin La Villette'n tulliportin kautta, vaan että he olivat sattuneet viivähtämään eräässä kapakassa ja tulleet määräpaikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin vaunut.

-- Mitä olisitte tehneet naiselle? kysyi d'Artagnan tuskan vallassa.

-- Olisimme vieneet hänet Place-Royal'in hotelliin, sanoi haavoitettu.

-- Aivan niin, mutisi d'Artagnan, juuri mylady'n itsensä luokse.

Silloin havaitsi nuori mies vapistuksella, mikä hirveä kostonhimo ajoi tuota naista syöksemään turmioon sekä hänet että sen, joka häntä rakasti, ja kuinka tarkoin tuo nainen tunsi mitä hovissa tapahtui, koskapa hän oli kaikkien asioiden perillä. Epäilemättä oli hänellä nuo tiedot kardinaalilta.

Mutta sitä vastoin havaitsi hän myös todellisella ilolla että kuningatar oli vihdoin saanut selville sen vankeuden, johon rouva Bonacieux-parka oli alttiutensa tähden joutunut, ja että hän oli saanut hänet sieltä pelastetuksi. Nyt selveni hänelle myöskin se kirje, minkä hän oli saanut rouva Bonacieux'iltä ja samalla myös oli varmaa että rouva Bonacieux todellakin oli kiitänyt ohitse Chaillot'in tiellä, eikä ollut mikään harhanäkö, joksi hän sitä ensin oli luullut.

Nyt oli mahdollista löytää rouva Bonacieux, niinkuin Athos oli ennustanut, sillä luostariin ei ollut mikään mahdoton päästä.

Tämä ajatus hellytti hänen sydämmensä. Hän kääntyi haavoitetun puoleen, joka tuskallisesti oli seurannut kaikkia hänen muotonsa eleitä, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

-- No niin, minä en tahdo sinua näin hyljätä. Nojaa minua vasten, niin palaamme takaisin leiriin.

-- Kyllä, sanoi haavoitettu, jonka oli vaikea uskoa tuommoista jalomielisyyttä, mutta ei suinkaan teillä liene aikomus hirtättää minua?

-- Sinulla on kunniasanani, lausui hän, ja toistamiseen lahjoitan minä sinulle henkesi.

Haavoitettu lankesi polvilleen ja suuteli pelastajansa jalkoja, mutta d'Artagnan, jolla ei enää ollut mitään syytä viipyä niin lähellä vihollista, keskeytti itse nämä kiitollisuuden purkaukset.

Henkivartija, joka ensi laukauksen perästä oli palannut leiriin, oli siellä kertonut neljän toverinsa kaatuneen. Oltiin sen vuoksi sekä hämmästyksissään että iloissaan, kun nähtiin nuoren miehen palaavan ehyenä ja terveenä.

D'Artagnan selitti toverinsa saaneen miekanpiston muka vihollisten hyökkäyksessä. Hän kertoi kuinka toinen sotamies oli kaatunut ja missä vaarassa hän oli ollut. Tuo kertomus hankki hänelle miehistöltä suuria ylistyksiä. Koko sotaväki kertoi kaiken päivää tuosta urostyöstä ja monsieur kutsutti hänet eteensä ja onnitteli häntä.

Kun muutoin jokainen kelpo työ tuopi mukanansa palkinnon, toi d'Artagnan'inkin teko hänelle sen mielenrauhan, jonka hän oli kadottanut. Nuori mies luuli voivansa olla rauhassa nyt kun hänen kahdesta vainoojastaan toinen oli saanut surmansa ja toinen liittynyt häneen kiitollisuuden tunteilla.

Tuo rauha osoitti ett'ei d'Artagnan vielä oikein tuntenut mylady'ä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XL. Anjou-viini

Sittenkuin melkein toivottomia tietoja oli jonkun aikaa kulkenut kuninkaan tilasta, alkoi parantumisen sanomia levitä leiriin; ja kun hän oli hyvin kiireissään itse päästä piiritykseen, sanottiin että niin pian kuin hän vaan saattoi nousta hevosen selkään, hän lähtisi matkalle.

Sillä välin monsieur, joka tiesi että hän kohdakkoin saisi jättää ylipäällikkyyden joko herttua Angoulême'lle, Bassompierre'lle tai Schomberg'ille, jotka sitä kilvoittelivat, ei tehnyt juuri sanottavasti mitään; hän kulutti aikaa vaan tiedustusretkiin eikä uskaltanut ryhtyä mihinkään tehokkaampaan toimeen englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta, josta ne myötäänsä piirittivät Saint-Martin'in linnoitusta ja La Prée'n varustusta, kun ranskalaiset vuorostaan piirittivät La Rochelle'a.

D'Artagnan oli, niinkuin sanoimme, tullut levolliseksi, niinkuin ainakin vaaran mentyä ohitse. Nyt häntä huoletti vaan yksi seikka, se nimittäin, ett'ei hän saanut mitään tietoja ystäviltänsä.

Mutta eräänä aamuna selkeni hänelle kaikki seuraavasta kirjeestä, joka oli lähetetty Villeroi'sta:

"Herra d'Artagnan!

Herrat Athos, Porthos ja Aramis, vietettyään erään iloisen hetken minun ravintolassani, vallattomuudessaan pitivät semmoista meteliä että linnanvouti, joka on sangen ankara mies, panetti heidät muutamiksi päiviksi arestiin. Mutta minä tahdon kumminkin täyttää heidän käskynsä ja lähettää teille kaksitoista pulloa Anjou-viiniäni, jota he pitävät suuressa arvossa; he toivovat että te juotte heidän maljansa tällä heidän mieliviinillänsä.

Minä olen nyt täyttänyt heidän pyyntönsä, ja olen kaikella kunnioituksella

Teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne

Godeau, Herrojen muskettisoturien ravintoloitsija."

-- Hyvä! huudahti d'Artagnan, he muistavat minua huvituksissansa niinkuin minä muistan heitä ikävässäni; se on tietty että minä juon heidän terveydeksensä ja täydestä sydämmestä; mutta minä en juo yksin.

Ja d'Artagnan kiiruhti kahden henkivartijan luokse, joiden kanssa hän oli lähemmässä tuttavuudessa kuin muiden, pyytääksensä heitä juomaan hänen kanssansa oivallista Anjou-viiniä, joka juuri oli tullut Villeroi'sta.

Toinen henkivartijoista oli pyydetty samaksi illaksi toiseen paikkaan ja toinen huomis-illaksi; illanvietto lykättiin siis ylihuomiseen.

D'Artagnan lähetti palattuansa nuo kaksitoista pulloa henkivartijain ravintolaan, siellä huolellisesti säilytettäviksi; kun juhlapäivä tuli ja juhla-ateria oli määrätty alkamaan kello kaksitoista, lähetti d'Artagnan kello yhdeksän aikaan Planchet'in laittamaan kaikki valmiiksi.

Planchet, ylpeänä siitä että hänet noin oli korotettu ylijärjestäjän arvoon, aikoi valmistaa kaikki mitä parhaimmalla tavalla; sen vuoksi otti hän apulaiseksensa erään Fourreau-nimisen lakeijan, joka oli palveluksessa yhdellä noita hänen isäntänsä kutsumia juhlavieraita, sekä tuon vale-sotamiehen, jonka d'Artagnan oli ollut tappamaisillaan ja joka, kun hän ei kuulunut mihinkään komppaniiaan, oli ruvennut d'Artagnan'in tai paremmin Planchet'in palvelukseen.

Kun pitojen hetki oli tullut, saapuivat molemmat juhlavieraat, jolloin istuuduttiin pöytään ruokailemaan. Planchet tarjoili ruokia, Fourreau aukoi viini-pulloja ja Brisemont -- se oli tuon tervehtyvän nimi -- täytteli karahviinejä viinillä, joka näytti vähän sekautuneen kuljetettaessa.

Kun ensimäinen pullo oli sekavaa pohjalta, kaatoi Brisemont sakan lasiin ja d'Artagnan salli hänen juoda sen; sillä miesparka oli vielä varsin huonoissa voimissa.

Kun vieraat olivat nauttineet lientä ja olivat juuri kallistamaisillaan ensimäistä lasia huulilleen, pamahti äkkiä kanuunanlaukaus Ludvig'in ja Neuf'in varustuksista; silmänräpäyksessä henkivartijat, jotka luulivat piiritettyjen tai englantilaisten tehneen odottamattoman hyökkäyksen, riensivät aseihin. D'Artagnan tietysti samoin ja kaikki kolme syöksyivät niinmuodoin ulos paikoilleen.

Mutta tuskin olivat he päässeet ulos huoneesta, kun kanuunan paukauksen syy kävi selville. Ylt'ympäri kaikui huutoja: Eläköön kuningas, eläköön kardinaali! ja rummun pärrytystä kuului kaikkialta.

Kuningas oli näet, malttamattomana, niinkuin sanottiin, saapunut henkivartijoineen ja tuonut sitä paitsi mukanansa kymmenentuhannen miehisen apujoukon. Hänen muskettisoturinsa kulkivat hänen edellänsä ja takanansa. D'Artagnan, seisoen komppaniiansa rivissä, tervehti puhuvalla viittauksella ystäviänsä, jotka seurasivat häntä silmillänsä, ja herra de Tréville'ä, joka heti tunsi hänet.

Kun vastaanotto-juhlallisuus oli ohitse, neljä ystävystä kiiruhtivat syleilemään toinen toisiaan.

-- Peijakas! huudahti d'Artagnan. Ettepä voineet tulla soveliaampaan aikaan; paisti ei ole vielä ehtinyt hyytyä! Eikös niin, hyvät herrat? lisäsi nuori mies kääntyen niihin kahteen henkivartijaan, jotka olivat hänen päivällisvieraitansa ja jotka hän nyt esitteli ystävillensä.

-- Ahaa! näyttääpä kuin tulisimme paraiksi juhlapitoihin, sanoi Porthos.

-- Minä toivon, sanoi Aramis, ett'ei juhlapäivällisillesi ole kutsuttu naisia.

-- Onkos tässä pesässä juotavaksi kelpaavaa viiniä? kysyi Athos.

-- No eihän vaan! teidän viiniänne, ystäväni, vastasi d'Artagnan.

-- Meidän viiniämmekö? kysyi Athos kummastuksissaan.

-- Niin, samaa mitä lähetitte meille.

-- Mekö olemme lähettäneet sinulle viiniä?

-- Niin, tiedäthän, tuota Anjou-viiniä.

-- En todellakaan tiedä mistä viinistä sinä puhut.

-- Siitä viinistä, josta sinä niin paljo pidät.

-- Niin todella, ell'ei minulla ole samppanjaa tai chambertin'ia.

-- No niin, samppanjan ja chambertin'in puutteessa saatte nyt tyytyä siihen.

-- Onko siis hankittu tänne viiniä Anjou'sta, viinintuntijoita kun ollaan? kysyi Porthos.

-- Ei suinkaan, vaan se on tuota teidän lähettämäänne.

-- Meidän lähettämäämme? kysyivät muskettisoturit yhteen ääneen.

-- Oletko sinä, Aramis, sanoi Athos, lähettänyt tänne viiniä?

-- En; entäs sinä, Porthos?

-- En; entäs sinä, Athos?

-- En.

-- Ell'ette te, niin teidän ravintoloitsijanne, sanoi d'Artagnan.

-- Meidän ravintoloitsijamme?

-- Niin tietysti! Teidän ravintoloitsijanne, Godeau, muskettisoturien ravintoloitsija.

-- No hiisi vieköön, tulkoon tuo viini mistä hyvänsä, yhdentekevä, sanoi Porthos, maistelkaamme sitä, ja jos se on hyvää, niin juokaamme sitä.

-- Ei, sanoi Athos, elkäämme juoko viiniä, joka vuotaa tuntemattomasta lähteestä.

-- Sinä olet oikeassa, Athos, sanoi d'Artagnan. Eikö kukaan teistä ole antanut Godeau'lle toimeksi lähettää minulle viiniä?

-- Ei! ja onko sitä lähetetty meidän puolestamme?

-- Tässä on kirje! sanoi d'Artagnan, ja jätti kirjelipun tovereillensa.

-- Tämä ei ole hänen käsi-alaansa! sanoi Athos, minä tunnen sen, sillä minä ennen lähtöämme tein laskut isäntämme kanssa.

-- Väärä kirje, sanoi Porthos, me emme ole olleet arestissa.

-- D'Artagnan, sanoi Aramis soimaavasti, kuinka olet voinut luulla meidän pitäneen melua?...

-- D'Artagnan vaaleni ja suonenvedon tapainen väristys pudisti hänen jäseniänsä.

-- Sinä peljästytät minua, sanoi Athos, mitä on tapahtunut?

-- Rientäkäämme, rientäkäämme hyvät ystävät! huudahti d'Artagnan, kauhea epäluulo iski minun sieluuni! olisikohan tämä vielä tuon naisen kostopuuhia?

Nyt kalpeni Athos vuorostaan.

D'Artagnan syöksähti ravintolaan; kolme muskettisoturia ja kaksi henkivartijaa kiirehti hänen perässänsä.

Ensimäinen näkö minkä d'Artagnan kohtasi tullessaan ateriasaliin, oli Brisemont, joka kiemuroi lattialla hirveissä kouristuksissa.

Planchet ja Fourreau kalmankalpeina kokivat häntä auttaa; mutta silminnähtävästi oli kaikki apu turha; onnettoman kasvoja vääristelivät jo viimeiset kuolontempaukset.

-- Ah! huusi hän nähdessään d'Artagnan'in, ah! tämä on kauheata, te olitte armahtavinanne minua, vaan sitten myrkytitte minut!

-- Minä! huudahti d'Artagnan, minäkö, onneton! mitä sanotkaan?

-- Sanon että te annoitte minulle tuota viiniä, käskitte minun juomaan sitä ja tahdoitte sillä tavoin kostaa minulle, se on hirveätä!

-- Elä toki semmoista minusta usko, Brisemont, sanoi d'Artagnan, elä toki usko! Minä vannon, minä kiellän...

-- Oh! mutta Jumala on tuolla ylhäällä! Hän on teidät rankaiseva! Jumalani! kärsiköön hän kerta samaa mitä minä nyt kärsin!

-- Sieluni autuuden kautta, huudahti d'Artagnan syöksyen kuolevaista kohden, minä vannon ett'en tietänyt viinin olevan myrkytettyä ja että olin juuri juomaisillani sitä samoin kuin sinä.

-- En usko teitä, sanoi sotamies, ja heitti henkensä kauheissa tuskissa.

-- Hirveätä, hirveätä! mutisi Athos, jolla välin Porthos särki pulloja ja Aramis antoi vähän myöhänlaisen käskyn mennä noutamaan ripittäjää.

-- Oi hyvät ystäväni! sanoi d'Artagnan, te tulitte taas kerran pelastamaan henkeni, ettekä ainoastaan minun, vaan myöskin näiden kahden herran. Hyvät herrat, jatkoi hän kääntyen viimemainittujen puoleen, minä pyydän teitä pitämään salassa tämän kohtauksen, korkeat henkilöt saattaisivat olla osallisina tähän mitä olette nähneet ja kaiken tämän seuraukset voisivat kohdata meitä kaikkia.

-- Ah, herra! sopersi Planchet enemmän elävänä kuin kuolleena; ah, herra! minä pelastuin onnellisesti!

-- Kuinka, hullu, huudahti d'Artagnan, aioitko siis juoda minun viiniäni?

-- Kuninkaan terveydeksi, herra; olisin juuri juonut yhden pienen lasillisen, ell'ei Fourreau olisi sanonut että minua kutsuttiin.

-- Oi, voi! sanoi Fourreau, jonka hampaat löivät loukkua kauhistuksesta, minä tahdoin saada hänet pois, juodakseni yksinäni!

-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan kääntyen henkivartijoihin, niinkuin huomaatte, olisi meidän juhlailemisemme sangen surullista tällaisen tapauksen jälkeen; suokaa siis minulle anteeksi, jos ehdottelen että lykkäisimme juhlanvieton toistaiseksi.

Molemmat henkivartijat ottivat d'Artagnan'in anteeksi-pyynnön ystävällisesti vastaan, ja, ymmärtäen että nuo neljä ystävystä halusivat olla yksinään, poistuivat.

Sittenkuin nuori henkivartija ja kolme muskettisoturia jäivät yksin, loivat he toisiinsa silmäyksiä, jotka ilmoittivat että he jokainen täysin käsittivät tilaisuuden tärkeyden.

-- Aivan ensiksi, sanoi Athos, lähtekäämme tästä huoneesta; kuollut on ikävä seuratoveri, semminkin tuommoinen, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman.

Planchet, sanoi d'Artagnan, minä jätän tuon kurjan vainajan ruumiin sinun huostaasi. Haudattakoon hänet siunattuun maahan. Hän oli tehnyt rikoksen, vaan hän on tehnyt katumuksen.

Ja neljä ystävystä lähtivät huoneesta, jättäen Planchet'in ja Fourreau'n huoleksi toimittaa Brisemont'in maalliset jäännökset hautaan.

Ravintolan isäntä antoi heille kamarin, jonne hän toi heille keitettyjä munia ja vettä, jota Athos itse nouti kaivosta.

-- No niin, sanoi d'Artagnan Athokselle, tästä siis näet että taistelu on elämästä ja kuolemasta.

Athos pudisti päätänsä.

-- Niin, niin, sanoi hän, kyllä sen näen; mutta luuletko että se on hän?

-- Siitä olen varma.

-- Mutta kumminkin täytyy minun tunnustaa että vielä epäilen.

-- Vaan entäs tuo liljan merkki olkapäässä?

-- Hän on kai englantilainen, joka on tehnyt rikoksen Ranskassa ja saanut siitä rangaistuksensa.

-- Athos, hän on sinun vaimosi, sen sanon, lausui d'Artagnan; etkös muista kuinka molemmat tuntomerkit sopivat häneen hyvin?

-- Olisinpa kumminkin luullut hänen kuolleen, sillä kyllä toimitin hirttämisen niin huolellisesti.

Nyt d'Artagnan vuorostaan pudisti päätänsä.

-- Mutta mitäs on tekeminen? sanoi nuori mies.

-- Se on varma tosi ett'ei tässä voi ijän kaiken sietää miekkaa riippumassa päänsä päällä, sanoi Athos, ja että tästä tilasta pitää päästä erillensä.

-- Mutta kuinka?

-- Kuuleppas, koeta saada tavata häntä ja päästä loppusuoritukseen hänen kanssansa; sano hänelle: Rauha tai sota! aatelis-sanani olkoon takeena siitä ett'en ilmaise teistä mitään enkä koskaan saata teille vahinkoa; mutta te puolestanne vannokaa juhlallinen vala että pysytte aivan puolueettomana minun suhteeni; ell'ette sitä tee, käännyn minä kanslerin puoleen, tai vaikka kuninkaan puoleen, jopa itse pyövelin puoleen; minä yllytän koko hovin teitä vastaan, ilmoitan että te olette pahantekijän merkillä merkitty; nostan kanteen teitä vastaan, ja jos teidät vapautetaan, no niin, silloin tapan teidät, kunniasanani kautta! tapan teidät jossakin syrjäisessä nurkassa niinkuin hullun koiran.

-- Minua miellyttää se keino, sanoi d'Artagnan, mutta kuinka saan häntä tavata?

-- Aika antaa tilaisuuden, ystäväni, aika tuo ihmiselle voiton tai tappion; kuta enemmän on pantu peliin, sitä enemmän voitetaan, kun vaan maltetaan odottaa.

-- Niinpä kyllä, mutta siihen kurki kuolee ennenkuin suo sulaa, sillä salamurhaajat ja myrkyttäjät...

-- Pah! sanoi Athos, Jumala on suojellut meitä tähän asti, Hän suojelee meitä tästäkin puoleen.

-- Niin, meitä; me olemme muutoin miehiä ja meidän on asia kaikessa tapauksessa panna henkemme alttiiksi; mutta entäs nainen, lisäsi hän hiljemmin.

-- Kuka nainen? kysyi Athos.

-- Constance.

-- Rouva Bonacieux? Ah, se on totta! sanoi Athos; ystävä-parka, minä unhotin että olet rakastunut.

-- No niin, puuttui Aramis puheesen, mutta etkös juuri siitä kirjeestä, jonka löysit tuon kaatuneen kurjan taskusta, nähnyt että nainen on eräässä luostarissa? Luostari on hyvä turvapaikka ja niin kohta kuin La Rochelle'n piiritys on päättynyt, lupaan minä puolestani...

-- Hyvä! sanoi Athos, hyvä, Aramis veikkoseni! Me tiedämme sinun mielesi palavan luostari-elämään.

-- Minä olen muskettisoturi vaan toistaiseksi, sanoi Aramis nöyrästi.

-- Kyllä näkee ett'ei hän ole kaukaan saanut sanomia lemmityltänsä, sanoi Athos hiljaa; mutta mitäs siitä, se on meille tuttu asia.

-- No, niin! sanoi Porthos, minun mielestäni on tässä varsin helppo keino.

-- Mikä? kysyi d'Artagnan.

-- Hän on luostarissa, niinhän sanoit? kysyi Porthos.

-- Niin.

-- No, niin kohta kuin piiritys on päättynyt, me ryöstämme hänet pois luostarista.

-- Mutta ensin täytyy tietysti saada selville, missä luostarissa hän on.

-- Se on totta, sanoi Porthos.

-- Mutta minulle pistää päähän eräs asia, sanoi Athos; etkös sanonut että hänelle on tuon luostarin valinnut kuningatar?

-- Niin ainakin luulen.

-- No niin, Porthos on meitä auttava tässä pulassa.

-- Millä tavoin, jos saan kysyä?

-- Onhan sinun markiisittarellasi, herttuattarellasi, vai mikä prinsessa hän onkaan, pitkä käsivarsi.

-- Vaiti, sanoi Porthos, painaen kaksi sormea huulilleen, minä luulen häntä kardinaalilaiseksi, eikä hänen siis pidä saaman mitään tietää.

-- Silloin otan minä, sanoi Aramis, hankkiakseni tiedon hänen olinpaikastansa.

-- Sinäkö, Aramis, huudahtivat kaikki kolme yhtä haavaa, mutta kuinka saat hänestä selvän?

-- Kuningattaren hovipapin kautta, jonka kanssa olen hyvä tuttu ... sanoi Aramis punastuen.

Tämän vakuutuksen perästä ystävykset, lopetettuaan yksinkertaisen ateriansa, erosivat, luvaten tavata toisiansa samana iltana; d'Artagnan palasi Minimes'iin ja kolme muskettisoturia menivät kuninkaan pääkortteeriin, jossa heidän tuli laittaa asuntonsa kuntoon.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLI

Colombier-Rouge'n ravintola.

Kuningas, jolla oli ollut niin kiire kohtaamaan vihollista, ja joka vielä paremmalla syyllä kuin kardinaali kantoi vihaa Buckingham'ia vastaan, oli tuskin saapunut leiriin, kun hän jo aikoi ryhtyä valmistuksiin, ensinkin englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta ja sitten La Rochelle'n piirityksen jouduttamiseksi; mutta vasten tahtoansa tuli hän viivytetyksi sen eripuraisuuden kautta, jossa toisella puolella oli Bassompierre ja Schomberg, toisella herttua Angoulême.

Herrat Bassompierre ja Schomberg olivat Ranskan marsalkkoja ja vaativat oikeutta saada kuninkaan ylipäällikkyyden alaisina johtaa armeijaa, mutta kardinaali, joka pelkäsi että Bassompierre, ollen täysiverinen hugenotti, ahdistelisi vaan heikosti uskonveljiään englantilaisia ja rochellelaisia, suosi ja puollusti herttua Angoulême'a, jonka kuningas oli hänen neuvostaan nimittänyt kenraaliluutnantiksi. Siitä oli taas seurauksena, että herroille Bassompierre'lle ja Schomberg'ille oli pakko myöntää kumpaisellekin erityinen päällikkyys, kun muka peljättiin heidän muutoin ehkä karkaavan armeijasta. Bassompierre asettui Laleu'n kaupungin pohjoispuolelle Dompierre'en, herttua Angoulême Dompierre'n itäpuolelle Perigny'yn ja Schomberg Perigny'n eteläpuolelle Angoutin'iin.

Monsieur piti asuntoansa Dompierre'ssa. Kuningas majaili milloin Etré'ssä, milloin La Jarrie'ssa.

Vihdoin, kardinaalin olopaikka oli La Pierre'n sillan luona pienessä talossa, joka ei ollut millään tavoin suojeltuna.

Sillä tavoin monsieur piti silmällä Bassompierre'ä, kuningas herttua Angoulême'a ja kardinaali Schomberg'ia.

Niin pian kuin kaikki oli valmiiksi järjestettynä, oli päätetty ryhtyä karkoittamaan englantilaisia Ré'n saarelta.

Aika ja tilaisuus oli varsin sopiva: Englantilaisilla, jotka ennen kaikkea tarvitsevat kelpo ruokavaroja, ollaksensa kelpo sotilaita, vaan joiden nyt täytyi tyytyä suolaiseen lihaan ja huonoon leipään, oli leirissänsä paljo sairaita; ja meri, joka siihen vuoden aikaan on sangen vaarallinen kaikilla rannikoilla, hävitti joka päivä jonkun laivan, niin että rannalle ilmestyi joka nousuveden aikaan yhä enemmän kaikenmoisia laivan jäännöksiä ja pirstaleita; siitä seurasi että vaikka kuninkaan väki pysyisi aivan toimetonna leirissään, täytyisi Buckingham'in, joka vaan itsepäisyydestä viipyi Ré'n saarella, jonakin päivänä aivan itsestään heretä piirityksestä.

Mutta kun herra de Toirac lähetti sanan että vihollisten leirissä valmisteltiin uutta hyökkäystä, katsoi kuningas parhaaksi päättää tehdä lopun asiasta ja antoi tarpeelliset käskyt siihen suuntaan.

Kun tarkoituksenamme ei ole kirjoittaa tämän piirityksen päiväkirjaa, mutta esittää vaan ne tapaukset, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä kertomukseemme, tahdomme vaan parilla sanalla mainita että yritys onnistui kuninkaan suureksi kummastukseksi ja kardinaalin suureksi kunniaksi. Englantilaiset, karkoitettuina askel askeleelta, joutuneina tappiolle kaikissa otteluissa, muserrettuina Loix'in saareen mennessään, olivat pakoitetut peräytymään laivoihinsa, jätettyään taistelukentälle kaksituhatta miestä, niiden joukossa viisi everstiä, kolme everstiluutnanttia, kaksisataa viisikymmentä kapteenia ja kaksikymmentä ylhäistä aatelismiestä, neljä kanuunaa ja kuusikymmentä lippua, jotka Claude de Saint-Simon vei Pariisiin, ja ripustettiin suurella komeudella Notre-Dame'n holvikaariin.

Te Deum'ia laulettiin leirissä ja leveni sieltä yli koko Ranskanmaan.

Mutta rauha oli vaan hetkellinen.

Eräs Montaigu-niminen Buckingham'in lähettiläs oli saatu kiini ja sen kautta päästy perille Rooman valtakunnan, Espanjan, Englannin ja Lothringin keskinäisestä liitosta.

Liitto oli muodostettu Ranskaa vastaan. Siihen lisäksi oli Buckingham'in majapaikassa, joka hänen oli täytynyt jättää pikemmin kuin hän oli voinut arvata, tavattu papereita, jotka vahvistivat tuon liiton todenperäisyyden ja jotka, sen mukaan mitä kardinaalin muistelmat kertovat, pahasti paljastivat rouva de Chevreuse'n ja siis myöskin kuningattaren.

Kardinaalin hartioilla se koko vastuun-alaisuus oli, sillä ilman vastuun-alaisuutta ei olla ylivaltias ministeri; senpätähden olivatkin hänen mahtavan neronsa voimat jännityksissään yöt päivät, ja hän kuunteli vähintäkin huhua, mikä levisi mistäkin Euroopan suurten valtakuntain hovista.

Kardinaali tunsi Buckingham'in jäntevyyden ja erittäinkin hänen vihansa; jos Ranskaa uhkaava liittokunta pääsisi voitolle, koko hänen vaikutuksensa olisi mennyttä; Espanjan ja Itävallan politiikka saisi edustajansa Louvre'n neuvoskamariin, jossa niillä tähän saakka oli vaan puollustajia, hän, Richelieu, Ranskan ministeri ja etupäässä kansallinen ministeri, olisi hukassa. Kuningas, joka totteli häntä kuin lapsi, vaan vihasi myöskin niinkuin lapsi vihaa opettajaansa, jättäisi hänet alttiiksi monsieur'in ja kuningattaren kostolle; hän olisi siis hukassa ja ehkäpä itse Ranska hänen kanssansa. Kaikkea tuota oli hänen koettaminen estää.

Niinpä nähtiinkin pika-sanansaattajia, joiden luku joka hetki karttui, yöt ja päivät toinen toisensa jälkeen käyvän tuossa pienessä talossa La Pierre'n sillan korvassa, johon kardinaali oli sijoittunut asumaan.

Siellä kävi munkkeja, jotka näyttivät niin tottumattomilta munkin kauhtanassa kulkemaan, että oli helppo havaita heidän etupäässä olevan taistelevan kirkon väkeä; naisia, joille hovipojan puku näytti tuntuvan oudolta ja joiden laajat housut eivät voineet kokonaan salata heidän pulleita ruumiinsa muotoja; vihdoin talonpoikia, joiden kädet olivat mustatut vaan jalat olivat niin solakat, että heidät saattoi kohta tuntea säätyhenkilöiksi.

Mutta toisellaisia, vähemmin tervetulleita käyntejä myöskin tehtiin, sillä pari kolme kertaa levisi huhu että kardinaali oli ollut vähällä saada surmansa salamurhaajan kädestä.

Tosin Hänen ylhäisyytensä vihamiehet sanoivat että hän itse palkkasi taitamattomia salamurhaajia, että hänellä, jos niiksi sattuisi, olisi oikeus korvaukseen, mutta eihän tarvitse uskoa mitä ministerit tai heidän vihamiehensä sanovat.

Se ei kumminkaan estänyt Hänen ylhäisyyttänsä, jonka rohkeutta ei pahinkaan vihamies ole kyennyt moittimaan, tekemästä usein öisin pitkiä retkiä, milloin antamaan herttua Angoulême'lle tärkeitä käskyjä, milloin neuvottelemaan kuninkaan kanssa, milloin keskustelemaan jonkun sanansaattajan kanssa, jota hän ei tahtonut päästää luoksensa.

Muskettisotureilla puolestaan ei ollut sanottavasti tekemistä piirityksessä, eikä heitä pidetty tarkalla, vaan saivat mielin määrin viettää iloista elämää. Se olikin heille varsin helppoa, erittäinkin noille kolmelle aseveikolle, jotka olivat herra de Tréville'n erityisessä suosiossa ja saivat sen vuoksi helposti lupaa viipyä ulkona senkin perästä kuin leiri oli suljettu.

Eräänä iltana kun d'Artagnan oli vahdissa juoksuhaudassa eikä voinut olla ystäväinsä seurassa, tapahtui että Athos, Porthos ja Aramis, ratsastaen sotahevosillansa, kenttäkauhtanaansa verhoutuneina ja toinen käsi pistoolin perässä kiini, palasivat kolmen kesken eräästä ravintolasta, jonka Athos pari päivää taaksepäin oli löytänyt La Jarrie'n tien varressa, ja jonka nimi oli Colombier-Rouge. Kun he ratsastivat leiriin menevää tietä ja olivat, niinkuin sanoimme, varoillaan väijytyksen pelosta, luulivat he, noin neljännes-lieu'n päässä Boinar'in kylästä, kuulevansa kavioiden töminää. He pysähtyivät heti, liittyivät lähelle toisiansa ja asettuivat keskelle tietä. Hetkisen kuluttua, juuri kun kuu pilkisti näkyviin pilvien välistä, näkivät he tien käänteessä kaksi ratsumiestä, jotka, heidät nähtyään, myöskin pysähtyivät ja näyttivät neuvottelevan, jatkaisivatko kulkuansa vai pyörtäisivätkö takaisin. Tuo eperoiminen herätti kolmen ystävyksen epäluuloja; Athos ratsasti muutamia askelia eteenpäin ja huusi vakavalla äänellä:

-- Ken siellä?

-- Ken olette itse? vastasi toinen ratsumies.

-- Se ei ole mikään vastaus, sanoi Athos. Ken siellä? vastatkaa, tai muuten käymme kimppuunne.

-- Kavahtakaa sitä tekemästä, herrat! sanoi silloin värähtävä ääni, joka tuntui olevan tottunut käskemään.

-- Se on kai joku korkeampi upseeri, joka on yötarkastuksellansa, sanoi Athos kääntyen toveriensa puoleen; mitä te aiotte, hyvät herrat?

-- Ketä te olette? kysyi sama käskevä ääni; vastatkaa te vuorostanne, tai muutoin voitte saada kärsiä tottelemattomuudestanne.

-- Kuninkaan muskettisotureita, vastasi Athos, alkaen yhä varmemmin luulla että kysyjällä oli oikeus puolellansa.

-- Mitä komppaniiaa?

-- Tréville'n.

-- Tulkaa lähemmäksi ja selittäkää mitä te teette täällä tähän aikaan.

Kolme aseveikkoa ratsastivat esiin vähän ala-ujoisina, sillä heille oli nyt selvillä että olivat joutuneet tekemisiin väkevämpänsä kanssa. Sananvalta muutoin jätettiin Athokselle.

Toinen ratsumies, sama, joka oli jälemmäksi ruvennut puhumaan, oli kymmenkunnan askelta toverinsa edellä; Athos viittasi Porthosta ja Aramista jäämään vuorostaan taaemmaksi ja ratsasti yksin esille.

-- Anteeksi, arvoisa upseeri! sanoi Athos; mutta me emme tienneet kenen kanssa olimme joutuneet tekemisiin ja te näette että olemme tarkkoja vartijoita.

-- Mikä nimenne? sanoi upseeri, joka suojeli osan kasvoistaan vaipallansa.

-- Mutta te itse, herra, sanoi Athos, joka alkoi tuskastua tuohon tutkistelemiseen, antakaa minulle todistus siitä että teillä on oikeus minua kuulustella.

-- Mikä nimenne? lausui ratsumies toistamiseen siirtäen vaippaa kasvoiltaan niin että kasvot paljastuivat.

-- Herra kardinaali! huudahti muskettisoturi hämmästyneenä.

-- Mikä nimenne? kysyi Hänen ylhäisyytensä kolmannen kerran.

-- Athos, sanoi muskettisoturi.

Kardinaali viittasi tallimestarillensa, joka samassa lähestyi.

-- Nämä herrat muskettisoturit seuraavat meitä, sanoi hän hiljaisella äänellä; minä en tahdo kenenkään tietävän minun olleen poissa leiristä; kun he seuraavat meitä, saatamme olla varmat siitä ett'eivät he ilmoita sitä kellenkään.

-- Me olemme aatelismiehiä, arvoisa herra, sanoi Athos; meidän sanaamme voitte luottaa. Jumalan kiitos, me osaamme säilyttää salaisuuksia.

Kardinaali loi läpitunkevan silmäyksensä rohkeaan puhujaan.

-- Teillä on tarkka korva, herra Athos, sanoi kardinaali, mutta kuulkaapas nyt: minä en epäluulosta pyydä teitä seuralaisikseni, vaan turvallisuuden vuoksi; epäilemättä ovat nuo teidän toverinne herrat Porthos ja Aramis.

-- Niin ovat, Teidän ylhäisyytenne, sanoi Athos, jolla välin nuo taaemmaksi jääneet muskettisoturit siirtyivät lähemmäksi, hattu kourassa.

-- Minä tunnen teidät, hyvät herrat, sanoi kardinaali, minä tunnen teidät, ja tiedän myös ett'ette ole juuri minun ystäviäni, ikävä kyllä, mutta minä tiedän myöskin että te olette urhoollisia ja rehellisiä aatelismiehiä ja että teihin voi luottaa. Herra Athos, te ja teidän molemmat ystävänne tehnette kai minulle sen kunnian että saatatte minua, ja silloin on minulla vartiosto, joka on herättävä itse kuninkaankin kateutta, jos satumme hänet kohtaamaan.

Kolme muskettisoturia kumarsivat aivan hevostensa kaulaan saakka.

-- No niin, kunniani kautta, sanoi Athos, Teidän ylhäisyytenne tekee oikein, ottaessaan meidät mukaansa; me olemme tavanneet pahan näköisiä miehiä tiellä, ja neljän semmoisen kanssa jouduimme me riitaan Colombier-Rouge'n ravintolassa.

-- Riitaan, ja miksikä niin? kysyi kardinaali. Minä en pidä riidan rakentajista, sen te tiedätte.

-- Juuri sen vuoksi on minulla kunnia ilmoittaa tapauksesta Teidän ylhäisyydellenne, sillä Teidän ylhäisyytenne olisi voinut saada siitä kuulla muilta kuin meiltä ja väärien tietojen nojalla tulla siihen luuloon että syy on ollut meissä.

-- Kuinka riita päättyi? kysyi kardinaali rypistäen kulmiansa.

-- Ystäväni Aramis, tässä, sai miekanpiston käsivarteensa, mutta se ei ole häntä estävä, niinkuin Teidän ylhäisyytenne voi nähdä, huomenna olemasta osallisena hyökkäyksessä jos Teidän ylhäisyytenne semmoiseen käskee.

-- Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka antavat pistellä itseään; kas niin, olkaa suorat, hyvät herrat! Kaiketi te pistitte takaisin, vai kuinka? Tunnustakaa, tiedättehän minulla olevan oikeuden antaa teille anteeksi.

-- Minä, sanoi Athos, en edes paljastanut miekkaani, mutta otin vastustajaani vyötäisistä kiini ja heitin hänet ulos ikkunasta; luulen että hän pudotessaan, jatkoi Athos vähän empien, taittoi reitensä.

-- Ahaa! sanoi kardinaali, vaan entäs te, herra Porthos?

-- Minä, arvoisa herra, joka tiesin kaksintaistelujen olevan kiellettyjä, otin penkin ja annoin sillä eräälle roistolle semmoisen iskun että luullakseni hänen olkapäänsä musertui.

-- Hyvä! sanoi kardinaali, ja te, herra Aramis?

-- Minä, arvoisa herra, joka olen hyvin rauhallinen luonnoltani ja sitä paitsi, niinkuin arvoisa herra ehkä tietää, pian aion kääntyä hengelliseen säätyyn, tahdoin tyynnyttää tovereitani, mutta silloin eräs heittiö salavihkaa pisti minua miekallansa olkapäähän; tuosta loppui kärsivällisyyteni ja minäkin paljastin miekkani, ja kun hän uudestaan ryntäsi vastaani, tuntui minusta ikäänkuin hän hyökätessään olisi lävistänyt ruumiinsa minun miekkaani; se ainakin on varmaa että hän kaatui ja minusta näytti että hänet kannettiin pois molempien toveriensa kanssa.

-- Peijakas! sanoi kardinaali, kolme miestä tehty kykenemättömiksi taisteluun vaan pelkän kapakkariidan vuoksi! Teidän kanssanne ei ole leikkimistä, mutta mikä oli riidan syynä?

-- Heittiöt olivat juovuksissa, sanoi Athos, ja kun saivat tietää että illan suussa eräs nainen oli tullut ravintolaan, tahtoivat he väkisin tunkeutua hänen huoneesensa.

-- Tunkeutua hänen huoneesensa, sanoi kardinaali, ja minkätähden?

-- Epäilemättä tehdäksensä hänelle väkivaltaa, sanoi Athos; minulla oli jo kunnia ilmoittaa Teidän ylhäisyydellenne että heittiöt olivat juovuksissa.

-- Oliko nainen sitten nuori ja kaunis? kysyi kardinaali vähän levottomasti.

-- Me emme nähneet häntä, arvoisa herra, vastasi Athos.

-- Ettekö nähneet häntä? Ah, hyvä! virkkoi kardinaali vilkkaasti. Teitte oikein puollustaessanne naisen kunniaa, ja kun minä nyt juuri olen menossa Colombier-Rouge'en, saan kyllä siellä tietää, kuinka totta olette puhuneet.

-- Arvoisa herra, sanoi Athos ylpeästi, me olemme aatelismiehiä, ja me emme käyttäisi valhetta henkemme pelastukseksikaan.

-- En minä epäilekkään teidän sanojanne, herra Athos, en minä epäile silmänräpäystäkään; mutta, lisäsi hän muuttaaksensa puheen ainetta, nainen oli siis yksinään.

-- Naisella oli herra seurassaan huoneessa, sanoi Athos; mutta huolimatta metelistä, pysyi herra näkymättömissä, niin että hän varmaan oli aika pelkuri.

-- Elkää tuomitko, sanoo evankeliumi, vastasi kardinaali.

Athos kumarsi.

-- Ja nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, virkkoi Hänen ylhäisyytensä; minä tiedän nyt mitä tahdoinkin tietää; seuratkaa minua.

Kolme muskettisoturia asettuivat kardinaalin taakse; hän peitti kasvonsa viittaansa ja lähti ratsastamaan kymmenkunnan askelta neljän seuralaisensa edellä.

Pian saavuttiin hiljaiseen ja yksinäiseen ravintolaan; isäntä epäilemättä tiesi mikä kuuluisa vieras hänelle oli tulossa ja oli sen vuoksi toimittanut pois kaikki liikanaiset henkilöt.

Kymmenen askelta ennen portille tulemistansa kardinaali viittasi tallimestarillensa ja kolmelle muskettisoturille että pysähtyisivät; valmiiksi satuloitu hevonen seisoi ikkunaluukun viereen sidottuna; kardinaali löi kolmasti portille omalla omituisella tavallansa.

Eräs viittaan kääriytynyt mies tuli samassa ulos ja puhui kiireesti muutamia sanoja kardinaalin kanssa; sitten nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois Surgères'iin päin, joka on samaan suuntaan kuin Pariisi.

-- Käykää lähemmäksi, herrat, sanoi kardinaali.

-- Te olette puhuneet totta, oivat aatelismiehet, sanoi hän kääntyen kolmeen muskettisoturiin, eikä ole minun syyni, ell'ei meidän tämän-iltainen kohtauksemme ole teille eduksi; mutta seuratkaahan minua.

Kardinaali laskeutui maahan, kolme muskettisoturia tekivät samoin; kardinaali heitti ohjakset tallimestarinsa käsiin, muskettisoturit sitoivat hevosensa ikkunaluukun viereen.

Isäntä seisoi kynnyksellänsä; hänelle oli kardinaali vaan upseeri, joka tuli tervehtimään erästä naista.

-- Onko teillä mitään huonetta alakerrassa, jossa nämä herrat voisivat odottaa minua hyvän takkavalkean ääressä? kysyi kardinaali.

Isäntä avasi oven suureen saliin, johon äskettäin oli sijoitettu suuri ja kelpo kamiini huonon takan sijaan.

-- On minulla tämä.

-- Hyvä on, sanoi kardinaali; käykää sisään, hyvät herrat, ja odottakaa minua; minä en viivy enemmän puolta tuntia.

Ja sillä välin kun muskettisoturit kävivät sisään alakertaan, kardinaali tiedustelematta sen enempää nousi portaita miehen semmoisen tavalla, joka ei tarvitse tien näyttäjää.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLII

Kamiinitorvien hyödystä.

Silminnähtävästi olivat meidän kolme muskettisoturiamme, aavistamattansa ja vaan ritarillisen ja seikkailuhaluisen luonteensa vaatimuksesta, tehneet hyvän palveluksen jollekulle, jota kardinaali kunnioitti erityisellä suojeluksellansa.

Ken oli tuo joku? Siinä kysymys, joka heti nousi kolmen muskettisoturin mieleen, mutta kun he huomasivat ett'ei heidän ymmärryksensä voinut antaa siihen tyydyttävää vastausta, huusi Porthos isäntää sisään ja pyysi häneltä pelikuutioita.

Porthos ja Aramis istuivat pöydän ääreen pelaamaan; Athos käveli edestakaisin syvissä ajatuksissa.

Noin miettiessään ja kävellessään kulki Athos useita kertoja erään kamiinitorven sivuitse, joka oli keskeltä poikki ja jonka ylipää oli ylikerran huoneessa; joka kerta kun hän kulki ohitse, kuuli hän ääniä, jotka vihdoin herättivät hänen huomiotansa. Athos lähestyi torvea ja kuuli muutamia sanoja, jotka näyttivät hänestä ansaitsevan vilkasta huomiota, sillä hän viittasi tovereillensa että olisivat hiljaa ja asetti korvansa torven suun tasalle.

-- Kuulkaahan, mylady, sanoi kardinaali, asia on peräti tärkeä. Istukaa ja puhukaamme siitä.

-- Mylady! mutisi Athos.

-- Minä kuuntelen Teidän ylhäisyyttänne suurimmalla tarkkuudella, vastasi naisen ääni, joka saattoi muskettisoturin säpsähtämään.

-- Eräs pieni alus, jonka miehistö on englantilainen ja kapteeni minun miehiäni, odottaa teitä Charente'n joen suussa La Pointe'n varustuksen luona; se lähtee huomisaamuna varhain.

-- Minun täytyy siis lähteä sinne tänä yönä?

-- Heti paikalla, toisin sanoen, kohta kuin olette saaneet minun määräykseni. Kaksi miestä, jotka te tapaatte portilla mentyänne ulos, saattavat teitä; te annatte minun mennä ensin ja lähdette puoli tuntia sen jälkeen.

-- Kyllä, arvoisa herra. Palatkaamme nyt siihen asiaan, joka minun tulee toimittaa; ja kun minä yhä edespäinkin tahdon ansaita Teidän ylhäisyytenne luottamuksen, pyydän teitä esittämään asian selvässä ja tarkassa sanamuodossa, ett'en minä tekisi mitään hairahdusta.

Nyt syntyi hetken hiljaisuus; selvästi huomasi että kardinaali edeltäkäsin tarkasti mietti mitä hän aikoi sanoa ja että mylady kokosi kaikki ymmärrysvaransa, voidaksensa käsittää mitä hän oli sanova ja painaa sen mieleensä.

Athos käytti sitä tuokiota, pyytääksensä molempia tovereitansa sulkemaan oven sisäpuolelta ja viittasi heitä tulemaan hänen kanssansa kuuntelemaan.

Molemmat muskettisoturit, jotka pitivät mukavuuksista, kantoivat kumpikin tuolinsa kuuntelupaikalle, ja Athokselle myös tuolin. Kaikki kolme istuutuivat nyt paikoilleen, kurottivat päänsä ja kuuntelivat.

-- Te menette Lontoosen, alkoi kardinaali. Sinne tultuanne haette käsiin Buckingham'in.

-- Teidän ylhäisyytenne suvainnee muistaa, keskeytti mylady, että tuon timanttijutun jälkeen, josta herttua vielä epäilee minua, on hänellä epäluuloja minua kohtaan.

-- Tällä kertaa, sanoi kardinaali, ei olekkaan kysymystä hänen luottamuksensa hankkimisesta, mutta nyt on esiintyminen aivan suoraan ja rehellisesti pelkkänä välittäjänä.

-- Suoraan ja rehellisesti, toisti mylady suunnattoman viekkaalla äänenpainolla.

-- Niin, suoraan ja rehellisesti, kertoi kardinaali samalla äänellä; koko tämä asia on toimitettava aivan suoraan.

-- Minä olen sananmukaisesti noudattava Teidän ylhäisyytenne määräystä.

-- Te menette Buckingham'in luokse minun puolestani ja sanotte hänelle että minä tunnen mitä hän valmistelee, vaan että ne eivät minua laisinkaan huoleta, koska minä heti kuin hän rohkenee liikahtaakkaan, syöksen kuningattaren perikatoon.

-- Mahtaneeko hän uskoa Teidän ylhäisyytenne voivan panna uhkaustansa toimeen?

-- Kyllä, sillä minulla on todistuksia.

-- Sitten täytyy minun osata selittää nuo todistukset hänen harkittavaksensa.

-- Tietysti, ja teidän tulee sanoa hänelle että minä saatan julkisuuteen Bois-Robert'in ja markiisi de Beautru'n ilmoitukset siitä kohtauksesta, joka herttualla ja kuningattarella oli konnetabelin rouvan luona samana iltana kuin viimemainitulla oli naamiaishuvit; teidän tulee, ett'ei hänelle jäisi epäilemisen sijaa, sanoa hänelle että hän oli noissa naamiaisissa suurmogulin puvussa, joka oli aiottu de Guise'lle, vaan jonka hän osti häneltä kolmella tuhannella pistole'lla.

-- Hyvä, arvoisa herra.

-- Kertokaa hänelle yksityisseikkoja myöten, kuinka hän tuli ja meni sinä yönä, jolloin hän hiipi sisään italialaiseksi ennustajaksi puettuna, ja ett'ei hän epäilisi minun saamieni tietojen pätevyyttä, sanokaa hänelle että hänellä viittansa alla oli iso valkoinen kauhtana, johon ylt'yleensä oli siroiteltu mustia pilkkuja, pääkallon ja luurangon kuvia; sillä sen varalla että hänet keksittäisiin, aikoi hän esiintyä valkoisen rouvan haamuna, joka, niinkuin tiedetään, näyttäytyy Louvre'ssa aina kuin jotakin tärkeätä on tapahtumassa.

-- Siinäkö kaikki, arvoisa herra?

-- Sanokaa hänelle vielä että minä myöskin tunnen kaikki pikkuseikatkin Amiens'in seikkailussa, että minä siitä kirjoitutan pienen, sievän romaanin, johon on liitetty puutarhan kartta ja tuon öisen kohtauksen päähenkilöiden kuvat.

-- Sen olen hänelle sanova.

-- Sanokaa myös että minulla on Montaigu kynsissäni, että hän parhaillaan istuu Bastiljissa ja että häneltä tosin ei ole löydetty mitään kirjeitä, vaan kidutus kyllä saattaa hänet ilmoittamaan kaikki mitä hän tietää ja myöskin ... mitä hän ei tiedä.

-- Mainiota.

-- Lisätkää siihen, että Hänen armonsa siinä kiireessä, millä hän lähti Ré'n saarelta, unhotti majapaikkaansa erään kirjeen rouva Chevreuse'ltä, mikä erinomattain paljastaa kuningatarta, koska siinä käy selville että Hänen Majesteettinsa ei ainoastaan rakasta kuninkaan vihollisia vaan vieläpä vehkeilee heidän kanssansa yhdessä Ranskaa vastaan. Olette kai tarkoin käsittäneet kaikki mitä teille olen sanonut?

-- Teidän ylhäisyytenne saa itse päättää: konnetabelin rouvan tanssipidot, yö Louvre'ssa, ilta Amiens'issa, Montaigu'n vangitseminen, rouva Chevreuse'n kirje.

-- Aivan niin, sanoi kardinaali, aivan niin; teillä on sangen hyvä muisti, mylady.

-- Mutta, virkkoi nainen, jota kardinaali oli noin mielistellyt, jos herttua ei sittenkään hellitä, vaan yhä uhkaa Ranskaa?

-- Herttua on rakastunut kuin mieletön tai paremmin kuin pöllö, jatkoi kardinaali syvällä katkeruudella; niinkuin muinaiset vaeltavat ritarit, on hän ryhtynyt tähän taisteluun vaan saadaksensa silmäyksen kaunottareltansa. Jos hän tietää tämän sodan voivan menettää hänen ajatuksiensa lemmityltä -- niinkuin hän kuningatarta nimittää -- kunnian ja ehkäpä vapaudenkin, minä takaan että se saattaa häntä arvelemaan asiaa tarkemmin.

-- Mutta jos hän sittenkin, väitti mylady hellittämättömyydellä, joka osoitti hänen tahtovan päästä täydelleen selville siitä tehtävästä, mikä hänen toimitettavaksensa oli jätetty, jos hän sittenkin pysyy aikeissansa?

-- Hän ei pysy, sanoi kardinaali ... se ei ole uskottavaa.

-- Se on mahdollista, sanoi mylady.

-- Ell'ei hän hellitä... Hänen ylhäisyytensä vaikeni hieman ja jatkoi sitten: ell'ei hän hellitä, no niin! silloin asetan toivoni erääsen noita tapahtumia, jotka jolloinkulloin muuttavat valtioiden muotoa.

-- Jos Teidän ylhäisyytenne suvaitsisi osoittaa minulle historiasta muutamia tuommoisia tapauksia, sanoi mylady, ehkäpä sitten taipuisin teidän laillanne luottamaan tulevaisuuteen.

-- No niin, malttakaas, sanoi Richelieu, esimerkiksi kun vuonna 1610 kuningas Henrikki IV -- kunnia hänen muistollensa -- aikoi melkein samanlaisen seikan vuoksi, mikä nyt käskee herttuaa, väkivallalla anastaa samalla kertaa Flanderin ja Italian, voidaksensa molemmilta tahoilta ahdistaa Itävaltaa, sattui tapaus, joka pelasti Itävallan? Miksi ei Ranskan kuninkaalla saattaisi olla samallaista onnea kuin keisarilla?

-- Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa puukonpistoa Ferronnerie'n kadulla?

-- Aivan niin, vastasi kardinaali.

-- Eikö Teidän ylhäisyytenne pelkää Ravaillac'in rangaistuksen voivan peloittaa niitä, joiden mieleen juolahtaisi seurata hänen esimerkkiänsä?

-- Kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, semminkin semmoisissa, joissa uskonnolliset eripuraisuudet vallitsevat, on haaveilijoita, jotka eivät pyydä mitään niin halukkaasti kuin päästä marttiiroiksi. Ja juuri nyt muistuu mieleeni että puritaanit ovat silmittömästi suuttuneita Buckingham'in herttuaan ja että heidän saarnaajansa huutavat häntä Antikristukseksi.

-- Mitä sitten? kysyi mylady.

-- Sitä, jatkoi kardinaali huolettoman näköisenä, että tällä erää saattaisi vaan tarvita hakea käsiin jonkun kauniin, nuoren, sukkelapäisen naisen, jolla olisi itsellään kostettavaa herttualle. Ja semmoisen naisen kai voinee löytää; herttua on naisten ihailija, ja jos hän on kylvänyt paljon rakkautta ikuisen uskollisuuden lupauksilla, hän kaiketi on kylvänyt myöskin paljo vihaa alinomaisella uskottomuudellaan.

-- Epäilemättä, sanoi mylady kylmästi, voipi sellaisen naisen löytää.

-- No niin, sellainen nainen, joka pistäisi Jacques Clement'in tai Ravaillac'in puukon jonkun kiihkoilijan kouraan, pelastaisi Ranskanmaan.

-- Niin kylläkin, mutta hän olisi silloin osallinen salamurhaan.

-- Onko koskaan päästy tietoon Ravaillac'in tai Jacques Clement'in rikostovereista?

-- Ei, sillä ehkäpä ne olivat niin korkeassa asemassa, ett'ei uskallettu etsiä heitä sieltä missä he olivat; eikähän Palais de Justice'ä liene poltettu kenen tahansa vuoksi, arvoisa herra.

-- Luuletteko siis Palais de Justice'n palaneen muusta syystä kuin sattumasta? kysyi Richelieu niin huolettomasti kuin olisi ollut kysymys vallan mitättömästä tapauksesta.

-- Minä, arvoisa herra, vastasi mylady, minä en luule mitään, minä vaan puhun tapahtuneesta asiasta, siinä kaikki; mutta sen minä sanon että jos minun nimeni olisi neiti de Montpensier tai jos olisin kuningatar Maria di Medicis, niin olisin vähemmin varovainen kuin olen nyt, ollessani vaan pelkkä lady Clarik.

-- Se on totta, sanoi Richelieu; mitä te sitte tahdotte?

-- Minä tahtoisin määräyksen, joka ennakolta oikeuttaisi kaikkeen mitä luulen tarvitsevani tehdä Ranskanmaan parhaaksi.

-- Mutta ensin tulisi löytää se nainen, josta puhuin ja jolla olisi itsellään kostettavaa herttualle.

-- Hän on löydetty, sanoi mylady.

-- Sitten täytyy löytää se kurja kiihkolainen, joka rupeaa välikappaleeksi Jumalan oikeuden täyttämiseen.

-- Hänet kyllä löydetään.

-- No niin! sanoi kardinaali, sitten on kyllä aikaa pyytää tuota määräystä josta mainitsitte äsken.

-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, sanoi mylady, ja minä olen ollut väärässä, luullessani näkeväni siinä tehtävässä, jonka Teidän ylhäisyytenne on suvainnut uskoa minun toimekseni, jotakin muuta kuin mitä se todella on, nimittäin ilmoittaa teidän puolestanne Hänen armollensa, että te tiedätte missä eri valepuvuissa hänen on onnistunut lähestyä kuningatarta konnetabelin rouvan tanssipidoissa; että teillä on todisteita siitä keskustelusta, johon kuningatar Louvre'ssa antautui erään italialaisen tähteintulkitsijan kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin Buckingham'in herttua itse; että kirjoitutatte pienen, sievän romaanin Amiens'in kohtauksesta, liittämällä siihen sen puutarhan kartan, missä kohtaus tapahtui sekä niiden henkilöiden kuvat, jotka siinä esiintyivät; että Montaigu on Bastiljissa ja että kidutus on saattava hänet puhumaan kaikki mitä hän muistaa ja myöskin mitä hän on jo voinut unhottaa; vihdoin, että teidän hallussanne on eräs rouva de Chevreuse'n kirje, joka on löydetty Hänen armonsa majapaikasta ja joka erittäinkin paljastaa niinhyvin kirjoittajan kuin myöskin sen, kenen nimessä se on kirjoitettu. Jos hän kaikesta siitä huolimatta pysyy aikeissaan, ja kun minun tehtäväni ei ulotu sen pitemmälle kuin jo sanoin, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin rukoilla Jumalaa tekemään jonkun ihmetyön Ranskanmaan pelastamiseksi. Eikös se ollut niin, arvoisa herra, eihän minulla ole muuta tehtävänä?

-- Niin oli, vastasi kardinaali kuivasti.

-- Ja nyt, sanoi mylady, ollen olevinansa huomaamatta herttuan äänen muutosta, nyt, kun olen saanut Teidän ylhäisyydeltänne teidän vihollisianne koskevat määräykset, sallitteko, arvoisa herra, myöskin minun lausua muutamia sanoja omista vihollisistani?

-- Onkos teilläkin vihollisia? kysyi Richelieu.

-- On, arvoisa herra, minulla on vihollisia, joita vastaan teidän on minulle suominen kaikki apunne, sillä minä olen saanut ne Teidän ylhäisyytenne palveluksessa.

-- Ja ketä ovat ne? kysyi kardinaali.

-- Ensiksikin eräs pieni juontenkutoja-nainen, nimeltä Bonacieux.

-- Hän on Nantes'in vankilassa.

-- Toisin sanoen, hän oli siellä, sanoi mylady, mutta kuningatar on hankkinut kuninkaalta määräyksen, jonka nojalla hän on kuljetuttanut hänet erääsen luostariin.

-- Luostariin? toisti kardinaali.

-- Niin, luostariin.

-- Mihin?

-- Sitä en tiedä; salaisuus on hyvästi säilytetty.

-- Kyllä minä siitä selvän saan.

-- Ja Teidän ylhäisyytenne ilmoittaa sitten minulle, missä luostarissa hän on?

-- Siihen en näe mitään estettä, sanoi kardinaali.

-- Hyvä! Mutta sitten on minulla toinen vihollinen, joka on paljoa peljättävämpi kuin tuo vähäpätöinen rouva Bonacieux.

-- Kuka?

-- Hänen rakastajansa.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Oh, Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet vallan hyvin! huudahti mylady vihasta kuohahtaen; hän on meidän molempain vainohenki; hän se eräässä taistelussa Teidän ylhäisyytenne henkivartijain kanssa ratkaisi voiton muskettisoturien puolelle; hän se antoi de Wardes'ille, teidän lähettiläällenne, kolme miekanpistoa ja saattoi timanttiasian haaksirikkoon; vihdoin, hän se on, saatuansa tietää että minä ryöstin häneltä rouva Bonacieux'in, vannonut tappavansa minut.

-- Ahaa, sanoi kardinaali, nyt jo tiedän, ketä tarkoitatte!

-- Minä tarkoitan sitä d'Artagnan-heittiötä.

-- Hän on rohkea veitikka, sanoi kardinaali.

-- Juuri sen vuoksi on hän yhä enemmän peljättävä.

-- Täytyy saada, sanoi kardinaali, todisteita hänen salaisesta yhteydestänsä Buckingham'in kanssa.

-- Todisteita! huudahti mylady; minä hankin niitä vaikka kymmenen.

-- No niin, sitten on asia mitä yksinkertaisinta olla saattaa; antakaa minulle ne todisteet niin suljetan hänet Bastiljiin.

-- Hyvä, arvoisa herra, mutta sitten?

-- Kun ollaan Bastiljissa, niin ei ole enää mitään "sitten", sanoi kardinaali kolkolla äänellä. Ah! Herran nimessä, jatkoi hän, jos minä yhtä helposti itse pääsisin vihollisistani kuin päästän teidät teidän vihollisistanne ja jos te sellaisia ihmisiä vastaan pyytäisitte rankaisemattomuuden valtakirjaa!...

-- Arvoisa herra, lausui mylady, toinen toisesta, henki hengestä, mies miehestä; antakaa minulle tämä, minä annan teille toisen.

-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi kardinaali, enkä tahdokkaan sitä tietää; mutta minua haluttaa olla teille mieliksi, enkä näe minkään estävän itseäni myöntämästä teille mitä pyydätte noin mitätöntä olentoa vastaan, sitä ennemmin kuin tuo d'Artagnan, sen mukaan mitä olette sanoneet, on huikentelevainen ihminen, tappelija ja petturi.

-- Konna, arvoisa herra, täydellinen konna!

-- Antakaa minulle siis paperia, kynä ja mustetta, sanoi kardinaali.

-- Tässä on, arvoisa herra.

Syntyi hetken hiljaisuus, joka osoitti että kardinaali mietti, millä sanoilla hänen tulisi kirjoittaa tuo määräys tai että hän juuri parhaillaan sitä kirjoitti. Athos, joka ei ollut menettänyt sanaakaan keskustelusta, otti kumpaakin toveriansa kädestä kiini ja saattoi heidät toiselle puolelle huonetta.

-- No mitä nyt! sanoi Porthos, mitä aiot, miksi et anna meidän kuulla keskustelua loppuun saakka?

-- Vaiti! kuiskasi Athos; me olemme kuulleet kaikki mitä meidän tarvitsi kuulla; muutoin, minä en kiellä teitä kuuntelemasta, mutta minun täytyy lähteä.

-- Sinunko täytyy lähteä! sanoi Porthos; mutta jos kardinaali sinua kysyy, mitä me vastaamme?

-- Elkää odottako hänen kysymistänsä, vaan ehättäkää hänelle sanomaan että minä menin ennakolta tarkastelemaan, koska muutamat isäntämme sanat saattoivat minua epäilemään tien turvallisuutta; minä sitä paitsi puhun pari sanaa kardinaalin tallimestarille; muu koskee minua itseäni, siitä elkää välittäkö.

-- Ole varovainen, Athos! sanoi Aramis.

-- Ole huoleti, vastasi Athos, tiedäthän että olen kylmäverinen.

Porthos ja Aramis palasivat paikoillensa kamiinitorven viereen.

Athos meni ulos aivan peittelemättä, irroitti hevosensa, vakuutti parilla sanalla tallimestarin uskomaan palausmatkan tarkastamisen tarpeellisuuden, oli tutkivinansa huolellisesti pistoolinsa syttöruudin, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin viepää tietä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLIII. Aviokohtaus

Niinkuin Athos oli arvannut, ei kaukaa viipynyt ennenkuin kardinaali laskeutui alas; hän avasi salin oven ja näki Porthoksen ja Aramiksen syväytyneen kiihkeään kuutiopeliin. Hän loi nopean silmäyksen salin kaikkiin nurkkiin ja näki kolmannen muskettisoturin olevan poissa.

-- Minne on herra Athos joutunut? kysyi hän.

-- Arvoisa herra, vastasi Porthos, hän meni tarkastelumatkalle, koska hän oli kuullut isännän lausuvan jotakin, joka saattoi hänet luulemaan ett'ei tie ollut oikein turvallinen.

-- Ja mitäs te olette tehneet, herra Porthos?

-- Olen voittanut viisi pistole'a Aramikselta.

-- Tahdotteko nyt palata kanssani?

-- Me odotamme Teidän ylhäisyytenne käskyjä.

-- Ratsaille siis, hyvät herrat, sillä nyt on myöhä.

Tallimestari seisoi portilla pitelemässä kardinaalin hevosta suitsista. Syrjempänä näkyi pimeässä kaksi miestä ja kaksi hevosta; nuo miehet olivat juuri ne, joiden tuli saattaa mylady La Pointe'n varustukseen ja katsoa että hän pääsisi turvallisesti laivaan.

Tallimestari vahvisti kardinaalille sen mitä muskettisoturit jo olivat sanoneet Athoksesta. Kardinaali nyykäytti päätänsä myönnytykseksi ja lähti matkalle, käyttäen samaa varovaisuutta kuin tullessaankin.

Jättäkäämme hänet ratsastamaan tallimestarinsa ja muskettisoturien turvissa ja palatkaamme Athokseen.

Noin satakunnan askelta oli hän ratsastanut tasaisessa vauhdissa, mutta niin pian kuin hän oli päässyt näkyvistä, oli hän pyörtänyt oikealle, kääntynyt eräälle syrjätielle ja ratsastanut parikymmentä askelta vesakkoon, jääden siihen odottamaan kardinaalia ja hänen seuruettansa: kun hän huomasi toveriensa ranteiset hatut ja kardinaalin kultahetaleisen kauhtanan, odotti hän siksi kunnes ratsumiehet olivat joutuneet tien käänteen taakse, ja niin pian kuin hän oli kadottanut heidät näkyvistään, ratsasti hän täydessä nelisessä takaisin ravintolaan, jonne hänet esteettömästi päästettiin.

Isäntä tunsi hänet kohta.

-- Upseerini unhotti, sanoi Athos, sanoa yläkerrassa olevalle naiselle erään peräti tärkeän asian; hän lähetti minun korjaamaan sitä unhotusta.

-- Käykää ylös, sanoi isäntä; hän on vielä huoneessaan.

Athos käytti lupaa hyväksensä, nousi toiseen kertaan niin hiljaa kuin suinkin saattoi, tuli eteiseen ja puoli-avoimesta ovesta näki mylady'n juuri panevan hattua päähänsä. Hän astui huoneesen ja sulki oven jälkeensä.

Athos seisattui oven suuhun, viittaansa verhoutuneena ja hattu vedettynä alas kasvoille.

Nähdessään tuon äänettömän olennon, joka oli yhtä liikkumaton kuin kuvapatsas, peljästyi mylady.

-- Ken olette ja mitä tahdotte? huudahti hän.

-- Ah, se on todellakin hän! mutisi Athos. Ja laskien viittansa alas ja kohottaen hattunsa kasvoiltaan hän astui esiin.

-- Tunnetteko minua, rouva hyvä? kysyi hän.

Mylady astui askeleen eteenpäin, mutta tempautui heti takaisin ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen.

-- Ahaa! sanoi Athos, hyvä, minä näen että tunnette minut!

-- Kreivi de la Fère! mutisi mylady, ja vetäysi kalpeana taaksepäin kunnes seinä esti häntä pääsemästä kauvemmaksi.

-- Niin, mylady, vastasi Athos, kreivi de la Fère itse, joka nyt tulee suoraan toisesta maailmasta saadakseen huvin nähdä teitä. Istukaamme ja puhelkaamme, niinkuin kardinaali sanoo.

Mylady, selittämättömän kauhun valtaamana, istui sanaakaan hiiskahtamatta.

-- Te olette siis maan päälle lähetetty hornan henki! sanoi Athos. Teidän voimanne on suuri, sen tiedän; mutta tietäkää myöskin te että Jumalan avulla ihmiset usein ovat voittaneet hirvittävimpiäkin hornan henkiä. Minä olen jo ennen ollut tekemisissä teidän kanssanne; luulin jo päässeeni teistä ikipäiviksi, vaan minä joko erhetyin tai on horna syössyt teidät ulos kidastaan.

Mylady, kuultuansa nuo sanat, jotka johduttivat hänelle mieleen kauheita muistoja, painoi päänsä alas ja päästi tukahtuneen huokauksen.

-- Niin, horna on syössyt teidät kidastansa ulos, toisti Athos, horna on tehnyt teidät rikkaaksi, horna on antanut teille toisen nimen, milt'ei toiset kasvotkin; mutta se ei ole pessyt teidän sielunne saastaa eikä ruumiinne häpeänmerkkiä.

Mylady kimposi seisovilleen kuin vivulla ja hänen silmänsä säihkyivät salamoita. Athos pysyi istuvillaan.

-- Te luulitte minut kuolleeksi, eikö niin, samoin kuin minä luulin teidät? ja tuo Athoksen nimi on peittänyt kreivi de la Fère'n aivan niinkuin mylady Clarick'in nimi on peittänyt Anna de Bueil'in! Eikös teidän nimenne ollut se, silloinkuin teidän kunnioitettava veljenne vihki meidät toisiimme? Meidän asemamme on todellakin omituinen, jatkoi Athos hymyten; tähän päivään saakka olemme me eläneet vaan sen vuoksi että luulimme toisiamme kuolleeksi ja että muistoa on helpompi sietää kuin elävää olentoa, vaikka muistokin toisinaan on vallan raateleva!

-- Mutta vihdoin, sanoi mylady tukahtuneella äänellä, mikä teidät on tuonut minun luokseni, ja mitä te tahdotte?

-- Minä tahdon sanoa teille että vaikka olenkin ollut teidän silmillenne näkymättömänä, minä en ole kadottanut teitä näkyvistäni!

-- Tiedättekö siis mitä minä olen tehnyt?

-- Minä voin kertoa teille päivästä päivään jokaisen tekonne siitä saakka kuin olette ruvenneet kardinaalin palvelukseen aina tähän iltaan asti.

Uskomattomuuden hymy vilahti mylady'n kelmeillä huulilla.

-- Kuunnelkaa: te se otitte kaksi timanttia Buckingham'in olkakoristuksesta; te se ryöstätitte pois rouva Bonacieux'in; te se kirjoititte rakkaudenkirjeitä d'Artagnan'ille, luullen niiden menevän kreivi de Wardes'ille, johon olitte rakastuneet; te se, luullen de Wardes'in pettäneen teidät, tahdoitte surmauttaa hänet kilpailijallaan; te se, silloin kuin tuo kilpailija keksi teidän häpeällisen salaisuutenne, tahdoitte tapattaa hänet kahdella salamurhaajalla, jotka lähetitte häntä väijymään; te se, nähtyänne ett'ei murhaajain luodit osuneet paikkaansa, lähetitte hänelle myrkytettyä viiniä ja väärennetyn kirjeen, uskotellaksenne kostonne uhria että viini muka tuli hänen ystäviltänsä; te se, vihdoin, tulitte tänne, tähän kamariin, istuitte tälle tuolille, jolla minä nyt istun, ottamaan kardinaali Richelieu'lta toimeksi murhauttaa Buckingham'in herttua sitä lupausta vastaan, jonka hän antoi teille murhauttaaksensa muka d'Artagnan'in.

Mylady oli kalmankalpeana.

-- Mutta oletteko te itse saatana? sanoi hän.

-- Ehkäpä, sanoi Athos; vaan kuulkaahan kaikessa tapauksessa: murhatkaa tai murhauttakaa te Buckingham'in herttua, vähät siitä, minä en häntä tunne; hän on sitäpaitsi englantilainen; mutta elkää koskeko pikku sormellannekaan yhtään d'Artagnan'in hiuskarvaa, sillä hän on minun uskollinen ystäväni, jota minä rakastan ja puollustan; sen vannon isäni pään kautta, että jos sen teette, on se oleva teidän viimeinen rikoksenne.

-- Herra d'Artagnan on minua julmasti loukannut, sanoi mylady kolkolla äänellä: herra d'Artagnan'in pitää kuoleman.

-- Todellakin? Onko mahdollista teitäkin loukata, rouva hyvä, sanoi Athos nauraen; hän on teitä loukannut, ja hänen pitää kuoleman, vai niin!

-- Hänen pitää kuoleman, vakuutti mylady; naisen ensin, hänen sitten.

Athosta melkein pyörrytti; nähdessään tuon olennon, joka ei näyttänyt vähääkään naiselta, alkoivat muistot häntä raadella; hänen mieleensä johtui, kuinka hän eräässä vähemmän vaarallisessa tilaisuudessa, missä hän nyt oli, jo vähältä oli uhraamaisillaan kunniansa hänelle; hänessä syttyi murhaamishalu uudelleen, ja se valtasi hänet kuin polttava kuume; hän nousi nyt vuorostaan seisovilleen, laski kätensä vyölleen, veti esiin pistoolin ja jännitti hanan.

Mylady, kalpeana kuin ruumis, koetti huutaa, vaan hänen jähmettynyt kurkkunsa ei saanut aikaan muuta kuin sorahtavan ynähdyksen, joka ei kuulunut ensinkään ihmisääneltä vaan paremmin pedon mörähtämiseltä; painautuneena seinää vasten näytti hän hajanaisine hiuksineen kauhun hirveältä kuvalta.

Athos nosti pistoolinsa verkalleen, ojensi käsivartensa niin että ase melkein kosketti mylady'n otsaa, ja lausui äänellä, joka oli sitä kauheampi kuulla, kun siinä tuntui järkähtämättömän päätöksen levollisuus:

-- Rouva, jättäkää minulle heti paikalla kardinaalin kirjoittama paperi, taikka, sieluni kautta, ammun luodin otsaanne.

Jos siinä olisi ollut toinen mies, olisi mylady voinut vielä vähän epäillä, mutta hän tunsi Athoksen. Kumminkin pysyi hän liikkumattomana.

-- Teillä on vielä yksi sekunti arvelemisen aikaa, sanoi Athos.

Mylady näki hänen kasvojensa puristamisesta että laukaus oli pamahtamaisillaan; hän pisti kätensä nopeasti poveensa, veti sieltä paperin ja heitti sen Athokselle.

-- Siinä on, sanoi hän, ja olkaa kirottu!

Athos otti paperin, laski pistoolin vyöllensä, lähestyi lamppua nähdäksensä, oliko paperi oikea, avasi sen ja luki:

"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun käskystäni ja valtion hyväksi.

3 päivä Joulukuuta 1627.

Richelieu."

-- Nyt, sanoi Athos, ottaen viittansa ja laskien hatun päähänsä, nyt kun olen temmannut sinulta hampaat, kyykäärme, pure nyt jos voit.

Ja hän meni huoneesta, katsahtamatta edes taaksensa.

Portilla tapasi hän ne kaksi miestä ja hevosen, jota he pitelivät suitsista.

-- Herrat, sanoi hän, te tiedätte että Hänen ylhäisyytensä käsky on saattaa tuo nainen viipymättä La Pointe'n varustukseen, eikä jättää häntä ennenkuin hän on päässyt laivaan.

Kun nämä sanat sopivat tarkasti yhteen sen käskyn kanssa, minkä he jo olivat saaneet, he nyykäyttivät päätänsä myöntymyksen merkiksi.

Athos puolestaan viskautui kevyesti satulaan ja lähti ratsastamaan täyttä karkua; mutta hän ei noudattanutkaan tietä, vaan ratsasti halki kentän, kannustaen uutterasti hevostansa ja pysähtyen aika-ajoin kuuntelemaan.

Eräässä tämmöisessä pysähdyksessä kuuli hän tieltä useiden hevoisten juoksua. Hän ei epäillyt ett'eikö siellä tullut kardinaali seurueineen. Heti ratsasti hän uuden taipaleen eteenpäin, pyyhki hevostansa kanervilla ja lehdillä ja asettui poikki tien, noin sata askelta leiristä.

-- Ken siellä? huusi hän kaukaa, nähdessään ratsastajat.

-- Siellä on kaiketi meidän uljas muskettisoturimme, sanoi kardinaali.

-- Niin on, arvoisa herra, vastasi Porthos.

-- Herra Athos, sanoi Richelieu, sulimmat kiitokset hyvästä vartioitsemisesta. Hyvät herrat, nyt olemme perillä; ratsastakaa sisään vasemmasta portista, lunnassana on: Kuningas ja Ré.

Näin sanoen kardinaali nyykäytti päätänsä noille kolmelle aseveikolle ja meni oikeanpuolisesta portista, tallimestarinsa seuraamana; sillä tänä yönä nukkui hän itse leirissä.

-- No niin! sanoivat yht'aikaa Porthos ja Aramis, kun kardinaali oli ulkopuolella kuulomatkaa, no niin! hän kai kirjoitti sen paperin, jota nainen pyysi!

-- Kyllä, sanoi Athos levollisesti, ja tässä se on.

Ja kolme ystävystä eivät hiiskahtaneet sanaakaan ennenkuin majapaikassaan, paitsi vartijoille lunnassanan.

Mutta Mousqueton lähetettiin sanomaan Planchet'ille että niin pian kuin hänen herransa pääsi juoksuhaudasta, hän samassa saapuisi muskettisoturien majapaikkaan.

Toisaalta, niinkuin Athos oli arvannut, kun mylady tapasi portilla kaksi miestä, jotka häntä odottivat, hän seurasi heitä esteettömästi; hänellä oli tosin ensi hetkessä halu saatattaa itsensä kardinaalin luokse ja kertoa hänelle kaikki, mutta hänen ilmaisemisensa olisi saattanut Athoksen vuorostaan ilmaisemaan; hän kyllä olisi voinut sanoa että Athos oli hänet hirttänyt, mutta Athos silloin saattoi ilmoittaa hänen olevan merkityn, jonka vuoksi hän arveli kuitenkin paremmaksi pysyä vaiti ja mennä siivosti matkaansa, tavallisella taidollansa täyttämään sitä vaikeata tehtävää, jonka hän oli ottanut suorittaaksensa, ja sittenkuin kaikki oli toimitettu kardinaalin mielen mukaisesti, tulla häneltä pyytämään kostoa.

Niinpä saapui hän, matkattuansa läpi yön, kello seitsemän aikaan aamulla La Pointe'n varustukseen, oli kello kahdeksan laivalla, joka nosti ankkurin kello yhdeksän ja, kardinaalin käskykirjeen mukaan ollen lähtevinään Bayonne'en, lähtikin purjehtimaan Englantiin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLIV

Saint-Gervais'in vallinsarvi.

Tultuansa kolmen ystävänsä luokse, tapasi d'Artagnan heidät kaikki samassa huoneessa; Athos istui mietteissään, Porthos väänteli viiksiänsä, Aramis luki kaunista samettikansista rukouskirjaa.

-- Saakeli soikoon, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan, minä toivon että teidän sanottavanne ansaitsee kuulemisen vaivan, sillä muutenpa en anna teille anteeksi että olette kutsuneet minut tänne, ettekä ole antaneet minun levätä rauhassa semmoisen yön jälkeen, jonka olemme viettäneet erään vallinsarven särkemisessä. Ah, miksi ette te olleet siellä, hyvät herrat! Siellä oltiin aika löylyssä!

-- Me olimme toisaalla, jossa ei myöskään ollut aivan kylmä, vastasi Porthos vääntäen viiksensä tavanmukaisiin kippuroihin.

-- Hiljaa, sanoi Athos.

-- Ahaa, vastasi d'Artagnan, joka tajusi muskettisoturin hienon kulmanrypistyksen, täällä on siis myös jotakin tapahtunut.

-- Aramis, sanoi Athos, sinä söit toissa päivänä aamiaista Parpaillot'in ravintolassa, luullakseni?

-- Kyllä.

-- Millaista siellä on?

-- No, minä ainakin sain sangen huonon aterian; toissa päivänä oli kalapäivä, mutta heillä oli vaan lihaa tarjottavana.

-- Kuinka! sanoi Athos, eikö täällä ole kalaa, sataman ääressä?

-- Puhuvat, sanoi Aramis, kääntyen takaisin hurskaasen lukemiseensa, että sulku, jota kardinaali rakennuttaa, karkoittaa kalat aavalle ulapalle.

-- Mutta sitä en oikeastaan tarkoittanut, Aramis, sanoi Athos; minä tarkoitin vaan kysyä, saitko olla rauhassa vai häiritsikö kukaan sinua?

-- Minusta näytti ett'ei meillä siellä ollut mitään haitallista seuraa, ja sinun sanottavaasi varten, Athos, soveltuu Parpaillot vallan hyvin.

-- Menkäämme siis Parpaillot'iin, sanoi Athos, sillä täällä ovat seinät ohuet kuin paperi.

D'Artagnan, joka tunsi ystävänsä tavat ja joka yhdestä hänen sanastansa, viittauksestansa, merkistänsä havaitsi tärkeitä asioita olevan liikkeellä, otti Athosta käsivarresta ja meni hänen kanssansa ulos sanaakaan virkkamatta. Porthos seurasi puhellen Aramiksen kanssa.

Tiellä kohtasivat he Grimaud'in; Athos viittasi häntä seuraamaan. Tapansa mukaan Grimaud totteli äänetönnä; miesparka oli melkein unhottanut puhumistaidon.

Tultiin Parpaillot'in ravintolaan. Kello oli seitsemän aamulla, päivä alkoi valjeta; kolme ystävystä pyysivät aamiaista ja menivät saliin, jossa he isännän vakuutuksen mukaan saisivat olla häiritsemättöminä.

Pahaksi onneksi oli aika huonosti valittu keskustelua varten; aamuherätys oli juuri rumputettu, jokainen ravisti unta itsestään, ja kostean aamu-ilman karkoittamiseksi tultiin ravintolaan juomaan joku lasi; rakuunoita, sveitsiläisiä, henkivartijoita, muskettisotureita, kevyttä ratsuväkeä tulvaili myötäänsä, tosin isännän suureksi mielihyväksi, vaan neljän ystävyksen harmiksi. Niinpä vastasivatkin he nyreästi toveriensa tervehdyksiin, maljoihin ja pilapuheihin.

-- Mutta, sanoi Athos, me voimme helposti joutua täällä riitaan, ja se sopisi vallan huonosti tällä hetkellä. D'Artagnan, kerroppas meille, kuinka olet yösi viettänyt, niin me sitten vuorostamme kerromme meidän yönviettomme.

-- Niinpä todellakin, sanoi eräs ratsumies, joka seisoi heilutellen jalkojaan ja piteli viinalasia kädessään, tuon tuostakin maistellen herkkuansa; todellakin, te olitte viime yönä juoksuhaudassa, herrat muskettisoturit, ja teillä kaiketi oli tiukka ottelu rochellelaisten kanssa.

D'Artagnan katsoi Athokseen, nähdäksensä pitäisikö hänen vastata tuolle, joka rohkeni sekoittua heidän puheesensa.

-- No, sanoi Athos, etkö kuule että herra de Busigny kunnioittaa sinua puhuttelemisellaan? Kerro nyt, mitä viime yönä tapahtui, koska nämä herrat toivovat saada kuulla.

-- Ettekös te valloittaneet erään varustuksen? kysyi muuan sveitsiläinen, joka joi rommia juomalasista.

-- Valloitimme, vastasi d'Artagnan kumartaen, meillä oli todella se kunnia; me olimme myöskin, niinkuin kaiketi olette kuulleet, erääsen kulmaan sovittaneet ruutitynnörin, joka räjähtäessään teki kelpo aukon muuriin, ja kun vallinsarvi ei ollut eilispäiväistä tekoa, sai koko muukin rakennus melkoisia vammoja.

-- Mikä vallinsarvi se oli? kysyi eräs rakuuna, joka sapelissaan kantoi hanhea, minkä hän oli tuonut mukanansa saadaksensa sen paistetuksi.

-- Saint-Gervais, jonka takaa rochellelaiset hätyyttelivät meidän työmiehiämme, vastasi d'Artagnan.

-- Oliko ottelu tiukka?

-- Olipa vainenkin; me hukkasimme viisi miestä ja rochellelaiset kahdeksan tai kymmenen.

-- Balzampleu! huudahti sveitsiläinen, joka saksalaisten erinomaisen runsaan kiroussana-varaston lisäksi oli ruvennut käyttämään myöskin ranskalaisia kiroussanoja.

-- Mutta luultavaa on, sanoi ratsumies, että he nyt aamun tultua lähettävät miehiä panemaan vallinsarven uudestaan kuntoon.

-- Se on kyllä uskottavaa, sanoi d'Artagnan.

-- Hyvät herrat, minä lyön vetoa, huudahti Athos.

-- Ahaa, niin, vetoa, kas niin! tokaisi sveitsiläinen.

-- Mistä? kysyi ratsumies.

-- Malttakaa, sanoi rakuuna, ruveten paistamaan hanheansa liedellä, minä rupean vetoon. Saakelin isäntä, tänne paistinpannu, ett'en menettäisi pisaraakaan tämän kelpo linnun rasvasta!

-- Hän on oikeassa, sanoi sveitsiläinen, hanhenrasva on oivallista marjahillon kanssa.

-- Kas niin, sanoi rakuuna, antakaapa kuulla vetonne. Me kuuntelemme, herra Athos.

-- Niin, veto! säesti ratsumies.

-- No niin, minä lyön vetoa kanssanne, herra de Busigny, sanoi Athos, että kolme toveriani, herrat Porthos, Aramis ja d'Artagnan ja minä menemme syömään aamiaista Saint-Gervais'in vallinsarveen ja viivymme siellä kokonaisen tunnin, kello kädessä, vaikka viholliset mitenkin kokisivat karkoittaa meitä sieltä.

Porthos ja Aramis katsoivat toisiinsa; he alkoivat jo käsittää.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, sinä viet meidät säälimättä surman suuhun.

-- Enemmän on henkemme vaarassa, ell'emme mene sinne, vastasi Athos.

-- Ah, kunniani kautta, hyvät herrat, sanoi Porthos kiikkuen tuolillaan ja sivellen viiksiään, eikös se ollut komea veto, vai kuinka?

-- Minä suostun vetoon, vastasi herra de Busigny; ja määrätkäämme nyt vaan, mitä panemme vedoksi.

-- Teitä on neljä, hyvät herrat, sanoi Athos, ja meitä myös neljä; mielenmukainen päivällinen kahdeksalle hengelle, tyydyttekö siihen?

-- Mainiosti! vastasi herra de Busigny.

-- Oivallisesti! säesti rakuuna.

-- Minä tulen myös vetoon, sanoi sveitsiläinen.

Neljäs kuulija, joka oli pysynyt äänettömänä koko keskustelun ajan, nyykäytti päätänsä suostumuksen merkiksi.

-- Herrojen aamiainen on valmis, sanoi isäntä.

-- No niin, tuokaa se tänne, sanoi Athos.

Isäntä noudatti käskyä. Athos huusi Grimaud'ia, osoitti hänelle suurta, nurkassa olevaa koria ja viittasi häntä säälimään ruokalajit pöytäliinan sisään.

Grimaud tajusi heti että aikomus oli mennä aterioimaan ulko-ilmaan, sääli ruuat ja pullot koriin ja otti sen käsivarrellensa.

-- Mutta missä te aiotte syödä aamiaisenne? kysyi isäntä.

-- Mitä se teitä liikuttaa, sanoi Athos, kunhan saatte maksun?

Hän heitti majesteetillisesti kaksi pistole'a pöydälle.

-- Tuleeko minun antaa takaisin, herra upseeri? kysyi isäntä.

-- Ei, mutta pankaa lisäksi kaksi pulloa samppanjaa, jäännös olkoon ruokaliinoista.

Isäntä ei jäänyt niin suurelle voitolle kun hän ensin oli luullut; mutta hän korvasi vahingon pistämällä samppanjan sijaan noille neljälle ruokavieraalle kaksi pulloa anjou-viiniä.

-- Herra de Busigny, sanoi Athos, suvaitsetteko asettaa kellonne minun kelloni mukaan, vai sallitteko minun asettaa omani teidän kellonne mukaan?

-- Aivan mielelläni, sanoi ratsumies, vetäen taskustaan erittäin kauniin timanteilla koristetun kellon; kello on nyt puoli kahdeksan.

-- Kolmekymmentä viisi minuuttia yli seitsemän, sanoi Athos; muistakaamme siis että minun kelloni käy viisi minuuttia edellä.

Ja kumartaen jäähyväisiksi hämmästyneille läsnäoleville, nuo neljä nuorta miestä lähtivät Saint-Gervais'in vallinsarvea kohden, Grimaud'in seuraamana, joka, tietämättä minne he aikoivat, kantoi koria tottelevaisesti, ajattelemattakaan edes kysyä, minne oltiin menossa.

Niin kauvan kuin vielä oltiin leirin piirissä, eivät ystävykset vaihettaneet sanaakaan; heitä muutoin seurasi koko joukko uteliaita, jotka, saatuaan kuulla vedosta, tahtoivat tietää kuinka siinä piti käymän; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet leiripiirin ulkopuolelle vapaasen ilmaan, luuli d'Artagnan, joka ei laisinkaan tiennyt mistä oli kysymys, olevan ajan pyytää selitystä.

-- Nyt, Athos veikkoseni, sanoi hän, ollet kai hyvä ja sanot minne meillä on oikeastaan matka?

-- Näethän, sanoi Athos, että menemme vallinsarvelle.

-- Mitä meillä on siellä tekemistä?

-- Tiedäthän sen kyllä: menemme syömään aamiaista.

-- Mutta miksi emme syöneet aamiaistamme Parpaillot'issa?

-- Siksi että meillä on peräti tärkeitä asioita keskusteltavana ja tuolla ravintolassa oli mahdoton saada rauhassa keskustella viidenkään minuutin aikaa tuossa rasittavassa joukkiossa, joka kulkea edestakaisin, tervehtii ja tarttuu puheesen. Tuolla ainakaan, jatkoi Athos osoittaen vallinsarvea, ei meitä häiritä.

-- Minun nähdäkseni, sanoi d'Artagnan varovaisuudella, joka hänessä näkyi niin hyvästi ja luontevasti sopivan yhteen hänen erinomaisen urhoollisuutensa kanssa, minun nähdäkseni olisimme voineet hakea jonkun yksinäisen paikan meren hietarannikolla.

-- Jossa meidät neljä huomattaisiin yhdessä, niin että kardinaali neljännestunnin perästä vakoojainsa kautta saisi tietää meidän pitäneen neuvottelua.

-- Niin, sanoi Aramis, Athos on oikeassa; animadvertuntur in desertis.

-- Niinpä kyllä, erämaa ei olisi ollut mitä pahempi, vaan mistäs sen erämaan täällä löytää?

-- Ei ole mitään erämaata, missä ei lintu saata lentää pään päällitse, tai kala puikahtaa ylös vedestä, tai kaniini hypätä esiin olinpaikastaan, ja minä luulen että linnut, kalat, kaniinit, kaikki ovat kardinaalin vakoojia. Parempi on siis mennä yrityksemme perille, josta emme nyt enää voikkaan peräytyä ilman häpeättä; me olemme lyöneet vedon, vedon, jota ei voitu edeltäkäsin aavistaa ja jonka todellista syytä ei varmasti kukaan voi arvata. Voittaaksemme vedon, täytyy meidän olla vähintäänkin tunti vallinsarvessa, hätyytettäköön meitä tai ei. Jos ei meitä hätyytetä, saamme kylläksi keskustelun aikaa, eikä kukaan meitä kuule, sillä minä takaan ett'ei vallinsarven seinillä ole korvia; jos meitä hätyytetään, keskustelemme me sittenkin asioistamme ja sitä paitsi puollustaessamme itseämme saavutamme kunnioitusta; te näette siis että meille on tästä kaikessa tapauksessa puhdasta voittoa.

-- Niin, mutta, sanoi d'Artagnan, me saamme aivan varmaan joka mies luodin ruumiisemme.

-- Oh, ystäväni, sanoi Athos, tiedäthän kyllä että vaarallisimmat luodit eivät tule vihollisten puolelta.

-- Mutta minun mielestäni, virkkoi Porthos, meidän olisi tämmöiselle retkelle pitänyt toki ottaa mukaan muskettimme.

-- Sinä olet vähän tyhmä, ystäväni Porthos; minkävuoksi olisimme ottaneet noin tarpeetonta kuormaa?

-- Hyvä musketti, kaksitoista patruunaa ja ruutisarvi eivät mielestäni ole niinkään tarpeettomia kappaleita vihollista vastaan mennessä.

-- No etkö kuullut mitä d'Artagnan sanoi? kysyi Athos.

-- Mitä hän sitten sanoi? kysyi Porthos.

-- D'Artagnan sanoi että viime-öisessä kahakassa kaatui kahdeksan tai kymmenen ranskalaista ja yhtä monta rochellelaista.

-- Entäs sitten?

-- Niitä ei kaiketi ennätetty ryöstää, koska oli paljon tärkeämpääkin tehtävää.

-- Mitäs sitten?

-- No, me otamme heidän muskettinsa ja patruunansa; neljän musketin ja kahdentoista luodin sijaan on meillä sitten vähintään viisitoista muskettia ja sata latinkia.

-- Oi, Athos, huudahti Aramis, sinä olet todella suuri mies!

Porthos nyykäytti päätänsä myönnytykseksi. D'Artagnan vaan oli yhä epävakaisena. Grimaud näytti olevan d'Artagnan'in kanssa yhtä mieltä, sillä kun hän huomasi marssittavan vallinsarvea kohden, mitä hän tähän asti oli vielä epäillyt, nykäsi hän herraansa takinliepeestä.

-- Minne ollaan menossa, kysyi hän viittauksella.

Athos osoitti vallinsarvea.

-- Mutta, lausui Grimaud samalla kielellä, täällä ollaan henkeänsä kaupalla.

Athos kohotti silmänsä ja kätensä taivaasen päin.

Grimaud laski korin maahan ja istui itse viereen, ravistaen päätänsä.

Athos otti pistoolin vyöltänsä, tarkasti, oliko se ampumakunnossa, jännitti hanan ja painoi pistoolin suun Grimaud'in korvan juureen.

Grimaud hypähti ylös niinkuin vivulla.

Silloin viittasi Athos Grimaud'ia ottamaan korin ja käymään edellä. Grimaud totteli.

Kaikki mitä Grimaud-parka oli voittanut tuolla hetkellisellä eperoimisellaan, oli se että hänet muutettiin takajoukosta etujoukkoon.

Tultuansa vallinsarveen, kääntyivät he katsomaan taaksensa.

Enemmän kuin kolmesataa miestä oli kokoutunut leirin portille; eri parvessa nähtiin herra de Busigny, rakuuna, sveitsiläinen ja neljäs vedonlyöjä.

Athos otti hatun päästänsä, pisti sen miekkansa kärkeen ja heilutti sitä ilmassa.

Kaikki katsojat vastasivat hänen tervehdykseensä vahvalla hurraa-huudolla.

Sen jälkeen katosivat kaikki neljä vallinsarveen, jonne Grimaud jo heidän edellänsä oli mennyt.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLV

Muskettisoturien neuvottelu.

Niinkuin Athos oli arvannut, ei vallinsarvessa ollut muuta puollustusväkeä kuin muudan tusina kaatuneita ranskalaisia ja rochellelaisia.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, joka johti retkikuntaa, sill'aikaa kuin Grimaud laittaa ruokapöytää kuntoon, kerätkäämme kokoon musketit ja patruunat. Me voimme sitä paitsi keskustella sen ohella. Nuo herrat, lisäsi hän, osoittaen kuolleita, eivät kuule puhettamme.

-- Mutta me voimme heittää heidät kumminkin juoksuhautaan, sanoi Porthos, sittenkuin olemme ensin tarkoin tutkineet, eikö heidän taskuissansa olisi mitään.

-- Niin kyllä, sanoi Athos, mutta se on Grimaud'in asia.

-- No niin, sanoi d'Artagnan, tutkikoon heidät Grimaud ja heittäköön heidät sitten yli muurin.

-- Elkäämme tehkö niin, sanoi Athos, heistä voi olla meille hyötyä.

-- Mitä hyötyä meille voi olla noista kuolleista? sanoi Porthos; sinä olet houkko, Athos ystäväni.

-- Enpä olekkaan, vastasi Athos; kuinka monta muskettia on, hyvät herrat?

-- Kaksitoista, vastasi Aramis.

-- Kuinka monta patruunaa?

-- Satakunta.

-- Siinä on niin paljo kuin tarvitsemme, pankaamme musketit latinkiin.

Ja he rupesivat työhön. Kun viimeinen musketti oli latingissa, antoi Grimaud merkin, että aamiainen oli valmiina.

Athos vastasi, yhä vaan viittauksilla, että: hyvä on, ja viittasi Grimaud'ia menemään erääsen katoksen tapaiseen, josta viittauksesta Grimaud ymmärsi että hänen oli rupeaminen vahtiin. Kuitenkin, lieventääksensä vahdinpidon ikävyyttä, salli Athos hänen ottaa mukaansa leipää, lihapaistia ja pullon viiniä.

-- Nyt aterioimaan, hyvät herrat! sanoi Athos.

Neljä ystävystä istuutuivat maahan jalat ristiin, niinkuin turkkilaiset tai räätälit.

-- No, sanoi d'Artagnan, nyt, kun sinulla ei enää ole mitään peljättävää että kukaan kuulisi, toivon minä sinun ilmoittavan meille salaisuutesi.

-- Minä toivon voivani toimittaa teille sekä huvia että kunniaa, hyvät herrat, sanoi Athos. Minä olen antanut teidän tehdä herttaisen huvimatkan; kas tässä mitä herkullisin aamiainen, ja tuolla viisisataa henkeä, jotka te voitte nähdä ampuma-aukoista, ja jotka pitävät meitä joko hulluina tai sankareina, -- kaksi laatua tyhmyreitä, jotka ovat paljon toistensa kaltaisia.

-- Mutta tuo salaisuus! sanoi d'Artagnan.

-- Salaisuus, vastasi Athos, on se, että minä eilen illalla kohtasin mylady'n.

D'Artagnan oli jo nostanut lasin huulilleen, mutta "mylady"-sanan kuultuansa rupesi hän niin vapisemaan, että hän laski lasin pois kädestänsä, estääksensä sisällyksen läikkymästä maahan.

-- Sinä olet siis nähnyt vaim...

-- Vaiti sinä! keskeytti Athos. Sinä unhotat, ystäväni, ett'eivät nämä herrat tässä, niinkuin sinä, tiedä minun perhesalaisuuksistani; minä olen tavannut mylady'n.

-- Ja missä? kysyi d'Artagnan.

-- Noin parin lieu'n päässä täältä, Colombier-Rouge'n ravintolassa.

-- Siinä tapauksessa olen minä hukassa, sanoi d'Artagnan.

-- Etpä aivan sentään vielä, sanoi Athos, sillä näihin aikoin on hän jo kaukana Ranskanmaan rannikosta.

D'Artagnan hengitti vapaammin.

-- Mutta kaiken päätteeksi, kuka on vihdoin tuo mylady? kysyi Porthos.

-- Eräs ihastuttava nainen, sanoi Athos, maiskutellen huulillansa vaahtoavaa viiniä. Saakelin isäntä! huudahti hän. Hän antaa meille anjou-viiniä samppanjan sijaan, ja minä luulen että annamme pettää itseämme. Niin, jatkoi hän, ihastuttava nainen, joka on osoittanut hyvyyttä ystäväämme d'Artagnan'ia kohtaan, joka vuorostaan on tehnyt hänelle lempo tiesi minkä kepposen, minkä tuo nainen aikoi kostaa, kuukausi taaksepäin, yrittämällä murhauttaa hänet musketin luodilla, ja kahdeksan päivää taaksepäin, yrittämällä myrkyttää hänet, ja eilen, pyytämällä hänen päätänsä kardinaalilta.

-- Kuinka? onko hän pyytänyt minun päätäni kardinaalilta! huudahti d'Artagnan, kalpeana kauhistuksesta.

-- Se on yhtä totta kuin evankeliumi, sanoi Porthos; minä kuulin sen omilla korvillani.

-- Minä myös, sanoi Aramis.

-- Silloin, sanoi d'Artagnan, laskien masentuneena käsivartensa alas, on tarpeetonta enää taistella; yhtä hyvin voin jo ampua luodin otsaani, niin sitten on kaikki lopussa.

-- Se on viimeinen tyhmyys, mitä tulee tehdä, sanoi Athos, koska se on ainoa, mitä ei voi parantaa.

-- Mutta enhän voi koskaan päästä pakoon moisia vihollisia, sanoi d'Artagnan. Ensinkin tuo tuntematon Meung'in mies, sitten de Wardes, jolle olen antanut kolme miekan pistoa, sitten mylady, jonka salaisuuden perille olen päässyt; ja vihdoin kardinaali, jonka kostotuumat olen turmellut.

-- No niin, sanoi Athos, siinä on vaan neljä, ja meitä on neljä, siis yksi yhtä vastaan. Saakeli, jos meidän on uskominen Grimaud'in viittauksia, niin on meillä kohta paljon lukuisampaa vihollisjoukkoa vastaan taisteltavana! Mitäs nyt, Grimaud? sanoi Athos. Asian tärkeyteen katsoen sallin sinun puhua, mutta elä puhu liikoja! No, mitä näet?

-- Erään joukon.

-- Kuinka monta?

-- Kaksikymmentä.

-- Mitä miehiä?

-- Kuusitoista kaivumiestä ja neljä sotilasta.

-- Kuinka kaukana?

-- Viidensadan askeleen päässä.

-- Hyvä, sitten on meillä vielä aikaa syödä lintupaistiamme ja juoda lasin viiniä terveydeksesi, d'Artagnan. Maljasi!

-- Maljasi! toistivat Porthos ja Aramis.

-- No niin, maljani, olkoon menneeksi, vaikka en usko teidän toivotustenne minua suuresti hyödyttävän.

-- Oh, kyllä kaikki hyvin käy, sanoi Athos, tyhjentäen lasinsa, jonka jälkeen hän nousi levollisesti seisovilleen, otti ensimäisen musketin minkä käsiinsä sai, ja meni ampuma-aukolle.

Porthos, Aramis ja d'Artagnan tekivät samoin. Grimaud sai käskyn asettua heidän taaksensa lataamaan käytettyjä musketteja uudelleen.

Hetkisen perästä nähtiin parven tulevan; se kulki jonkunmoista juoksuhautaa myöten, joka yhdisti vallinsarven ja kaupungin.

-- Hiisi vieköön! sanoi Athos, mitäs tässä nyt ruvettiin meitä vaivaamaan parinkymmenen kuokka- ja lapiomiehen vuoksi! Grimaud olisi voinut vaan viitata heitä menemään tiehensä, ja minä olen varma siitä että he olisivat antaneet meidän olla rauhassa.

-- Minä puolestani epäilen sitä, sanoi d'Artagnan, sillä he lähestyvät sangen päättäväisinä. Sitä paitsi työmiesten joukossa on neljä sotamiestä ja yksi korpraali, kaikki musketeilla varustettuina.

-- Sitten he eivät ole meitä havainneet, sanoi Athos.

-- Kunniani kautta, sanoi Aramis, minun täytyy tunnustaa että minusta tuntuu vastenmieliseltä ampua noita porvari-raukkoja.

-- Huono pappi, sanoi Porthos, joka säälii kerettiläisiä!

-- Todella, sanoi Athos, Aramis on oikeassa, ja minä menen varoittamaan heitä.

-- Mitä peijakasta sinä nyt aiot tehdä? kysyi d'Artagnan; sinut ammutaan, ystäväni.

Athos ei huolinut varoituksesta; hän astui muurin aukkoon, musketti toisessa, hattu toisessa kädessä.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, kääntyen sotilaihin ja työmiehiin, jotka hämmästyneinä tuosta nä'ystä pysähtyivät noin viidenkymmenen askeleen päähän vallinsarvesta, hyvät herrat, virkkoi hän kohteliaasti kumartaen; minä olen muutamien ystävieni kanssa täällä vallinsarvessa syömässä aamiaista. Niinkuin tiedätte, ei mikään ole harmillisempaa kuin tulla häirityksi ruokailun aikana; me pyydämme siis, jos teillä kaikin mokomin on täällä jotakin tekemistä, odottamaan kunnes olemme syöneet aamiaisemme tai menemään pois ja palaamaan myöhemmin, ell'ette mahdollisesti haluaisi jättää kapinoitsijain joukkoa ja sen sijaan tulla tänne juomaan kanssamme Ranskan kuninkaan maljan.

-- Varo itseäsi, Athos! sanoi d'Artagnan; etkö näe että he tähtäävät?

-- Kyllä, kyllä, sanoi Athos, mutta he ovat porvareita, jotka ampuvat sangen huonosti, eivätkä, siis saa sattumaan.

Samassa pamahti neljä laukausta ja luodit litistyivät aukon reunamiin Athoksen ympärillä, -- ei yksikään osunut häneen.

Neljä laukausta pamahti heille vastaukseksi melkein samassa silmänräpäyksessä, mutta ne olivat paremmin suunnattuja kuin hyökkääjien; kolme sotamiestä kaatui paikalla ja yksi työmies haavoittui.

-- Grimaud, tänne toinen musketti! sanoi Athos, joka vielä seisoi aukossa.

Grimaud totteli heti. Kolme ystävystä olivat vuorostaan myös latanneet muskettinsa. Toiset laukaukset pamahtivat; korpraali ja kaksi kaivumiestä kaatui, ja muut lähtivät pötkimään pakoon.

-- Kas niin, herrat, tehkäämme nyt hyökkäys, sanoi Athos.

Ja neljä ystävystä syöksivät ulos, tulivat taistelukentälle, ottivat sotamiesten ja korpraalin aseet, ja varmoina siitä ett'eivät pakenijat pysähtyisi ennenkuin kaupungissa, palasivat he takaisin vallinsarveen voitonmerkkineen.

-- Lataa uudestaan musketit, Grimaud, sanoi Athos, ja me, hyvät herrat, jatkakaamme aamiaistamme ja keskustelkaamme. Mihinkäs jäimmekään?

-- Minä muistan, sanoi d'Artagnan, sinä sanoit että mylady, pyydettyään kardinaalilta minun päätäni, jätti Ranskan rannikon. Ja minne menee hän? lisäsi d'Artagnan, joka tahtoi halukkaasti tietää mylady'n matkan suuntaa.

-- Hän menee Englantiin, vastasi Athos.

-- Missä tarkoituksessa?

-- Murhaamaan tai murhauttamaan Buckingham'ia.

D'Artagnan huudahti hämmästyksestä ja harmista.

-- Mutta sehän on kurjamaista! sanoi hän.

-- Oh, mitä siihen tulee, vastasi Athos, pyydän minä sinun olemaan varma siitä ett'ei se suuresti minua huoleta. Nyt kun olet lopettanut työsi, Grimaud, ota korpraalin miekka, sido siihen ruokaliina ja pane se heilumaan vallinsarven harjalle, että rochellelaiset näkisivät täällä olevan urhoollisia ja rehellisiä kuninkaan sotureita.

Grimaud totteli äänetönnä. Hetkisen perästä liehui valkoinen lippu neljän ystävyksen pään päällä. Mieltymyksen jymy kajahti leiristä; puoli leiriä tunkeili leirin porteilla.

-- Kuinka! sanoi d'Artagnan, sinua ei suuresti huoleta, murhaako tai murhauttaako hän Buckingham'in? Muista, että herttua on meidän ystävämme.

-- Herttua on englantilainen ja sotii meitä vastaan; tehköön hän siis herttualle mitä hän tahtoo; siitä en minä välitä enempää kuin tyhjästä pullosta.

Ja Athos heitti luotansa viidentoista askeleen päähän kädessänsä olevan tyhjän pullon, josta hän oli kaatanut viimeisenkin pisaran lasiinsa.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, minä en hylkää Buckingham'ia tuolla tavoin; hänhän antoi meille mitä kauniimmat hevoset.

-- Ja erittäinkin sangen kauniit satulat, huomautti Porthos.

-- Sitä paitsi, sanoi Aramis, Jumala tahtoo syntisen kääntymistä, mutta ei hänen kuolemaansa.

-- Amen! vastasi Athos, ja me palaamme vielä siihen asiaan, jos sellainen sinua huvittaa; mutta mielestäni tärkeintä tässä asiassa oli, ja minä olen varma että sinä, d'Artagnan, ymmärrät minua, että tuolta naiselta oli saatava pois eräs valtakirja, jonka hän oli pusertanut kardinaalilta ja jonka avuin hän voisi rankaisematta vapauttaa itsensä sinusta ja ehkäpä myöskin meistä.

-- Tuo olento on siis koko pahahenki! sanoi Porthos, ojentaen lautasensa Aramikselle, joka leikkasi lintua.

-- Ja onko tuo valtakirja vielä hänen käsissänsä? kysyi d'Artagnan.

-- Ei, se on joutunut minun käsiini; en voi sanoa saaneeni sitä juuri ilman vaivatta, sillä silloin valhettelisin.

-- Rakas Athokseni, sanoi d'Artagnan, en voi enää lukea niitä kertoja, joista minun tulee kiittää sinua hengestäni.

-- Sinä jätit siis meidät, palataksesi hänen luoksensa? kysyi Aramis.

-- Juuri niin.

-- Ja sinulla on tuo kardinaalin kirje? kysyi d'Artagnan.

-- Tässä se on, sanoi Athos.

Ja näin sanoen veti hän takkinsa taskusta tuon kallis-arvoisen paperin.

D'Artagnan avasi sen kädellä, jonka vapisemista hän ei edes koettanutkaan peitellä, ja luki:

"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun käskystäni ja valtion hyväksi.

3 päivä Joulukuuta 1627.

Richelieu."

-- Toden totta, sanoi Aramis, sehän on täydellinen anteeksi-antamus.

-- Tuo paperi on revittävä palaisiksi, sanoi d'Artagnan, joka luuli lukevansa kuoleman-tuomionsa.

-- Ei, päin vastoin, sanoi Athos, tämä pitää huolellisesti säilyttää; minä en tahtoisi luopua tästä paperista, vaikka se peitettäisiin kullalla.

-- Ja mitä aikoo tuo nainen nyt tehdä? kysyi nuori mies.

-- Ah, sanoi Athos huolettomasti, hän kirjoittaa kaiketi kardinaalille että eräs kirottu Athos-niminen muskettisoturi on väkivallalla häneltä ryöstänyt hänen suojeluskirjeensä; hän antaa kaiketi samassa kirjeessä kardinaalille sen neuvon että hän pelastaisi hänet samalla kertaa sekä Athoksesta että hänen molemmista ystävistänsä Porthoksesta ja Aramiksesta. Kardinaali on muistava että ne ovat samoja miehiä, joita hän aina on kohdannut tiellänsä; silloin hän jonakin päivänä otattaa kiini d'Artagnan'in ja ett'ei hänen aikansa kävisi pitkästyttäväksi, lähettää meidät hänelle seuralaisiksi Bastiljiin.

-- Mutta, sanoi Porthos, tuo on surullista pilaa, ystäväni.

-- Minä en laske pilaa.

-- Kuuleppas, sanoi Porthos, olisi paljon pienempi synti nutistaa kuoliaaksi tuo kirottu mylady kuin tappaa noita hugenotti-parkoja, jotka eivät koskaan ole muuta pahaa tehneet kuin laulaneet ranskaksi samoja virsiä, mitä me laulamme latinaksi.

-- Mitäs apotti siitä sanoo? kysyi Athos tyynesti.

-- Minä sanon että olen samaa mieltä kuin Porthos, vastasi Aramis.

-- Entäs minä sitten! sanoi d'Artagnan.

-- Onneksi on hän jo matkojen päässä, virkkoi Porthos, sillä minun täytyy tunnustaa että täällä olisi hän minulle suureksi haitaksi.

-- Minua haittaa hän yhtä paljon Englannissa kuin Ranskassa, sanoi Athos.

-- Minua haittaa hän kaikkialla, sanoi d'Artagnan.

-- Mutta kun hän oli sinun vallassasi, miksikä et hukuttanut tai kuristanut tai hirttänyt häntä? Kuolleet eivät juoruile.

-- Luuletko niin, Porthos? vastasi muskettisoturi kolkosti hymyten, jonka hymyilyn d'Artagnan yksin ymmärsi.

-- Minulle johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi d'Artagnan.

-- Sano se! kehoittivat muskettisoturit.

-- Aseihin! huusi Grimaud.

Nuoret miehet nousivat nopeasti ylös ja juoksivat muskettinsa luoksi.

Tällä kertaa lähestyi parin-, kolmenkymmenen miehen suuruinen parvi, ja ne eivät olleet työmiehiä, vaan sotilaita.

-- Mitä jos palaisimme leiriin? ehdotteli Porthos. Tämä ei ole tasaväkistä peliä.

-- Mahdotonta, ja kolmesta syystä, vastasi Athos: ensiksi emme ole vielä lopettaneet aamiaistamme; toiseksi on meillä vielä tärkeitä asioita puhuttavana; kolmanneksi puuttuu vielä kymmenen minuuttia ennenkuin tunti on täysi.

-- Kuulkaapas nyt, sanoi Aramis, meidän täytyy tehdä taistelu-suunnitelma.

-- Se on varsin yksinkertainen, sanoi Athos; niin pian kuin vihollinen on pyssynkantomatkalla, ammumme; jos he jatkavat ryntäämistä, ammumme yhä niin kauvan kuin meillä on ampumavaroja; jos jäännösjoukko sitten vielä rynnistää eteenpäin, annamme heidän tulla muurin juurelle saakka, ja silloin sysäämme heidän niskaansa kappaleen tuota muuria, joka ikäänkuin ihmeen avulla pysyy tasapainossa.

-- Bravo! sanoi Porthos, sinä olet toden totta syntynyt kenraaliksi, Athos veikkoseni, ja kardinaali, joka luulee olevansa suuri sotaherra, on mitätön sinun verrallasi.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, ei yhtään laukausta hukkaan, minä pyydän; ottakaa kukin oma miehenne.

-- Minulla jo on, sanoi d'Artagnan.

-- Minulla myös, sanoi Porthos.

-- Samoin minulla, sanoi Aramis.

-- No niin, laukaiskaa! huusi Athos.

Neljä laukausta kuuluivat yhtenä pamauksena, mutta neljä miestä kaatui.

Heti paikalla kuului rummun pärrytys ja pieni joukko lähestyi ryntäys-askelin.

Nyt seurasi laukaus laukauksen perästä ilman säännönmukaisuutta, vaan aina kumminkin yhtä huolellisesti tähdättynä; mutta ikäänkuin tuntien ystäväimme vähäisen lukumäärän, jatkoivat rochellelaiset ryntäystä yhä kiihkeämmässä vauhdissa.

Kolme laukausta kaatoi kaksi miestä, mutta jäännökset eivät sittenkään hiljentäneet kulkuansa.

Kun viholliset olivat päässeet vallinsarven juurelle, oli heitä vielä jälellä neljä- tai viisitoista miestä; heitä vastaan laskettiin viimeinen laukaus-sarja, mutta se ei heitä hillinnyt; he syöksyivät hautaan ja alkoivat kiivetä muurin aukkoa kohden.

-- Kas niin, ystäväni, sanoi Athos, tehkäämme nyt loppu leikistä. Muurille! muurille!

Ja neljä ystävystä, Grimaud apumiehenä, rupesivat nyt muskettiensa piipuilla työntämään muuria, joka alkoi järkkyä kuin tuulen huojuttamana, irtautui perustuksestansa ja kaatui hautaan hirveällä jyrinällä; kuului kauhea parahdus, tomupilvi kohosi taivasta kohden ja kaikki oli ohitse.

-- Lienemmeköhän musertaneet heidät viimeiseen mieheen saakka? sanoi Athos.

-- Siltä todella näyttää, sanoi d'Artagnan.

-- Ei, sanoi Porthos, tuolla on pari kolme, jotka nilkuttaen juoksevat tiehensä.

Kolme tai neljä noita onnettomia pakeni todellakin verisenä ja multaisena notkotietä kaupunkiin päin; siinä oli koko jäännös tuosta pienestä joukosta.

Athos katsahti kelloonsa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, nyt olemme olleet täällä tunnin täyteen, ja veto on voitettu, mutta meidän ei pidä olla kitsastelijoita; sitä paitsi d'Artagnan ei vielä ole lausunut ajatustansa.

Ja levollisena kuin ainakin istahti muskettisoturi aamiais-jäännösten ääreen.

-- Ajatustaniko? kysyi d'Artagnan.

-- Niin, sanoithan että sinulle pisti päähän joku ajatus.

-- Ah, nyt muistan, sanoi d'Artagnan; minä lähden toistamiseen käymään Englannissa ja haen käsiini herra Buckingham'in.

-- Ei, d'Artagnan, sitä sinä et tee, sanoi Athos kylmästi.

-- Miksikä en? Enkö ole jo kerran käynyt siellä?

-- Kyllä, vaan silloin ei ollut sota; silloin oli herra Buckingham liittolainen eikä vihollinen; mitä nyt aiot tehdä, se selitettäisiin kavallukseksi.

D'Artagnan huomasi sen syyn päteväksi ja vaikeni.

-- Kuulkaapas, sanoi Porthos, minulla on myös eräs ajatus.

-- Kuunnelkaamme Porthoksen ajatusta, sanoi Aramis.

-- Minä pyydän lomaa herra de Tréville'ltä jollakin tekosyyllä, jonka te keksitte, sillä minä en juuri pysty tekosyitä keksimään. Mylady ei minua tunne; minä lähestyn häntä hänen pelkäämättänsä, ja kun olen saanut kaunottaren käsiini, niin kuristan hänet.

-- Todella, sanoi Athos, minä melkein olisin taipuvainen hyväksymään Porthoksen ehdotuksen.

-- Hyi toki! sanoi Aramis, tappaa naista! Ei, kuulkaapas, minä olen keksinyt oikean keinon.

-- Annappa kuulua, Aramis, sanoi Athos, joka mukautui hyvin herkästi tuon nuoren soturin mielipiteihin.

-- Pitää antaa kuningattarelle tieto asiasta.

-- Aivan oikein, huusi Porthos ja d'Artagnan yhteen ääneen, sepä taitaa olla vaan paras keino.

-- Antaa tieto kuningattarelle? kysyi Athos; ja millä tavalla? Onko meillä mitään yhteyttä hovin kanssa? Voimmeko lähettää ketään Pariisiin, ilman että kukaan saa siitä leirissä tietää? Täältä on Pariisiin sata neljäkymmentä lieu'tä; kirjeemme ei ennätä edes Angers'iin saakka ennenkuin jo olemme vankeudessa joka kynsi.

-- Mitä tulee kirjeen saattamiseen varmoja teitä kuningattaren käsiin, sanoi Aramis punastuen, sen otan minä huolekseni; minä tunnen erään neuvokkaan henkilön Tours'issa...

Aramis pysähtyi, nähdessään Athoksen hymyilevän.

-- No, etkö tyydy semmoiseen keinoon, Athos? sanoi d'Artagnan.

-- En minä sitä kokonaan hylkää, vastasi Athos, mutta tahdon vaan huomauttaa Aramista siitä, että ken hyvänsä, paitsi joku meistä, on epäluotettava, että kaksi tuntia sen jälkeen kuin sananviejä on lähtenyt, kardinaalin kapusiinimunkit, kätyrit ja mustatakkiset osaavat sinun kirjeesi ulkoa ja että sinä ja sinun neuvokas ystäväsi vangitaan.

-- Puhumattakaan siitä, sanoi Porthos, että kuningatar kyllä pelastaisi herra Buckingham'in, vaan ei suinkaan meitä.

-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, Porthoksen huomautus on sangen järjellinen.

-- Ah, mitäs kaupungissa on tekeillä? sanoi Athos.

-- Siellä rumputetaan yleiseen marssiin.

Neljä ystävystä kuuntelivat; rumpujen pärrytys kaikui todellakin heidän korviinsa.

-- Saattepa nähdä että he lähettävät meitä vastaan koko rykmentin, sanoi Athos.

-- Ethän vaan aikone ruveta taistelemaan koko rykmenttiä vastaan? sanoi Porthos.

-- Miksikä en? vastasi muskettisoturi. Tunnenpa olevani juuri sillä päällä ja olisin valmis taistelemaan vaikka armeijaa vastaan jos vaan olisimme olleet niin varovaisia että olisimme ottaneet tusinan pulloja lisää mukaamme.

-- Totta tosiaan rumpu lähestyy! sanoi d'Artagnan.

-- Anna sen lähestyä, sanoi Athos; täältä on neljännestunnin matka kaupunkiin, siis yhtä pitkä matka sieltä tänne. Siinä on aikaa enemmän kuin tarvitsemme, tehdäksemme suunnitelmamme; jos me lähdemme täältä, emme koskaan saa näin sopivaa paikkaa. Tietäkääs, hyvät herrat, nyt juuri pisti eräs tuuma päähäni.

-- Annappas kuulua!

-- Sallikaa minun antaa Grimaud'ille muutamia tarpeellisia käskyjä.

Athos viittasi palvelijaansa tulemaan luoksensa.

-- Grimaud, sanoi Athos, osoittaen linnansarvessa olevia kuolleita, aseta nuo herrat muuria vasten, pane hatut heidän päähänsä ja sovita kivääri heidän käsiinsä.

-- Suuri mies! huudahti d'Artagnan, minä käsitän aikomuksesi.

-- Käsitätkö? kysyi Porthos.

-- Entäs sinä, Grimaud, käsitätkö sinä? kysyi Aramis.

Grimaud viittasi myöntävästi.

-- Muuta ei tarvita, sanoi Athos, palatkaamme tuumaani.

-- Minä tahtoisin ensin käsittää, sanoi Porthos.

-- Se on tarpeetonta.

-- Aivan niin, Athoksen tuuma, sanoivat yhteen ääneen d'Artagnan ja Aramis.

-- Tuolla mylady'llä, tuolla naisella, tuolla elukalla, tuolla pedolla on luullakseni lanko, sinun puheesi mukaan, d'Artagnan.

-- Niin on, minä tunnen hänet hyvin, ja luulen ett'ei hän ole aivan hyvässä sovussa kälynsä kanssa.

-- Se ei pilaa asiaa, vastasi Athos, ja jos hän inhoisi häntä, olisi se vielä parempi.

-- Jos niin on, silloin on asianlaita mielemme mukaan.

-- Mutta minä, intti Porthos, tahtoisin toki käsittää mitä tuo Grimaud'in puuha tarkoittaa.

-- Vaiti, Porthos! sanoi Aramis.

-- Mikä on tuon langon nimi?

-- Lord Winter.

-- Missä on hän nyt?

-- Hän palasi Lontoosen heti kuin sota syttyi.

-- Hyvä! hän on juuri se mies, jota tarvitsemme, sanoi Athos. Hänelle on asia ilmoitettava, hänelle on annettava tieto siitä että hänen kälynsä aikoo murhata erään henkilön, ja pyydettävä häntä pitämään mylady'ä silmällä. On kaiketi Lontoossa, toivon ma, joku Magdalena-kodin tai Turva-kodin tapainen laitos: sinne toimittakoon hän kälynsä, niin saamme olla huoleti.

-- Niin, niin kauvan kuin hän siellä pysyy, sanoi d'Artagnan.

-- Ah, kunniani kautta, sanoi Athos, sinä pyydät liian paljoa, d'Artagnan veikkoseni! Minä olen antanut nyt kaikki mitä minulla oli, ja nyt sanon että varastoni on lopussa.

-- Minun mielestäni tuo ehdotus on paras, sanoi Aramis. Me ilmoitamme samalla kertaa kuningattarelle ja lord Winter'ille.

-- Niin, mutta kenen saatamme lähettää viemään kirjettä Tours'iin ja Lontoosen?

-- Minä vastaan Bazin'ista, sanoi Aramis.

-- Ja minä Planchet'ista, sanoi d'Artagnan.

-- Niin, sanoi Porthos, ell'emme itse voi lähteä leiristä, voivat kyllä meidän lakeijamme.

-- Se on tietty, sanoi Aramis, ja jo aivan tänä päivänä kirjoitamme kirjeet, varustamme palvelijamme rahoilla, ja he lähtevät.

-- Varustamme heidät rahoilla? kysyi Athos; teillä on siis rahoja?

Neljä ystävystä katsoivat toisiinsa ja heidän kasvonsa pilvistyivät, vaikka ne vast'ikään olivat niin valoisat.

-- Katsokaas, huudahti d'Artagnan, tuolla näen liikkuvan mustia ja punaisia pilkkuja. Minkätähden sanoit "rykmentti", Athos? Tuohan on koko armeija.

-- Niinpä todellakin, vastasi Athos, sielläpä he tulevat! Mokomat kavalat veitikat, kun tulevat aivan torvitta ja rummuitta, kaikessa hiljaisuudessa. Hohoi, Grimaud, joko työsi on valmis?

Grimaud viittasi myöntävästi ja osoitti muudanta tusinaa ruumiita, jotka hän oli sovitellut mitä omituisimpiin asentoihin, toiset kivääri olalle, toiset tähtäämään, toiset miekka käteen.

-- Bravo! sanoi Athos, tuopa antaa arvoa sinun mielikuvituksellesi.

-- Kaikessa tapauksessa, sanoi Porthos, tahtoisin minä kumminkin mielelläni käsittää...

-- Lähtekäämme ensin matkaamme, sanoi d'Artagnan, kyllä sitten käsität asian.

-- Vielä hetkinen, hyvät herrat, vielä hetkinen! Antakaa Grimaud'in sääliä ruuat korjuusen.

-- Ah, sanoi Aramis, mustat ja punaiset pilkut kasvavat silminnähtävästi, ja minä olen samaa mieltä kuin d'Artagnan; minä luulen ett'ei meillä ole aikaa hetkeäkään hukata, jos aiomme ennättää leiriimme.

-- Kunniani kautta, sanoi Athos, minulla ei ole enää mitään lähtöämme vastaan; vetomme määräsi yhden tunnin; nyt olemme olleet puolitoista; nyt ei ole mitään sanomisen sijaa; lähtekäämme, hyvät herrat, lähtekäämme.

Grimaud oli jo mennyt etukynnessä korineen ja jälkiruokineen.

Neljä ystävystä seurasivat häntä ja olivat jo kulkeneet kymmenkunnan askelta.

-- Mutta, huudahti Athos, mitä saakelia me ajattelemme, herrat!

-- Oletko unhottanut jotakin? kysyi Aramis.

-- No lippu, hiidessä! Ei suinkaan lippua voi jättää vihollisten käsiin, vaikka se onkin vaan ruokaliina.

Athos kiiruhti takaisin vallinsarveen, kiipesi muurin harjalle ja otti lipun; mutta kun rochellelaiset olivat jo päässeet pyssynkantaman päähän, suuntasivat he kauhistavan luotituiskun tuota miestä kohden, joka aivan kuin huviksensa asettui ammuttavaksi.

Olisippa voinut luulla taikavoiman suojelevan Athosta, sillä luodit vinhuivat hänen ympärillään, vaan ei yksikään osunut häneen.

Athos heilutti lippuansa, käänsi selkänsä vihollisille ja tervehti leirissä-olijoita. Molemmilta puolin kuului vahvoja huutoja, toiselta harmin, toiselta ihastuksen.

Uusi luotituisku seurasi ensimäistä, ja kolme luotia lävisti ruokaliinan, tehden siitä todellisen lipun.

Leiristä kuului ylt'yleensä huutoja: Alas! alas!

Athos laskeutui alas; hänen toverinsa, jotka tuskissaan odottivat häntä, näkivät ilolla hänen palaavan.

-- Tule, Athos, joudu, huusi d'Artagnan, juoskaamme joutuun; nyt, kun olemme saaneet kaikki selville, paitsi rahat, olisi tyhmyyttä tapattaa itsensä.

Mutta Athos käveli majesteetillisen levollisena; kun hänen toverinsa näkivät kaikki kehoitukset turhiksi, mukautuivat he kulkemaan hänen tapaansa.

Grimaud ja hänen korinsa olivat päässeet kauvas edelle ja olivat ulkopuolella pyssynkantamaa.

Hetkisen perästä kuului raju pyssyn pauke.

-- Mitä se on? kysyi Porthos; ja mitä he ampuvat? Minä en kuule mitään luodin vinkumista enkä näe ketään vihollista.

-- He ampuvat meidän kuolleitamme, vastasi Athos.

-- Mutta meidän kuolleet eivät vastaa laukauksiin.

-- Aivan oikein; silloin viholliset luulevat meidän olevan väijyksissä ja neuvottelevat; viimein lähettävät he airueen ja kun he huomaavat kepposen, olemme jo ulkopuolella pyssynkantamaa. Sentähden elkäämme huoliko kiirehtiä, ett'emme rientäessämme hanki itsellemme pistoksia.

-- Ah, nyt käsitän! sanoi Porthos hämmästyneenä.

-- No sepä hyvä! sanoi Athos, kohauttaen olkapäitänsä.

Ranskalaiset huusivat ihastuksesta, kun he näkivät noiden neljän ystävyksen palaavan hiljakselleen.

Vihdoin kuului uusi pauke; tällä kertaa litistyivät luodit muskettisoturien kulkeman tien vieressä olevia kiviä vasten ja vinhuivat kamalasti heidän korvissaan. Rochellelaiset olivat juuri anastaneet vallinsarven.

-- Mokomiakin kömpelyksiä! sanoi Athos; kuinka monta me ammuimme? Kaksitoista vai kuinka?

-- Niin, tai viisitoista.

-- Kuinka monta me musersimme?

-- Kahdeksan tai kymmenen.

-- Ja sitä vastaan ei edes yhtä naarmua! Vai -- kuinkas onkaan? Mitä sinulla on kädessä, d'Artagnan? Verta, luulen ma?

-- Ei se ole mitään, sanoi d'Artagnan.

-- Singahtanut luoti?

-- Ei edes sitä.

-- Mitä se sitten on?

Olemme jo sanoneet että Athos rakasti d'Artagnan'ia kuin omaa poikaansa ja tuo synkkä, jäykkäluontoinen mies toisinaan huolehti hänestä isän tavalla.

-- Ei muuta kuin hierehaava, sanoi d'Artagnan; sormeni sattui joutumaan kahden kiven väliin, muurinkiven ja sormuskiven, niin että orvaskesi lähti.

-- Semmoista on pitää timanttikiviä sormessaan, poika pahainen! sanoi Athos nuhdellen.

-- Vai niin, huudahti Porthos, meillä on siis timantti? Mitä peijakasta me sitten valitamme rahan puutetta!

-- Aivan oikein! sanoi Aramis.

-- Hyvin, Porthos! Tällä kertaa sinulla todellakin oli ajatus!

-- Olipa kyllä, sanoi Porthos, pöyhistyen Athoksen kiittämisestä; koska kerran on timantti, niin myökäämme se.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, tämä on kuningattaren timantti.

-- Sitä suurempi syy, sanoi Athos; kuningatar pelastaa rakastajansa, Buckingham'in herttuan, mikäs on kohtuullisempaa? Kuningatar pelastaa meidät, ystävänsä, se on myös aivan niinkuin olla pitää. Myökäämme timantti. Vai mitä apotti arvelee asiasta? Minä en pyydä saada kuulla Porthoksen mieltä, sillä hän on jo sen lausunut.

-- Minun mielestäni, sanoi Aramis punastuen, kun sormus ei ole saatu keltään lemmityltä eikä siis ole mikään lemmenlahja, voipi d'Artagnan sen kyllä myödä.

-- Ystäväni, sinä puhut kuin kirja. Sinun neuvosi siis on...

-- Että timantti myödään, vastasi Aramis.

-- No niin, sanoi d'Artagnan hilpeästi, myökäämme se sitten, elkäämmekä enää siitä puhuko.

Pyssynpauketta kuului yhä vaan, mutta ystävykset olivat jo ulkopuolella kantomatkaa ja rochellelaiset ampuivat vaan keventääksensä omaatuntoansa.

-- Totta tosiaan, sanoi Athos, aivan viime ripussa pälkähti Porthoksen päähän ajatus; nyt olemme leirissä. Siis, hyvät herrat, ei enää sanaakaan asiasta! Meitä katsellaan; meitä tullaan vastaan; meitä varmaan kannetaan riemusaatossa.

Niinkuin sanoimme, oli koko leiri todella liikkeellä; yli tuhannen henkeä oli katsellut neljän ystävyksen onnellista urostyötä niinkuin näytelmää ikään, urostyötä, jonka todellista syytä ei osattu aavistaakkaan. Kuului vaan huutoja: eläköön henkivartijat, eläköön muskettisoturit! Herra de Busigny tuli ensimäisenä kättelemään Athosta, tunnustaen menettäneensä vedon. Rakuuna ja sveitsiläinen seurasivat hänen perässään ja sitten kaikki toverit järjestyksessä. Onnentoivotuksista, kädenpuristuksista, syleilyistä ei ollut tulla loppuakaan; rochellelaisille naurettiin nauramastakin päästyä; meteli oli niin hirmuinen, että kardinaali luuli kapinan syttyneen, ja lähetti kapteeninsa La Houdinière'n ottamaan selvää mitä melua se oli.

Lähettiläälle selitettiin asia ihastuksen kiihkolla.

-- No? kysyi kardinaali, kun hän näki La Houdinière'n palaavan.

-- Niin, arvoisa herra, vastasi hän, asia on sellainen, että kolme muskettisoturia ja eräs henkivartija olivat lyöneet vedon herra de Busigny'n kanssa, menevänsä syömään aamiaista Saint-Gervais'in vallinsarveen ja aamiaisen kestäessä vastustelleet vihollista kaksi tuntia ja tappaneet emme tiedä kuinka monta rochellelaista.

-- Kysyittekö ketä muskettisoturit olivat nimeltään?

-- Kyllä, arvoisa herra.

-- Ketä he olivat?

-- Herrat Athos, Porthos ja Aramis.

-- Aina vaan nuo kolme urhoollista! mutisi kardinaali. Entäs henkivartija?

-- Herra d'Artagnan.

-- Aina vaan tuo hurja poika! Nuo neljä miestä minun pitää saada omakseni.

Samana iltana puhui kardinaali herra de Tréville'n kanssa sen-aamuisesta urostyöstä, joka oli yleisenä puheenaineena koko leirissä; herra de Tréville, joka oli kuullut tapauksen sankareilta itseltään, kertoi sen nyt kaikkia erityisseikkojaan myöten Hänen ylhäisyydellensä, unhottamatta edes ruokaliina-juttua.

-- Hyvä on, herra de Tréville, sanoi kardinaali, minä pyydän teitä hankkimaan minulle tuon ruokaliinan; minä ompelutan siihen kolme kultaista liljaa ja lahjoitan sen teidän komppaniiallenne lipuksi.

-- Arvoisa herra, sanoi herra de Tréville, se olisi väärin henkivartijoita kohtaan; herra d'Artagnan ei ole minun, vaan herra Desessarts'in komppaniiaa.

-- No niin, ottakaa hänet sitten komppaniiaanne; sanoi kardinaali; väärin on ett'eivät nuo neljä urhoollista soturia, jotka niin sydämmellisesti pitävät toisistaan, palvele samassa komppaniiassa.

Samana iltana ilmoitti herra de Tréville kolmelle muskettisoturille ja d'Artagnan'ille tämän mieluisen uutisen ja käski heidät kaikki neljä seuraavaksi päiväksi aamiaiselle luoksensa.

D'Artagnan oli hurmautuneena ilosta. Muistetaanhan hänen elämänsä unelman olleen päästä muskettisoturiksi.

Kolme ystävystä olivat myöskin hyvin iloissaan.

-- Olipa sinulla todella oivallinen ajatus, sanoi d'Artagnan Athokselle; kävi niinkuin sanoit: saimme paljon kunniaa ja saimme rauhassa keskustella tärkeästä asiasta.

-- Jota keskustelua nyt voimme jatkaa ilman että kukaan epäilee meitä, sillä tästä puoleen meitä pidetään kardinaalilaisina.

Samana iltana kävi d'Artagnan ilmoittamassa herra Desessarts'ille ylennyksestänsä.

Herra Desessarts, joka pani d'Artagnan'ille suuren arvon, tarjosi hänelle apuansa, kun tuo ylennys toi mukanansa suuria varuskustannuksia.

D'Artagnan hylkäsi tarjouksen, mutta kun hänestä tilaisuus oli sopiva, pyysi hän herra Desessarts'in arvostelemaan timantin, jonka hän antoi hänelle, ilmoittaen haluavansa muuttaa sen rahaksi.

Seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla tuli herra Desessarts'in palvelija d'Artagnan'in luokse ja jätti hänelle pussin, joka sisälsi seitsemäntuhatta livre'ä kullassa.

Se oli kuningattaren timantin hinta.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

XLVI. Perhe-asia

Athos oli löytänyt selityksen: perhe-asia. Perhe-asia ei ollut kardinaalin tiedustelujen alainen; perhe-asia ei koskenut ketään; perhe-asioita saattoi toimittaa vaikka koko maailman edessä.

Niin, Athos oli löytänyt selityksen: perhe-asia.

Aramis oli löytänyt aatteen: lakeijat.

Porthos oli löytänyt keinon: timantti.

D'Artagnan yksin ei ollut löytänyt mitään, vaikka hän oli tavallisesti kaikista neljästä kekseliäin; mutta myönnettävä on että pelkkä mylady'n nimi kangistutti hänen ajatusvoimaansa.

Mutta tosiaan! mehän erhetymme: hän oli löytänyt ostajan timantillensa.

Aamiainen herra de Tréville'n luona oli erinomaisen hauska ja hupainen. D'Artagnan oli jo uudessa univormussaan. Kun d'Artagnan oli vartaloltaan melkein Aramiksen kaltainen, ja Aramis, joka, niinkuin muistamme, oli saanut sangen runsaan maksun runojensa kustantajalta, oli teettänyt kaikkia kaksi kappaletta, oli hän luovuttanut toisen täysinäisen varuksensa ystävälleen.

D'Artagnan oli nyt päässyt toivojensa perille ja olisi pitänyt itsensä ylenmäärin onnellisena, ell'ei hän olisi nähnyt mylady'n pilkistävän esille ikäänkuin mustan pilven taivaan rannalla.

Aamiaisen jälkeen päättivät he tavallisuuden mukaan kohdata toisensa illan tultua Athoksen luona, jossa asia lopullisesti ratkaistaisiin.

D'Artagnan vietti päivänsä näyttelemällä leirissä muskettisoturi-pukuansa joka paikassa.

Iltaisilla sovittuun aikaan kohtasivat ystävykset toisensa; kolme asiaa vaan oli ratkaistavana:

mitä kirjoitettaisiin mylady'n langolle; mitä kirjoitettaisiin sille neuvokkaalle henkilölle Tours'iin; ja ketkä lakeijat pantaisiin viemään kirjeitä.

Jokainen tarjosi omaansa; Athos puhui Grimaud'in äänettömyydestä: hän ei muka avannut suutansa muulloin kuin isäntänsä sitä avatessa; Porthos kehui Mousqueton'insa voimaa; hän muka jaksaisi pieksää neljä tavallista miestä; Aramis, joka luotti Bazin'insa neuvokkaisuuteen, ylisteli suurisanaisesti ehdokastansa; d'Artagnan puolestaan asetti kaiken luottamuksensa Planchet'in rohkeuteen, josta hän toi esille useita todisteita.

Neljän lakeijan ansiot kilvoittelivat kauvan voitosta ja antoivat aihetta mitä loistavimpiin ylistyspuheihin, jotka tässä jätämme kertomatta, pelosta että ne pitkästyttäisivät lukijaa.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Athos, täytyy sen, joka lähetetään, yksin omistaa nuo neljä ansiota, äänettömyyden, väkevyyden, neuvokkaisuuden ja rohkeuden.

-- Mutta mistä saadaan semmoinen?

-- Se on mahdotonta, sanoi Athos, sen kyllä tiedän; valitkaamme siis Grimaud.

-- Valitkaamme Mousqueton.

-- Valitkaamme Bazin.

-- Valitkaamme Planchet; Planchet on rohkea ja neuvokas; siinä on jo kaksi noista ominaisuuksista.

-- Hyvät herrat, sanoi Aramis, tärkeintä ei ole saada tietää, kuka meidän lakeijoistamme on äänettömin, kuka väkevin, kuka neuvokkain, kuka urhoollisin, vaan tärkeintä on tietää, kuka panee rahalle suurimman arvon.

-- Aramiksen miete on sangen järjellinen, sanoi Athos; täytyy ottaa lukuun ihmisten puutteet, ei heidän ansioitansa; herra apotti, te olette suuri ihmisluonteen tuntija!

-- Totta kyllä, sanoi Aramis; siinä ei ole kylliksi että me tarvitsemme tarkkaa palvelusta onnistuaksemme, vaan me tarvitsemme sitä myös välttääksemme turmioon joutumista, sillä jos asia menestyy huonosti, maksaa se hengen, eikä ainoastaan lakeijan hengen...

-- Hiljemmin, Aramis, sanoi Athos.

-- Vaan myöskin hänen herransa, ehkäpä meidän kaikkien. Ovatko meidän lakeijamme kylliksi alttiita panemaan henkensä vaaraan meidän tähtemme? Eivät.

-- Kunniani kautta, sanoi d'Artagnan, melkeinpä uskaltaisin vastata Planchet'ista!

-- No niin, ystäväni, pane tuon hänen alttiutensa lisäksi vielä vankka rahasumma, joka turvaa hänen toimeentulonsa, niin voit vastata hänestä vaikka kahdesti, lausui Aramis.

-- Petytpä, hiisi vieköön, petytpä vainenkin, sanoi Athos, joka oli hyväluuloinen, kun oli kysymys asioista, vaan pahaluuloinen, kuin oli kysymys ihmisistä. He lupaavat vaikka mitä saadaksensa rahat, vaan sitten pelko pidättää heidät täyttämästä lupaustansa. Mutta kun kerran joutuvat kiini, pannaan heidät lujiin pinteihin, ja silloin tunnustavat he kaikki. Mitä saakelia! emmehän me lapsia ole! Ennenkuin Englantiin pääsee, (Athos hiljensi ääntänsä) täytyy kulkea halki Ranskanmaan, joka on täynnä kardinaalin vakoojia ja elukoita; ennenkuin laivaan pääsee, tarvitsee passin; ja täytyy osata englanninkieltä, ennenkuin edes voi kysyä tietä Lontoosen. Minun mielestäni on asia sangen vaikea.

-- Ei ensinkään, sanoi d'Artagnan, joka halusi kaikin mokomin tuumaa toimeen: minun mielestäni on se päinvastoin sangen helppo. Sehän, hiisi vieköön, on sangen luonnollista, että jos lord Winter'ille kirjoitetaan päin seiniä, kardinaalin vehkeistä...

-- Hiljemmin, sanoi Athos.

-- Kardinaalin vehkeistä ja valtiosalaisuuksista, jatkoi d'Artagnan totellen varoitusta, niin tietysti me joka mies joudumme pihtiin; mutta mehän, niinkuin itse sanoit, Athos, kirjoitamme hänelle perhe-asiasta, sehän sinun on muistaminen, ja me kirjoitamme hänelle yksinomaan että hän toimittaisi mylady'n heti Lontoosen tultua semmoiseen säilöön ett'ei hän voi meitä vahingoittaa. Minä siis kirjoitan hänelle jotenkin tämmöisen kirjeen.

-- Annappas kuulua, sanoi Athos, ruveten heti hyvin arvostelijan näköiseksi.

-- "Arvoisa herra ja rakas ystävä..."

-- Oh, vai "rakas ystävä" englantilaiselle, keskeytti Athos, kaunis alku, bravo, d'Artagnan! Nuo pari pikku sanaa vaan revittäisivät sinut hevosilla palasiksi.

-- No niin, lienetpä oikeassa; minä kirjoitan siis vaan kuiviltaan: "Arvoisa herra!"

-- Voitpa vielä kirjoittaa: Mylord! virkkoi Athos, joka suosi paljon muodollisuuksia.

-- Mylord! Muistatteko Luxemburg'in palatsin vierellä olevaa pientä aitausta?

-- Mainiota! Luxemburg aivan etunenässä! Tuota voisi luulla viittaukseksi leskikuningattareen. Sepä oli nerokkaasti! ivasi Athos.

-- No pannaan sitten vaan: "Mylord! Muistatteko erästä pientä aitausta, jossa teidän henkeänne säästettiin?"

-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Athos, sinä et koskaan ole muuta kuin huono kirjoitusmies. "Jossa teidän henkeänne säästettiin!" Hyi, tuo ei ole arvokasta! Rehellistä kunnon miestä ei muistuteta tuommoisista palveluksista. Hyvästä työstä muistuttaminen on loukkaamista.

-- Ah, ystäväni, sanoi d'Artagnan, sinä olet tuskastuttava! Jos minun tulee kirjoittaa sinun tarkastuksesi alaisena, niin, kunniani kautta, ennemmin luovun koko toimesta.

-- Ja siinä teet oikein. Hoida sinä muskettiasi ja miekkaasi; kumpaistakin käytät kunnialla, vaan jätä kynä apotille; se on hänen aseitansa.

-- Niinpä kyllä, sanoi Porthos, jätä kynä Aramikselle; hän kirjoittelee latinalaisia teesejä.

-- No niin, olkoon menneeksi! sanoi d'Artagnan. Kirjoita sinä, Aramis, tämä kirje meille; mutta pyhän paavin nimessä, kirjoita se hyvin, sillä minä sanon jo ennakolta että aion saivarrella sitä ankarasti.

-- Parempaa en pyydä, sanoi Aramis, sillä lapsellisella luottamuksella itseensä, joka kaikille runoilijoille on ominaista; sano minulle vaan mitä minun on tarvis tietää; olenhan silloin tällöin kuullut sanottavan että tuo käly on kelvoton olento; minulla on siihen todistuksiakin, sillä kuulinhan hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa...

-- Hän on, saakeli vieköön paljon kelvottomampi, huomautti Athos.

-- Mutta, jatkoi Aramis, minä en tunne yksityisseikkoja.

-- En minäkään, sanoi Porthos.

D'Artagnan ja Athos silmäilivät hetkisen toisiansa. Viimein Athos, selvittyään hämmästyksestänsä, mutta kalpeampana tavallistansa, viittasi myöntävästi d'Artagnan'ille. Viimemainittu ymmärsi saaneensa luvan puhua.

-- No niin, kuule siis mitä sinun tulee kirjoittaa, alkoi d'Artagnan. "Mylord! Teidän kälynne on pahantekijä, joka on tahtonut murhauttaa teidät saadaksensa periä. Mutta hänellä ei ollut oikeutta mennä naimisiin teidän veljenne kanssa, koska hän oli ennestään naimisissa Ranskassa ja..."

D'Artagnan pysähtyi ikäänkuin tavoitellen sanaa, ja katsoi Athokseen.

-- Miehensä oli ajanut hänet pois, sanoi Athos.

-- Koska hän oli pahantekijänä merkitty, jatkoi d'Artagnan.

-- Pah! huudahti Porthos, mahdotonta! onko hän tahtonut tappaa lankonsa?

-- On.

-- Oliko hän naimisissa? kysyi Aramis.

-- Oli.

-- Ja hänen miehensä oli päässyt perille hänen olevan pahantekijänä merkityn? huudahti Porthos.

-- Niin.

Nuo kolme lyhyttä vastausta oli Athos lausunut yhä kolkommalla äänellä.

-- Mutta ken on nähnyt tuon liljan? kysyi Aramis.

-- D'Artagnan ja minä, tai oikeammassa aika-järjestyksessä minä ja d'Artagnan, vastasi Athos.

-- Ja tuon kauhean olennon mies elää vielä? kysyi Aramis.

-- Kyllä hän elää vielä.

-- Oletko varma siitä?

-- Olen.

Syntyi hetken äänettömyys, jolla välin kukin luonteensa mukaan tunsi kertomuksen vaikutuksen.

-- Tällä kertaa, alkoi Athos, lopettaen äänettömyyden, on d'Artagnan antanut meille oivallisen suunnitelman, ja se on ensiksi kirjoitettava.

Aramis tarttui kynään, mietti muutaman hetkisen ja kirjoitti sitten kymmenkunnan riviä somalla naisen käsialalla; kun kirjoitus oli valmis, luki hän hiljaisella äänellä ja harvalleen, ikäänkuin punniten joka sanaa, seuraavaa:

"Mylord!

Tämän kirjoittajalla on ollut kunnia mitellä miekkaa teidän kanssanne eräässä pienessä aitauksessa Enfer'in kadun varrella. Kun te sittemmin monesti olette suvainneet nimittää häntä ystäväksenne, täytyy hänen hyvän neuvon antamisella osoittaa kiitollisuuttansa tuosta ystävyydestä. Kahdesti olette olleet vähältä saada surmanne erään läheisen sukulaisenne kautta, jota te pidätte perillisenänne, koska ette tiedä hänen ennen naimisiin menoansa Englannissa olleen jo naimisissa Ranskassa; mutta kolmannella kertaa, joka on tulossa, saattaisitte helposti joutua hänen uhriksensa. Teidän omaisenne lähti viime yönä La Rochelle'sta Englantiin. Valvokaa hänen tuloansa, sillä hänellä on suuria ja kamalia aikeita. Jos tahdotte varmaan tietää, mihin hän kykenee, voitte lukea hänen menneisyytensä hänen vasemmasta olkapäästänsä."

-- No niin, tuohan on mainiosti, sanoi Athos, sinä kirjoitat kuin valtiosihteeri, Aramis veikkoseni. Lord Winter voi nyt olla varoillaan, jos vaan varoitus saapuu hänen käsiinsä, ja vaikka se joutuisi itse Hänen ylhäisyytensä käsiin, ei meillä olisi mitään vaaraa. Mutta kun palvelija, joka lähtee tätä viemään, saattaisi luuloitella meitä käyneensä Lontoossa, vaikka hän ei olisi käynyt kauvempana kuin Châtellerault'issa, annamme me hänelle lähtiessä vaan puolen luvatusta rahamäärästä, ja lupaamme toisen puolen sittenkuin hän on tuonut vastauksen. Onko timanttisi vielä tallella? jatkoi Athos.

-- Minulla on parempaa kuin se, minulla on sen hinta, sanoi d'Artagnan ja heitti rahapussin pöydälle; kullan hely saattoi Aramiksen luomaan silmänsä ylöspäin ja Porthoksen säpsähtämään; Athos sitä vastoin pysyi liikkumattomana.

-- Kuinka paljo on tuossa pussissa? kysyi hän.

-- Seitsemäntuhatta livre'ä kahdentoista frankin louisdor'eina.

-- Seitsemäntuhatta livre'ä! huudahti Porthos; oliko tuo vähäpätöisen näköinen timantti seitsemäntuhannen livre'n arvoinen!

-- Kaiketi se oli, koska rahat ovat tässä, sanoi Athos; en luulekkaan d'Artagnan'in panneen siihen lisäksi omista rahoistaan.

-- Mutta, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, kaikessa tässä elkäämme kuitenkaan ajatelko kuningatarta itseään, vaan huolehtikaamme hänen rakkaan Buckingham'insa terveydestä. Se on kaikkein vähintä, mitä olemme hänelle velkaa.

-- Aivan oikein, sanoi Athos, mutta se on Aramiksen asia.

-- No niin, vastasi tämä punastuen, mitä minun siis on tekeminen?

-- Oh, sanoi Athos, mitäs muuta kuin kirjoittaa toinen kirje, nimittäin tuolle neuvokkaalle henkilölle, joka asuu Tours'issa.

Aramis tarttui toistamiseen kynään, mietti taas hetkisen ja kirjoitti seuraavat rivit, jotka hän heti luki ystäväinsä tarkastettavaksi!

"Paras serkkuni!"

-- Ahaa, sanoi Athos, tuo neuvokas henkilö on siis sukulaisesi?

-- Oikea serkkuni, vastasi Aramis.

-- Menköön vaan serkkuna!

Aramis jatkoi.

"Paras serkkuni! Hänen ylhäisyytensä, kardinaali, jota Jumala suojelkoon Ranskanmaan onneksi ja valtakunnan vihollisten turmioksi, on nyt kukistamaisillaan La Rochelle'n kapinalliset kerettiläiset; luultavaa on ett'ei Englannin laivasto tule linnoituksen näkyviinkään; uskallanpa melkein sanoa olevani varma, että joku tärkeä tapaus on estävä herttua Buckingham'ia lähtemästä. Hänen ylhäisyytensä on sekä menneen että nykyisen ajan ja luultavasti myöskin tulevan ajan etevin valtiomies. Hän sammuttaisi auringonkin jos se olisi hänelle haitaksi. Ilmoita sisarellesi nämä onnelliset sanomat, paras serkkuni. Minä näin unta että tuo kirottu englantilainen oli kuollut. En voi muistaa saiko hän surmansa puukosta vai myrkystä: siitä vaan olen varma että näin unta hänen kuolleen, ja tiedäthän että unet eivät koskaan minua petä. Ole siis varma että kohdakkoin näet minun palaavan."

-- Mainiosti! huudahti Athos; sinä olet runoilijain kuningas, Aramis veikkoseni, sinä puhut kuin Ilmestyskirja ja olet tosiperäinen kuin evankeliumi. Nyt on vaan kirjoitettava nimi ja osoite.

-- Se on pian tehty, sanoi Aramis.

Hän taittoi kirjeen somasti ja kirjoitti päälle:

"Neiti Michon, ompelijatar Tours'issa."

Kolme ystävystä silmäilivät toisiansa hymyillen; Aramis oli eksyttänyt heidät.

-- Nyt, sanoi Aramis, huomannette, hyvät herrat, että ainoastaan Bazin voi viedä kirjeen Tours'iin; serkkuni tuntee vaan hänet eikä luota kehenkään muuhun; ei kukaan muu suorittaisi siis asiaa menestyksellä. Bazin on muutoin sekä kunnianhimoinen että oppinut. Hän on lukenut historiaa, hyvät herrat; hän tietää että Sixtus V tuli paaviksi sikopaimenesta, ja kun hänkin aikoo kirkon palvelukseen samalla kertaa kuin minä, on hänelläkin toivoja päästä paaviksi tai ainakin kardinaaliksi. Huomaatte siis että mies, jolla on semmoiset aikeet, ei mene satimeen, tai jos hän joutuukin satimeen, hän ennen kärsii marttiirakuoleman kuin ilmaisee mitään.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, minä suostun täydestä sydämmestäni Bazin'iin, mutta suostukaa te myöskin Planchet'iin. Samoinkuin Tours'in asiat ovat sinun, Aramis ystäväni, ovat Lontoon asiat minun. Sen vuoksi pyydän että valitaan Planchet, joka sitäpaitsi on jo käynyt Lontoossa minun kanssani ja osaa aivan kelvollisesti sanoa: London, sir, if you please, sekä my master, lord d'Artagnan; sillä tulee hän toimeen sekä meno- että tulomatkan, olkaa varmat.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Athos, Planchet'in tulee saada seitsemänsataa livre'ä meno- ja toiset seitsemänsataa livre'ä tulomatkasta, ja Bazin'in kolmesataa meno- ja kolmesataa tulomatkasta; siten vähenee summa viideksisadaksi livre'ksi. Me otamme tuhat livre'ä kukin omaksi käytettäväksemme ja jälelle jääneet tuhat livre'ä olkoon vararahastona, jonka apotti säilyttäköön erityisten tapauksien tai yhteisten tarpeiden varalle. Suostutteko siihen?

-- Athos veikkoseni, sanoi Aramis, sinä puhut kuin Nestor, joka, niinkuin tiedetään, oli viisain kreikkalainen.

-- No niin, siis se on päätetty, jatkoi Athos; Planchet ja Bazin lähtevät matkalle; enkä minä olekkaan pahoillani että saan pitää Grimaud'in täällä, sillä hän on tottunut minun tapoihini, ja sille panen suuren arvon; eilis-päivä teki hänet hyvin alakuloiseksi; tämä matka hänet kokonaan masentaisi.

Lähetettiin kutsumaan Planchet'ia, ja annettiin hänelle määräykset; d'Artagnan oli hänelle jo asiasta ilmoittanut ja kuvitellut hänelle ensin kunniaa, sitten rahaa, ja viimeiseksi vaaroja.

-- Minä säilytän kirjettä nuttuni kauluksen alla, sanoi Planchet, ja minä nielen sen, jos sitä ruvetaan minulta ottamaan.

-- Mutta sitten et saa asiaa toimitetuksi? sanoi d'Artagnan.

-- Te annatte minulle tänä iltana kirjeestä jäljennöksen, jonka minä huomiseksi opettelen ulkoa.

D'Artagnan katsoi ystäviinsä, ikäänkuin sanoaksensa heille: no, mitäs minä lupasin teille?

-- Nyt, jatkoi hän kääntyen Planchet'iin, on sinulla kahdeksan päivää ennättääksesi lord Winter'in luokse ja kahdeksan päivää takaisin tullaksesi, siis yhteensä kuusitoista päivää. Jos et ole palannut kuudennentoista päivän illalla kello kahdeksan, et saa laisinkaan rahaa, vaikka kello ei olisi enempää kuin viisi minuuttia yli kahdeksan.

-- Siinä tapauksessa, herra, sanoi Planchet, ostakaa minulle kello.

-- Ota tämä, sanoi Athos, ojentaen hänelle kellonsa huolettomalla anteliaisuudella, ja ole kelpo poika. Muista että jos sinä puhut, kielittelet, vitkastelet tiellä, saatat sinä herrasi, joka luottaa sinuun niin suuresti, ja on mennyt vastuusen sinusta, päätä lyhemmäksi. Mutta muista myös että jos sinun tähtesi mitä vahinkoa tapahtuu herra d'Artagnan'ille, niin otan minä sinusta selvän vaikka sinä missä olisit, ja teurastan sinut.

-- Oh, hyvä herra! sanoi Planchet, loukkautuneena moisesta epäluulosta ja erittäinkin peljästyneenä muskettisoturin vakavasta katsannosta.

-- Ja minä, sanoi Porthos, muljautellen suuria silmiään, muista se, nyljen sinut elävältä.

-- Ah, herra!

-- Ja minä, sanoi Aramis lempeällä, sointuvalla äänellänsä, paistan sinut hiiloksessa niinkuin villi metsäläinen.

-- Ah, herra!

Ja nyt Planchet rupesi itkemään; emme uskalla sanoa, peljästyttivätkö häntä nuo kamalat uhkaukset, vai liikuttiko häntä tuo neljän ystävyksen harras yksimielisyys.

D'Artagnan tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.

-- Katsoppas, Planchet, sanoi hän, nämä herrat sanovat sinulle kaikkea tuota hellyydestä minua kohtaan, mutta oikeastaan pitävät he sinusta.

-- Ah, herra, sanoi Planchet, minä joko onnistun, taikka hakataan minut neljäksi kappaleeksi; mutta vaikka minut hakattaisiinkin neljäksi kappaleeksi, niin luottakaa minuun ett'ei yksikään kappale hiisku sanaakaan.

Päätettiin että Planchet lähtisi seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla, voidaksensa, niinkuin hän itse oli ehdottanut, yön kuluessa oppia kirjeen ulkoa. Sillä voitti hän määrilleen kaksitoista tuntia; hänen piti olla takaisin kuudentenatoista päivänä kello kahdeksan aamulla.

Seuraavana aamuna, kun Planchet juuri oli nousemaisillaan hevosen selkään, d'Artagnan, joka sydämmessään tunsi olevansa herttuan puolella, veti Planchet'in syrjään.

-- Kuulehan, sanoi hän, kun olet jättänyt kirjeen lord Winter'ille ja hän on lukenut sen, sano silloin hänelle: "Varjelkaa Hänen ylhäisyyttänsä herra Buckingham'ia, sillä häntä aiotaan murhata." Mutta tämä, näethän Planchet, on niin tärkeä ja vakava asia, ett'en minä ystävillenikään uskalla tunnustaa ilmoittaneeni sinulle tämän salaisuuden, enkä millään ehdolla suostuisi antamaan sinun käsiisi mitään kirjallista tästä asiasta.

-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, saatte nähdä, voiko minuun luottaa.

Ja niin sanottuansa lähti Planchet ajamaan täyttä karkua oivallisella ratsullansa, jolla hänen oli määrä kulkea kaksikymmentä lieu'tä ja jatkaa sitten kyytihevosilla; hänen sydämmensä tykytti vähän levottomasti muskettisoturien uhkausten tähden, vaan muutoin oli hän mitä parhaimmalla tuulella.

Seuraavana päivänä matkusti Bazin Tours'iin ja sai hän kahdeksan päivää asiansa toimitusta varten.

Neljä ystävystä käyttivät koko tuon lähettiläidensä viipymisen ajan, niinkuin helposti voi arvata, enemmän kuin koskaan tarkastelemiseen, nuuskimiseen ja kuuntelemiseen. Heidän päivänsä kuluivat siihen, että kokivat urkkia tietoonsa mitä puhuttiin, pitää silmällä kardinaalin toimia ja nuuskia hänen luonansa käypiä sanansaattajia. Useamman kuin yhden kerran valtasi heidät ankara säikähdys, kun heitä kutsuttiin johonkin odottamattomaan palvelustoimeen. Heidän täytyi sitä paitsi valvoa omaa turvallisuuttansa, sillä mylady oli kummitus, joka, kun se oli kerran ilmestynyt ihmisille, ei enää antanut heille rauhallista lepoa.

Kahdeksannen päivän aamuna palasi Bazin, terveenä kuin ainakin ja tapansa mukaan hymyilevänä, Parpaillot'in ravintolaan, juuri kuin neljä ystävystä istuivat aamiaisella, ja sanoi, ennakolta tehdyn suostumuksen mukaan:

-- Herra Aramis, tässä on vastaus serkultanne.

Neljä ystävystä vaihettivat iloisen silmäyksen keskenänsä; puoli heidän tuumaansa oli nyt toimitettu; tosin oli se lyhyin ja helpoin.

Vastoin tahtoansa punastuen otti Aramis kirjeen, joka oli kömpelöllä käsialalla ja sangen virheellisesti kirjoitettu.

-- No totta tosiaan, huudahti hän nauraen, jopa alan menettää kaiken toivon; tuo Michon-parka ei koskaan opi oikein kirjoittamaan.

-- Mikä Michon-parka? kysyi sveitsiläinen, joka sattui parhaillaan olemaan puhelemassa neljän ystävyksen kanssa, kun kirje tuli.

-- No, aina parempi kuin ei mitään! sanoi Aramis; onpahan eräs soma ompelijatar, josta minä paljon pidin ja pyysin sen vuoksi hänen kirjoittamaan minulle muistiksi muutamia riviä.

-- Hiisi vieköön! sanoi sveitsiläinen, jos hän on yhtä suuri nainen kuin hänen käsi-alansa on suuri, niin onpa hänessä lemmittyä kylliksi, veikkoseni.

Aramis luki kirjeen, ja antoi sen sitten Athokselle.

-- Katsoppas Athos, mitä hän kirjoittaa, sanoi hän.

Athos vilkaisi ensin kirjeesen ja hälventääksensä kaikki epäluulot, mitä kentiesi oli saattanut syntyä, luki hän sen ääneen:

"Serkkuni! Sisareni ja minä olemme hyviä unenselittäjiä ja me pelkäämme unia suuresti; mutta teidän unestanne saattanee toivottavasti sanoa: ei unissa uskomista. Hyvästi, voikaa hyvin ja antakaa meille joskus tietoja itsestänne.

Aglaé Michon."

-- Mistä unesta hän puhuu? kysyi rakuuna, joka oli lähestynyt kirjettä luettaessa.

-- Niin, mistä unesta? kysyi sveitsiläinen.

-- Oh, peijakas! vastasi Aramis, minä kerroin hänelle vaan muutaman unen, jonka olin nähnyt.

-- Oh, pentele, vai unien kertomista, minä en uneksi koskaan.

-- Te olette varsin onnellinen, sanoi Athos, nousten istuimeltaan; jospa minäkin voisin sanoa samaa.

-- En koskaan, toisti sveitsiläinen, ihastuneena siitä että semmoinen mies kuin Athos häntä kadehti, en koskaan, en milloinkaan!

Kun d'Artagnan näki Athoksen nousevan seisovilleen, nousi hän myös, tarttui hänen käsivarteensa ja meni ulos hänen kanssansa.

Porthos ja Aramis jäivät sveitsiläisen ja rakuunan kanssa lörpöttelemään.

Bazin puolestaan meni makaamaan eräälle olkikuvolle ja kun hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus kuin sveitsiläisellä, uneksi hän että Aramis oli päässyt paaviksi ja pani hänen päähänsä kardinaalin hiipan.

Mutta niinkuin jo mainitsimme, Bazin'in palaaminen oli vaan jossakin määrin lieventänyt sitä levottomuutta, joka neljää ystävystä vaivasi. Odotuspäivät olivat pitkiä ja d'Artagnan olisi ollut valmis lyömään vetoa että vuorokaudet sisälsivät vähintään neljäkymmentä kahdeksan tuntia. Hän unhotti että kulku Kanavan yli oli ehdottomasti viivästyttävä ja liioitteli mylady'n voimaa; hän kuvitteli mielessään että tuolla naisella, jota hän piti hirviönä, oli yhtä yliluonnollisia liittolaisia kuin hän itsekkin oli; vähinkin melu sai hänet luulemaan että häntä tultiin vangitsemaan ja että Planchet tuotiin takaisin kuulusteltavaksi hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Ja vielä enemmän: luottamuksensa tuohon kelpo pikardilaiseen, mikä näihin asti oli ollut niin rajaton, väheni päivä päivältä. Tuo levottomuus oli niin suuri, että se tarttui myöskin Porthokseen ja Aramikseen. Athos vaan pysyi tyynenä, ikäänkuin ei mikään vaara olisi ollut häntä uhkaamassa ja niinkuin hän olisi hengittänyt aivan tavallista ilmaansa.

Erittäinkin nousi tuo levottomuus kuudentenatoista päivänä niin suureen määrään d'Artagnan'issa ja hänen molemmissa ystävissään, ett'eivät he voineet pysyä paikoillansa, vaan harhailivat kuin varjot tiellä jota myöten Planchet'in olisi pitänyt palata.

-- Toden totta, sanoi Athos heille, te ette ole miehiä vaan lapsia, koska nainen voi noin teitä peljästyttää. Mitä meillä muutoin on peljättävää? Vankeuttako? No niin, kyllä meidät vankeudesta pelastetaan; pelastettiinhan rouva Bonacieux'kin. Hengen menettämistäkö? Joka päivähän me juoksuhaudassa panemme henkemme paljon suurempaan vaaraan, sillä luotihan voi musertaa jalan, ja minä olen varma siitä että välskäri saattaa meille paljon suurempia tuskia ottaessaan meiltä jalan, kuin pyöveli ottaessaan meiltä pään. Olkaa siis huoleti vaan; kahden, neljän, korkeintaan kuuden tunnin kuluttua on Planchet täällä; hän on sen luvannut ja minä luotan sangen paljon Planchet'in lupauksiin, sillä minusta näyttää hän kunnon mieheltä.

-- Mutta jos hän ei tule? sanoi d'Artagnan.

-- No niin, ell'ei hän tule, on hän saanut esteitä. Hän on sattunut putoamaan hevosen selästä tai tehnyt onnistumattoman hyppäyksen laivankannelta tai ehkä juossut itselleen keuhkokuumeen. Ajatelkaa, hyvät herrat, kaikkea, mitä mahdollisesti saattaa tapahtua. Elämä on suuri helminauha pieniä ikävyyksiä, joita filosoofi hymyillen nyppii irti. Olkaa filosoofeja, niinkuin minä, hyvät herrat; istukaa pöytään ja ruvetkaamme juomaan; tulevaisuus ei koskaan näytä niin ruusunpunaiselta kuin katsellessa viinilasin lävitse.

-- Tuo kaikki on kyllä hyvin, vastasi d'Artagnan, mutta minua jo väsyttää tuo alinomainen pelko, että viini, jota juon, tulee mylady'n kellarista.

-- Sinä olet kovin oikkuinen, sanoi Athos, niin kaunis nainen!

-- Merkitty nainen! sanoi Porthos, kömpelösti hymyillen.

Athos säpsähti, nosti käden otsallensa pyyhkiäksensä hikipisaroita ja nousi istuimeltaan, vapisten vastoin tahtoansa.

Sillä välin kului päivä ja ilta tuli vitkalleen, mutta tuli kuitenkin vihdoin. Ravintola täyttyi vierailla. Athos, joka oli ottanut huostaansa timantti-osuutensa, ei lähtenyt enää Parpaillot'ista. Hän oli saanut herra de Busigny'stä, joka muutoin oli antanut heille herkulliset päivälliset, oivan pelitoverin. He pelasivat siis yhdessä tavallisuuden mukaan, kunnes kello oli puoli kahdeksan, jolloin oli aika erota.

-- Me olemme kadotetut, kuiskutti d'Artagnan Athoksen korvaan.

-- Sinä tarkoitat että me olemme kadottaneet, sanoi Athos tyynesti, ottaen neljä pistole'a taskustaan ja lyöden ne pöytään. Nyt, hyvät herrat, kuuluu iltarumpu; menkäämme levolle.

Ja Athos lähti Parpaillot'ista d'Artagnan'in kanssa. Aramis seurasi heitä Porthoksen kanssa.

Aramis mutisi ja Porthos tempoi levottomasti viiksiään.

Mutta yht'äkkiä näkyi pimeässä varjo, jonka muoto oli d'Artagnan'ille varsin tuttu ja jonka ääni, tuttu sekin, sanoi hänelle:

-- Herra, minä tulen teidän viitassanne, sillä ilta on sangen kylmä.

-- Planchet! huudahti d'Artagnan ilon vimmassa.

-- Planchet! toistivat Porthos ja Aramis.

-- No niin! Planchet, sanoi Athos, mitäs kummaa siinä on? Hän lupasi olla takaisin kello kahdeksaksi ja koht'ikään lyö kello kahdeksan. Oivallisesti, Planchet, sinä olet sanasi pitävä mies; jos sinä milloin jätät herrasi, otan minä sinut palvelukseeni.

-- Oh, en koskaan, sanoi Planchet, en koskaan jätä herra d'Artagnan'ia.

Samalla kertaa tunsi d'Artagnan Planchet'in pistävän hänen kouraansa kirjelipun.

D'Artagnan'illa oli suuri halu syleillä Planchet'ia nyt hänen palattuansa, samoin kuin hän oli syleillyt häntä lähtiessä; mutta hän pelkäsi että tuommoinen ystävyyden osoitus palvelijaa kohtaan keskellä katua näyttäisi ohikulkevista oudolta, ja hän hillitsi itseänsä.

-- Minulla on vastaus käsissä, sanoi hän Athokselle ja toisille ystävillensä.

-- Hyvä on, sanoi Athos, menkäämme asuntoomme lukemaan, mitä se sisältää.

Kirje poltti d'Artagnan'in kättä, hän tahtoi jouduttaa kulkuansa; mutta Athos pisti hänen käsivartensa kainaloonsa ja pakoitti siten d'Artagnan'in tasoittamaan kulkunsa hänen mukaansa.

Vihdoin päästiin telttaan, sytytettiin lamppu ja Planchet'in vartioidessa oven takana, ett'ei heitä pääsisi kukaan odottamatta häiritsemään, mursi d'Artagnan vapisevin käsin sinetin ja avasi tuon niin ikävällä odotetun kirjeen.

Se sisälsi puoli riviä oikein aito brittiläistä käsi-alaa ja oli lyhyt kuin spartalaisen vastaus:

"Thank you, be easy."

Joka merkitsi: kiitoksia, olkaa huoleti.

Athos otti kirjeen d'Artagnan'in kädestä, sytytti sen lampusta palamaan, eikä heittänyt sitä kädestänsä ennenkuin se oli muuttunut tuhkaksi.

Sitten huusi hän Planchet'ia sisään ja sanoi hänelle:

-- Nyt, poikaseni, voit täydellä syyllä pyytää saadaksesi seitsemänsataa livre'äsi, mutta et sinä mokoman kirjeen vuoksi kai suuressa vaarassa ollut.

-- Olipa siinä vaan aikalailla piiloittelemista siinäkin, sanoi Planchet.

-- Vai niin, sanoi d'Artagnan, kerroppas siitä meille.

-- Se on, hiisi vieköön, pitkä juttu.

-- Sinä olet oikeassa, Planchet, sanoi Athos; mutta nyt on jo rumputettu levolle ja se herättäisi huomiota, jos me polttaisimme valkeata kauvemmin kuin muut.

-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ruvetkaamme levolle. Hyvää yötä, Planchet.

-- Totta tosiaan, herra, tämä on ensi kerta koko kuudessatoista vuorokaudessa, kun saan unta silmiini.

-- Niin minullakin, sanoi d'Artagnan.

-- Niin minullakin, sanoi Porthos.

-- Niin minullakin, sanoi Aramis.

-- No niin, tahdotteko minuakin tunnustamaan totuuden? -- Niin minullakin, sanoi Athos.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us