XXVII
Athoksen vaimo.
-- Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle Aramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli saattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.
-- Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis. Athos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin taitavasti.
-- Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen rohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen kuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä rengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se tuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä sinne niin pian kuin mahdollista.
-- Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin voivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?
-- Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja jos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.
-- Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset sinä toki lepoa.
-- Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän ikkunan ääressä.
-- Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.
-- Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla taluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla matkustaminen.
-- No niin, Aramis veikkoseni, sitä huvia saat kyllä maistaa, sillä yksi noista hevosista on sinun.
-- Pah! ja mikä sitten?
-- Minkä vaan itse tahdot valita; minä en pidä toista parempana kuin toistakaan.
-- Ja onko tuo komea loimikin minun?
-- Tietysti.
-- Sinä lasket pilaa, d'Artagnan.
-- En minä enää pilaa laske siitä saakka kuin herkesit latinaa puhumasta.
-- Ne ovat siis minun myöskin nuo kullatut pistoolintupet ja tuo hopeoitu satula?
-- Aivan sinun itsesi, samoinkuin tuo hevonen, joka kouristelekse, on minun, ja tuo joka tepastelekse, on Athoksen.
-- Siinäpä on, hiisi vieköön, kolme kunnon elukkaa.
-- Mieltäni hyvittää, että sinä pidät niistä.
-- Kuningasko se siis lahjoitti nuo sinulle?
-- Ainakaan ei kardinaali; mutta elä siitä pidä lukua, mistä ne tulevat, ajattele vaan, että yksi niistä on sinun omasi.
-- Minä otan tuon, jota tuo punainen renki pitelee.
-- Mainiosti.
-- Se viepi viimeisenkin tuskan minulta; minä nousisin sen selkään, vaikka olisi kolmekymmentä kuulaa ruumiissani. Ah, kuinka kauniit jalustimetkin! Hollaa! Bazin, tule tänne ja paikalla.
Bazin ilmestyi synkkänä ja vitkalleen kynnykselle.
-- Kiilloita miekkani, kohenna satulani, harjaa viittani ja lataa pistoolini! käski Aramis.
-- Tuo viimeinen käsky on tarpeeton, keskeytti d'Artagnan, sillä ladatut pistoolit ovat tupessaan.
Bazin huokasi.
-- Hohoi, mestari Bazin, rauhoittukaa vaan, sanoi d'Artagnan, elkääkä olko millännekään.
-- Herrani oli jo niin hyvä papin-alku! sanoi Bazin melkein itkusuin, hänestä olisi tullut piispa, ehkäpä vielä kardinaali.
-- No niin, Bazin-parka, otappas ja mieti vähäsen, mitä hyödyttää olla kirkon miehiä, sanoppas? ei se estä laisinkaan sotaan joutumasta; näethän kuinka kardinaali menee ensimäiselle sotaretkellensä myrskyhattu päässä ja pertuska kourassa; entäs herra de Nogaret, mitäs siitä sanot? hän on kardinaali myös; kysyppäs hänen lakeijaltansa, kuinka monesti hän on saanut repiä hänelle liinanripsuja.
-- Hoi voi! huoahti Bazin, kyllä tiedän, herrani; kaikki on nykymaailman aikaan mullin mallin.
Sillä aikaa molemmat nuoret miehet ja lakeija-parka olivat laskeutuneet portaita alas pihalle.
-- Pidäppäs jalustinta, Bazin, sanoi Aramis.
Ja Aramis viskautui satulaan tavallisella soreudellansa ja notkeudellansa; mutta kun tuo upea hevonen oli käänteleinyt ja kiemuroinut muutamia kertoja, ratsastaja tunsi niin tuskallista kipua, että hän kalpeni ja horjui. D'Artagnan joka aavisti tuota, ja piti häntä sen vuoksi koko ajan silmällä, kiiruhti hänen luoksensa, otti hänet syliinsä ja saattoi hänet huoneesensa.
-- Hyvä on, Aramis veikkoseni, hoitele nyt itseäsi, sanoi hän, minä lähden yksin tiedustelemaan Athosta.
-- Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.
-- Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet viettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä ja siunaamisista, vai kuinka, ha?
Aramis hymyili.
-- Minä kirjoitan runoja, sanoi hän.
-- No niin, runoja joilla on sama tuoksu kuin rouva de Cheuvreuse'n kamarineitsyen kirjelipuilla. Mitä hevoseen tulee, nouse joka päivä vähäksi aikaa sen selkään, niin totut sen liikkeihin.
-- Oh, ole huoleti siitä, sanoi Aramis, kun palaat takaisin, olen kyllä valmis silloin sinua seuraamaan.
He jättivät toisilleen jäähyväiset ja kymmenen minuutin perästä, oli d'Artagnan matkalla Amiens'iin.
Kuinka löytäisi hän Athoksen ja löytäisikkö hän häntä ensinkään?
Tila, johon hän oli hänet jättänyt, oli vaarallinen; ehkäpä oli hän sortunut hätyyttäjäinsä ylivoiman alle. Tuo ajatus rypistytti hänen otsaansa ja nosti huokauksen hänen rinnastansa; hiljakseen mutisi hän jotakin kostosta. Kaikista hänen ystävistänsä oli Athos vanhin, ja näytti vähimmin mukautuvan hänen mielitekoihinsa ja taipumuksiinsa.
Mutta kumminkin piti hän tuosta kunnon aatelismiehestä kaikista enimmän. Athoksen ylevä, hieno käytös, hänen loistavat ominaisuutensa, jotka silloin tällöin välähtivät esille siitä hämäryydestä, jossa hän niin mielellään pysyi sulkeutuneena, hänen luonteensa järkähtämätön tasaisuus, joka teki hänet mitä miellyttävimmäksi seuramieheksi, hänen urhoollisuutensa, jota olisi voinut sanoa sokeaksi, jos se ei olisi johtunut hänen tavattomasta kylmäverisyydestään, kaikki nuo monet puolet herättivät d'Artagnan'issa Athosta kohtaan enemmän kuin kunnioitusta, enemmän kuin ystävyyttä, ne herättivät ihmettelyä.
Ja kuitenkin nähtiin tuon niin erinomaisen luonteen, tuon niin kauniin luomuksen, tuon niin hienon olennon vähitellen kallistuvan elämän aineellisuutta kohden niinkuin vanhukset kallistuvat ruumiilliseen heikkouteen ja voimattomuuteen päin. Semmoisina rappeutumisen hetkinä, ja niitä oli usein, sammuivat Athoksen valoisat puolet ikäänkuin yön pimeyteen upoten.
Ja kun puolijumala oli kadonnut jäi tuskin ihminen jälelle. Athos saattoi silloin pää nuukallansa, silmät summeina, kieli kankeana ja puhe jäykkänä tuntikausia tuijottaa milloin pulloon, milloin lasiin, milloin Grimaud'iin, joka, tottuneena tottelemaan hänen viittauksiansa, luki isäntänsä tylsistyneestä silmäyksestä hänen pienimmätkin toivomuksensa, jotka hän heti paikalla täytti. Jos nuo neljä ystävystä sattuivat yhteen semmoisena hetkenä, saattoi joku ponnistamalla lausuttu sananen olla ainoa, millä Athos koko aikana sekaantui keskusteluun. Sen sijaan piti hän niin hyvän huolen lasistansa, että hän joi yksinään enemmän kuin muut kolme yhteensä, ilman että hänessä näkyi muuta kuin jyrkempi kulmien rypistys ja syvempi alakuloisuus.
Eikä sitä voinut sanoa että viini tuon alakuloisuuden toi, sillä päinvastoin joi hän juuri karkoittaaksensa tuota mielensynkkyyttä, vaikka se lääkkeen vaikutuksesta, niinkuin jo olemme sanoneet, vain paheni entisestään. Tuota ylenpalttista synkkämielisyyttä ei voinut liioin pitää pelistä johtuvana, sillä päinvastoin kuin Porthos, joka säesti laulunpätkin tai kirouksin ja sadatuksin jokaista onnenvaihtelua, Athos pysyi yhtä järkähtämättömän tyynenä, voittipa tai hävisi. Hänen oli nähty muskettisoturien piirissä yhtenä ainoana iltana voittavan tuhat pistolea, menettävän ne vuorostaan ja kultakirjaillun juhlapäivinä käytetyn miekkavyön kaupanpäällisiksi, sitten jälleen voittavan kaiken takaisin ja lisäksi sata louisdor'ia, hänen kauniiden mustien kulmakarvojensa kohoamatta enempää kuin painumattakaan edes puolen tuuman vertaa, kauniiden käsien menettämättä helmiäishohdettaan ja hänen puhelunsa, joka sinä iltana oli miellyttävää, pysyessä yhtä viehättävänä ja tasaisen rauhallisena.
Hänen kasvojensa synkkyys ei liioin johtunut, niinkuin naapurimaan Englannin asukkaiden, ilmaston vaihteluista, sillä synkkyys paheni yleensä kauniiden vuodenaikojen lähestyessä. Kesäkuu ja heinäkuu olivat Athokselle aina kaikkein hirveintä aikaa.
Hänellä ei ollut tiettävästi mitään hetken huolia, ja tulevaisuudesta puhuttaessa hän välinpitämättömästi kohautti olkapäitään. Hänen salaisuutensa piili niin ollen menneisyydessä, niinkuin d'Artagnan oli kuullut umpimähkään vihjailtavan.
Tuo kumma salaperäisyys, joka oli levinnyt koko Athoksen olemukseen, teki entistäänkin mielenkiintoisemmaksi tämän miehen, jonka silmät enempää kuin suukaan eivät olleet, miehen itsensä ollessa aivan juovuksissakin, milloinkaan ilmaisseet mitään, vaikka häneltä olisi kuinka ovelasti yritetty urkkia.
-- No niin! d'Artagnan tuumi, Athos parka on ehkä tällä hetkellä jo kuollut, ja hänen kuolemansa on minun syytäni. Sillä minähän hänet houkuttelin mukaan tähän juttuun, jonka syistä hän ei tiennyt mitään, jonka tulokset häneltä jäivät ainiaksi tietämättä ja josta hänelle ei voinut missään tapauksessa olla mitään hyötyä.
-- Puhumattakaan siitä, herra, Planchet vastasi, että me saamme luultavastikin kiittää häntä hengestämme. Muistattehan, miten hän huusi: "Minä olen kiikissä! Matkaan, d'Artagnan, sukkelaan, sukkelaan!" ja laukaistuaan molemmat pistoolinsa, miten kamalan elämän hän pitikään miekallaan! Olisi luullut olevan parikymmentä miestä, tai paremminkin parikymmentä irti päässyttä paholaista siinä metakassa!
Nämä sanat kannustivat d'Artagnanin intoa. Hän hoputti hevostaan, vaikk'ei jalo ratsu olisi lainkaan hoputusta tarvinnut: se kiidätti ratsastajaansa muutenkin täyttä laukkaa.
Yhdentoista tienoilla aamulla tuli Amiens näkyviin; puoli kahdentoista aikaan saavuttiin tuon kirotun majatalon portille. D'Artagnan oli useinkin miettinyt mielessään kavalaa, petollista majatalon isäntää kohtaan oikein mojovaa kostoa, jollainen lohduttaa mieltä, vaikka sitä vasta ajatteleekin. Hän siis astui majataloon hattu silmille painettuna, vasen käsi miekan kahvassa ja heiluttaen ratsuraippaa oikeassa kädessään.
-- Tunnetteko minua vielä? hän kysyi isännältä, joka jo ehätti vastaan tervehtimään.
-- Minulla ei ole sitä kunniaa, armollinen herra, tämä vastasi silmät vielä häikäistyneinä komeista ratsuista ja niiden varuksista, jotka d'Artagnanilla oli mukanaan.
-- Vai niin! Vai ette minua tunne!
-- En tunne, armollinen herra.
-- No hyvä! Ehkäpä pari sanaa piristää muistianne. Mihin on joutunut se aatelismies, jota te uskalsitte parisen viikkoa sitten syyttää väärän rahan tekijäksi?
Isäntä kalpeni, sillä d'Artagnan oli käynyt kovin uhkaavan näköiseksi, ja Planchet jäljitteli isäntänsä eleitä.
-- Voi armollinen herra, älkää puhuko minulle siitä asiasta mitään! isäntä voihkaisi kaikkein surkeimmalla äänellään. Voi hyvä Luoja, kuinka kalliisti olen joutunut maksamaan sen erehdykseni! Voi minua onnetonta miestä!
-- Minä kysyn teiltä, minne se aatelismies on joutunut?
-- Suvaitkaa kuunnella minua, armollinen herra, ja armahtakaa minua. Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin ystävällinen!
D'Artagnan, mykkänä vihasta ja levottomuudesta, istui uhkaavana kuin tuomari. Planchet nojasi ylpeänä hänen tuoliansa vasten.
-- Näin on asia, armollinen herra, virkkoi isäntä vapisten, sillä nyt minä tunnen jo teidät: te se olette, joka matkustitte pois silloin kuin minulle tapahtui tuo onneton selkkaus sen herran kanssa, jota te tarkoitatte.
-- Niin, minä se olen; siis näette kyllä, ett'ei teillä ole armoa odotettavissa, ell'ette puhu selvää totuutta.
-- Suvaitkaa vaan kuunnella minua niin saatte tietää kaikki.
-- Minä kuuntelen.
-- Viranomaiset olivat ilmoittaneet minulle, että kuuluisa väärän rahan tekijä useiden toveriensa kanssa oli tulossa ravintolaani, ja he kaikki olivat henkivartijain tai muskettisoturien valepuvussa. Teidän hevoset, lakeijat, teidän kasvot, kaikki minulle ennakolta kuvattiin.
-- Jatkakaa, jatkakaa, sanoi d'Artagnan, joka huomasi aivan heti, mistä noin tarkat kuvaukset olivat kotoisin.
-- Minä ryhdyin siis viranomaisten käskystä, jotka lähettivät minulle apuväkeä kuusi miestä, sellaisiin toimenpiteihin, jotka arvelin tarpeellisiksi, voidakseni varmasti saada nuo luulotellut vääränrahantekijät kiini.
-- Yhä vaan! sanoi d'Artagnan, jonka korvia sana vääränrahantekijä tulistutti.
-- Suokaa anteeksi, armollinen herra, että puhun semmoisia asioita, vaan ne juuri ovat minun puollustukseni. Viranomaiset olivat minua säikähdyttäneet, ja ymmärrättehän että ravintoloitsijan tulee menetellä varovasti viranomaisten kanssa.
-- Mutta vielä kerran, missä on nyt se herra? mihin on hän joutunut? onko hän kuollut vai elääkö hän?
-- Malttakaa, armollinen herra, me tulemme nyt siihen. Sitten tapahtui mitä te jo tiedätte, ja jonka selvänä seurauksena, lisäsi isäntä liukastellen, mikä ei jäänyt d'Artagnan'ilta oivaltamatta, teidän äkillinen lähtemisenne näytti olevan. Tuo herra, teidän ystävänne, puollusti itseään vimmatusti. Hänen palvelijansa, joka pahaksi onneksi oli joutunut riitaan itse viranomaisten kanssa, jotka olivat tallirenkien valepuvussa...
-- Ah! kurjamaiset lurjukset! huudahti d'Artagnan, te olitte kaikki yhdessä juonessa, enkä minä oikein ymmärrä miksi minä en lopeta teitä kaikkia heti paikalla.
-- Voi, ei! armollinen herra, me emme olleet kaikki yhdessä juonessa, ja te näette sen kyllä kohta. Teidän herra ystävänne (suokaa anteeksi ett'en voi nimittää häntä sillä kunnioitettavalla nimellä, joka hänellä epäilemättä on, vaan minä en tiedä sitä) teidän herra ystävänne, saatettuaan kahdella pistoolinlaukauksella kaksi miestä kykenemättömäksi taisteluun, vetäytyi taaksepäin puollustaen itseään miekallansa, jolla hän silpoi vielä yhden minun miehiäni ja jonka lappeella hän löi minut hölmiöksi.
-- Mutta pyöveli, etkö lopeta jo? sanoi d'Artagnan, minne Athos on joutunut?
-- Taistellen ja peräytyen, niinkuin jo sanoin, tapasi hän takanansa kellarin portaat, ja kun ovi oli auki, tempasi hän avaimen mukaansa, ja sulkeutui kellarin sisään. Kun pidettiin hänen nyt olevan varmassa paikassa, jätettiin hänet rauhaan.
-- Vai niin sanoi d'Artagnan häntä ei siis tahdottu tappaa, hänet tahdottiin vaan vangita.
-- Hänetkö vangita, armollinen herra? hän vangitsi itse itsensä, sen vannon. Sitä ennen oli hän toimittanut raskaan työn, yksi mies oli hengetönnä, kaksi pahasti haavoitettuna. Kuolleen ja haavoitetut veivät heidän toverinsa, enkä ole sen jälkeen kuullut puhuttavan enempää toisista kuin toisistakaan. Minä itse menin toinnuttuani maaherran luokse, jolle kerroin koko tapauksen ja kysyin, miten minun oli menetteleminen vangin suhteen. Mutta maaherra oli kuin pilvistä pudonnut, hän sanoi minulle ett'ei hän tiennyt koko asiasta yhtään mitään, ja että ne käskyt, joita minä olin saanut, eivät tulleet häneltä, ja että jos minä kovaksi onneksi sanoisin kelle hyvänsä että hänellä oli mitään osallisuutta tähän kähäkkään, hän hirttäisi minut. Siitä näkyy että minä olin erhetyksissä, että minä olin vanginnut väärän miehen ja että oikea oli päässyt pakoon.
-- Mutta Athos? ärjyi d'Artagnan, jonka kärsimättömyys yhä kasvoi siitä tiedosta, että viranomaiset olivat jättäneet koko asian unhotuksiin. Mihin Athos on joutunut?
-- Kun minulla oli kiire korjata vangittua vastaan tekemäni vääryydet, jatkoi isäntä, lähdin minä avaamaan kellarin ovea, päästäkseni hänet vapauteensa. Ah, armollinen herra, hän ei ollut enää ihminen, hän oli paholainen. Kun otin puheeksi vapauttamisen, sanoi hän että se vaan oli paula, johon häntä tahdottiin houkutella ja että hän ennen lähtemistänsä ulos aikoi asettaa ehtonsa. Minä sanoin hänelle hyvin nöyrästi, että minä kyllä selvästi näin, mihin pahaan pulaan olin itseni saattanut käydessäni Hänen Majesteettinsa muskettisoturin kimppuun, ja että minä olin valmis alistumaan hänen ehtoihinsa.
-- Ensiksi, sanoi hän, tahdon, että palvelijani päästetään luokseni täysissä aseissa.
-- Tämä käsky täytettiin kiireimmän kautta; sillä ymmärrättehän, armollinen herra, että me olimme taipuvaiset tekemään kaikki mitä teidän ystävänne halusi. Herra Grimaud (hän sanoi nimensä, vaikka hän ei paljoa puhu); herra Grimaud laskeutui siis kellariin, niin haavoitettuna kuin olikin; sittenkuin herra oli saanut palvelijansa luokseen, pönkitti hän oven uudestaan ja käski meidän pysyä huoneissamme.
-- Mutta sanokaa nyt jo vihdoin, huusi d'Artagnan, missä hän nyt on? missä on Athos?
-- Kellarissa, armollinen herra.
-- Kuinka, onneton, oletteko pitäneet häntä kellarissa siitä saakka?
-- Hyvä Isä! Emme, herra. Mekö pitäneet häntä kellarissa! Te ette siis tiedä, mitä hän tekee siellä kellarissa? Ah, jos te voisitte saada hänet tulemaan sieltä ulos, olisin minä kiitollinen teille koko elämäni ajan ja palvelisin teitä kuin suojeluspyhää.
-- Hän on siis siellä? minä tapaan hänet siis sieltä?
-- Tietysti, sillä hän on äkäytynyt olemaan siellä. Kerran koettelin minä kahden palvelijani kanssa pyrkiä kellariin, mutta hän yltyi ankaraan raivoon. Ja sieltä kuului semmoista ääntä kuin olisi ladattu pyssyjä ja pistooleja. Kysyttyämme, mikä oli heidän aikomuksensa vastattiin sieltä että heillä oli neljäkymmentä laukausta varalla, ja että he ampuisivat ne aivan viimeiseen asti, ennenkuin sallisivat kenenkään astua askeltakaan kellariin. Sitten valitin minä maaherralle, vaan hän vastasi, että se oli minulle aivan paraiksi, mitäs minä muka menin loukkamaan kunnianarvoisia herroja, jotka tulivat majailemaan luokseni.
-- Niinkö että siitä ajasta saakka? ... kysyi d'Artagnan voimatta pidättyä nauramasta isännän surkealle muodolle.
-- Niin että siitä ajasta saakka, hyvä herra, jatkoi isäntä-parka, on meidän elämämme mitä kurjinta olla voipi; sillä ymmärrättehän että kaikki meidän ruoka- ja juomavaramme ovat kellarissa: siellä ovat meidän pulloviinit ja tynnöriviinit, oluet, öljyt, maustimet, silavat ja makkarat; ja kun me olemme estetyt pääsemästä sinne, täytyy meidän kieltäytyä antamasta matkustajille juomaa ja ruokaa, joten meidän ravintolamme saa joka päivä suuria vahingoita. Jos teidän ystävänne pysyy vielä viikon kellarissani, joudumme me vallan häviöön.
-- Ja se on aivan oikein, hupsu! Eikö meidän ulkomuodostamme kyllä näkynyt, että me olimme ylhäistä väkeä, emmekä mitään vääristelijöitä, eikö?
-- Kyllä, te olette oikeassa, armollinen herra, sanoi isäntä. Mutta kuulkaas, kuulkaas, miten hän taas elämöi.
-- Varmaankin on häntä menty häiritsemään, sanoi d'Artagnan.
-- Mutta täytyyhän häntä häiritä, huudahti isäntä; meille tuli juuri kaksi englantilaista herraa.
-- No entäpäs sitten?
-- Niin no, englantilaiset juovat mielellään hyvää viiniä, niinkuin tiedätte, armollinen herra; nämä ovat pyytäneet kaikkein parasta. Vaimoni on sen vuoksi anonut herra Athokselta lupaa päästä kellariin, tyydyttääkseen noita herroja; mutta hän on tapansa mukaan kieltänyt. Oi, voi, nythän meteli käy kahta kauheammaksi.
D'Artagnan kuuli todellakin suurta melua kellarin puolelta; hän nousi istuviltaan ja lähti, isäntä etunenässä käsiänsä väännellen, Planchet perässä muskettiansa pidellen, metelipaikkaa kohden.
Nuo molemmat äskentulleet herrat olivat suutuksissaan, he olivat kulkeneet pitkän matkan ja olivat sekä nälissään että janoissaan.
-- Mutta sehän on hirmuvaltaa, lausuivat he hyvällä ranskankielellä, vaikka vieraalla äännöstavalla, että tuo hullu herrasmies ei tahdo antaa noiden kelpo ihmisten käyttää viinejänsä. Mitäs muuta, me menemme särkemään oven, ja jos hän on liian rajupäinen niin me tapamme hänet.
-- Siivolla, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan vetäen pistoolinsa vyöstään; te ette tapa ketään, jos suvaitsette.
-- Hyvä, hyvä, kuului oven takana Athoksen levollinen ääni, antaa noiden suurisuisten pöyhkeilijöiden tulla vaan, niin nähdäänpähän.
Niin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset katselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan yhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita, joiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.
Syntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät peräytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja potkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.
-- Planchet, sanoi d'Artagnan varustaen pistoolinsa kuntoon, minä otan kohdalleni tämän täällä ylhäällä, pidä sinä huoli tuosta tuolla alhaalla. Aa, herrat, vai tahdotte te tappelua, no, olkoon menneeksi, kyllä sitä saatte!
-- Luulenpa kuulevani d'Artagnan'in äänen, huudahti Athos kuni maan alta.
-- Niin oikein, sanoi d'Artagnan huutaen hänkin vuorostaan, se minä olenkin, ystäväni.
-- Ahaa, hyvä on, sanoi Athos, kyllä me heidät opetamme, nuo ovensärkijät.
Englantilaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, mutta he olivat kahden tulen välissä; he empivät vielä hieman; mutta, niinkuin äskenkin, ylpeys voitti ja toinen potkaus tärähdytti ovea melkein särkymään asti.
-- Väisty tieltä, d'Artagnan, väisty tieltä, huudahti Athos, väisty tieltä, minä ammun.
-- Herrat! lausui d'Artagnan, joka aina mietti asiat tarkoilleen, herrat, ajatelkaahan hiukkanen! Malta, Athos! Te, herrat, puututte nyt pahaan asiaan ja teidät pistellään seulaksi. Palvelijani ja minä ammumme teihin kolme laukausta ja kellarista saatte saman verran; siihen lisäksi on meillä vielä miekat, jota, olkaa varmat siitä, minä ja ystäväni käytämme jotakuinkin. Antakaa minun selvittää teidän asianne ja omani. Te saatte kohta juotavaa, sen vakuutan kunniasanallani.
-- Jos sitä on jälellä, kuului Athoksen pilkallinen ääni.
Ravintolan isäntä tunsi kylmän hien virtaavan pitkin selkärankaansa.
-- Kuinka, josko sitä on jälellä! mutisi hän.
-- Mitä hiisiä! totta kai sitä jälellä on, vakuutti d'Artagnan; olkaa huoleti, eivät he teiltä ole toki koko kellaria tyhjentäneet. Herrat, pistäkää miekkanne tuppeen.
-- Kyllä, mutta pankaa tekin pistoolinne tuppeen.
-- Aivan mielelläni.
Ja d'Artagnan näytti esimerkkiä. Sitten kääntyi hän Planchet'in puoleen, ja käski hänen laskemaan pois muskettinsa.
Englantilaiset pistivät muristen miekat tuppeen. Heille kerrottiin Athoksen vangitsemisjuttu. Ja kun he olivat kelpo aatelismiehiä, myönsivät he isännän tehneen väärin.
-- Nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, menkää huoneesenne, niin kymmenen minuutin perästä, sen takaan, tuodaan teille kaikkea mitä haluatte.
Englantilaiset kumarsivat ja menivät.
-- Nyt kun minä olen yksin, Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, avaa minulle ovi.
-- Heti paikalla, sanoi Athos.
Silloin kuului jyskettä ja jyryä, pönkät ja salvat romahtivat näet alas; hetkisen perästä ovi lensi auki ja Athoksen kalpeat kasvot ilmaantuivat näkyviin.
D'Artagnan heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä hellästi; sitten tahtoi hän vetää hänet ulos kosteasta olinpaikastansa, ja silloin huomasi hän vasta että Athos horjui.
-- Oletko haavoitettu? kysyi d'Artagnan.
-- Minäkö! en millään muotoa; minä olen vaan ihan juovuksissa, siinä kaikki, eikä koskaan kukaan ole niin paljo koettanut siihen tilaan päästäksensä. Saakeli soikoon, olenpa varmaankin osaltani tyhjentänyt sata viisikymmentä pulloa.
-- Herra armahtakoon! huudahti isäntä, jos palvelija on juonut puolenkaan verran mitä hänen herransa, olen minä hävinnyt mies.
-- Grimaud on palvellut ylhäisissä paikoissa, eikä hän siis ole ruvennut semmoisiin tapoihin kuin minä; hän on juonut vaan tynnöreistä; malttakaas, minä luulen hänen unhottaneen panna tynnörintapin kiini. Kuuletteko kuinka siellä lorisee!
D'Artagnan purskahti nauruun, joka muutti isännän vilunväristyksen kuumaksi poltteeksi.
Samalla näkyi Grimaud vuorostaan herransa takana musketti olalla, pää huojuvana niinkuin Rubens'in taulujen juopuneilla satiireilla. Hän oli edestä ja takaa märkänä rasvaisesta nesteestä, jonka isäntä tunsi parhaaksi oliiviöljyksensä.
Seurue kulki salin lävitse ja sijoittui ravintolan parhaasen huoneesen, jonka d'Artagnan pyytämättä anasti huostaansa.
Sillä aikaa isäntä vaimoineen syöksyi lyhti kädessä kellariin, joka heiltä niin kauvan oli ollut suljettuna ja jossa heitä odotti kauhea sekasorto.
Parhaat ruokatavarat oli syöty, lihoista oli vaan jälellä luut, joita uiksenteli viinilätäkössä kellarin permannolla, pullojen kappaleita ja lasin möyhyä oli eräs nurkka täynnä, erään tynnörin tappi oli jäänyt auki, ja tynnöri oli juuri kuiviin vuotamaisillaan. Hävitys ja kuolema vallitsi ylt'yleensä niinkuin sotakentällä. Viidestäkymmenestä makkarasta oli tuskin kymmentä jälellä.
Isännän ja emännän valitukset ja voivotukset kaikuivat kellarissa niin että itse d'Artagnan tuli siitä liikutetuksi. Mutta Athos ei edes kääntänyt päätänsäkään sinne päin.
Mutta tuskaa seurasi raivo. Isäntä tempasi paistinvartaan ja syöksi epätoivoissaan siihen huoneesen jonne molemmat ystävykset olivat vetäytyneet.
-- Viiniä! sanoi Athos nähdessään isännän.
-- Viiniä! huudahti isäntä hämmästyneenä, mutta olettehan te juoneet sitä minulta enemmän kuin sadan pistole'n edestä: nyt olen hävinnyt, kadotettu, mitätön mies!
-- Pah! sanoi Athos, meillä on yhä jano.
-- Jos edes olisitte tyytyneet juomiseen; vaan kun säritte kaikki pullotkin.
-- Te sysäsitte minut erääsen kasaan, joka romahti kumoon. Oma syynne.
-- Kaikki öljyni on mennyttä!
-- Öljy on hyvää haava-palsamia ja Grimaud-paran täytyi kai hoidella niitä haavojaan, mitä olitte häneen iskeneet.
-- Kaikki makkarat syöty!
-- Kellarissa on äärettömän paljo rottia.
-- Teidän tulee maksaa minulle kaikki, huusi isäntä vimmassaan.
-- Kolminkertainen konna! sanoi Athos nousten jaloilleen; mutta hän putosi heti takaisin istuvilleen, semmoiset olivat hänen voimansa. D'Artagnan kiiruhti hänelle avuksi ja kohotti ratsupiiskansa.
Isäntä peräytyi askeleen ja rupesi itkeä ulvomaan.
-- Tämä opettaa teitä, sanoi d'Artagnan, kohtelemaan paremmin vieraita, joita hyvät henget teille lähettävät.
-- Hyvät henget! sanokaa pirut!
-- Hyvä ystävä, sanoi d'Artagnan, jos te särette korviamme ulvonnallanne, sulkeudumme me kaikin neljän teidän kellariinne, niin saadaan nähdä onko hävitys siellä todella niin suuri kuin te sanotte.
-- No niin, hyvät herrat, sanoi isäntä, minä olen väärässä, sen tunnustan, mutta onhan armo kaikilla syntisillä; te olette herroja ja minä olen köyhä ravintolan isäntä, säälikäähän toki minua.
-- Ahaa, jos rupeat sillä tavoin puhumaan, sanoi Athos, säret minulta sydämmen ja kyyneleet alkavat juosta silmistäni niinkuin äsken viini tynnöreistäsi. Ei sitä olla niin pirullisia kuin näyttää. Maltappas, tule tänne niin jutelkaamme hieman.
Isäntä lähestyi arasti.
-- Tule tänne vaan, elä pelkää, jatkoi Athos. Silloinkuin rupesin sinulle maksamaan, laskin kukkaroni pöydälle.
-- Niin teitte, armollinen herra.
-- Siinä kukkarossa oli kuusikymmentä pistole'a, missä on se nyt?
-- Se toimitettiin kansliaan, armollinen herra: luultiin sen sisältävän väärää rahaa.
-- No niin, hanki takaisin kukkaro, ja ota ne kuusikymmentä pistole'a.
-- Mutta, armollinen herra, kanslia ei anna takaisin enää mitä se on saanut käsiinsä. Jos se olisi ollut väärää rahaa, silloin olisi vielä jotakin toivoa; vaan kovaksi onneksi olivat ne oikeita rahoja.
-- Sopikaa sitten keskenänne, se ei minua liikuta, semminkin kun minulle ei jäänyt yhtään livre'ä.
-- Kuulkaahan, sanoi d'Artagnan, missä on Athoksen hevonen?
-- Tallissa.
-- Kuinka paljo sillä olisi hintaa?
-- Viisikymmentä pistole'a korkeintaan.
-- Kyllä se maksaa toki kahdeksankymmentä, ota se niin kaikki on kuitti.
-- Kuinka! myötkö minun hevoseni, sanoi Athos, myötkö minun Bajazet'ini? milläs sitten sotaan menen, Grimaud'illako?
-- Minä olen tuonut sinulle toisen, sanoi d'Artagnan.
-- Toisen?
-- Niin, ja erinomaisen! huudahti isäntä.
-- No jos minulle annetaan toinen pulskempi ja nuorempi, niin ota vaan vanha, ja juokaamme nyt.
-- Mitä lajia? kysyi isäntä kirkastuneena.
-- Sitä, jota vielä on viisitoista pulloa jälellä perimäisessä sopessa, kaikki muut pullot särkyivät pudotessani. Tuo tänne kuusi pulloa.
-- Mutta onpa sitä koko tynnöri tuota miestä! mutisi isäntä mennessään; jos hän viipyisi täällä vielä viisitoista päivää ja maksaisi kaikki juomisensa, niin asiani olisivat autetut.
-- Ja muista tuoda, sanoi d'Artagnan, neljä pulloa samaa laatua englantilaisille herroille.
-- Ja nyt, sanoi Athos, odottaessamme viinin tulemista kerro minulle, d'Artagnan, kuinka niille toisille on käynyt. Annappas tulla.
D'Artagnan kertoi hänelle kuinka hän oli tavannut Porthoksen vuoteellaan niukahduksineen ja Aramiksen pöydän ääressä kahden papin välissä. Kun hän lopetti kertomuksensa palasi isäntä pulloineen.
-- Hyvä on, sanoi Athos täyttäen lasit; nyt olen selvillä Porthoksesta ja Aramiksesta. Vaan sinä, veikkoseni, kuinkas sinun itsesi laita on ja mitenkä sinun on käynyt? Sinä näytät minusta niin surulliselta.
-- Niin vastasi d'Artagnan, minä olen onnettomin teistä kaikista!
-- Sinäkö onneton, d'Artagnan! huudahti Athos. Maltappas, kuinka sinä olisit onneton? Kerrohan.
-- Kerron toiste, sanoi d'Artagnan.
-- Toiste! ja minkä vuoksi toiste? senkö vuoksi että luulet minun olevan juovuksissa, d'Artagnan? Muistappas tämä: minun ajatukseni ei ole koskaan niin selkeät kuin juuri viinissä. Kerro siis vaan, minä kuuntelen pörhössä-korvin.
D'Artagnan kertoi seikkailunsa rouva Bonacieux'in kanssa.
Athos kuunteli tyynenä; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:
-- Joutavia kaikki, aivan joutavia!
Se oli Athoksen tavallinen sanantapa.
-- Sinä sanot aina: "joutavia", virkkoi d'Artagnan, mutta mitäpä sinusta, joka et ole koskaan rakastanut.
Athoksen sammunut silmä leimahti äkkiä; mutta se oli vaan pikainen välähdys, jonka jälkeen kaikki oli taas yhtä pimeätä ja riutunutta kuin ennen.
-- Se on totta, sanoi hän levollisesti, minä en ole koskaan rakastanut.
-- Ymmärräthän siis, sinä kivisydän, sanoi d'Artagnan, että teet väärin ollessasi kova meitä helläsydämisiä vastaan.
-- Hellät sydämmet, lävistetyt sydämmet, sanoi Athos.
-- Mitä sanot?
-- Sanon vaan, että rakkaus on arpapeli, jossa voittaja voittaa kuoleman! Sinä olet onnellinen kun olet menettänyt, usko minua, rakas d'Artagnan.
-- Hän näytti niin kovin rakastavan minua!
-- Hän näytti, niin.
-- Oh, hän rakasti myös.
-- Lapsi! ei ole sitä miestä, joka ei samoinkuin sinä olisi uskonut lemmittynsä rakastavan häntä, mutta ei ole myöskään sitä miestä, jota hänen lemmittynsä olisi pettänyt.
-- Paitsi sinua, Athos, jolla ei koskaan ole lemmittyä ollut.
-- Se on totta, sanoi Athos hetkisen vaiettuaan, minulla ei ole ollut koskaan, ei koskaan. Juokaamme!
-- Mutta kun sinä olet semmoinen filosoofi, sanoi d'Artagnan, niin opeta sinä minua ja auta minua; minä tarvitsen oppia ja lohdutusta.
-- Lohdutusta mihin?
-- Onnettomuuteeni.
-- Sinun onnettomuutesi minua naurattaa, sanoi Athos kohottaen olkapäitänsä; olisinpa utelias tietämään, mitä sanoisit jos minä kertoisin sinulle rakkaushistoriani.
-- Sinun?
-- Tai oikeastaan erään ystäväni, sama se.
-- Kerro veikkonen.
-- Juokaamme, se on viisaampaa.
-- Juo ja kerro.
-- Tosiaan, käyhän se, sanoi Athos tyhjentäen ja täyttäen lasinsa, ne molemmat sopivat mainiosti yhteen.
Ja sitten Athos rupesi kokoomaan ajatuksiansa, ja sitä mukaa kuin hän niitä kokosi, näki d'Artagnan hänen vaalenevan; hän oli siinä juopumuksen tilassa, missä tavalliset juomarit kaatuvat ja nukkuvat. Mutta hän uneksi valveillaan. Juopumuksen uinailemisessa on jotakin kauhistavaa.
-- Tahdotko sinä minua kaikin mokomin kertomaan, kysyi hän.
-- Kyllä minä pyydän, sanoi d'Artagnan.
-- No olkoon menneeksi tahtosi mukaan. Eräs minun ystäviäni, huomaa tarkoin, en minä, vaan eräs minun ystäväni, keskeytti Athos puheensa naurahtaen synkästi; eräs kreivi minun kotiseudullani, Berry'ssä näet, jalo kuni Dandolo tai Montmorency, rakastui viidenkolmatta-vuotisena seitsentoista-vuotiseen tyttöön, joka oli kaunis kuin lemmen jumalatar itse. Kaikessa lapsellisuudessaan oli hänellä tulinen mieli, ei naisen vaan runoilijan; hän ei miellyttänyt, hän hurmasi; hän asui eräässä pikkukaupungissa veljensä luona, joka oli pappi. Kumpikin oli sinne tullut muualta, ei tiedetty mistä; mutta kun nähtiin hänen olevan niin kauniin ja hänen veljensä niin jumalisen, ei juolahtanut mieleenkään kysellä heidän kotiperäänsä. Muutoin sanottiin heidän olevan hyvää sukua. Ystäväni, joka oli sen paikkakunnan herra, olisi voinut menetellä hänen kanssansa mielensä mukaan, mutta hän oli pahaksi onneksi kelpo mies, ja hän nai hänet. Tyhmä, pöllö, tomppeli!
-- Kuinka niin, koska hän tyttöä rakasti? kysyi d'Artagnan.
-- Odotahan, sanoi Athos. Hän vei puolison linnaansa ja teki hänestä paikkakuntansa ensimmäisen naisen; ja, se oikeus on hänelle myönnettävä, hän kannatti erinomaisesti arvoansa.
-- No entäs sitten? kysyi d'Artagnan.
-- Sitten eräänä päivänä kun hän oli jahdilla miehensä kanssa, jatkoi Athos matalalla äänellä ja puhui sangen joutuun, putosi hän hevosen selästä ja pyörtyi; kreivi kiiruhti avuksi ja kun pyörtynyt oli tukehtua vaatteihinsa, repi hän ne auki puukollansa, ja silloin paljastui hänen olkapäänsä. Arvaappas mitä siinä olkapäässä oli, d'Artagnan? kysyi Athos purskahtaen nauramaan.
-- Voisinko minä sitä tietää? kysyi d'Artagnan.
-- Liljankukka, sanoi Athos. Hän oli merkitty.[5]
Ja Athos tyhjensi lasinsa yhdessä henkäyksessä.
-- Kauhistus! huudahti d'Artagnan, mitä puhutkaan?
-- Aivan totista totta. Tuo enkeli olikin paha henki. Nuori tyttö-parka oli varastanut.
-- Ja mitä kreivi sitten teki?
-- Kreivi oli suuri herra, hänellä oli alueessansa täysi tuomiovalta, sekä alempi että korkeampi, hän riisti vaatteet kreivinnan päältä, sitoi hänen kätensä selän taakse ja hirtti hänet lähimäiseen puuhun.
-- Taivas! Athos! hän oli murhaaja! huudahti d'Artagnan.
-- Niin, murhaaja, ei sen enempää, sanoi Athos kalpeana kuin kuolema. Mutta minulta näkyy loppuvan viini.
Ja Athos otti viimeisen pullon kaulasta kiini, asetti sen huulillensa ja tyhjensi sen niinkuin tavallisen juomalasin.
Sitten vaipui hänen päänsä alas kämmenien väliin; d'Artagnan katseli häntä hämmästyneenä.
-- Se on opettanut minut erilleni kauniista, runollisista, hempeistä naisista, sanoi Athos nostaen päätänsä ja aikomatta enää jatkaa kreivin juttua. Suokoon Jumala sinulle saman opetuksen. Juokaamme!
-- Hän on siis kuollut? sopersi d'Artagnan...
-- Niin, saakeli vieköön onkin, sanoi Athos. Mutta ojenna tänne lasiasi. Eikös tässä enempää jakseta juoda, peijakas soikoon!
-- Entäs hänen veljensä? jatkoi d'Artagnan arasti.
-- Hänen veljensä? kertoi Athos.
-- Niin, se pappi?
-- Ahaa, niin, minä kuulustelin häntä, hirttääkseni hänet myös, mutta hän oli pitänyt varansa ja jättänyt pappilansa edellisenä iltana.
-- Onkos saatu edes tietää kuka tuo onneton oli?
-- Hän oli luultavasti tuon kaunottaren ensimäinen rakastaja ja rikostoveri, kelpo mies, joka oli tekeytynyt papiksi, voittaaksensa lemmittynsä ja saattaaksensa hänet siten turvalliseen asemaan.
-- Oh, Jumalani! huudahti d'Artagnan, aivan äimistyneenä tuosta hirveästä tapauksesta. Hän ei voinut enää sietää tuota keskustelua, joka olisi saattanut hänet vallan mielettömäksi; hän laski päänsä kämmentensä väliin ja oli nukkuvinansa.
-- Ei noista nuorista ole juomaan, sanoi Athos katsellen häntä säälillä, ja tuo on kumminkin mitä parhaimpia!...
XXVIII. Palausmatka
D'Artagnan oli aivan pyöräpäällä Athoksen hirveästä kertomuksesta; ja monet seikat näyttivät hänestä vielä tuossa puolinaisessa paljastuksessa hämäriltä; ensinkin oli asian kertonut mies, joka oli kokonaan juovuksissa, miehelle, joka oli puolijuovuksissa, vaan kuitenkin, huolimatta siitä sekavuudesta, jonka parin kolmen bourgogne-pullon höyryt vaikuttavat aivoihin, d'Artagnan herättyään seuraavana aamuna muisti selvästi Athoksen jokaisen sanan, aivan kuin ne olisivat piirtyneet hänen mieleensä sitä mukaan kuin ne olivat pudonneet Athoksen huulilta. Kaikki tuo epätietoisuus oli omiansa herättämään hänessä vaan yhä suurempaa halua päästä asian perille, jonka vuoksi hän lähti ystävänsä luokse lujasti päättäneenä uudistaa eilisen keskustelun; mutta hän tapasi Athoksen kokonaan tyyntyneenä, toisin sanoen, hän oli niin peräti viisas ja varova ett'ei häneltä saanut enää mitään tietoja urkituksi.
Muutoin, kun muskettisoturi oli paiskannut hänelle kättä, ehätti hän ennen häntä ja lausui:
-- Minä olin eilen aika juovuksissa, d'Artagnan veikkoseni, sen tunsin tänä aamuna kielestäni, joka oli vielä paksuna kuin pölkky, ja valtasuonestani, joka tykytti kovin kiivaasti; lyönpä vetoa, että puhuin kaiketi tuhansia hullutuksia.
Ja näin sanoen, silmäsi hän ystäväänsä niin terävästi, että hän joutui hämille.
-- Et ensinkään, vastasi d'Artagnan, ja jos oikein muistan, et puhunut mitään tavallista kummempaa.
-- Ohoh, sinä hämmästytät minua! Minä luulin kertoneeni sinulle erään mitä surkeimman historian.
Ja hän katsoi nuorta miestä ikäänkuin olisi hän tahtonut tirkistää hänen sydämmensä pohjaan.
-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, näyttääpä siltä kuin minä olisin ollut enemmän juovuksissa kuin sinä, koska minä en muista mitään.
Athos ei tyytynyt vielä siihen, vaan sanoi:
-- Sinä olet kaiketi huomannut, veikkoseni, että jokaisella on oma päänsä juovuksissa, suruinen tai iloinen; minä olen juovuksissa aina suruinen ja kun kerta olen humaltunut, saan minä kiihkon kertoa kaikkia kauheita juttuja mitä minun tyhmä imettäjäni on ajanut kallooni. Se on minun paha puoleni, pää-vikani, sen myönnän; mutta muutoin kyllä olen kelpo juomaveikko.
Athos sanoi kaiken tuon niin luonnollisesti, että d'Artagnan'in vakuutus alkoi horjua.
-- Oh! vai niin, no senpä vuoksi todella muistelenkin, sanoi d'Artagnan, koettaen urkkia totuutta, senpä vuoksi muistelenkin kuin unta, että puhuimme jotakin hirtetyistä.
-- Kas niin, siinä sen näet, sanoi Athos kalveten ja koettaen kuitenkin samalla nauraa, olinhan siitä varma, sillä hirtetyt ovat minun painajaiseni.
-- Niin, niin, jatkoi d'Artagnan, ja nyt rupean muistamaan yhä lisää; olihan puhetta ... kuinkas se olikaan ... olihan puhetta jostakin naisesta.
-- Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun suuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean kertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa.
-- Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus vaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta.
-- Joka joutui hirteen.
-- Niin, jonka hirtti hänen puolisonsa, eräs ylhäinen herra sinun tuttaviasi, jatkoi d'Artagnan tähdäten tarkasti Athosta.
-- No niin, siitä näet, kuinka helposti toisten salaisuuksia ilmaistaan, kun ei tiedetä enää mitä puhutaan, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä, ikäänkuin hän olisi surkutellut itseään. En totta tosiaan juo enää itseäni humalaan, se on peräti huono tapa.
D'Artagnan pysyi vaiti.
Sitten Athos muuttaen yht'äkkiä puheenaihetta lausui:
-- Kesken puheen, suuret kiitokset hevosesta, jonka minulle toit.
-- Onko se mieleisesi? kysyi d'Artagnan.
-- Kyllä, mutta ei se ollut mikään kestävä hevonen.
-- Ohoh, siinä petyt; minä olen kulkenut sillä kymmenen peninkulmaa vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa, eikä siitä näkynyt enempää kuin jos se olisi juossut kertaalleen ympäri Saint-Sulpice'n torin.
-- Vai niin, mutta melkeinpä saat minun katumaan.
-- Katumaan?
-- Niin, minä olen sen menettänyt.
-- Kuinka niin?
-- Asia on tämmöinen: tänä aamuna kun heräsin kello kuusi, nukuit sinä vielä kuin pölkky, ja minä en tiennyt kuinka saisin aikani kulumaan; olin vielä aivan tylsistyksissäni eilisestä hummaamisesta; menin alas suureen saliin ja tapasin siellä toisen noita meidän englantilaisia, joka hieroi hevoskauppaa erään hevoshuijarin kanssa, hänen oma hevosensa oli näet eilen kuollut verikohtaukseen. Minä lähestyin häntä ja kun näin hänen tarjoovan sata pistole'a eräästä ruunikosta, sanoin minä hänelle: hiisi vieköön, minulla on myöskin hevonen kaupaksi!
-- Ja sangen kaunispa onkin, sanoi hän, minä näin sen eilen kun ystävänne palvelija sitä talutteli.
-- Pidättekö sitä sadan pistole'n arvoisena?
-- Kyllä, ja tahdotteko antaa sen minulle siitä hinnasta?
-- En, mutta minä pelaan siitä kanssanne.
-- Pelaatteko siitä?
-- Pelaan.
-- Millä?
-- Kuutioilla.
-- Sanottu kuin tehty; ja minä menetin hevosen. Mutta huomaa, jatkoi Athos, minä voitin takaisin loimen.
D'Artagnan näytti sangen tyytymättömältä.
-- Pahoittaako se mieltäsi? kysyi Athos.
-- Kylläpä pahoittaa, se täytyy minun tunnustaa, vastasi d'Artagnan; tuo hevonen olisi ollut sodassa meillä hyvänä tuntomerkkinä; se oli lahja, muisto. Athos, pahasti teit.
-- Oh, veikkoseni, asetuppas minun sijalleni, sanoi muskettisoturi; minulla oli ensinkin niin vietävän ikävä, ja sitten toiseksi, minä en, totta puhuen, ensinkään pidä englantilaisista hevosista. Ja sitten vielä, jos tuntemisesta on kysymys, niin siihenhän satulakin jo riittää; se pistää kyllä huomioon. Mitä hevoseen tulee, me kyllä keksimme jotakin syytä sen katoamiseen. Saakeli vieköön! hevonenhan on kuolevainen; ajatteleppas jos minun olisi lapautunut tai saanut räkätaudin?
D'Artagnan oli vielä nyreissään.
-- Mieltäni pahoittaa, jatkoi Athos, että sinä näytät pitävän niin paljon noista eläimistä, sillä minun kertomukseni ei ole vielä lopussa.
-- Mitä sinä sitten vielä olet tehnyt?
-- Menetettyäni hevoseni, yhdeksällä kymmentä vastaan, (kaunis heitto!) pisti päähäni pelata sinun hevosestasi.
-- Vai niin, mutta toivoakseni pysähdyit sinä vaan tuohon päähänpistoon.
-- En ensinkään, vaan panin aikomukseni heti kohta toimeen.
-- Elä nyt hiidessä! huudahti d'Artagnan levottomana.
-- Minä pelasin ja menetin.
-- Minun hevoseni?
-- Sinun hevosesi: seitsemän kahdeksaa vastaan, "silmällä petti" ... tunnethan tuon puheenparren.
-- Athos, sinä et ole täydessä älyssäsi, sen vannon!
-- Veikkoseni, eilen, kun kerroin tyhmiä historioitani, olisi minulle pitänyt tuo sanoa, vaan ei tänäpäivänä. Minä menetin siis hevosen kaikkine kamsuineen.
-- Mutta tuohan on kauheata!
-- Maltahan, et vielä ole kuullut kaikkea; minä olisin oiva pelaaja, ell'en minä olisi niin hellittämätön; mutta minä olen hellittämätön, aivan niinkuin juomisessanikin; minä jatkoin siis...
-- Mutta mitä sinä enää saatoit pelata, kun sinulla ei enää mitään ollut?
-- Kyllä sentään, kyllä sentään, veikkoseni; vielähän meillä oli jälellä tuo timanttisormus, joka säihkyy sormessasi ja jonka minä eilen huomasin.
-- Tämä timanttisormus, huudahti d'Artagnan, peittäen pikaisesti sormuksen kädellänsä.
-- Ja kun minä olen timanttien tuntija, minulla kun on itsellänikin niitä ollut muutamia, arvostelin sen tuhanneksi pistole'ksi.
-- Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta, ett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?
-- Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän ainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen päivineen ja siihen lisäksi matkarahat.
-- Athos, sinä saat minun vapisemaan! huudahti d'Artagnan.
-- Minä puhuin siis tuosta timantista pelitoverilleni, joka myöskin oli sen huomannut. Mitäs saakelia sinä veikkoseni pidät sormessasi tuommoista taivaan tähteä, ja sitten vielä vaadit ett'ei sitä huomattaisi! Mahdotonta!
-- Jatka veikkonen, jatka! kiiruhti d'Artagnan, sillä totta tosiaan, kylmäverisyydelläsi kidutat minut kuoliaaksi!
-- Me jaoimme tuon timantin kymmeneen sadan pistole'n suuruiseen osuuteen.
-- Ah! sinä tahdot piloillasi koetella minua? sanoi d'Artagnan, jota viha alkoi tarttua tukkaan niinkuin Minerva Akilley'tä Iliadissa.
-- En, saakeli vieköön, laskekkaan pilaa! olisinpa tahtonut nähdä sinua minun tilassani! viiteentoista päivään en ollut nähnyt mitään ihmiskasvoja ja olin tulemaisillani hupsuksi tuosta alinomaisesta seurustelemisesta pelkkien pullojen kanssa.
-- Se ei ole mikään syy mennä pelaamaan minun timanttiani, vastasi d'Artagnan puristaen nyrkkiänsä suonenvedon tapaisesti.
-- Kuuntelehan toki loppuun; kymmenen sadan pistole'n suuruista osaa, jokainen kymmenessä heitossa; kolmessatoista heitossa menetin minä kaikki, kolmessatoista heitossa: luku 13 on minulle aina onneton, sehän oli 13 päivänä heinäkuuta kuin...
-- Tuhannen tulimaista! huudahti d'Artagnan nousten pöydästä, tämänpäiväinen historiasi saattaa minut unhottamaan eilisen.
-- Ole kärsivällinen, sanoi Athos, minulla on eräs tuuma. Englantilainen on omituinen mies, minä näin hänen tänä aamuna puhuvan Grimaud'in kanssa, ja Grimaud ilmoitti minulle englantilaisen kehoittaneen häntä rupeamaan palvelukseensa. Minä pelasin Grimaud'ista, tuosta hiljaisesta Grimaud'ista, kymmenessä osuudessa.
-- No mene nyt jo männikköön! huudahti d'Artagnan, purskahtaen nauramaan vastoin tahtoansa.
-- Grimaud'ista itsestänsä, ymmärrätkö! ja kymmenellä osuudella Grimaud'ia, joka ei kokonaisuudessansa maksa puolta tukaattia, voitin minä takaisin timantin. Sanoppas sitten, eikö itsepintaisuus ole avu.
-- Tämä on, todentotta, peräti hullua! huudahti d'Artagnan lohduttuneena ja naurusta pidellen kupeitansa.
-- Ymmärräthän että kun tunsin olevani voittamisen vauhdissa, rupesin taas pelaamaan timantista.
-- Oh, perhana, sanoi d'Artagnan synkistyen uudestaan.
-- Minä voitin takaisin ensin sinun valjaasi, sitten sinun hevosesi, sitten oman hevoseni ja sitten menetin ne kaikki toistamiseen. Lyhyesti kertoen, minä olen voittanut takaisin sinun valjaasi, ja sitten omani. Ja siinä ollaan nyt. Se oli oivallinen heitto; minä pysähdyinkin siihen.
D'Artagnan hengitti niin paljon keveämmin kuin jos koko ravintola olisi nostettu hänen rintansa päältä.
-- Entäs timantti, jääkös se minulle? kysyi hän pelonalaisesti.
-- Aivan koskemattomana, veikkoseni; siihen lisäksi sekä sinun että minun kameelini valjaat.
-- Mutta mitäs me teemme valjailla ilman hevositta?
-- Minulla on juuri omat tuumani niistä.
-- Athos, sinä saatat minut vapisemaan.
-- Kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, sinä et ole pelannut kaukaan aikaan, minä tiedän sen, sinulla on siis varmaan hyvä onni.
-- Mitä sitten?
-- Mitäkö sitten! englantilainen toverineen on vielä täällä. Minä huomasin, että hän suuresti ikävöi saada valjaita, sinä taas puolestasi näytät ikävöivän hevostasi. Sinun sijassasi minä pelaisin valjaasi hevosta vastaan.
-- Mutta jos hän ei tahdo yksiä valjaita.
-- Pelaa molemmat, hemmetissä! minä en ole semmoinen oman kontin katsoja kuin sinä.
-- Tekisitkö sinä niin? sanoi d'Artagnan kahdella päällä, niin paljo alkoi Athoksen osoittama luottamus tietämättänsä häneen vaikuttaa.
-- Kunniani kautta, yhdessä heitossa!
-- Mutta kun hevoset ovat menetetyt, tahtoisin minä kaikin mokomin säilyttää toki valjaat.
-- Pelaa sitten timantistasi.
-- Oh, se on vallan toinen asia; en koskaan, en milloinkaan.
-- Saakeli, sanoi Athos, minä ehdottaisin siis, että pelaisit Planchet'ista, vaan kun semmoista on jo pelattu, ehk'eipä englantilainen enää tahtoisi.
-- Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, minusta on parasta ett'en pelaa mitään.
-- Se on vahinko, sanoi Athos kylmästi, englantilainen on täynnä pistole'ja. Koeta nyt hiidessä edes yksi heitto; yksi heitto on pian tehty.
-- Vaan jos menetän?
-- Sinä voitat.
-- Vaan entä jos menetän?
-- No niin, silloin annat valjaasi.
-- Menkööt yhdessä heitossa, sanoi d'Artagnan.
Athos meni hakemaan englantilaista käsiin ja löysikin hänet tallissa, jossa hän katseli valjaita halukkailla silmin. Tilaisuus oli hyvä. Hän teki ehdotuksensa: kahdet valjaat yhtä hevosta tai sataa pistole'a vastaan, kumpaista hyvänsä. Englantilainen laski lukua kiiruusti: kahdet valjaat maksoivat kolmesataa pistole'a yhteensä; hän suostui ehdotukseen.
D'Artagnan heitti vapisten kuutiot ja sai luvun kolme; hänen kalpeutensa säikähdytti Athosta, joka siihen sanoi vaan:
-- Huono heitto, veikkoseni; hevoset ovat teidän, herra, täysine valjaineen.
Englantilainen riemuitsevana ei edes huolinut puistella kuutioita, vaan heitti ne pöydälle katsomatta sinne päinkään, niin varma oli hän voitostaan; d'Artagnan oli kääntynyt poispäin kätkeäksensä mielipahaansa.
-- Kas niin, kas niin, sanoi Athos levollisena, tuo heitto on sangen harvinainen, minä en ole nähnyt sitä kuin neljä kertaa elämässäni: kaksi ykköstä!
Englantilainen katsoi hämmästyneenä; d'Artagnan kääntyi myös pöytään päin, mielihyvillään.
-- Niin, jatkoi Athos, neljä kertaa vaan: kerran herra de Créquy'n luona; toisen kerran minun luonani maalla, linnassani ... silloinkuin minulla oli linna; kolmannen kerran herra de Tréville'n luona, jossa se hämmästytti meitä kaikkia; ja vihdoin neljännen kerran kapakassa, jolloin se sattui minulle ja menetin sillä sata louisdor'ia ja yhden illallisen.
-- Siis ottaa herra takaisin hevosensa, sanoi englantilainen.
-- Tietysti, sanoi d'Artagnan.
-- Se jätetään teidän palvelijallenne, herra.
-- Malttakaa silmänräpäys, sanoi Athos; teidän luvallanne, herra, pyydän saada virkkaa muutaman sanan ystävälleni.
-- Virkkakaa vaan.
-- Athos veti d'Artagnan'in vähän syrjälle.
-- No mitä nyt! sanoi d'Artagnan, mitä vielä tahdot, kiusaaja, tahdot kai minua vielä pelaamaan, eikö niin?
-- En, tahdon vaan sinua vähän miettimään.
-- Mitä?
-- Sinä aiot ottaa hevosen, eikö niin?
-- Epäilemättä.
-- Hullusti teet, minä ottaisin ennemmin sata pistole'a; tiedäthän pelanneesi valjaat hevosta tai sataa pistole'a vastaan, oman valintasi mukaan.
-- Kyllä.
-- Minä ottaisin nuo sata pistole'a.
-- No niin, mutta minä otan hevosen.
-- Hullusti teet, sen sanon vieläkin; mitä me kaksi teemme yhdellä hevosella? minä en voi istua takanasi lautasella, näyttäisimmehän kovin hullunkurisilta; etkä sinä voi masentaa minua niin kovasti, että ratsastaisit rinnallani pulskalla sotaorhillasi. Minä ottaisin hetkeäkään arvelematta nuo sata pistole'a, me näet tarvitsemme rahaa Pariisiin palataksemme.
-- Minä pysyn kiini hevosessa, Athos.
-- Ja hullusti teet, ystäväni; hevonen horjahtaa syrjään, hevonen nuljahtaa, niukauttaa jalkansa, hän syö ruuhesta, josta ennen on syönyt kapinen hevonen: siinä on sitten hevonen, tai paremmin sanoen, sata pistole'a mennyttä kalua: haltijan täytyy elättää hevosensa, kun sitä vastoin sata pistole'a elättävät haltijansa.
-- Mutta kuinkas me palaamme sitten?
-- Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina toki tunnetaan herrasmiehiksi.
-- Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla kuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa!
-- Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan.
-- Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä iloisuutta.
-- Hyvä, hyvä, jatkakaamme, sanoi Athos.
-- Mitä ajattelet siis?...
-- Että sinun on ottaminen nuo sata pistole'a, d'Artagnan; sadalla pistole'lla me juhlailemme tämän kuun loppuun; me olemme kärsineet rasitusta ja vaivoja, näethän, ja hyvä on levätä hieman.
-- Levätä! oh, ei veikkonen, niinpian kuin tulen Pariisiin, rupean etsimään rouva Bonacieux-parkaa.
-- No niin, luuletko että sinulla siinä toimessa on niin suurta hyötyä hevosesta kuin hyvistä louisdor'eista? ota sinä vaan nuo sata pistole'a, ystäväni, ota vaan nuo sata pistole'a.
D'Artagnan ei tarvinnut muuta kuin yhden syyn antaaksensa myöten. Tuo mainittu oli hänestä oivallinen. Sitä paitsi pelkäsi hän kauvemmin vastustellessaan näyttävänsä Athoksen silmissä itsekkäältä; hän antoi siis mukaa ja valitsi nuo sata pistole'a, jotka englantilainen luki pöytään heti paikalla.
Sitten ruvettiin tuumimaan vaan lähtöä. Isännän kanssa solmittu rauha maksoi, paitsi Athoksen vanhaa hevosta, kuusi pistole'a; d'Artagnan ja Athos ottivat Planchet'in ja Grimaud'in hevoset, ja nuo molemmat palvelijat lähtivät jalkapatikassa, kantaen satuloita päänsä päällä.
Vaikka ystävysten ratsastus kävi nyt huononpuolisesti, jätättivät he pian lakeijansa ja tulivat Crévecoeur'iin. Jo kaukaa huomasivat he Aramiksen alakuloisena istuvan ikkunassa kyynäspäänsä varassa ja katselevan kuinka pöly kohosi kaukana tiellä.
-- Hohoi, Aramis! mitä pirua sinä siinä teet? huusivat ystävykset yhteen ääneen.
-- Ah, sinähän se olet, d'Artagnan, sinähän se olet, Athos, vastasi nuori mies: minä ajattelin tässä, kuinka pian maailman hyvyys hupenee, ja minun englantilainen hevoseni, joka karkasi ja hävisi tuonne pölypilven keskelle, oli minulle elävä kuva maallisten tavarain katoovaisuudesta. Itse elämänkin voi sulkea näihin kolmeen sanaan: Erat, est, fuit.
-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi d'Artagnan joka alkoi aavistaa asian oikeaa laitaa.
-- Se tietää, että minä vast'ikään tein tyhmän kaupan: kuusikymmentä louisdor'ia hevosesta, joka voi päästä korkeintaan viisi lieu'tä päivässä semmoisella juoksulla johon se kykenee.
D'Artagnan ja Athos rähähtivät nauramaan.
-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Aramis, elä suutu minuun, minä pyydän, hädällä ei ole lakia; sitä paitsi olen jo saanut rangaistukseni, sillä hevoshuijari petti minua vähintään viidelläkymmenellä louisdor'illa. Ah, tepä olette säästeliäitä! kuljette lakeijanne hevosilla ja annatte taluttaa koruhevosianne hiljalleen ja pieniä taipaleita päivässä.
Samassa pysähtyivät eräät vankkurit, jotka hetkistä ennen olivat näkyneet Amiens'ista päin tulevalla tiellä, ja vaunuista nähtiin laskeutuvan Grimaud'in ja Planchet'in, satulat pään päällä. Vankkurit olivat tyhjiltään palaamassa Pariisiin, ja nuo molemmat lakeijat olivat kuljetusmaksuksi pitkin matkaa kostutelleet ajomiehen kurkkua.
-- Mitä tuo on? kysyi Aramis nähdessään heidät; ei muuta kuin satulat?
-- Ymmärrätkös nyt? sanoi Athos.
-- Ystäväni, juuri niinkuin minunkin. Minä näet pidätin myös valjaat, vaistomaisesti. Hohoi, Bazin, vie minun satulani tuonne toisten luokse.
-- Ja minnekkäs sinun kirkkoherrasi joutuivat? kysyi d'Artagnan.
-- Veikkoseni, minä pyysin heidät päivälliselle seuraavaksi päiväksi, sanoi Aramis; täällä on, ohimennen mainiten, erittäin hyviä viinejä; minä juotin ukot aika liehkaan, ja silloin kirkkoherra kielsi minua heittämästä sotilaskauhtanaani ja jesuitti pyysi minun tekemään hänestäkin muskettisoturin.
-- Ilman teesiä, huusi d'Artagnan, ilman teesiä! minä pyydän jättämään pois teesit!
-- Siitä saakka, jatkoi Aramis, elän minä sangen miellyttävää elämää. Olen alkanut sepittää runoelmaa yksitavuisista säkeistä; se on sangen vaikeata, mutta kaikkien asioiden ansio on juuri niiden vaikeus. Aine on mainio, minä luen teille ensimäisen laulun, siinä on neljä sataa värsyä ja kestää yhden minuutin.
-- Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, joka inhosi melkein yhtä paljon runoja kuin latinaakin, lisää vaikeuden ansioon vielä lyhyys, niin saat olla varma että runollasi on ainakin kaksi ansiota.
-- Sitä paitsi, jatkoi Aramis, huokuu siitä puhdas tunne, saattepa nähdä. No niin, mutta ystäväni, me palaamme siis Pariisiin? Mainiota, minä olen valmis lähtemään; saamme siis kohta nähdä kelpo Porthoksenkin, sitä parempi. Ettekö luule minun ikävöineen tuota suurta hupakkoa? Hän ei vaan olisi myynytkään hevostansa, vaikka siitä olisi tarjottu kuningaskuntaa. Tahtoisinpa nähdä jo häntä komean hevosensa satulassa. Hän näyttää Suur'-Mogul'ilta, siitä olen varma.
Pysähdyttiin puoleksi tunniksi, että hevoset saisivat puhaltaa; Aramis suoritti tilinsä ravintolaan, sijoitti Bazin'in vankkureihin toveriensa seuraan, ja nyt lähdettiin Porthosta perustelemaan.
Hänet tavattiin jaloillaan, vähemmin kalpeana kuin d'Artagnan'in ensi käynnillä, ja istuvana pöydän ääressä jossa, vaikka hän oli yksinään, oli päivällinen neljälle hengelle; päivällisravintona oli taidokkaasti valmistettua lihapaistia, valituita viinejä ja erinomaisia hedelmiä.
-- Oh, hiisi! sanoi hän nousten seisovilleen, tulettepa hyvään aikaan, veikkoset, minä juuri alotin lientä, ja te tulette nyt syömään päivällistä kanssani.
-- Ohoo! sanoi d'Artagnan, ei suinkaan Mousqueton liene mahtanut pyydystää lassollansa tuommoisia pulloja? entäs tuota juottovasikkaa ja häränpaistia...
-- Minä vahvistan voimiani, sanoi Porthos, ei mikään heikonna ihmistä niin kuin nuo saakelin niukahdukset; onko sinulla ollut koskaan niukahdusta, Athos?
-- Ei koskaan; muistan vaan kerran eräässä ottelussa Ferou'n kadulla saaneeni miekanpiston, joka pariksi kolmeksi viikoksi teki minuun juuri samallaisen vaikutuksen.
-- Mutta tämä päivällinen ei kaiketi liene aiottu yksin sinua varten, Porthos veikkoseni? sanoi Aramis.
-- Ei, sanoi Porthos; odotin naapuristosta muutamia herroja, jotka juuri lähettivät sanan ett'eivät he tulekkaan; istukaa te heidän sijallensa, en minä menetä vaihtokaupassa. Hohoi! Mousqueton, istumia ja toinen mokoma lisää pulloja!
-- Tiedättekö, mitä tässä syödään? kysyi Athos kymmenen minuutin kuluttua.
-- No hiidessä! vastasi d'Artagnan, juottovasikkaa ja...
-- Ja lampaanpaistia, jatkoi Porthos.
-- Ja lintupaistia, virkkoi Aramis.
-- Erhetystä! te syötte, hyvät herrat, sanoi Athos painavasti, te syötte hevosta.
-- Elä hemmetissä! sanoi d'Artagnan.
-- Hevosta! huudahti Aramis irvistellen.
Porthos ei virkkanut mitään.
-- Niin hevosta se on; eikös niin, Porthos, emmekös syö hevosta? Ehkäpä satulaa myös!
-- Ei, hyvät herrat, kyllä satula on jälellä, sanoi Porthos.
-- No totta tosiaan, nyt olemme yhtä hyviä kaikki, sanoi Aramis: voisippa luulla, että olemme ennakolta suostuneet.
-- Mitäs minun oli tekeminen, sanoi Porthos, hevonen herätti kateutta kaikissa, jotka kävivät luonani, enkä minä tahtonut heitä loukata.
-- No, ja sinun herttuattaresi on yhä vielä vaan kylpemässä, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.
-- Yhä vielä, vastasi Porthos. No niin, asia on semmoinen, että paikkakunnan maaherra, juuri yksi niitä herroja, joita odotin tänään päivällisille, näytti niin kovin haluavan hevostani, että minä lahjoitin sen hänelle.
-- Lahjoitit hänelle! huudahti d'Artagnan.
-- Niin, luoja nähköön! lahjoitin, se on sanani, vakuutti Porthos, sillä hevonen maksoi varsinkin sata viisi kymmentä louisdor'ia ja tuo kitupiikki ei tahtonut minulle maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä.
-- Ilmanko satulaa? kysyi Aramis.
-- Niin, ilman satulaa.
-- Te huomaatte, hyvät herrat, sanoi Athos että Porthos on tehnyt parhaimmat asiat meistä kaikista.
Syntyi aika naurun rähinä, joka saattoi Porthos-paran aivan pyörälle; mutta hänelle selitettiin kohta syy siihen, ja Porthos tapansa mukaan yhtyi siihen suuriäänisesti.
-- Niin että me olemme kaikki hyvissä rahoissa, sanoi d'Artagnan.
-- En minä ainakaan, sanoi Athos; minusta oli Aramiksen espanjalainen viini niin hyvää, että minä panetin lakeijaimme vankkureihin kuusikymmentä pulloa, ja se vei kukkaroni jotenkin kuiviin.
-- Ja minä, sanoi Aramis, aatelkaas, lahjoitin rahani viimeiseen ropoon saakka Montdidier'in kirkolle ja Amiens'in jesuitoille.
-- Ja minä taas, sanoi Porthos, luuletteko ett'ei niukahdukseni mitään maksanut? puhumattakaan Mousqueton'in haavasta, jonka vuoksi minun täytyi käyttää täällä kahdesti päivässä haavalääkäriä, joka maksatti minulle käyntinsä kaksinkertaisesti, hän kun muka, heittiö, on ottanut luodin semmoiseen paikkaan ruumistansa, jota tavallisesti näytetään vaan apteekkareille; minä olenkin kieltänyt häntä antamasta täst'edes haavoittaa itseänsä.
-- Vai niin, vai niin, sanoi Athos hymyillen salavihkaa d'Artagnan'ille ja Aramikselle, kyllä näen, että olet menetellyt ylevästi tuota poika-parkaa kohtaan; se on kelpo isännän mukaista.
-- Lyhyesti, jatkoi Porthos, suoritettuani kaikki maksuni, jää minulle joku kolmekymmentä écu'tä.
-- Ja minulle kymmenkunta pistole'a, sanoi Aramis.
-- No niin, no niin, sanoi Athos, näyttää siltä kuin me olisimme tässä joukossa Kroisoksia. Kuinka paljo sinulla on jälellä sadasta pistole'stasi, d'Artagnan.
-- Minun sadasta pistole'stani? Ensinkin annoin sinulle viisikymmentä.
-- Luuletko niin?
-- Tottahan hiidessä!
-- Aa, se on totta, nyt muistan.
-- Sitten annoin ravintolan isännälle kuusi.
-- Mikä elukka tuo isäntä! Miksi annoit hänelle kuusi pistole'a?
-- Itsehän käskit ne minun antamaan.
-- Aivan oikein, minä olen liian hyvä; lyhyesti: kuinka paljo on jälellä?
-- Kaksikymmentä viisi pistole'a, sanoi d'Artagnan.
-- Ja minulla, sanoi Athos, vetäen vähän pientä rahaa taskustaan, minulla...
-- Ei ole mitään?
-- Ei, kunniani kautta, tai ainakin niin vähä, ett'ei sitä kannata ottaa lukuun.
-- No niin, lasketaanpa, kuinka paljo meillä on yhteensä.
-- Porthos?
-- Kolmekymmentä écu'tä.
-- Aramis?
-- Kymmenen pistole'a.
-- Ja sinulla, d'Artagnan?
-- Kaksikymmentä viisi.
-- Ja kaikki se yhteensä? kysyi Athos.
-- Neljäsataa seitsemänkymmentä viisi livre'ä, sanoi d'Artagnan, joka laski kuni Archimedes.
-- Pariisiin tultuamme on meillä vielä neljä sataa, sanoi Porthos, ja satulat lisäksi. Mutta syökäämme nyt päivällistä, muutoin se jäähtyy.
Neljä ystävystä, rauhoittuneena tulevaisuuden suhteen, söivät nyt vankan päivällisen, jonka jäännökset annettiin Mousqueton'ille, Bazin'ille, Planchet'ille ja Grimaud'ille.
Pariisiin tultua tapasi d'Artagnan pöydällänsä kirjeen herra de Tréville'ltä, joka ilmoitti hänelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli suonut hänelle luvan päästä muskettisoturiksi.
Koska tämä oli kaikki mitä d'Artagnan oli maailmassa halunnut, lukuunottamatta tietysti rouva Bonacieux'in löytämistä, hyökkäsi hän ilon vimmassa tovereittensa luokse, joista hän puoli tuntia ennen oli eronnut ja jotka hän tapasi sangen alakuloisina ja miettiväisinä. He olivat kokoontuneet neuvotteluun Athoksen luokse, mikä aina oli sen merkki, että oli tärkeitä asioita tuumittavana.
Herra de Tréville oli juuri ilmoittanut heille, että koska Hänen Majesteettinsa oli päättänyt alottaa sodan ensimäisenä päivänä Toukokuuta, heidän tulisi tuota pikaa laittaa kuntoon sotavaruksensa.
Neljä filosoofia katseli toinen toistansa aivan ällistyneinä; herra de Tréville ei laskenut leikkiä, kun sotilaskuri oli kysymyksessä.
-- Ja kuinka paljon tarvitsette sotavaruksiinne; kysyi d'Artagnan.
-- Oh, se ei maksa vaivaa puhua, me teimme juuri suunnitelman spartalaisella kitsaudella ja havaitsimme tarvitsevamme jokainen tuhat viisisataa livre'ä.
-- Neljä kertaa tuhat viisisataa tekee yhteensä kuusi tuhatta livre'ä, sanoi Athos.
-- Minun arvellakseni, sanoi d'Artagnan, tuhat livre'ä kutakin kohden riittäisi; tosin minä en puhu spartalaisittain vaan prokuraattorittain...
Sana prokuraattori herätti Porthoksen.
-- Malttakaas, minun johtuu mieleeni eräs keino, sanoi hän.
-- Siinä on jo jotakin; minulla ei ole keinon vilahdustakaan, sanoi kylmästi Athos; mutta d'Artagnan, hyvät herrat, on tullut vallan hupsuksi siitä ilosta, että vastaisuudessa saa kuulua meidän joukkoomme. Tuhat livre'ä! minun täytyy tunnustaa, että minä puolestani jo yksin tarvitsen kaksi tuhatta.
-- Neljä kertaa kaksi on kahdeksan, sanoi Aramis; me tarvitsemme siis kahdeksan tuhatta livre'ä sotavaruksiamme varten, joita meillä jo on satulat.
-- Ja siihen lisäksi, sanoi Athos, odotettuaan siksi kunnes d'Artagnan, joka meni kiittämään herra de Tréville'ä, oli sulkenut oven jälkeensä, siihen lisäksi meillä on tuo kaunis timantti, joka loistelee ystävämme sormessa. D'Artagnan on, saakeli soikoon, liian hyvä toveri jättääksensä veikkojansa pulaan, koska hänellä on sakarisormessa kuninkaan muistoraha.
XXIX. Mylady
D'Artagnan oli käydessään herra de Tréville'n luona tiedustellut myöskin rouva Bonacieux'istä, mutta mitään valaisevia tietoja ei hän ollut saanut. Herra de Tréville oli kyllä puhunut kuningattaren kanssa asiasta; kuningatar ei tiennyt missä nuori kauppiaan vaimo oli, vaan hän oli luvannut tiedustella häntä. Tuo lupaus oli kumminkin sangen epävakainen, eikä ollut d'Artagnan'ille suureksi lohdutukseksi.
Tähän lisäksi oli d'Artagnan'illa, niinkuin hänen kolmella ystävällänsä hankkiminen varoja sotavaruksiansa varten. Athos yksin vaan ei liikahtanut huoneestaan; hän oli vannonut, ett'ei hän panisi rikkaa ristiin siinä suhteessa. Mutta nuo muut kolme olivat aamusta iltaan liikkeessä. Jo ani varhain lähtivät he ulos ja myöhään illalla palasivat he kotiin. He vaeltelivat pitkin katuja, tarkastellen jokaista katukiveäkin, nähdäkseen, eikö joku kulkija olisi sattunut pudottamaan kukkaroansa. Ja kun he kohtasivat milloin toisiansa, silmäsivät he epätoivoisina toisiinsa, joka merkitsi: etkö ole mitään vielä löytänyt?
Kun d'Artagnan eräänä päivänä tämmöisillä vaelluksillaan sattui Saint-Leu'n kirkon luokse, jossa jumalanpalvelusta parhaillaan pidettiin, herätti hänen huomiotansa eräs ylhäinen nainen, joka juuri astui alas kirkon portaita, jälessä pieni neekeripoika kantaen punaista rukoustyynyä, ja kamarineitsyt rukouskirja kädessä. Ensi silmäyksellä tunsi hän tuon kirkosta-tulijan samaksi naiseksi, jota hän ensi kerran oli nähnyt Meung'issä ja kuullut puhuteltavan mylady'n nimellä, ja josta hän oli nähnyt vilahduksen Lontoo-matkallansa, juuri sieltä lähtiessään.
Nainen astui vaunuihin, jotka odottivat kirkon edustalla ja d'Artagnan kuuli hänen antavan kuskille käskyn ajaa Saint-Germain'iin.
Hän päätti nyt ottaa tarkemman selon tuosta salaperäisestä naisesta. Mutta hän havaitsi turhaksi koettaakkaan jalkaisin seurata kahden ripeän hevosen vetämiä vaunuja, ja kääntyi sen vuoksi rientämään kiiruusti Férou'n kadulle.
Seine'n kadulla kohtasi hän Planchet'in, joka oli seisattunut erään leipuripuodin edustalle ja katseli siinä viehättäviä leivoksia halullisilla silmillä.
Hän käski Planchet'in mennä joutuun herra de Tréville'n talliin satuloimaan kaksi hevosta, toisen hänelle, toisen itselleen, ja tulla tapaamaan häntä Athoksen luota. Herra de Tréville oli antanut hänelle ainaisen luvan käyttää hänen hevosiansa mielin määrin.
Planchet riensi Colombier'in kadulle ja d'Artagnan Ferou'n kadulle. Athos oli kotonaan, ja istui parhaillaan surumielin tyhjentämässä erästä pulloa tuota kuuluisata Espanjan viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan Pikardia-matkaltansa. Hän viittasi Grimaud'ille tuomaan lasin d'Artagnan'ille, ja Grimaud totteli totuttuun tapaansa.
D'Artagnan aikoi juuri ruveta kertomaan Athokselle, mitä hän oli nähnyt kirkon luona, kun samassa tuokiossa Planchet pisti päänsä ovesta sisään ja ilmoitti herrallensa, että ne kaksi hevosta olivat valmiina.
-- Mitkä hevoset? kysyi Athos.
-- Kaksi hevosta, jotka herra de Tréville lainasi minulle mennäkseni käymään Saint-Germain'issä.
-- Mitä sinulla on Saint-Germain'iin asiaa? kysyi Athos.
Silloin kertoi d'Artagnan tuon kohtauksensa, ja kuinka hän oli nyt löytänyt tuon naisen, joka samoinkuin tuo mustaviittainen mies, oli lakkaamatta hänen ajatuksiensa esineenä.
-- Toisin sanoen, että sinä olet rakastunut häneen niinkuin äskettäin rouva Bonacieux'iin, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä ylenkatseellisesti, ikäänkuin hän olisi surkutellut moista ihmisellistä heikkoutta.
-- Minäkö! en suinkaan! huudahti d'Artagnan. Minä olen vaan utelias saamaan selkoa tuon naisen salaperäisyydestä. En tiedä minkä vuoksi, vaan minusta tuntuu, niinkuin tuolla naisella, vaikka hän onkin minulle vallan tuntematon ja minä samoin hänelle, olisi joku vaikutus minun elämääni.
-- No niin, sinä olet oikeassa, sanoi Athos, minä en tunne yhtään naista, jota maksaisi vaivaa etsiä, kun hän on kerta kadonnut. Rouva Bonacieux on kadonnut, sitä pahempi hänelle, jos hän vielä ilmestyy takaisin.
-- Ei, Athos, ei niin, sinä erhetyt, sanoi d'Artagnan; minä rakastan Constance-parkaani enemmän kuin koskaan, ja jos vaan tietäisin missä hän on, vaikka hän olisi toisessa maailman ääressä, rientäisin minä pelastamaan häntä vihollistensa käsistä; mutta minä en tiedä, kaikki kuulustelemiseni ovat olleet turhat. Mitäs tässä siis on tekeminen, täytyyhän haihdutella huoliansa.
-- Haihduttele vaan huoliasi mylady'n kanssa, rakas d'Artagnan; minä suon sen sydämmestäni, jos se sinua huvittaa.
-- Kuulehan, Athos, sanoi d'Artagnan, sen sijaan että istut täällä juuri kuin vankina, nouse hevosen selkään ja tule kanssani käymään Saint-Germain'issä.
-- Veikkoseni, vastasi Athos, minä ratsastan omilla hevosillani, kun minulla on, ja kun ei ole, kävelen jalkasin.
-- No niin, vastasi d'Artagnan hymyillen Athoksen jörömäisyydelle, joka, jos sitä olisi osoittanut toinen mies, olisi varmaankin häntä loukannut; minä en ole niin ylpeä, minä ratsastan sillä minkä käsiini saan. Siis, hyvästi näkemään asti, rakas Athos veikkoseni.
-- Hyvästi, sanoi muskettisoturi viitaten Grimaud'ia avaamaan pullon, jonka hän juuri oli tuonut.
D'Artagnan ja Planchet nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan Saint-Germain'iin.
Pitkin matkaa pyöri nuoren miehen mielessä se mitä Athos oli hänelle sanonut rouva Bonacieux'istä. Vaikka d'Artagnan'in luonne ei ollut mikään haaveksivainen, oli tuo kaunis kauppiaan vaimo tehnyt todenperäisen vaikutuksen hänen sydämmeensä; niinkuin hän oli sanonut, hän olisi ollut valmis etsimään häntä vaikka maailman äärestä. Mutta maailmalla on monta äärtä, juuri sen vuoksi että se on pyöreä, niin että hän ei tiennyt minne päin kääntyä.
Tämän ohella oli hän koettanut saada tietää, kuka tuo mylady oli. Mylady oli puhellut mustavaippaisen miehen kanssa, jonka hän siis tunsi. D'Artagnan'in luulon mukaan tuo mustavaippainen mies se oli ryöstänyt pois rouva Bonacieux'in toisen kerran, samoinkuin ensi kerrankin. D'Artagnan pettyi siinä vaan puoliksi, hän pettyi siis vaan vähän, uskotellessaan itselleen että mylady'n tiedusteleminen olisi samalla myöskin Constance'n tiedustelemista.
Näissä mietteissä ja aika-ajoin kannustaen hevostaan oli d'Artagnan joutunut Saint-Germain'iin. Hän kulki pitkin sitä paviljonkia, jossa kymmenen vuotta myöhemmin Ludvig XIV oli syntyvä. Ratsastaen erästä autiota katua, tähystellen oikealle ja vasemmalle nähdäksensä jotakin jälkeä kauniista englantilattarestansa, havaitsi hän erään soman talon maakerroksessa tutut kasvot. Talossa ei, sen ajan rakennustavan mukaan, ollut yhtään ikkunaa kadun puolella; tuo henkilö käveli jonkunmoisella kukkaispenkereellä. Planchet tunsi hänet ensiksi.
-- Katsokaas, herrani, sanoi hän puhutellen d'Artagnan'ia, ettekö tunne tuota naamaa, joka ällistelee variksia?
-- En, sanoi d'Artagnan; ja kumminkin olen varma siitä että tämä ei ole ensi kerta kuin näen nuo kasvot.
-- Senpä jumal'aut' uskon, sanoi Planchet; tuohan on Lubin-raukka, kreivi de Wardes'in lakeija, sen saman kreivin, jota te niin pahoin pitelitte noin kuukausi takaperin Calais'issa, matkalla satamapäällikön kartanoon.
-- Aa, aivan oikein, sehän se onkin, sanoi d'Artagnan, nyt tunnen hänet. Luuletko hänen tuntevan sinua?
-- Kylläpä hän oli silloin niin hämmennyksissä, että epäilen, jäikö hänelle minusta mitään selvää muistoa.
-- No niin, meneppäs sitten puhuttelemaan poikaa, sanoi d'Artagnan ja koeta urkkia häneltä tietoa, onko hänen herransa kuollut.
Planchet laskeutui hevosen selästä, astui suoraan Lubin'in luokse, joka ei todellakaan häntä tuntenut, ja molemmat lakeijat rupesivat keskustelemaan kuin parhaat ystävät maailmassa, jolla välin d'Artagnan talutti hevoset eräälle syrjäkadulle; ja kuljettuansa muutaman talon ympäri, hän palasi kuuntelemaan heidän puhettaan erään pensaan takaa.
Oltuansa hetkisen pensaan takana, kuuli hän ajopelien jyryä ja näki mylady'n vaunujen pysähtyvän aivan likellensä. Siinä ei ollut erhetyksen sijaa; mylady istui vaunuissa. D'Artagnan kyyristyi hevosensa kaulaa vasten, nähdäksensä kaikki vaan pysyäksensä itse näkymätönnä.
Mylady pisti viehättävän vaaleakiharaisen päänsä vaununoven aukosta esille ja antoi käskyjä kamarineitsyellensä.
Tuo viimemainittu, kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuotias kaunis, vilkas ja iloinen tyttö, todellinen ylhäisen naisen seuraneiti, hyppäsi alas astimelta, jossa hän, ajan tavan mukaan, oli istumassa, ja meni suoraan sitä kukkaispengertä kohden, jossa d'Artagnan oli huomannut Lubin'in.
D'Artagnan seurasi silmillään seuraneitiä ja näki hänen astuvan penkereelle. Mutta juuri samaan liittoon oli Lubin saanut käskyn tulla sisään, niin että Planchet oli jäänyt yksinään, ja katseli parhaillaan minne d'Artagnan oli mahtanut kadota.
Kamarineitsyt lähestyi Planchet'ia, jota hän nähtävästi piti Lubin'ina, ja ojensi hänelle pienen kirjelipun sanoen:
-- Teidän herrallenne.
-- Minunko herralleni? kysyi Planchet hämmästyneenä.
-- Niin, ja kiiruusti. Ottakaa se pian.
Sen jälkeen riensi hän takaisin vaunujen luokse, jotka jo ennakolta olivat käännetyt siihen suuntaan, mistä ne olivat tulleet; ripeästi keikahti hän astimelle, ja vaunut vierivät pois.
Planchet käänteli ja väänteli kirjelippua, sitten hyppäsi hän alas penkereeltä, kääntyi syrjäkadulle ja tapasi parinkymmenen askeleen päässä d'Artagnan'in, joka, ollen kaikki nähnyt, tuli jo hänelle vastaan.
-- Tämä on teille, herra, sanoi Planchet, ojentaen kirjelipun d'Artagnan'ille.
-- Minulle? sanoi d'Artagnan; oletko varma siitä?
-- Kuinkas muuten! kamarineitsyt sanoi: "Herrallesi." Minulla ei ole muuta herraa kuin te, siis ... soma tytöntynkä, sieluni kautta, sangen soma tytöntynkä tuo kamarineitsyt!
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:
"Eräs ihminen, joka ajattelee teitä enemmän kuin hän voipi sanoin lausua, tahtoisi tietää, minä päivänä teidän kävisi laatuun tehdä pieni huvivaellus metsään. Huomenna eräs mustaan ja punaiseen puettu lakeija odottaa teidän vastaustanne Champ-du-Drap-d'Or'in hotellissa."
-- Ohoo, tuumaili d'Artagnan, tämäpä on vähän sukkelaa. Näyttää siltä kuin mylady ja minä huolehtisimme saman henkilön terveydestä. No niin, Planchet, kuinkas voipi tuo hyvä herra de Wardes? hän ei siis ole kuollut?
-- Ei, herrani, hän voipi niin hyvin kuin saattaa voida, kun on neljä miekanpistoa ruumiissa, sillä te, elkää pahastuko, annoitte hänelle neljä kunnon pistoa ja nyt on tuo kelpo herra vielä sangen heikko, kun häneltä juoksi veri melkein kuiviin. Niinkuin jo sanoin herralle, Lubin ei minua tuntenut ja kertoi minulle alusta loppuun asti koko meidän kohtauksen.
-- Oivallista, Planchet, sinä olet lakeijojen lakeija; mutta nouseppas nyt satulaan, niin lähdemme tavoittamaan vaunuja.
Se ei kestänytkään kaukaa; viiden minuutin kuluttua näkyi vaunut, jotka olivat pysähtyneet tien reunaan; eräs komeapukuinen ratsumies oli vaunujen ovella.
Keskustelu myladyn ja ratsumiehen välillä oli niin vilkas, että d'Artagnan sai pysähtyä vaunujen toiselle puolelle ilman että kukaan muu kuin kamarineitsyt havaitsi hänen läsnäoloansa.
Puhe kävi englanninkielellä, jota d'Artagnan ei ymmärtänyt; mutta äänen painosta luuli nuori mies huomaavansa kauniin englantilattaren olevan sangen suutuksissa; hän lopetti eräällä käden viittauksella, josta keskustelun luonne kävi selvästi ilmiin: hän iski viuhkallansa semmoisella voimalla että tuo pieni kapine meni tuhanteen kappaleesen.
Ratsumies purskahti aika nauruun, ja se näytti mylady'ä yhä enemmän suututtavan.
D'Artagnan arveli olevan hetken käydä väliin; hän lähestyi toista vaununovea ja, paljastaen päänsä kunnioittavasti, virkkoi:
-- Arvoisa rouva, suvaitsetteko minun tarjota teille palvelustani? minusta näyttää niinkuin tämä herra suututtaisi teitä. Sanokaa sana, rouva hyvä, ja minä otan kurittaakseni häntä puuttuvasta kohteliaisuudesta.
Ensi sanan kuultuansa kääntyi mylady, katsoi nuorta miestä hämmästyneenä, ja kun hän oli lopettanut, lausui hän sangen hyvällä ranskankielellä;
-- Hyvä herra, täydestä sydämmestäni antautuisin teidän suojelukseenne, ell'ei tämä henkilö, joka riitelee minulle, olisi veljeni.
-- Ah, suokaa anteeksi siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan; te ymmärrätte ett'en minä sitä tiennyt, arvoisa rouva.
-- Mitäs tuo nolkki tulee tähän sekoittumaan, huudahti tuo myladyn sukulaisekseen sanoma ratsumies, kumartuen vaununoven tasalle, ja minkä vuoksi hän ei mene matkoihinsa?
-- Nolkki voitte itse olla, sanoi d'Artagnan, vuorostaan kyyristyen hevosensa kaulaa vasten ja vastaten hänelle puolestansa; minä en mene matkoihini sen vuoksi, että minua huvittaa pysähtyä tähän.
Ratsumies puhui muutamia sanoja englanninkielellä sisarelleen.
-- Minä puhun ranskaa, sanoi d'Artagnan; tehkää minulle, olkaa hyvä, se huvi, että vastaatte samalla kielellä. Te olette tämän rouvan veli, olkoon niin, vaan te ette ole minun, kaikeksi onneksi.
Olisi luullut mylady'n, nainen kun tavallisesti on herkkä peljästymään, tahtovan hillitä tuota taistelun alkua ja estää sitä syttymästä ilmi tappeluksi, mutta päin vastoin hän viskautui selkäkenoon vaunujensa sisään ja huusi kylmästi kuskille:
-- Aja hotelliin!
Kaunis kamarineitsyt loi levottoman katseen d'Artagnan'iin, jonka miellyttävä olemus näytti tehneen häneen hyvän vaikutuksen.
Vaunut vierivät pois, jättäen molemmat miehet naamattain; ei mikään ulkonainen esine ollut heitä enää eroittamassa.
Ratsumies yritti seurata vaunuja; mutta d'Artagnan, jonka jo muutoinkin kuohuva viha yhä paisui, kun hän tunsi tuon englantilaisen samaksi, joka Amiens'issa oli voittanut hänen hevosensa ja oli vähältä ollut voittaa Athokselta hänen timanttisormuksensa, tarttui nopeasti ohjiin ja pysähdytti hänet.
-- Ohoh, herrani, sanoi hän, taidattepa olla nolkimpi kuin minä, sillä te näytätte unhottavan että meidän välillämme on pieni riita selvitettävänä.
-- Ahaa, vai niin, sanoi englantilainen, vai te se olette, herraseni. Teidän täytyy siis aina saada pelata peliä tai toista?
-- Niin, ja siitä muistuu mieleeni, että minulla on teiltä korvaus otettavana. Sittenpä saadaan nähdä, käsittelettekö yhtä hyvin miekkaa kuin kuutioita.
-- Näettehän hyvin, ett'ei minulla ole miekkaa, sanoi englantilainen; tahdotteko uljastella aseetonta miestä vastaan?
-- Toivon, että teillä kumminkin kotonanne on miekka, vastasi d'Artagnan. Kaikessa tapauksessa, minulla on kaksi ja jos tahdotte, pelaan minä kanssanne toisesta.
-- Tarpeetonta, sanoi englantilainen, minulla on kylliksi varalta sellaisia tarviskaluja.
-- No niin, arvoisa herrani, sanoi d'Artagnan, valitkaa kaikkein pisin ja tulkaa näyttämään sitä minulle tänä iltana.
-- Minnekkä?
-- Luxemburg'in taakse, se on mainion sopiva paikka tämänlaatuisia huviretkiä varten, mitä nyt teille esittelen.
-- Hyvä on, tullaan.
-- Mihin aikaan?
-- Kello kuusi.
-- Mutta teillä on kaiketi ystävä tai pari?
-- Minulla on kolmekin, ja he ovat hyvin mielissään, jos saavat ryhtyä samaan peliin kuin minä.
-- Kolme? mainiota! Kuinka hyvin se sopiikin! sanoi d'Artagnan, sehän on juuri minun lukuni.
-- Mutta nyt, kuka te olette.
-- Nimeni on d'Artagnan, olen gaskonjalainen aatelismies, henkivartija herra Desessarts'in komppaniiasta. Entäs te?
-- Minä olen lord Winter, Scheffield'in parooni.
-- Hyvä, minä olen nöyrin palvelijanne, herra parooni, sanoi d'Artagnan, vaikka teidän nimeänne on kovin vaikea pitää muistossa.
Ja silloin kannusti hän hevosensa neliseen ja lähti Pariisia kohden.
Niinkuin tavallisesti semmoisissa kohtauksissa, meni d'Artagnan nytkin suoraa päätä Athoksen luokse.
Hän tapasi Athoksen pitkällään suuressa sohvassa, odottamassa, niinkuin hän sanoi, sotavaruksiensa tulemista.
Hän kertoi Athokselle kaikki, mitä oli tapahtunut, paitsi herra de Wardes'in kirjeestä ei hän puhunut mitään.
Athos ihastui kuullessaan pääsevänsä englantilaisen kanssa taistelemaan.
Lähetettiin paikalla lakeijat noutamaan Porthosta ja Aramista ja heille ilmoitettiin asian tila.
Porthos veti miekkansa tupesta ja rupesi miekkailemaan seinää vastaan, peräytyen aika-ajoin ja hypähdellen kuin tanssimestari. Aramis, joka yhä sepitti runoansa, sulkeutui Athoksen sisähuoneesen ja pyysi että annettaisiin hänen olla rauhassa siksi kunnes lähdön hetki oli läsnä.
Athos pyysi viittauksella Grimaud'ilta pullon viiniä.
D'Artagnan taas teki päässänsä erästä pientä suunnittelua, jonka näemme myöhemmin hänen panevan käytäntöön, ja joka hänelle lupasi erään soman seikkailun, niinkuin saattoi nähdä hänen hymyilystänsä, mikä aika-ajoin vilahti hänen kasvoillansa, kirkastaen niiden haaveellisuutta.
XXX
Englantilaisia ja ranskalaisia.
Määrättyyn aikaan lähdettiin, neljä lakeijaa mukana, Luxenburg'in taakse eräälle kedolle, joka oli aidattu vuohilaitumeksi. Athos antoi vuohenpaimenelle muutaman rahakappaleen, että hän poistuisi. Lakeijat pantiin vahtiin.
Pian lähestyi äänetön joukko samaa aitausta, tuli sinne sisään ja liittäytyi muskettisotureihin; sitte esitteleydyttiin toinen toisilleen, niinkuin oli tapa meren toisella puolella.
Englantilaiset olivat kaikki ylhäistä säätyä; heidän vastamiestensä eriskummalliset nimet eivät siis ainoastaan synnyttäneet heissä kummastusta vaan vieläpä levottomuuttakin.
-- Emmehän me, sanoi lord Winter, sittenkuin kolme ystävystä olivat ilmoittaneet nimensä, emmehän me kaikesta tästä tulleet hullua hurskaammiksi, emmekä me taistele tuollaisten nimien omistajia vastaan; nehän ovat paimenten nimiä tuommoiset.
-- Ne ovatkin niinkuin te sen voitte arvata, mylord, salanimiä, sanoi Athos.
-- Se herättää meissä vaan yhä suuremman halun saada tietää teidän oikeat nimenne, vastasi englantilainen.
-- Olettehan te pelanneetkin kanssamme tietämättä nimiämme, sanoi Athos, sillä olettehan te voittaneet meiltä kaksi hevosta?
-- Se on totta kyllä, mutta me panimme silloin alttiiksi vaan rahamme; tällä kertaa panemme alttiiksi henkemme: pelata voi kenen kanssa tahansa, mutta kaksintaistelua taistelemaan ei ruveta muiden kuin vertaistensa kanssa.
-- Aivan oikein, sanoi Athos, ja hän veti syrjään sen englantilaisen, jonka kanssa hänen tuli taistella ja ilmoitti hänelle hiljaa nimensä.
Porthos ja Aramis tekivät samoin.
Riittääkö se, sanoi Athos vastamiehellensä, ja pidättekö minua kylliksi arvokkaana, suodaksenne minulle kunnian saada mitellä miekkaa kanssanne?
-- Kyllä, sanoi englantilainen kumartaen.
-- No niin, mutta sallitteko minun sanoa teille erään asian? jatkoi Athos kylmästi.
-- Minkä? kysyi englantilainen.
-- Te olisitte tehneet parhaiten, jos ette olisi vaatineet minua ilmoittamaan nimeäni.
-- Kuinka niin?
-- Sen vuoksi että minua luullaan kuolleeksi, ja kun minulla on syytä toivoa, ett'ei minun tiedettäisi olevan elossa, olen minä nyt pakoitettu tappamaan teidät, ett'ei salaisuuteni pääsisi levenemään ympäri maita mantereita.
Englantilainen silmäsi, Athosta luullen hänen laskevan pilaa; mutta Athos ei millään muotoa laskenut pilaa.
-- Hyvät herrat, sanoi Athos, kääntyen tovereihinsa ja heidän vastamiehiinsä, olemmeko valmiit?
-- Olemme, vastasivat englantilaiset ja ranskalaiset yhdellä kertaa.
-- Siis asentoon! sanoi Athos.
Samassa tuokiossa välähti kahdeksan miekkaa laskevan auringon valossa ja taistelu alkoi rajusti, joka oli vallan luonnollista, he kun olivat kahdella tavoin nyt vihollisia toisillensa.
Athos taisteli yhtä tyynesti ja yhtä säännöllisesti kuin jos hän olisi ollut miekkailusalissa.
Porthos, epäilemättä parantuneena Chantilly'n kohtauksen kautta liian suuresta itseensä-luottamuksesta, käytti nyt miekkaansa taitavasti ja varovasti.
Aramis, jolla oli runoelmansa kolmas laulu lopetettavana, taisteli ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvin kiire.
Athos ensimäisenä tappoi vastustajansa; hän oli antanut vastustajallensa vaan yhden piston, vaan, niinkuin hän jo ennakolta oli sanonut, oli pisto kuolettava; miekka näet lävisti sydämmen.
Porthos oli järjestyksessä toinen, joka kaatoi miehensä tantereelle; hän oli lävistänyt hänen reitensä. Kun englantilainen silloin ilman pitemmittä vastustuksitta antoi hänelle miekkansa, otti Porthos hänet syliinsä ja kantoi hänet vaunuihin.
Aramis ahdisti vastustajaansa niin kiihkoisesti, että sittenkuin hän oli peräytynyt viisikymmentä askelta, pötki hän pakoon ja katosi lakeijain suureksi nauruksi.
Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän oli jättäytynyt kokonaan puollustus-asemaan; mutta sittenkuin hän oli nähnyt vastustajansa uupuneen, oli hän syrjä-iskulla lyönyt häneltä miekan pois kädestä. Kun parooni näki joutuneensa aseettomaksi, peräytyi hän pari askelta, vaan siinä nuljahti hänen jalkansa ja hän kaatui selälleen.
D'Artagnan oli yhdellä hyppäyksellä hänen päällänsä ja asetti miekan kärjen hänen kurkkuansa kohden.
-- Minä voisin nyt teidät tappaa, hyvä herra, virkkoi hän englantilaiselle, te olette nyt minun mielivallassani, vaan minä säästän teidän henkeänne rakkauteni tähden sisartanne kohtaan.
D'Artagnan oli riemastuksissaan; hän oli nyt suorittanut sen ennakolta suunnittelemansa tuuman, tuon, joka oli vetänyt hänen huulensa hymyyn, niinkuin äsken mainitsimme.
Englantilainen taasen, hyvillään siitä että hän oli joutunut tekemisiin niin kelpo aatelismiehen kanssa, puristi häntä kädestä, lausui tuhansia kohteliaisuuksia noille kolmelle muskettisoturille, ja kun Porthoksen vastustaja oli jo vaunuissa ja Aramiksen oli suoriutunut tiehensä, ruvettiin vaan pitämään huolta kuolleesta.
Kun Porthos ja Aramis riisuivat hänen päältänsä, toivossa ett'ei haava ollut kuolettava, putosi paksu kukkaro hänen vyöltänsä. D'Artagnan otti sen ylös maasta ja ojensi lord Winter'ille.
-- Mitäs peijakasta luulette minun sillä tekevän? kysyi englantilainen.
-- Toimittakaa se hänen perheellensä, sanoi d'Artagnan.
-- Hänen perheensäkö välittäisi noin mitättömästä summasta! Se saa periä viisitoista tuhatta louisdor'ia pelkkää vuosikorkoa; antakaa tuo kukkaro lakeijoillenne.
D'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa.
-- Ja nyt nuori ystäväni, sillä minä toivon teidän suvaitsevan minun nimittää teitä sillä tavoin, sanoi lord Winter, vielä tänä iltana, jos te vaan tahdotte, esitän minä teidät sisarelleni, lady Clark'ille, sillä minä halaan että hänkin vuorostaan sulkee teidät suosioonsa, ja kun hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa hovissa, niin ehkäpä tulevaisuudessa joku sana häneltä saattaa olla teille joksikin hyödyksi.
D'Artagnan punastui mielihyvästä ja kumarsi suostumuksen merkiksi.
Sillä välin oli Athos lähestynyt d'Artagnan'ia.
-- Mitä arvelet tehdä tuolla kukkarolla? kuiskasi hän hänelle korvaan.
-- Minä aion antaa sen sinulle, Athos veikkoseni.
-- Minulle? miksikä niin?
-- Hiisi, sinähän hänet tapoit; sotasaalis on sinun.
-- Minäkö vihollisen perilliseksi! sanoi Athos, keneksi sinä minua luulet?
-- Sehän on tapa sodassa, sanoi d'Artagnan; miksikäs se ei olisi tapa kaksintaistelussa?
-- En sodassakaan koskaan ole semmoista tehnyt, sanoi Athos.
Porthos kohautti olkapäitään. Aramis mutisti suutansa myöntymykseksi Athokselle.
-- Siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan, antakaamme rahat lakeijoille, niinkuin lord Winter kehoitti tekemään.
-- Niin, sanoi Athos, antakaamme kukkaro, ei meidän, vaan englantilaisten lakeijoille.
Athos otti kukkaron, heitti sen kuskille ja virkkoi:
-- Tässä on teille ja tovereillenne.
Tuo suuriluontoinen teko mieheltä, joka itse oli aivan rahatonna, ihmetytti yksin Porthostakin ja tuo ranskalainen jalomielisyys, tullen lord Winterin ja hänen ystävänsä kautta muidenkin tietoon, herätti suurta mieltymystä kaikissa muissa paitsi Grimaud'issa, Mousqueton'issa, Planchet'issa ja Bazin'issa.
Lord Winter ilmoitti d'Artagnan'ille, erotessaan hänestä, sisarensa asuntopaikan; hän asui näet Place-Royale'ssa, joka siihen aikaan oli Pariisin hienompia kaupungin osia, numero 6:ssa. Hän lupasi sitä paitsi tulla noutamaan häntä sisarensa luokse. D'Artagnan määräsi kohtauksen kello kahdeksaksi, Athoksen luona.
Tuo mylady'lle esitteleminen tuumailutti aikalailla nuoren gaskonjalaisen päätä. Hänellä oli muistissa, kuinka omituisella tavalla tuo nainen tähän asti oli sekoittunut hänen elämänsä vaiheihin. Hänen varma luulonsa oli että tuo nainen oli kardinaalin välikappale, ja kuitenkin tunsi vastustamattoman voiman vetävän itseänsä häneen eräällä noita tunteita, joista ei selvää saa. Ainoa pelko oli hänellä se, että mylady kentiesi tuntisi hänet Meung'in ja Dover'in mieheksi. Silloin tietäisi hän myös hänen olevan herra de Tréville'n ystäviä ja siis ruumiineen sieluineen kuninkaan puolella, joka seikka poistaisi häneltä jossakin määrin hänen etuisuuksiansa, koska, jos mylady hänet tunsi samoin kuin hän mylady'n, he pelaisivat molemmat samallaista peliä. Mitä taas tuli siihen juoneen, joka oli alkamassa hänen ja kreivi Wardes'in välillä, ei se meidän itserakasta nuorta miestä paljoa arveluttanut, vaikka markiisi oli nuori, kaunis, rikas ja ennen kaikkea kardinaalin suosikki. Ei sitä turhanpäiten olla kahdenkymmenen vuotias ja semminkin kotoisin Tarbes'ista.
Ensiksi meni d'Artagnan kotiinsa ja pukeutui mitä loistavimmaksi; sitten palasi hän Athoksen luokse, ja tapansa mukaan kertoi hänelle kaikki. Athos kuunteli hänen tuumiansa, pudisti päätänsä ja jonkunmoisella katkeruudella kehoitti häntä varovaisuuteen.
-- Mitä! sanoi hän, olet juuri kadottanut lemmityn, jota sanoit hyväksi, viehättäväksi, täydelliseksi ja, nyt jo juokset toisen jälissä.
D'Artagnan tunsi tuon soimauksen vallan oikeaksi.
-- Minä rakastin rouva Bonaciux'iä sydämmelläni, vaan mylady'ä minä rakastan päälläni, sanoi hän; antaessani saattaa itseni hänen luokseen, koetan minä ennen kaikkea päästä selville siitä, mitä asioita hän ajelee hovissa.
-- Sitä ei, hiisi vieköön, ole vaikea arvata kaikesta siitä, mitä olet minulle kertonut. Hän on jonkunmoinen kardinaalin vakooja, hän on nainen, joka houkuttelee sinua satimeen, mistä et pääsekkään aivan hevillä irti.
-- Saakeli sentään, kuinka sinä, rakas Athos, maalaatkin asiat mustiksi!
-- Veikkoseni, minä epäilen naisia, mitäs muuta voin? minä olen saanut niistä kyllikseni, varsinkin vaaleaverisistä. Mylady on vaaleaverinen, etkös niin minulle kertonut?
-- Hänellä on mitä kauniimman vaaleat kiharat suinkin olla taitaa.
-- Voi sinua d'Artagnan parka, sanoi Athos.
-- Kuulehan toki, minä tahdon vaan pyrkiä selville, ja sittenkuin olen saanut tietää mitä haluan, niin erkanen hänestä.
-- Pyri vaan selville, sanoi Athos levollisesti. Lord Winter saapui samassa tuokiossa, mutta Athos, saaden ajoissa tiedon, meni toiseen huoneesen; d'Artagnan jäi siis yksinään, ja kun kello oli jo liki kahdeksan, meni hän lordin kanssa pois.
Pulskat vaunut odottivat kadulla, ja kun niitä veti kaksi upeata hevosta, olivat he muutamassa tuokiossa Place-Royale'ssa.
Mylady Clarik otti d'Artagnan'in arvokkaasti vastaan. Hänen hotellinsa oli erinomaisen komea; ja vaikka useimmat englantilaiset sodan karkoittamina olivat lähteneet Ranskasta tai olivat juuri lähtemäisillään, mylady oli vaan pannut yhä uusia kustannuksia hotellinsa koristamiseen, joka osoitti ett'eivät yleiset englantilaisia varten säädetyt määräykset koskeneet häntä.
-- Tässä näet, sanoi lord Winter esittäen d'Artagnan'in sisarellensa, nuoren aatelismiehen, jonka vallassa oli minun henkeni, ja joka ei tahtonut ylivoimaansa käyttää, vaikka me olimme kahdenkertaisesti vihollisia, koska minä olin häntä loukannut ja minä siihen lisäksi olen englantilainen. Kiitä nyt häntä, siskoseni, jos sinulla on ystävyyttä minua kohtaan.
Mylady rypisti hieman kulmiansa; tuskin huomattava varjo vilahti hänen otsallansa ja niin peräti omituinen hymy hänen huulillansa, että nuori mies, nähdessään nuo kolminkertaiset vivahdukset, tunsi ikäänkuin väristyksen ruumiissansa.
Veli ei huomannut mitään; hän oli vetäytynyt leikittelemään myladyn lemmikki-apinan kanssa, joka oli nykinyt häntä takin liepeestä.
-- Tervetulemaanne, herra, sanoi mylady äänellä, jonka erinomainen sulous oli täytenä vastakohtana hänen pahan tuulensa viitteihin, joita d'Artagnan juuri oli saanut havaita, te olette tänäpäivänä hankkineet itsellenne ikuiset oikeudet minun kiitollisuuteeni.
Englantilainen silloin kääntyi heidän puoleensa ja kertoi koko taistelun, jättämättä pienintäkään seikkaa mainitsematta. Mylady kuunteli kertomusta mitä suurimmalla tarkkuudella; vaan vaikka hän mitenkin koetti peitellä sitä vaikutusta, minkä kertomus häneen teki, näkyi kumminkin selvään, ettei se häntä laisinkaan miellyttänyt. Veri nousi hänen päähänsä ja hänen pieni jalkansa liikkui levottomasti hänen helmoissansa.
Lord Winter ei huomannut mitään. Kun hän oli lopettanut lähestyi hän pöytää, jossa oli tarjottimella pullo Espanjan viiniä ja laseja. Hän täytti kaksi lasia ja pyysi viittauksella d'Artagnan'ia juomaan.
D'Artagnan tiesi että englantilaista suuresti pahottaisi ell'ei hän joisi hänen kanssansa. Hän lähestyi siis pöytää ja tarttui lasiin. Sillä välin ei hän kumminkaan jättänyt mylady'ä silmistänsä, ja peilissä huomasi hän ne muodonliikkeet, jotka vaihtelivat mylady'n kasvoilla. Nyt kun hän luuli ett'ei häntä huomattu, ilmautui hänen muotoonsa eleitä, jotka osoittivat raivoa. Hän puri kauniilla hampaillaan nenäliinaansa.
Kaunis pikku kamarineitsyt, jonka d'Artagnan jo oli nähnyt, astui silloin huoneesen; hän virkkoi muutamia sanoja, englanninkielellä lordille, joka samassa pyysi d'Artagnan'ilta lupaa saada poistua, selittäen syyksi kiireellisiä asioitansa ja jättäen sisarensa huoleksi hankkia anteeksiantamuksen.
D'Artagnan ja lord Winter paiskasivat kättä toisillensa, jonka perästä ensin mainittu palasi mylady'n luoksi. Hänen muotonsa muuttui hämmästyttävän nopeasti taas herttaisen näköiseksi, muutamat pienet punaiset pilkut hänen liinassansa osoittivat että hän oli purrut huuliansa verille asti.
Hänen huulensa muutoin olivat erinomaisen kauniit, niiden olisi voinut luulla olevan korallia.
Puhelu kääntyi nyt iloiseen suuntaan. Mylady näytti kokonaan palautuneen entiselleen. Hän kertoi lordin ei olevan hänen veljensä vaan hänen lankonsa; hän, mylady, oli ollut naimisissa lordin nuoremman veljen kanssa, joka oli jättänyt hänet leskeksi yhden lapsen kanssa. Lapsi oli lordin ainoa perillinen, ell'ei lordi menisi naimisiin. Kaikki tuo näytti d'Artagnan'ista verholta, jonka alla piili jotakin, vaan hän ei voinut vielä kurkistaa tuon verhon alle.
Muutoin oli d'Artagnan puolentuntisen keskustelun jälkeen vakuutettu siitä, että mylady oli hänen kansalaisensa; hän puhui ranskaa niin puhtaasti ja sujuvasti, ett'ei siinä ollut mitään epäilyksen sijaa.
D'Artagnan lausui hänelle kohteliaisuuksia ja vakuutti alttiuttansa. Kaikille tyhjänpäiväisyyksille, mitä d'Artagnan'in huulilta kirposi, hymyili mylady hyväntahtoisesti. Lähdön hetki oli käsissä. D'Artagnan heitti mylady'lle jäähyväiset ja lähti ulos salista mitä onnellisimpana ihmisenä.
Portaissa kohtasi hän tuon kauniin kamarineitsyen, joka hipaisi häntä ohimennessä ja punastuen silmiin asti pyysi anteeksi kosketustansa, ja äänellä niin suloisella että anteeksiantamus myönnettiin paikalla.
D'Artagnan palasi seuraavana päivänä ja sai osakseen vielä ystävällisemmän kohtelun kuin ensimmäisellä kertaa. Lord Winter'iä ei siellä näkynyt, ja mylady tällä kertaa yksinään piti huolta vieraan kohtelemisesta. Hän näytti olevan hyvin huvitettu d'Artagnan'ista, kyseli mistä hän oli, ketä ystäviä hänellä oli, ja eikö hän koskaan ollut aikonut ruveta kardinaalin palvelukseen.
D'Artagnan, joka, niinkuin jo tiedetään, oli sangen varovainen kahdenkymmenen vuotiseksi nuorukaiseksi, muisti silloin epäluulonsa mylady'ä kohtaan; hän rupesi ylistelemään Hänen ylhäisyyttänsä, sanoen että hän olisi pyrkinyt päästä kardinaalin miehistöön sen sijaan että hän oli pyrkinyt kuninkaan, jos hän vaan olisi ollut tuttu herra de Cavois'ille sen sijaan että hän oli tuttu herra de Tréville'lle.
Mylady muutti kevyesti puheen ainetta ja kysyi d'Artagnan'ilta mitä huolettomimmalla tavalla, oliko hän koskaan käynyt Englannissa.
D'Artagnan vastasi, että herra de Tréville lähetti hänet tuonoin sinne tekemään hevoskauppoja ja että hän sieltä oli tuonut neljä näytteeksi.
Puhelun aikana purasi mylady pari kolme kertaa huultansa; hän oli tekemisissä miehen kanssa, jolta ei ollut helppo pusertaa mitään tietoja.
Samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä lähti d'Artagnan pois. Käytävässä tapasi hän taaskin tuon kauniin Ketty-neitsyen. Tämä katseli häntä hyvänsävyisyydellä, jonka merkitystä ei ollut vaikea arvata. Mutta d'Artagnan'in mieleen oli hänen emäntänsä niin kiintynyt, ett'ei hän ketään muuta huomannutkaan.
Seuraavana päivänä palasi d'Artagnan taaskin mylady'n, luokse ja samoin sitä seuraavana, ja kerta kerralta muuttui kohtelu yhä ystävällisemmäksi.
Joka ilta tapasi hän kamarineitsyen joko esihuoneessa, käytävässä tai portaissa.
Mutta, niinkuin vast'ikään sanoimme d'Artagnan ei kääntänyt mitään huomiota Ketty-paran hellittämättömyyteen.
XXXI
Eräät prokuraattorin päivälliset.
Sillä välin kuin d'Artagnan näin oli hankkinut itselleen pääsyn mylady'n tuttavuuteen, oli Porthos kokenut parastansa voittaaksensa "herttuattarensa" suosion, jonka hän, niinkuin Chantilly'n ravintolan isännän kertomuksesta on jo käynyt selville, oli menettänyt.
Juuri samana päivänä kuin d'Artagnan oli päässyt myladyn jälille Saint-Leu'n kirkon luona, oli Porthos vaelluksillaan tavannut prokuraattori Coquenard'in rouvan.
Porthoksen muhkea muoto ja hänen viisaasti asetetut sanansa suostuttivat tuota pikaa prokuraattorin rouvan ja hellyttivät hänen sydämmensä siihen määrään, että hän kyyneleet silmissä lupasi auttaa Porthosta hänen rahapulassaan ja, pannaksensa asian alkuun, kutsui hänet päivällisille seuraavaksi päiväksi.
Heidän välillensä syntyi sula sovinto, ja otettuaan toisiltaan hellät jäähyväiset, erosi Porthos "herttuattarestansa" mitä iloisimmassa mielentilassa, mitä parhaimpia toiveita uhkuvalla sydämmellä.
Siitäpä se johtui hänen hullunkurinen käytöksensä myöhempään päivällä Athoksen luona, jossa hän sai tiedon kaksintaistelusta englantilaisten kanssa. Mutta siihen myöskin perustui se maltti ja taitavuus, jota hän mainitussa taistelussa sitten osoitti, ja josta hän, niinkuin jo olemme kertoneet, suoriutui niin loistavalla tavalla.
Tämä kaksintaistelu ei millään muotoa saattanut häntä unhottamaan prokuraattorin rouvan päivälliskutsumusta. Seuraavana päivänä kello yhden aikaan harjautti hän Mousqueton'illa vielä viimeisen kerran pukuaan ja lähti l'Ours'in kadulle kävellen semmoisen miehen askeleilla, jolla on onni mukanansa.
Hänen sydämmensä pamppaili, mutta ei, niinkuin d'Artagnan'in, vasta syttyneestä, malttamattomasta rakkaudesta. Ei, paljon aineellisemmat syyt saattoivat hänen verensä liikkeesen; hän oli nyt vihdoin astuva tuon salaperäisen kynnyksen yli, nouseva niitä tuntemattomia portaita, joita myöten mestari Coquenard'in vankat écu't olivat yksitellen vaeltaneet.
Hän oli nyt todenperästä näkevä sen raha-arkun, jonka kuvan hän kaksikymmentä kertaa oli unissaan nähnyt: tuo arkku oli pitkä ja syvä, munalukoilla ja telkimillä varustettu ja permantoon kiinitetty; siitä oli hän usein kuullut puhuttavan ja sen oli nyt prokuraattorin rouva avaava tosin laihanpuolisilla vaan ei aivan rumilla käsillänsä hänen ihmeteltäväksensä.
Siihen lisäksi tuo harhaileva, varaton, omaiseton mies, kapakkaelämään tottunut sotilas, herkkusuu, usein kuokkavieras, oli nyt saapa maistaa perheateriaa, nauttia mukavaa kotielämää, tottua sen pieniin huoliin, jotka miellyttävät sitä enemmän kuta karkeampi ollaan, niinkuin vanhat sotapukarit sanovat.
Tulla serkun nimellä joka päivä hyvään ruokapöytään, elähdyttää vanhan prokuraattorin keltaisia, ryppyisiä kasvoja, opettaa hänen nuorille kirjureillensa kaikellaisia korttipeliä ja palkinnoksi siitä nylkeä heitä aikalailla, -- kaikki semmoinen oli Porthoksen mielitöitä.
Porthos kyllä muisti ne pahat huhut, joita prokuraattoreista kulki: heidän kitsautensa, nylkemisensä, paastopäivänsä ja muut semmoiset, mutta kun hänestä prokuraattorin rouva oli joltisestikin antelias, nimittäin prokuraattorin rouvaksi, toivoi hän kumminkin tulevansa taloon, jossa elettiin hyvin.
Siitä huolimatta joutui Porthos epäilyksiin jo portilla; käytävä ei ollut puoleensa vetävä: pimeä, ummehtunut porttisola, portaat, joita hämärästi valaisi pihanpuolelta ristikko-ikkuna, ja ensimäisessä kerroksessa matala ovi, vaarnoitettu summattoman suurilla nauloilla niinkuin Grand-Chatelet'in valtaportti.
Porthos kolkutti ovelle; pitkä kalpea kirjuri, jonka päätä peitti tuuhea, kampaamaton tukka, tuli avaamaan ja kumarsi kunnioituksella, nähdessään tuon suurikasvuisen vartalon, joka todisti voimaa, sotilaspuvun, joka osoitti hänen olevan arvoisata säätyä, ja kukoistavan ulkonäön, josta loisti hyvä vointi.
Toinen kirjuri, lyhempi kasvultaan, seisoi ensimäisen takana, kolmas, pitempi, vielä hänen takanansa ja noin kahdentoista vuotias poika kolmannen takana.
Kaikkiansa kolme ja puoli kirjuria, seikka, joka siihen aikaan todisti että asiamiesten luku oli suuri.
Vaikka muskettisoturin ei pitänyt tulla ennenkuin kello yksi, oli prokuraattorin rouva jo kello kahdestatoista pitänyt silmällä hänen tuloansa, arvellen, että hänen lempijänsä sydän, ja ehkäpä myös hänen vatsansa, veti häntä tulemaan jo ennen määräaikaa.
Rouva Coquenard tuli siis ylikerroksen ovesta samaan liittoon, kuin hänen vieraansa kävi sisään ulko-ovesta, ja tuon arvoisan naisen tulo pelasti Porthoksen sangen tukalasta tilasta; kirjurit olivat näet uteliaan näköisiä, ja kun hän ei oikein tiennyt mitä ajatella tuosta omituisesta miesjonosta, seisoi hän mykkänä heidän edessään.
-- Siinä on serkkuni, huudahti prokuraattorin rouva; käykää sisään, käykää sisään, herra Porthos.
Porthoksen nimi teki vaikutuksensa kirjureihin, niin että he alkoivat nauraa, mutta Porthos kääntyi heihin päin, ja silloin palasi totisuus kaikkien kasvoille.
Nyt mentiin prokuraattorin huoneesen, kirjurin huoneen sekä konttoorin kautta. Viimemainittu huone oli pimeä sopukka, täynnä vanhoja paperipakkoja. Kun konttoorista oli päästy, jäi kyökki oikealle ja nyt tultiin vierashuoneesen.
Kaikki nuo toinen toisensa takana olevat huoneet eivät herättäneet Porthoksessa mitään hyviä ajatuksia. Kaikki puhe kuului varmaan avonaisten ovien kautta joka paikkaan; sitä paitsi oli hän ohi mennen vilkaissut tutkivasti kyökkiin ja nähnyt omaksi harmiksensa ja prokuraattorin rouvan häpeäksi, ett'ei siellä ollut mitään semmoista hyörinää ja pyörinää, joka tavallisesti hyvää ateriaa valmistettaessa vallitsee tuossa herkkujen pyhyydessä.
Prokuraattori epäilemättä jo ennakolta tiesi tuosta tulosta, sillä hän ei ensinkään hämmästynyt nähdessänsä Porthoksen, joka lähestyi häntä jotenkin kursailematta ja tervehti kohteliaasti.
-- Me taidamme olla serkkuja, herra Porthos? sanoi prokuraattori, nousten kyynäspäittensä varassa rottinkituoliltaan.
Ukko, puettuna mustaan laajaan takkiin, johon hänen hinteloinen ruumiinsa katosi, oli kuiva ja laiha; hänen pienet harmaat silmänsä katsoa tiirottivat omituisella tavalla, ja ne, ynnä irvistävä suu olivat ainoat joissa vielä elon merkkiä näkyi. Pahaksi onneksi alkoivat hänen jalkansa kieltäytyä kannattamasta tuota nystyräistä elinkoneistoa. Viiden tai kuuden kuukauden kuluessa, jonka ajan tuo heikkouden tila oli jo kestänyt, oli arvoisa prokuraattori joutunut vähitellen vaimonsa orjaksi.
Serkkua otettiin vastaan nöyrästi; siinä kaikki. Jos mestari Coquenard olisi ollut terve, olisi hän kyllä kieltäytynyt kaikesta sukulaisuudesta Porthokseen.
-- Niin, herra prokuraattori, me olemme sukulaisia, sanoi Porthos hämmentymättä; hän ei ollut odottanutkaan mitään ihastumista prokuraattorilta.
-- Vaimon puolelta, arvatenkin? sanoi prokuraattori ivallisesti.
Porthos ei ymmärtänyt tuota pilaa, hän piti sitä vaan yksinkertaisuutena ja nauroi sille aikalailla suurten viiksiensä alta. Rouva Coquenard joka tiesi että yksinkertainen prokuraattori oli hyvin harvinainen toisinto lajissansa, hymyili heikosti mutta punastui vahvasti.
Aina Porthoksen tulemisesta saakka oli mestari Coquenard luonut levottomia silmäyksiä erääsen suureen kaappiin päin vastapäätä hänen kirjoituspöytäänsä. Porthos älysi että tuo kaappi, vaikka se ei ollutkaan sen muotoinen minkä hän oli unissaan nähnyt, oli juuri se autuaaksi tekevä raha-arkku, ja hän iloitsi mielessänsä siitä että todellisuus oli kokonaista kuusi kyynärää korkeampi kuin unelma.
Mestari Coquenard ei pitkittänyt sukututkimuksiansa kauvemmaksi; hän tyytyi vaan siihen että, siirtäen levottoman silmäyksensä kaapista Porthokseen, lausui:
-- Meidän serkkumme suopi kai meille ennen maalle palaamistansa kunnian syödä kerran päivällistä luonamme, vai kuinka, vaimoni?
Tällä kertaa sattui kolhaus Porthoksen vatsaan ja hän tunsi sen myös; näyttipä siltä kuin se ei olisi ollut tuntumatta rouva Coquenard'iinkaan, sillä hän vastasi:
-- Serkkuni ei käy täällä enää, Jos me kohtelemme häntä huonosti, vaan päinvastaisessa tapauksessa on hänellä liian vähä Pariisissa olinaikaa ja siis myöskin liian vähä tilaisuutta käydä meitä tervehtimässä, ett'emme pyytäisi häntä suomaan meille kaikki ne hetket, jotka hänellä ovat joutilaita, kunnes hän matkustaa pois.
-- Oh, sääriäni, kurjia sääriäni! missä te olette? vaikerteli Coquenard, koettaen nauraa.
Porthos oli kiitollinen prokuraattorin rouvalle siitä puollustuksesta, jonka tarkoituksena oli saada hänen kauniit herkkuilemistoiveensa toteutumaan.
Pian löi päivällishetki. Mentiin aterioon, joka oli suuri pimeä huone vastapäätä kyökkiä.
Kirjurit, jotka näkyivät vainunneen tavattomia tuoksuja, saapuivat sotilaan säntillisyydellä esille ja pitivät kiini tuoleistansa, valmiina istumaan pöytään minä silmänräpäyksenä hyvänsä. Heidän nähtiin jo ennakolta liikuttelevan leukojaan uhkaavissa aikeissa.
-- Peijakas! mietti Porthos silmäillessään noita kolmea nälkäistä miestä, sillä nulikka ei ollut, niinkuin hyvin, voi arvata, päässyt osalliseksi kunniasta saada istua virkamiehen pöydässä. Peijakas! jos minä olisin serkkuni sijassa, en minä pitäisi luonani tuollaisia syömäreitä. Luulisi heidän olevan haaksirikkoon joutuneita, jotka eivät ole saaneet maistaa ruokaa kuuteen viikkoon.
Mestari Coquenard tuli sisään kehräjalkaisessa tuolissaan, jota työnsi rouva Coquenard; Porthos kiiruhti vuorostaan apuun, vierittääksensä hänen miestään pöytään.
-- Ahhah, sanoi hän, sepä vasta viehättävää lientä!
-- Mitähän saakelia ne vainuuvat tuossa liemessä? arveli Porthos, nähdessään vaalean, runsaan, vaan aivan värittömän lihaliemen, jonka pinnalla uiksenteli muutamia paahdettuja leivänkuutioita, ikäänkuin saaria välimeressä.
Rouva Coquenard hymyili; hänen annettua merkin, kaikki istuivat pöytään innolla.
Ensiksi tarjottiin mestari Coquenard'ille sitten Porthokselle; sen jälkeen täytti rouva Coquenard oman lautasensa ja jakoi leivänkuutiot ilman lientä malttamattomille kirjureille.
Samassa tuokiossa aukeni naristen ovi ruokasaliin aivan itsestään ja Porthos näki oven raossa pikku kirjurin, joka, kun hän ei päässyt osalliseksi pidoista, pureksi paljasta leipää.
Liemen jälkeen toi piika keitettyä kanaa, herkkua, jonka ilmestyminen sai vierasten silmät hämmästyksestä mulkoilemaan.
-- Kyllä näkee, että sinä pidät sukulaisestasi, eukkoni, sanoi prokuraattori melkein murheellisesti hymyten; tuo on varmaankin kohteliaisuutta serkkuasi kohtaan.
Kana-parka oli laiha ja niin paksunahkainen, ett'ei luut kaikilla ponnistuksillaan päässeet sen läpi tunkeutumaan; paljon varmaankin oli ollut työtä tuon kanan etsimisessä, koska se kaiketi oli piiloutunut kuolemaan vanhuuttaan.
-- Saakeli! mietti Porthos, tämä on surkeata; minä kunnioitan vanhuutta, vaan kun se esiintyy keitettynä tai paistettuna, silloin en sille arvoa anna.
Hän katseli ympärilleen nähdäkseen oliko muutkin samaa mieltä, mutta päinvastoin näki hän vaan riemusta loistavia silmiä, jotka jo ennakolta nielivät tuota verratonta kanaa, mitä hän niin paljon halveksi.
Rouva Coquenard veti vadin puoleensa, leikkasi taitavasti pois nuo kaksi pitkää, laihaa säärtä, jotka hän asetti miehensä lautaselle, katkaisi kaulan, jonka hän päinensä sijoitti syrjään itseänsä varten, irroitti toisen siiven Porthokselle ja jätti linnun melkein koskematta piialle, joka sen juuri oli tuonnut, ja silloin se katosi, ennenkuin muskettisoturi oli ehtinyt nähdä, mitä erilaisia vaikutuksia pettynyt toivo teki kasvoihin, kunkin omistajan eri luonteen ja mielenlaadun mukaan.
Kanavadin sijaan tuotiin pöydälle papuja laaja vadillinen, missä näkyi seassa muutamia lampaan luita, joissa ensi katsannossa luuli näkevänsä vähän lihaakin muassa.
Rouva Coquenard jakoi ruokalajin nuorille miehille perheenäidin säästäväisyydellä.
Nyt tuli viinin vuoro. Herra Coquenard täytti pienestä savipullosta kolmanneksen lasia kullekin nuorelle miehelle, kallisti sitten itselleen jotenkin saman verran, jonka jälkeen pullo vaelsi Porthoksen ja rouva Coquenard'in puolelle.
Nuoret herrat täydensivät viinilasinsa vedellä ja tyhjennettyään lasinsa puolilleen, täyttivät he ne uudestaan, ja jatkoivat sitä menetystä kaiken aikaa, josta oli seurauksena, että he aterian lopulla nieleksivät nestettä, jonka väri oli muuttunut rubiinista topaasiksi.
Porthos söi kiltisti kanansiiven, vaan säpsähti tuntiessaan prokuraattorin rouvan polven nykäisevän pöydän alla hänen polveansa. Hän joi myöskin puoli lasia tuota säästeliäästi tarjottua viiniä, jonka hän tunsi ilkeänmakuiseksi, kaikkien viinintuntijain kamoksumaksi Montreuil'in viiniksi.
Mestari Coquenard näki hänen juovan viiniä laimentamattomana ja hän huokasi.
-- Suvaitsetteko papuja, Porthos serkkuni? kysyi rouva Coquenard äänellä joka merkitsi: usko minua, eläkä maista niitä.
-- En hiisi vieköön maistakkaan! arveli Porthos itsekseen.
Mutta kuuluvasti virkkoi hän: Kiitoksia, serkkuni, minulla ei ole enää nälkä.
Nyt seurasi äänettömyys; Porthos ei tiennyt mitä tehdä. Prokuraattori sanoi yhä ja uudestaan:
-- Ah, eukkoseni, minun täytyy lausua sinulle kiitoksia! Päivällisesi oli oikein juhla; minä söin vallan kauheasti!
Mestari Coquenard oli syönyt liemensä, mustat kanansääret ja sen ainoan lampaan luun, jossa oli vielä hitunen lihaa jälellä.
Porthos luuli hänestä tehtävän pilkkaa, ja alkoi vedellä viiksiänsä ja rypistää kulmiansa, mutta rouva Coquenard'in polvi neuvoi häntä hiljaiseen kärsivällisyyteen.
Tämä äänettömyys ja tämä tarjouksien pysähtyminen, joka Porthokselle oli käsittämätön, oli kirjureille hirmuinen; yksi ainoa prokuraattorin silmäys ja rouvan hymyily vaikutti sen että he hitaasti nousivat pöydästä ja vielä hitaammin kiersivät kokoon pyyhkimensä, kumarsivat ja menivät.
-- Menkää, nuoret miehet auttamaan ruoansulatusta työnteolla, sanoi prokuraattori arvokkaasti.
Kun kirjurit olivat menneet, nousi rouva Coquenard istuimeltaan, meni ottamaan ruokakaapista juustopalasen, marjahilloa ja leivoksen, jonka hän oli valmistanut manteleista ja hunajasta.
Mestari Coquenard rypisti kulmiaan, koska hänestä ruokalaatuja oli liian monta. Porthos puri huultansa, koska hän ei nähnyt mitään ruokaa.
Hän haki silmillään papuvatia; mutta papuvati oli kadonnut.
-- Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti väänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, epulæ epularum! Lukullus on ruoalla Lukulluksen luona.
Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa, eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.
-- Hyvä on, tuumaili Porthos.
Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva Coquenard'in leivokseen.
-- Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!
Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.
Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen keskustelemaan.
-- Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi rouva Coquenard.
-- Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.
-- Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat sotavarukset!
-- Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.
-- Mutta mitä noihin sotavaruksiin oikeastaan tarvitaan, herra Porthos?
-- Kaikenlaista, sanoi Porthos; niinkuin tiedätte, ovat muskettisoturit valiojoukkoa ja ne tarvitsevat paljon semmoista mitä muut soturit eivät tarvitse.
-- Mutta luetelkaapa noita tarpeita!
-- Niin, kustannukset voivat nousta noin likimmiten ... sanoi Porthos, joka ennemmin rupesi määrittelemään summaa kuin luettelemaan tarpeita.
Prokuraattorin rouva odotti vapisten.
-- Niin, kuinka suuriksi? sanoi hän; minä toivon ett'eivät ne nouse korkeammalle kuin... Hän pysähtyi äkkiä, sanat tarttuivat hänen kieleensä.
-- Oh, ei suinkaan, sanoi Porthos, ne eivät nouse korkeammalle kuin kahteen tuhanteen viiteen sataan livre'en; minä päin vastoin luulen että jos oikein säästäväiseksi rupean, voin tulla toimeen kahdella tuhannella.
-- Hyvä Jumala, kaksi tuhatta livre'ä! huudahti hän, mutta sehän on koko omaisuus!
Porthos virnisti suutansa; rouva Coquenard ymmärsi mitä se tarkoitti.
-- Minä pyysin tarkempaa luettelemista, sanoi hän, sillä kun meillä on monta sukulaista ja kauppaystävää, luulen minä melkein varmaan saavani ne tarpeet sata prosenttia halvemmalla kuin jos itse ne ostaisitte.
-- Ahaa, sanoi Porthos. Sitäkö tarkoititte?
-- Niin, paras herra Porthos. Niin muodoin tarvitsette te ensiksikin hevosen?
-- Aivan oikein, hevosen tarvitsen.
-- No niin, minä tiedän mistä se saadaan.
-- Tiedättekö! huudahti Porthos loistavin kasvoin. Hevonen on siis tiedossa; sitten tarvitsen minä täydelliset valjaat, johon kuuluu tarpeita, mitä ainoastaan muskettisoturi voi ostaa, ja jotka eivät nouse yli kolmen sadan livre'n.
-- Kolmen sadan livre'n; hyvä, hankitaan kolme sataa livre'ä, sanoi rouva huoaten.
Porthos hymyili; niinkuin muistetaan, oli hänellä Buckingham'ilta saatu satula; niin että nuo rahat aikoi hän kieveltää omaan taskuunsa.
-- Sitten täytyy minun saada hevonen lakeijalleni ja matkalaukku itselleni. Mitä aseihin tulee, ei teidän niistä tarvitse huolehtia; ne minulla jo on.
-- Hevonen lakeijallenne? toisti rouva eperoiden; mutta sehän on oikein suuren herran tapaista, ystäväni.
-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos ylpeästi, olenkos minä mikään raukka sitten?
-- Ette suinkaan, minä vaan arvelin, että kaunis aasi on toisinaan yhtä hyvän näköinen kuin hevonen ja että jos te hankitte Mousqueton'illenne kauniin aasin...
-- No olkoon menneeksi aasi, sanoi Porthos; te olette oikeassa, minä olen nähnyt sangen ylhäisiä espanjalaisia herroja, joiden palvelijat kaikki ajoivat aasilla. Mutta ymmärrättehän, rouva Coquenard, että aasilla on oleva höyhentöyhtö ja kulkuset.
-- Olkaa huoleti, sanoi prokuraattorin rouva.
-- Siis on jälellä vaan matkalaukku, lisäsi Porthos.
-- Oh, olkaa siitäkin huoleti, huudahti rouva Coquenard; miehelläni on viisi tai kuusi matkalaukkua, valitkaa paras; niiden joukossa on erittäinkin yksi, jota hän mielellään käytti matkoillansa ja joka on niin suuri että siihen mahtuisi koko maailma.
-- Matkalaukku on siis tyhjä? kysyi Porthos.
-- Tietysti se on tyhjä, vastasi rouva.
-- Ahaa, mutta minä tarvitsen semmoisen matkalaukun, huudahti Porthos, joka on hyvästi varustettuna, ystäväiseni.
Rouva Coquenard huokasi taas. Molière ei ollut vielä kirjoittanut "Saituria." Rouva Coquenard oli siis Harpagon'in edeltäjä.
Muista varuksista neuvoteltiin sitten samaan tapaan; ja loppupäätös neuvottelusta oli että prokuraattorin rouva antaisi kahdeksan sataa livre'ä rahassa ja hankkisi hevosen ja aasin, joilla olisi onni kantaa Porthosta ja Mousqueton'ia kunnian ja maineen retkellä.
Kun asiat olivat suostutut, otti Porthos jäähyväiset rouva Coquenard'ilta. Viime mainittu koki kyllä pidättää häntä suloisilla silmäyksillään, vaan Porthos teki syyksi virkavelvollisuutensa, ja prokuraattorin rouvan täytyi väistyä kuninkaan tähden.
Muskettisoturi palasi kotiin nälkäisenä ja sangen huonolla tuulella.
XXXII
Kamarineitsyt ja emäntä.
Sillä välin d'Artagnan, huolimatta omantuntonsa äänestä ja Athoksen varoituksesta, rakastui mylady'yn hetki hetkeltä yhä enemmän; niinpä ei hän heittänyt yhtenäkään päivänä käymättä osoittamassa hänelle kunnioitustansa, jonka tuo itserakas gaskonjalainen luuli mylady'n ennemmin tai myöhemmin palkitsevan.
Eräänä iltana kun hän taas saapui nenä pystyssä, keveästi kuin mies, joka odottaa kultasadetta, kohtasi hän kamarineitsyen ajoportilla; mutta tällä kertaa ei neitsyt tyytynyt vaan hipaisemaan häntä ohimennessä, vaan tarttui hiljaa hänen käteensä.
-- Hyvä! mietti d'Artagnan, hän on kaiketi saanut emännältänsä jonkun asian minulle toimitettavaksi; hän kutsuu minua johonkin lemmenkohtaukseen, johon ei uskallettu suullisesti minua kutsua. Ja hän katsoi tuota kaunista tyttölasta niin voitollisen näköisenä kuin hän suinkin voi.
-- Minä tahtoisin sanoa teille pari sanaa, herra ... sopersi kamarineitsyt.
-- Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä kuuntelen.
-- Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja erittäinkin liian tärkeätä.
-- No kuinkas meidän on tekeminen?
-- Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.
-- Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.
-- Tulkaa sitten!
Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.
-- Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa rauhassa.
-- Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.
-- Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin. Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.
D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma, mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.
Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.
-- Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.
-- Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan hullusti rakastunut!
Ketty huokasi toistamiseen.
-- Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!
-- Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?
-- Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä ensinkään.
-- Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi ilmoittaa sen minulle?
-- Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen päättänyt sanoa sen teille.
-- Kiitoksia, hyvä Ketty, mutta vaan hyvästä aikomuksestasi, sillä myönnäthän, ett'ei ilmoituksesi ole minulle mielihyväksi.
-- Toisin sanoen, te ette usko mitä olen sanonut, vai kuinka?
-- Semmoista on aina vaikea uskoa, kaunis lapseni, vaikkapa vaan itserakkaudenkin vuoksi.
-- Te ette siis usko minua?
-- Minä tunnustan, että ennenkuin annat minulle jotakin todistusta sanoihisi...
-- Mitäs tästä sanotte?
Ketty otti poveltansa pienen kirjelipun...
-- Minulleko? sanoi d'Artagnan innokkaasti tempaisten kirjelipun käteensä.
-- Ei, toiselle.
-- Toiselle?
-- Niin.
-- Hänen nimensä, hänen nimensä! huudahti d'Artagnan.
-- Katsokaa osoitetta.
-- Herra kreivi de Wardes.
Heti kohta tuli d'Artagnan'in mieleen tapaus Saint-Germain'issä; ajatuksen nopeudella repäisi hän kirjeen auki, huolimatta Ketty'n huudahduksesta.
-- Oh, Jumalani! sanoi hän, mitä te teette, herra?
-- Minäkö? en mitään, sanoi d'Artagnan, ja luki:
"Te ette ole vastannut minun ensimmäiseen kirjeeseni; oletteko siis vielä sairaana tai oletteko unhottaneet mitä silmäyksiä loitte minuun rouva de Guise'n tanssipidoissa? Nyt on tilaisuus tullut, kreivi; elkää sitä päästäkö käsistänne."
D'Artagnan vaaleni; hänen itserakkautensa oli loukattu, hän luuli rakkautensa loukatuksi.
-- Rakas herra d'Artagnan-parka! sanoi Ketty sääliväisesti, puristaen uudestaan nuoren miehen kättä.
-- Sinä surkuttelet minua, hyvä pienoiseni! sanoi d'Artagnan.
-- Oh, kaikesta sydämmestäni! sillä minä kyllä tiedän mitä rakkaus on.
-- Sinäkö tiedät mitä rakkaus on? sanoi d'Artagnan, ensi kertaa katsellen häntä tarkemmasti.
-- Oi, tiedän.
-- No niin, sen sijaan että surkuttelet minua, tekisit paremmin, jos auttaisit minua kostamaan emännällesi.
-- Ja millä tavoin tahtoisitte hänelle kostaa?
-- Minä tahtoisin valloittaa hänet ja sysätä syrjään kilpailijani.
-- Siihen minä en koskaan rupea teitä auttamaan, herra, sanoi Ketty vilkkaasti.
-- Ja miksikä et? kysyi d'Artagnan.
-- Kahdesta syystä.
-- Mitkä ne ovat?
-- Ensiksikin, emäntäni ei ole koskaan rakastava teitä.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Te olette loukanneet häntä syvästi.
-- Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka kuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan; selitä, ole niin hyvä.
-- Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille miehelle ... joka katsoo sieluni pohjaan saakka.
D'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen tuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.
-- Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos tahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman hänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.
-- Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte emäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.
-- Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?
-- Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen silmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa lähimpänä.
Silloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen monet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen hipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli mielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut kamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.
Tällä erää havaitsi gaskonjalaisemme yhdellä silmäyksellä kaiken sen hyödyn, minkä hän voi saada tuosta rakkaudesta, jonka Ketty niin lapsellisesti ja kainostelematta oli tunnustanut: sen avulla hän näet sai anastetuksi itselleen kreivi de Wardes'ille menevät kirjeet, sai salaiset tiedot aivan paikallaan, pääsi milloin hyvänsä Ketty'n huoneesen, joka oli hänen emäntänsä huoneen vieressä. Niinkuin näkyy, uhrasi tuo uskoton jo ajatuksissaan tuon tyttöraukan, voittaaksensa puoleensa mylady'n joko hyvällä tai pahalla.
Hän rupesi siis kauniilla sanoilla selittämään ihastustansa Ketty'ä kohtaan ja todisteeksi rakkaudestansa ilmoitti hän heittävänsä sikseen koko sen iltaisen vierailunsa mylady'n luona ja pitävänsä seuraa kauniille Ketty'llensä.
Mutta tuskin oli hän päässyt tätä sanomasta, kun kello helähti mylady'n puolella.
-- Taivasten tekijä! huudahti Ketty, emäntäni kutsuu minua; menkää, menkää joutuen pois.
D'Artagnan nousi ja otti lakkinsa ikäänkuin aikoakseen totella; sitten avasi hän nopeasti erään suuren kaapin oven ja pujahti sinne mylady'n pukujen sekaan.
-- Mitä te teette? huudahti Ketty.
D'Artagnan sulkeutui kaappiin mitään vastaamatta.
-- No, huusi mylady ärjyen, nukutko sinä, koska et tule kun minä soitan?
D'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.
-- Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.
Molemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki, kuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä; sitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa hänen riisumisessaan.
-- No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.
-- Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko hän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?
-- Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts. Minä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.
-- Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?
-- Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken on olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään ... hän oli vähällä menettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!
-- Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.
-- Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord Winter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä tavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!
-- Niin tosiaan, sanoi Ketty, teidän poikanne oli setänne ainoa perillinen ja siksi kunnes hän on päässyt lailliseen ikään, olisitte te saaneet hallita hänen omaisuuttansa.
D'Artagnan vapisi luihin ja ytimiin saakka kuullessaan tuon suloisen olennon soimaavan häntä siitä ett'ei hän ollut tappanut tuota miestä, jonka hän oli nähnyt osoittavan niin paljon ystävyyttä mylady'ä kohtaan.
-- Jo olisinkin, jatkoi mylady, kostanut hänelle, ell'ei kardinaali, en tiedä mistä syystä, olisi kehoittanut minua säästämään häntä.
-- Vai niin, mutta mylady ei ole säästänyt tuota pikku rouvaa, jota hän rakasti.
-- Ahaa, tuota kauppiaan rouvaa Fossoyeurs'in kadulta! Ett'eikö hän jo ole unhottanut häntä olleen olemassakaan? Kaunis kosto, totta tosiaan!
Kylmä hiki valui d'Artagnan'in otsalta: tuo nainenhan oli koko hirviö!
Hän kuunteli vielä, vaan pahaksi onneksi oli riisuutuminen jo päättynyt.
-- Hyvä on, sanoi mylady, mene suojaasi, ja huomenna tulee sinun koettaa saada vihdoinkin vastaus siihen kirjeesen, jonka annoin sinulle.
-- Kreivi de Wardes'inko kirjeesen? kysyi Ketty.
-- Tietysti, kreivi de Wardes'in.
-- Hän näyttää minusta olevan juuri vallan päinvastainen kuin tuo herra d'Artagnan-parka.
-- Menkää, neiti, sanoi mylady, minä en suvaitse arvosteluja.
D'Artagnan kuuli oven suljettavan ja pantavan salpaan, ja nyt oli mylady sulkeutunut kamariinsa. Ketty väänsi omalta puoleltaan, niin hiljaa kuin suinkin voi, oven lukkoon, ja samassa syöksähti d'Artagnan ulos kaapista.
-- Jumalani! sanoi Ketty aivan hiljaa, mikä teitä vaivaa? Tehän olette vallan kalpea!
-- Inhottava olento! mutisi d'Artagnan.
-- Hiljaa, hiljaa, menkää! sanoi Ketty; mylady'n ja minun huoneeni välillä on vaan hieno seinä, niin että kaikki kuuluu toiseen mitä toisessa puhutaan.
-- No niin, mutta sanohan nyt kumminkin, kuinka rouva Bonacieux'in on käynyt.
Tyttö parka vakuutti kiven kovaan ett'ei hän tiennyt siitä mitään, koska hänen emäntänsä ei milloinkaan ilmoittanut hänelle salaisuuksiansa muuta kuin puoliksi. Hän luuli voivansa vaan sen verran sanoa, että rouva Bonacieux ei ollut kuollut.
Kuinka hän muka oli ollut vähällä menettää mylady'lta kardinaalin suosion, siitä ei Ketty myöskään mitään tiennyt. Vaan d'Artagnan tiesi sen asian paremmin. Hän huomasi mylady'n tarkoittavan timanttijuonen huonoa onnistumista.
Mutta kaikista selvintä kumminkin oli että mylady'n viha d'Artagnan'ia kohtaan perustui siihen, ett'ei hän ollut tappanut mylady'n lankoa.
D'Artagnan palasi seuraavana päivänä mylady'n luokse. Mylady oli sangen huonolla tuulella, d'Artagnan arvasi että häntä harmitti se ett'ei kreivi de Wardes'ilta tullut vastausta. Ketty tuli sisään; mutta mylady kohteli häntä tylysti. Silmäys, jonka Ketty loi d'Artagnan'iin, tahtoi sanoa: näettehän että minä kärsin teidän tähtenne.
Loppupuolella iltaa taltui tuo kaunis leijonatar, hän kuunteli hymyillen d'Artagnan'in helliä sanoja, antoipa kätensäkin hänelle suudeltavaksi.
Lähtiessään ei d'Artagnan tiennyt mitä ajatella; mutta hänen päätänsä ei niinkään hevillä saatu pyörälle, hänellä oli mielessä omat tuumansa.
Hän tapasi Ketty'n portilla ja samoinkuin edellisenä iltana meni hän nytkin hänen luoksensa. Ketty oli saanut paljon nuhteita; häntä oli syytetty huolimattomuudesta. Mylady ei voinut käsittää kreivi de Wardes'in vaitioloa; hän oli käskenyt Kettyä tulemaan hänen luoksensa kello yhdeksän huomisaamuna ottamaan kolmatta kirjettä.
D'Artagnan otti Ketty'ltä lupauksen että hän toisi huomisaamuisen kirjeen hänen käsiinsä; tyttö-parka lupasi kaikki mitä d'Artagnan pyysi; hän oli hurmautunut.
Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan näki hän Ketty'n tulevan. Hänellä oli kädessä uusi kirje mylady'ltä. Tällä kertaa ei tyttö-parka yrittänytkään estämään d'Artagnan'ia ottamasta sitä.
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavaa:
"Tämä on nyt kolmas kerta kuin kirjoitan teille; ja tämän kirjoitan minä sanoakseni että minä rakastan teitä. Ja täydellisemmäksi vakuudeksi tälle tunnustukselleni lähetän minä kirjeentuojan mukana teille siitä näkyväisen todisteen"...
-- Minkä todisteen? huudahti d'Artagnan äkkiä, pysähdyttäen lukemisensa, ja loi leimahtavan silmäyksensä vapisevaan Ketty-parkaan.
-- Tämän, vastasi Ketty, vetäen poveltansa pienen rasian ja ojentaen sen d'Artagnan'ille.
D'Artagnan avasi sen kuumeentapaisesti ja otti rasiasta kauniin timanteilla koristetun safiirisormuksen.
-- Mitä tämä on? huudahti hän, emäntäsi kosii minua aivan kouraantuntuvalla tavalla.
-- Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.
-- Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs kirjeessä vielä puhutaan, maltappas.
"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni, että minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua kohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä tavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa."
D'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.
-- Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei silmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.
-- Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon kostaa hänen ylenkatseensa.
Näin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä ruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen sydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään sanaa ilmestynyt paperille.
Äkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi:
-- Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti takaisin.
Ja ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt, annettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään eikä ulos.
D'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen seikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja kulmiansa.
-- Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan väärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt tavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.
Puhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä safiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.
-- Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.
-- Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.
-- Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.
-- Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin kirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?
-- En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani tai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä sukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on syntyjään ranskalainen.
-- Oletko saanut tuon sormuksen mylady'lta? huudahti Athos äänellä, joka ilmoitti hänen olevan kovassa mielenliikkeessä.
-- Olen juuri vast'ikään.
-- Näytäppäs sitä, sanoi Athos.
-- Tässä se on, vastasi d'Artagnan, vetäen sen sormestaan.
Athos tutki sitä ja muuttui kalmankalpeaksi; sitten koetteli hän sitä vasemman kätensä sakarisormeen; se sopi siihen niin hyvin kuin olisi se ollut siihen tehty.
Vihan ja koston pilvi vetäysi Athoksen muutoin niin tyynelle otsalle.
-- Se on mahdotonta, että tämä voisi olla sama, sanoi hän. Kuinka saattaa tämä sormus olla lady Clarik'in hallussa? Ja kumminkin on uskomatonta että voisi olla kahta niin yhdennäköistä sormusta.
-- Tunnetko sinä tämän sormuksen? kysyi d'Artagnan.
-- Luulin sen tuntevani, vastasi Athos, vaan epäilemättä erhetyin.
Hän jätti sormuksen takaisin d'Artagnan'ille, vaan ei kumminkaan lakannut katselemasta sitä.
-- Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota pois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi mieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani puhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut olevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä; näytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään tapauksen vuoksi pieni naarmu.
D'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen Athokselle.
Athos säpsähti.
-- Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti d'Artagnan'ille naarmun.
-- Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?
-- Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin sanoin, oli se vanha perintökalleus ... jonka ei olisi koskaan pitänyt päästä suvusta pois.
-- Ja oletko ... myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.
-- En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä rakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.
D'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n sielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.
Hän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.
-- Kuuleppas, sanoi Athos, tarttuen hänen käteensä, sinä tiedät että minä pidän sinusta, d'Artagnan; jos minulla olisi poika, en voisi hänestä pitää enemmän. No niin, tottele minua: luovu tuosta naisesta; minä en häntä tunne, vaan jonkunmoinen aavistus sanoo minulle, että hän on kadotettu olento ja tuopi onnettomuutta.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi d'Artagnan, minä luovun hänestä. Minä tunnen että tuo nainen minua kauhistaa.
-- No niin, siinä teet oikein, poikani, sanoi Athos puristaen gaskonjalaisen kättä melkein isällisesti. Suokoon taivas, ett'ei tuo nainen jättäisi hirveitä jälkiä sinun elämääsi.
Ja silloin d'Artagnan lähti Athoksen luota, palaten kiiruumman kautta kotiinsa, jossa Ketty oli odottamassa kalpeana ja vapisevana.
Vaikka d'Artagnan hetkistä ennen oli todellakin vielä rakastanut mylady'ä, olivat Athoksen neuvot sekä hänen oman sydämmensä parempi ääni lujentaneet hänen tahtonsa siihen määrään, että hän päätti ijäksi luopua mylady'stä. Tämän luopumuksen suoritti hän sillä tavoin, että tarttui kynään ja kirjoitti seuraavan vastauksen:
"Elkää odotelko minua, rouva hyvä; aina siitä saakka kuin paranin, on minulla niin monta ystävää tervehdittävänä, että minun täytyy asettaa käyntini jonkunmoiseen järjestykseen. Sittenkuin teidän vuoronne tulee, kyllä ilmoitan siitä teille ajallansa.
Minä suutelen teidän käsiänne, arvoisa rouva.
Kreivi de Wardes."
Tuo kirje oli ensinkin väärennystä; sitä paitsi oli koko menettely vailla kaikkea arkatuntoisuutta; meidän ajan siveellisen katsantotavan mukaan oli se konnamaisuutta, vaan siihen aikaan ei semmoisista aivan paljon pidetty lukua. Muutoin, mylady oli menetellyt hänen kanssansa petollisesti, niin ett'ei hänellä ollut laisinkaan enää kunnioitusta häntä kohtaan.
Safiirista ei hän virkkanut sanaakaan. Tahtoiko gaskonjalainen pidättää sen aseena mylady'ä vastaan, vai eikö hän, totta puhuen, säilyttänyt tuota safiiria viimeisenä keinona sotavaruksien hankkimiseen?
Toisen aikakauden tekoja ei pidä tuomita toisen aikakauden näkökannalta. Mikä nykyaikana olisi kunnon miehelle häpeäksi, oli sinä aikana usein aivan pelkkä luonnollinen asia.
D'Artagnan jätti kirjeen avonaisena Ketty'lle.
Ketty ei tahtonut voida uskoa onneansa; d'Artagnan'in oli pakko suullisesti vahvistaa kirjeen sisällys. Ja ajattelematta mihin vaaraan hän antautui jättäessään tuommoisen kirjeen kiivasluontoiselle emännällensä, kiiruhti nuori tyttö niin joutuisasti kuin jalat kannattivat, Place-Royal'iin.
Parhaimmankin naisen sydän on säälimätön kilpailijansa tuskia kohtaan.
Mylady aukasi kirjeen yhtä innokkaasti kuin Ketty sen hänelle toi; mutta jo ensi sanoja lukiessaan kalpeni hän, rutisti paperin kokoon, loi Ketty'yn salamoivat silmänsä ja virkkoi:
-- Mikä kirje tämä on?
-- Se on vastaus armollisen rouvan kirjeesen; vastasi Ketty vapisten.
-- Mahdotonta, että aatelismies on voinut kirjoittaa tämmöistä kirjettä naiselle.
Sitten huudahti hän äkkiä:
-- Taivas! Jospa hän tietäisi...?
Hän pysähtyi vapisten. Hänen hampaansa nitisivät; hänen hipiönsä muuttui tuhkanharmaaksi. Hän tahtoi astua ikkunan luokse raitista ilmaa saamaan, mutta hän ei voinut muuta kuin ojentaa käsiänsä, jalat herkesivät kannattamasta ja hän vaipui erääsen nojatuoliin.
Ketty luuli hänen voivan pahoin, syöksähti hänen luoksensa ja rupesi aukaisemaan hänen liiviänsä. Mutta mylady nousi äkkiä seisovilleen.
-- Mitä sinä tahdot? sanoi hän; minkätähden ryhdyt sinä minuun?
-- Minä luulin armollisen rouvan voivan pahoin ja riensin teidän avuksenne, vastasi kamarineitsyt säikähtäneenä emäntänsä hirvittäviä kasvoja.
-- Minäkö voisin pahoin, minä! Pidätkö minua tyttörääpäleenä? Kun minua loukataan, minä en voi pahoin, minä kostan, ymmärrätkö sen?
Hän viittasi Ketty'n menemään.
XXXIII. Aramiksen ja Porthoksen sotavarukset
Siitä lähtien kuin sotavaruksien puuha alkoi, eivät nuo neljä ystävystä pitäneet mitään säännöllisiä kokouksia; syötiin päivällistä kukin suunnallansa missä sattui, tai oikeammin missä saatiin. Sotapalvelus vei sekin oman kalliin aikansa, joka niin joutuisasti riensi. Oli vaan suostuttu siitä että tavattaisiin toisiaan kerta viikossa, kello yksi päivällä, Athoksen luona, koska Athos pysyi päätöksessään ett'ei astuisi jalkaansa huoneesta ulos.
Juuri päivää ennen kuin d'Artagnan kreivi de Wardes'ina oli kirjoittanut tuon ratkaisevan vastauksen mylady'lle, oli heillä yksi noita suostutuita kokouksiansa.
Kun d'Artagnan saapui Athoksen luokse, tapasi hän Athoksen ja Aramiksen siellä syvissä tuumailuissa. Aramiksessa tuntui vielä halu ottaa takaisin yllensä papinkauhtana; tavallisuuden mukaan ei Athos käskenyt eikä kieltänyt. Athoksen mielestä näet jokaisen tuli menetellä omissa asioissaan mielensä mukaan. Hän ei antanut koskaan neuvoja, ell'ei niitä häneltä nimenomaan pyydetty. Eikä hän niitä antanut edes ensi pyynnölläkään.
-- Yleensä, niin oli hänen tapa sanoa, pyydetään neuvoja sen vuoksi ett'ei niitä kumminkaan sitten seurata: tai jos seurataan, niin sen vuoksi että on ketä syyttää niiden antamisesta.
Porthos saapui hetkistä myöhemmin kuin d'Artagnan. Neljä ystävystä oli siis taas yhdessä.
Nuo neljä muotoa ilmaisivat kukin omaa mielialaansa: Porthoksen levollisuutta, d'Artagnan'in toivoa, Aramiksen levottomuutta ja Athoksen huolettomuutta. Heidän vähän aikaa keskusteltuansa, jolloin Porthos oli hieman viittaillut sinnepäin että muka eräs ylhäinen henkilö oli ottanut auttaaksensa häntä pulastansa, Mousqueton astui sisään.
Hän tuli pyytämään Porthosta kotiin, jossa, lausui Mousqueton surkean näköisenä, hänen läsnäolonsa oli peräti välttämätön.
-- Ovatko sotavarukseni tulleet? kysyi Porthos.
-- Ovat tai eivät ole, vastasi Mousqueton.
-- No sanohan toki mitä tarkoitat?
-- Tulkaahan kotiin, herrani.
Porthos nousi seisomaan, kumarsi jäähyväisiksi ja astui ulos.
Tuokion perästä näkyi Bazin kynnyksellä.
-- Mitäs sinulla on asiaa, ystäväni? kysyi Aramis sillä lempeällä puheentavalla, joka häneen aina ilmestyi silloinkuin hänen ajatuksensa vaan kääntyivät hengellisyyteen päin.
-- Eräs mies odottaa teitä kotona, vastasi Bazin.
-- Mies! kuka mies?
-- Muudan kerjäläinen.
-- Anna hänelle almu, Bazin, ja käske rukoilemaan erään vaivaisen syntisen edestä.
-- Kerjäläinen tahtoo kaikin mokomin teitä puhutella ja väittää että te tulette sangen iloiseksi hänen tapaamisestansa.
-- Eikö hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa minulle?
-- Oli. Jos herra Aramis, sanoi hän, empii tulla minua tapaamaan, niin sanokaa että minä tulen Tours'ista.
-- Tours'ista? huudahti Aramis; hyvät herrat, suokaa anteeksi, mutta varmaankin mies tuopi minulle sanomia, joita juuri olen odottanut.
Ja nousten samassa tuoliltaan, hän kiirehti joutuisasti ulos.
Athos ja d'Artagnan jäivät kahdenkesken.
-- Luulenpa että noilla veitikoilla on asiat selvillä. Tai mitä luulet, d'Artagnan? kysyi Athos.
-- Minä luulen samaa; vaan, Athos veikkoseni, sinä joka niin auliisti jaoit pois englantilaisen pistole't, hyvästi saadun omaisuutesi, mitä sinä mietit?
-- Minä olen aivan tyytyväinen että tapoin sen hupsun, koskapa englantilaisen tappaminen on hyvä työ; vaan jos olisin ottanut hänen rahansa, painaisivat ne minua kuin omantunnon vaivat.
-- Onpa sinulla, Athos veikkoseni, toden totta käsittämättömät ajatukset.
Mutta me jätämme nyt heidät keskustelemaan ja seuraamme Aramista.
Näimme jo mikä kiire Aramikselle tuli, kun hän sai kuulla tuon kerjäläisen tulleen Tours'ista. Muutamassa hyppäyksessä oli hän kotonansa.
Siellä oli todellakin mies, pienikasvuinen, viekassilmäinen, ja ryysyihin puettu.
-- Tekö se olette minua kysyneet? sanoi muskettisoturi.
-- Niin, minä tahtoisin puhutella herra Aramista, oletteko te hän?
-- Sama mies. Onko teillä mitään tuotavaa minulle?
-- On, jos näytätte minulle erään kirjaillun niistimen.
-- Tässä se on, sanoi Aramis, otettuaan avaimen povitaskustaan ja avattuaan pienen ebenpuisen, simpukoilla koristellun rasian.
-- Hyvä on, sanoi kerjäläinen. Käskekää lakeija pois.
Bazin, joka oli utelias tietämään mitä miehellä oli Aramikselle asiaa, oli näet kiiruhtanut aivan Aramiksen kantapäillä ja saapunut kotiin melkein samaan aikaan kuin hän. Mutta tuo kiiruhtaminen häntä varsin vähän hyödytti. Kerjäläisen käskystä Aramis viittasi hänen poistumaan ja hänen täytyi totella.
Kun Bazin oli poissa, loi kerjäläinen pikaisen silmäyksen ympärillensä, tarkastaakseen ett'eikö kukaan voinut häntä nähdä tai kuulla, ja päästettyään irti nahkavyönsä, joka piteli koossa hänen ryysyistä takkiaan, alkoi hän ratkoa sen ylipuolta ja veti hetkisen perästä esille kirjeen.
Aramis huudahti ilosta, nähdessään sinetin, suuteli päällekirjoitusta ja avasi kuoren melkein hartaudella, ja luki seuraavat sanat:
"Ystäväni! Kohtalo tahtoo meitä vielä olemaan erillämme jonkun aikaa, mutta nuoruuden ihanat päivät eivät vielä ole ohitsemme. Tee velvollisuutesi sodassa; minä teen omalla tahollani. Ota vastaan mitä sanansaattaja sinulle antaa; taistele sodassa niinkuin kunnon aatelismiehen sopii ja muista minua, joka hellästi suutelen sinun mustia silmiäsi. Hyvästi, eli paremmin, hyvästi näkemään asti!"
Kerjäläinen yhä vaan ratkoi takkiansa; yksitellen otti hän likaisista ryysyistänsä sata viisikymmentä espanjalaista kaksoispistole'a jotka hän latoi pöydälle. Sitten avasi hän oven, kumarsi ja meni tiehensä, ennenkuin nuori mies, joka seisoi aivan ällistyneenä, oli uskaltanut virkkaa hänelle sanaakaan.
Aramis luki kirjeen uudestaan ja huomasi silloin seuraavan jälkiliitteen:
"P. S. Sinun tulee kohdella sanansaattajaa hyvin, sillä hän on jalosukuinen espanjalainen kreivi."
-- Mitä kultaisia unelmia nämä ovatkaan! huudahti Aramis. Oi, kuinka ihanaa on elämä! Niin, me olemme nuoria, ja meitä odottaa vielä autuaat päivät! Oi, sinulle pyhitän minä rakkauteni, vereni, henkeni! Kaikki, kaikki, kaikki omistan minä sinulle, armas lemmittyni!
Hän suuteli kirjettä ihastuksen vallassa, katsomatta edes kultarahoja, jotka kiilsivät pöydällä.
Bazin kolkutti ovelle; Aramiksella ei ollut syytä pysyttää häntä enää erillänsä, hän salli hänen tulla sisään.
Bazin seisahtui hämmästyneenä, nähdessään kaiken tuon kullan paljouden ja unhotti ilmoittaa d'Artagnan'ia, joka uteliaana tietämään ken tuo kerjäläinen oli, Athoksesta erottuaan oli lähtenyt suoraa päätä Aramiksen luokse.
Kun d'Artagnan ei kursaillut Aramista, tuli hän, huomattuaan että Bazin ei muistanutkaan ilmoittaa häntä, itse ilmoittamaan tuloansa.
-- Aa, hiisi vieköön, Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, jos nuo ovat niitä luumuja, joita sinulle lähetetään Tours'ista, niin sano minun puolestani suuret kiitokset sille tarhurille, joka ne on poiminut.
-- Sinä petyt, veikkoseni, sanoi Aramis sotkien asiaa; minun kirjankustantajani on ne lähettänyt sen runoelman maksuksi, jonka sommittelin yksitavuisista säkeistä sillä kaukaisella matkallamme.
-- Ahaa, tosiaan! sanoi d'Artagnan; onpa se varsin antelias kirjankustantaja, Aramis veikkoseni, muuta en voi sanoa.
-- Kuinka, herra! huudahti Bazin, maksetaanko yhdestä runoelmasta noin runsaasti? se on käsittämätöntä! Oh, herra, te osaatte mitä tahdotte, teistä tulee Voiture'n ja Benserade'n vertainen. Sepä vasta on jotakin. Runoilija on melkein yhtä kuin apotti. Ah, herra Aramis! ruvetkaa runoilijaksi, olkaa niin hyvä.
-- Bazin ystäväni, sanoi Aramis, luulenpa sinun sekoittuvan puheesemme.
Bazin huomasi tehneensä tyhmyyden; hän painoi päänsä alas ja meni matkaansa.
-- Vai niin, että sinä myöt nerontuotteitasi kullanpainon mukaan, sanoi d'Artagnan hymyillen; sinä olet sangen onnellinen mies, ystäväni; mutta varoitappas ett'et pudota tuota kirjettä, joka pilkistää esille takkisi taskusta ja joka kaiketi myöskin on kustantajaltasi.
Aramis punastui silmänvalkeiseen saakka ja painoi kirjeen syvemmälle.
-- D'Artagnan veikkoseni, jos sinua haluttaa, niin menkäämme ystäviämme tapaamaan; ja kun minä nyt olen rikas, niin voimme tänään syödä yhdessä päivällistä odottaessamme kunnes te rikastutte vuorollanne.
-- No peijakas, sanoi d'Artagnan, vallan mielelläni! Siitä onkin jo kauvan kuin saimme kunnon päivällistä, jonka vuoksi voimme vähän kostuttaa kaulaamme muutamilla pullollisilla vanhaa bourgogne'a.
-- Olkoon menneeksi vanhaa bourgogne'a! minäkin pidän siitä sangen paljon, sanoi Aramis, jolta kullan näkeminen oli pyyhkäissyt kaikki jumaliset ajatukset niinkuin siivillä.
Otettuaan mukaansa kolme neljä kaksoispistole'a päivälliskustannusten varalle, kätki hän muun osan tuohon ebenpuiseen rasiaan, jossa hän säilytti kirjailtua niistintänsä, tuota merkillistä taikakaluansa.
Molemmat ystävykset lähtivät nyt takaisin Athoksen luokse, joka, pysyen päätöksessään ett'ei liikahtaisi kotoaan, otti toimittaaksensa päivällisen luoksensa. Koska hän hyvin ymmärsi herkkupöydän järjestämistä, d'Artagnan ja Aramis suostuivat mielellään jättämään päivällishuolet hänen toimeksensa.
He menivät nyt Porthoksen luokse; Bac'in kadun kulmassa kohtasivat he Mousqueton'in, joka surkean näköisenä ajoi edellänsä hevosta ja aasia.
D'Artagnan huudahti ilonsekaisesta hämmästyksestä.
-- Aa, minun keltainen hevoseni! sanoi hän. Katsoppas tuota hevosta, Aramis.
-- Huu, millainen luuska! vastasi Aramis.
-- Tiedäppäs, ystäväni, jatkoi d'Artagnan, juuri tuolla hevosella minä Pariisiin tulin.
-- Mitä! Tunteeko herra tämän hevosen? kysyi Mousqueton.
-- Sillä on peräti omituinen väri, sanoi Aramis; tuon karvaista en ole koskaan vielä ennen nähnyt.
-- Sen kyllä uskon, sanoi d'Artagnan. Sen vuoksi möinkin sen kolmeen écu'sen, jonka hinnan sain kaiketi vaan tuon karvan vuoksi. Mutta kuinka tämä hevonen on joutunut sinun käsiisi, Mousqueton?
-- Ah, huokasi palvelija, elkää kysykö minulta, hyvä herra, tässä on meidän herttuattaren mies tehnyt katalan kepposen.
-- Kuinka niin, Mousqueton?
-- Asian laita on semmoinen, että me olemme sangen hyvässä suhteessa erääsen korkea-arvoiseen naiseen, herttuatar...; mutta suokaa anteeksi, herrani on käskenyt minun pitämään sitä salassa. Hän oli saanut meidät ottamaan vastaan erään pienen muiston, erään komean espanjalaisen ratsun ja andalusialaisen aasin, joita oli oikein ilo katsella. Mutta puoliso sai vihiä asiasta; hän otti tiellä takavarikkoon kumpaisenkin ja lähetti meille nämä onnettomat elukat.
-- Joita sinä nyt olet viemässä takaisin, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.
-- Juuri niin, vastasi Mousqueton. Huomaattehan, ett'emme voi olla tyytyväiset tämmöisiin, niiden sijasta, jotka meille luvattiin?
-- Ettehän toki, hiisi vieköön, vaikka kylläpä olisin tahtonut nähdä Porthoksen keltaisen hevoseni selässä; siitä olisin saanut selvän kuvan miltä minä näytin Pariisiin tullessani. Mutta elkäämme viivyttäkö sinua, Mousqueton, mene vaan toimittamaan isäntäsi asiaa. Onko hän kotona?
-- On, sanoi Mousqueton, mutta sangen pahalla tuulella!
Ja hän jatkoi matkaansa Grand-Augustin'in rantakatua kohden, jolla välin molemmat ystävykset menivät kolkuttamaan onnettoman Porthoksen ovelle. Mutta hän oli nähnyt heidän tulonsa pihalla, eikä ollut kiireissään avaamaan. He kolkuttivat siis turhaan.
Sillä aikaa Mousqueton kulki tietänsä, ja mentyänsä Pont-Neuf'in sillan yli, yhä vaan ajaen noita kahta kaakkiansa, joutui hän Ours'in kadulle. Perille päästyänsä sitoi hän, isäntänsä käskyn mukaan, hevosen ja aasin marhaminnasta prokuraattorin portin pieleen; sitten, huolimatta sen enempää heidän vastaisesta kohtalostansa, hän palasi Porthoksen luokse ja ilmoitti että hänen käskynsä oli täytetty.
Jonkun ajan perästä nuo molemmat elukat, jotka eivät olleet syöneet sittenkuin aamusella, nostivat semmoisen äänen, että prokuraattori käski juoksupojan mennä tiedustelemaan naapureilta kenenkä hevonen ja aasi siellä mahtoi olla.
Rouva Coquenard tunsi lahjansa, eikä alussa voinut käsittää tuota paluuttamista; mutta Porthoksen käynti sen kohta selitti. Vihastus, joka säkenöitsi muskettisoturin silmissä, huolimatta hänen hillitsemisestänsä, säikähdytti tuon hellän armastajan. Mousqueton ei sitä paitsi ollut salannut isännältänsä, että hän oli kohdannut d'Artagnan'in ja Aramiksen, ja että d'Artagnan oli tuntenut tuon keltaisen hevosen samaksi béarnelaiseksi hevoskäpykäksi, jolla hän oli tullut Pariisiin ja jonka hän oli myönyt kolmeen écu'sen.
Porthos meni pois sittenkuin hän ja prokuraattorin rouva olivat päättäneet kohdata toisiansa Saint-Magloire'n luostarissa. Kun prokuraattori näki muskettisoturin lähtevän, pyysi hän häntä päivällisille, vaan sen kutsumuksen Porthos hylkäsi majesteetillisen näköisenä.
Vapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän arvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen komea käytöstapa.
Kaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu, voipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä prokuraattorin rouvaa kohden.
-- Oi, voi, sanoi onneton rouva, minä olen tehnyt parhaimpani mukaan. Eräs meidän velkamies, muudan hevoskauppias, oli sitkeä maksamaan; minä otin sen vuoksi tuon aasin ja hevosen hänen velastansa. Hän oli luvannut minulle kaksi komeata elukkaa.
-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos; jos tuo hevoshuijari oli teille velkaa enemmän kuin viisi écu'tä, niin on hän petturi.
-- Ei suinkaan ole luvatonta koettaa saada helpolla hinnalla, herra Porthos, sanoi prokuraattorin rouva, puollustellen itseään.
-- Ei suinkaan, rouva hyvä, vaan ne, jotka koettavat saada helpolla hinnalla, saavat suvaita toisten hakea auliimpia ystäviä.
Porthos pyörähti kantapäällään ja astui muutamia askelia pois päin, aikoen muka mennä tiehensä.
-- Herra Porthos, herra Porthos! huusi prokuraattorin rouva. Minä olen väärässä, sen tunnustan, minun ei olisi pitänyt tinkiä silloin kuin oli hankittava varukset semmoiselle sotilaalle.
Vastaamatta mitään astui Porthos vielä muutaman askeleen pois päin.
Prokuraattorin rouva oli näkevinänsä hänet loistavassa utupilvessä herttuattarien ja markiisittarien ympäröimänä, jotka heittelivät kultasäkkejä hänen jalkojensa juureen.
-- Taivaan nimessä, pysähtykäähän toki, herra Porthos, huusi prokuraattorin rouva. Pysähtykää että saamme puhua.
-- Teidän kanssanne puhuminen tuottaa minulle paljasta onnettomuutta, sanoi Porthos.
-- Mutta sanokaahan toki, mitä te pyydätte?
-- En mitään, sillä se on yhdentekevä pyydänkö tai en.
Prokuraattorin rouva ojensi käsivartensa Porthosta kohden ja tuskan vallassa huusi hänelle:
-- Herra Porthos, enhän minä semmoisia asioita ymmärrä. Tietäisinkö minä mitä hevonen on? tietäisinkö minä mitä varukset ovat?
-- Teidän olisi pitänyt luottaa minuun, joka semmoisia seikkoja ymmärrän, rouva hyvä, mutta te tahdoitte säästää ja siis kiskoa minua.
-- Minä tein väärin, herra Porthos, vaan minä korjaan sen.
-- Millä tavoin? kysyi muskettisoturi.
-- Kuulkaahan. Tänä iltana menee Coquenard herttua de Chaulnes'in luokse, joka on kutsunut häntä erääsen neuvotteluun, mikä kestää ainakin kaksi tuntia. Tulkaa silloin, me olemme silloin yksin ja voimme asettaa kaikki parhaimmalla tavoin.
-- Hyvä! se kuuluu joltakin, armaani!
-- Suotteko minulle anteeksi?
-- Sittenhän nähdään, sanoi majesteetillisesti Porthos.
Ja he erosivat toisistaan sanoen: tänä iltana siis.
-- Peijakas! mietti Porthos mennessään, minusta alkaa näyttää niinkuin kumminkin olisin pääsemässä mestari Coquenard'in raha-arkulle.
XXXIV. Kostotuumia
Saman päivän iltana kuin mylady oli saanut tuon musertavan kirjeen, antoi hän Ketty'lle käskyn laskea d'Artagnan hänen luoksensa heti kohta kuin hän tapansa mukaan saapui. Mutta hän ei tullutkaan.
Seuraavana päivänä tuli Ketty uudestaan nuoren miehen luokse ja kertoi koko edellisen illan tapahtuman. D'Artagnan hymyili; myladyn lemmenkateinen viha oli hänen kostonsa.
Iltasella odotti mylady vielä malttamattomammin kuin edellisenä iltana. Hän uudisti käskynsä, mutta samoin kuin eilisiltana, sai hän nytkin turhaan d'Artagnan'ia odottaa.
Ja taas seuraavana päivänä tuli Ketty d'Artagnan'in luokse, ei enää iloisena ja reippaana niinkuin edellisillä kerroilla, vaan päinvastoin hyvin alakuloisena.
D'Artagnan kysyi tyttöparalta, mikä häntä vaivaisi; mutta vastauksen sijaan antoi hän hänelle kirjeen.
Kirje oli mylady'n käsialaa; tällä kertaa oli se kirjoitettu d'Artagnan'ille, eikä herra de Wardes'ille.
Hän avasi sen ja luki seuraavaa:
"Paras herra d'Artagnan! On hyvin pahasti noin unhottaa ystäviänsä, semminkin kun kohdakkoin erotaan niin pitkäksi aikaa. Lankoni ja minä olemme odottaneet teitä turhaan sekä eilen että toissa iltana. Käyköhän samoin tänäkin iltana?
Teidän kiitollinen lady Clarick."
-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; tätä juuri odotin. Minun osakkeeni nousevat samaa mukaa kuin kreivi de Wardes'in alenevat.
-- Tuletteko? kysyi Ketty.
-- Kuuleppas, kaunis lapseni, sanoi gaskonjalainen, joka koki puollustautua omissa silmissään sen lupauksen rikkomisesta, jonka hän oli tehnyt Athokselle, sinä kaiketi ymmärrät, ett'ei olisi viisasta olla noudattamatta näin suoraa kutsumusta? Jos mylady havaitsisi ett'en enää käy hänen luonansa, voisi hän aavistaa jotakin, ja kukas tiesi kuinka kauvaksi naisen kosto voisi ulottua?
-- Oh, Jumalani! sanoi Ketty, te osaatte puhua asiat aina niin päin että teillä on oikein. Mutta kun taas tulette seurustelemaan hänen kanssansa ja jos teidän tällä kertaa onnistuisi oikealla nimellänne ja oikeassa haamussanne miellyttää häntä, olisi se paljon pahempi kuin ennen.
Vaisti auttoi tyttöparkaa arvaamaan osaksi mitä olisi tapahtuva.
D'Artagnan rauhoitti häntä parhaimman mukaan ja lupasi olla tunteeton mylady'n houkutuksia kohtaan.
Hän pyysi Ketty'n vastaamaan mylady'lle että hän tunsi itsensä ylen kiitolliseksi hänen hyvyydestänsä ja että hän noudattaisi kutsumusta; mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa, pelosta että mylady'n tottunut silmä voisi huomata käsi-alan väärennyksen.
Kun kello löi yhdeksän, oli d'Artagnan Palais-Royal'issa. Nähtävästi oli palvelijoille ilmoitettu hänen tulostansa, sillä he odottivat esihuoneessa ja eräs heistä kiiruhti, ennenkuin d'Artagnan oli ennättänyt vielä mitään kysyä, ilmoittamaan hänen tuloansa.
-- Pyytäkää häntä astumaan sisään, sanoi mylady lyhyesti, vaan niin kuuluvasti että d'Artagnan kuuli sen esihuoneesen.
Hänet saatettiin sisään.
-- Minä en ole kotona kellenkään, sanoi mylady, ymmärrättekö? En kellenkään.
Lakeija meni.
D'Artagnan loi uteliaan silmäyksen mylady'yn. Mylady oli kalpea ja hänen silmänsä olivat raukeat joko itkusta tai unettomuudesta. Tahallansa oli kynttilöiden lukumäärä vähennetty, vaan tuo nuori nainen ei sittenkään voinut peittää sen kuumeen jälkiä, joka häntä näinä kahtena viimeisenä päivänä oli vaivannut.
D'Artagnan lähestyi häntä kohteliaasti kuin ainakin; mylady ponnisti oikein viimeiset voimansa ottaaksensa häntä ystävällisesti vastaan, mutta tuskin koskaan on suloinen hymyily niin huonosti onnistunut.
D'Artagnan'in kysymykseen, kuinka hän voi vastasi hän:
-- Huonosti, sangen huonosti.
-- Mutta sittenhän, sanoi d'Artagnan, minä olen vaan vaivaksi, te tarvitsette epäilemättä lepoa ja minä menen siis pois.
-- Ei suinkaan, sanoi mylady; päin vastoin, jääkää tänne vaan, herra d'Artagnan, teidän rakastettava seuranne minua virkistää.
-- Ohoo, mietti d'Artagnan, noin viehättävä hän ei ole koskaan ollut; olkaamme varoillamme.
Mylady herkesi nyt mitä herttaisimman näköiseksi ja koetti panna puheesensa niin paljon eloisuutta kuin suinkin taisi. Samaan liittoon hänen kuumeensa, joka hänet oli hetkeksi jättänyt, palasi ja toi takaisin loiston hänen silmiinsä, hehkun hänen poskillensa ja punan hänen huulillensa.
D'Artagnan sai nähdä Kirken, joka jo oli kietonut hänet lumousvoimallansa. Hänen rakkautensa, jonka hän luuli jo sammuneen, mutta joka olikin vaan tukehduksissa, leimahti taas ilmituleen. Mylady hymyili ja d'Artagnan tunsi että hän olisi syössyt vaikka hornaan tuon hymyilyn tähden.
Tuli hetki, jolloin hän tunsi povessansa jotakin tunnonvaivojen kaltaista.
Vähitellen mylady muuttui yhä puheliaammaksi. Hän kysyi d'Artagnan'ilta, oliko hänellä lemmittyä.
-- Oi, huokasi d'Artagnan niin surumielisen näköisenä kuin hän suinkin voi, voitteko olla minua kohtaan niin julma että kysytte semmoista, minulta, joka siitä hetkestä kuin teidät näin, olen vaan uneksinut ja haaveillut teistä.
Mylady hymyili oudosti.
-- Siis te rakastatte minua? sanoi hän.
-- Tarvitseeko minun sitä sanoa, ettekö ole sitä jo huomanneet?
-- Kyllä; mutta tiedättehän että kuta ylpeämpi sydän, sitä vaikeampi se on saavuttaa.
-- Oh, vaikeudet eivät minua peloita, sanoi d'Artagnan; minua ei vapisuta muut kuin mahdottomuudet.
-- Ei mikään ole todelliselle rakastajalle mahdotonta, sanoi mylady.
-- Eikö mikään?
-- Ei, vakuutti mylady.
-- Peijakas! mietti d'Artagnan itsekseen, nyt on toinen ääni kellossa. Mahtaisikko tuo oikkuilija todella olla rakastunut minuun, ja huvittaisikko häntä lahjoittaa minulle vielä toisen samallaisen safiirin, jonka olen saanut kreivi de Wardes'ina.
D'Artagnan siirsi nopeasti tuolinsa lähemmäksi mylady'n tuolia.
-- No niin, sanoi hän, mitä tekisitte todistaaksenne rakkauttanne, josta puhutte?
-- Kaikki mitä ikinä halajatte. Käskekää minä olen valmis.
-- Kaikki?
-- Kaikki! huudahti d'Artagnan, joka tiesi edeltäkäsin ett'ei tuo lupaus häntä mihinkään suureen vaaraan saattaisi.
-- No niin! keskustelkaamme sitten vähä, sanoi mylady, siirtäen vuorostaan tuolinsa lähemmäksi.
-- Minä olen valmis kuulemaan, sanoi d'Artagnan.
Mylady oli hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kahdella päällä; sitten näytti hän tekevän päätöksen ja lausui:
-- Minulla on eräs vihollinen.
-- Teilläkö, ihana rouva! huudahti d'Artagnan ollen kummastuvinansa, onko se mahdollista? Tehän olette niin kaunis ja hyvä!
-- Eräs verivihollinen.
-- Todellakin?
-- Vihollinen, joka on niin hirmuisesti minua loukannut että meidän välillemme on syttynyt taistelu elämästä ja kuolemasta. Voinko saada teidät avukseni?
D'Artagnan oli heti huomannut, mihin tuo kostonjanoinen olento pyrki.
-- Voitte varmaan, rouva hyvä, sanoi hän juhlallisesti, minun käsivarteni ja henkeni ovat teidän niinkuin rakkautenikin.
-- No sitten, sanoi mylady, koska te olette yhtä jalomielinen kuin rakastunut...
Hän pysähtyi.
-- Mitä sitten? kysyi d'Artagnan.
-- No niin, jatkoi mylady hetkisen vaiettuansa, tästä hetkestä saakka ei teidän ole tarvis puhua mahdottomuuksista.
-- Säästäkää minua menehtymästä onnellisuuteeni, huudahti d'Artagnan heittäytyen polvillensa ja peittäen suudelmilla hänen kätensä, jotka mylady jätti hänen valtaansa.
-- Kostahan vaan minun puolestani tuolle hävyttömälle Wardes'ille, mietti mylady, kyllä minä sitten tiedän päästä erilleni sinusta, sinä tyhmä pöllö, sinä elävä miekanterä.
-- Antaudu nyt mielisuosiolla minun valtaani, sinä kavala, vaarallinen nainen, joka olet niin hävyttömästi pitänyt minua pilkkanasi, mietti d'Artagnan vuorostaan; sitten nauran minä sinulle yhdessä hänen kanssansa, jonka sinä tahtoisit minulla tapattaa.
D'Artagnan nosti päätänsä.
-- Minä olen valmis, sanoi hän.
-- Te olette siis ymmärtäneet tarkoitukseni, rakas herra d'Artagnan! sanoi mylady.
-- Minä olen arvannut sen teidän silmäyksistänne.
-- Siis te käytätte minun hyväkseni käsivarttanne, joka jo on saavuttanut niin suuren maineen.
-- Vaikka paikalla!
-- Mutta, sanoi mylady, kuinka saan minä korvatuksi moisen palveluksen?
-- Te tiedätte sen sanomattanikin, että teidän rakkautenne on ainoa palkinto mitä haluan, sanoi d'Artagnan.
Ja hän veti mylady'n hellästi puoleensa.
Hän tuskin vastustelikaan.
-- Ah, huudahti d'Artagnan, hurmautuneena siitä kiihkosta, jonka tuo nainen sytytti hänen sydämmeensä, ah! onneni on minusta vallan yliluonnollinen ja kun pelkään että se on vaan unta, on ainoa haluni muuttaa se todellisuudeksi.
-- No niin, tehkää itsenne ansiolliseksi tähän onneenne!
-- Minä tottelen käskyänne.
-- Aivanko varmaan? kysyi mylady, vielä kerran viimeisen epäillen.
-- Nimittäkää minulle se heittiö, joka on saattanut teidän suloiset silmänne itkemään.
-- Ken teille on sanonut että minä olen itkenyt? kysyi hän.
-- Minusta näyttää...
-- Minun laiseni naiset eivät itke, sanoi mylady.
-- Sitä parempi! Mutta sanokaapa, mikä hänen nimensä on.
-- Tietäkää että hänen nimensä on koko minun salaisuuteni.
-- Täytyyhän minun toki tietää hänen nimensä.
-- Niin, täytyyhän teidän; nyt saatte nähdä, luotanko teihin!
-- Te täytätte minut ilolla. Mikä on hänen nimensä?
-- Te tunnette hänet.
-- Todellakin?
-- Varmaan.
-- Eihän hän liene vaan minun ystäväni? kysyi d'Artagnan ollen eperoivinansa luulotellaksensa tietämättömyyttänsä.
-- Jos hän olisi teidän ystäviänne, empisittekö silloin? huudahti mylady, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
-- En, vaikka hän olisi veljeni! huudahti d'Artagnan ikäänkuin innostuksen vallassa.
Gaskonjalaisellamme ei ollut mitään peljättävänä; sillä hän tiesi mihin saakka mennä.
-- Minä rakastan teidän alttiuttanne, sanoi mylady.
-- Oi, ettekö rakasta minussa muuta? kysyi d'Artagnan.
-- Minä rakastan myöskin teitä itseänne, sanoi hän, tarttuen hänen käteensä.
Tuo tulinen kädenpuristus saattoi d'Artagnan'in vapisemaan, ikäänkun mylady'n kuume hänen koskettaessaan olisi tarttunut häneen.
-- Te rakastatte minua! huudahti hän. Oh, jos niin on, saattaa se minut vallan hulluksi. Ja hän sulki hänet syliinsä; mylady ei yrittänytkään kääntämään pois huuliansa hänen suutelemisestaan, mutta hän ei vastannut suudelmaan.
Hänen huulensa olivat kylmät; d'Artagnan'ista tuntui kuin olisi hän suudellut marmorikuvaa.
Hän oli kumminkin hurmautunut ilosta, ja rakkauden hehkussa luuli hän melkein että mylady'kin oli hellä häntä kohtaan; hän melkein uskoi Wardes'in rikokselliseksi. Jos hän siinä hetkessä olisi saanut Wardes'in käsiinsä, olisi hän hänet tappanut.
Mylady käytti tilaisuutta.
-- Hänen nimensä on ... sanoi hän vuorostaan. De Wardes, minä tiedän sen, huudahti d'Artagnan.
-- Kuinka te sen tiedätte? kysyi mylady tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja koettaen katsoa hänen silmiensä kautta hänen sielunsa pohjaan.
D'Artagnan huomasi menneensä yli äärien ja hairahtuneensa.
-- Sanokaa, sanokaahan toki! uudisti mylady, kuinka te sen tiedätte?
-- Kuinkako minä tiedän? sanoi d'Artagnan.
-- Niin.
-- Minä tiedän sen siitä että de Wardes eilen eräässä seurassa, jossa minäkin olin, näytti sormusta sanoen saaneensa sen teiltä.
-- Katala heittiö! huudahti mylady.
Tuo nimitys, niinkuin hyvin saattaa ymmärtää, tuntui d'Artagnan'in sydämmen pohjaan saakka.
-- Mitäs arvelette? virkkoi mylady.
-- No niin, minä kostan tuolle heittiölle, vastasi d'Artagnan ruveten hyvin uljaan näköiseksi.
-- Kiitos, urhoollinen ystäväni! huudahti mylady; ja milloinka kostatte?
-- Huomenna, tai vaikka paikalla, jos tahdotte.
Mylady oli huudahtamaisillaan: "paikalla"; mutta hän huomasi että moinen kiiruhtaminen ei olisi kovinkaan mieluista d'Artagnan'ille.
Sitä paitsi tuli hänen käyttää tuhansia varokeinoja ja antaa tuhansia neuvoja urhollensa, ett'ei rupeisi mihinkään selvityksiin kreivin kanssa muiden kuullen. Näistä mietteistä keskeytti häntä d'Artagnan, sanoen:
-- Huomenna olen kostanut puolestamme tai olen hengetönnä.
-- Ei, sanoi mylady, te kostatte puolestani, vaan te ette kuole. Hän on pelkuri.
-- Kentiesi hän pelkää naisia, vaan miehiä hän ei pelkää. Minulla on siitä kokemusta.
-- Mutta minun ymmärtääkseni teillä ei ollut syytä valittaa huonoa onnea viime taistelussanne.
-- Onni on oikullinen: tänään suopea, huomenna kääntää selkänsä.
-- Te niin muodoin jo eperoitte.
-- En suinkaan, Herra varjelkoon; vaan olisikko oikein laskea minut menemään kohti mahdollista kuolemaa, suomatta minulle toki vähän enempää kuin toivon?
Mylady vastasi silmäyksellä, joka ilmoitti:
-- Eikö muuta?
Sitten liitti hän silmäykseensä myöskin sanoja ja lausui hellästi:
-- Aivan oikein.
-- Oh, te olette enkeli, sanoi nuori mies.
-- Siis kaikki on sovittu? kysyi mylady.
-- Kyllä, mutta...
-- Vaiti; kuulen veljeni tulevan; hänen on tarpeetonta nähdä teitä täällä.
Hän soitti. Ketty tuli sisään.
-- Menkää tuosta ovesta, sanoi hän d'Artagnan'ille, lykäten auki erään salaoven, ja palatkaa kello yksitoista jatkamaan puhettamme. Ketty saattaa teidät luokseni.
Tyttöparka oli menehtyä kuullessaan nuo sanat.
-- No, neiti, mitä mietitte seisoessanne tuossa kuin kuva! saattakaa tämä herra ulos; ja tänä iltana kello yksitoista, kuulittehan?
Mylady ojensi d'Artagnan'ille kätensä, jota hän suuteli hellästi.
-- Pidetäänpä nyt silmällä, mietti hän itsekseen mennessään, tuskin vastaten Ketty'n nuhteihin, pidetäänpä nyt silmällä ett'ei tehdä tyhmyyksiä; tuo nainen on aivan varmaan peräti kelvoton ihminen; pidetäänpä silmällä.
XXXV
Myladyn salaisuus.
D'Artagnan lähti suoraa päätä hotellista, poikkeamatta tavallisuuden mukaan Ketty'n luokse, vaikka tyttö sitä hartaasti pyysi; näin teki hän kahdesta syystä: ensinkin, hän tahtoi välttää nuhteita, syytöksiä, rukouksia; toiseksi, hän tahtoi tutkistella omia ajatuksiansa ja, jos mahdollista, myöskin tuon naisen ajatuksia.
Heti kohta selveni hänelle, että hän rakasti mylady'ä hulluuteen asti ja että mylady ei häntä vähintäkään rakastanut. Hetkisen ajatteli hän että olisi parhainta mennä kotiin kirjoittamaan mylady'lle pitkä kirje, ja tunnustaa että hän ja de Wardes tähän saakka oli ollut sama henkilö, ja että hän siis ei voinut tappaa Wardes'ia, tekemättä itsemurhaa. Mutta häntäkin kiihoitti julma koston himo; hän tahtoi omistaa tuon naisen vuorostaan omassa nimessään; ja kun moinen kosto tuntui hänestä jossakin määrin suloiselta, hän ei tahtonut luopua siitä.
Hän käveli viisi kuusi kertaa Place-Royal'in ympäri, kääntyi aina joka kymmenen askeleen päässä katsomaan valoa, joka hohti mylady'n ikkunaverhojen lävitse.
Mutta vihdoin määrähetki löi ja silloin katosi viimeinenkin epäilys d'Artagnan'in mielestä; hän kiiruhti tykyttävin sydämmin, polttavin päin, hotelliin ja nousi Ketty'n kamariin.
Tyttö, kalpeana kuin kuolema ja vavisten kuin haavanlehti, tahtoi pidättää häntä menemästä sisään, vaan mylady, jonka korva nyt oli herkimmillään, oli kuullut liikkeen ja avasi nyt välioven lausuen:
-- Käykää sisään.
D'Artagnan ei uskonut silmiään ei korviaan, hän luuli joutuneensa noiden yliluonnollisten seikkailujen pyörteesen, joihin unissa toisinaan joudutaan.
Hän syöksähti mylady'n luokse saman voiman alaisena, millä magneetti vetää puoleensa rautaa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Ketty syöksähti vuorostaan ovea kohden.
Lemmenkateus, raivo, loukattu ylpeys, lyhyesti sanoen, kaikki intohimot, jotka taistelevat rakastavan naisen sydämmessä, yllyttivät häntä ilmaisemaan kaikki; mutta olisihan hän hukassa, jos hän tunnustaisi olleensa avullisena moiseen petokseen ja kaiken päälliseksi menettäisi hän silloin myöskin d'Artagnan'in. Tuo viimeinen rakkauden ajatus kehoitti häntä vielä viimeiseen uhraukseen.
D'Artagnan puolestaan oli päässyt määränsä päähän: nyt ei häntä rakastettu enää kilpailijana vaan hänenä itsenään. Salainen ääni hänen povessaan sanoi hänelle kyllä, että hän oli vaan koston välikappaleena, jota hyväiltiin siinä toivossa että hän ottaisi kostettavan hengiltä; mutta ylpeys, itserakkaus, hulluus hiljensi tuon äänen, tukahdutti tuon kuiskutuksen. Sitä paitsi uskoi gaskonjalaisemme hyvin kyllä voivansa vetää vertoja kreivi de Wardes'ille, -- hänellä näet, niinkuin olemme havainneet, oli suuret luulot itsestään, -- ja hän tuumaili, miksikä ei häntä voitu rakastaa hänen oman itsensä tähden.
Mylady ei ollut hänelle enää peljättävä vehkeilijänainen, vaan oli hellä lemmitty, joka rakasti häntä muka yhtä tulisesti kuin hän mylady'a.
Mutta eipä mylady unhottunutkaan siinä määrässä kuin d'Artagnan lemmenhaaveilun valtaan; hän tempasi d'Artagnan'in unelmistaan ja käänsi hänen huomionsa todellisuuteen, kysymättä, oliko hän jo suorittanut ne toimenpiteet, jotka olivat tarpeen huomispäiväistä kreivi de Wardes'in kohtaamista varten.
Mutta d'Artagnan, jonka ajatukset liitelivät vallan toisaalla, ei muistanutkaan menetellä viisaasti, vaan vastasi kohteliaasti että aika oli nyt liian myöhäinen ajatella kaksintaisteluja ja miekanmittelyjä.
Tuo kylmyys, millä d'Artagnan kohteli mylady'n ainoata toivomusta, säikähdytti mylady'a ja hän rupesi yhä kiihkeämmin kyselemään asiasta.
Silloin d'Artagnan, joka ei koskaan ollut todenperään ajatellut tätä kaksintaistelua, koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta turhaan.
Mylady pysyi lujasti kiinni asiassansa.
D'Artagnan luuli tekevänsä viisaasti kun hän koetti kehoittaa mylady'ä luopumaan koston tuumista ja suomaan de Wardes'ille anteeksi.
Mutta ensi sanasta, minkä d'Artagnan virkkoi sinne päin, mylady säpsähti ja vetäytyi erilleen d'Artagnan'ista.
-- Rupeatteko aristelemaan, hyvä d'Artagnan? kysyi hän terävästi ja ivallisesti.
-- Niin te ette ajattele, armaani, vastasi d'Artagnan; mutta entäpä jos kreivi de Wardes olisikkin vähemmin rikoksellinen kuin luulette?
-- Kaikessa tapauksessa, sanoi mylady vakavasti, on hän pettänyt minua ja samalla on hän myöskin ansainnut kuoleman.
-- Hänen täytyy siis kuolla, koska te langetatte hänet, sanoi d'Artagnan lujuudella semmoisella että mylady tuli vakuutetuksi hänen rajattomasta alttiudestaan.
Samassa vetäytyi hän takaisin d'Artagnan'in puoleen.
Ja kun eron hetki tuli, muistutti mylady häntä vielä kertomuksestaan.
-- Minä olen aivan valmis, sanoi d'Artagnan, mutta sitä ennen tahtoisin olla varma eräästä seikasta.
-- Mistä sitten? kysyi mylady.
-- Siitä, että te minua rakastatte.
-- Olenhan jo selvästi osoittanut rakastavani teitä.
-- Siinä tapauksessa on ruumiini ja henkeni teidän omanne.
-- Kiitos, uljas rakastajani! mutta samoin kuin minä olen osoittanut teille rakkauteni, osoitatte te myöskin minulle, eikö niin?
-- Se on varma tosi. Vaan jos te rakastatte minua niin paljon kuin sanotte, ettekö pelkää mitään minun puolestani?
-- Mitä minulla olisi peljättävää?
-- Että tulen pahasti haavoitetuksi, ehkäpä menetän henkeni.
-- Mahdotonta, sanoi mylady, siihen olette liian hyvä soturi, liian oiva miekanmittelijä.
-- Ettekö siis ennemmin käyttäisi semmoista keinoa, millä voisitte saada koston ilman taistelua?
Mylady katsoi äänetönnä rakastajaansa; hänen kirkkaat silmänsä loistivat oudosti, pahaenteisesti:
-- Totta tosiaan, sanoi hän, luulenpa vieläkin, että olette kahdella päällä.
-- En laisinkaan; mutta minua todella säälittää kreivi de Wardes parka nyt, kun ette enää häntä rakasta; minun mielestäni on jo julma rangaistus, menettää teidän rakkautenne, eikä hän tarvitsisi enää muuta kuritusta.
-- Ken teille sanoo rakastavani häntä? kysyi mylady.
-- Ainakin saatan sanoa, luulematta kovin suuria itsestäni, että te rakastatte toista, sanoi nuori mies hellästi, ja sanon vieläkin, että kreivi de Wardes käy säälikseni.
-- Teidän? kysyi mylady.
-- Niin, minun.
-- Ja minkä vuoksi?
-- Sen vuoksi, että minä yksin tiedän...
-- Mitä?
-- Ett'ei hän ole, tai oikeammin, ett'ei hän ole ollut likimainkaan niin rikoksellinen teitä kohtaan kuin hän näyttää.
-- Kaikkea muuta! sanoi mylady levottoman näköisenä; selittäkää sananne, sillä minä en todellakaan käsitä mitä tarkoitatte?
Ja hän katsoi d'Artagnan'iin, joka häntä parhaillaan syleili, yhä välkkyvämmillä silmillä.
-- Niin, minä olen rehellinen mies, sanoi d'Artagnan päättäneenä tehdä leikistä lopun, ja sittenkuin olen saanut teidän rakkautenne, sittenkuin olen varma siitä että se on minun omanani, sillä onhan se omanani, eikö niin?
-- Täydellisesti, jatkakaa.
-- No niin, minä tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi: eräs tunnustus painaa minua.
-- Tunnustus!
-- Jos olisin epäillyt teidän rakkauttanne, en olisi tähän tunnustukseen ruvennut, vaan te rakastatte minua, kaunis lemmittyni? eikö niin, rakastattehan minua?
-- Epäilemättä.
-- Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt rikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?
-- Ehkäpä.
D'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi, lähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.
-- Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?
-- Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa ilmoititte rakastavanne häntä.
-- Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja niin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin täyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.
-- Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on turhaa.
-- Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.
-- Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen antanut jo teille anteeksi.
-- Jatkakaa, jatkakaa!
-- De Wardes'illa ei ole mitään kerskattavaa.
-- Eikö? Sanoittehan itse että tuo sormus...
-- Sormus, armaani, on minulla. Torstainen Wardes, joka teidän kirjeenne ja sormuksenne sai, samoin kuin kaksi edellistäkin kirjettä, ja joka vihdoin vastauksen teille kirjoitti, olen minä!
Varomaton mies odotti häpeänsekaista hämmästystä, pientä suuttumuksen myrskyä, joka taltuisi kyyneliksi, mutta hän pettyi pahasti, ja sen sai hän varsin pian huomata.
Kalpeana ja hirvittävänä kohosi mylady seisovilleen ja, sysäten d'Artagnan'ia rajusti rintaan, karkasi hänestä erilleen.
Mutta samassa oli d'Artagnan, jonka käsivartta vasten mylady istuessaan oli nojannut, koettanut pidättää häntä ja tarttunut kiini hänen olkapäähänsä; kun mylady sitten väkevällä tempauksella riistäytyi irti d'Artagnan'in syleilystä, repesi hänen pukunsa olkapään kohdalta, niin että vallan paljas iho tuli näkyviin. Ja tuossa pyöreässä valkoisessa olkapäässä näki d'Artagnan sanomattomaksi kauhukseen liljan, tuon lähtemättömän merkin, jonka pyövelin häpäisevä käsi painaa.
-- Taivasten tekijä! huudahti d'Artagnan heittäen irti; hän jäi istumaan paikallensa mykkänä, liikkumattomana, kivettyneenä.
Mutta mylady päätti d'Artagnan'in kauhistuksesta, että d'Artagnan varmaan oli kaikki nähnyt. Nuori mies tiesi siis nyt hänen hirveän salaisuutensa, joka oli koko maailmalle tuntematon.
Hän kääntyi takaisin, ei enää raivoavana naisena, vaan haavoitettuna pantterina.
-- Aa, sinä kurja olento, sanoi hän, sinä olet minut kavalasti pettänyt ja sen lisäksi päässyt tietoon minun salaisuudestani! Sinun pitää kuoleman!
Ja samassa kiiruhti hän tavoittamaan erästä somatekoista rasiaa, joka oli läheisellä pöydällä, avasi sen vapisevin, hätäisin käsin, tempaisi sieltä kultapäisen, solakkateräisen puukon ja syöksähti yhdellä hyppäyksellä d'Artagnan'in kimppuun.
Vaikka nuori mies oli urhoollinen, niinkuin tiedetään, säikähti hän kumminkin tuota irvistelevää muotoa, noita kauhean avonaisia silmiä, noita kalpeita poskia ja verisiä huulia. Hän peräytyi aivan kuin jos käärme olisi kiemuroinut häntä kohden; peräytyessään seinään saakka tapasi hänen haparoiva kätensä miekan, jonka hän oli riisunut vyöltänsä ja asettanut seinää vasten. Hän tarttui hikisellä kädellään sen kahvaan ja vetäisi sen ulos tupesta.
Mutta säikähtämättä miekkaa koetti mylady lähestyä, iskeäkseen häntä puukollansa, eikä herennyt ennenkuin hän tunsi terävän miekankärjen rintaansa vasten.
Silloin tavoitteli mylady miekan terää käsiinsä; mutta d'Artagnan väisti joka kerta hänen yrityksensä ja, heristellen häntä milloin silmiä milloin rintaa vasten, peräytyi sitä ovea kohden, joka vei Ketty'n kamariin.
Mylady syöksähteli häntä vastaan ja kiljahteli raivosta.
Kun tämä alkoi d'Artagnan'ista tuntua kaksintaistelulta, muuttui hän vähitellen levolliseksi.
-- Oivallista, kaunis naikkonen, oivallista! sanoi hän mutta tyyntykää, muutoin, jumaliste, piirrustan toisen liljan noille kauniille poskipäille.
-- Lurjus, heittiö! ärjyi mylady.
Mutta d'Artagnan, yhä vaan pyrkien ovea kohden, pysyttihe puollustuskannalla.
Meteli ja ryske, joka syntyi siitä että mylady kaateli kumoon huonekaluja, pyrkiessään d'Artagnan'in kimppuun ja d'Artagnan samoin, hakiessaan suojaa myladyn hyökkäyksiä vastaan, saattoi Ketty'n avaamaan ovea. D'Artagnan, joka lakkaamatta oli sovitellut liikkeitänsä ovelle päästäksensä, ei ollut siitä enää kuin parin kolmen askeleen päässä. Yhdellä hyppäyksellä viskautui hän mylady'n huoneesta kamarineitsyen huoneesen ja sulki salaman nopeudella oven, jota vasten hän heittäytyi koko painollansa, kunnes Ketty oli saanut sen salpaan.
Silloin koki mylady voimilla, jotka nousivat paljon yli naisen voimien, järkyttää oven rikki, vaan kun hän huomasi sen mahdottomaksi, rupesi hän pistelemään ovea puukollansa niin että muutamat iskut tunkivat lävitse.
Jokaisen iskun mukana seurasi hirveä kirous.
-- Pian, pian, Ketty, sanoi d'Artagnan matalalla äänellä, sittenkuin ovi oli saatu teljetyksi, päästä minut nyt ulos hotellista, sillä jos me annamme hänelle mietintöaikaa, tapattaa hän minut lakeijoillaan. Joudu, joudu, sillä ymmärräthän että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ketty ymmärsi sen liiaksikin; hän veti d'Artagnan'in kiiruusti pimeitä portaita myöten alas portille. Aika olikin täperällä. Mylady oli jo soitollansa herättänyt koko hotellin liikkeelle. Portinvartija oli ehtinyt juuri irroittaa telkimen ja avata portin d'Artagnan'ille, kun samassa silmänräpäyksessä mylady huusi ikkunasta:
-- Elkää avatko!
XXXVI
Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.
Nuori mies pakeni myladyn vielä uhatessa häntä voimattomalla viittauksella. Samassa hetkessä kuin hän katosi näkyvistä, vaipui mylady tainnuksiin kamarissansa.
D'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta vähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä pysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja kauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan hänen juoksuansa.
Hän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti Athoksen ovelle.
Grimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun d'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä hänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi huutamaan:
-- Apua, apua!
-- Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä tunne minua? Onko isäntäsi kotona?
-- Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa että sinä uskallat ruveta puhumaan.
-- Ah, herra, minä kun luulin...
-- Vaiti!
Grimaud osoitti d'Artagnan'ia.
Athos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi:
-- Oletko haavoitettu? Sinä olet vallan kalpea.
-- En, mutta minulle on tapahtunut hirveätä. Oletko yksin?
-- Hiisi, ketäs täällä tähän aikaan olisi?
-- Hyvä.
D'Artagnan syöksähti Athoksen kamariin.
-- No mutta puhuhan toki, sanoi hän suljettuaan oven. Onko kuningas kuollut? Oletko tappanut kardinaalin? Sinähän olet vallan hurjistunut. Selitähän toki mitä on tapahtunut.
-- Athos, sanoi d'Artagnan, valmista itsesi kuulemaan uskomattomia asioita.
-- No mitä?
-- Seikka on semmoinen, vastasi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, että mylady'n olkapäässä on liljan kuva.
-- Ah! huudahti muskettisoturi ikäänkuin hän olisi saanut luodin rintaansa.
-- Sanoppas, jatkoi d'Artagnan, oletko varma siitä, että se toinen todella on kuollut?
-- Toinen? kertoi Athos niin matalalla äänellä että d'Artagnan töin tuskin kuuli.
-- Niin, hän, josta puhuit tuonoin Amiens'issa.
Athos huoahti ja painoi päänsä kämmeniinsä.
-- Tämä, jatkoi d'Artagnan, on noin kuuden tai kahdeksankolmatta vuotias nainen.
-- Vaaleaverinen, sanoi Athos, eikö niin?
-- Juuri niin.
-- Vaaleansiniset silmät, tavattoman kirkkaat, silmäripset ja kulmakarvat mustat?
-- Niin.
-- Pitkä, solakkavartaloinen?
-- Niin.
-- Lilja on pieni, punaisenkeltainen ja paljon kulunut puurohauteiden käyttämisestä.
-- Niin.
-- Vaan sinähän sanoit häntä englantilaiseksi?
-- Häntä nimitetään mylady'ksi, vaan hän voi kyllä olla ranskalainen. Lord Winter on vaan hänen lankonsa.
-- Minä tahdon nähdä hänet, d'Artagnan!
-- Ole varoillasi, Athos, ole varoillasi! Sinä tahdoit kerran tappaa hänet; hän on semmoinen nainen että hän maksaa samalla mitalla ja varmemmalla tavalla.
-- Hän ei uskalla sanoa mitään, sillä siten hän ilmaisisi itsensä.
-- Hän uskaltaa vaikka mitä. Oletko koskaan nähnyt häntä raivossa?
-- En, vastasi Athos.
-- Hän on tiikeri, pantteri! Ah, rakas Athos, minä pelkään vetäneeni meidän molempien niskoille kauhean koston.
D'Artagnan kertoi nyt kaikki, mylady'n hurjan vihastumisen ja hänen julmat uhkauksensa.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi Athos; mutta onneksi lähdemme jo ylihuomenna Pariisista. Uskottavasti menemme me La Rochelle'en ja kun kerta olemme siellä, niin...
-- Hän vainoo sinua vaikka maailman ääreen asti, Athos, jos hän vaan tuntee sinut; anna siis hänen vihansa kohdata minua yksin.
-- Ah, ystäväni, mitä minä siitä huolin jos hän tappaa minut? Vai luuletko minun pitävän lukua hengestäni?
-- Kaikessa tässä piilee joku hirveä salaperäisyys, Athos. Tuo nainen on kardinaalin vakooja, siitä olen varma.
-- Ole varoillasi siinä tapauksessa. Ell'ei kardinaali sinua suuresti ihmettele Lontoo-matkan vuoksi, hän vihaa sinua ankarasti, vaan kun hän, kaiken päätteeksi, ei voi sinua julkisesti mistään soimata, ja vihan, semminkin kardinaalin vihan, täytyy purkautua jollakin tavoin, niin ole varoillasi. Kun menet ulos, elä mene yksin; kun syöt, ole varoillasi; sanalla sanoen epäile kaikkea, jopa omaa varjoasikin.
-- Onneksi, sanoi d'Artagnan, ei tässä tarvita muuta kuin päästä ilman esteittä ylihuomis-iltaan, sillä kun kerta ollaan armeijassa, ei meillä toivoakseni ole pelkoa muista kuin miehistä.
-- Minä kumminkin, sanoi Athos, luovun nyt päätöksestäni pysyä kotona ja seuraan sinua kaikkialle. Mutta täksi yöksi jäät sinä luokseni, niin saamme vähän keskustella sotavaruksiemme hankkimisesta. Ja odottamatta d'Artagnan'in suostumusta, tarttui hän soittokelloon ja helisti.
Grimaud astui sisään.
Athos, sanaakaan virkkamatta, viittasi puoliksi d'Artagnan'iin, puoliksi leposohvaansa.
Grimaud, joka oli tottunut isäntänsä puhuviin viittauksiin, ymmärsi tarkoituksen, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli sohva valmistettu tilapäiseksi vuoteeksi. Tämän tehtyänsä loi hän isäntäänsä silmäyksen, joka sanoi samaa kuin: tarvitaanko muuta? ja saatuaan isännältänsä kieltävän viittauksen, poistui.
-- No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy sotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton kuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.
-- Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.
-- Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän itse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi äidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen sittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun olisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle olennolle.
-- No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle kallisarvoinen.
-- Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan käsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.
-- Myö se sitten.
-- Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun täytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.
-- Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä. Sillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa, lunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan se silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn jäleltä.
Athos hymyili.
-- Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri, d'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä murheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta yhdellä ehdolla!
-- Millä?
-- Että jaamme rahat tasan, viisisataa écu'tä kumpaisellekin.
-- Mitä ajatteletkaan, Athos? Minä, joka olen henkivartija, en tarvitse neljättä osaakaan tuosta summasta; jos myön satulani, saan mitä tarvitsen. Mitäs tarvitsen? Hevosen Planchet'ille, siinä kaikki. Sitä paitsi sinä unhotat että minulla on myöskin sormus.
-- Jota sinä näyt pitävän suuremmassa arvossa kuin minä omaani; ainakin luulen sen huomanneeni.
-- Niin, sillä hädän hetkenä ei se ainoastaan auta meitä suuresta pulasta, vaan vieläpä suuresta vaarastakin. Se ei ole ainoastaan kallisarvoinen timantti, vaan vieläpä on se noiduttu taikakalu.
-- En ymmärrä sinua, vaan uskon mitä sanot. Palatkaamme siis minun sormukseeni, tai oikeammin sinun; sinä otat puolen summasta, joka meille lainataan, taikka heitän minä sormuksen Seine'en; enkä luule että, niinkuin Polykrateen tarinassa kävi, mikään kala on kylliksi kohtelias, tuodaksensa sitä meille takaisin.
-- No niin, minä suostun ehtoosi, sanoi d'Artagnan.
Ja tultuansa näin tyydyttävään päätökseen, asettuivat ystävykset vuoteellensa ja nukkuivat tuokion perästä niin levollisesti, kuin jos mylady'n hirvittävä haamu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta heidän mieleensä.
Aamun tultua, kun Athos ja d'Artagnan olivat valmiina lähtemään ulos, helisti ensinmainittu Grimaud'in saapuville ja teki hänelle käsillänsä semmoisen liikkeen kuin pyssyllä tähdättäessä. Grimaud otti paikalla musketin seinältä ja valmistautui seuraamaan herraansa.
He tulivat Fossoyeurs'in kadulle, kohtaamatta mitään erinomaista. Mutta lähestyissänsä d'Artagnan'in asuntoa tapasivat he portilla Bonacieux'in, joka katsoi d'Artagnan'iin veitikkamaisen näköisenä.
-- Oh, rakas hyyryläiseni, sanoi hän, kiiruhtakaahan toki! Eräs nuori, kaunis tyttö odottaa luonanne, ja tiedättehän ett'eivät tytöt pidä odottamisesta.
-- Se on Ketty! huudahti d'Artagnan ja riensi joutuisasti käytäväänsä.
Noustuansa portaita, kohtasikin hän tyttöraukan, joka vapisten seisoi oven pielessä. Nähtyänsä d'Artagnan'in sanoi Ketty hänelle:
-- Ottakaa minut nyt turviinne ja pelastakaa minut hänen kynsistänsä, sillä tehän olette saattaneet minut turmioon!
-- Ole huoleti Kettyseni, sanoi d'Artagnan, käyden sisään, mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin minä lähdin?
-- Tietäisinkö minä sitä! sanoi Ketty. Hänen huutoihinsa kiiruhtivat lakeijat sisään, hän oli aivan mielipuolena vihasta. Kaikki mahdolliset kiroukset purki hän kidastansa teidän ylitsenne. Silloin minä pelkäsin hänen älyävän minun osallisuuteni teidän rikokseenne, jonka tähden kiireimmittäin haalin kokoon vähät rahani ja parhaimmat vaatteeni ja hiivin pois.
-- Lapsi raukka! Mutta mitäs minä nyt sinun teen? minä lähden ylihuomenna.
-- Tehkää mitä tahdotte, hyvä herra. Toimittakaa minut pois Pariisista, toimittakaa minut pois koko Ranskasta!
-- Mutta enhän minä voi viedä sinua mukanani La Rochelle'n piiritykseen, sanoi d'Artagnan.
-- Ette, vaan te voitte hankkia minulle paikan maalla jonkun tuttavanne rouvan luokse, esimerkiksi kotiseudussanne.
-- Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä. Mutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske hänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa hänelle.
-- Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan Porthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa...
-- Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi d'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun varrella, eikö niin, Ketty?
-- Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen piilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.
-- Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen minua kohtaan...
-- Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.
-- Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.
-- Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta vastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka nyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta, joka ryöstettiin pois muutamana yönä?
-- Malttakaas ... oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?
-- En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!
-- Minä! huudahti Athos semmoisella äänellä kuin jos hän olisi polkaissut kyykäärmeen päälle.
-- Niin kyllä, sinä! sanoi d'Artagnan puristaen Athoksen kättä. Tiedäthän kuinka me kaikki huolehdimme pienen rouva Bonaciux-raukan kohtalosta. Ketty muutoin ei ole hiiskuva mitään, ethän Ketty? Tiedäppäs, lapsukaiseni, sanoi d'Artagnan, hän on tuon ilkeän marakatin vaimo, jonka sinä näit portilla tänne tullessasi.
-- Jumalani! huudahti Ketty, nyt muistan, kuinka minä peljästyin; kunpa hän vaan ei olisi tuntenut minua!
-- Kuinka, tuntenutko sinua? oletko siis ennen nähnyt tuota miestä?
-- Hän on käynyt kaksi kertaa mylady'n luona.
-- Kas sitä! Milloinka?
-- Noin pari kolme viikkoa takaperin.
-- Aivan oikein.
-- Ja eilen illalla kävi hän taas.
-- Eilen illalla?
-- Niin, juuri vähäistä ennen kuin te tulitte.
-- Athos veikkoseni, me olemme kietoutuneet vakoojien verkkoihin. Ja luuletko hänen tunteneen sinut, Ketty?
-- Minä peitin kasvoni huuppaan heti kuin näin hänet, vaan se taisi olla liian myöhäistä.
-- Meneppäs alas, Athos, sinua hän epäilee vähemmän kuin minua, ja katso, vieläkö hän on portilla.
Athos meni ja palasi heti takaisin.
-- Hän on poissa, sanoi hän, ja hänen ovensa on lukittu.
-- Hän on mennyt viemään sanaa ja ilmoittamaan että kaikki kyyhkyset ovat nyt häkissään.
-- No niin, lentäkäämme siis tiehemme, sanoi Athos, ja jättäkäämme tänne vaan Planchet, saadaksemme hänen kauttansa tietoja.
-- Hetkinen vielä! Mehän lähetimme noutamaan Aramista.
-- Aivan oikein, sanoi Athos, odottakaamme Aramista.
-- Samaan liittoon saapui Aramis.
-- Hänelle kerrottiin koko asia ja osoitettiin, kuinka peräti tärkeätä oli hänen ottaa hankkiaksensa Ketty'lle paikka jonkun ylhäisen tuttavansa luona.
Aramis mietti hetkisen ja sanoi sitten punastuen;
-- Tekisinkö sinulle sillä tavoin todellisen palveluksen, d'Artagnan?
-- Kaiken ikäni olen siitä kiitollinen sinulle.
-- No niin, rouva Bois-Tracy on pyytänyt minun toimittamaan eräälle ystävällensä, joka luullakseni asuu maalla, kamarineitsyen, ja jos sinä, d'Artagnan veikkoseni, voit mennä vastuusen neitsyestäsi...
-- Oh, herra, huudahti Ketty, minä olisin peräti altis ja nöyrä sitä ihmistä kohtaan, joka saattaisi minut pääsemään pois Pariisista! olkaa varma siitä!
-- No sittenhän kaikki käy vallan mainiosti, sanoi Aramis.
Hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa, sulki kirjeen sinettisormuksellansa ja antoi sen Ketty'lle.
-- Kas tässä, tyttöseni! sanoi d'Artagnan. Sinä huomaat ett'ei täällä käy paremmin meille kuin sinullekaan. Erotkaamme siis. Me näemme toisemme vast'edes parempina aikoina.
-- Milloin ja missä hyvänsä näemmekään toisemme taas, olkaa varma että rakastan teitä silloin yhtä paljon kuin nyt.
-- Varmoja lupauksia, sanoi Athos d'Artagnan'in saattaessa Ketty'ä portaille.
Tuokion perästä erosivat ystävykset, päätettyään kokoutua kello neljä Athoksen luokse ja jätettyään Planchet'in vartioimaan taloa.
Aramis meni kotiin; Athos ja d'Artagnan menivät panttaamaan safiiria.
Niinkuin gaskonjalaisemme oli arvannut, saatiin safiirilla helposti kolme sataa pistole'a. Sitä paitsi ilmoitti juutalainen että jos he olisivat halulliset myömään sen, hän antaisi siitä viisikin sataa pistole'a, koska siitä tulisi oivallinen ripustin korvarenkaasen.
Sotilaan ripeydellä ja asiantuntijan tottumuksella suorittivat Athos ja d'Artagnan kolmessa tunnissa kaikki ne ostokset, mitä he sotaa varten tarvitsivat. Athos oli muutoin herkkä suostumaan kauppoihin ja kiireestä kantapäähän suuri herra. Milloin hän vaan näki mieluistansa, maksoi hän siitä tinkimättä mitä pyydettiin. D'Artagnan kannusteli toisinaan vähän vastaan, mutta Athos silloin laski hymyillen kätensä hänen olallensa, josta d'Artagnan oivalsi että hänen, vähäisen gaskonjalaisen aatelismiehen, kyllä sopi tinkiä, mutta ei miehen semmoisen, jolla oli ruhtinaalliset tavat.
Muskettisoturi yhdytti oivallisen, pikimustan soreajalkaisen, kuusivuotiaan andalusialaisen hevosen. Hän tutki sitä tarkoin ja havaitsi sen virheettömäksi. Siitä pyydettiin tuhat livre'ä. Kenties olisi hän saanut sen halvemmalla; mutta d'Artagnan'in tinkiessä hevoskauppiaan kanssa luki Athos sata pistole'a pöytään.
Grimaud sai pikardilaisen hevosen, pienen vaan lujatekoisen, joka maksoi kolme sataa livre'ä.
Kun vielä oli ostettu tälle hevoselle satula ja Grimaud'ille aseet, ei Athoksen kukkarossa ollut enää rahtuakaan jälellä sadasta viidestäkymmenestä pistole'stansa. D'Artagnan tarjosi hänelle osan omasta osuudestansa, maksettavaksi muka takaisin milloin sopii.
Mutta Athos vastasi tarjoukseen olkapäittensä kohouttamisella.
-- Kuinka paljon tahtoi juutalainen maksaa, saadaksensa safiirin kokonaan omaksensa? kysyi Athos.
-- Viisi sataa pistole'a.
-- Toisin sanoen, kaksi sataa pistole'a lisää; sata sinulle ja sata minulle. Mutta siinähän on kokonainen omaisuus, ystäväni; mene takaisin juutalaisen luokse.
-- Kuinka? tahdotko siis...
-- Sormus muistuttaisi mieleeni vaan liian surullisia asioita; sitä paitsi emme koskaan saa kolmea sataa pistole'a, lunastaaksemme sen takaisin häneltä; me siis menettäisimme kaksi tuhatta livre'ä kaupassamme. Mene sanomaan että sormus on hänen ja palaa takaisin kaksi sataa pistole'a kukkarossasi.
-- Mietihän tarkemmin, Athos.
-- Kontantti raha on kallista tähän aikaan, ja täytyy siis tietää uhrata paljo sen hyväksi. Mene vaan, d'Artagnan, mene; Grimaud seuraa sinua muskettinensa.
Puolen tunnin perästä d'Artagnan palasi kaksi tuhatta livre'ä taskussa, ja ilman kohtaamatta mitään haittoja matkallansa.
Tällä tavoin tapasi Athos pesässänsä varoja, joita hän ei ollut osannut odottaakkaan.