Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani (part 3 of 3)

Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani (part 3 of 3)

Fossatumin luona Tudoran ja Narnian välillä syntyi yöllinen taistelu. Yövartioston johtajana oli urhoollinen kreivi Markja. Taistelu alkoi iltapäivällä, jolloin Cetheguksen ratsumiehet saapuivat goottien varustukselle, ja kesti auringonnousuun saakka.

Kun aurinko vihdoin valaisi goottien nopeasti kyhättyä maavarustusta, vallitsi sen sisäpuolella haudan hiljaisuus.

Hyökkääjät lähenivät hautaa erittäin varovaisesti.

Cethegus hyppäsi vihdoin hevosensa selästä ja nousi varustuksen harjalle Syphaxin seuraamana.

Hän viittasi miehilleen.

"Tulkaa perässä. Ei ole enää vaaraa. Te voitte huoleti astua vihollistenne yli, sillä he ovat kaikki kuolleet, kaikki tuhat miestä. Tuolla kreivi Markjakin makaa. Tunnen hänet."

Kun ratsumiehet olivat puhdistaneet tiellä olevan esteen ja lähtivät Cetheguksen johdolla ajamaan takaa pääjoukkoa, joka oli nyt päässyt hyvin pitkän matkan edelle, saivat he jonkin matkaa kuljettuaan kuulla italialaisilta talonpojilta, ettei goottien sotajoukko ollut tullutkaan pitkin Via Flaminiaa.

Kreivi Markjan ja hänen joukkonsa jalo uhrautuvaisuus aiheutti sen, että kuningas Teja sai pitkän aikaa salatuksi vihollisilta peräytymisretkensä suunnan. Takaa-ajajat eivät löytäneet heistä jälkeäkään.

Cethegus pyysi Johannesta lähtemään pienemmän joukon kanssa oikealle lounaaseen päin ja Alboinia vasemmalle koilliseen pitkin Via Flaminiaa, hakemaan kadonneiden jälkiä.

Häntä itseään vastustamaton halu veti Roomaan. Hän toivoi pääsevänsä sinne ennen Narsesta ja saavansa sen haltuunsa ilman Narsesta voidakseen pitää häntä, kuten ennen Belisariusta, Kapitoliumilta käsin kurissa.

Kuningas Tejan jälkien kadottua Cethegus kutsui luotettavimmat tribuuninsa luokseen ja ilmoitti heille aikovansa nyt vaikka väkivalloin irtautua Alboinin ja Johanneksen alituisesta silmälläpidosta ja rientää yksin isaurilaisinensa Roomaan suorinta tietä, joka nyt oli vapaa.

Hänen puhuessaan Syphax saattoi nopeasti telttaan erään roomalaisen porvarin, jonka hän oli töin tuskin saanut pelastetuksi longobardien käsistä. Roomalainen oli kysynyt prefektiä ja barbaarit olivat omien sanojensa mukaan aikoneet kohdella häntä "samoin kuin edellisiäkin."

"Takaa päin", lisäsi Syphax vielä, "lähestyy suuri sotajoukko. Lähden tiedustelumatkalle ja palaan pian takaisin."

"Minä tunnen sinut, Tullus Faber", sanoi prefekti, "sinä olet aina ollut Roomalle ja minulle uskollinen. Mitä tietoja tuot?"

"Oi, prefekti", valitteli mies, "vielähän sinä sentään olet elossa.

"Luulimme sinua jo kuolleeksi, kun et ole mitään meille ilmoittanut, vaikka olemme kahdeksan sanansaattajaa lähettäneet luoksesi."

"Minun luokseni ei ole saapunut ainoatakaan."

"Sinä et siis tiedä, mitä Roomassa on tapahtunut! Paavi Silverius on kuollut maanpaossa Sisiliassa. Uusi paavi on vihollisesi Pelagius --"

"En tiedä tuosta mitään. Puhu!"

"Niinpä sinäkään et siis voi auttaa etkä neuvoa. Rooma on --"

Samassa Syphax saapui sisään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, ilmestyi prefektin telttaan Narses Basiliskoksen tukemana.

"Te olette antaneet tuhannen goottisoturin pidättää itseänne niin kauan, että terveet ovat päässeet teidän käsistänne ja sairaat ovat saaneet teidät kiinni", kiukutteli ylipäällikkö.

"Tuo kuningas Teja osaa muutakin kuin rikkoa kilpiä, hän osaa kutoa harson prefektinkin terävien silmien eteen.

"Mutta minä näen harsojen läpi, tämänkin läpi. Johannes, kutsu väkesi takaisin. Hän ei ole voinut lähteä etelään päin, hän on poikennut pohjoiseen.

"Sillä hän on aikoja sitten tiennyt sen, mikä eniten koskee Rooman prefektiä. Rooma ei ole enää goottien käsissä."

Cetheguksen silmät välähtivät.

"Lähetin salaa muutamia sukkelia miehiä sinne.

"Ne kiihoittivat kaupunkilaisia nopeaan öiseen kapinaan. Kaikki kaupungissa olevat gootit tapettiin. Viisisataa miestä vain pääsi Hadrianuksen haudalle, jota he pitävät hallussaan."

"Me olemme lähettäneet luoksesi kahdeksan sanansaattajaa", uskalsi Faber huomauttaa lomaan.

"Viekää tuo mies ulos", sanoi Narses.

"Niin, Rooman porvarit muistelevat rakkaudella prefektiä, jolle he ovat kiitollisuuden velassa kahdesta piirityksestä, nälästä, rutosta ja Kapitoliumin palosta.

"Mutta sinun luoksesi lähetetyt sanansaattajat ovat kai aina eksyneet sutosteni joukkoon, jotka lienevät repineet ne palasiksi.

"Mutta minun luokseni on kyllä saapunut pyhän isän Pelagiuksen tiedonanto. Olen tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka sinä, Rooman kaupunginprefekti, toivottavasti hyväksyt."

"En kai saa sitä tekemättömäksi."

"Rooman hyvät porvarit pelkäävät tavattomasti kolmatta piiritystä. He ovat pyytäneet, ettemme ryhtyisi mihinkään, mikä saattaisi uuden taistelun heidän kaupunkiinsa. Hadrianuksen haudalla olevat gootit kuolevat pian nälkään, kirjoittavat he. He tahtovat itse puolustaa omia vallejaan ja vannovat samalla, että he tuon goottijoukon kukistuttua luovuttavat kaupungin vain sen luonnolliselle suojelijalle ja päällikölle, Rooman kaupunginprefektille.

"Oletko tyytyväinen, Cethegus? Lue sopimus. Anna se hänelle, Basiliskos."

Cethegus luki iloisena sopimuksen. Roomalaiset eivät ole siis unohtaneet häntä.

He kutsuivat nyt ratkaisun hetkellä Kapitoliumiin hänet, luonnollisen suojelijansa eikä vihattuja bysanttilaisia.

Hän luuli taas olevansa valtansa kukkulalla.

"Olen tyytyväinen", sanoi hän antaessaan käärön takaisin.

"Minä olen luvannut", sanoi Narses, "etten yritäkään väkivalloin saada kaupunkia käsiini. Ensin on kuningas Tejan seurattava kuningas Totilaa.

"Sitten Rooma ja -- moni muu. Tule sotaneuvotteluun, prefekti."

Kun Cethegus neuvottelusta palattuaan kyseli Tullus Faberia, oli tämä hävinnyt jäljettömiin.

KOLMAS LUKU.

Suuri sotapäällikkö Narses oli todella arvannut, mihin päin kuningas Teja joukkoineen oli poikennut Via Flaminialta.

Hän oli ensin kääntynyt pohjoiseen Jonian meren rantaan päin ja kuljetti sitten erinomaisen taitavasti pakenevan kansansa ja sotajoukkonsa vahingoittumattomana kiertoteitä, joita tuskin kukaan paitsi häntä tunsi, Hadrian, Aternumin, Ortonan ja Samniumin kautta.

Jo Nuceria Camellarian luona hän sai muutamilta Roomasta paenneilta gooteilta tietää kaupungin valtauksesta.

Kuningas, joka jo hartaasti toivoi loppua ja jonka luonne oli muuttunut säälimättömäksi, odotti melkein mielihyväntuntein hetkeä, jolloin olisi pakko vapautua mukana kuljetetuista vangeista.

Nämä, joita oli melkein puolet goottien lukumäärästä, olivat tehneet vartioimisen niin vaivalloiseksi, että Teja oli määrännyt kuolemanrangaistuksen jokaisesta vastustuksen yrityksestä.

Fossatumin luona, heti sen jälkeen, kun oli poikettu pohjoiseen päin, vangit yrittivät joukottain riistäytyä vapaiksi.

Hyvin suuri osa vangeista tapettiin karkauspuuhaa estettäessä. Kaikki ne, jotka olivat jääneet eloon, kuningas käski heittää sidotuin käsin Aternukseen ja hukuttaa ne sinne.

Sama kohtalo tuli Oresteen ja muiden päälliköiden osaksi.

Kun Adalgot rukoili vangeille armoa, vastasi kuningas synkkänä:

"Liian monta tuhatta turvatonta goottivaimoa ja -lasta on joutunut näiden käsiin ja murhattu kotilietensä ääressä. Tämä ei ole enää sotilasten välistä taistelua. Tämä on hävityssotaa kokonaista kansaa vastaan. Tehkäämme mekin puolestamme samalla tavalla."

Samniumista kuningas riensi -- turvattomien kulkiessa perässä pienen saattojoukon seuraamana, sillä nyt ei enää ollut takaa-ajon pelkoa -- parhaitten joukkojensa kanssa nopeasti Campaniaan.

Hän saapui sinne niin arvaamatta, että herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtama, alkuaankin pieni ja sittemmin taisteluissa ylivoimaisen vihollisen kanssa kutistunut joukko, joka oli vahvassa asemassa Napolin ja Beneventumin välillä, hämmästyi yhtä paljon kuin tämän joukon voitokkaat vastustajatkin.

Hän sai tietää, että bysanttilaiset uhkasivat Capuasta käsin Cumaeta.

"Ei", huudahti hän, "tätä linnoitusta he eivät saa vallata vielä meiltä.

"Minulla on siellä tärkeä tehtävä suoritettavana."

Saatuaan joukkonsa lisäksi myöskin kreivikaupunkinsa Tarentumin varusväen urhoollisen Ragnariksen johdolla, hän ylivoimaisena törmäsi yhteen bysanttilaisten kanssa, jotka salaa marssivat Capuasta Cumaehen aikoen kavalasti hyökätä linnoituksen kimppuun, mutta hämmästyksekseen joutuivatkin goottien pääjoukon käsiin.

Kuningas karkasi vihan vimmassa bysanttilaisten kimppuun. Hän halkaisi sotakirveellään arkontti Armatuksen pään, ja hänen rinnallaan Apulian nuori herttua lävisti Dorotheoksen keihäällään. Kauhistuneina bysanttilaiset pakenivat Terracinaan saakka.

Tämä olikin viimeinen voitonjumalan suudelma goottien siniselle sotalipulle.

Seuraavana päivänä kuningas Teja saapui Cumaehen.

Totila oli hänen erityisestä vaatimuksestaan päättänyt vastoin tavallisuutta viimeksi Roomasta lähtiessään ottaa kaupungin uskollisuuden takaamiseksi panttivankeja. Ei kukaan tiennyt, minne nämä olivat viedyt.

Tulopäivän iltana kuningas Teja antoi murtaa auki Cumaen linnoituksen muureilla varustetun puutarhan portin. Täällä olivat torninkorkuisten vallien takana kätkössä Rooman panttivangit, joina oli patriiseja ja senaattoreja -- niiden joukossa Maximus, Cyprianus, Opilio, Rusticus, Fidelius, senaatin huomattavimmat miehet --. Kaikkiaan oli panttivankeja noin kolmesataa. Ne olivat kaikki katakombeissa kokoutuneen salaliiton jäseniä.

Teja käski Roomasta pakoon päässeiden goottien kertoa heille, miten roomalaiset olivat Narseksen lähettiläiden kiihoittamina eräänä yönä nousseet äkkiä kapinaan ja tappaneet kaikki gootit, jotka olivat käsiinsä saaneet, naiset ja lapsetkin, sekä pakottaneet loput Hadrianuksen haudalle.

Tämän kertomuksen aikana kuningas katseli panttivankeja niin julman näköisenä, että kaksi näistä murskasi ennen sen päättymistä päänsä valleihin.

Kun kertojat olivat valallaan vakuuttaneet sanansa totuuden mukaisiksi, lähti kuningas ääneti puutarhasta.

Hetkisen perästä noiden kolmen sadan panttivangin päät ilmestyivät muureille.

"En saapunut Cumaehen vain täyttääkseni tämän kamalan tuomion", sanoi kuningas Adalgotille.

"Tänne on kätkettynä pyhä salaisuus, jonka aion joukoilleni ilmaista."

Hän kutsui hänet ja muutkin sotajoukon päälliköt ilottomalle illalliselle.

Kun ateria oli nautittu, antoi kuningas merkin Hildebrand-vanhukselle.

Tämä nyökäytti päätään, otti palavan pikisoihdun kaarikattoisen salin keskipatsaassa olevasta rautarenkaasta ja virkkoi:

"Seuratkaa minua, goottisankarit ja ottakaa kilpenne mukaanne."

Oli heinäkuun yön kolmas hetki. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.

Kuningasta ja ikivanhaa asemestaria seuraten Guntaris ja Adalgot, Aligern, Grippa, Ragnaris ja lipunkantaja Visand lähtivät ääneti salista. Viimeisenä kulki kuninkaan kilvenkantaja Vakis, jolla oli tulisoihtu kädessään.

Linnan puutarhan vastaisella puolella oli jättiläismäinen pyöreä torni, jota sanottiin Teoderikin torniksi, koska tuo suuri kuningas oli sen uudestaan rakennuttanut.

Tähän tornirakennukseen Hildebrand-vanhus meni valaisten tietä.

Maakerroksessa oli vain tyhjä tornihuone, johon vanhus pysähtyi. Hän ei lähtenyt nousemaan jyrkkiä portaita ylös, vaan polvistui lattialle ja alkoi mitata suljetusta ovesta lähtien pitkin lattiaa käsillään. Mitattuaan viisitoista vaaksan pituutta hän löi kivikirveellään yhtä kolmesta suunnattoman suuresta graniittilevystä, jotka muodostivat koko lattian.

Paikka, johon vanhus iski, kumahti ontosti. Kun kiveä katsoi oikein tarkoin, huomasi siinä pienen raonkin. Siihen hän painoi kirveensä pyytäen miesten siirtymään taakseen huoneen vasemmalle puolelle.

Kun miehet olivat noudattaneet hänen pyyntöään, hän työnsi lattialaatan syrjään. Aukko johti kellariin, joka tuntui olevan yhtä syvä kuin itse torni oli korkea.

Aukosta pääsi hädin tuskin mies kerrallaan kulkemaan. Siitä lähti alaspäin kaksisataa kallioon hakattua porrasta.

Ääneti miehet kulkivat portaita alas.

Alas saavuttuaan he huomasivat tulleensa pyöreään huoneeseen, jonka kivimuuri jakoi kahteen puolikaareen.

Se puolikaari, johon he saapuivat, oli tyhjä.

Nyt kuningas Teja mittasi lattian rajasta alkaen seinää pitkin kymmenen vaaksanmittaa ja painoi sitten erästä kiveä, joka painui sisäänpäin muodostaen toiseen puolikaareen kapean oven.

Hildebrand-vanhus astui edellä ja sytytti kuninkaan kanssa seinillä olevat tulisoihdut.

Muut läsnäolijat peräytyivät ja peittivät silmänsä näkemänsä loiston halkaisemina. Kun he taas avasivat silmänsä, huomasivat he, että heidän edessään oli Didrik berniläisen tarumaisen suuri kuninkaanaarre.

Siellä oli osittain sirosti järjestettyinä, osittain hujan hajan kasoihin paiskattuina kaikenlaisia aseita, taloustarpeita ja koruja.

Siellä oli pronssisia rynnäkkökypäröitä muinaisten etruskien ajoilta. Ne olivat harmaassa muinaisuudessa joutuneet kauppiasten välityksellä goottien haltuun, jotka niihin aikoihin elelivät Pruthin ja Dnjesterin tai mahdollisesti Itämeren äärillä, ja ne olivat sitten kulkeutuneet eteläänpäin siirtyneen vaelluskansan mukana takaisin lähelle niitä paikkoja, joissa ne olivat taotut.

Vieressä oli matalia puisia pääsuojuksia, joiden päälle oli jännitetty hylkeen ja jääkarhun nahkoja.

Siellä oli suippoja, kelttiläisiä kypäröitä, komeilla töyhdöillä varustettuja roomalaisia ja bysanttilaisia kypäröitä, pronssisia, rautaisia, hopeaisia ja kultaisia kaularenkaita, kaikenmallisia kilpiä -- kömpelöistä, miehenkorkuisista puukilvistä, joita pidettiin muurin tavoin jousimiehen suojana, parttien siroon, helmillä ja jalokivillä koristettuun, pyöreään, pieneen kilpeen saakka.

Tavattoman raskaiden, vanhanaikaisten, ketjurenkaista kudottujen haarniskojen vieressä oli keveitä, purppuranvärisestä pellavakankaasta laadittuja suojuksia. Niiden lomissa oli lyömämiekkoja, miekkoja, kivisiä, pronssisia ja rautaisia tikareja, piiluja ja nuijia, joista osa oli tehty mammutin nikamista. Olipa siellä frankkilaisia fransiskojakin sekä sirosti koristettuja, pieniä, kullattuja heittokirveitä, joita roomalaiset sirkusratsastajat käyttivät temppujaan tehdessään.

Keihäitä ja muita heittoaseita oli myöskin lukematon joukko -- melkein koskemattomasta hammasvalaan torahampaasta, jota oli käytetty aseena, ebenpuusta tehtyyn vandaalikuninkaan komeaan keihääseen saakka. Olipa siellä saman ruhtinaan kultainen nuolikotelokin, jonka nuolet olivat koristetut flamingon purppuranvärisillä sulilla.

Sotavaippoja oli monenlaisia, niitä oli tehty sinisen ketun nahasta, Numidian jalopeuran taljasta, jopa kalleimmasta Sidonin purppurastakin.

Jalkineita oli skritofinnien pitkistä, lapionmuotoisista lumikengistä bysanttilaisiin kultasandaaleihin saakka. Vaatetavaraa oli myös yllin kyllin, m.m. friisiläisiä villatakkeja ja kiinalaisia silkkitunikoita.

Pöytäastioita oli määrätön kasa, merenpihkaisia, kultaisia, hopeaisia ja kilpikonnanluisia: korkeita ruukkuja, laakeita maljoja, pyöreitä pikareita ja leveitä uurnia.

Koruista olivat huomattavimmat käsirenkaat ja soljet sekä vuorikristalleista ja helmistä kootut kaulanauhat.

Siellä oli tavaraa kaikkiin elämän tarpeisiin, ruoka- ja juoma-astioita, vaatteita ja koruja, aseita ja leikkikaluja.

"Niin", virkkoi kuningas Teja, "tämän salaisen luolan, jonka olemassa olon vain veriveljet tiesivät, asemestari hakkautti kallioon ollessaan neljäkymmentä vuotta sitten Cumaen kreivinä. Siinä on goottien kuninkaanaarretta jo vuosikymmeniä säilytetty.

"Siksi Belisarius saikin pienen saaliin, kun hän kaivoi käsiinsä Ravennassa olevan aarteen. Täällä on ollut kätkössä jaloimmat ja kalliimmat tavarat sotasaaliista, parhaat rauhanaikaiset lahjat, joita amelungit ovat saaneet Teoderikin, Vinitarin, Hermanarikin, Atalin, Ostrogoton, Isarnan ja Amalan aikana.

"Ravennassa säilytettiin vain lyötyä rahaa ja muuta tavaraa, joiden raha-arvo oli suurempi kuin niiden merkitys lahjana tai saaliina.

"Kuukausimääriä viholliset kävelivät näiden aarteiden päällä, mutta tämän kellarin uskollinen syvyys ei ilmaissut salaisuutta.

"Mutta nyt otamme ne mukaamme. Viekää ne täältä pois leveillä kilvillänne ja antakaa ne sitten kulkea ylös miehestä mieheen. Me otamme ne mukaamme itä-goottien viimeiselle taistelukentälle.

"Älä pelkää, nuori Adalgot. Vaikka kaadunkin ja vaikka kaikki joudummekin perikatoon, niin viholliset eivät saa viedä Bysanttiin pyhää kunnia-aarretta.

"Sillä viimeinen taistelukenttämme, jonka olen valinnut, on merkillinen. Se nielee ja kätkee viimeiset gootit, heidän aarteensa ja kunniansa."

"Niin, vieläpä heidän suurimmat aarteensa ja kunniansa", sanoi Hildebrand-vanhus, "ei ainoastaan kullan, hopeat ja kalliit kivet.

"Katsokaa tänne, gootit!"

Hän valaisi tulisoihdullaan puoliympyrän perällä olevaa esirippua ja veti sen sivulle.

Kaikki muut läsnäolijat lankesivat kunnioituksesta polvilleen.

Sillä he tunsivat suuren vainajan, joka istui ylevänä kultaisella valtaistuimellaan keihäs oikeassa kädessään, purppuravaippa hartioillaan.

Hän oli suuri Teoderik.

Egyptiläisiltä roomalaisille kulkeutunut taito säilyttää ruumiita oli tehnyt tässäkin tapauksessa ihmeitä. Vainaja oli aivan elävän näköinen.

Liikutettuna eivät miehet saaneet sanaa suustaan.

"Jo kauan", virkkoi Hildebrand vihdoin, "olemme Teja ja minä epäilleet goottien onnentähteä.

"Minä, joka olin ennen sodan syttymistä kunniavahdin päällikkönä Ravennan marmoripalatsissa, jonne Amalasunta oli haudannut isävainajansa, minä en pitänyt tuosta rakennuksesta. Vielä vähemmän pidin pyhältä savulta tuoksuvista papeista, jotka usein saapuivat sinne muka rukoilemaan mahtavan kuninkaan sielun autuuden puolesta.

"Minä mietin: jos jälkemme kerran katoavat tästä etelämaasta, eivät italialaiset eivätkä pikku kreikkalaiset saa pilkata suuren, rakkaan sankarimme jäännöksiä.

"Ei. Samoin kuin Rooman linnan ensimmäinen valloittaja, länsigootti Alarik oli saanut pyhän virran pohjalla haudan, jota ei kukaan tietänyt eikä kukaan päässyt häväisemään, samoin suuri kuninkaanikin oli saatava ihmisten uteliaisuuden saavutettavista.

"Tejan avulla veinkin eräänä synkkänä yönä jalon ruumiin pois marmoripalatsista ja ulvovien pappien läheisyydestä. Me toimme sen tänne suljetussa laatikossa.

"Täällä hän oli varmassa kätkössä. Jos joku löytäisikin hänet sattumalta satojen vuosien kuluttua, niin kukapa hänet tuntisi kotkasilmäiseksi kuninkaaksi.

"Ravennan palatsissa oleva kivisarkofagi jäi tyhjäksi. Turhaan munkit veisaavat ja rukoilevat sen ääressä.

"Täällä aarteittensa ja kunniamerkkiensä keskellä piti hänen saada levätä sankarin ihanaa lepoa istuen omalla valtaistuimellaan.

"Kun hänen sielunsa katsoo alas Valhallasta ja näkee tämän, miellyttää se häntä, sillä hän ei tahtoisi nähdä ruumiin lepäävän pitkällään raskaiden kivien alla suitsutusten täyttämässä holvissa."

"Mutta nyt", virkkoi Teja, "on hänen sekä amelungien aarteen vielä kerran noustava ylös syvyydestä.

"Kun olemme saaneet aarteet ihmisten ilmoille, niin sitten kuljetamme huolellisesti ja varovaisesti rakkaan sankarimme ruumiin.

"Huomisaamuna varhain lähdemme tästä kaupungista -- Narseksen ja prefektin ilmoitetaan nimittäin jo lähestyvän -- ja marssimme kuninkaanaarre ja kuninkaan ruumis mukanamme goottien viimeiselle taistelukentälle, jonne olen jo käskenyt vaimojen ja lasten mennä.

"Tuo taistelukenttä -- olen sen nähnyt monta kertaa unettomina öinä unikuvana -- tuo taistelukenttä, joka näkee meidät ja kansamme kunniaakkaasti kaatuvan, tuo taistelukenttä, joka ottaa hehkuvaan syliinsä kaikki kuolemaa haluavat, sen jälkeen kuin viimeinenkin keihäs on taittunut -- tämä taistelukenttä on Tejan valitsema."

"Minä aavistan", huudahti Adalgot. "Tuon taistelukentän nimi on --"

"Mons Vesuvius", sanoi Teija. "Toimeen!"

NELJÄS LUKU.

Niin nopeasti kuin hänen kamala tuhoamissuunnitelmansa salli, Narses kulki Fossatumin luona pidetyn sotaneuvottelun jälkeen koko sotajoukkoineen leveässä rintamassa etelään tukahduttaakseen loputkin gootit tai heittääkseen heidät mereen.

Hän lähetti alipäällikkönsä Vitalianuksen ja heruli Vilmutin pienten joukkojen avulla Tusciaan valtaamaan goottien käsissä olevat linnoitukset sekä annonarisessa Tusciassa sijaitsevan Luccan.

Pohjoisemmaksi, vielä tähän saakka uljaasti puolustautuneen Veronan piirittäjäksi hän lähetti Valerianuksen. Hän oli tällä välin vallannut Petra pertusanan, joka hallitsi Via Flaminiaa Helvillumin pohjoispuolella.

Veronan sitkeä vastarinta oli helpottanut goottien pakoa pohjoiseen päin Atesis-laakson ja Passaran ohi.

Kaikki muut joukko-osastot Narses vei mukanaan etelää kohti. Hän itse kulki pitkin Via Flaminiaa Roomaan. Johanneksen oli ajettava gootteja pitkin Tyrhenian meren ja heruli Vulkariksen pitkin Jonian meren rantaa etelään päin.

Mutta kumpainenkaan ei kohdannut matkallaan liiaksi työtä eikä vastusta, sillä pohjoisessa oli heidän edellään kulkeva kuninkaan sotajoukko koonnut kaikki goottiperheet. Se oli sitä paitsi ehtinyt jo niin kauas, ettei Vulkaris sitä saavuttanut enää. Maan eteläosasta gootit olivat niinikään peloissaan rientäneet Rooman ohi Napoliin, jonne kuninkaan lähettiläät, nopeat sajonit, olivat kehoittaneet heitä kokoutumaan.

"Mons Vesuvius" oli kaikkien goottipakolaisten kokoavana tunnussanana.

Narses oli antanut sivustoille määräyksen yhtyä pääjoukkoon Anagniassa.

Cethegus suostui mielellään Narseksen pyyntöön, että hän jäisi pääjoukon mukaan. Sivustoilla ei nimittäin ollut erityisempiä odotettavissa.

Narseskin kulki sitä paitsi Rooman kautta.

Hän oli siis saapuvilla, jos Narses koettaisi vastoin antamaansa lupausta ohikulkiessaan ottaa valtaansa Rooman.

Mutta Narses piti lupauksensa, mikä seikka melkein ihmetytti prefektiä.

Hän kulki joukkoineen levollisesti Rooman ohi.

Hän vaati sitäpaitsi prefektiä todistajaksi keskustellessaan paavi Pelagiuksen ja muiden Rooman vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa.

Keskustelu tapahtui vallien ulkopuolella flaminilaisen ja salarisen portin välillä, jokseenkin Porta belisarian (picianan) kohdalla.

Paavi ja roomalaiset vakuuttivat vielä, -- vahvistaen vakuutuksensa valalla pyhän Kosman ja pyhän Damianin luiden ääressä (nuo kaksoisveljet olivat legendan mukaan arabialaisia lääkäreitä, jotka kärsivät marttyyrikuoleman Diokletianuksen aikana), jotka olivat tuodut valleille norsunluulaatikoissa ja hopearasioissa -- että he tuhottuaan Hadrianuksen haudalle vetäytyneet gootit avaavat kaupungin portit ehdottomasti vain Rooman prefektille. Sen sijaan he torjuivat aseellisesti kaikki väkivaltaiset kaupunkiin tunkeutumisyritykset. He eivät enää halunneet uusia taisteluita Roomasta.

Narses tarjosi heille avuksi parituhatta miestä Hadrianuksen haudan valloitukseen. Roomalaiset kieltäytyivät kuitenkin kohteliaasti, mutta varmasti ottamasta apua vastaan.

Tämä seikka ilahdutti prefektiä suuresti.

"He ovat sittenkin oppineet näinä vuosina kaksi seikkaa", sanoi hän liikkeelle lähtiessään Lucius Liciniukselle, "nimittäin pitämään 'roomalaiset' kaukana itsestään ja liittämään Rooman kohtalon Cethegukseen. Se on jo suuri edistys."

"Päällikköni", varoitteli Licinius, "en voi yhtyä iloosi enkä luottamukseesi."

"En minäkään", lisäsi Salvius Julianus. "Minä pelkään ja epäilen Narsesta."

"Te olette liian viisaita", ivaili Piso.

"Ihminen ei saa mennä liiallisuuksiin luottamuksessaan eikä epäilyksessäänkään.

"Eivätkö asiat ole muuttuneet parhaaksemme suuremmassa määrässä kuin olemme voineet toivoakaan tuon yön jälkeen, jolloin paimenpoika löi Rooman parasta runoilijaa kuolemattomalle jambikädelle, jolloin Rooman prefektiä kuljetettiin viljalaivaan kätkettynä Tiberiä alas, jolloin Massurius Sabinus joutui kreivi Markjan vangiksi, kun hän aikoi pujahtaa pakoon jalkavaimonsa kreikkalaisessa puvussa ja jolloin suuri lainopin tuntija Salvius Julianus olisi hukkunut armotta Tiberin liejuun, ellei herttua Guntaris olisi onkinut häntä ylös.

"Kuka olisi silloin voinut kuvitellakaan, että me nyt voimme sormillamme laskea päivät, jolloin Italian mantereella on ainoatakaan elävää goottia."

"Olet oikeassa, runoilija", virkkoi Cethegus hymyillen. "Noita molempia vaivaa kova Narses-kuume, samoin kuin heidän sankariaan kaatumatauti. Vihollistensa liian voimakkaana pitäminen on myöskin vika. Luut, joiden ääressä papit vannoivat, ovat oikeat. Sellaisia valoja ei voida rikkoa."

"Kunpa olisin", vastasi Licinius, "nähnyt valleilla pappien ja käsityöläisten joukossa edes yhdenkään sinun ystävistäsi, meidän ystävistämme. Mutta siellä oli vain vanuttajia, teurastajia ja puuseppiä. Missä oli Rooman aateli? Missä katakombien miehet?"

"He ovat panttivankeina", vastasi Cethegus. "He saivat palkkansa. Hehän palasivat Roomaan ja nöyrtyivät vaalean gootin edessä.

"Jos musta Teja nyt lyöttää heiltä päät, niin se on parahiksi heille.

"Älkää hätäilkö. Te olette liian synkkämielisiä. Narseksen kamala ylivoima on aivan säikähdyttänyt teidät. Hän on suuri sotapäällikkö, mutta valtiomiehenä hän on vaaraton. Sitä todistaa se seikka, että hän on tehnyt tämän sopimuksen -- kokonaan minun hyväkseni -- ja että hän on pysynyt sopimuksessaan.

"Hengittäkäämme taas Kapitoliumin ilmaa. Kaatumatautiset eivät sitä siedä."

Kun prefektin nuoret päälliköt tulivat seuraavana aamuna noutamaan häntä Roomasta lähtöä varten, tapasivat he hänet erittäin hyvällä tuulella.

"No," sanoi hän, "kuka tuntee roomalaiset, te vai Rooman kaupunginprefekti? Kuulkaa!

"Viime yönä eräs uudestaan järjestettyjen kaupunkilaiskohorttien sadanpäämies, Publius Macer hiipi Roomasta telttaani. Paavi on uskonut hänen haltuunsa Porta latinan ja hänen veljensä Markuksen haltuun Kapitoliumin. Hän näytti molemmat valtakirjat. Ne olivat oikeat. Minä tunnen Pelagiuksen käsialan. He ovat jo väsyneet pappien valtaan. He toivovat saavansa pian nähdä minun, teidän ja isaurilaisteni palaavan Aureliuksen ja prefektin muureille.

"Hän toi minulle serkkunsa Alluksen panttivangiksi. Tälle hän edeltä päin sovitulla kirjeen sanamuodolla ilmoittaa yön, jona hän voi saattaa Porta latinan ja Kapitoliumin meidän käsiimme.

"Narses ei voi sille mitään, että roomalaiset laskevat meidät vapaaehtoisesti kaupunkiin. Mehän emme käytä väkivaltaa.

"No, Licinius ja Julianus! Kuka tuntee Rooman ja roomalaiset?"

VIIDES LUKU.

Narses kulki sotajoukkoineen Anagniaan.

Kaksi päivää pääjoukon saapumisen jälkeen molemmat siivetkin saapuivat sinne.

Anagniassa Narses lepuutti suunnatonta joukkoaan muutamia päiviä, tarkasti sen ja järjesteli uudestaan. Sieltä hän siirtyi Terracinaan, missä Armatuksen ja Doroteoksen joukon jäännökset liittyivät pääjoukkoon. Sitten yhdistynyt sotajoukko marssi gootteja vastaan, jotka olivat asettuneet erittäin lujaan asemaan Vesuviukselle ja sen vastapäätä olevalle Maitovuorelle (Mons lactarius) pienen Draco-nimisen joen (se laskee Stabiaen pohjoispuolelle mereen) molemmille rannoille.

Lähdettyään Cumaesta ja marssittuaan Napolin ohi (-- sen kaupungin porvarit sulkivat Totilan uudestaan kuntoonpanemat portit, ottivat kaupungissa olevat kolmesataa goottia vangeiksi ja selittivät, että he Rooman esimerkkiä noudattaen pysyisivät puolueettomina --) kuningas Teja riensi mahdollisimman nopeasti kauan aikaa sitten valitsemalleen taistelukentälle ja vahvisti parhaansa mukaan jo luonnon lujasti varustamaa asemaansa.

Hän antoi koota uhkuvan rikkaasta maakunnasta vuorelle niin paljon ruokavaroja kuin suinkin ehdittiin saada, ettei hänen kansansa tarvitsisi aivan heti tehdä tuttavuutta nälän kanssa.

Nykyajan tiedemiehet ovat turhaan hakeneet Vesuviuksen luota Mons lactariusta tai muuta paikkaa, joka aivan tarkoin sopisi Prokopiuksen kuvaukseen goottien viimeisestä taistelukentästä.

Nykyisen Vesuviuksen lukuisista rotkoista ja solista ei ole ainoatakaan yksimielisesti siksi hyväksytty.

Mutta sittenkään ei tarvitse epäillä bysanttilaisen historiankirjoittajan kertomusta, joka perustuu silminnäkijäin, Narseksen alipäällikköjen ja seuralaisten yhtäpitäviin tiedonantoihin.

Paikallisuuksien muuttuminen johtuu tietysti enemmän kuin kolmentoista vuosisadan aikana tuon aina toimessa olevan vuoren sisustassa tapahtuneista äkillisistä, suurista, rajuista purkauksista ja vähitellen soluvan laavavirran, kallion vierimien ja murtumisten aiheuttamista mullistuksista.

Paljon myöhäisemmilläkin ajoilla eläneiden italialaisten kirjailijain kuvaukset Vesuviuksen paikallisuuksista ja suhteista eroavat suuresti nykyisistä oloista.

Se maaperä, joka imi itseensä kuningas Tejan sydänveren, on kai jo aikoja sitten ollut paksun laavakerroksen suojaamana.

Narseskin ihmetteli barbaarivastustajansa taitoa ja huolellisuutta puolustuspaikan valitsemisessa.

"Hän aikoo kaatua kuin karhu pesässään", virkkoi hän katsellessaan Nuceriasta käsin goottien varusteita.

"Moni teistä, rakkaat sutoset", jatkoi hän hymyillen Alboinille, "kaatuu hänen käpäliensä iskuista, kun yritätte tunkeutua hänen pesäänsä."

"Täytyy heti alussa mennä niin suurella joukolla, että hän saa molemmat käpälänsä täyteen, eikä kykene enää iskemäänkään."

"Jos se käy päinsä. Minä tunnen Vesuviuksella erään solan, -- minähän olin ennen muinoin, kun vielä luulin tämän raihnaisen ruumiini paranevan, useita viikkoja Mons lactariuksella ilmakylpyjä ottamassa ja tutkin silloin tarkoin koko Vesuviuksen -- jos he ovat piilottautuneet sinne, ei heitä aja pois muu kuin nälkä."

"Se on kovin pitkäveteistä."

"Eipä muukaan auta. Minulla ei ole halua uhrata taas kymmeniätuhansia miehiä keisarin sotajoukosta näiden viimeisten kipinäin sammuttamiseen."

Niin kävikin.

Vielä kuusikymmentä päivää myöhemmin olivat molemmat sotajoukot vastakkain.

Aivan vähitellen maksaen joka askeleen verivirroilla sai Narses kamalan verkkonsa yhä tiukemmalle vedetyksi.

Hän varusti puoliympyrän muotoiseksi kaikki paikat goottien länsi-, pohjois- ja itäpuolelle. Vain etelässä, meren puolella, missä hänen leirinsä sijaitsi, ei ollut erityisiä varusteita. Vihollisilla ei näet ollut laivoja, joilla he olisivat voineet paeta tai tuoda ruokavaroja.

Narseksen Tyrhenian meren laivasto oli parhaillaan matkalla Bysanttiin viemään vangiksi joutuneita gootteja orjuuteen. Jonian meren laivastoa odotettiin parhaillaan. Ennakolta saapuneet laivat risteilivät lahdella Bajaen ja Sorrentumin välillä.

Ylivoimastaan huolimatta Narses valtasi vain vähitellen ja varovaisesti Piscinulan, Cimiteriumin, Nolan, Summan, Melanen, Nucerian, Stabiaen, Cumaen, Bajaen, Misenumin, Puteolin ja Nesiksen.

Vähitellen Napolin asukkaatkin rupesivat pelkäämään Narseksen ylivoimaa ja avasivat vapaaehtoisesti hänelle kaupunkinsa portit.

Joka puolelta bysanttilaiset sitten keskittivät voimansa piiritettyjä vastaan.

Kiivaiden taistelujen perästä bysanttilaisten onnistui karkoittaa heidät Mons lactariukselta Draco-joen oikealle rannalle, missä kansan jäännökset majailivat verrattoman, Narseksen kiittämän vuorisolan suojaamalla ylätasangolla, erään Vesuviuksen sivuaukon lähellä.

Vain kaakkoistuulella vuoresta tupruava savu ja haju haittasi gootteja, muutoin heillä oli siellä verraten mukava olla.

Täällä gootit majailivat vuoren lukemattomissa rotkoissa, luolissa ja kuopissa, paljaan taivaan alla tai teltoissa. Heikommat makasivat vaunuissa.

Ylätasangolle ei ollut muuta tietä kuin ahdas vuorensola, jonka eteläpää oli niin kapea, että yksi mies voi sen hyvin sulkea kilvellään.

Tätä aukkoa vartioivat yötä päivää vuorotellen, tunnin kerrallaan, kuningas Teja itse, herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Grippa, kreivi Visand, Aligern, Ragnaris ja Vakis. Heidän takanaan solassa oli aina sata miestä, nekin vuorotellen.

Niin oli siis koko tämän kamalan sodan, taistelun Italiasta ja Roomasta, Narseksen menettelytapa muuttanut taisteluksi miehenlevyisestä rotkosta lämpimästi rakastetun ja sitkeästi puolustetun niemimaan eteläkärjessä.

Prokopiuksen historiallisessa kertomuksessakin goottien kohtalon lopullinen täyttymys muodostaa ikäänkuin viimeisen näytöksen suurenmoisessa historiallisessa murhenäytelmässä.

Rannalle solan vastapäätä Narses oli leiriytynyt longobardeineen, Johannes oikealla ja Cethegus vasemmalla puolellaan.

Prefekti huomautti tribuuneilleen, että Narses oli luovuttamalla hänelle tämän paikan -- Cethegus oli sen itse valinnut -- antanut todistuksen varomattomuudestaan tai sokeasta luottamuksestaan.

"Nyt hän on", virkkoi Cethegus, "jättänyt tien Roomaan vapaaksi. Täältä pääsy olisi ollut paljon vaikeampaa, jos hän olisi asettanut minut oikealle siivelle tai keskustaan.

"Olkaa valmiit lähtemään yöllä salaa isaurilaisteni mukana Roomaan heti, kun sieltä on tieto tullut."

"Entä sinä", kysyi Licinius huolissaan.

"Minä jään tänne pelätyn luo.

"Jos hän olisi tahtonut murhauttaa minut, niin olisi hän sen voinut aikoja sitten tehdä.

"Hän ei nähtävästi tahdo.

"Hän ei tahdo menetellä vastoin lakia.

"Jos minä taas noudatan roomalaisten kutsua, täytän sopimuksemme, enkä riko sitä."

KUUDES LUKU.

Sen solan yläpuolella, jota me voimme hyvin kutsua goottisolaksi, oli mustassa laavakalliossa kapea luola. Sen perälle kuningas Teja oli kätkenyt kansansa kalleimmat aarteet -- kuninkaan ruumiin ja kuninkaallisen aarteen.

Teoderikin sotalippu oli pystytetty solan suulle. Neljän keihään varaan jännitetty purppurainen kuninkaanvaippa muodosti loistavan esiripun kallioluolalle, jonka viimeinen goottikuningas oli muodostanut kuninkaalliseksi salikseen. Mustan tiikerinnahan peittämä laavakappale oli hänen viimeinen valtaistuimensa.

Täällä kuningas vietti sen ajan, jolloin häntä ei tarvittu ikävöimässään vartiopalveluksessa goottisolan eteläpäässä, missä Narseksen etuvartijat alinomaa pitivät vartijaa toimessa, milloin ahdistaen kauempaa nuolilla, kivillä ja heittokeihäillä, milloin tehden rohkeita, äkillisiä hyökkäyksiä.

Joka kerta, kun sankarillinen vartija päästettiin levolle, oli hänellä kahakan merkkejä kilvessä ja haarniskassa tai ainakin solan edustalla -- kaatuneen vihollisen muodossa.

Mutta vähitellen kaatuneiden mätäneminen -- kukaan ei näet uskaltanut tulla korjaamaan ruumiita -- teki melkein mahdottomaksi olon solan suulla. Narses oli nähtävästi toivonutkin tätä. Kun Basiliskos valitteli turhaa miesten uhraamista, vastasi Narses hänelle: "He hyödyttävät meitä kuoltuaan enemmän kuin eläessään."

Mutta kuningas Teja heitätti eräänä yönä osan ruumiita jyrkkää laavakallion rinnettä pitkin vihollisten puolelle. Muodottomiksi ruhjoutuneina nämä säikähdyttivät bysanttilaisia, jotka eivät enää mielellään lähteneet samaa kohtaloa hakemaan.

Silloin Narses pyysi heti kuningas Tejalta, että aseettomat bysanttilaiset saisivat noutaa pois kaatuneet. Kuningas suostuikin pyyntöön.

Tähän rotkoon vetäytymisen jälkeen ei ollut ainoatakaan goottia kaatunut, sillä nyt oli vain yksi mies vihollisen ylettyvissä. Tähän saakka ei ollut vielä yksikään vartijoista, joiden turvana oli aina joukko tovereita, saanut kuolinhaavaa.

Eräänä iltana auringon laskun jälkeen kuningas, jonka sijaan oli astunut lipunkantaja Visand, meni laavasaliinsa. -- Oli jo syyskuu ja Taginaen taistelun jäljet olivat kadonneet. Kukat, joita Cassiodorus ja luostarin hurskaat suojatit olivat istuttaneet kuningas Totilan, hänen morsiamensa ja ystävänsä sarkofagin viereen, olivat jo täydessä kukoistuksessaan.

Jo oven ulkopuolella oli häntä vastassa Adalgot, joka kaihomielisesti hymyillen polvistui hänen eteensä ja tarjosi juomaa kultapikarista.

"Salli minun vielä hoitaa juomanlaskijan tehtävää. Ken tietää, miten kauan enää saan sitä tehdä."

"Et enää kauan", virkkoi Teja totisena istuutuen laavakimpaleelle.

"Jääkäämme tänne ulkopuolelle. Katso, miten ihanana koko lahti Bajaesta Sorrentumiin saakka hehkuu juuri mailleen menneen auringon ruskossa. -- Sininen meri on muuttunut purppuranväriseksi vereksi.

"Etelämaa ei ole todellakaan voinut luoda ihanampaa kehystä goottien viimeiselle taistelulle.

"Kuva on oleva kehyksen veroinen.

"Loppu lähestyy.

"Nyt kaikki aavistukseni toteutuvat, uneni ja lauluni."

Kuningas nojasi päätään käsiinsä.

Hän katsahti toveriinsa vasta kuullessaan harpun hopeakielten kaiun.

Adalgot oli salaa noutanut kuninkaan pienen harpun esiripun takaa.

"Kuule", sanoi hän, "miten minä -- tai pikemmin, miten laulusi laavarotkosta on kehittynyt.

"Muistatko vielä yötä eräässä Rooman puutarhassa?

"Taistelu, jonka näit, ei ollut menneinä aikoina tapahtunut. Näit oman sankaritaistelusi, meidän viimeisen taistelumme."

Hän soitti ja lauloi:

"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon. Siellä urhoin kostohuudot öiseen ilmaan kaikuvat. Siellä goottein onnet uudet kunniakkaast' loppuvat."

"Niin, kunniakkaasti, rakkaani.

"Sitä ei kohtalo eikä Narses saa meiltä riistetyksi.

"Kauhea jumalantuomio, johon Totilamme haastoi Jumalan, on kauhealla tavalla kohdannut häntä, hänen kansaansa ja Jumalaansa.

"Meidän kohtaloamme ei määrää, kuten jalo vainaja väitti, taivaassa oikeudenmukainen Jumala.

"Me kaadumme italialaisten ja bysanttilaisten tuhansien petosten ja heidän suunnattoman ylivoimansa vuoksi.

"Mutta sen, miten me kaadumme, masentumattomina, ylpeinä perikadossammekin, sen me itse määräämme, ei kateellinen kohtalo.

"Ja kuka hallitsee meidän jälkeemme tässä maassa?

"Nuo pikkumaiset kreikkalaiset eivät täällä kauan hallitse. Italialaiset itse eivät kykene itseään hallitsemaan. Vuorien tuolta puolen saapuu vielä germaaniheimoja. Ne minä asetan perillisiksemme ja kostajiksemme."

Hän otti harpun, jonka Adalgot oli laskenut maahan, ja lauloi katsellen merelle, jolle yön varjot nopeasti ilmestyivät.

Tähdet näkyivät jo.

Hän lauloi:

"Sammunut on kirkas palo tähdet amelungien. Sotakilpes', Didrik jalo, jo särkynyt on viimein. Raukka voittaa -- jalo horjuu -- uskollisuus herpautuu. Konnan eessä sankar' sortuu. Gooteill' hauta avautuu. -- Oi, kaunis maa, oi paha Rooma, -- oi, sulo taivaan sini -- oi, verinen sä Tiberuoma -- oi, viekas velskinimi. Pohjolasta pian meille perillinen ilmautuu. Koston pauhu kaikuu teille gooteill' hauta avautuu."

"Laulu miellyttää minua", huusi Adalgot, "mutta joko se on lopussa?"

"Lopun voi laulaa vain miekkojen melskeessä", sanoi Teja.

"Sinä saat pian kuulla lopun."

Hän nousi seisomaan.

"Mene, Adalgot", virkkoi hän, "jätä minut yksikseni.

"Olen pitänyt sinua jo liian kauan erossa suloisesta herttuattarestasi.

"Teillä, lapsi parat, ei ole enää monta tällaista iltahetkeä.

"Jos voisin jotenkin pelastaa teidät, nuoren tulevaisuuden suvun --"

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Hullutusta", sanoi hän sitten. "Tehän olette myös osa kuolemaan tuomittua kansaa -- vaikkakin sen ihanin osa."

Adalgotin silmiin valahtivat kyyneleet, kun kuningas muistutti häntä hänen nuoresta vaimostaan.

Hän meni aivan Tejan eteen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Eikö ole toivoa? Hän on niin nuori."

"Ei ole toivoa", sanoi Teja, "sillä taivaasta ei tule pelastavaa enkeliä.

"Muutaman päivän perästä nälkä alkaa ahdistaa.

"Silloin minä teen nopean lopun.

"Miehet hyökkäävät vihollisen kimppuun ja kaatuvat taistelussa."

"Entä tuhannet vaimot ja lapset?"

"En voi auttaa heitä.

"En ole kristittyjen kaikkivoipa Jumala.

"Mutta bysanttilaisten orjuuteen ei joudu ainoakaan goottivaimo eikä -tyttö, joka ei vapaasti valitse häpeää kuoleman sijasta.

"Katso tuonne, Adalgot. Vuoren hehku alkaa jo näkyä.

"Katso -- tuolla -- sata askelta tästä oikealle -- haa, liekit nousevat ihanina tummasta rotkosta -- kun solan viimeinen vartija on kaatunut -- hyppäys tuohon rotkoon -- eikä roomalaisen rivo käsi saa koskea puhtaisiin naisiimme.

"Muistellessani heitä -- mehän voimme kaatua missä tahansa -- muistellessani goottivaimoja, valitsin viimeiseksi taistelukentäksemme Vesuviuksen."

Adalgot ei itkenyt enää. Hän heittäytyi kuninkaan syliin.

SEITSEMÄS LUKU.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Cethegus oli asettunut palkkasotureineen valitsemaansa asemaan Narseksen vasemmalle siivelle, saapui tieto Hadrianuksen haudan valloittamisesta.

Koko Rooma oli siis taas roomalaisten hallussa. Roomassa ei ollut enää ainoatakaan goottia -- eikä bysanttilaista, lisäsi Cethegus ajatuksissaan.

Jos hän nyt saisi isaurilaisensa tribuunien johdolla kaupunkiin, olisi hänen asemansa Narsesta vastaan vielä edullisempi kuin aikoinaan Belisariusta vastaan, jonka hallussa oli osa kaupunkia.

Eräs sanansaattajista, jotka toivat tämän tiedon, antoi panttivankina säilytetylle Aulukselle kirjeen Mocer-veljeksiltä. Kirje oli näin kuuluva: "Morsian on toipunut pitkästä sairaudestaan. Jos sulhanen vain joutuu, niin häät voidaan pitää ensi Iduksena. Tule, Aulus!"

Tämä oli sovittu merkki.

Cethegus ilmoitti asian roomalaisille ritareille.

"Hyvä on", sanoi Licinius päättäväisenä, "sittenhän voin hankkia muistomerkin sille paikalle, missä veljeni kaatui Rooman ja Cetheguksen puolesta."

"Niin, roomalaisten oikeus Roomaan on jääväämätön", lisäsi Salvius Julianus.

"Pidä vain huoli siitä, ettei aikakautemme suurin rampa saa tietää lähtöämme, ennenkuin olemme siksi kaukana, ettei hän saa enää meitä kiinni. Meidän kai on lähdettävä salaa."

"Ei, se on mahdotonta", sanoi Cethegus. "Olen huomannut, että tuo sankareista varovaisin on asettanut etuvartioita paljon ulommas meidän asemiamme -- longobardilaisia sutosiaan, joita hän tukkii joka paikkaan. Meidän etuvartijamme ovat hänen etuvartijapiirinsä sisäpuolella.

"Vastoin hänen tahtoaan emme voi lähteä.

"On paljon viisaampaa keskustella asiasta julkisesti hänen kanssaan.

"Hän voi estää lähtömme, jos hän tahtoo.

"Mutta hän myöntyy siihen -- sen saatte nähdä. Ilmoitan hänelle päätökseni ja hän hyväksyy sen varmasti."

"Päällikkö, se on suurenmoista, mutta uskallettua."

"Se on ainoa mahdollisuus."

"Sinä olet, kuten aina, oikeassa, Cethegus", sanoi Salvius Julianus vähän aikaa mietittyään. "Väkivalta ja viekkaus ovat turhia. Jos hän suostuu, niin minä myönnän, että pelkoni --"

"Johtui valtiomies Narseksen arvostelemisesta liian suureksi.

"Suunnaton miesjoukko on säikähdyttänyt teitä, samoin Narseksen päällikkötaito, jota ei voi kyllin suureksi arvostella.

"Minä myönnän, että Taginaen luona näytti hyvin uhkaavalta. Mutta kun minä vielä elän, olivat nuo otaksumat -- erehdyksiä.

"Minä lähetän teidät Narseksen luo esittämään pyyntöni. Te olette epäluuloiset. Tarkastakaa te häntä parhaanne mukaan.

"Menkää ja sanokaa hänelle, että roomalaiset haluavat laskea minut, kaupunkinsa prefektin, muuriensa sisälle jo ennen Tejan goottien lopullista kukistumista.

"Kysykää puolestani, salliiko hän minun heti lähteä isaurilaisineni Roomaan vai pitääkö hän sitä sopimuksemme rikkomisena. Vastoin hänen tahtoansa en lähde minä eivätkä isaurilaisetkaan."

Tribuunit lähtivät Narseksen luo ja Piso virkkoi heille teltasta lähtiessään matkaeväiksi: "Narseksen kainalosauva on tehnyt henkenne pitemmäksi aikaa käyttökelvottomaksi kuin paimenpojan sauva sormeni."

Kun kaikki olivat lähteneet, riensi Syphax herransa luo.

"Oi herrani", sanoi hän levottomana, "varo tuota sairasta miestä, jolla on rauhallinen, läpitunkeva katse.

"Minä kysyin taas viime yönä neuvoa käärmeoraakkelilta. Minä katkaisin jumalani päältään luoman nahkan kahteen osaan ja panin molemmat hiilille. Palanen 'Narses' eli paljon, paljon kauemmin kuin palanen 'Cethegus'.

"Ehkä saisin koettaa vielä kerran. -- Sinä tiedät, että tällä tikarilla tehty naarmukin tappaisi hänet heti. -- Mitä siitä, jos he seivästävätkin Syphaxin, Hiempsalin pojan.

"Viekkaus siinä ei auta. Pitkäpartojen ruhtinas nukkuu hänen teltassaan, vuode aivan oven edessä. Seitsemän sutosta nukkuu kynnyksellä. Herulit ovat ovenvartijoina. Olen käskysi mukaan tutkinut hänen elintapojaan joka päivä Helvillumista lähdettyämme. Telttaan tuskin kärpänenkään pääsee herulien ja longobardien huomaamatta.

"Mutta julkisesti, päivällä, hyppäys hänen kantotuoliinsa -- ihohaava ja hän on neljännestunnissa vainaja."

"Ja jo aikaisemmin sekä Syphax, Hiempsalin poika -- että Cethegus.

"Ei.

"Mutta kuule. Olen saanut selville, missä päällikkö pitää salaiset keskustelunsa Basiliskoksen ja Alboinin kanssa.

"Ei teltassa -- leirissä on tuhansia korvia -- vaan kylpiessään.

"Lääkärit ovat määränneet hänelle joka aamu mutakylpyä Bajaen lahdella. Häntä varten on mereen rakennettu kylpykoju, jonne pääsee vain venheellä.

"Basiliskos ja Alboin ovat ennen näitä kylpymatkoja niin tyhmiä ja tietämättömiä kuin konsaan -- Basiliskos ja Alboin.

"Mutta kun he palaavat, ovat he aina täynnä Narseksen viisautta. He tietävät, mitä Bysantissa on tapahtunut ja paljon muutakin.

"Kylpykojun ympärillä on kaislikko. -- Syphax, osaatko sinä sukeltaa?"

"Kyllä voin olla siksi kauan veden alla", sanoi Syphax jonkinlaisella ylpeydellä, "että vaikeasti pyydystettävä ja epäluuloinen krokotiili kotimaani virroissa luuli minua kaislikkoon heitetyksi gasellin raadoksi ja kauan katseltuaan aikoi käydä kimppuuni. Silloin työnsin veitseni sen vatsaan.

"Tuo pienisilmäinen Narses muistuttaa hiukan krokotiiliä. Saa nähdä, enkö petkuta häntäkin sukeltamistaidollani."

"Oivallista, pantterini maalla, sorsani vedessä."

"Minä syöksyn tuleenkin sinun vuoksesi, skorpiooni."

"Kuuntele Narseksen, Basiliskoksen ja Alboinin välistä keskustelua."

"Se sopii vallan mainiosti erääseen toiseenkin yritykseeni.

"Useampana päivänä peräkkäin eräs kalastaja, joka heittää aamuin illoin verkkonsa mereen eikä saa mitään, on antanut minulle kaikenlaisia merkkejä.

"Minä luulen, ettei hän välitä niin paljon kaloista kuin minusta.

"Mutta Alboinin pitkäpartaiset sudet ovat aina kintereilläni.

"Kenties saan sukellusmatkoillani tietää, mitä kalastajalla on asiaa."

KAHDEKSAS LUKU.

Adalgot oli synkkämielisenä, vaikkakin kyynelittä kertonut nuorelle vaimolleen kuninkaan päätöksen vaimoihin ja lapsiin nähden.

Hän luuli vaimonsa rupeavan valittamaan ja voihkimaan, kuten hän itse oli ollut tehdä.

Mutta hänen ihmeekseen ei Goto liiaksi säikähtänyt.

"Olen sen arvannut aikoja sitten, Adalgot.

"Se ei ole onnettomuus. -- Rakastetun menettäminen elämässä on onnettomuus.

"Minä olen saavuttanut suurimman maallisen onneni.

"Minusta tuli vaimosi.

"Olenko minä vaimonasi kymmenen, tai kaksikymmentä vuotta tai tuskin puoltakaan -- samantekevää.

"Me kuolemme yhdessä, samana päivänä, kenties samalla hetkellä.

"Kun sinä olet viimeisessä taistelussa tehnyt tehtäväsi ja mahdollisesti saat haavan, joka tekee sinut taisteluun kykenemättömäksi, niin ei kuningas Teja kieltäne sinua palaamasta tänne, ottamasta minua käsivarsillesi -- kuten usein kotonamme Iffinger-vuorella -- ja hyppäämästä kanssani vuoreen.

"Oi, Adalgot", huudahti hän syleillessään miestään, "me olemme olleet onnelliset.

"Me tahdomme sen ansaita urhoollisella, valituksettomalla kuolemalla.

"Baltivesa ei saa sanoa", virkkoi hän hymyillen, "ettei paimentyttö voinut kilpailla hänen kanssaan sielun jaloudessa.

"Vuoriemme suuruuden muisto rohkaisee minua.

"Iso-isä Iffa kehoitti erotessamme minua muistelemaan raikasta, vapaata vuori-ilmaa, ylpeiden vuorten ankaraa, reipasta elämää, jos oleskelu ahtaissa kultakammioissa rupeaisi painostamaan sielua.

"Siitä ei ole pelkoa.

"Mutta nytkin, kun oli kohotettava sielu kalvavasta tuskasta -- joka oli saada minutkin valtaansa -- tähän kuolemanpäätökseen, kun oli saatava rohkeutta ja voimaa vapaaehtoiseen kuolemaan, on kotivuorten kuva vahvistanut minua."

"Häpeä", sanoin hiljaa itselleni, "häpeä, vuorten tytär. Mitä sanoisivat Iffinger, Sudenpää ja kaikki kiviset sankarijättiläiset, jos ne näkisivät paimentytön posken kalpenevan? Ole vuortesi ja baltisankarisi veroinen."

Ylpeänä ja onnellisena Adalgot painoi nuoren vaimonsa rintaansa vasten.

Herttuan teltan takana oli matala lehtimaja, jossa Vakis ja Liuta asuivat. Liuta oli Gotolta kuullut goottinaisia uhkaavan kohtalon ja koetti nyt taivuttaa miestään suostumaan kuninkaan päätökseen.

Tämä paikkasi ja vasaroi, päätään pudistellen, kilpeänsä, joka oli saanut viime vahtivuorolla pahoja kolauksia longobardien heittokeihäistä. Lomaan hän koetti viheltää salatakseen liikutustaan.

"Minä en usko", sanoi hän, "että se on rakkaan taivaan Jumalan tahto.

"Minä en puolestani mielelläni sano: 'Kaikki on hukassa.' Ylhäiset, jotka pitävät päätään kovin korkealla, kuten kuningas Teja ja herttua Adalgot, musertuvat kohtalon palkkien alle.

"Mutta me alhaiset, vähäiset, jotka voimme kumartua ja taipua, löydämme helposti hiirenläven tai muurinraon, johon voimme piiloutua.

"Tämähän on halpamaista, kurjaa, hirveätä, koiramaista" -- joka sanalle hän iski vasaralla -- "en usko sellaista rakkaasta Jumalasta. Täytyykö tuhansien kunnon vaimojen, kauniiden tyttöjen, leikkivien lapsien ja heikkojen vanhusten syöksyä tuohon helvetilliseen tuleen, tuohon loihdittuun vuoreen, ikäänkuin se olisi juhannustuli ja ikäänkuin sieltä tultaisiin terveinä ja eheinä takaisin.

"Olisinhan minä voinut antaa sinun palaa Faesulaen luona Vitigeksen talossa.

"Nyt siis sinun täytyy palaa ja sitäpaitsi tulevan lapsemme, jota olin jo edeltäkäsin kutsunut Vitigekseksi."

"Tai Rautgundikseksi", lisäsi Liuta punastuen, hiipien aivan miehensä luo ja tarttuen hänen moukariinsa.

"Muistele Rautgundiksen nimeä.

"Muista emäntääni.

"Eikö hän ollut tuhat kertaa kauniimpi kuin Liuta, halpa palvelijatar.

"Luulisitko hänen kieltäytyvän kuolemasta samana päivänä kansansa kanssa?"

"Olet oikeassa, vaimo", virkkoi Vakis iskien kilpeä niin, että kipinät lensivät.

"Olen talonpoikaista perua. Me emme kuole mielellämme.

"Mutta jos taivas romahtaa alas, niin talonpojatkin kuolevat.

"Ja sitä ennen -- hassa -- isken vielä monta miestä kuoliaaksi.

"Sen teen herrani Vitigeksen ja emäntäni Rautgundiksen kostamiseksi.

"Heidän kunniakseen elämme urhoollisesti ja -- jollei mikään muu auta -- urhoollisesti kuolemme."

YHDEKSÄS LUKU.

Iloisina, vaikkakin hämmästyneinä tribuunit Licinius ja Julianus palasivat Narseksen luota prefektin telttaan.

"Taas olet voittanut, Cethegus", huusi Licinius riemuissaan.

"Sinä olit oikeassa, Rooman prefekti", sanoi Salvius Julianus. "En oikein tajua sitä, mutta Narses luovuttaa Rooman sinulle."

"Haa", huudahti Piso, joka oli saapunut samaan aikaan prefektin telttaan, "Cethegus, tämä on muinoista, caesarillista onneasi.

"Tähtesi, joka rupesi laskeutumaan tuon ramman ilmestyttyä näyttämölle, on taas kohonnut korkealle.

"Minusta tuntuu siltä, että hänen henkensäkin saa joskus kouristuskohtauksia.

"Ei ole tervejärkinen se mies, joka vastustamatta laskee sinut Roomaan -- ei -- Jumala sokaisee sen, jonka hän aikoo tuhota. Nyt saa Qvintus Piso taas kävellä Forumilla ja katsella kirjakauppiasten myymälöissä, ovatko gootit uutterasti ostaneet hänen 'epistolas ad amabilissimum, carissimum pastorem Adalgothum et eius pedum' (kirjeitä erittäin rakastettavalle ja rakastetulle paimenpojalle Adalgotille ja hänen sauvalleen).

"Olet siis runoillut maanpaossa ollessasi, kuten Ovidius", sanoi Cethegus hymyillen.

"Olen kyllä", vastasi Piso. "Kuusijalkaiset säkeet onnistuivat paljon paremmin, kun silmieni edessä ei enää ollut gootteja, jotka ovat yhtä jalkaa pitemmät.

"Goottien juomingit häiritsivät sitä paitsi aina rauhaani ja estivät minua pitämästä ajatuksiani koossa."

"Hän on tehnyt siitä hullunkurisen laulun, johon on pistetty joukkoon goottilaisia sanoja", virkkoi Salvius Julianus. "Mitenkä se alkaakaan: Inter hails gothicum skapja --"

"Älä tee syntiä runoani vastaan. Ei saa väärin lausua kuolemattoman sanoja."

"Miten runo kuuluu?" kysyi Cethegus.

"Näin", sanoi Piso:

"De conviviis barbarorum. Inter: 'hails Gothicum! skapja matjan jah drinkan!' Non audet qvisqvam dignos educere versus: Calliope madido trepidat se iungere Baccho, Ne pedibus non stet ebria Musa suis."

(Raakalaisten pidoista. Goottien huutaessa: "terve! tuokaa ruokaa ja juomaa", ei kukaan osaa tehdä kunnollista runoa. Calliope pelkää päihtynyttä Bacchusta eikä viiniä nauttinut Musa pysy jaloillaan.)

"Se on hullunkurista runoutta", tuumi Salvius Julianus.

"Kuka tietää", sanoi Piso nauraen, "kenties tämä runo ikuistaa goottien janon."

"Ilmoittakaa nyt vähän tarkemmin, mitä Narses vastasi teille."

"Hän oli aluksi hyvin epäröivän näköinen", virkkoi Licinius.

"'Ovatkohan varovaiset roomalaiset pyytäneet kaupunkiinsa isaurilaista henkivartiostoa ja prefektiä, jota he saavat kiittää nälänhädästä sekä pakollisesta urhoollisuudestaan', sanoi hän epäluuloisena.

"Mutta minä vastasin, että hän pitää roomalaisten roomalaisuutta liian vähäpätöisenä.

"Sitä paitsi on sinun asiasi, jos olet roomalaisista erehtynyt.

"Jolleivät roomalaiset laske meitä vapaaehtoisesti muuriensa sisälle, niin eivät seitsemäntuhatta miestä pysty valloittamaan kaupunkia väkivoimin.

"Tämä näytti rauhoittavan häntä.

"Hän vaati vain meiltä lupauksen, että palaisimme takaisin tänne emmekä ryhtyisi väkivaltaisuuksiin, elleivät roomalaiset päästäisi meitä vapaaehtoisesti kaupunkiinsa."

"Katsoimme voivamme suostua siihen sinun nimessäsi", täydensi Salvius Julianus toverinsa kertomusta.

"Voitte kyllä", sanoi Cethegus hymyillen.

"'Hyvä on', tuumi Narses, 'minulla ei ole mitään lähtöänne vastaan.'

"Ja hän luottaa niin suuresti itseensä", jatkoi Licinius, "ettei hän tahdo edes pidättää sinua panttivankina, sillä hän kysyi, milloin aiot lähteä matkaan.

"Hän oletti siis, että sinä itse johtaisit isaurilaisesi Roomaan.

"Eikä hän vastusta sitäkään.

"Hän näytti kovin hämmästyneeltä, kun ilmoitin sinun jäävän tänne näkemään goottien lopullista tuhoamista."

"No, missä on siis tuo peloittava Narses, etevä valtiomies? Ystäväni Prokopiuskin on pitänyt häntä liian etevänä sanoessaan häntä aikakautemme suurimmaksi mieheksi."

"Aikakautemme suurimman miehen nimi on -- toinen", huusi Licinius.

"Prokopiuksen mielestä tietysti palmu on annettava hänen Belisariuksensa voittajalle ennen muita maan poikia.

"Mutta tuon 'suurimman miehen' tavatonta tyhmyyttä, hänen laskiessaan minut vapaasti Roomaan, pitäisi melkein käyttää hyväkseen", jatkoi Cethegus mietteissään.

"Jumalat voisivat vihastua, jollemme käyttäisi heidän tarjoamaansa ihmettä. Minä peruutan päätökseni -- mieleni palaa Kapitoliumille -- minä lähden mukananne Roomaan. Syphax, me lähdemme heti -- satuloi ratsuni."

Silloin Syphax teki tuskin huomattavan merkin isännälleen.

"Jättäkää minut yksikseni, tribuunit", virkkoi Cethegus.

"Kutsun teidät pian takaisin."

"Oi herrani", huudahti Syphax innokkaasti, kun he olivat jääneet kahden kesken, "älä lähde vielä tänään.

"Lähetä miehesi edeltäkäsin.

"Huomisaamuna varhain aion onkia merestä kaksi suurta salaisuutta.

"Puhuin tänään mainitsemani kalastajan kanssa merellä.

"Hän ei ole kalastaja.

"Hän on Prokopiuksen kirjuriorja."

"Mitä sanot", huudahti Cethegus hiljaa.

"Me saatoimme vaihtaa vain muutaman sanan keskenämme.

"Pitkäparrat seisoivat rannalla katsellen minua.

"Prokopius on lähettänyt sinulle seitsemän kirjettä, mitkä salaa, mitkä julkisesti, mutta ne eivät ole saapuneet käsiisi.

"Siksi hän valitsi kahdeksanneksi sanansaattajaksi tämän orjan.

"Ensi yönä hän aikoo tuulastaa lohia.

"Samalla hän antaa minulle Prokopiuksen kirjeen.

"Hänellä ei ollut sitä nyt mukanaan.

"Huomisaamuna varhain -- tänään oli sairaus esteenä -- Narses aikoo taas kylpeä meren liejussa.

"Olen löytänyt kaislikosta hyvän piilopaikan aivan kylpykojun vierestä. -- Osaan puhaltaa saukon tavoin, jos he mahdollisesti huomaisivat vedestä nousevat kuplat. Näin keisarillisen postin saapuvan. Basiliskos otti sen vastaan.

"Odota siis huomisaamuun. Narses keskustelee varmaankin Basiliskoksen ja Alboinin kanssa Bysantin viimeisistä salaisuuksista.

"Tai anna minun jäädä yksin --"

"Ei siitä tule mitään. Silloin sinua tietysti pidettäisiin vakoojana.

"Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kymmenkertainen painosi kultaa.

"Jään tänne huomiseen saakka", sanoi hän tribuuneille, jotka juuri tulivat telttaan.

"Oi päällikköni", rukoili Licinius, "tule meidän mukanamme".

"Lähde pois tuon Narseksen läheisyydestä", varoitteli Julianus.

Cethegus rypisti otsaansa.

"Vieläkö hän säikyttelee teitä.

"Tuo hullu, joka päästää Cetheguksen longobardiensa käsistä Roomaan, joka heittää pyydystämänsä kalan takaisin veteen.

"Hän on liiaksi peloittanut teitä.

"Huomisiltana lähden.

"Minulla on täällä vielä tehtävä, jonka vain minä voin suorittaa.

"Te voitte ilman minuakin saada käsiinne Rooman, joka ei tee vastarintaa.

"Saavutan teidät luultavasti jo puolitiessä Terracinan luona.

"Jollen tavoita teitä, niin jatkakaa rauhassa matkaanne.

"Sinä, Licinius, vastaat Kapitoliumista."

Loistavin silmin vastasi Licinius:

"Sinä pidät minua suuressa arvossa, päällikköni. Uhraan vaikka sydänvereni puolestasi.

"Salli minun sentään tehdä pieni pyyntö."

"No?"

"Älä asettaudu niin uhkarohkeasti goottikuninkaan heittokeihäiden maalitauluksi. Toissa päivänä hän heitti sinua kohti kaksi keihästä yhtaikaa.

"Jollen olisi saanut kilvelläni torjutuksi vasemman käden --"

"Niin olisi Kapitoliumin Jupiter puhaltanut sen syrjään, Licinius. Hän tarvitsee minua vielä. Mutta sinä olet täälläkin osoittanut uskollisuuttasi."

"Älä salli Rooman jäädä leskeksi", pyyteli Licinius.

Cethegus loi häneen rakkautta ja kiitosta uhkuvan katseen.

Hän jatkoi:

"Salvius Julianus, sinä valtaat Hadrianuksen haudan ja sinä, Piso, Tiberin vasemmalla rannalla sijaitsevan osan kaupunkia Porta latinaa myöten.

"Minä tulen kaupunkiin sitä tietä.

"Narses yksin ei kykene avaamaan niitä paremmin kuin Belisariuskaan.

"Voikaa hyvin ja tervehtikää Roomaani.

"Sanokaa sille, että viimeinen taistelu sen omistamisesta, taistelu Narseksen ja Cetheguksen välillä on päättynyt Cetheguksen voittoon.

"Näkemiin Roomassa! Roma eterna!"

"Roma eterna!" toistivat innostuneina tribuunit ulos mennessään.

"Oi, miksi ei tuo Licinius ole Manilian poika", sanoi Cethegus katsellen nuorukaisen jälkeen.

"Sydämen hulluus! Sinä olet sitkeä. Licinius, sinä tulet perillisekseni Juliuksen jälkeen. Oi, jospa olisit poikani Julius."

KYMMENES LUKU.

Prefektin Roomaan lähtö myöhästyi useita päiviä.

Narses, jonka luona hän usein oli päivällisellä, ei häntä pidättänyt. Hän päinvastoin ihmetteli, ettei Rooma vetänyt voimakkaammin puoleensa hallitsijaansa.

"Vaikka voinhan sen käsittää", sanoi hän hymyillen: "sinä olet nähnyt niin kauan noiden barbaarien hallitsevan Italiaasi, että tietysti tahdot nähdä niiden kaatuvankin täällä.

"Mutta en voi sinulle sanoa, miten kauan sitä saat odottaa.

"Solaa vastaan on turha rynnätä niin kauan kuin kuninkaan kaltainen mies on sitä puolustamassa.

"Toista tuhatta longobardia, alemannia, burgundia, herulia, frankkia ja gepidiä on jo kaatunut solan edustalla."

"Lähetä kerran urhoolliset bysanttilaisesikin gootteja vastaan", sanoi Alboin.

"Herulit Vulkaris ja Wilmut ovat saaneet surmansa kuningas Tejan kirveestä, gepidi Asbad Adalgot-poikasen keihäästä, serkkuni Gisulf on vielä sairaana herttua Guntariksen miekan iskusta. Frankkikreivi Butilinin lipunkantaja Visand pisti lipunvarrella kuoliaaksi, burgundi Gernotin tappoi vanhan asemestarin kivikirves. Kreivi Grippa kaatoi alemanni Liutharin ja eräs goottisoturi kilvenkantajani Klasson.

"Ja kunkin mainitsemani sankarin seurassa on kaatunut tusinoittain heidän miehiään.

"Jollei viime yönä laavakallio, jolla seisoin, olisi murtunut samassa kun kuningas Teja heitti pelätyn keihäänsä, ei Rosamunda olisi Longobardivaltakunnan kaunein rouva, vaan kaunein leski.

"Sain vain pari naarmua, joita sankaritaru ei maininne, mutta jotka olivat minusta mieluisemmat kuin kuningas Tejan keihäs vatsassani.

"Mielestäni on nyt toisten vuoro. Anna nyt makedonialaistesi ja illyrialaistesi hyökätä. Me olemme jo kyllin usein näyttäneet heille tietä."

"Ei, sutoseni. Timantti hioo timantin", sanoi Narses hymyillen. "Aina germaanit germaaneja vastaan. Niitä on liian paljon maailmassa."

"Isaurilaisistakin -- nimittäin minun palveluksessani olevista -- tunnut sinä, magister militum, pitävän isällistä huolta", sanoi Cethegus.

"Vähän ennen heidän Roomaan lähtöään komensit sinä isaurilaiseni joukkorynnäkköön rotkoa vastaan -- ensimmäiseen joukkorynnäkköön, mitä on ollutkaan. Seitsemänsataa miehistäni makaa nyt noilla kallioilla, ja monessa taistelussa koeteltu alipäällikköni Sandil huomasi mustan Tejan sotakirveen liian teräväksi kypärälleen. Pidin häntä suuressa arvossa."

"No, ovathan loput isaurilaisista nyt hyvässä turvassa Roomassasi.

"Mutta noita gootteja ei heidän viimeisestä kolostaan karkoita kuin tuli, jos maa rupeaisi minun mielikseni sylkemään, kuten kerran Belisariuksen hyväksi Ravennassa --"

"Eikö ole vielä tullut tietoja Belisariuksen jutun päättymisestä", kysyi Cethegus viekkaasti. "Äskenhän saapui Bysantin posti."

"En ole vielä lukenut sitä kokonaan.

"Tai, jollei tuli -- niin nälkä.

"Ja kun he ryntäävät sitten viimeiseen taisteluunsa, kuuntelisi moni luultavasti mieluummin Gangeksen kuin Dracon pauhua.

"Et sinä, prefekti! Tiedän, että sinä voit katsoa rohkeasti kuolemaa silmiin."

"Odotan täällä asiain kehittymistä. On kovin huono matkailma.

"Sataa ja tuulee herkeämättä. Ensimmäisenä tai toisena lämpimänä kesäpäivänä lähden minä Roomaan."

Hän oli oikeassa.

Ilma oli isaurilaisten lähdön jälkeisenä yönä äkkiä muuttunut.

Kalastaja, joka asui muutamassa kylässä Stabiaen luona, ei uskaltanut lähteä merelle. Hän ei kuitenkaan niinkään paljon pelännyt myrskyä kuin longobardeja, jotka olivat jo kauan epäilleet häntä, vieläpä kerran vanginneetkin hänet. Vasta kun hänen vanha isänsä oli rientänyt paikalle ja todistajien avulla saanut selitetyksi, että Agnellus todella oli hänen poikansa, longobardit laskivat, vaikkakin vastenmielisesti, hänet irti.

Mutta hän ei uskaltanut lähteä merelle nyt, kun muutkin kalastajat pysyttelivät maissa. Kaukana meressä vain saattoi Syphax, jota niinikään vartioitiin ankarasti, tavata häntä.

Longobardit vartioivat yötä päivää kaikkien leirien portteja, Cetheguksenkin leirin, johon Narses oli isaurilaisten sijaan lähettänyt kolmetuhatta trobialaista ja persialaista.

Narseksen kylpykin täytyi siirtää lämpimämpään päivään.

Cethegus odotti taas molempien salaisuuksien selviämistä, se on Prokopiuksen kirjettä ja Narseksen kylpykeskustelua.

YHDESTOISTA LUKU.

Prefektin vanha onni näytti saavan ilmankin muuttumaan mielensä mukaan.

Narseksen ja Cetheguksen edellä mainitun keskustelun jälkeisenä päivänä aurinko valaisi kirkkaasti Bajaen lahden sineltä kimaltelevaa pintaa, ja sadat kalastajavenheet riensivät merelle käyttämään hyväkseen ilman muutosta.

Syphax oli hävinnyt päivän koittaessa jätettyään paikkansa herransa oven edustalla neljän jäljelle jääneen isaurilaisen vartioitavaksi.

Kun Cethegus oli päättänyt aamukylpynsä sivuteltassa, meni hän takaisin päätelttaan aamiaiselle.

Samassa hän kuuli Syphaxin huutaen juoksevan pitkin leirikatua.

"Ei", huusi hän. "Tämä kala on prefektille. Olen sen maksanut.

"Suuri Narses ei varmaankaan tahdo syödä toisten ihmisten kaloja."

Samassa hän riuhtaisi itsensä irti Alboinin, muutamien longobardien sekä erään Narseksen orjan käsistä.

Cethegus meni telttansa ovelle.

Hän tunsi Narseksen orjan.

Hän oli tuon sairaalloisen ja samalla hyvin kohtuullisen miehen keittäjä. Hänelle tuottivat työtä melkein yksinomaan Narseksen vieraat, isäntä tuskin ollenkaan.

"Herra", virkkoi tämä hienosti sivistynyt kreikkalainen prefektille, anteeksi pyytäen äidinkielellään, "älä soimaa minua tästä selkkauksesta.

"Mitä välitän muutamasta kalasta.

"Mutta nuo pitkäparrat pakottivat minut millä hinnalla tahansa vaatimaan Narseksen laskuun kalakorin, jonka orjasi toisi mereltä tullessaan."

Cethegus katsahti Syphaxiin.

Tämä vastasi katseellaan.

Longobardit eivät olleet ymmärtäneet kreikankielistä keskustelua.

Cethegus antoi Syphaxille aimo korvapuustin ja virkkoi latinankielellä:

"Häpeämätön, hyödytön orja. Etkö sinä koskaan opi ihmistapoja?

"Sairaan sotapäällikön on tietysti saatava parhaat palat."

Hän repäisi rajusti korin maurilaisen kädestä ja antoi sen orjalle.

"Tässä on tämä kori. Maistukoot siinä olevat kalat Narsekselle."

Orja otti korin vastaan päätään pudistellen. Hän ei tajunnut mitään.

"Mitä tuo näytelmä oikeastaan merkitsi", kysyi hän lähtiessään latinaksi.

"Se merkitsi sitä", vastasi hänen mukanaan kulkeva Alboin, "ettei paras kala ollutkaan korissa, vaan jossakin muualla."

Saavuttuaan telttaan Syphax avasi nopeasti krokodiilinnahkaisen, vedenpitävän vyönsä. Hän otti sen kätkössä olleen papyrusrullan ja antoi sen innokkaan näköisenä herralleen.

"Sinusta vuotaa verta, Syphax."

"Mitättömän vähän. Longobardit luulivat minua delfiiniksi, kun he näkivät minun uivan meressä, ja ampuivat kilpaa nuoliansa minua kohti."

"Hoida itseäsi. Saat soliduksen jokaisesta veripisarastasi.

"Tuomasi kirje on kaikesta päättäen sekä kullan että veren arvoinen.

"Hoida itseäsi. Sano isaurilaisille, ettei ketään saa laskea sisään."

Jäätyään yksikseen telttaan prefekti alkoi lukea kirjettä.

Hänen kasvonsa synkistyivät. Mahtavan otsan keskimmäinen ryppy tuli yhä syvemmäksi.

Huulet sulkeutuivat yhä tiukemmin.

"Cornelius Cethegus Caesariukselle, entiselle kaupunginprefektille ja entiselle ystävälleen viimeisen kerran Prokopius Caesareasta:

"Tämä on surullisin kirjoitus, johon koskaan olen käyttänyt entistä tai nykyistä kirjoituskättäni.

"Ja antaisin mielelläni tämän vasemmankin käteni, kuten annoin oikeani Belisariuksen puolesta, ellei minun tarvitsisi kirjoittaa tätä kirjettä.

"Tämä on nimittäin jäähyväiskirje, heti kolmikymmenvuotisen ystävyytemme peruuttamiskirje.

"Olin uskonut tänä epäsankarillisena aikana kahteen sankariin: miekan sankariin Belisariukseen ja hengen sankariin Cethegukseen.

"Viime mainittua täytyy minun nyt vihata, melkein halveksia --."

Lukija viskasi kirjeen sohvalle, jolla hän makasi. Sitten hän otti sen taas synkännäköisenä ja luki edelleen:

"Olisi vain puuttunut, että Belisarius olisi todella ollut petturi, kuten sinä yritit maailmalle uskotella.

"Mutta Belisariuksen viattomuus on keksitty samoin kuin sinun musta viekkautesi.

"Kauan olin tietämätön mutkallisten polkujesi päämäärästä, vaikka sinä kuljetit minuakin hyvän matkaa mukanasi.

"Uskoin epäitsekkääksi, jaloksi päämääräksesi Italian vapauttamisen. Mutta nyt olen huomannut, että mahtavin yllyttäjäsi oli määrätön, rajaton, häikäilemätön vallanhimosi.

"Päämäärä, jota varten tarvitaan käyttämiäsi keinoja, on turmiollinen.

"Sinä aioit tuhota urhoollisimman miehen, jolla on viaton lapsen sielu, apunasi hänen oma, nyt parantunut vaimonsa sekä rikollinen ystävättäresi Teodora, ja uhrata hänet vallanhimollesi. Se oli pirullinen tuuma. Minä eroan sen vuoksi iäksi sinusta."

Cethegus ummisti silmänsä.

"Eihän se ole kovinkaan ihmeellistä", virkkoi hän hetken kuluttua itsekseen.

"Hänen epäjumalansa on Belisarius. Jokainen, joka ahdistaa Belisariusta, on hänen mielestään yhtä hirmuinen kuin kristittyjen mielestä se, joka pitää ristiä vain puupalasena.

"Tämä ei siis voi minua haavoittaa -- mutta se on tuskallista.

"Se johtuu kolmekymmenvuotisesta tottumuksesta. Niin kauan on nimi Prokopius tuonut lämpimän tunteen tämän haarniskan alle. Tottumus heikentää!

"Juliuksen riisti minulta gootti -- Prokopiuksen otti Belisarius.

"Kukahan ottaa minulta Cetheguksen, vanhimman, viimeisen ystäväni?

"Ei kukaan.

"Ei Narses eikä kohtalokaan.

"Pois tieltäni, Prokopius.

"Sinä katoat elämäni polulta.

"Sinä olet kuollut.

"Sinulle pitämäni hautapuhe oli melkein liikuttava, ainakin liian pitkä.

"Mitä vainajalla on vielä kertomista."

"Mutta minä kirjoitan sinulle tämän kirjeen, koska tahdon puolestani lopettaa hyvällä työllä pitkän ystävyytemme, jonka salakavala hyökkäyksesi ihannettani Belisariusta vastaan murskasi.

"Minä tahdon varoittaa sinua ja pelastaa sinut, jos olet pelastettavissa.

"Et ole nähtävästi saanut käsiisi ainoatakaan aikaisemmin lähettämistäni seitsemästä kirjeestä, koska olet vielä Narseksen leirissä hänen tiedonantojensa mukaan.

"Uskon nyt tämän kahdeksannen kirjeen viisaan Agnellukseni haltuun. Hän on kalastajanpoika Stabiaesta, missä leirinne nykyään sijainnee. Lahjoitan hänelle vapauden ja annan tämän kirjeen tuomisen hänen viimeiseksi tehtäväkseen.

"Sillä minä rakastan sinua vielä, Cethegus -- vaikka minun pitäisi vihata sinua -- ja pelastaisin sinut mielelläni.

"Kun saavuin Bysanttiin heti sieltä lähtösi jälkeen -- jo puolimatkassa sain ukkosiskuna tiedon Belisariuksen vangitsemisesta (hän oli muka tehnyt salaliiton Justinianusta vastaan) -- luulin ensin, että sinä olit kai yhtä hämmästynyt kuin keisarikin.

"Turhaan pyrin keisarin puheille. Hän oli vihoissaan kaikille syyttömillekin, jotka vain olivat Belisariuksen ystäviä.

"Turhaan koetin kaikkia mahdollisia keinoja päästäkseni Antoninan puheille. -- Häntä vartioitiin erinomaisesti punaisessa talossa. Aivan sinun suunnitelmiesi mukaan.

"Turhaan koetin todistaa Tribonianukselle syytöksen mahdottomuutta.

"Hän kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

"'En minäkään voi käsittää sitä! Mutta todistukset ovat sitovia.'

"'Miksi hän niin järkähtämättömästi kieltää Aniciuksen öiset käynnit.'

"'Hän on hukassa.'

"Hän oli hukassa.

"Tuomio oli jo julistettu.

"Belisarius oli tuomittu kuolemaan ja Antonina maanpakoon.

"Keisari oli armossaan peruuttanut kuolemantuomion ja määrännyt, että rikollinen sokaistaisiin, ajettaisiin maanpakoon erilleen Antoninasta -- ja hänen omaisuutensa riistettäisiin.

"Bysantti oli kuohuissaan tuon tuomion johdosta.

"Ei kukaan muu uskonut häntä syylliseksi kuin keisari ja tuomarit.

"Mutta kukaan ei voinut todistaa hänen viattomuuttaan eikä muuttaa hänen kohtaloaan.

"Olin päättänyt lähteä hänen mukaansa; yksikätinen sokean mukaan.

"Silloin -- siunattu olkoon hän senvuoksi -- hänet pelasti -- -- hänen suuri vihollisensa Narses, jota jo kerran ennenkin sanoin keskustellessani kanssasi vuosisadan suurimmaksi mieheksi."

"Tietysti", hymähti Cethegus. "Nyt hän on sitäpaitsi jaloinkin."

"Sairas Narses oli heti asiasta tiedon saatuaan rientänyt Bysanttiin Nikomedian kylpylaitoksesta, missä hän oli terveyttään hoitamassa.

"Hän kutsutti minut luokseen ja sanoi.

"'Sinä tiedät, että mielihyvin kukistaisin Belisariuksen perinpohjin julkisessa taistelussa, mutta Narseksen suuri vastustaja ei saa kukistua näin kurjasti, valheen vuoksi.'

"'Tule mukaani. Sinä olet hänen paras ystävänsä, minä hänen pahin vastustajansa. Me yhdessä pelastamme tuon onnettoman miehen.'"

KAHDESTOISTA LUKU.

"Hän pyrki keisarin puheille ja Belisariuksen vastustajana tietysti heti paasikin.

"Hän puhui Justinianukselle:

"'Belisarius ei voi olla petturi.'

"'Hänen sokea uskollisuutensa sinua kiittämätöntä kohtaan on hänen ainoa vikansa.'

"Justinianus pysyi kuurona.

"Silloin Narses laski päällikönsauvansa keisarin eteen ja sanoi:

"'Hyvä on.'

"'Joko sinä kumoat tuomarien julistaman päätöksen ja suostut ottamaan jutun uudestaan esille tahi menetät samana päivänä molemmat sotapäällikkösi.'

"'Sillä Narses lähtee maanpakoon samana päivänä kuin Belisariuskin.'

"'Kuka sitten suojelee valtakuntaasi gootteja, persialaisia ja saraseeneja vastaan?'

"Tämä sai keisarin horjumaan. Hän pyysi kolme päivää ajatusaikaa.

"Sillä aikaa Narses saisi tarkastaa kaikki jutun asiakirjat ja puhutella Antoninaa ja kaikkia syytettyjä.

"Huomasin heti asiakirjoista, että pahimpana todistuksena Belisariusta vastaan -- sillä Photiuksen huostasta löydetyn vahataulun toivoin voivani selittää toisin kuin tuomarit -- olivat Aniciuksen salaiset öiset käynnit hänen talossaan sekä se, että Belisarius, Antonina ja Anicius itsekin kielsivät ne vastoin inhimillistä järkeä.

"Kun pääsin epätoivoisen Antoninan puheille, sanoin minä:

"'Nuo käynnit ja niiden kieltäminen kääntyvät hänen turmiokseen.'

"'Siinä tapauksessa', huudahti hän loistavin silmin, 'uhraan itseni Belisariuksen pelastamiseksi.'

"'Belisarius ei todellakaan tiennyt mitään näistä käynneistä, sillä Anicius ei ollut hänen luonaan, vaan minun luonani.'

"'Koko maailma saakoon sen tietää -- Belisariuskin. -- Hän tappaa tietysti minut, mutta hän pelastuu.'

"Hän antoi minulle joukon Aniciuksen kirjeitä, jotka tosin selittivät keisarille asian täydellisesti, mutta samalla -- olivat kamala syytös keisarinnaa vastaan.

"Ja keisari luotti niin ehdottomasti Teodoraan.

"Vein kirjeet Narsekselle.

"Luettuaan ne sanoi hän:

"'Hyvä on.'

"'Nyt ei ole kysymyksessä ainoastaan Belisariuksen perikato. Nyt joko me kaikki kukistumme tai tuo kaunis paholainen kaatuu.'

"'Nyt alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Lähde mukanani Antoninan luo.'

"Me noudimme Antoninan, jota saattamaan lähti joukko vartijoita, ja riensimme sitten vankilassa kituvan Aniciuksen luo."

Cethegus polki jalkaansa.

"Sitten me kaikki neljä riensimme Justinianuksen puheille.

"Jalosydäminen syntinen, ihana Antonina lankesi keisarin jalkojen juureen ja tunnusti öisen seurustelunsa Aniciuksen kanssa, mutta ilmoitti samalla, että sen tarkoituksena oli pelastaa nuorukainen keisarinnan pauloista.

"Hän antoi keisarille Aniciuksen kirjeet, jotka kertoivat tämän viettelijättärestä, tämän osaksi tulleista suosionosoituksista, salaisesta käytävästä keisarinnan makuuhuoneeseen ja siirrettävästä Justinianuksen patsaasta.

"Justinianus-parka aivan raivostui.

"Hän aikoi heti paikalla vangituttaa meidät kaikki majesteettirikoksesta ja ennenkuulumattomasta solvauksesta.

"Mutta Narses sanoi:

"'Tee se -- huomenna.'

"'Mutta salli Aniciuksen ja minun kuljettaa sinut tänä iltana Teodoran nukkuessa siirrettävän Justinianuksen läpi hänen makuuhuoneeseensa.'

"'Ota haltuusi hänen kirjeensä, kuulustele häntä Aniciuksen ja Antoninan läsnäollessa, pane Galatea-noita piinapenkkiin ja tarkasta sitten tuloksia.'

"'Kenties saat silloin tietää enemmän kuin luultavasti haluaisitkaan.'

"'Jos olemme erehtyneet, niin rankaise meitä huomenna niin kuin tahdot.'

"Siirrettävä Justinianus -- se kuului niin kouraantuntuvalta todistukselta.

"Aniciuksen vakuutukset, että hän oli hyvin usein kulkenut tuota salaista tietä, tuntuivat niin uskottavilta, ettei niitä voinut epäilläkään.

"Justinianus suostui ehdotukseemme.

"Yöllä Anicius opasti keisarin ja meidät muut Teodoran puutarhaan.

"Ontto plataanipuu kätki maanalaisen käytävän suun. Toisessa päässä oli käytävän peittona Teodoran makuuhuoneen eteisessä oleva marmorilevy.

"Tähän saakka Justinianus oli vielä luottanut puolisonsa uskollisuuteen.

"Mutta kun Anicius todella siirsi syrjään marmorilevyn ja avasi asunnostaan noutamallaan avaimella erään salaisen lukon, jolloin keisarin kuvapatsas tuli näkyviin -- silloin keisari kaatui puoleksi taintuneena syliini.

"Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn ja riensi yksin patsaan ohi huoneeseen.

"Siellä oli puolihämärää.

"Himmeästi valaiseva lamppu loi valonsa Teodoran kasvoille.

"Hiljaa, horjuvin askelin petetty puoliso riensi vuoteen viereen.

"Siellä Teodora makasi täysissä pukimissa ja keisarillisissa koruissa.

"Justinianuksen kimeä kiljaisu sai meidät kaikki hänen luokseen.

"Etuhuoneesta riensi sisään Galateakin, jonka otin vangiksi.

"Justinianus osoitti, jäykkänä kauhistuksesta, lepäävää keisarinnaa.

"Me menimme lähemmäksi.

"Hän oli kuollut.

"Galatea, joka hämmästyi tästä yhtä paljon kuin mekin, sai vetotaudin kohtauksen.

"Me tarkastelimme huonetta ja huomasimme kultaisella kolmijalalla suuren tuhkaläjän, joka oli syntynyt papyruskääröjen polttamisesta.

"Antonina huusi orjattaria tuomaan valoa.

"Silloin Galatea tointui ja kertoi käsiään väännellen, että keisarinna oli iltapäivällä -- nähtävästi meidän keisarin luona ollessamme -- lähtenyt puutarhapalatsistaan ilman seuraa tapaamaan keisaria tämän kirjoitushuoneessa, kuten useasti ennenkin.

"Hän palasi jokseenkin pian takaisin -- levollisena, mutta hyvin kalpeana.

"Hän oli käskenyt täyttää kolmijalan hehkuvilla hiilillä ia sulkeutunut sitten huoneeseensa.

"Galatean kolkutukseen illalla hän oli vastannut menneensä levolle eikä enää tarvitsevansa mitään.

"Silloin keisari heittäytyi rakastettunsa ruumiin ääreen.

"Nyt kynttiläin valossa huomasi hän, että käärmesormuksesta, joka oli muinoin ollut Kleopatran oma ja jota keisarinna aina piti pikkusormessaan, oli rubiini siirretty syrjään ja sormuksen ontto sisällys tyhjennetty. Siellä oli ollut kuolettavaa myrkkyä.

"Keisarinna oli tappanut itsensä.

"Vuoteen vieressä pöydällä oli pergamenttipalanen, jolle oli kirjoitettu hänen vanha tunnuslauseensa: 'Elämä on kauneuden avulla hallitsemista.'

"Me ihmettelimme, mikä hänet oli pakottanut tähän epätoivoiseen tekoon, sairaudet, tuskatko vai uhkaavan perikadon ilmitulo.

"Asia selvisi pian.

"Kun tieto keisarinnan kuolemasta oli levinnyt palatsiin, riensi keisarin ovenvartija Theophilos epätoivoisena keisarinnan huoneeseen ja lankesi Justinianuksen jalkojen juureen.

"Hän sanoi arvaavansa asiain yhteyden.

"Jo monta vuotta hän oli salaisesti keisarinnan palkkaama.

"Hän ilmoitti aina tälle edeltäkäsin, milloin keisarilla oli sellainen vastaanotto, ettei keisarinnaa olisi laskettu sinne, vaikka hän olisi pyrkinytkin. -- Keisarinna oli sellaisissa tapauksissa melkein aina saapunut paikalle ja kuunnellut salaisimmatkin keskustelut viereisestä huoneesta.

"Samoin hän oli tehnyt eilenkin, sillä me olimme nimenomaan anoneet, ettei keisarinnaa saisi laskea sisään.

"Keisarinna oli saapunut heti paikalle, mutta hän oli tuskin kuullut muutaman sanan Aniciuksen ja Antoninan suusta, kun hän hiljaa kiljahtaen kaatui.

"Hän nousi pian pystyyn ja lähti pois kehoittaen Theophilosta olemaan vaiti. -- -- --

"Narses vaati, että keisari kyselisi Galatealta piinapenkin uhalla vainajan muita salaisuuksia, mutta Justinianus sanoi:

"'En tahdo tietää enempää.'

"Monta yötä ja päivää hän viipyi yksinään vieläkin rakastamansa vainajan ruumiin ääressä.

"Keisarinna haudattiin komein keisarillisin juhlamenoin Sofian kirkkoon.

"Virallisesti ilmoitettiin, että keisarinna oli nukkuessaan kuollut hiilihäkään. Kolmijalka hiilineen oli yleisön nähtävänä.

"Mutta Justinianuksesta oli tuona yönä tullut vanha ukko.

"Kun uudelleen tutkittiin Antoninaa, Aniciusta, Belisariusta, Photiusta, Antoninan orjattaria, kantajia, jotka olivat hiukan ennen Belisariuksen vangitsemista vieneet sinut hänen taloonsa, kävi heidän yhtäpitävistä lausunnoistaan selvästi ilmi, että sinä olit keisarinnan liittolaisena saanut Antoninan välityksellä Belisariuksen näön vuoksi asettumaan salaliittolaisten päälliköksi.

"Minä puolestani vannoin, että Belisarius oli jo useita viikkoja aikaisemmin lausunut julki pyhän vihansa Photiuksen hullutuksista.

"Justinianus riensi Belisariuksen vankilaan, syleili häntä itkien ja pyysi anteeksi itselleen -- ja Antoninalle, joka katuvaisena tunnusti viattomat lemmenseikkailunsa ja sai anteeksi.

"Keisari tarjosi Belisariukselle sovinnon merkiksi Italian ylipäällikkyyden.

"Mutta Belisarius sanoi:

"'Ei, Justinianus, minun työni maan päällä on jo päättynyt.'

"'Minä lähden Antoninan kanssa kaukaisimpaan Mesopotamian huvilaani ja hautaan sinne itseni ja menneisyyteni.'

"'Minä olen täydellisesti parantunut sairaalloisesta halustani palvella sinua.'

"'Jos tahdot osoittaa minulle viimeisen armon, niin anna suurelle ystävälleni ja pelastajalleni Narsekselle Italian ylipäällikkyys. Hän kostaa puolestani gooteille ja tuolle saatanalle, jonka nimi on Cethegus.'

"Entiset viholliset syleilivät toisiaan meidän läsnä ollessamme.

"Kaikki tämä on pidetty huolellisesti salassa keisarinnan muiston säästämiseksi.

"Sillä Justinianus rakastaa vielä häntä.

"Virallisesti ilmoitettiin, että Narses, Tribonianus ja minä olimme uudestaan asiaa tutkittuamme saaneet selville Belisariuksen syyttömyyden.

"Justinianus armahti kaikki asiaan sekautuneet, muun muassa Scaevolan ja Albinuksen, jotka sinä olit tuhonnut.

"Mutta minä kirjoitan sinulle totuuden varoittaakseni sinua ja pelastaakseni sinut.

"Tiedän varmasti, että Justinianus on vannonut tuhoavansa sinut, vaikka en tiedäkään miten se tapahtuu. Sen täytäntöönpano on jätetty Narsekselle.

"Pakene -- pelasta itsesi.

"Päämääräsi: vapaa, uudistunut, sinun yksin hallitsemasi Rooma oli hullutusta.

"Sinä olet uhrannut sille kaiken -- vieläpä ihanan ystävyytemmekin.

"Minä lähden Belisariuksen ja Antoninan mukana ja koetan heidän läheisyydessään, katsellessani täydellisesti sopineiden puolisoiden onnea, unhoittaa kammoni, epäluuloni ja vihani koko ihmiskuntaa kohtaan."

KOLMASTOISTA LUKU.

Cethegus hypähti vuoteeltaan, heitti kirjeen kädestään ja rupesi kävelemään.

"Prokopius on narri.

"Ja narri on Cetheguskin, joka niin pahastuu menetetystä sielusta.

"Olithan kadottanut Juliuksen jo ennen kuin tapoit hänet?

"Ja sinä elät ja taistelet sittenkin vielä.

"Onkohan tuo Narses, jota kaikki pelkäävät ikäänkuin hän olisi samalla kertaa isä Jumala ja piru, niin vaarallinen?

"Mahdotonta.

"Onhan hän sokeasti antanut Rooman minun ja miesteni haltuun.

"Hänen ansiotaan ei suinkaan ole, etten tällä hetkellä hänen saavuttamattomissaan hallitse Roomaa Kapitoliumista käsin ja uhmaile häntä ja hänen joukkoaan.

"Mitä vielä.

"En suinkaan enää vanhoilla päivilläni opi pelkäämään.

"Luotan tähteeni.

"Onko tämä mieletöntä rohkeutta? Vai levollista viisautta.

"En tiedä. Sen vain tiedän, että sama luottamus vei Caesarin voitosta voittoon.

"Tuskin kuitenkaan voin saada enemmän tietoja Narseksen kylpykeskustelusta kuin tästä sanarikkaasta kirjeestä."

Ja hän repi kirjeen palasiksi.

"Minä lähden liikkeelle -- vielä tänään. Vaikkakaan Syphax ei tällä hetkellä voine kuulla mitään, kun on juuri kylpyhetki!"

Samassa isaurilaiset ilmoittivat arkontti Johanneksen, ja Cetheguksen viittauksesta laskettiin hänet sisään.

"Rooman prefekti", puhui Johannes, "minulla on vanhoja loukkauksia sinulta anteeksi pyydettävänä. Veljeni Perseuksen kuolema tuotti minulle tuskaa ja teki minut epäluuloiseksi."

"Jättäkäämme se asia", sanoi Cethegus, "se on unohdettu".

"Mutta en voi koskaan unohtaa sinun uljasta, sankarillista urhoollisuuttasi", jatkoi arkontti, "kunnioittaakseni ja käyttääkseni sitä olen tullut tekemään sinulle erään ehdotuksen.

"Minä ja toverini -- tottuneina Belisariuksen voimakkaaseen etenemiseen -- tunnemme suuren Narseksen varovaisuuden kovin hankalaksi.

"Olemme jo melkein kaksi kuukautta olleet tämän solan edustalla ja menettäneet väkeä. Tuskinpa siitä saavutamme mitään kunniaa.

"Ylipäällikkö tahtoo nälällä tappaa barbaarit!

"Ken tietää, kuinka kauan tätä vielä voi kestää?

"Ja lopuksi tulee siitä kaunis verilöyly, kun he epätoivon ajamina hyökkäävät luolastaan. He tulevat kalliisti myymään joka ainoan veripisaransa.

"Se on päivän selvää, että jos meillä olisi vain kirotun solan suu -- --"

"Niin, jos!" sanoi Cethegus hymyillen. "Sitä vartioi jokseenkin hyvin kuningas Teja."

"Juuri siksi hänen täytyy kaatua.

"Hän se tietenkin yksin pitää koossa heidän hauraan peitsikimppunsa.

"Sentähden olen tehnyt liiton joukkueen kanssa -- jokin määrä yli tusinan -- leirin parhaita miekkoja. Tahdomme joka kerta, kun kuninkaan vahtivuoro tulee, taistella häntä vastaan yksi toisensa jälkeen, kun tie on niin kapea, että vain yksi kerrallaan voi lähestyä häntä. Arpa ratkaisee, ken on ensimmäinen. Toiset pysyttelevät mahdollisimman lähellä esitaistelijaa, pelastaen hänet, jos hän haavoittuu, astuen hänen tilalleen, jos hän kaatuu, tai gootin kaaduttua tunkeutuen voittajan kanssa solaan.

"Paitsi minua kuuluu liittoomme longobardit Alboin, Gisulf ja Autaris, herulit Rodulf ja Suartua, gepidi Ardarik, burgundilainen Gundebad, frankit Chlotakar ja Bertchram, alamannit Vadomar ja Epurulf, Garizo, pitkä bajuvari, persialainen Kabades, armenialainen Althios ja illyrialainen Taulantius.

"Olisimme mielellämme tahtoneet sinun pelätyn miekkasi joukkoomme.

"Tahdotko olla mukana liitossa, Cethegus?

"Sinä vihaat mustakiharaista sankaria."

"Mielelläni", vastasi Cethegus, "niinkauan kuin olen vielä täällä.

"Mutta aion kohta muuttaa leiristä Kapitoliumille."

Kummallinen, ivallinen hymyily väikkyi äkkiä arkontin kasvoilla. Se ei jäänyt Cethegukselta huomaamatta.

Mutta hän ei käsittänyt sen oikeaa tarkoitusta.

"Minun rohkeuttani et voine epäillä sen mukaan, mitä itse sanoit", sanoi hän.

"Minulla on tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin polkea viimeisiä goottisodan hehkuvia hiiliä sammuksiin.

"Hyljätty kaupunki kaipaa prefektiänsä. Kapitolium kutsuu minua."

"Kapitolium", toisti Johannes.

"Minä luulin, Cethegus, että ihana sankarikuolema olisi jonkin arvoinen."

"Kyllä, sitten kun elämän päämäärä on saavutettu."

"Ei yksikään meistä, Cethegus, tiedä kuinka lähellä hän on tätä päämääräänsä.

"Mutta vielä yksi asia.

"Minusta tuntuu kuin jotakin olisi tekeillä barbaarien kesken heidän kirotulla tulivuorellaan.

"Kukkulalta, joka on minun puolellani leiriä, voi hiukan eräästä halkeamasta nähdä laavahuippujen yli.

"Tahtoisin, että suuntaisit tottuneen katseesi sinnepäin.

"Silloin ainakaan he eivät voisi yllättää meitä hyökkäyksellään.

"Seuraa minua sinne!

"Älä ilmoita liitostamme Narsekselle -- hän ei pitäisi sellaisesta -- sen vuoksi valitsin hänen kylpyaikansa käyntiäni varten."

"Minä seuraan sinua", vastasi Cethegus, täydentäen asevarustustaan ja meni, kysyttyään ensin isaurilaiselta ovivahdiltaan turhaan Syphaxia, Johanneksen kanssa läpi oman leirinsä, senjälkeen Narseksen välileirin läpi ja kääntyi lopuksi sisäleiristä äärimmäisenä oikealla sijaitsevaan leiriin, joka kuului Johannekselle.

Johanneksen mainitsemalla kukkulalla seisoi jo useita päälliköitä, jotka innokkaasti katselivat pienen laavaseinässä olevan notkelman kautta goottileiriä.

Kun Cethegus oli katsellut sinne hetkisen, huudahti hän: "Ei epäilystäkään! He tyhjentävät leirinsä itäpuolen, he hajoittavat vaunukasojaan ja vetävät ne pitemmälle länteen. Se voi myöskin merkitä kiinteämpää yhteistoimintaa, kukaties uloshyökkäystä."

"Mitä sinä luulet", kysyi Johannekselta nuori, varmaankin aivan äskettäin Bysantista saapunut päällikkö, jota Cethegus ei tuntenut -- "mitä luulet sinä? Eivätköhän ne uudet pommit voisi kantaa barbaareihin saakka tuolta kallionkielekkeeltä? Sinä tiedät, Martinuksen viimeisen keksinnön -- jonka veljeni piti tuoda Roomaan."

"Roomaan", huudahti Cethegus ja loi leimuavan katseen sekä kysyjään että Johannekseen.

Hänen aivonsa olivat silmänräpäyksen ajan hehkuvan kuumat ja jäätävän kylmät säikähdyksestä, ja hän tunsi suuremman täristyksen luissaan ja ytimissään kuin saadessaan tiedon Belisariuksen maallenoususta, Totilan korottamisesta, Totilan kääntymisestä Roomaa vastaan Pons padin luona, Totilan tunkeutumisesta Tiberiin, tai Narseksen tulosta Italiaan.

Hänestä tuntui kuin murskaava käsi olisi puristanut hänen sydäntään ja aivojaan.

Hän huomasi heti, että Johannes vihaisella kulmien rypistyksellä antoi nuorelle päällikölle vaikenemismerkin.

"Roomaan", toisti Cethegus soinnuttomalla äänellä katsellen terävästi milloin vierasta milloin Johannesta.

"Aivan oikein, Roomaan!" huudahti viimein Johannes. "Zenon, tämä mies on Cethegus, Rooman prefekti."

Nuori bysanttilainen kumarsi kasvoillaan samanlainen ilme kuin ihmisellä, joka katselee laajalle kuuluisaksi tullutta hirviötä.

"Cethegus, arkontti Zenon, joka tähän asti on taistellut Eufratin luona, saapui vasta eilen illalla persialaisten jousimiesten kanssa Bysantista."

"Ja onko hänen veljensä", kysyi Cethegus häneltä, "mennyt Roomaan!"

"Veljeni Megas", vastasi bysanttilainen, joka oli tointunut hämmästyksestään, "on saanut tehtäväkseen asettaa äsken keksityt kaksoisballistit Rooman prefektin käytettäväksi" -- tässä hän kumarsi vielä kerran -- "Rooman muurien suojelemiseksi,

"Hän lähti merille paljon ennen minua, luulin että hän oli saapunut tänne jo ennen minua ja mennyt kanssasi Roomaan.

"Hänen kuormansa oli raskas.

"Ja olen iloinen, että olen tullut tuntemaan länsimaiden mahtavimman miehen, Hadrianuksen haudan kunniakkaan puolustajan."

Mutta Cethegus heitti vielä kerran terävän katseen Johannekseen ja kääntyi sitten lyhyesti tervehdittyään läsnäolevia, menemään.

Kuljettuaan muutamia askeleita hän kääntyi äkkiä takaisin ja huomasi silloin, miten Johannes uhaten molemmilla nyrkeillään haukkui nuorta, äsken Eufratista tullutta puheliasta arkonttia.

Kylmät väreet puistattivat prefektiä.

Hän aikoi mennä lyhintä tietä takaisin teltalleen ja viipymättä, odottamatta Syphaxia ja hänen tekemiään huomioita, nousta hevosen selkään ja jäähyväisittä rientää Roomaan.

Päästäkseen lyhimmälle tielle, hän aikoi mennä Johanneksen leiristä suoraa päätä suuren leiripuoliympyrän halkaisijaa pitkin omalle teltalleen.

Hänen edellään ratsasti leiristä muutamia persialaisia jousimiehiä sekä muutamia talonpoikia, jotka olivat myyneet viiniä. Nämä vahti päästi esteettömästä kulkemaan.

Vahdinpidon täällä, niinkuin kaikilla muillakin leiriporteilla, oli Narses uskonut longobardeille.

He pysähdyttivät hänet laskemalla keihäänsä hänen eteensä, kun hän aikoi seurata talonpoikia.

Hän tarttui vihaisena keihäisiin ja sysäsi ne pois tieltään.

Silloin eräs longobardeista puhalsi torveensa. Toiset läsnäolijat asettuivat uhkaavan näköisinä puoliympyrään hänen eteensä.

"Narseksen käskystä", sanoi joukon päällikkö Autaris Cethegukselle.

"Entä nuo", kysyi Cethegus osoittaen talonpoikia ja persialaisia.

"Ne eivät ole sinä", vastasi longobardi.

Joukko leirin vartijoita oli saapunut torven kutsumana paikalle.

He jännittivät jousensa.

Cethegus käänsi heille selkänsä ja palasi teltalleen samaa tietä, jota Johannes oli hänet saattanut leiriinsä.

Kenties hänen äkkiä herännyt epäluulonsa vaikutti sen, että hän luuli näkevänsä kaikkien, bysanttilaisten ja longobardien, joiden ohi hän kulki, hymyilevän hänelle puoleksi ivallisesti, puoleksi surkutellen.

Teltalleen saavuttuaan hän kysyi isaurilaisilta teltanvartijoilta:

"Onko Syphax tullut jo?"

"On, herra, kauan sitten. Hän odottaa sinua teltassa. Hän on haavoittunut."

Cethegus siirsi nopeasti oviverhot syrjään ja meni telttaan.

Silloin Syphax, jonka pronssipinnan läpikin näkyi kalpeus, riensi häntä vastaan, syleili hänen polviaan ja kuiskasi liikutettuna:

"Oi herrani, suuri jalopeurani. Sinä olet nyt verkossa -- hukassa. Ei mikään voi sinua enää pelastaa."

"Hillitse itseäsi, orja", käski Cethegus. "Sinustahan vuotaa verta --"

"Ei se tee mitään. Ne eivät aikoneet laskea minua takaisin leiriisi -- ne alkoivat muka leikillään telmiä kanssani, mutta heidän puukonpistonsa olivat karvasta totuutta --"

"Ketkä? Kenen puukonpistot?"

"Longobardien, herra, jotka hetkinen sitten asettivat kaikille leirisi porteille kaksinkertaiset vartijat."

"Minä kysyn Narsekselta syytä tuohon menettelyyn", uhkaili Cethegus.

"Syynä tai pikemmin tekosyynä on -- kuten Kabades ilmoitti hänen puolestaan -- että pelätään goottien hyökkäävän.

"Mutta, oi jalopeurani -- kotkani -- palmupuuni -- lähteensilmäni -- aamutähti -- sinä olet ehdottomasti hukassa."

Numidialainen heittäytyi taas kasvoilleen herransa eteen ja suuteli itkien hänen jalkojaan.

"Kerro nyt tapahtumat -- järjestyksessä", virkkoi Cethegus nojaten teltan keskipaaluun kädet selän takana ristissä ja pää uljaasti pystyssä. Hän ei katsellut Syphaxin epätoivon raatelemiin kasvoihin, vaan kauas etäisyyteen.

"Oi, herra -- en kai osaa kertoa niitä täydellisessä järjestyksessä. -- Siis -- minä pääsin piilopaikkaani kaislikossa -- minun ei tarvinnut sukeltaakaan -- kaislikko peitti minut täydellisesti -- kylpykoju on viime myrskyn jälkeen uudestaan rakennettu ohuista laudoista ja pellavakankaasta. -- Narses saapui venheessään mukanaan Alboin, Basiliskos ja kolme longobardeiksi puettua miestä, jotka kuitenkin tunsin. -- Ne olivat Scaevola, Albinus --"

"Vaarattomia", tuumi Cethegus.

"Ja -- Anicius."

"Etköhän erehtynyt?"

"Herra, tunnen hänen kasvonsa ja äänensä.

"En ymmärtänyt keskustelusta kaikkia sanoja -- mutta suunnan tajusin --"

"Jospa osaisit kertoa sen minulle sananmukaisesti."

"He puhuivat kreikkaa, herra. En ymmärrä sitä niin hyvin kuin sinun kieltäsi. Aallot kahisuttivat kaislaa ja tuuli oli hiukan epäsuotuisa."

"No, mitä he sanoivat?"

"Nuo kolme mainitsemaani ovat vasta eilen illalla saapuneet Bysantista -- he vaativat heti sinun henkeäsi.

"Mutta Narses sanoi:

"'Ei murhaa, vaan tuomarin päätös oikeudessa ja hänen tuomitsemansa rangaistus.'

"'Milloin', kyseli Anicius.

"'Aikanaan.'

"'Entä Rooma', uteli Basiliskos.

"'Hän ei näe enää Roomaa.'

"'Pysähdy', huudahti Cethegus, 'pysähdy! Silmänräpäykseksi! Minun on saatava tästä selko.'"

Hän kirjoitti pari sanaa vahataululle.

"Onko Narses jo palannut kylpymatkaltaan?"

"Aikoja sitten."

"Hyvä on."

Hän antoi vahataulun eräälle telttaa vartioivalle isaurilaiselle.

"Tuo vastaus heti.

"Mene!"

Mutta Cethegus ei voinut enää seisoa hiljaa paikallaan -- hän käveli kiivaasti edestakaisin teltassa.

"Oi herra, Roomassa on varmaankin tapahtunut jotakin kamalaa, mutta en saanut selville mitä.

"Anicius kysyi jotakin ja mainitsi samalla sinun isaurilaisiasi.

"'Niiden johtaja Sandil on poissa tieltäni,' sanoi Narses. 'Ja isaurilaisten jäännökset ovat täältä siirtyneet Roomaan kätyrieni Auluksen ja Mocer-veljesten avulla,' lisäsi hän nauraen.

"Mainitsiko hän nuo nimet," kysyi Cethegus totisena, "käyttikö hän noita sanoja?"

"Käytti, herra.

"Sitten sanoi Alboin: 'Oli hyvä, että nuoret tribuunit menivät myöskin isaurilaisten mukana. He olisivat nostaneet aika metelin.'

"Narses virkkoi: 'Parempi vielä oli, että kaikki isaurilaiset saatiin pois. Omassa leirissämme olisi muutoin saattanut syntyä verinen taistelu, johon kuningas Teja olisi tietysti sekautunut.'

"Oi herra, minä pelkään, että he ovat houkutelleet uskollisimmat pois luotasi."

"Niin luulen minäkin", sanoi Cethegus synkkänä.

"Mutta he puhuivat Roomasta?"

"Alboin kysyi erästä päällikköä, jonka nimeä en ole koskaan kuullut."

"Oliko se Megas?"

"Oli, Megas oli päällikön nimi. -- Mistä sen tiesit?"

"Se on saman tekevä! Jatka kertomustasi! Mitä Megaksella oli tekemistä?"

"Alboin kysyi, miten kauan Megas on jo ollut Roomassa.

"'Joka tapauksessa', sanoi Narses, 'on hän saapunut sinne kyllin paljon aikaisemmin kuin roomalaiset tribuunit ja isaurilaiset.'"

Silloin pääsi Cetheguksen sisimmästä rinnasta äänekäs, tuskallinen huokaus.

"'Mutta Rooman porvarithan pitivät tuota tyrannia ja hänen nuoria tribuunejaan puolijumalina', huomautti Scaevola.

"'Niin, ennen muinoin. Mutta nyt he eivät vihaa eivätkä pelkää ketään niin kuin tätä miestä, joka aikoi väkisin tehdä heistä sankareita ja roomalaisia.'

"'Entä jos he taas liittyisivät häneen. Hänen nimensä on taikasauva', sanoi Albinus.

"'Kaksikymmentäviisituhatta armenialaista Kapitoliumilla ja Hadrianuksen haudalla pitää roomalaisia vielä paremmin kurissa kuin --'"

Cethegus iski vasemmalla kädellään voimakkaasti otsaansa.

"'Vielä paremmin kurissa kuin paavi Pelagius sekä heidän sopimuksensa ja valansa.'

"'Heidän sopimuksensa ja valansa', sanoi Scaevola. 'Niin, he ovat valallisesti vahvistaneet sopimuksen, jonka mukaan he avaavat kaupungin portit vain Rooman prefektille.'

"'Entä sitten', huudahti Anicius. 'Entä sitten. He tietävät ja tiesivät jo silloin, että viimeiset kolme kuukautta on Rooman prefektin nimi ollut -- Narses.'

"'He vannoivat valansa minulle eikä hänelle.'"

Silloin Cethegus heittäytyi ääneti vuoteelleen ja peitti päänsä purppurasaumaisella vaipallaan.

Ei valituksen ääntäkään kuulunut enää hänen rinnastaan.

"Oi kallis sankarini -- se tappaa sinut. -- Mutta en ole vielä kertonut kaikkea. -- Sinun on saatava tietää kaikki -- että epätoivo antaisi sinulle lisävoimia, kuten jalopeuralle, joka piiritettynä tekee ihmeitä."

Cethegus nousi ylös.

"Puhu loppuun", sanoi hän. "Nyt on jo samantekevää, mitä sinulla on vielä kerrottavaa. Se ei enää voi koskea Roomaa."

"Mutta sinua itseäsi se koskee."

"'Eilen', jatkoi Narses vähän ajan perästä -- muutamia puheenvuoroja en kuullut kahinan vuoksi -- 'samalla kertaa, kun saapui kauan odotettu tieto Roomasta --'"

"Mikä tieto", kysyi Cethegus.

"Hän ei sanonut sitä. -- 'Samalla kertaa toi Zenon minulle luvan avata keisarin sinetillä suljettu määräys, sillä viimeisten kertomusteni mukaan voi Justinianus syystä olettaa, että gootit saattoivat kukistua minä päivänä tahansa.'

"'Minä avasin ja' -- oi herra -- se on hirveätä.

"Puhu."

"'Suuren Justinianuksen pikkumaisuus tuli taas näkyviin', sanoi Narses.

"'Hän antaisi luultavasti mieluummin Cethegukselle anteeksi sen, että tämä oli saattaa hänet, oikeamielisen keisarin, tuomitsemaan liian uskollisen Belisariuksen sokaistavaksi kuin sen, että Cethegus Teodoran liittolaisena ja Teodoran viettelijänä -- kamala anakron' -- loppua en ymmärtänyt. --"

"Anakronisum", täydensi Cethegus levollisena.

"'Petti keisarin.'

"'Sama kohtalo, jonka alaiseksi hän aikoi saattaa Belisariuksen, tulee hänen osakseen.'

"'Sokaiseminen.'"

"Todellakin", virkahti Cethegus hymyillen, mutta tarttuen tikariinsa.

"'Ja sama rangaistus, jonka hän jumalattomasti Kristuksen kuolemaa pilkaten ja Konstantinuksen asetusta rikkoen otti taas käytäntöön Roomassa --'

"Mitä hän sillä tarkoittaa", kyseli Syphax peloissaan.

"Ristiinnaulitsemista", vastasi Cethegus kätkien tikarin poveensa.

"Oi, herra."

"Mitä vielä. En vielä roiku ilmassa, vaan poljen maata, joka kasvattaa sankareita. Kerro loppuun."

"'Mutta minä olen', jatkoi Narses, 'sotapäällikkö enkä Justinianuksen pyövelin renki. Hän tyytyköön siihen, että lähetän tuon urhoollisen miehen pään Bysanttiin.'

"Mutta sitä hän ei saa tehdä -- ei sitä, herra -- kun me kuolemme."

"Me", virkkoi Cethegus hymyillen täysin levollisena. "Ethän sinä ole Teodoran kanssa pettänyt roomalaisten suurta keisaria. Eihän sinua uhkaa mikään vaara."

Mutta Syphax jatkoi:

"Etkö sinä tiedä -- usko minua ainakin tässä asiassa -- koko Afrikka sen tietää -- jos ruumiista puuttuu pää, niin täytyy sielun vuosituhansia rypeä liejussa ja liassa epäpuhtaana olentona. Älä anna erottaa päätäsi ruumiista."

"Se on vielä lujasti niskassani.

"Hiljaa -- joku tulee."

Isaurilainen, jonka hän oli lähettänyt Narseksen luo, toi seuraavan vastauksen:

"Cethegus Caesariukselle Magister militum Narses.

"En tänäänkään vastusta Roomaan lähdön aikomustasi."

"Alan ymmärtää", sanoi Cethegus.

"Leirin vartijat ovat saaneet käskyn päästää sinut lähtemään.

"Jos vielä pysyt lähtöpäätöksessäsi, niin saat matkaseuraksesi Alboinin ja tuhat longobardia.

"Tiet eivät ole täysin turvallisia rosvoilevien goottien vuoksi.

"Kun gootit kaiken todennäköisyyden mukaan tekevät tänään tai huomenna rajun hyökkäyksen ja kun leiristä poistuminen on vaarallista sekä päälliköille että pienemmille joukkueille, ei kukaan enää saa minun luvattani lähteä leiristä.

"Sitä paitsi olen asettanut kaikkialle, muun muassa telttojen vartijoiksi, uskollisia longobardejani."

Cethegus riensi telttansa ovelle ja sysäsi oviverhon syrjään.

Hänen neljää isaurilaistaan kuljetettiin parhaillaan pois ja teltan edustalle asettui kaksikymmentä longobardia Autariksen johdolla.

"Ajattelin paeta jo ensi yönä", sanoi hän Syphaxille.

"Tie on katkaistu.

"Samapa se, parempikin on näin. Mieluummin otan goottikeihään rintaani kuin kreikkalaisnuolen niskaani.

"Mutta lukekaamme Narseksen kirje loppuun.

"'Teltassani saat tietää toimenpiteet, joihin on ryhdytty barbaarien hyökkäyksestä aiheutuvan, mahdollisesti ankaran taistelun varalta.'

"'Mutta minulla on vielä sinulle ilmoitettavana eräs ikävä uutinen.'

"'Eilisiltana meritietä Roomasta saapuneet sanansaattajat tiesivät kertoa, että tribuunisi ja suurin osa isaurilaisiasi ovat --'

"Haa, Licinius, Piso, Julianus", huusi prefekti tuskaisesti unohtaen hetkeksi jäisen, kuolemaa halveksivan levollisuutensa.

"'Tapetut Roomassa.'

"'Heidät laskettiin vapaaehtoisesti sisään' -- haa, häpeällisesti houkuteltiin, 'mutta he kieltäytyivät vannomasta keisarille kuuliaisuuden valaa. He aikoivat ryhtyä väkivaltaan vastoin sopimustaan. Lucius Licinius aikoi valloittaa Kapitoliumin, Salvius Julianus Hadrianuksen haudan ja Piso Porta latinan. -- He kaatuivat päämääränsä luona. -- Palkkasoturien jäännökset ovat vankeina.'

"Toinen Juliukseni seurasi ensimmäistä", virkkoi Cethegus.

"No, en tarvitsekaan perillistä, sillä Rooma ei tule omakseni enkä voi sitä perinnöksi jättää.

"Kaikki on mennyttä.

"Suuri taistelu Roomasta on lopussa.

"Sokea ylivoima ja pikkumainen nokkeluus ovat voittaneet sekä goottien miehet että Cetheguksen älyn.

"Oi roomalaiset -- roomalaiset, tekin poikani! Niin te olitte minun Brutukseni.

"Tule, Syphax, sinä olet vapaa.

"Minä menen kuolemaan -- palaa sinä takaisin vapaalle aavikollesi."

"Oi, herra", huusi Syphax nyyhkien ja syleillen isäntänsä polvia, "älä sysää minua pois luotasi. Minä tahdon olla yhtä uskollinen kuin Aspakin hallitsijattarelleen. Salli minun kuolla kanssasi."

"Tapahtukoon tahtosi", sanoi Cethegus levollisesti laskien kätensä Syphaxin pään päälle.

"Minä olen rakastanut sinua -- pantterini -- hyppää sitten kanssani kuoloon.

"Anna minulle kypäräni, kilpeni, miekkani ja keihääni."

"Minne?"

"Ensin Narseksen luo?"

"Ja sitten?"

"Vesuviukselle."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuningas Teja oli aikonut seuraavana yönä koota kaikki asekykyiset gootit paitsi muutamia solan vartijaksi jääviä ja hyökätä vuorelta Narseksen leiriin sekä pimeän ja hämmennyksen turvissa panna siellä toimeen oikein ankaran verilöylyn.

Kun viimeinenkin hyökkääjistä oli kaatunut ja kun päivän koiton tienoissa bysanttilaiset joutaisivat ajattelemaan hyökkäystä solaa vastaan, hakisivat ne aseettomista, jotka pitivät kuolemaa orjuutta parempana, vapaaehtoisen haudan läheisessä Vesuviuksen aukossa, minkä jälkeen solan puolustajat hyökkäisivät rotkosta ja maksaisivat henkensä mahdollisimman kalliisti.

Kuningas tunsi vilpitöntä iloa ja ylpeyttä, kun ei ainoakaan tuhansista vaimoista ja tytöistä -- kaikki pojat kymmenvuotiaasta ylöspäin ja kaikki vanhukset olivat aseissa -- valinnut häpeällistä orjuutta, vaan vapaaehtoisen kuoleman Vesuviuksessa, kun Teja esitti asian kokoutuneelle kansalleen.

Hänen sankarisydämensä iloitsi ajatellessaan, että koko hänen heimonsa päättäisi yhtenä miehenä kunniakkaasti suuren menneisyytensä kansojen historiassa ennenkuulumattomalla teolla, uljaalla sankarikuolemalla.

Tämä kuolemaa halveksivan sankarin epätoivoinen tuuma ei toteutunut. Hänen sammuva silmänsä sai tuon kamalan kuvan sijasta nähdä toisen valoisamman, sovittavan.

Aina varovainen ja valpas Narses oli huomannut vihollisen uhkaavat valmistukset jo ennen kuin Johannes ja Cethegus ja kutsunut sen vuoksi päälliköt telttaansa viidennellä hetkellä saamaan tarvittavat määräykset.

Oli erittäin ihana, kullalta hohtava syyskuun aamu. Valolaineet värähtelivät ilmassa, joka oli aivan täynnä kukkien tuoksua. Oli syysaamu, jonka vertaista ihanuudessa ei näe muualla Italiassakaan kuin Bajaen lahdella.

Vesuviuksen keveät savupilvet kohosivat leikitellen taivaan valomereen. Viimeiset matalat mainingit vyöryivät rannalle hiekkaa hyväillen säännöllisin väliajoin.

Aivan veden rajaan ilmestyi vasemmalta leirinsivustalta komea mies. Hän käveli hitaasti keihäs olallaan pitkin rantaa. Vyöryvät aallot koskivat joskus hänen panssaroituja jalkineitaan.

Aurinko heijastui hänen pyöreästä kilvestään ja hänen komeasta panssaristaan. Merituuli leikitteli hänen kypärätöyhtönsä kanssa.

Kulkija oli Cethegus, joka oli menossa kuolemaan.

Syphax seurasi häntä kaukana.

Saavuttuaan pienen, lahteen pistävän hiekkasärkän luo, hän meni pitkin tuota kapeata kielekettä niin kauas kuin pääsi, seisahtui veden rajaan ja kääntyi luoteeseen päin.

Siellä oli Rooma, hänen Roomansa.

"Voikaa hyvin", sanoi hän liikutettuna, "voikaa hyvin, te kuolemattomuuden seitsemän kukkulaa.

"Voi hyvin, Tibervirta, joka huuhtelet vuosisatojen arvokkaan tomun mukaasi. Kahdesti olet juonut vertani, kahdesti olet minut pelastanut.

"Nyt et voi enää pelastaa minua, ystävällinen joen jumala.

"Olen taistellut puolestasi, Roomani, ankarammin kuin kukaan edeltäjäni, ankarammin Caesariakin.

"Taistelu on lopussa. Sotajoukoton päällikkö on voitettu.

"Niin, myönnän sen nyt itsekin.

"Yksityisen mahtava henki voi korvata kaiken muun paitsi puuttuvan kansan.

"Henki voi pysytellä nuorena, mutta ei voi pitää toisia nuorina.

"Olen yrittänyt mahdotonta.

"Mutta mahdollisuuden saavuttaminenhan on -- tavallista.

"Ja jos särjetyn Caesarini marmoripäästä taas siirtyisi aivoihini ajatus tästä taistelusta -- panssaroituna kuten Atene Zeus-jumalan päästä -- niin taistelisin sen vielä kerran.

"Sillä parempi on kaatua taistelussa yli-inhimillisen asian puolesta kuin elää välinpitämättömänä ja alistuvana tavallisten ihmisten joukossa.

"Siunattu ollos" -- hän polvistui ja jäähdytti polttavaa otsaansa suolaisella merivedellä -- "siunattu ollos Ausonian pyhä merenlaine.

"Siunattu ollos, Italian pyhä maa" -- hän painoi kätensä syvälle rantahiekkaan -- "kiitollisena eroaa uskollisin poikasi sinusta, liikutettuna kaikesta ihanuudestasi eikä suinkaan lähestyvän kuoleman pelosta. Minä aavistan, että vieras valta painaa sinua vuosisatoja. En ole voinut kääntää kohtaloasi, mutta sydänvereni annan toivomusuhrina puolestasi.

"Maailmanherruuden laakerisi on ainaiseksi kuivettunut, mutta vapaudenrakkauden ja kansasi jalojen ominaisuuksien oliivi kukoistaa saavuttamattomana tuhkan alla. Ja kerran koittaa Rooman, Italian päivä, jolloin ei ainoakaan muukalainen hallitse pyhällä pohjallasi, jolloin sinä kuulut vain itsellesi pyhistä alpeista pyhään mereen saakka."

Hän nousi levollisena ja kulki nopein askelin keskileirissä olevaan Narseksen päällikkötelttaan.

Saapuessaan perille hän huomasi kaikkien päälliköiden olevan läsnä. Narses huudahti iloisena häntä vastaan:

"Tuletpa sopivaan aikaan, Cethegus.

"Olen saanut selville, että kaksitoista päällikköäni on tehnyt hurjanrohkean liiton, joka on enemmän kunniaksi barbaareille kuin Narseksen oppilaille. He puolustautuvat sillä, ettei se voi muka olla hulluutta, kun nerokas Cetheguskin ottaa osaa siihen. Oletko sinä todella aseliitossa Tejaa vastaan?"

"Olen ja lähden täältä suoraa päätä -- anna, Johannes, minun alkaa ilman arvanlyöntiä -- Vesuviukselle. Kuninkaan vartiovuoro alkaa."

"Se miellyttää minua, Cethegus."

"Kiitos. Se säästää sinulta monta huolta, Rooman prefekti", vastasi Cethegus.

Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tavattomasti. Salaisuuden tuntijatkin ihmettelivät sitä, että hän tiesi asian oikean laidan.

Narses pysyi levollisena. Hän sanoi Basiliskokselle:

"Hän tietää kaikki. Se onkin hyvä.

"Minun syyni ei suinkaan ole, Cethegus, ettet ole ennen saanut tietää erottamistasi. Keisari käski ankarasti salata sen.

"Kiitän sinua päätöksesi johdosta, Cethegus.

"Se on aikomusteni mukainen.

"En suo barbaareille ensi yönä huvia teurastaa muutamia kymmeniätuhansia miehistäni.

"Kaikki joukot, molemmat sivustatkin kokoutuvat keihäänheittomatkan päähän solasta. He eivät saa hyökkäämisen tilaisuutta. Heidän on jouduttava solasta poistuessaan keihäisiimme.

"En vastusta sitäkään, jos jotkut vapaaehtoisesti ottavat kukistaakseen kuninkaan. Hänen kuollessaan toivottavasti vastustus loppuu.

"Yksi seikka huolestuttaa minua.

"Olen aikoja sitten kutsunut Jonian meren laivaston tänne, -- olin odottanut ratkaisua jo aikaisemmin -- mutta sitä ei näy eikä kuulu.

"Sen olisi määrä kuljettaa vangitut barbaarit Bysanttiin.

"Navarkki Konon! Eikö pikapurjehtija, jonka lähetin tiedustelumatkalle Regiumin salmeen, ole vielä palannut?"

"Ei, päällikkö! Ei ole palannut minunkaan lähettämäni pikapurjehtija."

"Olisiko viime myrsky vahingoittanut laivastoa?"

"Se on mahdotonta, päällikkö! Laivat ovat vankkoja. Laivasto oli sitä paitsi viimeisten tietojen mukaan ankkurissa Brundusiumin satamassa."

"Me emme voi enää odottaa laivoja. Liikkeelle, päälliköt. Me lähdemme kaikki solalle. Minä seuraan mukana.

"Hyvästi Cethegus!

"Älä ole milläsikään!

"Luulenpa, että sodan päätyttyä saat monta oikeusjuttua niskaasi.

"Sinulla on paljon vihollisia, syystä ja syyttä.

"Sinua uhkaavat pahat enteet.

"Mutta minä tiedän, että pidät arvossa vain yhtä ennettä:

"'Hyväksyttävä on vain --'

"'Kotimaan puolesta kaatuminen.'

"Suo minulle vielä yksi suosionosoitus. Salli minun -- isaurilaiseni ja tribuunini lepäävät Roomassa -- koota joukoissani olevat roomalaiset ja italialaiset, jotka olet siroitellut muiden kansojen joukkoon, ja johtaa heitä barbaareita vastaan."

Narses mietti hiukan.

"Hyvä on! Sinä saat koota ne ja johtaa niitä -- kuolemaan", lisäsi hän hiljaa Basiliskokselle. "Niitä on enintään viisitoistasataa miestä. -- Suon hänelle ilon kaatua maanmiestensä etunenässä -- ja näille ilon kaatua hänen takanaan.

"Voi hyvin, Cethegus!"

Cethegus lähti teltasta äänettömänä tervehtien häntä keihäällään.

"Hm", hymähti Narses Alboinille, "katsele tarkkaan tuota miestä. Siinä meni merkillinen palanen maailmanhistoriaa.

"Tiedätkö, kuka lähti teltasta?"

"Vihollistensa suuri vihollinen", vastasi Alboin totisena.

"Niin, sutoseni. Katsele häntä vielä kerran. Siinä menee kuoloon -- viimeinen roomalainen!" -- --

Kun kaikki päälliköt Alboinia ja Basiliskosta lukuunottamatta olivat poistuneet teltasta, riensivät teltan takaosasta hämmästyneen näköisinä Anicius, Scaevola ja Albinus, jotka vielä olivat longobardien puvuissa.

"Mitä", huusi Scaevola, "aiotko riistää tuon miehen tuomarien käsistä?"

"Ja hänen ruumiinsa teloittajalta", jatkoi Albinus, "ja hänen omaisuutensa syyttäjiltä?"

Anicius oli ääneti ja puristi kiukkuisena miekkansa kahvaa.

"Päällikkö", huudahti Alboin, "käske noiden kahden porukurkun riisua yltään kansalaisteni puvut. Minua suututtaa heidän lörpötyksensä."

"Olet oikeassa, sutoseni.

"Teidän ei enää tarvitse piileskellä", sanoi Narses.

"En enää tarvitse teitä syyttäjinä.

"Cethegus on tuomittu ja tuomion panee toimeen -- kuningas Teja.

"Te, raatolinnut, ette saa näykkiä kuollutta sankaria."

"Entä keisari Justinianuksen käsky", uteli Scaevola itsepintaisesti.

"Ei Justinianuskaan voi sokaista eikä ristiinnaulita vainajia. Jos Cethegus Caesarius kaatuu, en voi häntä herättää henkiin Justinianuksen rääkättäväksi. Sinä, Albinus, et saa hänen omaisuudestaan solidiakaan etkä sinä, Scaevola, hänen verestään tippaakaan. Keisari saa hänen kultansa, gootit hänen verensä ja kuolemattomuus hänen nimensä."

"Suotko sinä tuolle konnalle sankarin kuoleman", kysyi Anicius kiukkuisena.

"Suon, Boëthiuksen poika, sillä hän on sen ansainnut.

"Sinulla on tosin paljon kostettavaa hänelle -- sinä saat hakata vainajan pään ja viedä sen Bysanttiin keisarille.

"Kuuletteko? Taistelu alkaa."

VIIDESTOISTA LUKU.

Kun kuningas Teja näki koko Narseksen sotajoukon marssivan solan suulle päin, sanoi hän tyytyväisenä sankareilleen:

"Saman tekevää.

"Nyt näkee siis keskipäivän aurinko goottien viimeisen taistelun. Se on ainoa muutos taistelusuunnitelmassamme."

Hän käski joukon sotilaita laavasalinsa edustalle, näytti heille Teoderikin ruumiin, joka oli asetettu purppuralla peitetylle paarille, ja kuninkaan aarteen ja vannotti heidät heittämään paarin ja aarteet Vesuviukseen Adalgotin antaessa sovitun merkin. Hän oli nimittäin määrännyt solan viimeisiksi puolustajiksi Adalgotin ja Vakiksen.

Aseettomat olivat myöskin kokoutuneet samaan paikkaan.

Ei ainoankaan silmissä näkynyt kyyneleitä -- ei ainoakaan päästänyt huokaustakaan.

Asekuntoiset miehet Teja järjesti satakunnittain ja nämä suvuttain niin, että isät ja pojat, veljekset ja serkukset taistelivat vierekkäin.

Tällainen joukon järjestely vaikutti sen, että joukko-osastot pysyivät sitkeästi koossa. Sen olivat roomalaiset legioonat saaneet kokea taistelussa kimbrejä ja teutoneja, Ariovistusta ja Arminusta vastaan.

Goottien viimeisen taistelukentän maasto vaati Odinilta periytyneen kiilanmuotoisen taistelurintaman käyttämistä solan puolustamiseen.

Bysanttilaisten tiheät ja syvät taistelukolonnit seisoivat nyt porrasmaisesti järjestettyinä merenrannasta keihään heittomatkan päähän saakka solan suulta.

Se oli komean kaunis, mutta samalla peloittava näky.

Aurinko paistoi heidän aseisiinsa, jota vastoin gootit seisoivat kallioiden varjossa. Kaukana vihollisten keihäiden ja sotamerkkien toisella puolella hymyilevä, ihana meri, jonka hehkuvaan sineen auringon tuliset säteet taittuivat, aukeni germaanien silmien eteen.

Kuningas Teja seisoi solan suulla Adalgotin vieressä, joka kantoi Teoderikin sotalippua.

Sankarikuninkaassa pääsi taas runoilija hetkeksi valloilleen.

"Katso tuonne", sanoi hän lemmikilleen, "missä voisimme ihanammin kuolla?

"Tuskinpa kristittyjen taivaassa voi olla kauniimpaa tai mestari Hildebrandin Asgardissa tai Bredablickissä.

"Eteenpäin, Adalgot, kuolkaamme täällä, kansamme ja tämän ihanan kuolinpaikan arvon mukaisesti."

Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä:

"Pohjolasta Bysanttihin Roomaan -- retki kulki. Goottien tähden nousu nähtihin. Nyt tää maa sen syliins' sulki.

Esiin miehet, viime maine viime voimat saakohon. Sankarnimen saamme vainen. Käydään, gootit kuolohon!"

Voimakkaasti hän iski särkyessäänkin heleästi soivan harppunsa säpäleiksi vasemmalla puolellan olevaan kallioseinään.

"Nyt, Adalgot, hyvästi! Oi, jos olisin voinut pelastaa kansani jäännökset.

"Ei jäämällä tänne, vaan pääsemällä vapaasti pohjoiseen.

"Siitä ei tule tietenkään mitään. Narses ei koskaan suostu siihen. Eivätkä viimeiset gootit rukoile. Kuolemaan!"

Hän tarttui pelättyyn aseeseensa, mahtavaan sotakirveeseen, jonka varsi oli pitkä, keihääntapainen, ja ulottui kiilan etunenään.

Hänen takanaan seisoivat hänen serkkunsa Aligern ja Hildebrand-vanhus.

Näiden takana olivat Tuscian herttua, völsungi Guntaris, Ravennan kreivi Grippa ja lipunkantaja, Volsiniin kreivi Visand.

Näiden takana Visandin veli, Tarentumin kreivi Ragnaris ja neljä muuta kreiviä, kaikki hänen sukulaisiaan.

Seuraavassa rivissä seisoi kuusi miestä, sitä seuraavassa seitsemän ja niin edespäin kymmeneen saakka.

Sen jälkeiset miehet olivat järjestetyt kymmenmiehisiin riveihin.

Vakis, joka oli solassa Adalgotin kanssa, antoi kuninkaan viittauksesta merkin goottilaisella sotatorvella.

Samassa rynnäkköjoukko astui nopeasti solasta vihollista vastaan.

Leveimmällä paikalla solan edustalla Johannes seisoi liittolaisineen. Alboin, Gisulf ja Cethegus olivat vielä poissa.

Noiden kymmenen päällikön takana oli longobardeja ja heruleja, jotka rupesivat heittelemään keihäitä ja ampumaan nuolia ryntääviä gootteja kohti.

Ensiksi armenialainen Althis hyökkäsi kuningasta vastaan, jonka tunsi mustan, suljetun kypärän päällä olevasta kruunusta.

Hän kaatui halaistuin päin.

Toinen oli heruli Rodulf. Hän ryntäsi keihäs tanassa kuninkaan kimppuun.

Tämä torjui keihään kapealla kilvellään ja sysäsi sitten sotakirveensä keihäsmäisen pään Rodulfin ruumiiseen.

Ennenkuin hän ehti saada nykäistyksi irti aseensa, joka oli tarttunut Rodulfin rengaspaitaan, olivat kaatuneen herulin serkku Suartua, persialainen Kabades ja bajuvari Garizo hänen kimpussaan.

Viimeksi mainittua, joka oli rohkein ja lähin, Teja sysäsi kilpensä kärjellä rintaan niin kovasti, että Garizo horjahti rotkoon kapean, liukkaan laavapolun oikealle puolelle.

"Auta minua, Napolin pyhä neitsyt", rukoili pitkä Garizo pudotessaan. "Sinähän olet auttanut minua näinä sotavuosina."

Hiukan loukkautuneena Mirjamin ihailija pääsi pois rotkosta.

Heruli Suartualta, joka heilutti miekkaansa Tejan pään päällä, iski Aligern käden aivan irti ruumiista.

Kiljaisten heruli kaatui.

Persialainen Kabades suuntasi käyrän miekkansa kuninkaan kilven alitse vatsaan. Häneltä Hildebrand-vanhus murskasi kivikirveellään kypärän, kasvot ja aivot.

Teja, joka oli sillä välin saanut sotakirveensä irti ja pystyi torjumaan seuraavaa hyökkääjää, kävi nyt itse päälle.

Hän heitti sotakirveellään erästä hyökkäävää vihollista, jolla oli kypärässään villisian pää ja kynnet. Tämä oli alemanni Epurulf. Hän kaatui selälleen.

Hänen sukulaisensa Vadomar kumartui hänen ruumiinsa yli aikoen anastaa goottikuninkaan kamalan aseen.

Mutta samassa Tejakin oli paikalla lyhyt miekka oikeassa kädessään. Se välähti ja Vadomar kaatui kuolleena ystävä-vainajansa päälle.

Samassa frankit Chlotakar ja Bertchramn ilmestyivät paikalle kummallakin kädessään fransiska, Tejan sotakirveen tapainen ase.

Molemmat kirveet suhahtivat yht'aikaa ilmassa. Toisen Teja torjui kilvellään ja toisen, joka kaarena lensi hänen päätään kohti, omalla kirveellään.

Hän hyppäsi molempain vihollistensa väliin, pyöräytti hirmuisella voimalla kirvestään päänsä ympäri ja iski yhtä kyytiä molempien frankkien rynnäkkökypärat ja päät mäsäksi.

Samassa kuninkaan kilpeen sattui aivan läheltä heitetty keihäs, joka tunkeutui teräsreunuksen läpi ja hipaisi käsivartta.

Sillä aikaa kun Teja kääntyi tätä vihollista vastaan -- se oli burgundi Gundobad -- juoksi hänen taakseen gepidi Ardarik miekka ojolla ja iski häntä päähän.

Samassa Ardarik kaatui herttua Guntariksen heittokeihään lävistämänä. Burgundi Gundobadin, joka puolustautui raivoisasti, painoi kuningas kilvellään polvilleen. Häneltä putosi kypärä, jolloin Teja pisti hänet kilpensä piikillä kuoliaaksi.

Tuskin hän oli selvinnyt tästä vastustajastaan, kun illyrialainen Taulantius ja longobardi Autaris olivat hänen edessään.

Rautatammen juuresta tehdyllä raskaalla nuijalla illyrialainen iski kuninkaan kilpeen ja sai sen alareunasta palasen lohkeamaan.

Samalla kertaa longobardin keihäs hiukan sattui lohkeaman yläpuolelle, repi kilpinapin ympäriltä koristukset ja tarttui pitkien väkiensä avulla kilpeen painaen sitä alaspäin.

Taulantius kohotti taas nuijansa iskeäkseen kuninkaan kypärään.

Teja teki nopean päätöksen.

Hän heitti puoleksi runnellun kilpensä menemään paiskaten sen piikki edellä illyrialaisen suojattomaan naamaan.

Autarikselle hän sysäsi sotakirveensä kärjen panssarin läpi rintaan.

Mutta nyt oli kuningas ilman kilpeä ja kauempana olevat viholliset rupesivat yhä kiivaammin ampumaan ja heittämään häntä.

Kirveellään ja miekallaan Teja torjui ammukset, joita satoi joka puolelta niinkuin rakeita.

Solasta kuului sitä paitsi torven törähdys, joka vaati häntä katsomaan taakseen.

Silloin hän huomasi, että suurin osa sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä rotkosta, olivat kaatuneet.

Lukemattomat nuolet ja keihäät olivat tappaneet enimmät heistä. Sitä paitsi oli vasemmalta sivustalta saapunut voimakas joukko longobardeja, persialaisia ja armenialaisia, jotka kävivät goottien kanssa käsikähmään.

Oikealta kuningas näki joukon trakialaisia, makedonialaisia ja frankkeja käyvän keihäät ojossa solan vartijoiden kimppuun. Kolmas joukko, johon kuului gepidejä, alemanneja, isaurilaisia ja illyrialaisia, aikoi katkaista häneltä ja hänen lähimmässä ympäristössään olevalta pieneltä joukolta paluutien solaan.

Teja silmäsi solaan päin. Teoderikin sotalippu katosi hetkiseksi. Se näytti kaatuneen.

Tämä ratkaisi asian.

"Takaisin solaan! Pelastakaa Teoderikin sotalippu", huusi hän takanaan taisteleville ja hyökkäsi solalle päin ympärillään olevan vihollisjoukon läpi.

Mutta tämä ei ollutkaan aivan helppoa, sillä Johannes oli isaurilaisten johtajana.

"Kuningasta vastaan", huusi hän. "Älkää laskeko häntä läpi. Heittäkää häntä keihäillä. Älkää päästäkö häntä solaan."

Aligern ilmestyi kuninkaan viereen.

"Ota heti kilpeni."

Teja otti hänelle tarjotun puhvelinnahkaisen kilven. Samassa silmänräpäyksessä Johanneksen heittokeihäs lensi suoraan kuninkaan päätä kohti ja olisi varmasti tappanut kuninkaan, jollei hän olisi torjunut sitä saamallaan kilvellä.

"Takaisin solaan", huusi kuningas vielä kerran ja syöksyi sellaisella vimmalla Johannesta vastaan, että tämä lensi selälleen.

Lähinnä olevat kaksi illyrialaista kuningas tappoi.

Teja, Aligern, Guntaris, Hildebrand, Grippa, Wisand ja Ragnaris riensivät parhaansa mukaan solalle päin.

Täällä raivosi jo taistelu.

Alboin ja Gisulf olivat täällä johtajia.

Alboin oli osunut raskaalla, teräväsärmäisellä laavakappaleella Adalgotin lonkkaan, jolloin tämä lankesi hetkeksi polvilleen.

Vakis otti haltuunsa maahan vaipuneen Teoderikin lipun, ja Adalgot, joka heti toipui iskusta, työnsi kilpipiikillään longobardiruhtinaan solasta.

Kuninkaan ja hänen mukanaan olevien sankarien äkillinen paluu auttoi solan puolustajat pulasta. Longobardit pakenivat joukottain säikähtäen selkäpuolelta tulleita hyökkääjiä.

Huutaen hyökkäsivät nyt solan puolustajatkin, ja longobardit juoksivat, vieden päällikkönsä mukanaan, laavakallioita alaspäin, minkä suinkin ennättivät.

Mutta he eivät päässeet pitkälle.

Heidät pysähdytti Johanneksen johtama vankka isaurilaisten, illyrialaisten, gepidien ja alemannien rintama.

Johannes oli hammasta purren noussut pystyyn, pannut kypäränsä paikoilleen ja komentanut joukkonsa solalle, jonne Teja jo oli ehtinyt.

"Eteenpäin", huusi hän, "Alboin, Gisulf, Vitalianus ja Zenon. Tuonne ylös! Katsokaamme, onko tuo kuningas todella kuolematon."

Teja oli taas asettunut entiselle vartijapaikalleen solan suulle ja nojasi kirveensä varteen jäähdyttäen kuumaa otsaansa.

"Nyt, barbaarikuningas, on loppu käsissä. Oletko taas ryöminyt koloosi. Tule ulos tai isken reiän taloosi. Tule ulos, jos olet mies."

Johannes huuteli näin heilutellen keihästään.

"Antakaa minulle kolme keihästä", sanoi Teja ojentaen kilpensä ja kirveensä vieressään seisovalle, haavoittuneelle Adalgotille.

"Tulkaa jäljessäni, kun hän on kaatunut."

Ilman kilpeä hän meni nyt solan ulkopuolelle keihäs kummassakin kädessään.

"Tervetuloa tänne ulos -- kuolemaan", huusi Johannes ja heitti.

Hänen keihäänsä oli mestarillisesti tähdätty, aivan kuninkaan päätä kohti.

Mutta Teja taivutti päätään hiukan oikealle ja voimakkaasti sinkautettu saarnikeihäs murskautui kallioseinään.

Kun Teja heitti oikeassa kädessään olevan keihään, heittäytyi Johannes pitkälleen. Keihäs tappoi hänen takanaan olevan Zenonin.

Johannes oli taas pian jaloillaan ja hyökkäsi kuin salama kuninkaan kimppuun. Kuninkaan heittämän toisen keihään hän torjui kilvellään.

Mutta Teja oli heti oikealla kädellä heitettyään singahduttanut toisen keihään vasemmasta kädestään, joka oli yhtä harjaantunut. Hyökkäävä Johannes ei huomannut tätä keihästä, ennenkuin se sattui hänen rintaansa, lävisti suomuspanssarin ja tuon urhoollisen miehen rinnan, tullen selästä ulos.

Hän kaatui.

Silloin hänen isaurilaisensa ja illyrialaisensa kauhistuivat, sillä Johannesta pidettiin Belisariuksen jälkeen Bysantin voimakkaimpana sankarina.

He rupesivat huutamaan ja pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vuoren rinnettä alas Tejan ja hänen sankariensa takaa-ajamina.

Hetkisen uudestaan kokoutuneet longobardit tekivät vastarintaa.

"Tule, Gisulf -- pure nyt hampaasi yhteen -- taistelkaamme tätä kuoleman kuningasta vastaan", huusi Alboin.

Mutta Teja olikin jo heidän luonaan. Hänen kamala kirveensä välähti -- heidän väliinsä. Alboin kaatui maahan Tejan kirveen haavoittamana ja heti sen jälkeen Gisulf kypärä halki.

Silloin ei mikään enää voinut bysanttilaisia pidättää. Longobardit, gepidit, alemannit, herulit, isaurilaiset, illyrialaiset juoksivat kilpaa vuoren rinnettä alas.

Teja itse pysähtyi solalle.

Vakis antoi hänelle keihäitä, joita hän heitteli pakenevien jälkeen kaaressa omien miestensä yli. Keihäs keihään jälkeen sattui keisarillisiin ja jokainen tappoi miehensä.

Pakenijat olivat keisarin parhaita joukkoja. Ne veivät jäljempänä tulevat makedonialaiset, trakialaiset, persialaiset, armenialaiset ja frankit mukaansa. He pakenivat aivan Narseksen luo. Tämä nousi huolestuneena kantotuolissaan pystyyn.

"Johannes kaatunut!"

"Alboin on pahasti haavoittunut", huusivat miehet ohi juostessaan.

"Paetkaa! Leiriin!"

"Uusi ryntäyskolonna on saatava -- Haa, tuollahan Cethegus tuleekin oikeaan aikaan", puheli Narses itsekseen.

Se olikin totta.

Cethegus oli palannut pitkältä ratsastusmatkaltaan niiden joukko-osastojen luota, joihin Narses oli sijoittanut roomalaiset ja italialaiset ja järjestänyt kansalaisensa viiteen joukkoon, joissa kussakin oli viisisataa miestä.

Nyt hän kulki levollisena miestensä etunenässä hyökkäykseen.

Anicius seurasi loitompana. Syphax kulki aivan herransa takana kantaen kahta keihästä.

Italialaiset, jotka olivat suurimmaksi osaksi Cetheguksen entisiä uskollisia legioonalaisia Rooman ja Ravennan ajoilta, laskivat pakenijat kulkemaan osastojensa välitse.

Goottilaiset takaa-ajajat säpsähtivät joutuessaan tekemisiin tämän levänneen, voimakkaan ja hyvinjärjestetyn joukon kanssa ja peräytyivät vähitellen solalle.

Cethegus seurasi heitä.

Hän kulki tasaisin, levollisin askelin kilpi ja keihäs vasemmassa ja miekka oikeassa kädessään sen verisen, ruumiiden peittämän paikan yli, jossa Teja oli tappanut useimmat liittoutuneista sankareista, ja ylempänä olevan paikan yli, missä Johannes kaatui.

Legioonalaiset seurasivat häntä keihäät tanassa.

Ääneti, sotahuudoitta, torven toitotuksitta kulkivat he vuorta ylös.

Goottisankarit eivät halunneet väistyä solaan kuninkaan taakse.

He pysähtyivät ulkopuolelle.

Cethegus saavutti ensin Guntariksen.

Herttuan heittokeihäs murtui Cetheguksen kilpeen ja tämä pisti omansa Guntariksen vatsaan. Keihäs katkesi haavaan.

Ravennan kreivi Grippa aikoi kostaa völsungin puolesta. Hän heilutti pitkää miekkaansa kaaressa päänsä ympäri, mutta Cethegus väisti iskua ja pisti Teoderikin vanhan sotatoverin oikeaan olkapäähän leveän roomalaismiekkansa. Grippa kaatui kuoliaana maahan.

Vimmoissaan lipunkantaja Visand ryntäsi Cethegusta vastaan. Miekat kalskahtivat yhteen. Kipinät lensivät miekoista ja kypäristä.

Cethegus väisti taitavasti erään Visandin kömpelön iskun ja pisti, ennenkuin tämä ehti suojella itseään, miekallaan tätä lonkkaan niin, että veri ruiskahti korkealle.

Visand horjui. -- Kaksi hänen serkkuaan kantoi hänet leiriin.

Hänen veljensä, Tarentumin kreivi Ragnaris teki sivulta hyökkäyksen Cethegusta vastaan, mutta Syphax löi hänen hyvin tähdätyn keihäänsä syrjään.

Ennenkuin Ragnaris oli saanut käsikirveen irti vyöstään antoi Cethegus hänelle silmien väliin kuolinhaavan.

Kauhistuneina gootit väistyivät peloittavan roomalaisen tieltä solalle ja menivät kuninkaansa ohi suojaisaan rotkoon.

Vain Tejan serkku, Aligern, ei aikonut väistyä. Hän heitti keihäänsä niin voimakkaasti Cetheguksen kilpeä vasten, että se tunkeutui läpi. Mutta Cethegus heitti kilpensä pois ja otti hyökkäävän Aligernin miekallaan vastaan. Saatuaan haavan rintaansa miesparka kaatui Hildebrand-vanhuksen käsiin. Tämä jätti raskaan kivikirveensä ja kantoi haavoittuneen Tejan ohi solaan.

Hyvin oli Aligernkin heittänyt. Cetheguksen kädestä tuli kovasti verta.

Hän ei välittänyt siitä. Hän aikoi lähteä ajamaan takaa Hildebrandia ja Aligernia tappaakseen heidät. Silloin Adalgot huomasi isänsä verivihollisen.

"Alarik, Alarik", huusi hän kirkkaalla äänellä ja sieppasi vanhan asemestarin kivikirveen maasta.

Hän huusi vielä kerran: "Alarik!"

Cethegus seisahtui kuullessaan tuon nimen.

Samassa suhahti hyvin tähdätty kivikirves suoraan hänen komeatöyhtöiseen kypäräänsä. Cethegus kaatui tajuttomana maahan. Syphax riensi hätään ja kantoi hänet taistelurintamasta.

Mutta legioonalaiset eivät väistyneet. He eivät voineetkaan väistyä, sillä heidän takanaan oli kaksi tuhatta persialaista ja trakialaista, jotka Narses oli lähettänyt.

"Heittokeihäät esille", komensi jalkaväen päällikkö Aniabedes.

"Ei saa antautua käsirysyyn.

"Heitelkää kuningasta keihäillä, kunnes hän kaatuu.

"Niin on Narses käskenyt."

Sotamiehet tottelivatkin mielellään tätä käskyä, sillä siten heidän henkensä paremmin säästyivät.

Pian suunnattiin rotkon kapeata suuta kohti sellainen keihässade, ettei yksikään gootti enää uskaltanut mennä kuninkaan etupuolelle.

Ja nyt puolusti Teja, peittämällä kapean solan kilvellään ja ruumiillaan, pitkän, hyvin pitkän ajan yksin goottikansaansa.

Ihmetellen Prokopius on kuvannut tämän, kuningas Tejan viimeisen taistelun, silminnäkijäin kertomusten mukaan.

"Nyt on minun kuvattava erään miehen ihmeellinen urhoollisuus, joka ei pienimmässäkään määrässä anna perää niin sanottujen muinaisajan sankarien sankaritöille -- Tejan.

"Hän seisoi kaikkien näkyvissä miestensä taistelurintaman edessä suojellen itseään kilvellä ja syytäen keihäitään.

"Urhoollisimmat roomalaisista, joiden lukumäärä oli suuri, hyökkäsivät hänen kimppuunsa, sillä he luulivat taistelun päättyvän hänen kaatuessaan.

"Kaikki heittivät keihäänsä ja muut aseensa häntä kohti. Hän torjui kaikki keihäät kilvellään ja tappoi lukemattomia vihollisia yhden toisensa perästä tehdessään pieniä hyökkäyksiä.

"Ja kun hänen kilpensä tuli siihen tarttuneista keihäistä niin raskaaksi, ettei hän enää jaksanut kannattaa sitä, viittasi hän kilvenkantajalleen, joka aina antoi hänelle uuden kilven.

"Siinä hän seisoi pakoon kääntymättä ja kilpeään selkäänsä heittämättä lujana kuin maahan muurattu.

"Oikealla kädellään hän levitti kuolemaa vihollisten joukkoon, vasemmalla hän suojeli itseään pyytäen kilvenkantajaltaan yhä uusia keihäitä ja uusia kilpiä."

Vakis ja Adalgot antoivat hänelle aina uusia aseita. -- Kuninkaan aarteesta oli solaan tuotu kasottain kilpiä ja keihäitä.

Vihdoin roomalaiset, persialaiset ja trakialaiset menettivät rohkeutensa, kun näkivät, ettei heidän ponnistuksensa auttanut goottien elävää kilpeä vastaan, joka tuhosi keihäällään aina etummaisen, rohkeimman heistä.

He alkoivat horjua. -- Italialaiset huusivat huolissaan Cethegusta -- ja pakenivat.

Cethegus heräsi pitkällisestä tainnostilastaan.

"Syphax, eheä keihäs!"

"Seis", huusi hän. "Pysähtykää, roomalaiset! Roma, Roma eterna."

Ylväänä hän kulki Tejaa vastaan.

Roomalaiset tunsivat hänen äänensä.

"Roma! Roma eterna", vastasivat hekin ja pysähtyivät.

Tejakin tunsi äänen.

Hänen kilvessään törrötti kaksitoista keihästä. Hän ei jaksanut enää pidellä sitä. Hän ei enää ajatellutkaan kilven muuttoa tuntiessaan tulijan.

"Ei kilpeä ollenkaan! Sotakirveeni! Nopeasti", huusi hän.

Vakis antoi hänelle hänen mieliaseensa.

Kuningas Teja laski silloin kilven kädestään ja juoksi kirvestään heiluttaen solasta Cethegusta vastaan.

"Kuole, roomalainen", huusi hän.

Suuret viholliset katselivat vielä kerran vihaisesti toisiaan.

Yhtaikaa keihäs ja kirves suhahtivat ilmassa, kumpikaan ei ajatellut itsensä suojelemista.

Molemmat kaatuivat.

Tejan kirves tunkeutui kilven ja haarniskan läpi Cetheguksen rintaan.

"Roma! Roma eterna", huusi hän vielä kerran.

Sitten hän vaipui kuolleena maahan.

Hänen keihäänsä oli sattunut kuninkaan rintaan oikealle puolelle. Hän ei ollut kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut, kun Vakis ja Adalgot kantoivat hänet solaan.

Heillä oli kiire.

Sillä kun goottien kuningas oli kaatunut -- hän olikin yksin taistellut kahdeksan tuntia ja päivä oli iltaan kiertynyt -- ryntäsivät kaikki italialaiset, persialaiset, trakialaiset ja vähitellen Narseksen muutkin joukot suurin parvin solaa kohti, jota nyt Adalgot suojeli kilvellään.

Hildebrand ja Vakis olivat hänen takanaan.

Syphax oli kantanut isäntänsä ruumiin taistelun melskeestä.

Hän piti ääneen nyyhkien polvillaan jaloa päätä, jolle kuolema oli luonut melkein yliluonnollisen majesteetillisuuden.

Hänen edessään riehui taistelu.

Silloin maurilainen huomasi, että Anicius läheni häntä suuren bysanttilaisjoukon seuraamana, jossa hän huomasi Scaevolan ja Albinuksen, ja viittoi häneen päin.

"Seis", huusi hän nousten pystyyn, "mitä te haluatte?"

"Prefektin päätä keisarille vietäväksi", vastasi Anicius hänelle.

"Tottele, orja."

Syphax päästi kumean huudon. Hän heitti keihäänsä Aniciuksen rintaan.

Nuolennopeasti, ennenkuin toiset, jotka puuhailivat kuolevan Aniciuksen ympärillä, olivat ehtineet lähemmäksi, Syphax sieppasi kalliin taakkansa selkäänsä ja juoksi tuulen tavoin melkein pystysuoraa, solan vieressä olevaa kallioseinää ylös.

Sekä gootit että bysanttilaiset olivat pitäneet mahdottomana sitä tietä pääsemistä.

Syphax kiipesi yhä nopeammin ylöspäin.

Hänen päämääränsä oli savupatsas, joka kohosi heti laavaseinän toisella puolella.

Aivan kallion takana oli eräs Vesuviuksen pienemmistä kraatereista.

Silmänräpäyksen Syphax seisoi mustan kallion reunalla. Hän nosti Cetheguksen ruumiin vielä kerran vaakasuoraksi vankoille käsivarsilleen.

Laskeva aurinko valaisi ryhmää.

Yht'äkkiä molemmat katosivat.

Tulivuori oli haudannut Cethegus-vainajan, hänen suuruutensa ja hänen rikoksensa palavaan poveensa yhdessä uskollisen Syphaxin kanssa.

Hän oli pikkumaisten vihollisten saavuttamattomissa.

Scaevola ja Albinus, jotka olivat nähneet tapahtuman, riensivät Narseksen luo ja vaativat, että ruumis olisi haettava kraaterista.

Mutta Narses vastasi:

"Suokaa tuolle mahtavalle hänen mahtava hautansa. Hän on sen ansainnut.

"Minä taistelen elävien enkä kuolleitten kanssa."

Mutta melkein samalla hetkellä taistelun mellakka vaikeni solan luona, jota Adalgot oli puolustanut sankarillisesti ja kuolemaa pelkäämättä, tuottaen kunniaa kuninkaalliselle soiton ja asetaidon opettajalleen Tejalle.

Sillä Adalgotin takana seisovat Hildebrand ja Vakis huusivat äkkiä:

"Katsokaa merelle! Meri! Lohikäärmelaivat! Pohjolan sankarit! Harald! Harald!"

Samalla kertaa tuuban juhlallinen ääni alhaalta Narseksen kantotuolin luota julisti taistelun päättyneeksi ja aselevon alkaneeksi. Taistelusta väsyneet bysanttilaiset laskivat hyvin mielellään miekkansa alas.

Kuningas Teja, joka makasi kilvellään keihäs vielä rinnassaan -- Hildebrand oli kieltänyt vetämästä sitä pois, sillä silloin kuningas kuolisi -- kysyi hiljaisella äänellä:

"Mitä oikein kuulen? Pohjolan sankaritko? Heidän laivansako? Onko Harald täällä?"

"On. Harald ja kansasi jäännöksen -- naisten ja lasten -- pelastus", vastasi Adalgot riemuiten polvistuessaan hänen viereensä.

"Ei ollut siis turhaa, ikuisesti kallis sankarini, sinun verraton urhoollisuutesi, useita tunteja kestänyt taistelusi, joka meni yli ihmisvoimien.

"Basiliskos saapui juuri Narseksen lähettiläänä tänne.

"Harald on tuhonnut keisarin Jonian meren laivaston Brundusiumin satamassa. Hän uhkaa nousta maihin ja hyökätä väsyneiden bysanttilaisten kimppuun. Hän vaatii, että hän saa viedä vielä elossa olevat meistä aseinemme ja tavaroinemme mukanaan vapauteen, Thulemaahan.

"Narses on vaatimukseen suostunut. Hän sanoo lahjoittavansa kuningas Tejan urhoollisuuden palkkioksi kansan jäännökset. Saammeko, saammeko suostua, kuninkaani?"

"Saatte", vastasi Teja sammuvin silmin, "ja teidän täytyykin suostua. Pelastakaa kansani jäännökset! Naisten ja lasten ei tarvitse -- se ilahduttaa minua -- syöksyä Vesuviukseen. Niin, viekää Thulemaahan kaikki vielä elossa olevat -- ja ottakaa mukaanne molemmat vainajatkin kuningas Teoderik --"

"Ja kuningas Teja", vastasi Adalgot suudellen kuollutta kuningastaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Niin oli käynyt.

Heti sen jälkeen, kun Narses oli lähtenyt teltastaan, tuotiin hänen luokseen kalastaja, joka oli juuri purjehtinut pienellä nopeakulkuisella aluksellaan Sorrentumin niemen ympäri. Hän vakuutti, että suunnaton goottilaivasto oli tulossa tänne päin.

Narses nauroi tämän kuullessaan. Hän tiesi, ettei näillä vesillä ollut enää ainoatakaan goottilaivaa.

Kun kalastajaa lähemmin kuulusteltiin, myönsi hän, ettei hän ollut itse nähnyt laivastoa. Kauppiaat olivat kertoneet hänelle sen tulosta sekä suuresta meritaistelusta, jossa gootit olivat Brundusiumin luona kokonaan tuhonneet keisarin Jonian meren laivaston.

Narses tiesi tämän mahdottomaksi. Ja kun kalastaja kuulemansa mukaan teki selkoa laivoista, joita hän oli kuullut sanottavan goottien omiksi, huudahti päällikkö:

"No, vihdoinkin ne tulevat! Kolmisoutuja ja galeereja! Tulossa olevat laivat ovat siis meidän eikä goottien."

Kukaan ei muistanut viikinkien laivastoa, joka oli neljä kuukautta sitten kadonnut ja jonka luultiin palanneen pohjolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun solan suulla riehuva taistelu veti puoleensa kaikkien huomion, ilmoittivat rannikon vartijat Narsekselle, että hyvin suuri keisarillinen laivasto oli tulossa.

Aivan varmasti tunnettiin navarkin laiva Sofia. Tulevia laivoja oli sentään enempi kuin mitä odotettiin. Narseksen lähettämät laivat, joiden piti kiireesti palata, olivat mukana. Ne purjehtivat ensimmäisessä rivissä. Laivasto saapuisi raikkaan kaakkoistuulen avulla pian leirin kohdalle.

Pian Narses sai kantotuolistaan ilokseen nähdäkin laivastonsa, joka nopeasti läheni täysin purjein ja voimakkaiden soutajien kuljettamana.

Hän kääntyi levollisena katselemaan Vesuviuksella riehuvaa taistelua, mutta samassa sanansaattajat saapuivat leiristä, vahvistivat todeksi kalastajan kertomat huhut ja ilmoittivat asiat vielä pahemmiksikin.

He olivat rientäneet ilmoittamaan erään lähetystön tulon, joka saapuikin Narseksen kantotuolille samalla hetkellä, kun Cethegus riensi viimeiseen taisteluunsa Tejan kanssa.

Lähetystönä olivat Jonian meren laivaston vangitut navarkit sekä heidän mukanaan neljä pohjoismaalaista.

Navarkit kertoivat lyhyesti, että aikoja sitten kadonneeksi luultu viikinkien laivasto oli eräänä myrskyisenä yönä hyökännyt heidän kimppuunsa Brundusiumin satamassa ja vallannut melkein kaikki heidän laivansa. Kun vihollinen sulki sataman suun, ei sieltä päässyt ainoakaan laiva pakenemaan eikä ilmoittamaan tapauksesta.

Kun jaarli Harald oli kuullut Vesuviukselle ahdistettujen goottien jäännöksiä uhkaavasta perikadosta, oli hän vannonut kääntävänsä heidän kohtalonsa tai ainakin jakavansa sen. Hän on saapunut nyt tänne itätuulen siivillä kätkien taitavasti lohikäärmelaivansa kreikkalaisilta valtaamiensa laivojen taa.

"Näin puhuu", päätti kertoja terveisensä, "viikinki Harald:

"Joko: te sallitte, että kaikki vielä elossa olevat gootit lähtevät aseineen ja tavaroineen laivoillamme etelämaasta ja palaavat mukanamme kotiin, jolloin me annamme takaisin ottamamme tuhannet vangit ja ne laivat, joita emme tarvitse goottien kuljetusta varten.

"Tahi: me tapamme kaikki vangit, laskemme maihin ja hyökkäämme joukkosi ja leirisi kimppuun selkäpuolelta.

"Sittenhän nähdään montako teistä, kun me ahdistamme takaa ja gootit edestä, jää eloon, sillä pohjoismaalaiset taistelevat silloin viimeiseen mieheen saakka. Sen olen vannonut Odinin kautta."

Hetkeäkään miettimättä Narses myöntyi goottien lähtöön.

"Olen vannonut poistavani heidät tämän maan rajojen sisältä enkä suinkaan maailmasta.

"Vähän saisin kunniaa, jos ylivoimalla tappaisin tällaisen jalon kansan viimeiset jäännökset. Kunnioitan tuon Tejan sankariutta. Neljänkymmenen vuoden aikana, joina olen sotia käynyt, en ole sellaista nähnyt.

"Enkä halua ollenkaan koettaa, miten kovia kärsinyt joukkoni, joka on kamppaillut tänään kamalan taistelun ja menettänyt melkein kaikki päälliköt ja urhoollisimmat miehensä, kestäisi voimain mittelyn noiden levänneiden ja rohkeiden pohjolan jättiläisten kanssa."

Narses oli heti lähettänyt sanansaattajat Haraldin laivoille ja solalle. Taistelu oli päättynyt. Goottien lähtö alkoi.

Narseksen sotajoukko muodosti pitkän, vuorelta merenrantaan saakka ulottuvan kaksinkertaisen kujan. Viikingit olivat laskeneet maihin neljäsataa miestä, jotka ottivat rannalla vastaan vuorelta tulijat.

Jo ennen goottien liikkeellelähtöä Narses kutsui Basiliskoksen luokseen ja sanoi:

"Goottisota on lopussa -- jalo hirvi on kaatunut. Nyt ovat sudet, jotka olivat metsästyksessä apunamme, saatavat pois. Miten longobardipäälliköt nykyjään voivat?"

"Ennenkuin vastaan", sanoi Basiliskos kunnioittavasti, "ota tämä laakeriseppele, jonka sotajoukkosi on sinulle sitonut. Se on Vesuviuksen laakerista. Tuolla solassa kasvavasta puusta. Lehdillä on vielä verta."

Narses viittasi ensin tuojaa poistumaan lahjoineen, mutta sitten hän virkkoi: "Hyvä on!"

Hän laski seppeleen viereensä.

"Autaris, Warnfrid, Grimvald, Aripert, Agilulf ja Rotaris ovat kuolleet. Longobardit ovat menettäneet yli seitsemäntuhatta miestä. Alboin ja Gisulf makaavat tiedottomina teltoissaan."

"Hyvä! Hyvin hyvä! Heti kun gootit ovat lähteneet, saat poistaa longobardit. He ovat erotetut palveluksestani. Alboinille saat jäähyväisiksi sanoa seuraavan tervehdyksen:

"'Kenties Narseksen kuoltua, mutta ei missään tapauksessa ennen.'

"Jään tänne kantotuoliini. Pankaa patjoja tuekseni. En jaksa enää seisoa, mutta tahdon nähdä tuon merkillisen näytelmän."

Se oli todellakin merkillisen, tärisyttävän suurenmoinen näytelmä.

Viimeiset gootit käänsivät selkänsä Vesuviukselle ja Italialle ja nousivat teräväkeulaisiin laivoihin, jotka veivät heidät varmaan turvaan kauaksi pohjoiseen.

Goottien sotatorven äänet kaikuivat juhlallisina ja totisina valloittamattomasta Teja-solasta, johon viholliset eivät päässeet.

Sen lomassa kuului yksitoikkoisena, totisena, liikuttavana, mutta ei itkuisena laulua -- goottikansan vanhat hautauslaulut.

Hildebrand ja Adalgot -- viimeiset päälliköt, hopeanvalkoinen menneisyys ja kultainen tulevaisuus -- järjestivät kulkueen.

Ensimmäisenä kulki täysissä aseissa, päät pystyssä, ylpeän näköisinä viisisataa miestä johtajana lipunkantaja Visand, joka haavastaan huolimatta oli noussut liikkeelle ja kulki joukkonsa edellä keihääseensä nojaten.

Sitten seurasi kuningas Teja viimeisen kilpensä päällä, Cetheguksen keihäs rinnassaan, kypärättömin päin, jalot, kalpeat kasvot pitkän, mustan tukan reunustamina.

Paari, jota neljä miestä kantoi, oli peitetty purppuravaipalla.

Kuninkaan takana kulkivat Adalgot ja Goto.

Adalgot lauloi harppunsa säestyksellä:

"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.

Ja keihäin, kiivin pohjoista me kohti samoamme, siks' kunnes Thulen saarelma meress' on vastassamme.

On siellä vala arvossaan ja uskollisuus vielä. Ja tammiarkkuun kuninkaan niin kätkemme me siellä.

Tie auki suokaa! Roomasta tulemme viekkahasta. Ei enää meillä kruunua, me tuomme kuningasta." -- --

Kun paari oli saapunut Narseksen kantotuolin kohdalle, pyysi tämä kantajia pysähtymään ja virkkoi latinaksi kovalla äänellä:

"Minun oli voitto -- laakeri hänen.

"Ottakoon hän tämän.

"Mahdollista on, että tulevat sukupolvet saavat jotakin suurempaa nähdä, mutta nyt tervehdän sinua, kuningas Teja, suurimpana sankarina, mitä koskaan on ollut."

Hän laski laakeriseppeleen, jonka hänen voitokas sotajoukkonsa oli sitonut, vainajan kalpealle otsalle.

Kantajat nostivat taas paarin maasta ja kulkivat hitaasti ja juhlallisesti torvien äänen, kuolinlaulujen, ja Adalgotin harpun hopealta helähtävien kielten kaikuessa meren rantaan.

Ilta-aurinko loi jo kultansa meren aalloille.

Aivan Tejan jälkeen kannettiin korkeata, purppuralla verhottua valtaistuinta, jolla Didrik berniläisen komea ruumis oli. Hänellä oli kruunukypärä päässään, korkea kilpi vasemmassa kädessään ja keihäs oikealla olkapään nojassa.

Hänen vasemmalla puolellaan kulki Hildebrand-vanhus katsellen herkeämättä kuninkaansa ruumista, joka hohti omituisesti laskevan auringon valossa.

Vanhus piteli vainajan pään päällä mahtavaa amelungien sotalippua, johon oli jalopeura kuvattu.

Ausonian mereltä puhaltava iltatuuli suhisi komean lipun poimuissa. Se tuntui puhelevan tuulen kanssa ja jättävän Italian ilmalle jäähyväiset.

Kun ruumista kuljetettiin Narseksen kantotuolin ohi, sanoi tämä:

"Tunnen hänet väristyksestä, joka puistattaa ruumistani. Tämä on Ravennan viisas kuningas. Äsken kannettiin ohitsemme voimakas, nyt menee suuri.

"Menetelkäämme sen mukaan!"

Hän nousi vaivalloisesti pystyyn kantotuolissaan ja kumarsi kunnioittavasti päätään, kun ruumista kuljetettiin hänen ohitseen.

Sitten seurasivat haavoittuneet paareilla tai käsivarsilla kannettuina tai vain tuettuina. Ensimmäisenä Vakis, Liuta ja kaksi sotilasta kuljettivat leveällä kilvellä Aligernia.

Sitten kuljetettiin arkkuja, laatikoita ja koreja, joissa oli Teoderikin kuninkaanaarre sekä tähän saakka vaunulinnassaan kätketyt yksityisten sukujen kalleudet, jotka sopimuksen mukaan saatiin ottaa mukaan.

Tämän jälkeen saapuivat aseettomat, vaimot, tytöt, naiset, lapset ja vanhukset. -- Kymmentä vuotta vanhemmat pojat olivat uskollisesti säilyttäneet heille annetut aseet eivätkä olleet nytkään niistä luopuneet. He muodostivat erityisen joukkueen.

Kun nuo pienet, vaaleaveriset sankarit katselivat ohikulkiessaan ylpeästi ja uhkamielisesti Narsekseen, sanoi hän hymyillen:

"No, nyt on pidetty huolta siitä, että keisarin jälkeläisilläkin ja heidän sotapäälliköillään on työtä tarpeeksi."

Jonon loppuna olivat kansallisen sotajoukon jäännökset jaettuina satamiehisiin joukkoihin.

Suuri joukko venheitä oli välittämässä ihmisten ja tavarain kuljetusta rannalta pohjoismaalaisten korkealaitaisiin laivoihin.

Tejan ja Teoderikin ruumiit, kuninkaan lippu ja kuninkaanaarre sijoitettiin Haraldan laivaan. Suuri Didrik berniläinen asetettiin purppuraiselle valtaistuimelleen päämaston nojaan ja hänen jalopeuralippunsa nostettiin päälipuksi. Hildebrand-vanhus teki vuoteensa hänen jalkojensa juureen.

Adalgot ja Visand asettivat kuningas Tejan ruumiin laivan perään. Surumielisenä mahtava Harald ja hänen kaunis sisarensa tulivat ruumiin ääreen.

Viikinki laski panssaroidun kätensä vainajan rinnalle ja sanoi:

"En voinut pelastaa sinua, hurjan rohkea musta kuningas, enkä kansaasi.

"Salli minun viedä ruumiisi ja kansasi sirpaleet uskollisuuden ja voiman maahan, josta ei teidän olisi pitänyt koskaan lähteä.

"Tuon sittenkin goottikansan takaisin kuningas Frodelle."

Haralda lausui: "Minä laitan jalon ruumiin salaisilla keinoillani sellaiseksi, että se kestää koossa kotimaan rantaan saapumiseen saakka.

"Siellä kaivamme hänelle ja kuningas Thidrekrille kumpuhaudan meren lähelle, että he voisivat kuulla meren pauhun ja puhella keskenään.

"He ovat toistensa arvoiset.

"Katso tuonne, veljeni. -- Rannalle on kokoutunut vihollisten sotajoukko. -- Kunnioittavasti he kaikki laskevat lippunsa. Hehkuvana laskeutuu aurinko tuonne Misenumin ja saaren taa. --

"Purppura peittää meren laajan kuninkaan vaipan tavoin.

"Purppura värjää valkoiset purjeemmekin ja kaikki aseet välkkyvät kultana.

"Katso, miten etelätuuli pullistaa kuningas Thidrekrin lipun. -- Pohjolaan viittaa tuuli, ikäänkuin se tietäisi jumalien tahdon. -- Ylös, veli Harald, nostata laivojesi ankkurit.

"Oikaise peräsin, käännä lohikäärmeen keula.

"Lentoon, Freijan viisas lintu, lennä haukkani" -- hän heitti haukkansa ilmaan -- "ja näytä tietä Pohjolaan, Thulemaahan! Me viemme kotiin viimeiset gootit."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us