Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani (part 1 of 3)

Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani

TAISTELU ROOMASTA II

Historiallinen romaani

Kirj.

FELIX DAHN

Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin Helsingissä 1905.

SISÄLLYS:

V. Vitiges II VI. Totila I Totila II VII. Teja

VIIDES KIRJA

VITIGES II

ENSIMMÄINEN LUKU.

Saavuttuaan leiriin kuningas Vitiges tapasi kaiken mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Yleinen hätä tempasi hänet surustaan ja antoi hänelle tarpeeksi tekemistä.

Hän näki sotajoukon täydellisessä hajaantumistilassa ja useihin puolueihin jakautuneena.

Hän huomasi selvästi, että koko goottien kansa olisi ollut auttamattomasti hukassa, jos hän olisi luopunut kruunusta tai jättänyt sotajoukon oman onnensa nojaan.

Useita pienempiä joukkoja hän näki jo lähtövalmiina.

Muutamat aikoivat liittyä Ravennan kreiviin, Grippa-vanhukseen.

Toiset aikoivat mennä kapinallisten puolelle, toiset lähteä Italiasta ja paeta Alppien yli.

Oli sellaisiakin, jotka puolsivat uutta kuninkaanvaalia. Tässäkin asiassa olivat eri puolueet aseet pystyssä toisiaan vastaan.

Hildebrand ja Hildebad pitivät vielä niitä koossa, jotka eivät tahtoneet uskoa kuninkaan paenneen.

Vanhus oli sanonut, ettei hän, jos Vitiges todellakin oli paennut, lepäisi ennenkuin valapattoinen kuningas oli saanut samanlaisen lopun kuin Teodahad.

Hildebad haukkui konnaksi jokaista, joka näin ajatteli Vitigeksestä.

He olivat miehittäneet kaupunkiin ja kapinallisten leiriin johtavat tiet ja uhkasivat väkivallalla pysähdyttää jokaisen, joka aikoi sinne päin. Herttua Guntaris oli saanut tiedon syntyneestä hämmingistä ja marssi hitaasti joukkoineen kuninkaallista leiriä kohti.

Kaikkialla Vitiges tapasi levottomia ryhmiä, lähdössä olevia joukkueita, kuuli uhkauksia ja haukkumasanoja, näki uhkaavia aseita. -- Millä hetkellä tahansa saattoi kautta leirin alkaa hirmuinen verilöyly.

Nopeasti ja päättäväisesti hän riensi telttaansa, otti kruunukypärän päähänsä ja kuninkaansauvan käteensä, nousi uljaan sotaratsunsa Boreaksen selkään ja ajaa karautti pitkin telttakatuja seuralaisenaan Teja, joka piti hänen päällään Teoderikin sinistä kuninkaanlippua.

Keskellä leiriä hän tapasi joukon miehiä, naisia ja lapsia -- goottilainen, kansasta muodostettu sotajoukko kuljetti aina ne mukanaan -- joka uhkaavan näköisenä vyöryi länsiportille päin.

Hildebad käski miehensä portille keihäät tanassa.

"Päästäkää meidät ulos", huusi joukko. "Kuningas on paennut, sota on lopussa, kaikki on hukassa. Me koetamme pelastaa itsemme."

"Kuningas ei ole sellainen raukka kuin sinä", sanoi Hildebad tuupaten etumaista miestä hiukan taaksepäin.

"Hän on petturi", huusi tämä. "Hän on hylännyt ja pettänyt meidät muutamain naisen kyynelten vuoksi."

"Niin", kiljui toinen, "hän on tapattanut kolme tuhatta veljistämme ja sitten paennut."

"Valehtelet", sanoi levollinen ääni ja Vitiges ilmestyi kulman takaa.

"Terve, kuningas Vitiges", huusi jättiläismäinen Hildebad. "Tässä hän nyt on. -- Enkö sitä teille sanonut, te raukat.

"Mutta jo sinun oli aika tullakin -- muuten täällä olisi käynyt huonosti."

Silloin Hildebrand saapui oikealta muutamain ratsumiesten kanssa.

"Terve, kuningas Vitiges, terve, kruunu päässäsi", huusi vanhus.

"Ajakaa ympäri leiriä, kuuluttajat, ja kertokaa mitä olette nähneet. Koko kansa huutakoon: 'Eläköön, kuningas Vitiges ja hänen koeteltu uskollisuutensa!'"

Mutta Vitiges kääntyi surullisena poispäin vanhuksesta.

Ratsumiehet kiitivät salaman tavoin joka suunnalle. Pian kaikui kaikilta kujilta jyrisevä huuto: "Eläköön, kuningas Vitiges". Joka paikassa yhtyi äsken vielä niin kiihtynyt joukko huutoon.

Kuningas silmäsi tuskansekaisella ylpeydellä tuhatlukuista joukkoa.

Ja kreivi Teja kuiskasi hänelle: "Kuten näet, olet pelastanut valtakunnan."

"Eteenpäin, vie meidät voittoon", huusi Hildebad. "Guntaris ja Arahad tulevat tänne päin. He toivovat tapaavansa meidät päättöminä ja julkisessa riidassa keskenämme. Hyökätkäämme heidän kimppuunsa. He saakoot nähdä erehtyneensä. Ulos heidän kimppuunsa! Alas kapinoitsijat!"

"Alas kapinoitsijat", huusivat sotamiehet mukana toivoen saavansa siten purkaa vielä kiihdyksissä olevat intohimonsa.

Mutta kuningas viittasi jalon levollisesti:

"Hiljaa! Goottilaiset aseet eivät enää saa vuodattaa goottilaista verta.

"Te odotatte täällä kärsivällisesti. Hildebad, avaa portti!

"Kukaan ei saa tulla mukaani. Minä menen yksin kapinoitsijoita vastaan.

"Sinä, kreivi Teja, pidät järjestystä leirissä siksi kunnes palaan.

"Mutta sinä, Hildebrand", huusi hän kovalla äänellä, "ratsastat Ravennan porteille ja käsket avaamaan ne.

"Heidän pyyntönsä on täytetty. Tänä iltana me saavumme kaupunkiin: kuningas Vitiges ja kuningatar Matasunta."

Hän lausui nämä sanat niin voimakkaasti ja juhlallisesti, että koko sotajoukko kuunteli niitä henkeä pidättäen.

Hildebad avasi portin. Kapinallisten sotajoukko läheni ryntäysmarssissa. Kovana kajahti sotahuuto, kun portti avattiin.

Kuningas Vitiges antoi kreivi Tejalle miekkansa ja ratsasti tulijoita vastaan.

Portti suljettiin hänen takanaan.

"Hän hakee kuolemaa", kuiskasi Hildebrand.

"Ei", sanoi Teja. "Hän hakee gooteille pelastusta ja löytää sen."

Kapinalliset hämmästyivät tunnettuaan ratsastajan. Völsungiveljesten vieressä, jotka olivat joukkonsa etunenässä, ratsasti heidän pestaamainsa avarilaisten jousimiesten päällikkö.

Tämä varjosti kädellään pieniä, säihkyviä silmiään ja huusi:

"Kautta hevosjumalan hevosen, hänhän on kuningas itse. Nyt poikani, aron ampumataitoiset pojat, tähdätkää tarkasti, ja sota on lopussa."

Ja hän sieppasi väärän sarvijousen olaltaan.

"Seis, Warchun kaani", sanoi herttua Guntaris laskien rautaisen kätensä hänen olalleen. "Sinä olet pahasti erehtynyt kaksi kertaa samalla hengenvedolla.

"Sinä sanoit kreivi Vitigestä kuninkaaksi. Sen saat anteeksi.

"Ja sinä aiot murhata sen, joka tulee rauhan sanansaattajana.

"Avarit tehkööt niin, mutta se on vastoin goottien tapoja.

"Tiehesi joukkoinesi leiristäni."

Kaani katseli häntä ihmeissään.

"Tiehesi, heti", toisti herttua Guntaris.

Avari nauroi ja viittasi miehilleen.

"Sama minusta! Lapset, lähtekäämme Belisariuksen luo.

"Omituisia ovat nämä gootit. Jättiläisiä ruumiiltaan -- lapsia sydämeltään."

Vitiges oli saapunut perille.

Guntaris ja Arahad katsoivat häntä tutkivasti.

Hänen olemuksessaan ilmeni entisen vaatimattoman arvokkuuden ohella vakava ylevyys: suurimman surun majesteetti.

"Tulin puhumaan kanssanne goottien puolesta.

"Veljet eivät saa enää toisiaan silpoa.

"Lähdetään yhdessä Ravennaan ja soditaan yhteisvoimin Belisariusta vastaan.

"Minä nain Matasuntan ja te molemmat olette valtaistuintani lähinnä."

"Ei koskaan", sanoi Arahad intohimoisesti.

"Sinä unohdat", sanoi herttua Guntaris, "että morsiamesi on meidän leirissämme."

"Turcian herttua Guntaris, minä voisin sanoa, että hän on pian meidän leirissämme.

"Me olemme teitä lukuisammat, emmekä suinkaan aremmat, herttua Guntaris, ja meillä on oikeus puolellamme.

"Minä en puhu niin.

"Mutta minä puhun sinulle goottien kansasta.

"Vaikka sinä voittaisitkin, olet liian heikko vastustamaan Belisariusta.

"Tuskin yhdessäkään häntä voitamme.

"Myönny siis!"

"Myönny sinä", sanoi völsungi, "goottien hyväksi. Luovu kruunusta! Vai etkö sinä voi mitään uhrata kansasi hyväksi?"

"Voin kyllä -- olen uhrannutkin jo. Onko sinulla vaimo, Guntaris?"

"On, minulla on rakas vaimo."

"Kuule siis! Minullakin on rakas vaimo. Minä olen uhrannut hänet kansani vuoksi. Minä olen hylännyt hänet kosiakseni Matasuntaa."

Herttua Guntaris oli ääneti.

Mutta Arahad huusi: "Sinä et ole varmaankaan rakastanut häntä."

Silloin Vitiges liikehti kiivaasti. Hänen tuskansa ja rakkautensa saivat ylivallan. Hänen poskensa sävähtivät punaisiksi ja hän silmäsi musertavasti pelästynyttä nuorukaista.

"Älä lörpöttele rakkaudesta, hullu poika, äläkä häpäise sitä.

"Sinä puhut rakkaudesta sen vuoksi, että punaiset huulet ja sirot jäsenet kuvastuvat unissasi.

"Tiedätkö sinä, mitä minä menetin kadottaessani tämän vaimon, suloisen lapseni äidin?

"Kokonaisen maailman rakkautta ja uskollisuutta.

"Älä minua ärsytä. Sieluni on sairas. Vaivoin saan hillityksi tuskani ja epätoivoni. Älä ärsytä, etteivät ne pääse valloilleen."

Herttua Guntaris muuttui miettiväiseksi.

"Minä tunnen sinut, Vitiges, gepidisodan ajoilta. En ole koskaan aatelittoman miehen nähnyt suorittavan niin jaloja tekoja.

"Minä tiedän, että vilppi on sinulle vieras.

"Minä tiedän, kuinka rakkaus sitoo puolisot.

"Ja sinä olet uhrannut vaimosi kansasi vuoksi.

"Se on suuri uhraus."

"Veli, mitä sinä mietit", huusi Arahad, "mitä aiot?"

"Aion menetellä niin, ettei völsungien sukua voiteta jalomielisyydessä.

"Jalo sukuperä, Arahad, vaatii jaloja tekoja.

"Sano minulle, miksi et luopunut mieluummin kruunustasi ja hengestäsi kuin vaimostasi?"

"Koska se olisi vienyt valtakunnan varmaan perikatoon.

"Kahdesti aioin luopua kruunusta Arahadin hyväksi, kahdesti vannoivat parhaat mieheni, etteivät he tunnusta häntä kuninkaaksi.

"Kolme, neljä vastakuningasta olisi valittu, mutta, kautta kunniani, kreivi Arahadia ei olisi koskaan tunnustettu kuninkaaksi.

"Silloin uhrasin verta vuotavin sydämin vaimoni.

"Ja nyt, herttua Guntaris, muista goottien kansaa.

"Perikadon oma on völsungienkin suku, jos gootit joutuvat perikatoon.

"Puun ihanin kukka katkeaa rungon mukana, jos Belisarius saa iskeä kirveensä sen juureen.

"Minä olen uhrannut vaimoni, elämäni kruunun; luovu sinä kruunun toiveistasi."

"Goottien saleissa ei saa laulaa: aateliton Vitiges oli jalompi kuin jaloimmat aatelismiehet.

"Sota on lopussa. Minä tunnustan sinut kuninkaakseni."

Ja ylpeä herttua notkisti polvensa Vitigeksen edessä, joka nosti hänet ylös ja painoi rintaansa vasten.

"Veli, veli, mitä sinä teet. Mikä häpeä", huusi Arahad.

"Kunniani vaatii sitä", vastasi Guntaris levollisesti.

"Ja merkiksi siitä, ettei kuninkaani pidä tätä tunnustamista heikkoutena, vaan jalona tekona, pyydän suosionosoitusta.

"Amalit ja baltit ovat syrjäyttäneet sukumme siltä paikalta, joka sille goottien keskuudessa kuuluu."

"Tällä hetkellä olet sinä sen hankkinut suvullesi takaisin", sanoi Vitiges. "Gootit muistavat aina, että völsungien jalomielisyys esti veljessodan."

"Ja sen merkiksi tulee sinun myöntää völsungeille oikeus jokaisessa taistelussa kantaa goottien sotalippua."

"Myönnetään", sanoi kuningas ojentaen hänelle oikean kätensä. "Arvokkaampaa kantajaa en sille saakaan."

"Hyvä, nyt Matasuntan luo", sanoi Guntaris.

"Matasunta", huudahti Arahad, joka oli tähän saakka puolipyörryksissä katsellut sovinnontekoa, mikä riisti häneltä kaikki toiveet.

"Matasunta", toisti hän. "Haa, oikeaan aikaan muistutattekin hänestä.

"Ottakaa minulta kruunu -- minä uhraan sen -- mutta älkää riistäkö rakkauttani ja velvollisuutta suojella rakastettuani.

"Hän on halveksinut minua, mutta minä rakastan häntä kuolemaan saakka.

"Minä olen suojellut häntä veljeäni vastaan, joka aikoi pakottaa hänet omakseni.

"Vielä suuremmalla syyllä suojelen häntä nyt, kun te molemmat pakotatte hänet rupeamaan viholliseni vaimoksi.

"Hänen kätensä, joka on kalliimpi kuin koko maailman kruunut, täytyy pysyä vapaana."

Hän käänsi nopeasti hevosensa ja ajoi täyttä karkua leiriin päin.

Vitiges katsoi huolissaan hänen jälkeensä.

"Anna hänen mennä", sanoi Guntaris. "Kun me molemmat olemme yksimieliset, ei meidän tarvitse mitään pelätä.

"Lähdetään sovittamaan sotajoukotkin keskenään."

Sillä aikaa kun Guntaris ensin saattoi kuninkaan sotajoukkonsa läpi ja vannotti sillä uskollisuudenvalan -- minkä sotamiehet ilolla tekivätkin -- ja kuningas sitten vei völsungin ja hänen päällikkönsä leiriin, jossa ihmetellen oli nähty, kuinka kuningas aivan kuin ihmeen kautta oli voittanut puolelleen ylpeän herttuan, kokosi Arahad ympärilleen satakunta uskollisinta ratsumiestään ja ajoi heidän kanssaan takaisin leiriin.

Pian hän oli Matasuntan teltassa. Tämä otti hänet ynseästi vastaan.

"Älä suutu, älä soimaa, ruhtinatar. Tällä kertaa ei sinulla ole oikeutta.

"Arahad tulee täyttämään rakkautensa viimeistä velvollisuutta. Pakene, sinun täytyy lähteä mukaani."

Innoissaan hän yritti tarttua Matasuntan valkoiseen käteen.

Matasunta peräytyi hiukan ja pani oikean kätensä leveälle kultavyölle, joka kiinnitti hänen valkoista alusvaippaansa.

"Minunko pitäisi paeta", sanoi hän. "Minne minä pakenisin?"

"Yli meren! Yli alppien! Vapauteen! Vapauttasi uhataan."

"Te yksin sitä uhkaatte."

"En minä enää! Enkä minä enää voi suojellakaan sinua.

"Silloin, kun sinun piti tulla omakseni, voin suojella sinua, voin olla julma itseäni kohtaan, kunnioittaakseni tahtoasi. Mutta nyt --"

"Mutta nyt", sanoi Matasunta kalveten.

"Sinut on määrätty toiselle.

"Veljeni, joukkoni ja viholliseni kuninkaan leirissä ja Ravennassa ovat yksimielisiä --

"Pian he huutavat tuhansin äänin sinua uhriksi vihkialttarille.

"Minä en suvaitse, että sinun sielusi, sinun kauneutesi uhrataan rakkaudettomaan avioliittoon."

"Anna heidän tulla", sanoi Matasunta. "Saamme nähdä, pakotetaanko minua."

Ja hän puristi vyössään olevaa tikaria kädessään. --

"Kuka on uusi uhkaaja?"

"Älä kysy", huusi Arahad. "Vihollisesi, joka ei ole sinun arvoisesi, joka ei rakasta sinua; hän -- tule mukaani -- pakene, ne tulevat jo."

Ulkoa kuului kavionkopsetta.

"Minä jään. Kuka voi pakottaa Teoderikin tyttärentytärtä?"

"Ei, sinä et saa joutua tuon tunteettoman käsiin, joka ei rakasta sinua, ei ihanuuttasi, vain oikeuttasi kruunuun. Lähde kanssani --"

Silloin vedettiin teltan oviverhot syrjään ja kreivi Teja astui sisään. Hänen mukanaan oli kaksi goottipoikasta juhlapuvuissa.

He kantoivat harsolla peitettyä purppuratyynyä. Teja astui teltan keskelle ja polvistui Matasuntan eteen.

Hänellä oli samoin kuin pojillakin viheriä viiniköynnös kypärän ympärillä.

Mutta hänen katseensa oli synkkä ja otsansa rypyssä, kun hän sanoi:

"Minä tervehdin sinua, goottien ja italialaisten kuningatar!"

Ihmeissään Matasunta katseli häntä.

Teja nousi, meni poikien luo, otti tyynyltä kultaisen otsakoristuksen ja viheriäisen viiniköynnöksen sanoen:

"Minä tarjoan sinulle morsiusseppelen ja kruunun, Matasunta, ja kutsun sinut häihin ja kruunaukseen -- kantotuoli odottaa."

Arahad tarttui miekkaansa.

"Kuka sinut lähettää", kysyi Matasunta sykkivin sydämin, mutta käsi yhä tikarin kahvassa.

"Kuka muu kuin Vitiges, goottien kuningas."

Matasuntan ihmeellisistä silmistä loisti ilo. Hän kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui:

"Kiitos, taivas! Tähtesi eivät valehtele eikä uskollinen sydän. Tiesinhän sen."

Hän tarttui valkoisilla käsillään seppelöityyn otsakoristukseen painaen sen tummanpunaiselle tukalleen.

"Olen valmis.

"Saata minut", sanoi hän, "herrasi ja herrani luo".

Majesteetillisella liikkeellä hän ojensi vasemman kätensä kreivi Tejalle, joka kunnioittavasti saattoi hänet teltasta.

Mutta Arahad katseli sanattomana heidän jälkeensä käsi miekan kahvassa.

Silloin tuli sinne Eurik, eräs hänen seuralaisistaan, ja pani kätensä hänen olalleen.

"Mitä nyt", kysyi hän. "Hevoset odottavat. Minne?"

"Minnekö", huusi Arahad -- "minne?

"On vain yksi tie. Me lähdemme. Missä ovat bysanttilaiset ja kuolema?"

TOINEN LUKU.

Seitsemän päivää näiden tapausten jälkeen valmistettiin loistavaa juhlaa Ravennan toreilla ja kuninkaallisessa palatsissa.

Kaupungin porvarit ja kaikkiin kolmeen puolueeseen kuuluvat gootit kuljeksivat sekaisin pienissä joukoissa pitkin katuja tai soutelivat pitkin laguunikanavia -- Ravenna oli siihen aikaan vesikaupunki, vaikkei niin täydellisesti kuin nykyinen Venetsia -- ihaillen jättiläismäisiä seppeleitä, kukkakaaria ja lippuja, joita oli joka ovella ja katolla. Nyt aiottiin nimittäin viettää kuningasparin häitä.

Aamulla varhain oli goottien koko yhdistynyt sotajoukko kokoontunut kaupungin porttien edustalle juhlalliseen kansankokoukseen.

Kuningas ja kuningatar saapuivat paikalle ratsastaen lumivalkoisilla hevosilla. He olivat koko kansan läsnäollessa laskeutuneet hevosten selästä valtavan suuren rautatammen juurella. Siellä Vitiges oli pannut oikean kätensä morsiamensa pään päälle ja tämä oli astunut paljaan vasemman jalkansa kuninkaan kultakenkään.

Näin oli avioliitto päätetty kansanoikeuden mukaan tuhansien onnea toivottaessa.

Sitten molemmat nousivat viiniköynnöksillä koristettuun neljän valkoisen härän vetämään vaunuun. Kuningas heilautti piiskaa, ja he läksivät sotajoukon seuraamana kaupunkiin.

Siellä liittyi tähän puoleksi pakanalliseen, germaaniseen juhlaan toinen, kristillinen. Areiolainen piispa siunasi pariskunnan Pyhän Vitaliksen basilikassa ja antoi heidän vaihtaa sormuksia.

Rautgundista ei ajateltu.

Kirkko ei ollut vielä niin mahtava, että se olisi voinut vaatia kirkollisten avioliittojen purkamattomuutta. Ylhäiset roomalaiset, vieläpä germaanitkin hylkäsivät usein vaimonsa melkein syyttä.

Ja kun kuningas valtiollisista syistä teki sen eikä vaimo vastustanut, ei sitä kukaan pitänyt minään.

Kirkosta saattue siirtyi palatsiin, jonka saleissa ja puutarhassa pidettiin suuri juhla.

Koko goottien sotajoukko ja kaupungin väestö ruokittiin tuhannessa pöydässä, jotka olivat täällä, Herkuleen ja Honoriuksen toreilla, läheisimmillä kaduilla sekä kanavilla olevilla laivoilla, sillä aikaa kun valtakunnan ylhäiset ja etevimmät kaupunkilaiset aterioivat kuningasparin kanssa puutarhan pyörylässä tai suuressa juomasalissa, jonka kuningas Teoderik oli rakennuttanut roomalaiseen palatsiin.

Valtakunnan tila ja kuninkaan mieliala eivät tosin sopineet meluisain juhlien pitoon, mutta ravennalaiset ja gootit sekä goottien eri puolueet oli yritettävä saada sovintoon keskenään. Toivottiin, että juhlaviinin virroissa viimeisetkin erimielisyydet huuhtoutuisivat pois.

Parhaiten näkyivät kuningasparin pöytä ja laajaan puutarhaan ja puistoon sijoittuneet juhlavieraat Matasuntan morsiuskammioksi määrätystä pienestä huoneesta, jonka ainoasta akkunasta oli näköala puutarhan pyörylään sekä puutarhan yli merelle.

Numidialainen Aspa oli pyytänyt saada uskollisuutensa palkkioksi koristaa morsiuskammion. Tähän pyyntöön suostuttiin, ja hän oli jo kolme päivää ollut tässä työssä.

"Totiset, synkät roomalaiset", sanoi hän, "eivät osaa valmistaa maailman kauneimman naisen morsiusvuodetta ja vielä vähemmän raa'at gootit. Afrikassa, ihmeiden maassa, sen taidon oppii."

Hänen työnsä oli onnistunut, vaikkakin kotimaansa rikkaan mielikuvituksen ja maun mukaan.

Hän oli muuttanut matalan, ahtaan kammion taikarasiaksi.

Seinät ja katto olivat peitetyt hohtavan valkoisilla marmorilevyillä.

Mutta Aspa oli verhonnut ne kolmeen, neljään kertaan tummanpunaisilla silkkiverhoilla, jotka aaltoilivat seiniä pitkin raskaina poimuina, peittivät katon holvikaaren tavoin ja kätkivät marmorilattian niin tarkoin alleen, ettei askelten ääntä kuulunut ollenkaan.

Akkuna-aukon ympärillä vain loisti hohtavan valkoinen marmori entistäänkin valkoisempana tummanpunaisessa kehyksessään.

Valkoisesta lasista tehdyn akkunan eteen oli pantu keltasilkkinen verho, ja huoneeseen tuli valoa vain amppelista, joka riippui katosta huoneen keskellä. Kukkaköynnösten muodostamasta runsaudensarvesta leijaili hopeinen, kultasiipinen kyyhkynen, jonka jalassa oli laakea, yhdestä ainoasta karneolista tehty malja. Karneoli oli vandaalikuninkaan lahja. Se oli löydetty aurasilaisista vuorista ja pidettiin sitä ihmeenä.

Tässä maljassa paloi punainen liekki. Polttoaineena oli hyvänhajuista seetriöljyä.

Epämääräinen haaveellinen valo lankesi tästä ihmeelliseen, kukilla koristeltuun kaksoisvuoteeseen.

Aspa oli suunnitellut morsiusvuoteen avatuiksi näkinkengänkuoriksi, jotka alhaalla yhtyisivät. Nämä soikeat, näkinkengän muotoiset, ruusupuiset vuoteet olivat melkein lattiassa kiinni.

Valkoisten patjojen ja peitteiden päälle oli levitetty keltainen pellavaliina.

Mutta kammion ihmeellisimpänä koristuksena oli kukkien paljous. Niitä oli numidialainen omin käsin sirotellut joka paikkaan, seinille, kattoon, verhoihin, oviin ja vuoteille.

Kaarenmuotoinen, väkevätuoksuisista kurjenkukista punottu köynnös peitti kunniaportin tavoin oven, ainoan pääsytien kammioon.

Kaksi upeaa ruusupuuta oli vuoteiden pääpuolessa. Ne sirottivat punaisia ja valkoisia kukkiaan peitteille.

Amppeli riippui, kuten sanottu, taiteellisesti kukista muovaillusta runsaudensarvesta.

Ja kaikkialle, missä verhojen poimu tarjosi silmälle katsottavaa, oli Aspa pistänyt jonkin harvinaisen kukan.

Italian laakeri ja oleanderi, Sisilian myrtti, Alppien kaunis rododendron ja Afrikan hehkuvat liljat komeine kupuineen -- kaikki olivat asetetut paikkoihin, joihin ne parhaiten sopivat, ja sittenkin ne näyttivät sattumalta sirotetuilta.

Taivaalle olivat jo tähdet ilmestyneet.

Ulkona alkoi hämärtää. Kammiossa oli Aspa sytyttänyt amppelin ja kohenteli vielä siellä täällä verhojen poimuja. Hän oli käskenyt roomalaisen orjattaren jäähdyttämään palmuviiniä lumella ja erään toisen pirskoittamaan palsamia ympäri huonetta.

"Runsaammin nardusta, runsaammin myrhaa. Noin", huusi Aspa sirottaen vuoteille kokonaisen juomauhrin tuoksuvia aineita.

"Lopeta jo", varoitteli roomalainen orjatar, "nyt tulee liikaa.

"Kukkien tuoksu huumaa. Ruusu ja kurjenkukka saattavat ihmisen pois suunniltaan. Minua pyörryttäisi täällä."

"Niin", sanoi Aspa nauraen, "mutta runoilijahan sanookin:

"'Raittiit eivät lähesty onnea, vain autuaasti huumautuneet --'

"Suljetaan nyt ikkuna."

"Anna minun vielä hiukan katsoa", pyyteli kolmas orjatar, joka viipyi ikkunan luona.

"Oi, kuinka kaunista. Tule tänne, Fritilo", sanoi hän goottilaiselle palvelijattarelle, joka seisoi hänen vieressään. "Sinähän tunnet kaikki nuo komeat miehet ja naiset. Kuka on tuo kuningattaren vasemmalla puolella oleva urho, jolla on kultainen suomuspanssari yllään? Hän, joka nyt juo kuninkaan maljan."

"Tuscian herttua Guntaris, völsungi. Hänen veljensä, Astan kreivi Arahad -- missä hän lienee tällä hetkellä?"

"Entä harmaapartainen vanhus kuninkaan vieressä, kuka hän on?"

"Hän on kreivi Grippa, Ravennassa olevien goottien päällikkö.

"Hän puhuttelee ruhtinatarta. Tämä nauraa ja punastuu. Hän ei ole koskaan ollut niin kaunis."

"Niin, mutta sulhanen -- hän on kerrassaan komea mies.

"Marsin pää ja Neptunuksen niska.

"Mutta hän ei näytä iloiselta -- äsken hän tuijotti kauan pikariinsa ja rypisti otsaansa -- kuningatar huomasi sen -- silloin vastapäätä oleva Hildebrand-vanhus puhutteli häntä.

"Hän heräsi huoaten ajatuksistaan.

"Mitä hänellä on huoattavaa? Tuollaisen jumalaisen naisen puolisolla."

"Ehkä on hyvinkin", sanoi goottinainen, "eihän hänenkään sydämensä kiveä ole.

"Hän kai ajattelee sitä, joka on hänen oikea vaimonsa Jumalan ja ihmisten edessä, sitä, jonka hän hylkäsi."

"Mitä? Kuinka? Mitä puhut", huusivat orjattaret yhdestä suusta.

Mutta äkkiä oli Aspa heidän keskellään.

"On parasta, että pidät juorusi omina tietoinasi, kelvoton!

"Ja nyt tiehesi täältä. Jos kuningatar saa siitä tietää sanaakaan, tavuakaan, niin muista silloin afrikatarta."

Fritilo aikoi vastata.

"Vaiti", huusi eräs orjattarista.

"Kuningatar lähtee liikkeelle."

"Hän tulee tänne."

"Kuningas jää vielä sinne."

"Naiset vain saattavat kuningatarta."

"He saattavat häntä tänne saakka", sanoi Aspa. "He ovat pian täällä. Valmistautukaa ottamaan heitä vastaan."

Pian saapuikin saattue, soihdunkantajat ja huilunsoittajat etunenässä.

Näiden jäljessä kulki muutamia ylhäisiä goottinaisia. Matasuntan, morsiamen tai nuoren rouvan vieressä kulkivat herttua Guntariksen puoliso Teudigoto ja Grippan tytär Hildiko.

Viimeisinä kulkivat ylhäisimmät ravennalaisnaiset.

Morsiuskammion kynnyksellä lausui Matasunta saattajilleen jäähyväiset lahjoittaen neitosille huntunsa ja rouville vyönsä.

Useimmat palasivat takaisin puutarhaan, muutamat menivät koteihinsa.

Kuusi goottinaista, kolme rouvaa ja kolme neitosta asettui kunniavahdiksi morsiuskammion ulkopuolelle, jonne heitä varten oli varattu mattoja. Siellä heidän oli vietettävä koko yö yhtä monen goottimiehen kanssa, jotka saattoivat kuningasta. Sellainen oli vanha goottilainen tapa.

Matasunta astui hämmästyneen näköisenä kynnyksen yli.

"Aspa", huudahti hän, "sinä olet saanut tämän kauniiksi -- hurmaavaksi --"

Afrikatar pani tyytyväisenä kätensä rinnoilleen ja kumarsi syvään.

Morsian syleili häntä ja kuiskasi:

"Sinä tunsit sydämeni ja unelmani.

"Mutta", jatkoi hän syvään hengittäen, "täällä tuntuu tukahduttavalta.

"Tuliset kukkasi huumaavat."

"Huumeessa ja hehkussa lähestyvät jumalat", virkkoi Aspa.

"Kuinka kauniit nuo orvokit ovatkaan ja tuolla nuo purppuraliljat! Minusta tuntuu, että jumalatar Flora on lentänyt tämän kammion kautta ja uneksinut täällä rakkauden unelman sekä kadottanut sen kuluessa kauneimmat kukkansa.

"Minä näen täällä ennustavia ihmeitä.

"Minulla on niin kuuma. -- Täällä on tukahduttavaa. -- Riisukaa nämä raskaat korut päältäni."

Hän otti kultaisen kruunun päästään.

Aspa pyyhkäisi komeat, tummanpunaiset suortuvat hänen hienomuotoisten korviensa taakse ja vetäisi pois kultaneulan, joka piti palmikkoja koossa niskassa. Tukka aaltoili vapaana hartioille.

Toiset orjattaret irroittivat kokoonkääriytyneen käärmeen muotoisen soljen, joka vasemmalla olalla kiinnitti raskasta, runsaasti kullalla kirjottua purppuravaippaa.

Vaippa putosi alas ja neitosen jalo, solakka vartalo tuli näkyviin valkoisesta persialaisesta silkistä tehdyssä, hihattomassa, poimullisessa alusvaipassa.

Hänen hohtavan valkoisissa käsivarsissaan oli kaksi leveää, kultaista rannerengasta -- sukukoruja amelungien aarreaitasta. Niihin oli sommiteltu käärmeitä viheriäisistä smaragdeista.

Ihaillen katseli Aspa hallitsijatartaan, kun tämä meni marmoriin upotetun metallipeilin ääreen sukimaan kultakammalla tukkaansa.

"Sinä olet kaunis! Yliluonnollisen kaunis kuin Astarot, rakkaudenjumalatar. Et ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt."

Matasunta silmäsi peiliin.

Hän näki, hän tunsi, että Aspa oli oikeassa, ja hän punastui.

"Menkää", sanoi hän, "jättäkää minut kahden kesken onneni kanssa".

Orjattaret tottelivat.

Matasunta riensi akkunan luo, jonka hän avasi, ikäänkuin päästäkseen omia ajatuksiaan pakoon.

Hänen katseensa sattui ensin Vitigekseen, joka selvästi näkyi lyhtyjen valossa.

"Hän! Taas hän! --

"Minne minä pakenen hänen tieltään, suloisen kuoleman tieltä."

Hän kääntyi äkkiä. Akkunan vastaisella seinällä loisti amppelin valossa marmoripatsas.

Hän tunsi sen hyvin. Aspa ei ollut unohtanut Ares-päätä, hänen pitkän odotuksensa uskollista seuralaista.

Tänään oli sen ympärillä valkeista ja punaisista ruusuista punottu seppele.

"Taas sinä", kuiskasi morsian suloisen pelon valtaamana ja pani kätensä silmilleen.

"Jos suljen silmäni ja katson sisimpääni, niin näen taas hänen kuvansa, yksin hänen kuvansa syvimmässä sydämessäni.

"Minä joudun vielä turmioon tämän kuvan vuoksi. Niin, ja niinhän tahdonkin", huudahti hän laskien kätensä alas ja meni aivan kuvan viereen, "niin tahdon. Kuinka usein, Arekseni, olen iltaisin katsellut sinua, tähteäni, kunnes selkeistä, jaloista piirteistäsi kuvastuva rauha ja levollisuus valoi lepoa rauhattomaan sieluuni. Samoin kuin hän kerran kuivasi itkevän lapsen kyyneleet ja johdatti neuvottoman kotiin, samoin hän nytkin vaimentaa valitukseni ja rakentaa minulle sydämessään oikean kodin.

"Ja näiden tyhjien vuosien ja viimeisten vaarallisten, tuskallisten kuukausien kuluessa on rinnassani ollut varma tunne: 'Niin tapahtuu! Sinulle tapahtuu uskosi mukaan. Pelastajasi tulee ja kätkee sinut varmasti lujaan rintaansa.'

"Ja -- mikä armo, mikä sanomaton taivaan armo -- se on tapahtunut!

"Minä olen hänen omansa.

"Kiitos, tulinen, nöyrä kiitos sinulle, kuka lienetkin onnelliseksi tekevä voima, joka tähtien tuolla puolen määräät ihmisten elämäntien viisaalla, lemmekkäällä, runsaasti siunaavalla kädellä!

"Oi, tahdon ansaita tämän onnen.

"Hän saa vaeltaa kuin taivaassa. Sanotaan, että olen kaunis. Minä tiedän olevani kaunis -- tiedän sen hänen kauttaan -- minä tahdon olla kaunis hänen vuokseen.

"Taivas, salli minun säilyttää tämä kauneuteni.

"Ihmiset sanovat, että minulla on väkevä, lennokas sielu.

"Oi Jumala! Anna sille siivet, että minä voisin seurata hänen sankarisieluaan ylös aurinkoisiin korkeuksiin.

"Mutta, oi Jumala, anna minulle myöskin voimia voittaakseni vikani, kukistaakseni ylpeän, uhkamielisen, helposti kuohahtavan mieleni, jäykän itsekkyyteni ja valtavan vapaudenkaipuun.

"Pois ne! Kumarru, kumarru, ylpeä henki. Hänen edessään kumartuminen on suurin kunnia.

"Antaudu, sydämeni, ainaiseksi väkevälle ja ihanalle herrallesi.

"Oi, Vitiges", huudahti hän vaipuen puoleksi polvilleen vuoteen nojaan ja katsellen kuvapatsasta kyynelsilmin, "minä olen omasi. Tee sielullani mitä tahdot.

"Älä särje sitä. Myönnä, että olet onnellinen, onnellinen minun kauttani."

Hän taivutti kaunista päätään eteenpäin ja pani kätensä ristiin.

Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn.

Huoneeseen tuli valoa, kirkasta valoa.

Ovella seisoi kuningas. Ulkona oli lukuisa joukko gootteja ja ravennalaisia, useimmilla palavat soihdut käsissään.

"Kiitos, ystäväni", sanoi kuningas totisella äänellä. "Kiitos saattamisesta.

"Menkää nyt jatkamaan juhlia."

Hän aikoi sulkea oven.

"Seis", sanoi Hildebrand avaten kädellään uudestaan oven niin, että Matasunta tuli näkyviin. "Tässä näette, koko kansa, miehen ja vaimon, jotka tänään ovat vihityt avioliittoon, onnellisesti yhdistyneinä aviokammiossa.

"Te näette Vitigeksen ja Matasuntan ja heidän ensimmäisen aviosuudelmansa."

Matasunta vapisi.

Hän horjui ja loi punastuen katseensa alas.

Kuningas seisoi epätietoisen näköisenä ovella.

"Sinä tunnet goottien tavan", sanoi Hildebrand ääneen. "Tee sen mukaan."

Silloin kääntyi Vitiges nopeasti, tarttui Matasuntan vasempaan käteen, vei hänet hiukan eteenpäin ja kosketti huulillaan hänen otsaansa.

Matasunta vavahti.

"Terve teille", huusi Hildebrand. "Me olemme nähneet aviosuudelman.

"Me olemme nähneet vielä todistuksen tämän avioliiton solmiamisesta. Eläköön kuningas Vitiges ja hänen kaunis vaimonsa, kuningatar Matasunta."

Saattajat yhtyivät huutoon, ja Hildebrand, kreivi Grippa, herttua Guntaris, Hildebad, Aligern ja kuninkaan urhoollinen bandalarius (lipunkantaja), Volsiniin kreivi Wisand asettuivat kuuden rouvan ja neitosen kanssa morsiuskammion oven eteen, jonka Vitiges nyt sulki.

He olivat yksin.

Vitiges silmäili kauan ja tarkkaavaisena kammiota.

Ensi töikseen Matasunta, jonka otsaa kuninkaan suudelma vielä poltti, ehdottomasti vetäytyi tästä niin kauaksi kuin mahdollista.

Näin oli hän -- hän ei itsekään tiennyt kuinka -- joutunut kammion kaukaisimpaan nurkkaan akkunan luo.

Vitiges huomasi sen.

Hän seisoi aivan oven vieressä kädet suuren, leveän ja melkein rinnankorkuisen miekan nojassa, jonka hän oli ottanut kantimesta ja jota hän piti oikeassa kädessään kepin tavoin.

Huoaten hän astui askeleen eteenpäin levollisesti katsoen Matasuntaa.

"Kuningatar", sanoi hän totisesti ja juhlallisesti, "ole huoletta.

"Minä aavistan pelokkaat tunteet, jotka ovat arassa neidonsydämessäsi vallalla.

"Ei ollut muuta keinoa.

"Minä en voinut sinua säästää.

"Kansani menestys sen vaati. Minä tartuin käteesi. Sen täytyy olla ja pysyä omanani.

"Mutta olenhan näinä päivinä osoittanut, että pidän pyhänä arkuuttasi.

"Minä olen välttänyt sinua. Me olemme nyt ensi kerran kahden kesken.

"Tämänkin hetken tuskan olisin sinulta säästänyt, mutta se ei käynyt laatuun.

"Sinä tunnet luullakseni kansamme vanhat häätavat.

"Ja sinä tiedät, että nyt oli pääasia, ettemme niitä rikkoisi.

"Kun tulin tähän huoneeseen ja näin poskillesi ilmestyvän punan, -- olisin mieluummin laskenut tämän väsyneen pään levolle autiossa kalliorotkossa kovaa kiveä vasten.

"Sitä ei voinut välttää. Hildebrand, kreivi Grippa ja herttua Guntaris vartioivat tuota ovea.

"Muuta tietä ei tästä kammiosta pääse ulos.

"Jos lähtisin luotasi, aiheuttaisi se melua, pahoja puheita ja riitoja. Kenties taas alkaisi ilmivihollisuus.

"Sinun täytyy kärsiä minua tämä yö läheisyydessäsi."

Hän meni vielä askeleen eteenpäin ja otti raskaan kruunun päästänsä. Purppuravaippansakin, joka oli hänen hartioillaan, samoin kuin Matasuntan, hän heitti pois.

Vapisten, sanattomana nojasi Matasunta seinään.

Vitigestä tämä vaitiolo vaivasi. Kun hän itse kärsi kovasti, tunsi hän myötätuntoa tyttöä kohtaan.

"Tule, Matasunta", sanoi hän.

"Älä ole noin anteeksiantamaton ja vihainen.

"Ei ollut muuta keinoa, kuten sanoin.

"Kantakaamme kohtalomme jalosti, älkäämme pikkumaisuuksilla katkeroittako toistemme elämää.

"Minun täytyi tarttua käteesi -- sydämesi pysyy vapaana.

"Tiedän, ettet rakasta minua. Sinä et voi etkä saakaan rakastaa minua.

"Mutta usko minua. Sydämeni on rehellinen ja sinä tulet aina pitämään arvossa miestä, jonka kanssa ja'at kruunun.

"Olkaamme hyvät ystävät, goottien kuningatar!"

Hän meni häntä kohti ja ojensi hänelle oikean kätensä.

Matasunta ei voinut enää pidättää itseään. Hän tarttui nopeasti kuninkaan käteen ja vaipui samassa tämän jalkojen juureen, jolloin tämä ihmeissään vetäytyi taaksepäin.

"Älä, älä pakene luotani, ihana sankari", huudahti hän. "Minä en kuitenkaan koskaan pääse sinua pakoon.

"Kuule nyt minua.

"Sinä puhut pakosta, pelosta ja vääryydestä, jota olet minulle tehnyt.

"Oi Vitiges, minulle on kyllä opetettu, että naisen pitää huolellisesti salata tunteensa, että hänen täytyy antaa rukoilla ja houkutella itseään ja muka vain pakosta antaa sen, mitä hän antaa rakkaudesta, vaikka hän koko sydämestään sitä haluaakin.

"Hän ei saa koskaan --

"Pois nämä pelokkaan viisauden pikkumaiset laskelmat!

"Olkoon niin, että olen naurettava.

"Ei, ei naurettava! Avomielinen ja suuri kuin sinun sielusi.

"Vain suuruus voi olla sinun arvoisesi, vain epätavallisuus.

"Sinä puhut pakosta ja pelosta. Vitiges, sinä erehdyt! -- Ei tarvittu pakkoa! -- Mielelläni --"

Ihmetellen oli Vitiges katsellut häntä koko ajan.

Nyt hän luuli vihdoinkin arvanneensa hänen tarkoituksensa.

"On kaunista ja suurta, Matasunta, että rakastat kansaasi niin tulisesti, että voit uhrata sen hyväksi vapautesi ilman pakkokeinoja.

"Usko minua! Minä pidän sitä suuressa arvossa enkä suinkaan laske uhriasi sen vuoksi alempiarvoiseksi. Olenhan minä tehnyt samalla tavalla. Vain goottien valtakunnan vuoksi tartuin käteesi. En rakasta sinua nyt enkä voi koskaan rakastaakaan."

Veri seisahtui Matasuntan suonissa.

Hän tuli kalpeaksi kuin marmoripatsas. Kädet vaipuivat hervottomina alas. Hän tuijotti kuninkaaseen suurin silmin.

"Sinä et rakasta minua. Sinä et voi rakastaa minua. Tähdet siis valehtelivat. Ei siis ole Jumalaa olemassa.

"Sano minulle: Enkö minä ole sama Matasunta, jota sinä kerran sanoit maailman kauneimmaksi naiseksi?"

Mutta kuningas päätti tehdä nopeasti lopun tästä mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt ja jonka syitä hän ei tahtonut ruveta arvaamaan.

"Niin, sinä olet Matasunta ja sinä ja'at kruununi, mutta et sydäntäni. Sinä olet kuninkaan puoliso, mutta et Vitiges-raukan vaimo.

"Sillä minä olen iäksi antanut sydämeni ja elämäni toiselle.

"On olemassa sydän, vaimo, joka on minulta riistetty. Hänen omanaan sittenkin sydämeni pysyy ikuisesti.

"Rautgundis on vaimoni, uskollinen vaimoni elämässä ja kuolemassa."

"Haa", huusi Matasunta kuin kuumetaudin puistattamana ojentaen molemmat kätensä ylös, "ja sinä uskallat --"

Ääni petti hänet.

Mutta hänen silmistään leimusi kamala tuli hänen katsoessaan kuningasta.

"Sinä uskallat", huusi hän vielä kerran.

"Pois, pois luotani!"

"Hiljaa", sanoi Vitiges, "aiotko kutsua tänne ulkona olevat kuuntelijat. Toinnu toki! En ymmärrä sinua."

Hän vetäisi nopeasti mahtavan miekkansa tupesta, meni kaksoisvuoteen luo ja pani sen molempien vierekkäisten vuoteiden rajalle.

"Katso tätä miekkaa!

"Se olkoon ikuisena, terävänä, kuparinkylmänä rajana välillämme. Sinun olentosi ja minun olentoni välillä.

"Rauhoitu jo. Se erottaa meidät ikuisesti.

"Lepää sinä täällä sen terän oikealla puolella.

"Minä olen vasemmalla.

"Tämä yö halkaiskoon miekan iskun tavoin koko elämämmekin ainaiseksi."

Mutta Matasuntan povessa taistelivat hirveätä taisteluaan ihmissydämen väkevimmät tunteet, häpeä, kiukku, rakkaus ja palava viha.

Hän ei voinut puhua.

"Pois, pian pois hänen läheisyydestään", sai hän vielä ajatelluksi.

Hän riensi ovelle päin.

Mutta Vitiges tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Sinun täytyy jäädä."

Silloin Matasunta lysähti kokoon. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän pyörtyi.

Levollisena Vitiges katseli häntä.

"Lapsi parka", sanoi hän, "tämän kammion tukahduttava ilma on pannut hänen päänsä sekaisin. Hän ei tiennyt itsekään, mitä houreissaan sanoi.

"Mitä on tyttömäinen surusi Rautgundiksen sydäntuskiin ja minun sydämeni murtumiseen verrattuna."

Hän nosti hiljaa pyörtyneen vuoteelle miekan oikealle puolelle.

Itse hän istuutui täysissä varusteissa lattialla olevalle matolle ja nojasi selkäänsä vasemman puoleiseen vuoteeseen.

Kauan hän istui siinä pää kumarassa ja huulet painettuina vaaleata hiussuortuvaa vasten, jota hän kantoi pienessä kotelossa rinnallaan.

Hänen silmiinsä ei tullut unta.

Kun kukko lauloi ensimmäisen kerran, saapuivat huilunsoittajat noutamaan morsiusvahtia oven edestä.

Heti sen jälkeen kuningas tuli täysissä varusteissa kammiosta.

Huilujen ääni herätti Matasuntankin.

Aspa, joka äänettömästi hiipi sisään, kuuli kumean jysäyksen.

Hän riensi kammioon.

Siellä kuningatar seisoi nojautuen kuninkaan pitkään miekkaan ja tuijottaen eteensä maahan.

Arespää oli hänen jaloissaan palasina.

KOLMAS LUKU.

Myöhäisen iltapäivän rauhallinen rusko kultasi kirkkoa ja luostaria, jotka Valerius oli rakennuttanut tyttärensä lunastimeksi Apenniinien juurelle, koilliseen Perusiasta ja Asisiumista, etelään Petrasta ja Eugubiumista, korkealle kallionkielekkeelle Taginaen kauppalan yläpuolelle.

Luostari oli rakennettu sen seudun tummanpunaisesta kivilajista ja sitä ympäröi korkeiden muurien aitaama, hiljainen, varjoisa puutarha.

Pitkin sen kaikkia sivuja kulki viileitä holvikäytäviä, jotka olivat koristetut apostolien kuvilla sekä mosaiikilla ja freskomaalauksilla.

Kaikissa näissä kuvissa ilmeni iloton bysanttilainen totisuus. Ne olivat vertauskuvallisia esityksiä raamatusta. Aiheet olivat suurimmaksi osaksi otetut sen ajan lempikirjasta, Johanneksen ilmestyksestä.

Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Elämä näytti kokonaan jääneen näiden vahvojen muurien ulkopuolelle.

Sypressit ja tuijat kasvoivat ryhmittäin puutarhassa, jossa ei koskaan kuultu linnunlaulua.

Ankara luostarikuri ei suvainnut pieniä lintuja, ettei satakielen suloinen laulu häiritsisi hurskaita sieluja heidän rukouksissaan.

Cassiodorus, joka jo ollessaan Teoderikin ministerinä kallistui ankarasti kirkolliseen suuntaan ja harrasti kirjallisia opintoja, oli antanut ystävälleen Valeriukselle suunnitelman tämän luostarin sekä ulkonaista että sisäistä järjestystä varten ja valvonut tämän suunnitelman toimeenpanoa. Tämä oli aivan sen miesluostarin mallinen, jonka hän oli itse perustanut Squillaciumiin Etelä-Italiassa.

Ja hänen hurskas, mutta ankara, maailmaa ja lihaa vihaava henkensä oli painanut leimansa tähän luostariin suurimmasta pienimpään saakka.

Ne kaksikymmentä neitoa ja leskeä, jotka täällä elivät hartauden harjoittajina, viettivät aikansa rukoillen ja virsiä veisaten, katumusta tehden ja lihaansa kiduttaen.

Mutta he täyttivät myöskin kristillisen rakkauden käskyjä siten, että kävivät ympäristön köyhien majoissa, lohduttivat heidän sielujaan ja hoitivat heitä sairauksien aikana.

Kun joku näistä hurskaista rukoilijattarista käveli edestakaisin synkillä, sypressien varjostamilla käytävillä, puettuna poimulliseen, tummanharmaaseen, pitkään hameeseen ja päässään valkoinen, aivan päänmukainen kalontika, teki se juhlallisen ja runollisen, mutta samalla synkän vaikutuksen. -- Tämän puvun olivat kristityt omaksuneet egyptiläisiltä isispapeilta.

Kävelijät seisahtuivat useimmin ristin muotoisiksi leikattujen puksipensastojen eteen ja panivat kätensä ristiin rinnoilleen.

He kulkivat aina yksin, ja äänettöminä kuin varjot he liukuivat vastakkain sattuessaan toistensa ohi.

Sillä he eivät saaneet puhua muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä.

Puutarhan keskellä pulppusi tummien kivien lomasta lähde, jota sypressit reunustivat.

Sen ympärillä oleviin kiviin oli hakattu istuinpenkkejä.

Paikka oli hiljainen ja kaunis. Villiruusut muodostivat sinne jonkinlaisen lehtimajan ja peittivät melkein kokonaan synkännäköisen, huonosti tehdyn kivisen korkokuvan, joka esitti pyhän Stefanuksen kivittämistä.

Tämän lähteen vieressä istui kaunis neito hartaasti lukien levällään olevaa papyruskääröä. Hän oli puettuna lumivalkoiseen vaippaan, jota kultainen solki kiinnitti vasemmalla olkapäällä. Tummanruskeaan, pehmeästi aaltoilevaan tukkaan oli palmikoitu ohut murattiköynnös. Hän oli tuttavamme Valeria.

Täällä, näiden syrjäisten, vahvojen muurien sisällä oli hän saanut turvapaikan, kun hänen isänsä talo Napolissa oli luhistunut.

Hän oli tullut näiden synkkien muurien sisällä kalpeaksi ja totiseksi.

Mutta hänen kauniit silmänsä loistivat yhtä tulisesti kuin ennenkin.

Hän luki hyvin innokkaasti. Sisällys näytti tempaavan hänet mukaansa. Hienopiirteiset huulet liikkuivat tahdottomasti ja lopuksi voi lukijan ääntä hiukan kuullakin:

-- -- "Tyttären tään on puoliso haarniskaverhoinen Hektor, -- Vastahan häntä nyt hän käy seurassa palvelusneito; Sen käsivarrella on sulo lapsonen, pilttinen pieno, Hektorin ainoinen, sinisilmä ja hehkuva-poski. Lapsehen armaaseen hymy huulilla katsovi Hektor; Itkein Andromache lähi astuu sankarimiestään, Hellään painaltaa hän Hektorin kättä ja lausuu: Uskalluksesi turmion tuo! Voi, miksi et sääli Lastasi, puolisoas, joka kohta on Hektorin leski! Kohtahan, tiedän, sun vihamiehesi hirveät surmaa, Vastahas raivolla kun niin hyökkäävät joka sielu. Oi paras ois, jos maa sitä ennen mun kätkenyt oisi! Kaikki on lohdutus pois, kun kohtalon isku sun murtaa, Taattoni, äitini maass' on olleet varjojen ammoin; Nyt sinä kaikkeni oot, olet puoliso, taatto ja äiti."

Hän ei jatkanut enää lukemista. Suuret silmät kostuivat. Ääni petti hänet. Hän painoi alas kalpean päänsä.

"Valeria", kuului lempeä ääni ja Cassiodorus kumartui hänen puoleensa.

"Kyyneleitäkö lohdutuksen kirjaa lukiessa?

"Mutta mitä näenkään -- Iliaadi. Lapsi! Minähän annoin sinulle evankeliumin."

"Suo anteeksi, Cassiodorus! Minun sydämeni palvelee muita jumalia kuin sinun.

"Kuta mahtavammin totisen kieltäytymisen varjot tunkeutuvat joka puolelta päälleni sen jälkeen kuin saavuin näiden muurien sisälle, sitä kiihkeämmin vastahakoinen sydämeni tarttuu viimeisiin säikeisiin, jotka yhdistävät minua ulkopuolella olevaan maailmaan.

"Ja mieleni horjuu neuvottomana tuskan ja rakkauden välillä."

"Valeria, sinä et ole löytänyt rauhaa täällä rauhan asunnoissa.

"Lähde sitten täältä.

"Sinä olet vapaa ja voit menetellä oman tahtosi mukaan.

"Palaa takaisin meluavaan maailmaan, jos luulet sieltä löytäväsi onnesi."

Valeria pudisti päätään.

"Se ei käy enää laatuun.

"Kaksi vastakkaista voimaa taistelee ankarasti sielussani.

"Voittakoon niistä kumpi tahansa -- minä joudun aina häviölle."

"Lapsi, älä puhu noin. Sinä et voi punnita näitä molempia voimia, rakkautta maalliseen ja taivaallisen kaipuuta samalla vaa'alla kuin kahta samanlaista esinettä."

"Voi niitä", jatkoi Valeria ikäänkuin itsekseen puhuen, "joiden sieluihin kohtalo on pannut tällaisen kaksoisvoiman, joka vuoroin vetää ylös tähtiin, vuoroin alas kukkasten luo.

"Heillä ei ole kumpaisestakaan iloa."

"Sinussa, lapseni", jatkoi Cassiodorus istuutuen hänen viereensä, "kamppailevat todellakin leppymättöminä maailmallisen isäsi ja hurskaan äitisi mielenlaadut.

"Isäsi, vanhan suvun roomalainen, maailman lapsi, rohkea, ylpeä, varma, itseensä luottava, voittoa ja valtaa tavoitteleva, ymmärsi huonosti -- minä pelkään -- liian huonosti uskomme hengen, joka vasta haudan toiselta puolen etsii oikeaa kotiamme. -- Ystäväni Valerius oli oikeastaan enemmän pakana kuin kristitty.

"Äitisi sitävastoin, joka oli hurskas ja lempeä ja polveutui marttyyrisuvusta, koetti etsiä taivasta ja unohtaa maan. Hänkin lienee osaltaan painanut leimansa olemukseesi."

"Ei", huudahti Valeria nousten seisomaan ja heiluttaen voimakkaasti jalomuotoista päätään, "minä tunnen itsessäni vain isäni mielenlaadun.

"Ei yksikään veripisara minussa muistuta toista puolta.

"Äitini oli hyvin sairaalloinen ja kuoli pienenä ollessani.

"Isäni johdolla minä kasvoin. Ifigenia, Antigone ja Nausikaa, Cloelia, Lucretia ja Virginia olivat nuoruuteni ystävättäriä.

"Kauppiaan talossa ei usein näkynyt pappeja. Kun isäni joskus iltaisin istui luonani ja luki, niin luki hän Liviusta, Tacitusta ja Vergiliusta eikä kristittyjen pyhää kirjaa.

"Näin kasvoin seitsemäntoistavuotiaaksi neitoseksi. Ajatukseni olivat aina olleet suunnattuina maallisiin asioihin.

"Olin niinä aikoina onnellinen, sieluni oli vielä ehjä."

"Sinä olit pakana kasteesta huolimatta."

"Olin onnellinen.

"Silloin poikkesimme eräällä matkalla näiden haudansynkkien muurien suojaan ja täällä ensi kerran tuli sieluuni synkkiä, raskaita varjoja.

"Tapasin täällä sinut ja sinä ilmaisit minulle sen, mitä minulta oli siihen saakka huolellisesti salattu. Sinä kerroit, että äitini oli kovan sairauden aikana jo ennen syntymistäni vihkinyt minut lupauksellaan aviottomaan elämään luostarissa, jos Jumala sallisi hänen ja hänen lapsensa jäädä eloon. Sinä kerroit senkin, että isäni, joka ei voinut sietää tällaista ajatustakaan, oli myöhemmin lunastanut minut taivaalta -- Rooman piispan suostumuksella -- rakentamalla kirkon ja luostarin."

"Niin on asianlaita. Hän uhrasi tähän neljännen osan omaisuuttaan.

"Siinä suhteessa voit olla aivan huoleton.

"Pyhän Pietarin jälkeläinen, jolla on sitomis- ja päästämisvalta, on hyväksynyt vaihdon ja vapauttanut sinut lupauksesta."

"Mutta minä en tunne olevani vapaa.

"Siitä hetkestä alkaen.

"Huolimatta siitä, mitä sinä olet sanonut ja mitä isä on sanonut, vakuuttaa syvällä sydämessäni toinen ääni: taivas ei ota kuollutta kultaa elävän ihmisen lunastimeksi.

"Kohtalo ei myy rahasta sitä, jonka se on käsiinsä saanut.

"Tällä pyhällä uskolla, joka on pysynyt vieraana sielulleni ja jonka synkkä, totinen, uhkaava voima asuu näiden juhlallisten muurien sisällä, on oikeus, pakottava hallitsemisoikeus sieluuni, eikä se siitä luovu.

"Olen joutunut sen valtaan.

"Kuulun sille varmasti, vaikka en tahtoisikaan ja vaikka kuinka taistelisin vastaan.

"Kuulun kieltäymyksen, tuskan, orjantappurain maailmaan enkä Homerokseni kultaiseen, kukkivaan, päivänpaisteiseen maailmaan, jonne yhä vielä koko sielustani kaihoan.

"Vaikka kuinka tahtoisin sen unohtaa, niin aina nämä uhkaavat varjopilvet ilmestyvät sieluuni.

"Ne uhkaavat ilojen taustassa, kuten tuolla ruusujen keskellä synkkä marttyyrinkuva."

"Valeria, sinä näyt vihaavan sitä, mitä sinun pitäisi kunnioittaa."

"En sitä vihaa.

"Pelkään sitä.

"Oli kerran aika" -- hänen kasvoillaan välähti ilon säde -- "jolloin luulin, että valon loistava jumala oli iäksi voittanut synkät varjot.

"Kun ensi kerran katsahdin nuoren gootin hymyileviin silmiin ja kun hänen päivänpaisteinen olemuksensa valaisi minua, kun nuoruus, rakkaus ja onni ympäröivät minua, luulin jo, että olin iäksi päässyt tuosta kirouksesta.

"Mutta sitä ei kestänyt kauan.

"Tuskan synkkä jumala kolkutti kuuluvasti kultaiseen seinään, jonka minä olin rakentanut sen ja itseni välille. Hänen iskunsa kuuluivat yhä lähempää.

"Sota syttyy, rakas isäni kaatuu ja vannottaa rakastetullani tuhoisan valan, jonka ottaa mukaansa hautaan.

"Esi-isieni talo hajoaa ja minun täytyy paeta kotikaupungistani.

"Se joutuu vihollisten käsiin.

"Vain siten, että kallis elämä uhrataan, pelastuu rakastettuni.

"Sodan aallot saattavat minut kauas hänestä.

"Ja kun toinnun tämän iskun huumauksesta, huomaan olevani täällä, tässä suuressa haudassa, johon minut on määrätty.

"Saat nähdä, ettei taivas tyydy tyhjään hautaan.

"Saat nähdä, että se vaatii hautaan kuuluvan ruumiinkin."

"Valeria, sinun nimesi pitäisi olla Kassandra."

"Niin, sillä Kassandra ennusti totuuden. Hänen näkynsä toteutuivat."

"Sinä tiedät, että me kunnioitamme sielua, joka unohtaa maan taivaan vuoksi.

"Mutta Jumala ei tahdo pakollisia uhreja.

"Ja sen vuoksi sanon sinulle: sinä kiusaat itseäsi turhilla omantunnon tuskilla.

"Kun paavi kerran on päästänyt sinut, niin olet vapaa."

"Sielua ei paavi vapauta.

"Paavi ottaa vastaan rahaa, mutta kohtalo ei ota.

"Saat nähdä sen täyttyvän, jota aavistaen ennustan. -- En koskaan tule onnelliseksi, en koskaan saa tulla Totilan omaksi ja tästä paikasta tulee --"

"Entä sitten, jos niinkin kävisi?

"Vieläkö sinun ajatuksesi ovat niin kiintyneet onneen ja toivoon?

"Vaikka olethan vielä nuori.

"Mutta, lapseni, usko minua. Kuta aikaisemmin eroat maailmasta, sitä enemmän tuskaa ja pettymystä vältät.

"Minä tunnen maailman. Olen nauttinut sen petollisia iloja ja olen huomannut ne kaikki turhiksi ja arvottomiksi.

"Maan päällä ei mikään tyydytä sielua, joka ei ole tästä maasta.

"Ken sen huomaa, hän toivoo pois tästä levottomuuden ja synnin maailmasta.

"Vasta haudan toisella puolella olevasta maailmasta löydät oikean kotisi. Sinne ikävöi sielu --"

"Ei, ei, Cassiodorus", huudahti Valeria, "koko minun sieluni kaipaa onnea täällä kauniin maan päällä!

"Minä kuulun tänne.

"Täällä tunnen olevani kotonani.

"Sininen taivas, valkea marmori, punaiset ruusut, lauhkea, tuoksujen täyttämä iltailma -- kuinka ne ovat ihanat!

"Niistä tahdon nauttia täysin siemauksin.

"Onnellinen se, joka niistä voi nauttia.

"Voi sitä, johon ne ovat menettäneet viehätysvoimansa.

"Sinun maailmastasi haudan toisella puolen ei pelokkaassa sielussani ole kuvaakaan.

"Sumua, varjoja -- harmaa epävarmuus vallitsee haudan tuolla puolen.

"Kuinka Akilleus sanoo?

"Tiedä Odysseus! Turha on lohdutus tullessa kuolon! Mieluisampata ois minun niukoin kuokkia palkoin Peltoa miehen sen, maan aarteet joit' ovat menneet, Kuin yhä vallita varjoja kuolleiden iki-yössä."

"Niin minustakin.

"Voi sitä, jota kultainen aurinko ei enää valaise.

"Oi, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni olisin onnellinen tässä kauniissa maailmassa, kauniissa syntymämaassani; oi, miten pelkään onnettomuutta, joka vastustamattomasti lähestyy niinkuin varjot tällä seinällä kasvavat kuulumattomasti auringon laskiessa.

"Kuka pysähdyttää tuon lähenevän, elämääni uhkaavan varjon?"

Silloin kajahti portilta kirkas, voimakas ääni, tuntematon näiden muurien sisällä, joissa tavallisesti hymisi vain neitosten hiljainen virsi.

Torvet puhalsivat goottilaisen ratsuväen iloisen, sotaisen tunnussävelen. Se tunkeutui elähdyttävästi Valerian sieluun.

Vanha portinvartija riensi asuinrakennuksesta katsomaan.

"Herra", huusi hän, "muurien ulkopuolella on ratsuväkeä.

"He meluavat ja haluavat lihaa ja viiniä.

"He eivät lähde pois ja heidän johtajansa -- tuossa hän onkin --"

"Totila", huudahti Valeria riemuiten ja riensi rakastettuaan vastaan, joka saapui kimaltelevassa sota-asussa, valkea levätti hartioillaan.

"Sinä tuot ilmaa ja elämää."

"Ja uutta toivoa ja vanhaa rakkautta", huudahti Totila.

He syleilivät toisiaan.

"Mistä tulet? Miksi olet ollut niin kauan poissa?"

"Tulen suoraan Pariisista ja Aurelianumista, frankkikuninkaiden hoveista.

"Oi, Cassiodorus! Ihmiset ovat niin hyviä vuorten tuolla puolen.

"Ja heillä on helpot päivät.

"Siellä eivät taivas, maa ja muistot taistele germaanilaisuutta vastaan.

"Rhenus ja Danubius ovat lähellä ja siellä asuu lukemattomia germaaniheimoja, joilla on tallella muinoinen, murtumaton voima. -- Me sitävastoin olemme kuin kauas lähetetty ja unohdettu etuvartio, yksinäinen kallionlohkare, jota vihamieliset voimat joka puolelta jäytävät. Mutta sitä suurempi on kunnia", sanoi hän, kohottautuen pystyyn, "kun olemme täällä roomalaisten maassa voineet perustaa germaanivaltakunnan ja säilyttää sen.

"Ja kuinka tenhoava onkaan isänmaasi, Valeria!

"Se on nyt meidänkin isänmaamme.

"Sydämeni sykki ilosta, kun oliivit ja laakerit ja sininen, tummansininen taivas taas tervehtivät minua.

"Ja minä, minä tunsin selvästi: jos jalo kansani pysyy voitokkaana tässä jalossa maassa, niin ihmiskunta saa täällä nähdä jaloimman rotunsa kasvavan."

Valeria puristi hänen kättään.

"Mitä olet saanut aikaan matkallasi", kysyi Cassiodorus.

"Paljon! -- Kaikki!

"Tapasin merovingi Childebertin hovissa Bysantin lähettilään, joka oli jo saanut hänet puolittain suostumaan keisarin liittolaiseksi hyökkäyssodassa meitä vastaan.

"Jumalat -- anna anteeksi, hurskas isä -- taivas oli puolellani.

"Minun onnistui kääntää hänen mielensä. Pahimmassa tapauksessa on hän puolueeton. Toivottavasti hän lähettää sotajoukon avuksemme."

"Missä erosit Juliuksesta?"

"Saatoin häntä hänen kauniiseen kotikaupunkiinsa Avenioon saakka.

"Siellä erosin hänestä kukkivien mantelipuiden ja oleanderien luona.

"Siellä hän kävelee, ei enää Plato, vaan useimmiten Augustinus kädessään ja uneksii ikuisesta rauhasta, korkeimmasta hyvästä ja Jumalan valtiosta.

"Kaunista siellä on, noissa vihreissä laaksoissa, mutta en kadehdi hänen joutilaisuuttaan.

"Ylin on kansa, isänmaa!

"Pyrin kaihoten taisteluun goottien kansan puolesta.

"Paluumatkalla kiihoitin kaikkialla miehet aseisiin.

"Tapasin jo kolme suurta joukkoa matkalla Ravennaan.

"Itse vien neljännen joukon uljaan kuninkaamme avuksi.

"Silloin vihdoinkin lähdemme eteenpäin kreikkalaisia vastaan ja sitten: Kosto Napolin puolesta."

Säihkyvin silmin hän kohotti keihästään -- hän oli uljaan näköinen.

Ihastuneena Valeria heittäytyi hänen rinnoilleen.

"Cassiodorus, siinä on minun maailmani, minun iloni, minun taivaani!

"Miehekäs uljuus, rakkaus kansaan ja sielu, jota rakkaus ja viha liikuttaa -- eikö siinä ole tarpeeksi ihmisrinnalle."

"On onnen ja nuoruuden aikana.

"Tuska johtaa meidät taivaaseen."

"Hurskas isäni", vastasi Totila painaen vasemmalla käsivarrellaan Valeriaa rintaansa vasten, oikean käden koskettaessa Cassiodoruksen olkapäätä, "minun ei sovi ryhtyä väittelemään kanssasi, joka olet vanhempi, viisaampi ja parempi.

"Mutta toisin sydämeni sanoo.

"Voin vain silloin epäillä laupiaan Jumalan kaitselmusta, kun näen tuskaa ja syytöntä kärsimystä.

"Kun näin jalon Mirjamin silmien sammuvan, kysyi epäilevä sydämeni: 'Eikö Jumalaa enää ole olemassa?'

"Onnessa, päivänpaisteessa tunnen Jumalan ja huomaan hänen armonsa.

"Hän tahtoo epäilemättä ihmisille onnea ja iloa -- suru on hänen pyhä salaisuutensa -- ja minä luotan siihen, että tämäkin arvoitus kerran selviää meille.

"Mutta siihen saakka on meidän tehtävä iloisina velvollisuutemme maan päällä eikä sallittava minkään varjon liian kauan synkentää elämäämme.

"Tässä uskossa erotkaamme, Valeria.

"Minun täytyy joutua nopeasti kuningas Vitigeksen luo ratsumiehineni."

"Joko taas lähdet luotani? Milloin ja missä taas näen sinut?"

"Me näemme toisemme, siitä annan sinulle sanani pantiksi.

"Tiedän, että tulee päivä, jolloin täydellä oikeudella saan viedä sinut näiden totisten muurien sisältä päivänpaisteiseen elämään.

"Älä anna mielesi kovin synkistyä sitä ennen.

"Vielä koittaa voiton ja onnen päivä. Minua vahvistaa kaksinkertaisesti tieto, että käyttelen miekkaani samalla kertaa rakkauteni ja kansani hyväksi."

Sillä välin oli portinvartija tuonut Cassiodorukselle kirjeen.

"Minunkin täytyy lähteä luotasi, Valeria", sanoi hän.

"Boëthiuksen leski Rusticiana kutsuu minua kuolinvuoteelleen. Hän tahtoo tunnustaa minulle vanhan rikoksen.

"Minä lähden Tifernumiin."

"Sitä tietä mekin kuljemme. Lähdet kai mukaamme, Cassiodorus.

"Hyvästi, Valeria!"

Lyhyet jäähyväiset heitettyään Totila läksi luostarista.

Valeria nousi erääseen puutarhanmuurin torniin ja katseli häntä.

Hän näki, miten Totila hyppäsi täysissä varusteissa ratsunsa selkään. Hän katseli ilosta loistavin silmin Totilan ratsumiehiä.

Kirkkaina loistivat heidän kypäränsä ilta-auringon valossa. Sininen lippu liehui iloisesti tuulessa. Kaikki uhkui eloa, voimaa ja nuoruutta.

Hän katseli joukkoa kauan ja kaihoten.

Mutta kun se poistui yhä kauemmaksi, katosi hänestä taas ilo, jonka Totilan saapuminen oli herättänyt. Pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä ja hänen tunteensa purkautuivat Homeroksen sanoihin:

"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Achilleus? Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä, Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais, Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."

Tuskallisesti huoaten neito poistui nopeasti pimenevästä puutarhasta takaisin synkkien muurien sisälle.

NELJÄS LUKU.

Sillä välin kuningas Vitiges oli ryhtynyt Ravennassa kokeneen sotilaan tavoin tarpeellisiin sotavalmistuksiin. Joka viikko, melkein joka päivä saapui kaupunkiin miehiä suurempina ja pienempinä parvina niistä goottilaisista sotajoukoista, jotka petollinen Teodahad oli lähettänyt rajoille. Kuningas taas puuhasi ahkerasti saadakseen jaetuksi ja harjoitetuksi koko suuren sotajoukkonsa, jonka piti vähitellen olla sadanviidenkymmenen tuhannen miehen suuruinen, varustetuksi, aseistetuksi. Sillä Teoderikin hallitusaika oli ollut hyvin rauhallista. Vain rajamaakuntien varusväki, pienet joukko-osastot olivat saaneet gepideistä, bulgareista ja avareista tekemistä. Neljänäkymmentä vuotta kestäneen rauhan aikana sotalaitos oli päässyt ruostumaan.

Niinpä olikin uljaalla kuninkaalla, jota ystävät ja sotapäälliköt uutterasti auttoivat, työtä aivan tarpeeksi. Asevarastot ja laivatelakat tyhjennettiin, Ravennaan rakennettiin suunnattomia varastopaikkoja ja kaupungin kolminkertaisten vallien välille oli pystytetty pitkät rivit työpajoja kaikenlaista aseiden takomista varten. Niissä tehtiin työtä yöt päivät, että voitaisiin tyydyttää taisteluintoisen kuninkaan ja tavattomasti kasvavan sotajoukon vaatimuksia.

Koko Ravenna muistutti sotaleiriä.

Siellä ei kuulunut kuin seppien vasaraniskuja, ratsujen korskumista, harjoittelevien joukkojen hyökkäyshuutoja ja aseiden kalsketta.

Tässä metelissä, tässä herkeämättömässä puuhassa huumasi Vitiges kykynsä mukaan sielunsa tuskat odottaen levottomana päivää, jolloin voisi komeine joukkoineen hyökätä vihollista vastaan.

Mutta toivoessaan päästä taistelun tuoksinaan etsimään unohdusta ei hän silti unohtanut kuninkaan velvollisuuksia, vaan lähetti herttua Guntariksen ja Hildebadin Belisariuksen luo tarjoamaan tälle hyvin edullisia rauhanehtoja.

Sota ja valtion asiat veivät hänen aikansa niin tarkoin, että hän tuskin ehti nähdä tai ajatellakaan kuningatarta, jolle hän -- kuten luuli -- teki suurimman palveluksen sallimalla hänen olla mahdollisimman vapaana.

Mutta Matasuntaan oli tuona onnettomana hääyönä mennyt pahahenki, rajattoman koston henki.

Vihaksi muuttunut rakkaus on leppymättömintä vihaa.

Hänen syvä ja intohimoinen sielunsa oli lapsuudesta alkaen kohottanut tämän miehen ihanteenaan pilviin saakka.

Hänen ylpeytensä, hänen toiveensa ja hänen rakkautensa olivat kiintyneet tähän mieheen. Hän oli odottanut yhtä varmasti kuin odotti auringon nousua, että tämä mies tyydyttäisi hänen kaihonsa.

Ja nyt hänen täytyi tunnustaa, että mies oli herättänyt hänen rakkautensa, mutta jättänyt sen vastaamatta, että hän, vaikka olikin kuningatar, oli tämän rakkautensa vuoksi kuin rikollinen hylättyä ja ikuisesti kuninkaan sydämessä asuvaa vaimoa kohtaan.

Ja kuningas, jota hän oli toivonut pelastajaksi ja vapauttajaksi sopimattomasta pakosta, oli häväissyt häntä törkeästi: solminut avioliiton ilman rakkautta.

Kuningas oli riistänyt häneltä vapauden antamatta sydäntä sijaan.

Ja miksi? Mikä oli tämän rikoksen syvin syy?

Goottien valtakunta, goottien kruunu.

Saadakseen sen hän oli uhrannut Matasuntan elämän.

Ellei hän olisi vastannut rakkauteeni, olisin ollut liian ylpeä vihatakseni häntä sen vuoksi.

Mutta hän vetää minut luokseen, kutsuu minua ikäänkuin pilkalla vaimokseen, teeskentelee rakkautta aivan toteutumisen äärimmäiselle rajalle saakka ja syöksee sitten minut säälimättömästi sanomattoman häpeän yöhön.

Ja miksi? Miksi tämä kaikki?

Tyhjän käsitteen -- "goottien valtakunta" -- vuoksi.

Ja kuolleen kultarenkaan vuoksi.

Voi häntä ja voi hänen epäjumalaansa, jonka vuoksi hän on tämän sydämen murtanut.

Hän saa rangaistuksen siitä. Hänen epäjumalansa saa sen maksaa.

Hän on säälimättä polkenut jalkoihinsa ihanteeni, oman kuvansa, tulisen rakkauteni. -- Hyvä on! Epäjumala epäjumalasta.

Hän saa nähdä tämän valtakuntansa kukistuvan, kruununsa särkyvän sirpaleiksi.

Minä murskaan tämän hänen lempiunelmansa, jonka vuoksi hän taittoi sieluni kukan, minä murskaan tämän valtakunnan samoin kuin hänen kuvapatsaansa.

Ja kun hän epätoivoisena, käsiään väännellen seisoo raunioilla, huudan hänelle: "katso, tuonnäköisiä rikkinäiset epäjumalat ovat!"

Tuskiensa kiihoittamana Matasunta syytti ja vainosi onnetonta miestä, joka oli kärsinyt enemmän kuin hän ja joka oli uhrannut isänmaalle paitsi häntä, rakkaan vaimonsa ja oman onnensa.

Isänmaa, goottien valtakunta -- ne sanat eivät herättäneet vastakaikua tämän naisen sydämessä, sillä hän oli lapsuudesta saakka saanut kärsiä niiden tähden ja taistella niitä vastaan vapautensa puolesta.

Hän oli elänyt vain ainoan, intohimoisen tunteensa ja tämän runollisuuden vuoksi. Nyt oli hänen korkein harrastuksensa saada goottien valtakunta tuhotuksi kostoksi siitä, että hänen sydämensä oli uhrattu.

Jospa hän olisi voinut musertaa yhdellä iskulla koko valtakunnan, kuten tuon marmoripatsaan.

Hänen sairaalloinen kostonhimonsa teki hänet samalla tavattoman viekkaaksi.

Hän osasi kätkeä leppymättömän vihansa ja salaiset kostontuumansa yhtä syvälle kuin salaisen rakkautensa, jota hän yhä vielä tunsi syvimmässä sydämessään julmasti vainoamaansa miestä kohtaan.

Hän osasi sitäpaitsi teeskennellä kuninkaalle harrastusta goottien asiaan, joka näytti olevan ainoa side heidän välillään. Hän harrastikin sitä -- vaikka ainoastaan kostotuumiensa vuoksi.

Sillä hän käsitti hyvin, ettei koskaan voisi vahingoittaa vihaamaansa kuningasta eikä saattaa hänen valtakuntaansa perikatoon, ellei hän tarkoin tuntisi kaikkia sen salaisuuksia eikä olisi selvillä sen vahvoista ja heikoista puolista.

Hänen ylhäinen asemansa teki hänelle mahdolliseksi tietojen saamisen kaikesta, mitä halusi. Ottamalla huomioon hänen suuren puolueensa ei amelungien tyttäreltä, kuningattarelta, voitu salata valtakunnan ja sen sotajoukkojen tilaa.

Kreivi Grippa ilmaisi hänelle kaikki, mitä itse tiesi. Tärkeimmissä tapauksissa hän oli tavallisesti itse läsnä niissä neuvotteluissa, joita pidettiin kuninkaan huoneissa.

Niinpä olikin Matasuntalla melkein yhtä hyvät tiedot kuin kuninkaalla valtakunnan tilasta, sotajoukkojen voimasta, laadusta ja järjestyksestä, sotapäällikköjen lähimmistä hyökkäyssuunnitelmista sekä goottien kaikista toiveista ja epäilyksistä.

Ja hän toivoi hartaasti tilaisuutta käyttää näitä tietojaan niin pian ja niin turmiota tuottavasti kuin mahdollista.

Hän ei uskaltanut ajatellakaan ruveta yhteyteen Belisariuksen kanssa.

Tietysti hän piti silmällä goottien pelosta puolueettomia, mutta sydämissään ehdottomasti bysanttilaismielisiä italialaisia ympäristössään, joiden kanssa hän voi helposti ja epäluuloja herättämättä seurustella.

Mutta joka kerta, kun hän mielessään muisteli näitä nimiä, ei hän keksinyt ketään, jonka toimeliaisuuden ja viisauden varaan hän olisi voinut uskoa vaarallisen salaisuutensa, tiedon siitä, että goottien kuningatar tahtoi toimia valtakuntansa tuhoamiseksi.

Nämä arat ja vähäpätöiset ihmiset -- kunnollisimmat olivat aikoja sitten yhtyneet Belisariuksen tai Cetheguksen joukkoihin -- eivät olleet tarpeeksi luotettavia eivätkä tarpeeksi taitavia vastustajia Vitigekselle ja hänen ystävilleen.

Hän koetti viekkaita kiertoteitä myöten kysellä kuninkaalta ja muilta gooteilta, ketä roomalaista he pitivät vaarallisimpana ja huomattavimpana vihollisenaan.

Sellaisiin kysymyksiin hän sai aina vastaukseksi yhden ainoan miehen nimen.

Ja tämä istui niin saavuttamattoman kaukana Rooman Kapitoliumissa.

Tämä mies oli prefekti Cethegus.

Mutta kuningattaren oli mahdotonta päästä yhteyteen tämän kanssa.

Hän ei voinut luottaa ainoaankaan roomalaiseen orjaansa niin paljoa, että olisi uskaltanut lähettää hänen mukanaan kirjeen Roomaan.

Viisas ja urhoollinen numidialainen, joka vihasi yhtä kiivaasti kuin kuningatarkin raakalaista -- sen vuoksi, että tämä oli häväissyt Matasuntaa -- ja jonka vihaa ei salainen rakkaus heikentänyt, tarjoutui hartaasti viemään sanomaa Cethegukselle.

Mutta Matasunta ei tahtonut panna tyttöä alttiiksi vaaroille, jotka näin sota-aikana voisivat häntä matkalla kohdata.

Hän oli jo tottunut siihen ajatukseen, että koston toimeenpaneminen oli siirrettävä siksi, kunnes he lähtisivät Roomaa kohti. Siitä huolimatta hän tutki innokkaasti goottien suunnitelmia ja varustuspuuhia.

Eräänä päivänä hän palasi kaupunkiin sotaneuvottelusta, joka oli pidetty kuninkaan teltassa kaupungin ulkopuolella.

Sillä kun varustustyöt alkoivat valmistua ja gootit rupesivat odottamaan lähtöä, oli Vitiges -- kenties myöskin välttääkseen Matasuntan läheisyyttä -- luopunut asunnostaan kuninkaallisessa palatsissa ja pystyttänyt yksinkertaisen telttansa leirin keskelle.

Kuningatar käveli Aspan saattamana hitaasti painaen kuulemansa tarkoin muistiin sekä miettien, miten toteuttaisi suunnitelmansa. Hän kulki äärimmäisten telttarivien ohi Paduksen mutainen suuhaara vasemmalla ja valkoiset teltat oikealla puolella.

Hän tahtoi välttää leirin keskikaduilla vallitsevaa tungosta ja melua.

Kun hän ajatuksissaan ja täydellisesti unohtaen ympäristönsä kulki eteenpäin, katseli Aspa tarkkaavasti gootteja ja roomalaisia, jotka olivat kokoontuneet erään silmänkääntäjän pöydän ympärille. Tämä teki parhaallaan tavattomia, ennen näkemättömiä temppuja katsojien ihmettelyhuudoista ja naurusta päättäen.

Aspa hiljensi hiukan käyntiään katsellakseen noita ihmeitä.

Temppuilija oli nuori, solakka poika. Kasvojen ja paljaiden käsivarsien hohtavan valkoisesta hipiästä sekä gallialaiseen tapaan leikatusta pitkästä keltaisesta tukasta päättäen olisi häntä voinut pitää kelttinä, mutta hänen pikimustat silmänsä eivät oikein tätä olettamusta vahvistaneet.

Hän teki todella ihmeellisiä temppuja yksinkertaisella näyttämöllään.

Joskus hän hyppäsi ilmaan ja teki siellä kuperkeikan, mutta tuli kuitenkin pystysuoraan alas milloin jaloilleen, milloin käsilleen.

Sitten hän söi näköjään hyvällä ruokahalulla tulisia hiiliä ja sylkäisi ne ulos suustaan rahoina. Sitten hän nielaisi jalanpituisen tikarin ja veti sen ulos tukastaan. Hän alkoi heitellä tätä ja kolmea, neljää muuta terävää veistä ilmassa ja otti ne toisen toisensa jäljestä kahvasta kiinni hairahtumattoman taitavasti. Katsojat palkitsivat häntä naurulla ja ihmettelyhuudoilla.

Mutta orjatar oli temppuja katsellessaan viivähtänyt liiaksi.

Hän katsahti hallitsijatartaan ja huomasi, että tämän oli täytynyt seisahtua, kun joukko italialaisia kuormarenkejä, jotka eivät nähtävästi tunteneet goottien kuningatarta, oli sulkenut tien. Heillä oli siinä jotakin hauskaa tekeillä.

He osoittelivat erästä esinettä, jota Aspa ei voinut nähdä, ja heittelivät sitä kivillä.

Hän aikoi juuri rientää hallitsijattarensa luo, kun silmänkääntäjä parkasi pahasti hänen takanaan. Hän kääntyi pelästyneenä ja näki gallialaisen tavattomalla loikkauksella hyppäävän katsojiensa yli ja kiitävän nuolennopeasti italialaisia kohti.

Hän joutui jo keskelle joukkoa ja näytti hetkeksi sortuneen miesten jalkoihin.

Mutta äkkiä hän tuli taas näkyviin.

Eräs italialaisista kaatui hänen nyrkkinsä iskusta ja heti toinenkin.

Samalla hetkellä Aspa oli kuningattaren vieressä, joka oli nopeasti poistunut temmellyspaikan läheisyydestä, mutta orjattaren suureksi ihmeeksi jäänyt sitten seisomaan osoittaen sormellaan joukkoa.

Näytelmä oli todellakin ihmeellinen.

Uskomattomalla voimalla ja vielä suuremmalla notkeudella puolusti silmänkääntäjä itseään toistakymmentä hyökkääjää vastaan.

Hän vuoroin hyökkäsi italialaisia päin, kääntyi takaisin, peräytyi ja karkasi taas eteenpäin viskaten lähimmän miehen kumoon tai kaataen hänet iskemällä nyrkkinsä rintaan tai kasvoihin.

Hän teki tämän kaiken ilman aseita ja vain oikealla kädellä, sillä vasenta kättään, jossa näytti olevan jotakin, hän painoi rintaansa vasten.

Tämä epätasainen taistelu kesti useita minuutteja.

Raivostunut, meluava joukko tunki silmänkääntäjän yhä lähemmäksi vettä.

Silloin ase välähti. Eräs saamastaan iskusta suuttunut kuormarenki sieppasi veitsen ja kävi vastustajansa kimppuun takaapäin.

Kiljaisten tämä vaipui maahan. Italialaiset hyökkäsivät hänen päälleen.

"Erottakaa tappelijat! Auttakaa miesparkaa", huusi Matasunta sotilaille, jotka nyt saapuivat paikalle gallialaisen pöydän luota, "minä, kuningatar, käsken".

Gootit riensivät taistelevien luo, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, hyppäsi silmänkääntäjä, joka oli hetkeksi saanut viholliset kimpustaan, miesten yli pois kihermästä ja riensi ponnistaen viimeiset voimansa suoraan naisia kohti. Italialaiset, joita harvalukuiset gootit eivät saaneet pidätetyksi, karkasivat jäljestä.

Minkä näköinen hän oli?

Hänen gallialainen tunikkansa oli repaleina. Hänen keltaisesta tukastaan riippui osa selässä ja keltaisen tekotukan alta tulivat näkyviin kiiltävän mustat hiukset. Valkean kaulan jatkona näkyi kuparinruskea rinta.

Hän pääsi naisten luo.

Silloin hän tunsi Matasuntan.

"Suojele minua, pelasta minut, valkoinen jumalatar", huusi hän lysähtäen kokoon Matasuntan jalkojen juureen.

Italialaisetkin ehtivät paikalle. Etumainen heilutti puukkoaan.

Mutta Matasunta levitti sinisen vaippansa kaatuneen päälle.

"Takaisin", huudahti hän majesteetillisesti, "jättäkää hänet rauhaan. Hän on goottien kuningattaren suojeluksessa."

Kuormarengit peräytyivät hämmästyneinä.

"Vai niin", virkkoi vähän ajan perästä etumainen mies. "Pitäisikö hänen, koiran ja koiran pojan, päästä rangaistuksetta? Meistä on viisi puolikuolleena. Ja minulla on nyt kolme hammasta vähemmän. Eikö hän saa mitään rangaistusta?"

"Hän on saanut tarpeeksi ankaran rangaistuksen", sanoi Matasunta osoittaen syvää tikarinhaavaa pojan kaulassa.

"Ja kaikki tämä madon vuoksi", huusi toinen italialainen, "käärmeen vuoksi, joka pääsi karkuun hänen repustaan ja jota me huviksemme heittelimme kivillä."

"Katsokaa! Hän on kätkenyt kyyn poveensa. Ottakaa se häneltä pois."

"Lyökää hänet kuoliaaksi", kiljuivat muut italialaiset.

Mutta samassa saapui paikalle lukuisa joukko goottisotilaita, jotka ryhtyivät täyttämään kuningattaren tahtoa. He työnsivät italialaiset armotta pois ja muodostivat kaatuneen ympärille piirin.

Aspa katseli tarkoin näitä puuhia, mutta lankesi äkkiä kädet ristissä polvilleen silmänkääntäjän viereen.

"Mikä sinun on, Aspa? Nouse ylös", sanoi Matasunta ihmeissään.

"Oi, hallitsijattareni", änkytti tämä, "mies ei ole gallialainen.

"Hän on kansani poika.

"Hän palvelee käärmejumalia.

"Näetkö hänen ruskean ihonsa kaulan alapuolella?

"Ruskea kuin Aspa, -- ja täällä -- täällä on kirjoitus. Hänen rintaansa on piirretty kirjoitusmerkkejä, kotimaani pyhää salakirjoitusta", huudahti hän riemuissaan.

Ja osoittaen kirjoitusta sormellaan hän rupesi lukemaan.

"Silmänkääntäjä on epäluulonalainen --

"Miksi hän on tällaisessa valepuvussa?" kysyi Matasunta.

"Hänet täytyy vangita."

"Ei, ei, hallitsijatar", kuiskasi Aspa.

"Tiedätkö sinä, mitä se kirjoitus oli? -- Sitä ei voi selittää kukaan muu kuin minä."

"Mitä se on?"

Aspa kuiskasi:

"Kirjoitus on näin kuuluva: 'Syphax on herralleen, prefekti Cethegukselle velkaa elämän.'

"Niin, niin, minä tunnen hänet. Hän on Syphax, Hiempsalin poika, heimoni kestiystävä. Jumalat lähettävät hänet luoksemme."

"Niin, Aspa", sanoi Matasunta, "jumalat, koston jumalat lähettävät hänet.

"Liikkeelle, gootit! Nostakaa tämä haavoittunut mies paareille ja viekää hänet orjattareni johdolla palatsiin. Hän on tästä alkaen minun palvelijani."

VIIDES LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin Matasunta meni taas leiriin, tällä kertaa ilman Aspaa.

Sillä tämä ei lähtenyt mihinkään haavoittuneen kansalaisensa äärestä, joka nopeasti parani hänen hoidossaan ja hänen lääkkeistään.

Kuningas Vitiges oli nyt hovilaisten seuraamana noutanut kuningattaren.

Tänään aiottiin pitää hyvin tärkeä sotaneuvottelu kuninkaan teltassa.

Tieto oli tullut viimeisten apujoukkojen saapumisesta, ja Guntariksen ja Hildebadin odotettiin myös palaavan ja tuovan vastauksen Belisariukselle tehtyyn rauhanehdotukseen.

"Tärkeä päivä", sanoi Vitiges kuningattarelle.

"Rukoile taivaalta rauhaa."

"Minä rukoilen sotaa", sanoi Matasunta tuijottaen eteensä.

"Toivooko naisen sydän niin suuresti kostoa?"

"Toivoo. Kostoa, yksin kostoa toivon -- ja varmasti saankin."

Samassa he saapuivat telttaan, joka oli täynnä goottipäälliköitä.

Matasunta vastasi ylpeästi päätään nyökäten kumarruksiin.

"Ovatko lähettiläät saapuneet", kysyi kuningas istuutuessaan Hildebrand-vanhukselta. "Tuo heidät sitten tänne."

Vanhuksen viittauksesta vedettiin sivuoven verhot syrjään, ja herttua Guntaris ja Hildebad astuivat sisään syvään kumartaen.

"Mitä te tuotte? Rauhan vai sodan", kysyi Vitiges innokkaasti.

"Sodan, sodan, kuningas Vitiges", huusivat molemmat yhtä aikaa.

"Kuinka? Belisarius hylkää siis tarjoamani uhrauksen. Esitit kai hänelle ehdotukseni ystävällisesti ja vakuuttavasti."

Herttua Guntaris astui esiin ja vastasi:

"Tapasin päällikön Kapitoliumissa prefektin vieraana ja sanoin:

"'Goottien kuningas Vitiges lähettää sinulle tervehdyksensä.'

"'Kolmenkymmenen päivän kuluttua hän voi saapua näiden muurien edustalle sadanviidenkymmenen tuhannen sotakuntoisen gootin kanssa.'

"'Tästä kunnianarvoisesta kaupungista syntyy silloin taistelu, jollaista nämä kentät, joita tuhannen vuoden aikana on verellä kostutettu, eivät ole vielä nähneet.'

"'Goottien kuningas rakastaa enemmän rauhaa kuin voittoa. Hän lupaa luovuttaa keisari Justinianukselle Sisilian saaren ja auttaa häntä kaikissa hänen sodissaan kolmella tuhannella gootilla, jos hän heti luopuu Roomasta ja Italiasta, joka on omamme sekä valloituksen oikeudella että keisari Zenon kanssa tehdyn sopimuksen nojalla, jonka mukaan Italia kuuluu Teoderikille, jos tämä kukistaa Odovakarin.'

"Näin minä puhuin käskysi mukaan.

"Mutta Belisarius nauroi ja sanoi:

"'Vitiges on hyvin armollinen luovuttaessaan minulle Sisilian saaren, joka on jo hallussani ja jota hänellä ei enää ole.'

"'Minä lahjoitan hänelle sen sijaan Thulen saaren.'

"'Teoderikin ja Zenon välinen sopimus oli tehty pakosta ja valloituksen oikeus -- se on nyt meidän.'

"'Rauhaan suostun vain seuraavilla ehdoilla: koko goottien sotajoukko laskee aseensa ja koko kansa siirtyy Alppien yli ja lähettää kuninkaan ja kuningattaren Bysanttiin panttivankeina.'"

Kiukun murinaa kuului joka puolelta.

"Lähdimme pois vihastuneina, vastaamatta sanaakaan sellaiseen ehdotukseen."

"Näkemiin asti Ravennassa", huusi hän jälkeemme.

"Silloin minä käännyin", sanoi Hildebad, "ja huusin:

"Näkemiin asti Rooman edustalla.

"Aseisiin, kuningas Vitiges!

"Sinä olet rauhan toivossa ryhtynyt viimeiseen keinoon ja saanut siitä pilkkaa.

"Liikkeelle! Sinä olet tarpeeksi aprikoinut ja varustautunut. Vie meidät taisteluun."

Teltan ulkopuolelta kuului torventoitotusta ja lähestyvien ratsujen kavionkopsetta.

Pian vedettiin teltan esirippu syrjään ja sisään astui Totila kiiltävissä varusteissa, valkoinen vaippa hartioille heitettynä.

"Terve, kuninkaani, terve, kuningattareni", hän lausui ensiksi.

"Olen suorittanut tehtäväni, tuon rauhansanoman frankkien kuninkaalta.

"Hän oli jo varustanut sotajoukon bysanttilaisten avuksi sinua vastaan.

"Sain hänen mielensä muuttumaan.

"Hänen sotajoukkonsa ei hyökkää Italiaan gootteja vastaan.

"Mediolanumin kreivi Markja, joka tähän saakka on vartioinut cottilaisia alppeja frankkeja vastaan, pääsi siten joukkoineen vapaaksi. Hän rientää tänne pikamarssissa.

"Paluumatkalla kokoilin minä kaikki asekuntoiset miehet ja otin mukaani linnoitusten varusväet.

"Edelleen:

"Meillä on tähän saakka ollut puute ratsuväestä. Ole huoleton, kuninkaani. Tuon lisäksi kuusi tuhatta, erinomaisilla hevosilla varustettua ratsumiestä.

"He haluavat päästä temmeltämään Rooman lakeuksille.

"Eräs toivo elähdyttää meitä kaikkia: vie meidät taisteluun Rooman edustalle."

"Kiitos, ystäväni, sanomistasi ja ratsumiehistäsi.

"Sano, Hildebrand, kuinka sotajoukkomme nyt on jaettu?

"Sanokaa, päälliköt, kuinka monta miestä teillä kullakin on johdettavana?

"Kirjurit, merkitkää ne muistiin."

"Minun johdossani on kolmetuhatta jalkamiestä", huudahti Hildebad.

"Minulla neljäkymmentätuhatta kilvin ja keihäin varustettua jalka- ja ratsumiestä", sanoi herttua Guntaris.

"Minulla neljäkymmentätuhatta jalkamiestä: jousimiehiä, linkoojia ja keihäsmiehiä", vastasi Ravennan kreivi Grippa.

"Minulla seitsemäntuhatta puukko- ja nuijamiestä", mainitsi Hildebrand.

"Ja sen lisäksi Totilan kuusituhatta ratsumiestä ja Tejan neljätoista tuhatta valittua, kirveillä varustettua jalkamiestä -- mutta missä hän itse on? En ole huomannut häntä täällä! --

"Ja minä olen lisännyt oman joukkoni viideksikymmeneksituhanneksi jalka- ja ratsumieheksi", sanoi kuningas lopuksi.

"Kaikkiaan siis satakuusikymmentätuhatta miestä", mainitsi protonotarius ojentaen kuninkaalle pergamenttikäärön.

Kuninkaan totisille kasvoille ilmestyi iloinen välähdys.

"Satakuusikymmentätuhatta goottisoturia. Pitäisikö niiden taistelematta laskea aseensa Belisariuksen edessä?

"Kuinka pitkän ajan kuluttua olette lähtövalmiit?"

Silloin musta Teja syöksyi telttaan.

Hän oli kuullut kuninkaan viimeisen kysymyksen.

Hänen silmänsä salamoivat, hän vapisi vihasta.

"Nyt ei ole enää aikaa tuhlattavana. Kostamaan, kuningas Vitiges!

"On tapahtunut rikos, joka huutaa kostoa. Vie meidät heti taisteluun."

"Mitä on tapahtunut?"

"Eräs Belisariuksen alipäälliköistä, hunni Ambazuch, on jo, kuten tiedät, kauan piirittänyt hunneineen ja armenialaisineen lujaa Petran linnaa.

"Apua ei saatu mistään.

"Vain nuori Arahad -- hän haki kai kuolemaa -- hyökkäsi pienen seurueensa kanssa piirittäjien kimppuun. Hän kaatui sankarin tavoin.

"Linnan pieni goottivartiosto teki epätoivoista vastarintaa.

"Sillä tänne oli paennut vihollista Tuscian, Valerian ja Picenumin tasangoilta useita tuhansia turvattomia gootteja: vanhuksia, sairaita, vaimoja ja lapsia.

"Vihdoin heidän täytyi nälän pakottamina suostua luovuttamaan linnoitus. Hunni vannoi, ettei hän vuodattaisi pisaraakaan kaupungissa olevien goottien verta.

"Hän saapui kaupunkiin ja käski goottien kokoutua suureen pyhän Zenon basilikaan.

"Gootit -- yli viisituhatta vanhusta, naista ja lasta sekä pari sataa soturia -- tottelivat.

"Ja kun he olivat kaikki koolla --"

Teja vaikeni.

"Mitä sitten?" kysyi Matasunta kalveten.

"Silloin hunni sulki ovet, piiritti kirkon joukkoineen ja -- sytytti sen tuleen polttaen kaikki viisi tuhatta goottia."

"Entä sopimus", huudahti Vitiges.

"Sopimukseen gootitkin vetosivat savun ja liekkien keskellä."

"Sopimusta on noudatettu", sanoi hunni nauraen. "Ei ole pisaraakaan verta vuodatettu.

"'Gootit ovat hävitettävät Italiasta polttamalla kuten peltohiiret ja syöpäläiset.'

"Ja bysanttilaiset katselivat, kuinka viisituhatta vanhusta, naista, sairasta ja lasta -- kuuletko, kuningas Vitiges -- tukehtui ja paloi poroksi.

"Sellaista tapahtuu ja sinä -- sinä ryhdyt keskustelemaan rauhasta.

"Lähde liikkeelle, kuningas Vitiges!" huusi kiukustunut Teja vetäen miekkansa tupestaan, "jos olet mies. Lähde kostamaan!

"Murhattujen henget johtavat sotajoukkoa -- Vie meidät taisteluun, vie meidät kostoon!"

"Vie meidät taisteluun, vie meidät kostoon", huusivat teltassa olevat gootit.

Vitiges nousi levollisena seisomaan.

"Tapahtukoon tahtonne, sillä nyt on mitta täysi. Parhain varustuksemme on oikeutemme. Nyt, taisteluun!"

Hän ojensi kuningattarelle kädessään olleen pergamenttikäärön ja tarttui siniseen kuninkaanlippuun, bandumiin, joka oli hänen tuolinsa selustalla.

"Te näette kädessäni Teoderikin vanhan lipun, joka on kulkenut voitosta voittoon.

"Se on tosin nyt huonommassa kädessä kuin silloin, mutta älkää pelätkö.

"Te tiedätte, ettei ylpeä itseluottamus ole luonteeni mukaista, mutta tällä kertaa minä ennustan: tässä lipussa suhisee pikainen voitto, suuri, kostoa tuottava voitto.

"Seuratkaa minua.

"Sotajoukko lähtee heti liikkeelle. Päälliköt, järjestäkää joukkonne! Roomaan!"

"Roomaan", kaikui joka taholta.

"Roomaan."

KUUDES LUKU.

Samaan aikaan Belisarius lähti pääjoukkoineen Roomasta, jonka vartioimisen hän oli uskonut Johannekselle. Hän oli päättänyt hakea gootit käsiinsä Ravennasta. Hänen voittokulkuaan ei ollut tähän saakka häirinnyt mikään ja hänen lähettämänsä partiojoukot olivat italialaisten luopioiden avustamina valloittaneet koko Italian tasangon, vieläpä linnat, linnoitukset ja kaupungitkin Ravennan läheisyyteen saakka. Kaikki nämä seikat olivat lisänneet hänen itseluottamustaan niin, että hän piti sotaretkeä melkein päättyneenä. Hänen oli vain annettava neuvottomille gooteille surmanisku heidän viimeisessä piilopaikassaan. Sen jälkeen, kun Belisarius oli itse valloittanut koko eteläosan niemimaata: Bruttian, Lucanian, Calabrian, Apulian ja Campanian sekä sitten Rooman, Samniumin ja Valerian, olivat hänen alipäällikkönsä Bessas, Konstantinus, armenialainen Zanter, persialainen Chanaranges ja massageetti Aeschman lähteneet valloittamaan Tusciaa apunaan ylipäällikön henkivartioston keihäsmiehet.

Bessas ryhtyi ensin piirittämään lujasti linnoitettua Norniaa, jota oli melkein mahdoton valloittaa sen aikaisten piirityskoneiden avulla. Se oli korkealla vuorella, jonka juurta Nar-joki huuhtelee.

Ainoat paikat, mistä linnoitusta voi lähestyä, ovat idässä ahdas vuorisola ja lännessä korkea, vanha, keisari Augustuksen rakennuttama, linnoitettu silta.

Mutta roomalainen väestö hyökkäsi pienen goottilaisen varusväen kimppuun ja avasi portit Bessaksen traakialaisille.

Konstantinus sai taistelutta haltuunsa Spoletiumin ja Perusian.

Jonian meren itäpuolella oli Belisariuksen alipäällikkö comes sacri stabuli Konstantinus kostanut kahden bysanttilaisen sotapäällikön illyrialaisen Munduksen ja hänen poikansa Mauriciuksen puolesta, jotka olivat sodan alussa kaatuneet Dalmatiassa Salonan edustalla, valloittanut Salonan ja pakottanut pienet goottijoukot perääntymään Ravennaan päin. Koko Dalmatia ja Liburnia olivat joutuneet bysanttilaisten käsiin.

Tusciasta päin Justinianuksen hunnit tekivät partioretkiä Picenumiin ja Aemiliaan saakka.

Belisarius piti senvuoksi goottikuninkaan rauhantarjousta heikkouden merkkinä.

Hänen mieleensä ei johtunut, että barbaarit voisivat ryhtyä hyökkäämään.

Sitä paitsi hän lähti mielellään Roomasta, jossa hänen täytyi vastoin tahtoaan olla Cetheguksen vieraana. Avoimella kentällä hän toivoi taas saavansa ylivoiman.

Prefekti uskoi Kapitoliumin Lucius Liciniuksen huostaan ja liittyi Belisariukseen.

Turhaan hän varoitteli tätä liiasta itseluottamuksesta.

"Jää Kapitoliumin vallien suojaan, jos pelkäät barbaareita", tämä oli vastannut.

"En jää", hän sanoi. "Belisariuksen tappio on siksi harvinainen, että sitä täytyy olla katsomassa."

Cethegus olisikin suonut nöyryytyksen päällikölle, jonka maine oli houkutellut italialaisia bysanttilaisten joukkoon.

Belisarius oli vienyt joukkonsa kaupungin pohjoisten porttien kautta ja asettanut sen leiriin vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle tarkastaakseen ja järjestääkseen sen uudestaan.

Italialaisiakin oli häneen liittynyt niin paljon, että sotajoukko oli uudestaan jaettava.

Ambazuch, Bessas ja Konstantinus olivat myöskin palanneet takaisin leiriin tuoden mukanaan suurimman osan joukoistaan. He jättivät valloittamiinsa kaupunkeihin vain muutamia kymmeniä miehiä.

Leirissä kierteli epämääräisiä huhuja goottien lähestymisestä.

Mutta Belisarius ei uskonut niitä.

"He eivät uskalla", hän vastasi Prokopiuksen varoitukseen. "He ovat Ravennassa ja vapisevat pelosta."

Cethegus virui telttavuoteellaan saamatta unta. Hän antoi lampun palaa.

"En voi nukkua", sanoi hän. "Ilmassa on aseiden kalsketta ja veren hajua.

"Gootit ovat tulossa. He kai saapuvat Sabinan kautta Via casperiaa ja salaraa myöten."

Silloin kahahtivat oviverhot ja Syphax syöksyi hengästyneenä hänen vuoteensa ääreen.

"Tiedän mitä aiot sanoa", huudahti Cethegus hypähtäen vuoteeltaan. "Gootit tulevat."

"Niin, herra, huomenna he ovat täällä. He hyökkäävät salarialaista porttia vastaan. Minulla oli kuningattaren paras hevonen, mutta Totila, joka on etujoukkojen päällikkönä, kiitää kuin erämaan tuuli.

"Leirissä ei kukaan aavista mitään."

"Suuri sotapäällikkö ei ole asettanut etuvartioita", sanoi Cethegus hymyillen.

"Hän luotti kai Aniussillan vahvaan torniin, mutta --"

"Entä sitten? Onhan torni vahva."

"Niin on, mutta vartiosto, jona oli Napolin asukkaita, meni goottien puolelle, kun Totila puhutteli heitä.

"Belisariuksen henkivartijat, jotka vastustivat antautumista, otettiin kiinni ja heidät annettiin päällikkönsä Innocentiuksen kanssa Totilan käsiin. Torni ja silta ovat goottien hallussa."

"Tästäpä syntyy hauska juttu! Onko sinulla aavistustakaan vihollisten lukumäärästä?"

"Minun ei tarvitse aavistaa. Tiedän sen yhtä tarkoin kuin kuningas Vitiges.

"Tässä on luettelo hänen joukoistaan.

"Kuningatar Matasunta lähettää sen."

Cethegus katsoi häneen tutkivasti.

"Tapahtuuko ihmeitä barbaarien tuhoamiseksi?"

"Niin, herra, ihme on tapahtunut.

"Tuo kaunis nainen tahtoo tuhota kansansa yhden ihmisen vuoksi.

"Puolisonsa vuoksi."

"Erehdyt", vastasi Cethegus, "hän rakasti Vitigestä jo tyttönä ollessaan ja osti hänen kuvapatsaansa."

"Niin, hän rakastaa kuningasta.

"Mutta kuningas ei rakasta häntä.

"Ja Ares-patsaan hän murskasi hääyönä."

"Tuskinpa hän on itse näitä sinulle kertonut."

"Ne on kertonut hänen orjattarensa Aspa, kansani tytär.

"Hän kertoo minulle kaiken. Hän rakastaa minua.

"Ja hän rakastaa hallitsijatartaan kuten minä sinua.

"Ja Matasunta aikoo avullasi tuhota goottien valtakunnan.

"Hän kirjoituttaa Aspalla kaiken heimomme salamerkeillä.

"Minä ottaisin tuon auringonkuningattaren vaimokseni, jos olisin Cethegus."

"Niin minäkin, jos olisin Syphax.

"Mutta tietosi ovat kruunun arvoiset.

"Viekas, kostonhimoinen nainen on legioonain arvoinen. Nyt voin uhmata Belisariusta, Vitigestä ja Justinianusta.

"Pyydä minulta suosionosoitusta, mitä tahansa paitsi vapauttasi, sillä minä tarvitsen sinua vielä."

"Vapauteni on -- palvella sinua. Suosionosoituksena pyydän: salli minun huomenna taistella rinnallasi."

"Ei, pantterini. Kynsiäsi en vielä voi käyttää, vaan pehmeitä käpäliäsi.

"Älä ilmoita kenellekään goottien lähestymisestä eikä lukumäärästä.

"Ota varukseni esille ja anna tuolta kotelosta salarisen tien kartta.

"Kutsu puheilleni Marcus Licinius ja isaurilaisteni päällikkö Sandil."

Syphax katosi.

Cethegus silmäsi karttaa.

"He tulevat siis kukkuloita alas lounaasta päin.

"Voi niitä, jotka koettavat pidättää heitä.

"Kukkuloiden vieressä on syvä laakso, jossa leirimme sijaitsee. Siinä taistelemme ja joudumme tappiolle.

"Takanamme, kaakossa, on syvä puro, johon meidät ajetaan. Sillat eivät kestä.

"Sitten laaja tasanko -- siinä goottilaisen ratsuväen sopii erinomaisesti ahdistaa meitä!

"Vielä taampana on tiheä metsä ja ahdas sola Hadrianuksen rappeutuneen linnoituksen vieressä.

"Marcus", sanoi hän telttaan tulleelle nuorukaiselle, "joukkoni lähtevät liikkeelle.

"Me marssimme puron yli metsään. Kaikille, jotka sinulta kyselevät, vastaat meidän palaavan takaisin Roomaan."

"Kotiinko? Taistelematta? Etkö tiedä, että taistelua odotetaan joka hetki", sanoi Marcus hämmästyneenä.

"Senvuoksi juuri."

Hän meni herättämään Belisariusta.

Mutta tämä oli jo valveilla. Prokopius oli hänen luonaan.

"Joko tiedät, prefekti? Maalaiset kertovat, että goottilaisia ratsumiehiä lähestyy. Nuo uskalikot syöksyvät perikatoon. He luulevat, että tie Roomaan on vapaa."

Hän jatkoi pukeutumistaan.

"Mutta talonpojat kertovat, että ratsumiehet ovat vain etujoukko. Sen jäljessä kuuluu tulevan hirmuinen barbaarilauma", varoitteli Prokopius.

"Turhaa hälytystä. Gootit pelkäävät. Vitiges ei uskalla hyökätä kimppuuni.

"Sitä paitsi olen varustanut neljäntoista stadion päässä Roomasta olevan Aniussillan tornilla, -- Martinus on sen rakennuttanut laatimani suunnitelman mukaan -- joka yksin pidättää goottien jalkaväkeä toista viikkoa -- vaikkakin joitakuita ratsumiehiä pääsisi uimalla yli."

"Erehdyt, Belisarius", vastasi Cethegus. "Tiedän varmasti, että goottien koko sotajoukko on tulossa."

"Mene kotiin, jos pelkäät."

"Käytän lupaustasi hyväkseni.

"Olen saanut kuumeen.

"Isaurilaiseni ovat niinikään kuumeessa -- luvallasi palaan Roomaan."

"Minä tunnen tuon kuumeen", sanoi Belisarius, "olen nimittäin nähnyt sitä muissa.

"Se katoaa, kun on saatu valli suojaksi vihollista vastaan.

"Mene, en tarvitse isaurilaisiasikaan."

Cethegus kumarsi ja lähti.

"Näkemiin, Belisarius!

"Käske isaurilaisteni lähteä liikkeelle", sanoi hän Marcukselle ulos tultuaan.

"Ja bysanttilaisten myös", lisäsi hän hiljaa.

"Mutta Belisarius on --"

"Minä olen heidän Belisariuksensa. Syphax, hevoseni!"

Kun hän nousi hevosen selkään, ajoi paikalle joukko roomalaisia ratsumiehiä soihdut käsissä.

"Kuka siellä? Sinäkö, Cethegus? Lähdetkö pois? Joukkosi menee joelle päin. Et kai sinä hylkää meitä vaaran suurimmillaan ollessa."

Cethegus kumartui.

"Calpurniusko? Olet niin kalpea, etten tuntenut sinua.

"Mitä tietoja tuot?"

"Pakenevat talonpojat kertovat", Calpurnius vastasi peloissaan, "että tulossa on suuri sotajoukko barbaarien kuninkaan Vitigeksen johdolla. He tulevat Sabinan kautta ja ovat jo Tiberin vasemmalla rannalla. Vastustus on -- hulluutta -- turmiollista. Minä lähden mukaasi."

"Et lähde", sanoi Cethegus jyrkästi. "Olen taikauskoinen. Kartan raivotarten ahdistaman miehen seuraa.

"Saat varmasti rangaistuksen pojanmurhasta.

"Enkä halua joutua sinun kanssasi rangaistavaksi."

"Roomassa kuiskaillaan, ettei Cetheguskaan aina halveksi murhaa", vastasi Calpurnius vimmoissaan.

"Calpurnius ei ole Cethegus", sanoi prefekti ratsastaen tiehensä. "Vie Manalaan terveisiä."

SEITSEMÄS LUKU.

"Huono enne", sanoi Calpurnius hampaitaan kiristellen.

Hän riensi Belisariuksen luo.

"Käske joukkojen heti peräytyä, magister militum", sanoi hän.

"Miksi, ystäväni?"

"Itse goottien kuningas on tulossa."

"Ja minä olen Belisarius itse", vastasi tämä painaen päähänsä komean, valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän. "Miksi poistuit paikaltasi etujoukossa?"

"Tulin tuomaan sinulle tätä sanomaa."

"Eikö sitä olisi kukaan muu voinut tuoda?

"Kuule, roomalainen! Te ette ole vapauttamisen arvoisia.

"Sinä vapiset pelosta, mies.

"Takaisin etujoukkoon.

"Sinä johdat ratsuväkeämme ensimmäiseen rynnäkköön. Henkivartijani Antallas ja Kuturgur, ottakaa hänet keskellenne. Hänen täytyy olla urhoollinen, kuuletteko?

"Jos hän pakenee, tappakaa hänet. Siten opetetaan roomalaisia rohkeiksi.

"Kuuluttaja ilmoittaa juuri yön viimeisen hetken olevan kulumassa.

"Tunnin perästä aurinko nousee.

"Silloin täytyy koko sotajoukkomme olla laakson tuolla puolen sijaitsevilla kukkuloilla.

"Olkaa valmiit! Ambazuch, Bessas, Konstantinus, Demetrius! Käskekää koko leirin lähteä vihollista vastaan."

"Päällikkö, asianlaita on, kuten talonpojat ilmoittivat", sanoi Maxentius, henkivartioista uskollisin. "Suunnaton goottijoukko on tulossa."

"Niitä on kaksi kertaa enemmän kuin meitä", ilmoitti Salomon, hypaspistien päällikkö.

"Jo vain Belisarius vastaa yhtä sotajoukkoa."

"Millainen on taistelusuunnitelma", kysyi Bessas.

"Vihollisen näkyvissä teen sen sillä aikaa, kun Calpurniuksen ratsumiehet pidättävät sitä.

"Eteenpäin! Antakaa lähtömerkki! Tuokaa Phalion esiin!"

Hän lähti teltasta. Päälliköt, kilpimiehet, pretoriaanit, protektorit, keihäänkantajat lähtivät kukin taholleen ottaen vastaan ja jaellen käskyjä.

Neljännestunnin kuluttua kaikki olivat liikkeellä kukkuloita kohti.

Ei ollut enää aikaa purkaa leiriä. Mutta äkillinen lähtö aikaansai monenlaisia häiriöitä. Jalkaväki ja ratsumiehet törmäsivät tuontuostakin pimeässä yhteen.

Tieto lähestyvän vihollisen ylivoimasta lamautti myös mieliä.

Leiristä vei kukkuloille päin vain kaksi verraten kapeaa tietä. Se aiheutti myöskin pysähdyksiä ja hämminkiä.

Paljon myöhemmin kuin Belisarius oli laskenut, joukot saapuivat kukkulain juurelle, ja kun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat niitä, näki Calpurnius, joka johti etujoukkoja, goottien aseiden välkkyvän kaikilla kukkuloilla.

Barbaarit olivat siis olleet nopeampia kuin Belisarius.

Pelästyneenä Calpurnius pysähtyi ja lähetti tiedon Belisariukselle.

Tämä huomasi, ettei Calpurnius voisi ratsuväkineen tehdä hyökkäystä.

Hän käski Ambazuchin ja Bessaksen hyökätä armenialaisen jalkaväen ydinjoukon kanssa leveämpää tietä pitkin.

Vasenta siipeä johti Konstantinus ja oikeata Demetrius. Itse hän oli asettunut keskustaan henkivartioineen, jotka olivat määrätyt varaväeksi.

Calpurnius -- iloisena suunnitelman muutoksesta -- asetti ratsumiehensä kukkulan jyrkimmän kohdan alle tien vasemmalle sivulle, missä ei näyttänyt tarvitsevan pelätä hyökkäystä, odottamaan Ambazuchin ja Bessaksen rynnäkön tulosta ryhtyäkseen sitten ajamaan takaa pakenevia gootteja tai rientääkseen peräytyvien armenialaisten avuksi.

Gootit asettuivat kukkuloille pitkään taistelurintamaan.

Totilan ratsumiehet olivat saapuneet ensimmäisinä. Niihin oli liittynyt taisteluinnosta vapiseva Teja ratsain. -- Hänen kirveillä varustettu jalkaväkensä oli vielä kaukana jäljessä. -- Hän oli hankkinut itselleen vapautuksen päällikkyydestä ja luvan mielensä mukaan ryhtyä käsikähmään missä milloinkin parhaaksi näki.

Sitten oli saapunut Hildebrand ja hänen jälkeensä kuningas ja pääjoukko.

Vielä odotettiin herttua Guntarista joukkoineen ja Tejan miehiä.

Nuolennopeasti Teja riensi takaisin Vitigeksen luo.

"Kuningas", sanoi hän, "noiden kukkulain juurella on Belisarius.

"Hän on hukassa, kautta koston jumalan. Hän on hurjuudessaan lähtenyt leiristään.

"Älä salli joukkojesi kärsiä sitä häpeää, että viholliset saisivat hyökätä ensin."

"Eteenpäin", komensi kuningas Vitiges, "goottilaiset miehet, eteenpäin!"

Muutamassa minuutissa hän saapui kukkulan reunalle ja tarkasti asemaa.

"Hildebad -- vasemmalle siivelle! Sinä, Totila, hyökkäät ratsumiehinesi pitkin tätä tietä. Minä olen tien oikealla puolella valmiina seuraamaan tai tukemaan sinua."

"Ei tarvitse", vastasi Totila paljastaen miekkansa. "Minä takaan, etteivät he pysähdytä minua ratsastaessani tätä kukkulaa alaspäin."

"Me syöksemme viholliset takaisin leiriin, valloitamme leirin, tungemme heidät puroon, joka kimaltelee tuolla aivan leirin takana. Jäljelle jääneet voivat ratsumiehenne, Totila ja Teja, ajaa tasankoa myöten Roomaan saakka."

"Niin, kun olemme ensin miehittäneet tuon metsänlaidassa, puron toisella puolella olevan solan", sanoi Teja osoittaen miekallaan.

"Se näyttää olevan miehittämätön. Kai ehditte sinne ennen pakolaisia."

Silloin sotajoukon lipunkantaja, Vulsiniin kreivi Wisand saapui kuninkaan luo.

"Herra kuningas, olette luvannut täyttää yhden pyyntöni."

"Niin olen, sillä sinä tuhosit Salonan luona Illyrian sotilasten päämiehen Munduksen ja hänen poikansa."

"Olen ruvennut pitämään taistelusta sotapäälliköiden kanssa. Koettelisin mielelläni peistäni Belisariukseen.

"Ota vain täksi päiväksi lippu käsistäni ja salli minun hakea Belisarius käsiini. Hänen ratsujaan Phalionia ja Baliania kiitetään erinomaisiksi. Minun oriini jalat alkavat kangistua.

"Tunnethan vanhan goottilaisen ratsumiesoikeuden: 'heitä mies maahan ja ota hevonen'."

"Se on vanha goottilainen oikeus", murahti Hildebrand-vanhus.

"Minun on suostuttava pyyntöösi", sanoi Vitiges ottaen lipun Wisandilta.

Tämä ratsasti nopeasti tiehensä.

"Koska Guntaris ei ole vielä saapunut, niin sinä, Totila, saat kantaa tätä."

"Herra kuningas", vastasi tämä, "en voi sitä kantaa, jos minun on näytettävä ratsumiehilleni tietä vihollista vastaan."

Vitiges viittasi Tejan luokseen.

"Suo anteeksi", sanoi tämä, "tänään aion käyttää molempia käsiäni."

"Entä sinä, Hildebad."

"Kiitän kunniasta, mutta en aio olla muita huonompi."

"Kuinka", huudahti Vitiges melkein suutuksissaan, "täytyykö minun olla oma lipunkantajani, eikö kukaan ystävistäni kunnioita luottamustani?"

"Anna minulle. Teoderikin lippu", sanoi Hildebrand-vanhus tarttuen siihen.

"En enää välitä niin suuresti taistelusta.

"Mutta olen iloinen nähdessäni nuorten kunnianhimoa.

"Anna minulle lippu. Suojelen sitä samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten."

Ja hän ratsasti kuninkaan oikealle puolelle.

"Vihollisen jalkaväki tulee kukkulaa ylös", sanoi Vitiges kohottautuen satulassaan.

"Ne ovat hunneja ja armenialaisia", sanoi Teja tähystäen haukansilmillään. "Tunnen heidän korkeat kilpensä."

Hän kannusti hevostaan ja huusi mennessään:

"Niitä johtaa Ambazuch, valapattoinen murhapolttaja Petrasta."

"Eteenpäin, Totila", sanoi kuningas. "Näistä joukoista ei vankeja."

Nopeasti Totila ratsasti miestensä luo, jotka olivat järjestetyt kukkulan reunalle laaksosta nousevan tien suulle.

Hän tarkkasi armenialaisten varuksia, kun nämä marssivat hitaasti, suljetussa joukossa kukkulaa ylöspäin.

Heillä oli raskaat miehenkorkuiset kilvet ja lyhyet keihäät pistämistä ja heittämistä varten.

"He eivät saa heittää", huusi hän miehilleen.

Hän antoi heidän panna keveät kilvet selkään ja käski yhteentörmäyksen sattuessa käyttää keihästä vasemmalla eikä oikealla kädellä. Heidän pitää kietoa ohjakset yhteen kertaan vasemman käden ympäri ja heittää keihäät harjan yli oikeasta kädestä vasempaan.

Silloin he hyökkäisivät vihollisen kimppuun oikealta, suojaamattomalta puolelta.

"Heti yhteentörmäyksen tapahduttua -- he eivät kestä sitä -- heittäkää keihäät takaisin käsihihnaan, vetäkää miekat ja iskekää loput maahan."

Hän sijoitti miehensä laajaan rintamaan molemmille puolille tietä.

Itse hän johti kiilanmuotoista keskustaa pitkin tietä. Hän päätti antaa vihollisen nousta puolitiehen rinnettä.

Henkeään pidättäen molemmat joukot odottivat yhteentörmäystä.

Ambazuch, kokenut sotilas, kulki rauhallisesti eteenpäin.

"Antakaa heidän tulla aivan lähellenne, miehet", sanoi hän. "Niin lähelle, että tunnette hevosten henkäyksen kasvoillanne.

"Heittäkää silloin, ei millään ehdolla ennen. Tähdätkää matalalle, hevosen rinnan kohdalle ja heitettyänne vetäkää miekat esille.

"Sillä tavalla olen aina voittanut ratsumiehet."

Mutta nyt kävikin toisin.

Sillä kun Totila antoi hyökkäysmerkin, näytti kuin lumivyöry olisi lähtenyt rinnettä pitkin pelästyneiden armenialaisten päälle.

Myrskytuulen tavoin välähtelevä, korskuva ja jymisevä joukko kiiti eteenpäin. Ennenkuin armenialaisten ensimmäinen rivi oli ehtinyt kohottaa keihäänsä, pistivät gootit pitkillä keihäillään sen miehet suojattomalta puolelta kuoliaiksi.

Ne lakaistiin pois jäljettömästi.

Se oli tapahtunut nuolennopeasti. Kun Ambazuchin piti antaa toiselle riville, jossa hän itsekin oli, käsky polvistua ja ojentaa keihäät, hän näki, että gootit ratsastivat sen nurin, hajoittivat kolmannen ja kävivät miekkoineen, jotka he vasta nyt saivat esille, Bessaksen johtaman neljännen rivin kimppuun.

Hän aikoi ruveta järjestämään joukkoaan ja peräytyi senvuoksi hiukan.

Silloin Totila iski häntä miekallaan niin, että kypärä halkesi.

Hän lankesi polvilleen ja ojensi miekkansa kahvan gootille.

"Ota lunnaat", huusi hän, "olen vankisi".

Totila ojensi jo kätensä ottaakseen häneltä miekan.

Mutta silloin kuului Tejan ääni:

"Muista Petran linnaa."

Miekka välähti ilmassa, ja Ambazuch kaatui halastuin päin.

Silloin armenialaisten viimeinen rivi pakeni kauhistuneena mikä minnekin vieden Bessaksen mukanaan. -- Belisariuksen etujoukko oli tuhottu.

Vitiges miehineen oli riemuhuudoin tervehtinyt Totilan voittoa.

"Katso, hunnilaiset ratsumiehet, jotka ovat aivan alapuolellamme, lähtevät nyt Totilaa vastaan", sanoi kuningas vanhalle lipunkantajalle.

"Totila kääntyy heitä kohden. He ovat paljon lukuisammat meikäläisiä.

"Eteenpäin, Hildebad! Riennä tietä pitkin hänen avukseen!"

"Haa", huudahti vanhus kumartuen eteenpäin ja katsoen kallioreunan yli, "kuka on tuo ratsutribuuni, joka piileksii Belisariuksen henkivartijain välissä?"

Vitiges katsahti alas.

"Calpurnius", ärjäisi hän.

Ja äkkiä kuningas kannusti ratsuaan ja ajoi tietä hakematta suoraa päätä jyrkintä rinnettä alas vihamiestään kohti.

Pelko, että tämä pääsisi häneltä karkuun, sai hänet unohtamaan kaiken.

Ja kuningas lensi alas, ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet, ikäänkuin koston jumala olisi kiidättänyt häntä pensasten, kalliosärmien ja rotkojen yli.

Hetken aikaa vanha asemestari katsoi kauhistuneena kuninkaan menoa. Sellaista ratsastusta ei hän ollut ikipäivinä nähnyt.

Mutta samassa hän heilautti sinistä lippua ja huusi:

"Seuratkaa kuningasta, seuratkaa kuningasta."

Goottien keskirintama lähti silloin liikkeelle hunneja kohden, ratsumiehet edellä ja jalkaväki perässä, milloin juosten, milloin laskien kilvillään rinnettä pitkin.

Calpurnius oli katsahtanut ylöspäin.

Hänestä tuntui ikäänkuin hänen nimeään olisi huudettu.

Hänestä se huuto kuulosti tuomiopäivän pasuunalta.

Hän kääntyi nuolennopeasti ja aikoi lähteä pakoon.

Mutta maurilainen henkivartija Antallas, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan, tarttui hevosen ohjaksiin ja sanoi viitaten Totilan ratsumiehiin: "Seis, tribuuni -- tuolla on vihollinen!"

Tuskanhuuto sai Antallaan ja Calpurniuksen katsomaan vasemmalle.

He näkivät, että toinen henkivartija, hunni Kuturgur putosi hevosensa selästä erään gootin tappamana, joka oli äkkiä ilmestynyt paikalle kuin taivaasta pudonneena.

Ja gootin takana juoksi, ajoi ja liukui kokonainen sotajoukko näköjään polutonta vuorenrinnettä alas. Tämä ylhäältäpäin tuleva vihollinen ympäröi hunnit samalla kertaa, kun Totila hyökkäsi heidän kimppuunsa edestä päin.

Calpurnius tunsi gootin.

"Vitiges", huudahti hän kauhistuneena. Hänen kätensä herpautuivat.

Mutta hänen hevosensa pelasti hänet. Haavoittuneena ja hunnin putoamisesta pelästyneenä se lähti nelistämään pitkin kenttää.

Hänen oikealla puolellaan ratsastanut henkivartija kääntyi raivostuneena goottien kuningasta vastaan, joka oli joutunut paljon miestensä edelle:

"Kuole, uskalikko", huusi hän.

Mutta samassa hänet iski maahan Vitigeksen miekka, joka näytti tuhoavan kaikki, jotka erottivat hänet Calpurniuksesta.

Raivoissaan Vitiges ajoi tätä.

Hän ajoi läpi hunniparvien, jotka kauhistuneina vetäytyivät syrjään.

Calpurnius oli taas saanut hevosensa valtaansa ja haki suojaa ratsumiestensä tiheimpien ryhmien takaa.

Turhaan.

Vitiges ei päästänyt häntä näkyvistään eikä hellittänyt takaa-ajoa.

Kätkeytyipä hän kuinka hyvin tahansa ratsumiestensä taakse, riensipä hän kuinka nopeasti tahansa, niin aina kuningas hänet näki ja iski tieltään kaikki, jotka olivat hänen ja hänen poikansa murhaajan välillä.

Joukko joukon ja ryhmä ryhmän perästä hajosi kostavan isän hirmuisen miekan tieltä. Koko hunnien joukko oli jakautunut kahtia pakenevan ja hänen vainoojansa edessä.

Se ei ehtinyt enää sulkeutua.

Sillä ennenkuin Totila oli ennättänyt hunnien luo, oli vanha lipunkantaja ratsu- ja jalkamiehineen hyökännyt näiden oikeata siipeä vasten ja halaissut sen kahtia.

Kun Totila saapui paikalle, sai hän vain ahdistaa pakenevia.

Oikeanpuolisen osan Totila ja Hildebrand piirittivät joka puolelta ja tuhosivat sen viimeiseen mieheen saakka.

Suurempi, vasemmanpuoleinen osa pakeni Belisariuksen luo.

Sillä välin Calpurnius pakeni taistelukentän yli kuin raivotarten ahdistamana.

Hänellä oli suuri etumatka, sillä Vitigeksen oli täytynyt seitsemän kertaa raivata itselleen tie hunniparvien läpi.

Mutta gootin ratsu Boreas tuntui saaneen siivet. Hän pääsi yhä lähemmäksi uhriaan.

Pakeneva kuuli hänen jo käskevän pysähtyä ja ryhtyä taisteluun.

Calpurnius kannusti hevostaan.

Silloin se kaatui hänen allaan.

Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, oli Vitiges, joka oli hypännyt hevosensa selästä, hänen edessään.

Sanaakaan virkkamatta kuningas potkaisi hänelle miekan, jonka hän oli hevosen kaatuessa pudottanut.

Silloin Calpurnius tarttui siihen epätoivon vimmalla.

Hän kohotti sen ja hyökkäsi kuin tiikeri goottia kohti.

Mutta kesken hyökkäyksensä hän kaatui selälleen maahan.

Vitiges oli iskenyt hänen otsansa kahtia.

Kuningas pani jalkansa kaatuneen rinnalle ja katsoi hänen vääristyneihin kasvoihinsa.

Sitten hän huokasi syvään ja sanoi:

"Nyt olen kostanut. Oi, jos lapseni olisi vielä elossa."

Belisarius oli vihaisena katsellut taistelun epäsuotuisaa alkua.

Mutta hän ei kadottanut levollisuuttaan eikä itseluottamustaan, vaikka näkikin Ambazuchin ja Bessaksen armenialaisten tuhon sekä Calpurniuksen ratsumiesten hajautumisen ja pakenemisen.

Hän huomasi nyt vihollisen ylivoiman ja etevyyden.

Hän päätti antaa koko rintaman edetä ja jättää siihen aukon, josta pakenevien ratsumiesten jäännös voisi päästä turvaan.

Mutta gootit huomasivat tämän ja ajoivat johtajinaan Vitiges, Totila ja Hildebrand, kaksi viimemainittua tuhottuaan piirittämänsä hunnit, niin pakolaisten kintereillä, että olisivat joutuneet Belisariuksen rintaman luo samaan aikaan kuin nämäkin ja päässeet yhdessä rintaman läpikin.

Se ei saanut tapahtua.

Belisarius täytti aukon henkivartiostonsa jalkamiehillä ja käski pakenevien ratsumiesten seisahtua ja kääntyä.

Mutta näihin näkyi tarttuneen heidän johtajansa kuolemanpelko.

He pelkäsivät takaa päin uhkaavaa goottikuninkaan miekkaa enemmän kuin edessään seisovaa vihastunutta päällikköä. Pysähtymättä, epäjärjestyksessä he ajoivat täyttä laukkaa aivan kuin aikoen ratsastaa oman jalkaväkensä kumoon.

Yhteentörmäys oli hirmuinen -- tuhatääninen tuskan ja vihan huuto -- ratsu- ja jalkamiehet hirveässä sekamelskassa -- vieressä gootteja, jotka iskivät joukkoon voimiensa takaa -- ja äkkiä hurja pako kaikille suunnille vihollisen voittohuudon kaikuessa.

Belisariuksen henkivartiosto oli ajettu kumoon, hänen päärintamansa murrettu.

Hän käski peräytyä leiriin.

Mutta se ei ollut enää peräytymistä, se oli pakoa.

Hildebadin, Guntariksen ja Tejan jalkaväki oli nyt ehtinyt taistelukentälle. Bysanttilaiset huomasivat, että heidän asemansa oli joka paikassa huono. He pitivät vastarintaa mahdottomana ja riensivät aivan epäjärjestyksessä takaisin leiriin.

He olisivatkin saapuneet sinne hyvissä ajoin ennen vihollista, ellei odottamaton este olisi sulkenut kaikkia teitä.

Belisarius oli lähtenyt liikkeelle niin voitonvarmana, että hän oli käskenyt koko kuormaston, vaunujen ja sotajoukon tavarain, vieläpä karjankin, jota sen ajan tavan mukaan kuljetettiin sotajoukon keralla, lähteä leiristä.

Pakenevat joukot törmäsivät nyt kaikkialla näihin hitaasti liikuteltaviin ja vaikeasti tieltä saataviin esineihin, ja siitä aiheutui rajatonta hämminkiä ja sekasotkua.

Sotamiehet ja kuormarengit joutuivat käsikähmään keskenään. Rivit hajautuivat rattaiden, arkkujen ja vaunujen väliin.

Useissa heräsi saaliinhimo, ja he rupesivat ryöstämään kuormastoa, ennenkuin se joutuisi barbaarien käsiin.

Kaikkialta kuului sadatuksia, kirouksia, valituksia ja uhkauksia, särkyvien tavaravaunujen rätinää ja pelästyneiden elukkain mölinää.

"Uhratkaa kuormasto! Sytyttäkää vaunut palamaan! Lähettäkää ratsumiehiä karjaa ajamaan", käski Belisarius, joka henkivartiostonsa jäännöksen kanssa peräytyi hyvässä järjestyksessä raivaten tietä miekoilla.

Turhaan.

Sekasorto tuli yhä suuremmaksi, joukko kuormaston ympärillä yhä tiheämmäksi. Näytti siltä, ettei sitä voisi ollenkaan selvittää.

Silloin hän joutui epätoivoon.

Viimeisestä rivistä kuului huuto: "barbaarit ovat kimpussamme!"

Se ei ollutkaan turhaa peloittelua.

Hildebad oli jalkaväkineen ehtinyt tasangolle, ja hänen joukkonsa ensimmäiset rivit hyökkäsivät turvattoman joukon kimppuun.

Silloin syntyi hirmuinen aaltoliike eteenpäin. Tallatut ja ahdistetut päästivät tuhatäänisen tuskan ja vihan huudon -- henkivartijat, jotka muistelivat entistä urhoollisuuttaan, olisivat taistelleet, mutta eivät voineet -- äkkiä syöksyi suurin osa vaunuja vetojuhtineen ja mukanaan ne tuhannet, jotka olivat sortuneet niiden väliin, hirmuisella paukkeella korkean tien oikealla ja vasemmalla puolella oleviin hautoihin. Siten tie puhdistui.

Vastustamattomasti, epäjärjestyksessä pakolaiset riensivät leiriin.

Riemuhuudoin goottilainen jalkaväki ajoi pakenevia takaa osuen helposti niiden tiheään ryhmään nuolilla, lingoilla ja keihäillä. Belisarius kykeni töin tuskin puolustautumaan Totilan ja kuninkaan ratsumiesten hyökkäyksiä vastaan.

"Auta, Belisarius", huusi Aigan, massageettilaisten palkkasoturien päällikkö päästyään sekamelskasta ja pyyhkien verta kasvoistaan. "Mieheni ovat nähneet vihollisen joukossa mustan paholaisen.

"En saa heitä pysähtymään.

"Auta, sillä sinua he tavallisesti pelkäävät enemmän kuin paholaista!"

Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli oikeata siipeään, joka goottien ahdistamana pakeni epäjärjestyksessä kentän yli.

"Oi, Justinianus, keisarillinen herrani! Huonosti pidän lupaukseni!"

Jättäen luotettavan Demetriuksen käsiin peräytymisen suojaamisen -- nyt oli päästy kukkulaiselle maalle, jossa ratsuväkeä ei voinut niin edullisesti käyttää kuin tasangolla -- hän ajoi Aiganin seuraamana ratsastavien henkivartijainsa etunenässä kentän poikki pakenevien luo.

"Seis", hän huusi jyrisevällä äänellä, "seis, pelkurit koirat!

"Kuka pakenee, kun Belisarius taistelee?

"Minä olen keskellänne! Kääntykää, niin voitamme!"

Hän avasi kypäränsä silmikon ja näytti miehille majesteetilliset kasvonsa.

Tämän sankarillisen miehen vaikutusvoima oli niin mahtava, luottamus hänen voittoisaan onneensa niin suuri, että todellakin kaikki, jotka tunsivat sotapäällikön sankarivartalon, säpsähtivät, pysähtyivät ja huudoilla toisiaan rohkaisten kääntyivät takaa-ajavia gootteja vastaan.

Ainakin siinä osassa kenttää pakenevat bysanttilaiset pysähtyivät.

Silloin astui esiin jättiläiskokoinen gootti, joka helposti raivasi tien joukon läpi.

"Heijaa, onpa hauskaa, että te, nopsat pikku kreikkalaiset olette vihdoinkin väsyneet juoksuun.

"Olin niin hengästynyt, etten yrittänyt päästä perässänne.

"Jalat teillä on paremmat kuin meillä. Koetetaanpa, minkälaiset käsivarret teillä on.

"Ketä te väistätte pojat? Tuotako, joka ratsastaa päistäriköllä? Mikä hän on?"

"Herra, hän on varmaankin italialaisten kuningas. Hänen katsettaankaan tuskin voi sietää."

"Vielä mitä! Ahaa -- hän on varmaankin Belisarius!

"Onpa hauskaa", huusi hän tälle, "että tapasin sinut, uljas sankari.

"Laskeudu hevoseltasi ja tule mittelemään voimiasi kanssani.

"Olen Hildebad, Totan poika.

"Kuten näet, olen minäkin jalkaisin.

"Etkö halua", huusi hän vimmoissaan. "Sinut täytyy vetää pois hevosen selästä."

Hän rupesi heiluttamaan oikeassa kädessään olevaa, tavatonta keihästä.

"Käänny, herra, pakene", huusi Aigan. "Jättiläinen heittää mastopuulla."

"Käänny, herra", toistivat hypaspistit peloissaan.

Mutta Belisarius ratsasti levollisesti hevosen pituuden lähemmäksi goottia ja veti esille lyhyen miekkansa.

Suhahtaen hirrentapainen keihäs lensi Belisariuksen rintaa kohti.

Mutta vähän ennen kuin se sattui, Belisarius iski siihen voimakkaasti lyhyellä roomalaismiekallaan, ja se lensi vahinkoa tekemättä kolme askelta sivulle päin.

"Eläköön Belisarius! Eläköön", huusivat bysanttilaiset rohkaistuneina ja syöksyivät gootteja kohti.

"Kaunis isku", sanoi Hildebad nauraen.

"Katsotaanhan auttaako miekkailutaitosi tätäkin vastaan."

Hän kumartui, otti maasta vanhan, ryhmyisen rajakiven, heilutteli sitä edestakaisin, nosti sen molemmin käsin päänsä päälle ja nakkasi sen kaikin voimin ryntäävää sankaria vastaan. -- Bysanttilaiset huudahtivat -- Belisarius putosi selälleen maahan. Silloin oli kaikki lopussa.

"Belisarius kuollut! Voi onnettomuutta! Kaikki on hukassa", huusivat bysanttilaiset, kun korkea vartalo oli kadonnut näkyvistä, ja pakenivat hurjasti leiriin päin.

Muutamat pakenivat pysähtymättä Rooman porteille saakka.

Turhaan keihäs- ja kilpimiehet kuolemaa uhmaten ryntäsivät gootteja vastaan, he saivat pelastetuksi päällikkönsä, mutta ei taistelua.

Eteenpäin ryntäävän Hildebadin ensimmäisen kuolettavan miekaniskun vastaanotti uskollinen Maxentius omaan rintaansa.

Mutta täällä goottilainen soturikin vaipui vihdoin maahan ratsultaan. Hän oli vasta Hildebadin jälkeen saapunut Belisariuksen luo ja iskenyt seitsemän henkivartijaa kuoliaaksi päästäkseen päällikön kimppuun. Gootit löysivät hänen ruumiistaan kolmetoista haavaa. Mutta hän jäi eloon.

Ja hän oli muuan niitä harvoja, jotka taistelivat koko sodan ajan ja jäivät sen jälkeen eloon. -- Hän oli lipunkantaja Visand.

Aigan ja Belisariuksen hevosenhoitaja Valentinus nostivat herransa hevosen selkään. Tämä toipui pian huumauksestaan ja kohotti turhaan päällikönsauvansa ja kehoitushuutonsa. Miehet eivät kuulleet tai eivät tahtoneet kuulla.

Turhaan hän iski pakenevia kuoliaaksi. Aallon tavoin vetäisi joukko hänet mukaansa ja vei hänet leiriin.

Täällä hän sai vielä kerran pysähdytetyksi gootit lujan portin avulla.

"Kunnia on menetetty", sanoi hän. "Suojelkaamme henkeämme."

Näin sanoen hän sulki leirin portit ottamatta huomioon sitä, että porttien ulkopuolelle jäi laumoittain bysanttilaisia.

Hurja Hildebad koetti tunkeutua suoraan leiriin, mutta yritys ei onnistunut, sillä leirin vahvoihin tammisiin muureihin eivät pystyneet keihäät eivätkä kivet.

Tyytymättömänä hän nojasi keihääseensä vilvoitellen itseään. Silloin ilmestyi muurin kulman takaa Teja, joka kuninkaan ja Totilan tavoin oli laskeutunut hevosen selästä, ja silmäili tutkivasti leirin puuvarustusta.

"Kirottu puulinna", huusi Hildebad hänet nähtyään. "Siihen ei pysty kivi eikä rauta."

"Ei", sanoi Teja, "vaan tuli".

Hän potkaisi vieressään olevaa tuhkakasaa.

"Tässä on risuja ja tuhkaa viime öisen leiritulen jäljeltä:

"Tuolla on vielä palavia hiiliäkin.

"Tänne, miehet! Kohennelkaa miekoillanne hiillosta! Sytyttäkää risut palamaan. Pannaan leiri tuleen!"

"Sinä olet kunnon poika", huudahti Hildebad iloisena. "Nopeasti tänne, pojat! Savustetaan heidät ulos kuten ketut pesästä. Raikas pohjoistuuli auttaa meitä."

Nopeasti sytytettiin taas vartiotulet ja sadoittain kekäleitä lensi heti leirin kuiviin puuvarustuksiin.

Pian leimusivat puiset muurit ilmitulessa.

Sakea savu, jonka tuuli ajoi päin bysanttilaisten silmiä, teki vallien puolustamisen mahdottomaksi.

He peräytyivät leirin keskiosaan.

"Oi, jos nyt saisi kuolla", huokasi Belisarius. -- "Lähtekää leiristä! Menkää porta decumanan kautta ulos!

"Peräytykää hyvässä järjestyksessä leirin takana oleville silloille."

Mutta lähtökäsky teki lopun viimeisestäkin kurista, järjestyksestä ja rohkeudesta.

Kun puoleksi hiiltyneet portinpalkit ryskyivät Tejan kirveen iskuista ja kun musta sankari tulenhaltijan tavoin syöksyi ensimmäisenä liekkien ja savun läpi pretorisen portin kautta leiriin, riuhtaisivat pelästyneet sotamiehet yhtä aikaa auki kaikki portit, joiden kautta päästiin Roomaan, juosten itse kilvan joelle päin.

Ensimmäiset pääsivät hyvin ja ahdistamatta silloille. He olivat saaneet suuren etumatkan sillä aikaa kuin Belisarius puolusti palavaa leiriä Hildebadia ja Tejaa vastaan.

Mutta äkkiä -- uusi pelästys -- goottilaisen ratsuväen torvet kajahtivat aivan läheltä.

Vitiges ja Totila olivat, nähtyään, että leiri oli valloitettu, taas nousseet hevosten selkään ja ratsastivat miehineen leirin ympäri molemmilta puolin hyökäten pakenevien kimppuun sivuilta päin.

Belisarius oli juuri tullut ulos decumanisesta portista ja aikoi ajaa lähimmälle sillalle, kun hän näki sekä oikealla että vasemmalla puolella vihollisen ratsumiehiä.

Kokenut sotapäällikkö ei vieläkään menettänyt mielenmalttiaan.

"Täyttä karkua silloille", hän huusi saraseeneilleen. "Suojelkaa niitä!"

Mutta liian myöhään. Kuului kumea rasahdus ja heti sen jälkeen toinen, -- molemmat kapeat sillat olivat pakenevien painon alla murtuneet. Mutaiseen veteen hukkui sadoittain hunnilaisia ratsumiehiä ja illyrialaisia keihäsmiehiä, jotka olivat olleet Justinianuksen ylpeys.

Jyrkälle joenrannalle päästyään Belisarius kannusti empimättä hevostaan ja ajoi sen kuohuviin, veren värjäämiin aaltoihin.

Hän pääsi toiselle rannalle.

"Salomo", sanoi hän joen yli päästyään reippaimmalle pretoriaanilleen, "ota sata ratsastavaa henkivartijaani ja aja solalle niin nopeasti kuin hevoset pääsevät.

"Ajakaa pakolaiset nurin.

"Teidän täytyy päästä sinne ennen gootteja. Kuuletteko? Teidän täytyy!

"Se on viimeinen pelastusmahdollisuus."

Salomo ja Dagisthaeos lähtivät täyttämään käskyä.

Belisarius kokoili sillä aikaa pakenevat miehensä ympärilleen.

Gootteja samoin kuin bysanttilaisiakin joki oli pidättänyt vähän aikaa.

Äkkiä Aigan huusi:

"Salomo palaa!"

"Herra", huusi tämä päästyään lähemmäksi, "kaikki on hukassa! Solassa välkkyi aseita. Gootit ovat miehittäneet sen."

Silloin -- ensi kerran tänä onnettomuuden päivänä -- Belisarius pelästyi.

"Sola menetetty! -- Silloin ei sotajoukostani ainoakaan mies pelastu.

"Silloin: hyvästi maine, Antonina ja elämä.

"Paljasta miekkasi, Aigan -- elävänä en tahdo joutua barbaarien käsiin."

"Herra", sanoi Aigan, "en ole koskaan kuullut sinun puhuvan tuolla tavalla."

"Tällaista ei ole minulle koskaan ennen sattunutkaan. Laskeutukaamme hevosten selästä ja kuolkaamme."

Hän kohotti jo oikean jalkansa jalustimesta hypätäkseen hevosen selästä. Mutta samassa Dagisthaeos ajaa karautti paikalle ja huusi: "Ole huoleti päällikköni!"

"Mitä sanot?"

"Sola on meidän hallussamme. Aseet, jotka siellä näimme, olivat roomalaisia.

"Prefekti Cethegus on siellä. Hän on pitänyt sen salaa miehitettynä."

"Cethegus", huusi Belisarius. "Onko se mahdollista? Onko se totta?"

"On, päällikkö. -- Katso tuonne! Oikeaan aikaan tämä tieto tulikin."

Niin olikin.

Sillä goottilainen ratsumiesjoukko, jonka kuningas Vitiges oli lähettänyt valtaamaan solaa, ennenkuin pakolaiset sinne ehtisivät, oli kulkenut joen yli erään kaalamon kohdalla, katkaissut tien Belisariuksen ratsumiehiltä ja joutunut ennen heitä tärkeään solaan.

Mutta juuri, kun he aikoivat ajaa solan sisään, Cethegus hyökkäsi isaurilaisineen piilopaikastaan eräästä rotkosta ja ajoi lyhyen taistelun jälkeen hämmästyneet gootit pakosalle.

"Ensimmäinen voitonvälähdys tänä mustana päivänä", huudahti Belisarius. "Solalle!"

Paremmassa järjestyksessä ja levollisempina kuin tähän saakka joukko kokoontui päällikkönsä ympärille, joka johti heidät metsäylänteelle.

"Terve tuloa turvaan, Belisarius", huusi Cethegus pyyhkien miekkaansa.

"Olen odottanut sinua täällä auringon noususta alkaen.

"Tiesin varmasti, että tulisit tänne ennen iltaa."

Belisarius ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Rooman prefekti! Sinä olet tänään pelastanut keisarin sotajoukon, jonka minä olin syössyt perikatoon. Minä kiitän sinua!"

Prefektin levänneet joukot hallitsivat läpipääsemättömän muurin tavoin solaa, laskivat pakenevat bysanttilaiset pienissä erissä turvaan ja torjuivat helposti ensimmäisten väsyneiden, joen yli kahlanneiden goottien hyökkäykset. -- Nämä olivatkin taistelleet koko päivän.

Hämärän tullessa kuningas Vitiges kutsui joukkonsa takaisin ja sijoitti ne yöksi taistelukentälle. Sillä aikaa Belisarius solan eteläpuolella vähitellen järjesti alipäällikköineen sotajoukkonsa sitä mukaa kuin pakolaiset saapuivat.

Kun Belisariuksella taas oli koossa muutamia tuhansia miehiä, hän ratsasti Cetheguksen luo ja sanoi:

"Mitä tuumit, Rooman prefekti?

"Sinun joukkosi ovat levänneet.

"Ja meidän miesten täytyy saada korvaus kärsimästään tappiosta.

"Hyökätkäämme vielä kerran vihollisen kimppuun -- aurinko ei vielä aivan heti laske -- ja koettakaamme kääntää onneamme."

Cethegus katsoi häneen hämmästyneenä ja lausui Homeroksen sanat:

"Todella, kamalan sanan olet lausunut, voimakas!

"Tyytymätön!

"Onko sinusta niin äärettömän vaikea palata voitettuna taistelusta?

"Ei, Belisarius! Tuolla viittaavat Rooman tornit. Vie sinä sinne tuiki väsyneet joukkosi.

"Minä puolustan solaa siksi, kun olet päässyt kaupunkiin.

"Ja olen hyvin iloinen, jos saan sen edes tehdyksi."

Niin tehtiinkin.

Belisarius ei asiain näin ollen voinut ajatellakaan saada prefektiä taipumaan.

Hän luopui siis vaatimuksestaan ja vei joukkonsa takaisin Roomaan, jonne saapui iltayöstä.

Ensin ei häntä aiottu laskea sisään.

Hän oli niin tomun ja veren peitossa, ettei häntä tahdottu tuntea.

Sitä paitsi pakolaiset olivat tuoneet kaupunkiin taistelusta sellaisia tietoja, että päällikkö oli kaatunut ja kaikki oli menetetty.

Vihdoin Antonina, joka oli odottanut valleilla, tunsi hänet.

Hänet laskettiin kaupunkiin Pinciuksen portin kautta. Sitä kutsuttiin siitä lähtien Porta belisariaksi.

Tulisoihdut Flaminiuksen ja Pinciuksen porttien välisillä valleilla olivat prefektille merkkinä siitä, että Belisarius oli päässyt joukkoineen Roomaan. Hän lähti hyvässä järjestyksessä, väsyneiden voittajain laimeasti ahdistaessa, kaupunkiin päin, jonne hän onnellisesti pääsikin yön turvissa.

Vain Teja tunkeutui muutamain ratsumiesten kanssa sille kukkulalle, jolla Villa Borghese nykyjään sijaitsee, ja Aqva Acetosaan saakka.

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana päivänä goottien lukuisa sotajoukko saapui ikuisen kaupungin edustalle ja piiritti sen seitsemästä kohdasta.

Nyt alkoi merkillinen piiritys, jonka aikana kävi ilmi sekä Belisariuksen päällikkönero ja kekseliäisyys että piirittäjien urhoollisuus.

Pelosta vavisten roomalaiset katselivat muureiltaan saapuvaa goottien laumaa, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan.

"Katso, prefekti, tuo joukko valtaa muurisi."

"Niiden ympäristön, mutta niiden yli se ei tule.

"Ilman siipiä ei näille muureille päästä."

Vitiges oli jättänyt Ravennaan vain kaksituhatta miestä. Kahdeksantuhatta hän oli lähettänyt Urbssalvian kreivin Uligiksen ja Asculumin kreivin Ansan johdolla Dalmatiaan valloittamaan tätä maakuntaa ja Liburniaa bysanttilaisilta sekä valtaaman takaisin tärkeää Salonaa. Heidän piti pestata avukseen palkkasotureita Saviasta.

Goottien laivastokin lähetettiin sinne vastoin Tejan neuvoa. Hän ehdotti, että se olisi tuotu Portukseen, Rooman satamaan, piirittävän sotajoukon avuksi.

Maan puolelta kuningas piiritti Roomaa ja sen laajoja valleja sekä Marcus Aureliuksen ja prefektin rakennuttamia muureja sadallaviidelläkymmenellätuhannella miehellä,

Rooman muureissa oli siihen aikaan viisitoista pääporttia sekä sitäpaitsi joitakuita pienempiä.

Gootit pystyttivät muurien heikompien paikkojen edustalle kuusi leiriä. Kaikki nämä kuusi leiriä olivat joen vasemmalla rannalla.

Mutta koska oli pelättävissä, että piiritetyt hävittäisivät Milviuksen sillan ja siten katkaisisivat piirittäjiltä kulkutien joen oikealle rannalle sekä saisivat vapaasti hallittavakseen koko alueen joen oikealta rannalta mereen saakka, gootit rakensivat Tiberin oikealle rannalle, "Neron kentälle", seitsemännen leirin, joka ulottui Vatikanin kukkulalta Milviuksen siltaan saakka.

Tämä silta suojeli siis Milviuksen siltaa ja uhkasi Hadrianuksen siltaa sekä Pyhän Pietarin porttiin päättyvää Roomaan johtavaa tietä. Porttia kutsuttiin Prokopiuksen tietojen mukaan jo silloin myöskin sisemmäksi Aureliuksen portiksi.

Se oli lähinnä Hadrianuksen hautaa.

Gootit vartioivat tarkasti myöskin Pyhän Pankratiuksen porttia Tiberin oikealla rannalla.

Tämän Neron kentällä, Pankratiuksen ja Pietarin porttien välillä olevan leirin päälliköksi Vitiges määräsi Mediolanumin kreivin Markjan, joka oli ollut cottilaisten alppien vartijana frankkeja vastaan.

Mutta kuningas kävi usein itse täällä tarkasti silmäillen Hadrianuksen hautaa.

Hän ei ruvennut minkään erityisen leirin päälliköksi, vaan pidätti itselleen ylipäällikkyyden määräten kuuden muun leirin päälliköiksi Hildebrandin, Totilan, Hildebadin, Tejan, Guntariksen ja Gripan.

Kaikkien seitsemän leirin ympäri kuningas kaivatti syvät haudat ja teetätti siten saadusta mullasta muurit haudan ja leirin välille ja vahvistutti ne paalutuksilla, suojaten siten leirit mahdollisilta hyökkäyksiltä.

Belisarius uskoi praenestinisen (nykyinen Porta maggiore) portin kaupungin itäosassa Bessakselle sekä kovasti uhatun Flaminiuksen portin, jonka läheisyydessä oli Totilan leiri, Constantinukselle. Tämä rakennutti sen melkein umpeen roomalaisista temppeleistä ja palatseista otetuilla marmorilohkareilla.

Belisarius oli sijoittanut pääleirinsä kaupungin pohjoisosaan.

Tämä oli heikoin Cetheguksen hänelle luovuttamista paikoista.

Prefekti oli pidättänyt itselleen kaupungin länsi- ja eteläosat, joista kukaan ei voinut häntä karkoittaa ja joissa hänen läsnäolonsa oli välttämätön.

Mutta täällä pohjoisessa oli Belisarius isäntänä. Hän asettui Flaminiuksen ja Pinciuksen -- taikka nyt "Belisariuksen" -- porttien välille, linnoituksen heikommalle paikalle ja suunnitteli hyökkäyksiä barbaareita vastaan.

Muut portit hän uskoi jalkaväenpäälliköiden Peraniuksen, Magnuksen, Enneen, Artabaneen, Azaretaan ja Chilbudiuksen huostaan.

Prefekti oli luvannut puolustaa kaikkia portteja Tiberin oikealla rannalla, nimittäin uutta Porta aureliaa Hadrianuksen haudan luona, Porta septimianaa, vanhaa Porta aureliaa, jota siihen aikaan kutsuttiin Pankratiuksen portiksi, ja Porta portuensista sekä näiden lisäksi vasemmalta rannalta pyhän Paavalin porttia.

Vasta seuraava portti itäänpäin -- ardeatininen -- oli Belisariuksen suojeltavana. Täällä oli päällikkönä Chilbudius.

Sekä piirittäjät että piiritetyt osoittautuivat yhtä väsymättömiksi ja kekseliäiksi hyökkäys- ja puolustussuunnitelmien tekemisessä.

Kauan aikaa gootit koettivat keksiä keinoja saadakseen Rooman antautumaan ilman rynnäkköä, ja piiritetyt taas koettivat saada nuo tuumat turhiksi.

Gootit, jotka olivat campagnan herroja, koettivat näännyttää piiritettyjä janolla. He katkaisivat kaikki neljätoista komeaa vesijohtoa, jotka varustivat kaupungin juomavedellä.

Belisarius muurautti heti, kun hän oli tämän huomannut, vesijohtojen kaupunginpuoleiset päät kiinni.

"Sillä", oli Prokopius sanonut hänelle, "kun sinä, sankari Belisarius, kömmit vesijohtoa myöten Napoliin, voisi barbaarien mieleen johtua ryömiä samanlaista sankaritietä Roomaan. Tuskinpa he sitä häpeänäkään pitäisivät."

Kylvyistä piiritettyjen täytyi kokonaan luopua, sillä kauempana joesta olevissa kaupunginosissa saatiin tuskin juomavettä.

Katkaisemalla vesijohdot barbaarit olivat ottaneet roomalaisilta leivänkin suusta.

Siltä ainakin näytti.

Sillä Rooman kaikki vesimyllyt seisahtuivat nyt.

Viljaa, jonka Cethegus oli ostanut Sisiliasta ja Belisarius väkisin koonnut Rooman ympäristöstä vuokralaisten ja maanviljelijäin murinasta huolimatta, ei saatu enää jauhetuksi.

"Antakaa aasien ja härkien pyörittää myllyjä", komensi Belisarius.

"Useimmat aasit ja härät olivat siksi viisaita, Belisarius", vastasi Prokopius, "etteivät ne tulleet tähän loukkuun meidän mukanamme.

"Meillä on härkiä vain teurastusta varten.

"Jos ne pannaan myllyjä pyörittämään, ei niissä sitten enää ole lihaa niin paljon, että niitä voisi teurastaa."

"Kutsu sitten Martinus tänne.

"Sain eilen Tiberin rannalla kävellessäni ja goottien telttoja laskiessani aatteen --"

"Joka Martinuksen on sen mahdottomuudesta huolimatta toteutettava.

"Mies parka!

"Noudan hänet joka tapauksessa."

Mutta kun Belisarius ja Martinus saman päivän iltana näyttivät yhteenliitettyjen venheiden päälle laaditun maailman ensimmäisen laivamyllyn, sanoi Prokopius ihastuneena:

"Laivamyllyissä jauhettu leipä ilahduttaa ihmisiä kauemmin kun suurimmat urotyösi. Täten jauhetussa viljassa on -- kuolemattomuuden maku."

Belisariuksen keksimät ja Martinuksen laatimat laivamyllyt suorittivat todellakin koko piirityksen ajan kuiville jääneiden vesimyllyjen tehtävän.

Sen sillan alapuolella, jota nykyjään kutsutaan Ponte San Sistoksi, Janiculus-kukkulan juurelle Belisarius, näet, kiinnitti köysillä kaksi laivaa ja rakennutti niiden päälle myllyn, jonka ratasta sillan arkkujen väliin pusertunut vesi pyöritti kovalla vauhdilla.

Piirittäjät koettivat saada tuhotuiksi nämä laitokset, joista karkulaiset olivat heille kertoneet.

He heittelivät sillan yläpuolella olevilta rannoilta jokeen palkkeja, tukkeja ja puita, jotka todellakin yhdessä yössä tuhosivat kaikki joessa olevat myllyt.

Mutta Belisarius rakennutti myllyt uudestaan ja jännitti sillan yläpuolelle joen yli vahvan ketjun, johon kaikki myllyjä uhkaavat esineet tarttuivat.

Tällä rautaisella virransululla oli toinenkin tarkoitus kuin myllyjen suojeleminen. Sen piti myöskin estää gootteja pääsemästä kaupunkiin veneillä ja lautoilla jokea pitkin.

Sillä Vitiges oli nyt ryhtynyt kaikkiin toimiin rynnäkön varalta.

Hän rakennutti puisia torneja, jotka olivat korkeampia kuin kaupungin muurit. Tornit olivat rattailla ja niitä kuljetettiin vetojuhtien avulla.

Hän teetti lukemattomia ryntäysportaita sekä neljä hirmuista muurinsärkijää, joita kutakin hoitamaan tarvittiin viisikymmentä miestä.

Lukemattomilla risu- ja kaislakimpuilla täytettäisiin syvät vallihaudat.

Belisarius ja Cethegus puolestaan -- edellinen pohjoisessa ja idässä, jälkimmäinen etelässä ja lännessä -- valvoivat kaupungin puolustusta. He sijoittivat valleille ballisteja ja heittokoneita, jotka sinkosivat pitkien matkojen päähän hirrentapaisia keihäitä sellaisella voimalla, että ne puhkaisivat täydessä rautavaruksessa olevan miehen.

Portteja suojeltiin "susilla", s.o. rautapiikein varustetuilla palkeilla, jotka pudotettiin hyökkääjien päälle, kun nämä olivat saapuneet aivan portin viereen.

Lopuksi he sirottelivat paljon jalkarautoja ja piikkikuulia muurien ja barbaarien leirin väliselle aukealle paikalle.

YHDEKSÄS LUKU.

Kaikesta tästä huolimatta gootit olisivat päässeet muureille, ellei prefektillä olisi ollut Egariaa, sanoivat roomalaiset.

Sillä se oli todellakin merkillistä. Joka kerta, kun barbaarit suunnittelivat hyökkäystä, meni Cethegus Belisariusta varoittamaan ja ilmoitti edeltäkäsin hyökkäyspäivän.

Joka kerta, kun Teja tai Hildebad aikoivat tehdä äkkihyökkäyksen jotakin porttia tai varustusta vastaan, Cethegus ilmoitti sen edeltäkäsin ja hyökkääjät tapasivat uhatussa paikassa puolustajia kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesti.

Joka kerta, kun barbaarit aikoivat tehdä yöllisen hyökkäyksen joen yli jännitettyä ketjua vastaan, Cethegus näkyi aavistaneen sen ja lähetti vihollisia vastaan polttolaivoja.

Näin kului kuukausia.

Goottien täytyi myöntää itselleen, etteivät he huolimatta lukuisista hyökkäyksistä olleet vähääkään edistyneet piirityksen alusta.

Kauan he kestivät masentumatta nämä vastoinkäymiset ja kaikkien suunnitelmiensa ilmitulemisen ja tuhoamisen.

Mutta vähitellen alemmat kansankerrokset rupesivat napisemaan, varsinkin kun elintarpeet alkoivat vähetä. Jopa kuninkaankin kirkas otsa synkkeni, kun hän näki pahan haltijan tekevän turhaksi kaiken hänen voimansa, kestävyytensä ja sotataitonsa.

Ja kun hän tuli jonkin epäonnistuneen yrityksen jälkeen kuninkaalliseen telttaan väsyneenä ja kumarahartiaisena, katseli vaitelias kuningatar häntä niin arvoituksellisesti ja kammottavasti, että hän kauhistuen käänsi katseensa toisaalle.

"Näin asiat nyt ovat", sanoi hän synkkänä Tejalle.

"Johan edeltäkäsin sanoin, että näin kävisi.

"Rautgundiksen mukana pakeni onneni, samoin sieluni rauha.

"Kruununi tuntuu olevan kirottu.

"Ja tuo amelungien tytär kiertelee ympärilläni vaiteliaana ja synkkänä kuin onnettomuuteni ilmi elävänä."

"Olet kenties oikeassa", sanoi Teja.

"Mutta saan mahdollisesti tämän taikavyyhdin selvitetyksi.

"Anna minulle lomaa täksi yöksi."

Samana päivänä, melkein samalla hetkellä verinen Johannes pyysi Rooman muurien sisällä Belisariukselta lomaa seuraavaksi yöksi.

Belisarius ei suostunut.

"Nyt ei ole sopiva aika öisiin huvitteluihin", sanoi hän.

"Ei taida tuottaa kovinkaan suurta huvia kymmenen kertaa meitä molempia viekkaamman ketun seuraaminen yöaikaan kosteiden muurien välissä ja goottien aseiden uhalla."

"Mitä oikein puuhaat", kysyi Belisarius tarkkaavaisempana.

"Mitäkö puuhaan?

"Aion tehdä lopun tästä kirotusta asemasta, jossa me -- sinä, päällikköni, -- nykyjään olemme.

"Kuukausimääriä barbaarit ovat olleet näiden muurien edustalla mitään voittamatta. Me ammumme heitä väijyksistä kuten pojat pikku lintuja ja nauramme heille.

"Mutta kuka tämän kaiken oikeastaan saa aikaan?

"Et sinä, keisarillinen sotapäällikkö, kuten oikeastaan pitäisi, eikä keisarillinen sotajoukko, vaan tuo jäinen roomalainen, joka ei naura muulloin kuin ivatessaan.

"Hän istuu Kapitoliumissa ja nauraa keisarille ja gooteille ja meille ja -- luvalla sanoen -- sinulle eniten.

"Mistä tuo mies, joka on kuin Odysseus ja Ajax samalla kertaa, tietää goottien suunnitelmat niin tarkoin kuin istuisi hän läsnä kuningas Vitigeksen neuvotteluissa.

"Pahan henkensä avulla sanovat jotkut.

"Egariansa avulla sanovat toiset.

"Hänellä on korppi, joka osaa puhua kuin ihminen ja joka ymmärtää ihmisten puhetta, sanovat jotkut. Hän lähettää korppinsa yöksi goottien leiriin.

"Uskokoot näitä puheita akat ja roomalaiset, mutta ei äitini poika.

"Luulen tuntevani sen korpin ja pahan hengen.

"Varmaa on, että hän saa tietonsa vain goottien leiristä. Katsokaamme, emmekö voisi itse käyttää tuota lähdettä."

"Olen kauan epäillyt samaa, mutta en ole keksinyt mitään keinoa."

"Olen antanut hunnieni vartioida hänen askeleitaan.

"Se on perin vaikeaa, sillä tuo ruskea mauripiru seuraa häntä joka paikassa kuin varjo.

"Mutta joskus on Syphax päiväkausia poissa ja silloin vakoileminen onnistuu paremmin.

"Olen saanut tietää, että Cethegus on useana yönä mennyt ulos kaupungista milloin Porta portuensiksen kautta Tiberin oikealla rannalla, milloin pyhän Paavalin portin kautta Tiberin vasemmalla rannalla. Vakoojani eivät uskaltaneet seurata häntä kauemmaksi kaupungin ulkopuolelle, sillä molemmat mainitut portit ovat hänen hallussaan.

"Mutta tänä yönä -- sillä nyt hän taas varmasti lähtee kaupungista -- aion itse lähteä häntä vakoilemaan.

"Minun täytyy odottaa häntä portin ulkopuolella, sillä hänen isaurilaisensa eivät laske minua portista ulos. Jään tarkastusmatkallani johonkin vallihautaan odottamaan."

"Hyvä! Mutta sanojesi mukaan on kaksi porttia vartioitavana."

"Sen vuoksi olenkin ottanut veljeni Perseuksen toverikseni. Hän vartioi pyhän Paavalin, minä portuensista porttia. Saat olla varma, että ennen auringonnousua huomenna toinen meistä tuntee prefektin pahan hengen." --

Aivan vastapäätä pyhän Paavalin porttia noin kolmen jousenkantaman päässä kaupungin uloimmista vallihaudoista oli mahtava, vanhanaikainen rakennus, Basilica Sancti Pauli extra muros (pyhän Paavalin basilika muurien ulkopuolella), jonka viimeiset jäännökset hävisivät vasta silloin, kun Bourbonin tallikreivi piiritti Roomaa.

Alkujaan se oli Jupiter Statorin temppeli, mutta pari vuosisataa takaperin oli se pyhitetty apostolille. Siitä huolimatta oli vieläkin pystyssä partaisen jumalan suuri pronssipatsas. Sen oikeasta kädestä oli vain riistetty vasama ja pantu sijaan risti. Leveä, partainen patsas sopi mainiosti uudenkin nimensä kuvaksi.

Oli yön kuudes hetki.

Kuu paistoi kirkkaana ikuisen kaupungin yläpuolella ja valoi hopeaista hohdettaan muurien harjoihin sekä Rooman varustusten ja basilikan väliselle kentälle.

Pyhän Paavalin portilla oli juuri vaihdettu vahteja.

Mutta portista oli tullut seitsemän miestä ja takaisin palasi vain kuusi. Seitsemäs lähti taivaltamaan kentälle päin.

Varovaisesti hän kulki eteenpäin karttaen lukuisia jalkarautoja, sudenhautoja ja itsestään laukeavia myrkytettyjä nuolia, joita täällä oli kaikkialla ja jotka tuottivat monelle gootille kuoleman hyökkäyksien aikana.

Mies näytti tuntevan ne tarkoin ja osaavan väistää niitä.

Mutta hän vältti huolellisesti kuutamoakin, kulkien, mikäli mahdollista, muurin varjossa ja juosten puulta puulle.

Kun hän nousi viimeisestä haudasta, katseli hän ympärilleen ja jäi seisomaan erään heittokoneiden karsiman sypressin varjoon.

Hän ei nähnyt missään päin ketään ja riensi nopein askelin kirkkoa kohden.

Jos hän olisi vielä kerran katsellut ympärilleen, ei hän olisi niin huolettomana jatkanut matkaansa.

Sillä heti, kun hän oli lähtenyt puun luota, nousi haudasta toinen haamu, joka kolmella askeleella hyppäsi vuorostaan sypressin varjoon.

"Nyt jouduit häviölle, Johannes, ylpeä veljeni! Tällä kertaa olikin onni nuoremmalle veljelle suosiollinen.

"Nyt on Cethegus ja hänen salaisuutensa käsissäni."

Ja hän seurasi varovaisesti edellä kulkevaa.

Mutta äkkiä tämä katosi hänen näkyvistään, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt. Tämä tapahtui kirkon uloimman muurin ääressä. Mutta kun armenialainen saapui paikalle, ei hän löytänyt minkäänlaista porttia tai aukkoa.

"Kohtaus on nähtävästi kirkossa", sanoi hän itsekseen. "Minä menen sinne."

Mutta tässä paikassa oli mahdoton päästä muurin yli.

Etsien ja koetellen vakooja kiersi muurin kulman ympäri.

Turhaan. Muuri oli joka paikasta yhtä korkea.

Häneltä meni noin neljännestunti aikaa turhaan hakemiseen.

Vihdoin hän löysi kivien välissä pienen aukon, jonka lävitse hän vaivoin pääsi.

Hän oli nyt vanhan temppelin esipihassa, johon leveät doorilaiset patsaat loivat syviä varjoja. Niiden suojassa hän livahti pihan oikeasta päästä päärakennuksen viereen saakka.

Hän tirkisteli sisään muurinraosta, jonka hän oli huomannut ilmanvedosta.

Sisällä oli aivan pimeää.

Mutta äkkiä kirkas valo häikäisi hänen silmänsä.

Kun hän ne taas avasi, näki hän valojuovan pimeässä kirkossa. Se tuli salalyhdystä, joka juuri oli otettu esille.

Hän näki selvästi kaiken, mikä oli lyhdyn valaistuspiirissä, mutta lyhdyn kantajaa hän ei voinut nähdä. Prefekti Cetheguksen hän sitä vastoin näki hyvin. Tämä seisoi aivan apostolin kuvapatsaan vieressä ja näytti nojaavan siihen. Hänen edessään seisoi toinen henkilö, hoikka nainen, jonka tummanpunainen tukka kimalteli lyhdyn valossa.

"Kaunis goottikuningatar, kautta Eroksen ja Anteroksen", ajatteli vakooja. "Ei ole hullumpi kohtaus, olipa kysymys rakkaudesta tai valtiollisista asioista.

"Mitä he puhuvat?

"Ikävä kyllä tulin niin myöhään, etten kuullut keskustelun alkua."

"Siis muista tarkoin: ylihuomenna tapahtuu Tiburtiuksen portin edustalla kauheita asioita."

"Hyvä on, mutta mitä", kysyi prefekti.

"En saanut niistä tarkempaa tietoa enkä voi enää sinulle siitä ilmoittaa, vaikka saisinkin vielä jotakin tietää. En uskalla enää tavata sinua täällä, sillä --"

Hän puhui nyt hiljaisemmalla äänellä.

Perseus painoi korvansa tiukasti rakoon. Silloin hänen miekkansa tuppi putosi kiveykselle.

Valo kääntyi häntä kohden.

"Kuunnelkaa", huudahti kolmas ääni. Se oli naisen ääni, lyhdynkantajan, joka vasta nyt tuli näkyviin lyhtynsä valossa, kun hän sen äkkiä käänsi ääntä kohti.

Perseus näki, että lyhdynkantaja oli maurilaispukuinen orjatar.

Hetken aikaa täydellinen hiljaisuus vallitsi temppelissä.

Perseus pidätti hengitystään.

Hän tunsi, että henki oli kysymyksessä.

Cethegus oli tarttunut miekkaansa.

"Kaikki on taas hiljaista", sanoi orjatar. "Ulkona kai putosi kivi katosta."

"En uskalla enää saapua portuensisen portin edustalla olevaan hautaankaan. Pelkään, että meitä seurataan."

"Kuka meitä seuraa?"

"Hän, joka ei näytä koskaan nukkuvan, kreivi Teja."

Prefektin huulet vavahtivat.

"Hänkin on yhtynyt arvoitukselliseen valaliittoon, jonka tarkoituksena on Belisariuksen surmaaminen. Pyhän Paavalin porttia vastaan tehdään vain valehyökkäys."

"Hyvä on", sanoi prefekti ajatuksissaan.

"Belisarius ei pääse leikistä hengissä, jollei häntä varoiteta. He ovat jossakin -- mutta en tiedä missä -- väijyksissä ylivoimaisina. Kreivi Totila johtaa heitä."

"Varoitan häntä varmasti", sanoi Cethegus vitkaan.

"Jospa se onnistuisi!"

"Ole huoleti, kuningatar! Minulle on Rooma ainakin yhtä kallis kuin sinulle.

"Ja jos ensi rynnäkkö epäonnistuu, täytyy heidän luopua piirityksestä, vaikka he ovatkin tavattoman sitkeitä.

"Ja se on sinun ansiotasi, kuningatar.

"Salli minun tänä yönä -- kenties viimeisenä, jolloin tapaamme toisemme -- avata sinulle koko sydämeni.

"Cethegus ei vähästä hämmästy, ei ainakaan myönnä hämmästyneensä.

"Mutta sinua, kuningatar -- minä ihailen.

"Verrattomalla, kuolemaa pelkäämättömällä rohkeudella ja tavattomalla viekkaudella olet tehnyt barbaarien suunnitelmat turhiksi.

"Todellakin: paljon on Belisarius tehnyt -- enemmän vielä Cethegus, -- mutta eniten Matasunta."

"Puhutko totta?" kysyi Matasunta säkenöivin silmin.

"Ja jos kruunu putoaa tuon valapaton päästä --"

"Niin sinun kätesi pelasti Rooman.

"Mutta et kai aio siihen tyytyä, kuningatar?

"Mikäli minä olen sinua oppinut näinä kuukausina tuntemaan, et lähde Bysanttiin vangittuna goottikuningattarena.

"Tuon kauneuden, tuon sielun, tuon voiman täytyy hallita Bysantissa eikä palvella.

"Mieti siis -- kun tyrannisi on kukistettu -- lähdetkö vaeltamaan tietä, jonka sinulle osoitan?"

"En ole ajatellut hänen kukistustaan pitemmälle", Matasunta vastasi synkästi.

"Mutta minä olen -- sinun vuoksesi. Todellakin, Matasunta" -- hän katseli ruhtinatarta ihaillen -- "sinä olet ihmeellisen kaunis.

"Olen ylpeä siitä, ettet edes sinä saanut minua rakastumaan ja luopumaan suunnitelmistani.

"Mutta sinä olet liian kaunis, liian ihana, elääksesi vain vihalle ja kostolle.

"Kun päämäärämme on saavutettu, lähdemme -- Bysanttiin.

"Siellä olet sinä korkeammalla kuin keisarinna -- keisarinnan voittaja."

"Kun olen päämääräni saavuttanut, on elämäni lopussa.

"Luuletko sinä minun jaksavan sietää sellaista ajatusta, että pelkästä vallanhimosta ja itsekkäiden tarkoitusten vuoksi syöksisin kansani perikatoon?

"Teen sen vain pakosta.

"Kosto on nyt elämäni ja rakkauteni ja --"

Silloin rakennuksen etuosasta, muurin sisäpuolelta kajahti kova ja kimeä pöllön rääkynä, ensin kerran ja sitten kahdesti aivan peräkkäin.

Perseus hämmästyi nähdessään prefektin painavan kuvapatsaan kaulaa ja tämän äänettömästi jakautuvan kahtia.

Cethegus pujahti aukeamaan. Patsas painui taas eheäksi.

Matasunta ja Aspa lankesivat polvilleen alttarin portaille kuin rukoilemaan.

"Se oli siis merkki! Vaara uhkaa", ajatteli vakooja. "Mutta mistä päin vaara tulee ja missä on varoittaja?"

Hän kääntyi, astui esille ja katseli goottien leiriin päin.

Silloin hän joutui kuutamoon ja mauri Syphaxin näköpiiriin. Tämä oli nimittäin ollut päärakennuksen sisäänkäytävän edustalla tyhjässä seinäkomerossa vahtina. Hän oli tähän saakka pitänyt silmällä yksinomaan gootteja.

Sieltä päin tuli verkalleen mies kirkkoa kohti.

Hänen sotakirveensä välähteli kuutamossa.

Mutta Perseuskin näki nyt aseen välkkeen. Mauri oli vetänyt hiljaa miekkansa tupestaan.

"Hah", hymähti Perseus, "sillä aikaa kun nuo kaksi ovat toisensa tuhonneet, ehdin minä viedä salaisuuden Roomaan."

Kiireesti hän riensi muuriaukolle päin, josta oli tullut sisään.

Epätietoisena Syphax katseli hetken milloin oikealle, milloin vasemmalle.

Oikealla oli kuuntelija, jonka hän vasta nyt huomasi.

Vasemmalta tuli goottisoturi kirkkoon päin.

Hän ei voinut toivoakaan ehtivänsä tappaa molempia.

Äkkiä hän rupesi huutamaan:

"Teja, kreivi Teja! Apua! Apua! Roomalainen! Pelastakaa kuningatar! Tuolla oikealla muurin luona! Roomalainen!"

Silmänräpäyksessä Teja oli Syphaxin luona.

"Tuolla", huusi tämä. "Minä suojelen naisia, jotka ovat kirkossa."

Hän riensi sisään.

"Seisahdu, roomalainen", huusi Teja juosten Perseuksen jälkeen.

Mutta Perseus ei seisahtunut. Hän juoksi muurin vierustaa pitkin. Hän pääsi raolle, jonka kautta oli tullut pihamaalle, mutta nyt kiireessä hän ei voinut ajatellakaan siitä pujottautumista. Silloin hän heilahdutti epätoivon lisäämillä voimilla itsensä muurin harjalle. Hän nosti jo toisen jalkansa muurin yli ja aikoi heittäytyä toiselle puolelle, kun Teja sinkautti kirveensä hänen päähänsä. Hän putosi takaperin maahan salaisuuksineen.

Teja kumartui katsomaan kuollutta. Hän tunsi hänet.

"Arkontti Perseus", sanoi hän, "verisen Johanneksen veli".

Hän meni kiireesti kirkkoon.

Ovella tulivat häntä vastaan Matasunta ja tämän perässä Syphax ja Aspa, jälkimmäinen kantaen salalyhtyä.

Hetken he molemmat katselivat epäluuloisesti toisiaan.

"Minä kiitän sinua, Tarentumin kreivi", sanoi ruhtinatar vihdoin.

"Hartaudenharjoitukseni yritti päättyä pahasti."

"Olet valinnut omituisen paikan ja ajan rukouksillesi.

"Katsotaan, oliko tuo roomalainen ainoa vihollinen."

Hän otti lyhdyn Aspan kädestä ja meni kirkon sisään.

Vähän ajan perästä hän tuli takaisin kädessään kullalla kirjailtu nahkasandaali.

"En löytänyt sieltä kuin tämän sandaalin alttarin luota, Apostolin vierestä. Tämä on miehen jalkine."

"Se oli uhrilahjani", sanoi Syphax äkkiä. "Apostoli paransi jalkani, jonka olin astunut okaaseen."

"Otaksuin sinun palvelevan vain käärmejumalaa."

"Palvelen sitä jumalaa, joka kulloinkin auttaa."

"Mihin jalkaan oka pisti?"

Syphax mietti hetkisen.

"Oikeaan", sanoi hän sitten nopeasti.

"Sepä vahinko", sanoi Teja. "Tämä on vasemman jalan sandaali."

Hän pisti sen vyöhönsä.

"Minä varoitan sinua, kuningatar, tällaisista yöllisistä hartaudenharjoituksista."

"Teen minkä hyväksi näen", vastasi Matasunta kopeasti.

"Ja minä teen sen, minkä pidän velvollisuutenani."

Näin sanoen Teja meni ulos ja lähti leiriin päin. Kuningatar ja orjat seurasivat häntä äänettöminä.

Ennen päivännousua Teja meni Vitigeksen luo ja kertoi hänelle kaiken.

"Kertomuksesi ei ole mitenkään todistuskelpoinen", sanoi kuningas.

"Mutta se herättää ainakin epäluuloja.

"Sanoit itse, että kuningattaren käytös kammottaa sinua."

"Juuri sen vuoksi varon toimimasta pelkkien epäluulojen mukaan.

"Olen monesti pelännyt, että olemme tehneet hänelle vääryyttä.

"Melkein yhtä paljon kuin Rautgundikselle."

"Olkoon niin, mutta mitä nuo yölliset retket merkitsevät?"

"Niistä teen lopun. Hänen itsensäkin vuoksi."

"Entä mauri! Häneen en luota vähääkään.

"Hän on usein päiväkausia poissa. Sitten hän taas ilmestyy leiriin.

"Hän on vakooja."

"Niin on, ystäväni", vastasi Vitiges hymyillen, "mutta hän on minun vakoojani.

"Hän käy minun tieteni tuon tuostakin Roomassa.

"Hän kertoo minulle kaikki, mitä siellä tapahtuu."

"Mutta hänen tuomistaan tiedoista ei sinulla ole ollut mitään hyötyä.

"Entä väärä sandaali?"

"On todellakin uhrilahja, vaikkakin varkauden hyvitykseksi.

"Hän kertoi minulle kaiken, ennenkuin sinä saavuit.

"Hän oli kerran kuningattaren kirkossa ollessa ikävissään harhaillut kirkon kellareissa ja sieltä löytänyt kaikenlaisia papinpukuja ja koristuksia, jotka hän piti ominaan.

"Mutta myöhemmin hän rupesi pelkäämään apostolin vihaa ja häntä lepyttääkseen hän uhrasi saaliista tämän kultasandaalin.

"Hän kuvasi sen minulle tarkoin: kultaiset koristukset sivuilla ja agaattisolki, jossa oli kirjain C --.

"Katsos vain, kaikki on täsmälleen oikein.

"Hän tuntee siis sen. Se ei voi olla paenneen henkilön oma.

"Ja hän lupasi todistukseksi tuoda oikeankin jalan sandaalin.

"Mutta ennen kaikkea. Hän on neuvonut minulle uuden suunnitelman, joka tekee lopun hädästämme ja saattaa itse Belisariuksen käsiimme."

KYMMENES LUKU.

Sillä aikaa, kun goottien kuningas ilmaisi ystävälleen tämän suunnitelman, oli Cethegus, jota oli varhain aamulla kutsuttu Belisariuksen portille, Belisariuksen ja Johanneksen puheilla.

"Rooman prefekti", kysyi Belisarius häneltä, "missä olit viime yönä?"

"Paikallani.

"Siellä, missä minun piti ollakin. Pyhän Paavalin portilla."

"Tiedätkö, että viime yönä on eräs parhaista päälliköistäni, arkontti Perseus, Johanneksen veli, kadonnut kaupungista eikä häntä ole senjälkeen missään nähty?"

"Sepä on ikävää.

"Mutta tiedäthän, että muurin yli meneminen ilman lupaa on kielletty."

"Minulla on syytä otaksua, että sinä hyvin tiedät, mihin veljeni on joutunut, että sinun kätesi ovat hänen verellään tahratut", huudahti Johannes kiivaasti.

"Ja totisesti, kautta Justinianuksen unen, siitä sinä saat maksun", pauhasi Belisarius.

"Sinä et enää komenna keisarin joukkoja etkä päälliköitä.

"Tilinteon hetki on tullut.

"Barbaarit ovat melkein tuhotut. Ja saadaanpa nähdä, eikö sinun pääsi pudotessa Kapitolium joudu käsiimme?"

"Tälläkö kannalla ovat asiat?" ajatteli Cethegus. "Varo itseäsi, Belisarius."

Hän vaikeni.

"Puhu", huusi Johannes. "Missä olet veljeni murhannut?"

Ennenkuin Cethegus ehti vastata, saapui paikalle Artasines, eräs Belisariuksen persialaisista henkivartijoista.

"Herra", sanoi hän, "ulkona on kuusi goottisoturia.

"He tuovat arkontti Perseuksen ruumiin.

"Kuningas Vitiges lähettää seuraavan tervehdyksen: Hänet kaatoi viime yönä kreivi Tejan kirves.

"Hän lähettää ruumiin juhlallisesti haudattavaksi."

"Taivas itse todistaa syytöksenne valheeksi", vastasi Cethegus lähtien ulos.

Hän käveli hitaasti ja ajatuksissaan Qvirinalin ja Trajanuksen torin yli taloonsa.

"Sinä uhkailet, Belisarius. Kiitos viittauksesta!

"Saammepa nähdä, emmekö tule ilman sinuakin toimeen?"

Asunnossaan hän tapasi Syphaxin, joka oli levottomana odottanut häntä ja nyt kertoi lyhyesti edellisen yön tapahtumat.

"Ensiksikin", hän päätti kertomuksensa, "anna piestä sandaalinsitojaa.

"Näetkö, miten huonosti sinua palvellaan, kun Syphax on poissa. Mutta anna nyt minulle toinen jalkineesi."

"Minun ei pitäisi antaa sitä, että joutuisit hirteen hävyttömän valheesi vuoksi", sanoi prefekti nauraen.

"Tästä nahkapalasesta riippuu nyt henkesi, pantterini.

"Millä sen lunastat?"

"Tärkeällä tiedolla.

"Minä tiedän nyt tarkoin Belisariuksen henkeä vastaan suunnitellun salahankkeen, paikan ja ajan sekä liittoutuneiden nimet.

"Ne ovat Teja, Totila ja Hildebad."

"Jokainen erikseen riittää magister militumille", mutisi Cethegus tyytyväisenä.

"Minä luulen, että sinä taas toimitat barbaarit loukkuun.

"Olen heille käskystäsi ilmoittanut, että Belisarius itse lähtee huomenna kaupungista tiburtisen portin kautta muonaa hankkimaan."

"Niin, hän lähtee itse mukaan, sillä hunnit, jotka ovat usein joutuneet barbaarien käsiin, eivät uskalla enää yksin lähteä. Hänellä on mukanaan neljäsataa miestä."

"Kolme salaliittolaista aikoo asettua Fulviusten haudan luo väijyksiin mukanaan tuhannen miestä."

"Se tieto on todellakin kengän arvoinen", vastasi Cethegus heittäen sen Syphaxille.

"Kuningas Vitiges tekee sillä aikaa valerynnäkön pyhän Paavalin porttia vastaan saadakseen meidät unohtamaan Belisariuksen.

"Riennän siis käskysi mukaan Belisariukselle sanomaan, että hän ottaisi mukaansa kolmetuhatta miestä ja tuhoaisi salaliittolaiset."

"Seis", sanoi Cethegus levollisesti. "Älä hätäile.

"Sinä et sano mitään."

"Mitä", kysyi Syphax ihmeissään. "Hän on tuhon oma, jollei häntä varoiteta."

"Ei aina pidä esiintyä sotapäällikön suojelushenkenä.

"Belisarius koetelkoon huomenna onnensa tähteä."

"Kaikkea päähäsi pälkähtääkin", naurahti Syphax.

"Tässä tapauksessa olen mieluummin orja Syphax kuin magister militum Belisarius.

"Antonina-raukka, joka jää leskeksi."

Cethegus aikoi heittäytyä vuoteelleen, kun ovenvartija Titus ilmoitti:

"Korinttilainen Kallistratos."

"Hän on aina tervetullut."

Nuori kreikkalainen tuli sisään.

Vieno häpeän tai ilon puna helotti hänen poskillaan. Hänellä oli nähtävästi erittäin tärkeä asia kerrottavana.

"Mitä muuta kaunista tuot tullessasi paitsi itseäsi", sanoi Cethegus.

Nuorukainen loi häneen säihkyvät silmänsä.

"Sinua ihailevan sydämeni, ja toivon, että voisin teoissa osoittaa tunteeni.

"Minä pyydän suosionosoituksena, että sallisit minun taistella kuten Piso ja Liciniukset Rooman puolesta ja sinun puolestasi."

"Mitä sinua, rauhallista vierastamme, rakastettavinta helleeneistä, koskee meidän ja barbaarien välinen verinen riita?

"Pysy sinä erilläsi tästä raskaasta tosiasiasta ja ajattele omaa iloista perintöäsi, kauneutta."

"Minä tiedän, että Salamiin päivät ovat jo melkein tarunaikaisia ja että te, rautaiset roomalaiset, pidätte meitä heikkoina.

"Se on kovaa, mutta sittenkin kestämme sen helpommin, koska juuri te suojelette maailmaamme, taidetta ja jaloja tapoja barbaareita vastaan.

"Te -- roomalaiset tai oikeammin sinä, Cethegus.

"Siten minä tämän sodan käsitän ja siten se koskee helleenejäkin."

Prefekti hymyili hyvillään.

"No siinä tapauksessa ottaa Rooma mielellään vastaan helleenin avun. Sinä pääset heti samoin kuin Licinius sotatribuuniksi."

"Teoilla tahdon sinua tästä kiittää.

"Yksi seikka minun täytyy vielä tunnustaa, sillä tiedän, ettet pidä yllätyksistä.

"Olen usein huomannut, miten rakas Hadrianuksen hauta kuvapatsaineen on sinulle.

"Äsken laskin patsaat ja niitä oli kaksisataayhdeksänkymmentäkahdeksan.

"Olen täydentänyt kolmannen sadan tuomalla Latonan lapset Apollon ja Artemiin, joita sinä olet ihaillut. Ne ovat lahjani sinulle ja Roomalle."

"Rakas tuhlari", sanoi Cethegus, "mitä oletkaan tehnyt?"

"Hyvän ja kauniin teon", vastasi Kallistratos vaatimattomasti.

"Mutta ajattele toki -- paikkahan on linnoitus. Jos gootit sen valloittavat --"

"Letoidit ovat toisella, sisemmällä muurilla.

"Tarvinneeko pelätä, että barbaarit pääsevät Cetheguksen lempipaikalle?

"Missä ovat kauniit jumalat paremmassa turvassa kuin linnassasi?

"Varustuksesi on mielestäni niiden paras temppeli, koska se on turvallisin.

"Lahjani olkoon samalla onnellinen enne."

"Niin se onkin", huudahti Cethegus vilkkaasti. "Minä uskon itsekin, että lahjasi on hyvässä turvassa.

"Mutta salli minun korvaukseksi --"

"Sinä olet jo korvaukseksi antanut minulle luvan taistella puolestasi. Terve", sanoi kreikkalainen ja poistui nauraen.

"Poika rakastaa minua suuresti", sanoi Cethegus katsellen hänen jälkeensä.

"Ja minusta -- kuten kaikista muistakin ihmishulluista -- se tuntuu mieluiselta.

"Eikä vain senvuoksi, että minä siten hallitsen häntä."

Silloin kuului eteisen marmorilattialta askeleita ja tulijaksi ilmoitettiin eräs sotatribuuni.

Hän oli nuori sotilas, jolla oli jalot, vaikka ennenaikaansa vanhentuneet kasvonpiirteet.

Aito roomalaisen rodun tuntomerkkeinä olivat melkein suorakulmaisesti suorasta, ankarapiirteisestä otsasta lähtevät poskipäät. Syvällä olevista silmistä kuvastui roomalainen voima ja -- ainakin tällä hetkellä -- päättävä totisuus ja horjumaton tahto.

"Kas, Severinus, Boëthiuksen poika! Tervetuloa, nuori sankari ja viisaustieteilijä.

"Useaan kuukauteen en ole nähnyt sinua. Mistä tulet?"

"Äitini haudalta", vastasi Severinus tiukasti katsellen kysyjää.

Cethegus hypähti pystyyn.

"Mitä? Rusticiana! Nuoruudenystävättäreni! Boëthiukseni vaimo!"

"Hän on kuollut", sanoi poika lyhyesti.

Prefekti aikoi tarttua hänen käteensä.

Severinus ei sitä sallinut.

"Poikani! Severinus parka! Kuoliko hän lähettämättä minulle tervehdystä?"

"Kerron sinulle hänen viimeiset sanansa. Ne koskivat sinua."

"Mihin tautiin hän kuoli?"

"Tuskaan ja katumukseen."

"Tuskaan", huokasi Cethegus. "Sen kyllä ymmärrän. Mutta mitä katumista hänellä oli?

"Ja minuako hänen viimeiset sanansa koskivat? Kuinka ne kuuluivat?"

Silloin Severinus meni aivan prefektin viereen ja katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Kirottu, kirottu olkoon Cethegus, joka myrkytti sydämeni ja lapseni."

Cethegus katseli häntä rauhallisesti.

"Kuoliko hän mielipuolena", kysyi prefekti levollisesti.

"Ei, murhaaja. Hän oli mielipuoli luottaessaan sinuun.

"Kuolinhetkellään hän tunnusti Cassiodorukselle ja minulle, että hän oli ojentanut nuorelle kuninkaalle sinun sekoittamasi myrkyn.

"Hän kertoi meille koko jutun.

"Corbulo-vanhus tyttärineen vahvistivat sen todeksi.

"'Vasta myöhemmin sain kuulla, että lapseni oli juonut kuolettavasta pikarista', päätti hän kertomuksensa. 'Eikä kukaan pidättänyt Camillan kättä hänen aikoessaan juoda.'

"'Sillä minä olin vielä veneessä merellä ja Cethegus plataanikäytävässä.'

"Silloin Corbulo huusi kalveten: 'Tiesikö prefekti, että maljassa oli myrkkyä?'

"'Tiesi', vastasi äitini.

"'Kun minä tapasin hänet puutarhassa, ilmoitin sen hänelle.'

"Corbulo vaikeni kauhusta, mutta Daphnidion kiljaisi:

"'Voi domina-parkaani! Hän siis murhasi hänet.'

"'Sillä hän seisoi aivan vieressäni ja katseli, kun domina joi.' --

"'Näkikö hän hänen juovan', kysyi äitini äänellä, joka iäti kaikuu korvissani.

"'Hän näki hänen juovan', vakuutti Corbulo tyttärineen.

"'Pahat henget silloin hänen päänsä perikööt!'

"'Kosta, Jumala, helvetissä, kostakaa, poikani, maan päällä Camillan puolesta!'

"'Kirottu olkoon Cethegus!'

"Ja hän veti viimeisen henkäyksensä."

Prefekti seisoi järkähtämättömänä.

Hän tarttui vain hitaasti tunikkansa rintapoimussa olevaan tikariin.

"Mutta mitä sinä teit?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Minä polvistuin ruumiin viereen, suutelin hänen kylmää kättään ja lupasin täyttää hänen viimeisen käskynsä.

"Varo itseäsi, Rooman prefekti, myrkynsekoittaja, sisareni murhaaja! Loppusi on lähellä."

"Boëthiuksen poika! Aiotko ruveta murhaajaksi lavertelevan orjan ja hänen tyttöletukkansa sanojen perustalla?

"Olisiko se mielestäsi sankarin ja oppineen arvon mukaista?"

"En minä aio murhata.

"Jos olisin germaani, niin barbaarien tavan mukaan -- nyt se tuntuu minusta erinomaiselta -- haastaisin sinut, veriviholliseni, kaksintaisteluun.

"Mutta olen roomalainen ja haen kostoa oikeuden tietä.

"Varo itseäsi, prefekti. Italiassa on vielä tuomareita.

"Vasta tänään olen päässyt meren puolelta Roomaan ja huomenna syytän sinua tuomariesi, senaattorien edessä. Siellä tapaamme toisemme."

Cethegus sulki äkkiä häneltä tien.

Mutta Severinus huusi:

"Pois tieltä! Murhamiesten suhteen ollaan varovaisia.

"Kolme ystävääni on saattanut minua talosi luo.

"Jollen pian palaa, tulevat he liktorien kanssa noutamaan minua."

"Aioin vain varoittaa sinua ryhtymästä häpeälliseen tekoon", vastasi Cethegus levollisesti.

"Jos sinä aiot syyttää sukusi vanhinta ystävää murhasta, jota et saa toteennäytetyksi, kuolevan kuumehoureiden perusteella, niin en tahdo sinua siitä estää.

"Mutta ennenkuin menet, saat erään tehtävän suorittaaksesi. Sinä olet syyttäjäni, mutta samalla olet sotilas ja minun sotatribuunini.

"Sinun on toteltava päällikkösi käskyjä."

"Minä tottelen."

"Huomenna Belisarius lähtee kaupungista ja barbaarit tekevät rynnäkön.

"Minun on suojeltava kaupunkia.

"Minä aavistan, että Belisarius joutuu vaaraan -- häntä pitäisi suojella.

"Minä määrään sinut huomenna päällikön seuralaiseksi ja on sinun suojeltava hänen henkeään."

"Omallani."

"Hyvä on tribuuni. Minä luotan sanaasi."

"Luota vain sanaani. Näkemiin. Taistelun jälkeen senaatissa.

"Molemmat taistelut miellyttävät minua.

"Näkemiin -- -- -- senaatissa."

"Näkemättömiin", sanoi Cethegus, kun askelten ääni lakkasi kuulumasta.

"Syphax", huusi hän, "tuo viiniä ja päivällinen.

"Meidän on vahvistettava itseämme -- huomisen varalta."

YHDESTOISTA LUKU.

Varhain seuraavana aamuna vallitsi sekä Roomassa että goottien leirissä vilkas liike.

Matasunta ja Syphax olivat saaneet tietää yhtä ja toista, mutta ei kaikkea.

He olivat saaneet tiedon kolmen miehen salaliitosta Belisariusta vastaan ja alkuperäisestä suunnitelmasta, jonka mukaan aiottiin tehdä valerynnäkkö pyhän Paavalin porttia vastaan Belisariuksen saattamisen helpottamiseksi.

Mutta he eivät olleet saaneet tietää, että kuningas oli peruuttanut tämän aikomuksensa ja salaisesti tehnyt toisen, päällikön poissaololle perustetun suunnitelman. Hän koettaisi vielä kerran, eikö goottien uskollisuus voittaisi Belisariuksen taitoa ja prefektin muureja.

Kuninkaan neuvottelussa kaikki tajusivat yrityksen tärkeyden. Jos se epäonnistuisi, kuten kaikki edellisetkin -- kuusikymmentäkahdeksan taistelua, hyökkäystä ja rynnäkköä oli Prokopius laskenut tähän saakka olleen -- ei väsynyt, kovin harventunut sotajoukko enää voisi mitään tehdä.

Senvuoksi kaikki olivat Tejan neuvosta valallaan sitoutuneet olemaan ilmoittamatta kellekään yrityksestä.

Senvuoksi Matasunta ei ollut saanut kuninkaalta mitään tietää. Ei maurinkaan nenä voinut vainuta muuta kuin että sinä päivänä piti tapahtua ihmeellisiä asioita. Goottisoturitkaan eivät tienneet, mitä oli tulossa.

Totila, Hildebad ja Teja olivat jo keskiyön aikana hiljaa lähteneet ratsumiehineen leiristä ja asettuneet väijyksiin Via valerian eteläpuolelle Fulviusten haudan lähistölle, jonka ohi Belisariuksen täytyi kulkea. He toivoivat saavansa pian työnsä suoritetuksi ja pääsevänsä vielä taistelemaan Rooman edustalla.

Sillä välin, kun kuningas Hildebrandin, Guntariksen ja Markjan avulla järjesti joukot leirin sisäpuolella, lähti Belisarius aamun koittaessa ulos tiburtisesta portista mukanaan osa henkivartijoitaan.

Prokopius ja Severinus ratsastivat hänen vieressään, edellinen oikealla, jälkimmäinen vasemmalla puolella. Massageetti Aigan kantoi lippua, jonka aina piti olla magister militumin mukana.

Constantinus, jolle oli uskottu kaupungin belisarisen osan päällikkyys, asetti joka paikkaan muureille kaksinkertaiset vahtijoukot ja käski vapaana olevienkin miesten leiriytyä aivan muurien lähelle. Hän lähetti samanlaisen käskyn prefektille tämän komennettavina olevien bysanttilaisten varalta.

Sanantuoja tapasi hänet valleilla Paavalin ja Appiuksen porttien välillä.

"Belisarius arvelee siis", ivaili Cethegus kuullessaan tämän, "että Roomani ei ole turvassa, ellei hän sitä suojele. Minä luulen, ettei hän ole turvassa, ellei Roomani häntä suojele.

"Tule, Lucius Licinius", kuiskasi hän. "Meidän on ryhdyttävä toimiin sellaisenkin tapauksen varalta, ettei Belisarius palaa sankariretkeltään. Silloin on toisen ryhdyttävä hänen joukkojaan komentamaan."

"Minä tunnen tuon toisen."

"Kenties syntyy lyhyt taistelu hänen Roomaan jääneiden henkivartijainsa kanssa Diokletianuksen kylpylaitoksessa tai Tiburtiuksen portilla. Heidät täytyy tuhota omassa leirissään, ennenkuin he ehtivät nousta vastarintaan. Ota kolme tuhatta isaurilaistani ja sijoita ne huomiota herättämättä kylpylaitoksen ympärille. Ota haltuusi myöskin Tiburtiuksen portti."

"Mistä nuo miehet otan?"

"Hadrianuksen haudalta", vastasi Cethegus hiukan mietittyään.

"Entäs gootit, päällikkö?"

"Mitä vielä! Hauta on luja. Se puolustaa itse itseään.

"Ensin hyökkääjien on kuljettava etelästä päin virran yli ja sitten heidän on kiivettävä Paroksen marmorista tehtyjä, sileitä seiniä pitkin.

"Ja sitäpaitsi", sanoi hän hymyillen, "katso tuonne ylöspäin. Siellä on kokonainen sotajoukko marmorijumalia ja sankareita. Suojelkoot he temppeliänsä barbaareilta.

"Katso nyt -- sanoinhan sen jo -- rynnäkkö koskee vain pyhän Paavalin porttia", virkkoi hän lopuksi viitaten goottien leiriin päin, josta suuri joukko-osasto marssi mainittua paikkaa kohti.

Licinius totteli ja vei heti kolmetuhatta isaurilaista -- melkein puolet varusväestä -- haudalta joen yli ja pitkin Viminalista Diokletianuksen kylpylaitokseen.

Belisariuksen armenialaisten sijalle hän määräsi Tiburtiuksen portille kolmesataa isaurilaista ja legioonalaista.

Cethegus puolestaan meni salariselle portille, jossa Belisariuksen sijainen Constantinus parhaallaan oleili.

"Minun on saatava hänet pois tieltä, ennenkuin tieto saapuu", ajatteli hän.

"Kun sinä olet karkoittanut barbaarit", sanoi hän tälle, "hyökkäät kai ulos kaupungista. Nyt päällikön poissa ollessa on erinomainen tilaisuus laakerien niittämiseen."

"Niin on", myönsi Constantinus. "He saavat nähdä, että voitamme heidät ilman Belisariustakin."

"Mutta teidän täytyy tähdätä levollisemmin", sanoi Cethegus ottaen jousen eräältä persialaiselta jousimieheltä.

"Katsokaa tuota ratsastavaa goottia, joka on joukon johtajana. Hän kaatuu."

Cethegus ampui, ja gootti kaatui kuoliaana ratsultaan.

"Ja valleilla olevia jousia te käyttelette huonosti.

"Näettekö tuota tammea. Sen luona on rautapukuinen gootti, tuhantisen päällikkö.

"Katsokaa!"

Hän tähtäsi vallijousella ja ampui. Gootti tarttui keihään lävistämänä puuhun.

Silloin saraseenilainen ratsumies ajaa karautti paikalle.

"Arkontti", sanoi hän Constantinukselle, "Bessas pyytää apuväkeä vivariumin luo praenestiniselle portille. Gootit ryntäävät sinne."

Constantinus katseli epäillen Cethegusta.

"Turhaa puhetta", sanoi tämä. "Hyökkäys tarkoittaa ainoastaan pyhän Paavalin porttia ja siellä on voimakas varusväki. Tiedän sen varmasti. Sanokaa Bessakselle, että hän pelkää liian aikaisin.

"Sitäpaitsi on minulla vielä vivariumissa kuusi jalopeuraa, kymmenen tiikeriä ja kaksitoista karhua ensi sirkusjuhlaani varten.

"Lasketaan ne barbaarien kimppuun!

"Silloin roomalaiset saavat oikean sirkusnäytelmän."

Mutta samassa eräs henkivartija saapui Pinciuksen sillalta huutaen:

"Apua, herra, apua! Constantinus, omalle portillesi, Flaminiuksen portille! Lukemattomia barbaareita! Ursicinus pyytää apua."

"Sielläkin", mietti Cethegus epäröivän näköisenä.

"Apua murretun muurin luo Flaminiuksen ja Pinciuksen porttien välillä", huusi toinen Ursicinuksen lähetti.

"Tätä linjaa teidän ei tarvitse suojella. Kuten tiedätte, on se pyhän Pietarin erityisessä suojassa, se riittää", rauhoitteli Constantinus.

Cethegus hymähti.

"Niin, ainakin tänään, sillä sinne ei rynnätäkään."

Silloin Marcus Licinius ajoi hengästyneenä paikalle.

"Prefekti, pian Kapitoliumille, josta juuri tulen. Vihollisen kaikki seitsemän leiriä pursuavat jokaisesta portistaan barbaareita. Nähtävästi aiotaan tehdä yleinen rynnäkkö kaikkia Rooman portteja vastaan."

"Tuskin", vastasi Cethegus hymyillen.

"Lähden sinne joka tapauksessa. Mutta sinä, Marcus Licinius, vastaat minulle Tiburtiuksen portista.

"Sen täytyy olla minun hallussani, eikä Belisariuksen.

"Älä viivyttele! Vie sinne kaksisataa legioonalaistasi!"

Hän hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti Kapitoliumia kohti Viminaliksen juuritse.

Täällä hän tapasi Lucius Liciniuksen isaurilaisineen.

"Päällikkö", sanoi tämä hänelle, "siellä näyttää olevan tosi kysymyksessä. Mitä isaurilaisilla tehdään? Onko entinen käskysi voimassa?"

"Olenko peruuttanut sen", kysyi Cethegus ankarasti. "Lucius ja te muut tribuunit tulette mukaani. Isaurilaiset, menkää te päällikkönne Asgareen johdolla Diokletianuksen kylpylaitoksen ja Tiburtiuksen portin välille."

Hän el luullut vaaran uhkaavan Roomaa.

Hänhän luuli tietävänsä, mikä goottien todellinen aikomus oli.

"Tämä yleinen valeryntäys", hän ajatteli, "on pantu toimeen vain senvuoksi, etteivät bysanttilaiset muistaisi vaarassa olevaa päällikköään."

Hän nousi erääseen Kapitoliumin torniin, josta oli vapaa näköala koko Rooman tasangolle.

Se oli täynnä goottisotureita.

Näky oli valtava.

Leiriporteista virtasi koko goottien sotajoukko ympäröiden kaupungin täydellisesti joka puolelta.

Hyökkäys oli nähtävästi aiottu tehtäväksi yht'aikaa kaikkia portteja vastaan yhtenäisen suunnitelman mukaan.

Etumaisina suljetussa piirissä kulkivat jousimiehet ja lingonheittäjät pienissä ryhmissä. Heidän oli ammuttava muureilla ja porteilla olevat puolustajat.

Sitten tulivat kaikenlaiset muurinmurtajat, jotka olivat peräisin roomalaisista asevarastoista tai valmistetut roomalaisten mallien mukaan, joskin usein kömpelösti. Näitä vetivät hevoset ja juhdat, joiden vieressä kulki kilvillä varustettuja miehiä suojelemassa niitä piiritettyjen ampumiselta.

Aivan näiden jäljessä kulkivat varsinaiseen hyökkäykseen määrätyt sotilaat tiheissä ryhmissä. Heillä oli aseina kirveet ja suuret puukot. He kuljettivat mukanaan ryntäysportaita.

Hyvässä järjestyksessä ja levollisesti nämä kolme hyökkäyslinjaa etenivät rinnatusten joka paikassa. Aurinko kimalteli kypäreissä. Määrättyjen väliaikojen päästä kajahtivat goottilaisten sotatorvien pitkäveteiset toitotukset.

"He ovat meiltä oppineet yhtä ja toista", huudahti Cethegus.

"Se mies, joka on järjestänyt nuo rivit, on etevä sotapäällikkö."

"Kuka se lienee", kysyi Kallistratos, joka seisoi komeassa asepuvussa Lucius Liciniuksen vieressä.

"Epäilemättä kuningas Vitiges itse", vastasi Cethegus.

"Sitä ei olisi uskonut tuosta vaatimattoman näköisestä miehestä, jonka ulkomuoto on niin jokapäiväinen."

"Barbaareissa on paljon selittämätöntä."

Hän ratsasti nyt Kapitoliumista joen yli sekä sitten pitkin vallitusta Pankratiuksen portille, johon ensimmäinen hyökkäys näytti kohdistuvan, ja nousi seurueineen kulmatorniin.

"Kuka on tuo pitkäpartainen vanhus, joka kulkee miestensä edellä kivikirves olalla?

"Hän näyttää jättiläiseltä, jonka Zeus unohti tuhota."

"Hän on Teoderikin vanha asemestari. Hän ryntää Pankratiuksen porttia vastaan", sanoi prefekti.

"Ja kuka on tuo komeavarusteinen mies ruskean hevosen selässä? Hän, jolla on sudenpää kypärässä ja joka ryntää portuensista porttia vastaan."

"Hän on völsungi, herttua Guntaris", vastasi Lucius Licinius.

"Katsokaa, tuollakin kaupungin itäpuolella joen tuolla puolen, niin pitkällä kuin silmä kantaa, rientävät barbaarien joukot kaikille kaupungin porteille", sanoi Piso.

"Mutta missä on kuningas itse", tiedusteli Kallistratos.

"Näetkö goottien päälipun tuolla keskellä kenttää? Siellä hän on Pankratiuksen portin kohdalla", selitti prefekti.

"Hän yksin on vankan joukkonsa kanssa liikkumattomana paikoillaan kolmen sadan askeleen päässä lähimmästä linjasta", vastasi nuori lainoppinut Salvius Julianus.

"Eikö hän aio ottaa osaa taisteluun", kysyi Massurius.

"Se olisi vastoin hänen tapojaan.

"Mutta meidän on laskeuduttava täältä tornista vallille, kun taistelu alkaa", sanoi Cethegus.

"Hildebrand on päässyt haudan luo."

"Siellä ovat bysanttilaiset Gregorin johdolla.

"Gootit ampuvat hyvin. Pankratiuksen tornin harjat ovat jo tyhjät.

"Lähde liikkeelle, Massurius, lähetä abasgilaiset ampujani ja Rooman legioonalaisista parhaat jousimiehet. Heidän on ammuttava muurinmurtimien ja rynnäkkötornien vetojuhtia."

Heti oli taistelu joka taholla kovassa käynnissä, ja harmikseen Cethegus huomasi, että gootit etenivät kaikkialla.

Bysanttilaiset kaipasivat nähtävästi päällikköään. He ampuivat huonosti ja pakenivat valleilta. Gootit sitävastoin ryntäsivät tänään erityisen vimmatusti.

Gootit olivat useimmissa paikoissa päässeet jo hautojen yli ja herttua Guntaris oli jo pystyttänyt portuensisen portin luona rynnäkköportaatkin muuria vasten. Vanha asemestari oli sillä välin saanut muurin luo vankan murtajan, jonka hän oli suojannut katolla ylhäältä päin tulevia ammuksia vastaan.

Ensimmäiset iskut kumahtelivat jo Pankratiuksen porttia vasten kuuluen yli koko taistelun pauhinan.

Tuo tuttu ääni säikähdytti prefektiä, joka juuri saapui paikalle.

"Ne tekevät nähtävästi toden valehyökkäyksestä, kun se on niin hyvin onnistunut", arveli hän itsekseen.

Taas kajahti murtajan jysäys.

Bysanttilainen Gregor katsahti kysyvästi häneen.

"Tästä täytyy tulla loppu", huudahti Cethegus vimmoissaan, sieppasi lähimmältä mieheltä jousen ja nuolikotelon ja riensi portin viereiselle muurinharjalle.

"Tänne jousimiehet ja lingonheittäjät!"

"Seuratkaa minua", huusi hän. "Hankkikaa raskaita kiviä tänne. Missä on lähin ballisti?

"Missä ovat skorpionit? Muurinmurtajan katto täytyy saada rikki."

Katoksen alla oli goottilaisia jousimiehiä, jotka ampuma-aukoista tähystivät muurinharjaa.

"Turhaan me odotamme, Hadusunt", kiivaili nuori Guntamund. "Minä tähtään jo kolmannen kerran turhaan. Ei ainoakaan uskalla pistää nenäänsä muurin yli."

"Kärsivällisyyttä", sanoi vanhus. "Pidä vain jousesi vireessä.

"Kai siellä aina joukossa joku uteliaskin on.

"Pane minuakin varten jousi kuntoon. Kärsivällisyyttä."

"Sinun seitsemänkymmenvuotiaan on helppo saarnata minulle kaksikymmenvuotiaalle kärsivällisyyttä."

Sillä välin oli Cethegus ehtinyt vallinharjalle. Hän silmäsi tasangolle. Siellä hän näki kaukana Tiberin oikealla rannalla kuninkaan liikkumattomana pääjoukkonsa keskellä.

Se kiusasi häntä.

"Mitä hänellä on mielessä?

"Olisiko hän oppinut jo, ettei päällikkö saa ottaa osaa taisteluun?

"Tule, Gajus", sanoi hän nuorelle jousimiehelle, joka oli rohkeasti seurannut häntä, "sinun nuoret silmäsi ovat tarkemmat kuin minun. Silmää harjan yli tuonne -- mitä kuningas siellä puuhaa?"

Hän kumartui rintavarustuksen yli, ja Gajus seurasi hänen esimerkkiään tähystäen tarkasti osoitettuun suuntaan.

"Nyt, Guntamund", huudahti Hadusunt alhaalla.

Kaksi jännettä helähti yhtaikaa, ja molemmat katselijat hypähtivät taaksepäin.

Gajus syöksyi otsa läpiammuttuna alas vallilta ja toinen nuoli särkyi prefektin kypärän silmikkoon.

Cethegus pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Sinä elät vielä, päällikkö", huusi Piso rientäen hänen luokseen.

"Elän, ystäväni. Se oli hyvin tähdätty. Mutta jumalat tarvitsevat vielä minua. Sain vain naarmun otsaani", virkkoi Cethegus pannen kypärän paikoilleen.

KAHDESTOISTA LUKU.

Silloin Syphax riensi muurinportaita ylös.

Hänen herransa oli ankarasti kieltänyt häntä ottamasta osaa taisteluihin.

"Barbaarit eivät saa tappaa sinua eivätkä tuntea sinua -- sinä olet korvaamaton Matasuntan orjana ja kuningas Vitigeksen vakoojana", oli Cethegus sanonut.

"Voi, voi", huusi Syphax niin rajusti, että prefekti, joka tunsi viisaan maurin kylmäverisyyden, hämmästyi, "millainen onnettomuus."

"Mitä on tapahtunut?"

"Constantinus on vaarallisesti haavoittunut. Hän aikoi tehdä hyökkäyksen salarisesta portista, mutta joutuikin goottien käsiin.

"Heittokoneesta lennätetty kivi sattui hänen päähänsä.

"Vaivoin hänet saatiin pelastetuksi muurin sisäpuolelle. Siellä hän vaipui minun käsiini. Hän määräsi prefektin seuraajakseen.

"Tässä on päällikönsauva."

"Se on mahdotonta!" huudahti Bessas, joka oli saapunut Syphaxin jäljessä.

Hän oli tullut mieskohtaisesta pyytämään prefektiltä apujoukkoja ja saapui juuri parhaaksi kuulemaan uutista.

"Taikka hän oli jo suunniltaan tehdessään sen."

"Ainakin, jos hän olisi sinut määrännyt", vastasi Cethegus tarttuen levollisesti päällikönsauvaan ja kiittäen viekasta orjaa nopealla silmäniskulla.

Raivoissaan Bessas hypähti muurilta ja riensi tiehensä.

"Seuraa häntä, Syphax, ja pidä häntä silmällä", kuiskasi prefekti.

Paikalle riensi isaurilainen palkkasoturi, joka sanoi:

"Apua portuensiselle portille, prefekti! Herttua Guntaris on jo pystyttänyt lukemattomia rynnäkköportaita."

Samassa saapui Cabas, ratsastavien maurilaisten jousimiesten päällikkö.

"Constantinus on kuollut", kertoi hän.

"Rupea sinä hänen sijaisekseen."

"Minä edustan Belisariusta", vastasi Cethegus ylpeästi. "Neljäsataa armenialaista menee Appiuksen portilta portuensiselle portille."

"Apua, apua Appiuksen portille! Kaikki muureilla olleet puolustajat ovat ammutut", ilmoitti eräs persialainen ratsumies. "Etuvarustus on jo puoleksi menetetty. Kenties kestämme vielä vähän aikaa, vaikka vaikeaa se on. Varustuksen takaisin valloittamista ei tarvitse ajatellakaan."

Cethegus viittasi lainoppineelle Salvius Julianukselle, joka nykyjään oli hänen sotatribuuninsa:

"Suori matkaan, lainoppinut! Beati possidentes! Ota sata legioonalaista ja puolusta varustuksia siksi, kunnes lisää apua tulee."

Hän silmäsi taas muurinharjalta alas. Taistelu kohisi hänen jalkojensa juuressa, ja Hildebrandin muurinmurrin jyski.

Mutta eniten häntä huolestutti taka-alalla levollisesti pysyttelevän kuninkaan arvoituksellinen toimettomuus.

"Mitä hänellä on mielessä?"

Silloin kuului alhaalta kamala jysähdys ja barbaarien äänekäs riemunhuuto. Cethegus ei joutunut mitään kyselemään. Kolmella askeleella hän oli alhaalla.

"Portti on murrettu", huusivat hänen miehensä kauhuissaan.

"Tiedän sen. Nyt olemme itse Rooman porttina."

Asettaen kilven vankasti vasempaan käteensä hän meni aivan oikean portinpuoliskon viereen, jossa jo oli suurehko reikä. Murrin puhkoi jo aukon viereisiä, katkenneita palkkeja.

"Vielä sysäys, ja portti on kumossa", sanoi bysanttilainen Gregor.

"Olet oikeassa! Siksi he eivät enää saakaan sitä tehdä. Tänne Gregor ja Lucius! Asettukaa järjestykseen, sotamiehet! Keihäät tanaan! Tulisoihtuja ja polttoaineita mukaan! Hyökkäykseen! Kun minä annan merkin, avatkaa portti ja heittäkää murrin ja suojakatos vallihautaan!"

"Sinä olet rohkea, päällikkö", huusi Lucius Licinius innostuneena ja riensi hänen viereensä.

"Niin, nyt on rohkeus viisautta, ystäväni!"

Joukko oli jo järjestyksessä ja prefekti aikoi antaa miekallaan hyökkäysmerkin, kun takaapäin alkoi kuulua meteliä, kovaäänisempää kuin hyökkäävien goottien huudot, tuskanhuutoja ja kavionkapsetta. Bessas riensi paikalle. Hän tarttui prefektin käsivarteen, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

"Mitä turmansanomia sinä tuot", huudahti tämä irroittaen kätensä.

"Belisariuksen joukot", änkytti kauhistunut traakialainen, "ovat voitettuina Tiburtiuksen portin edustalla -- he pyytävät päästä sisään -- raivoisat gootit ajavat heitä takaa -- Belisarius oli joutunut saarroksiin -- hän on kuollut."

"Belisarius on vankina", huusi eräs Tiburtiuksen portin puolustajista, joka hengästyneenä juoksi paikalle.

"Gootit, gootit ovat kimpussamme. He ovat jo Tiburtiuksen ja nomentanisen portin edustalla", kuului kadulta.

"Belisariuksen lippu on valloitettu, Prokopius puolustaa hänen ruumistaan."

"Käske avata Tiburtiuksen portti", sanoi Bessas. "Sinun isaurilaisesi ovat äkkiä ilmestyneet sinne. Kuka ne on lähettänyt?"

"Minä", sanoi Cethegus.

"Ne eivät avaa ilman sinun käskyäsi. Pelasta toki Belisarius. Ainakin hänen ruumiinsa!"

Cethegus epäröi -- hän kohotti puoleksi miekkansa.

"Ruumiin", mietti hän, "pelastan mielelläni".

Silloin Syphax riensi hänen luokseen.

"Ei! Hän elää vielä", hän kuiskasi herransa korvaan. "Näin hänet muurin harjalta. Hän nousi vielä pystyyn, mutta kohta hän on vankina. Goottilaisia ratsumiehiä kihisee hänen ympärillään. Totila ja Teja ovat heti hänen kimpussaan."

"Käske avata Tiburtiuksen portti", pyyteli Bessas.

Mutta prefektin silmät säkenöivät. Hänen kasvoistaan kuvastui ylpeä, rohkea päättäväisyys, joka häntä kaunisti.

Hän iski miekallaan ruhjottuun portin puolikkaaseen ja huusi:

"Hyökkäykseen!

"Ensin Rooma, sitten Belisarius!

"Rooma ja voitto!"

Portti lensi auki.

Hyökkäävät gootit eivät odottaneet bysanttilaisten taholta tällaista uhkarohkeutta, siksi varmoja he olivat voitostaan.

He olivat sikin sokin portin edustalla, joten suljettu hyökkäysjoukko helposti syöksi heidät vallihautaan.

Hildebrand-vanhus ei aikonut luopua murtimestaan.

Hän murskasi kivikirveellään Gregorilta kypärän ja pään.

Mutta samassa Lucius Licinius työnsi hänet kilven piikillä vallihautaan.

Cethegus katkoi nopeasti miekallaan muurinmurtimen köydet, jolloin se ryskyen putosi hautaan vanhuksen päälle.

"Nyt puiset koneet tuleen", komensi Cethegus.

Pian olivat niiden palkit ilmitulessa.

Voitokkaat roomalaiset palasivat nopeasti vallien suojaan.

Siellä Syphax huusi herralleen:

"Väkivalta, kapina ja ilmisota ovat puhjenneet.

"Bysanttilaiset eivät tottele enää!

"Bessas yllyttää heitä avaamaan väkivalloin portin.

"Henkivartijat uhkaavat antaa hunnien teilata Marcus Liciniuksen, legioonalaiset ja isaurilaiset."

"Sen he saavat kalliisti maksaa", huusi Cethegus vimmoissaan.

"Lähde liikkeelle, Lucius Licinius! Ota puolet isaurilaisiani.

"Ei! Ota kaikki! Sinä tiedät, missä ne ovat. Hyökkää traakialaisten henkivartijain kimppuun selkäpuolelta.

"Elleivät he luovu yrityksestään, niin hakkaa heidät armotta kuoliaiksi.

"Auta veljeäsi!

"Minä tulen heti."

Lucius Licinius epäröi.

"Entä Tiburtiuksen portti?"

"Sitä ei avata."

"Entä Belisarius?"

"Saa olla ulkopuolella."

"Totila ja Teja ovat jo paikalla."

"Sitä suurempi syy pitää portti kiinni.

"Ensin Rooma, sitten muut.

"Tottele, tribuuni!"

Cethegus jäi valvomaan Pankratiuksen portin korjausta.

Se kesti sangen kauan.

"Miten asiat ovat, Syphax? Elääkö hän todellakin?"

"Elää."

"Gootit ovat poropeukalolta."

Luciukselta saapui lähetti.

"Tribuunisi ilmoittaa, ettei Bessas taivu. Legioonalaistesi verta on jo vuotanut Tiburtiuksen portin luona.

"Asgares ja isaurilaiset epäröivät.

"He eivät usko sinun tarkoittavan totta."

"Minä näytän heille toden", huusi Cethegus, heittäytyi hevosen selkään ja ajoi kuin myrskytuuli tiehensä.

Hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan. Tiberin yli Janiculumin kohdalta, Kapitoliumin ohi, Forum romanumin yli, Via sacraa myöten ja Tituksen kaaren alitse, Tituksen kylpylaitoksen vasemmalta puolelta, Esquilinuksen yli ja lopuksi esquilinisestä portista ulos Tiburtiuksen ulommaiselle portille -- siis laajan kaupungin läntisimmästä osasta itäisimpään.

Täällä olivat Bessaksen ja Belisariuksen henkivartijat kaksinkertaisena rivinä.

Eräs joukko valmistautui juuri hyökkäykseen Marcus Liciniuksen johdossa olevien legioonalaisten ja isaurilaisten kimppuun. Sen tarkoituksena oli avata portti väkisin. Toinen joukko oli keihäät tanassa vastapäätä toista isaurilaisjoukkoa, jota Lucius turhaan komensi hyökkäykseen.

"Palkkasoturit", huusi Cethegus ajaen pitkin riviä, "kenelle olette vannoneet uskollisuutta, minulle vaiko Belisariukselle?"

"Sinulle, herra", vastasi Asgares, eräs päälliköistä, "mutta me arvelimme -- --"

Prefektin miekka välähti, ja mies kaatui kuolleena maahan.

"Teidän on vain toteltava, te valapattoiset roistot, eikä ajateltava!"

Palkkasoturit katselivat häntä kauhistuneina.

Mutta Cethegus komensi rauhallisesti:

"Keihäät tanaan! Hyökätkää! Seuratkaa minua!"

Isaurilaiset tottelivat häntä ja nyt oli Rooman sisäpuolella syntymäisillään taistelu.

Mutta silloin kajahti lännestä, Aureliuksen portin tienoilta kamala, kaiken yli kuuluva huuto:

"Voi, voi, kaikki on hukassa!

"Gootit ovat kimpussamme!

"Kaupunki on valloitettu!"

Cethegus kalpeni ja katsoi taakseen.

Kallistratos saapui paikalle kasvot ja kaula verisinä.

"Cethegus", huusi hän, "kaikki on hukassa!

"Barbaarit ovat Roomassa!

"He ovat nousseet muurin yli."

"Missä", kysyi prefekti soinnuttomalla äänellä.

"Hadrianuksen haudalla!"

"Oi, päällikkö", huudahti Lucius Licinius. "Varoitinhan sinua!"

"Siellä on Vitiges", sanoi Cethegus sulkien silmänsä.

"Mistä sen tiedät", kysyi Kallistratos ihmeissään.

"Tiedän vain."

Tämä oli kamala hetki prefektille.

Hänen täytyi myöntää, että hän toteuttaessaan suunnitelmaansa Belisariuksen tuhoamiseksi oli hetkiseksi unohtanut Rooman.

Hän puri huultaan.

"Cethegus on vienyt varusväen Hadrianuksen haudalta!

"Cethegus on saattanut Rooman turmioon", sanoi Bessas.

"Ja Cethegus sen pelastaakin", sanoi tämä kohottautuen satulassaan.

"Seuratkaa minua kaikki isaurilaiset ja legioonalaiset."

"Entä Belisarius", kysyi Syphax hiljaa.

"Laske hänet sisään.

"Ensin Rooma, sitten muut!

"Seuratkaa minua!"

Lennossa hän palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

Vain muutamat ratsumiehet pysyivät hänen mukanaan. Juoksujalkaa isaurilaiset ja legioonalaiset seurasivat häntä.

KOLMASTOISTA LUKU.

Tiburtiuksen portilla oli tällä hetkellä aivan hiljaista.

Sanansaattaja oli kutsunut goottilaiset ratsumiehet pois hyödyttömästä taistelusta.

Heidän oli lähetettävä kaikki mahdollisesti käytettävissä olevat miehet niin pian kuin suinkin kaupungin ympäri ja joen yli Aureliuksen portille, josta oli tunkeuduttu kaupunkiin ja jossa kaikki voimat tarvittaisiin.

Ratsumiehet ajoivat kaupungin oikealta puolelta mainitulle portille, jota kohti kaikki nyt riensivät, mutta oma jalkaväki, joka ryntäsi välillä olevia portteja -- Porta clausaa, nomentanaa, salariaa, pincianaa ja flaminiaa -- vastaan, sulki heiltä tien niin pitkäksi aikaa, että he joutuivat perille liian myöhään ehtiäkseen mukaan ratkaisevaan otteluun Hadrianuksen haudalla.

Tämä prefektin lempipaikka oli vastapäätä Vatikanin kukkulaa, kivenheiton päässä Aureliuksen portilta, johon sitä yhdistivät kivimuurit ja uudet vallit suojasivat sitä joka puolelta -- paitsi etelässä, jossa joen piti olla suojana. "Moles Hadriani" muodosti lujasti rakennetun pyöreän tornin. Jonkinlainen piha oli varsinaisen rakennuksen ympärillä. Uloimman suojamuurin alapuolella etelässä virtasi Tiber.

Tämän ulkomuurin harjoilla, pihalla ja sisämuurin harjoilla oleilivat tavallisesti isaurilaiset, jotka prefekti oli onnettomuudekseen kuljettanut sieltä toteuttaakseen suunnitelmansa Belisariuksen tuhoamiseksi.

Mutta sisämuurin harjalla oli suuri joukko marmori- ja kuparipatsaita, joiden lukumäärän Kallistratos oli lahjallaan täydentänyt kolmeksi sadaksi.

Goottien kuningas oli tänään asettunut odottamaan sen puoliympyrän keskikohdalle, jonka barbaarit olivat muodostaneet kaupungin länsipuolellekin Tiberin oikealle rannalle, Neron kentälle Pankratiuksen (vanhan Aureliuksen) ja (uuden) Aureliuksen porttien välille, missä tavallisesti Mediolanumin kreivi Markja oleili.

Hän perusti suunnitelmansa siihen, että kaikkia portteja vastaan suunnatun yleisen rynnäkön täytyi hajoittaa piiritettyjen voimat ja että heidän täytyisi siirtäessään puolustajia eniten uhatuille paikoille jättää jokin paikka paljaaksi, jolloin hän hyökkäisi sinne.

Senvuoksi hän pysytteli liikkumattomana ryntäävien joukkojen takana.

Hän oli antanut kaikille päälliköille käskyn, että hänet piti kutsua heti, kun jokin paikka puolustuslinjassa paljastuisi.

Hän sai odottaa hyvin kauan.

Hänen täytyi tyynesti kuunnella miestensä levottomuuden ilmauksia, kun nämä saivat seisoa toimettomina sillä aikaa, kun heidän toverinsa joka paikassa ryntäsivät kaupunkia vastaan. Kauan täytyi heidän odottaa kutsua taisteluun.

Vihdoin kuninkaan tarkka silmä huomasi, että Hadrianuksen haudan ulkomuureilta katosivat isaurilaisten tutut sotamerkit ja tiheät keihäsrivit.

Hän piti sitä tarkasti silmällä. Niitä ei vaihdettu. Aukkoa ei täytetty.

Silloin hän hypähti satulastaan, iski ratsuaan kämmenellään kaulalle ja sanoi:

"Mene kotiin, Boreas!"

Viisas eläin lähti heti laukkaamaan leiriin päin.

"Nyt eteenpäin, gootit! Eteenpäin, kreivi Markja", huusi kuningas. "Tuonne joen yli! Jättäkää tänne muurinmurtajat. Ottakaa mukaanne vain kilvet ja rynnäkköportaat sekä kirveet! Eteenpäin!"

Juosten hän saapui korkealle joen rannalle ja syöksyi törmää alas.

"Täällä ei ole siltaa, kuningas, eikä edes kaalamoa", sanoi eräs hänen jäljessään tulevista gooteista.

"Ei ole, Iffamer ystäväni; meidän täytyy uida."

Kuningas syöksyi keltaiseen, likaiseen jokeen, niin että vesi löi kohisten hänen kypäräntöyhtönsä yli.

Muutamassa minuutissa hän pääsi toiselle rannalle muutamain miesten kanssa.

Pian he saapuivat aivan haudan korkean ulkomuurin ääreen. Miehet katselivat huolissaan ylöspäin.

"Portaat tänne", huusi Vitiges. "Ettekö näe, ettei siellä ole ollenkaan puolustajia. Vai pelkäättekö kiviä?"

Pian pantiin portaat pystyyn, pian oltiin ulkomuurilla ja heitettiin siellä olevat harvalukuiset vartijat jokeen. Portaat vedettiin ylös ja laskettiin muurin sisäpuolelle pihalle.

Kuningas oli ensimmäisenä pihamaalla.

Mutta täällä goottien eteneminen hiukan pysähtyi.

Sillä sisämuurien harjalla olivat Qvintus Piso ja Kallistratos, jotka olivat rientäneet tänne Pankratiuksen portilta ja tuoneet mukanaan sata legioonalaista ja muutamia isaurilaisia. Nämä suuntasivat nyt rankan keihäs- ja nuolisateen pihamaalle yksitellen laskeutuvia gootteja kohden. Ballistit ja katapultit olivat myöskin hävitystyössä osallisina.

"Lähettäkää pyytämään Cethegukselta apua", huusi Piso.

Kallistratos riensi täyttämään käskyä.

Kuninkaan oikealta ja vasemmalta puolelta kaatui gootteja.

"Mitä on tehtävä?", kysyi kreivi Markja, joka seisoi hänen vieressään.

"Odotettava siksi, kunnes he ovat ampuneet koko varastonsa", sanoi tämä levollisesti.

"Se ei kestä enää kauan.

"He ampuvat ja heittävät peloissaan liian tiheään.

"Katsokaa vain. Nyt jo lentelee enemmän kiviä kuin nuolia.

"Ja keihäät ovat jo aivan lopussa."

"Mutta ballistit ja katapultit --"

"Niistä ei meillä ole enää paljon vastusta. Järjestäytykää rynnäkköön. Laukaukset harvenevat jo.

"Nyt portaat ja kirveet esille. -- Seuratkaa minua."

Nopeasti gootit juoksivat pihan poikki.

Vain muutamia kaatui.

He olivat jo toisen, sisemmän muurin ääressä. Satakunta porrasta pystytettiin.

Kaikki Pison ballistit ja katapultit olivat tällä hetkellä hyödyttömät, sillä ne olivat laaditut pitkältä matkalta ampumista varten eikä niitä saatu pystysuoraan ampumaan kuin suuren vaivan ja ajanhukan jälkeen.

Piso huomasi sen ja kalpeni.

"Heittokeihäitä tänne! Keihäitä, keihäitä, muuten olemme hukassa."

"Kaikki ovat lopussa", kähisi paksu Balbus toivottomana.

"Silloin on kaikki hukassa", huokasi Piso antaen käsiensä vaipua.

"Tule, Massurius, paetkaamme", kehoitteli Balbus.

"Ei, kuolkaamme täällä", huusi Piso.

Ensimmäinen goottikypärä tuli jo esille muurin harjan takaa.

Silloin kuului kaupungin puoleisilta muurinportailta huuto:

"Cethegus! Prefekti Cethegus!"

Hän olikin siellä. Nopeasti hän juoksi muurinharjalle ja iski gootilta, joka oli jo pannut kätensä rintavarustukselle heilauttaakseen itsensä sen yli, käsivarren poikki. -- Mies putosi kiljaisten alas.

"Oi, Cethegus", huusi Piso, "sinä tulit oikeaan aikaan."

"Toivottavasti", sanoi tämä ja sysäsi edessään olevat portaat kumoon.

Vitiges, joka oli ollut näillä portailla, hyppäsi notkeasti syrjään.

"Nyt kaikki ampumavarat tänne, peitset ja keihäät, muuten ei ole mistään apua", huusi Cethegus.

"Täällä ei ole enää ainoatakaan heittoasetta", sanoi Balbus.

"Me luulimme, että sinä toisit tänne isaurilaiset."

"Ne ovat vielä kaukana, paljon jäljessä minustakin", huusi Kallistratos, joka saapui ensimmäisenä Cetheguksen jälkeen.

Taas portaat kohosivat ylös ja taas kypärät näkyivät.

Vaara kasvoi joka silmänräpäys.

Cethegus katseli hurjasti ympärilleen.

"Heittoaseita", huusi hän polkien jalkaansa, "heittoaseita täytyy saada."

Silloin hänen katseensa sattui jättiläismäiseen marmoripatsaaseen, Zeus Pelastajan kuvaan, joka oli muurin harjalla hänen vasemmalla puolellaan.

Nuolennopeasti ajatus välähti hänen päähänsä. Hän juoksi patsaan luo ja iski kirveellä poikki sen oikean käden, jossa oli ukkosenvaaja.

"Zeus, lainaa minulle salamaasi", huusi hän. -- "Miksi sitä siinä jouten pidät!

"Hoi, miehet! Lyökää patsaat palasiksi ja heittäkää ne vihollisten päälle."

Heti, kun hän oli tämän sanonut, olivat miehet työssä.

Kirveillä ja piiluilla huolestuneet puolustajat alkoivat iskeä jumalia ja sankareita ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat nuo ihanat kuvapatsaat murskana.

Se oli kamala näky. Tuolla murtui suurenmoinen Hadrianuksen ratsastajapatsas; hevonen ja mies iskettiin erilleen. Tuolla kaatui pitkälleen hymyilevä Aphrodite. Tuolla eristyi Antinouksen kaunis pää ruumiista ja lensi kahden käden heittämänä goottilaista nahkakilpeä vastaan.

Kauas lentelivät marmorin, vasken, pronssin ja kullan sirpaleet peittäen muurinharjat.

Jyristen ja murskaten suunnattomat kivi- ja metallijoukkiot lensivät muurinharjalta alas ja ruhjoivat hyökkäävien goottien kypärät ja kilvet, panssarit ja jäsenet, mursivatpa rynnäkköportaatkin.

Kauhistuen Cethegus katseli käskynsä aiheuttamaa hävitystä.

Mutta se oli heidät pelastanutkin.

Kaksitoista, neljätoista, kaksikymmentä porrasta oli tyhjänä miehistä, jotka äsken olivat tiheässä kuin muurahaiset kiivenneet niitä pitkin. Hämmästyneinä tästä marmori- ja metallisateesta gootit väistyivät hetkeksi.

Mutta pian Markjan torvi kutsui heidät uuteen hyökkäykseen ja taas lensivät sentnerin painoiset möhkäleet alas.

"Onneton, mitä olet tehnyt", valitteli Kallistratos tuijottaen sirpaleisiin.

"Sen, mikä oli välttämätöntä", vastasi Cethegus syösten loputkin Zeus Pelastajaa vallin yli.

"Näitkö sen vaikutusta? -- Kaksi barbaaria musertui yhdellä iskulla."

Hän silmäsi tyytyväisenä alas.

Silloin hän kuuli korinttolaisen huutavan:

"Ei, ei. Ei tätä. Ei Apolloa."

Cethegus kääntyi ja näki jättiläismäisen isaurilaisen tähtäävän kirveellään Latonan lapsia.

"Narri, aiotko laskea gootit tänne", kysyi raaka mies ja aikoi taas iskeä.

"Ei Apolloani", sanoi helleeni ja kiersi jumalan suojaksi kätensä sen ympärille.

Kreivi Markja, joka oli lähimpäin portaiden päässä, näki tämän. Hän luuli, että Kallistratos aikoi vierittää patsaan hänen päälleen, minkä vuoksi hän päätti sen estää. Hänen heittokeihäänsä suhahti ilmassa ja sattui kreikkalaista rintaan.

"Ah -- Cethegus", huokasi hän kuollessaan.

Cethegus näki hänen kuolemansa ja rypisti kulmiaan.

"Pelastakaa ruumis ja säästäkää hänen jumalansa", sanoi hän lyhyesti, paiskaten alas portaat, joilla Markja seisoi. Enempää hän ei kyennyt sanomaan eikä tekemään, sillä hänen täytyi rientää torjumaan uutta, uhkaavinta vaaraa.

Vitiges, joka puoleksi putosi, puoleksi hyppäsi kaatuvilta portailta, seisoi aivan muurin vieressä kivi- ja metallisateessa miettien uusia keinoja.

Sillä kun ensimmäinen ryntäysyritys portaita myöten oli epäonnistunut näiden odottamattomien heittoaseiden -- jumalien ja sankarien -- avulla, ei hän enää juuri toivonut pääsevänsä sitä tietä vallille.

Hänen miettiessään ja tuumiessaan putosi raskas Mars gradivuksen marmorijalusta maahan aivan hänen viereensä, ponnahti hiukan ylös ja sattui silloin erääseen muurilaattaan.

Mikä ihme! Laatta, joka näytti olevan mitä kovinta kiveä, murtui pieniksi muurisavipalasiksi ja sen alta tuli näkyviin kapea puuovi, jota muurarit ja työmiehet käyttivät kulkutienään korjaillessaan suurta rakennusta ja joka oli tällä sekoituksella laitettu näkymättömäksi.

Kun Vitiges näki oven, huusi hän iloisena:

"Tänne, tänne, gootit! Kirveitä tänne!"

Hän iski omalla sotakirveellään ohuita lautoja, jotka tuntuivat olevan jotenkin heikkoja.

Onnettomuutta ennustavana tuo uusi, omituinen ääni tunkeutui prefektin korviin. Hän keskeytti verityönsä ja rupesi kuuntelemaan.

"Se on raudan ääni puuta vasten, kautta Caesarin."

Hän juoksi pitkin kapeita muuriportaita alas, jotka veivät toisen muurin sisäpuolitse öljylampuilla heikosti valaistuun haudan sisustaan.

Silloin kuului entistä kovempi isku, kumea jysähdys ja pientä rätinää -- sitten goottien iloinen voitonhuuto.

Kun Cethegus pääsi portaiden alimmalle astuimelle, kaatui portti pihalle päin ja kuningas Vitiges tuli kynnykselle.

"Rooma on minun", huusi hän riemuiten, heitti kirveen pois ja otti miekan tupesta.

"Sinä valehtelet, Vitiges -- ensi kerran elämässäsi", huusi prefekti vimmoissaan ja juoksi esille sysäten terävällä kilven piikillä goottia rintaan niin voimakkaasti, että tämä peräytyi hämmästyneenä askeleen.

Tätä askelta prefekti käytti hyväkseen ja asettui kynnykselle täyttäen siten koko oviaukon.

"Missä viipyvät isaurilaiset", huusi hän.

Kesti vain hetken, ennenkuin Vitiges tunsi hänet.

"Me siis kuitenkin taistelemme kahden Roomasta."

Nyt oli hänen vuoronsa hyökätä.

Cethegus, joka koetti sulkea koko oven, peitti kilvellään vasemman puolensa, jota vastoin hän ei saanut lyhyellä roomalaismiekallaan täysin suojatuksi oikeaa puoltaan.

Väkevän gootin pitkän miekan pistos, jota Cethegus ei saanut tarpeeksi hyvin väistetyksi, tunkeutui lävistäen rengaspanssarin syvälle hänen rintaansa.

Cethegus horjui vasemmalle. Hän oli jo kaatua, mutta ei kaatunut vielä.

"Rooma, Rooma", korisi hän ja koetti viimeisin voimin pysyä pystyssä.

Vitiges oli peräytynyt askeleen tuhotakseen seuraavalla hyökkäyksellä kokonaan vaarallisen vihollisensa.

Mutta samassa tunsi hänet Piso, joka oli muurinharjalla, ja heitti komean, nukkuvaa faunia esittävän kuvapatsaan, joka oli valmiiksi katkaistuna vallilla, kuningasta kohti. Se sattui olkapäähän ja Vitiges sortui maahan.

Kreivi Markja, Iffamer ja Aligern kantoivat hänet taistelusta.

Cethegus näki hänen kaatumisensa.

Sitten hän kaatui itsestään portin kynnykselle. Ystävän kädet ottivat hänet vastaan, mutta hän ei tuntenut enää tätä. Hän oli menettänyt tajuntansa.

Mutta heti herätti hänet taas hyvin tuttu ääni, joka ihastutti hänen sieluaan. Se oli hänen legioonalaistensa tuuba, hänen isaurilaistensa sotahuuto. Nämä saapuivat nyt vihdoinkin ryntäysmarssissa ja hyökkäsivät Liciniusten johdolla tihein joukoin kuninkaan kaatumisen johdosta typertyneiden goottien kimppuun.

He tunkivat voitokkaasti gootit näiden ulkomuuriin kaivaman aukon kautta ulos. Goottien mieshukka peräytymisen aikana oli hyvin suuri.

Prefekti näki viimeisten barbaarien paon. Silloin hänen silmänsä sulkeutuivat uudestaan.

"Cethegus", huusi ystävä, joka piti häntä sylissään, "Belisarius on kuoleman kielissä ja sinä olet mennyttä miestä."

Cethegus tunsi nyt Prokopiuksen äänen.

"En tiedä", sanoi hän viimeisillä voimillaan, "mutta Rooma -- Rooma on pelastettu".

Sitten hän meni taas tainnoksiin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Koko päivän kestäneen yleisen rynnäkön, joka alkoi aamun sarastaessa ja päättyi auringon laskiessa, ja sen torjumisen aiheuttamat voimanponnistukset olivat pitkiksi ajoiksi väsyttäneet sekä gootit että roomalaiset. Kolme päällikköä, Belisarius, Cethegus ja Vitiges makasivat haavojensa vuoksi useita viikkoja.

Mutta vielä välttämättömämmäksi teki aselevon se alakuloisuus ja väsymys, joka valtasi koko goottien sotajoukon, kun mitä suurimmilla ponnistuksilla tavoiteltu voitto luisui käsistä juuri sillä hetkellä, jolloin se näytti olevan saavutettu.

He olivat koko päivän koettaneet parastansa. Heidän sankarinsa olivat kilpailleet urhoollisuudessa ja sittenkin olivat molemmat suunnitelmat -- Belisariusta ja kaupunkia vastaan -- rauenneet juuri toteutumishetkellään.

Ja kuningas Vitiges, vaikka hän ei ollutkaan yhtä epätoivoinen kuin hänen sotajoukkonsa, huomasi selvästi, että hänen täytyi tuon verisen päivän jälkeen muuttaa koko piirityssuunnitelmansa.

Goottien mieshukka oli ääretön. Prokopius laskee sen kolmeksikymmeneksi tuhanneksi mieheksi ja haavoitettujen määrän vielä suuremmaksi. He olivat joka puolella kaupunkia ahdistaneet piiritettyjä kuolemaa pelkäämättä. Pankratiuksen portilla ja Hadrianuksen haudalla oli heitä kaatunut tuhansittain.

Kun kuudessakymmenessäkahdeksassa edellisessäkin taistelussa hyökkääjiä oli kaatunut paljon enemmän kuin muurien ja tornien suojaamia puolustajia, oli se suuri sotajoukko, jonka Vitiges muutamia kuukausia takaperin oli tuonut ikuisen kaupungin edustalle, sulanut hirvittävästi kokoon. Sen lisäksi olivat taudit ja nälkä alkaneet riehua heidän leireissään.

Ottaen huomioon joukkojen vähentymisen ja niissä vallitsevan toivottoman mielialan Vitigeksen täytyi jättää mielestään kaupungin valloittaminen väkirynnäköllä ja hänen viimeinen toivonsa oli -- hän ei salannut itseltään, että se oli heikko -- että nälkä ja puute pakottaisivat vihollisen antautumaan.

Rooman ympäristö oli imetty aivan kuiviin. Sen vuoksi näytti kaikki riippuvan siitä, kumpi puolue jaksaisi kauemmin kestää puutetta tai saisi pikemmin ruokavaroja kauempaa.

Gootit kaipasivat kovasti Dalmatian rannikoilla olevaa laivastoaan.

* * * * *

Prefekti toipui ensin haavoistaan.

Kun hänet oli kannettu taintuneena portilta, jota hän oli ruumiillaan suojellut, makasi hän puolitoista vuorokautta puoleksi unessa puoleksi tajuttomana.

Kun hän toisen päivän iltana avasi silmänsä, näki hän ensimmäiseksi uskollisen maurin, joka istui kyyrysissään maassa vuoteen jalkopäässä ja katseli herkeämättä herraansa. Käärme oli kiertynyt hänen käsivartensa ympärille.

"Puuovi", virkkoi prefekti hiljaa ensi sanoikseen, "puuovi on poistettava heti -- sijaan on pantava marmorimöhkäleet --"

"Kiitos, kiitos sinulle, käärmejumala", huudahti orja riemuissaan. "Isäntäni on pelastunut. Ja sinä itsekin. Ja minä, minä olen sinut pelastanut, herrani."

Hän polvistui kädet ristissä ja suuteli herransa vuodetta. Hän ei uskaltanut koskea hänen jalkoihinsakaan.

"Oletko sinä pelastanut minut? -- Miten?"

"Kun olin laskenut sinut kuolonkalpeana tälle vuoteelle, toin käärmejumalan tänne, näytin sinua hänelle ja sanoin:

"'Sinä näet, voimakas jumala, että herrani silmät ovat ummessa.'

"'Auta sinä ne taas avautumaan.'

"'Sinä et saa muruakaan leipää etkä pisaraakaan maitoa, ennenkuin olet auttanut.'

"'Ja jollei hän avaa silmiään --. Samana päivänä, jolloin hänet poltetaan, palaa myöskin Syphax ja sinä, suuri käärmejumala, palat myös.'

"'Sinä voit auttaa. Siis auta häntä taikka pala.'

"Niin minä puhuin ja hän on auttanut."

"Kaupunki on turvassa -- minä tunnen sen, muuten en olisi voinut nukkua. Elääkö Belisarius? Missä on Prokopius?"

"Kirjastossa tribuuniesi kanssa. He odottavat lääkärin lausuntoa ja sitä, heräätkö tänään vai --"

"Kuolenko? Tällä kertaa on jumalasi auttanut. Päästä tribuunit sisään."

Heti sen jälkeen Liciniukset, Piso, Salvius Julianus ja muutamat muut saapuivat hänen vuoteensa ääreen. He aikoivat liikutettuina polvistua hänen viereensä, mutta hän esti sen viittauksella.

"Rooma kiittää teitä minun kauttani. Te olette taistelleet kuin -- kuin roomalaiset. Parempaa kiitosta en osaa keksiä."

Hän katseli mietteissään joukkoa, ikäänkuin etsien jotakin.

"Yksi puuttuu -- korintolainen!

"Ruumis on tietenkin pelastettu, sillä minä uskoin sen ja molemmat Latoidit Pison huostaan. Pystyttäkää sille paikalle, jossa hän kaatui, muistopatsas mustasta korintolaisesta marmorista. Sijoittakaa Apollon patsas tuhkauurnan päälle ja kirjoittakaa siihen:

"'Korintolainen Kallistratos on tässä kaatunut Rooman puolesta. Hän pelasti jumalan eikä jumala häntä.'

"Menkää nyt. Heti näemme taas toisemme -- valleilla.

"Syphax, saata nyt Prokopius luokseni ja tuo pikarillinen falernoviiniä."

"Ystävä", huudahti hän sisääntulevalle Prokopiukselle, "minusta tuntuu kuin olisin ennen tähän kuumeuneen vaipumistani kuullut kuiskattavan: 'Prokopius on pelastanut Belisariuksen.'

"Se on unohtumaton urotyö.

"Jälkimaailma kiittää sinua siitä -- siis minun ei tarvitse sitä tehdä.

"Istu tähän ja kerro asiain kulku.

"Mutta aseta ensin päänalainen niin, että näen Caesarini.

"Sen näkeminen vahvistaa minua paremmin kuin lääkkeet.

"Puhu nyt!"

Prokopius katsoi tutkivasti ystäväänsä.

"Cethegus", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "Belisarius tietää kaiken."

"Kaikenko? Se on sangen paljon!"

"Jätä pila ja ihaile jalomielisyyttä, koska itse olet jalo."

"Minäkö? En tietääkseni!"

"Kun hän tuli tajuihinsa, kertoi Bessas tietysti hänelle kaiken -- kertoi tarkoin, kuinka olit käskenyt pitää portin suljettuna, vaikka Belisarius makasi ulkopuolella verissään ja tuima Teja aivan hänen kintereillään, -- kuinka olit käskenyt tappaa hänen henkivartijansa, jotka aikoivat väkisin avata portin. Jokaisen sanasi hän kertoi, myöskin huudahduksesi: 'Ensin Rooma, sitten Belisarius'. Hän vaati sinun kuolemaasi päällikköjen kokouksessa.

"Minä vapisin.

"Mutta Belisarius sanoi: 'Hän teki oikein. Prokopius, vie hänelle kiitokseksi miekkani ja varusteeni, joka oli sinä päivänä päälläni.'

"Ja keisarille lähetettyyn kertomukseen hän käski minun kirjoittaa: 'Cethegus, vain Cethegus on pelastanut Rooman!'

"'Nimitä hänet bysanttilaiseksi patriisiksi!'"

"Kiitän! Mutta minä en ole pelastanut Roomaa Bysantille."

"Sitä ei sinun tarvitse minulle sanoa, epäattialainen roomalainen."

"En ole nyt attialaisella tuulella, hengenpelastaja!

"Mitä sinä sait kiitokseksi?"

"Vaiti. Hän ei tiedä mitään.

"Eikä hän saa tietääkään."

"Syphax, viiniä. --

"Sellaista jalomielisyyttä en siedä.

"Se heikontaa minua.

"No, miten huviratsastus sujui?"

"Ystäväni! Se ei ollut huviratsastusta.

"Se oli hirmuisinta totta, mihin milloinkaan olen joutunut.

"Belisariuksen henki riippui hiuskarvasta."

"Juuri tuo hiuskarvan verta puuttuu aina gooteilta.

"Ne ovat kaikki suuria poropeukaloita."

"Sinä olet puheistasi päättäen pahoillasi siitä, ettei Belisarius kuollut,"

"Se olisi ollut hänelle parahiksi.

"Olen häntä kolmesti varoittanut.

"Hänen pitäisi kerrankin oppia tietämään, mikä sopii vanhalle sotapäällikölle ja mikä nuorelle poikavintiölle."

"Kuule", sanoi Prokopius katsellen häntä vakavasti, "sinä olet Hadrianuksen haudalla menettänyt oikeutesi puhua tuolla tavalla.

"Aikaisemmin, kun vähäksyit hänen urhoollisuuttaan --"

"Luulitko sinä, että minä puhuin kateudesta urhoollista Belisariusta vastaan?

"Kuulkaa, te kuolemattomat jumalat!"

"Luulin, sinun gepidilaakerisi --"

"Älä viitsi puhua tuollaisista poikamaisuuksista!

"Kun asiat vaativat, täytyy halveksia kuolemaa, mutta muuten varovaisesti rakastaa elämää.

"Sillä vain elävät hallitsevat eivätkä mykät kuolleet.

"Sellainen on minun elämänviisauteni, sano sitä pelkuruudeksi, jos tahdot.

"Siis retkenne -- kerro lyhyesti --. Kuinka se kävi?"

"Siellä oli kuumat paikat.

"Kun olimme tutkineet seutua, -- ei missään näkynyt vihollista ja kaikesta päättäen saimme rauhassa hankkia ruokavaroja -- käännyimme vähitellen kaupunkia kohti keskellämme muutamia vuohia ja laihoja lampaita, jotka olimme saaneet käsiimme, Belisarius edellä, nuori Severinus, Johannes ja minä hänen vieressään.

"Äkkiä, kun tulimme aukealle 'ad aras Bacchi' nimisestä kylästä, syöksyi metsästä valerisen tien molemmilta puolitta kimppuumme goottilaisia ratsumiehiä.

"Minä huomasin, että joukko oli meitä paljon lukuisampi ja neuvoin senvuoksi Belisariusta pakenemaan Roomaan päin.

"Belisarius tuumi: 'Paljonhan niitä on, mutta ei liian paljon' -- ja hyökkäsi tien vasemmalta puolelta ryntäävien goottien kimppuun puhkaistakseen heidän rivinsä.

"Mutta siinä meille kävi huonosti. Gootit ratsastavat paremmin ja miekkailevat paremmin kuin maurilaiset ratsumiehemme, ja heidän johtajansa Totila ja Hildebad -- edellisen tunsin pitkästä, liehuvasta, keltaisesta tukasta ja jälkimmäisen tavattomasta koosta -- tahtoivat nähtävästi päästä Belisariuksen kimppuun.

"'Missä on Belisarius ja hänen kehuttu rohkeutensa', huusi Hildebad niin kovalla äänellä, että se kuului yli taistelun melskeen.

"'Täällä', vastasi tämä viipymättä ja riensi jättiläisen kimppuun, ennenkuin ehdimme häntä estää.

"Hildebad oli nopsa liikkeissään ja iski Belisariusta hirmuisella kirveellään kypärään niin, että kultainen harja valkoisine hevosenhäntineen putosi murskautuneena maahan ja Belisariuksen pää vaipui hevosen kaulalle.

"Gootti kohotti uudestaan kirveensä antaakseen toisen, varmasti kuolettavan iskun, kun nuori Severinus, Boëthiuksen poika riensi eteen kilpi koholla.

"Mutta barbaarin kirves tunkeutui kilven läpi ja upposi syvälle jalon nuorukaisen kaulaan.

"Hän syöksyi --"

Prokopiuksen ääni katkesi.

"Kuoliko hän", kysyi Cethegus levollisena.

"Hänen isänsä vanha vapautettu orja, joka häntä seurasi, vei hänet taistelusta.

"Mutta hän kuoli -- kuulemani mukaan -- ennenkuin he saapuivat lähimpään kylään."

"Kaunis kuolema", sanoi Cethegus.

"Syphax, lisää viiniä."

"Belisarius oli sillä välin päässyt pystyyn ja paiskasi nyt kiukuissaan goottia niin ankarasti keihäällä rintahaarniskaan, että tämä lensi hevosen selästä.

"Me päästimme riemuhuudon, mutta nuori Totila --"

"Mitä hänestä?"

"Kun hän näki veljensä kaatuvan, hän mursi raivoissaan tien henkivartioiden peitsien läpi Belisariuksen luo. Tämän lipunkantaja Aigan yritti suojella päällikköään, mutta gootin miekka suhahti hänen vasempaan käsivarteensa. Totila sieppasi lipun Aiganin herpoutuneesta kädestä ja heitti sen lähimmälle gootille.

"Belisarius karjaisi vihasta ja ryntäsi Totilaa kohti, mutta tämä oli nopea kuin salama. Hän iski terävällä miekallaan päällikön kumpaankin olkapäähän, ennenkuin tämä ehti ajatellakaan puolustautumista. Belisarius horjui satulassaan ja vaipui hiljalleen maahan hevoseltaan, joka samassa kaatui heittokeihään surmaamana.

"'Antaudu vangiksi, Belisarius', huusi Totila.

"Päälliköllä oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän jaksoi pudistaa päätään kieltäytymisen merkiksi, minkä jälkeen hän kaatui taintuneena maahan.

"Samassa olin minäkin paikalla, nostin päällikön hevoseni selkään ja uskoin hänet Johanneksen huostaan, joka kokosi päällikön ympärille neljäkymmentä henkivartijaa ja lähti mellakasta pakomatkalle kaupunkiin päin."

"Entä sinä?"

"Minä taistelin jalkaisin.

"Minun onnistui jälkijoukon saavuttua -- keskustassa olleet ruokavarat jätimme tielle -- järjestää joukko taisteluasentoon.

"Mutta ei pitkäksi aikaa.

"Sillä nyt saapui toinenkin goottilainen ratsumiesjoukko paikalle. Myrskytuulen tavoin musta Teja syöksähti esille, puhkaisi edestäpäin oikean siipemme, joka oli häntä lähinnä, sekä sitten minun Totilaan päin käännetyn rintamani sivultapäin ja hajoitti koko joukkoni.

"Minä huomasin, että olin menettänyt taistelun, hyppäsin erään isännättömän ratsun selkään ja riensin päällikön jälkeen.

"Mutta Tejakin oli huomannut tämän paon suunnan ja ajoi meitä kiivaasti takaa.

"Fulviuksen sillalla hän saavutti Belisariuksen suojelusjoukon. Johannes ja minä olimme asettaneet enemmät kuin puolet jäljellä olevista henkivartijoista sillalle suojelemaan sitä. Joukon johtajina olivat urhoollinen pisidialainen Principius ja jättiläismäinen isauri Tarmut.

"Siellä nuo kaikki kolmekymmentä kaatuivat, viimeiseksi molemmat päälliköt, jotka Tejan miekka oli surmannut.

"Siellä kaatui Belisariuksen henkivartijaston ydin, siellä useat läheisimmistä asetovereistani, kuten saraseeni Alamundarus, persialainen Artasines, armenialainen Zanter, isauri Longinus, massageetit Bucha ja Chorsamantes, trakialainen Kutila, vandaali Hildeger, mauri Juphrat sekä kappadokialaiset Teodoritos ja Georgios.

"Mutta heidän tuhonsa pelasti meidät.

"Sillan takana yhdyimme sinne jätettyyn jalkaväkeemme, joka taisteli vihollisen ratsumiehiä vastaan siksi kunnes Tiburtiuksen portti -- vaikkakin myöhään -- avattiin päällikölle.

"Sitten minä riensin, lähetettyäni hänet kantotuolissa Antoninan hoitoon, Hadrianuksen haudalle, missä -- kuten sanottiin -- vihollinen oli päässyt kaupunkiin. Täällä löysin sinut kuoleman kielissä."

"Mitä Belisarius aikoo nyt tehdä?"

"Hänen haavansa eivät ole niin vaaralliset kuin sinun, mutta sittenkin hän paranee hitaammin. Hän on myöntänyt goottien pyytämän aselevon kuolleiden hautaamista varten."

Cethegus kavahti pystyyn.

"Hänen ei olisi pitänyt suostua.

"Nyt ei pitäisi enää turhaan viivytellä ratkaisua. Minä tunnen nämä goottihärät. Nyt he ovat rynnänneet sarvensa tylsiksi. Nyt he ovat väsyneitä ja alakuloisia.

"Nyt olisi sopiva aika suunnittelemani viimeisen iskun antamiseen.

"Tuolla hehkuvalla tasangolla vallitsevaa kuumuutta heidän jättiläisruumiinsa eivät kestä. Vielä huonommin he kestävät nälkää ja kaikkein huonoimmin janoa.

"Sillä germaanin täytyy juoda, ellei hän makaa tai tappele.

"Nyt täytyy vain hiukan säikähdyttää heidän varovaista kuningastaan.

"Kiitä Belisariusta miekasta ja esitä hänelle seuraava ehdotus:

"Lähettäköön hän jo tänään pelätyn Johanneksen kahdeksantuhannen miehen kanssa Picenumin kautta Ravennaa vastaan. Flaminilainen tie on vapaana eikä siellä ole sanottavasti puolustusväkeä, sillä Vitiges on kuljettanut kaikkien linnoitusten varusväet tänne. Me saamme nyt Ravennan helpommin käsiimme kuin barbaarit Rooman.

"Kun kuningas saa tietää, että Ravennaa, heidän viimeistä turvapaikkaansa uhataan, hän rientää sitä pelastamaan.

"Hän vie joukkonsa pois näiden valloittamattomien muurien edustalta ja muuttuu taas ahdistajasta ahdistetuksi."

"Cethegus", sanoi Prokopius hypähtäen pystyyn, "sinä olet suuri sotapäällikkö."

"Vain joutoaikoinani, Prokopius! Tervehdä suurta voittajaa, Belisariusta!"

VIIDESTOISTA LUKU.

Aselevon viimeisenä päivänä Cethegus jaksoi jo mennä Hadrianuksen haudan valleille, missä hänen isaurilaisensa ja legioonalaisensa tervehtivät häntä riemuhuudoin.

Hän meni ensimmäiseksi Kallistratoksen haudalle ja laski mustalle marmorilevylle laakereista ja ruusuista laaditun seppeleen.

Kun hän täällä ohjasi varustusten vahvistamistöitä, toi Syphax hänelle kirjeen Matasuntalta.

Se oli näin kuuluva:

"Tee pikainen loppu.

"En enää jaksa katsella tätä kurjuutta.

"Neljänkymmenen tuhannen gootin hautaus raastoi rintaani.

"Valituslaulut tuntuvat syyttävän minua.

"Jos tätä kestää kauemmin, menehdyn varmasti.

"Kamala nälkä raivoaa leirissä.

"Heidän viimeinen toivonsa on suuri vilja- ja karjalasti, joka tuodaan laivoilla Etelä-Galliasta.

"Ensi Calendaena odotetaan laivastoa Portukseen.

"Menettele sen mukaan -- mutta tee tästä pikainen loppu."

"Voitto on saavutettu", huudahti prefekti, "piiritys on lopussa.

"Pieni laivastomme on ollut joutilaana Populoniumissa.

"Nyt saa se työtä.

"Tämä kuningatar on barbaarien turma."

Hän meni itse Belisariuksen luo, joka otti hänet sydämellisesti vastaan. --

Samana yönä, aselevon viimeisenä, Johannes lähti Pinciuksen portista ja kääntyi sitten vasemmalle, Via Flaminialle. Ravenna oli hänen matkansa määrä.

Meritse lähetettiin pikaviestejä Populoniumiin, jossa oli pieni roomalainen laivasto.

Kaupungin ympärillä vallitsi rauha huolimatta aselevon päättymisestä.

Noin viikon perästä kulki kuningas, joka ensi kerran nousi tautivuoteeltaan, ystäviensä mukana leirin läpi.

Entisestä seitsemästä leiristä, joissa ennen oli vilissyt ihmisiä, oli nyt kolme autiona ja hylättynä. Neljässä muussakin leirissä oli jokseenkin niukasti väkeä jäljellä.

Tuiki väsyneinä, valittamatta, mutta samalla toivottomina laihtuneet, nälän ja kuumeen riuduttamat miehet makasivat teltoissaan.

Urhoollista kuningasta ei tervehditty riemuhuudoin. Väsyneet miehet tuskin jaksoivat avata silmiään askelia kuullessaan.

Telttojen sisältä kuului sairaiden ja kuolevien äänekästä voihkinaa.

Terveitä oli tuskin niin paljon, että tärkeimpiin paikkoihin saatiin vartijat.

Vahdit laahasivat keihäitään perässään. He olivat liian väsyneitä pitääkseen niitä pystyssä tai olkapäillään.

Päälliköt saapuivat Aureliuksen portin edustalla oleviin varustuksiin. Nuori jousimies makasi pureskellen karvasta ruohoa.

Hildebad huusi hänelle:

"Kautta Torin vasaran! Guntamund, mitä tämä on? Jousesi jänne on katkennut. Miksi et ole pannut siihen uutta?"

"En jaksa, herra. Jänne katkesi eilen ampuessani.

"Minä ja kolme vierustoveriani emme ole jaksaneet yhteisin voimin panna uutta jännettä."

Hildebad antoi hänelle kulauksen kurpitsapullostaan.

"Ammuitko roomalaisen?"

"En, herra", vastasi mies. "Rotta nakerteli erästä ruumista.

"Osuin siihen onneksi ja me jaoimme sen neljään osaan."

"Iffasunt, missä on setäsi Iffamer", kysyi kuningas.

"Kuollut, herra.

"Tuolla kirotun marmorihaudan luona.

"Hän kaatui sen jälkeen, kun oli kantanut sinut pois."

"Missä on isäsi Iffanut?"

"Kuollut hänkin.

"Hän ei voinut juoda näiden lätäköiden myrkyllistä vettä.

"Jano, kuningas, polttaa vielä kuumemmin kuin nälkä.

"Eikä tuo lyijynharmaa taivas edes sadakaan."

"Te olette kaikki Atesis-laaksosta."

"Niin olemme, herra kuningas, Iffinger-vuorelta. Oi, miten hyvänmakuista lähdevettä meillä siellä kotona oli!"

Teja näki kauempana erään sotamiehen juovan kypärästään.

"Hei, Arulf", huusi hän tälle, "sinä et näy olevan juomisen puutteessa."

"En, minä juon usein", vastasi mies.

"Mitä sinä juot?"

"Verta äskenkaatuneiden haavoista.

"Alussa se käänsi mieltä, mutta ihminen tottuu tällaisissa oloissa vaikka mihin."

Kuningas lähti pois kauhistuneena.

"Lähetä koko viinivarastoni leiriin, Hildebad.

"Vahdit jakakoot sen keskenään."

"Koko viinivarastosiko?

"Oi, kuningas, juomanlaskijallasi on helpot päivät.

"Sinulla on jäljellä puolitoista tuoppia viiniä.

"Ja lääkärisi Hildebrand sanoi, että sinun on saatava voimia."

"Kuka antaa näille voimia, Hildebad?

"Hätä tekee heistä villejä eläimiä."

"Tule telttaasi", sanoi Totila tarttuen kuninkaan vaippaan.

"Täällä ei ole hyvä olla."

Saavuttuaan kuninkaan telttaan ystävykset istuutuivat ääneti kauniin marmoripöydän ääreen, jolla oli kultaisissa vadeissa homeista leipää ja muutamia lihapaloja.

"Se oli viimeisen edellinen hevonen kuninkaallisesta tallista", sanoi Hildebad. "Boreas on enää jäljellä."

"Boreasta ei saa teurastaa! -- Vaimoni ja lapseni ovat istuneet sen selässä."

Hän nojasi päänsä käsiinsä. Taas syntyi pitkä äänettömyys.

"Ystävät", alkoi kuningas vihdoin, "tämä ei käy enää laatuun.

"Kansamme kuolee näiden muurien edustalla.

"Päätökseni tuottaa tuskaa itsellenikin ja vaikeaa se oli tehdä --"

"Älä ilmaise sitä vielä, kuningas", huudahti Hildebad.

"Muutaman päivän perästä kreivi Odosunt saapuu Cremonasta laivastoineen. Silloin meillä on herkkuja ylenmäärin."

"Hän ei ole vielä täällä", sanoi Teja.

"Ja mieshukkamme, joka on ollut tosin kamala", sanoi Totila, "korvaantuu uusilla joukoilla, jahka Urbinumin kreivi Ulitis saapuu Ravennan ja Rooman välisten linnoitusten varusväen kanssa, jotka kuningas on käskenyt tänne tyhjiä telttojamme täyttämään."

"Ei Ulitiskaan ole vielä täällä", sanoi Teja.

"Hän lienee Picenumin luona.

"Jos hän saapuu onnellisesti perille, tulee puute leirissä yhä suuremmaksi."

"Totta kai Roomassakin paastotaan", arveli Hildebad lyöden nyrkillään pöydällä olevan kovan leivän palasiksi.

"Katsotaan, kuka kauemmin kestää."

"Usein olen miettinyt synkkinä päivinä ja unettomina öinä", jatkoi kuningas hitaasti.

"Miksi? Miksi kaikki tämä on tapahtunut?

"Omantuntoni mukaan olen aina harkinnut, kumpi on oikeassa kumpi väärässä, vihollisemmeko vai me. Enkä ole voinut koskaan tulla muuhun johtopäätökseen kuin että oikeus on meidän puolellamme.

"Eikä meiltä ole suinkaan puuttunut voimaa eikä rohkeutta."

"Sinulta ei ainakaan", sanoi Totila.

"Eikä raskaita uhrejakaan ole puuttunut", huokasi kuningas.

"Ja jos nyt, kuten kaikki sanovat, taivaassa hallitsee oikeudellinen, hyvä ja kaikkivoipa Jumala, niin miksi hän sallii tätä suunnatonta, ansaitsematonta kurjuutta.

"Miksi meidän pitää kukistua Bysantin edessä?"

"Ei meidän tarvitse kukistua", huudahti Hildebad.

"Minä en ole koskaan vaivannut kalloani Jumalaamme miettimällä.

"Mutta jos hän sallii sellaista tapahtua, niin täytyy rynnätä taivaaseen ja särkeä hänen valtaistuimensa nuijilla."

"Älä pilkkaa Jumalaa, veljeni", virkkoi Totila vakavasti.

"Ja sinä, jalo kuninkaani, ole rohkea ja luottavainen.

"Varmasti oikeamielinen Jumala hallitsee tähtien tuolla puolen.

"Senvuoksi oikean asian täytyy lopuksi voittaa.

"Ole rohkea, Vitiges, ja toivo loppuun saakka."

Mutta kuningas pudisti vain päätään.

"Minä myönnän löytäneeni yhden tien tästä sekamelskasta, tästä hirvittävästä epäilyksestä Jumalan oikeamielisyyteen.

"Ei ole ajateltavissakaan, että me kärsisimme syyttä. Ja kun kansamme asia on kieltämättä oikea, täytyy minussa, teidän kuninkaassanne, olla syy.

"Lukemattomia kertoja -- niin kertovat pakanuuden aikaiset laulumme -- ovat goottien kuninkaat uhrautuneet jumalille, kun tappiot, sairaudet tai huonot sadot rasittivat vuosikausia heimoa.

"He ovat ottaneet päälleen salaisen syyn, joka näytti painavan kansaa, ja sovittaneet sen kuolemalla tai lähtemällä kiertämään rauhattomana, kruunuttomana maanpakolaisena.

"Sallikaa minun, kovaonnisen, luopua kruunusta.

"Valitkaa toinen, jolle Jumala ei ole vihainen; valitkaa Totila tai --"

"Haavakuume vaivaa taas sinua", keskeytti vanha asemestari.

"Sinäkö syyllinen? Sinä, joka olet uskollisin meistä kaikista.

"Ei, minä ratkaisen arvoituksen teille, te nykyajan lapset, jotka olette menettäneet isien muinaisen voiman luopuessanne isien uskosta ja joilla ei nyt ole mitään lohdutusta.

"Minua säälittää puheenne, joista kuvastuu toivottomuus."

Hänen harmaat silmänsä säteilivät omituisesti.

"Kaikki, mikä täällä maan päällä ilahduttaa tai pahoittaa mieltä, on tuskin ilon tai surun arvoista.

"Kahdesta seikasta vain on pidettävä täällä huolta: on pysyttävä kunnon miehenä ja kuoltava sodassa eikä tautivuoteella.

"Uskollisen sankarin valkyyriat kuljettavat veriseltä kentältä punaisten pilvien yläpuolelle Odinin saliin, missä sankarit tervehtivät häntä täysin maljoin.

"Sitten hän ratsastaa joka päivä aamun koittaessa heidän kanssaan metsästämään tai aseharjoituksiin ja palaa illan tullen kultaiseen saliin, jossa juodaan ja sankarilauluja lauletaan.

"Ja kauniit kilpineidot laskevat leikkiä nuorten parissa ja me vanhat haastelemme muinaisia syntyjä syviä muinaisajan sankarien kanssa.

"Siellä minä taas tapaan kaikki nuoruudentoverini, väkevän Vinitarin ja Aqvitanian herran Valtariksen ja Burgundien hallitsijan Guntariksen.

"Ja minä saan nähdä ne, joita olen aina halunnut oppia tuntemaan, nimittäin geati Beovulfin ja tuon muinaisajan kheruskin, joka ensimmäisenä voitti roomalaiset. Hänestähän vieläkin saksilaiset runoilijat kertovat ja laulavat.

"Ja taas saan minä kantaa herrani, kotkasilmäisen kuninkaani kilpeä ja keihästä.

"Siten elämme me koko iäisyyden valossa ja ilossa ja unohdamme kokonaan tämän maan ja sen surut."

"Kaunis taru, vanha pakana", sanoi Totila hymyillen.

"Mutta se ei lohduta enää meitä näissä kamalissa kärsimyksissä.

"Puhu sinäkin, synkkä Teja.

"Mikä on sinun mielipiteesi kärsimyksistämme?

"Miekkasi on aina mukanamme, miksi salaat sanasi?

"Miksi on vaiti lohtua tuova harppusi, taidokas laulaja?"

"Minun sanojani", vastasi Teja nousten ylös, "minun sanojani ja ajatuksiani olisi teidän kenties vaikeampi kestää kuin kaikkea tätä hätää.

"Salli minun vielä olla vaiti, päivänpaisteinen Totila.

"Kenties tulee vielä sekin päivä, jolloin minä vastaan.

"Kenties minä vielä harppuakin soitan, jos siinä on enää ainoatakaan kieltä jäljellä."

Hän lähti teltasta.

Leiristä oli nimittäin alkanut kuulua merkillistä meteliä, huutoja, kysymyksiä ja valituksia sekaisin.

Ystävykset katselivat hänen jälkeensä ääneti.

"Minä tiedän, mitä hän miettii", vastasi Hildebrand-vanhus vihdoin.

"Minä tunnen tuon pojan. Hän ei ole muiden kaltainen.

"Pohjolassakin on monta, jotka ajattelevat samalla tavalla, jotka eivät usko Toriin eikä Odiniin, vaan välttämättömyyden pakkoon ja omaan voimaansa.

"Se on vaikeaa ihmissydämelle.

"Ja hänen tavallaan ajatteleva ei ole -- onnellinen.

"Minua ihmetyttää, että hän osaa vielä laulaa ja soittaa harppua."

Samassa Teja repäisi telttaverhot auki. Hänen kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin tavallisesti. Hänen tummat silmänsä säkenöivät, mutta hänen äänensä oli yhtä levollinen kuin ennenkin, kun hän sanoi:

"Anna purkaa leiri, kuningas Vitiges.

"Laivamme ovat joutuneet Ostiassa vihollisen käsiin.

"He ovat lähettäneet kreivi Odosuntin pään leiriin.

"Ja he pakottavat vangitut gootit teurastamaan anastettuja elukoita valleilla, vahtiemme silmien edessä.

"Voitokas laivasto on tuonut Bysantista Roomaan suuria apujoukkoja, hunneja, sklaveneja ja anteja Valerianuksen ja Eutaliuksen johdolla.

"Verinen Johannes on mennyt Picenumin kautta --"

"Entä kreivi Ulitis?"

"Hän on voittanut ja tappanut Ulitiksen sekä vallannut Anconan ja Ariminumin.

"Ja --"

"Etkö vielä ole kaikkea kertonut", huusi kuningas.

"En, Vitiges. Kiiruhda!

"Hän uhkaa Ravennaa. Hän on muutaman peninkulman päässä kaupungista."

KUUDESTOISTA LUKU.

Näiden gooteille tuhoisain sanomien saapumisen jälkeisenä päivänä Vitiges lopetti Rooman piirityksen ja kuljetti joukkonsa pois neljästä jäljellä olevasta leiristä.

Piiritys oli kestänyt vuoden ja yhdeksän päivää.

Turhaan oli voimia ponnisteltu ja suuria uhrauksia tehty.

Äänettöminä gootit kulkivat noiden mahtavien vallien ohi, jotka olivat murtaneet heidän mahtavuutensa ja onnensa.

Äänettöminä he kuuntelivat pilkkasanoja, joita roomalaiset ja bysanttilaiset heille lähettivät varmoilta valleiltaan.

Heidän kiukkunsa ja tuskansa oli niin suuri, etteivät he enää välittäneet pilkasta.

Mutta Belisariuksen ratsuväki, joka lähti Pinciuksen portista ajamaan peräytyviä takaa, palautettiin verisin päin.

Sillä kreivi Teja oli goottien jälkijoukon johtajana.

Joukko kulki ripeästi marssien Roomasta flaminilaista tietä Picenumin kautta -- kiertäen kuitenkin Narnian, Spoletumin ja Perusiumin, jotka vielä olivat vihollisen hallussa -- Ravennaan, jonne Vitiges saapui oikeaan aikaan tukahduttaakseen väestön kapinalliset hankkeet. Ravennalaiset olivat nimittäin saatuaan tiedon barbaareita kohdanneista onnettomuuksista ryhtyneet salaisiin neuvotteluihin Johanneksen kanssa.

Johannes vetäytyi goottien lähestyessä Ariminumiin.

Anconassa oli Belisariuksen navarkki Konon sotalaivoineen.

Mutta kuningas ei vienyt koko Rooman edustalla ollutta piiritysjoukkoaan Ravennaan, vaan oli matkan varrelle jättänyt vähäisiä joukko-osastoja eri linnoituksiin varusväeksi.

Tuhat miestä hän jätti Gibimerin johdolla Clusiumiin Tusciaan, saman verran Albilan johdolla Urbsvetukseen, viisisataa miestä Tudertumiin, päällikkönä Wulfgis, neljä tuhatta Auximumiin johtajana urhoollinen lipunkantaja, kreivi Wisand, kaksi tuhatta Urbinumiin Morran johdolla sekä Caesenaan ja Monsferetrukseen viisi sataa kumpaankin.

Hildebrandin hän lähetti Veronaan, Totilan Tarvisiumiin ja Tejan Ticinumiin, sillä koillisestakin uhkasi niemimaata vaara Istriaan sijoitettujen bysanttilaisjoukkojen taholta.

Hän jakoi joukkonsa muistakin syistä.

Ensiksikin viivyttääkseen linnoitusten avulla Belisariusta matkalla.

Toiseksi sen tähden, ettei piirityksen aikana jouduttaisi kärsimään nälänhätää tarpeettoman suuren sotajoukon vuoksi.

Ja lopuksi sen vuoksi, että jos piirityksestä tulisi tosi, piirittäjiä voitaisiin ahdistaa selästä päin useammasta kohdasta.

Hänen lähin suunnitelmansa oli poistaa Ravennaa, hänen pääasiallista turvapaikkaansa uhkaava vaara ja supistaa heikontuneiden sotajoukkojensa toiminta puolustukseen, kunnes hän odottamiensa frankkilaisten ja longobardilaisten apujoukkojen saavuttua voisi ryhtyä taisteluun avoimella kentällä.

Mutta linnoitukset eivät viivyttäneet Belisariusta matkalla Ravennaan.

Hän piiritti ne vain vartiojoukoilla ja riensi viivyttelemättä pääkaupunkia, goottien viimeistä turvapaikkaa vastaan.

"Sillä kun olen iskenyt kuolinhaavan sydämeen", sanoi hän, "avautuvat nyrkit itsestään."

* * * * *

Niinpä levisivät heti bysanttilaisten teltat laajana kaarena Teoderikin kuninkaankaupungin ympärillä kolmella taholla maan puolelta sekä Classiksen satamakaupungista alkaen Paduksen kanaviin ja sivuhaaroihin saakka, jotka varsinkin lännessä olivat linnoituslinjan suojelijoina.

Tosin vanha, komea kaupunki oli jo silloin menettänyt paljon loistostaan, joka kaksisataa vuotta sitten keisarien siellä asuessa oli vallinnut, ja viimeinenkin iltarusko, joka oli siihen kajastanut Teoderikin loistavan hallituksen aikana, oli kadonnut sodan syttyessä.

Mutta se oli yhdentekevää. Toisenlaiselta on tuon silloin vielä väkirikkaan, nykyistä Venetsiaa muistuttavan vesikaupungin täytynyt näyttää kuin nyt, jolloin autiot kadut, tyhjät tornit ja yksinäiset, tyhjät basilikat tekevät yhtä surumielisen vaikutuksen katsojaan kuin kaupungin muurien edustalla oleva seutu, jossa Paduksen suuhaarojen autio suomaisema ulottuu mereen saakka.

Siellä, missä muinoin Classiksen satamakaupungissa vallitsi vilkas elämä maalla ja merellä, missä keisarillisen Ravenna-laivaston komeat kolmisoudut keinuivat, on nyt rämeisiä niittyjä, joiden korkeassa ruohossa villit puhvelit oleilevat. Kadut ovat saven peitossa, satama hiekan täyttämä, kansa, joka iloisena eli ja hallitsi täällä, on kuollut sukupuuttoon. -- Vain yksi jättiläismäinen torni on jäljellä goottien ajoilta yksinäisten basilica San Apollinare in Classe fuorin vieressä. Tämän kirkon rakentamisen Vitiges aloitti ja Justinianus sen päätti. Nämä seisovat surullisina rämeisellä tasangolla tunnin matkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta.

Lujaa merilinnoitusta pidettiin siihen aikaan valloittamattomana. Sen vuoksi keisarit olivat valtansa vaipuessa valinneet sen hallituskaupungikseen.

Kaupungin kaakkoispuolta suojeli vielä siihen aikaan sen muureja huuhteleva meri.

Ja maan puolelle luonto ja ihmistaito olivat kutoneet labyrintintapaisen verkon kanavista, haudoista ja soista, joita monihaarainen Padus muodosti ja joihin piirittäjä auttamattomasti upposi.

Entä kaupungin muurit sitten! Vielä nytkin niiden suunnattomat jäännökset herättävät ihmettelyä. Niiden tavaton paksuus ja -- vielä suuremmassa määrässä kuin niiden korkeus -- vahvojen, pyöreiden tornien lukumäärä, jotka vielä nytkin (v. 1863) ovat muurien harjalla pystyssä, torjuivat ennen tuliaseiden keksimistä jokaisen rajun hyökkäyksen ja rynnäkön.

Suuri Teoderik oli saanut haltuunsa tämän kaupungin, Odovakarin viimeisen turvapaikan nelivuotisen piirityksen jälkeen, näännyttämällä sen nälkään.

Turhaan oli Belisarius koettanut heti tultuaan valloittaa kaupungin väkirynnäköllä.

Hänen hyökkäyksensä torjuttiin voimakkaasti takaisin ja piirittäjäin täytyi tyytyä kaupungin sulkemiseen ja ruveta goottikuninkaan tavoin nälän avulla pakottamaan kaupunkia antautumaan.

Mutta kuningas Vitiges saattoi olla huoleton tässä suhteessa.

Hän oli nimittäin tavallisella tunnollisuudellaan varustanut tämän pääpaikkansa jo ennen Roomaan lähtemistä kaikenlaisilla ruokatarpeilla, varsinkin suunnattomalla viljamäärällä, joka oli sijoitettu erityisesti tätä tarkoitusta varten Teodosiuksen suunnattomaan sirkusrakennukseen laadittuihin puisiin aittoihin. Nämä suuret puurakennukset, jotka olivat vastapäätä palatsia ja pyhän Apollinariksen basilikaa, olivat kuninkaan ylpeys, ilo ja lohdutus.

Vain vähäinen osa näistä varastoista oli viety Roomaan välillä retkeilevien vihollisten pelosta. Viljan arveltiin säästäväisesti käyttäen riittävän koko kaupungin väestölle ja harventuneelle sotajoukolle kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi.

Siihen mennessä joutuisi varmasti perille frankkilainen apujoukko, kuten uudelleen solmitun sopimuksen mukaan oli päätetty.

Ja silloin täytyisi piiritys ehdottomasti lopettaa.

Tämän Belisarius ja Cethegus tiesivät tai aavistivat yhtä hyvin kuin Vitigeskin. Herkeämättä he miettivät senvuoksi kaikenlaisia keinoja jouduttaakseen kaupungin antautumista.

Prefekti tietysti ennen kaikkea koetti kaikin tavoin käyttää hyväkseen hänen ja goottikuningattaren välistä salaista liittoa.

Mutta nyt oli yhteys hänen kanssaan hyvin vaikea, sillä gootit vartioivat huolellisesti kaikkia kaupungin portteja.

Sen lisäksi Matasunta oli huomattavasti muuttunut eikä enää tuntunut niin halukkaalta välikappaleelta kuin ennen.

Hän oli odottanut kuninkaan pikaista kuolemaa tai nöyryytystä.

Pitkällinen koston viipyminen väsytti häntä ja hänen kansansa suuret kärsimykset sodassa ja nälässä olivat alkaneet liikuttaa hänen sydäntään.

Sen lisäksi oli vihdoinkin surullinen muutos, joka oli tapahtunut ennen niin terveessä ja iloisessa kuninkaassa ja hänen sielunsa syvä, synkkä epätoivo vaikuttaneet Matasuntan mieleen.

Vaikka hän epäoikeutetussa tuskassaan ja loukatun rakkautensa ylpeydessä syytti kuningasta siitä, että tämä oli halveksinut hänen sydäntään ja kuitenkin kruunun vuoksi ottanut hänet vaimokseen, ja vaikka hän luuli häntä senvuoksi vihaavansa ja osittain vihasikin, niin oli tämä viha vain muuttunutta rakkautta.

Ja kun hän nyt näki, miten kuninkaan sielu oli sairas ja miten hän syytti itseään goottilaisten aseiden onnettomuudesta ja kaikkien suunnitelmien epäonnistumisesta -- mihin Matasuntan petollisuus oli ollut suurimpana syynä -- vaikutti se valtavasti hänen luonteeseensa, jossa kovuus ja intohimot omituisesti yhtyivät.

Tuskallisessa, hetkellisessä vihassaan hän olisi riemuiten nähnyt kuninkaan veren vuotavan.

Mutta hän ei sietänyt sitä, että kuukausia kestävä suru kalvoi kuninkaan kuoliaaksi.

Tämän lempeämmän mielentilan aiheutti osaltaan sekin, että Matasunta luuli huomanneensa Ravennaan saavuttua kuninkaan käytöksessä häntä kohtaan tapahtuneen muutoksen.

Se on katumusta, ajatteli hän, katumusta siitä, että Vitiges väkivaltaisesti käänsi hänen elämänsä suunnan.

Ja kun hänen oikullinen, epäystävällinen käytöksensä oli tämän luulon johdosta vähitellen muuttunut, kun he -- harvoin ja aina jonkun kolmannen henkilön läsnäollessa -- tapasivat toisensa, piti Vitiges tätä askeleena sovintoon päin ja osoitti hänkin puolestaan kiitollisuuttaan hiljaisesti noudattamalla ystävällisempiä tapoja.

Sen vuoksi Matasunta ei enää vastannut prefektin kirjeisiin, joita tämä joskus viisaan maurin avulla sai hänelle lähetetyksi.

Mutta prefekti oli jo Ravennaan mentäessä saanut hänen kauttaan tietää, että gootit odottivat apua frankeilta.

Viivyttelemättä hän oli senvuoksi uudistanut vanhat liittonsa niiden ylhäisten ja mahtavien miesten kanssa, jotka Mettiksen (Metz), Aurelianumin (Orleans) ja Suessianumin (Soissons) hoveissa hallitsivat merovingien varjokuninkaiden nimessä. Hän aikoi tällä tavalla saada frankit, joiden petollisuus oli siihen aikaan aivan puheenpartena, luopumaan liitostaan goottien kanssa.

Ja valmisteltuaan asiaa näiden ystäviensä avulla hän kirjoitti itse kuningas Teudebaldille, joka hallitsi Mettiksen hovissa, ja varoitti tätä auttamasta gootteja, joiden tuho Rooman epäonnistuneen piirityksen jälkeen oli kaikesta päättäen varma.

Hän oli tämän kirjeen mukana lähettänyt vanhalle ystävälleen, heikon kuninkaan Major domukselle, runsaasti lahjoja.

Prefekti odotti levottomasti joka päivä vastausta siihen.

Hän odotti sitäkin levottomammin, kun Matasuntan muuttunut käytös oli riistänyt häneltä toivon goottien pikaisesta kukistumisesta.

Vastaus saapui samana päivänä kuin eräs keisarillinen kirjelmä Bysantista.

Tämä päivä oli turmiollinen kaupungin muurien sekä sisä- että ulkopuolella oleville sankareille.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Hildebad oli väsyneenä pitkälliseen toimettomuuteen tehnyt aamuhämärissä hänen erityiseen hoitoonsa uskotun Porta faventinan kautta ankaran hyökkäyksen bysanttilaiseen leiriin. Alussa hän saavutti raivoisan hyökkäyksensä vuoksi useita etuja, poltti osan piirityskoneita ja herätti piirittäjissä kauhua.

Hän olisi epäilemättä saanut suurempiakin vahinkoja aikaan, jollei heti paikalle rientänyt Belisarius olisi tänä päivänä pannut liikkeelle koko päällikkötaitoaan ja urhoollisuuttaan.

Ilman kypärää ja haarniskaa, suoraan vuoteesta hän oli rientänyt paikalle, ryhtynyt taisteluun ensin omia peräytyviä miehiään, sitten etumaisia gootteja vastaan ja mitä suurimmilla mieskohtaisilla ponnistuksilla saanut pakenemisen seisahdutetuksi.

Sitten hän oli liikutellut joukkojaan niin taitavasti, että Hildebadin paluumatka oli tulla katkaistuksi, minkä vuoksi goottien täytyi luopua saavuttamistaan eduista ja kiireimmän kautta rientää takaisin kaupunkiin.

Cethegus, joka oli isaurilaisineen Porta honorianan edustalla, lähti apuun, mutta näki perille päästyään, että taistelu oli jo päättynyt. Hän meni Belisariuksen telttaan ja ylisti tätä päällikkönä ja sotilaana. Antonina kuunteli mielellään tätä kiitosta.

"Todellakin, Belisarius", sanoi prefekti lopuksi. "Keisari Justinianus ei osaa antaa sinulle tarpeeksi arvoa."

"Olet oikeassa", vastasi Belisarius ylpeästi. "Hän korvaa vaivani vain ystävyydellään.

"Teen voitavani vain sen vuoksi, että rakastan häntä.

"Sillä hän on suuri mies heikkouksistaan huolimatta.

"Kunpa hän vain oppisi luottamaan minuun. Olen varma, että hän oppiikin vielä."

Samassa Prokopius saapui ja antoi Belisariukselle keisarillisen lähetin tuoman kirjeen Bysantista.

Ilosta loistavin kasvoin hypähti Belisarius vuoteeltaan unohtaen väsymyksensä, suuteli purppuranauhoja, leikkasi ne auki tikarillaan ja avasi kirjeen sanoen:

"Herraltani ja keisariltani itseltään. Nyt hän varmaankin lähettää henkivartijani ja maksamatta olevan palkan sekä rahat, jotka olen omistani pannut."

Hän rupesi lukemaan.

Antonina, Prokopius ja Cethegus katsoivat häntä tarkoin. Hänen kasvonsa synkkenivät yhä enemmän. Hänen leveä rintansa aaltoili kuin ankarassa taistelussa ja kädet vapisivat.

Huolestuneena Antonina riensi hänen luokseen, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, päästi Belisarius kumean vihanhuudon, paiskasi keisarillisen kirjeen maahan ja syöksyi teltasta. Antonina seurasi häntä.

"Nyt ei hänen luokseen uskalla mennä muut kuin Antonina", sanoi Prokopius ottaen kirjeen maasta.

"Katsokaamme tätä. Tietysti taas palanen keisarillista kiitosta.

"Alussa on tavallisia ylimalkaisia lauseita -- ahaa, nyt tulee parempaa:

"'Mutta me emme voi salata sitä, että olimme aikaisempien kehumistesi nojalla odottaneet sodan barbaareita vastaan päättyvän paljon pikemmin ja niin kai olisi käynytkin, jos olisi enemmän ponnisteltu. Senvuoksi emme voi suostua useampaan kertaan lausumaasi toivomukseen, että sinulle lähetettäisiin loput henkivartijoistasi, viisituhatta miestä, jotka ovat Persiassa, sekä ne neljä sentneriä kultaa, jotka ovat palatsissasi Bysantissa.'

"'Molemmat ovat, kuten aivan tarpeettomasti huomautat kirjeessäsi, sinun omiasi. Sinun samassa kirjeessä lausumasi päätös viedä goottisota loppuun -- ottaen huomioon valtionrahaston huonon tilan -- omilla varoillasi osoittaa velvollisuudentuntoasi.'

"'Mutta kun -- kuten samassa kirjeessä aivan oikein huomautat -- kaikki sinun tavarasi ovat keisarisi käytettävinä ja kun keisarillinen majesteetti pitää henkivartiosi ja rahojesi käyttämistä Italiassa aivan liiallisena, olemme me, varmoina sinun suostumuksestasi, käyttäneet niitä toisella taholla ja antaneet joukkosi ja aarteesi virkaveljellesi Narseelle persialaissodan päättämistä varten.'

"Haa, ennen kuulumatonta", sanoi Prokopius.

"Se on herran kiitos orjan työstä", ivaili Cethegus.

"Loppukin näyttää olevan hyvä", jatkoi Prokopius.

"'Joukkojesi lisääminen näyttää meistä epäviisaalta senkin vuoksi, että meille tulee joka päivä varoituksia rajattomasta kunnianhimostasi.'

"'Vasta äskettäin kuulut sanoneen pikarin ääressä: valtikka on syntynyt päällikönsauvasta ja tämä kepistä. Ne ovat vaarallisia ajatuksia ja varomattomia sanoja.'

"'Sinä näet, että olemme selvillä kunnianhimoisista unelmistasi.'

"'Tällä kertaa varoitamme rankaisematta, vaikka mielemme on tehnyt lisätä päällikönsauvasi puuta. Me muistutamme sinulle, että korkeimmat huiput ovat lähinnä keisarillista salamaa.'

"Tämä on häpeällistä", huudahti Prokopius.

"Ei, se on vielä pahempaa, se on tyhmää", sanoi Cethegus. "Se on uskollisuuden yllyttämistä kapinaan."

"Olet oikeassa", huusi Belisarius, joka palasi telttaan ja sattui kuulemaan viimeiset sanat.

"Tuota kiittämätöntä, häpeämätöntä tyrannia vastaan olisi todellakin noustava kapinaan."

"Vaikene! Kautta kaikkien pyhimysten! Sinähän syökset itsesi suoraan perikatoon", varoitteli Antonina, joka myöskin oli tullut telttaan, ja koetti tarttua hänen käteensä.

"Ei, minä en tahdo vaieta", karjui hän juosten edestakaisin teltan ovella, jonka edustalla Bessas, Acacius, Demetrius ja useat muut päälliköt seisoivat kuuntelemassa.

"Koko maailma kuulkoon sen.

"Hän on kiittämätön, viekas tyranni.

"Hänet pitäisi todellakin syöstä valtaistuimelta.

"Sietäisi menetellä petollisen sielusi epäluulojen mukaisesti, Justinianus!"

Cethegus silmäsi ulkona seisovia. He olivat nähtävästi kuulleet kaikki. Hän meni teltta-aukolle ja veti oviverhon eteen.

Antonina kiitti häntä katseellaan.

Hän meni taas puolisonsa luo. Tämä oli heittäytynyt maahan telttavuoteen viereen, löi nyrkeillään rintaansa ja änkytti:

"Oi, Justinianus! Olenko minä tämän ansainnut?

"Tämä on liikaa, liikaa!"

Ja äkkiä tuo mahtava mies alkoi itkeä ääneen.

Silloin Cethegus lähti harmistuneena pois.

"Hyvästi", sanoi hän hiljaa Prokopiukselle, "minua iljettää, kun näen miesten parkuvan."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Syvissä ajatuksissa prefekti lähti teltasta ja meni leirin ympäri kaukaiseen varustukseensa, jonne hän oli isaurilaistensa kanssa hautautunut.

Se sijaitsi kaupungin eteläpuolella lähellä Classiksen muuria. Tie kulki osittain pitkin meren rantaa.

Vaikka tämä yksinäinen vaeltaja miettikin suurta suunnitelmaansa, joka oli muuttunut osaksi hänen elämästään, vaikka Belisariuksen häilyväisyys ja ylenmääräinen tunteellisuus sekä frankkikuninkaan vastauksen odottaminen kiusasivatkin häntä, veti maiseman, taivaan, koko luonnon omituinen ulkomuoto hänen huomionsa puoleensa, joskin vain hetkeksi.

Oltiin lokakuussa, mutta tämä vuodenaika näytti useita viikkoja sitten muuttaneen tapansa.

Kahteen kuukauteen ei ollut ollenkaan satanut, ei pilveä, ei hattaraakaan ollut näkynyt taivaalla, vaikka näillä seuduin satoi tavallisesti aina.

Mutta nyt -- oli auringon laskun aika -- Cethegus huomasi idässä meren toisella puolen aivan taivaan rannalla yksinäisen, pyöreäreunaisen, pikimustan pilven, joka oli varmaankin noussut aivan äsken.

Laskeutuva aurinko ei säteillyt ollenkaan, vaikkei pilviäkään ollut edessä.

Meren lyijynraskasta pintaa ei tuulen henkäyskään liikuttanut.

Ei pienintäkään lainetta näkynyt.

Laajalla tasangolla ei oliivin lehtikään liikahtanut.

Ei edes suon kaisla kahissut.

Ei kuulunut eläimenääntä, ei linnun siipien suhinaa. Omituinen, tukahduttava, tulikiveltä tuoksuva ilma vaikeutti hengitystäkin.

Muulit ja hevoset leirissä potkivat levottomina pilttuitaan.

Kameelit ja dromedaarit, jotka Belisarius oli tuonut Afrikasta mukanaan, kaivoivat päänsä hiekkaan.

Vaeltaja hengitti raskaasti ja silmäili ihmetellen ympärilleen.

"Nyt tuntuu tukahduttavalta kuin 'kuolemantuulen' edellä Egyptin aavikoilla", sanoi hän itsekseen.

"Tukahduttavaa kaikkialla -- ulkona ja sisällä --

"Mihin mahtaa purkautua tämä luonnon ja intohimojen säästynyt raivo."

Hän saapui telttaansa.

Syphax virkkoi: "Herra, jos olisin kotona, luulisin nyt, että erämaanjumalan myrkyllinen henkäys on tulossa."

Samassa hän antoi herralleen kirjeen.

Se oli frankkikuninkaan vastaus.

Nopeasti Cethegus repäisi suuren, komean sinetin auki.

"Kuka tämän toi?"

"Sanansaattaja, joka lähti Belisariuksen luo, kun hän ei tavannut prefektiä.

"Hän kysyi lyhintä tietä."

Sen vuoksi Cethegus ei häntä tavannut. Hän luki:

"Teudebald, frankkien kuningas, Rooman prefektille Cethegukselle.

"Sinä olet kirjoittanut viisaasti.

"Vielä viisaammin puhuit Major Domuksemme kautta.

"Me emme ole haluttomia menettelemään ehdotustesi mukaan.

"Me otamme vastaan neuvosi ja lahjasi.

"Goottien ja meidän välisen liiton on heidän onnettomuutensa rikkonut.

"Syyttäkööt he sitä eikä meitä.

"Siitä, jonka taivas hylkää, tulee viisaiden ja hurskasten ihmistenkin luopua.

"Tosin he ovat maksaneet meille apujoukosta useita sentnereitä kultaa.

"Se ei ole silmissämme esteenä.

"Me pidämme nämä aarteet panttina, kunnes he ovat luovuttaneet ne Etelä-Gallian kaupungit, jotka ovat Jumalan ja luonnon muodostamien frankkien valtakunnan rajojen sisäpuolella.

"Mutta kun olemme valmistautuneet sotaretkelle ja kun urhoollinen sotajoukkomme, joka jo toivoi pääsevänsä taisteluun, vain vastahakoisesti suostuisi hajaantumaan, olemme valmiit heti lähettämään voitokkaat joukkomme Alppien yli.

"Gootteja vastaan.

"Mutta ei silti keisari Justinianuksen puolesta, joka edelleen kieltää meiltä kuninkaan arvonimen, kutsuu itseään rahoissaan Gallian herraksi, ei tahdo sallia meidän lyöttää omalla rintakuvallamme varustettuja rahoja ja on monella muulla tavalla tahtonut loukata kunniaamme.

"Me aiomme laajentaa omaa valtaamme Italiassa.

"Mutta kun nyt tiedämme, että keisarin koko sotavoima Italiassa on riippuvainen hänen sotapäälliköstään Belisariuksesta, jolla on paljon sekä vanhaa että uutta valittamista kiittämättömästä herrastaan, ehdotamme tälle sankarille, että hän huudattaisi itsensä Länsi-Rooman keisariksi, jolloin lähetämme satatuhatta frankkilaista sankaria, jos hän luovuttaa Pohjois-Italian Genuaan saakka meille.

"Me pidämme mahdottomana, että kuolevainen voisi hylätä tarjouksen.

"Jos sinä autat tämän suunnitelman toimeenpanossa, annamme sinulle kaksitoista sentneriä kultaa ja merkitsemme, jos palautat kaksi sentneriä, nimesi pöytätoveriemme joukkoon.

"Tämän kirjeen tuoja, herttua Lintaris, vie ehdotuksemme Belisariukselle."

Cethegus malttoi tuskin lukea loppuun.

Hän hypähti pystyyn.

"Sellainen tarjous tällä hetkellä -- kun hän on tällaisessa mielentilassa -- hän suostuu siihen!

"Länsi-Rooman keisari sadantuhannen frankkisoturin tukemana.

"Hänen täytyy kuolla."

Hän riensi teltan ovelle.

Mutta siinä hän seisahtui.

"Hulluhan minä olen", sanoi hän hymyillen.

"Kuumaverinen kuten aina. Hänhän on Belisarius eikä Cethegus.

"Hän ei suostu.

"Silloinhan kuu tekisi kapinan aurinkoa vastaan ja kesy koira muuttuisi vihaiseksi sudeksi. Hän ei suostu.

"Mutta katsokaamme, kuinka voimme käyttää hyväksemme tämän merovingin ahneutta ja halpamaisuutta. Ei, frankkikuningas", sanoi hän katkerasti hymyillen. "Niin kauan kuin Cethegus elää, ei Italiaan tule ainoatakaan frankkia."

Hän kulki nopeasti kerran teltan poikki. Toisen kerran hitaammin.

Kolmannen kerran -- nyt hän seisahtui -- silmät välähtivät.

"Nyt sen keksin", sanoi hän ilostuen.

"Syphax, mene noutamaan Prokopius tänne."

Uudestaan teltan yli kulkiessaan hän huomasi merovingin kirjeen, joka oli pudonnut maahan.

Hän otti sen ylös ja lausui riemuiten: "Ei, ei, frankkikuningas! Sinä et saa Italian pyhästä maasta edes tämän kirjeen laajuista alaa."

Prokopius saapui heti.

Miehet neuvottelivat koko yön.

Prokopiusta prefektin päätä huimaava tuuma säikähdytti, eikä hän aikonut siihen suostua.

Mutta tämä mahtava mies tarrautui häneen etevämmillä henkisillä voimillaan ja kumosi voittavalla kaunopuheisuudella kaikki hänen epäilyksensä eikä hellittänyt, ennenkuin hän oli lakannut vastustamasta.

Tähdet kalpenivat ja aamurusko kajasti idästä, kun Prokopius lähti ystävänsä luota.

"Cethegus", sanoi hän lähtiessään, "minä ihailen sinua.

"Jollen olisi Belisariuksen historioitsija, rupeaisin sinun historiankirjoittajaksesi."

"Se olisi hauskempaa", vastasi prefekti levollisesti, "mutta vaikeampaa."

"Mutta minä pelkään nerosi terävyyttä.

"Se on ominaista meidän ajallemme.

"Se on loistavanvärinen myrkkykukka suossa.

"Kun muistelen, miten sinä syöksit goottikuninkaan turmioon hänen vaimonsa avulla --"

"Minun täytyy kertoa sinulle. Valitettavasti ei minulla ole viime aikoina ollut ihanasta liittolaisestani apua."

"Liittolaisestasi!

"Keinosi ovat --"

"Aina tarkoituksenmukaisia."

"Ei ihan aina --

"No, samapa se. Minä kuljen mukanasi vielä jonkin matkaa, sillä tahdon saada sankarini mahdollisimman pian Italiasta.

"Hänen on koottava Persiassa laakereita eikä täällä okaita.

"Mutta en kulje kanssasi kuin --"

"Päämäärääsi, tietysti."

"Minä menen Antoninan puheille ja luulen onnistuvani.

"Hänellä on täällä ikävä.

"Hän ikävöi Bysanttiin tapaamaan hyviä ystäviä ja tuhoamaan puolisonsa vihollisia."

"Kunnon vaimo."

"Entä Vitiges?

"Luuletko hänen pitävän Belisariuksen kapinaa mahdollisena?"

"Kuningas Vitiges on hyvä sotilas, mutta huono ihmistuntija.

"Tiedän erään paljon terävämpiälyisen miehen, joka hetken aikaa piti sitä mahdollisena.

"Ja onhan sinulla kirjalliset todistukset.

"Nyt juuri, kun frankit ovat pettäneet hänet, nousee vesi hänelle kaulaan saakka. Hän tarttuu oljenkorteen.

"Häntä en siis pelkää -- pidä vain huoli Antoninasta."

"Ole huoleti.

"Puolenpäivän aikaan toivottavasti lähden sanansaattajana Ravennaan."

"Älä silloin unohda puhutella kaunista kuningatarta."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Puolenpäivän aikaan Prokopius ratsasti lähettiläänä Ravennaan.

Hänellä oli mukanaan neljä kirjettä: Justinianuksen kirje Belisariukselle, frankkikuninkaan kirjeet Belisariukselle ja Cethegukselle sekä Belisariuksen kirje Vitigekselle.

Viimemainitun Prokopius oli kirjoittanut Cetheguksen sanelun mukaan.

Sanansaattaja ei aavistanut, millaisessa mielentilassa goottien kuningas ja kuningatar olivat hänen saapuessaan.

Kuninkaan terve, vaatimaton sielu oli viime aikoina alkanut alinomaisten onnettomuuksien vuoksi synkentyä, vaikkei hän vielä ollut aivan toivottomuuteen vaipunut.

Hänen ainoan lapsensa murha ja sydäntävihlova ero rakkaasta vaimosta olivat järkyttäneet syvästi hänen mieltään -- mutta ne hän oli kestänyt goottien voiton toivossa.

Mutta voitto oli itsepintaisesti pysyttäytynyt vihollisen puolella.

Kaikista ponnistuksista huolimatta hänen kansansa kohtalo oli muuttunut hänen hallitessaan kuukausi kuukaudelta synkemmäksi. Lukuunottamatta taistelua Roomaan mennessä ei onni ollut hänelle kertaakaan hymyillyt.

Ylpein toivein alettu Rooman piiritys oli päättynyt surulliseen paluumatkaan, jolloin vain neljäsosa sotajoukkoa oli enää jäljellä.

Uudet onnettomuudeniskut, tiedot, joita satoi nopeasti kuin nuijaniskuja kypärään, lisäsivät hänen alakuloisuuttaan ja muuttivat sen vähitellen synkäksi toivottomuudeksi.

Melkein koko Italia -- Ravennaa lukuunottamatta luisui goottien käsistä.

Belisarius oli Roomasta käsin lähettänyt Genuaan laivaston heruli Mundilan ja isauri Enneen johtamana. Ilman miekaniskua he saivat tämän tärkeän merisataman haltuunsa ja sieltä käsin melkein koko Ligurian.

Tärkeän Mediolanumin kaupungin piispa Datius tarjosi heille itsestään. Täältä käsin he valloittivat Bergamumin, Comumin ja Novarian.

Toisaalla alakuloiset gootit antautuivat Clusiumissa ja puoleksi rapistuneessa Dertonassa piirittäjille. Heidät vietiin vankeina Italiasta.

Urbinumin bysanttilaiset valloittivat urhoollisesta vastarinnasta huolimatta, samoin Forum Corneliin. Verinen Johannes valloitti melkein koko Aemilian maakunnan. Goottien yritykset Anconan, Ariminumin ja Mediolanumin takaisin valtaamiseksi epäonnistuivat.

Mutta pahempia sanomia saapui pian hellämieliselle kuninkaalle.

Nälkä oli alkanut riehua Aemilian, Picenumin ja Tuscian maakunnissa.

Ei ollut kyntäjiä, ei karjaa, ei hevosia.

Ihmiset pakenivat vuorille ja metsiin, leipoivat leipää tammen terhoista ja söivät ruohoa ja juuria.

Kulkutauteja syntyi puutteellisesta ja epäterveellisestä ruoasta.

Viisikymmentä tuhatta ihmistä kuoli nälkään ja tauteihin yksistään Picenumissa. Jonian meren toisella puolen Dalmatiassa ihmisiä kuoli vielä enemmän.

Kalpeina ja laihtuneina vielä elossa olevat hoipertelivat hautaansa kohti. Iho muuttui kovaksi kuin eläimen nahka ja sitä paitsi mustaksi, kiiluvat silmät pullistuivat päästä ja sisälmyksiä poltti.

Haaskalinnutkaan eivät syöneet näitä ruton uhreja, mutta ihmiset söivät ahnaasti ihmisenlihaa.

Äidit tappoivat ja söivät äskensyntyneet lapsensa.

Eräässä talossa Ariminumissa oli jäljellä vain kaksi roomalaisnaista.

Nämä murhasivat ja söivät seitsemäntoista ihmistä, jotka olivat yksitellen tulleet taloon yösijaa pyytämään.

Kahdeksastoista heräsi, ennenkuin naiset ennättivät hänet murhata. Hän tappoi nämä raaistuneet naiset ja saattoi edellisten uhrien kohtalon ihmisten tietoon.

Vihdoin toivo raukesi frankkien ja longobardien avusta.

Viimemainitut, jotka olivat saaneet suuria summia lupaamastaan apujoukosta, odottelivat rauhassa asiain kulkua.

Kuninkaan lähettiläät, joiden piti jouduttaa frankkeja ja kehoittaa heitä täyttämään lupauksensa, pidätettiin Mettiksessä, Aurelianumissa ja Pariisissa. Näistä hoveista ei saapunut minkäänlaista vastausta.

Mutta longobardien kuningas Audoin lähetti sellaisen sanoman, ettei hän voinut päättää asiasta kysymättä sotaisan poikansa Alboinin mieltä.

Tämä oli lähtenyt suuren sotajoukon kanssa seikkailumatkoille.

Kenties hän saapuisi itsestään Italiaan -- hän oli Narseksen hyvä ystävä.

Silloin hän tutkisi maata, ja neuvoteltuaan isänsä ja kansansa kanssa ilmoittaisi Italian suhteen tekemänsä päätöksen.

Tärkeä Auximum puolustautui urhoollisesti kuukausmääriä sen vahvan piiritysjoukon suunnattomia ponnistuksia vastaan, jonka Belisarius itse Prokopiuksen saattamana oli tuonut sen muurien edustalle ja jota hän nyt itse johti.

Kuninkaan sydäntä kirveli, kun hän erään sanansaattajan mukana -- joka suurella vaivalla ja haavoittuneena oli päässyt molempien piiritysjoukkojen läpi kolmen päivän matkan päässä olevaan Ravennaan -- sai sankarilliselta kreivi Visandilta seuraavan sanoman:

"Kun uskoit haltuuni Auximumin, sanoit sinä, että minun piti suojella Ravennan, vieläpä koko goottivaltakunnan avainta.

"Minun piti miehuullisesti puolustautua siksi, kunnes joutuisit koko sotajoukkoinesi apuun.

"Me olemme miehuullisesti vastustaneet Belisariusta ja nälkää.

"Missä on apuväki?

"Voi, jos olet puhunut totta ja jos linnoituksemme mukana valtakunnan avain joutuu vihollisen käsiin!

"Tule senvuoksi apuun -- enemmän valtakunnan kuin meidän tähtemme."

Tämän sanantuojan jälkeen saapui heti toinen, suurella rahasummalla lahjottu sotilas piirittäjäin puolelta -- Burcentius nimeltään --. Hän toi lyhyen, verellä kirjoitetun kirjeen.

"Meillä on enää vain kivien välissä kasvavaa rikkaruohoa syötävänä. Viittä päivää kauemmin emme kestä."

Sanansaattaja joutui paluumatkalla mukanaan kuninkaan vastaus piirittäjäin käsiin, jotka polttivat hänet elävänä goottien nähden Auximumin vallien edustalla. Kuningas ei voinut auttaa.

Pieni goottijoukko puolusti yhä Auximumia, vaikka Belisarius lopetti vedensaannin katkaisemalla vesijohdon ja myrkyttämällä viimeisen kaivon, jonka luo piiritetyt pääsivät, ihmisten ja eläinten ruumiilla ja kalkkiliuoksella.

Ryntäykset Visand löi aina takaisin tuottaen hyökkääjille suurta mieshukkaa. Kerran Belisarius pelastui melkein varmasta kuolemasta vain erään henkivartijan uhrautumisen avulla.

Vihdoin valloitettiin Caesena, goottien viimeinen linnoitus Aemiliassa, ja sitten Faesulae, jota Johannes ja Cyprianus piirittivät.

"Faesulaeni", huudahti kuningas saatuaan tämän tietää. Hän oli ollut tämän kaupungin kreivi, ja aivan kaupungin vieressä oli maatalo, jossa hän oli asunut Rautgundiksen kanssa.

"Hunnit elämöivät varmaankin tuhotun kotilieteni ääressä."

Mutta kun Faesulaen vangittu puolustusväki tuotiin kahleissa Auximumin puolustajien nähtäväksi ja kun nämä olivat kertoneet, ettei Ravennasta tulisi apua, pakottivat Visandin nälkiintyneet joukot hänet antautumaan.

Hän vaati itselleen vapaan pääsyn Ravennaan.

Hänen sotaväkensä vietiin vankeina pois Italiasta.

Niin tyyten oli voitettujen miehuullisuus ja kansallistunto kadonnut, että he Sarsinan kreivin Sisifridin johdolla rupesivat Belisariuksen palvelukseen omia heimolaisiaan vastaan.

Voittaja oli varustanut Auximumin vankasti ja kuljetti sieltä piiritysjoukon Ravennan leiriin, jossa Cethegus sillä välin oli ollut ylipäällikkönä.

Tuntui aivan siltä kuin goottikuningasta olisi seurannut kirous.

Kun hän ei voinut epäonnistumisesta syyttää heikkoutta taikka erehdystä omalta puoleltaan, kun hän ei voinut epäillä goottien oikeutta tässä sodassa ja kun hänen yksinkertainen jumalanpelkonsa piti näitä tapahtumia taivaan tahtona, sai hän päähänsä kiduttavan ajatuksen, että Jumala rankaisi gootteja jonkin hänen tuntemattoman ja sovittamattoman syntinsä vuoksi. Tätä luuloa vahvistivat siihen aikaan voimassa oleva vanhan testamentin katsantokanta sekä useat tapaukset goottilaisessa kuningastarustossa.

Nämä ajatukset vaivasivat lakkaamatta uljasta kuningasta ja jäytivät hänen sielunvoimiaan.

Joskus hän koetti syyttäessään itseään keksiä tuon salaisen synnin.

Joskus hän mietti, miten voisi kääntää kirouksen ainakin kansastaan.

Usein hän oli aikonut luovuttaa kruunun toiselle, mutta sellaista tekoa olisivat sekä hän itse että muut pitäneet heikkoutena.

Siten oli tämä keino -- yksinkertaisin ja mieluisin -- päästä erilleen kiusaavista ajatuksista käynyt mahdottomaksi.

Usein tuo muinoin komea mies istui hartiat kumarassa ja katsoa tuijotti eteensä, joskus vain päätään pudistaen tai huoaten.

Matasuntaan vaikutti -- kuten olemme nähneet -- vähitellen tämän äänettömän, ylpeän kärsimisen, tämän mykän, avuttoman kohtaloonsa alistumisen alituinen näkeminen.

Hän luuli sen ohessa huomanneensa, että Vitiges oli viime aikoina katsellut häntä lempeämmin kuin ennen, kaiholla, vieläpä mielihyvälläkin.

Siten häntä veti entistä enemmän kärsivän kuninkaan puoleen osittain itsetiedoton toivo, joka ei koskaan sammu rakastavassa sydämessä, osittain katumus ja sääli.

Usein he sattuivat myöskin tapaamaan hyväntekeväisyyttä harjoittaessaan.

Ravennan väestö oli viime aikoina alkanut nähdä nälkää, kun piirittäjät hallitsivat Anconasta käsin merta ja kuljettivat laivoilla Kalabriasta ja Sisiliasta ruokavaroja.

Vain rikkailla oli enää varaa ostaa kallista viljaa.

Kuninkaan lempeä sydän sai hänet jakamaan vilja-aittojensa runsaista varastoista jyviä kaupungin köyhillekin samalla kuin hän antoi niitä gooteilleen, varsinkin kun jyvien piti riittää runsaasti siksi, kun frankit saapuisivat avuksi. Hän toivoi myöskin muonan lisäystä niistä jyvälaivoista, joita gootit olivat koonneet Paduksen varsille ja koettivat saada tuoduksi vihollisten ohi kaupunkiin.

Estääkseen väärinkäytöksiä ja tuhlaavaisuutta viljan jakamisessa kuningas oli itse aina näissä tilaisuuksissa läsnä. Matasunta, joka kerran oli nähnyt hänet kerjäävien ja kiittävien joukkojen keskellä, oli asettunut hänen viereensä pyhän Apollinariksen basilikan marmoriportaille ja auttanut häntä leipäkorien jakamisessa.

Kaunista oli nähdä tämän ihanan parin -- kuningas oikealla ja kuningatar vasemmalla -- seisovan kirkonportailla ja ojentavan sieltä siunausta toivottavalle kansalle leipäkoreja.

Heidän siinä seisoessaan Matasunta huomasi tunkeilevan, tiheän ihmisjoukon keskellä -- sillä paljon maalaiskansaa oli vihollisen pelossa kokoontunut lähiseudulta Ravennan muurien turviin -- basilikan alimmalla portaalla erään naisen yksinkertaisessa, ruskeassa, puoleksi pään yli vedetyssä vaipassa.

Tuo nainen ei muiden tavoin tunkeutunut portaita ylös vaatimaan leipää, vaan nojasi etukumarassa päätään vasempaan käteensä, joka oli korkean sarkofagin varassa basilikan kulmapylvään takana, sekä katseli terävästi ja herkeämättä kuningatarta.

Matasunta luuli, että nainen pelosta, häpeästä tai ylpeydestä pysytteli syrjässä eikä tullut rohkeampien kerjäläisten joukkoon, jotka tunkeilivat ja tuuppivat toisiaan portailla. Hän antoi Aspalle erityisen leipäkorin vietäväksi tälle naiselle.

Innokkaasti ja lempein katsein hän latoi kauniilla käsillään korin täyteen tuoksuvia leipiä.

Kun hän katsahti ylöspäin, huomasi hän, miten kuningas silmäili häntä lempeämmin ja ystävällisemmin kuin koskaan ennen.

Veri karkasi poskille, hän huokasi hiljaa ja loi katseensa alas.

Kun hän siitä selvittyään aikoi katsoa ruskeavaippaista naista, oli tämä kadonnut.

Paikka oli tyhjä.

Hän ei ollut koria täyttäessään huomannut, miten eräs naisen takana seisova mies, jolla oli puhvelinnahka hartioillaan ja rynnäkkökypärä päässään, oli tarttunut tämän käsivarteen ja vienyt tämän pois paikalta puoleksi väkisin.

"Tule", oli mies sanonut, "tämä ei ole sinulle hyvä paikka."

Ja kuin unessa oli nainen vastannut:

"Kautta Jumalan, hän on ihmeen kaunis."

"Kiitos, Matasunta", sanoi kuningas ystävällisesti, kun tänä päivänä jaettaviksi määrätyt leivät olivat lopussa.

Katse, ääni ja sanat tunkeutuivat syvälle Matasuntan sydämeen.

Kuningas ei ollut koskaan ennen kutsunut häntä nimeltä, vaan puhutellut ja kohdellut häntä aina kuningattarena.

Nämä kuninkaan lausumat sanat tekivät hänet niin onnelliseksi -- mutta samalla ne lisäsivät hänen omantunnonvaivojaan.

Nähtävästi oli Vitigeksen osoittama lämpimämpi osanotto johtunut suureksi osaksi siitä, että hän oli niin tehokkaasti auttanut puutteenalaisia.

"Oi miten hyvä hän on", sanoi Matasunta puoleksi itkien mielenliikutuksesta. "Minä tahdon myöskin olla hyvä."

Kun hän näissä ajatuksissa saapui käytettäväkseen annetun kuninkaallisen palatsin vasemman sivustan -- Vitiges asui oikeassa sivurakennuksessa -- etupihalle, riensi Aspa kiireesti häntä vastaan.

"Lähettiläs leiristä", kuiskasi hän salaperäisenä emännälleen.

"Hän tuo salaisia tietoja prefektiltä -- Syphaxin kirjoittaman kirjeen äidinkielelläni -- hän odottaa vastausta --"

"Odottakoon", vastasi Matasunta otsaansa rypistäen. "En tahdo kuulla mitään enkä lukea mitään.

"Keitä nuo ovat?"

Hän viittasi etupihasta huoneisiinsa vieville portaille.

Siellä punaisilla porraskivillä vaimoja, lapsia, sairaita, gootteja ja italialaisia makaili sekaisin, kaikki mitä kurjimmissa rääsyissä. Se oli kurjuuden kuva.

"Kerjäläisraukkoja. Ne ovat maanneet täällä koko aamun. Niitä ei saada mitenkään poistumaan."

"Ei niitä saakaan ajaa pois", vastasi Matasunta mennen lähemmäksi.

"Leipää, kuningatar! Leipää, amelungien tytär", huusivat useat onnettomat hänelle.

"Anna heille kultaa, Aspa, kaiken mitä huoneistani löydät --"

"Leipää, leipää, kuningatar, ei kultaa. Kullalla ei saa enää koko kaupungista leipää."

"Kuninkaan varastoaittojen edustalla jaetaan ilmaiseksi leipää.

"Tulen juuri sieltä. Miksi ette ole siellä ottamassa?"

"Oi, kuningatar, me emme jaksa tunkeutua esille joukon läpi", valitti eräs nälän kalvama nainen.

"Minä olen vanha, tyttäreni on sairas ja tuo vanhus on sokea.

"Terveet ja nuoret sysäävät meidät siellä aina syrjään.

"Kolmena päivänä olemme turhaan yrittäneet. Me emme pääse joukon läpi."

"Ei, me kuolemme nälkään", mutisi vanhus.

"Oi, Teoderik, herrani ja kuninkaani! Missä olet nyt?

"Sinun hallitessasi oli meillä yllin kyllin kaikkea --.

"Silloin ei köyhien eikä sairaiden tarvinnut kärsiä kurjuutta.

"Mutta tämä onneton kuningas --"

"Vaikene", sanoi Matasunta. "Kuningas, puolisoni" -- hänen kasvoilleen sävähti kaunis puna -- "tekee teille enemmän hyvää kuin ansaitsettekaan.

"Odottakaa täällä. Minä hankin leipää.

"Tule mukaan, Aspa."

Hän lähti nopeasti liikkeelle.

"Minne sinä riennät", kyseli orjatar ihmeissään.

Matasunta heitti harson kasvoilleen ja vastasi:

"Kuninkaan luo!"

Kun hän saapui Vitigeksen etuhuoneeseen, pyysi kuninkaan ovenvartija, joka ihmeekseen tunsi tulijan kuningattareksi, häntä odottamaan.

"Belisariuksen lähetti on kuninkaan kanssa salaisessa keskustelussa. Hän on jo ollut siellä kauan aikaa ja lähtee kai pian pois."

Silloin ovi aukenikin. Prokopius seisahtui vielä epätietoisena.

"Goottien kuningas", sanoi hän kääntyen vielä kuninkaan huoneeseen päin, "onko tämä viimeinen sanasi?"

"Viimeinen, samoin kuin se oli ensimmäinenkin", lausui Vitiges.

"Annan sinulle vielä ajatusaikaa -- jään yöksi Ravennaan."

"Vieraanani olet tämän jälkeen tervetullut, et lähettiläänä."

"Toistan vielä:

"Jos kaupunki valloitetaan väkirynnäköllä, tapetaan kaikki miespuoliset gootit, jotka ovat Belisariuksen miekkaa pitemmät, -- sen hän on vannonut -- ja naiset ja lapset myydään orjiksi.

"Sinä ymmärrät. Belisarius ei tarvitse barbaareita Italiassaan.

"Sinua kenties houkuttelee sankarin kuolema, mutta ajattele avuttomia. -- Jumalan valtaistuimen edessä heidän verensä --"

"Belisariuksen lähettiläs! Te olette Jumalan huomassa samoin kuin mekin. Hyvästi."

Nämä sanat lausuttiin niin voimakkaasti, että bysanttilaisen täytyi lähteä, vaikkei hän sitä mielellään tehnyt.

Tuon miehen vaatimaton arvokkuus vaikutti häneen.

Samoin kuningattareenkin.

Kun Prokopius sulki oven, hän huomasi Matasuntan. Hän peräytyi tämän kauneuden häikäisemänä.

Kunnioittaen hän tervehti tätä.

"Sinä olet goottien kuningatar", sanoi hän tointuen hämmästyksestään. "Sinun täytyy olla kuningatar."

"Niin olenkin", vastasi Matasunta. "Oi, etten olisi sitä koskaan unohtanut."

Hän meni ylpeästi Prokopiuksen ohi kuninkaan huoneeseen.

"Sellaisia silmiä kuin noilla germaaneilla on, sekä miehillä että naisilla, en ole koskaan nähnyt", virkkoi Prokopius.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Matasunta oli sillä välin tullut ilmoittamatta puolisonsa luo.

Vitiges oli jättänyt kaikki huoneet, joissa amelungit Teoderik, Atalarik ja Amalasunta olivat asuneet, -- nämä olivat oleilleet laajan palatsin keskustassa -- asumattomiksi ja muuttanut muutamiin oikeassa kylkirakennuksessa oleviin huoneisiin, joissa hän oli asunut jo ollessaan vahtipalveluksessa hovissa.

Hän ei ollut koskaan käyttänyt amalien kultaisia ja purppuraisia arvomerkkejä. Huoneistaankin hän oli antanut poistaa kaiken kuninkaallisen loiston.

Matalajalkainen telttasänky, jolla oli hänen kypäränsä, miekkansa ja muutamia asiakirjoja, pitkä tammipöytä ja muutamia puutuoleja oli kamarissa.

Hän oli sanansaattajan lähdettyä heittäytynyt väsyneenä tuolille ja istuen selin oveen nojannut väsyneen päänsä käsiinsä.

Hän ei ollut kuullut tulijan keveitä askeleita.

Matasunta jäi kynnykselle seisomaan kuin naulittuna.

Hän ei ollut koskaan ennen hakenut kuningasta.

Hänen sydämensä sykki levottomasti.

Hän ei uskaltanut puhutella häntä eikä mennä lähemmäksi.

Vihdoin Vitiges nousi huoaten ylös.

Silloin hän näki ovella Matasuntan.

"Sinä täällä, kuningatar", virkkoi hän mennen tätä vastaan.

"Mikä sinut tuo luokseni?"

"Velvollisuus -- sääli --", sanoi Matasunta.

"Muuten en olisi -- minulla on sinulle pyyntö tehtävänä".

"Se onkin ensimmäinen", sanoi Vitiges.

"Se ei koske minua itseäni", huomautti Matasunta nopeasti.

"Minä pyydän sinulta leipää köyhille ja sairaille, jotka --"

Kuningas ojensi silloin hänelle ääneti oikean kätensä.

Se oli ensimmäinen kerta. Hän ei uskaltanut siihen kajota, vaikka olisi sen hyvin mielellään tehnyt.

Silloin kuningas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa.

"Minä kiitän sinua, Matasunta, ja pyydän sinulta anteeksi erään epäluuloni.

"Sinulla on sittenkin sydän, joka rakastaa kansaansa ja koettaa sen kärsimyksiä lieventää.

"En sitä uskonut. Olen ajatellut sinusta pahaa."

"Jos olisit aikaisemmin uskonut minusta hyvää, niin kenties olisi nyt moni seikka paremmalla kannalla."

"Tuskin!

"Onnettomuus seuraa minua.

"Aivan äsken -- olet oikeutettu kuulemaan sen -- murtui viimeinen toivoni.

"Frankit, joiden apuun varmasti luotin, ovat pettäneet meidät.

"Apua ei tule mistään. Vihollisten ylivoima on italialaisten heihin yhdyttyä liian suuri.

"Ei ole enää jäljellä muuta keinoa kuin vapaaehtoinen kuolema."

"Salli minun seurata sinua sille retkelle", huudahti Matasunta hehkuvin silmin.

"Sinunko? Ei. Teoderikin tytär otetaan Bysantissa kunnianosoituksin vastaan.

"Tiedetäänhän, että sinun on täytynyt vastoin tahtoasi ruveta kuningattareksi --

"Sinä voit vedota siihen."

"En koskaan", vastasi Matasunta kuohuksissaan.

Vitiges jatkoi puhettaan kiinnittämättä häneen huomiota.

"Entä nuo muut!

"Nuo tuhannet, nuo sadat tuhannet lapset ja naiset!

"Belisarius pitää valansa.

"Heillä on vielä yksi toivo -- yksi ainoa.

"Sillä -- kaikki luonnonvoimat ovat liittoutuneet minua vastaan.

"Padus oli äkkiä kuivunut niin, että nuo kaksisataa viljalaivaa, joita odotin, eivät päässeet tarpeeksi nopeasti virtaa alas, vaan joutuivat bysanttilaisten käsiin.

"Olen nyt pyytänyt apua länsigoottien kuninkaalta. Hän lähettää laivastonsa avuksi.

"Oma laivastommehan on vihollisten käsissä.

"Jos länsigoottien laivasto pääsee satamaan, voivat sen avulla päästä pakoon ne, jotka eivät voi taistella ja jotka eivät saa kuolla.

"Sinäkin pääset silloin pakenemaan Espanjaan, jos tahdot."

"Minä tahdon kuolla kanssasi -- teidän kanssanne."

"Muutaman viikon perästä voi länsigoottien laivasto saapua tänne.

"Siksi riittää vilja suurissa varastoaitoissani. Se onkin ainoa lohdutukseni.

"Siitäpä muistinkin toivomuksesi.

"Tässä on vilja-aittojen pääoven avain.

"Pidän sitä yötä päivää povellani.

"Suojele hyvin sitä. -- Se kätkee viimeisen toivoni.

"Siitä riippuu useiden tuhansien ihmisten henki.

"Se oli ainoa huolenpitoni, joka ei jäänyt hedelmättömäksi.

"Minua ihmetyttää", lisäsi hän surullisesti, "ettei maa ole avautunut tai taivaan tuli pudonnut tuhotakseen nämä rakennukseni."

Hän otti raskaan avaimen takkinsa sisältä.

"Suojele sitä hyvin, Matasunta. Se on viimeinen aarteeni."

"Minä kiitän sinua, Vitiges -- kuningas Vitiges --" korjasi hän ja tarttui avaimeen, mutta hänen kätensä vapisi.

Avain putosi.

"Mikä sinun on", kysyi kuningas painaen avaimen hänen oikeaan käteensä --. Matasunta pisti sen valkosilkkisen alusvaippansa vyöhön --. "Sinähän vapiset.

"Oletko sairas", lisäsi hän huolestuneen näköisenä.

"En -- ei se ole mitään.

"Mutta älä katsele minua tuolla tavalla -- kuten äsken ja tänä aamuna."

"Suo anteeksi, kuningatar", sanoi Vitiges kääntyen toisaalle.

"Katseeni ei enää loukkaa sinua.

"Minulla on ollut paljon, hyvin paljon suruja näinä päivinä.

"Ja kun koetin miettiä, minkä rikoksen olen tehnyt, koska kaikki nämä onnettomuudet minua ahdistavat --" Hänen äänensä ei oikein totellut.

"Silloin! Oi puhu", pyyteli Matasunta ihastuneena.

Sillä hän oli varma hänen lausumattoman ajatuksensa tarkoituksesta.

"Silloin olen riehuvien epäilysten aikana usein miettinyt, olisiko kaikki tämä ollut rangaistusta pahasta, pahasta teosta erästä ihanaa olentoa kohtaan.

"Erästä naista kohtaan, jonka uhrasin kansani hyväksi --"

Innostuneena sanoistaan hän katseli kuulijattareensa.

Matasuntan posket hehkuivat. Hän tarttui vieressään olevan tuolin selkänojaan pysyäkseen pystyssä.

"Vihdoin -- vihdoinkin hänen sydämensä heltyy ja minä -- mitä minä olen hänelle tehnyt", ajatteli hän. "Hän katuu."

"Erästä naista kohtaan", jatkoi kuningas, "joka on sanomattomasti kärsinyt tähteni, enemmän kuin mitä sanoin voi kuvata."

"Vaikene", kuiskasi Matasunta, mutta Vitiges ei häntä kuullut.

"Ja kun näin sinut näinä päivinä hääräävän ympärilläni lempeämpänä, naisellisempana kuin koskaan ennen --

"Silloin liikutit sydäntäni. Kyyneleet nousivat silmiini."

"Oi Vitiges", kuiskasi Matasunta.

"Jokainen äänesi sävel tunkeutui syvälle sieluuni.

"Sillä sinä muistutit niin täydellisesti, niin sydäntä järkyttävästi --"

"Ketä", kysyi Matasunta valahtaen aivan kalpeaksi.

"Häntä, jonka uhrasin.

"Häntä, joka on vuokseni kaikki kärsinyt. Vaimoani Rautgundista, sieluni sielua."

Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi lausunut rakastettunsa nimen.

Tämän nimen kaikuessa tuska ja kaiho valtasivat hänet. Vaipuen tuolille hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Se olikin hyvä.

Sillä siten hän ei huomannut, miten kuningattaren ruumis vavahti kuin ukkosen iskemänä ja miten hänen kauniit kasvonsa vääristyivät meduusankasvojen tapaisiksi.

Hän kuuli kumean jysähdyksen ja kääntyi katsomaan.

Matasunta oli kaatunut lattialle.

Hänen vasen kätensä oli puristettuna sen tuolin selkänojaan, jonka viereen hän oli kaatunut, ja oikea käsi oli maassa.

Hänen kalpeat kasvonsa olivat etukumarassa, komea punainen tukka oli irtautunut otsanauhasta ja aaltoili pitkin selkää. Hänen hienopiirteiset sieraimensa laajenivat.

"Kuningatar", huudahti Vitiges rientäen häntä auttamaan, "mikä sinulle tuli?"

Mutta ennenkuin hän ehti koskea häneen, Matasunta hypähti ylös notkeana kuin käärme, ojentautui pystyyn ja sanoi:

"Se oli vain heikkoutta, joka nyt on ohi. Voi hyvin!"

Horjuen hän pääsi ovelle ja kaatui etuhuoneeseen päästyään taintuneena Aspan syliin.

* * * * *

Sillä välin oli luonto käynyt yhä kamalamman, uhkaavamman näköiseksi.

Pieni punareunainen pilvi, jonka Cethegus oli edellisenä päivänä huomannut, oli ollut tavattoman suuren mustan pilviseinän enteenä. Se oli yön aikana noussut idästä, mutta aamusta saakka se oli pysynyt aivan liikkumattomana, tuhoa uhkaavana merellä, peittäen puolet taivaanrantaa.

Etelässä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sen säteet olivat pistävän tuliset.

Goottilaiset vahtisotilaat olivat riisuneet kypärät ja haarniskat. He antautuivat ennen alttiiksi vihollisten nuolille kuin kärsivät tätä sietämätöntä kuumuutta.

Ei tuulen henkäystäkään tuntunut.

Itätuuli, joka oli tuonut pilvenlongan, oli kokonaan tyyntynyt.

Meri oli liikkumattomana, lyijynharmaana. Puiston poppelien hennot lehdet olivat kuin kivettyneet.

Mutta edellisenä päivänä mykkänä ja liikkumattomana ollut eläinkunta oli joutunut pelon ja levottomuuden valtaan.

Pääskysiä parveili rannikon kuumalla hiekalla, lokkeja ja rämelintuja lenteli edestakaisin ilman päämäärää pysytellen aivan lähellä maata sekä tuon tuostakin kimeästi kiljuen.

Kaupungissa koirat juoksivat vinkuen ulos taloista, hevoset riistäytyivät talleissa irti ja potkivat levottomasti korskuen ketä sattui, kissat naukuivat surkeasti, aasit ja muulit kiljuivat, ja kolme Belisariuksen dromedaareista raivosi ja riuhtoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan päästä siteistään irti.

Ilta oli tulossa.

Aurinko oli juuri menossa taivaanrannan alle.

Herkuleen torilla eräs Ravennan porvari istui talonsa edustalla.

Hän oli viinitarhanomistaja ja kaupiskeli itse omassa talossaan mäkensä tuotteita, kuten oven yläpuolella oleva kuiva viiniköynnös osoitti.

Hän katseli uhkaavaa pilveä.

"Minä haluaisin sadetta", huokasi hän.

"Jollei vesisadetta tule, sataa rakeita, jotka tuhoavat kaupungin ympärillä kaiken kasvullisuuden, mitä vihollisen ratsut eivät ole tallanneet."

"Sanotko sinä keisarimme sotajoukkoja vihollisiksi", kuiskasi hänen poikansa, innokas roomalaismielinen.

Hän sanoi sanottavansa hyvin hiljaa.

Sillä kulman takaa tuli juuri esille goottilainen vahtijoukko.

"Toivoisin, että Manala nielisi sekä kreikkalaiset että barbaarit.

"Gootteja toki aina janottaa.

"Kas, tuolla tulee pitkä Hildebadus, joka on kaikista janoisin.

"Olisi ihme, jollei hän joisi tänään, kun kivetkin halkeilevat janosta."

Hildebad oli käynyt vaihtamassa lähellä olevan vahtijoukon ja käveli nyt hiljakseen pitkin katua kypärä vasemmassa kädessä ja pitkä keihäs huolimattomasti olalla.

Mutta viinituvan isännän suureksi ihmeeksi hän menikin ohi, poikkesi ensimmäiselle sivukadulle ja riensi korkean, paksun, pyöreän tornin luo, -- sitä kutsuttiin Aetiuksen torniksi -- jonka varjossa ylhäällä muurilla kaunis gootti kulki edestakaisin.

Pitkät vaaleat kiharat ulottuivat hartioille saakka ja hänen valkea, hieno ihonsa sekä lempeät, siniset silmänsä tekivät hänet tyttömäisen näköiseksi.

"Hei, Fridugern", huusi Hildebad hänelle, "huiveh!

"Kunnon poika, vieläkö olet elossa siellä leivinuunissa?

"Ja kilpi ja panssarikin sinulla on -- huh!"

"Minä olen vahdissa, Hildebad", vastasi nuorukainen nöyrästi.

"Vahdissa!

"Luuletko, että Belisarius tekee tällaisessa kuumuudessa rynnäkön?

"Vakuutan sinulle, ettei hän tänään halua verta.

"Hän on tyytyväinen, jos saa ilmaa keuhkoihinsa.

"Tule mukaan! Tulin sinua noutamaan. Paksulla ravennalaisella Herkuleen torin varrella on vanhaa viiniä ja nuoria tyttäriä. Nauttikaamme molemmista."

Nuori gootti pudisti kiharaista päätään ja rypisti otsaansa.

"Olen palvelusvuorolla enkä välitä vähääkään tytöistä.

"Mutta jano minulla on -- lähetä minulle tänne pikarillinen viiniä."

"Aivan oikein, kautta Frejan, Venuksen ja Marian. Sinullahan on morsian vuorten toisella puolen Danubiuksen luona.

"Luulet tietysti hänen heti huomaavan, jos olet täällä katsellut roomalaisneitosen sysisilmiin.

"Ja tietysti luulet silloin olleesi uskoton.

"Ystäväni, sinä olet kovin nuori.

"Ei, ei, älä ota pahaksesi.

"Minulle se on yhdentekevää.

"Sinä olet hyvä toveri ja tulet aikaa myöten vanhemmaksi.

"Lähetän sinulle punaista massikoviiniä -- sitä voit täällä yksiksesi juoda Allguntiksen muistoksi."

Hän lähti nopeasti tiehensä ja oli pian viinituvassa.

Heti sen jälkeen toi orja nuorelle gootille pikarillisen viiniä. Tämä tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella kuiskaten:

"Terve, Allguntis!"

Sitten hän otti taas keihään olalleen ja kulki hitain askelin edestakaisin muurilla.

"Virkavelvollisuus ei ainakaan estä muistelemasta häntä eikä uneksimasta hänestä", tuumi hän itsekseen.

"Milloinkahan hänet taas näen?"

Hän lähti taas kävelemään. Sitten hän pysähtyi ajatuksissaan mahtavan tornin varjoon, tornin, joka katseli häntä niin mustana ja uhkaavana.

Heti Hildebadin mentyä kulki hänen ohitseen goottijoukko.

He kuljettivat keskellään miestä, jonka silmät olivat peitetyt, ja laskivat hänet ulos kaupungista Honoriuksen portin kautta.

Tämä oli Prokopius, joka oli odottanut määrätyt kolme tuntia.

Odotus oli ollut turha. Kuninkaalta ei tullut minkäänlaista sanomaa. Lähettiläs poistui tyytymättömänä kaupungista.

Prefektin hienosti harkittu suunnitelma näytti menneen pilalle goottikuninkaan vaatimattomuuden ja rehellisyyden vuoksi.

Taas kului tunti.

Ilma oli muuttunut pimeämmäksi, mutta ei viileämmäksi.

Silloin väkevä tuulenpuuska tuli äkkiä mereltä etelän puolelta. -- Se ajoi mustia pilvimöhkäleitä hurjaa vauhtia pohjoiseen päin.

Ne kokoontuivat paksuina ja uhkaavina kaupungin yläpuolelle.

Mutta niitä oli vielä runsaasti merelläkin kaakossa päin.

Sieltä oli noussut toinen, samanlainen pilviseinä, joka vähitellen oli yhtynyt edelliseen.

Koko taivas sekä maan että meren kohdalla oli mustien pilvien peitossa.

Hildebad meni viinin raukaisemana yövahtipaikalleen Honoriuksen portille.

"Vieläkö olet vahdissa, Fridugern", huusi hän nuorelle gootille.

"Eikä vielä ole satanut!

"Maa parka!

"Kyllä kai sillä on jano.

"Käy oikein säälikseni.

"Hyvää yötä."

Huoneissa oli sietämättömän tukahduttavaa, silla tuuli oli saapunut Afrikan kuumilta hieta-aavikoilta.

Ihmiset tulivat taivaan uhkaavaa muotoa kauhistuen ulos taloistaan, kokoontuivat tiheisiin ryhmiin kaduille tai menivät joukottain basilikojen etupihoihin ja pylväskäytäviin.

Pyhän Apollinariksen basilikan portailla oli paljon väkeä.

Oli tullut aivan pimeä, vaikka oli vasta auringonlaskun aika.

Kuningatar Matasunta lepäsi makuuhuoneessaan vuoteella voimattomana ja kasvot kalman kalpeina.

Mutta hän ei nukkunut.

Silmät olivat auki ja hän tuijotti pimeään.

Hän ei ollut sanallakaan vastannut Aspan huolestuneisiin kysymyksiin ja lopuksi hän oli viitannut tämän menemään tiehensä.

Hänen ajatuksissaan pyörivät vain seuraavat sanat:

Vitiges -- Rautgundis -- Matasunta.

Matasunta -- Rautgundis -- Vitiges.

Kauan, kauan hän makasi siinä voimatta päästä erilleen näiden sanojen lakkaamattomasta kiertokulusta.

Silloin punainen, häikäisevä valo välähti äkkiä huoneeseen ja samassa silmänräpäyksessä räsähti hirmuinen ukkosenjyrinä, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Möyryten, ratisten, sähisten ja jyristen se pauhasi kaupungin päällä.

Palvelijattarien hätähuuto kuului hänen korviinsa. Hän nousi ylös.

Hän nousi vuoteelleen istumaan.

Aspa oli riisunut häneltä päällysvaatteet.

Hänellä oli yllään valkosilkkinen alusvaippa. Hän heitti komean tukkansa aaltoilevat kiharat hartioilleen ja rupesi kuuntelemaan.

Ei kuulunut risahdustakaan.

Sitten taas salama ja jyrinä.

Tuulenpuuska repäisi ulvahtaen pihanpuolisen akkunan auki.

Matasunta tuijotti ulos, missä nyt melkein joka silmänräpäys leimahti kirkas salama valaisten pikimustan pimeyden.

Lakkaamatta ukkonen jyrisi kuuluen yli myrskyn kamalan ulvonnankin.

Luonnonvoimien taistelu tuntui hänestä hyvältä.

Hän kuunteli mielihyvällä niiden pauhua nojaten vasempaan käteensä ja sivellen oikealla otsaansa.

Aspa riensi sisään tuoden valoa.

Se oli tulisoihtu, jonka liekki paloi umpinaisen lasipallon sisässä.

"Kuningatar, sinä --

"Mutta, kautta kaikkien jumalien, miltä näytät?

"Lemurilta.

"Koston jumalattarelta!"

"Toivoisin olevani kostotar", vastasi Matasunta -- ne olivat ensimmäiset sanat moneen tuntiin -- katsellen taukoamatta akkunaan.

Salama seurasi salamaa, jyrinä jyrinää.

Aspa sulki akkunan.

"Oi kuningatar! Palvelijattariesi joukossa olevat kristityt sanovat, että nyt on maailman loppu tulossa ja että Jumalan Poika saapuu alas maan päälle tulisessa pilvessä ja tuomitsee elävät ja kuolleet.

"Huh, millainen salama!

"Eikä vielä pisaraakaan sadetta.

"En ole koskaan nähnyt tällaista jumalan ilmaa. Jumalat ovat meille suutuksissaan."

"Voi sitä, kenelle ne ovat suutuksissaan.

"Minä kadehdin jumalia.

"He voivat rakastaa ja vihata aivan mielensä mukaan.

"Ja he voivat musertaa sen, joka ei anna heille vastarakkautta."

"Oi hallitsijattareni, olin kadulla ja tulen juuri sieltä.

"Kaikki kansa rientää kirkkoihin rukoilemaan ja veisaamaan.

"He koettavat sillä tavalla lepyttää taivasta.

"Minä rukoilen Kairua ja Astartea.

"Hallitsijatar, rukoiletko sinä?"

"Minä kiroan.

"Sekin on rukoilemista."

"Voi, millainen salama", kiljaisi orjatar vaipuen polvilleen.

Tummanruskea vaippa, joka oli ollut hänen päällään, solui lattialle.

Salama ja jyrinä olivat olleet niin ankarat, että Matasuntakin hypähti vuoteeltaan ja riensi akkunan ääreen.

"Armoa, armoa, suuret jumalat! Armahtakaa ihmisiä", rukoili afrikatar.

"Ei, ei armoa.

"Kirous ja kadotus tulkoon kurjan ihmiskunnan osaksi.

"Haa, se oli kaunista.

"Kuuletko, miten ihmiset tuolla kaduilla ulvovat tuskasta ja pelosta.

"Vielä yksi ja vieläkin yksi salama.

"Haa, te jumalat, -- joko sitten taivaan Jumala tai taivaan jumalat -- yhtä kadehdin teiltä: vihanne voimaa, nopeata, siivekästä, tappavaa salamaanne.

"Te heilutatte sitä koko sydämenne vimmalla ja vihollisenne tuhoutuu. Te nauratte silloin. Ukkonen on nauruanne.

"Haa, mitä se oli?"

Salama välähti, ja ukkonen jyrähti ankarammin kuin koskaan ennen.

Aspa hypähti pystyyn.

"Mikä tuo suuri talo tuolla on, Aspa? Tuo synkkä rakennus tuossa vastapäätä.

"Salama on kai sytyttänyt sen. Palaako se?"

"Ei, Jumalan kiitos.

"Salama valaisi vain sitä.

"Siinä ovat kuninkaan vilja-aitat."

"Haa, te jumalatkin heitätte joskus salamanne harhaan."

Kuningatar huusi niin.

"Kuolevaisetkin voivat joskus singahduttaa koston salaman."

Hän juoksi akkunan äärestä -- huone tuli äkkiä pimeäksi.

"Kuningatar -- hallitsijatar -- missä olet -- mihin katosit", huusi Aspa.

Hän hapuili pitkin seiniä.

Mutta huone oli tyhjä ja Aspa huuteli turhaan emäntäänsä. -- --

Kadulla hurskas kulkue aaltoili pyhän Apollinariksen basilikaan päin.

Ravennalaisia ja gootteja, lapsia ja vanhuksia ja varsinkin paljon naisia. Edellä kulki soihtuja kantavia poikia ja heidän jäljessään papit ristiinnaulitun kuvia ja lippuja kantaen.

Ja ukkosen pauhinaa ja myrskyn vinkunaa voimakkaampana kaikui vanha, juhlallinen, liikuttava laulu:

Dulce mihi cruciari, parva vis doloris est; malo mori quam foedari: major vis amoris est.

Toinen osa kuoroa vastasi siihen:

Parce, judex, contristatis parce peccatoribus, qui descendis parflammatis ultor jam in nubibus.

[Suloista minun on kitua vähäinen on tuskan voima; kernaammin kuolema kuin häväistys, suurempi on rakkauden voima.

Säästä, tuomari, surevia, säästä syntisiä, sinä, joka tulet jo hehkuvissa pilvissä kostajana.]

Rukoilevien kulkue katosi kirkkoon.

Vilja-aittojen lähimmät vartijatkin yhtyivät saattoon.

Basilikan portailla aivan vastapäätä vilja-aittojen pääovea istui ruskeaan vaippaan puettu nainen. Ääneti ja pelottomana hän katseli luonnonvoimien raivoa kädet levollisesti sylissä eikä, kuten muilla, ristissä.

Mies, jolla oli rynnäkkökypärä päässään, seisoi hänen vieressään.

Muuan goottivaimo, joka riensi kirkkoon, tunsi hänet salaman valossa.

"Oletko taas täällä?

"Suojatta?

"Olenhan niin usein tarjonnut sinulle turvapaikan kotonani.

"Olet varmaankin muukalainen täällä Ravennassa."

"Olen muukalainen.

"Mutta minulla on asunto."

"Tule kirkkoon rukoilemaan kanssamme."

"Minä rukoilen täällä."

"Rukoiletko?

"Mutta ethän sinä laula etkä puhu."

"Jumala kuulee minua sittenkin."

"Rukoile kaupungin puolesta.

"Ihmiset pelkäävät, että maailman loppu on tulossa."

"En pelkää, vaikka se tulisikin."

"Ja rukoile hyvän kuninkaamme puolesta, joka antaa meille joka päivä leipää."

"Minä rukoilen hänen puolestaan."

Kadulta kuuluivat kahden goottivartion askeleet. Ne tulivat siinä vastakkain.

"Jyrise niin paljon kuin haluat", sadatteli toisen joukon johtaja, "mutta älä sotke minun komennussanojani. Seis!

"Visandko siellä?

"Missä on kuningas?

"Onko hänkin kirkossa?"

"Ei, Hildebad, hän on valleilla."

"Siellä hänen paikkansa onkin.

"Eteenpäin! Eläköön kuningas!"

Askelten ääni lakkasi kuulumasta.

Sitten kulki kirkon ohi roomalainen opettaja muutamine oppilaineen.

"Mutta, opettaja", sanoi nuorin, "luulin sinun aikovan kirkkoon.

"Miksi kuljetat meidät taivasalle tällaisessa rajuilmassa?"

"Lupasin viedä teidät kirkkoon vain saadakseni teidät lähtemään huoneesta.

"Mikä turvapaikka kirkko on?

"Sanon sinulle, että kuta vähemmän meillä nyt on kattoja ja muureja ympärillämme sitä paremmassa turvassa olemme.

"Vien teidät suurelle, asunnottomalle niitylle etukaupungissa.

"Minä haluaisin sadetta.

"Jos Vesuvius olisi täällä yhtä lähellä kuin omassa kotipuolessani, luulisin, että Ravennasta tulee nyt toinen Herculanum.

"Minä tunnen tämän ilman. En luota siihen."

He jatkoivat matkaansa.

"Lähdetkö mukaani, rouva", sanoi kypärämies goottinaiselle.

"Minun on nyt tavattava kestiystäväämme Dromonia, muuten emme taas täksikään yöksi pääse katon alle.

"En uskalla jättää sinua tänne yksin pimeään.

"Sinulla ei ole valoa."

"Näethän, miten salamat valaisevat.

"Mene vain, minä tulen myöhemmin.

"Minulla on vielä paljon ajattelemista ja minun on rukoiltava."

Nainen jäi yksin.

Hän painoi molemmat kätensä kovasti rintaansa vasten ja katsoi synkkää taivasta. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa.

Silloin tuntui hänestä, että hän oli näkevinään komeiden vilja-aittojen käytävissä, gallerioissa ja ylähuoneissa, jotka kohosivat synkkänä joukkiona sirkuksen kivisen pyörylän yli, valon liikkuvan edestakaisin.

Se oli varmaankin salamoiden aiheuttama näköhäiriö.

Sillä soihtu tai kynttilä olisi sammunut tuulessa, joka puhalsi avonaisiin käytäviin.

Mutta sittenkin se oli tulta.

Sillä se katosi ja ilmestyi säännöllisin väliajoin, joten siellä joku nopeasti käveli valoa kantaen pitkin käytäviä kadoten tuon tuostakin pylväiden ja puolimuurien taakse.

Nainen katseli tarkasti valon katoamista ja ilmestymistä.

Mutta äkkiä -- oi kauhistus! -- hän hypähti ylös. Hänestä tuntui, että marmoriporras, jolla hän oli istunut, olikin ollut nukkuva eläin, joka äkkiä heräten nousi hiljaa, rupesi elämään -- ja liikkui -- voimakkaasti -- vasemmalta oikealle.

Salama ja ukkonen ja myrsky taukosivat äkkiä.

Silloin kimeä huuto kuului vilja-aitoista.

Valo leimahti äkkiä ja katosi.

Mutta kadullakin istuva nainen päästi hiljaisen tuskanhuudon.

Sillä hän ei voinut enää epäillä: maa heilui hänen allaan.

Ensin hiljainen vavahdus ja sitten äkkiä pari kolme voimakasta sysäystä. Maa heilui aallontapaisesti vasemmalta oikealle.

Kaupungista alkoi kuulua joka taholta hätähuutoja.

Basilikan ovista ryntäsi kadulle rukoilevien kirkuva joukko.

Vielä sysäys.

Nainen pysyi vaivoin pystyssä.

Ja kaukaa kaupungin ulkolaidalta kuului kovaa, kumeaa jyrinää, ikäänkuin jokin raskas ainejoukkio olisi lysähtänyt kokoon.

Hirmuinen maanjäristys oli kohdannut Ravennaa.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Katsellessaan suunnalle, josta jysäys kuului, hän käänsi hetkeksi selkänsä vilja-aitoille.

Mutta hän kääntyi taas äkkiä sinne päin.

Sillä hän luuli kuulleensa raskaan pääoven sulkeutuvan.

Hän silmäsi sinne päin.

Mutta hän ei voinut pimeän vuoksi nähdä mitään.

Hän kuuli vain hiljaista kahinaa rakennuksen ulkoseinän luota.

Ja hän luuli kuulleensa hiljaisen huokauksen.

"Seis", huusi hän. "Kuka siellä vaikeroi?"

"Hiljaa, hiljaa", kuiskasi omituinen ääni. "Maa on senvuoksi -- kauhusta -- vavissut.

"Maa vapisee -- kuolleet nousevat haudoistaan.

"Nyt tulee viimeinen päivä -- silloin tulee kaikki ilmi.

"Heti hänkin saa sen tietää.

"Ooh. --"

Vielä kuului valitusta -- vaatteiden kahinaa -- sitten oli hiljaista.

"Missä olet? Oletko haavoittunut", huusi nainen hapuillen.

Silloin välähti kirkas salama -- ensimmäinen maanjäristyksen jälkeen -- ja valaisi hänen edessään seisovan hunnutetun naisen.

Tämän puku oli valkoinen ja tummansininen.

Nainen yritti tarttua makaavan käsivarteen.

Mutta tämä hypähti nopeasti pystyyn ja katosi kiljaisten pimeään.

Kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kamalasti kuin uni. Vain leveä kultainen rannerengas, jonka koristeena oli smaragdeista muodostettu käärme, oli jäänyt hänen käteensä todistukseksi tapahtuman todellisuudesta.

* * * * *

Taas kaikui goottilaisten vahtisotilaiden askeleita.

"Hildebad, Hildebad, avuksi", huusi Visand.

"Täällä olen -- mikä hätänä? Minne minun on mentävä", virkkoi tämä tullen joukkoineen vastaan.

"Honoriuksen portille.

"Siellä on muuri murtunut ja Aetiuksen torni on sirpaleina.

"Apuun muurinaukkoon!"

"Tulen -- -- Fridugern parka!"

* * * * *

Samalla hetkellä prefekti Cethegus syöksähti bysanttilaisten leirissä Belisariuksen päällikkötelttaan.

Hän oli täysissä varusteissa. Purppuranpunainen hevosen häntä liehui kypärässä.

Hänen päänsä oli pystyssä.

Silmät säihkyivät tulta.

"Ylös! Mitä viivyttelet, Justinianuksen sotapäällikkö? Vihollisten muurit kaatuvat itsestään.

"Viimeisen goottikuninkaan viimeinen linna on nyt auki. --

"Entä sinä! Mitä sinä teet teltassasi? -- --"

"Kunnioitan kaikkivaltiaan suuruutta", vastasi Belisarius jalon levollisesti.

Antonina seisoi hänen vieressään käsi hänen kaulallaan.

Rukouspalli ja korkea risti osoittivat, missä työssä prefektin hurja taisteluinto oli puolisoita häirinnyt.

"Tee se huomenna. -- Voiton jälkeen.

"Mutta tee nyt rynnäkkö."

"Nytkö rynnäkkö? Se olisi Jumalan pilkkaamista", sanoi Antonina.

"Maa vapisee kauhistuneena perustuksiaan myöten.

"Sillä Herra Jumala puhuu nyt."

"Anna hänen puhua.

"Me toimimme.

"Belisarius, Aetiuksen torni ja osa muuria on kaatunut.

"Aiotko tehdä rynnäkön?"

"Hän on oikeassa", tuumi Belisarius, jonka taisteluinto oli herännyt.

"Mutta nyt on pimeä. -- --"

"Pimeässäkin löydän tien voittoon ja Ravennan sydämeen.

"Sitäpaitsi salamat valaisevat tarpeeksi."

"Sinä olet kovin taistelunhaluinen", sanoi Belisarius empien.

"Olen, sillä järki vaatii nyt taistelemaan.

"Barbaarit ovat hämmästyksissään.

"He pelkäävät Jumalaa ja unohtavat vihollisensa."

Samassa Prokopius ja Marcus Licinius saapuivat telttaan.

"Belisarius", ilmoitti edellinen, "maanjäristys on kaatanut pohjoisessa olevat telttasi ja haudannut niiden alle puoli kohorttia illyrialaisia."

"Apuun! Apuun! Mies parat", huusi Belisarius syösten ulos.

"Cethegus", kertoi Marcus, "kohortti isaurilaisia on telttojensa alle hautautunut."

Mutta prefekti kysyi kärsimättömänä pudistaen kypäräänsä:

"Miten on Aetiuksen tornin edustalla olevien vallihautojen veden laita? Eikö maanjäristys ole sitä vähentänyt?"

"On kyllä. Vesi on kadonnut. Hauta on aivan kuiva.

"Kuule noita tuskanhuutoja. Ne ovat isaurilaisia. He ähkivät ja vaikeroivat sirpaleiden alla ja huutavat apua."

"Anna heidän huutaa", sanoi Cethegus. "Hauta on siis kuiva.

"Käske puhaltaa ryntäysmerkki.

"Tule jäljessäni kaikkien elossa olevien palkkasoturien kanssa?"

Salamoi ja jyrisi, kun prefekti riensi varustuksilleen, missä roomalaiset legioonalaiset ja loput isaurilaisia olivat aseissa.

Hän tarkasti miehiään. Niitä oli liian vähän kaupungin valtaamiseen.

Mutta hän tiesi, eitä Belisarius tulisi pian avuksi.

"Valoa, tulisoihtuja tänne", huusi hän mennen pikisoihtu vasemmassa kädessään legioonalaistensa rintaman eteen.

"Eteenpäin", komensi hän. "Miekat esille!"

Mutta ei yksikään liikahtanut.

Hämmästyksestä ja kauhusta äänettöminä kaikki katselivat, päälliköt, vieläpä Liciniuksetkin tuota pirullista miestä, joka luonnonvoimien raivonkin aikana ajatteli päämääräänsä ja näytti pitävän kauheita luonnonvoimiakin sen toteuttamiskeinoina.

"No, onko teidän toteltava minua vai ukkosta", huusi hän.

"Päällikkö", vastasi muuan sadanpäämies, "he rukoilevat.

"Sillä maa vapisee."

"Luuletteko Italian nielevän omia lapsiaan?

"Ei, roomalaiset. Näettekö, miten Italian maaperäkin nousee taisteluun barbaareita vastaan.

"Se ravistaa päältään barbaarien ikeen ja murtaa heidän muurinsa.

"Roma! Roma aeterna!" [Rooma! ikuinen Rooma!]

Se vaikutti.

Ne olivat Caesarin sanoja, jotka innostuttivat miehet aseisiin.

"Roma! Roma aeterna!" huusivat ensin Liciniukset ja sitten tuhannet roomalaiset nuorukaiset. Yön kauhujen läpi, salamain lennellessä ja ukkosen jyristessä he seurasivat prefektiä, jonka pirullinen voima oli temmannut heidät mukaansa.

Innostus antoi heille siivet.

Pian he olivat sen leveän haudan toisella puolen, jota he muuten tuskin uskalsivat lähestyäkään.

Cethegus oli ensimmäisenä toisella reunalla.

Tulisoihdut oli tuuli sammuttanut.

Pimeässäkin hän löysi tien.

"Tänne, Licinius", huusi hän. "Tule perässäni! Tässä pitäisi aukon olla."

Hän juoksi eteenpäin, mutta törmäsi jotakin kovaa vastaan niin ankarasti, että lensi takaperin.

"Mitä se on", kysyi Lucius Licinius. "Onko siellä toinen muuri?"

"Ei", virkkoi rauhallinen ääni ylhäältä, "ne ovat goottien kilpiä."

"Siellä on kuningas Vitiges", sanoi prefekti vimmoissaan silmäillen vihaisesti synkkiä haamuja.

Hän oli toivonut yllättävänsä gootit.

Hänen toivonsa oli pettänyt.

"Jos hän olisi käsissäni", tuumi hän itsekseen, "ei hänestä enää olisi kiusaa."

Silloin tulisoihtuja näkyi takaapäin ja kuului torvien toitotusta.

Belisarius ryntäsi joukkoineen muurinaukkoon.

Prokopius saapui prefektin luo: "Miksi olette seisahtuneet?

"Onko siellä toinen valli edessä?"

"On, elävä valli.

"Tuolla he seisovat", vastasi prefekti viitaten miekallaan.

"Gootit seisovat vielä vierivillä raunioillakin!

"Todellakin:

"Si fractus illabatur orbis, impavidos ferient ruinae!"

["Vaikka pirstoiksi hajoisi maan piiri, niin sortumus heidät pelvottomina kohtaa!"]

"He ovat urhoollisia miehiä."

Mutta nyt oli Belisarius saapunut paikalle tiheine ryntäysjoukkoineen.

Vielä hetkinen -- päälliköt riensivät edestakaisin jaellen käskyjään -- ja kauhean murhaamisen piti alkaa.

Silloin äkkiä koko taivas valkeni kaupungin kohdalla.

Tulipatsas kohosi ylös ja lukemattomia kipinöitä lensi ympäri.

Taivaasta näytti satavan tulta.

Koko Ravenna oli valaistu.

Se oli kammottavan kaunis näky.

Molemmat joukot, jotka olivat jo käymässä käsikähmään, seisahtuivat.

"Tulta! Tulta! Vitiges! Kuningas Vitiges! Se palaa", huusi kaupungista saapunut ratsumies.

"Me näemme sen. Anna palaa, Markja. Ensin taistelemme."

"Ei, ei, herra. Kaikki vilja-aittasi ovat palaneet.

"Jyvät lensivät kipunamyriaadeina ilmaan."

"Vilja-aitat palavat", huusivat sekä gootit että bysanttilaiset.

Vitiges ei jaksanut enää kysellä.

"Salama oli varmaankin iskenyt sinne ja jäänyt sisäpuolelle kytemään.

"Tuli alkoi nimittäin sisästä päin.

"Katso itse!"

Myrskytuulen puuska kohotti liekit äärettömän korkealle.

Liekit nuoleskelivat lähempiä kattoja.

Samassa tuntui korkean rakennuksen puukatto putoavan sisään.

Sillä kuului ankara jysähdys ja tuhansittain kipunoita lensi ilmaan.

Se oli tulimeri.

Vitiges aikoi kohottaa kätensä taistelumerkin antamiseen -- mutta käsi vaipui alas.

Cethegus näki sen ja sanoi: "Nyt rynnätään!"

"Ei, pysähtykää", huusi Belisarius.

"Se, joka kohottaa miekkansa, on keisarin vihollinen ja kuoleman oma.

"Takaisin leiriin! Kaikki! Ravenna on minun. Huomenna se antautuu."

Hänen miehensä seurasivat häntä.

Cethegus kiristeli hampaitaan. Hän oli yksin liian heikko.

Hänen täytyi myöntyä.

Hänen suunnitelmansa oli mennyt myttyyn.

Hän oli tahtonut valloittaa kaupungin väkirynnäköllä saadakseen samoin kuin Roomassakin vahvimmat paikat haltuunsa.

Ja nyt hän tiesi jo edeltäpäin, että kaikki nämä luovutettaisiin Belisariukselle.

Kiroillen hän palasi leiriin.

Mutta kävikin aivan toisin kuin Cethegus ja Belisarius olivat luulleet.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Kuningas oli jättänyt aukon vartioimisen Aetiuksen tornin luona Hildebadin valvottavaksi ja rientänyt itse palopaikalle.

Kun hän saapui sinne, oli tuli sammumassa -- palamisaineen puutteessa.

Aittojen sisällys sekä niiden puiset seinät ja katot olivat palaneet viimeiseen sirpaleeseen ja viimeiseen jyvään saakka.

Alkuperäisen marmorirakennuksen -- Teodosiuksen sirkuksen -- savuttuneet muurit olivat vain pystyssä.

Salama ei ollut jättänyt niihin mitään jälkeä.

Tuli oli varmaankin kauan kytenyt sisäpuolella, missä salama oli sytyttänyt puuaineen, ja levinnyt sieltä ympäri rakennusta.

Sillä kun liekit ja savu syöksähtivät katosta ulos, oli apu liian myöhäistä.

Ryskien puurakennusten jäännökset olivat luhistuneet kokoon. Kaupunkilaisilla oli tarpeeksi tekemistä saadessaan lähimmät, osittain jo syttyneet talot pelastetuiksi.

Tämä onnistui sateen avulla, joka alkoi vähän ennen auringon nousua lopettaen myrskyn, salamat ja ukkosen.

Mutta nouseva aurinko, joka hajoitti viimeiset pilvet, näki vilja-aittojen sijasta marmorirakennuksen sisällä vain suuren kekäle- ja tuhkaläjän.

Ääneti, avopäin kuningas seisoi kauan vastapäätä olevan basilikan portailla nojautuen erästä patsasta vasten.

Hän ei liikahtanutkaan. Joskus vain painoi vaippaansa aaltoilevaa rintaansa vasten.

Nähdessään nämä rauniot hän teki raskaan päätöksen.

Nyt oli hänen sielussaan hiljaista.

Mutta hänen ympärillään torilla aaltoili Ravennan köyhien surkea joukko rukoillen, kiroillen, itkien ja haukkuen.

"Mitä meistä nyt tulee?"

"Leipä, jonka eilen sain, oli niin valkoinen, hyvä ja tuoksuva."

"Mitä me nyt syömme?"

"Kuninkaan täytyy auttaa."

"Niin, kuninkaan on keksittävä keino."

"Kuninkaanko?"

"Mies parka, mistä te luulette hänen nyt leivät ottavan?"

"Hänellä ei ole itselläänkään mitään."

"Se on hänen asiansa."

"Hän yksin on saattanut meidät kurjuuteen."

"Hän yksin on syyllinen."

"Miksi hän ei ole aikoja sitten luovuttanut kaupunkia keisarille?"

"Niin, oikealle hallitsijallemme."

"Kirotut olkoot barbaarit!"

"He ovat yksin syylliset."

"Eivät kaikki, kuningas yksin."

"Ettekö näe?

"Tämä on Jumalan rangaistus."

"Rangaistusko? Mistä?

"Mitä hän on rikkonut?

"Hän on antanut ravennalaisille ruokaa."

"Ettekö tiedä? Kuinka Jumala voisi olla armollinen avioliiton häpäisijälle.

"Tuolla syntisellä on kaksi vaimoa samalla kertaa. Hän himoitsi kaunista Matasuntaa. Hän ei levännyt, ennenkuin tämä tuli hänen omakseen.

"Entisen vaimonsa hän hylkäsi."

Silloin Vitiges lähti suuttuneena kirkon portailta.

Häntä suututtivat kansan puheet.

Mutta ihmiset tunsivat hänet.

"Tuo on kuningas.

"Miten synkästi hän katseleekaan", sanoivat he väistäen häntä.

"Minä en pelkää häntä.

"Minä pelkään enemmän nälkää kuin hänen vihaansa.

"Hanki meille leipää, kuningas Vitiges.

"Kuuletko? Me kuolemme nälkään", virkkoi rääsyinen vanhus tarttuen hänen vaippaansa.

"Leipää, kuningas!"

"Hyvä kuningas! Leipää!"

"Me olemme joutuneet epätoivoon."

"Auta meitä!"

Joukko tunkeili hurjana hänen ympärillään.

Levollisesti Vitiges raivasi itselleen tietä.

"Olkaa levolliset", sanoi hän vakavasti.

"Auringon laskiessa teillä on leipää."

Hän meni huoneisiinsa.

Siellä häntä odotti joukko Matasuntan palvelijoita ja roomalainen lääkäri.

"Herra", sanoi eräs palvelijoista, "kuningatar, puolisosi, on hyvin sairas.

"Tämän yön kauhut ovat pimittäneet hänen järkensä.

"Hän hourailee.

"Tuletko hänen luokseen?"

"En vielä, pitäkää hänestä hyvää huolta."

"Hän antoi minulle", virkkoi lääkäri, "tämän avaimen.

"Se näytti häntä houreissaan eniten huolestuttavan.

"Hän otti sen tyynynsä alta.

"Hän vannotti minua, että antaisin tämän vain sinulle, sillä se on tärkeä esine."

Katkerasti hymyillen kuningas otti avaimen ja heitti sen nurkkaan.

"Nyt sillä ei enää mitään tee.

"Menkää ja käskekää kirjurini tänne."

* * * * *

Hetkistä myöhemmin Prokopius kutsui Cetheguksen päällikkötelttaan.

Kun hän saapui sinne, huusi Belisarius, joka käveli kiivaasti edestakaisin: "Tämä on seurauksena suunnitelmastasi, prefekti!

"Tempuistasi ja valheistasi!

"Olen aina sanonut, että valheista johtuu turmio. Minä en osaa valehdella.

"Miksi seurasin neuvoasi?

"Nyt olen joutunut hätään ja häpeään."

"Mitä tämä siveyssaarna merkitsee", sanoi Cethegus ystävälleen.

Tämä ojensi hänelle kirjeen.

"Lue! Noiden barbaarien suurenmoinen yksinkertaisuus on arvaamatonta.

"He voittavat pirun lapsellisuudellaan. Lue!"

Cethegus luki kauhistuen.

"Sinä ilmoitit minulle eilen kolme seikkaa.

"Että frankit ovat pettäneet minut.

"Että aiot riistää frankkien avulla Länsi-Rooman kiittämättömältä keisariltasi.

"Että tarjoat meille vapaan pääsyn Alppien yli aseitta.

"Eilen vastasin, etteivät gootit luovu aseistaan eivätkä Italiasta, suuren kuninkaansa perinnöstä. Ennen lupasin kaatua täällä koko joukkoineni.

"Niin puhuin eilen.

"Niin puhun nytkin, vaikka tuli, vesi, ilma ja maa ovat nousseet meitä vastaan kapinaan.

"Mutta viime yönä varastoaittojeni palaessa selvisi minulle eräs seikka, jonka olen vaistomaisesti tuntenut. Minua seuraa kirous.

"Minun tähteni saavat gootit kärsiä.

"Minä tuotan kansalleni turmion.

"Siitä täytyy tulla loppu.

"Vain kruununi oli kunniallisen pelastuskeinon esteenä. Nyt on este poistunut.

"Sinä olet oikeutettu nousemaan kapinaan viekasta ja kiittämätöntä Justinianusta vastaan.

"Hän on meidänkin vihollisemme.

"Hyvä! Turvaudu goottien kansaan, joiden voiman ja uskollisuuden tunnet, äläkä viekkaisiin frankkeihin.

"Niille täytyy sinun luovuttaa osa Italiaa, meidän avullamme saat sen pitää kokonaan.

"Salli minun ensimmäisenä tervehtiä sinua Länsi-Rooman keisarina ja goottien kuninkaana.

"Kansani saa pitää kaikki oikeutensa, sinä astut minun sijaani.

"Panen itse kruunun päähäsi eikä Justinianus sitä siitä riistä.

"Jos hylkäät tarjouksen, niin valmistaudu sellaiseen taisteluun, jollaisessa et ole ennen ollut.

"Ryntään silloin neljänkymmenen tuhannen gootin kanssa leiriisi.

"Me kaadumme.

"Mutta myöskin koko sinun sotajoukkosi.

"Toinen tai toinen.

"Minä olen vannonut.

"Valitse!

"Vitiges."

Hetkeksi prefekti säikähti.

Hän katsahti sitten tutkivasti Belisariukseen.

Mutta silloin hän jo rauhoittui.

"Hänhän on Belisarius", tuumi hän itsekseen.

"Mutta vaarallista on leikkiä pirun kanssa.

"Tämä olisi houkuttelevaa muille."

Hän antoi kirjeen takaisin hymyillen.

"Onpa se päähänpisto.

"Kaikkeen epätoivo pakottaa."

"Päähänpisto ei olisi hullumpi", arveli Prokopius, "jollei --"

"Belisarius olisi Belisarius", sanoi Cethegus nauraen.

"Lopettakaa naurunne", ärjäisi tämä.

"Minä ihailen tuota miestä.

"Minua ei voi loukata se, että hän pitää mahdollisena minun nousemistani kapinaan.

"Olen itse hänelle niin valehdellut."

Hän polki jalkaansa.

"Neuvokaa ja auttakaa nyt.

"Sillä te olette saattanut minut tähän pulaan.

"En voi tietysti myöntyä.

"Ja jos vastaan kieltävästi, tuhoan koko keisarin sotajoukon.

"Ja sen lisäksi täytyy minun tunnustaa valehdelleeni."

Cethegus mietti sivellen poskiaan vasemmalla kädellään.

Äkkiä hän keksi keinon.

Ilon väre ilmestyi hänen kasvoilleen.

"Sillä tavalla tuhoan nuo molemmat."

Hän oli nyt hyvin tyytyväinen itseensä.

Mutta hän tahtoi ensin päästä varmuuteen Belisariuksesta.

"Sinulla on vain kaksi keinoa valittavana", sanoi hän empien.

"Puhu! Minä en keksi mitään."

"Joko suostua todella --"

"Prefekti", ärjäisi Belisarius miekkaansa tarttuen.

Prokopius tarttui hänen käteensä.

"Älä toista enää piloillasikaan sitä, Cethegus, jos henkesi on kallis."

"Tai", jatkoi tämä levollisesti, "suostua näön vuoksi.

"Silloin pääset miekaniskutta Ravennaan.

"Ja -- -- silloin voit lähettää goottien kruunun ja goottien kuninkaan Bysanttiin."

"Se on nerokas tuuma", huudahti Prokopius.

"Se olisi petosta", huusi Belisarius.

"Se on molempia", sanoi Cethegus.

"Minä en voisi enää katsoa goottien kansaa silmiin."

"Ei sinun tarvitsekaan.

"Viet kuninkaan vankina Bysanttiin.

"Aseeton kansa ei ole enää kansa."

"Ei, ei. Sitä en tee."

"Hyvä! Käske sitten miestesi tehdä testamenttinsa.

"Hyvästi, Belisarius.

"Minä lähden Roomaan.

"En halua nähdä neljänkymmenen tuhannen epätoivoisen gootin taistelevan.

"Mitenkähän Justinianus kiittää sotajoukkonsa hävittäjää?"

"Vaali on kamala", kiukutteli Belisarius.

Silloin Cethegus meni hänen luokseen.

"Belisarius", sanoi hän sydämellisellä äänellä. "Sinä olet usein pitänyt minua vihollisenasi.

"Ja osittain olenkin vastustajasi.

"Mutta jokaisen, joka on taistellut Belisariuksen kanssa, täytyy myöntää, että hän on sankari."

Hänen käytöksensä oli niin suoraa ja juhlallista, ettei häntä tuntenut pilkalliseksi prefektiksi.

Belisarius oli liikutettu. Prokopiuskin hämmästyi.

"Olen ystäväsi, missä voin.

"Todistan sen nytkin antamalla sinulle hyvän neuvon.

"Luotatko minuun, Belisarius?"

Hän laski vasemman kätensä sankarin olalle ja tarjosi hänelle oikean kätensä katsoen häntä silmiin.

"Luotan", vastasi Belisarius. "Tuo katse ei voi valehdella."

"Belisarius! Jalommalla miehellä ei ole koskaan ollut epäkiitollisempaa isäntää.

"Keisarin kirje on syvä loukkaus uskollisuudellesi."

"Taivas sen tietää."

"Koskaan ei ole ihmisellä ollut", jatkoi Cethegus tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "parempaa tilaisuutta epäluulon kumoamiseen ja uskollisuutensa todistamiseen.

"Sinun kerrotaan tavoittelevan Länsi-Rooman kruunua.

"Se onkin nyt käsissäsi, kautta Jumalan.

"Mene Ravennaan, anna goottien ja italialaisten tervehtiä sinua hallitsijanaan ja panna kaksi kruunua päähäsi.

"Ravenna on käsissäsi, joukkosi on uskollinen, gootit ja italialaiset puolellasi -- sinä olet voittamaton.

"Justinianus vapisee Bysantissa ja hänen ylpeä Narseksensa on kuin oljenkorsi valtaasi vastaan.

"Mutta kun olet saanut käsiisi kaiken tämän vallan, lasket sen herrasi jalkoihin ja sanot:

"Katso, Justinianus! Belisarius on mieluummin palvelijasi kuin Länsi-Rooman hallitsija.

"Niin loistavasti ei ole vielä uskollisuutta osoitettu."

Cethegus oli osunut oikeaan.

Belisariuksen silmät loistivat.

"Olet oikeassa, Cethegus. Tule syliini! Kiitos!

"Se on suurenmoista.

"Oi, Justinianus! Saat kuolla häpeästä!"

Cethegus irroittautui syleilystä ja poistui ovelle.

"Vitiges parka", kuiskasi Prokopius hänelle. "Hänet uhrataan uskollisuuden todistukseksi.

"Nyt hän on hukassa."

"Niin", myönsi Cethegus. "Hän on varmasti hukassa."

Ulos päästyään hän sanoi:

"Mutta vielä varmemmin Belisarius."

* * * * *

Asunnossaan hän tapasi Lucius Liciniuksen aseissa.

"Päällikkö", sanoi hän, "kaupunki ei ole vielä antautunut. Milloin taistelu alkaa?"

"Taistelu on loppunut, Lucius.

"Riisu aseesi ja varustaudu matkalle.

"Sinä matkustat tänään salaisena lähettinäni."

"Kenen luo?"

"Keisarin ja keisarinnan."

"Bysanttiinko?"

"Ei. Onneksi he ovat lähellä, Epidauruksen kylpypaikassa.

"Riennä.

"Neljässätoista päivässä sinun täytyy joutua takaisin. Et saa myöhästyä puolta päivääkään.

"Italian kohtalo odottaa paluutasi."

* * * * *

Kun Prokopius oli suullisesti tuonut Belisariuksen vastauksen, kutsui Vitiges palatsiin päällikkönsä, ylhäisimmät gootit ja joukon tavallisia vapaita gootteja, teki heille tapahtumista selkoa ja jätti asian heidän ratkaistavakseen.

Alussa kaikki olivat hämmästyksestä äänettömiä.

Vihdoin herttua Guntaris virkkoi:

"Viimeinen tekosi kuninkaana, Vitiges, on jalompi kuin kaikki edelliset.

"Ikäni kadun sitä, että vastustin sinua.

"Olen vannonut sovittavani sen seuraamalla sinua sokeasti.

"Tässä tapauksessa sinun onkin päätettävä, sillä sinä uhraat korkeimpasi: kruunusi.

"Jos joku muu tulee sijaasi kuninkaaksi, niin mieluummin me völsungit toivomme siksi vieraan -- esimerkiksi Belisariuksen -- kuin gootin.

"Yhdyn siis sinuun ja sanon: olet menetellyt hyvin ja jalosti."

"Minä sanon ei, tuhat kertaa ei", huusi Hildebad.

"Miettikää, mitä teette?

"Vieras goottien johtajana."

"Samoin monet muut germaanikansat ovat tehneet ennen meitä, kuten quadit, herulit ja markomannit", sanoi Vitiges levollisesti. "Samoin ovat tehneet kuuluisat kuninkaamme, vieläpä itse Teoderik.

"He palvelivat keisaria ja saivat siitä maata.

"Sellainen on sopimus, jonka nojalla Teoderik sai Italian keisari Zenolta.

"En pidä Belisariusta Zenoa huonompana enkä suinkaan itseäni Teoderikia parempana."

"Niin, jos Justinianuksesta olisi kysymys", sanoi Guntaris, "niin en koskaan rupeaisi hänen alamaisekseen.

"Mutta Belisarius on sankari.

"Voitko sen kieltää, Hildebad?

"Etkö muista, miten hän syöksi sinut ratsulta?"

"Ukkonen minut iskeköön, jos sen unohdan.

"Se onkin ainoa mieleiseni hänen teoistaan."

"Ja onni on hänen puolellaan, kuten onnettomuus minun.

"Me pysymme vapaina ja taistelemme vain Bysanttia vastaan.

"Hän kostaa puolestamme yhteiselle vihollisellemme."

Melkein kaikki läsnäolijat ilmaisivat suostumuksensa.

"En riitä teille kiistassa", huusi Hildebad.

"Olen aina käytellyt miekkaa paremmin kuin kieltäni.

"Mutta tunnen sydämessäni, että olette väärässä.

"Olisipa musta kreivi nyt täällä. Hän puhuisi minunkin puolestani.

"Kunhan ette vain katuisi.

"Mutta sallittakoon minun lähteä täältä.

"En rupea Belisariuksen alamaiseksi.

"Lähden retkeilemään maailmalle. Kilvellä, keihäällä ja kirveellä saa mitä tarvitsee."

Vitiges toivoi saavansa Hildebadin mielen muuttumaan heidän kahden kesken puhellessaan.

Hän jatkoi nyt puhettaan.

"Ennen kaikkea Belisarius on pyytänyt, ettei tästä puhuttaisi, ennenkuin Ravenna on hänen käsissään.

"On pelättävissä, että muutamat päälliköt joukkoineen eivät ole halukkaita kapinaan.

"Nämä ja Ravennan epäluotettavat osat ovat piiritettävät gooteilla ja Belisariuksen puoluelaisilla ennen ratkaisua."

"Varokaa, ettette itse joudu tuohon kuoppaan", varoitteli Hildebad.

"Meidän goottien ei pidä ryhtyä vehkeilyihin. Se on samanlaista kuin karhun nuoralla tanssiminen. Se putoaa ennemmin tai myöhemmin.

"Hyvästi -- käyköön paremmin kuin luulen.

"Lähden sanomaan veljelleni jäähyväiset.

"Hän luullakseni suostuu tähän roomalais-goottilaiseen valtioon.

"Mutta musta Teja lähtee mukaani."

* * * * *

Illalla kerrottiin kaupungilla antautumisesta.

Mutta ehdoista ei oltu selvillä.

Varmaa vain oli, että Belisarius oli kuninkaan toivomuksesta lähettänyt kaupunkiin suuret määrät leipää, lihaa ja viiniä, jotka jaettiin köyhille.

"Hän on pitänyt sanansa", sanoivat nämä siunaten kuningasta.

Hän tiedusteli kuningattaren vointia ja sai tietää, että tämä rauhoittui ja tointui vähitellen.

"Kärsivällisyyttä", sanoi Vitiges huoaten, "hänkin pääsee pian minusta vapaaksi."

Ilta hämärsi, kun suuri joukko ratsastavia gootteja saapui keskikaupungilta muuriaukolle Aetiuksen tornin luona.

Pitkä mies ratsasti etumaisena. Sitten tuli pieni joukko, joka poikkipuolin pantujen keihäiden varassa kuljetti raskasta, vaatteella verhottua arkkua.

Vankasti varustettuja miehiä ratsasti viimeisenä.

"Hätäpuomi auki", huusi johtaja. "Me lähdemme ulos."

"Hildebadko on?" kysyi vahdin päällikkö, kreivi Visand.

"Tiedätkö, että kaupunki luovutetaan huomenna? Minne aiot?"

"Vapauteen", huudahti Hildebad hevostaan kannustaen.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Useita päiviä kului, ennenkuin Matasunta tointui kuumehoureistaan.

Hän ei välittänyt vähääkään ulkomaailmasta eikä niistä suurista tapahtumista, joita parhaallaan valmisteltiin.

Hän ei näyttänyt olevan tietoinen muusta kuin omasta kamalasta rikoksestaan.

Pian vihan ilkkuva voitonriemu, jota hän oli tuntenut rientäessään myrskyn läpi tulisoihtu kädessä, oli muuttunut kalvavaksi katumukseksi ja kauhuksi.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän oli tehnyt tuhotyönsä, oli maanjäristys paiskannut hänet polvilleen. Hänen intohimojen raatelema mielensä ja heti työn tehtyä herännyt omatunto sanoivat, että maa nousi kapinaan hänen tekoaan vastaan, ja hän luuli taivaan vihan purkautuvan hänen rikollisen päänsä päälle.

Ja kun hän saavuttuaan takaisin huoneeseensa näki sytyttämänsä kipunan nousevan jättiläismäisenä tuliroviona, kun hän kuuli goottien ja ravennalaisten tuhatäänisen hätähuudon, tuntui hänestä, että liekit polttivat hänen sydäntään ja valittavat äänet kirosivat häntä.

Hän meni tainnoksiin.

Kun hän oli vähitellen tullut tajuihinsa ja ruvennut muistelemaan tuota kamalaa tapausta, häipyi hänen kuningasta kohtaan tuntemansa viha kokonaan.

Hänen sielunsa oli murtunut.

Syvä katumus ja pelko joutua hänen eteensä valtasi hänet.

Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän tiesi ja sai muilta tietää, että vilja-aittojen palo oli pakottanut kuninkaan antautumaan.

Hän ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen.

Kun kuningas joskus sai aikaa mennä kysymään Matasuntan vointia, antoi tämä hämmästyneelle Aspalle määräyksen, ettei kuningasta saanut laskea hänen luokseen, vaikka hän oli jo ollut useita päiviä ylhäällä ja ottanut vastaan kaupungin köyhiä, vieläpä käskenyt ilmoittaa, että tarvitsevat voivat kääntyä hänen puoleensa.

Hän jakeli silloin omakätisesti itselleen ja hoviväelle määrätyt ruoat köyhille ja lahjoitteli koruja, kultaa ja kalleuksia.

Hän odotti parhaillaan erään kerjäläisen tuloa, sillä muuan ruskeaan vaippaan ja rynnäkkökypärään puettu mies oli useita kertoja pyytänyt, että hän ottaisi erään köyhän kansannaisen puheilleen kahden kesken.

Kuninkaan etu oli kysymyksessä. Häntä piti varoittaa petoksesta, joka uhkasi hänen kruunuaan, vieläpä hänen elämäänsä.

Matasunta suostui heti pyyntöön.

Se saattoi olla erehdys tai tekosyy, mutta hän ei tahtonut olla vastaanottamatta ihmistä, joka käytti kuninkaan pelastamista edes tekosyynä.

Hän pyysi vaimon tulemaan auringon laskiessa.

Aurinko oli laskenut.

Etelässä ei ole hämärää.

Oli jo melkein pimeä, kun orjatar saapui noutamaan etuhuoneessa odottavaa vaimoa.

Kuningatar oli sairas ja nukkunut vasta kahdeksannella hetkellä.

Hän oli juuri herännyt.

Mutta sittenkin hän lupasi ottaa vaimon vastaan, koska tämän asia koski kuningasta.

"Onko se myöskin totta", uteli orjatar.

"En turhan tähden vaivaisi hallitsijatarta." -- Puhuja oli Aspa. -- "Jos kultaa tahdotte, niin sanokaa vain huoletta.

"Saatte enemmän kuin haluattekaan, jos säästätte hallitsijatartani.

"Koskeeko se todellakin kuningasta?"

"Koskee."

Huoaten Aspa vei naisen Matasuntan huoneeseen.

Tämä nousi suuren huoneen takaosassa olevalta vuoteelta, jonka vieressä oli pyöreä mosaiikkipöytä. Hänen päänsä ympärille oli kiedottu liina ja hänen yllään oli ohut, valkea puku.

Pöydän yläpuolella oleva kultainen amppeli valaisi himmeästi.

Matasunta jäi väsyneenä vuoteen reunalle istumaan.

"Tule lähemmäksi", sanoi hän.

"Koskeeko asia kuningasta? Miksi viivyttelet?

"Puhu."

Nainen viittasi Aspaan.

"Hän on uskollinen."

"Hän on nainen."

Matasuntan viittauksesta Aspa poistui, vaikka vastenmielisesti.

"Amelungien tytär -- minä tiedän, että sinut saattoi häneen liittymään valtakunnan hätä eikä rakkaus."

(Miten kaunis hän on, vaikkakin kuolon kalpea.)

"Mutta sinä olet joka tapauksessa goottien kuningatar, hänen kuningattarensa, vaikket sinä häntä rakastakaan. Hänen valtakuntansa ja hänen menestyksensä on sinunkin harrastustesi esineenä."

Matasunta tarttui vuoteen laitaan.

"Siinä uskossa ovat goottilaiset kerjäläisetkin", huokasi hän.

"En voi puhua hänelle.

"Erityisistä syistä.

"Siksi puhun sinulle, jonka asiana etupäässä on varoittaa häntä petoksesta.

"Kuule minua."

Hän meni lähemmäksi katsoen tarkasti kuningatarta.

"Ihmeellistä", sanoi hän itsekseen. "Vartalot ovat aivan samanlaiset."

"Petoksestako? Uusista petoksistako?"

"Aavistatko sinäkin petoksia?"

"Se ei kuulu asiaan. Kenen taholta? Bysantinko?

"Ulkoako päin?

"Prefektinkö taholta?"

"Ei", vastasi nainen päätään pudistaen.

"Ei ulkoa päin.

"Sisästä päin.

"Ei miehen taholta.

"Naisen taholta."

"Mitä sanot", kysyi Matasunta käyden yhä kalpeammaksi.

"Miten nainen voi --"

"Vahingoittaa sankaria?

"Sydämensä pirullisen ilkeyden vuoksi.

"Ei väkivallalla.

"Viekkaudella ja petoksella.

"Kenties kohta myrkyllä, kuten äsken -- salakavalalla tulella."

"Vaikene!"

Matasunta, joka oli noussut pystyyn, horjahti taaksepäin mosaiikkipöydän varaan ja nojasi siihen.

Mutta nainen seurasi häntä kuiskaten:

"Minä kerron sinulle uskomattoman, häpeällisen tarinan.

"Kuningas ja kansa luulevat, että salama poltti vilja-aitat.

"Minä tiedän paremmin.

"Mutta hänkin saa sen tietää.

"Hän saa sen tietää sinun suusi kautta, että hän voisi ryhtyä ottamaan selkoa rikollisesta.

"Näin tuona yönä tulisoihtua kuljetettavan aittojen käytävissä. Nainen sen sinne vei.

"Sinä kauhistut.

"Niin, nainen.

"Sinä aiot rientää tiehesi.

"Ei, kuule vielä hetkinen.

"Sitten lähden minä.

"Hänen nimensä?

"Sitä en tiedä.

"Mutta hän kaatui eteeni, vaikkakin hän sitten pääsi pakoon. Mutta häneltä putosi tunnusmerkki -- tämä smaragdikäärme."

Ja nainen meni aivan pöydän ääreen, amppelin alle näyttämään rannerengasta.

Silloin kiusattu kuningatar hypähti pystyyn.

Hän nosti paljaat käsivartensa kasvoilleen.

Päähine putosi äkillisen liikkeen vuoksi.

Hänen punainen tukkansa aaltoili alas ja sen läpi kimalteli hänen vasemmassa käsivarressaan smaragdikäärmeellä koristettu kultainen rannerengas.

"Haa", huudahti nainen. "Kautta uskollisuuden jumalan!

"Sinä, sinä itse oletkin murhapolttaja.

"Hänen kuningattarensa!

"Hänen vaimonsa on pettänyt hänet!

"Kirottu! Tämän hän saa tietää."

Kovasti kiljaisten vaipui Matasunta vuoteelleen.

Aspa riensi viereisestä huoneesta avuksi.

Kun hän saapui, oli kuningatar jo yksin.

Oviverho kahahti.

Kerjäläinen oli kadonnut.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Seuraavana aamuna ravennalaiset näkivät ihmeekseen Prokopiuksen, Johanneksen, Demetriuksen, Bessaksen, Acaciuksen, Vitaliuksen ja joukon muita Belisariuksen päällikköjä menevän kuninkaan palatsiin.

He neuvottelivat antautumisen lähemmistä ehdoista ja muodoista.

Gootit puhuivat vain siitä, että rauha oli tehty.

Molemmat päätoivomukset, joiden vuoksi kansa oli ryhtynyt tähän ankaraan taisteluun, olivat saavutetut: he pysyivät vapaina ja saivat yksinään pitää hallussaan tämän kauniin Italian, joka oli muuttunut heille niin rakkaaksi.

Tämä oli paljon enemmän kuin mitä voi odottaakaan, kun ottaa huomioon goottien epätoivoisen aseman Rooman piirityksen jälkeen ja sen, että Ravennan olisi ollut ehdottomasti antauduttava.

Sukujen päämiehet ja muut vaikutusvaltaisemmat miehet sotajoukossa, jolle nyt ilmoitettiin Belisariuksen aikeesta, olivat täydellisesti hyväksyneet esitetyt ehdot.

Ne harvat, jotka eivät suostuneet, saivat lähteä vapaasti Ravennasta ja Italiasta.

Mutta sitä paitsi hajoitettiin Ravennassa oleva goottijoukko eri tahoille.

Vitiges huomasi, että Belisariuksen oli mahdoton varastoillaan elättää paitsi omia miehiä myöskin goottien sotajoukkoa ja läheisten maakuntien nälkiintynyttä väestöä. Sen vuoksi hän suostui Belisariuksen ehdotukseen, että gootit vietäisiin muutamien satojen, korkeintaan tuhannen miehen suuruisissa joukoissa kaupungin porteista ulos ja lähetettäisiin maan eri osissa sijaitseville kotipaikoilleen.

Belisarius pelkäsi, että gootit nousisivat epätoivoissaan kapinaan saatuaan tietää petoksesta, joka oli heitä vastaan tekeillä. Hän tahtoi senvuoksi saada sotajoukon aivan hajalleen.

Kun hän saisi Ravennan käsiinsä, voisi hän helposti saada kukistetuksi kapinan, kun gooteilla ei ollut linnoituksia käsissään.

Tarvisium, Verona ja Ticinum, goottien viimeiset varustetut paikat Italiassa, eivät kykenisi kauan vastustamaan koko hänen sotajoukkoansa, joka voisi sitten mennä niitä valloittamaan.

Kaikkien varovaisuuskeinojen noudattaminen vaati useita päiviä.

Vasta sitten, kun suurin osa gootteja oli poistunut Ravennasta, Belisarius päätti marssia sinne juhlallisesti. Näistäkin vähistä gooteista vietiin toinen puoli bysanttilaisten leiriin ja toinen puoli jaettiin eri osiin kaupunkia muka vartioimaan muutamia hurjia Justinianuksen puoluelaisia ja tukahduttamaan mahdolliset kapinayritykset.

Mutta ravennalaisia ja juoneen tutustumattomia gootteja ihmetytti eniten se seikka, että palatsin harjalla liehui vielä goottien sininen lippu.

Ja eräs Belisariuksen peitsimiehistä seisoi sitä vartioimassa.

Koko palatsikin oli muuten aivan täynnä bysanttilaisia.

Belisarius oli ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin siltä varalta, että prefekti yrittäisi päästä -- kuten Roomassakin -- kaupungin isännäksi valtaamalla tärkeimmät linnoitukset.

Cethegus huomasi hänen puuhansa ja hymyili niille itsekseen.

Hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Kaupunkiin marssimista varten määrätyn päivän aamuna Cethegus saapui loistavassa sota-asussa Belisariuksen telttaan.

Hän tapasi vain Prokopiuksen.

"Oletteko valmiit?"

"Täydellisesti?"

"Millä hetkellä?"

"Silloin kun kuningas nousee linnanpihalla hevosen selkään lähteäkseen meitä vastaan.

"Me olemme miettineet kaiken valmiiksi."

"Taasko kaiken", sanoi prefekti hymyillen.

"Tavallisesti olette jättäneet minulle paljon parsimista.

"Aivan varmaa on, että barbaarit nousevat kautta maan kapinaan heti, kun tuumamme on pantu käytäntöön ja tullut tunnetuksi.

"Kostonhimo ja sääli kuningasta kohtaan saavat heidät tekemään melkein mitä tahansa.

"Innostus Vitigeksen puolesta ja kiukku meitä vastaan raukeaisi alkuunsa, jos kuningas itse omakätisesti todistaisi luovuttaneensa tämän kaupungin Belisariukselle Justinianuksen sotapäällikkönä eikä goottien kuninkaana ja kapinoitsijana keisaria vastaan. Silloin gootit pitäisivät omaa kuningastaan petturina eikä suinkaan meitä.

"Belisariuksen luuloteltua kapinaa, josta ei todellisuudessa tule mitään, pitäisivät gootit kuninkaansa keksimänä valheena, jolla tämä tahtoi kaunistella antautumisen häpeää."

"Se olisi erinomaista, mutta Vitiges ei varmaankaan tee sitä."

"Tuskinpa tietensä.

"Mutta kenties tietämättään.

"Te olette antaneet hänen allekirjoittaa vain yhden kappaleen alkuperäistä sopimuskirjaa."

"Hän on allekirjoittanut vain yhden kerran."

"Asiakirja on tietysti hänen hallussaan.

"Hyvä, minä annan tämän laatimani kaksoiskappaleen allekirjoitettavaksi, että Belisariuksellakin olisi kappaleensa tätä tärkeätä asiakirjaa", sanoi hän hymyillen.

Prokopius silmäsi asiakirjaa.

"Jos hän kirjoittaa nimensä tämän asiakirjan alle, niin tuskinpa hänen puolestaan nousee ainoatakaan goottimiekkaa.

"Mutta --."

"Salli minun pitää huoli siitä, ettei mikään mutta tule kysymykseen.

"Joko hän allekirjoittaa sen tänään vapaaehtoisesti ennättämättä kiireessä lukea tämän sisällystä --"

"Tahi?"

"Tahi", täydensi Cethegus synkästi, "allekirjoittaa hän sen myöhemmin.

"Vastoin tahtoaan.

"Minä riennän edellä.

"Suo anteeksi, etten tule mukaan riemukulkuunne.

"Onnittele Belisariusta."

Samassa Belisarius saapui telttaan Antoninan seuraamana.

Hän oli ilman varuksia ja katseli synkästi eteensä.

"Kiirehdi, päällikkö", sanoi Prokopius. "Ravenna odottaa voittajaansa. Saapumisesi --"

"Ei sanaakaan sinne menemisestäni", sanoi Belisarius kiukuissaan.

"Kutsu sotamiehet takaisin.

"Minua kaduttaa koko kauppa."

Cethegus jäi seisomaan teltan ovelle.

"Belisarius", huudahti Prokopius kauhistuneena, "mikä pahahenkesi on saanut päähäsi tuollaisia ajatuksia?"

"Minä", vastasi Antonina ylpeänä. "Mitä sinä nyt sanot?"

"Minä sanon, ettei suurilla valtiomiehillä pitäisi olla vaimoja", sanoi Prokopius vihoissaan.

"Belisarius kertoi minulle vasta viime yönä puuhanne.

"Ja minä olen saanut kyynelilläni --"

"Tietysti", murisi Prokopius. "Ne tulevat aina esille oikeaan aikaan."

"Olen kyynelilläni saanut hänet taivutetuksi luopumaan tuumasta.

"En voi sallia, että tuollainen musta petos saastuttaa sankariani."

"En minäkään sitä salli.

"Mieluummin matkustan voitettuna Manalaan kuin tällä tavalla voittajana Ravennaan.

"Keisarille kirjoittamani kirjeet eivät ole vielä lähteneet täältä.

"Vielä on siis tilaisuus peräytyä."

"Ei ole", sanoi Cethegus mahtavana ja palasi takaisin telttaan.

"Onneksi ei ole enää tilaisuutta peräytyä.

"Kuule siis: Minä kirjoitin jo kahdeksan päivää sitten keisarille, kerroin kaiken ja onnittelin häntä siitä, että hänen sotapäällikkönsä on saanut Ravennan käsiinsä verta vuodattamatta ja siten vienyt sodan loppuun."

"Haa, prefekti", huusi Belisarius.

"Sinä olet liian altis palvelemaan.

"Mistä tuollainen kiire johtuu?"

"Siitä, että tunnen Belisariuksen ja hänen horjuvan luonteensa.

"Siitä, että sinut täytyy ajaa väkipakolla onneasi kohti.

"Ja siitä, että minä tahdon saada lopetetuksi tämän sodan, joka raastaa Italiaani."

Hän meni uhkaavan näköisenä Antoninaa kohti, joka ei jaksanut kestää hänen katseensa pirullista voimaa.

"Koeta vielä!

"Peräydy nyt, Belisarius, ilmaise Vitigekselle kaikki ja uhraa vaimosi päähänpiston vuoksi Ravenna, Italia ja sotajoukkosi.

"Katsotaan sitten, antaako Justinianus sen sinulle anteeksi.

"Syy lankeaisi Antoninan niskoille.

"Kuuletko? Torvet kehoittavat varustautumaan.

"Nyt ei ole valitsemisen varaa."

Hän riensi ulos.

Antonina katseli kauhistuneena hänen jälkeensä.

"Prokopius", virkkoi hän vihdoin, "tietääkö keisari jo todellakin?"

"Vaikkei hän tietäisikään, niin liian monet ovat jo perillä puuhasta.

"Myöhemmin hän saa joka tapauksessa tietää, että Ravenna ja Italia olivat jo hänen omansa ja että Belisarius tavoitteli goottien kruunua ja keisarin arvoa.

"Hän voi puolustautua Justinianuksen edessä vain siten, että hän todellakin ottaa goottien kruunun ja luovuttaa sen keisarille."

"Niin", sanoi Belisarius huoaten, "sinä olet oikeassa.

"Minulla ei ole valitsemisen varaa."

"Mene sitten", sanoi Antonina pahoilla mielin.

"Mutta salli minun jäädä pois tästä kulkueesta. Se on käärmeen luikertelemista eikä voittokulkua."

* * * * *

Vaikka ravennalaiset eivät tunteneetkaan tarkemmin rauhanehtoja, tiesivät he sentään varmasti, että rauha oli tehty ja julman sodan pitkät, vaikeat kärsimykset olivat lopussa.

Porvarit olivat iloissaan tällaisesta ratkaisusta raivanneet maanjäristyksen kaatamien rakennusten sirpaleet kaduilta ja koristaneet juhlallisesti kaupunkinsa.

Köynnöksiä, lippuja ja kauniita mattoja näkyi joka paikassa rakennusten seinillä ja parvekkeilla. Kansaa virtaili suurilla toreilla, kylpypaikoissa ja basilikoissa tai souteli laguunikanavilla iloisena ja uteliaana näkemään Belisarius-sankaria ja hänen sotajoukkoaan, joka oli kauan piirittänyt heidän kaupunkiaan ja vihdoin voittanut barbaarit.

Suuret bysanttilaisparvet saapuivat ylpeinä ja voitonriemuisina kaupunkiin. Heikot, ympäri kaupunkia sirotellut goottivartiot katselivat ääneti ja surullisina vihollisjoukkojen marssia Teoderikin hallituskaupunkiin.

Kauniisti koristellussa kuninkaan palatsissa etevimmät gootit olivat koolla kuninkaan huoneiden viereisessä suuressa salissa.

Kuningas oli parhaillaan -- sillä Belisariuksen saapumista varten määrätty hetki läheni -- pukeutumassa kuninkaallisiin vaatteisiin. Hän teki sen mielihyvin, koska hän nyt viimeisen kerran pani ylleen nämä arvonmerkit, jotka olivat tuottaneet hänelle vain tuskaa ja onnettomuutta.

"Herttua Guntaris", sanoi hän völsungille. "Uskoton kamariherrani Hildebad on hylännyt minut.

"Rupea sinä tällä kertaa hänen sijaisekseen. Palvelijat näyttävät sinulle kuninkaallisessa aarreaitassa kultaisen arkun, jossa on Teoderikin kruunu, kypärä, purppuravaippa, miekka ja kilpi.

"Panen ne nyt ylleni ensimmäisen ja viimeisen kerran luovuttaakseni ne sankarille, joka on tarpeeksi arvokas niitä kantamaan.

"Mitä melua sieltä kuuluu?"

"Herra", vastasi kreivi Visand. "Siellä on eräs kerjäläisnainen.

"Hän on pyrkinyt jo kolme kertaa sisään.

"Hän lupaa sanoa nimensä vain sinulle.

"Ajammeko hänet ulos?"

"Ei. Sanokaa, että tahdon kuulla, mitä hänellä on sanomista. Kysyköön hän minua tänä iltana palatsissa."

Kun Guntaris lähti kuninkaan huoneesta, saapuivat Cethegus ja Bessas sinne.

Prefekti oli antanut tälle, ilmaisematta hänelle salaisuutta, antautumiskirjan kaksoiskappaleen, joka oli kuninkaan allekirjoitettava.

Hän luuli, että kuningas ottaisi asiapaperin puolueettoman Bessaksen kädestä mitään epäilemättä ja allekirjoittaisi sen.

Vitiges tervehti tulijoita.

Kun hän katseli prefektiin, ilmestyi varjo hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet moneen kuukauteen olleet näin iloisen näköiset.

Hän hillitsi itsensä ja sanoi:

"Sinä täällä, Rooman prefekti?

"Toisin tämä taistelu on päättynyt kuin luulimme. Mutta voit olla tyytyväinen sodan päättymiseen tällä tavalla.

"Nyt ei bysanttilaiskeisari Justinianus ainakaan hallitse Roomaasi."

"Eikä hallitsekaan minun eläessäni."

"Minä tulen, goottien kuningas", sanoi Bessas lomaan, "pyytämään allekirjoitustasi Belisariuksen kanssa tekemääsi sopimukseen."

"Olen jo allekirjoittanut sen."

"Oman kappaleesi. Tämä on päällikölleni aiottu kaksoiskappale."

"Anna se tänne sitten", sanoi Vitiges aikoen ottaa pergamenttikäärön bysanttilaisen kädestä.

Silloin herttua Guntaris saapui palvelijoiden kanssa huoneeseen.

"Vitiges", huusi hän, "kuninkaalliset korut ovat kadonneet."

"Miten se on mahdollista? Avaimet ovat olleet Hildebadilla."

"Kultainen arkku ja useita muitakin arkkuja on poissa.

"Tyhjässä komerossa, jossa ne olivat, oli tämä pergamenttipala.

"Siinä oli Hildebadin kirjurin käsialaa."

Kuningas luki:

"Teoderikin kruunu, kypärä, miekka, purppuravaippa ja kilpi ovat minun hallussani.

"Jos Belisarius tahtoo saada ne, niin tulkoon noutamaan."

"Kirjain H -- on Hildebadin tekemä."

"Häntä on ajettava takaa, kunnes hän ne luovuttaa", sanoi Cethegus synkästi.

Johannes ja Demetrius saapuivat sisään.

"Joudu, kuningas Vitiges", huusivat he.

"Kuuletko tuuban toitotusta? Belisarius on jo saapunut Stilichon portille."

"Menkäämme sitten", sanoi Vitiges, käskien palvelijan heittää hartioilleen purppuravaipan, jonka tämä oli tuonut kadonneen tilalle, ja painaen kultarenkaan päähänsä.

Miekan sijasta annettiin hänelle valtikka.

Hän lähti menemään.

"Sinä et ole vielä allekirjoittanut tätä", muistutti Bessas.

"Anna se tänne", sanoi Vitiges ottaen käärön bysanttilaisen kädestä.

"Asiakirja on kovin pitkä", sanoi hän silmäten sitä ja alkaen lukea.

"Joudu, kuningas", sanoi Johannes.

"Sinulla ei ole enää aikaa lukemiseen", sanoi Cethegus välinpitämättömän näköisenä ja ojensi kuninkaalle pöydältä sulkakynän.

"Silloin minulla ei ole aikaa allekirjoittamiseenkaan", vastasi kuningas.

"Sinä tiedät, että ihmiset sanoivat minua talonpoikaiseksi kuninkaaksi.

"Talonpojat eivät allekirjoita riviäkään lukematta tarkasti.

"Lähtekäämme!"

Hän antoi hymyillen asiakirjan prefektille ja lähti ulos.

Bysanttilaiset ja kaikki muut läsnäolijat seurasivat häntä.

Cethegus painoi pergamenttikäärön kokoon.

"Odotahan vain", kuiskasi hän vimmoissaan. "Vielä sinä allekirjoitat sen."

Hän seurasi hitaasti muita.

Kuninkaan kamarin edessä oleva sali oli jo aivan tyhjä.

Prefekti meni ulos holvattuun käytävään, joka neliönmuotoisena ympäröi palatsin ensimmäisen kerroksen ja jonka bysanttilaisroomalaisista kaariakkunoista oli vapaa näköala laajalle linnanpihalle.

Tämä oli aivan täynnä sotilaita.

Kaikilla neljällä portilla oli Belisariuksen peitsimiehiä.

Cethegus nojautui erääseen ikkunaan ja puhui itsekseen tapausten kulkua seuraten:

"Nyt on bysanttilaisia tarpeeksi pienen sotajoukon vangitsemista varten.

"Ystäväni Prokopius on varovainen.

"Tuolla. -- Vitiges ilmestyy pääovelle.

"Hänen goottinsa ovat kaukana jäljessä portailla.

"Kuninkaan hevonen tuodaan esille.

"Bessas pitää jalustinta.

"Vitiges saapuu paikalle.

"Hän nostaa jalkaansa.

"Torventoitotus kuuluu.

"Palatsin ovet suljetaan ja gootit jäävät sen sisäpuolelle.

"Katolla repäisee Prokopius omakätisesti goottien lipun alas.

"Johannes tarttuu kuninkaan oikeaan käteen.

"Oikein, Johannes.

"Kuningas huutaa: 'Petosta! Petosta!'

"Hän puolustautuu uljaasti.

"Mutta vaippa häiritsee hänen liikkeitään.

"Hän horjahtaa.

"Hän kaatuu maahan.

"Siihen goottien valtakunta sortui!"

* * * * *

"Siihen goottien valtakunta sortui!"

Näillä sanoilla Prokopius alkoi lauseet, jotka hän tänä iltana kirjoitti päiväkirjaansa.

"Olen tänä päivänä ollut mukana muodostamassa palasen maailmanhistoriaa ja tänä yönä sen tähän kirjoitan.

"Kun näin tänä päivänä roomalaisen sotajoukon marssivan Ravennan porttien kautta sisään ja saapuvan kuninkaalliseen linnaan, välähti päähäni ajatus: historiassa ei menestymistä määrää kunto eikä ansioiden määrä.

"On olemassa ylempi voima, voittamaton välttämättömyys.

"Gootit olivat meitä lukuisammat ja urhoollisemmat, eivätkä he ponnistuksia pelänneet.

"Ravennan goottilaiset naiset häpäisivät julkisesti miehiään nähdessään vihollisten vähäpätöisen ulkomuodon ja heidän vähälukuisuutensa.

"Lyhyesti sanoen: mies tai kansa voi joutua perikatoon, vaikka sen asia onkin oikea ja vaikka se ponnisteleekin sankarin tavoin, kun se joutuu taistelemaan mahtavampia voimia vastaan, joilla ei edes ole oikeutta puolellaan.

"Sydämeni moitti minua vääryydestä, kun tänään revin alas goottien lipun ja asetin sijalle Justinianuksen kultaisen lohikäärmeen, kun nostin vääryyden lipun oikeuden lipun paikalle.

"Ihmisten ja kansojen kohtaloita ei vallitse oikeus, vaan välttämättömyys, josta ajatuksemme eivät saa selkoa.

"Mutta oikeata miestä tämä seikka ei saa erehdyttää.

"Sillä miehen tekee sankariksi se, miten hän kestää kohtalonsa eikä se, millainen kohtalo hänellä on ollut.

"Goottien perikato on paljon kunniakkaampi kuin meidän voittomme.

"Ja tämä käsi, joka repi alas goottien lipun, kertoo tuon kansan maineesta ja sankarillisuudesta jälkeentuleville sukupolville.

"Mutta oli miten oli: -- siihen goottien valtakunta sortui."

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Siltä näyttikin.

Petos oli onnistunut täydellisesti Prokopiuksen varokeinojen avulla.

Samalla hetkellä, jolloin goottien lippu reväistiin palatsin harjalta ja kuningas vangittiin, piiritettiin hämmästyneet gootit kaikkialla -- linnanpihalla, kaupungin kaduilla ja laguuneilla ja bysanttilaisten leirissä -- ylivoimaisesti. Keihäsrivit tuijottivat heitä vastaan kaikkialta. Melkein poikkeuksetta gootit riisuivat aseensa. Ne harvat, jotka --- kuten kuninkaan lähimmät miehet -- yrittivät vastarintaa, tapettiin.

Vitiges itse, herttua Guntaris, kreivi Visand, kreivi Markja ja muut heidän kanssaan vangiksi joutuneet ylhäiset gootit vietiin kukin eri vankilaan. Kuningas pantiin "Teoderikin torniin", syvään, vahvaan vankilaan palatsin sisällä.

Belisariuksen kulkuetta Stilichon portilta Honoriuksen torille ei kukaan häirinnyt.

Saavuttuaan palatsiin hän kutsui kokoon kaupungin senaatin ja dekurionit ja vannotti heillä uskollisuudenvalan keisari Justinianukselle.

Prokopius lähetettiin Bysanttiin viemään Napolin, Rooman ja Ravennan kultaisia avaimia.

Hänen piti laatia laaja kertomus sodasta ja pyytää Belisariuksen virka-ajan pidennystä siksi, kunnes Italia oli saatu täydellisesti rauhoitetuksi, hänen piti myöskin hankkia lupa voittokulun viettämiseen tämän, kuten vandaalisodankin jälkeen. Vangittu goottikuningas kuljetettaisiin hippodromiin kansan nähtäväksi.

Belisarius piti sotaa melkein päättyneenä.

Cethegus oli melkein samaa mieltä.

Mutta hän pelkäsi goottien nousevan maaseudulla kapinaan kuultuaan petoksesta.

Hän piti senvuoksi huolta siitä, ettei tapauksen kulusta päässyt tarkempia tietoja kaupungista maaseudulle. Sitä paitsi hän koetti keksiä kaikenlaisia keinoja voidakseen käyttää vangittua kuningasta itseään mahdollisesti heräävän kansallisuustunteen tukahduttamiskeinona.

Hän sai myöskin Belisariuksen suostumaan siihen, että Akacius lähti persialaisten ratsumiesten kanssa ajamaan takaa Hildebadia, joka oli lähtenyt joukkoineen Tarvisiumiin päin.

Hän yritti turhaan päästä kuningattaren puheille.

Tämä ei ollut vielä täysin toipunut uudesta taudinpuuskasta, jonka hän oli saanut kerjäläisen käynnin jälkeen, eikä laskenut ketään luokseen.

Hän oli ääneti kuullut kerrottavan kaupungin antautumisesta.

Prefekti asetti kunniavahdin hänen asuntonsa eteen, ettei hän pääsisi karkuun.

Prefektillä oli suurenmoisia suunnitelmia Matasuntaan nähden.

Hän lähetti tälle vangitun kuninkaan miekan ja kirjoitti samalla:

"Olen pitänyt sanani.

"Kuningas Vitiges on kukistettu.

"Sinä olet kostanut ja olet vapaa.

"Täytä sinä nyt minun toivomukseni."

Belisarius, joka kaipasi kipeästi uskollista neuvonantajaansa Prokopiusta, kutsui eräänä päivänä prefektin luokseen palatsin oikeaan sivurakennukseen, jonne hän oli asettunut asumaan.

"Tavatonta niskoittelua", huusi hän Cetheguksen saapuessa.

"Mitä on tapahtunut?"

"Tiedäthän, että olen sijoittanut Bessaksen ja logilaiset palkkasoturit Honoriuksen torniin, joka on kaupungin tärkeimpiä paikkoja.

"Sain kuulla, että nuo joukot ovat ruvenneet niskoittelemaan. Käskin heitä lähtemään pois sieltä -- mutta Bessas --"

"No?"

"Hän kieltäytyy tottelemasta."

"Syyttäkö? Se on mahdotonta."

"Naurettavasta syystä.

"Eilen virka-aikani päättyi."

"No?"

"Bessas sanoo, ettei minulla viime yöstä alkaen enää ollut käskyvaltaa."

"Se on hävytöntä. Mutta hän on oikeutettu tekemään niin."

"Oikeutettuko?

"Parin päivän perästä keisarin vastaus saapuu.

"Tietysti hän nimittää minut nyt, kun olen saanut Ravennan haltuuni, uudestaan ylipäälliköksi sodan loppuun saakka.

"Ylihuomenna viimeistään on vastaus saapunut tänne --"

"Kenties jo ennenkin, Belisarius.

"Classiksen majakanvartija on ilmoittanut jo auringon noustessa, että Arminiumista päin saapuu laiva tänne.

"Se lienee keisarillinen kolmisoutu.

"Se voi saapua satamaan millä hetkellä tahansa.

"Silloin solmut selviävät itsestään."

"Minä ratkaisen ne ennemmin.

"Henkivartijani valloittavat tornin väkirynnäköllä ja Bessaksen --"

Johannes riensi hengästyneenä sisään.

"Päällikkö", huusi hän. "Keisari!

"Keisari Justinianus itse saapuu nyt juuri Classiksen satamaan."

Cethegus vavahti.

Aikoiko salama kirkkaalta taivaalta, epäluotettavan itsevaltiaan oikku syöstä hänen suunnitelmansa melkein valmiin rakennuksen juuri harjahirttä nostettaessa turmioon?

Mutta Belisarius kysyi säihkyvin silmin:

"Keisariko?

"Mistä sen tiedät?"

"Hän itse saapuu tänne kiittämään sinua voitoistasi.

"Sellaista kunniaa ei usein satu kuolevaisen osaksi.

"Ariminumista päin tulevassa laivassa on keisarillinen päällikkölippu.

"Purppurainen ja hopeainen.

"Kuten tiedät, merkitsee se sitä, että keisari on laivassa."

"Tai joku keisarillisen huoneen jäsen", oikaisi Cethegus ajatuksissaan huoahtaen helpotuksesta.

"Rientäkäämme satamaan vastaanottamaan herraamme", virkkoi Belisarius.

* * * * *

Hänen ylpeytensä ja ilonsa laimenivat suuressa määrässä, kun hän rientäessään Classikseen tapasi ensimmäiset hovilaiset, jotka vaativat asuntoa palatsissa ei keisarille itselleen, vaan tämän veljenpojalle, prinssi Germanukselle.

"Hän lähettää ainakin lähimmän miehensä", lohdutteli Belisarius itseään jatkaessaan Cetheguksen rinnalla matkaa satamaan.

"Germanus on hovin jaloin mies. Lahjomaton, oikeudenmukainen ja tavoiltaan viattoman puhdas.

"Häntä kutsutaan 'suon liljaksi'.

"Mutta sinähän et kuuntele, mitä sanon."

"Suo anteeksi! Huomasin tuolla tungoksessa äsken maalle nousseiden joukossa sotatribuunini, nuoren Lucius Liciniuksen."

"Salve, Cethege", huudahti tämä raivaten itselleen tien prefektin luo.

"Tervetuloa vapautettuun Italiaan! Minkä sanoman tuot keisarinnalta", kysyi hän kuiskaten.

"Jäähyväissanansa oli 'Nike' (voitto). Sitäpaitsi hän lähetti sinulle tämän kirjeen", vastasi lähettiläs yhtä hiljaa.

"Mutta älä toimita minua enää tuon naisen luo", sanoi hän otsaansa rypistäen.

"En, en, nuori Hippolytokseni! Luullakseni se ei ole enää tarpeellista."

Puhellessaan he olivat saapuneet sataman kivilaiturille, jonka portaita pitkin keisarillinen prinssi juuri nousi maihin.

Sotajoukot ja nopeasti paikalle keräytynyt kansanjoukko otti jalomuotoisen prinssin ja hänen komean seurueensa vastaan riemuhuudoin ja keisarillisin kunnianosoituksin.

Cethegus katsoi häntä tarkasti.

"Kalpeat kasvot ovat tulleet vielä kalpeammiksi", sanoi hän Liciniukselle.

"Lienet kuullutkin, että hovissa huhutaan keisarinnan myrkyttäneen hänet, kun ei saanut häntä vietellyksi."

Prinssi saapui juuri kumarrellen joka taholle Belisariuksen luo, joka tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.

"Terve, Belisarius", sanoi hän totisena.

"Tule heti mukaani palatsiin.

"Missä on prefekti Cethegus?

"Cethegus", sanoi hän tarttuen tämän käteen, "olen iloinen saadessani taas nähdä Italian suurimman miehen.

"Missä Bessas?

"Sinä saat heti viedä minut Teoderikin tyttärentyttären luo.

"Hänen luokseen menen ensin.

"Vien hänelle Justinianuksen lahjat ja lausun osanottoni.

"Hän on tähän saakka ollut vankina omassa valtakunnassaan.

"Hänestä tulee nyt kuningatar Bysantin hoviin."

"Siellä on hänen paikkansa", myönsi Cethegus.

Hän kumarsi syvään ja sanoi:

"Sinähän olet tuntenut ruhtinattaren kauan. Hänet oli sinulle määrätty."

Prinssin kasvoille ilmestyi äkkiä heleä puna.

"Valitettavasti en voittanut hänen sydäntään.

"Näin hänet useita vuosia sitten täällä äitinsä hovissa. Siitä alkaen eivät sieluni silmät ole nähneet mitään muuta kuvaa."

"Hän onkin maailman kaunein nainen", virkkoi Cethegus levollisesti.

"Ota tämä chrysopas kiitokseksi sanoistasi", huudahti Germanus ja pisti prefektin sormeen kauniin sormuksen.

He olivat joutuneet palatsin edustalle.

"Nyt, Matasunta", sanoi Cethegus itsekseen, "alkaa toinen elämäsi.

"En tunne ainoatakaan roomalaisnaista, -- paitsi kenties erästä tyttöä, jonka tunsin -- joka voisi vastustaa tällaista kiusausta.

"Kykeneeköhän tuo germaanilaisnainen sitä vastustamaan?"

Heti kun prinssi oli jonkin verran tointunut merimatkan vaivoista ja muuttanut matkapuvun hovipukuun, hän saapui prefektin saattamana suuren Teoderikin valtaistuinsaliin palatsin keskiosassa.

Holvikattoisen salin seinillä näkyi vielä merkkejä goottien voitoista.

Pitkin salin kolmea seinää oli pylväskäytäviä. Neljännen seinän keskikohdalla sijaitsi Teoderikin valtaistuin.

Jalon arvokkaasti prinssi nousi valtaistuimen portaita ylös. Cethegus jäi Belisariuksen, Bessaksen, Demetriuksen, Johanneksen ja lukuisain muiden sotapäällikköjen kanssa salin keskilattialle.

"Keisarillisen herrani ja setäni nimessä otan haltuuni tämän Ravennan kaupungin ja Länsi-Rooman keisarikunnan.

"Sinulle, magister militum, herramme keisari lähettää tämän kirjeen.

"Avaa se ja lue se itse ääneen kaikkien läsnäolijoiden kuullen.

"Niin Justinianus määräsi."

Belisarius astui esille, otti polvistuen vastaan keisarillisen kirjeen, suuteli sinettiä, nousi taas seisomaan, avasi kirjeen ja luki:

"Justinianus, roomalaisten keisari, Itä- ja Länsi-Rooman herra, persialaisten ja saraseenien, vandaalien ja alanien, logien ja sabirien, hunnien ja bulgaarien, avarien ja sklavenien sekä viimeksi goottien voittaja konsulari Belisariukselle, entiselle magister militumille.

"Olemme prefekti Cethegukselta saaneet tietää kaikki ne seikat, joiden vuoksi Ravenna kukistui.

"Hänen kertomuksestaan saat sinäkin tiedon, hänen toivomuksensa mukaan.

"Mutta me emme voi yhtyä hänen siinä lausumaansa hyvään arvosteluun sinusta, sinun menestyksestäsi ja käyttämistäsi keinoista. Senvuoksi erotamme sinut virastasi sotajoukkomme päällikkönä.

"Ja käskemme sinun heti tämän kirjeen saatuasi palata Bysanttiin vastaamaan valtaistuimemme edessä.

"Me emme voi myöntää sinulle riemukulkuetta, kuten vandaalisodan loputtua, sitäkin suuremmalla syyllä kun ei Rooma eikä Ravenna joutuneet käsiimme sinun urhoollisuutesi vuoksi, Rooma antautui ja Ravennaa kohtasi maanjäristys. -- Jumalan vihan osoitus kerettiläisiä kohtaan -- sitäpaitsi johtui sen antautuminen hyvin epäilyttävistä sopimuksista, joiden viattomuuden saat todistaa valtaistuimemme edessä, sillä sinua on syytetty majesteetinrikoksesta.

"Kun me, muistellen entisiä suuria ansioitasi, emme tahdo tuomita sinua kuulustelematta -- sillä itä- ja länsimaat ylistävät meitä kaikkina aikoina oikeamieliseksi keisariksi -- emme suostu syyttäjiesi tekemään vangitsemisvaatimukseen.

"Kahleitta -- vain syyttävän omantuntosi siteissä -- saat tulla keisarillisten kasvojemme eteen."

Silloin Belisarius horjui.

Hän ei jaksanut enää jatkaa lukemista. Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Kirje putosi lattialle.

Bessas nosti sen ylös, suuteli sitä ja jatkoi lukemista:

"Seuraajaksesi sotajoukon päällikkönä nimitämme strategi Bessaksen.

"Ravennan jätämme arkontti Johanneksen huostaan. Verojen kanto ja hoito jää, huolimatta italialaisten häntä vastaan tekemistä epäoikeutetuista syytöksistä, edelleen uskollisen ja innokkaan palvelijamme logoteti Aleksandroksen käsiin.

"Valtionhoitajaksemme Italiassa nimitämme Rooman ansiokkaan prefektin, Cornelius Cethegus Caesariuksen.

"Veljenpoikamme Germanus, jonka olemme varustaneet keisarillisella vallalla, vastaa hengellään siitä, että sinut viipymättä lähetetään Ariminumin tienoilla olevaan laivastoomme, jolla Areobindos tuo sinut sitten Bysanttiin."

Germanus nousi seisomaan ja käski kaikkien paitsi Belisariuksen ja Cetheguksen lähteä salista.

Hän astui alas valtaistuimelta ja meni Belisariuksen luo, joka ei ollenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hän seisoi liikkumattomana nojaten päätään ja vasenta kättään erääseen patsaaseen ja tuijotti eteensä maahan.

Prinssi tarttui hänen oikeaan käteensä.

"Minusta oli tuskallista olla tällaisen surusanoman tuojana.

"Otin tämän tehtävän vastaan sen vuoksi, että luulin ystävän voivan suorittaa sen lempeämmin kuin vihollisesi, jotka olisivat mielellään tahtoneet tuoda tämän sanoman perille.

"Mutta en tahdo salata sinulta, että tämä viimeinen voittosi riistää sinulta edellistenkin voittojen kunnian.

"En olisi koskaan luullut, että sankari Belisarius antautuu sellaiseen petokseen.

"Cethegus on pyytänyt, että hänen keisarille lähettämänsä kertomus näytettäisiin sinullekin.

"Siinä on vain kiitetty sinua. Tässä se on.

"Luullakseni keisarinna on syypää tähän keisarin sinulle osoittamaan epäsuosioon.

"Mutta ethän sinä kuule mitään --"

Hän laski kätensä Belisariuksen olalle.

Tämä ravisti sen pois.

"Anna minun olla rauhassa, poika -- sinä tuot minulle -- sinä tuot minulle kruunattujen tavallisen kiitoksen."

Germanus loukkautui hiukan.

"Belisarius! Sinä unohdat, kuka sinä olet ja kuka minä olen."

"En suinkaan. Minä olen vanki ja sinä olet minun vartijani.

"Lähden heti laivallesi. Älä sentään paneta minua kahleisiin."

* * * * *

Prefekti pääsi vasta myöhään eroon prinssistä, joka täydellisesti häneen luottaen puheli valtion asioista ja omista mieskohtaisista toivomuksistaan.

Päästyään huoneisiinsa, jotka olivat niinikään palatsissa, hän rupesi heti ensi työkseen lukemaan Lucius Liciniuksen tuomaa keisarinnan kirjettä.

Se oli näin kuuluva:

"Olet voittanut, Cethegus.

"Kun sain käsiini kirjeesi, rupesin muistelemaan muinaisia aikoja, jolloin samoilla salakirjaimilla kirjoitetut kirjeesi Teodoralle eivät kosketelleet valtion asioita eivätkä sotia, vaan puhuivat suudelmista ja ruusuista. --"

"Tuollaisista niiden täytyy aina muistuttaa", murahti Cethegus kesken lukemisen.

"Mutta tässäkin kuivassa asiakirjeessä tunsin heti sen vastustamattoman neron, joka kerran voitti Bysantin naiset vielä suuremmassa määrässä kuin nuorekas kauneutesi.

"Suostuin nyt vanhan ystäväni toivomuksiin samoin kuin ennen suostuin nuoren.

"Oi, miten usein ja mielelläni muistelen suloista nuoruuttamme.

"Huomaan kyllä hyvin, että Antoninan puolison tulevaisuus olisi liian varma, jollei hän tällä kertaa kukistuisi.

"Senvuoksi kuiskasin -- kuten olit kirjoittanut -- keisarin korvaan:

"'Alamainen, jolla on tilaisuus leikkiä kruunuilla ja kapinalla, on liian vaarallinen.'

"'Sellaiseen kiusaukseen ei ainoakaan sotapäällikkö saa enää joutua.'

"'Hän voi joskus tehdä todella sen, minkä hän nyt teki leikillä.'

"Nämä sanat painoivat vaa'assa enemmän kuin Belisariuksen kaikki voitot, ja vaatimuksiini -- tai oikeammin vaatimuksiisi -- suostuttiin.

"Sillä epäluulo on poistamattomasti syöpynyt Justinianuksen olemukseen.

"Hän luottaa maan päällä vain yhden ihmisen -- Teodoran -- uskollisuuteen.

"Sanansaattajasi Licinius on kaunis, mutta ei erittäin rakastettava. Hänen ajatuksensa ovat aina Roomassa ja aseissa.

"Oi Cethegus, ystäväiseni! Nykyajan nuoriso ei ole enää yhtä elämänhaluista kuin meidän aikaisemme oli.

"Olet voittanut, Cethegus.

"Muistatko vielä illan, jolloin kuiskasin sinulle nuo sanat? Älä unohda, ketä sinun tällä kertaakin on kiittäminen voitostasi.

"Ota huomioon:

"Teodora antaa käyttää itseään välikappaleena vain niin kauan kuin itse tahtoo.

"Muista se."

"Kyllä sen muistan", tuumi Cethegus itsekseen polttaessaan kirjettä.

"Sinä olet vaarallinen liittolainen, Teodora -- ei, Daemonodora -- katsokaamme, oletko aivan korvaamaton. --

"Kärsivällisyyttä. --

"Muutaman viikon perästä on Matasunta Bysantin hovissa."

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU

Pyöreä torni, jonka syvässä holvissa vangittua Vitigestä säilytettiin, oli palatsin oikean sivurakennuksen kulmassa, samassa rakennuksessa, jossa hän oli asunut kuninkaana ollessaan.

Torni rautaovineen oli pitkän käytävän päässä, joka alkoi pihasta. Pihan puoleisessa käytävän päässä oli myös rautaportti.

Aivan tuota pihaporttia vastapäätä sijaitsi maakerroksessa pihan vasemmalla puolen palatsin vanginvartijan Dromonin pieni asunto.

Siinä oli kaksi pientä huonetta, joiden välillä oli vaateverho.

Peremmän huoneen aitiontapaisesta akkunasta saattoi nähdä pihalle ja pyöreään torniin.

Huoneiden sisustus oli hyvin yksinkertainen. Sisemmässä oli olkivuode ja ulommassa kaksi tuolia ja pöytä sekä avaimia seinällä.

Akkunan luona puupenkillä istui muuan nainen yötä päivää katsellen ääneti ja miettiväisenä muurinaukkoon, josta kuninkaan vankilaan tuli valoa ja ilmaa.

Nainen oli Rautgundis.

Hänen silmänsä eivät hetkeksikään kääntyneet tuosta muurinaukosta.

"Sillä siihen hänkin katselee", sanoi hän itsekseen.

Silloinkin, kun hän puhui Vakiksen tai vanginvartijan kanssa, joka oli antanut hänelle asunnon, katsoi hän torniin.

Hänen silmänsä tuntuivat voivan poistaa vangitun onnettomuuden.

Hän oli istunut tänään kauan paikallaan.

Ilta oli pimennyt.

Mahtava torni katseli häntä uhkaavana ja synkkänä ja loi leveän varjon pihalle ja palatsin vasempaan kylkirakennukseen.

"Kiitos, hyvä taivainen isä", sanoi hän.

"Koettelemuksesikin ovat hyväksi.

"Jos olisin mennyt Scaranzian kukkuloille, korkealle Arnille isäni luo, kuten olin aikonut, niin en olisi koskaan saanut tietoa tästä kurjuudesta.

"Tai olisin saanut liian myöhään.

"Ikävoin poikani kuolinpaikalle, kotimme läheisyyteen.

"Sitä tosin vältin, sillä olisihan hänen kuningattarensa saattanut olla siellä.

"Asetuimme asumaan erääseen metsämajaan Faesulaen luona.

"Ja kun onnettomuus tuli, kun sanoma toisensa jälkeen saapui epäonnistumisista ja kun saraseenit polttivat talomme ja minä näin liekit piilopaikkaamme saakka, oli liian myöhäistä mennä pohjoiseen isäni luo. Italialaiset sulkivat kaikki tiet ja antoivat kaikki vaaleatukkaiset pakolaiset massagettien käsiin.

"Muuta tietä ei ollut valittavana kuin tänne korppikaupunkiin vievä. Tänne en ollut tahtonut hänen vaimonaan tulla.

"Kerjäävänä pakolaisena saavuin tänne. Vain hänen ratsunsa Vallada ja hänen orjansa, nyt vapautettu Vakis ovat pysyneet minulle uskollisina.

"Saavuin tänne häntä auttaakseni -- Jumalan lähettämänä -- joskin vastoin tahtoani -- saavuin häntä pelastamaan, vapauttamaan hänet kuninkaallisen vaimonsa häpeällisestä petoksesta ja hänen vihollistensa pahuudesta.

"Kiitos, uskollinen Jumala!

"En saanut elää yhdessä hänen kanssaan -- mutta -- mutta minä -- Rautgundis -- pelastan hänet." --

Pihan toisella puolella oleva rautaportti ratisi. Mies tuli soihtu kädessä portista ulos, kulki yli pihan ja saapui huoneeseen.

Hän oli vanha vanginvartija.

"Mitä nyt? Puhu", huudahti Rautgundis nousten istualtaan ja rientäen etuhuoneeseen.

"Kärsivällisyyttä -- kärsivällisyyttä! Salli minun ensin panna soihtu pois käsistäni. Kas niin! -- Mitäkö? Hän on juonut. Se teki hänelle hyvää."

Rautgundis painoi kätensä sykkivälle sydämelleen.

"Mitä hän tekee", kysyi hän sitten.

"Hän istuu yhä äänettömänä samassa asennossa puujakkarallaan selkä oveen päin käännettynä ja pää käsien varassa.

"Hän ei vastaa minullekaan mitään.

"Hän ei ole tähän saakka liikahtanutkaan.

"Olen luullut, että tuska ja suru ovat saattaneet hänen päänsä sekaisin.

"Mutta kun tänään ojensin hänelle viinilasin ja sanoin: 'Juokaa, rakas herra, tämä tulee uskollisilta ystäviltä', katsahti hän minuun.

"Katse oli liikuttavan surullinen.

"Hän joi pitkän siemauksen, kiitti minua päätään nyökäten ja huokasi sitten syvään, niin syvään, että sydäntäni viilsi."

Rautgundis kätki kasvonsa käsiinsä.

"Jumala tietää, mitä pahaa hän aikoo kuninkaalle", mutisi vanhus itsekseen.

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä sanoin, että sinunkin on syötävä ja juotava kunnollisesti.

"Muuten voimasi loppuvat.

"Sinä tarvitset vielä voimiasi."

"Minä saan niitä silloin."

"Juo ainakin lasillinen viiniä."

"Tätäkö?

"Ei, se on kokonaan hänelle aiottu."

Hän meni takaisin sisähuoneeseen, asettuen entiselle paikalleen.

"Ruukusta riittää pitkiksi ajoiksi", jatkoi vanhus itsekseen.

"Ja minä pelkään, että meidän on koetettava heti pelastaa hänet, jos haluamme onnistua. Tuolta tulee Vakis.

"Jospa hän nyt edes toisi hyviä tietoja, muuten --"

Vakis tuli sisään.

Hän oli kuningattaren luona käytyään vaihtanut rynnäkkökypäränsä ja vaippansa Dromonin vaatteisiin.

"Minä tuon hyviä uutisia", sanoi hän heti ovella.

"Mutta missä te olitte äsken?

"Minä koputin turhaan."

"Me olimme ostamassa viiniä."

"Vai niin. Senvuoksi koko huone lemuaakin niin hyvältä.

"Mitä nyt? Tämähän on vanhaa, hyvää falernoviiniä.

"Millä te olette tämän maksanut?"

"Milläkö? Maailman jaloimmalla kullalla", vastasi vanhus.

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

"Kerroin Rautgundikselle, että prefekti antoi kuninkaan kärsiä puutetta, että hän heikkenisi.

"Useaan päivään ei hänelle ole annettu ruokaosuutta. Olen saanut hänelle ruokaa vain siten, että olen -- omantunnon soimauksista huolimatta -- vähentänyt muiden vankien annoksia.

"Rautgundis ei sallinut sitä.

"Hän mietti jonkin aikaa ja kysyi sitten:

"'Dromon! Vieläkö roomalaisnaiset maksavat germaanilaisnaisten keltaisista hiuksista yhtä hyviä hintoja kuin ennenkin?'

"Minä pöllö vastasin ajattelemattani myöntävästi.

"Hän leikkasi heti pitkät, kauniit, kullanruskeat palmikkonsa ja antoi ne minulle.

"Siten saimme viinin maksetuksi."

Vakis syöksyi viereiseen huoneeseen, heittäytyi polvilleen ja suuteli Rautgundiksen hameen lievettä.

"Oi, emäntäni", sanoi hän ääni väristen, "sinä uskollinen vaimo."

"Mitä hulluttelet, Vakis? Nouse ja kerro uutisesi!"

"Niin, kerro", sanoi Dromon tullen hänkin sisähuoneeseen. "Mitä poikani sanoi?"

"Mitä me hänen neuvoillaan teemme.

"Minä suoritan kaiken yksin."

"Me tarvitsemme häntä välttämättömästi. Prefekti on muodostanut nuorista ravennalaisista Rooman mallin mukaan yhdeksän kohorttia legioonalaisia. Poikani Paulus on niiden joukossa.

"Onneksi prefekti on uskonut kaupungin porttien vartioimisen näille legioonalaisille.

"Bysanttilaiset ovat satamassa, isaurilaiset täällä palatsissa."

"Portit suljetaan tarkoin yöksi", sanoi Vakis.

"Mutta muurinaukko Aetiuksen tornin luona on vielä korjaamatta.

"Siellä ovat vain vartijat suojana."

"Milloin on pojallani vahtivuoro?"

"Kahden päivän perästä. Hänellä on kolmas yövartio."

"Jumalan kiitos.

"Kauemmaksi emme voisi juuri pelastusta siirtää. Pelkään --"

Hän vaikeni.

"Mitä? Puhu", sanoi Rautgundis päättäväisen näköisenä.

"Jaksan kyllä kuulla sen."

"Parempi lieneekin, että tiedät kaikki.

"Sillä sinä olet viisaampi ja kekseliäämpi kuin me molemmat.

"Sinä keksit pikemmin keinon.

"Minä pelkään, että niillä on häntä kohtaan paha mielessä.

"Niin kauan kuin Belisarius oli käskijänä, ei ollut mitään hätää.

"Mutta kun hänet vietiin täältä pois ja kun prefekti, tuo harvasanainen, kylmä pahahenki, tuli palatsin herraksi, rupesi näyttämään vaaralliselta.

"Joka päivä hän käy itse kuninkaan luona vankilassa.

"Hän puhuu joka kerta kauan ja innokkaasti, tuntuupa vielä uhkailevankin kuningasta.

"Olen usein kuunnellut käytävässä.

"Mutta paljoa hän ei näy saaneen aikaan.

"Kuningas ei luullakseni vastaa hänelle ollenkaan.

"Kun prefekti tulee vankilasta, katselee hän synkästi kuin varjojen kuningas.

"Kuuteen päivään en ole kuningasta varten saanut ollenkaan viiniä enkä muuta ruokaakaan kuin pienen palan leipää.

"Ja ilma siellä alhaalla on painostavaa kuin haudassa."

Rautgundis huokasi.

"Ja kun prefekti eilen saapui sieltä, oli hän vihaisemman näköinen kuin koskaan ennen. Hän kysyi minulta --"

"No? Sano suoraan, oli se mitä tahansa!"

"Hän kysyi, olivatko kidutuskoneet kunnossa!"

Rautgundis kalpeni.

"Konna", huusi Vakis. "Mitä sinä --"

"Älkää hätäilkö! Toistaiseksi ainakin voimme olla huolettomia.

"'Clarissimus', vastasin minä totuuden mukaisesti, 'ruuvit ja pihdit, painot ja piikit ja kaikki nuo muutkin sievät kapineet ovat parhaassa järjestyksessä samassa paikassa kuin ennenkin.'

"'Missä?' kysyi hän.

"Meren pohjassa.

"Heitin ne sinne kuningas Teoderikin käskystä. --

"Ette varmaankaan tiedä, Rautgundis-rouva, että miehenne pelasti minut kerran ollessaan vielä tavallinen kreivi, kun noilla koneilla aiottiin tehdä kokeita minun ruumiissani.

"Silloin poistettiin hänen pyynnöstään kidutus kokonaan. Olen hänelle velkaa elämäni ja ehjät jäseneni.

"Senvuoksi panen ilolla henkeni alttiiksi hänen puolestaan.

"Senvuoksi lähden tästä kaupungistakin teidän mukananne, jollei muu auta.

"Mutta me emme saa vitkastella.

"Prefekti ei tarvitse pihtejä eikä ruuveja kiusatessaan ytimen ihmisen luista.

"Pelkään häntä kuin pirua."

"Minä vihaan häntä kuin valhetta", sanoi Rautgundis vimmoissaan.

"Siksi meidän pitää kiirehtiä, ennenkuin hän ehtii toteuttaa pirulliset tuumansa.

"Sillä hänellä on jotakin pahaa tekeillä kuningasta vastaan.

"Mutta minä puolestani en ymmärrä, mitä hän vielä tahtoo vankiparalta.

"Minun suunnitelmani on tällainen.

"Kolmantena yönä, kun Paulus on vahdissa, avaan iltajuomaa viedessäni hänen kahleensa, puen vaippani hänen ylleen ja tuon hänet vankilasta tänne pihalle.

"Täältä hän pääsee esteettä palatsin portille, jossa portinvartija kysyy häneltä tunnussanaa.

"Sen sanon hänelle.

"Kun hän on tullut kadulle, rientäköön hän nopeasti Aetiuksen tornille, missä Paulus laskee hänet muurinaukosta ulos.

"Muurin ulkopuolella pinjametsässä, Dianan lehdossa, muutaman askeleen päässä tornista Vakis ja Vallada odottavat häntä.

"Mutta hänen mukaansa ei saa kukaan lähteä.

"Et edes sinäkään, Rautgundis.

"Hän pääsee yksin varmimmin pakoon."

"Mitäpä minusta?

"Hän olkoon vapaa.

"Älä mainitse ollenkaan nimeäni.

"Olen tuottanut hänelle vain onnettomuutta.

"Tahdon vain kerran nähdä hänet, tahdon katsella, kun hän menee vapauteen."

* * * * *

Prefekti nautti näinä päivinä täysin siemauksin valtansa suloisuudesta.

Hän oli Italian valtionhoitaja. Kaikissa Italian kaupungeissa korjailtiin ja vahvistettiin varustuksia hänen toimestaan, ja kaupunkilaiset totutettiin aseita käyttämään.

Bysantin edustajat eivät voineet hänen puuhiaan vastustaa.

Bysantin päälliköillä oli huono onni, Tarvisiumin, Veronan ja Ticinumin piiritys ei edistynyt entisestään. Ilokseen Cethegus kuuli, että Hildebad, jonka joukko oli matkan varrella kasvanut kuudeksi sadaksi mieheksi, oli taistelussa Akaciuksen kanssa voittanut tämän tuhat persialaista ratsumiestä.

Mutta voimakas bysanttilaisjoukko, joka oli lähtenyt häntä vastaan Mantuasta, sulki häneltä tien -- hän pyrki Tarvisiumiin Totilan luo -- ja pakotti hänet sulkeutumaan Castra Novan linnoitukseen, joka oli Torismuntin miesten hallussa.

Bysanttilaiset piirittivät linnoituksen, mutta eivät voineet sitä valloittaa. Prefekti odotti hetkeä, jolloin Akaciuksen olisi pakko kutsua hänet kukistamaan gootin, joka ei enää voinut päästä karkuun.

Hän iloitsi siitä, että Bysantin sotajoukko ei Belisariuksen lähdettyä kyennyt murtamaan goottien viimeistä vastarintaa.

Sitä paitsi Belisariuksen kaikkialle mukanaan tuomien bysanttilaisten veronkantajain harjoittama kovuus -- hän ei voinut estää keisarin käskystä harjoitettua nylkemistä -- herätti tai lisäsi kaupungeissa ja maaseudulla vastenmielisyyttä itäroomalaisia kohtaan.

Cethegus ei estänyt, kuten Belisarius oli tehnyt, Justinianuksen virkamiesten suurimpiakaan hävyttömyyksiä. Hän huomasi ilokseen, että Napolissa ja Roomassa väestö oli useita kertoja noussut kapinaan sortajia vastaan.

Kun gootit olivat täydellisesti kukistetut ja bysanttilaisten hirmuhallitus tullut tarpeeksi vihatuksi, voisi vapautussota alkaa ja päättyä onnellisesti. Vapauttaja olisi Cethegus.

Mutta siitä huolimatta alituinen pelko vaivasi häntä -- sillä hän osasi antaa täyden arvon vihollistensa voimalle -- että goottisota, jonka viimeiset kipinät eivät vielä olleet sammuneet, saattaisi leimahtaa uudestaan ilmiliekkiin, jos gootit saisivat tiedon petoksesta.

Levottomuutta lisäsi se seikka, etteivät goottien vihatuimmat johtajat Totila ja Teja olleet joutuneet vangeiksi Ravennassa.

Estääkseen vaaran, joka voisi aiheutua kansallistunnon katkeroitumisesta hän koetti kaikin voimin saada vangitun goottikuninkaan allekirjoittamaan selityksen, että hän oli toivottomuudessaan luopunut kaupungista ilman minkäänlaisia ehtoja, ja kehoittamaan gootteja luopumaan hyödyttömästä vastarinnasta.

Vangin pitäisi sitä paitsi ilmoittaa, mihin linnoitukseen Teoderikin suuri sota-aarre oli kätkettynä.

Se olisi ollut välttämätön vieraiden ruhtinasten ja sotilaiden palkkaamiseksi.

Jos gootit menettäisivät sen, kadottaisivat he viimeisen toivonsa saada heikentyneelle sotajoukolleen vierasta apua.

Prefektin mielestä oli hyvin tärkeää, ettei tuo satujen suunnattomaksi kertoma aarre joutuisi bysanttilaisten käsiin, sillä näiden rahapula ja sen aiheuttama nylkemisjärjestelmä olivat hänen parhaita liittolaisiaan. Hän tahtoi saada sen itselleen, sillä hänenkään varansa eivät olleet ehtymättömät.

Mutta hänen puuhansa menivät myttyyn kuninkaan itsepäisyyden vuoksi.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Kuninkaan pelastamista varten oli ryhdytty tarpeellisiin toimiin.

Rautgundis oli lähtenyt Vakiksen kanssa tutkimaan metsikköä, jossa uskollisen vapautetun piti odottaa Didrik berniläisen uskollisen ratsun keralla.

Levollisena tietäessään kaiken olevan valmista Rautgundis palasi vanginvartijan asunnolle.

Mutta hän kalpeni, kun tämä riensi epätoivoisen näköisenä häntä vastaan ja saattoi hänet nopeasti sisempään huoneeseen.

Siellä tämä heittäytyi polvilleen hänen eteensä, iski nyrkeillään rintaansa ja repi harmaata tukkaansa.

Pitkiin aikoihin hän ei saanut sanaakaan suustaan.

"Puhu", pyyteli Rautgundis painaen kättään rintaansa vasten, "onko hän kuollut?"

"Ei, vaan pako on mahdoton.

"Kaikki on hukassa!

"Hetki sitten prefekti tuli kuninkaan luo.

"Tavallisuuden mukaan avasin hänelle käytävän ja vankilan ovet, kun --"

"No?"

"Kun hän pyysi minulta molempia avaimia säilyttääkseen ne itse."

"Annoitko sinä ne", kysyi Rautgundis raivoissaan.

"Enhän voinut sitä estääkään.

"Tein mitä uskalsin.

"Pitelin avaimia kädessäni ja sanoin:

"'Etkö luota enää minuun, herra?'

"Hän katseli minua niin, että luulin sielun erkanevan ruumiista.

"'En -- enää', vastasi hän ja sieppasi avaimet kädestäni."

"Sinä sallit sen tapahtua.

"Niin! Mitäpä Vitiges sinulle oli!"

"Rouva! Sinä pahoitat mieltäni ja teet minulle vääryyttä.

"Miten olisit minun sijassani menetellyt?

"Samoin kuin minäkin."

"Olisin kuristanut hänet.

"Mitä nyt?

"Mitä nyt on tehtävä?"

"Ei mitään.

"Emme voi mitään."

"Hänen täytyy päästä vapaaksi.

"Kuuletko? Hänen täytyy."

"Miten? Minä en ainakaan tiedä keinoa."

Rautgundis tarttui lieden nojalla olevaan kirveeseen.

"Me murramme ovet väkivalloin."

Dromon aikoi ottaa kirveen häneltä.

"Mahdotonta! Paksut rautalevyt!"

"Kutsu sitten tuo hirviö tänne.

"Sano, että Vitiges haluaa puhutella häntä.

"Portin luona isken hänet tällä kirveellä kuoliaaksi."

"Entä sitten?

"Sinä hourailet.

"Anna minun mennä.

"Lähden noutamaan Vakiksen vahdista."

"Älä mene! En saa päähäni sitä, ettemme voi häntä nyt pelastaa.

"Kenties tuo paholainen tulee itsestään takaisin,

"Kenties" -- sanoi hän miettien.

"Haa", huusi hän äkkiä, "se on varma.

"Hän aikoo murhata hänet.

"Hän aikoo hiipiä yksin turvattoman vangin luo.

"Mutta varokoon hän itseään.

"Minä vartioin tuota ovea kuin pyhättöä, paremmin kuin lapseni elämää.

"Varokoon hän tulemasta."

Hän nojautui ovea vasten ja kohotti kirveen ilmaan.

Mutta hän erehtyi.

Prefekti ei ollut ottanut avaimia murhatakseen kuninkaan.

Hän meni ne mukanaan palatsin vasempaan, eteläiseen osaan.

Myöhään iltapäivällä Cethegus saapui -- hän tuli suoraan kuninkaan vankilasta -- Matasuntan huoneeseen.

Kuoleman kaltainen levollisuus ja kuumehoureet vaihtelivat niin usein sielultaan sairaassa kuningattaressa, että Aspa vuodatti kyyneliä joka kerta, kun hän katsoi emäntäänsä.

"Poista pilvet valkealta otsaltasi, germaanien kaunein tytär, ja kuuntele minua levollisesti", sanoi Cethegus.

"Miten on kuninkaan laita", kysyi Matasunta.

"Sinä et anna minulle tietoja.

"Sinä lupasit saattaa hänet Alppien yli.

"Sinä et pidä lupaustasi."

"Minä lupasin -- kahdella ehdolla.

"Sinä tiedät molemmat etkä ole omaasikaan täyttänyt.

"Huomenna palaa keisarillinen prinssi Germanus Ariminumista. Hän aikoo viedä sinut Bysanttiin. Sinä annat hänelle toiveita siitä, että rupeat hänen morsiamekseen.

"Sinun ja Vitigeksen välinen avioliitto oli pakollinen ja siis mitätön."

"Minä sanoin sinulle silloin: ei, ei koskaan."

"Minun käy sääliksi -- vankiani.

"Sillä hän ei näe auringon valoa, ennenkuin sinä olet Germanuksen kanssa matkalla Bysanttiin."

"Sinne en lähde koskaan."

"Älä ärsytä minua, Matasunta.

"Tyttömäinen hulluutesi niiltä ajoilta, jolloin ostit Ares-pään, on toivottavasti jo haihtunut.

"Sinä olet saattanut goottien Areksen petoksella vihollistensa valtaan.

"Mutta jos vielä muistelet unelmaasi, niin pelasta se, jota kerran rakastit."

Matasunta pudisti päätään.

"Olen tähän saakka kohdellut sinua kuningattarena.

"Mutta muista, että olet, kuten hänkin, vallassani.

"Sinusta tulee tämän jalon prinssin puoliso -- pian hänen leskensä -- ja Justinianus, Bysantti, koko maailma on jalkojesi juuressa.

"Etkö sinä -- Amalasuntan tytär -- rakasta valtaa?"

"Minä rakastan vain --! Ei koskaan."

"Sinut täytyy siis pakolla taivuttaa."

Matasunta naurahti.

"Minutko pakolla taivuttaa?"

"Niin juuri, pakolla."

(Hän rakastaa yhä kuningasta, jonka hän saattoi perikatoon.)

"Toinen ehto on: Vangin on täytettävä tämä nimen paikka -- goottien aarrelinnan nimi -- ja allekirjoitettava tämä selitys.

"Hän kieltäytyy niin itsepintaisesti, että minua alkaa suututtaa.

"Seitsemästi olen ollut hänen luonaan -- minä voittaja -- eikä hän ole vastannut mitään kysymyksiini.

"Ensi kerralla hän katsoi minuun. Vain sen katseen vuoksi hänen pitäisi menettää päänsä."

"Hän ei myönny koskaan."

"Siitä nyt onkin kysymys.

"Vesipisarat kuluttavat kovan kallionkin.

"Mutta minä en voi enää odottaa.

"Tänä aamuna saapui tieto, että hurja Hildebad oli hyökännyt Bessaksen kimppuun ja saattanut tämän joukolle sellaisia vaurioita, että tämä tuskin voi jatkaa piiritystä.

"Gootit tulevat kaikkialla levottomiksi.

"Tästä on tehtävä pikainen loppu ja nämä kipinät on sammutettava mieluummin pettymyksen vedellä kuin verellä.

"Mutta siksi minun on saatava kuninkaan selitys ja tieto aarrelinnasta.

"Minä sanon siis sinulle: jollet sinä huomispäivänä ole prinssin seurassa matkalla Bysanttiin etkä ole sitä ennen tuonut minulle vangin allekirjoitusta, jonka sinä takaat oikeaksi, niin vanki -- -- minä vannon sen Manalan nimessä -- -- niin vanki --"

Pelästyen prefektin kasvojen uhkaavaa ilmettä Matasunta hypähti istuimeltaan ja laski kätensä prefektin olalle.

"Et kai sinä tapa häntä?"

"Varmasti sen teen.

"Ensin häntä kidutetaan.

"Sitten hänet sokaistaan.

"Ja sitten tapetaan."

"Ei, ei", huusi Matasunta.

"Niin olen päättänyt.

"Pyövelit ovat jo valmiina.

"Kerro tämä hänelle. Silloin hän varmaankin uskoo, että nyt on tosi kysymyksessä.

"Sinä saat kenties hänet heltymään. Minut nähdessään hän kovettuu.

"Hän luulee kenties vielä olevansa pehmeän Belisariuksen käsissä.

"Kerro sinä hänelle, kenen vallassa hän on.

"Tässä ovat asiakirjat.

"Tässä ovat hänen vankilansa avaimet. Ajan voit itse määrätä."

Matasuntan sielussa välähti toivon salama, joka kuvastui silmissäkin. Cethegus huomasi sen. Mutta hän lähti ulos levollisesti hymyillen.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Heti kun prefekti oli lähtenyt kuningattaren luota, tuli pimeä.

Taivaan peittivät repaleiset pilvet, joita raju tuuli ajeli. Tuon tuostakin välähti niiden lomasta uusi kuu, jonka lyhytaikainen, epävarma valo peittyi yhä synkempään pimeyteen.

Dromon oli tehnyt iltakierroksensa muiden vankien kopeissa ja palasi väsyneenä ja surullisena etuhuoneeseen.

Sisällä oli aivan pimeätä.

Vasta hiukan siellä oltuaan hän huomasi Rautgundiksen, joka seisoi yhä liikkumattomana nojaten oveen kirves kädessä ja katseli herkeämättä vankilan käytävän suuta.

"Salli minun sytyttää kynttilä ja tehdä takkaan valkea. Tule syömään illallista. Sinä odotat turhaan."

"Ei saa tehdä valkeaa huoneeseen. Näin näen paremmin ulkona liikkuvat."

"Tule ainakin sisään ja istuudu rahille. Tässä on leipää ja lihaa."

"Pitäisikö minun syödä, kun hän näkee nälkää?"

"Sinä menehdyt.

"Mitä sinä mietit koko illan?"

"Mitäkö mietin", toisti Rautgundis katsellen ulos.

"Muistelen häntä.

"Muistelen, miten lukemattomia kertoja istuimme kauniin talomme edustalla pylväskäytävässä, kun suihkulähde lorisi puutarhassa, heinäsirkat sirisivät ruohikossa ja viileä yötuuli hiveli hänen rakasta päätään.

"Nojasin hänen olkapäähänsä.

"Me emme puhuneet mitään.

"Ylhäällä tähdet kulkivat äänettöminä tietään.

"Kuuntelimme lapsemme syvää, tasaista hengitystä, kun se oli nukahtanut syliini kiertäen kätösensä pehmeän kahleen tavoin isän käsivarren ympäri.

"Nyt hän on toisenlaisissa kahleissa.

"Rautakahleissa -- jotka syöpyvät -- --"

Hän painoi otsaansa rautaristikkoa vasten yhä kovemmin, kunnes itse tunsi tuskaa.

"Miksi kidutat itseäsi.

"Eihän asiantilaa saa muutetuksi."

"Minä tahdon saada sen muutetuksi.

"Minun täytyy pelastaa hänet ja --

"Haa Dromon! Tule tänne!

"Mitä tuo on", kuiskasi hän viitaten pihalle.

Vanhus syöksähti äänettömänä akkunan luo.

Pihalla näkyi pitkä, valkea olento, joka hiipi pitkin muurin sivua.

Kuutamo valaisi sitä.

"Se on lemuri.

"Täällä murhatun varjo", kuiskasi vanhus vavisten.

"Jumala ja pyhimykset suojelkoot minua."

Hän risti silmänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Ei", sanoi Rautgundis, "kuolleet eivät palaa enää takaisin.

"Nyt se katosi --

"Pimeä on --

"Haa, kuu tuli esille -- tuolla se on.

"Se menee vankilan ovea kohti.

"Mitä punaista sieltä näkyy?

"Haa -- kuningatarhan se on! Hänen punainen tukkansa!

"Hän on jo ovella.

"Hän avaa sen.

"Hän aikoo murhata nukkuvan kuninkaan."

"Kautta Jumalan, se on kuningatar.

"Mutta murhaisiko hän hänet?

"Ei hän voi."

"Hän voisi.

"Mutta hän ei saa sitä tehdä, niin kauan kuin Rautgundis elää.

"Nopeasti hänen jälkeensä.

"Ihme avaa kuninkaan vankilan.

"Mutta hiljaa!

"Hiljaa!"

Hän meni pihalle kirves oikeassa kädessään ja hiipi pitkin muurin sivua hakien varjoisimpia paikkoja.

Dromon seurasi jäljessä.

Sillä välin Matasunta oli avannut käytävän oven ja kulkenut ensin alaspäin vieviä portaita ja sitten käsillään hapuillen kapeaa käytävää pitkin.

Hän saapui vankilakomeron ovelle.

Hän avasi senkin hiljaa.

Tornista poistetun tiilikiven aukosta hieno kuutamojuova pääsi ahtaaseen koppiin.

Sen valossa hän näki vangin...

Tämä istui liikkumattomana kuin kivi selkä oveen päin käännettynä ja pää käsien varassa.

Vavisten Matasunta nojautui oven pieleen.

Jääkylmä ilma tulvahti kopista häntä vastaan.

Häntä vilutti.

Hän ei saanut sanaakaan suustaan -- kauhusta.

Silloin Vitiges tunsi ilmanvedosta, että ovi oli avattu.

Hän nosti hiukan päätään, mutta ei katsonut taakseen.

"Vitiges -- kuningas Vitiges" -- Matasunta aloitti vihdoin -- "minä täällä olen, kuuletko?"

Vitiges ei liikahtanutkaan.

"Minä tulen pelastamaan sinua -- pakene! Vapauteen!"

Vangin pää vaipui alemmaksi.

"Puhu toki! -- Katso minuun!"

Hän meni sisään.

Hän olisi mielellään koskenut häntä, tarttunut hänen käteensä.

Hän ei uskaltanut vielä.

"Hän aikoo tappaa sinut -- kiduttaa sinua.

"Hän tekee sen, jollet pakene."

Epätoivo antoi hänelle rohkeutta mennä lähemmäksi.

"Sinun on paettava.

"Sinä et saa kuolla.

"Sinä pelastut -- minun avullani.

"Minä rukoilen -- pakene!

"Sinä et kuuntele minua.

"Aika rientää!

"Kerran saat kaiken tietää.

"Pakene nyt.

"Minulla on kopin ja vankiläkäytävän avaimet. Pakene!"

Hän tarttui hänen käsivarteensa nostaakseen hänet pystyyn.

Silloin vangin käsissä ja jaloissa olevat kahleet helähtivät.

Hänet oli kahlehdittu kivilohkareeseen.

"Oi, mitä tämä on", huusi Matasunta langeten polvilleen.

"Kiveä ja rautaa", vastasi Vitiges synkästi.

"Anna minun olla.

"Olen kuoleman oma.

"Enkä seuraisi sinua, vaikkei näitäkään siteitä olisi.

"Takaisinko maailmaan?

"Maailma on suuri valhe.

"Kaikki on valhetta."

"Olet oikeassa. Kuolo on parempi.

"Salli minun kuolla kanssasi.

"Ja anna minulle anteeksi, sillä minäkin olen sinulle valehdellut."

"Niin kai olet.

"Ei se minua ihmetytä."

"Mutta sinun on annettava anteeksi, ennenkuin kuolemme.

"Olen vihannut sinua -- olen riemuinnut vastoinkäymisistäsi -- minä olen -- oh, sitä on liian vaikea sanoa.

"Minulla ei ole voimaa tunnustaa.

"Minun täytyy saada sinulta anteeksianto, vaikka minun pitäisi se varastaa.

"Anna anteeksi -- ojenna kätesi anteeksiannon merkiksi."

Mutta Vitiges oli vaipunut taas ajatuksiinsa.

"Minä rukoilen -- anna minulle anteeksi kaikki rikokseni."

"Mene -- miksi en antaisi anteeksi.

"Sinä olet toisten kaltainen, et parempi etkä huonompi."

"Ei, ei! Minä olen huonoin kaikista."

"Ja sittenkin parempi."

"Ainakin kurjempi.

"Olen vihannut sinua vain siitä syystä, että sysäsit minut luotasi.

"Sinä et sallinut minun jakaa elämääsi -- anna anteeksi. --

"Minähän tahdon vain kuolla kanssasi.

"Ojenna minulle toki kätesi anteeksi annon merkiksi."

Hän ojensi polvistuen ja rukoillen molemmat kätensä häntä kohden.

Kuningas kohotti päätään.

Hänen olemuksensa peruspiirre, hänen hyvä sydämensä tunkeutui hänen synkän surunsakin läpi.

"Matasunta", sanoi hän kohottaen kahlehditun kätensä, "mene -- minä tunnen sääliä sinua kohtaan.

"Salli minun kuolla yksin.

"Annan anteeksi kaiken, mitä lienetkin tehnyt! -- Mene!"

"Oi, Vitiges", kuiskasi Matasunta yrittäen tarttua hänen käteensä.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Mutta joku repäisi hänet taaksepäin.

"Ei hän koskaan anna anteeksi murhapolttajalle.

"Tule Vitiges, oma Vitigekseni.

"Seuraa minua! Sinä olet vapaa."

Kuningas hypähti pystyyn. Tämä ääni oli herättänyt hänet välinpitämättömyydestä.

"Rautgundis!

"Vaimoni! Sinä et koskaan valehdellut.

"Sinä olet uskollinen.

"Sinä olet taas omani."

Huokaisten syvään ja ilosta huudahtaen hän levitti kätensä.

Rautgundis lensi hänen syliinsä, ja he itkivät molemmat jälleennäkemisen ilosta.

Matasunta, joka oli noussut seisoalleen, meni seinän viereen.

Hän pyyhki hitaasti punaiset, irtautuneet kiharansa otsaltaan ja katseli paria, jota akkuna-aukosta tuleva kirkas kuutamo valaisi.

"Miten hän rakastaa häntä.

"Häntä, niin häntä hän seuraisi vapauteen ja elämään.

"Mutta hänen täytyy jäädä tänne.

"Ja kuolla -- kanssani."

"Älkää viivytelkö enää", virkkoi Dromon kopin ovelta.

"Niin, pois täältä, elämäni", huusi Rautgundis.

Hän otti poveltaan pienen avaimen ja haki lukon aukkoa.

"Mitä? Pääsenkö todellakin täältä pois", sanoi vanki, käyden taas puolittain välinpitämättömäksi.

"Pääset. Ulos raittiiseen ilmaan ja vapauteen", huusi Rautgundis heittäen käsiraudat maahan.

"Tässä on sinulle ase, Vitiges! Kirves!

"Ota!"

Innokkaana goottikuningas tarttui kirveeseen ja nosti sen ylös sanoen:

"Oi, miten ase tekee hyvää kädelle ja mielelle."

"Sen tiesinkin, urhoollinen Vitiges", sanoi Rautgundis polvistuen maahan ja avaten kahleen, joka kiinnitti kuninkaan vasemman jalan kallionlohkareeseen.

"Lähde nyt ulos.

"Sinä olet vapaa."

Vitiges astui askeleen ovea kohti kohottautuen pystyyn ja tarttuen lujasti kirveeseen.

"Hän sai päästää hänen kahleensa", kuiskasi Matasunta.

"Niin, vapaa", lausui Vitiges huoaten syvään.

"Minä tahdon päästä vapaaksi ja lähteä kanssasi."

"Hänen kanssaan hän lähtee", huusi Matasunta mennen heidän tielleen.

"Vitiges -- hyvästi -- mene! --

"Mutta sano vielä kerran, että annat minulle anteeksi."

"Sinulleko anteeksi", huusi Rautgundis.

"Ei koskaan!

"Hän on syössyt valtakuntamme perikatoon.

"Hän on pettänyt sinut.

"Vilja-aittojasi ei polttanut taivaan salama, vaan hänen kätensä."

"Ole siis kirottu", huusi Vitiges. "Pois tuon helvetin käärmeen luota."

Hän paiskasi hänet tieltään ja poistui Rautgundiksen kanssa kopista.

"Vitiges", huusi Matasunta nousten pystyyn.

"Pysähdy! Pysähdy!

"Kuule minua!

"Vitiges."

"Vaikene", sanoi Dromon tarttuen hänen käsivarteensa.

"Sinä saatat hänet perikatoon."

Mutta Matasunta riistäytyi irti ja syöksyi käytävään.

"Pysähdy, Vitiges", huusi hän.

"Sinä et saa mennä tuolla tavalla.

"Sinun täytyy antaa anteeksi."

Hän kaatui taintuneena maahan.

Dromon riensi hänen ohitseen pakenevien jälkeen.

Mutta kimeät huudot olivat jo herättäneet maailman herkkäunisimman miehen.

Cethegus riensi miekka kädessä puolipukeissaan makuuhuoneestaan käytävään, jonka akkunoista näki neliskulmaiselle palatsinpihalle.

"Vahdit, aseisiin", huusi hän.

Sotamiehetkin olivat kuulleet jotakin.

Tuskin Vitiges, Rautgundis ja Dromon olivat päässeet pihan yli Dromonin huoneeseen, kun kuusi isaurilaista palkkasoturia riensi vankilan käytävään. Rautgundis juoksi nopeasti ovelle, iski sen kiinni, väänsi lukkoon ja otti avaimen mukaansa.

"Nuo ainakin ovat hyvässä tallessa", kuiskasi hän.

Puolisot riensivät nopeasti Dromonin huoneesta suureen käytävään, joka vei palatsin pihalta kadulle.

Keihäs tanassa tuli täällä vastaan vahtijoukon seitsemäs mies, joka oli jäänyt muista jälkeen.

"Mikä tunnussana", kysyi hän. "Rooma ja --

"Kosto", vastasi Vitiges iskien häntä kirveellä.

Palkkasoturi kaatui huutaen, mutta heitti vielä viimeisillä voimillaankin keihäänsä pakenevien perään. Se tappoi jälkimmäisen heistä -- Dromonin.

Juostessaan pitkin palatsin marmoriportaita kadulle puolisot kuulivat sotamiesten jyskyttävän rautaovea ja kovaäänisen komennuksen:

"Syphax, hevoseni!"

Sitten he katosivat pimeyteen.

Muutaman minuutin perästä tulisoihtuja välkkyi palatsin pihalle ja ratsumiehiä kiiti kaikille kaupungin porteille.

"Kuusi tuhatta solidia saa se, joka tuo hänet elävänä ja kolme tuhatta se, joka tuo hänet kuolleena", huusi Cethegus hypätessään mustan oriinsa selkään.

"Liikkeelle, tuulen lapset, Ellak ja Mundzuk, hunnit ja massageetit."

"Minne, herra", kysyi Syphax ajaessaan isäntänsä rinnalla palatsin portin läpi.

"Sitä on vaikea arvata.

"Kaikki portit ovat kiinni.

"He ovat voineet päästä vain muurinaukon läpi ulos."

"On kaksi suurta muurinaukkoa."

"Katsos, tuolla idässä Jupiter ilmestyi pilven peitosta.

"Se viittaa minulle.

"Onhan siellä --?"

"Aetiuksen tornin muuriaukko."

"Hyvä! Sinne siis!

"Minä seuraan tähteäni!" -- --

* * * * *

Puolisot olivat sillä välin rientäneet Dromonin pojan Pauluksen päästäminä puoliksi täytetyn muurinaukon läpi ja löytäneet läheisestä Dianan lehdosta Vakiksen kahden hevosen kera.

Puolisot nousivat Valladan selkään.

Vapautettu ratsasti nopeasti edellä tässä kohdassa leveän joen rannalle.

Vitiges nosti Rautgundiksen eteensä hevosen kaulalle.

"Vaimoni! Sinun mukanasi menetin kaiken. Elämän ja elämänhalun.

"Mutta nyt uskallan taas elää valtakunnan vuoksi. Miten voinkaan laskea sinut, sieluni sielun, menemään."

"Kätesi on kahleiden raastama.

"Pane se kaulaani, kaikkeni."

"Eteenpäin, Vallada! Nopeasti! Nyt on elämä kysymyksessä."

He pääsivät metsiköstä avonaiselle kentälle.

He saapuivat joen rannalle.

Vakis ajoi vapisevan hevosensa synkkiin aaltoihin.

Eläin pelkäsi eikä tahtonut mennä.

Vapautettu hyppäsi maahan.

"Joki on kovin syvä.

"Kolme päivää se on tulvinut.

"Kaalamoa ei voi käyttää.

"Hevosten täytyy uida ja virta vie meidät pitkän matkan alas päin.

"Joessa on kallioita.

"Kuu on milloin peitossa milloin näkyvissä ja vaikeuttaa näkemistä."

Hän kulki neuvottomana pitkin rantaa.

"Kuunnelkaa! Mitä se oli", virkkoi Rautgundis.

"Se ei ollut tuulen suhinaa."

"Siellä on hevosia", sanoi Vitiges.

"Ne lähestyvät nopeasti.

"Meitä ajetaan takaa.

"Aseet kalisevat.

"Tuolla -- tulisoihtuja.

"Nyt virtaan hengen uhalla.

"Mutta hiljaa!"

Hän ajoi hevosensa virtaan.

"Jalat eivät enää tapaa pohjaan.

"Hevosten täytyy uida.

"Pidä harjasta kiinni, Rautgundis.

"Eteenpäin, Vallada!"

Korskuen ja vavisten hevonen katseli mustia aaltoja. -- Harja lensi pään yli -- hevonen seisoi etujalat ojennettuina ja pinnisti takajaloillaan virtaan menemistä vastaan.

"Eteenpäin, Vallada!"

Ja Vitiges kuiskasi ratsun korvaan:

"Didrik berniläinen!"

Silloin jalo eläin syöksyi vapaaehtoisesti kuohuihin. Samassa takaa-ajajatkin karauttivat metsiköstä. Etumaisena oli Cethegus, jonka rinnalla Syphax ratsasti soihtu kädessä.

"Täällä joen rannalla katoavat pakolaisten jäljet, herra."

"He ovat vedessä.

"Eteenpäin, hunnit!"

Mutta ratsumiehet tiukensivat ohjaksiaan eivätkä liikahtaneetkaan.

"No, Ellak! Mitä te viivyttelette?

"Heti virtaan!"

"Herra, me emme uskalla.

"Ennenkuin me ajamme yöaikana virtaavaan veteen, täytyy meidän pyytää anteeksi vedenjumalalta Pfugilta. Meidän täytyy ensin rukoilla."

"Rukoilkaa virran yli päästyänne niin kauan kuin haluatte, mutta --"

Samassa voimakas tuulen puuska sammutti kaikki soihdut.

Virtakin kohahti kovasti.

"Näetkö, herra? Pfug suuttuu."

"Hiljaa! Ettekö näe mitään?

"Tuolla alhaalla päin."

Kuu tuli esille pilvien lomasta.

Sen valossa näkyi Rautgundiksen valkea puku -- ruskean vaippansa hän oli menettänyt.

"Ampukaa tuonne!"

"Ei, herra! Ensin on rukoiltava."

Kuu meni taas pilveen. --

Kiroten Cethegus repäsi hunnien päällikön jousen ja nuolikotelon.

"Nyt nopeasti eteenpäin", huudahti Vakis, joka oli päässyt aivan lähelle toista rantaa, "ennenkuin kuu tulee tuon kapean pilven takaa."

"Seis, Vallada", huusi Vitiges hypäten kuormaa keventääkseen hevosen selästä ja pitäen kiinni harjasta.

"Siinä on kallio.

"Älä loukkaa itseäsi, Rautgundis. --"

Ratsu, mies ja vaimo seisahtuivat hetkeksi korkean kiven viereen, jonka ympärille virta muodosti kohisevan pyörteen.

Kuu tuli esille.

Se valaisi kirkkaasti joen pintaa ja kallion luona olevaa joukkoa.

"Siellä ne ovat", huusi Cethegus, jolla oli jousi kädessä. Hän tähtäsi ja ampui.

Sähisten pitkä, mustilla sulilla varustettu nuoli lähti lentoon.

"Rautgundis", huudahti Vitiges kauhistuneena.

Sillä tämä lysähti kokoon ja vaipui hevosen kaulalle, vaikkakaan ei valittanut.

"Sattuiko se sinuun?"

"Luullakseni.

"Jätä minut tänne.

"Pelasta itsesi."

"Ei koskaan. Anna minun tukea sinua."

"Jumalan tähden, herra, kumartukaa, sukeltakaa! Ne tähtäävät."

Hunnit olivat rukoilleet.

He ratsastivat virtaan ja rupesivat ampumaan jousillaan.

"Jätä minut, Vitiges. Pakene! Minä kuolen täällä."

"Ei! Minä en jätä sinua enää koskaan."

Hän yritti nostaa vaimonsa satulasta kivelle.

Joukkoa valaisi kirkas kuutamo.

"Antaudu vangiksi, Vitiges", huusi Cethegus kannustaen hevostaan, joka menikin veteen lapojaan myöten.

"Ollos kirottu, valehtelija ja konna."

Kaksitoista nuolta singahti yhtaikaa.

Teoderikin ratsu hypähti pystyyn ja vaipui sitten iäksi veteen.

Vitigeskin oli haavoittunut.

"Luonasi", kuiskasi Rautgundis.

Vitiges tarttui häneen vankasti molemmin käsin. --

"Kanssasi!"

Syleillen toisiaan he katosivat aaltoihin.

Joen rannan kaislikossa Vakis huusi kolmesti heidän nimiään.

Hän ei saanut vastausta.

Hän lähti ajamaan yön pimeyteen.

"Tuokaa ruumiit rannalle", käski Cethegus synkkänä kääntyen kaupunkiin päin.

Hunnit uittivat hevosensa kivelle saakka ja etsivät ruumiita.

Mutta he etsivät turhaan.

Vuolas virta oli vienyt ne mukanaan ja kuljettanut yhtyneet puolisot syvään, vapaaseen mereen.

* * * * *

Samana päivänä prinssi Germanus oli palanut Ariminumista Ravennan satamaan viedäkseen Matasuntan ensi tilassa Bysanttiin.

Tämän herättivät tainnoksista vasaraniskut, jotka johtuivat siitä, että käytävän oven viereiseen muuriin puhkaistiin reikä sotamiesten ulos päästämistä varten.

Ruhtinatar löydettiin kopin ovelta kokoon lyyhistyneenä.

Hänet kannettiin kuumehoureissa kamariinsa, jossa hän makasi äänettömänä ja liikkumattomana purppurapatjalla. Silmät tuijottivat yhteen kohtaan.

Puolen päivän tienoissa ilmoitettiin Cetheguksen tulevan.

Hänen katseensa oli synkkä, uhkaava ja jäisen kylmä.

Hän meni aivan vuoteen ääreen.

Matasunta katsoi häntä silmiin.

"Hän on kuollut", virkkoi ruhtinatar levollisesti.

"Hän halusikin sitä.

"Hän -- ja sinä.

"Turha on sinua soimata.

"Mutta nyt näet, mikä seuraa, kun menettelet vastoin tahtoani. Kertomus hänen kuolemastaan saattaa heti barbaarit raivoon.

"Sinä olet hankkinut minulle kovan työn.

"Sillä vain sinä saatoit hänet pakenemaan ja kuolemaan.

"Jossakin määrin voit tekoasi sovittaa suostumalla toiseen toivomukseeni.

"Prinssi Germanus on jo saapunut sinua noutamaan.

"Sinä lähdet hänen mukaansa."

"Missä ruumis on?"

"Sitä ei ole löydetty.

"Virta on vienyt hänet.

"Hänet ja -- hänen vaimonsa."

Matasuntan huulet vavahtivat.

"Kuolemassakin. Hän kuoli hänen kanssaan."

"Anna vainajien olla rauhassa.

"Kahden tunnin perästä tulen tänne takaisin prinssin seurassa.

"Oletko silloin valmis ottamaan hänet vastaan?"

"Olen."

"Hyvä! Me olemme täsmällisiä."

"Niin minäkin.

"Aspa, kutsu tänne kaikki orjattaret.

"He saavat koristella minut diadeemilla, purppuralla ja silkillä."

"Hän on menettänyt järkensä", tuumi Cethegus ulos mennessään.

"Mutta naiset ovat sitkeitä.

"Hän tulee taas järkiinsä.

"Naiset voivat elää, vaikka sydän onkin reväisty rinnasta."

Hän lähti lohduttamaan levotonta prinssiä.

Ennen sovitun ajan päättymistä kuningattaren orjatar saapui kutsumaan heitä.

Germanus riensi nopein askelin Matasuntan kamariin.

Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle.

Hän ei ollut nähnyt goottikuningatarta koskaan niin kauniina.

Korkea, kultainen diadeemi oli asetettu hänen välkkyville kutreilleen, jotka valtoiminaan, kahtena mahtavana laineena valuivat hartioille ja pitkin selkää.

Alusvaippa oli kultakukkaisesta, valkoisesta silkistä. Se näkyi vain polven alapuolelta saakka, sillä rintaa peitti laaja purppuraviitta.

Hänen kasvonsa olivat marmorinvalkeat ja hänen silmänsä loistivat omituisesti.

"Prinssi Germanus", huudahti hän tulijalle, "sinä olet puhunut minulle rakkaudesta.

"Mutta tiedätkö, mitä olet puhunut?

"Rakkaus on kuolema."

Germanus katsoi kysyvästi Cethegukseen.

Tämä tuli esille.

Hän tahtoi puhua.

Mutta Matasunta jatkoi:

"Prinssi Germanus! Sinua kehutaan hienoimmin sivistyneeksi viisaassa hovissa, jossa harjoitetaan nerokkaiden arvoituksien arvaamista.

"Minäkin annan sinulle arvoituksen. Arvaatkohan senkin?

"Pyydä avuksesi viisas prefekti, joka ymmärtää niin hyvin ihmissydämen.

"Ratkaise tämä:

"Vaimo ja sittenkin neito.

"Leski eikä koskaan vaimo.

"Etkö arvaa sitä?

"Olet oikeassa.

"Vain kuolema selittää kaikki arvoitukset."

Hän heitti nopeasti purppuravaipan syrjään.

Leveä, vahva miekka välähti.

Molemmin käsin hän pisti sen syvälle rintaansa.

Kauhusta huutaen Germanus ja Aspa riensivät hänen luokseen.

Cethegus otti kaatuvan syliinsä.

Matasunta kuoli heti, kun hän oli vetänyt miekan haavasta.

Cethegus tunsi miekan.

Hän oli sen kerran lähettänyt Matasuntalle.

Se oli kuningas Vitigeksen miekka.

KUUDES KIRJA

TOTILA I

ENSIMMÄINEN LUKU.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun Matasunta oli kuollut ja prinssi, johon tapaus teki järkyttävän vaikutuksen, matkustanut Bysanttiin, saapui Castra Novasta tieto, joka sai bysanttilaiset joukot lähtemään Ravennasta.

Hildebad oli pakenevilta, piiritysjoukkojen läpi pujahtaneilta, saanut tiedon kuninkaan petollisesta vangitsemisesta.

Hän haastoi silloin vapauttamiensa vankien välityksellä Belisariuksen ja Cetheguksen, kummankin erikseen tai molemmat yhdessä -- miten he vain tahtoivat -- kaksintaisteluun, "jos heillä oli ruumiissaan pisaraakaan urhoollisuutta ja kunniantuntoa."

"Hän luulee Belisariuksen vielä olevan Italiassa", arveli Bessas. "Hän ei näy pelkäävän Belisariustakaan."

"Nyt olisi hyvä tilaisuus tuhota tuo hurja tappelupukari", tuumi Cethegus.

"Mutta siihen tarvitaan rohkeutta.

"Belisariuksen tapaista rohkeutta."

"Tiedäthän, etten minäkään vaaraa väistä enemmän kuin hänkään."

"Hyvä on", vastasi Cethegus. "Tule mukanani minun asuntooni.

"Neuvon sinulle keinon tuon jättiläisen kukistamiseksi.

"Sinun on täydennettävä se, minkä Belisarius jätti keskeneräiseksi."

Mutta itsekseen hän sanoi.

"Bessas on tosin verraten huono sotapäällikkö, mutta Demetrius ei ole parempi ja on sitä paitsi helpommin johdettavissa.

"Ja Bessas on vielä minulle hyvityksen velassa Rooman tiburtisella portilla sattuneesta tapauksesta."

* * * * *

Prefekti oli täydellä syyllä pelännyt, että goottien jo melkein sammunut vastarinta leimahtaisi taas ilmituleen, kun tieto kuninkaan petollisesta ja häpeällisestä tuhoamisesta leviäisi.

Kaikin tavoin hän koetti saada Vitigeksen allekirjoittamaan selityksen, joka olisi ehdottomasti laimentanut kaikki kostotuumat.

Veronassa oleskeleva Hildebrand-vanhus, Totila, joka oli Tarvisiumissa, ja Teja, joka nykyjään oli Ticinumissa, eivät olleet vielä saaneet tarkempia tietoja.

He olivat vain kuulleet, että Ravenna oli joutunut vihollisten käsiin ja että kuningas oli vankina.

Hämärästi puhuttiin samalla petoksesta.

Tuskissaan ja kiukussaan ystävät vakuuttivat, ettei luja kaupunki ollut kukistunut eikä kuningas vangiksi joutunut oikealla tavalla.

Onnettomuus ei lamauttanut heitä, vaan päinvastoin lisäsi heidän rohkeuttaan.

He tekivät tuontuostakin hyökkäyksiä ja heikensivät siten piirittäjiä.

Nämä huomasivat vähitellen olevansa voimattomia piiritystä jatkamaan.

Sillä kaikkialta kautta Italian saapui sanomia omituisesta mielialan muutoksesta bysanttilaisia kohtaan.

Roomalaisenkin väestön, varsinkin koko keskiluokan, kaupunkien käsityöläisten sekä maaseudun maanviljelijäin ja vuokralaisten mieliala muuttui äkkiä.

Italialaiset olivat kaikkialla ottaneet bysanttilaiset riemuiten vapauttajina vastaan.

Mutta hyvin lyhyessä ajassa tämä riemu laskeutui.

Belisariuksen mukana saapui Justinianuksen lähettäminä laumoittain bysanttilaisia rahavirkamiehiä, joiden piti heti niittää taistelun hedelmät ja hankkia Italian aarteista täytettä Itä-Rooman keisarin aina tyhjään rahastoon.

He rupesivat sodan kärsimysten aikana harjoittamaan ammattiaan.

Heti, kun Belisarius oli valloittanut jonkin kaupungin, kutsui sotajoukon mukana saapunut "logotetes" (tilintekijä) kaikki kaupungin vapaat porvarit kuuriaan tai torille, käski heidän jakautua varallisuuden mukaan kuuteen luokkaan ja kehoitti sitten köyhemmän luokan arvioimaan lähinnä ylemmän luokan varallisuuden.

Näiden arvioiden perusteella keisarilliset virkamiehet sitten kiskoivat kultakin luokalta mahdollisimman suuret verot.

Ja kun he kaikin mahdollisin keinoin koettivat keisarin rahastoa rikastuttaessaan itsekin rikastua, kävi sorto vallan sietämättömäksi.

Logotetit eivät tyytyneet suuriin veroihin, jotka keisari käski kantaa kolmelta vuodelta etukäteen, eikä erityisiin, jokaiselle vapautetulle Italian kaupungille määrättyyn "vapaus-, kiitos- ja iloveroon", -- lukuunottamatta vielä Belisariuksen ja hänen sotapäällikköjensä kantamia varoja joukkojen elättämiseksi, sillä Bysantista ei lähetetty rahaa eikä muonaa -- vaan koettivat nuo nylkemistaiturit kaikenlaisilla keinoilla kiskoa varakkailta porvareilta vielä erityisiä veroja.

He tarkastivat kaikkialla veroluettelot ja keksivät sieltä maksamattomia veroja goottikuninkaiden, vieläpä Odovakarinkin ajoilta saakka ja antoivat porvarien valittavaksi joko suunnattoman lyhennyssumman maksamisen tai oikeusjutun Justinianuksen ulosottomiehen kanssa, joka ei juuri koskaan hävinnyt oikeudenkäynnissä.

Jos veroluettelot olivat epätäydelliset tai kadonneet, -- mikä näinä taistelun vuosina oli Italiassa hyvin yleistä -- niin nuo veroherrat laativat ne uudestaan oman päänsä mukaan.

Lyhyesti sanoen: Italiassa harjoitettiin Belisariuksen maahan saapumisesta alkaen joka paikassa, mihin keisarilliset aseet ulottuivat, kaikkia niitä verotuskeinoja, joilla Itämaiden maakunnat olivat imetyt kuiviin.

Ottamatta huomioon sodan aiheuttamaa hätää riisuivat veronkantajain ulosottomiehet kyntöhärän talonpojan auran edestä, riistivät käsityöläiseltä työkalut ja kauppiaalta tavarat myymälästä.

Monessa paikassa väestö nousi ilmikapinaan nylkijöitään vastaan ja poltti veroluettelot, mutta bysanttilaiset saapuivat isommalla joukolla ja rupesivat nylkemään entistä sydämettömämmin.

Justinianuksen maurilaiset ratsumiehet etsivät afrikalaisten verikoirien avulla käsiinsä epätoivoon joutuneet talonpojat, jotka olivat kätkeytyneet metsiin veronkantajia pakoon.

Cethegus, joka yksin olisi kyennyt auttamaan maamiehiään ja poistamaan räikeimmät epäkohdat, odotteli asiain kehittymistä.

Hän toivoi, että italialaiset oppisivat jo ennen sodan päättymistä kouraantuntuvasti tuntemaan Bysantin hirmuhallituksen.

Sitä helpommin hän saisi ne silloin innostumaan omin voimin kapinaan ja karkoittamaan bysanttilaiset samaa tietä kuin gootitkin.

Olkapäitään kohautellen hän kuunteli luokseen saapuneiden kaupunkilais-lähetystöjen valituksia ja vastasi lyhyesti:

"Se on bysanttilaisten hallitustapaa -- teidän on totuttava siihen."

"Ei", vastasivat Rooman edustajat, "mahdottomuuksiin ei voi tottua.

"Keisari saattaa pian kuulla sellaista, mistä hän ei voi uneksiakaan."

Cethegus luuli tällä tarkoitettavan Italian nousemista vapaussotaan. Kolmatta mahdollisuutta hän ei ainakaan tiennyt.

Mutta hän erehtyi.

Vaikka hän halveksikin aikalaisiaan ja maamiehiään, oli hän sentään luullut kohottaneensa ne oman esimerkkinsä avulla.

Mutta tämä suku ei voinut enää käsittää ajatusta "Vapaus ja Italian uudistaminen", joka oli hänen sielulleen yhtä välttämätön kuin ilma keuhkoille.

Italialaiset saattoivat vain valita eri isäntien välillä.

Ja kun bysanttilaisten ies rupesi tuntumaan sietämättömältä, alettiin taas muistella goottien lempeätä hallitusta. Tätä mahdollisuutta ei prefekti ollut uneksinutkaan.

Mutta niin sentään kävi.

Tarvisiumin, Ticinumin ja Veronan tienoilla sattui jo linnoittamattomissa paikoissa vähäisessä määrässä sitä, mitä Napolissa ja Roomassa y.m. suurissa kaupungeissa valmisteltiin. Italialainen väestö nousi kapinaan bysanttilaisia virkamiehiä ja sotilaita vastaan, ja ensin mainittujen kolmen kaupungin väestöt auttoivat kaikin tavoin goottilaista varusväkeä.

Niinpä täytyi Tarvisiumin piirittäjien luopua hyökkäystuumistaan ja rajoittaa toimensa leirinsä puolustamiseen, sen jälkeen kun Totila oli lähiseudun asestettujen talonpoikain avustamana tehnyt hyökkäyksen ja hävittänyt suurimman osan piirityskoneita.

Hän hankki ympäristöstä linnoitukseen ruokavaroja ja apuväkeä.

Iloisemmalla mielellä kuin kuukausimääriin teki Totila iltatarkastuksensa Tarvisiumin valleilla.

Aurinko, joka vaipui venetsialaisten vuorten taa, kultasi kaupungin edustalla olevan tasangon ja punasi taivaalla ajalehtivat pilvet.

Liikutettuna hän katseli, miten Tarvisiumin lähiseudun talonpojat riensivät avatuista porteista kaupunkiin ja tarjoilivat hänen nälkiintyneille gooteilleen leipää, lihaa, juustoa ja viiniä. Gootit riensivät kaupungista ulos ja käsi kädessä viettivät germaanit ja italialaiset ilojuhlaa sen johdosta, että äsken oli yhteisvoimin saatu vihollista vahingoitetuksi.

"Olisikohan mahdotonta", tuumi Totila itsekseen, "saada sovinto säilymään ja leviämään yli koko maan?

"Täytyykö noiden kansojen vihata toisiaan leppymättömästi?

"Sovinto olisi hyväksi molemmille.

"Olemmehan mekin rikkoneet kohdellessamme heitä vihollisina, voitettuina.

"Heitä on kohdeltu epäluuloisesti eikä kunnioittavalla luottamuksella.

"Me olemme vaatineet heiltä kuuliaisuutta, emmekä koettaneet voittaa heidän rakkauttaan.

"Ja se olisi epäilemättä ollut voittamisen arvoinen.

"Jos olisimme sen voittaneet, ei Bysantti olisi koskaan saanut täällä jalansijaa.

"Lupaukseni täyttäminen -- Valeria -- ei olisi nyt niin saavuttamattoman kaukana.

"Jos minun suotaisiin omalla tavallani pyrkiä siihen päämäärään!" --

Hänen ajatuksensa ja unelmansa keskeytti eräs etuvartijoiden lähetti, joka kertoi, että viholliset olivat nopeasti purkaneet leirinsä ja lähteneet peräytymään etelään päin Ravennaa kohti. Tieltä lännestä päin näkyi suuri tomupilvi. Sieltä saapui suuri ratsumiesjoukko, luultavasti gootteja.

Totila iloitsi kuullessaan sellaisia uutisia, vaikkakin hän epäili niiden todenperäisyyttä. Hän ryhtyi varokeinoihin petoksen varalta.

Mutta yöllä tuli varmoja tietoja.

Hänet herätettiin kertomalla, että gootit olivat voittaneet ja että voittajat olivat saapuneet häntä tapaamaan.

Hän riensi vierassaliin, jossa oli Hildebrand, Teja, Torismut ja Vakis.

Ystävät tervehtivät häntä huutaen: "Voitto! Voitto!"

Teja ja Hildebrand ilmoittivat, että Ticinumin ja Veronankin luona italialaiset olivat nousseet kapinaan ja auttaneet heitä hyökkäämään piirittäjiä vastaan ja hävittämään näiden piirityskoneita. Näiden oli täytynyt sitten lähteä tiehensä.

Mutta Tejan silmät ja ääni ilmaisivat tavallista syvempää surua hänen näitä kertoessaan.

"Mitä surusanomia tuot näiden ilosanomien ohella", kysyi Totila.

"Parhaan miehen häpeällinen tuho on kerrottavana!"

Hän antoi merkin Vakikselle, joka kertoi kuninkaan ja hänen vaimonsa kärsimykset ja kuoleman.

"Joen kaislikkoon", päätti hän kertomuksensa, "pääsin hunnien nuolia pakoon. Niin olen vielä elossa.

"Minulla on vain yksi päämäärä: kostaa isäntäni ja emäntäni puolesta heidän pettäjälleen ja murhaajalleen, prefektille."

"Ei, minun käteni kautta prefekti kuolee", virkkoi Teja.

"Suurin oikeus kostoon on sinulla, Totila", sanoi Hildebrand.

"Sillä sinun on kostettava veljesi puolesta."

"Veljeni Hildebadin", huudahti Totila. "Mikä hänellä on?"

"Hänet on häpeällisesti murhattu prefektin toimesta", virkkoi Torismut. "Aivan silmieni edessä! Enkä voinut sitä estää."

"Väkevä Hildebad kuollut", valitteli Totila. "Kerro!"

"Hildebad oli luonamme Castra Novan linnassa Mantuan lähellä.

"Sanoma kuninkaan häpeällisestä kuolemasta oli saapunut meille.

"Silloin Hildebad vaati sekä Belisariuksen että Cetheguksen kaksintaisteluun.

"Heti sen jälkeen julistaja saapui ilmoittaen, että Belisarius oli hyväksynyt haasteen ja odotti veljeäsi taisteluun meidän valliemme ja heidän leirinsä välisellä kentällä.

"Iloisena veljesi riensi linnasta kaikki ratsumiehemme mukanaan.

"Belisarius, jonka hyvin tunnemme, ratsasti todellakin teltastaan kultaisissa varuksissaan, valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän silmikko alas laskettuna ja pyöreä kilpi kädessä.

"Hänen mukanaan oli kaksitoista ratsumiestä.

"Aivan etumaisena ratsasti prefekti Cethegus mustalla hevosellaan.

"Muut bysanttilaiset pysähtyivät leirinsä edustalle. --

"Hildebad käski minun seurata yksitoista ratsumiestä mukanani.

"Molemmat taistelijat tervehtivät toisiaan keihäillään. Tuuba kajahti, ja Hildebad laski täyttä vauhtia vastustajaansa kohti.

"Tämä syöksyi keihään lävistämänä maahan. Veljesi, joka ei edes haavoittunutkaan, hypähti hevosen selästä virkkaen:

"'Se ei ollut Belisariuksen sysäys', ja avasi kaatuneen kypärän.

"'Bessas', huusi hän ja katsahti suuttuneena vihollisiin.

"Prefekti viittasi.

"Kaksitoista mauria heitti keihäänsä ja veljesi kaatui vaarallisesti haavoittuneena maahan."

Totila peitti kasvonsa.

Teja meni osanottavaisena lähemmäksi.

"Kuule loppuun", sanoi Torismut.

"Murhan nähdessämme me raivostuimme.

"Kiukuissamme hyökkäsimme vihollisten kimppuun, jotka luottaen hämmästykseemme olivat poistuneet leiristä.

"Hurjan, ankaran taistelun jälkeen ajoimme ne pakosalle.

"Prefektin, jota heittokeihääni oli haavoittanut hartioihin, pelasti vain hänen helvetinorhinsa nopeus.

"Loistavin silmin veljesi katseli taisteluamme.

"Hän tuotti linnasta Ravennasta tuomansa arkun, avasi sen ja sanoi minulle:

"'Teoderikin kruunu, kypärä, kilpi ja miekka.'

"'Vie ne veljelleni.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat:

"'Hän kostaa minun puolestani ja uudistaa valtakunnan.'

"'Sano hänelle -- minä rakastin häntä!'

"Sitten hän kaatui kilvelleen ja hänen uskollinen sielunsa oli lähtenyt."

"Veljeni, rakas veljeni", valitteli Totila.

Hän nojautui erääseen patsaaseen. Kyyneleet valuivat silmistä.

"Onnellinen hän, joka voi vielä itkeä", sanoi Teja hiljaa.

Syntyi hiljaisuus.

"Muista verivalaasi", sanoi Hildebrand vihdoin.

"Hän oli kaksinkerroin veljesi.

"Sinun on kostettava hänen puolestaan!"

"Sen teen", huudahti Totila vetäen huomaamattaan tupesta miekan, jonka Teja oli hänelle antanut.

"Tahdon kostaa hänen puolestaan!"

Miekka oli Teoderikin.

"Ja uudistaa valtakunnan", sanoi Hildebrand-vanhus juhlallisesti painaen kruunun Totilan päähän.

"Terve, goottien kuningas!"

Totila säikähti.

Hän tarttui vasemmalla kädellään kultaiseen kruunuun.

"Mitä teette?"

"Velvollisuutemme!

"Kuoleva ennusti oikein.

"Sinä uudistat valtakunnan.

"Kolme voittoa kutsuu sinua jatkamaan taistelua.

"Muista verivalaasi!

"Me emme ole vielä turvattomia.

"Luovummeko aseistamme petoksen ja juonien edessä?"

"Emme", huudahti Totila, "emme koskaan.

"Ja oikein on valita kuningas uuden toivon merkiksi.

"Mutta tuossa on kreivi Teja, arvokkaampi ja kokeneempi kuin minä.

"Valitkaa Teja!"

"Minutko toivon merkiksi.

"Ei", sanoi tämä päätään pudistaen.

"Ensin on sinun vuorosi.

"Sinulle on kuoleva veljesi lähettänyt miekan ja kruunun.

"Kanna niitä onnekkaasti.

"Jos tämä valtakunta on pelastettavissa, niin sinä sen pelastat.

"Jollei se ole pelastettavissa, niin kostaja täytyy jäädä jäljelle!"

"Mutta nyt on lietsottava kaikkiin voiton toivoa", virkkoi Hildebrand.

"Se on sinun tehtäväsi, Totila.

"Katsokaa! Uusi päivä nousee kirkkaana.

"Auringon varhaisimmat säteet saapuvat saliin ja suutelevat otsaasi.

"Se on jumalien merkki!

"Terve, kuningas Totila! -- Sinä uudistat valtakunnan."

Nuorukainen painoi kruunun lujasti kultakiharoilleen ja heilautti Teoderikin miekkaa aamuauringon loisteessa.

"Niin", huudahti hän, "jos ihmisvoimat riittävät, niin uudistan valtakunnan."

TOINEN LUKU.

Ja kuningas Totila piti sanansa.

Hän palautti vielä kerran entiseen loistoonsa goottien valtakunnan, joka oli hänen kuninkaaksi tullessaan supistunut kolmeen pieneen kaupunkiin ja muutamiin tuhansiin aseistettuihin miehiin. Hän kohotti sen melkein suurempaan kokoon kuin se oli ollut Teoderikin aikana.

Hän karkoitti bysanttilaiset kaikista Italian kaupungeista, paitsi yhdestä.

Hän valloitti takaisin Sardinian, Sisilian ja Korsikan saaret.

Vielä enemmänkin. Hän kulki voitokkaana valtakunnan vanhojen rajojen yli ja, kun keisari itsepintaisesti kieltäytyi tunnustamasta goottien valtakuntaa oikeutetuksi ja itsenäiseksi, goottikuninkaan laivastot tunkeutuivat, pakottaakseen hänet suostumaan, syvälle Itä-Rooman valtakunnan maakuntiin ryöstäen ja herättäen kaikkialla pelkoa.

Italia pääsi hänen lempeän hallituksensa aikana, vaikkei sodan liekki ollutkaan täysin sammunut, samanlaiseen kukoistukseen kuin Teoderikin hallitessa.

Huomattavaa on, että goottien ja italialaisten sadut ylistävät onnellista kuningasta milloin Numa Pompiliuksen, Tituksen tai Teoderikin jälkeläisenä, milloin näiden maan päälle nuorekkaassa muodossa palanneena henkenä, jonka tehtävänä oli valtakunnan saattaminen entiseen loistoon ja onneen.

Hänen valtaistuimelle nousemisensa oli kuin aamuauringon nousu synkästä yöpilvestä. Se oli vastustamaton ja tuotti kaikkialle valoa ja siunausta.

Synkät varjot katosivat askel askeleelta hänen lähestyessään. Onni ja voitto kulkivat hänen edellään ja kaupunkien portit ja ihmisten sydämet avautuivat hänen edessään melkein vastustuksetta.

Sotapäällikön ja hallitsijan nero, joka uinaili tässä vaaleaverisessä nuorukaisessa ja jonka vain muutamat, kuten Teoderik ja Teja, olivat aavistaneet, vaikka he eivät olleet osanneet antaa sille kyllin suurta arvoa, kehittyi nyt äkkiä, kun se oli saanut mahdollisuuden kehittyä.

Näiden vuosien kovat koettelemukset, Napolissa ja Rooman edustalla kärsityt tuskat ja ero rakastetusta, josta jokainen bysanttilaisten voitto vei hänet kauemmaksi, olivat kehittäneet hänen luonteensa nuorekkaan iloisuuden vakavaksi miehekkyydeksi, silti sitä perinpohjin hävittämättä.

Hänen luonteensa valoisa peruspiirre oli säilynyt luoden kaikkiin hänen tekoihinsa miellyttävän ja sydämiä voittavan tenhon.

Oman ihanteellisuutensa kehoittamana hän vetosi luottamuksellisena kaikkien muiden ihmisten ihanteellisuuteen.

Useimmat, melkeinpä kaikki, joita eivät vihamieliset henget hallinneet, tajusivat vastustamattomasti hänen pyrkimyksensä kaikkeen, mikä oli jaloa ja kaunista.

Kuten valo kirkastaa läheisyytensä, vaikutti aurinkoisen kuninkaan jalomielisyyskin sovittavasti hoviväkeen ja ympäristöön, vieläpä vastustajiinkin.

"Hän on vastustamaton kuin auringonjumala", huudahtivat italialaiset.

Kun oloja tarkemmin katselee, huomaa, että hänen suuri ja nopea menestyksensä riippui suurimmaksi osaksi hänen nerostaan, kun hän, totellen luonteensa sisintä kehoitusta, kaikkialla käänsi italialaisten katkeruuden bysanttilaisten sorron johdosta myötätunnoksi omaansa ja goottien lempeyttä kohtaan.

Näimme, miten tämä mieliala oli päässyt vallalle rikkaiden kauppiasten, käsityöläisten sekä kaupunkien pikku porvareiden, vieläpä maaseudun uudisasukkaiden ja maanviljelijöidenkin keskuudessa, siis väestön enemmistön.

Nuoren goottikuninkaan persoonallisuus loitonsi kokonaan bysanttilaisista sortajista, joista sotaonnikin näytti luopuneen, sen jälkeen kun gootit olivat ottaneet sotahuudokseen kuninkaansa nimen.

Muutamat roomalaiset olivat tietysti taipumattomia: oikeauskoisen kirkon pylväät, jotka eivät tahtoneet suostua rauhaan kerettiläisten kanssa, jäykät tasavaltalaiset, katakombien salaliiton johtomiehet sekä ylpeät roomalaiset aatelissuvut, prefektin läheiset ystävät.

Mutta tätä pientä osaa ei juuri tarvinnut ottaa laskuissa huomioon.

Uusi kuningas julkaisi ensi töikseen gooteille ja italialaisille julistuskirjan.

Gooteille kerrottiin tarkoin, miten Ravennan antautuminen ja kuningas Vitigeksen kuolema olivat olleet vain petoksen eikä voittavan voiman aiheuttamia. Heitä kehoitettiin kostotyöhön, jonka kolme voittoa jo oli aloittanut.

Italialaisia hän kehoitti liittymään taas entisiin ystäviinsä, kun he olivat saaneet kokea bysanttilaisen vallan siunausta.

Sen vuoksi kuningas lupasi täydellisen anteeksiannon ja sitä paitsi tasa-arvoisuuden goottien rinnalla. Tähänastiset goottilaiset etuoikeudet kumottiin, lupa annettiin oman italialaisen sotajoukon muodostamiseen ja kaikki maatilat ja kaikki yksityinen omaisuus vapautettiin veroista sodan loppuun saakka.

Tämä toimenpide etenkin vaikutti suuresti vastakohtana bysanttilaisten nylkemisjärjestelmälle.

Erittäin viisas toimenpide oli tämän lisäksi määräys, että jokainen roomalainen ylimys, joka ei kolmen viikon kuluessa alistunut goottien valtaan, menettäisi maatilansa, jotka jaettaisiin hänen silloisten alustalaistensa kesken.

On näet huomattava, että aateliset olivat bysanttilaismielisiä, alustalaiset goottilaismielisiä.

Lopuksi kuningas lupasi suuren, kuninkaallisesta rahastosta maksettavan palkinnon jokaisesta goottien ja roomalaisten välillä solmitusta avioliitosta sekä sitä paitsi maata roomalaisten senaattorien takavarikoiduista maatiloista.

"Italia", sanottiin julistuskirjassa lopuksi, "jonka veri vuotaa bysanttilaisen hirmuhallituksen iskemistä haavoista, on elpyvä minun hallitukseni aikana.

"Auttakaa, veljet, Italian pojat, meitä ajamaan tästä pyhästä maasta yhteiset vihollisemme, Justinianuksen hunnit ja skyytit.

"Niin syntyy italialaisten ja goottien uudessa valtakunnassa, joka muodostuu italialaisten kauneudesta ja sivistyksestä ja goottien voimasta ja uskollisuudesta, uusi kansa, jota voimakkaampaa ja ihanampaa ei vielä mikään maa ole nähnyt."

* * * * *

Kun prefekti Cethegus, joka haavoittuneena makasi Ravennassa, heräsi unestaan ja kuuli uutisen Totilan valtaistuimelle nousemisesta, hypähti hän kiroten pystyyn.

"Herra", varoitteli kreikkalainen lääkäri, "sinun pitää olla varovainen ja --"

"Etkö kuullut?

"Totila on goottien kuninkaana.

"Nyt ei ole aikaa varovaisuuteen.

"Kypäräni, Syphax."

Hän sieppasi Lucius Liciniukselta, joka tiedon toi, julistuskirjan ja luki sen nopeasti.

"Eikö se ole naurettavaa?

"Eikö se ole mielettömyyttä", tuumi Lucius.

"Se olisi mielettömyyttä, jos roomalaiset olisivat roomalaisia.

"Mutta ovatko ne?

"Elleivät ne ole, niin me tavoittelemme hullutuksia eikä barbaarikuningas.

"Tuota koetta ei saa tehdä.

"Tuo uusi vaara on tukahdutettava heti alussa.

"Isku aatelisia vastaan alustalaisten hyväksi on nerokkaasti suunniteltu.

"Se ei saa toteutua.

"Missä on Demetrius?"

"Hän lähti eilisiltana Totilaa vastaan.

"Sinä nukuit ja lääkäri kielsi herättämästä sinua.

"Demetriuskin kielsi."

"Totila on kuninkaana ja te annatte minun sittenkin nukkua.

"Ettekö tiedä, että tuo valkotukka on goottikansan hyvä henki.

"Demetrius tahtoo tietysti yksin niittää laakerit.

"Miten paljon hänellä on väkeä?"

"Kaksitoista tuhatta goottien viittä tuhatta vastaan. Siis paljon voimakkaampi."

"Demetrius on hukassa.

"Ratsaille!

"Kutsukaa aseisiin kaikki, jotka jaksavat kantaa keihästä.

"Jättäkää tänne vartijoiksi vain haavoittuneet.

"Tämä tulisoihtu, jonka nimi on Totila, on sammutettava kipinäänsä.

"Muuten ei sitä sammuta kokonainen valtameri verta.

"Aseeni! Ratsaille!"

"Tuollaisena en ole ennen prefektiä nähnyt", sanoi Lucius Licinius lääkärille.

"Se oli kai kuumetta.

"Hän kalpeni."

"Hänessä ei ollut enää kuumetta."

"Siinä tapauksessa en sitä käsitä, sillä pelkoa ei se voinut olla.

"Syphax, seuratkaamme häntä."

Lepäämättä Cethegus riensi joukkonsa etunenässä eteenpäin.

Hän kulki niin hurjasti, että vain pieni ratsastajajoukko kykeni seuraamaan hänen nopeaa, väsymätöntä ratsuaan Plutoa.

Pitkän välimatkan päässä toisistaan tulivat jäljessä Marcus Licinius ja Massurius, Cetheguksen palkkasoturit ja Balbus kiireisesti aseistetut Ravennan porvarit mukanaan.

Cethegus oli jättänyt vahvaan Ravennaan vain vanhukset ja lapset sekä haavoittuneet.

Vihdoin Cethegus saavutti bysanttilaisen sotapäällikön jälkijoukon.

Totila kulki Tarvisiumista eteläänpäin Ravennaa kohti.

Lukuisia joukkoja aseistettuja italialaisia Ligurian, Venetsian ja Aemilian maakunnista liittyi häneen saatuaan uutta toivoa ja uutta päättäväisyyttä hänen julistuskirjastaan.

He halusivat ottaa osaa hänen ensi taisteluunsa bysanttilaisia vastaan.

"Ei", vastasi Totila heidän johtajilleen, "tehkää lopullinen päätöksenne vasta taistelun jälkeen.

"Me gootit taistelemme yksin.

"Jos voitamme, niin voitte seurata meitä.

"Mutta jos kaadumme, niin bysanttilaisten kosto ei kohtaa teitä.

"Odottakaa siis."

Kun tieto tästä jalomielisestä päätöksestä levisi, virtasi hänen luokseen uusia italialaisjoukkoja.

Mutta Totilan joukko vahvistui marssin aikana joka hetki goottisotilaista, jotka olivat yksitellen tai pienempinä parvina paenneet vankeudesta tai lähteneet liikkeelle piilopaikoistaan saatuaan tiedon Vitigestä kohtaan harjoitetusta petoksesta, uuden kuninkaan valitsemisesta ja sodan syttymisestä uudelleen.

Gootit ja bysanttilaiset joutuivat pian taisteluun, sillä Totila kiirehti eteenpäin, ettei hänen joukkojensa innostus pääsisi kylmenemään, ja Demetrius puolestaan koetti ehtiä yksin taisteluun Totilan kanssa.

Taistelupaikka oli Pons Padi.

Bysanttilaiset olivat tasangolla. Heidän takanaan oli joki, jonka yli vasta puolet heidän jalkaväkeään oli kulkenut.

Silloin goottien etujoukko, joka tuli luoteesta päin, näkyi hiukan viettävien kukkulain harjalla.

Laskeva aurinko häikäisi bysanttilaisten silmät.

Totila tarkasti kukkulalta käsin edessään olevan vihollisen aseman.

"Voitto on minun", huusi hän riemuissaan, veti miekkansa esille ja ajaa karautti ratsumiestensä etunenässä rinnettä alas vihollisen kimppuun, kuten haukka syöksyy saaliinsa päälle.

Cethegus oli heti auringonlaskun jälkeen saapunut ratsumiehineen bysanttilaisten viimeiseen leiripaikkaan.

Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset pakolaisetkin taistelusta.

"Käännä hevosesi, prefekti", huusi hänelle eräs ratsumies, "ja pelasta itsesi.

"Totila on kimpussamme! Hän on omakätisesti halkaissut armenialaisten urhoollisimman päällikön Artabazeen kypärän ja pään."

Pakolainen jatkoi matkaansa.

"Taivaan jumala oli barbaarien päällikkönä", huusi toinen. "Kaikki on hukassa!

"Päällikkö on vankina! Kaikki pakenevat epäjärjestyksessä."

"Kuningas Totila on vastustamaton", huusi kolmas aikoen ajaa prefektin ohi, joka oli asettunut keskelle tietä.

"Kerro sellaisia helvetissä", sanoi Cethegus pistäen miehen kuoliaaksi.

"Eteenpäin!"

Mutta hänen täytyi melkein samassa peruuttaa komennuksensa.

Sillä voitetut bysanttilaiset pakenivat jo tiheänä joukkoina täyttäen kaikki tiet.

Prefekti huomasi mahdottomaksi pienellä joukollaan estää tuhansien paon.

Hetken hän katseli epätietoisena pakenevien murtuneita rivejä.

Takaa-ajavien goottien etujoukot näkyivät jo kaukaa.

Silloin Demetriuksen alipäällikkö Vitalis saapui hänen luokseen haavoittuneena.

"Oi, ystävä", huusi tämä prefektille. "Mahdotonta on seisahduttaa pakoa.

"Se ei pysähdy ennenkuin Ravennassa."

"Sen uskon minäkin", virkkoi Cethegus.

"Ne vievät minunkin mieheni mukanaan, jos ne aiotaan seisahduttaa."

"Eikä meitä aja takaa kuin puolet voittajia Tejan ja Hildebrandin johdolla.

"Kuningas lähti taistelukentältä toisaalle.

"Näin hänen lähtönsä.

"Hän kääntyi lounaaseen."

"Hän aikoo Roomaan", kiljaisi Cethegus kiskaisten orittaan ohjaksista niin rajusti, että tämä hypähti pystyyn.

"Seuratkaa minua! Rannikolle!"

"Entä voitettu sotajoukko? Jätämmekö sen ilman päällikköä", virkkoi Lucius Licinius. "Katso, miten ne pakenevat!"

"Anna niiden paeta!

"Ravenna on luja.

"Se pitää puolensa.

"Ettekö kuulleet?

"Gootti aikoo Roomaan.

"Meidän täytyy ehtiä sinne ennemmin.

"Seuratkaa minua! Rannikolle! Meritie on vielä vapaa!

"Roomaan!"

KOLMAS LUKU.

Ihana -- ja laajalta kuuluisa ihanuudestaan -- on laakso, jossa pohjoisesta tuleva Passara yhtyy lännestä kaakkoon virtaavaan Atesikseen.

Kaukana oikealla rannalla kumartuu Mendola kaihoten kaunista etelää kohden.

Täällä Passaran yhtymäpaikan yläpuolella oli roomalainen siirtola Mansio Majae.

Hiukan ylempänä oli korkealla kukkulalla Teriolis-linnoitus.

Nykyjään on paikan nimenä Merano.

Linnoituksesta on saanut nimensä Tyrolin maakunta.

Mansio Majae nimi on vieläkin tunnettu huvilarikkaalla Mais-nimisellä paikkakunnalla.

Siihen aikaan oli Teriolis-linnassa itägoottilainen varusväki, kuten kaikissa muissakin raetiläisissä vuorilinnoissa Atesiksen, Isarcuksen ja Oenuksen varsilla. Linnojen tarkoituksena oli pitää kurissa vain puoliksi kukistettuja sveevejä, alamanneja ja markomanneja -- taikka "bajuvareja", kuten niitä jo silloin ruvettiin kutsumaan -- jotka asuivat Raetiassa, Licuksen ja alisen Oenuksen varsilla.

Paitsi linnoituksen varusväkeä oli tänne hedelmälliseen, ihanaan laaksoon, jonka ympärillä oli loivia, meheväruohoisia vuoria, sijoittunut asumaan useita goottisukuja.

Vielä nykyaikanakin ovat Meranon, Ultnerin ja Sarnin laaksojen asukkaat tunnetut erinomaisesta, jalosta, vakavan levollisesta kauneudestaan. He ovat paljon hienompia, ylhäisempiä ja sielukkaampia kuin Innin, Lechin ja Isarin varsilla asuvat bajuvariheimot.

Kertomukset ja sadut vahvistavat olettamusta, että täällä elää vielä itägoottien jäännöksiä.

Sillä amelungitaru, Didrik berniläinen ja ruusutarha ovat säilyneet paikkojen nimissä ja väestön muinaistavoissa.

Eräälle korkealle vuorelle Atesiksen vasemmalle rannalle oli Iffa-niminen gootti asettunut. Hänen jälkeläisensä asuivat siellä edelleen.

Iffinger-vuoreksi kutsutaan paikkaa vieläkin. Vuoren etelärinteelle oli uudisasukas rakentanut vaatimattoman talonsa.

Siirtolais-gootti oli tavannut täällä jo viljelyksiä. Raetiläinen alppitalomalli, joka oli käytännössä jo silloin, kun Drusus kukisti raseniset vuorikansat ja joka on hyvin sovelias näihin vuoristoseutuihin, ei ollut siitä muuttunut roomalaisten valloittajien saapumisen jälkeen. He rakensivat huvilansa laaksoihin ja vahtitorninsa vuorille. Entiset asukkaat pysyivät paikoillaan.

Etsch-laakson täydellisesti roomalaistuneet asukkaat olivat itägoottien vaelluksesta huolimatta jääneet levollisesti paikoilleen.

Gootit olivat nimittäin tunkeutuneet Italian niemimaahan paljon edempänä, Saven ja Isonzon luona. Vasta kun Ravenna oli antautunut ja Odovakar tuhottu, oli Teoderik lähettänyt joukkojaan tekemään rauhallisia valloituksia Pohjois-Italiaan ja Etsch-laaksoon.

Niinpä olivat Iffa ja hänen sukulaisensa asettuneet vuorelleen ja ruvenneet täydessä sovussa roomalaisten naapuriensa kanssa viljelemään maata.

Goottilaiset uudisasukkaat vaativat vain täällä samoin kuin muuallakin roomalaiselta isännältään kolmanneksen pellosta, niitystä ja metsästä, kolmannen osan talosta, orjista ja karjasta.

Vuosien kuluessa roomalainen isäntä oli alkanut pitää tätä pakollista naapuruutta epämukavana.

Hän luovutti gooteille kolmestakymmenestä parista erinomaisia, Pannoniasta tuotuja raavaseläimiä, joita germaanit osasivat niin erinomaisesti kasvattaa, loputkin vuorella sijaitsevaa omaisuuttaan, ja siirtyi kauemmaksi etelään, missä roomalaisia asui tiheässä. --

Siten koko Iffinger-vuori oli muuttunut aivan germaanilaiseksi.

Sillä silloinen isäntä oli äkkiä myynyt jäljellä olevat roomalaiset orjatkin ja hankkinut vangituista gepideistä uusia sekä mies- että naispalvelijoita.

Nykyisen isännän samoin kuin esi-isän nimi oli Iffa. Hän oli jo harmaahapsinen. Hän eli melkein yksin, sillä hänen veljensä, vaimonsa ja kälynsä olivat useita vuosia sitten hautautuneet vuorenvieremän alle.

Poika, nuorempi veli ja tämän poika olivat totelleet kuningas Vitigeksen kutsua ja jääneet Rooman edustalle.

Jäljellä olivat vain hänen kaatuneen poikansa lapset, poika ja tytär.

Aurinko oli vaipunut kaukaisten vuorten taakse, jotka etelässä ja lännessä ovat Etsch-laakson rajana.

Lämmin kullanpunainen hohde valaisi vuorten synkkää porfyyriä saattaen sen kimaltelemaan punaisen viinin tavoin.

Ruohoista rinnettä, jonka harjalla karjamajat olivat, kulki hitaasti askel askeleelta lapsi -- vai oliko hän jo neito -- ajaen edellään lammaslaumaa. Hän varjosti silmiään kädellään ja katseli hehkuvaa auringonlaskua.

Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen, johon hän hyräili seuraavat sanat:

Vuohet rakkaat, paimenkäden sallikaatte johtaa teitä; niinkuin taivaan valo-vuonat, kirkkaat tähdet paimentansa aulihisti, hurskaan tyynnä tottelevat. Helppo niit' on kaita, johtaa herra Kuun.

Hän vaikeni ja katsoi kaulaansa kurkottaen vasemmalla puolella sijaitsevaan syvään rotkoon, jonka suuntansa muuttanut puro oli uurtanut vuorenrinteeseen. Näin kesäaikana oli siinä verraten vähän vettä.

"Missä hän nyt lienee", tuumi hän.

"Tavallisesti hänen vuohensa kiipeilevät auringon mailleen mennessä tuolla rinteellä.

"Kukkani kuihtuvat pian."

Hän istahti nyt kivimöhkäleelle tien viereen, antoi lampaiden vielä syödä, pani vitsan viereensä ja laski lammasnahkaisen esiliinansa, jota hän oli pitänyt kiinni vasemmalla kädellään, putoamaan. Siitä putosi suuri joukko kauniita alppikukkia.

Hän alkoi sitoa seppelettä.

"Siniset kukat sopivat parhaiten hänen ruskeaan tukkaansa", virkkoi hän sitoen uutterasti.

"Minä väsyn yksin paimentaessani paljon pikemmin kuin yhdessä hänen kanssaan, vaikka silloin kiipeämmekin paljon korkeammalle.

"Mistähän se johtuu?

"Jalkojani polttaa.

"Minun kai on mentävä purolle niitä jäähdyttelemään.

"Samalla näen myöskin, kun hän tulee karjoineen rinnettä alas.

"Aurinko ei polta enää."

Hän pyyhkäisi päästään kurpitsan lehden, jota oli pitänyt hatun asemesta.

Silloin tuli näkyviin hohtavan vaalea tukka, joka oli ohimoilta pyyhkäisty taaksepäin ja sidottu kiinni punaisella nauhalla.

Se pääsi nyt kurpitsin lehden alta valloilleen ja välkähteli auringon säteiden tavoin hänen kaulallaan, jonka peittona oli vain villamekko, joka ulottui hiukan alapuolelle polvia. Uumilla hänellä oli leveä nahkavyö.

Hän mittasi seppeleen suuruutta oman päänsä mukaan.

"Hänen päänsä on suurempi.

"Tuo alppiruusu on vielä pantava siihen."

Hän sitoi nyt seppeleen molemmat päät yhteen sirolla sideruoholla, hypähti seisoalleen, pudisti viimeisetkin kukat nahkaesiliinastaan, otti seppeleen vasempaan käteensä ja lähti laskeutumaan jyrkkää rinnettä, jonka juurella puro lorisi kiviä vasten.

"Ei, jääkää tänne odottamaan.

"Sinäkin, rakas Lumikko.

"Palaan pian."

Hän palautti lampaat, jotka aikoivat lähteä hänen mukaansa, mutta jäivät nyt määkien katsomaan paimenensa jälkeen.

Notkeana tällaiseen kulkuun tottunut tyttönen kiipeili ja hyppi jyrkkää rinnettä alaspäin tuon tuostakin tarttuen sitkeihin pensaisiin, näsiäisiin tai kanerviin, joskus hypellen kiveltä kivelle.

Hänen hypellessään murtui rapautunut kivi ja palaset syöksyivät rinnettä alas. Silloin hän näiden jäljestä hyppiessään kuuli äkkiä uhkaavaa, terävää sähinää.

Ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, näki hän suuren kuparinruskean käärmeen tulevan vastaansa pää koholla. Alas lentävät kiven sirpaleet olivat kai herättäneet sen unestaan.

Lapsonen säikähti kovasti. Polvet eivät enää totelleet häntä. Hädissään hän alkoi huutaa: "Adalgot! Tule auttamaan."

Tähän hätähuutoon kuului heti paikalla vastauksena raikas huuto:

"Alarik! Alarik!"

Se kuului aivan sotahuudolta.

Oikeanpuoliset pensaat ratisivat, kiviä vieri rinnettä alas ja takkuiseen sudennahkatakkiin puettu solakka nuorukainen kiiti nuolennopeana kiemurtelevan käärmeen ja pelästyneen tytön väliin.

Hän heilahdutti vuorisauvaansa keihään tavoin ja tähtäsi sillä niin tarkoin, että sen rautainen kärki lävisti käärmeen kapean pään seivästäen sen maahan.

Käärmeen pitkä ruumis vääntelehti kuolon kamppauksessa sauvan ympärillä.

"Goto, oletko vahingoittumaton?"

"Olen, sinun ansiostasi."

"Salli minun sitten lukea käärmeluku, niin kauan kun mato vielä liikkuu -- se karkoittaa tämän suvunkin kolmen tunnin matkan piiristä."

Hän kohotti kolme oikean käden sormea ikäänkuin vannoakseen ja saneli seuraavan ikivanhan käärmeluvun:

"Varro, sa käärme! Kimpuile, koira! Kuolasi myrkky purkaos maahan; miehet ja immet jättäös rauhaan. Tyhjäksi vaivu, kelvoton konna, uppoa yöhön! Ylväsnä yli käärmeiden päitten kulkee voittaen goottien suku!"

NELJÄS LUKU.

Kun hän oli lopettanut lukunsa ja kumartui katselemaan kuollutta käärmettä, painoi pelastettu seppeleensä hänen kullanruskeille, kiharaisille, sankoille hiuksilleen.

"Terve, sankari ja auttaja!

"Katso! Voitonseppele oli jo edeltäkäsin sidottu.

"Eijaa! Sininen kruunu sopii sinulle erinomaisen hyvin."

Hän löi iloissaan kätensä yhteen.

"Jalastasi vuotaa verta", sanoi nuorukainen huolissaan. "Salli minun imeä veri haavastasi, jos käärme on purrut sinua."

"Sen sain terävästä kivestä.

"Parempiko olisi, jos sinä kuolisit?"

"Mielelläni kuolisin sinun tähtesi, Goto!

"Mutta myrkky olisikin suussa vaaratonta.

"Salli minun sentään pestä haavasi. Minulla on mukanani etikkaa ja vettä.

"Päälle panen sitten voidetta tai parantavia ruohoja."

Hän painoi tytön hellästi kivelle istumaan, polvistui hänen eteensä, otti paljaan jalan varovaisesti vasempaan käteensä ja hoiteli haavaa kaataen siihen kurpitsipullostaan jotakin sekoitusta.

Sitten hän hypähti pystyyn, etsi jotakin ruohostosta, palasi löytämänsä yrtti mukanaan ja sitoi lehdet huolellisesti pienen haavan päälle nahkahihnalla, jonka hän irroitti jalastaan.

"Sinä olet niin hyvä", virkkoi tyttö silitellen auttajansa päätä.

"Salli minun kantaa sinut rinnettä ylös", pyyteli nuorukainen.

"Pidän sinua niin mielelläni sylissäni."

"Mitä vielä", vastasi toinen nousten seisoalleen.

"En minä ole haavoittunut karitsa.

"Katsos, miten voin juosta!

"Missä vuohesi ovat?"

"Tuolta ne tulevat juuri näkyville katajapensaiden takaa.

"Kutsun ne tänne."

Hän otti paimenpillinsä ja puhalsi sillä kimeän äänen pyörittäen sitten vuorisauvaansa ympäri päänsä.

Vankkarakenteiset vuohet riensivät paikalle niin pian kuin voivat. Ne pelkäsivät rangaistusta.

Kylväen taskustaan maahan ohuelta suolaa, jota vuohet ahnaasti nuoleksivat, lähti hän nousemaan rinnettä käsi hellästi tytön kaulalla.

"Sano, rakkaani", virkkoi tyttö, päästyään ylös ja koottuaan lampaansa, "miksi tänään taas kävit käärmeen kimppuun huutaen: 'Alarik! Alarik!'

"Samoin teit äskettäin peloittaessasi Lumikkoni kimpusta vuorikotkan, joka jo oli iskenyt siihen kyntensä."

"Se on sotahuutoni."

"Kuka sen on sinulle opettanut?"

"Isoisä opetti sen minulle ensimmäisellä sudenajoretkelläni, jolloin otin tämän turkin mestari Isgrimmin kylkiluilta.

"Hyökkäsin miekka kädessä suden kimppuun, joka ei enää päässyt pakoon, vaan tuli minua kohti, ja huusin samalla: 'Iffa! Iffa!' -- kuten olin kuullut hänen tekevän.

"Hän sanoi silloin:

"'Adalgot! Sinä et saa huutaa 'Iffa!' -- kuten minä. Kun sinä käyt sankarin tai pedon kimppuun, niin huuda 'Alarik!'

"'Se tuottaa sinulle siunausta.'"

"Mutta eihän esi-isiemme eikä sukulaistemme joukossa ole ainoatakaan sen nimistä, veljeni. Tiedämmehän me heidän nimensä."

He olivat puhellessaan saapuneet karjamajan luo ja vieneet elukat suojaan. Sitten he menivät istumaan akkunan alle puupenkille, joka oli talon etusivulla.

"Ensin on isämme Iffamer", luetteli tyttö miettiväisenä, "sitten setämme Wargs, joka tuhoutui vuorenvieremän alle, isoisä Iffa, toinen setä Iffamut, tämän poika, serkkumme Iffasunt, isoisän isä Iffarik ja taas Iffa, mutta ei ainoatakaan Alarikia."

"Mutta sittenkin tuntuu minusta, että olen sen nimen kuullut -- se on kuin epämääräinen uni sen suuren vuorenvieremän ajoilta, joka hautasi alleen setämme Wargsin, niiltä ajoilta, jolloin aloin juoksennella pitkin vuoria. Se miellyttää minua.

"Ja isoisä on kertonut minulle sen nimisestä sankarikuninkaasta, joka ensimmäisenä kaikista germaanisankareista valloitti Romaborgin; tiedäthän: sen kaupungin, jonka edustalta isämme ja setä Iffanut ja serkku Iffasunt eivät ole vielä palanneet -- ja joka sitten kuoli nuorena, kuten lohikäärmeen tappaja Sigfrid ja pakanakuningas Baltar.

"Hänen hautansa on syvän joen pohjassa.

"Siellä hän makaa kultakivellä aarteidensa alle haudattuna. Pitkä kaisla kahisee hänen päällään.

"Nyt on valittu uusi kuningas, jonka nimi on Totila, kuten sotilaat, jotka olivat vaihtamassa vahteja Terioliksen linnassa, kertoivat.

"Hän kuuluu olevan samanlainen kuin Alarik ja Sigfrid. Hän kuuluu olevan kuin auringonjumala.

"Isoisä on sanonut, että minustakin tulee sotilas. Minä liityn kuningas Totilan joukkoihin ja hyökkään vihollisen kimppuun huutaen: 'Alarik! Alarik!'

"Olen jo aikoja sitten ikävystynyt tähän vuoria pitkin kiipeilemiseen ja vuohien paimentamiseen. Täällä ei ole voitettavana muita vihollisia kuin susi ja parhaissa tapauksissa karhu, joka käy varastelemassa viinirypäleitä ja hunajaa.

"Te kaikki kiittelette minua taitavaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi.

"Mutta minä tunnen, ettei se ole paljon arvoista, ja tiedän, ettei vanhuksella ole enää minulle opettamista.

"Tahtoisin laulaa paljon komeampia lauluja.

"En koskaan kyllästy kuuntelemaan tuolla linnassa olevien sotilaiden kertomuksia aurinkokuninkaan Totilan voitoista.

"Äskettäin lahjoitin vanhalle Hunibadille, jonka kuningas oli lähettänyt tänne hoitamaan rauhassa haavojaan, kaatamani komean vuorikauriin siitä, että hän kertoi kolmannen kerran Paduksen sillan taistelun.

"Kuningas Totila voittaa synkän helvetinkuninkaan, hirmuisen Cetheguksenkin.

"Olen jo laatinut laulunkin, joka alkaa seuraavasti:

"Vapise vihdoin, synkkä Cethegus. Täällä ei auta metkusi alhat. Uhkasi murtaa urhoisa Teja. Voittava päivä, aurinko aamun usvasta, yöstä kirkasna kohoo taivahan Herran suosikki suuri."

"Mutta pidemmälle en pääse.

"En osaa runoilla yksin.

"Tarvitsen taitavan mestarin harpun soiton ja runoilemisen opastajaksi.

"Keihään heittäjästä Tejasta, jota kutsutaan mustaksi kreiviksi ja joka kuuluu soittavan erinomaisesti harppua, olen myöskin tehnyt runon, joka ei vielä ole valmis ja jonka aion päättää.

"Olisin jo aikoja sitten -- tämän sanon vain sinulle -- lähtenyt täältä hiiskumatta mitään isoisälle, joka aina sanoo minua liian nuoreksi, ellei eräs seikka olisi minua pidättänyt täällä."

Hän hypähti pystyyn.

"Mikä, veljeni", kysyi Goto jääden rauhallisesti istumaan ja katsellen häntä ihmeissään suurilla, heleänsinisillä silmillään.

"Jollet sinä sitä tiedä", vastasi Adalgot melkein vihaisena, "niin en voi sitä sinulle sanoa. Lähden pajaan takomaan itselleni uusia nuolenkärkiä. Anna minulle suudelma! Kas niin!

"Anna nyt minun suudella silmiäsi ja vaaleata tukkaasi.

"Hyvästi, rakas sisar, illalliseen saakka!"

Hän riensi tytön luota läheiseen rakennukseen, jonka ovella oli pihdit ja kaikenlaisia työkaluja.

Goto nojasi poskeaan käteensä ja sanoi ääneen katsellen eteensä:

"En minä sitä arvaa.

"Sillä minut hän tietystikin ottaisi lähtiessään mukaansa.

"Emmehän me voi elää ilman toisiamme."

Hän nousi hiljaa huoahtaen ja lähti talon viereiselle niitylle katsomaan pellavaa, joka oli siellä valkenemassa.

Asuinhuoneessa vanha Iffa nousi avonaisen akkunan äärestä.

Hän oli kuullut nuorten puheet.

"Tämä ei käy enää laatuun", tuumi hän kynsien korvallistaan.

"Minulla ei ole ollut sydäntä erottaa noita lapsia toisistaan.

"Hehän ovat olleet lapsia!

"Olen aina odottanut hiukan.

"Nyt jo huomaan odottaneeni hiukan liian kauan.

"Sinä, Adalgot, saat lähteä täältä!"

Hän lähti tuvasta ja meni hitaasti pihan yli pajaan.

Poika oli uutterassa työssä.

Hän puhalsi kaikin voimin ahjossa olevia hehkuvia hiiliä ja pani sitten sinne nuolenpään tekeleet, saadakseen ne pehmeämmiksi ja siten helpommiksi muovailla.

Sitten hän otti ne pihdeillä ahjosta, pani alasimelle ja takoi ne taitavasti oikeanmuotoisiksi.

Hän nyökäytti päätään tervehdykseksi herkeämättä työstään.

Hän iski vasaralla niin ahkerasti, että säkenet lentelivät.

"No", ajatteli vanhus, "nyt hän ajattelee ainoastaan nuolia ja rautaa."

Mutta äkkiä nuori seppä iski viimeisen lyönnin, heitti moukarin nurkkaan, pyyhkäisi hien otsaltaan ja kysyi äkkiä kääntyen Iffaan päin:

"Isoisä, mistä ihmiset tulevat?"

"Jeesus, Wodan ja Maria", huudahti vanhus peräytyen pelästyneenä.

"Poika, mistä sinä olet saanut päähäsi tuollaisia ajatuksia?"

"Mistä sen tiedän. Ajatukset tulevat vain.

"Minä tarkoitan, mistä ensimmäiset ihmiset ovat tulleet, kaikkein ensimmäiset?

"Pitkä Hermegisel tuolla ylhäällä Terioliksessa, hän, joka on karannut Veronan areiolaisesta kirkosta, osaa lukea ja kirjoittaa, sanoo, että kristittyjen jumala oli tehnyt eräässä puutarhassa savesta miehen ja tämän nukkuessa hänen kylkiluustaan naisen.

"Mutta sehän on naurettavaa.

"Eihän suurestakaan kylkiluusta saa tehdyksi pientäkään naista."

"En minäkään sitä usko", myönsi vanhus hiukan mietittyään.

"Sitä on vaikea uskoa.

"Minä muistan, että isäni kertoi kerran takkavalkean ääressä istuessamme ensimmäisten ihmisten kasvaneen puissa.

"Hildebrand-vanhus, joka oli isäni ystävä, vaikka olikin paljon vanhempi -- hän oli tullut Tridentumista tänne partioretkelle villejä bajuvareja vastaan -- ja joka istui lähinnä takkaa, -- oli kevättalvi ja ilma oli vielä hyvin kylmä ja raaka -- myönsi puujutun oikeaksi.

"Mutta ihmiset eivät olleet kasvaneet puissa, vaan kaksi pakanajumalaa -- Hermegisel kutsuu niitä pahoiksi hengiksi -- olivat kerran löytäneet merenrannalta saarnin ja lepän ja muodostaneet niistä miehen ja vaimon.

"Tästä on vanha laulukin.

"Hildebrand-vanhus osasi vielä pari säkeistöä.

"Isäni ei enää osannut."

"Sen minäkin voin pikemmin uskoa.

"Mutta joka tapauksessa oli alussa hyvin vähän ihmisiä."

"Niin kai."

"Alussa oli vain muutamia sukuja."

"Tietysti."

"Ja vanhat kuolivat yleensä ennen nuoria."

"Kyllä kai."

"Silloin sanon sinulle jotakin, isoisä.

"Ihmisten täytyi siis kuolla sukupuuttoon tai, koska ihmisiä vielä on olemassa, -- siihen minä tahdoin päästäkin, isoisä -- täytyi veljien ja sisarten mennä naimisiin, kunnes useampia sukuja syntyi."

"Adalgot, sinä olet päästäsi vialla."

"En ollenkaan.

"Lyhyesti: se, mikä saattoi käydä päinsä ennen, saattaa tapahtua nytkin.

"Tiedä siis, että tahdon sisareni Goton vaimokseni."

Vanhus syöksyi hänen luokseen aikoen sulkea kädellään hänen suunsa, mutta nuorukainen hypähti nopeasti syrjään.

"Tiedän mitä sinä aiot sanoa.

"Tridentumin papit sekaantuisivat täällä asiaan.

"Ja sitten kuninkaan kreivi.

"Mutta voinhan lähteä hänen kanssaan vieraaseen maahan, missä meitä ei kukaan tunne.

"Hän lähtee varmasti mukaan."

"Vai olet sinä varma."

"Olen."

"Mutta sitä sinä et vielä tiedä", vastasi vanhus vakavan ja päättäväisen näköisenä, "että tämä on viimeinen yö, jonka vietät Iffinger-vuorella.

"Liikkeelle, Adalgot! Minä, isoisäsi ja holhoojasi, käsken sinua.

"Sinulla on kuningas Totilan hovissa ja hänen sotajoukossaan täytettävä verivelvollisuutesi, koston velvollisuus -- setäsi Wargsin, joka makaa vuorenvieremän alla, sinulle uskoma pyhä tehtävä.

"Olet jo tarpeeksi kehittynyt ja väkevä sen täyttämiseen.

"Huomenna auringon noustessa lähdet etelään, Italiaan, jossa kuningas Totila rankaisee vääryyttä, auttaa oikeuden voitolle ja kukistaa Cethegus-konnan.

"Tule huoneeseeni.

"Siellä uskon käsiisi erään setäsi Wargsin jättämän korun ja annan sinulle muutamia neuvoja, joista voi olla hyötyä matkan varrella.

"Neuvon ja koston sanoja sinulle annan.

"Mutta älä puhu niistä Gotolle.

"Älä raskauta hänen sydäntään.

"Jos noudatat minun ja setäsi Wargsin neuvoja, tulee sinusta voimakas, kuuluisa sankari kuningas Totilan hoviin.

"Ja sitten, mutta vasta sitten, saat taas nähdä Goton."

Nuorukainen muuttui totiseksi ja kalpeaksi kuullessaan nuo sanat.

Hän seurasi isoisäänsä.

He puhelivat kauan hiljaisella äänellä isoisän huoneessa.

Adalgot ei ollut illallisella.

Hän pyysi isoisän sanomaan sisarelle, että hän oli ollut enemmän väsynyt kuin nälkäinen ja mennyt senvuoksi jo nukkumaan.

Mutta yöllä, kun Goto nukkui, hän hiipi hiljaa tämän huoneeseen.

Kuu loi vienon valonsa tyttösen enkelimäisille kasvoille.

Adalgot pysähtyi kynnykselle.

Hän ojensi oikean kätensä Gotoa kohti.

"Näen vielä sinut, Gotoni", kuiskasi hän.

Heti sen jälkeen hän meni vaatimattoman alppitalon kynnyksen yli.

Tähdet alkoivat vähitellen vaaleta. Vuoriston yöilma siveli hänen ohimoitaan raikkaana ja terästävänä.

Hän katseli taivaalle.

Samassa tähti lensi hänen päänsä päällä suurena kaarena.

Se lensi etelään.

Nuorukainen puristi oikeassa kädessään olevaa paimensauvaa ja virkkoi:

"Sinne kutsuvat tähdet minua.

"Varo itseäsi, Cethegus-konna."

VIIDES LUKU.

Prefekti oli Paduksen sillan taistelun jälkeen lähettänyt jäljessä tuleville joukoilleen käskyn, jonka mukaan sekä palkkasoturien että Ravennan porvarien oli mitä pikemmin palattava mainittuun kaupunkiin.

Demetriuksen pakenevat joukot hän jätti oman onnensa nojaan.

Totila oli anastanut kahdentoistatuhannen kaikki liput ja merkit, "jollaista ei roomalaisille ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa Prokopius vihoissaan.

Cethegus itse riensi pienen seurueensa mukana Aemilian läpi Italian länsirannalle. Populoniumissa hän nousi nopeakulkuiseen sotalaivaan, jonka voimakas pohjoisluoteinen -- minkä hänen sanojensa mukaan Latiumin vanhat jumalat olivat lähettäneet -- vei Rooman satamaan Portukseen.

Maantietä myöten hän ei enää olisi päässytkään Roomaan, sillä Paduksen sillan luona tapahtuneen Totilan voiton jälkeen koko Tuscia ja Valeria olivat joutuneet goottien käsiin, linnoittamattomat paikat ja kaupungit, joissa ei ollut voimakasta bysanttilaista varusväkeä, järjestään.

Mucellan luona, päivämatkan päässä Florentiasta, kuningas voitti toisen suuren bysanttilaisjoukon, joka oli koottu Tuscian kaupunkien varusväestä ja jota yksitoista erimielistä päällikköä komensi. Töin tuskin ylipäällikkö Justinus pääsi pakoon Florentiaan.

Kuningas kohteli lukuisia vankejaan niin hyvin, että useat italialaiset ja keisarilliset palkkasoturit rupesivat hänen palvelukseensa.

Kaikki Keski-Italian tiet olivat tulvillaan uudestaan aseisiin rientäneitä gootteja ja uudisasukkaita, jotka marssivat Totilan jäljessä Roomaa kohti goottien johdolla.

Cethegus oli Roomaan saavuttuaan ryhtynyt tarmokkaisiin puolustuspuuhiin.

Se olikin välttämätöntä, sillä kaupunkia lähestyi kiireesti kuningas Totila, jota Mucellan luona saavutetun voiton jälkeen pidättivät vain tien varressa olevien kaupunkien ja linnoitusten kunnianosoitukset. Kaikki kilpailivat saadakseen vastaanoton mahdollisimman komeaksi ja melkein joka paikassa olivat portit hänen tullessaan seppelöidyt.

Niiden harvojen linnojen ympärille, joissa oli voimakas varusväki ja jotka sen vuoksi tekivät vastarintaa, jätettiin pienet, Totilan italialaisista muodostamat joukko-osastot, joissa oli ytimenä pienet määrät gootteja.

Hän saattoi tehdä tämän, sillä matkan kuluessa hänen sotajoukkonsa paisui virran tavoin joka taholta rientävistä, suuremmista ja pienemmistä italialais- ja goottijoukkueista.

Tuhansittain italialaiset uudisasukkaat, jotka hän oli julistanut vapaiksi, riensivät hänen lippujensa ympärille.

Vieläpä Belisariuksen palkkasoturitkin, jotka eivät tämän poistuttua olleet saaneet palkkojaan keisarillisilta logoteteilta, tarjoutuivat rupeamaan goottien palvelukseen.

Totilalla oli siis saapuessaan Rooman edustalle muutamia päiviä prefektin tulon jälkeen melkoinen, gooteista ja italialaisista kokoonpantu sotajoukko.

Suurella riemulla toivotettiin pian sen jälkeen goottien leirissä tervetulleiksi urhoollinen völsungi, herttua Guntaris, bandalarius Visand, kreivi Markja ja vanha Grippa, jotka Totila oli vaihtanut Ravennan päälliköiltä Constantinukselta ja Johannekselta Paduksen sillan luona vangittua keisarillista ylipäällikköä ja useita alipäällikköjä vastaan.

Cetheguksen ratkaistavaksi jäi melkein mahdoton tehtävä, tarpeellisten miesten hankkiminen suurenmoisiin varustuksiin.

Häneltä puuttui koko Belisariuksen sotajoukko sekä suuri osa palkkasotureitaankin, jotka vasta vähitellen saapuivat meritse Ravennasta Portukseen.

Saadakseen edes välttämättömimmän varusväen laajoille valleille ja moniin linnoituksiin täytyi Cetheguksen pakottaa roomalaiset legioonalaiset tavattomiin ja odottamattomiin ponnistuksiin raskaan vahtipalveluksen suorittamisessa ja ryhtyä pakkokeinoihin niiden määrän lisäämiseksi.

Hän kutsui "kaikki Romuluksen, Camilluksen ja Caesarin pojat aseisiin isien pyhättöjen suojelemiseksi barbaareita vastaan". Kutsua oli kuudentoista ja kuudenkymmenen vuoden välillä olevien miespuolisten roomalaisten toteltava.

Mutta hänen kuulutustaan tuskin luettiinkaan ja vapaaehtoisia saapui kovin vähän. Hän näki päinvastoin, että goottikuninkaan julistuskirjaa, jota lensi joka yö muurien yli, luettiin hartaasti. Vimmastuneena hän määräsi silloin, että jokaista, joka korjasi maasta, luki tai levitti sitä, rangaistaisiin omaisuuden menettämisellä.

Mutta sitä luettiin sittenkin kaikkialla ja hänen listansa vapaaehtoisten merkitsemistä varten olivat yhtä tyhjät kuin ennenkin.

Silloin hän lähetti isaurilaisensa käymään talosta taloon ja antoi raastaa väkisin valleille pojat ja ukot. Pian pelättiin ja vihattiinkin häntä enemmän kuin rakastettiin.

Vain hänen rautainen kovuutensa ja vähitellen saapuvat isaurilaiset palkkasoturit pitivät tyytymättömiä roomalaisia kurissa.

Ilosanoma toisensa jälkeen saapui goottileiriin.

Teja ja Hildebrand olivat ajaneet bysanttilaisia takaa melkein Ravennan edustalle.

Kaupunkia ja Classista puolustivat Demetrius, verinen Johannes ja Constantianus Hildebrandia vastaan, joka oli ohimennen saanut Ariminumin haltuunsa. Kaupungin asukkaat olivat näet riistäneet aseet Artasineen armenialaisilta ja avanneet portit hänelle.

Teja voitti ja tappoi kaksintaistelussa urhoollisen bysanttilaisen päällikön Veruksen, joka pisidialaisten ja kilikialaisten palkkasoturien valiojoukon kanssa koetti estää häntä menemästä Santernuksen yli, ja kulki koko Pohjois-Italian halki Totilan manifesti vasemmassa ja uhkaava miekka oikeassa kädessä. Muutamassa viikossa kaikki kaupungit ja linnat Mediolanumiin saakka olivat antautuneet hänelle.

Totila ei ensimmäisestä piirityksestä viisastuneena tahtonut panna sotajoukkoaan alttiiksi hyökätessään prefektin suurenmoisia varustuksia vastaan, sitäpaitsi hän tahtoi säästää tulevaa pääkaupunkiaan väkirynnäköltä.

"Puusilloilla, pellavasiivillä menen Roomaan", huudahti hän eräänä päivänä herttua Guntarikselle, jolle hän jätti piiritysjoukon ylipäällikkyyden ja lähti ratsumiehineen Napoliin.

Täällä oli heikosti miehitetty keisarillinen laivasto.

Totilan marssi Etelä-Italiaan oli riemukulkua eikä sotaretki.

Nämä seudut, jotka olivat kauimmin kärsineet bysanttilaisten ikeestä, olivat halukkaimmat ottamaan vastaan gootit vapauttajina.

Terracinan neitoset tulivat kaunista goottikuningasta vastaan kukkakiehkurat käsissä.

Miturnaen väestö saapui häntä vastaan mukanaan kultaiset vaunut, nosti hänet ratsulta ja veti riemuhuudoin vaunuissa kaupunkiin.

"Katsokaa", huudettiin Casiliumissa, campanian Dianan vanhassa pyhätössä, "Phoebus Apollo on tullut taivaasta ja saapuu sisarensa kaupunkiin."

Capuan porvarit pyysivät, että hän lyöttäisi ensimmäisen kuvansa heidän kultarahoihinsa, joihin tulisi kirjoitus: "Capua revindicata".

Siten mentiin Napolia kohti samaa tietä, jota hän oli saapunut pakolaisena ja haavoittuneena.

Armenialaisten palkkasoturien päällikkö, urhoollinen Phaza, Arsakeen poika, ei voinut luottaa väestöön, jos piiritys syntyisi.

Hän vei palkkasoturinsa ja Napolin asestetut porvarit avoimelle kentälle kuningasta vastaan.

Ennen taistelun alkua ratsasti goottien rivistä mies valkoisella hevosella, otti kypärän päästään ja huusi:

"Ettekö enää tunne minua, Napolin miehet?

"Olen Totila.

"Te piditte minusta, kun olin satamanne merikreivi.

"Siunatkaa minua kuninkaanannekin.

"Ettekö enää muista, miten kuljetin laivoillani vaimonne ja lapsenne Belisariuksen hunneja pakoon?

"Ottakaa huomioon: vaimonne ja tyttärenne ovat taas käsissäni. He ovat vankejani eivätkä suojattejani.

"Te olitte lähettäneet ne lujaan Cumaen linnaan suojellaksenne niitä bysanttilaisilta, kenties minultakin.

"Mutta nyt on Cumae antautunut minulle ja kaikki pakolaiset joutuivat käsiini.

"Minua neuvottiin pitämään niitä panttivankeina pakottaakseni teidät ja muutkin kaupungit antautumaan. Mutta se ei miellyttänyt minua. Vapautin heidät kaikki. Rooman senaattorien vaimot ja tyttäret lähetin Roomaan.

"Vain teidän vaimonne ja lapsenne, Napolin miehet, ovat minun leirissäni, eivät panttivankeina, vaan vierainani.

"Katsokaa, tuolta he tulevat.

"Avatkaa sylinne heitä vastaanottaaksenne. -- He ovat vapaat.

"Tahdotteko vielä taistella minua vastaan.

"Sitä en usko.

"Kuka teistä heittää ensimmäisen keihään rintaani?"

Hän avasi valkoisen vaippansa.

"Terve, hyvä kuningas Totila", oli riemuisa vastaus.

Kuumaveriset napolilaiset viskasivat aseensa maahan, riensivät tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan ja suutelivat Totilan vaipan lievettä.

Palkkasoturien päällikkö ratsasti hänen luokseen.

"Keihääni ovat liian heikot yksin taistelemaan. Tässä, kuningas, on miekkani. Olen vankisi."

"Ei suinkaan, urhoollinen Arsakeen poika.

"Sinua ei ole voitettu, siis et ole vankikaan. Mene joukkoinesi minne tahdot."

"Sydämesi ylevyys ja silmiesi ihana loiste ovat minut vanginneet ja voittaneet. Salli meidän tästä lähtien taistella sinun puolestasi."

Totila oli näin saanut puolelleen valiojoukon, joka pysyi hänelle uskollisena.

Kukkassateessa Totila ajoi kaupunkiin Porta nolanan kautta.

Ennenkuin satamassa olevan laivaston amiraali Aratius ehti nostaa sotalaivojen ankkurit, hyökkäsivät niiden vieressä olevien kauppalaivojen lukuisat matruusit, jotka olivat Totilan vanhoja ihailijoita ja suojatteja, sotalaivojen miehistön kimppuun ja valtasivat laivat.

Goottikuningas oli ilman verenvuodatusta näin saanut haltuunsa laivaston ja valtakunnan kolmannen kaupungin.

Mutta hän poistui huomaamatta juhlapäivällisiltä, jotka kaupunkilaiset samana iltana toimeenpanivat hänen kunniakseen.

Ihmeekseen goottivahdit näkivät yön hiljaisuudessa kuninkaansa menevän ilman seuraa vanhaan, melkein kaatuneeseen muuritorniin lähellä Porta capuensaa. --

Seuraavana päivänä ilmestyi Totilan julistuskirja, jossa Napolin juutalaisten vaimot ja tyttäret vapautettiin ainaiseksi pääverosta ja oikeutettiin kunniamerkkinä kantamaan rinnallaan kultaista sydäntä. -- Tähän saakka oli heiltä korujen pitäminen ollut kiellettyä. --

Umpeen kasvaneeseen puistoon, missä villiruusut ja viiniköynnökset melkein peittivät korkean kiviristin ja syvälle vajonneen hautakiven, ilmestyi pian parhaasta mustasta marmorista hakattu muistokivi, jossa oli kirjoitus "Mirjam Valeria."

Napolissa ei kukaan voinut selittää sen merkitystä.

KUUDES LUKU.

Joka taholta, Campaniasta, Samniumista, Bruttiasta, Lucanista, Apuliasta ja Calabriasta saapui Napoliin kaupunkien lähetystöjä, jotka pyysivät goottikuningasta vapauttajakseen.

Tärkeä, lujasti varustettu Beneventum antautui, samoin läheiset Asculumin, Canusian ja Acheruntian linnoitukset.

Näissä maakunnissa sattui tuhansittain sellaisia tapauksia, että uudisasukkaat saivat omikseen kaatuneiden, paenneiden ja Bysanttiin tai Roomaan muuttaneiden isäntiensä maatilat.

Paitsi Roomaa ja Ravennaa oli suurista kaupungeista bysanttilaisten käsissä vain Florentia Justinuksen, Spoletium Bonuksen ja Herodianuksen sekä Perusia hunni Uldugutin komennossa.

Muutamassa päivässä meritaitoinen kuningas, johon oli liittynyt paljon italialaisia niemimaan eteläosasta, oli miehittänyt bysanttilaisilta valloitetun laivaston ja vienyt sen lipuilla koristettuna satamasta. Ratsuväki lähti maitse (Via appiaa myöten) pohjoiseen.

Rooma oli sekä laivaston että ratsuväen päämäärä. Teja marssi Cetheguksen kaupunkia kohti Via flaminiaa myöten kolmannen sotajoukon johtajana.

Hän oli valloittanut ja saanut haltuunsa Ravennan ja Tiberin välisen osan Italiaa, -- Petran ja Caesenan lujat linnat antautuivat ilman miekan iskua -- nimittäin Aemilian ja molemmat Tusciat -- annonarisen ja suburbicarisen.

Prefekti huomasi, että nyt oli tosi kysymyksessä.

Hän aikoi puolustautua hurjasti kuin lohikäärme luolassaan.

Ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli varustuksiaan ja vallejaan ja taistelutovereilleen, jotka olivat huolissaan goottien tulosta, hän sanoi:

"Olkaa huoleti! Heidän voimansa murtuu toistamiseen näitä valleja vastaan."

Mutta sisimmässään hän ei ollut yhtä levollinen kuin puheissaan.

Hän ei suinkaan katunut tekojaan eikä vieläkään pitänyt yritystään mahdottomana.

Mutta Cetheguksenkin rautaisiin voimiin vaikutti se seikka, että hänen päämääränsä, jonka hän jo oli aivan saavuttamaisillaan, taas Totilan kuninkaaksi tulon johdosta näytti siirtyvän kauemmaksi.

"Pisara kaivaa lopuksi kallioon kolon", vastasi hän, kun Licinius kerran kysyi hänen synkkämielisyytensä syytä.

"Ja sitä paitsi -- en voi enää nukkua yhtä hyvin kuin ennen."

"Mistä alkaen?"

"Siitä alkaen, kun Totila tuli kuninkaaksi.

"Tuo vaaleaverinen kuningaspoikanen on vienyt uneni."

Cethegus oli tuntenut olevansa varmempi ja etevämpi kuin kaikki hänen vihollisensa ja vastustajansa, mutta tuon nuorukaisen aurinkoinen, avomielinen luonne, Sigfrid-luonne ja leikkien saavutettu menestys kiihoittivat hänen vihaansa niin, että hänen jäinen levollisuutensa monesti suli intohimojen tulesta.

Totila meni tuota kaikkien pelkäämää miestä vastaan voiton varmana, ikäänkuin hänen kukistumisensa olisi ollut edeltä päin taattu.

"Maitoparralla on hyvä onni", sanoi Cethegus vimmoissaan saadessaan tiedon Napolin omituisesta valloituksesta.

"Hyvä onni kuten Akilleksella ja Aleksanteri Suurella.

"Mutta nuo ikuiset nuorukaiset eivät onneksi elä kovin vanhoiksi.

"Heidän sielujensa pehmeä kulta hajoaa tuhkaksi -- me kuparimöhkäleet kestämme paljon kauemmin.

"Olen nähnyt tuon uneksijan ruusut ja laakerit, toivottavasti näen pian hänen sypressinsäkin.

"En voi kukistua tuon tyttömäisen ihmisen edessä.

"Onni kohottaa hänet nopeasti huimaavan korkealle.

"Äkkiä hän sieltä putoaakin.

"Kuljettaakohan se hänet Rooman muurien yli? --

"Lennä vain, nuori Ikarus, vaivatta kuumimmassa auringonpaisteessa.

"Minä hiivin askel askeleelta varjossa veren ja taistelun tietä.

"Mutta riemuiten seison korkealla silloin, kun onnen petollinen auringonpaiste sulattaa vahan rohkeista siivistäsi.

"Lentotähden tavoin sammut allani."

Mutta tämä ei näyttänyt tapahtuvan aivan pian.

Levottomasti Cethegus odotti vahvan laivaston saapumista Ravennasta. Sen mukana piti nimittäin tulla runsaasti ruokatavaroita ja loput palkkasotureita sekä niin paljon legioonalaisia ja muita joukkoja kuin Demetrius saattoi luovuttaa.

Kun nuo apujoukot saapuisivat, voisi hän laskea viimekerralla puoliväkisin palvelukseen kutsutut, napisevat roomalaiset koteihinsa.

Viikkomääriä hän oli lohduttanut vihastuneita roomalaisia tällä laivastolla.

Vihdoin pikapurjehtija saapui Ostiasta ilmoittamaan laivaston tulosta.

Cethegus käski torventoitottajien ja julistajien ilmoittaa kaduilla ilosanomaa, että ensi lokakuun iduksena laskettaisiin kahdeksan tuhatta porvaria valleilta koteihinsa, sekä lähetti muureilla oleville roomalaisille kaksinkertaiset viiniannokset.

Lokakuun iduksena sakea sumu peitti Ostian ja meren.

Seuraavana päivänä pieni purjevene saapui Ostiasta Portukseen.

Sen vapiseva miehistö, jona oli Ravennan legioonalaisia, ilmoitti:

Kuningas Totila oli hyökännyt Napolin laivastolla sumun suojassa ravennalaisten kolmisoutujen kimppuun sekä polttanut ja upottanut kahdeksastakymmenestä laivasta kaksikymmentä ja vallannut kuusikymmentä sotajoukkoineen ja ruokavaroineen.

Cethegus ei uskonut tätä.

Hän lähti Tiberiä alas nopealla purjeveneellään "Sagittalla".

Töin tuskin hän pelastui kuninkaan laivojen tieltä, jotka sulkivat parhaillaan Portuksen sataman ja lähettivät pieniä risteilijöitä pitkin Tiberiä.

Kiireimmän kautta prefekti viritti Tiberin yli kaksi virran sulkua nuolenkantaman päähän toisistaan, toinen oli katkaistuista mastoista, toinen rautaketjuista tehty, kuten Belisariuksenkin aikana.

Näiden sulkujen välisen alan hän täytti pienillä venheillä.

Tämä oli Cethegukselle hyvin ankara isku.

Hänen hartaasti odottamansa apujoukot ja ruokavarastot olivat joutuneet vihollisen käsiin.

Hän ei voinut myöntää kiroaville roomalaisille lupaamaansa helpotusta, vaan hänen täytyi päinvastoin lisätä palvelusvuoroja, sillä nyt oli joen puoleistakin osaa suojeltava goottilaisten laivojen alituisilta rynnäköiltä.

Sitä paitsi Cethegus näki kauhukseen vaarallisimman vihollisen -- nälän -- hitaasti, mutta varmasti lähestyvän.

Vesitie, jota myöten ensimmäisen piirityksen aikana saatiin runsaasti ruokatavaroita, oli nyt suljettu.

Italiassa ei ollut kolmatta laivastoa.

Napolin ja Ravennan laivastot piirittivät goottien apuna Roomaa.

Viimeiset ratsumiehet, jotka Marcus Licinius oli lähettänyt tiedusteluretkelle ja ruokaa hankkimaan flaminilaisen tien varsilta, palasivat kauhistuneina ja ilmoittivat, että kaupunkia lähestyi rientomarssissa suuri goottijoukko pelätyn Tejan johdolla.

Hänen etujoukkonsa olivat jo Reatsessa.

Seuraavana päivänä Rooma oli piiritetty täydellisesti pohjoispuoleltakin.

Sen puolustajina olivat vain kaupungin porvarit.

Nuo voimat olivat heikot, vaikkakin prefektin muurit olivat vahvat.

Viikkoja, jopa kuukausiakin piti Cetheguksen rautainen pakko niskoittelevia roomalaisia vastoin heidän tahtoaan valleilla.

Odotettiin, että nälkä ennemmin kuin rynnäköt lopettaisi piirityksen.

Silloin sattui odottamaton tapaus, joka herätti piiritetyissä toiveita ja pani nuoren kuninkaan taidon ja onnen kovalle koetukselle.

Sotanäyttämölle ilmestyi taas -- Belisarius.

SEITSEMÄS LUKU.

Kun Bysantin keisarien kultaiseen palatsiin saapuivat sanomat tappioista Paduksen sillan ja Mucellan luona, Rooman uudesta piirityksestä, Napolin ja melkein koko Italian menettämisestä, heräsi keisari Justinianus, joka jo luuli yhdistäneensä Länsi-Rooman Itä-Roomaan, säikähtyneenä ihanista unelmistaan.

Belisariuksen ystävien oli silloin helppo saada todistetuksi, että sankarin poiskutsuminen oli ollut onnettomuuksien syynä.

Päivän selvää olikin, että niin kauan kuin Belisarius oli Italiassa, oli saatu voitto voiton jälkeen, mutta kun hän sieltä lähti, tuli onnettomuuden sanoma toisensa jälkeen.

Italiassa olevat bysanttilaispäällikötkin myönsivät julkisesti, etteivät he voineet korvata Belisariusta.

"En voi", kirjoitti Demetrius Ravennasta, "lähteä Totilaa vastaan avoimella kentällä. Tuskin voin puolustaa tätä suolinnaa.

"Napoli on menetetty.

"Rooma voi milloin tahansa antautua.

"Lähetä meille taas mies rohkea kuin jalopeura, vandaalien ja goottien voittaja, jonka veroiset luulimme ylpeydessämme olevamme."

Ja Belisarius, joka tosin oli juhlallisesti vannonut, ettei koskaan enää palvelisi kiittämätöntä keisaria, oli unohtanut kaiken vääryyden heti, kun Justinianus taas hymyili hänelle.

Ja kun Justinianus Napolin antauduttua syleili häntä ja sanoi "uskolliseksi miekakseen" sekä vakuutti, ettei hän todella ollut epäillyt hänen uskollisuuttaan, hän ei muka vain ollut kärsinyt hänen kuninkaan tapaista asemaansa, eivät Antonina eikä Prokopius saaneet enää häntä pidätetyksi.

Mutta kun keisari pelkäsi toisen Italiaa vastaan suunnattavan sotaretken kustannuksia, -- varsinkin kun Narseksen menestyksellinen taistelu persialaisia vastaan nieli suuria rahasummia -- taistelivat kunnianhimo ja ahneus hänen rinnassaan ja olisivat kai taistelleet kauemminkin kuin Rooma ja Ravenna barbaareita vastaan, jolleivät prinssi Germanus ja Belisarius olisi yhteisesti tekemällään ehdotuksella saaneet sitä päättymään.

Jaloa Germanus-prinssiä veti sydän Ravennaan Matasuntan haudalle kostaakseen tämän puolesta barbaarikansalle.

Cethegus oli nimittäin selittänyt Matasuntan surullisen lopun aiheutuneen siitä, että pakollinen avioliitto Vitigeksen kanssa oli himmentänyt hänen järkensä.

Belisariusta taas harmitti se, että Totilan menestys himmensi hänen Italiassa saavuttamiensa voittojen loisteen.

Hänen kadehtijansa hovissa kyselivät nimittäin pilkallisesti, oliko kansa, joka vuoden kuluttua oli niin uljaasti noussut kapinaan, kukistettu.

Hän oli luvannut kukistaa gootit ja lupauksensa hän aikoi täyttää.

Germanus ja Belisarius lupasivat sen vuoksi keisarille valloittaa Italian omalla kustannuksellaan tämän hyväksi.

Prinssi tarjosi koko omaisuutensa laivaston varustamiseksi ja Belisarius taas täysilukuisen henkivartiostonsa ja keihäsmiehensä.

"Se on Justinianukselle mieluinen ehdotus", huudahti Prokopius, kun Belisarius kertoi hänelle tuumasta.

"Hänen ei tarvitse maksaa solidiakaan, mutta mahdollisesti hän saa kokonaisen maakunnan ja maallista kunniaa sekä suorittaa Jumalalle otollisen teon kukistamalla kerettiläiset ja saavuttaen Teodoran ja taivaan suosion.

"Hän hyväksyy varmasti ehdotuksenne ja antaa isällisen siunauksensa.

"Mutta ei mitään muuta.

"Minä tiedän, ettei sinua voi nyt pidättää sen paremmin kuin orittasi Balania, kun sotatorvi on soinut, mutta minä en lähde katsomaan surullista tappiotasi."

"Tappiotaniko? Mitä sanot, sinä onnettomuuden korppi?"

"Tällä kertaa sinun on taisteltava sekä italialaisia että gootteja vastaan.

"Ethän sinä saanut gootteja kukistetuksi, vaikka koko Italia oli puolellasi."

Belisarius haukkui toisen pelkuruutta ja lähti Germanuksen seurassa merelle.

Keisari ei todellakaan antanut heille kuin siunauksensa ja pyhän Mazaspeen isonvarpaan.

Italiassa olevat bysanttilaiset hengittivät vapaammin saadessaan tiedon keisarillisen laivaston saapumisesta Salonaan Dalmatiaan.

Cetheguskin, jolle vakoilijat toivat tiedon laivaston tulosta, huokasi: "Parempi Belisarius Roomassa kuin Totila."

Goottikuningas oli levoton.

Hänen täytyi ennen kaikkea saada tarkat tiedot Belisariuksen joukkojen suuruudesta voidakseen sitten tehdä päätöksensä Rooman piirityksen jatkamisesta tai lopettamisesta.

Salonasta Belisarius purjehti Polaan, missä laivat ja miehistö tarkastettiin.

Siellä kaksi miestä, jotka sanoivat olevansa herulilaisia palkkasotureita, saapui hänen luokseen. He osasivat siis goottien kieltä, mutta puhuivat sitä paitsi puhtaasti latinaa.

He olivat Spoletumin toisen päällikön Bonuksen lähettiläitä.

He olivat onnellisesti päässeet pujahtamaan goottien piiritysjoukon läpi ja kehoittivat Belisariusta joutumaan nopeasti avuksi.

He pyysivät häneltä tarkkoja tietoja laivojen, ratsumiesten ja jalkaväen määrästä voidakseen kertoa niistä piiritetyille ja siten pitää vireillä heidän rohkeuttaan.

"Niin, ystäväni", sanoi Belisarius, "teidän täytyy kaunistella kertomustanne.

"Sillä totta puhuen keisari on jättänyt minut omien joukkojeni varaan."

Kokonaisen päivän Belisarius näytteli miehille laivastoaan ja joukkojaan.

Seuraavana yönä he katosivat.

Miehet olivat Torismut ja Aligern, jotka uskollisesti saattoivat kuningas Totilalle tarvittavat tiedot.

Tämä oli huono alku.

Koko sotaretki tuotti sangen vähän kunniaa urhoolliselle päällikölle.

Hän pääsi Ravennan satamakaupunkiin ja toi sinne runsaasti ruokavaroja.

Siellä prinssi Germanus, joka oli saanut vanhan tautinsa puuskan, kaatui kaupunkiin tulopäivänään Matasuntan sarkofagin ääreen.

Matasunta oli haudattu palatsin hautaholviin nuoren veljensä, kuningas Atalarikin viereen.

Germanus kuoli.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us