Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani (part 2 of 3)

Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani (part 2 of 3)

Viimeisen toivomuksensa mukaan hänet haudattiin rakastettunsa viereen.

Mutta eräässä hautaholvin syrjäkomerossa lepäsi toinenkin sydän, joka oli ollut uskollinen kaunokaiselle ruhtinattarelle.

Numidialainen Aspa ei ollut elänyt rakasta hallitsijatartaan kauemmin.

"Kotimaassani", hän oli sanonut, "menevät auringon jumalattaren palvelijattaret usein roviolle, jonne jumaluus laskee.

"Aspankin kaunis, loistava, hyvä auringonjumalatar on laskenut.

"Aspa ei elä kylmässä ja pimeässä. Aspa seuraa aurinkoaan."

Hän oli koonnut kasottain väkevätuoksuisia kukkia hallitsijattarensa kuolinhuoneeseen -- paljon enemmän kuin samassa huoneessa oli hääyönä -- ja sytyttänyt palamaan oudon afrikkalaisen pihkalajin, jonka tukahduttava haju pakotti toiset orjattaret pois huoneesta.

Aspa viipyi koko yön pienessä kammiossa.

Seuraavana aamuna Syphax, jonka vanhastaan tuttu, mutta vaarallinen, kotoisia uhrijuhlia muistuttava haju oli houkutellut paikalle, hiipi hiljaa tähän palatsin osaan.

Viimein hän osui kuolinhuoneeseenkin, jossa vallitsi haudan hiljaisuus.

Hän löysi Matasuntan jalkapuolesta kukkien keskeltä tuon antiloopin kuolleena.

"Hän kuoli jumalattarensa mukana", sanoi Syphax Cethegukselle. "Nyt ei minulla ole enää maan päällä muita kuin sinä." --

Germanuksen hautajaisten jälkeen Belisarius lähti laivastoineen Ravennasta.

Mutta heti ensimmäinen yritys, hyökkäys Pisaurumia vastaan, lyötiin verisesti takaisin.

Päin vastoin valloittivat partiojoukot, jotka kuningas Totila oli lähettänyt kreivi Wisandin johdolla itärannikolle, saatuaan tiedon Belisariuksen joukkojen pienuudesta, muutamain laivain avustamana melkein Belisariuksen silmien edessä Firmumin linnan.

Bysanttilaiset Bonus ja Herodianus luovuttivat tärkeän Spoletumin kreivi Grippalle, kun kolmekymmentä päivää, jotka he olivat päättäneet odottaa Belisariuksen apua, olivat kuluneet.

Assisiumissa oli päällikkönä goottilainen luopio Sisifrid, joka oli kuningas Vitigeksen onnettomuuden päivinä liittynyt bysanttilaisiin.

Hän tiesi, mikä kohtalo hänen osakseen olisi tullut, jos hän olisi joutunut Hildebrandin käsiin, joka oli piiritysjoukon johtajana. Vanhus oli saapunut tänne Ravennaa piirittämästä vimmoissaan luopiolle.

Gootti puolustautui uljaasti.

Mutta kun vanhan asemestarin kivikirves murskasi erään hyökkäyksen aikana hänen päänsä, pakottivat kaupungin porvarit varusväen antautumaan.

Varusväkenä oli useita ylhäisiä roomalaisia, katakombien salaliiton jäseniä sekä kolmesataa illyrialaista ratsumiestä ja Belisariuksen henkivartijaa. Grippa vei heidät vankeina kuninkaan luo.

Heti sen jälkeen Placentia antautui, Aemilian viimeinen paikka, joka vielä oli keisarillisten sotajoukkojen hallussa, kreivi Markjan johtamalle pienelle piiritysjoukolle.

Bruttiassa rohkea Aligern sai käsiinsä Thuriin tärkeän satamapaikan Ruscian.

Belisarius epäili lähteä maata myöten Roomaan.

Hän koetti nyt, saatuaan tiedon Rooman lisääntyneestä hädästä, mennä viivyttelemättä kaupungin avuksi meritse ja murtaa goottien piirityslinjan tältä puolelta.

Mutta Calabrian eteläniemen ympäri purjehtiessaan hänen laivastonsa Hydruntin kohdalla joutui myrskyn käsiin, joka hajoitti sen kokonaan. Itse hän ajelehti muutamia kolmisoutuja mukanaan Sisiliaan saakka.

Suurin osa laivastoa oli mennyt myrskyä pakoon Crotonin lahteen, mutta siellä sen kimppuun hyökkäsi goottien laivasto, jonka kuningas Totila oli lähettänyt Roomasta sitä vastaan ja joka oli ollut väijyksissä Squillaciumin luona, ja valtasi sen.

Täten gootit saivat hyvän lisäyksen laivastoonsa, joka, kuten myöhemmin näemme, kykeni siten lähtemään ryöstöretkille bysanttilaisiin saariin ja rannikkokaupunkeihin.

Tämän iskun jälkeen Belisariuksen alkujaankin heikko sotajoukko oli kykenemätön mitään toimittamaan.

Päällikkötaito ja rohkeus eivät voineet korvata laivoja, miehiä ja ratsuja.

Toivo italialaisten yhtymisestä keisarin sotapäällikköön, kuten ensimmäisenkin sotaretken aikana, ei toteutunut.

Yritys epäonnistui siis aivan täydellisesti.

Avun pyyntöihin keisari ei vastannut mitään.

Kun Antonina sitten hartaasti pyysi, että Belisarius saisi ainakin palata Bysanttiin, vastasi keisarinna ivallisesti, ettei sankaria uskalleta kutsua toistamiseen pois kesken voittoretkeä.

Belisarius eleli siis Sisiliassa kalvavan toimettomuuden ja neuvottomuuden aikaa.

KAHDEKSAS LUKU.

Tällä välin nälkä ja porvarien niskoitteleminen oli Roomassa kohonnut korkeimmilleen.

Nälkä harvensi laajojen vallien ennestäänkin pientä puolustusväkeä.

Turhaan koetti prefekti kaikkensa.

Turhaan hän ryhtyi kaikkiin keinoihin, käyttäen joskus väkivaltaa, joskus hyvyyttä.

Turhaan hän kulutti rahojaan saadakseen kaupunkiin elintarpeita.

Ne viljavarastot, jotka hän oli tuottanut Sisiliasta ja kätkenyt Kapitoliumiin, olivat syödyt melkein viimeiseen jyvään saakka.

Hän lupasi suunnattomia palkintoja jokaiselle laivalle, jonka onnistui pujahtaa kuninkaan laivaston läpi ruokalastilla varustettuna, jokaiselle palkkasoturille, joka uskaltaisi hiipiä piirittäjäin leirien lomitse maaseudulle ja toisi sieltä ruokavaroja.

Totilan valppaus teki kaiken turhaksi.

Alussa prefektin lupaukset olivat saaneet muutamia yltiöpäitä yrittämään ansaita rahaa.

Mutta kun kreivi Teja heitätti aina seuraavana aamuna heidän päänsä vallien yli flaminisen portin luota, eivät rohkeimmatkaan enää uskaltaneet lähteä yrittämään.

Kaatuneiden muulien lannasta maksettiin hyviä hintoja.

Nälkiintyneet naiset tappelivat keskenään rikkaruohosta ja nokkosista, joita kasvoi soraläjissä ympäri kaupunkia.

Nälkä oli opettanut syömään mitä inhoittavimpia aineita.

Goottien leiriin muurien yli hiipineiden luopioiden luku oli tavattoman suuri.

Teja ehdotti, että nämä ajettaisiin keihäiden kärjillä takaisin kaupunkiin, jonka täytyisi sitä pikemmin antautua.

Mutta Totila käski ottaa heidät vastaan ja ruokkia hyvin. Siitä vain oli pidettävä huoli, etteivät he saaneet nälissään ahmia liian paljon, niin että kuolivat, kuten alussa oli tapahtunut.

Cethegus oli nykyjään valleilla joka yö.

Milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta hän kävi itse keihäällä ja kilvellä varustettuna tarkastamassa vartijoita vapauttaen tuon tuostakin vartijan, joka oli niin uninen ja nälkäinen, että keihäs tuskin kädessä pysyi.

Tällainen esimerkki vaikutti taas vähän aikaa elähdyttävästi rohkeimpiin. Ilomielin auttoivat prefektiä kaikessa Liciniukset, Piso ja Salvius Julianus sekä sokeasti uskolliset isaurilaiset.

Mutta kaikki roomalaiset eivät olleet yhtä innokkaita.

Ei esimerkiksi herkkusuu Balbus.

"Ei, Piso", virkkoi tämä kerran, "en kestä enää kauempaa.

"Tämä ei ole enää ihmisten elämää.

"Ei ainakaan minun elämääni.

"Pyhä Lucullus! En olisi koskaan uskonut joutuvani tällaisiin oloihin.

"Äskettäin annoin viimeisen, suurimman jalokiveni näädän puolikkaasta."

"Muistan senkin ajan", virkkoi Piso hymyillen, "jolloin panetit kokkisi kahleisiin siitä syystä, että tämä oli antanut merikravun kiehua minuutin liikaa."

"Oi merikrapu!

"Kalpean Vapahtajan laupeuden nimessä.

"Miten voit lausua tuon sanan, loihtia esille tuon kuvan?

"Antaisin kuolemattoman sieluni yhdestä kynnestä, vieläpä pyrstöstäkin.

"Eikä koskaan saa nukkua tarpeekseen.

"Ellei herää nälkään, niin vartijan torvi herättää."

"Katso prefektiä.

"Hän ei ole viimeisinä kahtena viikkona nukkunut neljäätoista tuntia.

"Hän makaa kovalla kilvellä ja juo sadevettä kypärästään."

"Prefekti!

"Hänen ei tarvitse syödä.

"Hän imee ylpeyttään, kuten karhu rasvaansa, ja virvoittaa itseään sapellaan.

"Eihän hänessä ole muuta kuin jänteitä ja lihaksia, ylpeyttä ja vihaa.

"Mutta minä! Minä olin kasvattanut nahkani alle niin suloisen valkoisen ihrakerroksen, että hiiret purivat minua yöllä. Ne luulivat minua espanjalaiseksi juottoporsaaksi.

"Tiedätkö uutisia?

"Goottien leiriin on tänään saapunut kokonainen karja lihavia raavaseläimiä -- yksinomaan apulialaisia, jumalien ja ihmisten lemmikkejä."

Seuraavana aamuna Piso ja Salvius Julianus herättivät prefektin, joka nukkui vallilla Porta portuensiksen luona, vaarallisimmassa paikassa, virransulun lähellä.

"Suo anteeksi", virkkoi Piso, "että tulen häiritsemään harvinaista untasi".

"En nukkunut. Minä valvoin.

"Mitä sinulla on kerrottavana?"

"Balbus on karannut kahdenkymmenen porvarin kanssa vartiopaikaltaan.

"He ovat hinautuneet nuorien avulla muureilta Porta latinan luona.

"Sillä kohdalla ammuivat koko yön apulialaiset raavaseläimet.

"Niiden kutsumusta oli mahdoton vastustaa, kuten näet."

Mutta pilkkakirveen hymy haihtui, kun prefekti katsahti häneen.

"Balbuksen talon eteen Via sacran varrelle pystytetään kolmenkymmenen jalan korkuinen risti.

"Jokainen karkulainen, joka joutuu käsiimme, naulataan siihen."

"Päällikkö -- keisari Konstantinus on lopettanut ristiinnaulitsemisrangaistuksen Vapahtajan kunniaksi", virkkoi Salvius Julianus.

"Niinpä minä otan sen tavan taas käytäntöön Rooman kunniaksi.

"Tuo keisari ei kai pitänyt mahdollisena, että roomalainen ritari ja tribuuni pettäisi Rooman kaupungin paistin tähden."

"Minulla on muutakin kerrottavaa.

"En enää saa lisää vartioväkeä torniin Porta pincianan luo.

"Kuudestatoista legioonalaisesta on yhdeksän kuollut nälkään ja tauteihin."

"Samaa ilmoittaa Marcus Licinius Porta tiburtinalta", lisäsi Julianus.

"Kuka torjuu kaikkialla uhkaavan vaaran?"

"Minä! Ja roomalaisten rohkeus!

"Menkää! Käskekää kuuluttajien kutsua Forum romanumille kaikki porvarit ja keitä taloissa yleensä on."

"Päällikkö! Jäljellä on enää naisia, lapsia ja sairaita --"

"Tottele, tribuuni!"

Synkän näköisenä prefekti nousi vallilta, hyppäsi jalon, mustan espanjalaisen oriinsa Pluton selkään ja lähti muutamain ratsastavain isaurilaisten seuraamana tarkastamaan vahtien valppautta ja joukkojensa lukumäärää. Hän kiersi ympäri koko kaupungin antaakseen kuuluttajille aikaa julistaa ja kaupunkilaisille aikaa kokoutua.

Hän ratsasti oikeata Tiberin rantaa ylöspäin.

Taloista hiipi vain siellä täällä ryysyisiä ihmisiä, jotka katselivat ihmeissään ratsumiehiä.

Cestiuksen sillalta alkaen muuttuivat joukot hiukan tiheämmiksi.

Cethegus seisahdutti hevosensa tarkastaakseen siellä olevia vahteja.

Silloin syöksähti muutaman matalan talon portista kadulle hajalla hapsin nainen, joka kantoi lasta käsivarrellaan.

Vanhempi lapsi piti kiinni hänen hameensa risoista.

"Leipää! Leipää", huusi hän.

"Niin, muuttavatko kyyneleet kivet leiviksi?

"Ei! Kyllä ne jäävät koviksi.

"Koviksi kuin -- hän, koviksi kuin tuo mies.

"Katsokaa lapset! Tuo on Rooman prefekti.

"Tuo, joka on hevosen selässä ja jolla on purppuranpunainen kypärätöyhtö ja kamala katse.

"Mutta en enää pelkää häntä.

"Katsokaa lapset! Tuo mies vei isänne väkisin muureille, missä hän sai olla vahdissa yötä päivää, kunnes kuoli.

"Ollos kirottu, Rooman prefekti!"

Hän näytti nyrkkiä liikkumattomalle ratsumiehelle.

"Leipää, äiti!

"Anna meille syötävää", huusivat molemmat lapset.

"Ruokaa en voi teille antaa, mutta juomista saatte aivan tarpeeksi."

Näin huutaen otti vaimo vanhemman lapsen oikealle käsivarrelleen, painoi vasemmalla nuorempaa lujemmin rintaansa vasten ja syöksyi molemmat lapset sylissään kaiteen yli virtaan.

Väkijoukko huusi kauhusta ja alkoi sitten kiroilla ja sadatella.

"Hän oli mielipuoli", sanoi prefekti kovalla äänellä ja lähti eteenpäin.

"Ei, hän oli viisain meistä kaikista", vastasi ääni väkijoukosta.

"Vaiti!

"Legioonalaiset, antakaa tuuban soida!

"Eteenpäin! Forumille!"

Cethegus ajoi ratsujoukkoineen täyttä karkua paikalta.

Joukko kulki Fabriciuksen sillan yli, carmentalisen portin läpi ja saapui Kapitoliumin kukkulan juurella Forum romanumille.

Suuri tori näytti hyvin tyhjältä.

Sitä eivät täyttäneet ne pari tuhatta ihmistä, jotka repaleissa istua kyyröttivät temppelien ja muiden rakennusten portailla tai vaivoin pysyivät pystyssä keihäiden ja keppien varassa.

"Mitä prefekti tahtoo?"

"Mitäpä hän voisi enää meiltä saada?"

"Meillä ei ole enää muuta kuin henkemme."

"Niitä hän juuri tahtoo."

"Joko olette kuulleet?

"Toissa päivänä on rannikolla Centumcellae antautunut gooteille."

"Niin, porvarit ovat riisuneet prefektin isaurilaisilta aseet ja avanneet portit."

"Jospa mekin voisimme sen tehdä!"

"Pian meidän täytyy niin tehdäkin, muuten se on liian myöhäistä."

"Veljeni kaatui eilen kuoliaana maahan, suu täynnä keitettyjä nokkosia, joita hän ei enää jaksanut niellä."

"Forum boariumilla maksettiin eilen hiirestä painonsa kultaa."

"Minä sain viikon päivät eräältä teurastajalta ilmaiseksi paistettua lihaa -- hän ei uskaltanut antaa sitä raakana --"

"Ole hyvilläsi! Ihmisethän hyökkäävät niihin taloihin, joista tulee paistinhajua."

"Mutta toissa päivänä repi väkijoukko teurastajan kadulla palasiksi.

"Hän oli houkutellut kerjäläislapsia taloonsa ja myi niiden lihaa meille."

"Mutta tiedättekö, miten goottikuningas kohtelee sotavankeja?"

"Kuten isä avuttomia lapsiaan."

"Useimmat rupeavat heti hänen palvelukseensa."

"Niin, mutta niille, jotka eivät tahdo ruveta hänen palvelukseensa, antaa hän matkarahat --"

"Ja vaatteita, kenkiä ja elintarpeita."

"Sairaita ja haavoittuneita hoidetaan."

"Hän antaa taitavien oppaiden saattaa heidät rannikkokaupunkeihin saakka."

"Hän on maksanut monen puolesta matkarahatkin, että he pääsevät kauppiasten laivoilla Itä-Roomaan."

"Katsokaa! Tuolla laskeutuu prefekti maahan mustalta ratsultaan."

"Hän on Pluton näköinen."

"Hän ei ole enää princeps senatus, vaan princeps inferorum."

"Katsokaa -- hänen katsettaan."

"Se on kylmä, mutta sittenkin kuin tulinuoli."

"Isoäitini on oikeassa.

"Hänellä ei ole enää sydäntä."

"Se on vanha tieto.

"Hyypiät ja lamiat ovat yöaikaan repineet hänen sydämensä."

"Vielä mitä!

"Lamioita ei ole olemassa.

"Mutta paholainen on olemassa, sillä siitä kerrotaan raamatussakin.

"Ja sen kanssa hän on tehnyt liiton.

"Numidialainen, joka pitää hänen hevosensa suitsista, on helvetin lähettiläs, joka seuraa häntä kaikkialla.

"Prefektin ihoon ei minkäänlainen ase voi tehdä naarmuakaan.

"Häneen ei vaikuta yön valvominen eikä nälkä.

"Mutta hän ei voi koskaan hymyilläkään, sillä hänen sielunsa on helvetissä panttina."

"Mistä sen tiedät!

"Pyhän Paavalin kirkon diakoni kertoi meille äskettäin koko jutun.

"On synti palvella enää sellaista ihmistä.

"Onhan hän sitä paitsi pettänyt piispamme Silveriuksen ja lähettänyt hänet kahleissa meren yli keisarin tuomittavaksi."

"Hän on äskettäin karkoittanut kaupungista kuusikymmentä pappia, sekä oikeauskoisia että areiolaisia, koska nämä olivat muka epäluotettavia."

"Se on totta."

"Hänen on täytynyt luvata paholaiselle, että hän saattaa kaikki mahdolliset tuskat Rooman ja roomalaisten kärsittäviksi."

"Mepä emme tahdo enää kärsiä sellaista."

"Me olemme vapaita, kuten hän itse on meille usein sanonut.

"Aion kysyä häneltä, millä oikeudella --"

Mutta urhoollinen puhuja vaikeni äkkiä kesken lauseen.

Prefekti, joka oli puhujalavalle mennessään kulkenut nurkuvan joukon ohi, oli vain katsahtanut häneen.

"Qviritit", alkoi prefekti puheensa, "minä pyydän teitä kaikkia rupeamaan legioonalaisiksi.

"Nälkä ja -- häpeä on sanoakin sellaista roomalaisista miehistä -- petos ovat kovin harventaneet vartijaimme rivejä.

"Kuuletteko vasaraniskuja?

"Siellä rakennetaan ristiä karkulaisia varten.

"Mutta Rooma vaatii roomalaisilta vielä paljon suurempia uhreja.

"Sillä teillä ei ole valitsemisen varaa.

"Muiden kaupunkien porvarit horjukoot antautumisen ja tuhon välillä.

"Meillä, jotka olemme kasvaneet Kapitoliumin varjossa, ei ole valitsemisen varaa. Meidän joukossamme vaeltavat haamut, jotka ovat nähneet yli tuhannen vuoden aikana sankariemme urotöitä.

"Täällä ei saa syntyä pelkurimaisia ajatuksia.

"Te ette voi suvaita, että barbaarit taas sitovat ratsujaan Trajanuksen patsaaseen.

"Viimeinen ponnistus vielä.

"Sankarimieli kehittyy aikaisin Romuluksen ja Caesarin pojissa. Myöhään voima väistyy miehistä, jotka ovat juoneet Tiberin vettä.

"Minä kutsun kaikki kaksitoistavuotiaasta pojasta kahdeksankymmenvuotiaaseen vanhukseen saakka valleille.

"Hiljaa! Älkää murisko!

"Minä lähetän tribuunini keihäsmiehet mukanaan talosta taloon -- estämään, etteivät liian nuoret pojat ja liian väsyneet vanhukset saa tarttua aseisiin.

"Mitä te murisette?

"Tietääkö teistä joku paremman puolustuskeinon?

"Hän lausukoon sen kuuluvasti tältä paikalta, jonka hänelle luovutan."

Siinä paikassa, johon Cethegus loi silmänsä, syntyi hiljaisuus.

Mutta hänen takanansa rupesivat ne, joita hänen katseensa ei voinut hillitä, murisemaan.

"Leipää!"

"Antautukaamme!"

"Rauhaa!"

"Leipää!"

Cethegus kääntyi.

"Ettekö häpeä?

"Te olette nimenne kunnian vuoksi jo kärsineet hyvin paljon.

"Nyt, kun pitäisi vielä vähän aikaa kestää, rupeavat voimanne höltymään.

"Muutaman päivän perästä Belisarius saapuu avuksi."

"Sitä sinä olet jo seitsemän kertaa luvannut."

"Ja seitsemännen kerran jälkeen Belisarius menetti kaikki laivansa."

"Ne ovat nyt meidän satamaamme sulkemassa."

"Sinun täytyy määrätä aika, jonka kuluttua tämä kurjuus loppuu. Minua säälittää tämä kansa."

"Kuka sinä olet", sanoi Cethegus näkymättömälle puhujalle.

"Et ainakaan ole roomalainen."

"Olen diakoni Pelagus, kristitty ja Herran Jumalan palvelija.

"En pelkää ihmisiä, vaan Jumalaa.

"Goottien kuningas kuuluu, vaikka hän onkin kerettiläinen, luvanneen kaikissa kaupungeissa, jotka antautuvat hänelle, antaa takaisin oikeauskoisille kirkot, jotka hänen kerettiläiset alamaisensa ovat riistäneet.

"Hän kuuluu jo kolmesti lähettäneen julistajia Roomaan porvareita puhuttelemaan ja tarjoamaan hyviä antautumisehtoja, mutta heidän ei ole annettu koskaan puhua kanssamme."

"Vaikene, pappi!

"Sinulla ei ole muuta isänmaata kuin taivas, ei muuta valtiota kuin Jumalan valtakunta, ei muuta kansaa kuin pyhäin yhteys eikä muuta sotajoukkoa kuin enkelien joukko.

"Pidä sinä huoli taivaallisista, mutta jätä Rooman valtakunta miehille."

"Jumalan mies on oikeassa."

"Jokin määräaika."

"Lyhyt määräaika."

"Siihen saakka kestämme."

"Jollemme siksi saa apua --"

"Niin antaudumme."

"Silloin avaamme portit."

Cethegus pelkäsi tätä ajatustakin.

Kun ulkomaailmasta ei useaan viikkoon ollut tullut minkäänlaista tietoa, ei hän voinut mitenkään sanoa, milloin Belisarius saapuisi Tiberin suulle.

"Kuinka!" huusi hän. "Onko minun asetettava määräaika, jonka kuluessa te aiotte vielä olla roomalaisia ja jonka päätyttyä te aiotte muuttua pelkureiksi ja orjiksi?

"Kunnialla ei ole määräaikaa."

"Sinä puhut tuolla tavalla vain sen vuoksi, ettet enää toivokaan mistään päin apua."

"Puhun näin sen vuoksi, että luotan teihin."

"Mutta me tahdomme sitä.

"Me kaikki.

"Kuuletko?

"Olet aina puhunut meille roomalaisten vapaudesta.

"No, hyvä! Olemmeko me vapaita vai alamaisiasi, kuten palkkasoturisi?

"Kuuletko?

"Me vaadimme määräaikaa.

"Me tahdomme sitä."

"Me tahdomme sitä", toisti kuoro.

Ennenkuin Cethegus ehti vastata mitään, kuului torin kaakkoiskulmasta tuuban toitotus. Via sacralta päin virtaili kaupunkilaisia ja aseellisia sekaisin ja heidän keskellään oli kaksi vierasta sotilasta.

YHDEKSÄS LUKU.

Lucius Licinius ajaa karautti kaikkien edelle, hyppäsi hevosensa selästä ja riensi juoksujalkaa puhujalavalle.

"Goottien lähettiläs!

"Tulin liian myöhään estämään, kuten ennenkin, hänen kaupunkiin pääsyään.

"Nälkiintyneet legioonalaiset laskivat hänet Tiburtiuksen portista sisään."

"Tappakaa hänet!

"Hän ei saa puhua", huudahti Cethegus hypäten puhujalavalta alas ja vetäen miekkansa esiin.

Mutta väkijoukko esti hänet.

Riemuiten se asettui lähettilään ympäri suojelemaan häntä.

"Rauha! Terve! Leipää!"

"Rauha! Kuunnelkaa lähettilästä!"

"Ei, älkää kuunnelko häntä", huusi Cethegus.

"Kuka on Rooman prefekti?

"Kuka puolustaa kaupunkia?

"Minä Cornelius Cethegus Caesarius.

"Ja minä sanon: älkää kuunnelko häntä."

Hän syöksyi miekka kädessä eteenpäin.

Mutta tiheänä mehiläisparven tapaisena ryhmänä naiset ja vanhukset estivät hänen kulkunsa, sillä aikaa kun aseelliset miehet asettuivat lähettilään suojaksi.

"Sano sanottavasi, lähettiläs", utelivat he.

"Minä tuon rauhan ja vapautuksen sanoman", huusi Torismut heiluttaen valkoista sauvaansa. "Totila, italialaisten ja goottien kuningas tarjoaa teille armoansa ja lähettää teille tervehdyksensä sekä pyytää vapaata pääsyä tänne, sillä hänellä on teille tärkeitä sanomia."

"Terve tuloa!"

"Kuunnelkaamme häntä."

"Tulkoon!"

Cethegus oli hypännyt hevosensa selkään ja puhallutti taistelumerkin.

Torilla syntyi hiljaisuus.

"Kuule, lähettiläs! Minä, tämän kaupungin päällikkö kiellän häneltä vapaan pääsyn.

"Jokaista goottia, joka saapuu kaupunkiin, kohtelen minä vihollisena."

Mutta silloin kajahti ilmoille tuhatääninen vihan huuto.

Eräs porvari nousi puhujalavalle.

"Cornelius Cethegus, oletko sinä hallitsijamme vai virkamiehemme?

"Me olemme vapaita.

"Ja usein olet sinä itse julistanut, että Roomassa on Rooman kansan majesteetti korkein mahti.

"No hyvä! Rooman kansa käskee, että goottien kuningasta on kuultava.

"Etkö käskekin niin, Rooman kansa?"

"Se on toivomme."

"Se on laki", murisivat kviritit.

"Oletko kuullut?

"Aiotko totella Rooman kansaa vai uhitella sitä?"

Cethegus pisti ääneti miekkansa tuppeen.

Torismut ajoi noutamaan kuningasta.

Prefekti viittasi nuoret tribuunit luokseen.

"Lucius Licinius", määräsi hän, "sinä menet Kapitoliumiin.

"Salvius Julianus, sinä suojelet alempaa, pölkyistä tehtyä virransulkua.

"Qvintus Piso, sinä suojelet ylempää, rautaketjuista tehtyä virransulkua.

"Marcus Licinius, sinä miehität linnoituksen, joka hallitsee täältä Kapitoliumin kukkulalle vievää tietä, ja minun taloni.

"Loput palkkasotureista kokoontuivat aivan minun ympärilleni."

"Mitä aiot, päällikkö", kysyi Lucius Licinius ennen lähtöään.

"Hyökätä barbaarien kimppuun ja tuhota heidät."

Tribuunien lähdettyä ei prefektin ympärille jäänyt kuin noin viisikymmentä ratsumiestä ja sata keihäsmiestä.

Lyhyen, jännittävän odotuksen jälkeen goottien sotatorven toitotus kuului Via sacralta.

Sieltä tuli pian torille Torismut ja kuusi torvensoittajaa, bandalarius Visand, joka kantoi goottien sinistä kuninkaanlippua, kuningas herttua Guntariksen ja kreivi Tejan välissä sekä sen lisäksi kymmenkunta päällikköä ja ratsumiestä. Melkein kaikki olivat aseettomia. Vain Teja piti esillä leveätä, pelättyä kirvestään.

Kun joukko oli juuri lähtemäisillään goottien leiristä mennäkseen metronisen portin kautta kaupunkiin, tunsi herttua Guntaris, että joku tarttui hänen vaippaansa. Hän katsahti sinne päin ja näki hevosensa vieressä pojan tai nuorukaisen, jolla oli lyhytkiharainen, kullanruskea tukka ja siniset silmät sekä kädessä paimensauva.

"Oletko sinä kuningas?

"Ei, et sinä ole.

"Tuo tuolla on urhoollinen Teja, musta kreivi, kuten laulajat sanovat."

"Mitä asiaa sinulla on kuninkaalle, poika?"

"Pyrin taistelemaan hänen puolestaan."

"Sinä olet vielä liian nuori ja hento.

"Mene vielä paimentamaan vuohiasi ja palaa parin vuoden perästä."

"Olen vielä nuori, mutta heikko minä en ole.

"Vuohia olen jo kyllikseni paimentanut.

"Haa, nyt näenkin. Tuo on kuningas."

Hän meni Totilan eteen, kumarsi hänelle sirosti ja virkkoi:

"Luvallanne, herra kuningas!"

Hän tarttui hevosen suitsiin ruvetakseen sitä taluttamaan.

Kuningas katseli häntä mielihyvin ja hymyili hänelle.

Ja poika talutti hevosta.

Guntaris puheli itsekseen:

"Tuon pojan kasvot olen ennenkin jossakin nähnyt.

"Ei, hän on vain hänen näköisensä.

"Tuollaista yhdennäköisyyttä en ole koskaan ennen huomannut.

"Tuolla pojalla on aatelismiehen ryhti."

"Terve, kuningas Totila! Rauhaa ja terveyttä", huusi väkijoukko.

Mutta nuori ratsun taluttaja katsoi kuninkaan loistaviin kasvoihin ja lauloi hiljaa hopeankirkkaalla äänellään:

"Vapise, vihdoin synkkä Cethegus! Täällä ei auta metkusi alhat. Uhkasi murtaa urhoinen Teja. Koittava päivä, aurinko aamun usvasta, yöstä kirkasna kohoo, taivahan Herran suosikki suuri. Teljetyt portit, sydämet, mielet aukeevat hälle. Voiman ja raivon talven ja tuskan suistaa hän voittain."

Kuninkaan viittauksesta syntyi hiljaisuus.

Mutta tätä hetkeä Cethegus käyttikin hyväkseen.

Hän ajoi ratsunsa eteenpäin aivan väkijoukkoon ja huusi:

"Mitä asiaa sinulla, gootti, on minun kaupunkiini?"

Totila katsahti häneen vihaisesti, mutta kääntyi sitten toisaalle.

"Tuon kuusinkertaisen murhaajan ja valehtelijan kanssa puhun vain miekallani.

"Sinulle, Rooman onneton, petetty kansa, puhun nyt.

"Sydäntäni on teidän tähtenne kalvanut tuska.

"Tulin lopettamaan kurjuutenne.

"Olen tullut aseitta.

"Sillä minua suojelee Rooman kansan kunnia paremmin kuin kilvet ja kypärät."

Hän vaikeni.

Cethegus ei keskeyttänyt häntä enää.

Kuningas jatkoi:

"Kviritit! Kai te olette itsekin tietäneet, että olisin aikoja sitten voinut valloittaa kaupunkinne rynnäköllä.

"Teillä ei ole nimittäin enää ollenkaan miehiä, tyhjät kivimuurit vain.

"Mutta jos Rooma joutuisi rynnäköllä käsiini, täytyisi se polttaa.

"Ja minä tahdon mieluummin jäädä Rooman ulkopuolelle kuin jättää sen poltolle ja hävitykselle alttiiksi.

"En tahdo muistuttaa teitä siitä, miten te palkitsitte Teoderikin ja goottien hyvyyden.

"Oletteko unohtaneet ajan, jolloin kiitollisina löitte rahoihinne kirjoituksen: 'Roma felix'.

"Teitä on tarpeeksi rangaistu.

"Ankarammin ovat nälkä, rutto ja Bysantti sekä tuo paholainen rangaisseet teitä kuin me olisimme koskaan tehneet.

"Kahdeksan tuhatta miestä, naisia ja lapsia lukuunottamatta, on teidän puolellanne kuollut.

"Autiot talonne luhistuvat kokoon.

"Te syötte ahmien ruohoa, jota kasvaa temppelienne pihoissa.

"Epätoivo kuvastuu kaikkialta.

"Ihmislihaa, omien lastensa lihaa ovat nälkäiset äidit, roomalaisäidit syöneet.

"Tähän saakka on teidän vastustuskykyänne täytynyt ihailla eikä suinkaan moittia.

"Mutta tästä alkaen se on hulluutta.

"Viimeinen toivonne oli Belisarius.

"Tiedättekö, että Belisarius on lähtenyt Sisiliasta kotiinsa Bysanttiin?

"Hän on jättänyt teidät oman onnenne nojaan."

Cethegus käski torvien puhaltaa tukahduttaakseen kansan tuskanhuudot.

Kauan saivat torventoitottajat tehdä turhaa työtä, mutta vihdoin tuubain äänet voittivat huudon.

Kun hiljaisuus syntyi, huusi prefekti:

"Hän valehtelee!

"Älkää uskoko noin karkeata valhetta!"

"Ovatko gootit teille valehdelleet, olenko minä valehdellut, roomalaiset?

"Ei teidän tarvitsekaan uskoa muuta kuin omia silmiänne ja korvianne.

"Tule esille, mies, ja puhu.

"Tunnetteko hänet?"

Goottilaiset ratsumiehet toivat esille komea-asuisen bysanttilaisen.

"Konon!"

"Belisariuksen navarkki!"

"Me tunnemme hänet", huusi väkijoukko.

Cethegus kalpeni.

"Rooman miehet", sanoi bysanttilainen, "magister militum Belisarius on lähettänyt minut kuningas Totilan luo.

"Saavuin tänään.

"Belisariuksen täytyi lähteä Sisiliasta takaisin Bysanttiin.

"Hän jätti lähtiessään Rooman ja Italian kuningas Totilan tunnetun hyvyyden haltuun.

"Tämä oli asiani hänelle ja teille."

"Hyvä on", huusi Cethegus jyrisevällä äänellä, "asiat ovat siis sillä kannalla. Mutta nyt on tullut päivä, jolloin voitte näyttää, oletteko roomalaisia vai äpäriä.

"Kuunnelkaa tarkkaan.

"Prefekti Cethegus ei luovuta koskaan, ei koskaan Roomaansa barbaareille.

"Muistelkaa toki niitä aikoja, jolloin minä olin teille kaikki kaikessa.

"Aikoja, jolloin te mainitsitte nimeäni Kristuksen rinnalla ennen pyhimyksiä.

"Kuka on teille antanut vuosikausia työtä ja leipää ja -- mikä on vielä tärkeämpi -- aseita?

"Kuka teitä silloin suojeli, -- Belisarius vaiko Cethegus -- kun barbaareita oli sataviisikymmentätuhatta muurienne edustalla?

"Kuka on sydänverellänsä pelastanut Rooman kuningas Vitigeksen käsistä?

"Kuulkaa!

"Viimeisen kerran kutsun teitä taisteluun.

"Kuulkaa minua, Camilluksen jälkeläiset.

"Kuten hän lakaisi Kapitoliumista gallialaiset, jotka jo olivat saaneet kaupungin haltuunsa, roomalaisten miekkojen voimalla, lakaisen minäkin nuo gootit pois.

"Kokoontukaa ympärilleni hyökkäykseen.

"Koettakaamme, mitä roomalaisten miekat saavat aikaan, kun Cethegus ja epätoivo niitä johtavat.

"Valitkaa!"

"Niin, valitkaa", huudahti kuningas Totila kohottautuen pystyyn.

"Valitkaa varman perikadon ja varman vapauden välillä.

"Jos vielä seuraatte tuota mieletöntä, en voi enää suojella teitä.

"Kuunnelkaa, mitä Tarentumin kreivillä Tejalla on sanomista!

"Luullakseni tunnette hänet.

"En voi teitä enää suojella."

"Ei hän voi", huusi Teja kohottaen suurta sotakirvestään. "Sitten ei enää anneta armoa, kautta vihan jumalan.

"Jos te hylkäätte vielä tämän armon tarjouksen, ei näiden muurien sisäpuolelle säästetä ainoatakaan ihmistä.

"Olen sen vannonut ja tuhannet minun kanssani."

"Minä lupaan unohtaa kaikki entiset tekonne ja olla teille lempeä kuningas.

"Kysykää napolilaisilta!

"Valitkaa prefektin ja minun välillä!"

"Terve, kuningas Totila!

"Kuolema prefektille", huusivat ympärillä seisovat yksimielisesti.

Kuten yhteisestä sopimuksesta naiset ja lapset heittäytyivät polvilleen kuninkaan eteen ja kohottivat kätensä ikäänkuin rukoillakseen, jota vastoin tuhannet aseelliset kohottivat kiroten keihäänsä ja miekkansa prefektiä kohden.

Monta heittokeihästä lensikin häneen päin.

Ne olivat hänen lahjoittamiaan.

"Koiria he ovat!

"Eivät roomalaisia!"

Niin huusi Cethegus vimmoissaan ja käänsi äkkiä ratsunsa.

"Kapitoliumille!"

Pitkällä loikkauksella jalo ratsu lensi polvistuvien, kirkuvien naisten yli ja keihäspilven läpi, jonka roomalaiset heittivät häntä kohti.

Hän ratsasti kumoon ne harvat, jotka koettivat sulkea hänen tiensä.

Pian hänen punainen töyhtönsä oli kadonnut.

Ratsumiehet kiitivät perästä.

Keihäsmiehet peräytyivät hitaasti ja hyvässä järjestyksessä tuon tuostakin torjuen kaupunkilaisten hyökkäykset.

He pääsivät lujaan linnoitukseen, jonka Marcus Licinius oli miehittänyt ja joka hallitsi Kapitoliumille ja prefektin taloon vievän tien.

"Mitä nyt on tehtävä? Ajammeko heitä takaa", roomalaiset kysyivät kuninkaalta.

"Ei! Seis!

"Avatkaa kaikki portit!

"Leireissämme on jo varattuna lihalla, leivällä ja viinillä täytettyjä vaunuja.

"Niitä vietäköön eri osiin kaupunkia.

"Rooman kansaa ruokitaan ja juotetaan kolme päivää.

"Goottini pitävät huolta siitä, ettei kukaan saa syödä itseään kuoliaaksi."

"Entä prefekti", kysyi herttua Guntaris.

"Cethegus Caesarius, Rooman entinen prefekti ei voi välttää Jumalan kostoa", huudahti Totila kääntyen Guntarikseen päin.

"Eikä minua", huusi paimenpoika.

"Eikä minua", virkkoi Teja karauttaen tiehensä.

KYMMENES LUKU.

Suurin osa Rooman kaupungin aluetta oli Forum romanumilla tehdyn päätöksen mukaan joutunut goottien käsiin.

Cetheguksen hallussa oli vielä Tiberin oikea ranta Hadrianuksen haudasta alkaen Porta portuensikseen saakka. Tämän portin kohdalla olivat molemmat virransulut.

Tiberin vasemmalla rannalla oli prefektin hallussa vain pieni, mutta tärkeä palanen Forum romanumin länsipuolta. Alueen keskustana oli Kapitolium ja sitä ympäröivät lujat linnoitukset ja korkeat muurit.

Ne alkoivat Tiberistä ja kulkivat Kapitoliumin kukkulan itäpuolitse Trajanuksen torille pohjoiseen sekä Kapitoliumin länsipuolitse Circus flaminiuksen ja Marcelluksen teatterin välitse -- edellinen jäi ulko-, jälkimmäinen sisäpuolelle muuria -- Fabriciuksen sillalle ja Tiberin saareen.

Lopun päivää vapautetut roomalaiset viettivät hurjasti juhlien sekä syöden ja juoden.

Kuningas tuotatti hänelle luovutettujen kaupunginosien keskuksiin kahdeksankymmentä suurta vaunua ruokatavaroita.

Nälkäinen kansa asettui niiden ympärille kiville ja kiireessä laadituille penkeille kiittäen Jumalaa, pyhimyksiä ja "parasta kuningasta".

Prefekti oli panettanut huolellisesti kiinni kaikki portit, jotka veivät kaupungin goottilaisista osista muurien läpi hänen Roomaansa, ensin kaikki Forum romanumilta Kapitoliumille vievät tiet, sitten porta flumentanan, carmentaliksen ja ratumenan.

Vähälukuisen miehistönsä hän jakoi nopeasti tarkastettuaan asemansa tärkeimpiin paikkoihin.

Hänen hallussaan olivat melkein samat paikat kuin Belisariuksen Roomassa ollessa.

"Salvius Julianus saa vielä sata miestä avukseen hirsisululle.

"Abasgilaiset jousimiehet rientävät Pison luo ketjusululle.

"Marcus Licinius pysyy paikallaan."

Mutta silloin Lucius Licinius ilmoitti, että legioonalaisten jäännökset, jotka eivät olleet päässeet Forum romanumilla pidettyyn kokoukseen, koska he olivat toisissa kaupunginosissa vahdissa, rupesivat niskoittelemaan.

"Vai niin", huudahti Cethegus. "Paistit, joista heidän serkkunsa tuolla alhaalla ovat myyneet roomalaiskunniansa, tuoksuvat kovin hyvältä.

"Minä tulen."

Hän ratsasti Kapitoliumille, missä nuo legioonalaiset, -- noin viisisataa miestä -- seisoivat uhkaavan näköisinä riveissään.

Hitaasti prefekti ratsasti pitkin rintamaa katsellen tarkasti miehiä.

Vihdoin hän lausui:

"Olin aikonut antaa teille kunnian puolustaa Kapitoliumin kotijumalia barbaareita vastaan.

"Mutta minä kuulin, että raavaspaistit tuolla alhaalla houkuttelevat teitä.

"En usko sitä.

"Te ette voi jättää pulaan miestä, joka monien velttojen vuosisatojen jälkeen taas on opettanut teitä taistelemaan ja voittamaan.

"Se, joka on Cetheguksen ja Kapitoliumin puolella -- nostakoon miekkansa."

Ei yksikään liikahtanut.

"Nälkä on mahtavampi jumala kuin Kapitoliumin Jupiter", virkkoi hän ylenkatseellisesti.

Silloin astui eräs centuurio esille.

"Ei niinkään, Rooman prefekti.

"Mutta me emme halua taistella isiämme emmekä veljiämme vastaan, jotka nyt ovat goottien puolella."

"Minun pitäisi pitää teidät täällä panttivankeina isienne ja veljienne varalta.

"Jos he tekevät rynnäkön, pitäisi teidän päänne heittää heitä vastaan.

"Mutta minä luulen, ettei sekään laimentaisi heidän vatsasta lähtenyttä innostustaan.

"Menkää! Te ette ole tarpeeksi arvokkaita Roomaa pelastamaan.

"Licinius, avaa portti.

"Anna heidän kääntää selkänsä Kapitoliumille -- ja kunnialle."

Legioonalaiset lähtivät tiehensä.

Vain satakunta miestä jäi epätietoisena seisomaan keihäisiinsä nojaten.

"No? Mitä tahdotte", huusi Cethegus ajaen aivan heidän eteensä.

"Kuolla kanssasi, Rooman prefekti", sanoi eräs.

Ja toiset toistivat:

"Kuolla kanssasi!"

"Kiitän teitä!

"Katso, Licinius. Sata roomalaista on vielä!

"Ne riittäisivät uuden roomalaisvaltakunnan perustamiseen.

"Annan teille kunniapaikan.

"Te puolustatte linnoitusta, jolle olen antanut Julius Caesarin nimen."

Hän hyppäsi hevosensa selästä, heitti ohjakset Syphaxille, kutsui tribuuninsa aivan luokseen ja sanoi:

"Suunnitelmani on --"

"Joko sinulla on suunnitelma?"

"Jo. Me hyökkäämme.

"Mikäli minä tunnen barbaarit, ei meidän tänä yönä tarvitse pelätä hyökkäystä.

"He ovat saaneet haltuunsa kolme neljännestä kaupungista.

"Voittoa vietetään suurin juomingein ja sitten vasta he rupeavat ajattelemaan viimeisen neljänneksen valloittamista.

"Keskiyön aikana on koko tuo kultatukkaisten sankarien ja juopporattien sotajoukko riemun, viinin ja unen raukaisema.

"Nälkäiset kviritit tuolla alhaalla eivät jää nyt juomisessa heitä huonommiksi.

"Katsokaa! He mässäävät ja hyppivät päät seppeleillä koristettuina.

"Kaupunkiin on saapunut vasta vähäinen osa barbaareita.

"Siihen meidän voitontoiveemme perustuvat.

"Keskiyön aikana hyökkäämme kaikista porteista -- he eivät pidä sitä mahdollisenakaan, kun he tietävät vähälukuisuutemme -- ja teurastamme heidät heidän nukkuessaan."

"Suunnitelmasi on hurjan rohkea", huudahti Lucius Licinius.

"Mutta jos kaadumme -- niin tulee Kapitolium haudaksemme."

"Sinä opit minulta sekä sanat että iskut", virkkoi Cethegus hymyillen.

"Suunnitelmani on epätoivon synnyttämä. Mutta se on ainoa mahdollinen. Vahdit ovat kai paikoillaan.

"Nyt menen kotiini ja rupean pariksi tunniksi nukkumaan.

"Minua ei saa ennen herättää.

"Kahden tunnin perästä on minut herätettävä."

"Voitko nukkua nyt, päällikkö?"

"Minun täytyy.

"Ja toivoakseni nukunkin hyvin.

"Minun täytyy nukkuen tai valveilla saada hiukan lepoa sen vuoksi, että luovutin Forum romanumin barbaarikuninkaalle.

"Se oli liikaa.

"Se vaatii lepoa.

"Syphax! Jo eilen kysyin sinulta, onko Tiberin oikealta rannalta saatavissa yhtään viiniä?"

"Olen tiedustellut, herra.

"Viiniä on vain jumalanne temppelissä.

"Mutta se on jo pappien ilmoituksen mukaan siunattu ehtoollista varten."

"Ei kai se ole siitä pahentunut.

"Ottakaa se papeilta.

"Jakakaa se sadalle roomalaiselle, jotka ovat Caesarin linnoituksessa.

"Se on ainoa kiitollisuuden osoitus, jonka voin heille nyt antaa."

Hän ratsasti hitaasti Syphaxin seuraamana kotiinsa.

Hän pysähtyi pääkäytävän eteen.

Syphaxin kutsusta hevosten vartija Thrax saapui paikalle.

Cethegus hyppäsi maahan ja taputti jalon ratsunsa kaulaa.

"Seuraava ratsastus on ankara, Pluto. Se vie joko voittoon tai pakoon.

"Antakaa sille se valkoinen leipä, joka oli säästetty minua varten."

Hevonen vietiin päärakennuksen vieressä olevaan talliin.

Marmoripilttuut olivat tyhjät.

Plutolla ei laajassa tallissa ollut muuta toveria kuin Syphaxin rusko.

Kaikki muut prefektin hevoset olivat teurastetut palkkasoturien ruoaksi.

Talon isäntä meni komean eteisen ja atriumin läpi kirjastoonsa.

Vanha ovenvartija ja kirjuriorja Fidus, joka ei enää jaksanut kantaa keihästä, oli tätä nykyä talon ainoana palvelijana.

Kaikki muut orjat ja vapautetut olivat muureilla -- elävinä tai kuolleina.

"Anna minulle Plutarkon Caesar!

"Ja kaada suureen, ametisteilla koristettuun pikariin -- suihkulähteen vettä."

Prefekti jäi vielä kirjastoon.

Vanhus oli sytyttänyt samoin kuin rauhan päivinäkin kalliilla nardusöljyllä täytetyn lampun.

Cethegus katseli kauan rintakuvia, hermejä ja pieniä patsaita, joiden tummat varjot kuvastuivat selvästi kauniiseen mosaiikkiseinään.

Siinä olivat melkein kaikkien Rooman sankarien -- sodan tai rauhanaikaisten -- kuvapatsaat kukin jalustallaan ja lyhyillä elämäkerrallisilla tiedoilla varustettuna.

Tarunaikaiset kuninkaat olivat ensin, sitten konsulien ja keisarien pitkä rivi Trajanukseen, Hadrianukseen ja Konstantinukseen saakka.

Erityisessä, pienessä ryhmässä olivat hänen omat esi-isänsä, "Cethegukset".

Seinän viereen oli jo tuotu tyhjä jalusta, jolle kerran hänen kuvapatsaansa asetettaisiin.

Se oli viimeinen sillä puolen salia.

Sillä hän oli sukunsa viimeinen.

Mutta vasemmalla oli kokonainen rivi tyhjiä komeroita jatkoa varten.

Cetheguksen nimen piti näet hänen ottopoikansa kautta jatkua loistavampiin vuosisatoihin kuin tämä.

Hämmästyksekseen hän näki kävellessään hitaasti ja ajatuksissaan pitkin riviä, tyhjällä jalustalla, jolle hänen kuvansa piti tulla, nyt pienoisen kuvapatsaan.

"Mitä tämä on?

"Nosta lamppuasi, vanhus!

"Mikä kuvapatsas on minun paikallani?"

"Suo anteeksi, herra.

"Erään hyvin vanhan patsaan jalusta tuolla yläpäässä piti korjauttaa.

"Otin patsaan pois.

"Asetin sen tänne tyhjälle jalustalle, ettei se mitenkään vahingoittuisi."

"Valaise!

"Vielä ylemmäksi!

"Kukahan se on?"

Ja Cethegus luki patsaassa olevan lyhyen kirjoituksen:

"Tarqvinius Superbus, Rooman tyranni, jonka porvarit olivat ajaneet pois sietämättömän yksinvaltiuden tähden, kuoli kaukana kaupungista maanpakolaisena.

"Tuleville sukupolville varoitukseksi."

Cethegus itse oli -- nuoruutensa päivinä -- laatinut tuon kirjoituksen ja panettanut sen patsaaseen.

Hän otti marmoripään nopeasti alas ja asetti sen lattialle.

"Pois enne", virkkoi hän.

Vaipuneena syviin mietteisiin hän palasi lukuhuoneeseensa.

Hän asetti kypäränsä, kilpensä ja miekkansa vuoteen viereen.

Orja sytytti kilpikonnanluulla koristetulla pöydällä olevan lampun, toi täytetyn pikarin ja pyydetyn kirjan, minkä jälkeen hän poistui.

Cethegus tarttui kääröön, mutta laski sen heti takaisin pöydälle.

Tällä kertaa hän ei voinut pakottaa itseään levolliseksi.

Se olisi ollutkin luonnotonta.

Forum romanumilla joivat kviritit ja barbaarit keskenään goottikuninkaan menestykseksi ja toivottivat perikatoa Rooman prefektille, senaatin puheenjohtajalle.

Kahden tunnin perästä hän aikoi riistää Rooman takaisin barbaarien käsistä.

Hän ei voinut käyttää tätä lyhyttä aikaa lukeakseen uudelleen elämäkerran, jonka hän osasi melkein ulkoa.

Hän joi janoonsa vettä pikarista.

Sitten hän heittäytyi vuoteelle.

"Oliko se enne", tuumi hän itsekseen.

"Merkitsevätkö enteet mitään sille, joka ei usko niitä?

"'On olemassa yksi ainoa seikka, jolla on merkitystä: kotimaan puolesta taisteleminen.'

"Niin sanoi Homeros.

"Taisteleehan Cetheguskin kotimaansa puolesta.

"Hän taistelee melkein yksin.

"Sen on tämä päivä häpeällisellä tavalla todistanut.

"Rooma on Cethegus ja Cethegus on Rooma.

"Eivät nuo nimensä unohtaneet roomalaiset.

"Rooma on nyt paljon suuremmassa määrässä Cethegus kuin muinoin Caesar.

"Olihan hänkin tyranni hullujen mielestä."

Hän hypähti taas vuoteelta ja meni esi-isänsä patsaan luo.

"Jumalainen Julius, jos voisin rukoilla, niin tänään rukoilisin, -- rukoilisin sinua.

"Auta, täydennä jälkeläisesi työ.

"Miten ankarasti, verisesti ja väsymättä olen taistellut siitä ajasta alkaen, jolloin marmoripäästäsi lensi minun päähäni ajatus Rooman uudistamisesta, valmiina, täysissä aseissa, kuten Pallas Athene Zeun päästä.

"Olen taistellut yötä päivää miekalla ja väsyttänyt itseäni ajatuksilla.

"Senkin seitsemän kertaa on kahden kansan ylivoima painanut minut maahan, mutta joka kerta olen taas noussut murtumattomana ja pelottomana.

"Vuosi sitten näytti päämääräni kovin läheiseltä.

"Ja nyt, tänä yönä täytyy minun taistella tuon vaaleatukkaisen pojan kanssa Rooman viimeisten talojen, oman taloni, henkeni puolesta.

"Onko se mahdollista?

"Täytyykö minun kukistua?

"Niin suuren työn jälkeen.

"Sellaisten sankaritekojen jälkeen.

"Vain tuon nuorukaisen hyvän onnen vuoksi.

"Onko aivan mahdotonta jälkeläisesi aikana, että yksi ainoa mies korvaa kokonaisen kansan, kunnes hän ehtii sen uudistaa, kunnes se ehtii uudistua?

"Onko miehen mahdoton voittaa goottien valta ja kreikkalaisten valta?

"Eikö Cethegus voi seisahduttaa tapausten pyörää ja pyöräyttää sitä taaksepäin?

"Täytyykö minun kukistua, koska olen yksin, minä sotajoukkojen päällikkö, minä kansaton johtaja?

"Täytyykö minun luopua sinun Roomastasi -- minun Roomastani?

"En voi, en tahdo ajatella sellaista mahdollisuutta.

"Synkkenihän sinunkin onnesi tähti vähän ennen Pharsalon taistelua.

"Etkö sinäkin uinut haavoittuneena satojen nuolien sataessa Niilin yli?

"Ja sittenkin sait työsi valmiiksi.

"Ja palasit riemukulussa Roomaasi.

"Pahemmin ei voi käydä minullekaan, sinun jälkeläisellesi.

"Ei, minä en menetä Roomaani.

"En menetä taloani, en tätä jumalaista kuvaasi, joka usein on antanut minulle lohdutusta ja toivoa, kuten kristityille ristin näkeminen.

"Ja merkiksi uskostani sinuun jätän kilpesi suojaan ne, jotka olen sinne kätkenyt.

"Missäpä ne maan päällä olisivatkaan paremmassa turvassa?

"Eräänä heikkouden hetkenä aioin antaa Syphaxin haudata maahan nuo salaiset paperini ja jäljellä olevat aarteeni.

"Jos menetän Rooman, tämän talon, tämän pyhätön; niin menkööt nämä muistiinpanotkin.

"Mitäpä siitä -- kuka osaisi selittää niiden salakirjoituksen?

"Ei, samalla tavalla kuin kirjeeni ja päiväkirjani saat nämä aarteenikin säilytettäviksesi."

Hän otti isohkon nahkapussin, jota hän oli säilyttänyt rinnallaan panssarin ja tunikan alla.

Se oli täynnä kallisarvoisia helmiä ja jalokiviä.

Sitten hän kosketti patsaassa kilven alla olevaa jousta.

Hän otti kapeasta aukosta, joka ilmestyi patsaan kylkeen, pitkulaisen, norsunluusta tehdyn arkun, joka oli kaunistettu veistoksilla ja varustettu kultalukolla sekä sisälsi kaikenlaisia pieniin papyruskääröihin tehtyjä muistiinpanoja.

Hän pani säkin arkkuun.

"Tässä tämä on, suuri esi-isäni. Suojele hyvin salaisuuteni ja aarteeni.

"Kenen hallussa ne sitten olisivat turvassa, elleivät sinun?"

Sitten hän sulki taas aukon, jota oli melkein mahdoton huomata.

"Kiipesi alla!

"Sydämelläsi!

"Merkiksi luottamuksestani sinuun ja erinomaiseen onneesi!

"Merkiksi siitä, ettei minua saada karkoitetuksi sinun luotasi, Roomastani.

"Ei ainakaan pitkiksi ajoiksi.

"Jos minun täytyisi paetakin, niin minä palaan.

"Kukapa hakee aarteitani ja salaisuuksiani kuolleelta Caesarilta!

"Suojele niitä."

Vaikka ametistipikarin vesi olisi ollut tulisinta viiniä, ei se olisi vaikuttanut niin kiihdyttävästi prefektiin kuin nuo sanat, jotka hän lausui osittain itsekseen, osittain puhellessaan jumalana kunnioittamansa patsaan kanssa.

Kaikkien sielun ja ruumiin voimien yli-inhimillinen jännittäminen viimeisinä viikkoina, menestyksetön kamppailu tänään torilla, heti kukistumisen jälkeen keksitty, epätoivoinen suunnitelma ja sen aiheuttama jännitys olivat kiihdyttäneet tätä rautaista miestä ja samalla lisänneet äärimmilleen kysymyksen, jota hän koetti kaikin voimin vastustaa.

Hän ajatteli, puhui ja teki tehtävänsä kuin kuumeessa.

Väsyneenä hän heittäytyi patsaan lähellä olevalle vuoteelleen.

Hän nukkui aivan paikalla.

Mutta se ei ollut samanlaista unta kuin hän oli tähän saakka nukkunut ilkitöittensä jälkeen ja ennen uhkaavaa vaaraa.

Nyt ei hänen kaikenlaisia mielenliikutuksia halveksiva luontonsa auttanutkaan.

Uni oli levotonta.

Häntä vaivasivat ilkeät unet, jotka vaihtuivat nopeasti kuin kuumesairaan houreet.

Vihdoin unet muuttuivat selvemmiksi.

Hän näki Caesar-patsaan, jonka vieressä hän makasi, kasvavan kasvamistaan.

Yhä ylemmäksi nousi majesteetillinen pää.

Se oli jo tunkeutunut talon katon läpi.

Laakeriseppeleellä koristettu pää katosi jo yöpilven yläpuolelle tähtiin.

"Ota minut mukaasi", pyyteli Cethegus.

Puolijumala vastasi:

"En voi täältä saakka nähdä sinua.

"Sinä olet liian pieni.

"Sinä et voi seurata minua."

Silloin nukkujasta tuntui, että ukkonen iski äkkiä hänen talonsa kattoon.

Räiskien putoilivat kattopalkit hänen päälleen ja hautasivat hänet huoneen pirstaleiden alle.

Caesar-patsaskin murtui ja lysähti läjään. --

Äänet kuuluivat yhä. --

Cethegus hypähti ylös ja katseli ympärilleen.

YHDESTOISTA LUKU.

Äänet kuuluivat yhä.

Ne olivat todellisia -- hän ei ollut siis nähnyt unta.

Mutta iskut kaikuivat hänen talonsa oveen.

Cethegus otti kypäränsä ja kilpensä.

Samassa Syphax ja Lucius Licinius syöksyivät huoneeseen.

"Ylös, päällikkö!"

"Ylös, Cethegus!"

"Ei vielä ole kahta tuntia kulunut.

"Aion hyökätä vasta kahden tunnin kuluttua."

"Niin, mutta gootit!

"Ne ehtivät ennen.

"Ne hyökkäävät!"

"Kirotut!

"Mihin ne hyökkäävät?"

"Satamaan.

"Virransulun luokse.

"Hän on lähettänyt polttolaivoja jokea ylöspäin.

"Dromooneja, joiden kannella on palavia torneja täynnä pihkaa, pikeä ja tulikiveä.

"Ensimmäinen, palkeista tehty virransulku ja sen yläpuolella olevat venheet ovat ilmitulessa.

"Salvius Julianus on haavoittunut ja joutunut vangiksi.

"Katso! Liekit näkyvät tänne saakka."

"Ketjusulku?

"Onko se ehyt?"

"On.

"Mutta jos se katkeaa?"

"Silloin olen minä, kuten kerran ennenkin, Rooman sulkuna.

"Eteenpäin!"

Syphax toi korskuvan ratsun esille.

Cethegus hyppäsi sen selkään.

"Oikealle!

"Missä on veljesi Marcus?"

"Torin luona sijaitsevassa linnoituksessa."

Heitä vastaan tuli palkkasotureita, isaurilaisia ja abasgeja, jotka pakenivat satamakaupungista päin.

"Paetkaa", huusivat he.

"Pelastakaa prefekti!"

"Missä on Cethegus?"

"Täällä -- hän pelastaa teidät.

"Kääntykää!

"Joelle!"

Hän ajoi edellä. Palavien palkkien ja laivojen loimu valaisi tietä.

Päästyään joen rannalle Cethegus hyppäsi hevosensa selästä.

Syphax kätki sen huolellisesti tyhjään tavaravajaan.

"Tulisoihtuja tänne!

"Venheisiin!

"Tuolla on kymmenkunta pientä venhettä.

"Olen varannut ne aikoja sitten tällaisen tapauksen varalle.

"Jousimiehet niihin.

"Seuratkaa minua!

"Licinius, mene toiseen venheeseen.

"Soutakaa ketjusulun luo.

"Asettukaa aivan sulun yläpuolelle.

"Jos joku lähestyy sulkua alapuolelta, niin ampukaa.

"He eivät voi laskea maihin sulun alapuolella. Torninkorkuiset muurit ulottuvat molemmilla puolilla jyrkästi jokeen.

"Heidän täytyy tulla tänne saakka."

Muutamia pieniä goottialuksia oli koetteeksi tullut sululle.

Mutta muutamat syttyivät palkkisulun ja venheiden tulesta.

Toiset kaatuivat tungoksessa.

Eräs laiva, joka oli saapunut puolen jousenkantaman matkan päähän varustetusta ketjusulusta, ajelehti heti taas ohjaamattomana virtaa alas. Koko miehistön olivat abasgien nuolet kaataneet.

"Katsokaa!

"Tuolla menee kuolon laiva!

"Kestäkää!

"Ei mitään ole menetetty.

"Hankkikaa tänne tulisoihtuja ja polttoaineita!

"Sytyttäkää laivatelakka!

"Tuli tulta vastaan!"

"Katso tuonne, herra", virkkoi Syphax, joka ei luopunut isännästään.

"Sieltä tulee ratkaisu!"

Näky oli komea.

Gootit olivat huomanneet, etteivät he voineet päästä ketjusulun ohi pienillä aluksilla.

He olivat sen vuoksi kirveillä hakanneet palavaan palkkisulkuun keskelle jokea niin leveän aukon, että suuri goottilainen sotalaiva pääsi siitä kulkemaan.

Mutta yksistään soutajien voimalla ei suurta laivaa voitu saada liekkien läpi abasgien nuolisateessa paremmin kuin "kuolon laivaakaan".

Gootit pysyttelivät epätietoisen näköisinä palkkien alapuolella.

Silloin rupesi äkkiä puhaltamaan voimakas etelätuuli, joka sai joen laineet virtaamaan ylöspäin.

"Tunnetteko tuulen suhinaa?

"Se on voitonjumalan henkäys.

"Nostakaa purjeet!

"Seuratkaa nyt minua, gootit", huusi iloinen, nuorekas ääni.

Purjeet lensivät ylös ja levittäytyivät suurina siipinä goottien kuninkaanlaivan "Villin Joutsenen" molemmille puolille.

Komeata oli katsella, kun mahtava alus kaikkien purjeittensa ja sadan soutajan eteenpäin kiidättämänä lensi jokea ylöspäin.

Sitä valaisivat kamalasti molemmilla puolilla palavat palkit ja venheet.

Hillittömästi, turmiota tuottavan näköisenä laiva kiiti eteenpäin.

Yläkannen molemmilla puolilla, soutajien suojaksi rakennetulla katolla oli goottisotureita polvillaan vieri vieressä, kilpi kilvessä kiinni muodostaen siten kuparisen seinän nuolia vastaan.

Laivan keulassa oli jättiläismäinen joutsen siivet levällään.

Siipien välissä joutsenen selässä kuningas Totila seisoi miekka oikeassa kädessään.

"Eteenpäin", komensi hän.

"Soutakaa, pojat!

"Voimainne takaa!

"Olkaa varuillanne, gootit!"

Cethegus tunsi tuon nuorekkaan vartalon.

Hän tunsi äänenkin.

"Antakaa laivan tulla lähelle.

"Aivan lähelle.

"Kahdenkymmenen askeleen päähän.

"Ampukaa silloin vasta.

"Ei vielä.

"Nyt.

"Nyt. Ampukaa!"

"Suojatkaa itseänne gootit!"

Nuolisade lensi laivaa kohti.

Mutta kilpilinnasta nuolet kimposivat takaisin.

"Kirous", huusi prefektin takana seisova Piso.

"He aikovat katkaista ketjusulun laivansa kovan vauhdin avulla.

"Heidän aikeensa onnistuukin varmasti, vaikka kaikki kannella olevat miehet kaatuisivat.

"Soutajathan ovat näkymättömissä.

"Ja etelätuulta emme voi pysähdyttää."

"Tuli purjeisiin!

"Tuli laivaan!

"Kekäleitä tänne", komensi Cethegus,

Yhä lähemmäksi tuli uhkaava joutsen.

Yhä lähempää uhkasi laivan keula kireälle jännitettyä sulkua.

Kekäleistä, joita rannalta heitettiin, lensivät jo muutamat laivaan.

Yksi lensi fokkipurjeeseen. Se leimahti tuleen ja paloi poroksi.

Toinen -- Cethegus itse oli sen heittänyt -- hipaisi goottikuninkaan liehuvaa tukkaa.

Kekäle putosi hänen viereensä.

Hän ei huomannut sitä.

Silloin hänen luokseen juoksi nuorukainen, jolla puolustus- ja hyökkäysaseena oli vain paimensauva.

Nuorukainen polki kekäleen sammuksiin.

Muut kekäleet kimposivat kiivistä jokeen ja sammuivat.

Laivan keula oli enää vain kahdeksan askeleen päässä ketjusta.

Roomalaiset odottivat vapisten iskua.

Silloin Cethegus astui venheensä keulaan, otti raskaan heittokeihään ja tähtäsi tarkasti.

"Huomio", huusi hän.

"Heti kun barbaarien kuningas on kaatunut, heittäkää uusia kekäleitä!"

Hän tähtäsi tarkasti.

Heitettyään kätensä vielä kerran taaksepäin hän singahdutti keihään vihansa ja käsivartensa koko voimalla.

Hänen miehensä odottivat henkeään pidättäen.

Mutta kuningas ei kaatunut.

Hän oli katsonut tarkoin heittäjää.

Siitä huolimatta hän heitti pitkän, kapean kilpensä kannelle.

Hän katsoi tarkoin keihään kärkeen, vasen kilvetön käsi ojolla.

Keihäs lensi suhahtaen sitä paikkaa kohti, jossa paljas kaula alkaa.

Kun se oli aivan iskemäisillään kaulaan, kuningas sieppasi sen kiinni vasemmalla kädellään ja -- -- heitti sen saman tien takaisin prefektiin päin, jonka vasempaan käteen kilven yläpuolelle se sattui.

Cethegus lysähti toiselle polvelleen.

Samassa silmänräpäyksessä laivan keula sattui kiinteään ketjuun.

Se katkesi.

Roomalais-venheet, jotka olivat olleet sen vieressä, kaatuivat -- sekin, jossa Cethegus oli -- tai ajelehtivat virtaa alas.

"Voitto", huusi Totila. "Antautukaa, palkkasoturit!"

Cethegus pääsi haavoistaan huolimatta uiden Tiberin vasemmalle rannalle.

Hän näki, miten goottilaivasta laskettiin kaksi venhettä, joista toiseen kuningas astui.

Hän näki, miten kokonainen laivasto pieniä goottilaisia aluksia tuli kuninkaan laivan jäljessä, mursi hänen jousimiestensä venherivin ja laski miehiä maihin molemmille rannoille.

Hän näki, miten hänen abasginsa, jotka eivät olleet aiotut eivätkä aseistetutkaan käsikähmää varten, antautuivat joukottaan muutamille goottilaisille miekkamiehille.

Hän näki, miten kuninkaan laivasta ammuttiin vasemman rannan puolustajia.

Hän näki kuninkaan pienen venheen laskevan maihin samalle rannalle, jonne hän oli läpimärkänä päässyt.

Hän oli kadottanut uidessaan kypäränsä. Kilven hän oli vapaaehtoisesti upottanut päästäkseen nopeammin maihin.

Hän aikoi rientää miekkoineen maalle nousevaa kuningasta vastaan.

Samassa goottinuoli hipaisi hänen kaulaansa.

"Sattui, Hadusunt", iloitsi nuori ampuja, "paremmin kuin silloin marmorihaudan luona."

"Hyvin, Guntamund."

Cethegus horjui.

Syphax saapui hänen luokseen.

Samalla kertaa joku laski kätensä hänen olkapäälleen.

Se oli Marcus Licinius.

"Sinäkö täällä?

"Missä ovat miehesi?"

"Kuolleet", virkkoi Marcus.

"Nuo sata roomalaista kaatuivat Caesarin linnoituksessa.

"Teja, hirmuinen Teja ryntäsi sinne.

"Puolet isaurilaisista kaatui matkalla Kapitoliumiin.

"Jäännökset puolustavat Kapitoliumin porttia ja talosi edustalla sijaitsevaa puolilinnoitusta.

"Minun voimani ovat lopussa.

"Tejan kirves tunkeutui kilpeni läpi kylkiluihin.

"Voi hyvin, suuri Cethegus!

"Pelasta Kapitolium!

"Mutta joudu!

"Teja on nopea."

Marcus kaatui maahan.

Liekit nousivat öistä taivasta kohti Kapitoliumin vuorelta.

"Täällä joella ei ole enää mitään tekemistä", virkkoi prefekti vaivoin.

Hänen verenvuotonsa oli kovin runsas ja se heikensi häntä.

"Minä pelastan Kapitoliumin.

"Sinulle, Piso, uskon barbaarikuninkaan tuhoamisen.

"Olet jo kerran ennenkin palauttanut goottikuninkaan Rooman kynnykseltä.

"Palauta toinenkin, mutta palauta vainajana.

"Sinä, Lucius, kosta veljesi puolesta!

"Älä lähde mukaani!"

Cethegus katsahti vielä kerran vihaisesti kuningasta, jonka jalkojen juureen abasgit olivat polvistuneet armoa anomaan.

Hän huokasi syvään.

"Sinä horjut, herra", virkkoi Syphax huolissaan.

"Rooma horjuu", vastasi Cethegus.

"Kapitoliumiin!"

Lucius Licinius puristi vielä kerran kuolevan veljensä kättä.

"Lähden sittenkin hänen mukaansa", virkkoi hän tälle.

"Hän on haavoittunut."

Sillä aikaa kun Cethegus, Syphax ja Lucius Licinius katosivat yön pimeyteen, asettui Piso erään basilikan pylvään taa, jonka ohi kuninkaan piti joelta tullessaan kulkea.

Kuningas oli jättänyt antautuneet abasgit seurueensa huostaan.

Hän astui muutamia askeleita maalle päin osoittaen miekallaan liekkejä, jotka nousivat Kapitoliumista.

Sitten hän kääntyi joelle katselemaan goottien maalle nousua.

"Eteenpäin", kehoitti hän. "Rientäkää!

"Tuo tulipalo on sammutettava.

"Taistelu on päättynyt.

"Nyt, gootit, on teidän suojeltava Roomaa, sillä se on teidän."

Tätä hetkeä Piso käytti hyväkseen.

"Apollo auttajani", mietti hän, "salli nyt miekkani sattua yhtä terävästi kuin jambini ovat muinoin sattuneet."

Hän hyökkäsi paljain miekoin pylvään takaa kuninkaan kimppuun, joka seisoi selin häneen.

Mutta kun hän oli aivan kuninkaan vieressä, pudotti hän kiljaisten miekkansa.

Navakka kepinisku oli lamauttanut hänen käsivartensa.

Samassa nuori paimen hyökkäsi hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan.

Voittaja pani polvensa hänen rinnalleen.

"Antaudu roomalainen susi", huusi nuorukainen heleällä äänellä.

"Kas, Piso, jambimestari...

"Hän on vankisi, poika", virkkoi kuningas käännyttyään heihin päin.

"Hänen on maksettava kalliit lunnaat.

"Mutta kuka sinä oikein olet, paimenpoika ja hevoseni taluttaja?"

"Sinun henkesi pelastaja hän on, herra", virkkoi Hadusunt-vanhus.

"Me näimme roomalaisen hyökkäävän kimppuusi.

"Mutta olimme liian kaukana voidaksemme huutaa sinulle tai muuten joutua apuun.

"Poikaa saamme kiittää hengestäsi."

"Mikä sinun nimesi on, nuori sankari?"

"Adalgot."

"Mitä täältä haet?"

"Rooman prefektiä, Cethegus-roistoa.

"Missä hän on, herra kuningas?

"Sano se minulle.

"Minut ohjattiin tänne.

"Täällä sanottiin hänen koettavan torjua rynnäkkösi."

"Hän oli täällä.

"Hän on paennut.

"Hän on kai kotonaan."

"Aiotko kukistaa helvetin kuninkaan tuolla kepillä", kysyi Hadusunt.

"En", huudahti Adalgot. "Onhan minulla nyt miekka."

Hän otti maasta vankinsa miekan, heilutti sitä ilmassa ja katosi yöhön.

Totila jätti Pison goottien haltuun, joita oli joukottain laskenut maihin Tiberin molemmille rannoille.

"Rientäkää", virkkoi hän.

"Pelastakaa Kapitolium, jonka roomalaiset ovat sytyttäneet."

KAHDESTOISTA LUKU.

Sillä välin prefekti oli jatkanut matkaansa rannalta Kapitoliumille.

Porta Trigeminan kautta hän meni Forum boariumille.

Janustemppelin luona väkijoukko pidätti häntä hiukan.

Haavastaan huolimatta hän kulki niin nopeasti, että Syphax ja Lucius Licinius jaksoivat töintuskin seurata häntä.

Useita kertoja he kadottivat hänet näkyvistään.

He saavuttivat hänet taas.

Hän aikoi mennä Porta carmentaliksen läpi ja päästä siten Kapitoliumille takaapäin.

Mutta portilla oli suuri goottijoukko.

Siellä oli myöskin Vakis.

Hän tunsi prefektin jo kaukaa.

"Kostoa Rautgundiksen puolesta", huusi hän ja heitti suuren kiven, joka sattui prefektin kypärättömään päähän.

Cethegus kääntyi pakoon.

Hän muisti erään paikan, jossa muuri oli murtunut.

Se oli portista koilliseen.

Hän pyrki sinne päin mennäkseen muurin yli.

Mutta kun hän lähestyi muuria, leimahtivat Kapitoliumilta liekit korkealle ilmaan.

Häntä vastaan juoksi muurinmurtuman yli kolme miestä.

Ne olivat isaurilaisia.

Ne tunsivat hänet.

"Pakene, herra!

"Koko Kapitolium on mennyttä.

"Musta goottipiru!"

"Onko hän -- onko Teja sytyttänyt tulen?"

"Ei, me itse sytytimme puumuurin, jonka gootit olivat vallanneet.

"Gootit sammuttavat."

"Barbaarit pelastavat Kapitoliumin."

Katkerassa tuskassaan Cethegus nojasi keihääseen, jonka eräs palkkasoturi oli hänelle antanut huomatessaan hänen horjuvan.

"Minun täytyy vielä mennä kotiini."

Hän kääntyi oikealle päästäkseen suorinta tietä talonsa pääportille.

"Oi herra, se on kovin vaarallista", varoitti eräs palkkasotureista.

"Pian ovat gootitkin siellä.

"Minä kuulin, miten musta goottiruhtinas kyseli alinomaa sinua.

"Hän haki sinua joka paikasta Kapitoliumilta.

"Pian hän tulee taloosi."

"Minun täytyy vielä kerran käydä kotonani." S

Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta eteenpäin, kun kaupungista päin tuli häntä vastaan joukko gootteja ja roomalaisia tulisoihduilla ja kekäleillä varustettuina.

Etumaiset tunsivat hänet.

"Prefekti!"

"Rooman tuhooja!"

"Hän on sytyttänyt Kapitoliumin!"

"Alas! Alas!"

Häntä vastaan lensi nuolia, kiviä ja keihäitä.

Yksi palkkasotureista kaatui, jäljelle jääneet pakenivat.

Nuoli sattui Cethegukseen ja haavoitti lievästi hänen vasenta olkapäätään.

Hän veti sen pois haavasta.

"Roomalaisnuoli! Minun leimallani varustettu", virkkoi hän katkerasti nauraen.

Vaivoin hän pääsi lähimmälle kapealle kujalle joukkoa pakoon.

Hänen talonsa edustalla rähisi väkijoukko koettaen turhaan särkeä vahvaa pääovea.

Heidän miekkansa ja keihäänsä eivät olleet tarpeeksi vahvoja.

Cethegus tiesi sen kuullessaan heidän voimattoman vihansa purkaukset.

"Portti on luja", sanoi hän itsekseen.

"Ennenkuin he saavat sen murretuksi, olen minä jo kaukana täältä."

Kapeata sivukatua myöten hän meni talonsa takaovelle, painoi salaista jousta, meni pihalle ja riensi sisään jättäen ovet jälkeensä auki.

"Kuulkaa!"

Pääportilta alkoi kuulua toisenlaisia, voimakkaampia iskuja kuin tähän saakka.

"Sotakirves", virkkoi prefekti.

"Siellä on Teja!"

Cethegus riensi kapealle aukolle, josta voi nähdä pääkadulle.

Siellä oli Teja.

Hänen musta, pitkä tukkansa liehui tuulessa.

Hänellä ei ollut kypärää.

Vasemmassa kädessä oli hänellä Kapitoliumilta siepattu tulikekäle.

Oikeassa oli pelätty sotakirves.

Hän oli kauttaaltaan veren vallassa.

"Cethegus", huusi hän joka iskun jälkeen.

"Cornelius Cethegus Caesarius!

"Missä olet?

"Hain Kapitoliumilta sinua, Rooman prefekti.

"Missä olet?

"Täytyykö Tejan hakea sinua kotilietesi äärestä?"

Samassa Cethegus kuuli kiireisiä askelia takaa päin.

Syphax oli päässyt taloon samaa tietä kuin isäntäkin.

Hän katsahti isäntäänsä.

"Pakene, herra!

"Minä suojelen kynnystäsi hengelläni."

Hän riensikin monien huoneiden läpi talon pääovelle.

Cethegus lähti oikealle.

Hän pysyi tuskin pystyssä.

Hän pääsi vielä Zeus-saliin.

Siellä hän kaatui.

Mutta samassa hän hypähti pystyyn.

Sillä pääportilta päin alkoi lähetä meteli.

Vahva portti oli saatu vihdoin rikki.

Ryskyen se kaatui sisäänpäin, ja Teja meni vihollisensa taloon.

Kynnyksellä hyökkäsi hänen kimppuunsa väijyksissä olleen pantterin tavoin mauri, joka tarttui vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa.

Oikeassa välkkyi puukko.

Gootti pudotti kirveensä.

Hän sieppasi maurin kiinni oikealla kädellään ja heitti tämän pallon tavoin ovesta ulos.

Vauhti oli niin kova, että Syphax kieri yhtä päätä kadulle saakka.

"Missä olet, Cethegus", kertasi Tejan ääni kysymystään yhä lähempänä. Nyt hän oli eteisessä, nyt atriumissa.

Ovet, jotka kirjuriorja Fidus oli lukinnut, hän mursi kirveellään.

Molemmat viholliset olivat vain muutaman askeleen päässä toisistaan.

Suurella vaivalla Cethegus oli ryöminyt keskelle Zeus-salia.

Hän toivoi vielä pääsevänsä kirjastohuoneeseensa ja saavansa Caesar-patsaan sisästä kirjoituksensa ja aarteensa.

Samassa hän kuuli taas erään oven murtuvan ja Tejan äänen kajahtavan kirjastohuoneessa:

"Missä olet, Cethegus?"

Prefekti kuunteli henkeään pidättäen.

Hän kuuli, miten Teja kulki kirjastossa patsaalta patsaalle ja murskasi koko rivin kirveellään.

"Missä on isäntäsi, vanhus", kuului Teja kysyvän Fidukselta.

Kirjuriorja oli nimittäin paennut hädissään kirjastohuoneeseen.

"En tiedä, kautta sieluni autuuden."

"Hän ei ole täälläkään.

"Cethegus! Pelkuri!

"Missä sinä piileksit?"

Koko joukko tuntui saapuneen kirjastoon.

Cethegus ei jaksanut enää seistä.

Hän nojasi marmoriseen Jupiteriin.

"Mitä tälle talolle tehdään?"

"Poltetaan", vastasi Teja.

"Kuningas on kieltänyt talojen polttamisen", sanoi Torismut.

"Niin on, mutta tämän talon hän on jättänyt minun haltuuni.

"Se poltetaan ja tasoitetaan maahan.

"Alas paholaisen temppeli!

"Alas hänen kaikkein pyhimpänsä -- hänen epäjumalansa!"

Kuului ankara isku.

Ratisten, paukkuen Caesar-patsas suistui mosaiikkilattialle mennen palasiksi.

Kultarahoja, rasioita ja papyruskoteloita lensi lattialle.

"Voi barbaaria", huusi Cethegus.

Unohtaen kaiken hän aikoi syöksyä miekka kädessä kirjastoon.

Mutta hän kaatuikin tiedottomana suulleen Jupiter-patsaan juureen.

"Kuunnelkaa! Mitä se oli", virkkoi poikamainen ääni.

"Prefektin ääni", huudahti Teja ja syöksyi kirjaston ja Zeus-salin väliselle ovelle.

Kekäle kädessä ja sotakirvestään heiluttaen hän ryntäsi saliin.

Se oli tyhjä.

Jupiter-patsaan vieressä oli suuri verilätäkkö ja akkunan luo johti leveä verijälki.

Akkuna oli pihalle päin.

Mutta pihakin oli tyhjä.

Sinne rientäneet gootit huomasivat, että takaportti oli suljettu ulkoapäin.

Avain oli ulkopuolella lukossa.

Kun tämäkin portti kovalla työllä saatiin murretuksi, -- melkein samaan aikaan ehtivät muutamat gootit, jotka olivat juosseet pääportista kadulle ja kiertäneet talon kulman, kapealle sivukadulle portin ulkopuolelle -- tutkittiin katu ja sen varrella olevat rakennukset tarkoin.

Eräässä kulmassa löydettiin prefektin miekka, jonka Fidus tunsi.

Synkännäköisenä Teja otti sen ja meni takaisin kirjastoon.

"Kootkaa tarkoin kaikki, mitä prefektin epäjumalan sisässä oli.

"Kuuletteko? Kaikki!

"Kirjoituksetkin ovat otettavat talteen ja vietävät kuninkaalle.

"Missä kuningas on?"

"Hän lähti Kapitoliumilta roomalaisten ja goottien seuraamana Pyhän Pietarin kirkkoon, missä koko kansa on kokoontunut kiitosjumalanpalvelukseen."

"Hyvä on! Hakekaa hänet kirkossa käsiinne ja antakaa hänelle nämä.

"Viekää paenneen miekkakin.

"Sanokaa, että Teja lähetti sen."

"Tapahtukoon tahtosi.

"Mutta sinä -- etkö lähde kuninkaan kanssa kirkkoon?"

"En."

"Missä sinä vietät tämän voittoyön ja kiitosjumalanpalveluksen?"

"Tämän talon raunioilla", virkkoi Teja.

Hän sytytti vuoteen purppuraverhot tuleen.

KUUDES KIRJA

TOTILA II

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuningas Totila asettui hovineen Roomaan.

Sodan vaikein tehtävä oli onnellisesti suoritettu.

Rooman antauduttua pienemmätkin rannikolla ja Apenninien vuoristossa sijaitsevat linnoitukset avasivat porttinsa gooteille. Vain muutamat täytyi väkirynnäköllä valloittaa.

Sotaiset tehtävät hän jätti päälliköilleen Tejalle, Guntarikselle, Gripalle, Markjalle ja Aligernille jääden itse Roomaan hoitamaan valtiomiehen vaikeata tehtävää. Hänen oli saatava pitkällisen sodan johdosta rappeutunut valtakunta rauhoitetuksi ja järjestetyksi, melkeinpä uudistetuksi.

Hän lähetti kaikkiin maakuntiin ja kaupunkeihin herttuoitaan ja kreivejään, jotka toteuttivat kuninkaan suunnitelmat kaikilla valtiollisen elämän aloilla ja etenkin suojelivat italialaisia voitokkaiden goottien kostonaikeilta.

Hän oli Kapitoliumilta julkaissut kaikkia koskevan anteeksiannon.

Vain erääseen anteeksianto ei ulottunut: entiseen prefektiin Cornelius Cethegus Caesariukseen.

Kaikkialla hän rakennutti uudestaan kaatuneet kirkot -- sekä katolisten että areiolaisten.

Hän tutkitutti tarkasti maanomistusolot ja jakoi uudestaan verot -- alentamalla niitä entisestään.

Näiden puuhien siunausta tuottavat hedelmät tulivat pian näkyviin.

Jo heti sen jälkeen, kun Totila oli tullut kuninkaaksi ja laatinut ensimmäisen julistuskirjansa, olivat italialaiset ryhtyneet kaikissa maakunnissa kauan lamassa olleeseen maanviljelykseen.

Goottisoturit olivat saaneet ankaran määräyksen, ettei italialaisia saanut näissä töissä häiritä, vaan heitä oli päin vastoin suojeltava kaikin voimin bysanttilaisilta.

Peltojen ihmeellinen hedelmällisyys ja kuulumattoman hyvä syksysato viljasta, viinistä ja öljystä olivat ihmisten mielestä taivaan armonosoitus nuorelle kuninkaalle.

Tieto Napolin ja Rooman antautumisesta levisi nopeasti länsimaihin, jotka olivat jo pitäneet goottien valtakuntaa Italiassa kukistuneena.

Kiitollisina ja ihmetellen kertoivat kauppiaat, jotka taas saapuivat niemimaan autioihin satamiin ja kaupunkeihin voimakkaan järjestyksen suojassa, josta maalla pitivät huolta kuljeksivat sajoonit ja ratsujoukot sekä merellä goottien aina valpas laivasto, nuorekkaan kuninkaan oikeamielisyydestä ja lempeydestä, hänen valtakuntansa kukoistuksesta, hänen Roomassa sijaitsevasta loistavasta hovistaan, jonne paenneet ja kapinalliset senaattorit kokoontuivat hänen ympärilleen. -- Kansalle hän jakoi runsaasti viljaa ja hankki sirkusnäytäntöjä.

Frankkien kuninkaat saivat myöskin tietää olojen muutokset. He lähettivät lahjoja, mutta niitä ei otettu vastaan, he lähettivät sanansaattajia, mutta Totila ei huolinut niitä puheilleen.

Länsigoottien kuningas tarjoutui liittolaiseksi Bysanttia vastaan ja tarjosi tyttärensä Totilalle puolisoksi. Rosvoavat avarit ja sklavenit kukistettiin itärajalla. Lukuunottamatta Ravennan, Perusiumin ja muutamien pienempien piiritettyjen linnoitusten ympäristöjä vallitsi koko goottien valtakunnassa samanlainen rauha kuin Teoderikin parhaina päivinä.

Menestyksestään huolimatta kuningas ei tullut ylimieliseksi.

Hän tunnusti Itä-Rooman etevämmyyden ja koetti saada aikaan rauhan keisarin kanssa.

Hän päätti lähettää Bysanttiin rauhanvälittäjän. Keisarin piti tunnustaa goottien valta Italiassa. Sen sijaan hän saisi pitää Sisilian, jossa ei ollut nykyjään ainoatakaan goottia -- saarella ei ollut koskaan ollut runsaasti gootteja, -- sekä bysanttilaisten valtaaman osan Dalmatiaa. Keisarin olisi luovutettava Ravenna, jota gootit eivät olleet saaneet millään tavoin valloitetuksi.

Tämän rauhan ja sovinnon sanoman saattajaksi kuningas valitsi miehen, jonka viisauden ja kunnianarvoisuuden maine oli kulkeutunut Itä-Roomaankin ja joka rakasti sekä italialaisia että gootteja -- Cassiodorus-vanhuksen.

Vaikka hurskas vanhus olikin aikoja sitten luopunut valtioasioiden hoidosta, sai kuninkaan kaunopuheliaisuus hänet luopumaan joksikin ajaksi luostarin yksinäisyydestä ja lähtemään vaivalloiselle ja vaaralliselle Bysantin matkalle.

Mutta tällaista työtä ja huolta ei voitu laskea yksistään vanhuksen hartioille. Kuninkaan oli haettava hänen seurakseen nuorempi niinikään kristillismielinen, lempeä mies.

Muutamia viikkoja Rooman antautumisen jälkeen kuninkaallinen sanansaattaja vei cottisten alppien yli Provenceen seuraavan kirjeen:

"Julius Manilius Montanukselle Totila, jota kutsutaan goottien ja italialaisten kuninkaaksi.

"Tule, rakas ystävä! Tule takaisin luokseni!

"Vuosia on kulunut. Paljon verta, paljon kyyneliä on vuotanut. Siitä lähtien, kun viimeksi kättäsi puristin, ovat olot täällä muuttuneet monesti, milloin ilokseni, milloin surukseni.

"Kaikki täkäläiset olot ovat muuttuneet, mutta eivät meidän välimme.

"Kunnioitan vielä niitä jumalia, joiden alttareilla me yhdessä uhrasimme nuoruutemme ensimmäiset unelmat. Nuo jumalat ovat vanhentuneet yhtä rintaa kanssani.

"Sinä lähdit Italiasta, kun pahuus, väkivalta, petos ja muut pimeyden vallat raivosivat täällä.

"Nyt ne ovat kadonneet, poispuhalletut, sulaneet. Voitetut pahat henget pakenevat vimmoissaan. Sateenkaari kohoaa kauniina tämän valtakunnan yli.

"Minua on taivas siunannut -- vaikka paremmat voimat ovat joutuneet perikatoon -- ja suonut minun nähdä tuon hirmuisen ukkosmyrskyn päättyvän ja kylvää uuden ajan siemenen.

"Tule, Julius, auttamaan minua tuumieni toteuttamisessa, tuumieni, joita sinä muinoin hymyillen sanoit unelmiksi.

"Auta minua muodostamaan gooteista ja italialaisista uusi kansa, joka omaksuu molempien hyveet, mutta hylkää viat.

"Auta minua oikeuden, rauhan, vapauden ja kauneuden valtakunnan rakentamisessa, valtakunnan, jota Italian sulo aateloi ja germaanien voima puolustaa.

"Sinä olet, Julius, rakennuttanut kirkolle luostarin, -- auta nyt minua rakentamaan ihmisyyden temppeliä.

"Yksinäni olen minä, ystävä hyvä, onneni kukkulalla.

"Yksin morsiameni odottaa lupaukseni lopullista täyttämistä.

"Sota on riistänyt minulta uskollisen veljen.

"Etkö tule, dioskurilainen veljeni?

"Kahden kuukauden perästä odotan sinua Valerian luona Taginaen luostarissa."

Julius luki kirjeen.

Liikutetuin mielin hän sanoi:

"Ystäväni, minä tulen!"

* * * * *

Ennen Roomasta Taginaehen lähtöään kuningas Totila päätti maksaa erään kiitollisuudenvelkansa ja saattaa taas entiselleen suhteensa kansansa uljaimpaan sankariin, Tejaan.

He olivat olleet poikavuosista alkaen ystäviä.

Vaikka Teja olikin useita vuosia vanhempi, oli hän kunnioittanut nuoremman iloisen ulkokuoren alla piilevää neroa.

Heitä oli vetänyt yhteen pyrkimys yleviin ja ihanteellisiin asioihin.

Myöhemmin epäsuotuisat olosuhteet olivat vieneet nämä alkujaan erilaiset luonteet aivan erilleen toisistaan.

Totilan aurinkoinen luonne oli vaikuttanut häikäisevästi, melkein häiritsevästi Tejan öiseen synkkyyteen.

Nuori, tulinen Totila piti äänettömän ystävänsä synkkämielisyyttä, jota hänen luonteensa ei käsittänyt ja jonka syytä hän ei tiennyt, sairaalloisuutena, josta oli pysyteltävä erillään.

Poikavuosien aikaisen ystävän olivat syrjäyttäneet lempeä, vaikka samalla vakavaluonteinen Julius sekä sitten rakkaus.

Mutta viimeiset vaiherikkaat vuodet öisen veli- ja veljesliiton solmimisen jälkeen, kärsimykset ja vaarat Valeriuksen ja Mirjamin kuoleman jälkeen, Napolin valloitus, Rooman edustalla kärsitty hätä, Ravennan ja Castra Novan edustalla koetut petokset sekä viimein kuninkaan velvollisuudet ja huolet olivat niin kypsyttäneet iloisen nuorukaisen, että hän oppi arvostelemaan ystäväänsä aivan toiselta kannalta.

Mitä oli tämä ystävä tehnyt ja saanut aikaan liittoyön jälkeen.

Kun kaikki muut väsyivät -- hurja Hildebad, innokas Totila, tyyni Vitiges ja jäisen levollinen Hildebrand -- ei Teja ollut koskaan huoannut, vaan aina toiminut, ei koskaan toivonut, vaan aina uskaltanut.

Regetassa, Rooman edustalla, Ravennan kukistumisen jälkeen ja taas Rooman edustalla -- mitä kaikkea hän olikaan tehnyt? Millaisessa kiitollisuudenvelassa valtakunta olikaan hänelle!

Hän ei huolinut kiitoksista.

Hän oli loukkaantunut siitä, että Vitiges aikanaan tarjosi hänelle herttuan arvoa sekä rahaa ja tiluksia.

Yksin ja ääneti hän käveli surullisen näköisenä Rooman kaduilla, viimeisenä varjona Totilan läheisyydessä.

Mustat silmät maahan luotuina hän seisoi aina kuninkaan valtaistuimen vieressä.

Ääneti hän hiipi kuninkaan juhlista. -- Hän ei koskaan riisunut varuksiaan.

Vain taistelussa hän joskus nauroi. Hän näytti tyytyväiseltä syöksyessään kuolemaa halveksien tai etsien bysanttilaisten keihäitä vastaan. Silloin hän oli vain eloa, reippautta ja tulta.

Useat gootit tiesivät, -- Totilakin muisti nuoruusajoiltaan -- että synkkämieliselle sankarille oli suotu ihana laulun lahja.

Mutta sen jälkeen, kun hän oli palannut vankeudestaan Kreikasta, ei häntä enää saatu muitten kuullen esittämään ainoaakaan tulisista, syvämietteisistä lauluistaan. Sittenkin tiedettiin, että pieni kolmikulmainen harppu oli hänen seuralaisenaan sekä sodassa että rauhassa yhtä erottamattomasti kuin hänen miekkansa.

Hyökkäysten aikana taisteluissa kuultiin hänen joskus laulavan katkonaisia säkeitä goottitorvien säestämänä.

Jos hänen jälkeensä hiivittiin öisin, jotka hän mieluimmin vietti Rooman sisäpuolella olevissa raunioissa, kuultiin hänen soittavan harppua ja laulavan uneksien sen säestyksellä.

Jos häneltä kysyttiin -- mitä muuten harva uskalsi tehdä -- mikä häntä vaivasi, hän kääntyi tavallisesti pois päin.

Rooman valloituksen jälkeen herttua Guntaris kysyi kerran, mitä häneltä puuttui. Teja vastasi: "Prefektin pää".

Ainoa, jonka kanssa hän useimmin seurusteli, oli nuori Adalgot, johon hän oli viime aikoina kiintynyt.

Kuningas oli korostanut nuoren paimenen kuuluttajakseen ja juomanlaskijakseen kiitokseksi tämän rohkeasta teosta Tiberin rannalla Rooman valloitusyönä.

Adalgotilla oli suuri taipumus laulamiseen ja satujen kertomiseen, vaikka hän ei ollut saanut sanottavasti opetusta.

Teja oli ilokseen huomannut nuorukaisen lahjakkuuden. Hänen kerrottiin salaa opettavan tälle laulutaitoa, vaikka he sopivat yhteen yhtä huonosti kuin yö ja aamurusko.

"Sen vuoksi juuri", oli Teja sanonut, kun urhoollinen Aligern huomautti siitä.

"Jotakin täytyy jäädä jäljelle, kun yö päättyy."

Kuningas tiesi, että hän saattoi tarjota sen ainoan palkinnon, jonka tämä mies ottaisi vastaan, mutta se ei ollut kultaa, tiluksia eikä arvonimiä.

Eräänä iltana -- tähdet ilmestyivät jo nopeasti pimenevälle taivaalle -- kuningas jätti iltaseuransa palatsiinsa (Pincioiden taloon, jossa Belisariuskin oli asunut) ja lähti yksinään hakemaan synkkää sankaria autiosta ja rappeutuneesta Sallustiuksen puutarhasta, missä Teja tavallisesti oleskeli Roomassa käydessään.

Juomanlaskija Adalgot oli pyytänyt täksi illaksi vapautusta tehtävistään. Kuningas arvasi, että nuorukainen aikoi viettää -- kuten usein ennenkin -- iltahetket harppumestarinsa seurassa.

Kuningas tiesi siten myöskin, että hän tapaisi Tejan mainitussa puutarhassa.

Opettaja ja oppilas viettivät todellakin tämän yön ikivanhain roomalaisten pinjojen ja sypressien varjossa harjoittaen goottilaisten laulu- ja soittotaitoa.

"Kuuntele, kreivi Teja", virkkoi nuorukainen, "millä tavalla olen jatkanut äskettäin alkamaasi runoa.

"Sinä laadit kaiken surulliseksi.

"Olen muuttanut lopun, jossa kerroit toivottomasta virtaan syöksymisestä, paljon iloisemmaksi ja toiveikkaammaksi."

"Onko runosi yhtä tosikin?"

"Mitäpä siitä, kunhan se vain on kaunis! Tosi! Onko vain se, mikä on surullista, totta?"

"Valitettavasti on."

"Eikö maailmassa ole ollenkaan iloa?"

"On, mutta se ei kestä kauan.

"Loppu on aina surullinen."

"Niin, mutta usein vasta hyvin myöhään.

"Eikö ole siis minkään arvoista se, mikä on alun ja lopun välillä?"

"On, joskus."

"No, kuule siis!

"Olen säilyttänyt alun samanlaisena kuin sinäkin, keskellä on surullista, mutta loppu on voitokas.

"Loppusi olen jättänyt pois.

"Sinun runossasi syöksyvät miehet toivottomina Ister-virtaan.

"Mutta minä olen pannut runooni vanhan asemestarimme Hildebrandin --"

"Jospa hän saisi Ravennan haltuunsa!"

"Ja suuren kuninkaamme Didrik berniläisen lapsena, pelastettuna perillisenä.

"Laulan koko runon rakkaalle kuninkaallemme ensi juhlassa.

"Mutta ota huomioon! Olen laatinut sen uudella runomitalla, jonka sinä olet opettanut minulle ja joka hivelee korvaa ja ilahduttaa sielua enemmän kuin vanha tavurunomitta, jolla sankarilaulumme ja sananlaskumme ovat laaditut.

"Miksi olet käyttänyt vasta viimeaikoina tätä runomittaa?"

"Munkit laulavat sillä tavalla latinalaisia laulujaan, samoin papit kirkossa. Kuulin sen kerran iltahämärissä Pyhän Pietarin basilikassa. Kirkon ovet ja akkunat olivat auki. Iltarusko valoi omituisia värejään sisään. Alttarilla palavien kynttiläin punertava valo yhtyi niihin. Pyhä savu pilveili kattoa kohti ja näkymättömät kuoripojat lauloivat helein äänin kuorikellarissa, jonne erästä kuollutta haudattiin. Silloin kuulin ensi kerran tämän runomitan, jossa säkeet ovat samanlaiset, mutta sittenkin erilaiset. Säkeet hivelivät korvaani. Koetin käyttää samaa runomittaa kielellämme. Koe onnistui erinomaisesti."

"Niin, loppusoinnut sopivat toisiinsa kuten -- kuten kypärä päähän -- kuten miekka huotraan.

"Kuten huulet huuliin suudellessa."

"Vai niin, joko sinä sellaisia olet kokenut? Se on liian aikaista!"

"Olen suudellut vain kaunista sisartani Gothoa", virkkoi nuorukainen punastuen.

"Puhutaan nyt loppusoinnuista ja runoista. Mutta sinä et saa kokonaan laiminlyödä isien tapaa, pyhää tavurunomittaa."

"En suinkaan! Se sopiikin monessa paikassa paremmin. Se on voimakkaampaa kuin tämä hivelevän suloinen runomitta.

"Kun vanhan runomitan poljento voimakkaana kaikuu, vaikuttaa se minuun kuten vinha tuuli, joka panee puiden latvat kohisemaan ja taivuttaa puun toisensa jälkeen."

"Sinun huuliasi, rakas poika, on laulun jumalatar koskettanut.

"Tietämättäsi ja tahtomattasi kumpuavat niiden lomasta suloiset sanat ikäänkuin kieli vaatisi ja mieli kaipaisi niitä.

"Minkälaiseksi siis olet muodostanut laulun, jonka sepitin goottien urhoollisuudesta?"

"Alan samoin kuin sinäkin:

"Oli Teodemer, kuningas goottien nyt lyöty ja murrettu voima sen."

"Jatkokin on samanlaista.

"Mutta kun sitten kaikki epäilevinä ja toivottomina aikovat syöksyä virtaan, olen minä muuttanut runoni tulevaisuuteen ja pelastukseen luottavaksi. Se kuuluu näin:

"Oli Teodemer kuningas goottien nyt lyöty ja murrettu voima sen.

Verikentällä korpit koikkuivat ja korppikotkatkin ahnahat.

Oli tuuli kylmä ja paistoi kuu, susi ulvoi metsässä hurmesuu.

Aron polkua kolme ratsastajaa kypärit säpäleinä nyt kiiruhtaa.

Ja keihäs murtunut kuninkaan on heistä yhdellä aarteenaan.

Kuninkaan sotakruunu, min pertuska on halkaissut, tallell' on toisella.

Salaisuus on vaipassa kolmannen ja uskollisna hän suojaa sen.

Syvän Isterin luo kun kaikki he saa, pysähtyy etummainen ja huudahtaa:

'On goottien vallasta jäljellä vain taittunut keihäs ja kypärä.'

Ja toinen huutavi ratsulta: 'Ne haudan saakohot aalloissa!

Jäljest' itse syöksymme sinne myös. Sinä, Hildebrand, heti täytä työs!'

-- 'Te kuninkaan keihään ja kypärän pelastitte -- mulla on enemmän.'

Hän avaa vaippansa: 'Povella näin valtaa goottien kannan ma.

Te kruunun ja keihään saitte vain. On kuninkaan poika mun povellain.

Minä kohotan nuoren Didrikin. Kuninkaana, laps, sua tervehdin.'"

"Se ei ole hullumpaa, mutta totta --"

"Totta on kai mielestäsi vain se, mikä näyttää kaikista surullisimmalta.

"Mutta sano nyt, miten tuo toinen, unirunosi jatkuu?"

"Se ei ole kokonaan unta.

"Eikä se ole kokonaan runoa.

"Minä pelkään, että se on totta."

"Kerro sentään!"

"Olin ennen maata menoani ajatellut kauan vandaalien viimeistä kuningasta Gelimeriä, urhoollista miestä, jolle ei lopuksi jäänyt komeasta valtakunnastaan jäljelle kuin harppunsa, jonka säestyksellä hän lauleli surujansa Afrikan vuoristoissa.

"Vähitellen vaivuin unenhorroksiin tai kenties uneen.

"Silloin näin erään Campanian maiseman, ihanamman kuin useimmat tämän ihmeellisen maan ihanuuksista.

"Napolin lahti ja Bajaen siniset laineet loistivat auringonvalossa.

"Taustana oli mahtava vuori, joka hengitti tulta ja savua --"

"Mikä sen vuoren nimi onkaan", kysyi nuorukainen uteliaana.

"Vesuvius.

"Sen rinnettä kulki surullisen näköinen, mutta kuolemaa uhmaileva sotajoukko goottilaisissa varusteissa. Miehet olivat veren tahraamat, kypärät rikki, kilvet murskana.

"He kantoivat tammikeihäiden päällä kuollutta -- kuningastaan."

"Totilaako", kysyi nuorukainen kauhistuneena.

"Ei! Rauhoitu toki", virkkoi Teja hymyillen surullisesti, "kalpean vainajan hiukset olivat aivan mustat.

"Kunniaa tekevien, ihailevien vihollisten lomitse surusaatto kulki hitaasti ja juhlallisesti meren rannalle.

"Siellä oli suuri, komea laivasto, mutta se ei ollut goottien eikä kreikkalaisten. Laivojen keuloista kohosivat lohikäärmeenpäät.

"Näille laivoille aiottiin vainaja viedä.

"Samassa kuulin surulaulun, kuninkaan kuolinlaulun sanat.

"Ne olivat:

"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.

Ja keihäin, kiivin pohjoista me kohti samoamme, siks kunnes Thulen saarelma meress' on vastassamme.

On siellä vala arvossaan ja uskollisuus vielä. --"

"Niin pitkälle kuulin laulua.

"Silloin herätti minut torvea toitottaen goottivartiosto, joka järjestystä rakastavan kuninkaamme käskystä kulkee öisin pitkin kaupungin katuja.

"Pane tämä alku muistiin. Kenties saat vielä kerran lopunkin laulaa.

"Sinähän olet lyhyessä ajassa oppinut niin paljon, että olet heti taitavampi laulaja ja harpunsoittaja kuin minä."

"Kun vain opettaisit minua käyttelemään miekkaakin yhtä hyvin kuin itse käytät."

"Se taito tulee vuosien, kenties jo viikkojen mukana. Sinä olet tehnyt aivan tarpeeksi ollaksesi seitsemäntoistavuotias.

"Jos urhoollisella Vitigeksellä olisi ollut vierellään auttaja silloin, kun roomalainen runoilija paiskasi häntä kivellä Hadrianuksen haudan luona -- kuten sinä pelastit kuningas Totilan saman miehen uhkaavasta iskusta -- niin olisimme jo silloin saaneet Rooman käsiimme ja karkoittaneet prefektin, joka, valitettavasti, nytkin on päässyt käsistämme."

"Niin, valitettavasti! Tiedätkö, että seikkailu, johon jouduin samana yönä prefektin talossa, vieläkin väikkyy mielessäni. Se olisi erinomainen laulunaihe -- mutta loppu puuttuu."

"Odota vain. Kenties elät niin kauan, että lopunkin näet. Silloin ei sinun tarvitse luoda sitä mielikuvituksestasi.

"Lähdin muuten jo voittoyön jälkeisenä aamuna prefektin talon raunioilta ajamaan takaa pakoon päässeitä legioonalaisia. En tiedä mitään asioiden kulusta. Kerro ne minulle."

TOINEN LUKU.

"Kuule siis.

"Etsin prefektiä Tiberin rannalta ja Kapitoliumista, mutta en löytänyt häntä. Silloin menin hänen kotiinsa.

"Sieltä löysimme vain veriset jäljet ja hänen miekkansa.

"Sinä löit murskaksi hänen epäjumalansa, poltit hänen talonsa ja hajoitit sen maan tasalle kellariholvia myöten. Minä tutkin ja haeskelin kaikki paikat ja löysinkin lattian alta marmoripatsaan jalustasta toisen kätköpaikan, jossa oli kultaa, jalokiviä ja kaikenlaisia kirjoituksia.

"Vein kaikki tavarat leveällä kilvellä kuninkaalle.

"Tämä antoi kirjurinsa lukea ja tutkistella kirjoituksia ja luki itsekin niitä. Äkkiä hän huusi: 'Balti Alarik oli siis syytön!'

"Seuraavana päivänä, jolloin minut oli koroitettu kuninkaan kuuluttajaksi, oli ensi tehtäväni ratsastaa valkoisella ratsulla ympäri Rooman katuja kuuluttajan sauva kädessä ja ilmoittaa kaikille gooteille ja roomalaisille:

"Adalgot, kuninkaan kuuluttaja huutaa:

"Entisen prefektin talosta paimenpoika Adalgot on löytänyt kirjoituksia ja todistuksia, joiden mukaan baltiherttua Alarik, joka kaksitoista vuotta sitten tuomittiin valtiopetoksesta kuolemaan, oli syytön."

"Miten se tuli selville?"

"Cethegus oli itse kirjoittanut päiväkirjaansa salakirjaimilla, joista kuningas otatti selvän, että hän oli hämmästyneen kuninkaan käsiin saattamillaan kirjeillä tehnyt vihaamansa balttiherttuan epäluulonalaiseksi.

"Ylpeä herttua ärsytti sitten vielä amalia itsepäisyydellään ja hävisi äkkiä vankilasta. Kukaan ei tiedä, miten hän karkasi ja minne.

"Minä huusin lisäksi:

"Balti Alarik on syytön.

"Hänen omaisuutensa, joka joutui valtion huostaan, palautetaan hänelle.

"Hänelle tai hänen oikealle jälkeläiselleen.

"Apulian herttuakunta, joka oli hänen läänityksensä palautetaan hänelle.

"Hänelle tai hänen oikealle perilliselleen.

"Herttua Alarik tai hänen jälkeläisensä ilmoittautukoon pelkäämättä kuninkaalle.

"Kulta ja lahjat, peritty ja oma, elukat ja taloustarpeet, vaunut ja aseet, korut ja jalokivet, pellot ja niityt, raavaat ja ratsut sekä rikas Apulian herttuakunta annetaan baltille tai baltin perilliselle.

"Missä on Alarik? Missä ovat hänen perillisensä?

"Samoin kuin minä, kuninkaan kuuluttajat huusivat kaikilla teillä ja kaikissa Italian kaupungeissa ja etsivät kaikkialta baltiherttua Alarikia tai hänen laillista perillistään.

"Tiedätkö mitä? Olisi todellakin ihanaa, jos he löytäisivät kadonneen, maanpakoon lähteneen vanhuksen, jonka me taas saattaisimme loistoon ja kunniaan hänen entisessä herttuakunnassaan."

"Ja kun hän kiittäisi paimenpoikaa pelastuksestaan ja kunniansa ja oikeuksiensa takaisin saamisesta, hän antaisi varmaankin hänelle kauniin linnan jossakin sinisen meren rannalla, Garganus-vuorella laakerien ja myrttien keskellä. Eikö sekin olisi hauskaa?"

"Ei. En ole sitä ajatellut.

"Mutta tuskinpa vanha herttua enää elää."

"Kenties sentään löydämme nuoren.

"Herttua Guntaris sanoi minulle, että hän oli tuntenut erittäin hyvin baltisankarin. Hän oli mennyt maanpakoon pieni poika mukanaan.

"Vaikka völsungit olivatkin baltien perinnöllisiä vihamiehiä, sanoi Guntaris, ettei hän ollut koskaan luullut syylliseksi ylpeää herttuaa, joka oli italialaisten päävihollinen ja senvuoksi näiden silmätikku.

"Eikä hän ollut koskaan nähnyt kauniimpaa lasta kuin tuo nelivuotias poikanen oli.

"Olen miettinyt nämä päivät hartaasti hänen kohtaloaan.

"Hän mahtaa hämmästyä, kun hän, joka kenties piilee jossakin pienessä kaupungissa valenimisenä, -- sillä tuomio koski koko sukua -- kuulee kuninkaan kuuluttajan huutavan kadulla ja kujilla, että Apulian herttuan kultainen rengas kuuluu hänelle.

"Se olisi hyvä loppu 'Baltin sadulle' tai 'Maanpakolaisen laululle'. Mitä tuumit? 'Maanpakoon ajetun herttuapojan laulu.' Ei sekään kuulu hullummalta."

"Sinun suustasi pulpunneina kaikki laulut kaikuvat ihanilta."

"Mutta minä tahtoisin nyt kuulla vielä sen laulun alun, jonka sinä itse laadit herättyäsi unestasi."

"Niin, kuolinlaulua en itse laatinut, sen kuulin unessa.

"Mutta heti unesta herättyäni rupesin muistelemaan noita tuttuja maisemia Vesuviuksen luona, vastapäätä Mons lactariusta, Maitovuorta. Siellä on suuri, omituinen kalliorotko, jonka tulivuoren jähmettynyt laava on muodostanut. Se on kuin jähmettynyttä tulta. Möhkäleet ovat äkkijyrkät. Laaksoon johtaa vain kapea sola, jonka yksi mies voi kilvellään sulkea ja suojella sitä pitkät ajat minkälaista ylivoimaa vastaan tahansa!"

"Sinä mietit heti joka vuorella ja laaksossa, miten ne voi valloittaa tai miten niitä voi puolustaa."

"Silloin tulivat huulilleni itsestään nämä sanat:

"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon.

Maanmies ei, ei paimen, varas tohdi sinne poiketa; kaikkein onkin kiertää paras kammottavaa rotkoa.

Onko täällä kansain veri vuodatettu sodassa? Vaiko haamunsa se perii vastaisilta ajoilta?"

Ja hän näppäili harpusta hitaasti muutamia sointuja. -- Adalgot vastasi hiljaa kuin kaiku. Säveleet johtivat kuningasta laulajien luo.

Melkein umpeenkasvaneita polkuja pitkin kuningas kulki ääniä kohden, jotka kuuluivat säännöttömin väliajoin eräästä synkästä sypressiryhmästä puoleksi laulettuina. Yötuuli toi hänen korviinsa sitä paitsi kahden erilaisen kielisoittimen säveliä.

Huomaamatta saapui Totila, jonka tuloa ei edes kuutamo ilmaissut, kaatuneiden muurien yli, jotka ympäröivät laajaa puistoa, puoleksi villiytyneeseen laakeri- ja sypressikäytävään, joka vei puutarhan sisäosaan.

Teja kuuli tulijan askeleet ja pani pois harppunsa.

"Kuningas tulee", sanoi hän. "Tunnen hänen askeleensa. --

"Mitä etsit, kuninkaani?"

"Sinua, Teja", vastasi tämä.

Teja hypähti pystyyn kaatuneelta patsaalta, jolla hän oli istunut.

"Taisteluunko siis!"

"Ei", vastasi Totila. "Ansaitsen kuitenkin tällaisen vastauksen."

Hän tarttui Tejan oikeaan käteen ja veti hänet istumaan viereensä marmoripatsaalle.

"En hae miekkaasi, vaan sinua itseäsi.

"Tarvitsen sinua. En tällä kertaa käsivarttasi, vaan sydäntäsi.

"Ei. Jää vain tänne, Adalgot. Sinä saat kuulla, miten tätä ylpeätä miestä, 'mustaa kreiviä' täytyy rakastaa."

"Sen olen tietänyt siitä saakka, kun hänet ensi kerran näin. Hän on kuin synkkä metsä, josta kuuluu salaperäinen suhina, kammottava, mutta samalla suloinen."

Teja loi kuninkaaseen pitkän katseen suurista, surullisista silmistään.

"Katso, ystäväni! Tällainen on minusta tullut. Näin suuressa määrässä on taivaan Herra siunannut työni.

"Olen voittanut takaisin puoleksi menetetyn valtakunnan. Enkö voita takaisin ystäväni puoleksi menetettyä sydäntä?

"Ystävä on tehnyt parhaansa valtakunnan takaisin valloittamisessa -- hänen täytyy nytkin tehdä parhaansa.

"Mikä on vieroittanut sydämesi minusta?

"Suo anteeksi, jos minä, jos päivänpaisteinen onneni on loukannut sinua.

"Tiedän, kenelle olen kiitollisuudenvelassa kruunustani. En voi iloisena kantaa sitä, jos vain miekkasi kuuluu minulle, mutta ei sydämesi.

"Me olimme ystäviä muinoin, Teja -- tulkaamme taas ystäviksi, sillä minä en tule toimeen ilman sinua."

Hän aikoi panna kätensä ystävänsä kaulaan.

Mutta Teja tarttui hänen käsiinsä ja puristi niitä.

"Tämä yöllinen retki on sinulle kunniakkaampi kuin koko voittokulkusi halki Italian.

"Kyyneleet, joiden näen silmissäsi kimaltelevan, ovat minusta arvokkaammat kuin kruunusi jaloimmat helmet.

"Anna sinä minulle anteeksi -- olen tehnyt sinulle vääryyttä.

"Onni ja iloinen luonteesi eivät ole vahingoittaneet sydäntäsi.

"En ole koskaan kantanut sinulle kaunaa. Olen aina rakastanut sinua. Murhemielin olen huomannut, miten tiemme ovat yhä enemmän eronneet.

"Sillä sinä olet sittenkin lähempänä minua kuin olit urhoollista Vitigestä, lähempänä kuin omaa veljeäsi Hildebadia."

"Niin, te kuulutte yhteen kuin valo ja varjo", sanoi Adalgot.

"Me molemmat olemme yhtä tulisia, nopsia luonteeltamme", sanoi kuningas.

"Kun Vitiges ja Hildebad", jatkoi Teja, "kulkivat suoraa tietä vakavin askelin, tahtoi kärsimätön into kuljettaa meidät molemmat siivillä ilmojen kautta.

"Ja sen vuoksi, että me kuulumme yhteen, katkeroitti minua se, että sinä näytit aurinkoisessa onnessasi luulevan: tuo, joka ei osaa nauraa, on sairaalloinen mielipuoli.

"Oi, kuninkaani ja ystäväni! On olemassa kohtaloita, tuskia ja ajatuksia, joita kestettyään tai ajateltuaan ihminen kokonaan menettää nauramisen suloisen taidon."

Totila virkkoi vakavana:

"Sitä, joka yhtä sankarillisesti kuin sinä täyttää elämänsä pyhät velvollisuudet, täytyy surkutella, mutta ei moittia, jos hän ylpeänä halveksii elämäniloja."

"Oletko luullut, että olen kadehtinut onneasi tai iloisuuttasi?

"Oi, Totila! En ajattele sinua ja luonnettasi kadehtien, vaan kaihomielin.

"Meidäthän saa kaihomielisiksi lapsi, joka luulee, että päivänpaiste, kevät ja elämä kestävät iäti ja joka ei tunne talvea, yötä eikä kuolemaa.

"Sinä luotat iloon, onneen ja voittoon maailmassa.

"Mutta minä kuulen aina kohtalon siipien suhinan, kohtalon, joka säälimättömänä ja kuurona kiroukselle, rukoukselle ja kiitokselle väikkyy ihmisten ja heidän tekojensa yllä."

Hän katsoi eteensä pimeyteen aivan kuin hän näkisi siellä tulevaisten tapahtumien varjot.

"Niin, niin", virkkoi nuori juomanlaskija, "samantapainen oli eräs sananlasku, jota vanha Iffa vuorella lauloi. Hän oli oppinut sen sedältäni Wargsilta.

"Niin elämän onni kuin onnettomuuskin vain ihmisen tyhjiä haaveita on.

Kun täytännön vaativi iäinen tahto, niin nöyrät ja ylpeät palvelevat."

"Mutta", jatkoi nuorukainen, "jollemme kaikin voiminemme kykene torjumaan välttämättömyyttä, niin miksi me ylipäänsä mitään teemme? Miksi emme tylsinä ja välinpitämättöminä odota tulevaisia tapahtumia. Missä on sitten erotus sankarin ja pelkurin välillä?"

"Ei ainakaan voitossa, Adalgot, vaan sotimis- ja kärsimistavassa.

"Oikeudenmukaisuus ei ratkaise kansojen kohtaloita, vaan välttämättömyys.

"Usein on parempi mies, jalompi suku kukistunut huonomman edessä.

"Jalomielisyys ja jalot tavat ovat tosin jonkinlainen mahti, mutta ne eivät aina ole kyllin voimakkaita vastustamaan muiden synkkien voimien ylivaltaa.

"Jalomielisyys, jalot tavat ja sankarillisuus voivat tehdä perikadon pyhäksi ja ihanaksi, mutta eivät aina voi estää sitä.

"Viimeinen lohdutuksemme on, että korkeimman kunnian ja kauneimman laakerin saa voitettu sankari eikä voittaja, kun ei oteta huomioon, mitä me olemme kestäneet, vaan miten me olemme kestäneet."

Kuningas nojasi miettivänä miekkaansa ja katsoi maahan.

"Miten paljon sinun onkaan täytynyt kärsiä, ystäväni", sanoi kuningas sydämellisesti, "ennenkuin olet joutunut tuolle mielelle.

"Sinähän olet kadottanut Jumalasi.

"Minusta olisi melkein helpompi kadottaa aurinko -- tai näkökykyni.

"En voisi enää hengittääkään, jollen uskoisi oikeamieliseen Jumalaan, joka katsoo taivaasta ihmisten tekoja ja johtaa oikean, puhtaan asian voittoon."

"Mitä kuningas Vitiges, mies virheetön ja nuhteeton, oli rikkonut?

"Mitä minä itse ja --"

Hän vaikeni.

"Elämäsi on ollut hämärän peitossa sen jälkeen, kun poikavuosinamme erosimme."

"Siitä on tarpeeksi juteltu tänään", virkkoi Teja.

"Olen tänä yönä kertonut mielialojani enemmän kuin vuosikausiin.

"Kerran tulee kai sekin aika, jolloin kerron kaikki vaiheeni ja ajatukseni.

"En tahdo", sanoi hän sivellen Adalgotin kutreja, "liian aikaisin synkentää kansamme nuorimman ja parhaan laulajan harpun iloisia säveliä".

"Olkoon niin", sanoi kuningas. "Surusi on minulle pyhä.

"Mutta salli minun käyttää hyväkseni uudistettua ystävyyttämme.

"Lähden huomenna Taginaeen morsiameni luo.

"Lähde mukaani -- jollei sinusta ole paha nähdä minua onnellisena roomalaisnaisen rinnalla."

"Oi ei -- se liikuttaa minua -- se muistuttaa minulle -- --

"Minä lähden mukaan."

KOLMAS LUKU.

Kuningas lähtikin heti kreivi Tejan, Adalgotin ja lukuisan seurueen saattamana pieneen Taginaen kaupunkiin, jonka yläpuolella, jyrkällä, metsäisellä vuorella sijaitsi Valeriusten luostari, missä Valeria edelleen oleili.

Hän ei enää pelännyt sitä. Hän sekä ulkonaisesti että sisäisesti oli tottunut siihen. Tämän paikan vakavat voimat saivat vaikutusvaltaa hänen vastustelevaan sieluunsa.

Kun hän meni kuningasta vastaan luostarin puutarhaan, olivat hänen kasvonsa kalpeammat, hänen käyntinsä hitaampi kuin ennen.

"Mikä sinun on tullut", kysyi kuningas hellästi.

"Kun lupaukseni näytti melkein mahdottomalta toteuttaa, olit rohkea ja toivehikas.

"Nyt, kun rakastettusi on tämän valtakunnan hallitsijana ja kun vihollisen hallussa on vain yksi Italian kaupunki, olet sinä alakuloinen."

"En ole alakuloinen, ystäväni", sanoi Valeria totisena. "Olen tehnyt päätöksen. Ei, kuuntele minua kärsivällisesti.

"Miksi salaat minulta sen, mitä koko Italia tietää kuninkaastaan.

"Länsigoottien kuningas Toletumista on tarjoutunut liittolaiseksesi bysanttilaisia vastaan ja luvannut tyttärensä puolisoksesi.

"Valtakunta toivoo, että sinä hyväksyt molemmat ehdotukset.

"En tahdo olla itsekkäämpi kuin kansanne jalomielinen tytär Rautgundis, vuoritilallisen lapsi, josta laulajanne jo kertovat teillä ja kujilla.

"Ja minä tiedän, että sinäkin voit tehdä samanlaisen uhrauksen kuin tuo vaatimaton mies, onneton kuninkaanne."

"Toivoakseni voisin sen tehdä tarvittaessa.

"Mutta onneksi on se tarpeetonta.

"En tarvitse vierasta apua.

"Katsele ympärillesi tai oikeammin, katsele maailmaa näiden luostarimuurien yli.

"Tämä valtakunta ei ole koskaan kukoistanut niin kuin nyt.

"Olen vielä kerran tarjonnut keisarille rauhankäden.

"Ellei hän siihen tartu, syntyy taistelu, jollaista hän ei ole ennen nähnyt.

"Piakkoin Ravenna joutuu haltuumme.

"Valtani ja mieleni eivät siedä nyt kieltäymyksiä.

"Mutta näiden muurien sisäpuolella asuva ilma on vihdoin murtanut voimasi.

"Sinun täytyy heti lähteä täältä. Valitse Italian kaunein kaupunki olinpaikaksesi -- salli minun rakennuttaa uudestaan isiesi talo."

"Ei, salli minun jäädä tänne. Rakastan tätä paikkaa ja sen rauhaa."

"Se on haudan rauhaa.

"Tiedätkö, että minä kieltäytyessäni sinusta kieltäydyn elämäni ajatuksesta.

"Sinä olet suunnitelmieni elävä esikuva: sinä olet minulle Italia.

"Sinun on tultava goottikuninkaan omaksi täydellisesti, erottamattomasti.

"Ja gootit ja italialaiset ottavat kuninkaastaan ja kuningattarestaan esimerkkiä. He yhtyvät yhtä onnellisina kuin me.

"Ei -- ei mitään vastaväitteitä -- ei mitään epäilystä! Minä kukistan ne näin."

Hän syleili ja suuteli häntä.

* * * * *

Muutaman päivän perästä Julius Montanus saapui Genuan ja Urbinumin kautta.

Kuningas meni seurueineen häntä vastaan luostarin puutarhaan.

Ystävykset syleilivät kauan toisiaan.

Teja seisoi heidän vieressänsä ja katseli heitä totisena.

"Herra", kuiskasi Adalgot, "kuka on tuo mies, jonka silmät ovat tuolla tavalla sisäänpainuneet?

"Onko hän munkki?"

"Sisäisesti kyllä, vaan ei ulkonaisesti."

"Noin nuorella miehellä on jo vanhuksen katse. Tiedätkö, kenen näköinen hän on?

"Hän muistuttaa luostarin käytävässä olevaa kultapohjaista kuvaa."

"Aivan oikein, hiljaista, surullista päätä tuolla, apostoli Johannesta."

"Ennenkuin sain kirjeesi, olin jo päättänyt tulla tänne."

"Aioitko käydä minun luonani -- Valerian luona?"

"En, Totila. Tulin tänne Cassiodoruksen tutkittavaksi ja sitten vihittäväksi munkiksi.

"Pyhä ja hurskas mies, joka on täyttänyt vuosisatamme ihmeillään, Benedictus Nursialainen on perustanut luostarin, joka vetää minua puoleensa."

"Julius! Sinä et saa tehdä sitä.

"Miksi ihmeessä kaikki läheisimpäni nyt pakenevat maailmaa.

"Valeria, sinä ja -- Teja."

"En pakene ketään", vastasi viimemainittu, "en maailmaakaan".

"Miten sinä", jatkoi kuningas tarttuen ystävänsä käsivarteen ja vieden häntä luostariin päin, "olet saanut päähäsi tuollaisia itsemurhan ajatuksia nuoruutesi kukoistuksessa?

"Katso Valeriaa tuolla.

"Hän auttaa minua sinun käännyttämisessäsi.

"Jos olisit koskaan rakastanut, niin et kääntäisi selkääsi maailmalle."

Julius hymyili äänettömänä.

Hän tarttui levollisesti Valerian käteen ja meni hänen kanssansa luostarin ovelle, jossa Cassiodorus tuli heitä vastaan. --

Vaivoin kuningas sai ystävänsä suostutetuksi lähtemään Cassiodorus-vanhuksen seurassa Bysanttiin.

Juliusta ensin kammoksutti lähteä keisarihovin loistoa, melua ja syntisyyttä näkemään, mutta lopuksi hän taipui Cassiodoruksen antaman esimerkin johdosta.

"Luullakseni", sanoi kuningas lopuksi, "voidaan maailmassa tehdä paljon enemmän Jumalalle otollisia töitä kuin luostarissa.

"Sellainen otollinen työ on tämä lähettilästoimi, joka pelastaa kaksi valtakuntaa uudesta sodasta."

"Aivan oikein", sanoi Julius. "Kuningas ja sankari voivat palvella Jumalaa yhtä hyvin kuin munkki.

"En moiti sinun tointasi, mutta salli minun pitää omani.

"Minusta tuntuu, että tänä aikana, jolloin vanha maailma vajoaa kamalasti taistellen ja uusi kohoaa myrskyn tavoin, jolloin mädäntyneen pakanuuden kaikki himot yhtyvät barbaarien hurjuuteen, jolloin hekuma, lihanhimo ja verinen väkivalta täyttää sekä itä- että länsimaat, on hyvä perustaa kauas maailman melusta turvapaikkoja, joissa köyhyys, puhtaus ja nöyryys asuvat."

"Minusta taas ei loisto eikä rakkauden onni ole syntiä Jumalan edessä.

"Mitä mieltä sinä olet, Teja-ystäväni?"

"Kiistanne ei liikuta minua", vastasi tämä levollisesti, "sillä teidän Jumalanne ei ole minun. Mutta lopettakaa se. Valeria tulee!"

* * * * *

Lähettilästen lähdön edellisenä iltana Cassiodorus vei ystävänsä kappeliin, jonka hän oli rakennuttanut aivan luostarin vieressä kohoavalle äkkijyrkälle kalliolle.

"Paikka miellyttää epäilemättä sinua, Totila", oli Valeria sanonut.

Vähän ennen auringonlaskua ystävykset saapuivat yksinäisen, pyöreän kallion laelle.

Täältä oli laaja näköala Picenumin kukoistaville vainioille.

Pohjoisessa ja idässä Apenninien komeat, suurenmoiset porrastukset rajoittivat katsetta.

Lännessä kimalteli laskevan auringon loisteessa komeana kultavyönä viheriäisten kenttien läpi juokseva Clasius-joki, johon täällä Sibola ja Rasina yhtyvät.

Etelästä päin Tinia-joki välkkyi Nucerian vuorten lomitse.

Etelän hymyilevän taivaan alla versoi runsas sato, Totilan ihmevuosi oli nopeasti ja täydellisesti pyyhkäissyt pois entisen hävityksen jäljet. Laakerien tummaa pohjaa vasten, oliivien hopean harmaiden lehtien ja määrättömien viiniköynnösten lomista näkyi sadottain valkoisia marmorihuviloita, linnoja, taloja ja ulkohuoneita.

Kukkulan etelärinteellä sijaitsi ikivanha vahtitorni, kenties muinaisroomalaiselta ajalta peräisin. Sen muurit olivat kokonaan muratin, viikunapuiden, viiniköynnösten ja kastanjain peitossa.

Nopeasti laskeutuva aurinko loi hehkuvaa tummanpunaista valoa purppuravaippana laajalle tasangolle. Kaukaisten kukkulain, italialaisen luonnon muodostaman pengerportaiston yllä oli taivas punasinervä.

Kaikki seisoivat järkytettyinä, häikäistyneinä.

Kukaan ei keksinyt sanoja ylistääkseen tätä kauneutta.

"Sellaiseksi aavistin Italian", kuiskasi Adalgot kreivi Tejalle, "katsellessani Iffinger-vuorelta tai Mentulalta lounaaseen. Mutta näin kauniiksi sitä en sentään aavistanut."

Kuningas huudahti:

"Enkö ole oikeassa, Teja, rakastaessani tätä maata kuin morsianta ja koettaessani millä hinnalla tahansa säilyttää sen kansalleni.

"Tämä paikka antaa oikeutuksen pyrinnöilleni.

"Taivaalliset tuulet, kultainen valo ympäröivät seutua -- --"

Liikutettuna hän jatkoi: "Tänne, ystävä Cassiodorus, tahdon tulla haudatuksi."

Hän laski kätensä ikivanhalle sarkofagille, joka oli tehty mustasta, nyt jo rapautuneesta marmorista. Kansi oli vieressä maassa ja arkku oli aivan muratin peitossa.

"Omituinen sattuma", virkkoi Cassiodorus totisena.

"Tiedätkö, mikä tämän paikan nimi on?

"Spes bonorum, 'hyvien toivo'.

"Ja tiedätkö, kuka tuossa arkussa makaa tarun mukaan?

"Eräs toinen lempeä rauhanruhtinas, alkujaan kai joku tarunaikainen tuskialainen kuningas, josta satu on sitten tehnyt Numa Pompiliuksen.

"Tämä on ikivanha rauhan pyhäkkö ja pakopaikka, jota pakanatkin kunnioittivat. Äsken rakennuttamani kappelin olen pyhittänyt rauhanjumalalle Immanuelille.

"Osoittaisit pienelle kappelilleni suuren kunnian, rauhanruhtinas, jos valitsisit sen viimeiseksi leposijaksesi."

"Ei", huudahti Totila, "suo anteeksi, hurskas isä. En tahdo levätä kappelisi synkässä kuorikellarissa, vaan täällä avonaisen taivaan sinisen katon alla."

Hän kosketti sarkofagia.

"Täällä valoisalla kukkulalla, johon aurinko valaa kirkasta hohdettaan, jota laakerit peittävät ja jossa linnut virittävät suloisia laulujaan, tahdon levätä.

"Tulen kai toimeen rauhankuninkaan varjon kanssa.

"Se on tahtoni, ystäväni.

"Pane mieleesi se, Adalgot, rakkaani, sillä sinä kai nuorimpana elät kauemmin kuin me muut."

"Kuka ajattelee keskipäivällä yötä", huudahti Adalgot.

"Aavistelijat", sanoi Teja.

"Katsokaa, miten nopeasti aurinko ja sen lämmin, iloinen valo katosivat.

"Purppurapeite, joka muistuttaa punaista, veristä käärinliinaa, peittää jo Taginaen laaksoa.

"Sinipunervat varjot ovat äkkiä muuttuneet kylmän mustiksi.

"Paljon nopeammin kuin tässä maassa saapuu yö, iskee kaikissa maissa kohtalo ja kuolema."

NELJÄS LUKU.

Samana iltana, jolloin Adalgot katseli kuninkaan seurassa "hyvien toivon" vuorella auringon laskua, seisoi Iffinger-vuoren etelärinteellä paimentyttö Gotho sauvaansa nojaten ja katseli komeata auringonlaskua.

Lampaat hyppelivät hänen ympärillään näykkien tuon tuostakin ruohoa. Vähitellen ne väsyivät ja kokoutuivat paimenensa ympärille odottaen hartaasti navettaan lähtöä.

Mutta ne odottivat ja määkivät turhaan.

Kaunis lapsi kumartui nimittäin äkkiä sammaleiselle kivelle kirkkaan vuorilähteen reunalle. Hänen nahkaesiliinassaan oli kasottain vuoriston kauniita, ihanatuoksuisia kukkia: ajuruohoja, villiruusuja, myrttiä, jotka kasvavat virtaavan veden kostealla rannalla, ja tummansinisiä katkeroita.

Hän uneksi ja puheli itsekseen sekä kukkiensa ja nopeasti eteenpäin rientävien aaltojen kanssa.

Hän heitteli kukkia lähteestä virtaavaan puroon, milloin yksitellen, milloin kimppuina, milloin taas puolivalmiina seppeleinä.

"Miten paljon", virkkoi lapsi aaltoihin päin kääntyen ja heittäen pitkän, keltaisen palmikkonsa yli olkansa, "miten paljon olenkaan jo teitä lähettänyt hänelle terveisiä viemään.

"Sillä etelään päin hän lähti ja etelään nuo nopsat laineetkin juoksevat.

"Mutta en varmasti tiedä, oletteko te vieneet terveiseni perille, sillä hän ei ole vielä palannut kotiin.

"Tanssiessanne aalloilla viittaatte te minua seuraamaan itseänne.

"Jospa voisinkin seurata teitä.

"Tai pikku kaloja, jotka nopeina kuin nuolet välähtelevät aalloissa.

"Tai nopeita vuoripääskyjä, jotka kiitävät ilmassa vapaina kuin ajatus.

"Tai punertavia iltapilviä, kun vuoristotuuli ajaa niitä etelää kohti.

"Mutta varmimmin kai etsijättären sydän löytäisi hänet, jos uskaltaisin jättää karjani ja lähteä hänen jälkeensä kaukaiseen, päivänpaisteiseen maahan.

"Mitäpä minä siellä?

"Mitäpä paimentyttö tekisi sodan miesten, hovin viisaiden naisten parissa?

"Näenhän taas hänet.

"Yhtä varmasti kuin näen auringon, joka juuri katosi tuon vuoren taa.

"Sen näkee taas huomenna.

"Mutta sittenkin! Sen jäähyväissäteen ja aamutervehdyksen välinen aika täyttää mielen kaiholla."

Samassa kuului karjamajalta päin voimakas ääni, käyrän torven toitotus.

Gotho katsahti ylös. Ilta oli pimennyt. Avonaisesta ovesta näkyi takkavalkea.

Lampaat vastasivat tuttuun merkkiin äänekkäästi määkien ja kääntäen päänsä karjamajaan päin.

Ruskea, takkuinen koira juoksi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen hänen luokseen.

"Minä lähden heti", virkkoi paimentyttö hymyillen ja silitti koiran päätä.

"Ah -- lampaat kyllästyvät pikemmin ruohoon kuin heidän paimenensa ajatuksiinsa.

"Eteenpäin vain: Lumikko! Olethan sinäkin jo täysikasvuinen."

Hän meni alaspäin pitkin laaksouomaa molempien vuorenkukkulain välitse, jotka suojasivat asuinrakennusta ja karjamajoja tuulilta ja laviineilta. Täällä aurinko ei enää paistanut. Tähdet näkyivät jo. Hän katseli ylöspäin.

"Ne ovat tulleet niin kauniiksi, kun olen niin usein katsellut niitä."

Samassa tähti lähti lentoon taivaalta ja putosi äkkiä etelään päin.

"Hän kutsuu minua! Tuonne etelään", virkkoi Gotho vavisten.

"Seuraisin niin mielelläni häntä."

Hän rupesi kiirehtimään lampaittensa kulkua, vei ne talliin ja meni suureen yksinäiseen huoneeseen talon alakertaan.

Silloin hän tapasi isoisänsä Iffan makaamassa kivilavitsalla tulisijan vieressä, jalat kahden suuren karhunnahan peitossa.

Hän näytti entistään kalpeammalta ja vanhemmalta.

"Istuudu tähän viereeni, Gotho", sanoi hän, "ja juo! Tässä on maidon ja hunajan sekoitusta. Kuuntele, mitä minulla on sanomista. Nyt on tullut se hetki, josta olen sinulle jo monesti puhunut.

"Meidän täytyy erota. Minä lähden kotiin.

"Vanhat väsyneet silmäni erottavat vain epäselvästi kauniit kasvosi.

"Ja polveni pettivät, kun eilen vielä itse yritin lähteä lähteelle vettä noutamaan.

"Silloin tiesin, että se on lähellä.

"Lähetin orjapojan viemään sanaa Teriolislinnoitukseen.

"Sinä et saa olla läsnä silloin, kun henki lähtee vanhan Iffan suusta.

"Ihmisen kuolema ei ole kaunis näky -- tarkoitan vuoteella kuolemista.

"Etkä sinä ole nähnyt mitään surullista.

"Nuoreen elämääsi ei saa langeta varjoa.

"Huomenna ennen kukon laulua urhoollinen Hunibad saapuu Terioliksesta sinua noutamaan -- hän on luvannut sen.

"Hänen haavansa eivät ole vielä kokonaan parantuneet -- hän on vielä heikko, -- mutta hän sanoo, ettei voi kestää enää toimettomuutta, kun huhuna kerrotaan, että vihollistemme kanssa alkaa pian taistelu uudestaan.

"Hän haluaa kuningas Totilan luo Roomaan.

"Sinne sinunkin on lähdettävä viemään tärkeätä sanomaa.

"Hunibad tulee oppaaksesi ja suojelijaksesi.

"Sido jalkojesi alle vahvat pyökinkuorijalkineet, sillä tiesi on pitkä.

"Rusko-koirani saattakoon teitä.

"Ota tuo vahvasta pukinnahasta ommeltu kukkaro. Siinä on kuusi kultarahaa, jotka ovat vielä jäljellä Adalgotin -- isänne jättämästä omaisuudesta. -- Ne ovat Adalgotin, -- mutta sinä saat käyttää niitä tarpeisiisi. -- Ne riittävät Roomaan saakka.

"Ota mukaasi myttynen tuoksuavaa vuoriheinää Iffingerin rinteeltä ja pane se öiksi pääsi alle. -- Silloin nukut hyvin.

"Ja kun olet saapunut Roomaan, löytänyt sieltä kuninkaan kultaisen palatsin ja mennyt hänen komeaan saliinsa, niin katso, kenellä miehistä on kultainen rengas päässään ja kenen silmistä lempeys loistaa kuin aamuaurinko vuorenharjan takaa -- hän on kuningas.

"Taivuta hänen edessään pääsi. -- Mutta taivuta vain hiukan, äläkä polvistu, sillä sinä olet vapaan gootin vapaa lapsi.

"Anna silloin kuninkaalle tämä käärö, jota olen täällä säilyttänyt jo monta vuotta. -- Sen on jättänyt jälkeensä setäsi Wargs, jonka vuorenvieremä hautasi."

Vanhus nosti tiilen kivisestä muurista, joka kannatti takkaa tallatusta savesta tehdyllä lattialla, ja otti sen taakse kätketystä synkästä lokerosta papyruskäärön, joka oli huolellisesti nauhoilla ja sinetillä suljettu sekä asetettu niinikään täyteen kirjoitetun ja omituisella sinetillä varustetun pergamentin sisään.

"Suojele näitä kirjoituksia hyvin", sanoi vanhus tyttöselle.

"Tämän ulomman -- aasinnahalla olevan -- olen kirjoituttanut pitkällä Hermegiselillä, kotoisin Majaesta -- sillä hän oli kirjoitustaitoinen. Hän vannoi, ettei kenellekään kertoisi tämän sisällyksestä, ja hän on pitänytkin valansa.

"Nyt hän ei enää voi puhua kirkonholvissa, jonne hänet on haudattu.

"Sinä et osaa lukea eikä Hunibadkaan.

"Se onkin hyvä.

"Sillä saattaisi olla vaarallista sinulle ja -- eräälle toiselle, jos ihmiset pääsisivät selville näiden kääröjen sisällyksestä, ennenkuin lempeä ja oikeamielinen kuningas Totila on ne lukenut.

"Varsinkin italialaisilta varo näitä.

"Kun tulet johonkin kaupunkiin, niin kysy heti, oleileeko siellä Rooman prefekti Cornelius Cethegus Caesarius.

"Ja jos portinvartijat vastaavat myöntävästi -- niin käänny pois kaupungin portilta, ja vaikka olisit kuinka väsynyt tahansa, vaikka ilta olisi myöhäinen tai keskipäivän aurinko kovin polttava, mene edelleen, kunnes kolme vettä on sinun ja tuon Cetheguksen välillä.

"Ja samalla tavalla kuin tätä kirjoitusta -- sinä näet, että olen sinetin asemesta pannut siihen petäjän pihkaa ja painanut siihen merkkini, joka on kaikissa eläimissämme ja tavaroissamme -- samalla tavalla suojele tätä vanhaa kallista kultaa!"

Hän otti lokerosta leveän kultarenkaan puolikkaan. Sellaisia goottisankarit kantoivat paljaissa käsivarsissaan.

Hän suuteli kunnioittavasti rengasta ja sen epätäydellistä kirjoitusta.

"Se on periytynyt suurelta kuninkaaltamme Teoderikilta ja sitten -- rakkaalta -- pojaltani Wargsilta.

"Tämä on Adalgotin oma.

"Se on hänen paras perintönsä.

"Toisen puolen rengasta -- ja siinä olevaa kirjoitusta -- annoin pojan mukaan silloin, kun lähetin hänet pois.

"Ja kun kuningas on lukenut kirjoitukset ja jos Adalgot on läheisyydessä, -- kuten hänen täytyy olla, jos hän on noudattanut neuvojani -- niin huuda Adalgotia, liittäkää renkaan puolikkaat toisiinsa ja pyytäkää kuningasta tuomitsemaan.

"Hän on oleva viisas ja lempeä ja kaikkinäkevä kuin auringonpaiste.

"Hän on tuomitseva oikein.

"Jollei hän tuomitse oikein, niin silloin ei tässä maailmassa kukaan sitä tee.

"Suutele nyt molempia silmiäni, jotka jo ovat niin väsyneet.

"Mene sitten nukkumaan.

"Taivaan ruhtinas ja kaikki hänen kirkkaat silmänsä aurinko, kuu ja tähdet suojelkoot sinua matkallasi.

"Ja kun olet löytänyt Adalgotin ja asut hänen kanssaan synkkien talojen pienissä kammioissa kapeiden katujen varsilla ja kun kaikki teistä tuntuu liian pieneltä, liian tukahduttavalta ja liian ahtaalta -- niin muistelkaa lapsuudenpäiviänne täällä korkealla Iffingillä.

"Se virkistää teitä kuin raitis vuori-ilma."

Ääneti, pelkäämättä, kyselemättä paimentyttö kuunteli häntä.

"Jää hyvästi, isoisä", virkkoi hän suudellen tämän molempia silmiä.

"Kiitokset rakkaudestasi ja uskollisuudestasi!"

Hän ei itkenyt.

Hän ei tietänyt, mitä kuolema oli.

Hän lähti isoisänsä luota ja meni ulos. Hän katseli vuoristomaisemaa, joka oli muuttunut synkän näköiseksi.

Taivas oli kirkas ja vuorten huiput kimaltelivat kuutamossa.

"Jääkää hyvästi", huudahti hän, "sinä, Iffinger ja sinä, Sudenpää! Ja sinäkin, vanha Jättiläisenpää!

"Ja sinä, kirkas Passara!

"Joko tiedätte?

"Huomenna lähden luotanne.

"Lähden mielelläni.

"Riennän hänen luokseen."

VIIDES LUKU.

Cassiodorus ja Julius viipyivät monta viikkoa Bysantin matkalla. He palasivat, mutta eivät tuoneet rauhansanomaa.

Cassiodorus lähti heti, kun he olivat laskeneet maihin Brundusiumissa, luostariinsa Apuliaan väsyneenä matkaan ja koko maailmaan. Julius sai yksin viedä sanoman kuninkaalle Roomaan.

Totila otti hänet vastaan Kapitoliumissa etevimpien päällikköjensä läsnäollessa.

"Alussa", kertoi Julius, "olivat rauhantoiveet sangen suuret.

"Keisari, joka ei aikaisemmin ottanut vastaan goottilähetystöä Vitigeksen aikana, ei voinut sulkea palatsinsa ovia länsimaiden suurimmalta oppineelta, jonka viisaus, hurskaus ja lempeys ovat laajalti tunnetut.

"Meidät otettiin hyvin kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan.

"Keisarin neuvostossa vaikutusvaltaiset miehet, kuten Tribonianus ja Prokopius, puhuivat rauhan puolesta ja keisari itsekin näytti olevan samaa mieltä.

"Hänen molemmat suuret sotapäällikkönsä Narses ja Belisarius olivat työssä valtakunnan itärajalla, jota saraseenit ja persialaiset alinomaa uhkailivat.

"He olivat sentään kumpikin eri paikassaan.

"Italian ja Dalmatian sotatoimet olivat kysyneet uusia suuria uhrauksia ja kestäneet niin kauan, että keisari oli jo aivan suuttunut niihin.

"Hänen oli vaikeata poistaa mielestään ajatus Italian takaisin valloittamisesta.

"Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tuuman toteuttaminen oli mahdotonta lähitulevaisuudessa.

"Hän ryhtyi siis mielellään rauhanneuvotteluihin ja otti vastaan ehdotuksemme harkitakseen sitä. Hän oli tosin, kuten hän itse meille sanoi, yhä hautonut suunnitelmaa Italian jakamisesta siten, että suurin osa niemimaata -- Padus-joesta etelään päin -- annettaisiin keisarille ja mainitun joen pohjoispuolella oleva osa jäisi goottien haltuun.

"Hyvin toivein lähdimme eräänä päivänä keisarillisesta palatsista.

"Keisarin ja meidän välinen keskustelu oli ollut lupaavampi kuin koskaan ennen.

"Mutta saman päivän iltana europalata Marcellus ällistytti meitä antamalla palatsin orjien jakaa meille tavanmukaiset jäähyväislahjat. -- Se oli epäämätön merkki keskustelujen päättymisestä.

"Hämmästyneenä tästä äkillisestä asiain käänteestä", jatkoi Julius kertomustaan, "Cassiodorus päätti rauhan vuoksi turvautua viimeiseen mahdolliseen keinoon.

"Hän pyysi jäähyväislahjat annettuaan päästä vielä keisarin puheille.

"Arvossa pidetty Tribonianus, joka oli alusta alkaen ollut tämän sodan vastustaja ja joka oli Cassiodoruksen ihailija ja ystävä, lupautui pyytämään meille tätä ennen kuulumatonta armoa.

"Vastaukseksi saimme kovin epäsuosiollisen uhkauksen väkivalloin karkoittamisesta, jos vielä kerran tekisimme keisarin selvästi ilmaistua tahtoa vastaan sotivia pyyntöjä.

"Keisari ei tekisi koskaan, ei koskaan rauhaa barbaarien kanssa, ennenkuin nämä olivat luovuttaneet joka tuuman valtakuntaa. Hän tulisi aina kohtelemaan Italiassa olevia gootteja vihollisina.

"Turhaan koetimme", virkkoi Julius kertomuksensa lopuksi, "keksiä tämän äkillisen mielenmuutoksen syytä.

"Sen vain saimme tietää, että päivällä tapahtuneen keskustelumme jälkeen keisarinna, joka kuuluu olevan kovin sairaalloinen, oli kutsunut keisarin päivällisille huoneisiinsa.

"Senkin saimme tietää, että keisarinna, joka oli alussa ollut sodan innokkaimpia kannattajia, oli viime aikoina ruvennut vähitellen kannattamaan rauhaa."

"Ja mikä" -- kysyi kuningas, joka oli kuunnellut kertomusta totisena, mutta enemmän uhkaavan kuin huolestuneen näköisenä -- "mikä oli saanut sirkuslutkan muuttamaan siten mieltään?"

"Bysantissa kuiskaillaan, että hän on ruvennut yhä enemmän pelkäämään sielunsa autuuden puolesta. Sen vuoksi hän tahtoo, ettei rahoja käytettäisi sotaan, jonka loppua hän ei enää luule näkevänsä, vaan kirkkojen rakentamiseen, varsinkin Sofia-kirkon valmistamiseen, -- tuon kirkon, jonka pohjapiirustuksen hän on määrännyt pantavaksi rinnoilleen ruumisarkkuun."

"Varmaankin kilveksi Jumalan vihaa vastaan kuolleiden ylösnousemuksessa.

"Tuo lutka aikoo kai pudottaa aseen rakkaan Jumalan kädestä satojen kirkkojensa avulla ja lahjoa hänet niiden rakennuskustannusten kuiteilla. Sellaisiin mielettömyyksiin tämä usko voi johtaa", tuumi Teja synkkänä.

"Me emme päässeet vastoinkäymisemme syyn jäljille.

"Sillä en voi sanoa siksi edes varjoa -- kenties mielikuvitukseni synnyttämää varjoa, joka heilahti ohitseni."

"Mitä se oli", kysyi Teja.

"Kun myöhään illalla lähdin palatsista ajatellen Tribonianuksen ilmoittamaa surusanomaa, vilahti ohitseni kappadokialaisten orjien kuljettama keisarinnan kullattu kantotuoli, joka nähtävästi tuli Teodoran palatsista puistojen keskeltä.

"Kannettava nosti hiukan oviristikkoa -- katsahdin sisään ja olin tuntevinani --"

"No", virkkoi Teja.

"Onnettoman isällisen ystäväni, kadonneen Cetheguksen", vastasi Julius surullisena.

"Tuskin", arveli kuningas.

"Hän on kaatunut. Erehdystä kai oli sekin, että Teja vielä luuli kuulleensa Cetheguksen äänen tämän talossa."

"Enkö tuntisi hänen ääntään? Ja mitä merkitsi hänen miekkansa, jonka Adalgot löysi kadunkulmasta talon luota?"

"Sen hän oli voinut pudottaa rientäessään talostaan Tiberille.

"Näin selvästi hänen johtavan siellä puolustusta eräästä venheestä käsin.

"Hän singahdutti keihäänsä kaulaani kohti vihan parhaalla taidolla ja voimalla.

"Kun heitin keihään takaisin, näin, että se varmasti sattui häneen.

"Taitava ampujamme Guntamund sanoi myöskin varmasti osuneensa Cethegusta kaulaan.

"Joen rannalta löydettiin hänen purppuralla päärmätty vaippansa, joka oli useiden nuolien lävistämä ja aivan veren tahraama."

"Hän kai kuolikin sinne", virkkoi siihen Julius hyvin totisena.

"Te olette muka hyviä kristittyjä", sanoi Teja, "ettekä tiedä, että paholainen on kuolematon".

"Olkoon vain", vastasi kuningas, "mutta onhan valokin kuolematon".

Kulmiaan rypistäen hän jatkoi:

"Liikkeelle, urhoollinen Teja! Nyt saa miekkasi uutta työtä.

"Kuulkaa, herttua Guntaris, Wisand, Grippa, Markja, Aligern, Torismut ja Adalgot! Voin antaa teille heti riittävästi työtä.

"Te olette kuulleet. Keisari Justinianus ei suo meille rauhaa eikä Italiaa.

"Hän tekee sen nähtävästi sen vuoksi, että hän pitää meitä liian rauhaa rakastavina.

"Hän luulee, ettei meidän vihamielisyytemme häntä vahingoita.

"Pahimmassa tapauksessa odotamme Italiassa levollisesti hänen hyökkäystään.

"Bysantti voi muka aina valita sopivan hyökkäysajan ja uudistaa yrityksensä, kunnes se viimein onnistuu.

"No hyvä! Näyttäkäämme hänelle, että leppymättöminä vihollisina voimme käydä hänelle hyvinkin vaarallisiksi.

"Että on viisainta sallia meidän olla rauhassa Italiassa, ettemme ärsyynny hyökkäykseen.

"Hän ei aio sallia meidän elää ja olla Italiassa.

"Hyvä on, nähköön siis jälleen gootteja omassa maassaan, kuten Alarikin ja Teoderikin aikana.

"Toistaiseksi muistakaa vain, että salaperäisyys on voiton äiti. -- Pellavasiipien, puusiltojen avulla tunkeudumme, kuten äsken Roomaan, Itä-Rooman sydämeen.

"Puolusta nyt omaa liettäsi, Justinianus!"

KUUDES LUKU.

Pitkä aika oli jo kulunut siitä, kun tieto rauhanehdotuksen hylkäämisestä saapui Roomaan. Siirrymme nyt Bysanttiin Forum Strategiin varrelle, erääseen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti rakennettuun ja sisustettuun taloon "Kultaisen sarven" lähellä, mistä on unohtumattoman kaunis näköala merelle sekä salmen toisella puolella sijaitsevaan uuteen, komeaan kaupunginosaan "Justinianaan".

Talon ruokasalissa tapaamme kaksi miestä tuttavallisesti keskustelemassa.

Talon isäntä oli vanha -- eikä toivottavasti epämieluinen -- tuttavamme Prokopius, joka nykyjään eli Bysantissa arvossa pidettynä senaattorina.

Hän kaatoi uutterasti vieraalleen viiniä -- vasemmalla kädellään.

Oikeasta kädestä oli jäljellä vain vaatteeseen kääritty pätkä.

"Niin", sanoi hän, "joka hetki oikean käteni tynkä muistuttaa minua eräästä hulluudesta.

"Mutta tuota hulluuttani en kadu. Tekisin saman työn vielä kerran, vaikka menettäisin silmät päästäni.

"Se oli sydämen hulluutta.

"Ja sellainen hulluus on ihmisen suurin onni.

"En ole vielä elämäni kuluessa ehtinyt rakastua naisiin.

"Rakkauteni esineenä on ollut ja vieläkin on -- Belisarius.

"Tunnen vallan hyvin -- sinun ei tarvitse ollenkaan hymyillä noin ivallisesti, ystäväni -- tiedän hyvin sankarini heikkoudet ja huonot puolet.

"Mutta siinä onkin sydämen hulluuden suloisuus: se rakastaa suosittunsa virheitäkin enemmän kuin muiden ihmisten hyveitä.

"Minä -- kertoakseni asian lyhyesti -- varoitin taas viime persialaissodassa miestä, jolla on jalopeuran rohkeus ja lapsen sydän, lähtemästä pienen joukon saattamana erään epävarman metsän läpi.

"Se tapahtui Daran luona.

"Tietysti tuo tyhmä, rakas hullu teki vasta silloin uhkauksestaan toden.

"Ja tietysti Prokopius, tuo viisas hullu, lähti mukaan retkelle.

"Ja tietysti kävi kaikki niin kuin olin edeltäpäin jo sanonut.

"Koko metsä vilisi äkkiä pelkkiä persialaisia.

"Oli aivan kuin tuuli olisi puistellut puista kaikki kuivat lehdet.

"Mutta lehdet olivat nuolia ja keihäitä. Kävi aivan samalla tavalla kuin silloin kerran Tiburtiuksen portilla.

"Hänen uskollinen päistärikkö-oriinsa Balan jäi tälle matkalle.

"Se kaatui keihäiden lävistämänä.

"Nostin sankarin omalle ratsulleni.

"Samassa suuntasi eräs persialaisruhtinas, joka oli yhtä pitkä kuin nimensä -- tuon rakastettavan miehen nimi oli Adrastaransalanes -- magister militumia kohti iskun; jonka kiireessä saatoin torjua vain oikealla kädelläni.

"Vasemman käden kilvellä suojelin päällikköä erään saraseenin hyökkäystä vastaan.

"Isku oli navakka. Jos se olisi sattunut Belisariuksen kypärättömään päähän, olisi se haljennut kuin simpukka.

"Mutta minun kyynärvarteni se leikkasi pois aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan."

"Belisarius pääsi tietysti pakoon ja Prokopius joutui tietysti vangiksi", jatkoi vieras päätään pudistellen.

"Oikein arvasit kumpaisenkin seikan, oi älyn valtias, kuten ystäväni Adrastaransalanes olisi sinua kutsunut.

"Mutta tuo samainen mies, jolla oli pitkä vartalo, miekka ja nimi -- sitä sinä et pystyisi lausumaan -- oli niin liikutettu 'elefantintapaisesta jalomielisyydestäni', -- kuten hän sanoi -- että laski minut vapaaksi ilman lunnaita. Hän pyysi vain minulta muistoksi sormuksen, joka oli eräässä entisen oikean käteni sormessa.

"Siihen päättyivät minun sotaretkeni", jatkoi Prokopius totisena.

"Pidän kirjoituskätenikin menettämistä jonkinlaisena rangaistuksena.

"Olen kirjoittanut sillä paljon hyödytöntä ja joskus väärääkin.

"Vaikka, jos samanlainen rangaistus kohtaisi kaikkia Bysantin kirjailijoita, ei täällä kohta olisi ainoatakaan kaksikätistä, kirjoitustaitoista ihmistä.

"Nyt on kirjoittaminen paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa.

"Mutta siitä on hyötyäkin.

"Silloin tulee ajatelleeksi joka sanasta, onko se kirjoittamisvaivan arvoinen ja voiko se puolustaa paikkaansa kirjassa."

"Olen lukenut todellisella nautinnolla", virkkoi vieras, "kertomuksesi vandaalisodasta, persialaissodasta ja goottisodastakin, mikäli viime mainittu on jo valmis.

"Se oli hitaan toipumiseni aikana lempikirjani.

"Mutta se minua ihmetyttää, ettei sinua ole lähetetty ystävämme Petroksen luo ultziagristen hunnien alueelle tai Kersonin kaivoksiin.

"Kun Justinianus rankaisee niin ankarasti asiakirjojen väärentämisen, niin ankarammin kai hänen vielä pitäisi rangaista tällainen historiallisten asiakirjojen totuudenmukaisuus.

"Sinä olet ruoskinut niin säälimättömästi hänen horjuvaisuuttaan ja hänen erehdyksiään sotapäällikköjen ja virkamiesten valinnassa. -- Minua ihmetyttää, että olet jäänyt rankaisematta."

"En ole jäänyt rankaisematta", sanoi historioitsija kiukuissaan.

"Keisari salli minun pitää pääni, mutta aikoo riistää kunniani.

"Hän ja varsinkin tuo kaunis naispaholainen.

"Olin näet huomauttanut, että Justinianus kulkee hänen talutusnuorassaan.

"Ja hän tahtoo edelleenkin säilyttää valtansa, mutta samalla salata sen.

"Hän kutsutti minut luokseen heti, kun kirjani oli ilmestynyt.

"Kun menin hänen huoneeseensa ja näin kirjani hänen sylissään, ajattelin: Adrastaransalanes otti käden, joka kirjoitti, tuo nainen ottaa pään, joka sen ajatteli.

"Mutta hän ojensi minulle pienen kultaisen kenkänsä suudeltavaksi, hymyili herttaisesti ja sanoi:

"'Sinä, Prokopius, kirjoitat kreikankieltä paremmin kuin kukaan aikalaisistamme.'

"'Niin kauniisti ja todenmukaisesti.

"'Minua on neuvottu heitättämään sinut Bosporon mykkien kalojen seuraksi.'

"'Mutta se mies, joka parhaiten sanoi totuuden siinä, missä se tuntui katkerimmalta, sanoo totuuden siinäkin, missä se meitä miellyttää.'

"'Justinianuksen parhaasta moittijasta tulee hänen paras kiittäjänsä.'

"'Rangaistukseksi Justinianuksen sotatoimista laatimastasi kirjasta saat kirjoittaa teoksen Justinianuksen rauhantöistä.'

"'Sinä saat keisarillisen valtuuden kirjoittaa keisarin rakennuksista.'

"'Sinä et voi kieltää, että hän on siinä suhteessa saanut suuria aikaan.'

"'Jos olisit parempi lainoppinut kuin miksi leirielämäsi suuren Belisariuksen seurassa on -- valitettavasti -- sinut tehnyt, täytyisi sinun kirjoittaa hänen suurenmoisimmasta mosaiikkirakennuksestaan, hänen pandekteistaan.'

"'Mutta siihen ei lainopillinen sivistyksesi riitä, sinä Belisariuksen urhoollinen kilvenkantaja.'

"Ja tuo kaunis paholainen on oikeassa."

"Siis sinä kirjoitat Justinianuksen rakennuksista, sinä, joka itse olet hänen jalomielisyytensä elävä muistomerkki.

"Sillä sinun täytyy myöntää, että edelliset keisarimme ovat paljon vähäpätöisemmistä syistä puhkaisuttaneet silmät tai leikkauttaneet korvat monelta kirjailijalta.

"Senkin kai myönnät, että ilman niitä on verraten ikävä elää.

"Ei yksikään keisari ole tätä ennen sallinut kirjoittaa niin suoraan, ei ainakaan palkinnut uusilla luottamustoimilla.

"Mutta jolleivät Justinianuksen rakennukset mahdollisesti miellyttäisi sinua, niin vakuutan, ettet eläisi kauan osoitettuasi niin huonoa makua. -- Jumalat rankaisevat sellaisen kiittämättömyyden pikaisella kuolemalla.

"Katsos, olen saanut toimitetuksi sinulle tällaisen palkinnon, -- Justinianus aikoi vain nimittää sinut senaattoriksi -- että sinulla olisi jotakin aihetta väitteeseesi Teodoran turmiollisesta ja rajattomasta vaikutusvallasta."

"Minun täytyi vielä kerran kumartua suutelemaan hänen jalkaansa, jolloin hän piloillaan potkaisi minua vasten suuta. --

"Olin tehnyt testamenttini ennen kuin menin keisarinnan puheille.

"Nyt näen, miten tuo paholainen naisen hahmossa on kostanut minulle.

"Justinianuksen rakennuksia ei voi todellakaan moittia. Niistä on vaiettava tai niitä on kiitettävä.

"Jos olen vaiti, se maksaa henkeni.

"Jos puhun niistä enkä niitä kiitä, maksaa sekin henkeni, jota paitsi totuuden rakkauteni joutuu huonoon huutoon.

"Minun on siis kiitettävä tai kuoltava.

"Ja minä olen niin heikko", virkkoi isäntä huoaten, "että mieluummin kiitän niitä -- ja elän".

"Sinä olet nauttinut niin paljon Thukydidestä ja Tacitusta -- sekä kuivaa että nestemäistä" -- virkkoi vieras kaataen molempien pikarit täyteen -- "eikä sinusta sittenkään ole tullut Thukydidestä eikä Tacitusta".

"Antaisin mieluummin pitkänimisen ystäväni hakata pois vasemmankin käteni, ennenkuin kirjoittaisin sillä rakennuksista."

"Pidä kätesi!

"Kirjoita sillä -- laadittuasi julkisen ylistysteoksen rakennuksista -- salainen teos Justinianuksen ja Teodoran häpeällisistä töistä."

Prokopius ponnahti ylös.

"Se on pirullinen tuuma, mutta joka tapauksessa suurenmoinen. Neuvo on arvoisesi, ystäväni.

"Siitä lahjoitan sinulle yhden kellarissani asuvista Herodotoksen yhdeksästä runottaresta -- vanhimman, väärentämättömimmän ja jaloimman viinini.

"Tuo salateos tulee herättämään suurta huomiota ja -- kauhua.

"Ikävä vain, etten kykene kertomaan roskaisimmista murhista ja teoista.

"Itse tukehtuisin kirjoittaessani.

"Sitäkin, jonka aion kertoa, pidetään varmaan suunnattomasti liioiteltuna.

"Ja mitä jälkimaailma sanoo Prokopiuksesta, joka on laatinut Justinianuksesta ylistyskirjan, arvostelun ja häväistyskirjoituksen?"

"Se sanoo: hän oli Bysantin keisarikunnan suurin historioitsija, mutta samalla sen poika ja uhri.

"Kosta puolestasi!

"Keisarinna salli sinun pitää viisaan pääsi ja vasemman kätesi.

"No hyvä! Eihän vasemman kätesi tarvitse tietää, mitä oikea kätesi on aikaisemmin tehnyt.

"Piirrä tuon keisarinnan ja hänen puolisonsa kuvat jälkimaailmalle.

"Silloin he eivät ole voittaneet rakennuksillaan, vaan sinä salaisella teoksellasi.

"He aikoivat rangaista kohtuullista suorapuheisuutta; rankaise sinä heitä ja paljasta totuus säälimättä.

"Kukin kostaa omilla aseillaan; härkä sarvillaan, sotilas miekallaan ja kirjailija kynällään."

"Varsinkin, jos hänellä on vain vasen käsi jäljellä", virkkoi Prokopius.

"Minä kiitän sinua, Cethegus, ja noudatan neuvoasi.

"Minä kirjoitan kostoksi Justinianuksen rakennuksista tuon häväistysteoksen.

"Mutta nyt on sinun vuorosi kertoa.

"Olen saanut tietää asiain kulun kirjeellisesti tai suullisesti Roomasta paenneilta tai Totilan vapauttamilta legioonalaisilta siihen hetkeen saakka, jolloin sinut viimeksi nähtiin talossasi tai oikeammin -- jolloin sinun äänesi viimeksi kuultiin talossasi.

"Kerro, kaupungiton prefekti!"

"Aivan heti", vastasi Cethegus.

"Mutta sano nyt ensin, miten Belisariukselle kävi persialaissodassa?"

"Kuten ainakin.

"Miksi sitä kysytkään?

"Belisarius oli todellakin voittanut vihollisen ja olisi saanut persialaisten kuninkaan Kosroeen, Kabadeksen pojan, pakotetuksi pysyväiseen rauhaan.

"Mutta silloin simpukkaprinssi Areobindos ilmestyi hänen leiriinsä ja toi sinne Belisariuksen tietämättä Bysantissa laaditun asiakirjan, jonka mukaan aselepo oli päätetty puoleksi vuodeksi.

"Justinianus oli jo kauan ollut salaisissa keskusteluissa Kosroeen kanssa.

"Hän tarvitsi rahaa ja senvuoksi hän taas sanoi, ettei hän muka luota Belisariukseen. Viidestä sadasta sentneristä kultaa hän päästi persialaiskuninkaan verkostamme, jonka olimme kietoneet tiukasti hänen ympärilleen.

"Narses oli viisaampi.

"Kun simpukkaprinssi saapui hänen luokseen saraseenien alueen rajalle, hän selitti, että sanantuoja oli joko petturi taikka mielipuoli, otti tämän vangiksi ja jatkoi sotaa siksi, kun oli voittanut perinpohjin saraseenit.

"Sitten hän lähetti keisarillisen sanantuojan anteeksi pyyntöjen kera takaisin Bysanttiin. Hänen parhaina suosituksinaan olivat seitsemänkymmenen kaupungin ja linnoituksen avaimet ja aarteet, mitkä hän oli anastanut viholliselta sillä aikaa, kun Belisarius kuuliaisesti piti aselepoa."

"Tuo Narses on --"

"Aikamme suurin mies", sanoi Prokopius.

"Rooman prefektikin mukaan luettuna.

"Narses ei nimittäin tavoittele, kuten ystäväni Cethegus, mahdottomia.

"Mutta me, -- se on Belisarius ja raajarikko Prokopius -- me palasimme napisten ja haukkuen, mutta uskollisina kuin villakoirat ja yhtä tyhminä kuin ennenkin takaisin Bysanttiin kiristellen hampaitamme aselevon johdosta. Me odotamme taas täällä uusia tehtäviä, laakereita ja loukkauksia.

"Kaikeksi onneksi Antonina on luopunut mieltymyksestään toisten miesten kukkiin ja runoihin. Aviopari -- jalopeura ja kyyhkynen -- elää nyt täällä Bysantissa onnellisena.

"Belisarius miettii tietysti yöt ja päivät, miten hän taas saisi osoittaa keisarilliselle herralleen uskollisuuttaan ja sankarillisuuttaan.

"Justinianus on hänen hulluutensa samoin kuin minun on -- Belisarius.

"Mutta kerro sinä nyt!"

SEITSEMÄS LUKU.

Cethegus otti pitkän siemauksen edessään seisovasta kultapikarista, joka oli taottu tornin muotoiseksi.

Hän oli muuttunut sangen paljon Rooman valloitusyöstä lähtien.

Ohimoiden rypyt olivat tulleet syvemmiksi, suu oli vielä tiukemmin suljettu ja alahuuli kohosi ylöspäin. Vain harvoin leikitteli hänen huulillaan entinen ivahymy, joka häntä nuorensi ja kaunisti.

Silmät olivat tavallisuuden mukaan puoleksi kiinni.

Joskus ne vain aukenivat täydellisesti singahduttaakseen pelätyn katseen, joka oli käynyt yhä julmemmaksi ja läpitunkevammaksi.

Hän ei ollut tullut vanhemman, vaan rautaisemman, terävämmän ja säälimättömämmän näköiseksi.

"Sinä tunnet", alkoi hän, "tapaukset Rooman kukistumiseen saakka.

"Näin sinä yönä kaupungin, Kapitoliumin, taloni ja Caesarini sortuvan.

"Tuon kuvan romahdus koski sydämeeni polttavammin kuin goottien, vieläpä roomalaistenkin nuolet.

"Olin aivan suunniltani kivusta ja kiukusta.

"Aioin mennä rankaisemaan Caesarini murhaajaa.

"Kaaduin tiedottomana maahan Zeus-patsaan juurelle.

"Minut herätti tajuihini yötuulen henkäys ja Tiberin kohina, -- -- joka kerran ennenkin, kaksikymmentä vuotta sitten herätti uuteen eloon kuolettavasti haavoittuneen."

Synkkä pilvi ilmestyi mahtavalle otsalle.

"Siitä kenties toisella kertaa -- kenties ei koskaan", sanoi hän huomatessaan isäntänsä aikovan kysyä jotakin.

"Tällä kertaa pelastivat minut Lucius Licinius -- jonka veli Marcus kaatui Rooman ja minun puolestani -- ja uskollinen mauri, joka vain ihmeen kautta pelastui mustan, raivoisan Tejan käsistä.

"Kun tämä oli paiskannut hänet ulos suuresta portista, -- barbaari ei ehtinyt tappaa palvelijaa joutuakseen pikemmin isännän kimppuun -- riensi Syphax takaportille.

"Siellä hän tapasi Lucius Liciniuksen, jonka väkijoukko oli erottanut minusta ja joka nyt vasta saapui takatietä talolleni.

"Yhdessä he riensivät avonaisten ovien läpi verijälkiäni seuraten Zeus-saliin.

"Siellä he tapasivat minut tajuttomana. He saivat parahiksi hinatuksi minut kuin elottoman möhkäleen akkunasta pihalle.

"Syphax oli ensin hypännyt ulos ja ottanut minut vastaan tribuunin käsistä.

"Tämä hyppäsi myös pihalle, ja he käärivät minut vaippaani ja lähtivät kantamaan minua palavasta talosta joen rannalle.

"Kadut olivat jokseenkin autiot.

"Sillä kaikki gootit ja goottilaisystävälliset roomalaiset olivat menneet kuninkaan mukana Kapitoliumille tulipaloa sammuttamaan.

"Hän oli nimenomaan käskenyt, -- toivoakseni omaksi turmiokseen -- että sellaisia henkilöitä, jotka eivät ota taisteluun osaa, on ehdottomasti säästettävä ja suojeltava.

"Senvuoksi kantajani pääsivätkin taakkoineen rauhassa kulkemaan.

"Heidän luultiin kantavan vainajaa.

"Alussa he olivat itsekin siinä uskossa.

"Joen rannalta he löysivät kalastajavenheen, joka oli täynnä verkkoja.

"He nostivat minut siihen, -- Syphax heitti verisen vaippani, jota koristivat 'princeps senatuksen' purppuraiset merkit, rannalle pettääkseen viholliset -- peittivät minut purjekankaalla ja verkoilla ja lähtivät soutamaan jokea alas yhä palavien venheiden lomitse.

"Samassa tulin tajuihini. Syphax valeli päätäni vedellä.

"Katseeni osui palavaan Kapitoliumiin.

"He sanoivat, että huusin ensimmäiseksi: 'Kääntykää! Kapitolium!'

"Heidän täytyi käyttää kaikki voimansa hillitäkseen minua.

"Ensimmäinen selvä ajatukseni oli tietysti palaaminen, kosto ja Rooman takaisin valloittaminen.

"Portuksessa tapasimme erään italialaisen viljalaivan.

"Siinä oli seitsemän soutajaa.

"Pelastajani pysähtyivät sen luo ja pyysivät leipää ja viiniä.

"He olivat molemmat haavoittuneet.

"Soutajat tunsivat minut.

"Eräs heistä tahtoi, että minut jätettäisiin vangittuna goottien käsiin. Hän toivoi tietenkin siitä suurta palkintoa.

"Mutta kuusi muuta soutajaa olivat entisiä työmiehiäni Hadrianuksen haudan varustuksista. Olin elättänyt heitä vuosikausia.

"He iskivät kuoliaaksi seitsemännen, joka huusi gootteja paikalle, ja lupasivat pelastaa minut, jos se olisi mahdollista.

"He kätkivät minut suurten jyväsäkkikasojen lomaan, kun kuljettiin sataman suuta vartioivien goottilaivojen ohi.

"Lucius ja Syphax soutivat myös.

"Siten pääsimme pakoon.

"Mutta laivalla olin vähällä kuolla haavoihini.

"Vain maurin uskollinen hoito ja raitis meri-ilma pelastivat minut.

"Päiväkaudet olin toistanut vain sanoja: 'Rooma! Kapitolium! Caesar!'

"Me laskimme maihin Sisiliassa Panormuksen luona. Siellä bysanttilaisten turvassa toinnuin pian. Vanha ystäväni Cyprianus, joka ennen muinoin Ravennassa laski minut Teoderikin palatsiin, kun minusta tehtiin Rooman prefekti, otti minut vastaan.

"Heti kun olin hiukan tointunut, lähdin Vähään Aasiaan -- tai, kuten te sanotte, Asianaan -- tiluksilleni. -- Sinähän muistat, että minulla oli ihania maatiloja Sardeen, Filadelfian ja Tralleen tienoilla."

"Eikö sinulla ole niitä enää? -- Nuo kauniit pylväskäytävillä koristetut huvilat --"

"Olen myynyt.

"Minun täytyi saada pestatuksi uusia palkkasotureita Rooman ja Italian vapauttamiseksi."

"Tenax propositi" [Aikeessaan pysyvä], huudahti Prokopius hämmästyneenä.

"Etkö ole luopunut toivostasi?"

"Voinko luopua itsestäni?

"Kauppasumma mukanani -- se oli melkoinen, sillä Furius Ahalla ostatti Efeson ja Jasson tienoilla sijaitsevat huvilani -- menin entisten kestiystävieni luo isaurilaisten, armenialaisten ja abasgien alueilla.

"Minun täytyi tappaa eräs isaurilaisruhtinas, joka hiipi yöllä telttaani ja aikoi anastaa rahani antamatta muuta vastalahjaa kuin tikarin piston.

"Sitten pestasin suuren joukon miehiä.

"Mutta Narses on tehnyt ne kalliimmiksi. Hän hemmottelee ne pilalle ja turmelee kokonaan asiat.

"He eivät mene enää niin halvalla kuin ennen kuolemaan.

"Hän on saanut useita urhoollisia päälliköitä ystävikseen.

"Minun täytyi kääntyä muiden kansojen puoleen.

"Nykyjään asustaa harmoniassa pienenlainen, mutta hyvin villi ja urhoollinen germaaniheimo, jonka keksin vasta lukiessani sinun kuvauksiasi sen ja gepidien välisestä verisestä sodasta, ystäväiseni."

"Ahaa", huudahti Prokopius, "sinä tarkoitat villejä longobardeja.

"Jumala varjelkoon Italiaasi, jos ne pääsevät jalallaankaan sinne.

"Longobardi tulee käyttäytymään kultanahkaista lammastasi Italiaa kohtaan kuin susi verrattuna paimenkoiraan, goottiin."

"Mutta Roomasta tulee taas vanha naarassusi.

"Minä saan kyllä Alboinin barbaarit poistumaan isänmaastani.

"Olen lähettänyt Liciniuksen pestaamaan noita pitkäpartoja -- sillä heidän nimensä kai merkitsee sitä.

"Minusta on hauskaa", sanoi hän, "tuhota germaanit germaanien avulla.

"Rooma hyötyy jokaisesta haavasta, jonka longobardit ja gootit iskevät toisiinsa."

"Sinä olet oppinut Tiberiuksen viisauden lukiessasi Tacitusta.

"Mutta anna Tacituksen olla -- se on kovin karvasta.

"Tässä on erinomaista viiniä, jota minä kutsun Ammianus Marcellinukseksi.

"Se on hauska toveri."

"Mitenkähän 'Prokopiusta' kerran arvostellaan pikarin ääressä?"

"Hänen rakennuksensa -- ummehtuneet", vastasi isäntä.

"Hänen 'Persialais- ja Vandaalisotansa' -- kullankirkkaat", sanoi Cethegus.

"Hänen 'goottisotansa' -- liian hapan", jatkoi kirjailija hymyillen.

"Mutta 'salaisuudet' -- kiihoittavia, nautittavia tipottain aterian loppupuolella."

"Huh, oksennusainetta", sanoi Prokopius ja häntä puistatti.

"Mutta minä itse", jatkoi Cethegus kertomustaan, "riensin tänne -- sanoisinko -- jalopeuranne luolaan."

"Se olisi liikaa", arveli Prokopius. "Rakennuksissakaan ei sellaista valhetta tule olemaan."

"Ketun tai näädän sitten.

"Sillä en ole niin rohkea kuin suuri Belisarius, joka kuvitteli voivansa voittaa gootit yksistään palkkasoturien avulla. Noilla barbaareilla on eräs hyvä puoli; he ovat kokonainen kansa.

"Heidän kuninkaansa on kansallisuuden elävä vertauskuva.

"Vaikeata on voittaa kansa.

"Vaikka se olisikin niin raaka, typerä ja järjetön kuin nuo barbaarit ovat."

"Varsinkin on vaikeata", huomautti Prokopius, "voittaa kansa ilman kansaa."

"Ei bysanttikaan ole kansa, vaan valtio.

"Tämä kansaton valtio voi sentään kukistaa valtiottoman kansan.

"Sillä se, mitä gootit sanovat 'valtakunnaksi', ei ole mikään valtio.

"Se on vain kokoonpantu yhteen paikkaan asettuneista heimoista.

"Olihan Vitigeksen aikana kolme sotajoukkoa aseissa toisiaan vastaan.

"Häväistyskirjasikin Bysantti on voimakkaampi heitä, noita hulluja, kypsymättömiä barbaareita.

"Keisari Justinianus on sitä paitsi antanut sanansa pantiksi siitä, että hän vapauttaa Italian.

"Hyvä on! Häntä kyllä kehoitetaan täyttämään lupauksensa.

"Muistutan häntä siitä siksi, kunnes hän on sen täyttänyt."

"Sinä saat muistuttaa vielä sangen kauan."

"Siltä näyttää. Häneen ei näy nyt pystyvän uskonto, maine eikä kulta.

"Saammepa nähdä, eikö pelko pysty häneen?"

"Pelkoko? Ketä hän pelkäisi?"

"Cethegusta -- ja -- tuntematonta.

"Tuntemattoman pelko on suurin.

"Sitä paitsi luotan keisarinnaan.

"Me tunsimme toisemme jo nuorina.

"Osasimme jo silloin antaa arvoa toistemme ansioille.

"Hän oli kaunein nainen, jonka olin -- siihen saakka -- nähnyt.

"Ja minä -- minä --"

"Olin Cethegus", sanoi Prokopius.

"Mutta huolimatta vanhasta kiintymyksestämme, jota hän ei salannutkaan uudestaan tavatessamme, ei keisarinna ruvennut puoltamaan sotaa.

"En oikein käsitä häntä.

"Hän on äkkiä ruvennut pitämään kristillisempänä rakennuttaa kirkkoja kuin poltattaa kaupunkeja.

"Mistä tuo muutos johtuu?

"Hänhän on vielä siksi nuori, ettei vielä tarvitse pelätä hänenlaisensa kääntymystä -- sanoisinko Kyprosta Golgatalle."

"Sinä et siis tiedä sitä", virkkoi Prokopius, "minkä paitsi Justinianusta ja sinua -- suo anteeksi, Roomahan on Bysantin edellä -- minkä paitsi sinua ja Justinianusta koko Itä-Rooma tietää.

"Kaunis keisarinna on sairas. Sisällinen tauti kalvaa häntä.

"Sinä ihmettelet.

"Hän salaa sen suunnattomalla tahdonlujuudellaan Justinianukselta.

"Sillä hän, tuo suurin ja pienin kaikista itsekkäistä ihmisistä vihaa sairaita. Hän ei kärsi läheisyydessään mitään, mikä muistuttaa sairaudesta ja kuolemasta.

"Vaikka keisarinna hallitseekin häntä ehdottomasti, niin olen varma, että Justinianus, keksittyään hänen sairaalloisuutensa, lähettäisi hänet paranemaan valtakunnan etäisimpään nurkkaan.

"Samoin hän teki Germanukselle, jota hän sentään rakasti sydämestään.

"Senvuoksi keisarinna kestääkin helvetilliset kipunsa hymyssä suin.

"Yöt kuuluvat olevan kamalat.

"Mutta päivällä, keisarin läheisyydessä, ateriain aikana, kirkossa ja sirkusjuhlissa hän salaa tuskansa yli-inhimillisellä voimalla.

"Hänen kauneutensakaan ei ole sanottavasti kärsinyt siitä.

"Sillä hänen kauneudensäilyttämistaitonsa on verraton.

"Hän on tullut solakammaksi.

"Mutta hänen henkensä on tullut melkein entistään voimakkaammaksi."

"Ihmeellinen nainen."

"Niin on, ja vaikka hän pienissä asioissa turvautuukin juoniin ja viekkauteen, niin suurissa valtion asioissa hän ei luovu vakaumuksestaan."

"Ei ainakaan vähällä.

"Keisari aikoi jo hyväksyä goottien rauhanehdotuksen. Cassiodorus -- ja eräs toinen yrittivät jo voittaa minut.

"Teodora ei ollut enää sodan puolella -- ja kaikki näytti olevan hukassa.

"Viimeisellä hetkellä päätin vielä vedota hänen hurskauteensa.

"Sain kuulla häneltä, että Justinianus oli kutsunut molemmat lähettiläät palatsiin ja että hän oli rauhanteon aikeissa.

"Samana päivänä menin hänen luokseen ja sanoin:

"Sinä rakennutat rahoillasi uusia kirkkoja pyhimyksille.

"Sinä voit vielä rakennuttaa noin sata kirkkoa. Ja kun luovutat Italian gooteille, riistät ainiaaksi yli tuhat kirkkoa Kristukselta, Jumalan pojalta, ja jätät ne hänen katkerain vihollistensa, kerettiläisten areiolaisten käsiin.

"Luuletko, että sata uutta kirkkoasi vastaavat niitä?

"Se vaikutti.

"Kauhistuneena hän hypähti vuoteeltaan ja huudahti: 'Ei, sellaista syntiä en aio tehdä. Jos olemmekin liian heikot riistääksemme nuo kirkot kerettiläisten käsistä, niin emme ainakaan mielihyvällä luovuta niitä heille.'

"'Keisari ei saa koskaan mielisuosiolla luopua Italiasta.'

"'Kiitos, Cethegus! Pyhimykset antavat anteeksi monta nuoruuden aikaista yhteistä syntiämme senvuoksi, että sinä estit minut tekemästä tämän kaikkein suurimman synnin.'

"Hän kutsui puolisonsa luokseen päivälliselle. Hänen kukkansa, suudelmansa ja kyyneleensä saivat Justinianuksen taas innostumaan taisteluun Kristuksen puolesta. Hän hylkäsi rauhanehdotuksen, ja viisaan Cassiodoruksen oli palattava tyhjin toimin takaisin.

"Rauhaa ei tule.

"Sodan pikaista alkamista en kuitenkaan voi saada aikaan.

"Mutta kyllä minä keinot keksin.

"Sillä Rooman täytyy vapautua barbaareista."

Cethegus vaikeni levollisen näköisenä ja ryyppäsi pikarista. Mutta hänen sielussaan leimusivat intohimot.

KAHDEKSAS LUKU.

Prokopius laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Olen ihmeissäni, Cethegus.

"Olen ihmeissäni siitä, että meidän aikanamme on vielä olemassa niin voimakas mies kuin sinä olet ja että yksikin sydän hehkuu niin epäitsekkään päämäärän kuin Rooman vapauden vuoksi.

"Mutta luullakseni on päämääräsi vain loistava unikuva.

"Koska päämääräsi on epäitsekäs, niin annan sinulle anteeksi monet pimeät kiertotiesi, joita olet kulkenut ja joita pitkin olet viekkaasti kuljettanut muitakin ihmisiä, esim. Belisariusta ja minua.

"Sinä päivänä, jolloin huomaan päämääräsi itsekkääksi, luovun vanhasta ystävyydestämme, vaikka ihailenkin sinun henkistä voimaasi."

Cethegus nauroi.

"Vieläkö sinä saarnaat samaa puoleksi platonista puoleksi kristillistä siveysoppia kuin Ateenan koulussa?

"Sinä, keisarihovin ja sotaleirin vanha oppilas, harrastat tyttöjen siveysoppia.

"Itsekäs -- epäitsekäs.

"Kuka on epäitsekäs?

"Voiko ihminen olla epäitsekäs?

"Kukin toivoo aina sitä, mitä hänen täytyy toivoa.

"Olen aivan yhtä itsekäs, jos minusta tulisi Rooman vapauttaja tai tyranni.

"Sillä rakkaus on suurin, vaikka samalla suloisin itsekkyys."

"Entä Kristus? Kuoliko hänkin itsekkyydestä?"

"Tietysti. Hän oli uneksija.

"Hänen itsekkyytensä koski koko ihmiskuntaa.

"Se palkitsi hänen rakkautensa ristiinnaulitsemalla hänet.

"Samoin kuin Justinianus korvaa Belisariuksen ja Rooma Cetheguksen rakkauden.

"Heikkojen itsekkyys on innoittavaa, vahvojen suurenmoista.

"Se on ainoa ero ihmisten välillä."

"Ei, ystäväni! Tuo on väkevien intohimojen aiheuttamaa viisastelua.

"Korkeinta on tavoitella hyvää hyvin keinoin.

"Tuohon korkeimpaan on Prokopius liian pieni, tämä aika liian heikko.

"Mutta pyrkikäämme edes huonoilla keinoilla hyvään.

"Voi minua, jos kerran erehdyn sinun suhteesi.

"Minä luotan miekan sankariin Belisariukseen ja hengen sankariin Cethegukseen.

"Voi, jos sankaristani Cetheguksesta tulisikin paha henki.

"Minä käsitän, miksi ihmiset karttavat ja pelkäävät sinua kuten Luciferia, aamutähden langennutta enkeliä.

"'Kaikki hänen vihollisensa sortuvat', sanoi kerran Antonina, joka tuntee taikauskoista pelkoa sinua kohtaan.

"Ja hän on oikeassa.

"Gotelindis, -- viisasteleva koulutoverimme Petros, joka nyt sahaa marmoria ja hakkaa kiviä hunnien luona, -- paavi Silverius, jota keisari yhä pitää Scaevolan ja Albinuksen kanssa vankina Sisiliassa ja jolta riistit hänen sielunsa -- s.o. hänen kultansa."

"Voisin luetella useampia esimerkkejä", sanoi Cethegus kulmiaan rypistäen.

"Mutta en tahdo loihtia vihaisia varjoja esille haudan levosta.

"Mainitsen vain", jatkoi hän nauraen, "paksun Balbuksen.

"Olin aikonut hänelle samanlaisen kuoleman kuin Jumalan pojalla oli.

"Mutta hän uhrautui vapaaehtoisesti omalle Jumalalleen -- vatsalleen.

"Qvintus Pisolta, jonka sekä Marcus Massuriuksen ja Salvius Julianuksen barbaarikuningas päästi vapaaksi ilman lunnaita, sain kuulla hänen loppunsa.

"Hän lahjoi goottisoturit, joiden piti katsoa, etteivät nälkiintyneet saisi syödä liikaa, viimeisillä kultarahoillaan saadakseen syödä niin paljon kuin tahtoi.

"Hän söi kolme tuntia.

"Neljännellä hän kuoli.

"Hän kuoli siis virantoimituksessaan.

"Mutta mitäpä auttaa kaikkien pienten vihollisteni turmio, niin kauan kuin Roomassani hallitsee vihollinen, joka on todella suuri", -- hän vaikeni ja jatkoi sitten kiukkuisena -- "mutta vain mielettömän, määrättömän hyvän onnensa avulla."

"Nyt olet väärämielinen kuningas Totilaa kohtaan.

"Hänen historiankirjoittajansa arvostelee häntä kerran --"

"En ole hänen historiankirjoittajansa.

"Olen hänen verivihollisensa.

"Haa, minun täytyy vielä elää se päivä, jolloin näen tuon pojan sydänveren tippuvan keihääni kärjestä.

"Minä ymmärrän, miksi Akilleus vedätti voitetun Hektorin ruumista kolmesti Trojan vallien ympäri.

"Siitä alkaen, kun ryhdyin taisteluun Roomastani, ovat nuo vaaleaveriset, tyttömäiset kasvot olleet vastassani ja useimmiten voitokkaina.

"Hän on riistänyt minulta rakkaimpani ja Roomani ja nyt viimeksi jalon Plutoni. Piso kertoi, että barbaarit olivat isäntää etsiessään löytäneet ratsun, jonka Syphax oli kätkenyt -- ja kuningas otti koko Roomasta saadusta saaliista itselleen vain 'prefektin ratsun'.

"Pudota, Plutoni, hänet selästäsi pää edellä ja polje hänen kallonsa rikki!"

"Sinä vihaat häntä tulisesti!"

"Niin teen. Enkä vihaa häntä vain järjelläni, vaan koko syntyperäisellä luonteellani.

"Kun minun täytyi luovuttaa Forum romanum hänelle, vannoin, että hän kuolee -- käteni kautta.

"Mutta", virkkoi hän rauhallisempana, "milloin, milloin?

"Milloin saan usutetuksi tuon hitaan jättiläisen, jota sanotaan Justinianukseksi, goottien kimppuun?

"Milloin kutsuu kohtalo taas minut Italian taistelutantereelle?"

Samassa Syphax riensi sisään.

"Herra", virkkoi hän, "minä pyydän sanansaattajan palkkiota.

"Jossakin on ollut ukonilma. Se lähestyy nopeasti tätä kaupunkia.

"Ilmassa pauhaa ja suhisee.

"Kultaisessa palatsissa on omituista, salaperäistä liikettä.

"Kaikilla porteilla on vartioita. Saapuvat sanansaattajat viedään heti suljetuissa kantotuoleissa keisarin luo.

"He eivät saa vaihtaa sanaakaan kenenkään kanssa.

"Ja äsken kullalta kimalteleva orja toi kotiisi kirjeen keisarinnalta."

Cethegus repäisi nopeasti auki purppurarihman, jonka sulkusinettinä oli kyyhkynen -- Kypron vai helluntaijuhlan merkkikö lie tässä tapauksessa ollut -- ja luki:

"Kapitoliumin Jupiterille.

"Älä lähde talostasi minnekään huomenna, ennenkuin kutsun sinut luokseni.

"Huomenna kutsuvat sinua kohtalosi ja -- Kypris."

YHDEKSÄS LUKU.

Seuraavana aamuna keisari Justinianus seisoi ajatuksiinsa vaipuneena suuren kultaristin edessä huoneessaan.

Hänen katseensa kuvasti vakavuutta, mutta ei pelkoa eikä epätoivoa.

Hänen kasvonpiirteensä, jotka tavallisesti eivät olleet kauniit eivätkä jalomuotoiset, ilmaisivat nyt sielun voimaa ja etevyyttä.

Hän rypisti otsaansa ja silmäten uhkaavasti kultaristiä lausui:

"Kovasti koettelet uskollista palvelijaasi, ristin Jumala!

"Olisin ansainnut sinulta parempaa kohtelua, Herra Kristus.

"Tiedäthän, että kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut sinun nimesi kunniaksi.

"Miksi eivät iskusi kohtaa vihollisiasi, pakanoita ja kerettiläisiä? Miksi ne kohtaavat minua?

"Mutta koska kerran niin tahdot, niin saat nähdä, että Justinianus osaa tehdä muutakin kuin rakentaa kirkkoja."

Hän lähti kävelemään ja silmäili samalla pitkin seiniä jalustoille asetettuja entisten keisarien kuvia.

"Suuri Konstantinus, Itä-Rooman perustaja, oikean uskon suojelija!

"Vapisetko valtakuntasi puolesta?

"Älä vapise. Ole levollinen. Sinä olet sen rakentanut ja Justinianus suojelee sitä.

"Teidän muiden oli helppo olla suuria, saada aikaan suuria --

"Augustus -- Antoninukset -- Trajanus -- Hadrianus -- te kaikki olitte nousupuolella tai kukkulalla.

"Mutta minun on koetettava pidättää pyörä, joka on alamäessä.

"Minä pidätän sen.

"Olen pidättänytkin.

"Olenpa suurella vaivalla saanut sen hyvän joukon peräytymäänkin.

"Katson rohkeasti teitä silmiin. Minun ei tarvitse hävetä.

"Missä on villien kerettiläisten vandaalien valtakunta?

"Pelätyn merikuninkaan Geiserikin jälkeläinen polvistui edessäni hippodromissa.

"Saadaan nähdä, eikö Justinianus voita Roomaa kuten hän voitti Kartagonkin.

"Barbaarit tahtovat väkisin rauhaa Italiaan. He saavatkin -- haudan rauhaa."

Ovenvartija ilmoitti:

"Herra, senaatti on jo kokoontunut Jerusalemin saliin.

"Keisarinna nousee juuri jalopeuranportaita."

"Hyvä", sanoi Justinianus, "mene.

"Koettelemuksen hetki on tullut Teodoralle.

"Ja kaikille muillekin, jotka sanovat itseään neuvonantajikseni.

"He eivät koskaan hätäänny, kun on kysymys pikkuasioista.

"He ovat erittäin kekseliäitä ja tarkkanäköisiä, kun he, leväten silkkipatjoillaan, tuomitsevat virkaveljiänsä maanpakoon ja riistävät heiltä omaisuuden.

"Valtakunnan ja keisarin majesteetti on näiden orjahuulten a ja o.

"Katsokaamme, ajattelevatko he tänäänkin näin.

"Älä vain petä minua tänään, hallitsijan tärkein taito: läpinäkymätön, syvällinen teeskentelytaito.

"Tänään koetetaan teidän voimianne, Bysantin valtiomiehet.

"Minä aavistan, miten he kestävät kokeen.

"Ja se ilahduttaa minua.

"Teidän kunnottomuutenne on valtaistuimeni paras turva.

"Ja samalla myöskin hallitustapani parhain puolustus.

"Teidän pelokkaat sydämenne saavat selvästi huomata, että te, pelkurit, kunniattomat, neuvottomat orjat tarvitsette ankaran herran."

Kamariherrat tulivat sisään.

Justinianus vaihtoi aamupuvun keisarilliseen valtiopukuun.

Palvelijat auttoivat häntä polvistuneina.

Hän puki ylleen valkosilkkisen, polviin saakka ulottuvan tunikan, joka oli molemmilta sivuilta koristeltu kullalla ja jota purppurainen vyö kiinnitti. Ihonmyötäiset housutkin olivat silkkiä ja purppuraa.

Vaippaorja asetti hänen hartioilleen vaaleamman purppuravärisen, komean, leveillä kultareunoilla koristellun keisarivaipan. Vaippaan oli ommeltu punaisia ristejä sekä viheriäisellä silkillä symbolistisia eläinten kuvia, etenkin lintuja. Mutta kuvat tuskin näkyivät yltympäri neulottujen helmien ja jalokivien alta, jotka tekivät vaipan niin raskaaksi, että laahuksen kantajien apu oli todella tervetullut.

Kummassakin käsivarressa oli kolme leveää kultarengasta.

Diadeemi oli puhdasta kultaa ja sen päällystän muodosti kaksi komeata helmikaarta.

Vaippaa kiinnitti oikealla olkapäällä kallisarvoinen solki.

Valtikanvartija antoi hänelle käteen miestä pitemmän kultaisen hallitsijansauvan, jonka yläpäätä koristi suuresta smaragdista tehty maapallo. Pallon päällä oli kultainen risti.

Keisari tarttui lujasti sauvaan ja hypähti leposohvalta.

"Sandaalit puuttuvat, herra, koturnisandaalit", muistutti polvillaan oleva kamariherra.

"Ei, tänään en tarvitse koturneja", vastasi Justinianus lähtien huoneesta.

Keisari meni jalopeuraportaiden yli -- nämä olivat saaneet nimensä kahdestakymmenestäneljästä suuresta marmorijalopeurasta, jotka Belisarius oli tuonut Kartagosta ja jotka olivat asetetut parittain portaiden molemmille puolille -- alemmassa kerroksessa olevaan palatsin suureen neuvottelusaliin, 'Jerusalemin saliin'.

Sali taas oli saanut nimensä porfyyripatsaista, onyxmaljoista, kultapöydistä ja lukemattomista kulta-astioista, joita oli asetettu seinille ja lyhyitten patsasten päälle ja jotka olivat muinoin olleet Jerusalemin temppelissä.

Titus oli valloitettuaan kaupungin tuonut nämä aarteet Roomaan.

Roomasta merikuningas Geiserik oli vienyt vandaalien lohikäärmelaivoilla nämä aarteet sekä keisarinna Eudoxian pääkaupunkiinsa Kartagoon.

Ja viimeksi Belisarius oli tuonut ne Afrikasta Itä-Rooman keisarille. \

Salin kupukatto oli tehty taivaankantta jäljitellen kallisarvoisista sinisistä puolijalokivistä. Paitsi aurinkoa, kuuta, Jumalan silmää, karitsaa, kalaa, lintua, palmua, viiniköynnöstä, yksisarvista ja muita kristillisyyden vertauskuvia oli kattoon mosaiikkina kudottu kullasta koko linnunrata lukemattomine tähtineen.

Kuvun kustannukset laskettiin nousevan yhtä suureen summaan kuin koko valtakunnan maavero neljänkymmenenviiden vuoden aikana.

Vastapäätä kolmen kaaren muodostamaa oviaukkoa, jonka verhot kätkivät -- se oli ainoa ovi koko salissa, -- ja jonka ulkopuolella oli vartioimassa kolminkertainen rivi keisarillisia henkivartioita -- 'kultakilpiä' -- puolipyöreän salin perällä sijaitsi valtaistuin ja siitä vasemmalle hiukan matalampi keisarinnan valtaistuin.

Kun Justinianus saapui saliin suuren palvelijajoukon saattamana, heittäytyivät kaikki läsnäolijat -- vaikka he olivatkin valtakunnan arvokkaimpia henkilöitä -- kasvoilleen maahan.

Keisarinnakin nousi seisomaan, taivutti päänsä syvään ja pani kätensä ristiin rinnalleen. Hänen pukunsa oli aivan samanlainen kuin keisarinkin. Hänenkin valkoisen stolansa päällä oli purppuravaippa, jossa ei sentään ollut keisarillista kultareunusta.

Hänelläkin oli valtikka, mutta se oli aivan lyhyt ja norsunluinen.

Keisarinna silmäsi ylenkatseellisesti patriarkkoja, arkkipiispoja, piispoja, patriiseja ja senaattoreja, jotka olivat kaaressa valtaistuimen ympärillä. Heitä oli kolmekymmentä. Kullakin oli silkkipatjalla päällystetty kultatuoli.

Justinianus astui nopeasti, varmoin askelin salin läpi kulkevaa käytävää pitkin valtaistuimelle heiluttaen valtikkaa kädessään.

Kaksitoista ylhäisintä palatsinvirkamiestä oli valtaistuimen luona. Jokaisella oli kädessä valkoinen sauva.

Torven törähdys antoi kumartuneille nousemismerkin.

"Me olemme kutsuneet", alkoi keisari, "teidät, pyhät piispat, ja valistuneet senaattorit, kysyäksemme teiltä neuvoa sangen tärkeässä asiassa.

"Mutta miksi on poissa Narses, magister militum per orientem?"

"Hän saapui vasta eilen Persiasta ja on nyt pahasti sairaana", ilmoitti pääairut.

"Missä on questor sacri palatii Tribonianus?" [Pyhän palatsin asioidenhoitaja.]

"Hän ei ole vielä palannut Berytuksesta, jonne hän meni lähettiläänä."

"Miksi on poissa Belisarius magister militum per orientem extra ordinem?" [Erikoismääräyksen saanut sotilasten päämies Itämailla.]

"Hän ei asu Bysantissa, vaan Sycaessa Aasian puolella, punaisessa talossa."

"Hän pysyttäytyy hyvin erillään meistä punaisessa talossaan.

"Se ei miellytä meitä.

"Miksi hän pelkää katsettamme?"

"Hän ei ollut siellä."

"Eikö hän ollut näkinkenkätalossaankaan vapautettunsa Photiuksen luona?"

"Hän oli lähtenyt metsästysretkelle koettelemaan persialaisia metsästysleopardejaan", ilmoitti miekkamiesten päällikkö Leo.

"Hän ei ole koskaan siellä, missä häntä tarvittaisiin.

"Sensijaan hän on aina siellä, missä häntä ei tarvittaisi.

"En ole tyytyväinen Belisariukseen. --

"Kuulkaa nyt, mitä on tapahtunut, mitä olen viime päivinä monelta taholta saanut tietää kirjeellisesti.

"Saattepa vielä kuulla erinäisten lähettiläiden suusanallisiakin kertomuksia.

"Te tiedätte, että olemme antaneet Italiassa sodan toistaiseksi raueta, koska -- sotapäälliköillämme oli toisia tehtäviä.

"Te tiedätte, että barbaarikuningas pyysi rauhaa ja Italian luovuttamista.

"Me hylkäsimme pyynnön ja jäimme odottamaan soveliasta tilaisuutta.

"Hylkäykseen ei gootti vastannut sanoin, vaan hurjanrohkein teoin.

"Te ette tiedä siitä mitään -- eikä Bysantissa kukaan muukaan -- sillä pidimme sen omana salaisuutenamme, koska sanomat mielestämme olivat mahdottomia tai ainakin liioiteltuja.

"Mutta kaikki, mitä ilmoitettiin, oli totta. Kuulkaa siis ja neuvokaa.

"Barbaarikuningas lähetti Dalmatiaan sotajoukon ja laivaston mitä suurimmassa salaisuudessa ja samalla nopeasti.

"Laivasto laski Salonan luona Muicurumin satamaan ja sotajoukko valloitti tuon vahvan kaupungin väkirynnäköllä.

"Samalla tavalla laivasto yllätti Laureatan merikaupungin.

"Salonassa oleva päällikkömme Claudianus lähetti lukuisia vahvasti miehitettyjä aluksia valloittamaan kaupungin takaisin.

"Mutta goottiherttua Guntaris voitti suuressa meritaistelussa laivastomme ja valtasi poikkeuksetta kaikki aluksemme, jotka vietiin riemukulussa Laureatan satamaan.

"Centumcellaen luona kuningas varusti toisen laivaston, johon kuului neljäsataa suurta alusta.

"Sen muodostivat suurimmaksi osaksi meidän aluksemme, jotka lähetettiin täältä Sisiliaan Belisariukselle ja jotka tietämättä, että melkein kaikki Italian satamat olivat joutuneet goottien haltuun, laskivat maihin, jolloin goottikreivi Grippa ne valtasi.

"Uuden laivaston päämäärä oli toistaiseksi tuntematon.

"Äkkiä barbaarikuningas itse ilmestyi laivastoineen Regiumin edustalle Bruttian eteläkärkeen. Me saimme tämän vahvan merikaupungin ensimmäisellä sotaretkellä heti haltuumme ja siitä alkaen se on pysynytkin omanamme.

"Urhoollisen vastarinnan jälkeen herulit ja massageetit antautuivat.

"Totila tyranni riensi sitten nopeasti Sisiliaan riistääkseen meiltä tuon Belisariuksen ensimmäiseksi valloittaman alueen.

"Hän voitti roomalaisen Domnentioluksen, joka oli tullut häntä vastaan avonaiselle kentälle ja valtasi nopeasti koko saaren.

"Vain Messana, Panormus ja Syracusa puolustivat vahvoja muurejaan.

"Laivaston, jonka lähetimme Sisilian avuksi, myrsky hajoitti.

"Toisen laivaston luoteistuuli pakotti palaamaan Peloponnesoon.

"Samalla kertaa kolmas tuon väsymättömän kuninkaan laivastoista purjehti erään kreivi Hadusuntin johdolla Korsikaa ja Sardiniaa valloittamaan.

"Edellinen saari joutui goottien haltuun heti, kun sen pääpaikan Alerian keisarillinen varusväki oli joutunut tappiolle taistelussa.

"Rikas korsikalainen Furius Ahalla, joka omistaa suurimman osan saarta, oli matkoilla Intiassa.

"Mutta hänen vuokralaisensa ja siirtolaisensa olivat saaneet käskyn, ettei gooteille, jos nämä laskisivat maihin, saisi tehdä vastarintaa, vaan piti heille hankkia muonaa ja kaikkea hyvää.

"Korsikasta barbaarit suuntasivat kulkunsa Sardinian saareen.

"Täällä he voittivat Karaliksen luona ne joukot, jotka magister militum oli lähettänyt Afrikasta saaren suojelemiseksi.

"Sitten barbaarit valloittivat useita kaupunkeja, kuten Sulcin, Castra Trajanin ja Turreen.

"Molemmille näille saarille on asettunut gootteja.

"He pitävät näitä Italian goottivaltakuntaan kuuluvina osina.

"He asettavat kaikkiin kaupunkeihin goottikreivejä.

"Ja he nostavat verot goottien asetusten mukaan. Ne ovat -- käsittämätöntä kyllä -- paljon pienemmät kuin meidän veromme.

"Ja saarten asukkaat selittävät hävyttömästi, että he maksavat mieluummin barbaareille viisikymmentä kuin meille yhdeksänkymmentä.

"Mutta ei vielä kyllä.

"Tyranni Totila lähti laivastoineen Sisiliasta koilliseen ja yhtyi neljänteen, kreivi Tejan johtamaan laivastoon Hydruksen kohdalla.

"Osa laivastoa laski sitten kreivi Torismutin johdolla maihin Korkyrassa, valtasi saaren sekä vähitellen sieltä käsin kaikki läheiset saaret.

"Mutta ei vieläkään kyllin.

"Tyranni Totila ja kreivi Teja hyökkäävät jo valtakuntamme varsinaisiin maakuntiin."

Pelon aiheuttama mutina keskeytti keisarillisen puhujan.

"He laskivat maihin Epirus vetuksen satamissa, valloittivat Vanhasta Dodonasta lounaaseen olevat Nikopoliksen ja Ankisuksen kaupungit ja valtasivat suuren joukon näillä vesillä olevia aluksiamme.

"Tähän saakka ilmoittamani seikat lienevät olleet omiaan herättämään harmianne barbaarien hävyttömyyden johdosta.

"Se, mitä nyt vielä teille ilmoitan, koskenee teihin toisella tavalla.

"Lyhyesti sanoen: eilen saapuneet viestit kertovat seuraavaa:

"Gootit lähestyvät täyttä vauhtia Bysanttia."

Tämän kuullessaan jotkut senaattoreista hypähtivät paikoiltaan.

"Barbaarit käyvät kimppuumme kahdelta eri taholta.

"Heidän yhdistynyt laivastonsa herttua Guntariksen ja kreivien Markjan, Gripan ja Torismutin johdolla on voittanut kaksipäiväisessä meritaistelussa saaristomaakuntiemme laivaston ja pakottanut sen Sestoksen ja Abydoksen väliseen ahtaaseen salmeen.

"Heidän maa-armeijansa taas on kulkenut Totilan ja Tejan johdolla Epiruksen halki ja Dodonan ohi Makedoniaa kohti. Tessalonike on jo vaarassa.

"'Uudet muurit', jotka sinne rakennutimme, on kreivi Teja valloittanut ja hajoittanut.

"Tie Bysanttiin on vapaa.

"Barbaarien ja meidän välillämme ei ole ainoatakaan sotajoukkoa.

"Kaikki sotajoukkomme ovat Persian rajoilla.

"Ja kuulkaa nyt, mitä barbaarikuningas meiltä vaatii.

"Onneksi Jumala on sokaissut hänet ja peittänyt heikkoutemme häneltä.

"Kuulkaa siis! Hän pyytää uudestaan meiltä rauhaa aivan samanlaisin ehdoin kuin neljä kuukautta sitten.

"Vain Sisilian hän vaatii lisäksi.

"Mutta kaikki muut valloittamansa paikat hän luovuttaa meille ilman miekan iskua, jos vain tunnustamme Italian heidän omakseen.

"Kun minulla ei ollut mitään keinoja -- ei laivoja eikä sotajoukkoja -- hänen pidättämisekseen, jos hän ryntäisi eteenpäin, pyysin häneltä aselepoa.

"Tähän hän suostui sillä edellytyksellä, että rauha saadaan aikaan.

"Minä suostuin siihen. -- -- --"

Hän silmäsi nyt tutkivasti läsnäolevia, salavihkaa keisarinnaakin.

Senaattorit nähtävästi päästivät helpotuksen huokauksen.

Keisarinna sulki silmänsä peittääkseen niiden ilmeen keisarilta.

Hän puristi suonenvedontapaisesti valtaistuimensa kultaista käsipuuta.

"Mutta vain sillä ehdolla, että sitä ennen tahdon kuulla puolisoni, joka viimeksi ainakin puhui rauhan puolesta, ja viisaan senaattini mielipidettä.

"Lisäsin vielä, että itse puolestani olen taipuvainen rauhaan."

Senaattorien kasvojen ilme muuttui huomattavasti iloisemmaksi.

"Ja luulin voivani sanoa jo edeltäpäin neuvoskuntani mielipiteen.

"Silloin kuninkaan käskystä kreivi Tejan ratsumiehet pysähtyivät, vaikkakin vastahakoisesti, Tessaloniken edustalla. Valitettavasti he ottivat sitä ennen kaupungin piispan vangiksi.

"Mutta he lähettivät hänet yhdessä useiden muiden vangittujen kanssa tänne tuomaan kirjeitä ja sanomia.

"Kuulkaa itse heitä.

"Sitten tehkää päätöksenne.

"Ottakaa samalla huomioon, että barbaarit ovat muutamassa päivässä porttiemme edustalla, jos hylkäämme heidän vaatimuksensa.

"Muistakaa, että meidän on vain luovuttava Italiasta, joka vuosikymmeniä on ollut poissa valtakuntamme yhteydestä ja jota Belisariuksen kaksi sotaretkeä ei ole voinut valloittaa meille takaisin.

"Tuokaa lähettiläät sisään."

Henkivartijat saattoivat nyt kaariaukkojen kautta sisään useita mieshenkilöitä, joista osa oli hengellisissä, osa virka- ja osa sotilaspuvuissa.

He heittäytyivät maahan Justinianuksen valtaistuimen eteen vapisten ja huokaillen. Jotkut aivan itkivätkin.

Merkin saatuaan he nousivat ylös ja asettuivat valtaistuimen portaiden ääreen.

"Teidän anomuskirjanne ja valituksenne luin jo eilen", sanoi keisari.

"Protonotarius, lue ääneen vain se kirje, jonka Nikopoliksen vangittu piispa ja silloin vain haavoittunut comes per Illyricum -- hän on sittemmin kuollut haavoihinsa -- ovat kirjoittaneet."

"Justinianukselle, roomalaisten voittamattomalle keisarille.

"Dorotheos, Nikopoliksen piispa ja Nazares, comes per Illyricum.

"Se paikka, jossa tämän kirjoitamme, on paras todistus sanojemme vakavuudesta.

"Kirjoitamme tämän goottiruhtinaan Italia-nimisessä laivassa.

"Kun näitä rivejä luet, lienet jo saanut tiedon laivastosi tappiosta, saarten menettämisestä, 'uusien muurien' valloittamisesta ja Illyrian maa-armeijan tuhoamisesta. Nopeammin kuin sanansaattajat, nopeammin kuin pakolaiset näistä taisteluista, gootit ovat olleet kimpussamme.

"Nikopoliksen valloitti goottikuningas ja hän säästi kaupungin.

"Ankisuksen valtasi kreivi Teja, mutta hän sen heti poltatti.

"Minä, Nazares, olen jo kolmekymmentä vuotta ollut sotilaana, mutta en ole koskaan vielä nähnyt sellaista rynnäkköä kuin kreivi Tejan johtama Ankisuksen valloitus.

"Nuo gootit ovat kerrassaan vastustamattomia.

"Heidän ratsumiehensä temmeltävät Tessalonikesta Filippiin saakka.

"Gootit Illyrian sydämessä!

"Kuuteenkymmeneen vuoteen ei sellaista ole tapahtunut.

"Ja kuningas on vannonut palaavansa joka vuosi, kunnes hän on saanut rauhan -- tai Bysantin.

"Saatuaan haltuunsa Korkyran ja lähisaaret hän on valtakuntasi kynnyksellä.

"Ja kun Jumala on tehnyt tuon kuninkaan sydämen niin lempeäksi, että hän tarjoaa sinulle rauhaa hyvillä ehdoilla -- hän vaatii vain sen, mikä hänen hallussaan jo on -- rukoilemme vapisevin alamaistesi ja savuavien kaupunkiesi nimessä: tee rauha.

"Pelasta meidät ja pelasta Bysantti.

"Sillä helpommin sotapäällikkösi Belisarius ja Narses pysähdyttävät aamuauringon ja pohjoistuulen kuin kuningas Totilan ja hirmuisen Tejan."

"He olivat vankeina kirjoittaessaan", keskeytti keisari lukijan.

"He kirjoittivat mahdollisesti tällä tavalla goottien uhatessa kuolemalla.

"Puhukaa te nyt, sinä, Tessaloniken kunnianarvoisa piispa Teofilos, sinä, Dodonan logoteti Anatolius ja sinä, Parmenio, makedonialaisten keihäsmiesten urhea päällikkö. Te olette turvassa täällä keisarillisessa palatsissa. Te olette nähneet barbaarien johtajat. Mitä neuvotte?"

Silloin Tessaloniken iäkäs piispa heittäytyi uudestaan polvilleen ja lausui:

"Oi, roomalaisten keisari! Barbaarikuningas Totila on kerettiläinen ja siis ikuisesti tuomittu kadotukseen.

"Mutta juuri tuo on pannut minut epäilemään kirkkomme perusoppeja.

"Sillä en ole koskaan nähnyt ihmistä, jossa kaikki kristilliset hyveet esiintyvät niin täydellisinä.

"Älä taistele hänen kanssaan.

"Haudan tuolla puolen hän on tuomittu ikuiseen kadotukseen.

"Mutta -- en voi sitä käsittää -- maan päällä siunaa Jumalan armo kaikkia hänen askeleitaan. Hän on vastustamaton."

"Minä käsitän sen kyllä", puuttui logoteti Anatolius puheeseen.

"Hän valloittaa ihmisten sydämet viekkaudella. Hänen erittäin onnistunut teeskentelynsä voittaa kuuluisan ja moititun kreikkalaisen viisaudenkin.

"Tuo barbaari näyttelee armeliaan ihmisystävän osaa niin erehdyttävän luonnollisesti, että hän aikoi pettää minutkin. Mutta minä selitin itselleni, ettei maailmassa ole olemassakaan sellaista, mitä tuo gootti esittää -- näyttelijänä.

"Hän uskottelee, että hän todella säälii voitettuja vihollisiaan.

"Hän ruokkii nälkäisiä, hän on jakanut verorahastojesi säästöt, keisari, maalaisille, joiden maat ovat sodan jaloissa turmeltuneet.

"Hän antaa miehille koskemattomina takaisin vaimot, jotka ovat lähetetyt pakoon metsiin, mutta joutuneet hänen kaikkialla läsnäolevien ratsumiestensä käsiin.

"Hän ratsastaa kaupunkeihin kauniin pojan soittaessa harppua ja taluttaessa hänen ratsuaan.

"Tiedätkö, mitä siitä seuraa?

"Omat alamaisesi, roomalaisten keisari, menevät hänen puolelleen, tuovat hänelle tietoja ja antavat hänen haltuunsa kahleissa ne virkamiehet, jotka ovat totelleet ankaraa verolakiasi.

"Niin tekivät minulle itselleni Dodonan talonpojat ja siirtolaiset.

"Tuo barbaari on ehdottomasti vuosisadan parhain näyttelijä.

"Sillä se ei voi olla totta.

"Mutta tuo viisas teeskentelijä osaa muitakin sotatemppuja.

"Hän on tehnyt sopimuksen kaukaisten persialaisten, perivihollisesi Kosroen kanssa keskinäisestä avustuksesta sinua vastaan käytävässä sodassa.

"Me itse näimme persialaiset lähettiläät, jotka lähtivät hänen leiristään itää kohti ratsastamaan."

Makedonialaisten päällikkö puhui:

"Roomalaisten hallitsija! Sen jälkeen kun kreivi Teja sai haltuunsa Tessaloniken sotatien, ei valtaistuimesi ja hänen sotakirveensä välillä ole muuta kuin tämän kaupungin muurit.

"Hän, joka teki 'uusia muureja' vastaan kahdeksan rynnäkköä ja valloitti ne yhdeksännellä, nousee kymmenennellä rynnäköllä Bysantin valleille.

"Vain seitsemänkertaisella ylivoimalla saat gootit karkoitetuksi.

"Jollei sinulla ole sellaista sotajoukkoa, niin tee rauha.

"Rauhaa, rauhaa rukoilemme sinulta vapisevien maakuntiesi Epiruksen, Tessalian ja Makedonian nimessä.

"Lähetä gootit maasta!

"Älä salli Alarikin ja Teoderikin päivien kamalalla tavalla uudistua.

"Rauha goottien kanssa! Rauha! Rauha!"

Ja kaikki lähettiläät, piispat, virkamiehet ja sotilaat lankesivat polvilleen ja huusivat rukoillen:

"Rauha!"

Tämä kohtaus vaikutti peloittavasti keisarin neuvoskuntaan.

Usein sattui kyllä, että Itä-Rooman kaukaisimmilla rajoilla idässä persialaiset ja saraseenit, etelässä maurit, luoteessa bulgarit ja slaavit hyökkäsivät ryöstäen valtakunnan rajan yli, voittivat läheisimmät joukot ja palasivat rankaisematta omille alueilleen saaliineen.

Mutta ennen kuulumatonta oli, että viholliset pitivät pitkät ajat hallussaan kreikkalaisia saaria, että barbaarit valloittivat ja hallitsivat kreikkalaisia rannikkokaupunkeja ja että germaanit valtasivat Bysanttiin vievät tiet.

Senaattorit ajattelivat kauhulla päivää, jona goottilaivat ja goottien sotajoukot valtaisivat kaikki Kreikan saaret ja ryntäisivät Bysantin valleille. Vain kaikkiin heidän vaatimuksiinsa suostuminen pelastaisi kaupungin valloitukselta. He olivat jo kuulevinaan mustan Tejan hirmuiset kirveeniskut.

Kaikkien kasvoilla kuvastui avutonta pelkoa.

Levollisena Justinianus katseli sekä vasemmalla että oikealla puolellaan olevia senaattoreja.

"Te olette kuulleet", alkoi hän, "mitä kirkko, valtio ja armeija toivovat.

"Minä pyydän neuvoanne.

"Aselevon olemme jo saaneet.

"Onko siitä tuleva sota vai rauha?

"Rauha saadaan helpolla. Luovuttamalla jo menetetty Italia.

"Se teistä, joka kannattaa sotaa, nostakoon kätensä."

Ei yksikään nostanut kättään.

Senaattorit, näet, pelkäsivät Bysantin puolesta. Eikä ollut epäilystäkään siitä, että keisari puolusti rauhaa.

"Senaattini puolustaa yksimielisesti rauhaa.

"Aavistin sen edeltä päin", virkkoi Justinianus omituisesti hymyillen.

"Olen aina tottunut seuraamaan viisaiden neuvonantajieni ohjeita.

"Entä keisarinna?"

Silloin Teodora hypähti raivostuneen käärmeen tavoin paikaltaan ja heitti lyhyen, norsunluisen valtikkansa luotaan niin kiivaasti, että se lensi kauas lattialle.

Kaikkien senaattorien kasvoilla kuvastui hämmästystä ja pelkoa.

"Niin menköön", huusi hän voimainsa takaa, "uskoni Justinianukseen ja hänen keisarilliseen korkeuteensa, mikä vuosikausia on ollut ylpeyteni.

"Niin menköön huoli valtakunnasta ja sen kunniasta.

"Voi, Justinianus, voi minua ja voi sinua, joka päästät sellaisia sanoja suustasi."

Hän peitti päänsä purppuravaippaansa salaten siten tuskansa, joka oli aiheuttanut tämän kohtauksen.

Keisari kääntyi häneen päin.

"Kuinka, Augusta, puolisomme, joka Belisariuksen kotiin tulosta saakka aina on puoltanut rauhaa -- lukuunottamatta pientä poikkeusta -- hän puoltaa nyt tällaisena vaaran aikana --"

"Sotaa", huusi Teodora pudottaen vaipan kasvoiltaan.

Vakava totisuus teki hänen kasvonsa kauniimmiksi kuin leikkisä hymy koskaan oli tehnyt.

"Täytyykö minun, vaimosi, muistuttaa sinua kunnian vaatimuksista?

"Sinäkö sallisit barbaarien asettua asumaan valtakuntaasi, sinäkö taipuisit heidän uhkauksistaan?

"Sinä, joka olet uneksinut Konstantinuksen valtakunnan saattamista uuteen loistoon.

"Sinäkö Justinianus, jonka kunnia on Persicius, Vandalicus, Alanicus ja Gothicus, sallisit tuon goottinuorukaisen vetää itseäsi parrasta, minne hän haluaa?

"Silloin et ole se Justinianus, jota maailma ja Teodora ovat vuosikausia ihailleet.

"Kunnioituksemme oli erehdystä."

Silloin Bysantin patriarkka -- hän luuli yhä vielä, että keisari oli järkähtämättömästi päättänyt suostua rauhaan -- uskalsi nousta vastustamaan keisarinnaa, joka ei aina ollut turhan tarkkaan noudattanut hänen edustamansa oikeauskoisuuden kaikkia hienoja vivahduksia.

"Kuinka", virkkoi hän, "korkea hallitsijatarko kehoittaa veriseen sotaan?

"Pyhällä kirkolla ei ainakaan ole minkäänlaista syytä puolustaa kerettiläisiä.

"Mutta kun nuori kuningas on erittäin lempeä Italian katolilaisille, niin voimme odottaa soveliaampaa aikaa, jolloin --"

"Ei, pappi", tiuskaisi Teodora, "tämän valtakunnan häväisty kunnia ei voi odottaa.

"Oi, Justinianus" -- tämä oli yhä vaiti ja sulki silmänsä, etteivät ne ilmaisisi hänen oikeata mielipidettään.

"Oi, Justinianus, älä salli minun, älä salli maailman pettyä suhteesi.

"Sinä et voi häpeällisesti sallia itseäsi pakotettavan sellaiseen, johon et pyydettäessä suostunut.

"Täytyykö minun muistuttaa sinua siitä, miten jo kerran ennenkin vaimosi neuvot ja rohkeus pelastivat kunniasi ja valtaistuimesi?

"Oletko jo ennättänyt unohtaa Niken kamalan kapinan?

"Oletko jo unohtanut, miten yhtyneet sirkuksen puolueet, miten Bysantin raivoisa roskaväki vyöryi tätä taloa kohti?

"Liekit ja huudot 'alas tyranni' nousivat tämän talon katon tasalle.

"Pakoa tai myöntymistä kaikki nämä pyhät piispat ja viisaat senaattorit, vieläpä sotapäällikkösikin neuvoivat silloinkin.

"Narses oli silloin Persiassa ja Belisariuksen olivat kapinoitsijat pakottaneet peräytymään meripalatsiin.

"Kaikki miehet vapisivat.

"Silloin vaimosi Teodora oli ainoa sankari rinnallasi.

"Jos olisit myöntynyt tai paennut, olisivat luultavasti valtaistuimesi ja henkesi olleet hukassa. Ainakin olisi kunniasi ollut mennyttä.

"Sinä horjuit ja aioit paeta.

"'Pysy ja -- jos siksi käy -- kuole Justinianuksena', sanoin sinulle silloin, 'mutta kuole ainakin purppuravaatteissa.'

"Sinä noudatit neuvoani, ja rohkeutesi pelasti sinut. Sinä odotit kanssani kuolemaa valtaistuimellasi -- ja Jumala lähetti Belisariuksen avuksi ja me voitimme.

"Samoin puhun nytkin.

"Älä väisty, roomalaisten keisari. Älä myönny barbaarien vaatimuksiin.

"Pysy lujana. Hautaudu kultaisen porttisi raunioihin, jos raivoavan gootin sotakirves murtaa sen...

"Mutta kuole keisarina.

"Germaanien määrätön röyhkeys on häväissyt tätä purppuraa.

"Näin heitän sen luotani ja vannon, etten pane sitä ennen hartioilleni, ennenkuin joka ainoa gootti on poissa tämän valtakunnan alueelta."

Hän repäisi yltään purppuravaipan ja heitti sen valtaistuimen portaille. Sitten hän aikoi taas istuutua tuolilleen.

Mutta Justinianus veti hänet luokseen ja painoi rintaansa vasten.

"Teodora", huudahti hän säkenöivin silmin, "kallis vaimoni!

"Sinä et tarvitse purppuraa hartioillasi. Henkesi on purppuraan puettu.

"Sinä yksin ymmärrät Justinianusta.

"Sota ja tuho barbaareille."

Senaattorit vapisivat pelosta katsoessaan tuota omituista näytelmää.

"Niin", lausui keisari kääntyen heidän puoleensa, "viisaat isät. Te olitte liian viisaita ollaksenne urhoollisia miehiä.

"On tosin suuri kunnia olla Konstantinuksen jälkeläinen.

"Mutta ei ole suurikaan kunnia olla teidän hallitsijanne.

"Pelkään vihollisteni olevan oikeassa. Konstantinus istutti tänne vain Rooman nimen, kuolleen muumion. Rooman sielu on jo paennut.

"Voi tätä valtakuntaa!

"Jos se olisi vapaa, jos se olisi tasavalta, olisi se tänään vaipunut häpeään.

"Sillä täytyy olla hallitsija, joka sen vetää ylös, kuten suohon vaipuvan ratsun, ankara ratsumies, joka käyttää piiskaa, suitsia ja kannuksia."

Silloin saapui ovelle pieni kumaraharteinen mies, joka kainalosauvan nojassa nilkutti salin läpi valtaistuimen juurelle.

"Roomalaisten keisari", sanoi hän noustuaan tervehdysasennostaan lattialta, "tautivuoteelleni sain epämääräisiä tietoja barbaarien röyhkeydestä ja täällä tällä hetkellä päätettävistä asioista.

"Silloin nousin ylös ja raahasin itseni vaivoin tänne, sillä minun täytyy nyt sinun suustasi saada varmuus siitä, olenko aina ollut narri pitäessäni sinua useista pikkumaisuuksista huolimatta suurena hallitsijana, ja täytyykö minun heittää päällikkösauvani syvimpään kaivoon vai voinko vielä sitä kunnialla kantaa?

"Sano vain yksi sana.

"Sotako vai rauha?"

"Sota, magister militum", vastasi Justinianus ilosta loistavin kasvoin.

"Voitto, Justinianus", huudahti päällikkö heittäen kainalosauvansa pois.

"Salli minun suudella käsiäsi, imperator."

Hän linkutti pitkin valtaistuimen portaita keisarin luo.

"Mutta, patricius", ivaili Teodora, "sinähän olet kerrassaan mies.

"Sinähän olet tähän saakka aina vastustanut goottisotaa.

"Oletko äkkiä tullut kunnianhimoiseksi?"

"Kunnianhimoiseksiko?" vastasi Narses.

"Sen kauniin saippuakuplan perässä, jota kunniaksi sanotaan, juoskoon Belisarius, tuo suuri lapsi.

"En ole kunnianhimoinen, mutta valtakunta on nyt vaarassa.

"Niin kauan kuin idästä päin vaara uhkasi, puolustin sotaa persialaisia vastaan. Goottien taholta ei ollut mitään pelättävää.

"Mutta nyt ovat sinun hurskautesi, keisarinna, ja Belisariuksen sankarimiekka niin kauan sohineet tuota vaapsahaispesää, että koko parvi lentää meille päin silmiä.

"Nyt vaara uhkaa sieltä päin ja siksi Narses kannattaa goottisotaa.

"Gootit ovat lähempänä Bysanttia kuin Kosroes itärajaamme.

"Se, joka tuon Totilan tavoin voi pelastaa valtakuntansa varmasta perikadosta, voi paljon helpommin syöstä toisen valtakunnan turmioon.

"Tuo nuori kuningas tuntuu olevan ihmeitten tekijä, joka pystyy mihin hyvänsä."

"Tällä kertaa on osakseni tullut se harvinainen ilo", lausui Justinianus, "että keisarinna ja Narses ovat olleet samaa mieltä."

Hän aikoi tämän sanottuaan lähteä pois kokoussalista.

Silloin keisarinna tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:

"Pysähdy, puolisoni.

"Olen tänään toisen kerran osoittautunut parhaaksi neuvonantajaksesi.

"Myönnäthän sen.

"Kuule siis, mitä minulla on vielä sanottavana ja seuraa neuvoani.

"Pidä koko tuo viisas joukko, paitsi Narsesta, huomiseen saakka vankina.

"Älkää vapisko, illustrissimi, tällä kertaa ei henkenne ole vaarassa.

"Te ette osaa pitää suutanne kiinni, jollei teiltä leikata kieltä.

"Tällä kertaa tyydymme sen sijaan sulkemaan teidät tänne.

"On olemassa salaliitto henkeäsi tai ainakin vapaata päätösvaltaasi vastaan, Justinianus.

"Sinua on tahdottu pakottaa sotaan gootteja vastaan.

"Nythän sota on tosin päätetty, mutta ensi yönä tai huomisaamuna on salaliiton määrä puhjeta.

"Nyt on pääasia, että salaliittolaisten annetaan toimia vapaasti.

"He eivät saa tietää, että heidän tarkoitusperänsä jo on saavutettu, sillä silloin he varmaankin luopuisivat aikeestaan.

"Vaarallisia, hyvin epäilyttäviä ja -- oi, Justinianus -- hyvin, hyvin rikkaita henkilöitä on osallisina salaliitossa.

"Olisi suuri vahinko, jos he pääsisivät pakoon virittämästäni verkosta."

Justinianus ei näyttänyt erityisesti säikähtyvän salaliitosta kuullessaan.

"Minäkin tiesin siitä", sanoi hän.

"Mutta onko se jo niin pitkälle kehittynyt?

"Joko huomenna varhain?

"Teodora", huudahti hän, "sinä olet valtakunnalleni tärkeämpi kuin Belisarius ja Narses.

"Kuule, kultakilpien päällikkö. Sinä pidät kaikki täällä koossa olevat vankeina siksi, kunnes Narses tulee heitä päästämään.

"Muistelkaa tätä hetkeä, hurskaat ja viisaat isät, ja mitä se ehkä voi teille opettaa.

"Narses tulee mukanamme."

Hän lähti salista.

Oviaukkoihin ilmestyi heti sen jälkeen henkivartijain joukko.

KYMMENES LUKU.

Keisari pyysi keisarinnan ja Narseksen mukaansa huoneisiinsa.

Saavuttuaan sinne hän syleili uudestaan, kolmannesta henkilöstä huolimatta, hellästi ja sydämellisesti puolisoaan.

"Innostuksesi ilahduttaa minua.

"Minä olen ylpeä vaimostani.

"Oi, miten jalo vihasi kaunisti sinua, Teodora.

"Miten voin sinut palkita?

"Saat itse määrätä suosioni ja kiitollisuuteni osoituskeinon, paras neuvonantajani ja kanssahallitsijani."

"Jos minä, heikko nainen, uskallan todella uskoa, että saan ottaa osaa tämän sodan suunnittelemiseen, niin pyydän ensin sinun ilmaisemaan, miten olet aikonut sodan johdon järjestää?"

"Joka tapauksessa lähetän Italiaan kaksi sotapäällikköä. En uskalla enää ketään lähettää yksin sen jälkeen, kun Belisarius leikki siellä kruunulla. Hänet minä kuitenkin taas lähetän sinne, se on varma päätökseni."

"Siinä tapauksessa", sanoi Teodora, "pyydän sinulta armon, että sallisit minun ehdottaa toisen sotapäällikön --

"Narses", jatkoi hän, ennenkuin Justinianus ehti mitään vastata, "tahdotko sinä lähteä toiseksi päälliköksi?"

Hän tahtoi heti tehdä tämän Italiaan lähdön mahdottomaksi.

"Kiitän", vastasi tämä katkerasti.

"Sinä tiedät, että olen itsepäinen, vanha sotaratsu. En osaa vetää toisen kanssa samaa kuormaa.

"Sotapäällikön sauvaa ja vaimoa, Justinianus, on miehen hallittava samalla tavalla."

"Kuinka sitten?"

"Joko yksin tai ei ollenkaan."

"Silloin et ainakaan sinä sitä pitele", virkkoi Justinianus kuivasti.

"Sinun ei tarvitse suinkaan pitää itseäsi korvaamattomana, magister militum."

"Kukaan ei täällä maan päällä ole korvaamaton, Justinianus.

"Lähetä siinä tapauksessa taas Italiaan suuri Belisarius.

"Koettakoon hän kolmannen kerran onneaan tuossa maassa, jossa laakereita kasvaa tiheässä.

"Minunkin aikani tulee.

"Avio-onnenne todistajanakaan ei minua kai enää täällä tarvita.

"Kotona, sairasvuoteeni jalkapäässä on levällään kartta, joka tarkasti näyttää kaikki Italian tiet. Salli minun päästä jatkamaan sen tutkimista. Se on nyt paljon mieltäkiinnittävämpi kuin Persian rajamaiden kartta.

"Vielä yksi neuvo.

"Loppujen lopuksi on sinun kuitenkin lähetettävä Narses Italiaan.

"Kuta aikaisemmin sinä hänet lähetät sinne, sitä enemmän säästyy sinulta tappioita, harmia, huolia ja -- rahaa.

"Ja jos nyt luuvalo tai odottamaton halvauskohtaus lopettaisi Narseksen päivät, ennenkuin kuningas Totila makaa kilvellään, niin kuka sotapäälliköistäsi sitten voittaisi kuningas Totilan?

"Sinähän uskot ennustuksiin.

"Tiedä siis, että Italiassa on jo kauan ollut sananpartena:

"'T. voittaa B:n, N. voittaa T:n.'"

"Merkitsisikö tämä kenties sitä, että Teodora voitti Belisariuksen, mutta Narses voittaa Teodoran", ivaili keisarinna.

"Minä en ole siten selittänyt tätä sananlaskuarvoitusta.

"Sinä sen siten selitit.

"Samapa se, minä hyväksyn tämänkin selityksen.

"Tiedätkö, Justinianus, mikä on viisain monista laeistasi?"

"Mikä?"

"Se, joka säätää kuolemanrangaistuksen Teodoran syyttämisestä.

"Se olikin ainoa keino, millä saat hänet säilytetyksi rinnallasi."

Hän lähti.

"Hävytön", tiuskaisi Teodora heittäen hänen jälkeensä myrkyllisen katseen.

"Hän uhkailee.

"Kun Belisarius on saatu vaarattomaksi, tulee Narseksen vuoro."

"Mutta toistaiseksi tarvitsemme heitä molempia", sanoi Justinianus.

"Ja sinä todennäköisesti ehdotat toiseksi Italiaan lähetettäväksi sotapäälliköksi saman miehen, josta oli kysymys ennen kuin Cassiodorus häädettiin hovista."

"Saman."

"Mutta olen saanut yhä enemmän vahvistusta epäluuloilleni tuota kunnianhimoista miestä ja hänen aikeitaan kohtaan."

"Oletko unohtanut, kuka paljasti ja teki vaarattomaksi Silveriuksen ja kuka ensiksi ilmoitti sinulle Belisariuksen vaarallisesta leikistä kruunulla?"

"Mutta hän seurustelee täällä juuri noiden miesten kanssa, jotka suunnittelevat salaliittoa minua vastaan."

"Niin, Justinianus, mutta vain minun käskystäni, heidän turmiokseen."

"Sehän jotakin olisi. Mutta entä jos hän pettää sinutkin?"

"Uskotko minua ja häntä ja lähetätkö hänet Italiaan, jos hän huomenna tuo kahleissa luoksesi salaliittolaiset, niiden joukossa heidän salaisen johtajansakin, jota et sinäkään vielä tiedä?"

"Minäpä tiedän sen. Johtajana on Belisariuksen vapautettu Photius."

"Ei ole, Justinianus.

"Johtajana on juuri se henkilö, jonka aioit lähettää uudestaan Italiaan, jollen olisi varoittanut sinua -- Belisarius."

Silloin keisari kalpeni, horjui ja tarttui valtaistuimen käsipuuhun.

"Luotatko silloin tuon ihmeellisen roomalaisen uskollisuuteen ja lähetätkö hänet sotajoukkoinesi Italiaan petturi Belisariuksen sijasta?

"Varmasti luotan", vastasi Justinianus. "Belisarius on siis sittenkin petturi.

"Siinä tapauksessa on kiire.

"Meidän on toimittava."

"Olen jo toiminut.

"Minun verkkoni ovat varmasti viritetyt, Justinianus.

"Anna minulle valtakirja niiden vetämiseen maalle."

Keisari teki myöntävän merkin.

Poistuessaan Teodora sanoi sisään kutsutulle ovenvartijalle:

"Nouda heti huoneisiini Rooman prefekti Cethegus.

"Tiedät kai hänen asuntonsa."

YHDESTOISTA LUKU.

Pian Cethegus olikin yhä hurmaavan kauniin nuoruudenystävänsä edessä, joka lepäsi sohvallaan meille hyvin tutussa huoneessa.

Galathea ojensi hänelle tuon tuostakin pienessä onyxmaljassa rohtoa, jota persialainen lääkäri -- kreikkalaiset lääkärit eivät enää voineet hänelle mitään -- oli määrännyt.

"Kiitän sinua, Teodora", sanoi Cethegus.

"Ja kun minun on kiitettävä muita kuin itseäni, niin kiitän mieluimmin nuoruudenystävätärtäni."

"Kuule, prefekti", virkkoi Teodora katsellen häntä tarkasti, "sinussa voisi olla miestä -- sanoisinko sitä barbaarin vaiko roomalaisen ominaisuudeksi -- ensin suutelemaan Kleopatraa, jota Caesar ja Antonius ovat jumaloineet, ja sitten kuitenkin viemään hänet mukanaan riemusaatossa Roomaan, kuten Oktavianus lienee aikonutkin menetellä.

"Ellei tuo käärmekuningatar olisi tehnyt aietta tyhjäksi.

"Kleopatra on aina ollut esikuvani. Caesaria en ole tavannut. Mutta käärmettä täytyy kenties käyttää. Sinun ei tarvitse kiittää minua. Olen puhunut ja toiminut täydestä vakaumuksesta. Tuo goottien taholta tullut vaara ja häväistys on upotettava vereen.

"En ole kenties aina ollut uskollinen puoliso Justinianukselle.

"Mutta hänen viisain ja uskollisin senaattorinsa olen aina ollut.

"Belisariusta ja Narsesta ei voi lähettää yhdessä Italiaan ja vielä vähemmän jompaakumpaa yksin.

"Sinun on lähdettävä. Sinä olet sankari, sotapäällikkö ja valtiomies. Mutta sittenkin olet sinä voimaton vahingoittamaan Justinianusta."

"Kiitän suosiollisesta arvostelustasi", vastasi Cethegus.

"Ystäväiseni, sinä olet sotajoukoton päällikkö, valtakunnaton keisari, laivaton perämies.

"Mutta jättäkäämme tämä asia. Sinä et kuitenkaan usko minua.

"Lähetän sinut Italiaan vakaumuksesta. Sinähän vihaat noita barbaareita.

"Toinen sotapäällikkö, jonka epäluuloinen keisari tietysti lähettää jälkeesi, on simpukkaprinssi Areobindos. Hänestä ei sinulle liene suurta haittaa.

"Minusta on hauskaa auttaa samalla nuoruudenystävää ja valtakuntaa.

"Ah, Cethegus, nuoruus!

"Teille miehille se on kultainen toive tai kultainen muisto. Meille naisille se on -- elämä.

"Toivon saavani takaisin edes yhden päivän siitä ajasta, jolloin annoin sinulle ruusuja ja sinä kirjoitit minulle runoja."

"Ruususi olivat kauniita, Teodora, mutta minun runoni eivät."

"Minusta ne olivat kauniita. Nehän olivat minulle omistetut.

"Mutta samoin kuin vanha rakkaus sulostuttaa vanha ja uusi vihakin äsken tekemääni päällikön valintaa, mikä sitäpaitsi hyödyttää valtakuntaa.

"Belisarius ei saa enää kohota kunnian kukkuloille.

"Ei, hänen on kukistuttava, tällä kertaa syvälle ja ainiaaksi.

"Niin totta kuin minä hallitsen Bysanttia."

"Entä Narses? Minusta olisi parempi, että sinä tuhoaisit tuon kädettömän pään kuin tuon päättömän käden."

"Kärsivällisyyttä -- yksi kerrassaan."

"Mitä on tuo hyväsydäminen sankari sitten tehnyt?"

"Hänkö? Ei mitään, vaan hänen vaimonsa Antonina, jonka voitto perustuu vain terveeseen vereen."

Kiukuissaan hento keisarinna puristi pienen, valkoisen kätensä nyrkkiin.

"Oi, miten minä vihaan häntä. Kadehdin. Tyhmät pysyvät aina terveinä.

"Mutta hän ei saa iloita kärsimyksistäni."

"Naisen kateudesta siis riippuu Kapitoliumin kohtalo", mietti Cethegus itsekseen. "Kuolkoon Kleopatra."

"Tuo narri on hurmautunut miehensä maineesta. Siihen kohtaan voin antaa kuolettavan iskun. Odota."

Hänen kauniit kasvonsa vavahtivat ankarasta kivusta. Hän heittäytyi pitkälleen vuoteelle.

"Voi kyyhkyläiseni", kehoitteli Galatea, "älä kiihoita mieltäsi.

"Tiedäthän, mitä persialainen sanoo. Jokainen rakkauden tai vihan aiheuttama --"

"Haa, viha ja rakkaus on elämää.

"Ja viha on ihmisen vanhentuessa vieläkin suloisempaa kuin rakkaus.

"Rakkaus on uskoton, viha uskollinen."

"Minä olen kummallakin alalla", sanoi Cethegus, "oppipoika rinnallasi.

"Olen aina kutsunut sinua 'Kypron sireeniksi.'

"Millä hetkellä tahansa voisit sinä suudellessasi repiä uhrisi palasiksi -- rakkaudesta tai vihasta.

"Mutta mikä on äkkiä muuttanut vihaksi rakkautesi Antoninaan?"

"Tuo teeskentelijä on tullut siveelliseksi.

"Vai olisiko hän todella heikkopäinen?

"Sekin on mahdollista.

"Hänen kalanverensä ei ole koskaan päässyt oikein kiivaaseen liikkeeseen. Hän pelkää voimakasta intohimoa ja rohkeata rikosta.

"Hän on liian itserakas luopuakseen rakkaudenosoituksista, liian pelkuri vastatakseen rakkauteen.

"Hän on taas tullut siveäksi ruvettuaan seuraamaan miestään sotaretkillä.

"Ha, ha, haa, pakosta. Samoin kuin pirukin paastoaa ruoan puutteessa.

"Olen näet pitänyt hänen ihailijaansa väkisin luonani."

"Boëthiuksen poikaako Aniciusta? Kuulin siitä puhuttavan."

"Niin. Antonina taas on Italiassa täydellisesti sopinut miehensä kanssa ja jakanut hänen maineensa ja onnettomuutensa.

"Ja siitä alkaen hän on ollut siveä aviovaimo, aivan kuin Penelope.

"Mutta mitä luulet tuon hanhen tekevän kotiin palattuaan?

"Hän moittii minua siitä, että olen houkutellut hänet siveyden tieltä.

"Ja vannoo riistävänsä Aniciuksen rinnoiltani.

"Ja tuo käärme onnistuikin.

"Hän herättää tuon hullun omantunnon. Riistää uskottoman kamariherrani yhä kauemmaksi luotani -- tietysti pitääkseen hänet itse."

"Sinä et siis usko", virkkoi Cethegus, "naisen voivan hankkia taivaalle ainoatakaan sielua --"

"Ottamatta pelastajan palkkiota päältäpäin. En usko.

"Mutta Antonina pettää itsensä ja hänet hurskailla puheillaan.

"Ja nuorukainen sallii niin mielellään nuoruutta uhkuvan kaunottaren pelastaa itsensä minun rinnoiltani, sillä minähän olen kuihtunut ja sairas, minut on aika jo kalvanut.

"Haa", huudahti hän intohimoisesti ja hypähti vuoteeltaan, "surkeata on, että ruumiin täytyy väsyneenä ruveta maata, ennenkuin sielu on saanut tuhannennen osan elämänjanoaan tyydytetyksi.

"Elämä on hallitsemista, vihaa, rakkautta."

"Tuollaisten nautintojen nälkäsi näyttää olevan pohjaton?"

"Niin on.

"Mutta pian on minun luovuttava olemisen runsaasta pitopöydästä, tästä valtaistuimesta, vaikka polttava sieluni isoaa ja janoaa iloja ja valtaa.

"En saa enää nauttia kuin muutamia pisaroita.

"Ah, luonto on kurja, kelvoton hutilus.

"Kerran, vuosisatojen kuluessa, miljoonien henkisesti ja ruumiillisesti rujojen joukkoon se luo sellaisen ruumiin ja sellaisen sielun kuin Teodoralla on, voimakkaan ja ikuista elämää ja nautintoa kaipaavan.

"Ja kolmen vuosikymmenen perästä, kun tuskin olen ehtinyt kostuttaa huuliani täydestä elämän pikarista, luonto kieltää janoavan tyydyttämästä haluaan.

"Kirotut olkoot kateelliset jumalat.

"Mutta ihmisetkin voivat kadehtia ja kateus saa heidät paholaisiksi.

"Muutkaan eivät saa nauttia, kun minä en enää jaksa nauttia.

"Muutkaan eivät saa nauraa, kun minä yöt valvon tuskissani.

"Tuo terveyttä uhkuva naikkonen ei saa ilkkua uskottoman miehen kanssa, joka oli Teodoran oma ja sittenkin voi ajatella toista naista, hyvettä ja taivasta.

"Vasta tänään hän sanoi minulle, ettei hän enää kestä tätä maineetonta ja kunniatonta elämää naisten huoneissa. -- Taivas ja maa kutsuvat muka häntä muuanne.

"Hän saa koston siitä -- hän ja hänen viettelijänsä.

"Tule, Cethegus", jatkoi hän vimmoissaan tarttuen tämän käsivarteen, "me tuhoamme heidät molemmat."

"Sinä unohdat", vastasi Cethegus kylmästi, "ettei minulla ole mitään syytä vihata Aniciusta.

"Minkä siis tässä asiassa teen, sen teen sinun tähtesi."

"Et aivan kokonaan, sinä viisas, jäinen roomalainen.

"Luuletko sinä, etten ole huomannut aikeitasi?"

"Tuskin", ajatteli Cethegus.

"Sinä et tahtoisi Belisariusta Italiaan.

"Sinä tahdot yksin taistella ja voittaa siellä.

"Korkeintaan tahdot rinnallesi varjon, jollainen Bessas oli ja jollainen Areobindos tulee olemaan.

"Luuletko, etten huomannut aikeitasi, kun niin mestarillisesti sait aikaan sen, että Belisarius kutsuttiin pois Ravennasta?

"Justinianuksenko vuoksi muka!

"Mitä sinä välität Justinianuksesta?"

Cetheguksen sydän sykki tavallista taajemmin.

"Tai Rooman vapaudesta? Naurettavaa. Sinä tiedät, että ainoastaan voimakkaat, yksinkertaiset miehet ovat vapauteen luodut.

"Sinä tunnet kviritisi.

"Ei, sinun päämääräsi on korkeammalla."

"Olisiko tuo nainen huomannut sen, mitä eivät viholliseni eivätkä ystäväni ole aavistaneet", tuumi Cethegus.

"Sinä tahdot yksin vapauttaa Italian ja yksin Justinianuksen sijaisena hallita Italiaa, lähinnä hänen valtaistuintaan, paljon ylempänä Belisariusta ja Narsesta, lähinnä Teodoran jälkeen. Jos olisi vielä korkeampi päämäärä, niin sinnekin sinä lentäisit."

Cethegus hengitti vapaammin.

"Se päämäärä ei olisi suunnattoman vaivannäköni arvoinen", ajatteli hän.

"On suurenmoista ajatella olevansa Justinianuksen ensimmäinen palvelija."

"Tietysti hän ei voi ajatella kenenkään kohoavan miehensä yläpuolelle, jota ihan itse kuitenkin joka päivä pettää."

"Ja Teodoran apulaisena hallita -- keisaria."

"Tämän hovin imartelua täynnä oleva ilma näkyy pimittävän kirkkaankin ymmärryksen", mietti Cethegus.

"Se on purppuran hulluutta.

"Hän ei voi ajatella ketään muuta kuin itseään yksinvaltiaaksi."

"Niin, Cethegus. Kenenkään muun en sallisi ajatellakaan sellaista.

"Sinua tahdon auttaa päämääräsi saavuttamisessa. Sinun kanssasi tahdon jakaa maailman vallan -- kenties hullun nuoruudenmuiston vuoksi. Muistatko vielä, miten vuosikausia sitten jaoimme pienessä huvilassani kaksi tyynyä keskenämme. Me kutsuimme niitä Idäksi ja Länneksi.

"Se oli enne.

"Jakakaamme nytkin Itä ja Länsi. Justinianukseni kautta hallitsen minä Itä-Roomaa. Cethegukseni kautta tahdon hallita Länsi-Roomaa."

"Ylpeä nainen", mietti Cethegus.

"Jollei neitseellinen Matasunta olisi kuollut, vaan olisi tullut tähän hoviin, niin sinua ei olisi enää."

"Mutta ennen kaikkea", sanoi Teodora, "on Belisarius saatava pois tieltä.

"Justinianus oli jo päättänyt lähettää hänet ylimpänä päällikkönä Italiaan."

Cethegus rypisti otsaansa.

"Justinianus luottaa hänen koiranuskollisuuteensa.

"Hänen täytyy kouraantuntuvasti tulla vakuutetuksi Belisariuksen uskottomuudesta."

"Se käynee vaikeaksi", tuumi Cethegus.

"Ennen Teodora muuttuu uskolliseksi kuin Belisarius uskottomaksi."

Rangaistukseksi hän sai lempeän iskun suulleen.

"Sinulle olen minä, hullu, pysynyt uskollisena, ainakin suopeana.

"Tahdotko Belisariuksen taas Italiaan?"

"En mistään hinnasta."

"Auta siis minua tuhoamaan hänet sekä Boëthiuksen pojan."

"Olkoon menneeksi", vastasi prefekti. "Minulla ei ole mitään syytä säästää Severinuksen veljeä.

"Mutta miten? Miten luulet saavasi Belisariuksen uskottomuuden todistetuksi?

"Sitä odotan jännittyneenä.

"Jos sen saat tehdyksi, myönnän olevani Teodoran rinnalla oppipoika juonittelussakin, eikä ainoastaan vihassa ja rakkaudessa."

"Se sinä oletkin, Latiumin hidas poika.

"Kuule siis. -- Mutta se on niin vaarallista, että minun täytyy pyytää sinua, Galatea, vartijaksi, ettei kukaan voisi kuunnella.

"Ei, muori hyvä, ei oven sisäpuolella -- minä pyydän oikein kauniisti -- vaan ulkopuolella.

"Jätä minut vain kahden kesken prefektin kanssa, sillä nyt on kysymys -- valitettavasti -- vihan salaisuudesta."

Kun prefekti jonkin ajan kuluttua lähti huoneestaan, sanoi hän itsekseen:

"Jos tuo nainen olisi mies -- täytyisi hänen kuolla.

"Hän olisi vaarallisempi kuin barbaarit ja Bysantti yhteensä.

"Mutta silloin -- onneksi -- ei hänen ilkeytensä olisikaan niin perinpohjaisen pirullista."

KAHDESTOISTA LUKU.

Heti kun prefekti oli saapunut kotiinsa, Syphax ilmoitti Boëthiuksen pojan saapuneeksi. Keisarinna oli lähettänyt hänet.

"Päästä hänet sisään, mutta älä ketään muuta, ennenkuin hän on lähtenyt. Lähetä heti noutamaan luokseni tribuuni Piso."

Nuori Anicius, joka oli vähitellen kehittynyt mieheksi, tuli sisään.

Hänellä oli yllään yksinkertainen puku ja hänen tukkansa, joka oli tavallisesti taiteellisesti käherretty ja voideltu, oli nyt aivan sileä.

Hänen pehmeät kasvonpiirteensä -- ne muistuttivat prefektille elävästi Camillaa -- olivat entistä miellyttävämmät niistä tällä kertaa kuvastuvan päättäväisyyden vuoksi.

"Sinä muistutat kaunista sisartasi, Anicius", sanoi Cethegus hänelle.

"Hänen vuoksensa tulinkin tänne", virkkoi nuorukainen totisena.

"Sinä olet isäni ja sukuni vanhin ystävä. Sinä kätkit Severinusta ja minua omassa talossasi ja kun meitä haettiin, autoit meidät pakosalle, vaikka siten vaara uhkasi sinua itseäsi.

"Sinä olet Bysantissa ainoa, jolta voin pyytää isällistä neuvoa eräässä epäselvässä asiassa.

"Vasta muutamia päiviä sitten sain tämän arvoituksellisen kirjeen:

"Aniciukselle, isäntäni pojalle, Corbulo, hänen vapautettunsa --"

"Corbulo! Olen kuullut sen nimen."

"Hän oli isäni vapautettu, jonka luona äitini ja sisareni saivat turvapaikan ja joka --"

"Kaatui veljesi kanssa Rooman edustalla."

"Niin. Mutta hän kuoli vasta goottien leirissä, jonne hänet pahasti haavoittuneena oli viety yhdessä kuolevan veljeni kanssa Ad aras Bacchi nimisestä kylästä.

"Niin kertoi minulle samassa tilaisuudessa vangiksi joutunut Belisariuksen armenialainen palkkasoturi Sutas, joka toi minulle Corbulon kesken jääneen kirjeenkin.

"Lue itse."

Cethegus otti käteensä pienen vahataulun ja luki epäselvän kirjoituksen:

"Kuolevan veljesi viimeiset sanat, viimeinen perintö olivat: Anicius kostakoon äidin, sisaren ja minut. Meidät kaikki on kotimme paha henki -- --"

"Tähän päättyy kirje, valitettavasti", sanoi Cethegus antaen taulun takaisin.

"Niin. Corbulo meni tainnoksiin eikä hän enää tullut tajuihinsa ennen kuolemaa, kertoi minulle palkkasoturi."

"Tässä asiassa ei voi paljoa tehdä", sanoi Cethegus olkapäitään kohauttaen.

"Niin kyllä, mutta palkkasoturi Sutas kuuli vielä erään kuolevan veljeni Corbulolle sanoman lauseen, -- he makasivat samassa teltassa -- joka voi olla salaisuuden avain."

"Mikä se oli", kysyi Cethegus hyvin osanottavan näköisenä.

Severinus oli sanonut: "Minä aavistan asianlaidan. Hän tiesi tuosta väijytyksestä. Hän lähetti meidät kuolemaan."

"Kuka", kysyi Cethegus.

"Sen tahtoisinkin tietää."

"Eikö sinulla ole aavistustakaan?"

"Ei ole, mutta lieneeköhän mahdotonta saada asianomainen selville?"

"Miten aiot alkaa?"

"Lähetti kuolemaan" -- sillä voidaan tarkoittaa vain johtajaa, sotapäällikköä, joka oli käskenyt veljeni ottamaan osaa Belisariuksen retkeen, joka alkoi Tiburtiuksen portilta Roomasta.

"Sillä Severinus ei kuulunut siihen aikaan Belisariuksen seurueeseen.

"Hän oli legioonalaistesi tribuuni.

"Jos sinä, Belisarius ja Prokopius toden teolla koetatte ottaa selvää tuosta käskijästä, niin varmasti se onnistuukin.

"Sinun käskystäsi hän ei lähtenyt, sillä siellä ei ollut ainoatakaan toista sinun legioonalaistasi eikä ratsumiestäsi."

"Se on totta", myönsi Cethegus, "mikäli muistan."

"Ei ainoatakaan.

"Prokopiushan -- valitettavasti hän on nykyjään Aasiassa tutkimassa Justinianuksen rakennuksia -- oli itse mukana. Hän on usein luetellut minulle retkellä olleiden nimet.

"Kun hän palaa kotiin, kyselen tarkkaan kenen kanssa veljeni viimeksi ennen retkeä seurusteli, kenen talossa tai teltassa hän oli. En suo itselleni lepoa enkä rauhaa. Kyselen Severinuksen vielä elossa olevilta tovereilta, missä he olivat hänet nähneet viimeiseksi ennen hyökkäystä."

"Sinä olet ikäiseksesi tarkkanäköinen", sanoi prefekti omituisesti hymyillen.

"Milloin viisautesi on noin kypsynyt?

"Tosiaankin. Olethan ollut hyvässä koulussa, missä opitaan oveluutta.

"Tietääkö keisarinna mitään kirjeestäsi?"

"Ei, eikä hän saa tietääkään.

"Älä mainitse hänen nimeään.

"Jumala lähettää tuon kostovelvollisuuden viimeisenä kehoitushuutona, joka repäisee minut hänestä erilleen."

"Lähettikö hän sinut luokseni?"

"Lähetti, tosin erään toisen asian vuoksi -- mikä kuitenkin päättynee aivan toisin kuin hän luulee.

"Muutama hetki sitten hän kutsutti minut luokseen ja kysyi minulta taas hymyillen, oliko vaikeata olla kultahäkissä.

"Minua inhoittaa koko nainen.

"Ja minua kaduttaa, että olen kuluttanut turhaan kuukausmääriä hänen luonaan, kun veljeni sillä välin taisteli ja kaatui isänmaan puolesta.

"Vastasin hänelle niin tylysti, että pelkäsin vihan myrskyn nousevan.

"Mutta ihmeekseni hän pysyi aivan levollisena ja sanoi hymyillen:

"'Olkoon niin. Uskollisuus ei ole ikuista. Mene Antoninan tai hyveen tai noiden molempien jumalatarten luo.'

"'Mutta suosioni viimeiseksi merkiksi tahdon pelastaa sinut varmasta tuhosta.'

"'Bysantissa on olemassa roomalaisten ja kreikkalaisten nuorukaisten salaliitto Justinianuksen henkeä tai vapautta vastaan.'

"'He tahtovat pakottaa hänet ryhtymään uudestaan goottisotaan ja nimittämään Belisariuksen sotapäälliköksi.'

"'Vaiti, minä tiedän sen.'

"'Tiedän myös, että sinut on jo puoliksi saatu salaliiton puolelle. Et ole käynyt ainoassakaan kokouksessa, mutta säilytät salaliittolaisten asiakirjoja.'

"'Olen sallinut heidän puuhata, sillä joukossa on useita vanhoja kadehtijoitani, jotka nyt yhdellä kertaa saan tuhotuksi.'

"'Muutaman päivän perästä vedän verkkoni.'

"'Sinua varoitan, että pelastuisit.'

"'Mene prefektin luo. Hän vie sinut Bysantista palkkasoturiensa mukana.'

"'Sano vain hänelle, että sinua uhkaa vaara ja että Teodora lähetti sinut.'

"'Mutta älä ilmaise hänelle mitään salaliitosta, sillä siihen ottavat osaa useat hänen sotatribuuneistaankin, jotka hän mielellään pelastaisi, mutta jotka minä tahdon tuhota.'

"Ja minä tulin luoksesi, en turvaa hakemaan, vaan varoittamaan sinua ja roomalaisia aseveljiäni.

"Minä menen kokoukseenkin -- tänään ei vielä vaara uhkaa, vakuutteli keisarinna -- varoittamaan salaliittolaisia ja ilmoittamaan heille, että salaliitto on tullut ilmi.

"Sinun ei tarvitse lähteä sinne, prefekti. Sinä et saa antaa ilmi itseäsi. Justinianus epäilee muutenkin jo sinua.

"Nuo hullut tahtovat odottaa siksi, että ovat saaneet Belisariuksen puolelleen.

"Ja huomenna he ovat luultavasti kaikki vankeina, jollei heitä varoiteta.

"Minä riennän varoittamaan ystäviäni.

"Mutta sitten ryhdyn väsymättömästi hakemaan veljeni murhaajaa."

"Puuhasi ovat kiitettäviä" sanoi Cethegus.

"Ohimennen sanoen, missä sinulla on salaliittolaisten kirjeet kätkössä?"

"Siellä", vastasi nuorukainen punastuen, "missä säilytän kaikkia salaisuuksiani, muita, pyhempiä, minulle äärettömän kalliita kirjeitä ja minne tämänkin taulun kätken. Sinä saat tietää kätköpaikan, sillä sinä olet perheemme vanhin ystävä. Sinä autat minua kostotyöni toteuttamisessa.

"Samaan paikkaan olen kätkenyt palkkasoturi Sutaksen kertomuksen molempien kuolevien tuskin tajuttavasta keskustelusta. He puhuivat 'myrkytyksestä', 'murhaamiskäskystä', 'syytöksestä senaatin edessä' -- vihollinen on siis ollut roomalainen senaattori -- 'purppuranpunaisesta kypärätöyhdöstä', 'mustasta helvetinratsusta'.

"Ja niin edespäin", keskeytti Cethegus. "Missä on kätköpaikka? Sinun on kenties paettava nopeasti, sillä en kehoita sinua luottamaan keisarinnaan. Et pääse kenties kotiisikaan enää."

"Sen vuoksi onkin välttämätöntä, että sinä jatkat työtäni. Neuvon sinulle kätkön. Asuntoni pihalla. Kolmas tiili vesisäiliöstä vasempaan on ontto.

"Muunkin vuoksi on sinun se saatava tietää", jatkoi hän synkännäköisenä.

"Jollei ystäviä, jollei salaliittolaisia voida pelastaa -- jos minun vapauttani uhataan -- silloin olet oikeassa varoittaessasi minua. Olen jo kauan huomannut, että keisarin tai keisarinnan vakoojat seuraavat minua. Silloin teen nopeasti verisen lopun. -- Mitä on silloin elämästäni hyötyä. -- Jollen saa täytetyksi Severinuksen antamaa tehtävää -- silloin -- minun on joka aamu ilmoitettava keisarille, miten keisarinna on nukkunut -- surmaan tyrannin hänen orjiensa keskellä."

"Hullu", huusi Cethegus hänelle todella säikähtyneenä, sillä nyt tahtoi hän suojella Justinianuksen henkeä ja valtaa -- "mihin johtavatkaan sinua katumus ja hyödyttömänä kulunut elämä?

"Ei, Boëthiuksen poika ei saa päättää päiviään murhaajana.

"Jos tahdot verellä sovittaa maineettoman menneisyytesi, niin ryhdy taisteluun legioonalaisteni joukossa. Puhdista itsesi barbaarien veressä sankarin miekalla eikä murhaajan tikarilla."

"Sinä puhut jalosti.

"Ja tahdotko sinä ottaa ratsumiestesi joukkoon minut, kokemattoman?

"Miten voinkaan kiittää sinua?"

"Säästä kiitoksesi siksi, kun kaikki on valmista, kun taas näemme toisemme.

"Varoita tänään salaliittolaisia.

"Se on jo rohkeuden koe.

"Sillä en pidä sitä niin vaarattomana kuin miltä se näyttää.

"Jos pelkäät vaaraa, niin sano se julkisesti."

"Minäkö säikkyisin ensimmäistä rohkeuden koetta?

"Lähden varoittamaan heitä, vaikka varma kuolema minut perisi."

Hän puristi prefektin kättä ja riensi tiehensä.

Heti kun hän oli poistunut, Syphax saattoi prefektin huoneeseen toista tietä tribuuni Pison.

"Jambien tribuuni", huudahti Cethegus hänet nähtyään, "nyt sinun täytyy olla yhtä nopsajalkainen kuin säkeesi tavallisesti.

"Bysantin salaliitoista ja kissanpoluista olemme saaneet tarpeeksemme.

"Hae heti käsiisi kaikki nuoret roomalaiset, jotka ovat käyneet Photiuksen talossa.

"Kaikki paetkoot ennen auringonlaskua näiden muurien sisältä.

"Nyt on henki kysymyksessä.

"Kukaan ei saa enää tänään mennä Photiuksen 'iltajuominkeihin'.

"Yksitellen, pienissä joukoissa lähtekää metsästämään tai purjehtimaan kilpaa Bosporuksella. Mutta laittautukaa nopeasti tiehenne.

"Salaliitto on tarpeeton.

"Pian tuuba kutsuu teitä taas taisteluun barbaareita vastaan Latiumissa.

"Kaikki pakoon!

"Odottakaa minua Epidamnuksessa.

"Sieltä noudan isaurilaisineni teidät kolmanteen taisteluun Roomasta.

"Suori nopeasti tiehesi!

"Syphax", virkkoi hän jäätyään kahden kesken tämän kanssa, "oletko käynyt äskettäin suuren sotapäällikön talolla?

"Milloin häntä varrotaan palaavaksi?"

"Auringonlaskun aikana."

"Uskollinen puoliso kai odottaa häntä kotona? Hyvä!

"Kantotuoli -- ei omani. Vuokraa ensimmäinen, minkä saat hippodromin luota. Ota sellainen, jonka oviluukut saa aivan kiinni.

"Vie se satamakaupunkiin, vaatekaupustelijain kadun päähän."

"Herra, siellä asuvat tämän hylkiöistä rikkaan kerjäläiskaupungin pahimmat hylkiöt.

"Mitä sinä siellä teet?"

"Nousen kantotuoliin.

"Sitten punaiseen taloon."

KOLMASTOISTA LUKU.

Punaisessa talossa, Belisariuksen palatsissa Justiniana (Sycae) nimisessä kaupunginosassa Antonina istui työhönsä syventyneenä.

Hän ompeli kultalaakerein päärmättyä vaippaa Belisarius-sankarille.

Matalalla pöydällä hänen vieressään oli jalokivillä koristeltuihin kansiin sidottuna purppuramusteella kirjoitettu korukappale Prokopiuksen teosta "Vandaalisota". Se oli äskettäin ilmestynyt ja se kuvasi hänen puolisonsa loistavinta sotaretkeä.

Hänen jalkojensa juuressa makasi ihana eläin, toinen kesytetyistä metsästysleopardeista, jotka Persian kuningas oli viime rauhanteon jälkeen lahjoittanut Belisariukselle.

Se oli erittäin kallisarvoinen lahja, sillä kesyttäminen onnistuu vain hyvin harvoin aivan täydellisesti. Useita satoja nuorina vangittuja tai vankeudessa syntyneitä poikasia täytyy vuosia kestäneen työn jälkeen tappaa kesyttämiseen mahdottomina.

Tuo ihmeen kaunis, suuri ja väkevä eläin -- se villiytyi helposti metsästysretkillä nautittuaan lämmintä verta, minkä vuoksi se oli nytkin jätetty kotiin -- ojenteli jäseniään kuin kotikissa Antoninan hameen liepeillä, leikki kultalankakerällä, heilutteli häntäänsä ja hieroi pyöreätä, viisaannäköistä päätään hallitsijattarensa jalkoihin.

Silloin orjatar ilmoitti vieraan miehen -- hän oli saapunut vaatimattomassa vuokrakantotuolissa ja oli puettuna yksinkertaiseen vaippaan. -- Häntä oli koetettu käännyttää takaisin, koska isäntä ei ollut kotona eikä Antonina hänen poissa ollessaan ottanut vieraita vastaan.

Mutta häntä ei saatu poistumaan -- hän käski sanoa:

"Ilmoittakaa Antoninalle paavi Silveriuksen voittaja."

"Cethegus", huudahti Antonina. Hän kalpeni ja rupesi vapisemaan.

"Tuokaa hänet heti sisään."

Hän muisti tuon miehen etevämmyyden, joka ilmeni heti heidän ensimmäisessä kohtauksessaan ja joka ei sen jälkeen ollut hänen mielestään haihtunut. Hän muisti, miten tuo mies, kun hänen puolisonsa ja viisas Prokopius sekä kaikki sotapäälliköt olivat voimattomina papin edessä, voitti ja nöyrrytti voittajan. Miten hän Roomaan tultaessa, Anius sillan taistelussa, Roomaa puolustettaessa Vitigestä vastaan, Ravennan leirin edustalla ja tämän kaupungin valloituksessa aina ja alati oli säilyttänyt etevämmyytensä. Hän ei ollut koskaan käyttänyt tätä etevämmyyttään Belisariusta vastaan. Päin vastoin oli hänen varoitustensa halveksiminen aina tuottanut onnettomuutta. Hänen neuvojensa noudattaminen oli aina tuonut voiton.

Nuo muistot risteilivät hänen aivoissaan ja melkein huumasivat hänet.

Prefektin askeleet kuuluivat.

Hän hypähti pystyyn.

Leopardi, joka sisääntulijan vuoksi työnnettiin syrjään mukavalta paikaltaan ja jonka leikki keskeytettiin, nousi muristen ja katseli uhkaavasti ovea kohti näyttäen keltaisia hampaitaan.

Tulija vetäisi kiivaasti oviverhot syrjään ja pisti puolittain hilkan peittämän päänsä sisään.

Se pelästytti tai ärsytti leopardia. Kesytyksen ensi aikoina nimittäin persialaiset jalopeuran- ja tiikerinkesyttäjät käyttävät pitkiä villavaippoja sekä naamareita, jotka suojelevat kasvoja ja kaulaa. Vanhan vihollisen muisto lienee herännyt julmassa, tuskin koskaan kesyttyvässä eläimessä.

Julmasti ulvahtaen se kyyristyi hyökkäysasentoon ja pieksi lattiaa pitkällä hännällään. Suupielistä pursui vaahto. Kaikki nämä olivat mitä julmimman vihan merkkejä.

Antonina huomasi sen.

"Pakene, pakene, Cethegus", huusi hän.

Jos hän olisi sen tehnyt, jos hän olisi kääntänyt selkänsä, olisi hän ollut hukassa. Peto olisi silloin hyökännyt hänen niskaansa.

Hänen pakomatkansa suojana ei olisi nimittäin ollut ainoatakaan suljettavaa ovea, vain kankaisia oviverhoja.

Hän astui nopeasti lähemmäksi, työnsi hilkan päästään, katsoi leopardia terävästi silmiin, kohotti vasemman kätensä etusormen uhkaavasti ylös ja ojensi leveän, kiiltävän tikarin eteensä.

"Alas, alas! Muuten uhkaa kuuma rauta."

Hän huusi nämä sanat persiankielellä ja astui vielä askeleen murisevaa eläintä kohti.

Silloin leopardi päästi pelon aiheuttaman, vinkunaa muistuttavan äänen. Hyppyä varten jännitetyt lihakset höltyivät. Vinkuen se ryömi eteenpäin ja nuoli pelosta vapisten Cetheguksen vasemman jalan sandaalia. Oikean jalkansa prefekti pani eläimen niskalle.

Antonina oli vaipunut kauhusta istualleen. Jäykkänä hän katseli tuota kammottavan kaunista näkyä.

"Eläinkin sinua kumartaa", änkytti hän.

"Dareios on tähän saakka kieltäytynyt sitä tekemästä -- se tuli aina vihaiseksi, kun Belisarius tahtoi pakottaa sen siihen. Missä sinä, Cethegus, olet tuon taidon oppinut?"

"Persiassa tietysti", vastasi tämä.

Ja hän potkaisi murtunutta eläintä kylkeen niin kovasti, että se kivusta kiljaisten hypähti pystyyn ja haki suojaa kamarin nurkasta, minne se asettui makaamaan silmät pelokkaasti suunnattuina Cethegukseen.

"Belisarius on valloittanut vain persialaisten linnat, mutta ei ole opetellut heidän kieltään", sanoi Cethegus. "Eläimet puolestaan eivät osaa kreikankieltä.

"Sinähän olet hyvässä turvassa Belisariuksen poissa ollessa", hän jatkoi pistäen tikarin vaipan rintapoimuun.

"Mikä tuo sinut hänen taloonsa", kysyi Antonina yhä vapisten.

"Usein halveksittu ystävyys.

"Nyt on kysymyksessä puolisosi pelastaminen, hänen, jolla on jalopeuran rohkeus, mutta ei hiiren näppäryyttä. Prokopius on valitettavasti kaukana. Muuten olisin lähettänyt miehesi luokse tämän neuvonantajan, johon hän enemmän luottaa.

"Minä tiedän, että Belisariusta uhkaa keisarin taholta ankara isku.

"Se on vältettävä.

"Keisarin suosio --"

"On vaihteleva, sen kyllä tiedän. Mutta Belisariuksen ansiot --"

"Ne juuri koituvat hänen turmiokseen.

"Mitättömämpää ei Justinianus pelkäisikään.

"Mutta Belisariusta hän pelkää --"

"Sen olemme usein saaneet kokea", vastasi Antonina huoaten.

"Sinä saat ensimmäisenä tietää sen, mistä kenelläkään palatsin ulkopuolella ei ole aavistustakaan. Keisari on tänään asettunut goottisodan puolelle."

"Vihdoinkin", huudahti Antonina, jonka kasvot loistivat ilosta.

"Niin, mutta ajattele millainen häpeä -- Belisarius ei tule päälliköksi."

"Kuka sitten", kysyi Antonina vihoissaan.

"Minä olen yksi --"

Antonina katsoi epäilevästi häntä.

"Niin, tunnustan, että tämä on jo kauan ollut päämääräni.

"Mutta toiseksi päälliköksi tulee Areobindos.

"En voi tuon varjoherran kanssa päästä työn alkuunkaan.

"En voi voittaa gootteja hänen avullaan, sillä hän on vain kiusana.

"Gootteja ei voita kukaan muu kuin Belisarius.

"Sen vuoksi on minun saatava hänet mukaani, minun puolestani vaikka ylipäällikkönäkin.

"Katso, Antonina, minä pidän itseäni suurempana valtiomiehenä --"

"Belisariukseni on sankari eikä mikään valtiomies", vastasi Antonina.

"Mutta naurettavaa olisi verrata minua sotapäällikkönä vandaalien, persialaisten ja goottien voittajaan.

"Näetkö -- tunnustan sen peittelemättä -- minä menettelen nyt itsekkäistäkin syistä enkä yksinomaan suopeudesta Belisariusta kohtaan.

"Minun täytyy saada Belisarius liittolaisekseni."

"Se on minusta luonnollista", tuumi Antonina.

"Mutta Justinianusta ei ole helppo taivuttaa Belisariuksen lähettämiseen.

"Hän epäilee sitäpaitsi miestäsi uudelleen. Ja nyt vielä entistä enemmän."

"Miksi niin?"

"Belisarius on tosin syytön, mutta toisaalta hyvin varomaton.

"Viime kuukausien kuluessa hän on saanut salaisia kirjeitä, lappuja ja kehoituksia. Niitä on pistetty kylpylöissä hänen vaippaansa, niitä on heitetty puutarhaan. Kaikissa kehoitetaan häntä liittymään erääseen salaliittoon."

"Hyvä Jumala, tiedätkö sinä sen", änkytti Antonina.

"Ikävä kyllä, en minä yksin. Muutkin sen tietävät -- itse keisarikin."

"Mutta sehän ei koske keisarin henkeä eikä valtaistuinta", sanoi Antonina.

"Ei, vain hänen vapauttaan, määräämisoikeuttaan. -- 'Sota gootteja vastaan' -- 'Belisarius päälliköksi' -- 'häpeällistä on palvella kiittämätöntä' -- 'aseta pakko herrallesi hänen omaksi edukseen' --

"Sentapaisia kirjoituksia oli lapuissa -- eikö ollutkin?

"Belisarius ei ole noudattanut näitä kehoituksia. Mutta hän on ollut siksi varomaton, ettei ole ilmoittanut keisarille niistä. -- Se voi maksaa Belisariuksen pään."

"Kaikki pyhimykset auttakoot", huusi Antonina käsiään väännellen, "hän teki sen minun neuvostani, minun pyynnöstäni. Prokopius neuvoi -- samoin kuin sinä nyt -- ilmoittamaan asian heti keisarille.

"Mutta minä -- minä pelkäsin keisarin epäluuloisuutta. Hän olisi voinut noita kehoituksia pitää jonkinlaisina Belisariuksen syyllisyyden todistuksina."

"Se ei kai ollut ainoa syy", virkkoi Cethegus hiljaa katsellen varovaisesti ympärilleen, "miksi neuvoit Belisariuksen niin tekemään."

"Mitä muita syitä minulla olisi ollut? Mitä tarkoitat", kysyi Antonina hiljaa.

Hän punastui.

"Sinä tiesit, että perheenne hyviä ystäviä oli salaliitossa osallisina. Näitä tahdoit ensin varoittaa ja erottaa heidät syyllisistä, ennenkuin salaliitto tulisi ilmi."

"Niin", änkytti Antonina, "Photius, hänen vapautettunsa --"

"Ja eräs toinenkin", kuiskasi Cethegus, "jonka ei pitänyt joutua Bosporuksen aaltoihin heti Teodoran kahleista vapauduttuaan."

Antonina kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minä tiedän kaikki, Antonina. Tunnen vähäisen vikasi ennen vanhaan -- ja nykyiset hyvät tarkoitusperäsi.

"Mutta vanha mieltymys on sinulle tehnyt kepposen.

"Paitsi Belisariusta olet nyt ajatellut hänenkin menestystään.

"Ja jos Belisarius nyt joutuu tuhon omaksi, niin kenen on syy?"

"Vaikene, armahda", rukoili Antonina.

"Älä epäröi", jatkoi Cethegus. "Sinullahan on vankka turva -- hyvä puolustajatar keisarin luona. Vaikka miehesi mahdollisesti joutuukin maanpakoon, niin pahimman kohtalon voi mahtavan ystävättäresi välitys estää."

"Keisarinnanko", huudahti Antonina.

"Hän selittää asiat omalla tavallaan! Hän on vannonut saattavansa meidät perikatoon."

"Silloin ovat asiat huonosti", virkkoi Cethegus, "hyvin huonosti, sillä keisarinnakin tietää salaliitosta ja Belisariukselle lähetetyistä kirjeistä.

"Ja sinähän tiedät. Paljon pienemmistä syistä kuin salaliittoon houkuttelemisesta, on --"

"Keisarinna tietää sen! Silloin olemme hukassa. Auta, pelasta sinä, joka löydät tien siinäkin, missä tavallinen silmä ei näe."

Ylpeä nainen heittäytyi itkien polvilleen prefektin eteen.

Huoneen nurkasta kuului valittava ulvonta. Leopardi vapisi taas pelosta tämän kohtauksen nähdessään. Prefekti silmäsi ulvovaa eläintä ja nosti sitten polvistuneen nopeasti ylös.

"Nouse, Belisariuksen puoliso. Älä joudu epätoivoon.

"On olemassa yksi ainoa keino Belisariuksen pelastamiseksi. Mutta vain yksi."

"Onko hänen ilmoitettava asiasta keisarille heti kotiin tultuaan?"

"Se on myöhäistä.

"Häntä ei enää uskottaisi, jos hän vain sanoin vakuuttaisi viattomuuttaan.

"Hänen on todistettava uskollisuutensa teoilla.

"Hänen on vangittava kaikki kapinalliset ja jätettävä ne keisarille."

"Miten hän saa ne kokoon?"

"Nehän ovat kutsuneet hänet kokoukseensa.

"Tänä yönä he kokoutuvat hänen vapautettunsa Photiuksen talossa.

"Hän ilmoittakoon suostuvansa johtajaksi.

"Sitten hän menköön ja vangitkoon kaikki. --

"Aniciusta", lisäsi hän, "on keisarinna itse varoittanut. -- Hän oli luonani."

"Vaikkapa hän joutuisikin turmioon -- nythän on Belisarius pelastettava.

"Hänen on tehtävä se.

"Tuuma on rohkea. Se miellyttää häntä."

"Uhraako hän vapautettunsa?"

"Senkin seitsemän kertaa olemme turhaan varoittaneet tuota hullua. Mitäpä Photiuksesta, kun Belisariuksen henki on kysymyksessä.

"Teen kaikkeni taivuttaakseni hänet.

"Jo aikaisemmin Prokopius neuvoi häntä todistamaan tällä barbaarisella -- kuten hän sanoi -- tavalla uskollisuutensa, kun hän ei ilmoittanut keisarille ensimmäisiä salaliittokehoituksia.

"Minä muistutan hänelle tuosta Prokopiuksen neuvosta.

"Saat olla varma, että hän noudattaa sitä."

"Hyvä on! Olkoon hän siellä ennen puoliyötä.

"Kun vartija muurilla huutaa kahdennentoista hetken, minä murtaudun taloon. Kaikki on hyvin järjestetty, jos hän sisään mennessään näkee maurilaisen orjani Syphaxin Pietarin patsaan takaisessa seinäkomerossa. Hän voi varmuuden vuoksi ottaa muutamia henkivartijoitaan, jotka hätätilassa puolustavat häntä ja voivat esiintyä todistajina.

"Hän ei tarvitse suurtakaan teeskentelytaitoa. Hän menköön vain sisään hiukan ennen puoliyötä. Hänen ei tarvitse sanoa mitään, kuunnella vain. Vartijamme odottavat Konstantinuksen puistossa Photiuksen talon takana. Puoliyötä huudettaessa -- tuuballa annetaan, kuten tiedät, kuuluva merkki vahtien muuttamiseen -- murtaudumme sisään.

"Hänen ei siis tarvitse tehdä edes mitään merkkiäkään."

"Tuletko sinä varmasti?"

"Tulen.

"Voi hyvin, Antonina."

Hän kulki takaperin ovelle silmät luotuina vihaiseen eläimeen ja veitsi kädessä.

Leopardi oli odottanut tätä hetkeä. Se oli noussut hiljaa pystyyn.

Oviverhon välitse Cethegus vielä kerran uhkasi veitsellään.

"Alas, Dareios! Kuuma rauta uhkaa!"

Hän syöksähti ulos.

Leopardi painoi päänsä mosaiikkilattiaan ja päästi voimatonta raivoa ilmaisevan valittavan ulvonnan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuningas Totila oli palannut Roomaan laivastoineen ja sotajoukkoineen.

Valloitettuihin kaupunkeihin oli jätetty vain pienet vartioväet, kun keisari oli hänen vaatimuksiinsa suostuen ryhtynyt rauhankeskusteluihin ja pyytänyt kuuden kuukauden aselevon.

Ennen sen päättymistä piti lähettiläitä saapua Bysantista Roomaan lopullisesti päättämään rauhasta.

Totilan onni ja hänen valtansa loisto olivat nyt korkeimmillaan.

Voitokas hyökkäys Bysantin valtakuntaan oli antanut hänen nimelleen laajalle leviävän hohteen.

Italiassakin sen vaikutukset tuntuivat.

Bysanttilaisten hallussa oli Italiassa enää kaksi linnoitusta, nimittäin Tusciassa Perusia ja voittamaton Ravenna.

Perusia antautui urhoollisesti puolustauduttuaan kreivi Grippalle ja Ravennasta oli tärkein osa -- satamakaupunki Clossis vihdoin joutunut Hildebrand-vanhuksen käsiin, joka oli jo kahdeksantoista kuukautta piirittänyt kaupunkia.

Kun ruuan tuonti kaupunkiin katkaistiin nyt merenkin puolelta, -- kuningas oli nimittäin määrännyt, että kaikkien eri tahoilla risteilevien laivastojen oli kokouduttava yhteen Anconan luona ja suljettava Classiksen satamansuu -- voitiin odottaa kaupungin pikaista antautumista elintarpeiden loppumisen vuoksi.

Nyt oli siis enää vain yksi askel otettava sen lupauksen täyttämiseksi, jonka Totila oli kerran antanut Valerian kuolevalle isälle. Bysanttilaisia ei ollut enää muualla Italian mantereella kuin Ravennan päälinnoituksissa. Muutaman viikon perästä toivottiin kaupungin antautuvan ja silloin ei enää mikään estäisi goottikuninkaan ja Italian kauneimman tyttären naimisiin menoa.

Totila päätti sillä välin viettää julkiset, juhlalliset kihlajaiset morsiamensa kanssa sen komean voittojuhlan yhteydessä, joka retken muistoksi aiottiin panna toimeen. Täten hän saisi morsiamensa luostarin -- hänen mielestään vahingollisesta -- vaikutuspiiristä ja voisi näyttää tulevan kuningattaren hoville ja valtakunnalle. Tähän saakka vain kreivi Teja ja muut Totilan lähimmät ystävät olivat morsiamen tunteneet.

Cassiodorus ja Julius olivat ottaneet huolekseen kuninkaan kihlatun saattamisen Taginaesta Roomaan.

Nykyisestä Monte Testacciosta lounaaseen, missä Tiber eroaa kaupungin piiristä, sijaitsi siihen aikaan kauniilla kukkulalla Antoninusten ajoilta säilynyt vanha keisarillinen huvila.

Totila rakasti tätä paikkaa, josta oli laaja näköala joelle ja Campanialle. Joella liikkui taas lukemattomia pieniä kauppalaivoja, jotka kuljettivat tavaroita Portuksen satamasta kaupunkiin. Kauniita maataloja oli jälleen noussut Campanialle kahden piirityksen tuhosta ja hävityksestä.

Vähällä vaivalla kuningas oli saanut vanhan keisarien palatsin uudestaan asuttavaan kuntoon.

Huvilan komealla, leveällä terassilla, joka muodosti jokeen saakka ulottuvien marmoriportaiden pään ja kaunistuksen, aiottiin komeaksi suunniteltu juhla viettää.

Totila oli kutsuttanut Napolista vanhan kuvanveistäjän Xenarkoksen, joka oli ensin vienyt yhteen molemmat Dioskurit. Hän oli saanut toimekseen valita kauneimmat kuvapatsaat mitä Roomassa tai sen ympäristössä oli saatavissa ja asettaa ne marmoriportaiden molemmilla puolilla oleville tyhjille jalustoille.

Vanhus oli ryhtynyt työhönsä mielihyvällä ja innolla. Pian kokonaiset rivit jumalia, jumalattaria ja sankareita kohosikin marmoriportaiden viereen.

Terassin katoksi oli levitetty suunnaton purppurateltta -- samoin kuin amfiteatterissa -- suojaksi auringonsäteiltä.

Joelta tulevat virkistävät tuulet pääsivät sen sijaan vapaasti puhaltamaan telttaan.

Terassin takaosassa oli pylväiden kannattama huvilan eteinen.

Kuninkaan teltta, portaat, eteinen ja koko huvila olivat lukemattomien köynnösten peitossa. Köynnökset olivat punotut ikivihreistä lehdistä, jotka kesät talvet koristavat Italian puutarhoja.

Totilan uusi, komea lippu, jonka Valeria oli yhdessä seuralaistensa kanssa ommellut Taginaessa kullalla ja hopealla vaaleansiniselle silkkikankaalle, aaltoili ylpeänä kuninkaan teltan huipulta.

Lippu kuvasi kultaista joutsenta, joka levitetyin siivin kiitää sinistä, hopeaisten tähtien koristamaa taivasta kohti.

Vielä korkeammalla, tämän lipun oikealla puolella oli vanha, kuuluisa amelungien lippu, Didrik berniläisen lippu kultaisine jalopeuroineen.

Alempana vasemmalla oli eräs voitonmerkki, Belisariuksen lippu, jonka Totila oli valloittanut Tiburtiuksen portin ulkopuolella. Koska se oli voiton merkki, oli se asetettu kaltevaan asentoon.

VIIDESTOISTA LUKU.

Voittojuhla oli määrätty vietettäväksi kesäkuun kolmantena päivänä.

Rooman asukkaat olivat aamusta varhain liikkeellä. He kulkivat pitkin kaupungin koristeltuja katuja ja toreja Aventinuksen kukkulaa ja jokea kohti. Venheitä vilisi joella. Huvilan ympärille oli pystytetty telttoja, lehtimajoja ja pöytiä, joiden ääressä Rooman kansaa ruokittiin.

Kun Cassiodorus oli Pyhän Pietarin kirkossa areiolaisen ja katolisen papin -- viimemainittu oli Julius -- rukoillessa luovuttanut vanhan ystävänsä tyttären kuninkaalle ja kun nuoret olivat vaihtaneet sormuksia, pariskunta lähti juhlallisen, loistavan seurueen saattamana Janiculus-kukkulan yli oikealle Tiberin rannalle, kulki joen yli juhlallisesti koristettuja, kunniaporteilla varustettuja Teodoruksen ja Valentinianuksen siltoja myöten ja saapui Emporiumin alapuolella sijaitsevaan huvilaan.

Täällä kokoutuneen sotajoukon läsnäollessa kuninkaan keihään päähän ripustetun kultakilven alla roomalaisnainen astui goottisulhasensa vasempaan kenkään ja tämä laski panssaroidun kätensä hänen tummalle, läpinäkyvän harson peittämälle tukalleen.

Näin oli kihlaus päätetty kirkollisen, roomalaisen ja goottilaisen tavan mukaan.

Morsiuspari asettui nyt terassin keskimmäisen pöydän ääreen, Valeria jalosukuisten roomalais- ja goottinaisten, Totila sotajoukkonsa herttuoiden ja kreivien ympäröimänä.

Kreikkalaiset ja roomalaiset huiluniekat soittivat, roomalaisten tanssien ohessa goottinuorukaiset esittivät miekkahyppyä. Joella, molemmilla rannoilla ja huvilan ympärillä kuninkaan roomalaiset ja goottilaiset vieraat söivät ja toivottivat onnea lempeälle hallitsijalleen ja hänen kauniille morsiamelleen.

Valeria katseli totisena avaruuteen. Hänen huulensa liikkuivat.

"Minkä nimen mainitsit", kysyi kuningas ojentaessaan hänelle pikarinsa.

Valeria maisteli pikarista ja sanoi antaessaan sen takaisin.

"Mirjam."

"Mirjamille kiitos ja kunnia", sanoi kuningas kohottaen pikarinsa.

Silloin kuului harpun ääni. Heidän eteensä astui Adalgot puettuna valkoiseen, kultapäärmäiseen juhlapukuun, laakerista ja tammenlehdistä sidottu seppele päässään. Hän katsahti kysyvästi soiton- ja miekkailunopettajaansa, kreivi Tejaan, joka istui kuninkaan oikealla puolella, ja lauloi sitten heleällä äänellä:

"Kuulkaa kaikki kansat lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin. Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumilla.

"Kauas Tiberin rannoilta on karkoitettu Belisarius-sankari. Cethegus ei ole enää Rooman, vaan Manalan prefekti.

"Mistä lehdistä on kuningas Totilalle seppele tehtävä? Hänen rinnallaan Valeria loistaa ruusuisena.

"Rauhaa ja oikeutta hänen miekkansa ja kilpensä suojelee. Oliivi, anna lempeät lehtesi rauhanruhtinaalle.

"Kuka johti peloittavaa kostosotaa Bysanttiin saakka? Tule, laakeri, voitonyrtti, tule seppeleeseeni.

"Mutta hänen voitokas voimansa ei kasvanut Rooman mailla. Germanialainen tammi siksi palkitkoon hänen sankaruutensa.

"Kuulkaa, kaikki kansat, lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin. Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumillä."

Äänekkäät hyvä-huudot palkitsivat laulajaa. Sillä välin saapui morsiusparin eteen roomalaispoika ja goottityttö, kummallakin ruusuista, oliivista, laakerista ja tammesta sidottu seppele käsissään. Polvistuen he ojensivat seppeleensä.

"Meidänkin laulajamme osaavat kauniita sanoja, Valeria", sanoi Totila hymyillen. "Sitä paitsi on heissä voimaa ja uskollisuutta. Hengestäni saan kiittää tätä laulajaa."

Hän laski kätensä Adalgotin pään päälle.

"Armottomasti hän löi maamiestäsi Pisoa, virkaveljeään Apollon palveluksessa, taitavasti runoileville sormille rangaistukseksi siitä, että nuo sormet olivat kai kirjoittaneet Valerialleni monta runoa ja sama käsi yritti heittää tappavan raudan minua kohden."

"Yhtä olisin tahtonut kuulla vielä mieluummin kuin riemulauluasi", sanoi Teja hiljaa Adalgotille.

"Mitä, opettajani?"

"Prefektin kuolinhuutoa. Valitettavasti lähetit hänet Manalaan vain laulussa."

Goottisoturit huusivat Adalgotin luokseen ja pidättivät häntä kauan, sillä Totilan taistelutoverit osasivat antaa arvon tälle laululle.

Herttua Guntaris syleili ja suuteli häntä ja sanoi vieden hänet syrjään;

"Nuori sankarini.

"Omituinen yhdennäköisyys!

"Joka kerta kun näen sinut, huudahdan: Alarik!"

"Sehän on sotahuutoni", vastasi Adalgot.

Yhdessä he hävisivät väkijoukkoon.

KUUDESTOISTA LUKU.

Samassa kuningas katsahti taakseen huvilan pylväskäytävään päin, sillä sinne asetetut huilunsoittajat lopettivat äkkiä soittonsa.

Hän huomasi syynkin ja hypähti seisoalleen ihmetyksestä huudahtaen.

Köynnösten koristamien keskuspatsaiden aukossa seisoi olento, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin.

Ihmeen kaunis valkopukuinen tyttö, jolla oli sauva kädessä ja valkoisista kukista punottu seppele päässään.

"Mikä se on? Elääkö tuo ihastuttava kuva", kysyi kuningas ihmeissään.

Ja kaikki vieraat, kaikki naiset ja miehet kääntyivät katsomaan kuninkaan osoittamaan suuntaan.

Kapeassa aukossa kukkaköynnösten välissä seisoi olento, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet.

Lapsi tai neitonen oli kiinnittänyt hohtavanvalkoisen pellavapukunsa vasemmalle olalle safiirisoljella. Komeat safiirit koristivat leveää kultavyötä. Pitkät, valkoiset hihat valahtivat siipien tavoin olkapäiltä. Muratti kiersi koko vartaloa. Oikeassa kädessä oli hänellä kukilla koristettu käyrä paimensauva, vasemmassa erinomaisen kaunis metsäkukista tehty seppele. Vasenta kättään hän piti suuren, ruskean koiran päällä, jonka kaulassa niinikään oli kukkakiehkura. Pelottomana, ajatuksiinsa vaipuneena ja tutkivasti hän katseli loistavaa seuraa.

Ihmetellen vieraat katsoivat, tyttö seisoi liikkumattomana.

Silloin kuningas lähti valtaistuimeltaan, meni tytön luo ja sanoi:

"Terve tuloa goottien kuningassaliin, jos olet mainen olento.

"Mutta jos olet -- kuten olen halukas otaksumaan -- valkoisten keijukaisten ihmeellinen kuningatar, niin ollos sittenkin tervetullut. Silloin laaditaan sinulle valtaistuin kuninkaan istuimen yläpuolelle."

Miellyttävästi tervehtien hän viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi.

Hän astuikin pylväskäytävän kynnyksen yli terassille ja virkkoi punastuen:

"Sinä puhut rakastettavasti, herra kuningas, vaikkakin hassunkurisesti.

"En ole kuningatar.

"Olen paimentyttö Goto.

"Mutta sinä olet -- näen sen paremmin kauniista otsastasi kuin sillä olevasta kultarenkaasta -- sinä olet Totila, goottien kuningas, jota kutsutaan ilokuninkaaksi.

"Tässä on sinulle ja kauniille morsiamellesi kukkia -- kuulin, että tänään vietetään kihlajaisjuhlaanne -- Gotolla ei ole muuta antaa. Poimin ne viimeisen puiston läpi kulkiessani.

"Ja nyt, kuningas, orpojen holhooja ja oikeuden suojaaja, kuule minua ja anna minulle suojeluksesi."

Kuningas istuutui taas Valerian viereen. Tyttö seisoi heidän välissään. Morsian tarttui hänen käteensä ja kuningas pani kätensä hänen päänsä päälle sanoen:

"Oman ihmeellisen pääsi kautta vannon antavani sinulle suojaa ja oikeutta. Kuka olet ja mitä minulta tahdot?"

"Herra, olen erään vuoristolaisen lapsi.

"Olen kasvanut Iffa-vuorella yksinäisyydessä kukkien kanssa.

"Minulla ei ole koko maailmassa ollut muuta rakasta kuin veljeni.

"Hän lähti kotoa sinun luoksesi.

"Ja kun isoisä oli kuolemaisillaan, hän lähetti minut luoksesi sanoen sinun antavan minulle veljeni ja suojaa sekä ratkaisevan kohtaloni.

"Saattajakseni hän antoi Hunibad-vanhuksen Terioliksesta. Hänen haavansa eivät olleet vielä täysin terveet ja ne saattoivat hänet jo Veronassa tautivuoteelle.

"Kauan aikaa hoidin häntä, kunnes hän kuoli.

"Ja sitten lähdin minä aivan yksin uskollisen koirani kanssa kulkemaan tämän laajan, kuuman maan läpi, kunnes vihdoin saavuin Rooman linnaan ja löysin sinut.

"Hyvä on järjestys valtakunnassasi, kuningas, kiitos sinulle siitä.

"Sajonisi ja keihäsmiehesi vartioivat yötä päivää valtateitä.

"Kovin ystävällisiä ja hyviä he olivat yksinäistä, kulkevaa lasta kohtaan.

"He neuvoivat minut joka yö johonkin hyvään goottitaloon, jossa emäntä piti minusta huolta.

"Ja he sanoivat sinun pitävän sellaisen järjestyksen, että valtateille voi pudottaa kultasolkia ja että ne löytyvät samasta paikasta monen päivän kuluttuakin.

"Eräässä kaupungissa -- luullakseni se oli Mantua -- oli suuri väentungos juuri kun olin menossa kauppatorin yli.

"Sajonisi kuljettivat keskellään erästä roomalaista mestattavaksi ja huusivat: 'Marcus Massurius kuolee kuningas Totilan käskystä. Kuningas oli laskenut Massuriuksen vapaaksi, mutta tämä oli heti ryöstänyt juutalaistytön. Kuningas Totila on uudistanut suuren Teoderikin lain.'

"Ja he löivät hänen päänsä poikki avoimella torilla ja koko kansa huomasi kuningas Totilan oikeamielisyyden.

"Nyt, koirani, saat jo levätä. Täällä ei minulle kukaan tee pahaa.

"Senkin kaulaan olen teidän kunniaksenne pannut kukkakiehkuran."

Hän kosketti hiljaa koiran takkuista päätä. Koira silmäsi ymmärtäväisen näköisenä tyttöä, meni sitten valtaistuimelle ja nosti tuttavallisesti vasemman etukäpälänsä kuninkaan polvelle.

Kuningas antoi sen juoda matalasta kultamaljasta.

"Kultaisesta uskollisuudesta", sanoi hän, "kultainen pikari.

"Mutta kuka on veljesi?"

"Niin", sanoi tyttö ajatuksissaan, "päättäen Hunibadin puheista sairasvuoteella, en luule hänen entistä nimeään oikeaksi.

"Mutta hänet on helppo tuntea", jatkoi hän punastuen.

"Hänen tukkansa on kullanruskea, hänen silmänsä ovat siniset kuin tämä jalokivi, hänen äänensä heleä kuin leivon. Ja kun hän koskettaa harpun kieliä, katsoo hän ylös kuin näkisi taivaan avoinna --"

"Adalgot", huusi kuningas.

"Adalgot", toistivat kaikki gootit.

"Niin, Adalgot on hänen nimensä."

Samassa tämä riensi kuultuaan nimeään huudettavan portaita ylös.

"Gotoni", huusi hän riemuiten.

He syleilivät toisiaan.

"Nuo kuuluvat yhteen", sanoi herttua Guntaris, joka oli seurannut nuorukaista.

"Kuten aamurusko ja aamuaurinko", sanoi Teja.

"Mutta salli minun nyt täyttää tehtäväni", virkkoi tyttö irroittautuen toisen syleilystä, "kuolevan isoisän käsky.

"Tässä, herra kuningas, ota tämä käärö ja lue se.

"Siinä on Adalgotin ja Goton kohtalo; menneisyys ja tulevaisuus, sanoi isoisä."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuningas katkaisi päällimmäisen käärön nuorat ja luki:

"Tämän on kirjoittanut Hildegisel, Hildemutin poika, pitkäksi kutsuttu, entinen pappi, nykyjään Terioliksessa asuva linnasotilas.

"Kirjoitettu vanhan Iffan sanelun mukaan ja totuuden mukaisesti kirjoitettu.

"Siis: Nyt se tulee.

"Latina ei ole kaikin paikoin sellaista kuin kirkoissa lauletaan.

"Mutta kai te sen ymmärrätte, herra kuningas.

"Sillä missä osataan huonosti latinaa, siellä osataan hyvin gootin kieltä.

"Siis. Nyt se todella tulee.

"Näin vanha Iffa puhuu:

"'Herra kuningas Totila.'

"'Käärössä olevan kirjoituksen on laatinut Wargs, joka ei kuitenkaan ollut minun poikani ja jonka nimi ei ollut Wargs -- vaan oli hänen nimensä Alarik ja hän oli karkoitettu baltiherttua --'"

Läsnä olevat gootit huudahtivat hämmästyksestä.

Kuningas pysähtyi.

Herttua Guntaris sanoi silloin:

"Siis Adalgot, joka kutsui itseään Wargsin pojaksi, on balti Alarikin poika, jota hän itse kuninkaan sanansaattajana etsi kaikista kaupungeista.

"Enkä ole koskaan nähnyt suurempaa yhtäläisyyttä kuin Alarik-isän ja Adalgot-pojan välinen."

"Terve, Apulian herttua", huudahti kuningas Totila hymyillen ja sulkien pojan syliinsä.

Hämmästyksestä sanattomana Goto vaipui polvilleen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja Adalgotiin katsoen hän huoahti:

"Siis ei veljeni.

"Oi, Jumalani --

"Terve, Apulian herttua.

"Hyvästi! Ainaiseksi!"

Hän kääntyi aikoen lähteä.

"Hän ei ole sisareni", huudahti Adalgot riemuissaan.

"Se olikin parasta koko Apulian herttuakunnassa.

"Pysähdy" -- huusi hän ottaen Goton kiinni, painoi hänet rintaansa vasten, suuteli häntä ja sanoi kuninkaalle:

"Herra kuningas Totila, yhdistä nyt meidät. Tässä on morsiameni -- tässä on herttuattareni."

Totila, joka oli sillä välin silmännyt asiakirjojen läpi, sanoi hymyillen:

"Niin, tässä ei tarvita Salomonin viisautta oikeuden jakamiseen. -- Apulian nuori herttua, minä kihlaan sinut ja morsiamesi."

Ja hän laski vuoroin itkevän, vuoroin nauravan lapsen hänen käsivarsilleen.

Gooteille hän puhui:

"Sallikaa minun jättää lukematta Hildemutin pojan latina -- tunsin hänet, parempi hän oli miekka kuin kynä kädessä -- ja lyhyesti selittää herttuan testamentin sisällys.

"Herttua Alarik vakuuttaa tässä viattomuuttaan."

"Senhän hänen poikansa on jo todistanut", huudahti herttua Guntaris. "En koskaan uskonut hänen syyllisyyttään."

"Hän sai vasta myöhään tietää salaisen syyttäjänsä.

"Adalgot sai sen nimen päivän valoon rikotusta Caesar patsaasta.

"Prefekti Cethegus oli pitänyt jonkinlaista salakirjoituksella tehtyä päiväkirjaa. Cassiodorus on sen saanut selvitetyksi. Ihmeekseen ja kauhukseen hän on huomannut rikolliseksi kauan ihailemansa miehen. Siellä oli noin kaksitoista vuotta sitten aletun kirjan alussa seuraavat sanat:

"'Baltiherttua on tuomittu. Hänen syyttömyyteensä uskoo enää vain hän itse ja hänen syyttäjänsä. Kukaan, joka satuttaa Cetheguksen sydäntä, ei saa elää.'

"'Kun silloin heräsin Tiberin rannalla kuolemantapaisesta pyörtymyskohtauksestani, oli tämä kosto ensimmäinen ajatukseni. Vannoin täyttäväni sen ja nyt se on täytetty.'

"Tuon kostonhimon alkusyy on vielä salaisuuden verhoama, mutta minä otaksun sen koskevan ystäväämme Julius Manilius Montanusta.

"Missä hän on?"

"Hän on jo lähtenyt Cassiodoruksen kanssa takaisin Pietarin kirkkoon", virkkoi kreivi Teja. "Saat antaa heille anteeksi. He rukoilevat joka päivä tällä hetkellä, että Bysantin kanssa solmittaisiin rauha.

"Ja Julius rukoilee prefektin sielunkin puolesta", lisäsi hän katkerasti hymyillen.

"Kuningas Teoderik ei sisimmässä sielussaan ollut koskaan uskonut urhoollisen herttuan syyllisyyttä, sillä he olivat hyviä ystäviä."

"Kerran lahjoitti", virkkoi herttua Guntaris väliin, "kuningas hänelle leveän kultaisen rannerenkaan, jossa oli omistuskirjoituskin."

Kuningas luki kääröstä:

"Tämän rannerenkaan otin mukaani maanpakoon lähtiessäni.

"Rannerengas, joka on katkaistu keskeltä kirjoitusta, on kerran oleva poikani puhtaan syntyperän todistuksena."

"Hänellä on paras todistus kasvoissaan", arveli herttua Guntaris.

"Mutta kultainenkin todistuskappale on tallella", vastasi Adalgot, "ainakin Iffa-vanhus antoi puolikkaan siitä mukaani. Tässä se on."

Hän otti esille rannerenkaan puolikkaan, jota hän kantoi nauhassa rinnallaan.

"En ole koskaan käsittänyt sen arvoituksellista kirjoitusta:

"'Baltille -- Haukalle -- Hädässä -- Ystävälle --"

"Niin, sinulta puuttui toinen puolikas, Adalgot", vastasi paimentyttö ottaen poveltaan toisen kappaleen. -- "Katso, tässä ovat sanat:

"-- amali, -- kotka, -- ja kuolemassa -- ystävä."

"Baltille amali, Haukalle kotka, Hädässä ja kuolemassa Ystävälle ystävä."

Näin luki Teja liittäen molemmat renkaanpuolikkaat yhteen.

Kuningas jatkoi:

"Mutta viimein kuningas ei enää voinut suojella minua, kun hänelle esitettiin kirjeitä, jotka olivat niin mestarillisesti väärennetyt, että minä itse, kun minulle näytettiin viaton lause, joka oli leikattu irti muusta sisällyksestä, kiistelemättä tunnustin: 'Niin, tuon olen minä kirjoittanut.'

"Silloin tuomarit sovittivat leikatun liuskan takaisin pergamenttiin ja lukivat minulle kirjeen sisällyksen. Olisin sen mukaan kirjoittanut Bysantin hoviin, että olisin halukas tappamaan kuninkaan ja luovuttamaan Etelä-Italian, jos Bysantti tunnustaisi minut Pohjois-Italian kuninkaaksi.

"Minut tuomittiin.

"Kun minua kuljetettiin oikeussalista, tapasin ulkona käytävässä monivuotisen viholliseni Cethegus Caesariuksen. -- Minun oli onnistunut pelastaa eräs tyttö, jota hän tavoitteli, tuon salaperäisen miehen käsistä ja naittaa hänet eräälle Galliassa asuvalle hyvälle ystävälleni. -- Hän tunkeutui vartijoiden läpi, löi minua olkapäälle ja sanoi:

"'Se, jolta rakkaus on riistetty, lohduttaa itseään vihallaan.'

"Silloin huomasin, että tuo mies oli ollut salainen syyttäjäni.

"Viimeisenä armonosoituksenaan kuningas lähetti minulle aseita, joiden avulla pääsin pakenemaan vankeudesta.

"Mutta minut julistettiin kuitenkin perheineni valtakunnan kiroukseen ja minulta riistettiin perintömaani.

"Kauan kuljeksin pakolaisena paikasta toiseen pohjoisilla vuorillamme, kunnes muistin, että Iffinger-vuorella Terioliksen luona asui sukumme vanha, uskollinen seuralainen. Sinne lähdin poikineni, kuljettaen mukanani muutamia sukumme kalleuksia.

"Uskollinen Iffa otti minut ja poikani suojaansa, piti minua kotonaan Wargsin -- maanpakolaisen -- nimellä, sanoi minua omaksi pojakseen ja myi pois kaikki epäluotettavat orjat, jotka olisivat voineet pettää minut.

"Siellä kätkössä elin monet vuodet.

"Mutta poikaani opetan ja minun kuoltuani opettakoot Iffingit kostamaan petturi Cethegukselle.

"Toivon kerran sen päivän koittavan, jolloin viattomuuteni tulee ilmi.

"Jos se viipyy kovin kauan, silloin on poikani asekuntoiseksi päästyään lähdettävä Iffinger-vuorelta Italiaan kostamaan isänsä puolesta Cethegus Caesariukselle.

"Tämä on viimeinen sanani pojalleni."

"Mutta heti sen jälkeen", luki kuningas edelleen toisesta kääröstä, "kun herttua oli tämän kirjoittanut, joutui hän yhdessä eräiden sukulaisteni kanssa vuorenvieremän alle ja tuhoutui.

"Mutta minä, Iffa-vanhus, olen kasvattanut poikaa pojanpoikanani ja Goton veljenä, koska herttua Alarikin suku oli vielä valtakunnan kirouksessa ja koska siten tahdoin suojella häntä tuon helvetin hengen kostolta.

"En ole puhunut nuorukaiselle sanaakaan hänen oikeasta syntyperästään, ettei hän varomattomuudessaan ilmaisisi sitä.

"Mutta kun hän oli tullut asekuntoiseksi ja kun minä huomasin, että Rooman linnassa vallitsi lempeä ja oikeudenmukainen kuningas, joka voitti tuon helvetillisen prefektin, kuten aamun jumala yön jättiläisen, silloin lähetin nuoren Adalgotin kostamaan ja kerroin hänelle, että hänen oli kostettava jalon aatelismiehen, sukumme suojelijan puolesta, hänen julmalle vainoojalleen ja tuhoojalleen Cethegukselle. Tämä kosto oli muka hänen isänperintönsä.

"Mutta minä salasin häneltä, että hän oli baltiherttua Alarikin poika, sillä minä pelkäsin tuomiota. Hänen isänsä nimi ei voinut hyödyttää häntä, niin kauan kuin tuomio oli peruuttamatta, vaan päin vastoin vahingoittaa.

"Mutta minä lähetin hänet tavallista nopeammin matkalle, kun olin huomannut, ettei edes luuloteltu sisarussuhde ollut estänyt häntä epäveljellisesti rakastumasta pojantyttäreeni Gotoon.

"Olisin voinut enintään sanoa hänelle, ettei Goto ole hänen sisarensa.

"Mutta kaukana olkoon minusta, että olisin tahtonut ikäänkuin petoksella sitoa vanhan suojelijasukuni aatelisen vesan veriheimolaiseeni, yksinkertaiseen paimentyttöön.

"Ei, pojasta tulee kerran maailmassa, jos oikeutta yleensä on olemassa, Apulian herttua, kuten hänen isänsä ennen oli.

"Ja kun minä pelkään kuolevani eikä Adalgot ole vielä lähettänyt mitään sanomaa prefektin kuolemasta, olen pyytänyt pitkän Hildegiselin kirjoittamaan kaikki nämä asiat.

"(Ja minä Hildegisel olen saanut kirjoittamisesta kaksikymmentä naulaa parasta juustoa ja kaksitoista ruukkua hunajaa, minkä kiitollisuudella tunnustan sekä että molemmat tavarat olivat hyvät.)

"Ja minä lähetän Goto-lapsen näiden kirjoitusten ja kalleuksien ja sinisten kivien ja baltiperinnöstä säilyneiden kalliiden vaatteiden ja kultasolidien saattajana oikeamielisen kuningas Totilan luo. Hänelle ilmoittaa lapsi kaiken.

"Hän peruuttaa valtakunnan kirouksesta syyttömän miehen syyttömän pojan.

"Ja kun Adalgot tietää, että hän on jalon baltin jälkeläinen ja että Goto ei ole hänen sisarensa -- silloin tehköön hän tahtonsa mukaan.

"Silloin vapaasti valitkoon paimentytön tai hylätköön hänet. Mutta tietäköön hän sen, ettei Iffingien suku koskaan ole ollut orjana, vaan ikimuistoisista ajoista vapaana, vaikkakin baltisuvun suojeluksessa.

"Kuningas Totila, ratkaise sinä heidän kohtalonsa."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

"No niin", virkkoi kuningas hymyillen, "sen vaivan sinä jo olet minulta säästänyt, Apulian herttua."

"Ja pikku herttuatar", sanoi Valeria leikkiä laskien, "on, ikäänkuin hän olisi jotakin aavistanut, pukeutunut tänään morsiameksi."

"Teidän kihlajaisjuhlaanne varten minä pukeuduin", vastasi paimentyttö nauraen. "Kun Rooman porteilla kuulin tästä juhlasta, avasin isoisän määräyksen mukaan myttyni ja koristelin itseni."

"Kihlajaisemme", sanoi Adalgot morsiamelleen, "sattuivat samana päivänä kuin kuningasparin -- emmekö viettäisi häitäkin samana päivänä?"

"Ei, ei", huudahti Valeria melkein tuskaisena.

"Älkää liittäkö enää uutta lupausta entiseen, lunastamattomaan.

"Te, onnen lapset, olkaa viisaat. Tänään olette löytäneet toisenne. Pitäkää tästä päivästä kiinni. Huomispäivä kuuluu epävarmoille jumalille."

"Oikein puhut", huudahti Adalgot riemuissaan, "tänään jo vietämme häämme". -- Hän nosti Goton vasemmalle käsivarrelleen näyttäen häntä kaikille. -- "Tässä näette, hyvät gootit, pienen rouva herttuattareni."

"Luvalla puhuen", lausui silloin ujo ääni, "kun kansan korkeuksien osaksi tulee niin paljon onnea ja päivänpaistetta, niin sallittakoon alempana kasvavien siitä hiukan nauttia."

Kuninkaan eteen astui vaatimattoman näköinen mies taluttaen kaunista tyttöä.

"Sinäkö, urhoollinen Vakis", huudahti kreivi Teja mennen hänen luokseen. "Sinä et ole enää palvelija, vaan pitkätukkainen, vapaa mies."

"Niin, herra. Isäntä-raukkani, kuningas Vitiges, vapautti minut lähettäessään minut luotaan Rautgundis-rouvan ja Walladan saattajana.

"Sen jälkeen olen antanut hiusteni kasvaa vapaiden tavoin.

"Ja Rautgundis-rouva aikoi -- sen tiedän aivan varmasti -- vapauttaa tämän palvelijattarensa Liutan ja me aioimme solmia avioliiton kansamme oikeuden mukaan vapaina, mutta hän ei palannut enää koskaan Faesulaen luona sijaitsevaan taloonsa.

"Menin siellä käymään piilopaikastamme ja satuinkin tulemaan parhaaseen aikaan. Vein Liutan turvaan huvilasta ja seuraavana päivänä saapuivat paikalle Belisariuksen saraseenit polttaen talon ja murhaten ihmiset.

"Kun Rautgundis-rouva oli kuollut perillisittä -- hänen isänsä Atalvinin oli erään etelämyrskyn aikana jo ennen tyttären kuolemaa lumivyöry haudannut taloineen päivineen -- on Liuta nyt joutunut kuninkaan omaisuudeksi. Sen vuoksi pyydän, että hän riistäisi minulta taas vapauden ja ottaisi minut palvelijakseen, ettei meitä rangaistaisi, jos menemme naimisiin, minä vapaa ja --"

Totila keskeytti hänet ja virkkoi liikutettuna:

"Sinä olet uskollinen, Vakis.

"Ei, te saatte solmita avioliiton vapaina kansanoikeuden mukaan.

"Antakaa minulle kultaraha!"

"Tässä, herra kuningas", huudahti Goto innoissaan ottaen paimenlaukustaan kultarahan, "tämä on viimeinen kuudesta."

Kuningas otti sen hymyillen, laski sen Liutan oikealle kämmenelle ja löi sen sitten alhaalta päin hänen kädestään, niin että se putosi kilisten mosaiikkilattialle. Kuningas lausui samalla:

"Minä vapautan sinut, Liuta, ainaiseksi, menemisesi ja tulemisesi, ollos vapaa ja moitteeton. Mene iloiten naimisiin kuninkaan suostumuksella."

Silloin kreivi Teja astui esiin ja virkkoi:

"Vakis, sinä olet kerran ennenkin kantanut onnettoman isännän kilpeä. Tahdotko ruveta minun kilvenkantajakseni?"

Vesissä silmin uskollinen Vakis tarttui molemmin käsin kreivin oikeaan käteen.

Nyt kreivi Teja kohotti kultapikarinsa ja lausui juhlallisesti:

"Te säteilette onnea. Kauniina paistaa teille onnenaurinko. Mutta silti älkää unohtako kunnioittaa surullisesti kuolleita. Loistotta, onnetta, mutta uskollisena, urhoollisena ja moitteettomana sankarimme Vitiges, Valtarin poika taisteli. Iloiten viettäkää riemujuhlianne, te hyvien jumalien lemmikit, mutta aina kunnioittakoon goottien suku onnettomien aviopuolisoiden jaloa muistoa.

"Minä kehoitan teitä juomaan uskollisimman miehen ja rohkeimman naisen surullisen rakkauden maljan. Vitigeksen ja Rautgundiksen rakkauden muistolle juon tämän maljan."

Kaikki yhtyivät maljaan ääneti, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Kuningas Totila kohotti vielä kerran pikarinsa ja lausui koko kansan kuullen:

"Hän olisi sen ansainnut -- minä olen sen saavuttanut. Hänelle ikuinen kunnia."

Kun hän oli istuutunut -- molemmat muut parit olivat myöskin istuutuneet kuninkaan pöytään -- nousi Thuriin kreivi Torismut (urhoollisuutensa vuoksi hän oli saanut kreivin arvon, mutta saanut omasta pyynnöstään pitää kuninkaan julistajan ja aseenkantajan toimet) portaita ylös, laski julistajansauvansa kuninkaan eteen ja lausui:

"Vieraita, kaukaa purjehtineita, ilmoitan juhlaasi, goottien kuningas.

"Tuo suuri, melkein sadan purjehtijan vahvuinen laivasto, jonka majakkasi ja satamatornisi ovat useita päiviä sitten ilmoittaneet lähestyväksi, on laskenut Portukseen.

"Tulijat ovat pohjoismaalaisia, meritaitoista, rohkeaa väkeä kaukaisesta Thulen maasta.

"Korkealaitaisina kohoavat heidän lohikäärmelaivansa ja keulojen komeat kuvat herättävät pelkoa.

"Mutta sinun luoksesi he tulevat rauhallisissa asioissa.

"Kuninkaan laiva oli jo eilen lähettänyt sanansaattajan, ja korkea-arvoisia vieraita on nyt tulossa jokea ylöspäin.

"Minä puhuttelin heitä ja sain vastaukseksi:

"'Götanmaan kuningas Harald ja Haralda (nähtävästi hänen puolisonsa) tahtovat tervehtiä kuningas Totilaa.'

"Tuokaa heidät tänne.

"Herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Teja, kreivi Wisand, kreivi Grippa, menkää heitä vastaan ja saattakaa heidät tänne."

Pian ilmestyikin omituisten, monimutkaisten näkinkenkätorvien sotaisten sävelten kaikuessa terassille kaksi komeata henkilöä, jotka olivat pitemmät solakkaa Totilaa ja hänen pöytätovereitaan. Seuralaisina heillä oli kaksikymmentä sankaria puettuina teräsrenkaista kudottuihin panssareihin.

Kuningas Haraldin kypärän molemmin puolin olivat mustan merikotkan jalanpituiset siivet. Saman linnun höyhenet peittivät kypärän kupua.

Selässä riippui hänellä tavattoman suuren, mustan karhun nahka, jonka etukäpälät ja leuat riippuivat rinnalla. Nahan alta näkyi käden levyisistä kuparirenkaista kudottu rintahaarniska.

Rautalangasta kudottua asevaippaa, joka ulottui polviin saakka, kiinnitti vyötäisille näkinkengillä koristettu hylkeennahkainen vyö.

Käsivarret ja jalat olivat paljaina. Niitä vain leveät kultarenkaat koristivat sekä samalla suojelivat.

Lyhyt veitsi riippui teräksisestä ketjusta hänen sivullaan. Oikealla sivulla oli hänellä pitkä, harppuunantapainen väkäkeihäs.

Paksut, vaaleankeltaiset kiharat valuivat hartioiden alapuolelle.

Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hänen seuralaisensa, tuskin kynnen vertaa lyhempi, nainen kuin valkyyria.

Hänen vaaleanpunainen, metallilta välkkyvä tukkansa valui polviin saakka pienen avonaisen, kultaisen kypärän alta, jota kaunisti kaksi hopealta hohtavaa kalalokin siipeä, ja hohtavan valkoisen jääkarhunnahan yli, joka oli hänen selässään enemmän koristeena kuin tarpeen vuoksi.

Pienistä kultasuomuksista laadittu, aivan ruumiinmukainen panssari toi esille neidon verrattoman kauniin vartalon nousten ja laskien joustavasti hänen hengittäessään.

Hänen puolisääreen ulottuva alushameensa oli taidokkaasti valmistettu talvisen jäniksen valkoisista karvoista.

Käsivarsia koristivat ja puoliksi peittivät lävistetyistä, rihmoihin pujotetuista merenpihkapalasista muodostetut hihat. Merenpihka kimalteli omituisesti Italian ilta-auringon hohteessa.

Hänen vasemmalla olkapäällään istui levollisena kaunis, valkoinen haukka.

Hänen vyössään oli lyhytvartinen kirves. Oikeassa kädessään hän kantoi olkapään nojassa pitkulaista hopeakaarista harppua.

Ihmetyksestä avosuin ja silmät selällään roomalaiset katselivat näitä olentoja. Gootitkin ihmettelivät vierastensa ihon omituista valkeutta ja heidän erittäin kirkkaita, säihkyviä silmiään.

"Kun tuo musta, joka oli minua vastaanottamassa", virkkoi merenkulkija, "sanoi, ettei hän ole kuningas, voit vain sinä se olla".

Hän ojensi Totilalle kätensä vedettyään siitä ensin haikalannahkaisen sotakintaan.

"Tervetuloa Tiberin rannoille, Thulemaan serkut", sanoi Totila.

Ruhtinaspari istuutui nopeasti hankituille tuoleille kuninkaan pöydän ääreen, ja heidän seuralaisensa asettuivat viereiseen pöytään. Adalgot kaatoi jäähdytettyä viiniä korkeista rivallisista ruukuista.

Kuningas Harald joi ja katseli sitten ihmeissään ympärilleen.

"Asatorin nimessä", huudahti hän sitten, "täällä on kaunista".

"Tällaiseksi olen kuvitellut Valhallaa", virkkoi hänen seuralaisensa.

Gootit ja pohjoismaalaiset tuskin ymmärsivät toistensa puhetta.

"Jos sinua miellyttää täällä olo, veljeni", sanoi Totila hitaasti, "niin viivy vaikka kuinka kauan luonani puolisoinesi".

"Ha, ha, haa, roomalaiskuningas", nauroi jättiläisnainen ja heitti päätään taakse päin niin, että punaiset hiukset välähtelivät.

Haukka lensi kirkuen kolmesti hänen päänsä ympäri ja palasi sitten paikalleen.

"Ei ole vielä tullut miestä, joka olisi voittanut Haraldan käden ja sydämen. Vain veljeni Harald taivuttaa käteni, hyppää korkeammalle ja heittää keihästä pitemmälle kuin minä."

"Kärsivällisyyttä, pikku sisareni. Minä ennustan, että voimakas mies pian kukistaa tyttömäisen ylpeytesi.

"Katso tuota. Hän näyttää lempeältä kuin Balder, mutta sittenkin hän muistuttaa Sigfridiä, Fafnirin tappajaa.

"Teidän pitäisi kilpailla keihään-heitossa."

Haralda katsoi pitkään goottikuningasta, punastui sitten ja suuteli haukan sileätä päätä.

Totila vastasi:

"Huono seuraus oli tarun mukaan Sigfridin ja kilpi-neitosen välisestä taistelusta.

"Tervehtiköön pikemmin rauhallisesti nainen naista. Ojenna, Haralda, kätesi morsiamelleni."

Hän antoi merkin Valerialle, jolle herttua Guntaris oli parhaansa mukaan selostanut keskustelun latinankielellä.

Valeria nousi jalona, vaatimattoman ylväänä istuimeltaan. Hän oli pukeutunut valkoiseen, pitkään, laahukselliseen roomalais-kreikkalaiseen pukuun, jota kiinnitti kultavyö ja olkapäällä solki. Päässä oli hänellä vain laakerinoksa, jonka Totila oli ottanut Adalgotin seppeleestä ja pujottanut morsiamensa mustaan tukkaan. Hänen kauneutensa, hänen pukunsa poimujen ja liikkeittensä rytmi muistutti musiikkia. Hän ojensi ääneti kätensä pohjoismaiselle sisarelleen.

Tämä heitti roomalaisnaiseen terävän -- eikä suinkaan ystävällisen -- katseen. Mutta ihailu karkoitti vihamielisyyden hänen kasvoiltaan ja hän virkkoi:

"Kautta Frejan kaulakoristeen, sinä olet kaunein nainen, mitä olen nähnyt.

"Epäilen, onko Valhallassa ainoatakaan niin kaunista neitosta kuin sinä.

"Tiedätkö, Harald, ketä tuo ruhtinatar muistuttaa?

"Kymmenen päivää sitten hyökkäsimme sinisellä Kreikan merellä erään saaren kimppuun ja ryöstimme siellä pylvästemppelin. Siinä oli valkoisesta kivestä tehty korkea marmorinainen, jonka jalkojen juuressa istui pöllö ja joka oli puettu poimulliseen vaippaan.

"Sven löi sen, valitettavasti, palasiksi silminä olleiden jalokivien vuoksi. Tuo marmorikuva muistuttaa kuninkaallista morsianta."

"Tämä minun täytyy tulkita sinulle", sanoi Totila hymyillen rakastetulleen, "sillä runollinen ihailijasi Piso ei olisi voinut imarrella sinua sen kauniimmin kuin tuo Pohjolan Bellona.

"He ovat -- kuten meille on kerrottu -- laskeneet maihin Melossaarella ja särkeneet siellä Feidiaan ihanan Athena-patsaan.

"Te olette hävittäneet ja ryöstäneet hurjasti", jatkoi Totila kääntyen vieraidensa puoleen, "Kos, Kios ja Melos saarilla, kuten olen kuullut. Miksi tulitte meidän luoksemme rauhallisissa aikomuksissa?"

"Sen sanon sinulle, veljeni.

"Mutta ensin vielä siemaus viiniä."

Hän ojensi Adalgotille suuren pikarinsa.

"Ei -- en tahdo vedellä turmella tätä jaloa nestettä.

"Pidän vain suolaisesta vedestä -- sillä silloin sitä ei voi juoda muut kuin haikalat ja valaskalat.

"Vesi on hyvää vain sikäli, että se kantaa laivojamme. Mutta se ei ole luotu sitä varten, että kantaisimme sitä vatsoissamme.

"Ja teidän rypäleoluenne onkin vallan ihmeellistä juomaa.

"Simastamme olen minä aina tullut heti kylläiseksi -- se on kuin täyttävää imelää ruokaa.

"Mutta tämä rypälesima on aivan toisenlaista. Kuta enemmän sitä juo, sitä janoisemmaksi siitä tulee.

"Ja jos sitä joisikin liiaksi -- mikä muuten on vähän luultavaa -- niin eivät sen seuraukset ole samanlaiset kuin olut- tai simahumalan jälkeen, jolloin tekisi mieli rukoilla Asatoria, että hän takoisi vasarallaan rautarenkaan ihmisparan pään ympärille. Ei, rypälehumala on runoilijoiden suloisen mielettömyyden kaltaista. Ihminen luulee olevansa autuaiden jumalain vertainen.

"Se viinihumalasta.

"Nyt kerron, minkävuoksi olemme tänne tulleet."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

"Siis: Olemme kotoisin Thulemaasta, kuten runoilijat sitä nimittävät, eli Götanmaasta, kuten itse sanomme.

"Sillä Thulemaa on sellainen maa, jossa emme asu, jossa ainoastaan, yhä kauemmaksi jäävuoriin päin, asuu muita ihmisiä.

"Valtakuntamme ulottuu auringon nousuun päin mereen ja saareemme Gotlandiin.

"Auringon laskuun päin se ulottuu Halliniin ja Skioldunga-lahteen.

"Keskiyön maahan päin Sveanmaahan.

"Keskipäivään päin Smålandiin, Skåneen ja tanskalaisten saariin.

"Kuninkaana on isäni Frode, jota Odin rakastaa.

"Hän on paljon viisaampi kuin minä.

"Mutta hän on kruunauttanut minut kanssakuninkaakseen Kung-Salan pyhillä kivillä, sillä hän on jo heti sadan vuoden vanha ja sokea.

"Meidän saleissamme kertovat vielä laulajamme vaellustarinaa, kuinka te gootit amaliruhtinainenne ja balteinenne olitte alkujaan veljiämme, ja kuinka te erehdyksestä jouduitte vaeltamaan yhä enemmän etelään. Te seurasitte haikaran lentoa Kaukasus-vuorelta, me taas seurasimme suden juoksua."

"Jos niin on ollut, niin pidän haikaraa parempana oppaana", vastasi Totila.

"Siltä se saattaa sinusta vielä nyt näyttää, täällä komeassa simasalissa", sanoi kuningas Harald totisena.

"Mutta viisas isäni Frode on toista mieltä.

"Miten lieneekään -- en tosin siihen oikein luota, sillä silloin ymmärtäisimme paremmin toistemme puheen -- mutta me ainakin kunnioitamme vanhaa veriyhteytta ja pidämme sen uskollisesti pyhänä.

"Ja kauan aikaa saapuikin vain iloisia, ylpeitä suurimman maineen sanomia lämpimästä goottimaastanne kaukaiseen maahamme. Ja isäni ja kuninkaanne Thidrekr, jota laulajamme ja harpunsoittajamme ylistävät, vaihtoivat keskenään lahjoja ja tervehdyksiä merenpihkavirolaisten välityksellä, jotka asuvat meistä itään päin. Nämä veivät sanomamme vendein luo Wyzlan varsille, nämä longobardeille Tisian varsille, nämä heruleille Dravuksen luona ja viime mainitut Savian kautta Salonaan ja Ravennaan."

"Sinä tunnet hyvin maat ja tiet", tuumi Totila.

"Merenkulkijan on ne tunnettava.

"Muuten hän ei pääse eteenpäin.

"Ja usein ei takaisinkaan.

"Kauan aikaa tuli teiltä vain onnen ja loiston sanomia meille.

"Mutta kerran ja sitten yhä useammin saapui luoksemme kauppiaita, -- jotka ostavat meiltä turkiksia, haahkanuntuvaa ja merenpihkaa viedäkseen ne friiseille, sakseille ja frankeille, ja myyvät meille taideteoksia sekä kultaa ja hopeaa -- tuoden yhä surullisempia sanomia teidän maastanne.

"Kuningas Thidrekr oli kuollut ja hänen mentyään oli valtakuntanne saanut kovia kokea. Kuulimme kertomuksia huonosta sotaonnesta, petoksesta, kuninkaan murhasta, goottien sodasta gootteja vastaan ja Kreikanmaan petollisten ruhtinaiden menettelystä.

"Kerrottiin, että useat tuhannet teistä ovat lyöneet päänsä mäsäksi oman Rooman linnanne muureja vastaan, jotka kuitenkaan eivät olleet teidän hallussanne. Siellä hallitsi mies kuin Asator ja toinen vielä pahempi kuin pahanilkinen Loki.

"Ja me tiedustelimme, oliko kukaan niistä kuninkaista ja ruhtinaista, jotka olivat kerjänneet Ravennan Thidrekrin suosiota, antanut teille minkäänlaista apua.

"Mutta silloin frankkilainen kauppias, joka isäni salissa tarjoili hienoa Vahalassa kudottua kangasta halvalla, nauroi ja virkkoi:

"'Kun onni pettää, pettää uskollisuuskin. Kaikki ovat luopuneet kovaonnisista goottisankareista, länsigootit ja burgundit, herulit ja tyyringit ja ennen kaikkea me frankit.'

"'Sillä me olemme viisaampia kuin muut.'

"Silloin isäni, kuningas Frode heitti vihoissaan sauvansa maahan ja huusi:

"'Missä on väkevä poikani Harald?'

"'Tässä isä', vastasin tarttuen hänen käteensä.

"'Oletko kuullut', kysyi hän, 'nuo jutut etelän kuningasten uskottomuudesta?'

"'Sellaista ei saa laulaa eikä sanoa Götanmaan miehistä. Vaikka kaikki muut lienevätkin uskottomia Gardankin ja Ravennan gooteille, niin me olemme uskollisia ja autamme heitä hädässä.'

"'Tartu toimeen, väkevä Harald ja sinä, rohkea Haralda. Varustakaa sata lohikäärmelaivaa ja ottakaa ne täyteen miehiä ja aseita -- kouraiskaa syvältä Kung-Salassa olevaa kuninkaan aarrettani, älkää säälikö koottuja kultarenkaita -- ja lähtekää Odinin tuulella merelle.'

"'Konghallasta ensin saaritanskalaisten ja juuttien ohi länteen päin, sitten pitkin friisien ja frankkien rannikoita kapean meren läpi.'

"'Purjehtikaa sieltä edelleen sveevien valtakunnan ympäri vuorimaahan, jota kutsutaan Asturiaksi ja siitä länsigoottien valtakunnan ohi etelään. Kulkekaa sitten suuren meren salmen läpi, johon Asator ja Odin ovat asettaneet kaksi patsasta.'

"'Silloin olette saapuneet Midilgardmerelle, missä on lukemattomia saaria alinomaa viheriöivine pensaineen ja puineen, joiden lomista loistavat valkoiset korkeiden, pyöreiden kivipölkkyjen varassa olevat marmorihallit.'

"'Ryöstäkää noita saaria. Ne kuuluvat Kreikanmaan viekkaille ruhtinaille.'

"'Menkää sitten Rooman linnaan tai Ravennaan ja auttakaa Thidrekerin kansaa sen vihollisia vastaan ja taistelkaa heidän puolestaan maalla ja merellä ja auttakaa heitä uskollisesti siksi, kunnes he ovat voittaneet viimeisenkin vihollisensa.'

"'Mutta puhukaa sitten heille:'

"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode, joka on pian nähnyt sata talvea ja useiden ruhtinasten ja kansojen nousevan, muita sitten taas katoavan. Hän on nähnyt etelämaatkin nuorena merenkulkijana.'

"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode:'

"'Lähtekää etelämaasta, vaikka se onkin ihana.'

"'Te ette kestä sitä.'

"'Yhtä vähän kuin jäävuori, joka on ajautunut etelämereen.'

"'Sitä sulattavat alinomaa aurinko, ilma ja hiljaa syövyttävät aallot.'

"'Vaikka te olisitte kuinkakin mahtavat, niin te joudutte perikatoon ja teidän olemuksestanne ei jää sinne jälkeäkään.'

"'Parempi on elää köyhässä Pohjolassa, kuin kuolla rikkaassa etelässä.'

"Nouskaa lohikäärmelaivoihimme ja tehkää itsekin niitä. Kootkaa sitten koko kansanne, miehet, vaimot, lapset, rengit ja piiat, hevoset ja raavaseläimet, aseet ja kalleudet ja lähtekää tuosta kuumasta maasta, joka teidät muuten nielee. Lähtekää sieltä tiehenne ja tulkaa meidän luoksemme.'

"'Me asumme sitten yhdessä tai valloitamme suomalaisilta, vendeiltä ja virolaisilta niin paljon maata kuin te tarvitsette.'

"'Ja te pysytte elossa terveinä ja voimakkaina.'

"'Täällä etelässä kuihdutte ja palatte kuuman auringon paahteessa.'

"'Niin neuvoo teitä kuningas Frode, jota viisikymmentä vuotta sitten kutsuttiin viisaaksi.'

"Kun me saavuimme Midilgardin mereen, kuulimme merenkulkijoilta, että teidän hätänne oli poistanut uusi kuningas, jota kuvailtiin Baldur-jumalan tapaiseksi. Hän oli taas valloittanut Rooman linnan ja koko Gardarikin valtakunnan ja voitokkaasti käynyt ryöstöretkillä Kreikanmaalla.

"Ja me näemme nyt omin silmin, ettei meidän apuamme tarvita.

"Te vietätte ihanaa ja suloista elämää näissä simasaleissa. Kaikkialla on täällä runsaasti punaista kultaa ja valkoista kiveä.

"Mutta sittenkin toistan isäni sanat ja neuvon. Totelkaa sitä, sillä hän on viisas. Jokainen joka on halveksinut kuningas Froden neuvoa, on saanut sitä katua."

Kuningas Totila pudisti vain hymyillen päätään ja vastasi:

"Me kiitämme sydämestämme kuningas Frodea ja teitä jalosta, harvinaisesta uskollisuudesta.

"Unohtumattomana säilyy goottien lauluissa tuo Pohjolan sankarien veljellinen uskollisuus.

"Mutta, kuningas Harald, seuraa minua ja katsele hiukan ympärillesi --."

Hän nousi seisomaan, tarttui vieraansa käteen ja vei hänet teltan ovelle työntäen oviverhot syrjään. Siinä heidän silmiensä edessä välkkyi virta ja kaupunki laskevan auringon hohteessa.

"Katso tuota maata, jonka taivas, maa ja taide ovat vertaa vailla.

"Katso tuota Tiber-virtaa, joka nyt on mustanaan onnellisia, juhlivia, kauniita ihmisiä. Katso noita laakeri- ja myrttilehtoja, katso pylväspalatseja, jotka ilta-auringon hohteessa näkyvät Roomasta, katso noiden portaiden korkeita marmorikuvapatsaita.

"Sano sitten itse, luopuisitko sinä tästä maasta, jos se olisi omasi? Vaihtaisitko tämän ihanuuden Pohjolan petäjiin ja kuusiin, sen hyiseen kevääseen, sen savun mustuttamiin hirsimajoihin ja sen sumuisiin nummiin?"

"Sen tekisin, kautta Torin vasaran.

"Täällä on tosin hyvä ryöstää, mässätä ja hankkia voittoja, mutta täältä on nopeasti purjehdittava voittosaaliin kera kotiin.

"Te olette joutuneet tänne, kuten vesipisara kuumalle raudalle.

"Ja jos kerran me Odinin pojat hallitsemme etelämaata, niin täytyy täällä olijoiden saada tukea muilta Odinin pojilta.

"Mutta te -- te olette muuttuneet aivan toisenlaisiksi kuin me.

"Teidän isoisänne, teidän isänne ja te itsekin olette menneet naimisiin italialaisten kanssa. Jos sitä edelleen jatkuu, muututte te muutamissa sukupolvissa italialaisiksi. Te olette jo nytkin pienempiä kuin me, teillä on jo tummempi iho, silmät ja tukka kuin meillä. Ainakin hyvin usealla.

"Minä ikävöin tästä kuumasta, veltostuttavasta ilmasta pohjoistuulen pakinoille, joka suhisten kulkee metsiemme ja aaltojemme yli.

"Niin, minä kaipaan savun mustuttamaan hirsihalliinkin, missä jumal-runoja on poltettu seinähirsiin ja runoilijain harput riippuvat puukeihäissä ja pyhä takkavalkea aina vieraanvaraisesti leimuaa.

"Minä ikävöin takaisin Pohjolaamme -- sillä se on meidän kotimme."

"Salli sitten meidänkin rakastaa kotiamme, tätä Italian maata."

"Se ei ole teidän kotinne, vaan kenties hautanne.

"Te olette vieraita täällä ja vieraina pysyttekin.

"Tai menetätte kansallisuutenne.

"Mutta Odinin poikina te ette pysy tässä maassa."

"Veljeni Harald", vastasi Totila hymyillen, "salli meidän ainakin koettaa.

"Totta on, että olemme muuttuneet näiden kahden miespolven aikana, jotka kansamme on asunut laakerien alla.

"Mutta olemmeko huonontuneet?

"Täytyykö välttämättömästi olla puettu karhunnahkaan ollakseen sankari?

"Täytyykö ryöstää kultaisia jumalankuvia ja lyödä säpäleiksi marmoripatsaita? Eikö niistä voi muutenkin nauttia?

"Täytyykö olla barbaari tai italialainen?

"Emmekö voi säilyttää germaanien hyveitä, luopua heidän vioistaan ja omaksua italialaisten hyveet ilman heidän vikojaan?"

Mutta Harald pudisti päätään.

"Minua ilahduttaa, jos onnistutte.

"Mutta en sitä usko.

"Kasvi omistaa sen maan ja sen taivaan tavat, jonka alla se kasvaa.

"Enkä tahtoisi muuttua sillä tavalla, vaikka koe onnistuisikin minulle ja kansalleni.

"Minusta ovat meidän vikamme paremmat kuin italialaisten hyveet -- jos heillä niitä ollenkaan onkaan."

Totilan mieleen välähtivät samanlaatuiset sanat, jotka hän itse oli aikoinaan sanonut Juliukselle.

"Pohjolasta lähtee kaikki voima -- Pohjolan kansoille kuuluu maailma."

"Sano se heille lempilaulusi sanoilla", virkkoi hänen sisarensa.

Hän ojensi veljelleen harpun. Harald soitti ja lauloi tavuriimirunon, jonka Adalgot tulkitsi Valerialle seuraavasti:

"Tor seisoi keskiyön päässä maailmaa. Hän heitti raskaan sotakirveensä ja lausui: Niin laajalle kuin suhiseva vasarani putoo, ovat maat ja meret minun omaisuuttani.

"Ja vasara lensi hänen kädestään, lensi yli kaiken maan ja putosi kaukaisimman etelän ääreen. Kaikki tämä tuli hänen omaisuudekseen.

"Siitä alkaen on germaaneilla ollut oikeus aseella maata valloittaa. Me olemme vasara-jumalan sukua ja tahdomme hänen perintönsä valloittaa."

Goottilaiset kuulijat kiittivät äänekkäin suosionosoituksin kuninkaallista laulajaa, joka näytti voivan toteuttaa ylpeän laulunsa.

Harald tyhjensi vielä kerran syvän kultapikarin.

Sitten hän huudahti:

"Nyt lähdemme, pikku sisareni Haralda, nyt lähdemme, te muutkin toverini.

"Meidän on oltava Midgardkäärmeen kannella ennen kuun nousua.

"Pitkäaikainen ystävyys -- äkillinen lähtö, sellainen on Pohjolan tapa."

Totila tarttui vieraansa käsivarteen.

"Onko todella niin kiire?

"Pelkäätkö sinäkin muuttuvasi?

"Jää vielä tänne. Eihän teillä niin kiirettä ole. Ja hyvää sinä vain viipymiselläsi saat aikaan."

"Olet oikeassa, roomalaisten kuningas", virkkoi jättiläinen nauraen, "ja kautta Torin vasaran, kunnia-asianani sen pidän.

"Meidän täytyy lähteä.

"Meillä on täällä kuningas Froden käskyn mukaan kolme asiaa toimitettavana.

"Autettava teitä taistelussa.

"Mutta te ette tarvitse apuamme.

"Vai tarvitsetteko vielä meitä? Jäämmekö tänne odottamaan uutta taistelua?"

"Ette", sanoi Totila hymyillen. "Me odotamme parhaillaan rauhantekoa emmekä uutta taistelua.

"Ja jos vielä sota syttyisikin -- niin pitäisikö minun myöntää, veli Harald, että me gootit olemme liian heikot pitääksemme Italiaa yksin hallussamme? Emmekö ole voittaneet vihollisiamme ilman kenenkään apua? Emmekö me gootit enää jaksaisi yksin voittaa heitä uudestaan?"

"Sen kyllä uskon", vastasi Harald.

"Toinen tehtävämme oli tuoda teidät mukanamme Pohjolaan.

"Siihen ette suostu.

"Ja kolmanneksi käskettiin meitä hävittämään Kreikanmaan keisarin saaria.

"Se on erittäin hauskaa työtä, josta emme ole vielä saaneet tarpeeksemme. Tulkaa mukaan auttamaan meitä ja samalla kostamaan."

"Ei, kuninkaan sana on pyhä. Meillä on vielä kuukausi aselepoa.

"Kuule, Harald ystäväni.

"Älä vain erehdy ja sekoita meidän saariamme keisarin saariin.

"Minusta olisi ikävää --"

"Älä ole huolissasi", vastasi Harald hymyillen.

"Me olemme huomanneet erotuksen.

"Teidän satamanne ja rannikkonne ovat hyvin vartioidut.

"Siellä täällä on rannoilla korkeita hirsipuita, joihin kiinnitetyissä tauluissa on latinankielinen kirjoitus. Panormuksen merikreivi selitti meille sen sisällyksen seuraavasti:

"'Maarosvot hirtetään, merirosvot hukutetaan. Se on rosvojen osa Totilan valtakunnassa.'

"Silloin merimieheni saivat huomattavan vastenmielisyyden hirsipuihisi, tauluihisi ja määräyksiisi.

"Voi hyvin goottien roomalaiskuningas. Olkoon onnesi pitkäaikainen. Voi hyvin sinäkin, tumma kuningatar.

"Hyvästi, kaikki sankarit. Valhallassa tavataan, jollei aikaisemmin."

Jättäen nopeasti jäähyväiset pohjoismaalaiset lähtivät tiehensä.

Haralda heitti haukkansa ilmaan.

"Lennä edellä laivaan, Snotr!"

Nuolen nopeana viisas lintu lähti lentoon suunnaten kulkunsa Portusta kohti.

Kuningas ja Valeria saattoivat vieraita viimeisen edelliselle portaalle saakka, missä vielä vaihdettiin viimeiset kädenpuristukset.

Pohjolan neitonen loi vielä kerran silmänsä kuninkaaseen.

Harald huomasi sen ja kuiskasi, kun he olivat jääneet kahden kesken:

"Pikku sisareni, sinun tähtesi lähdin juhlista niin pian.

"Älä sure tuota kaunista kuningasta.

"Sinä tiedät, että olen perinyt isäni kyvyn tuntea kuolemaan merkityt miehet.

"Minä sanon sinulle. Tuon kuninkaan päivänpaisteisilla kulmilla oli kuoleman merkki.

"Hän ei enää näe kuun vaihdetta."

Uljaan, sotaisan neitosen silmiin kohosi kyyneleitä.

Kreivi Teja, herttua Guntaris ja herttua Adalgot saattoivat vieraita rantaan saakka ja odottivat siellä, kunnes venheet laskivat vesille.

Totisena Teja katseli vieraiden jälkeen.

"Niin, kuningas Frode on viisas", sanoi hän.

"Mutta usein on hulluus paljon suloisempaa kuin totuus ja viisaus.

"Ja suurenmoisempaa.

"Mene edellä takaisin telttaan, herttua Guntaris.

"Minä näen kuninkaan sanansaattajalaivan rientävän jokea ylös.

"Odotan sen tietoja."

"Minä jään luoksesi, opettajani", lausui Adalgot huolissaan. "Sinä olet peloittavan totisen näköinen. Mikä sinulla on?"

"Aavistus, Adalgot", vastasi Teja laskien kätensä nuorukaisen kaulalle.

"Katso, miten nopeasti aurinko laskeutuu.

"Minua puistattaa.

"Menkäämme sanansaattajalaivaa vastaan. Se laskee maihin alapuolellamme, tuonne vanhojen, luhistuneiden marmoripatsaiden luo."

Totila ja Valeria olivat sillä välin saapuneet takaisin telttaan.

"Koskivatko muukalaisen sanat sinuun, rakkaani", kysyi Valeria huolissaan.

"Se oli hyvin vakavaa -- Guntaris ja Teja ovat minulle selittäneet sen."

Totila kohotti nopeasti päänsä, jonka hän oli ajatuksissaan taivuttanut.

"Ei, Valeria, se ei ole säikyttänyt minua.

"Olen ottanut hartioilleni suuren Teoderikin suuren työn.

"Tahdon elää ja kuolla nuoruuden-unelmani, ihannevaltakuntani puolesta.

"Tule! -- Missä viipyy juomanlaskijani Adalgot?

"Tule! -- maistakaamme vielä kerran pikarista, Valeria. -- Juokaamme goottivaltakunnan onneksi."

Hän kohotti pikarinsa.

Mutta hän ei ehtinyt vielä viedä sitä huulilleen, kun hän näki Adalgotin juoksevan huutaen portaita ylös ja Tejan seuraavan hänen kantapäillään.

"Kuningas Totila", huusi Adalgot hengästyneenä, "valmistaudu kuulemaan kamalia sanomia, rohkaise --"

Totila laski pikarin pöydälle ja kysyi kalveten:

"Mitä on tapahtunut?"

"Sanansaattajalaivasi on tuonut tietoja Anconasta.

"Keisari on rikkonut aselevon -- hän on --"

Samassa oli Tejakin perillä. Hänen pitkä, musta tukkansa liehui tuulessa. -- Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen silmistään hehkui kamala tuli:

"Toimeen, kuningas Totila", huusi hän. "Heitä seppele päästäsi ja ota kypärä sijaan.

"Senogallian kohdalla lähellä Anconaa keisarillinen laivasto on hyökännyt meidän laivastomme kimppuun, joka luottaen aselepoon ei ollut mitenkään varustautunut.

"Meillä ei ole enää laivastoa.

"Neljästäsadastaseitsemästäkymmenestä laivastamme on vain yksitoista pelastunut.

"Suuri sotajoukko on laskenut maihin.

"Päällikkönä on -- prefekti Cethegus."

KAHDESKYMMENES LUKU.

Prefekti Cetheguksen leirissä Setiumin luona -- Apenninivuoriston juurella muutamia peninkulmia pohjoiseen Taginaesta -- Lucius Licinius, joka äsken juuri oli saapunut meritietä Epidamnuksen kautta paikalle, käveli sotapäällikön teltan edustalla edestakaisin keskustellen innokkaasti Syphaxin kanssa.

"Herrani odottaa kärsimättömästi tuloasi, sotatribuuni.

"Hän on jo kauan odottanut.

"Hän ihastuu suuresti nähdessään sinut leirissä", puheli numidialainen.

"Hän palaa aivan pian tiedustelumatkaltaan."

"Minne hän ratsasti?"

"Taginaehen päin yhdessä Pison ja muiden sotatribuunien kanssa."

"Niin, sehän on lähin goottien varustettu paikka etelässä päin.

"Mutta kerro nyt minulle, viisas mauri, viimeisistä Bysantin tapahtumista.

"Kuten tiedät, isäntäsi lähetti minut longobardien luo värväämään sotaväkeä jo ennen ratkaisun tapahtumista Bysantissa.

"Kun sangen vaarallisen matkan jälkeen longobardien ja gepidien maan läpi saavuin taas onnellisesti Novaen luona kuohuvan Isterin yli Justinianuksen valtakuntaan ja menin Nikopolikseen erään kestiystäväni luo saamaan sopimuksen mukaan uusia toimiohjeita prefektiltä, sain vain lakonisen käskyn saapua hänen luokseen Senogalliaan.

"Minä hämmästyin.

"Sillä en uskaltanut toivoakaan, että hän voittajana taas astuisi Italian mantereelle keisarin sotajoukon ja laivaston päällikkönä.

"Senogalliasta seurasin niin nopeasti kuin mahdollista teitä.

"Ne päälliköt, joita olen tähän saakka tavannut leirissä, ovat kertoneet osapuilleen tapaukset Belisariuksen vangitsemiseen saakka.

"Mutta tämän tapauksen kulusta ja myöhemmistä tapahtumista ei heillä nähtävästi ole tarkempaa tietoa. Mutta sinähän --"

"Niin, minä kyllä tiedän asiat melkein yhtä hyvin kuin isäntänikin.

"Sillä olin itse mukana."

"Aivanko todella? Olisiko se mahdollista? Olisiko Belisarius ollut salaliitossa Justinianusta vastaan? Sitä en olisi uskonut."

Syphax hymyili viekkaan näköisenä.

"Siitä seikasta ei Syphaxilla ole oikeutta", virkkoi hän, "sanoa mielipidettään, mutta tapauksen kulun voin kertoa.

"Kuule siis.

"Mutta tule ensin telttaan ja virkistä itseäsi sillä, mitä talo voi tarjota. Isäntäni toruisi minua, jollen pitäisi sinusta huolta. Sitäpaitsi voimme täällä varmemmin keskustella."

Hän veti teltan oviverhot kiinni. Hän pyysi isäntänsä vieraan istumaan telttatuolille, hankki hänelle hedelmiä ja viiniä ja kertoi tarjoillessaan hänelle seuraavaa:

"Ratkaisupäivän iltana hiivin yön tullessa Belisariuksen vapautetun Photiuksen simpukkatalolle ja kätkeydyin seinäkomeroon erään kristittyjen pyhimyksen patsaan taakse. Sen nimeä en tiedä, mutta tavattoman leveä selkä sillä oli.

"Pyhimyksen selän peitosta voin rauhassa vakoilla eräästä muurinraosta, joka oli tehty ilmanvaihdon vuoksi.

"Heikosta valaistuksesta huolimatta tunsin Photiuksen ja joukon ylhäisiä miehiä, joita olin ennen usein nähnyt keisarin palatsin, Belisariuksen tai Prokopiuksen talojen luona.

"Ensimmäinen, minkä tajusin -- sillä isäntäni on opettanut minulle 'roomalaisiksi' itseään kutsuvien kreikkalaisten kieltä -- oli isännän tervehdys sisääntulijoille:

"'Iloitse, Belisarius tulee.'

"'Eilisaamuna varhain hän suvaitsi tuskin katsoakaan minua, kun kunnioittavasti odotin häntä Zenon painikoulun luona, mutta iltapäivällä hän kutsui minut puheilleen, kun tiedustelumatkalla kuljin hänen avonaisen porttinsa ohi.'

"'Sillä minä tiesin hänen iltapäivällä palaavan metsästysretkeltä leopardeineen.'

"'Hän pisti käteeni vahataulun samalla silmäten varovaisesti ympärilleen...'

"'Taulussa oli seuraavat sanat: En vastusta enää kutsuanne. Uudet syyt pakottavat minua. Tulen tänään kokoukseen.'

"'Mutta missä on Piso, missä Salvius Julianus, missä muut nuoret roomalaiset?'

"'Tuskin he tulevatkaan', virkkoi eräs äsken saapunut.

"'Näin heidät melkein kaikki venheissä Bosporuksella.'

"'He olivat kai menossa pitoihin prefektin huvilaan Konstantinuksen portin luona.'

"'Olkoot missä tahansa. Me emme tarvitsekaan noita raakoja latinalaisia emmekä ylpeää, petollista prefektiä. Belisarius on enemmän arvoinen kuin he kaikki yhteensä.'

"Samassa Belisarius saapuikin.

"Hänellä oli pitkä, koko vartaloa peittävä vaippa

"Talon isäntä riensi häntä vastaan ja kaikki tervehtivät häntä kunnioittavasti.

"'Suuri Belisarius', virkkoi vapautettu, 'me osaamme antaa tälle teollesi arvon.'

"'Olet saapunut joukkoomme -- siis suostut meidän johtajaksemme.'

"Hän antoi Belisariukselle pienen norsunluusauvan, joka oli kokouksen johtajan merkkinä ja saattoi hänet puheenjohtajan korkealle istuimelle, josta hän itse oli juuri lähtenyt.

"'Puhu -- käske -- toimi -- olemme valmiit.'

"'Minä toimin kyllä aikanaan', sanoi Belisarius synkkänä istuutuen kunniapaikalle.

"Samassa nuori Anicius juoksi sisään hajalla hapsin ja vaatteet epäkunnossa. Miekka hänellä oli kädessä.

"'Paetkaa', huusi hän, 'salaliittomme on tullut ilmi, me olemme petetyt.'

"Belisarius nousi seisomaan.

"'Talooni on murtauduttu. Orjani ovat vangitut. Teidän aseenne, jotka olivat luonani kätkössä, ovat löydetyt. Ja mikä pahinta, kirjeenne ja asiakirjanne, jotka olivat varmassa, vain minun tietämässäni piilopaikassa, ovat kadonneet samalla kuin kirjeenikin.'

"'Mutta vieläkin minulla on kertomista. Kun kuljin tämän talon luona olevan Konstantinuksen puutarhan läpi, luulin kuulevani pensastoista aseiden helinää ja miesten kuiskauksia. Minua ajetaan takaa. Pelastautukaa!'

"Salaliittolaiset riensivät ovelle.

"Vain Belisarius seisoi levollisena puheenjohtajan paikalla.

"'Rohkaiskaa mielenne', kehoitteli isäntä, 'ja ottakaa johtajastamme esimerkkiä'.

"Mutta samassa tuuban ääni kajahti talon portilta. Se oli merkkinä, että minun oli lähdettävä vakoilupaikaltani ja liityttävä isäntääni, joka keisarillisten keihäsmiesten ja kultakilpien etunenässä sekä yhdessä Bysantin prefektin ja palatsivartijaston arkontin Leon kanssa hyökkäsi taloon, jonka kaikkien ovien ja akkunain taa asetettiin vartijat.

"Komealta näytti hallitsijani", huudahti Syphax innostuneena, "kun hän hyökkäsi huoneeseen punertava soihtu vasemmassa ja miekka oikeassa kädessään purppuranpunaisen kypärätöyhdön hulmutessa ilmassa. Samanlaiselta varmaankin tulenhaltija näyttää, kun se Afrikassa syöksyy ylös palavasta vuoresta.

"Vedin miekkani esille ja astuin hänen vasemmalle puolelleen kilveksi.

"Hän oli määrännyt, että minun oli heti tehtävä nuori Anicius vaarattomaksi.

"'Kuolema jokaiselle, joka vastustaa', huusi Cethegus, 'Justinianuksen nimessä'.

"Hänen miekkansa oli aivan punainen verestä, sillä hän oli omin käsin auttanut niiden henkivartijain teurastamisessa, jotka Belisarius oli asettanut puiston portille.

"'Antautukaa', huusi hän pelästyneille salaliittolaisille. 'Sinä, palatsin arkontti, vangitset kaikki läsnäolijat. Ymmärrätkö? Kaikki.'

"'Onko se mahdollista? Katala petturi', huusi nuori Anicius ja hyökkäsi miekka ojolla herraani vastaan.

"'Niin, tuossa on purppurainen kypärätöyhtö. Kuolema veljeni murhaajalle.'

"Mutta hän vaipui pahasti haavoittuneena jalkojemme juureen. Vedin miekkani hänen rinnastaan ja riistin aseen Photiukselta, joka yksin vielä ajatteli vastarintaa.

"Muut antautuivat aivan kuin ukkosilman säikähdyttämät lampaat.

"'Hyvä, Syphax! Tutki hänen vaatteensa, jos sieltä löytyisi joitakin asiakirjoja.'

"'No, joko olet valmis, arkontti?'

"Arkontti oli neuvottomana pysähtynyt Belisariuksen eteen, joka levollisena seisoi paikallaan.

"'Kuinka', kysyi arkontti, 'onko magister militum --'

"'Minähän sanoin kaikki. Etkö sinä enää ymmärrä kreikankieltä.'

"'Sinähän näet -- te kaikki näette -- hän on salaliiton johtaja. Hänellä on puheenjohtajan sauva, hän seisoo kunniapaikalla.'

"'Haa', huusi Belisarius, 'niinkö ovat asiat? Vartijat tänne. Auttakaa, henkivartijani Marcellus, Barbatio, Ardaburius!'

"'Kuolleet eivät kuule, magister militum.'

"'Antaudu vain! Keisarin nimessä! Tässä on hänen suuri sinettisormuksensa! Hän on nimittänyt minut täksi yöksi sijaiseksensa. Tuhat keihäsmiestä vartioi tätä taloa.'

"'Uskollisuus on hulluutta', huusi Belisarius, heitti pois miekkansa ja ojensi väkevät käsivartensa arkontille, joka pani ne kahleisiin.

"'Viekää kaikki vangit pois.'

"'Photius ja Belisarius viedään palatsiin Anastasiuksen torniin, erilleen toisistaan.'

"'Minä riennän keisarin luo, vien hänelle takaisin sormuksensa ja tämän miekan', -- hän nosti Belisariuksen miekan maasta -- 'ja ilmoitan hänelle, että hän voi nukkua rauhassa.'

"'Salaliitto on tehty vaarattomaksi. Valtakunta on pelastettu.'

"Heti seuraavana aamuna alkoi oikeudenkäynti tässä jutussa. Useita todistajia kuulusteltiin, muun muassa minuakin.

"Minä vannoin, että olin nähnyt Belisariusta tervehdittävän salaliiton johtajana.

"Vahataulun olin itse hakenut käsiini Photiuksen taskuista.

"Belisarius pyysi todistajikseen henkivartijansa, mutta ne olivat kaikki kuolleet.

"Piinapenkissä Photius ja muut vangitut tunnustivat, että Belisarius oli lopuksi taipunut salaliiton johtajaksi.

"Antoninaa vartioitiin tarkasti punaisessa talossa.

"Keisarinna kieltäytyi päästämästä häntä puheilleen.

"Hyvin raskauttavana seikkana sekä häntä itseään että Belisariusta vastaan oli se, että keisarinnan vakoojat vannoivat nähneensä nuoren Aniciuksen, jonka luota oli löydetty ja vain väkivaltaa käyttämällä saatu salaliittolaisten aseet ja asiakirjat, useiden viikkojen aikana melkein joka yö hiipineen Belisariuksen taloon. Tämän Anicius itse, Antonina ja Belisarius kielsivät kivenkovaan. Kun tämä sittenkin voitiin sitovasti todistaa, suututti heidän kieltämisensä tuomareita.

"Sain heti Belisariuksen vangitsemisen jälkeen isännältäni toimeksi mennä Antoninalle ilmoittamaan, että isäntäni oli mitä suurimmassa määrässä hämmästynyt tavatessaan Belisariuksen salaliittolaisten todellisena johtajana ja löytäessään Aniciuksen kirjeiden joukossa useita, joissa ei yksistään puhuttu vihasta.

"Kuullessaan nämä sanat, joita itsekään en ymmärtänyt, tuo kaunis rouva pyörtyi.

"Lähdimme Bysantista ennenkuin Belisariuksen tuomio julistettiin. Photius ja useimmat muut salaliittolaisista olivat jo tuomitut kuolemaan, kun lähdimme keisarillisen laivaston mukana Epidamnukseen, missä isäntäni sotatribuunit ja palkkasoturit sekä voimakas, alkuaan persialaissotaa varten aiottu keisarillinen sotajoukko odottivat meitä.

"Isännälleni oli nimittäin annettu vasta perustettu sotilasarvo magister militum per Italiam ja hänet oli nimitetty 'ensimmäisen sotajoukon' päälliköksi.

"Toisen tuo prinssi Areobindos jälkeen päin saatuaan suoritetuksi helpon tehtävänsä, jona on muutamien Epiruksessa olevien goottivartiostojen voittaminen viisinkertaisella ylivoimalla sekä muutamien saarien valloittaminen. Se on pian tehty."

"Minkä rangaistuksen luultiin Belisariusta uhkaavan? En olisi koskaan luullut, että tuo mies --"

"Hänet tuomitaan varmasti kuolemaan, sillä todistukset ovat siksi sitovat.

"Yleensä ollaan epätietoisia, voittaako sitten keisarin vanha armo vai uusi viha.

"Mahdollisesti hän lieventää kuolemanrangaistuksen sokaisemiseksi ja maanpakoon ajamiseksi.

"Belisariuksen tuhosi, sanoo isäntäni, uppiniskainen valehteleminen.

"Eikä ole nyt häntä auttamassa ystävänsä Prokopiuskaan, joka on nykyään tutkimassa keisarin rakennuksia Aasian puolella.

"Cethegus toimitti sotajoukon laivoihin viennin Epidamnuksessa niin salaperäisesti, etteivät tyhmät gootit, jotka olivat Anconan luona, siitä mitään tietäneet.

"He luottivat aselepoon ja odottivat pikaista rauhantekoa.

"Laivaston varustamisen tekosyyksi mainittiin keisarin saarien suojeleminen Thulemaasta saapuneiden laivojen ryöstöltä.

"Eräänä yönä herrani hyökkäsi goottien laivaston kimppuun, jonka miehistö oli nukkumassa maalla ja valtasi, poltti tai upotti yli neljäsataa laivaa melkein ilman verenvuodatusta.

"Kuule -- herrani tulee -- minä tunnen hänen askeleensa -- niin kulkee vain Auraan jalopeura kotimaassani."

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

"Terve tuloa, Licinius, Italiaan ja voittoon", huudahti Cethegus tullessaan.

"Missä longobardit ovat?"

"Terve, laivaston hävittäjä", vastasi tribuuni.

"Longobardeja tulee kaksikymmentätuhatta."

"Liian paljon", sanoi Cethegus totisena.

"Toivoin saavani seitsemäntuhatta -- en tiedä, mistä saan rahaa niin suurelle joukolle.

"Sillä tahdon palkata ne omaani enkä keisarin laskuun."

Ilosta loistavin silmin nuori ritari sanoi:

"Toivoakseni olet tyytyväinen minuun, magister militum.

"Longobardit tulevat Italiaan ilmaiseksi."

"Ilmaiseksiko? Ja niin paljon!"

"Niin, heidän kuninkaansa Audoinin poika -- Alboin on hänen nimensä, jota germaanien sankarilaulajat ylistävät, ja Oenuksen luona asuviin bajuvareihin ja Visurgiksen luona asuviin saksoneihin saakka. -- Hän on erittäin urhoollinen ja germaaniksi tavattoman viisas nuorukainen."

"Olen kuullut hänestä, hän on ollut Narseksen palveluksessa", sanoi Cethegus epäluuloisena.

"Tämä rohkea ja viekas barbaari oli viime vuonna hiipinyt Italiaan hevoskauppiaana ja kulkenut ristiin rastiin koko maan Roomaan ja Napoliin saakka, tutkinut tiet ja goottien varustukset.

"Hän olisi viipynyt kauemminkin, jollei sama gootti, joka tappoi veljeni --"

"Musta Tejako?"

"Sama mies -- olisi ruvennut epäilemään häntä ja uhannut ottaa kiinni vakoojana. Silloin Alboin pakeni takaisin Pannoniaan. Mutta hän otti mukaansa viiniä ja maamme ihania hedelmiä ja näytti niitä isälleen ja kansalleen. Siitä lähtien longobardit ovat halunneet päästä tähän ihmemaahan. Alboin luopuu palkasta ja pyytää vain osakseen sotasaaliin, jonka longobardit hankkivat täällä. Nämä pitkäparrat ovat komeita barbaareita, paljon raaempia ja julmempia kuin gootit."

"'Niin', vastasi Alboin, kun hänelle tästä mainitsin, 'meillä on olemassa sananparsi: gootti on hirvi, longobardi susi.'

"Hänellä on pikarina taistelussa tappamansa gepidikuninkaan pääkallo.

"Tulet iloiseksi nähdessäsi hänet ja hänen ratsumiehensä -- ne ovat paljon arvokkaammat kuin isaurilaiset ja abasgit."

"Kiitoksia innostasi", sanoi Cethegus miettien, "se on liian suuri.

"Niitä on liian paljon."

"Alboin ei suostunut pienempään määrään. Hän sanoi: 'sudet juoksevat parvissa'."

"No", tuumi Cethegus, "kahden keisarillisen sotajoukon ja Italian etunenässä kykenen kai pitämään tuon petokarjan kurissa. Eivät kai he mene goottien puolelle?"

"Eivät, päällikköni. Noiden molempien kansojen välillä vallitsee monisatavuotinen viha. Uskomattomasta syystä, niin germaanien tapaisesta. Harmaassa muinaisuudessa eräs longobardikuningatar oli murhauttanut goottiruhtinaan tai päin vastoin -- kukapa niitä jaksaa niin tarkoin muistaa -- ja siitä alkaen on suvusta sukuun pidetty kunnia-asiana murhata ja vihata toisiaan.

"'Me olemme goottien haudankaivajat ja perilliset', sanoi Alboin minulle."

"Hyvä on. Perikööt vain onnettomuuden", sanoi Cethegus uhkaavasti, "sillä muuta eivät gootit voi jättää perinnökseen. He kuolevat vieraina Italiassa.

"Ja milloin nämä Pannonian sudet tulevat? Minä tarvitsisin heitä heti."

"Sitä ei Alboin voinut tarkoin määrätä.

"He ovat tehneet vielä villimpien avarien kanssa liiton, jonka päämääränä on gepidien kansan täydellinen tuho ja heidän maansa jakaminen."

"Julma, vaarallinen suku", sanoi Cethegus päätään pudistaen.

"Susi ja korppikotka metsästävät yhdessä ja jakavat saaliin", sanoi Alboinkin nauraen. -- "Kun tuo työ on tehty, tulen Dravuksen, Savuksen ja Sontiuksen yli Venetsiaan. Tunnen sen tien."

"Hän tuntee sen niin hyvin", virkkoi Cethegus puoleksi itsekseen, "ettei tätä sudenpoikasta enää uskalla laskea pois Italiasta.

"Licinius, minä tarvitsen nopeasti apuväkeä.

"Alku oli hyvä, mutta nyt on tullut pysähdys.

"Italialaiset eivät, häpeä sanoakin, ryhdy kapinaan, vaan pitävät barbaarien puolta", sanoi hän vihaisesti, "samoista syistä kuin ystäväni Balbus, joka söi itsensä kuoliaaksi.

"Goottikuningas rientää Roomasta vahvan sotajoukon seuraamana kostamaan laivastonsa puolesta.

"Minä tunnen hänet. Hän hyökkää.

"Olen lähettänyt sanansaattajan toisensa perästä Areobindoksen luo, joka on todellinen näkinkenkäprinssi, pyytämään, että hän heti toisi toisen sotajoukon avukseni ja sallisi Epiruksessa hajallaan olevien goottien toistaiseksi olla omilla hoteillaan.

"Mutta Areobindosta ei kuulu.

"Enkä voi bysanttilaisten avulla voittaa Totilaa avoimella kentällä, sillä ylivoima on hänen puolellaan."

"Entä Ravenna? Voiko se pitää puoliaan, jollei se saa apua?"

"Ravenna on vapautettu.

"Goottien laivaston hävittämisen jälkeen lähetin navarkki Justinuksen kolmenkymmenen kolmisoudun päällikkönä Classiksen satamaan. Ne tunkeutuivat piiritysjoukon läpi ja veivät kaupunkiin ruokavaroja.

"Muutamia päiviä sitten sain tietää, että Hildebrand-vanhus oli lopettanut piirityksen maan puoleltakin ja kulkenut pikamarssissa muutamiin tuhansiin nousevan joukkonsa kanssa Florentiaan ja Perusiaan.

"Syyksi sanottiin se, -- mutta se on aivan sula mahdottomuus -- että äärettömän suuri keisarillinen sotajoukko on tulossa rientomarssissa maata myöten Dalmatiasta ja Salonasta Venetsian kautta Ravennaan.

"Jospa se olisi totta.

"Valitettavasti tiedän hyvin, että 'toinen sotajoukko', joka muuten on pienempi kuin minun joukkoni, ei ole Dalmatiassa eikä Salonassa, joka kaupunki on goottien eikä keisarin hallussa, vaan kokoutuu äärettömän hitaasti Epidamnuksen tienoilla.

"Sillä prinssi Areobindos, jota ei voi nopeudesta syyttää, poimii mieluummin helppoja laakereita Epiruksessa.

"Ja kaunis suosijattaresi, Licinius, keisarinna on minulle suosiollinen, mutta hän ei tahdo enemmän kuin 'roomalaisten' keisarikaan, että minä voittaisin kovin nopeasti.

"Minun täytyy siis odottaa näkinkenkäprinssiä.

"Senogallian luo en tahtonut pysähtyä.

"Mieleni paloi Roomaan.

"Siellä ei ollut varustuksiakaan ylivoiman vastustamista varten.

"Tämän erinomaisen aseman Setiumin, Capraen ja Taginaen luona valitsin jo vuosia sitten.

"Ja minä riensin nopeasti.

"Mutta en tarpeeksi nopeasti.

"Setiumiin ehdin ensin.

"Mutta en Capraehen enkä Taginaehen, jotka ovat välttämättömät sen suojaamiseksi.

"Taginae on asemani avain. -- Ilman Capraeta ja Taginaeta on leirini linnoitus, jossa on vallit, mutta ei hautoja. Capraen ja Taginaen seudun kolme pikku jokea ovat luonnollisia hautoja.

"Heti Setiumiin saavuttuani lähdin itse saraseenilaisten ratsumiesten kanssa Taginaehen -- mutta liian myöhään.

"Kreivi Teja -- hän lienee rientänyt tänne Roomasta myrskytuulen siivillä -- kreivi Teja oli saapunut hiukan ennen minua Taginaehen lentävän joukkonsa johtajana. Vaikka saraseeneja oli seitsemän kolmea vastaan, karkoittivat kirveillä varustetut goottilaiset ratsumiehet heidät takaisin. Kun hän oli halkaissut saraseenikuninkaan Abochabarus nuoremman kirveellään turbaanista vyötäisiin saakka, ei saraseeneja enää voinut mikään pidättää. Huutaen he käänsivät hevosensa ja ratsastivat pakoon vieden minut mukanaan.

"Tänään koetin tutkia Taginaen varusväen vahvuutta -- sillä tahtoisin kukistaa tuon vihatun miehen ennen goottien pääjoukon saapumista -- mutta en enää päässyt Capraesta eteenpäin.

"Barbaarikuningas kuuluu olevan tulossa -- takajoukkoa johtaa herttua Guntaris.

"Mutta missä viipyy, milloin tulee 'toinen sotajoukkoni?'"

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Seuraavana päivänä kuningas Totila saapui todella Taginaehen mukanaan osa goottien sotajoukkoa. Valeria, joka katsoi olevansa parhaassa turvassa kuninkaan leirissä, seurasi mukana. Julius, joka aikoi palata luostariinsa Galliaan ja Cassiodorus, joka aikoi lähteä tarkastamaan sitä, olivat myös leirissä.

Sotajoukon pääosan piti tulla etelästä päin pitkin Via Flaminiaa herttua Guntariksen ja lipunkantaja kreivi Wisandin johdolla. Lännestä päin Florentiasta oli Hildebrand-vanhus tulossa.

Vasta näiden joukkojen saavuttua voitiin hyökätä prefektin lujan aseman kimppuun.

Cethegus puolestaan vastusti nuorten ritarien hyökkäysvaatimuksia.

"En ole saapunut voittamaan yhtä taistelua, vaan koko Italian.

"Kun meillä on ylivoima puolellamme, voimme ajatella taistelua."

Eräänä aamuna Julius saapui kuninkaan telttaan ja antoi hänelle kirjeen.

Totila rypisti otsaansa tunnettuaan käsialan, mutta rupesi lukemaan:

"Julius Manilius Montanukselle Cethegus, Rooman prefekti ja Magister militum per Italiam.

"Olen kuullut, että sinä oleskelet barbaarien leirissä.

"Licinius oli nähnyt sinun ratsastavan tyrannin vieressä.

"Tapahtuisiko vallan uskomattomia, sotisiko Julius Cethegusta vastaan, poika isäänsä vastaan?

"Tule tänään auringon laskiessa puheilleni Silvanuksen rappeutuneeseen temppeliin, joka on meidän ja barbaarien etuvartijain välillä.

"Tyranni on ryöstänyt minulta Italian, Rooman ja sinun sielusi.

"Minä riistän häneltä kaikki ne takaisin -- sinut ensimmäiseksi.

"Tule. Minä käsken sinua isänäsi ja kasvattajanasi."

"Minun on toteltava häntä. Olen hänelle kiitollisuuden velassa."

"Niin olet", vastasi Totila antaen kirjeen takaisin.

"Mutta sinun ja prefektin välinen kohtaus on vaarallinen.

"Olet pyytänyt, etten koskaan puhuisi sinulle 'isällisestä hyväntekijästäsi.'

"Lupasin sen ja lupaukseni olen pitänytkin.

"Mutta minun on varoitettava sinua."

"Hän ei suinkaan uhkaa henkeäni."

"Mutta kenties vapauttasi. Ota mukaasi viisikymmentä ratsumiestä!

"Ilman seuruetta en laske sinua leiristä."

Auringon laskiessa Julius saapui seurueineen rappeutuneen temppelin luo.

Vanhan Fanumin pylväistä oli vain muutamia enää pystyssä. Useimmat olivat pitkällään kukkulalla, jonka huipulla yksinkertainen monopteros kohosi. Kaarikattokin oli suureksi osaksi luhistunut.

Rehevä muratti peitti patsasten kannot.

Kivirikko ja muut rikkaruohot peittivät marmoriportaita, jotka veivät joka puolelta avonaiseen rakennukseen.

Tällä kertaa Totila oli epäillyt prefektiä aiheettomasti.

Sillä kun Julius saapui kukkulan juurelle viidenkymmenen ratsumiehen kanssa -- toiset viisikymmentä lähtivät juuri leiristä kuninkaan johdolla ja lähenivät yhtymäpaikkaa -- nähtiin Cetheguksen kävelevän yksin temppelin sisäpuolella.

Julius astui hevosen selästä ja nousi portaita.

Cethegus katseli häntä moittivasti.

"Sinä odotutit itseäsi, vaikkemme olekaan tavanneet pitkiin aikoihin.

"Onko se munkin moraalia?

"Sinä tulet hyvin vartioituna.

"Kuka sinut on opettanut epäilemään minua?

"Mitä? Seuraavatko barbaarit sinua tänne saakka?"

Hän osoitti erästä viimeksi tulleiden päällikköä, joka ruskeaan vaippaan puettuna ja hilkka pään yli vedettynä hyppäsi ratsulta ja kahdentoista seuralaisensa kanssa asettui vartijaksi temppelin portaille.

Julius aikoi käskeä heidät pois, mutta toinen päällikkö, kreivi Torismut sanoi lyhyesti:

"Kuninkaan käskystä!"

Hän itse asettui myöskin vartioimaan.

"Puhu kreikankieltä", sanoi Julius. "Sitä nuo eivät ymmärrä."

Cethegus ojensi hänelle molemmat kätensä.

"Nyt siis paljon kiertänyt Odysseus taas näkee Telemachoksensa."

Julius peräytyi.

"Synkkiä juttuja kerrotaan sinusta, Cethegus.

"Ovatko kätesi vuodattaneet verta vain taistelussa?"

Cethegus puristi nyrkkiin kätensä, johon toinen ei ollut tarttunut.

"Ovatko sydänystäväsi valheet myrkyttäneet sydämesi minua kohtaan?"

"Kuningas Totila ei valehtele.

"Hän ei ole kuukausmääriin maininnut läsnäollessani nimeäsi.

"Pyysin sitä häneltä.

"Sillä en voinut puolustaa sinua hänen hirmuisia syytöksiään vastaan.

"Onko totta, että sinä olet hänen veljensä Hildebadin --"

"En ole tullut tänne pyytämään anteeksi, vaan antamaan anteeksi.

"Vuosikausia on riehunut taistelu Roomasta pappeja, kreikkalaisia ja barbaareita vastaan. Ja minä olen yksin.

"Kohtalon aallot viskovat minua väsynyttä, haavoittunutta, puoliksi epätoivoon joutunutta milloin ylös, milloin alas.

"Ja aina yksin.

"Ja missä on poikani Julius, sieluni poika, jonka pitäisi lohduttaa rakkaudellaan?

"Galliassa munkkien seurassa, Bysantissa tai Roomassa barbaarikuninkaan kätyrinä tai vieraana. Kaukana minusta ja teistäni."

"Varoitin sinua niistä teistä. Punaisia ja mustia tahroja on niillä. En voi seurata sinua."

"Hyvä on. Mutta kun sinä olet niin viisas ja uskosi innokas palvelija, niin miksi et tullut valaisemaan ja pelastamaan minua?"

Tämä oli kauan ja huolellisesti valmistettu nuoli, jonka Cethegus oli säästänyt viimeiseksi.

"Kun sieluni yhä enemmän sulkeutui rakkaudelta ja lämmöltä, kun se yhä kivettyi ja jäätyi, missä oli silloin Julius, jonka piti pehmittää ja lämmittää minua?

"Oletko täyttänyt velvollisuutesi minua kohtaan poikana, kristittynä, pappina?"

Nuo sanat tekivät järkyttävän vaikutuksen nuoren munkin hurskaaseen mieleen ja lempeään sydämeen.

"Suo anteeksi", sanoi hän, "minä myönnän rikkoneeni sinua vastaan."

Cethegus huomasi voittavansa.

"Korjaa se sitten.

"En tahdo vähääkään, että otat osaa tähän taisteluun.

"Odota loppua.

"Mutta odota sitä minun luonani, minun puolellani, minun leirissäni, ei barbaarien luona eikä Galliassa.

"Jos minä olen Saul, joka on menettänyt Jumalan armon, niin ole sinä David ja valaise sieluani, joka usein synkistyy.

"Pyhin omantunnon velvollisuutesi pakottaa sinut puolelleni.

"Muuten saat vastata teostasi.

"Sinä olet elämäni hyvä henki.

"Minä tarvitsen rakkauttasi, muuten sorrun kokonaan vihaamiesi voimien edessä.

"Ainoa ääni, joka voi taivuttaa minut sanojesi mukaan ainoan autuaaksi tekevän opin puoleen, on sinun äänesi, Julius.

"Ratkaise nyt omantuntosi mukaan."

Innokas velvollisuudentuntoinen kristitty ei voinut vastustaa houkutusta.

"Sinä olet voittanut -- minä seuraan sinua, isäni", huudahti hän ja oli aikeissa heittäytyä voittajansa rinnoille.

"Kirottu teeskentelijä", lausui samassa kirkas, voimakas ääni.

Ratsumiesten päällikkö, joka oli asettunut ylimmälle portaalle, syöksähti temppelin sisään ja työnsi hilkan syrjään.

Hän oli kuningas Totila.

Kädessä hänellä oli paljastettu miekka.

"Haa, barbaari täällä", huusi prefekti vihansa vimmassa.

Hänenkin miekkansa välähti. Veriviholliset ryntäsivät toisiaan vastaan. Miekat kiersivät toisiaan, joskus yhteen helähtäen.

Mutta Julius syöksähti taistelijoiden väliin, tarttuen kummankin käteen.

Hetkiseksi hän sai taistelun keskeytetyksi. Miekka kädessä, uhkaavan näköisenä kumpikin seisoi varuillaan.

"Sinä olet kuunnellut keskusteluamme, barbaarien kuningas", sähisi prefekti. "Onko sekin kuninkaallista ja sankarillista?"

Totila ei vastannut hänelle mitään.

Juliukselle hän sanoi:

"En ollut huolissani yksistään ulkonaisesta vapaudestasi.

"Minä tunsin, minä aavistin hänen valheensa sielullesi. Olen luvannut sinulle, etten koskaan syytä häntä, poissa olevaa.

"Mutta nyt hän on edessämme.

"Kuulkoon hän, mitä minulla on sanomista ja puolustautukoon, jos voi.

"Tahdon tehdä sinulle selväksi, että hänen sielunsa ja jokainen hänen henkensä ajatus on musta ja petollinen kuin paholainen.

"Katso, nuokin sanat, jotka näyttivät tämän hetken lämpimän tunteen aiheuttamilta ja jotka voittivat sinut, ovat petolliset, teeskennellyt, monta vuotta sitten mietityt.

"Katso Julius, tunnetko tämän käsialan?"

Hän näytti hämmästyneelle ystävälleen täyteen kirjoitetun papyroskäärön.

"Barbaarit varastivat muinoin vain kultaa", huudahti prefekti vimmoissaan.

"Kirjeiden varastaminen on vielä pahempaa."

Hän aikoi siepata käärön pois.

Mutta Totila jatkoi:

"Kreivi Teja sai tämän käsiinsä eräästä salakomerosta hänen talostaan. Nuo päiväkirjat ovat ilmaisseet yhtä ja toista hänen pirullisuudestaan.

"En nyt puhu hänen rikoksistaan muita kohtaan.

"Mutta tässä hän kirjoittaa sinusta:

"'Juliusta en vielä pidä menetettynä.'

"'Saa nähdä, eikö sieluni pelastamisen velvollisuus tuo tuota uneksijaa luokseni.'

"'Hänen täytyy tarttua käteeni 'vetääkseen minua ristin puoleen'.'

"'Mutta minun käsivarteni on voimakkaampi. Minä vedän hänet maailmaani.'

"'Minun on vain vähän vaikea tavata oikeata äänensävyä.'

"'Minun on siksi luettava Cassiodorusta.'"

"Cethegus", huudahti Julius valittaen, "oletko sinä tuon kirjoittanut?"

"Luulin sinun tuntevan käsialan.

"Hän kyllä kieltää sen. -- Hän väittää valheeksi kaikki tietoni ja aavistukseni.

"Hän väittää valheeksi sen, että hän väärennettyjen asiakirjojen avulla sai baltiherttuan Alarikin tuomituksi kuolemaan, että hän antoi myrkkyä Atalarikille ja Camillalle, että hän murhautti Amalasuntan välityksellä kolme muuta baltiherttuaa, että hän lähetti murhaajia minun kimppuuni, että hän saattoi Amalasuntan Petroksen käsiin, Petroksen taas keisarinnan, Vitigeksen Belisariuksen ja Belisariuksen Justinianuksen käsiin.

"Hän väittää valheeksi sen, että hän on lähettänyt Boëthiuksen pojan kuolemaan, että hän on murhannut veljeni, että hän on aselevon aikana petollisesti hyökännyt laivastomme kimppuun -- kaiken tämän hän väittää valheeksi -- sillä hän hengittääkin valhetta."

"Cethegus", rukoili Julius, "sano 'ei' ja minä uskon sinua."

Mutta prefekti, joka alussa oli ottanut vastaan puoleksi suljetuin silmin Totilan sanat, ikäänkuin ne olisivat olleet nuijan iskuja, pisti lopulla miekkansa tuppeen, kohottautui pystyyn, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui:

"Niin, minä olen tehnyt kaiken tuon ja vielä paljon muutakin.

"Minä olen sysännyt kaiken, mikä on ollut tielläni, syrjään voimakkaasti ja viisaasti.

"Sillä tielläni oli korkea päämäärä, Rooman valtakunnan loisto.

"Ja samalla maailman valtaistuin.

"Tuon maailmanvaltani perilliseksi olin aikonut -- sinut, Julius.

"Olen tehnyt kaiken tämän Rooman puolesta ja sinun puolestasi -- vähiten oman itseni vuoksi.

"Miksi sinun puolestasi?

"Siksi, että rakastan sinua, sinua yksin koko maailmassa.

"En kristillisellä lähimmäisen rakkaudella, joka käsittää koko maailman.

"Tuollaista haaleata rakkautta olen aina halveksinut.

"Minä rakastan kuumasti, intohimoisesti, tuskallisesti.

"Ihmiskunnan asemesta rakastan minä sinua.

"Niin, sydämeni on kivettynyt halveksiessani ihmisten pikkumaisuutta.

"Tässä graniittikalliossa elää vielä yksi tunne -- rakkaus sinuun.

"Sinä et ole koskaan sitä ansainnut.

"Mutta eräs olento, jonka piirteet sinä olet perinyt, jonka kuvan sinun näkemisesi loihtii esiin haudasta, nuoruuden aikaisesta menneisyydestä, on kutonut salaperäisen, pakottavan siteen sinun ja minun välille.

"Nyt saat viholliseni läsnäollessa tietää pyhän salaisuuteni, jonka olin aikonut ilmoittaa vasta silloin, kun olit kokonaan tullut pojakseni.

"Oli aika, jolloin nuoren Cethegus Caesariuksen sydän oli yhtä pehmeä ja lempeä kuin sinun nyt.

"Ja siinä eli rakkaus verrattomaan, unohtumattomaan olentoon, rakkaus pyhä ja puhdas kuin tähdet. Hänkin rakasti minua.

"Mutta vanha, vuosisatoja vallinnut viha erotti Cetheguksen ja Maniliusten suvut."

Julius kalpeni, Totila pisti miekkansa tuppeen ja kuunteli tarkkaavaisena Cetheguksen kertomusta nojaten molemmin käsin miekan kahvaan.

"He olivat olleet senaatin -- me Grakkusten puolella.

"He Sullan -- me Mariuksen.

"He Ciceron -- me Catilinan.

"He Pompejuksen -- me Caesarin.

"Olin kuitenkin vihdoin saanut isän kovan sydämen taivutetuksi. Hän näytti jo olevan valmis antamaan suostumuksensa.

"Sillä hän näki, miten me rakastimme toisiamme. Neito seurasi minua tahdottomasti kuin rauta magneettia ja minä tunsin, että hän oli hyvä hengettäreni. Silloin eräs goottiherttua, jonka sielu joutukoon Raivotarten raadeltavaksi, saapui. Hän oli kauan tuntenut minut ja vihannut minua.

"Hän varoitti Maniliusta, joka luotti häneen täydellisesti, sillä hän oli barbaarien saapuessa Italiaan suojellut Maniliusten taloa ja perhettä ryöstöltä ja väkivallalta, hän varoitti isää pahakatseiselta Cethegukselta ja herätti eloon vanhan vihan. Hän ei hellittänyt, ennenkuin isä oli luvannut tyttärensä vastustuksesta huolimatta eräälle gallialaiselle senaattorille, baltiherttuan ystävälle.

"Turhaan Manilia rukoili armoa.

"Silloin päätimme paeta.

"He asuivat eräässä Tiberin rannalla sijaitsevassa maatalossa Porta aurelian luona.

"Mutta epäluuloinen isä kiirehtikin häitä.

"Kun sovittuna yönä nousin puutarhan muurin yli ja hiivin hänen makuuhuoneeseensa, oli se tyhjä.

"Mutta atriumista kaikuivat korviini häälaulut ja huilunsoitto.

"Henkeäni pidättäen hiivin atriumin ovelle ja vilkaisin sisään.

"Siellä Maniliani lepäsi morsiuspuvussa isänsä ja sulhasensa välissä.

"Vieraita oli lukematon joukko.

"Näen vielä Manilian kalpeat kasvot, hänen kyynelistä kosteat silmänsä -- näen, miten Montanus pani kätensä hänen kaulalleen -- silloin ryhdyin epätoivoiseen tekoon -- hyökkäsin saliin ja sieppasin hänet syliini huiskien ympärilleni miekallani.

"Mutta noita sankareita oli yhdeksänkymmentä. Kauan puolustauduin heitä vastaan. Silloin tapasi minut balti Alarikin miekka. He riistivät parkuvan Manilian käsivarsiltani ja heittivät minut vertavuotavana, vainajaksi luultuna muurin yli Tiberin rannalle.

"Mutta silloinkin, kuusi lustrumia sitten -- samoin kuin hiukan toista vuotta sitten -- herätti joen jumalan henkäys minut tainnoksista.

"Kalastajat löysivät minut ja heidän hoidossaan virkistyin.

"Mutta sydämeni reväistiin sinä yönä rinnastani --

"Monta, monta vuotta kului.

"Minä vihasin maailmaa ja sen Jumalaa, jos sellaista on olemassakaan.

"Ja Maniliusten suku ja balti Alarik saivat kokea, etten minä ollut kuollut.

"Maanpakolaisina he kaikki lähtivät Italiasta kovan kostoni rankaisemina.

"Vain yksi kuva säilyi sielussani verrattomana, liikuttavan kauniina.

"Vuosien vieriessä satuin kerran Gallian matkoillani Rhodanuksen rannalle.

"Barbaarien välillä oli syttynyt sota.

"Frankit ja burgundit olivat hyökänneet goottien hallussa olevaan Galliaan ja hävittäneet erään Rhodanuksen rannalla olevan huvilan.

"Kun katselin atriumin murtuneita patsaita ja tallattua puutarhaa, juoksi sisältä pieni poika, joka huusi itkien: 'Auta, herra, sillä äitini kuolee'."

"Oi, Cethegus", huusi Julius tuskan tukahduttamalla äänellä.

"Ja minä tunkeuduin taloon, joka oli vielä täynnä savun hajua.

"Naisten huoneessa makasi kalpea nainen nuoli rinnassaan.

"Muuten koko talo oli tyhjänä. Orjat olivat paenneet tai joutuneet vangeiksi.

"Ja minä tunsin kuolevan naisen.

"Hänen poikansa nimi oli Julius.

"Hänen puolisonsa oli kuollut heti pojan syntymisen jälkeen.

"Kuoleva avasi silmänsä kuullessaan ääneni.

"Hän rakasti vielä minua.

"Minä annoin hänen juoda kypärästäni viinin sekaista vettä.

"Hän joi, suuteli minua otsalle ja kiitti minua:

"'Kiitos, rakkaani! Ole poikani isä. Lupaa se minulle!'

"Ja minä lupasin sen.

"Minä suutelin häntä ja suljin hänen silmänsä.

"Nyt saat ratkaista, olenko pitänyt pojan suhteen antamani lupauksen?"

Rautainen mies painoi molemmat kätensä kiivaasti kohoilevaa rintaansa vasten.

Julius purskahti itkuun.

"Äitini", huusi hän.

Totila käveli liikutettuna edestakaisin temppelin pyörylässä. Cethegus jatkoi:

"Valitse nyt!

"Valitse minun ja 'virheettömän ystäväsi' välillä.

"Mutta tiedä sekin, että ne teot, joita sinä suurimmassa määrässä paheksit, olen tehnyt etupäässä sinun vuoksesi.

"Jätä minut yksin -- käänny pois minusta -- mene hänen luokseen. En estä.

"Mutta jos Manilian varjo vaatii minut tilille sinusta, niin vastaan:

"'Minä olin hänelle isä -- mutta hän ei ollut minulle poika.'"

Julius peitti päänsä vaippaansa.

Silloin Totila pysähtyi prefektin eteen ja sanoi:

"Epäisällisesti sinä raastat hänen sydäntään.

"Sinä näet, että toisiaan vastaan taistelevat tunteet repivät häntä.

"Nouse, Cethegus. Minä tiedän keinon, millä tämän asian ratkaisemme.

"Nouse, Cethegus! Ratkaiskaamme kahden tämä uhkaava sota.

"Toinen goottikuningas vaatii sinut kaksintaisteluun.

"Tässä poikasi läsnäollessa haukun minä sinua valehtelijaksi, väärentäjäksi, petturiksi, murhaajaksi, kunniattomaksi konnaksi.

"Veljeni veren kostan sinulle.

"Vedä miekkasi, jos olet mies.

"Ratkaiskaamme lyhyellä taistelulla pitkäaikainen viha. Taistelkaamme elämästä, Roomasta ja Juliuksesta.

"Puolusta itseäsi!"

Vihansa vimmassa molemmat kiskaisivat miekkansa esille. Miekat alkoivat uudelleen risteillä.

Taas Julius heittäytyi vihaisten miesten väliin kädet levällään.

"Pysähtykää, te vihan ja maailman miehet.

"Jokainen isku koskee sydämeeni.

"Kuulkaa, olen tehnyt päätökseni.

"Äitini henki on antanut minulle neuvon, minä tunnen sen."

Vihoissaan taistelijat laskivat miekkansa pistämättä niitä huotriin.

"Cethegus, sinä olet ollut minulle isän asemassa yli kaksikymmentä vuotta.

"Minun ei poikanasi sovi ruveta tuomitsemaan tekojasi ja rikoksiasi.

"Minä tartun rakkaudella käteesi -- vaikka se olisi vieläkin enemmän murhia tehnyt, -- niin kyyneleeni ja rukoukseni sen puhdistavat."

Totila peräytyi vimmoissaan. Prefektin kasvoilla kuvastui voitonriemua.

"Mutta minä en", jatkoi munkki, "voi kestää hirmuista sanaasi: minun tähteni olet tehnyt tekosi ja rikkomuksesi.

"Kuule siis, en koskaan, vaikka se muuten minua houkuttelisikin, -- sillä minua miellyttää enemmän Golgatan orjantappurakruunu kuin Rooman verellä tahrittu kruunu -- ottaisi perintöäsi, johon liittyy niin monta kirousta.

"Olen omasi -- mutta liity sinäkin Jumalaan. -- Ole minun omani, ei maailman eikä helvetin.

"Jos minua todella rakastat, niin luovu rikollisista suunnitelmistasi.

"Ja enemmänkin, tee katumus.

"Ilman katumusta ei ole lunastusta.

"Ja minä tahdon rukoilla Jumalaa, kunnes hän antaa sinulle anteeksi.

"Peruuta ajatuksissasi tekosi!"

"Seis", virkkoi Cethegus.

"Mitä puhut katumuksesta, sinä poikanen miehelle, poika isällesi?

"Tulkoot minun tekoni minun päälleni. Sinun ei tarvitse niitä kantaa."

"Ei koskaan, Cethegus.

"Jos pysyt entisissä aikeissasi, en lähde mukaasi.

"Tee katumus -- nöyrry -- ei minun edessäni, vaan Herran Jumalan edessä."

"Haa", huudahti Cethegus pilkallisesti, "puhutko sinä lapselle?

"Kaikki mitä olen tehnyt, tekisin uudestaan, jos se olisi tekemättä jäänyt."

"Cethegus", huusi Julius kauhistuneena, "puheesi ovat hirveät."

"Etkö todella usko Jumalaan?"

Kiihtyneenä Cethegus jatkoi:

"Katumus! Katuuko tuli?

"Sinä voit sen vain tukahduttaa, et koskaan tuhota sen eläessä.

"Kiitä sitä tai ivaa sitä -- niin sittenkin se pysyy tulena.

"Samoin täytyy Cetheguksen noudattaa ajatuksia, jotka liikkuvat hänen päässään samoin kuin veri virtaa ruumiissa.

"Minä en vain tahdo, minun täytyy tahtoa.

"Samoin kuin vuoripuro virtaa vuoriston rinteeltä milloin juosten kukkaisten niittyjen läpi, milloin terävien kalliokärkien yli, milloin siunausta ja kasvullisuutta tuottaen, milloin kuolettaen ja hävittäen ilman määräämisvaltaa -- samoin minuakin kohtalo kuljettaa tietä, jonka luova voimani, nykyaika ja ympärilläni oleva maailma määräävät.

"Täytyykö minun katua sitä, että olen tielläni jotakin hävittänyt?

"Tekisin sen uudestaan."

"Kauhea ihminen! Noissa sanoissasi on helvetin henkäys.

"Miten sinä voit pelastua, kun et edes tunnusta mitään rikkoneesi?

"Ihmistahto on vapaa --"

"Yhtä vapaa kuin heitetty kivi, joka kuvittelee voivansa lentää."

"Pelkää, oi pelkää elävää Jumalaa, Cethegus!"

Mutta Cethegus nauroi vielä julmemmin ja pilkallisemmin kuin äsken.

"Haa, missä hän sitten on tuo elävä Jumala?

"Olen tutkinut taivasta, olen tutkinut tähtien kulkua, julmaa luontoa, ihmisten vielä julmempaa kohtaloa enkä ole löytänyt muuta jumalaa kuin väkevämmän oikeuden, välttämättömyyden, tuon peloittavan, ankaran jumalattaren, jonka näkeminen muuttaa kiveksi samoin kuin Gorgopään näkeminen.

"Jos kohtalon kamaluus katselee sinua Gorgosilmillään, poikani, niin sinä kätkeydyt uneksimasi Jumalan vaipanpoimuihin ja lasket pääsi hänen isälliselle povelleen.

"Tee niin, jos tahdot.

"Mutta älä soimaa miestä, joka uskaltaa katsoa kohtaloa silmiin ja sanoa: 'Jumalaa ei ole'. Vaikka hän muuttuisikin kiveksi.

"Niin, nauraminen ja itkeminen ovat molemmat suloisia nautintoja.

"Mutta Prometheus ei hymyillyt, kun Pandora tarjosi hänelle huumaavan rasian.

"Mutta hän ei myöskään itkenyt, kun väkivalta kahlehti hänen jäsenensä kallioon.

"Ja korppikotkaan, joka syö hänen sydäntään -- hän on tottunut.

"Ja kohtalo väsyi ennemmin titaanin kiusaamiseen kuin hän taipui."

"Cethegus", rukoili Julius, "älä puhu tuolla tavalla, Jumala on olemassa."

"Vai on? Missä hän sitten oli silloin, kun Manilia pakotettiin väkisin menemään naimisiin, kun Cetheguksen sydän iäksi myrkytettiin?

"Missä hän oli silloin, kun sokea kohtalo ajoi frankin nuolen Manilian sydämeen?

"Minäkin olen häntä uskonut. Niin kauan olinkin toisten leikkikaluna.

"Myöhemmin olen toiminut edellyttäen, ettei Jumalaa ole olemassa, sillä sen on kohtaloni minulle opettanut.

"Ja siitä alkaen kaikki minun laskelmani ovat onnistuneet.

"Missä oli oikeudenmukainen, kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä Jumalasi silloin, kun viaton Camilla joi toiselle aiotun myrkkypikarin?

"Missä olivat silloin hänen enkelinsä?

"Mikseivät Jumalan enkelit ottaneet siipiensä varaan Vitigeksen poikaa, kun Calpurnius heitti hänet kalliolta alas, -- eihän varpusenkaan pitäisi pudota katolta ilman Jumalan tahtoa -- eivätkä tappaneet murhaajaa?

"Missä oli pelastava Jumalasi silloin, kun minä ammuin Rautgundiksen?

"Jos Jumala olisi ollut taivaassa, niin nuolen olisi pitänyt kimmota uskollisesta vaimosta ja lävistää Cetheguksen rinta.

"Mutta nuoli oli terävä ja hyvin tähdätty. Siksi Rautgundis kuoli aivan kuin hän olisi ollut Paduksen kalalokki.

"Älä siis puhu minulle elävästä Jumalasta, hassu poika."

"Cethegus", sanoi Julius, "minua kauhistuttaa. Tuo on hirmuisinta Jumalan pilkkaa, mitä minä olen koskaan kuullut."

Totila kääntyi kauhuissaan pois ja pisti miekkansa tuppeen.

"Sillä, joka ajattelee noin", huudahti hän, "on jo rangaistusta tarpeeksi.

"Mutta sinä, Rooman prefekti, et vielä tiedä tekojesi loppua.

"Odota! Kenties vielä rupeat uskomaan kostavaan Jumalaan."

"Tekojeni loppu", sanoi Cethegus nauraen, "on kuolema.

"Sen olen aikoja tiennyt.

"Kohtaako kuolema minut Länsi-Rooman tai koko maanpiirin valtaistuimella, menetetyssä tai voitokkaassa taistelussa, kirveen vai miekan kautta -- se ei koske Jumala-kysymykseen.

"Ja jos helvetti on olemassa, -- niin samantekevä.

"Pysyihän Prometeuskin itselleen uskollisena, vaikka olikin vuoreen kytkettynä.

"Mutta nyt on puhuttu tarpeeksi.

"Tule tänne, Julius, sillä sinä olet minun omani."

"Olen Herran Jumalan oma enkä sinun", vastasi Julius ristien silmänsä ja peräytyen muutamia askelia.

"Sinä olet poikani -- tottele minua."

"Sinä olet Jumalan poika samoin kuin minäkin, mutta sinä kiellät isämme, jota minä tunnustan.

"Ainaiseksi irtaudun sinusta.

"Kuten uskontomme opettaa, on olemassa Lucifer, pahojen henkien päämies, kirkas aamutähti, voimakkain, parhain Jumalan hengistä, joka ylpeyden ja Jumalan kieltämisen vuoksi vajosi alas helvettiin -- niin sinä, hirmuinen mies olet se."

"Niin, mutta Lucifer pääsi taivaan palvelijasta keisariksi, vaikkakin vain helvetin keisariksi.

"Mieluummin helvetissä ensimmäisenä kuin taivaassa toisena. Seuraa minua!"

Innoissaan hän tarttui munkin käsivarteen ja veti häntä puoleensa.

Silloin Totilan miekka välähti kolmannen kerran ja myöskin prefektin miekka.

Tällä kertaa oli tosi kysymyksessä. Nyt ei Julius saanut taistelevia erilleen.

Totila iski prefektiä päin otsaa. Isku oli liian voimakas täydellisesti väistettäväksi. Roomalaisen kypärä lensi pois päästä ja hänen poskeensa tuli verihaava.

Prefektin antama vastaisku tunki Totilan vaipan läpi, mutta pysähtyi rengaspanssariin. Iskun voimasta Totila sentään peräytyi puoli askelta.

Seuraava yhteentörmäys oli ehdottomasti verinen, sillä heillä ei ollut kummallakaan kilpeä.

Uudestaan he hyökkäsivät. Heidän väliinsä heittäytyneen munkin -- prefektin miekka oli haavoittanut hänen vasenta kättään -- hätähuudot eivät olisi estäneet heitä jatkamasta taistelua -- mutta miehet, jotka taisteluun kiintyneiden läsnäolijoiden huomaamatta olivat viime hetkessä rientäneet temppelin portaita ylös, erottivat molemmat miehet toisistaan.

Totilaan kävivät kiinni Torismut ja Visand, Cethegukseen Licinius ja Syphax.

"Apujoukot ovat saapuneet ja tärkeitä tietoja etelästä", sanoi kreivi Torismut.

"Kreivi Visand saapui juuri herttua Guntariksen lähettiläänä.

"Tule heti takaisin. Taistelu alkaa kohta."

"Lähde pian takaisin leiriin", sanoi Licinius Cethegukselle, "toinen sotajoukko on saapunut."

"Onko Areobindoskin tullut?"

"Ei, herra", huudahti Syphax, "keisarinna on äkkiä kuollut. Päällikkönä on Narses. Hänellä on satatuhatta miestä mukanaan."

"Narses", virkkoi Cethegus kalveten. "Minä tulen."

"Näkemiin, poikani Julius."

"Minä olen Jumalan poika."

"Hän on minun", huudahti Totila syleillen Juliusta.

"Hyvä on! Taistelu Roomasta ratkaisee tämänkin taistelun.

"Minä noudan sinut barbaarien leiristä."

Hän riensi portaita alas.

Yht'aikaa lähtivät Cethegus tovereineen pohjoista kohti ja Totila ja Julius seuralaisineen etelää kohti leireihinsä.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Prefekti ei telttaansa tultuaan tavannut Narsesta eikä hänen sanansaattajaansakaan, mikä seikka häntä ihmetytti. Piso ja Salvius Julianus, jotka hän oli lähettänyt Areobindoksen luo Anconaan, olivat jo Calen luona kohdanneet Narseksen etujoukon -- germaanilaisia ratsumiehiä, kuten he sanoivat -- ja saaneet tältä sekä bysanttilaiselta arkontilta Basiliskokselta tietää yhtä ja toista sellaista, että he kiireimmän kautta palasivat varoittamaan Cethegusta.

"Hän on nähtävästi tahtonut yllättää minut", tuumi Cethegus, "mutta odotahan vain, Narses.

"Belisariuksellakin oli Capuan luona ylivoima. Sittenkin pidin häntä kurissa hänen Italiassa ollessaan ja vihdoin karkoitinkin hänet täältä.

"Katsokaamme, onko raajarikko voimakkaampi kuin jalopeuramainen sankari."

"Ole varovainen, päällikköni", varoitteli Piso.

"Ilmassa on kaikenlaista -- ukkosilma kohoaa sinun ylitsesi.

"Tuo Basiliskos, joka on Narseksen uskottu, -- tunnen hänet Bysantin ajoilta -- oli hyvin salaperäinen minua kohtaan."

"Niin", puuttui Salvius Julianus puheeseen, "hän oli kovin harvasanainen. Hän kertoi vain sen, minkä itse hyväksi näki."

"Orjamme saivat hänen orjiltaan enemmän tietoja."

"Mutta kun germaanilaisten ratsumiesten päällikkö saapui paikalle ja kuuli orjien lörpöttelyt, hän iski erään Basiliskoksen palvelijoista kuoliaaksi."

"Silloin elävätkin tulivat yhtä mykiksi kuin heidän kuolleet toverinsa."

"Saamamme tiedot olivat hajanaisia, vastakkaisia ja epäjohdonmukaisia."

"Se vain on varma, että Bysantissa on tapahtunut suuria muutoksia!"

"Ja ne ovat tapahtuneet heti sieltä lähdettyäsi."

"Muutamat kertoivat keisarinnan lopettaneen päivänsä hiilihä'ällä."

"Juttu Belisariusta vastaan", tokaisi lainoppinut väliin, "on saanut uuden käänteen. Keisarin sanotaan kumonneen senaatin päätöksen Tribonianuksen tai Prokopiuksen vaikutuksesta."

"Nimiä Narses, Antonina, Anicius ja Prokopius mainitaan toistensa yhteydessä."

"Prinssi Areobindos kuuluu sairastuneen ja Narses on komennettu sijaan."

"Minä luulen, että siihen tautiin kuolee joku muu kuin näkinkenkäprinssi."

"Entä minun neljätoista sanansaattajaani", kysyi Cethegus otsaansa rypistäen.

"Minä luulen", sanoi Licinius, "Narseksen otattaneen ne kaikki kiinni."

"Germaanit nauroivat pirullisesti, kun mainitsin tästä'" sanoi Julianus.

"Narses on todella saanut komennettavakseen sellaisen joukon, jollaista ahne keisari ei ole koskaan ennen lähettänyt Bysantin porteista."

"Totta on siis kaikki, mitä olet pitänyt mahdottomana, päällikkö."

"Narses ei lähtenyt Epidamnukseen. -- Siellä ja muualla olleet Areobindoksen joukot, jotka ovat vähäpätöisiä hänen suunnattomaan armeijaansa verraten, ovat saaneet mennä pitkin rantaa Polaan Istriaan.

"Hän itse kulki pikamarssissa maanteitä myöten goottilaiseen Dalmatiaan, hajoitti kuin myrsky kuivat lehdet ne muutamat tuhannet barbaarit, joita siellä oli, ja valloitti Salonan, Sardonan ja Jaderan."

"Niin, ja hän noudattaa julmaa menettelytapaa.

"Hän ei jätä jälkeensä ainoatakaan goottia. Kaikki, vaimot ja lapsetkin, hän otattaa kiinni ja lähettää heti laivoilla Bysanttiin orjuuteen. Hän kulkee musertavan rautajyrän tavoin goottikansan yli. Missä Narses on liikkunut, siellä ei ole ainoatakaan goottia elossa ei maalla eikä kaupungeissa."

"Se on oikein", sanoi Cethegus, "se on suurenmoista."

"Hän on vannonut Justinianuksen valtikan kautta, -- sanotaan -- ettei hän lepää, ennenkuin keisarin valtakunnasta on viimeinenkin vapaa gootti tuhottu."

"Taistelussa hän ei koskaan ota vankeja."

"Se on oikein", sanoi Cethegus.

"Polassa hän yhtyi 'toiseen sotajoukkoon', tunkeutui goottilaiseen Venetsiaan ja kulki läpi koko maan äärettömän leveässä rintamassa. Oikea siipi kulki eteenpäin vasemman pysytellessä napana. -- Rintama kulki merestä etelänpuolelta vuoristoon pohjoiseen, ja kuparisen muurin tavoin mursi alleen tai ajoi varustamattomilta alueilta kaupunkeihin kaikki gootit. Kaupungit hän valtasi nopeasti yhden toisensa jälkeen.

"Sillä piirittäjänä Narses on etevämpi kuin kukaan muu, sanoi Basiliskos, joka ei ollenkaan salaa heidän saavuttamiaan voittoja.

"Ne saa prefekti kuitenkin pian tietää", sanoi hän ilkeästi hymyillen, "samoin kuin suuren Narseksen sotilaallisen menettelytavankin.

"Narses sanoi: Italia on saapas, joka on kuljettava ylhäältä alaspäin.

"Tulinen virkatoverini Belisarius oli hullu lähtiessään kulkemaan sitä ylöspäin pikkuvarpaasta alkaen.

"Jos goottilaiskirput ajetaan veden rannalta vuoristoon kuivalle, niin ne eivät huku.

"Ne ovat päinvastoin vähitellen ajettavat vuoristosta, kuivalta alkaen vettä kohden. Lopuksi, kun saavutaan kapeaan niemeen, on kaikki ajettava veteen, missä ne hukkuvat.

"Sillä laivaston heiltä on ottanut -- pikemmin varastanut kuin valloittanut -- oivallinen magister militum per Italiam."

"Kuiskailtiin", sanoi Julianus, "että tuo arvonimi on jo peruutettu".

"Tottapa minä, tämän arvonimen kantaja, siitä jotakin tietäisin."

"Kukapa tiennee. Kerrotaan, että sinut olisi erotettu toimestasi.

"Narses on saanut keisarilta salaiset, sinetillä suljetut toimiohjeet, jotka hän saa avata ja toimeenpanna vasta tuhottuaan kuningas Totilan."

"Kuka sitä kertoi", kysyi Cethegus nopeasti. "Basiliskos itsekö?"

"Ei, hän puhuu vain sodasta.

"Eräs orja siitä kertoi.

"Tämän kuultuaan germaanipäällikkö löi hänet kuoliaaksi nuijallaan."

"Se oli vahinko", virkkoi Cethegus miettiväisenä. "Se on, hän löi liian aikaisin."

"Tuo kaiken musertava marssi oli erittäin ihana näytelmä", jatkoi Basiliskos kertomustaan.

"Vasen sivusta seisoi etelässä vahvana tukipisteenä meren luona, jonka vahva laivasto sulki. Oikea, joka pohjoisessa ulottui vuorensoliin, -- niihin pantiin voimakkaat vartiostot -- siirtyi vähitellen oikealta vasemmalle etelään päin samoin kuin linnustaja vetää verkkonsa levottomasti räpyttelevine lintuineen kokoon. Niistä ei yksikään pääse häneltä karkuun.

"Ainoastaan Tridentumin ja Bolzanumin kautta pohjoiseen sekä Atesiksen ja Passaran laaksoihin päin muutamia tuhansia gootteja pääsi vaimoineen ja lapsineen pakenemaan. He vielä voittivatkin Mansio Majaen luona Teriolis-linnan varusväen avulla heitä takaa-ajavan arkontti Zeuxippoksen, joka yhtyi nopeasti pääjoukkoon.

"Mutta lukuunottamatta noita vuoristoon paenneita parvia ja Veronaan sulkeutuneita joukkoja ei ole ainoatakaan goottia elossa niillä paikoin, missä Narses on kulkenut tähän saakka. Aqvileja, Concordia, Forum Julii, Ceneta, Tridentum, Tarvisium ja Comaclum joutuivat Narseksen käsiin.

"Hän riensi Ravennaan.

"Goottilainen piiritysjoukko luopui heti piirityksestä ja väistyi niin tavattoman apujoukon edestä länteen päin. Ravennassa verinen Johannes yhtyi häneen --"

"Sitä en usko", keskeytti Cethegus. "Johannes oli Belisariuksen uskollinen puoluelainen. Hän vihaa Narsesta tulisemmin kuin Belisarius."

"Samoin mekin epäilimme. Mutta Basiliskos sanoi nauraen: 'Narses on voittanut hänet. Te roomalaiset ritarit ja sotatribuunit saatte vielä nähdä monta Narseksen tekemää ihmettä.'"

"Varmaa on, että Johannes on nyt Narseksen palveluksessa. Hän on henkivartijain ja hunnien päällikkönä."

Cethegus pudisti päätään.

"Ikävä kyllä" -- jatkoi Piso Basiliskoksen kertomusta, -- "ampumamestarimme Martinus tuhoutui heti Ravennasta lähdettyämme."

"Mitä", kysyi Cethegus ihmeissään. "Martinuskin, Belisariuksen kätyri, juhta ja laskumestari oli Narseksen palveluksessa?

"Tähän on kätkettynä salaisuus, kuten te jo sanoitte --"

"Ravennan luona", kertoi Basiliskos, "kohtasi meitä ensimmäinen vastus.

"Ei minkään sotavoiman, vaan barbaarikuninkaan laitosten taholta.

"Tämä on sotapäällikkönsä Tejan avulla pannut toimeen erittäin nerokkaasti laaditun puolustusjärjestelmän, jonka piti suojella Italiaa pohjoisesta päin tulevilta hyökkäyksiltä. Aemiliassa on järjestelmä jo toteutettu, Venetsiassa laitokset eivät vielä olleet valmiit -- meidän onneksemme. Muuten ei Narseksen suunnaton ylivoimakaan olisi päässyt niin nopeasti etenemään. Totila oli varustanut murroksilla ja haudoilla kaikki vuoripolut ja solat niin taitavasti, että pienet varusväet saattoivat pidättää päiväkausia suurimpienkin sotajoukkojen marssia.

"Ihmetellen Narses katseli näitä laitoksia.

"'Tuo Totila on paljon nerokkaampi päällikkö kuin Antoninan puoliso', huudahti hän.

"Hän oli Aemiliankin läpi kulkiessaan aikonut muodostaa leveän rintaman etelään päin ja hävittää tieltään kaikki gootit.

"Hänen täytyi luopua aikeestaan marssia Ravennasta länteen, sisämaahan päin, kun Martinus oli salaperäisesti kuollut koettaessaan salaperäisellä tavalla hävittää kuningas Totilan varustuksen Imolan luona.

"Kun Narses seisoi neuvottomana linnoituksen edustalla ja sanoi, että koko hänen suunnitelmansa saattaisi tuhoutua näiden esteiden vuoksi sekä sai -- ensimmäisen kerran koko tämän sotaretken aikana -- mielipahasta kaatumatautikohtauksen, tuumi Martinus Johannekselle, joka oli saanut suuren haavan rintaansa yrittäessään valloittaa linnoituksen:

"'Belisariuksen kostajaa eivät nuo kivet saa pidättää, jos Martinus on laskenut oikein. Tosin viimeinen, pieni kokeeni epäonnistui ja oli viedä pääni, mutta kun kysymys on Belisariuksen kostamisesta, uskallan päänikin.'

"Yöllä Martinus hiipi muutamain kivimiesten kanssa kallioseinän luo ja porasi siihen pienen reiän.

"Äkkiä ankara pamaus, jonkamoista emme olleet koskaan kuulleet, säikähdytti meidät kaikki ulos teltoista.

"Riensimme kallion luo.

"Tämä oli haljennut aivan kuin salaman vaikutuksesta, mutta ei ylhäältä alaspäin, vaan alhaalta ylöspäin. Valleilla oleva goottilainen varusväki oli kokonaan tuhoutunut, mutta kamalasti runneltuina ja aivan mustina makasivat myöskin Martinus -- hänen viisas päänsä oli kahdentoista askeleen päässä pienestä ruumiista -- ja hänen apulaisensa."

"Arvoituksellista", sanoi Cethegus. "Onko keksintö tunnettu?"

"Ei, hän on vienyt sen mukanaan.

"Hän sanoi, ettei se vielä ollut aivan valmis.

"Hänen teltastaan löydettiin pieni kasa mustia jyväsiä, -- mustan suolan tapaista -- jotka Narses käski heti yöllä tuoda telttaansa. Mutta matkalla kantajan pikisoihdusta kipuna putosi avonaiseen astiaan. Heleän valkeana myrkky välähti hiukan puhahtaen ylös ilmaan. Tällä kertaa se ei pamahtanut eikä tehnyt mitään vahinkoa."

"Jos minulla olisi tuota mustaa suolaa", huokasi Cethegus, "niin Narses ja Bysantti saisivat varoa itseään."

"Niin, samaa lienee Narseskin ajatellut", sanoi Piso nauraen, "sillä Basiliskoksen kertomuksen mukaan hän tutki kaikki tuhoutuneen maljat ja kirjoitukset, mutta tuloksetta."

"Imolan saimme siten haltuumme", jatkoi Salvius Julianus Basiliskoksen kertomusta, "mutta heti lähellä, Castrum Brintumin luona oli taas samanlainen este.

"Eikä meillä enää ollut Martinusta, joka olisi räjäyttänyt sen.

"Narses pysähtyi neuvottomana.

"'Johannes', kysyi hän vihdoin, 'tunnetko tarkoin Ravennasta Anconaan vievän rantatien?'

"'Tunnen', vastasi tämä, 'sillä siellä saavutin parhaat voittoni Belisariuksen aikana.'

"'Eikä siellä ole näitä esteitä', sanoi Narses iloissaan, 'sillä barbaarikuningas luuli voivansa vartioida luonnollisia esteitä, Jonian mereen laskevia jokia, laivastollaan. Rooman prefekti on ystävällisesti poistanut tieltämme hänen laivastonsa.'

"'Kääntykää! Purkakaa leiri! Me lähdemme pitkin rantaa kaakkoon.'

"'Miten aiot kulkea sillattomien jokien yli', kysyi Basiliskos.

"'Sillat kannamme mukanamme, ystäväni', vastasi Narses."

"Olen utelias tietämään, miten se tapahtui", tuumi Cethegus.

"Ja me lähdimme", päätti Basiliskos kertomuksensa, "ensin itään päin rannikkoa kohti ja sinne saavuttuamme pitkin rantaa melkein suoraan etelää kohti Johanneksen johdolla. Laivasto purjehti myöskin pitkin rantaa yhtä rintaa sotajoukon kanssa. Siellä, missä joki tuli maajoukon eteen, lähetettiin laivastosta lukemattomia pieniä laivoja jokeen ja näillä vietiin joukko toiselle rannalle.

"Jos kahden joen välillä oli vain kapea maakaistale, ottivat miehet keveät venheet hartioilleen ja kantoivat ne joelta joelle tai kannattivat ne hevosilla.

"Siten kuljimme Sapiksen yli vanhaan Ficocleen, sitten Caesarin kuuluisaksi tekemän Rubiconin kolmen haaran yli, erään minulle tuntemattoman joen poikki sekä Arminiuksen yli Ariminumiin, missä goottien urhoollinen johtaja Usdrila kaatui hyökätessään meitä vastaan.

"Mutta Via Flaminiaa pitkin oli mahdoton päästä eteenpäin. Vahva Petra pertusana suojeli sitä. Me käännyimme sen vuoksi lounaaseen ja kuljimme Metauruksen kautta Apenniineja kohti. Me tulimme auttamaan Rooman prefektiä ja Italian valtionhoitajaa, -- vaikka tämä maa onkin toisten käsissä -- suurta magister militumia per Italiam, jolla on mukanaan vain pieni sotajoukko. Me tulimme auttamaan, etteivät kuningas Totila ja Tarentumin kreivi Teja musertaisi häntä sekä teitä kaikkia, jalot roomalaiset ritarit, kuten myllynkivet ohranjyviä."

"Mutta sanansaattajasi", jatkoi Piso, "pidätettiin Epidamnuksessa --"

"Jokainen jäi sille tielleen, ei ainoakaan ole palannut takaisin. Eivät nekään, jotka saivat määräyksen heti palata, ole tulleet takaisin", tuumi Cethegus miettivän näköisenä.

"Päätän heidän kohtalonsa osaksemme tulleesta kohtelusta. Viekas bysanttilainen tahtoi nimittäin pidättää meidätkin, vaikkakin hyvin kohteliaalla tavalla.

"Hän tahtoi välttämättömästi saattaa meidät Narseksen luo, siis yhä kauemmaksi sinusta. Telttojemme ympärille hän pani germaaneja 'kunniavahdiksi'. Kun me, aavistaen hänen aikomuksensa, lähdimme yöllä teltoistamme ja hiivimme leiristä, ampui kunniavahti jälkeemme kunnialaukauksiksi nuolisateen, joka tappoi kaksi orjistamme ja haavoitti hevoseni."

"Suuri kaatumatautinen aikoi siis täydellisesti yllättää minut -- salata minulta viimeiseen silmänräpäykseen saakka aikomuksensa. --

"Hyvä on! Hevoseni, Syphax. Me lähdemme jo tänä yönä Narsesta vastaan."

"Herra", kuiskasi Syphax, joka oli myöskin ollut kuuntelemassa tribuunien kertomusta, "miksi et lähettänyt minua Epidamnukseen, kuten pyysin?"

"Silloin ne olisivat vanginneet sinutkin samoin kuin muutkin sanansaattajat."

"Herra, Afrikassa on meillä sananlasku: jos vuoren tuli ei tule luoksesi, niin ole iloinen äläkä mene laavaa vastaan."

Piso virkkoi hymyillen:

"Sen voisi kääntää kristilliseksikin lauseeksi: 'Jollei piru nouda sinua, niin älä hae häntä käsiisi'. Kukapa itsestään meneekään helvettiin?"

"Minä. Olen ollut sinne matkalla jo kauan aikaa", sanoi Cethegus. "Voikaa hyvin, roomalaiset sotatribuunit. Licinius edustaa minua täällä leirissä palaamiseeni saakka.

"Barbaarikuningaskin tietänee jo Narseksen saapumisesta ja hänen sotajoukkonsa suuruudesta. Hän ei hyökkää tänä yönä kimppuuni, kuten silloin kerran Roomassa."

Kun roomalaiset ritarit olivat lähteneet teltasta, sanoi Cethegus Syphaxille:

"Ota haarniska yltäni!"

"Kuinka, herra? Olet nyt lähdössä Narseksen etkä Belisariuksen leiriin."

"Juuri senvuoksi jätänkin pois ulomman rintahaarniskan.

"Anna minulle suomuspaita, jota pidän tunikan alla."

Syphax huokasi.

"Nyt on tosi kysymyksessä.

"Ole nyt varuillasi, Hiempsalin poika."

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Läpi yön Cethegus ratsasti Narsesta vastaan. Hän mietti herkeämättä koko matkan.

Hänellä oli vain muutamia miehiä mukanaan.

Tribuunit olivat kehoittaneet, että hän ottaisi suuremman seurueen mukaansa.

Cethegus vastasi:

"En voi kuitenkaan ottaa mukaani sataa tuhatta miestä."

Aamun sarastaessa hän tapasi Fossa novan luona Narseksen etujoukot.

Tulijat olivat villinnäköisiä ratsumiehiä, joiden teräväkärkisistä kypäröistä mustat hevosenhännät valuivat selässä olevien sudennahkojen päälle. Varuksina heillä oli rengaspanssarit, leveät lyömämiekat ja pitkät keihäät. Käsivarret ja jalat olivat paljaat. Vasempaan jalkaan oli hihnoilla sidottu kannus. Satuloitta he istuivat vahvojen hevostensa selässä.

Ratsumiesten johtaja -- hänellä oli runsaasti kullattu levypanssari ja hevosen hännän asemesta kaksi korppikotkan siipeä kypärässään -- karautti nuolennopeasti punaisella oriillaan vastaantulijoita kohti pysähtyen aivan Cetheguksen eteen, joka ratsasti pienen seurueensa etunenässä.

Ratsumiehen punainen, pitkä tukka, joka oli pään päällä pantu jakaukselle, hulmusi poskilla ja parta riippui kahtena kapeana suikaleena rinnalle. Vaaleanharmaista silmistä loisti rohkeus ja nerokkuus.

Hetken molemmat ratsumiehet katselivat tutkivasti toisiaan.

Vihdoin korppikotkan sulkain kantaja huudahti:

"Sinä olet varmaankin Cethegus -- Italian suojelija."

"Niin olen."

Toinen pyöräytti äkkiä hevosensa ja ajoi vielä nopeammin kuin oli saapunut miestensä rintaman ohi erästä metsikköä kohti, jonka reunasta nyt rupesi purkautumaan jalkaväkeä tiheinä joukkoina.

"Keitä te olette? Kuka on johtajanne", kysyi Cethegus goottien kielellä ratsumiehiltä, jotka nyt olivat saapuneet hänen luokseen.

"Me olemme Narseksen palveluksessa olevia longobardeja, Cethegus", vastasi puhuteltu latinankielellä. "Tuo tuolla on kuninkaamme poika Alboin."

"Turhaa työtä olet siis tehnyt, Licinius", tuumi Cethegus itsekseen.

Hän näki kaukaa Narseksen kantotuolin lähenevän.

Se oli tehty aivan yksinkertaisesta puulajista ilman mitään koristuksia. Tavallisten purppurapatjojen asemesta oli siinä villavaippa.

Raajarikko ei sallinut orjien kantaa itseään, vaan palkkasoturit saivat vuorotellen erityisenä armonosoituksena tehdä sen.

Hänen rinnallaan ratsasti Alboin miekka paljastettuna ja kuiskasi hänelle:

"Etkö todella salli sitä, Narses? Tuo mies näyttää hyvin vaaralliselta. Sinun ei tarvitse lausua sanaakaan, rypistät vain kulmiasi -- silloin on kaikki valmista."

"Älä ole niin innokas, longobardien tulevaisuus.

"Voisin muuten luulla, että sinä poistat tuon miehen tieltä enemmän itsesi kuin minun vuokseni."

"Meillä Gambaran pojilla on sananlasku:

"'Kuollutta vihollista tarvitsee harvoin katua.'"

"Ja meillä roomalaisilla", sanoi Narses, "on toinen sananlasku:

"'Älä heitä ketään portaita alas, ennenkuin olet muurin päällä.'

"Ensin, tulinen, nuori ystäväni, annamme Cetheguksen tuhota Totilan.

"Hän tuntee Rooman, Italian ja gootit vielä paremmin kuin hevoskauppias Alboin.

"Mitä tuohon Exmagister militumiin tulee, niin hänen kohtalonsa on päätetty --"

Alboin katsoi häneen kysyvästi.

"Mutta toistaiseksi vielä sinetillä suljettu. Aikanaan avaan sinetin ja panen täytäntöön hänen kohtalonsa."

Samassa Cethegus saapui kantotuolin luo.

"Tervetuloa, Narses", sanoi hän. "Italia tervehtii vuosisadan nerokkainta sotapäällikköä vapauttajanaan."

"Hyvä, hyvä.

"Tuloni oli kai yllätys?"

"Iloiseksi tulee ainakin se, joka odottaa Areobindosta ja saakin Narseksen.

"Mutta joka tapauksessa", sanoi hän urkkien, "koska Belisarius on armahdettu, olisi hän voinut tulla Italiaankin alkuperäisen toivomuksensa mukaan."

"Belisariusta ei ole armahdettu", sanoi Narses lyhyesti.

"Miten suojelijattareni, keisarinna, kuoli niin äkkiä?"

"Sen hän itse parhaiten tiennee. Ja mahdollisesti helvetti."

"Onko siihen salaisuus kätkettynä?" kysyi Cethegus.

"On. Mutta me jätämme sen asian.

"Sinulle ei liene enää salaisuus, että Narses on saapunut Italiaan.

"Sinä tiennet senkin ennestään, ettei Narses jaa päällikkyyttä kenenkään kanssa.

"Keisari on määrännyt, että 'ensimmäinen sotajoukko' tulee myöskin minun ylimmän johtoni alaiseksi. Samoin sinä itse.

"Jos tahdot palvella minua, niin olen hyvin mielissäni, sillä sinä tunnet sota-asiat, Italian ja gootit.

"Jollet tahdo, niin laske palkkasoturisi hajalleen -- en tarvitse niitä.

"Minulla on satakaksikymmentätuhatta miestä."

"Sinulla on suuret varat."

"Niin on, sillä minulla on suuri päämäärä eikä suinkaan pienet viholliset."

"Sinulla on suuri ylivoima gootteihin verraten, elleivät he kuljeta tänne eteläistä armeijaansa Regiumista."

"He eivät voi tehdä sitä.

"Olen lähettänyt Rooman sataman edustalle ja Regiumin tienoille laivastot, joiden mukana on kaksikymmentätuhatta miestä. Ne antavat työtä goottien eteläiselle armeijalle."

Cethegus hämmästyi.

Se oli taas yllätys.

"Valitse nyt", sanoi Narses, "jäätkö alipäällikökseni tai vieraakseni.

"Muuta mahdollisuutta ei ole."

Cethegus tajusi asemansa.

Hän oli alipäällikkö tai vanki.

"Pidän kunnianani palvella sinua, voittamaton persialaisten kukistaja."

"Odotahan vain", tuumi hän itsekseen, "Belisariuskin esiintyi alussa mahtavasti. Roomassa minusta tuli hänen herransa."

"Hyvä on", sanoi Narses, jonka kantotuoli oli puhelun aikana seisonut korkeilla, puujalantapaisilla seipäillä, "siis lähdemme yhdessä barbaareita vastaan. Kantakaa isäänne eteenpäin, rakkaat lapset."

Sotilaat tulivat paikalle.

Liikkeelle lähdettäessä Cethegus aikoi suistaa hevosensa kantotuolin oikealle puolelle.

Mutta Alboin huusi hänelle puhtaalla latinankielellä:

"Ei sinne, roomalainen. Minua sanotaan Narseksen oikeaksi kädeksi.

"Kunniapaikka on minun. Vasen -- onnettomuuden puoli on vielä vapaana.

"Olemme pidättäneet sen sinulle."

Ääneti Cethegus ajoi vasemmalle puolelle.

"En tiedä", mietti hän itsekseen, "onko tuon oikean käden pudottava ennen päätä vai pään jälkeen.

"Parasta lienee samalla kertaa."

Saman päivän iltana Narseksen joukko saapui Helvillumin ja Taginaen vuorten välillä olevaan asemaansa.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Narseksen sotajoukko oli todella valtavan suurenmoinen.

Ahne taloudenhoitaja Justinianus ei ollut tällä kertaa säästänyt.

Täysin käsin hän oli antanut.

Hänen luonteensa, joka oli omituinen sekoitus pikkumaisuutta ja suurenmoisuutta, oli tällä kertaa kokonaan luopunut pikkumaisuudesta.

Pääkaupungin ja hovin suuret tapaukset olivat saaneet hänet hereille.

Hänen selvä, valtioviisas päänsä, joka paljon suuremmassa määrässä harrasti ulkopolitiikkaa kuin valtakunnan sisäistä hoitoa, huomasi goottien aiheuttaman vaaran koko laajuuden.

Moitteet, että hän oli tarpeettomilla hyökkäyksillä loihtinut esille tämän vaaran, tekivät sen kukistamisen hänen velvollisuudekseen.

"Hän vihasi goottien nimeäkin ja lupasi juurittaa koko kansan pois valtakunnastaan", kirjoitti Prokopius niihin aikoihin.

Narses oli vielä lisäksi säälimättömän katkerin sanoin kiihoittanut häntä tämän velvollisuuden täyttämiseen ja samalla antanut parhaat neuvot sen toteuttamiseksi.

"Vain germaanit voittavat germaanit", oli hän sanonut eräässä neuvottelussa.

"Minä tarvitsen aasialaisten palkkasoturien lisäksi germaanien metsäläisvoimia kukistaakseni gootit.

"Olen kauan varoittanut ärsyttämästä noita rauhallisia ihmisiä, jotka eivät ole uhanneet meitä, ja kehoittanut kukistamaan persialaiset, jotka ovat paljon vaarallisemmat.

"Sinä et totellut minua.

"Nyt, kun he ovat ryhtyneet hyökkäyssotaan, ovat he kaikkein vaarallisimmat -- vielä vaarallisemmat kuin persialaiset, joiden kanssa he muuten ovat ruvenneet liittoon.

"Nyt heidät täytyy tuhota millä hinnalla tahansa, sillä he ovat saaneet selville valtakuntasi heikot puolet.

"Nyt on siis tunnuslauseeni: germaanivoimia avuksi germaanivoimia murtamaan.

"Tunnen urhoollisen kansan, jonka kuninkaan poika on erittäin innokas ryhtymään valloitussotiin vierailla alueilla."

"Kuka hän on?"

"Se on minun salaisuuteni. Pestaan henkivartioikseni villejä, rohkeita miehiä hänen kansastaan.

"Mutta ei vielä riitä.

"Frankkien, herulien, gepidien on autettava.

"Frankeille sinä myönnät, mitä et kuitenkaan voi heiltä riistää -- sen mitä he ovat valloittaneet Etelä-Galliassa, Massiliassa ja Arelatessa."

"Minä annan heille sen lisäksi oikeuden lyöttää kuninkaittensa kuvilla varustettuja kultarahoja. Se kutkuttaa heidän lapsellista turhamaisuuttaan -- sekä ruhtinasten että kansan. Mettiksen kuningas Teudebert, jonka Totila sai puolelleen samoin kuin Pariisin kuninkaan Childebertin, on nyt kuollut ja hänen nuori perillisensä Teudebald kaipaa armoamme."

"Anna heruleille, noille aina nälkäisille palkanpyytäjille, palanen Daciaa Singidunumin luota. -- He lähettävät sinulle palkkioksi laumoittain hurjimpia poikiaan.

"Tee rauha niiden gepidien kanssa, jotka ovat mahdollisesti jääneet longobardeilta eloon, ja anna heille takaisin Sirmium. He auttavat sinua vanhoja vihollisiaan, Teoderikin ja Vitigeksen kansalaisia vastaan."

"Niin paljon myönnytyksiä --"

"Me otamme heiltä ne taas pian takaisin, koiriltamme, joiden avulla lähdemme ajamaan goottilaista jalopeuraa. Ilman heidän apuaan emme saa sitä kukistetuksi."

Hän sai roomalaisten hallitsijan täydellisesti yhtymään tuumiinsa.

Kaikki keisarillisen rahaston varat, jonka keisarillinen saituri oli aina valittanut olevan tyhjänä, annettiin nyt kitsastelematta Narseksen käytettäväksi.

Ja tuo sangen vaatelias sotapäällikkö kerrassaan hämmästyi tähän saakka huolellisesti kätkettyjen aarteiden runsautta.

Persialaisia vastaan käyty suuri sota, samoin kuin pienet sodat muiden naapurikansojen kanssa lopetettiin uhrauksilla. Siten saatiin kokeneet sotavanhukset, jotka olivat vuosikymmeniä palvelleet Belisariuksen ja Narseksen joukoissa, mukaan taisteluun gootteja vastaan.

Ja kaikki entiset viholliset, joita vastaan oli tähän saakka taisteltu, persialaiset, saraseenit, maurit, hunnit, sklavenit, gepidit, herulit, frankit, bulgarit ja avarit lähettivät nyt hyvää palkkiota vastaan sotilaitaan Narseksen joukkoon.

Trakiasta ja Illyriasta kutsuttiin kaikki asekelpoiset miehet kokoon. Kolmetuhatta herulilaista ratsumiestä johtajina Vulkaris ja Vilmut, seitsemäntuhatta persialaista ja joukko mitä huolellisimmin valittuja gepidejä -- sataviisikymmentä hurjaa seikkailijaa johtajana Asbad -- pestattiin. Pariisin, Mettiksen ja Aurelianumin merovingit asettivat Narseksen käytettäväksi kymmenentuhatta miestä jalkaväkeä frankkivaltakunnan maista, frankkeja, burgundeja ja allemanneja.

Sitäpaitsi Narses sai, lukuunottamatta omia, erinomaisesti koulutettuja alipäälliköltään, tällä kertaa käytettäväkseen Belisariuksen parhaat päälliköt, jotka eivät koskaan ennen olleet toimineet Narseksen johdolla. Noiden mahtavien vihamiesten arvoituksellinen sovinto ja joka tahoilla solmittu rauha teki mahdolliseksi parhaiden sotajoukkojen ja taitavampien päällikköjen lähettämisen Italiaan.

Niinpä olivat nyt Narseksen sotajoukossa erinomaiset ja hartaasti toisiaan rakastavat arkontit Orestes ja Liberius, joita Bysantissa tavallisesti kutsuttiin tuon erinomaisen ystävyyden vuoksi Oresteeksi ja Pyladeeksi -- heidän innokas yhteistyönsä joka paikassa teki tuon ystävyyden sotilaallisessakin suhteessa hyödylliseksi, joskin Taginaen taistelussa tuo ystävyys osoittautui turmiolliseksi sotajoukolle kokonaisuudessaan.

Näiden lisäksi oli Narseksen käskettävänä Cabades -- samannimisen, entisen persialaiskuninkaan veljenpoika --, joka oli useine alamaisineen aikoja sitten alistunut keisarin valtaan, Johannes, Basiliskos, Valerianus, Vitalianus, Justinus, Paulus, Dagistaeos ja armenialainen Anzalas -- kaikki erinomaisen eteviä päällikköjä.

Portuksen edustalla risteilevä, Roomaa vartioiva laivasto oli Armatuksen johdossa, Sisilian ja Napolin välillä risteilevä Doroteoksen johdossa.

Gootteja vastassa oli siis Capraen luona satatuhatta miestä johtajina Narses ja Cethegus, jota paitsi kaksikymmentätuhatta miestä uhkasi Roomaa ja Napolia.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Tuota suunnatonta joukkoa vastaan ei kuningas Totilalla ollut viedä edes yhtä suurta sotajoukkoa kuin Vitigeksellä aikanaan.

Silloin siinä oli kaikkiaan satakuusikymmentä tuhatta miestä.

Aukkoja, jotka sota, -- yksistään Rooman ensimmäinen piiritys nieli seitsemänkymmentätuhatta -- kulkutaudit, nälänhätä sekä vangeiksi joutuminen Ravennan ja Senogallian luona olivat tehneet goottien kansalliseen sotajoukkoon, ei oltu saatu kuin osittain täytetyiksi.

Italialaiset uudisasukkaat olivat tosin muodostaneet järjestetyn sotajoukon, mutta ne Totila kutsui aseisiin vain heidän omasta pyynnöstään.

Kuninkaan koko sotajoukko nousi nykyjään noin seitsemäänkymmeneentuhanteen mieheen, joista kuitenkin täytyi jättää kymmenentuhatta Rooman tienoille johtajina herttua Guntaris ja kreivi Grippa estämään bysanttilaisten mahdollisia maihinnousuyrityksiä.

Lähes kymmenentuhatta oli myöskin poistettava tästä luvusta Kreikanmaan linnoitusten ja saarten sekä niiden Italian ja Dalmatian linnoitusten ja kaupunkien varusväkinä, jotka olivat jo joutuneet Narseksen käsiin. Ne olivat nimittäin tapetut tai joutuneet vankeuteen.

Kuningas Totilalla ei siis ollut enemmän kuin noin viisikymmentätuhatta miestä, kun hän aloitti taistelun Taginaen luona vihollisen kaksinkertaista voimaa vastaan.

Kun Cethegus mainitsi ylipäällikölle nuo voimasuhteet, sanoi tämä:

"Suuri ystäväni Belisarius on usein voittanut pienemmällä joukolla, mutta vielä useammin -- kuten luonnollista onkin -- on hänet ylivoima voittanut.

"Minä, Narses, olen pitänyt kunnianhimonani aina voittaa, vaikkakaan en pienemmällä joukolla.

"Tämän vaatimattoman, mutta tarkoituksenmukaisemman ja varmemman maineen olen saavuttanut.

"Se ei jätä nytkään minua häpeään."

Goottienkin leirissä tiedettiin hyvin bysanttilaisten ylivoima.

Kuninkaan sotaneuvostossa kuului sellaisiakin ääniä, että taistelua avonaisella kentällä oli vältettävä ja peräydyttävä goottien hallussa oleviin varustettuihin paikkoihin, joissa olisi tehtävä sitkeätä vastarintaa viholliselle.

Mutta kuningas hylkäsi nämä ehdotukset pätevillä syillä ja päätti taistella Taginaen luona.

Pelokkaana Valeria oli seurannut asiain kulkua ja huomannut kammokseen, että ratkaisu tulisi tapahtumaan juuri täällä, hänen surujensa ja tuskiensa laaksossa.

Kuningas oli määrännyt muillekin kansallisen sotajoukon mukana kulkeville naisille -- niiden joukossa olivat äsken naimisiin menneet Goto ja Liuta -- asuinpaikaksi sotajoukon takana oleville kukkuloille rakennetun luostarin ja "hyvien toivo"-nimisellä paikalla sijaitsevan kappelin luona, sillä ne olivat viihtyisimmät ja turvallisimmat paikat.

Siinäkin tapauksessa, että vihollinen voittaisi, olisivat nuo katoliset pyhäköt parhaana turvapaikkana katolista voittajaa vastaan.

Kuninkaan leiriin ja sen suojelemalle alueelle saapui joka päivä yhä enemmän gootteja, kaikenikäisiä, sekä miehiä että naisia, jotka pakenivat Narseksen uhkaamista tai valtaamista paikkakunnista etelään päin.

Tieto julman sotapäällikön noudattamasta hirmuisesta goottisuvun tuhoamisjärjestelmästä oli kulovalkean tavoin levinnyt.

Gootit pakenivat kauhistuneina kotipaikoiltaan, ennenkuin hävityksen rautainen vaunu ehtisi musertaa heidät alleen.

He huomasivat selvästi, ettei nyt ollut kysymys mistään valtiollisesta taistelusta, vaan heidän hävittämisestään kansallisuutena, sillä Narses piti uhkaavina vihollisina kaikkia, joilla oli goottiverta suonissaan, siis vaimoja ja lapsiakin eikä ainoastaan sotilaita.

Sitä paitsi italialaisetkin huomasivat tuon uudistuneen taistelun luonteen ja tarkoituksen. Nyt heidän vanha vihansa barbaareita kohtaan virkosi taas eloon, veren ja uskon vastakkaisuus puhkesi taas ilmi.

Raatelevan sodan jälkimaininkien ja rauhan kuninkaan lempeyden aikaansaama sovinto oli ollut pakollinen ja keinotekoinen -- oli ollut poikkeuksellinen. Nyt pääsi luonnollinen viha valloille.

Kaikkialla, missä italialaiset luulivat olevansa turvassa "roomalaisten" sotajoukon läheisyydessä, he ilmaisivat goottilaisten perheiden asunnot tai piilopaikat tai saattoivat ne heti vankeuteen.

Nyt ei siis ollut enää ajattelemistakaan, että -- kuten Belisariuksen ollessa päällikkönä -- rauhalliset goottilaiset asukkaat taipuivat sodan pauhaavien aaltojen edessä tai kätkeytyivät, ja myrskyn mentyä ohi taas nousivat kuten oljet ukkosilman jälkeen.

Ei, nyt tuli goottien tuho Narseksen mukana ja niissä paikoin, mistä hän oli ohi kulkenut, oli goottilaisuus hävitetty sukupuuttoon.

Sen vuoksi kaikki, jotka vielä pääsivät pakoon, olivatkin rientäneet hävityksen liikkuvan muurin edellä pohjoisesta etelään ja nyt ahtautuneet kuninkaan leiriin.

Nykyinen sota muistutti suuressa määrässä vanhaa vaelluskansan taistelua, kun kansan kohtalo oli riippuvainen taistelusta ja ruokavaroista, kun sen ainoa koti oli muodostettu lomitusten asetetuista rattaista, leirilinna, joiden päällä teltat olivat.

Nyt ei ollut kysymys vihollisen uhkaaman maan eikä rauhallisten asukasten suojelemisesta sotajoukon avulla, sillä kuninkaan leirin ja sen suojaaman alueen ulkopuolella ei Italiassa ollut enää ainoatakaan vapaata goottia.

Totila määräsi, että aseettomien oli kuljettava pienissä ryhmissä etelään päin, sillä hän ei tahtonut koota leirinsä seutuville liian suurta kansanjoukkoa nälänhädänkin pelosta.

Kun kuningas eräänä iltana kulki tiedustelumatkalla aivan "hyvien vuorten" lähitse, muistutti nuori Adalgot-herttua iltaa, jolloin hän ensi kerran kävi Cassiodoruksen kappelissa.

Kuningas vastasi hymyillen:

"Muistan kyllä. Minähän valitsin hautapaikan Numa Pompiliuksen vierestä.

"Jos nyt kaadun taistelussa, niin teillä on lyhyt kantomatka."

Sydämensä sisimmässä sopukassa ei kuningas kuitenkaan ollut niin huoleton alkavan, kauan valmistellun taistelun päättymisestä.

Häntä huolestutti ratsuväen puute.

Suurin osa hänen ratsumiehistään oli Guntariksen ja Grippan joukoissa.

Kuninkaalla ei ollut Narseksen urhoollisille longobardeille lukumäärältään vertaista vastustajaa.

Mutta hänen vanha onnensa näytti äkkiä poistavan juuri tämän puutteen.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Goottien leirissä oli jo useina päivinä peräkkäin liikkunut epäselviä huhuja uuden apujoukon saapumisesta idästä päin. Niin ainakin sieltäpäin saapuvat gootit kertoivat.

Kuningas ei odottanut siltä suunnalta minkäänlaista apujoukkoa. Varovaisuuden vuoksi hän lähetti -- etteivät bysanttilaiset voisi tehdä odottamatonta sivuhyökkäystä -- kreivi Torismutin, lipunkantaja Visandin ja nuoren Adalgotin ratsastavien sajonien kanssa tiedustelumatkalle.

Mutta jo seuraavana päivänä he saapuivat takaisin.

Kreivi Torismut riensi iloisen näköisenä yhdessä Adalgotin kanssa kuninkaan telttaan ja huudahti:

"Minä tuon luoksesi vanhan ystävän oikeaan aikaan, kuninkaani."

"Hän muistuttaa", puuttui Adalgot puheeseen, "kuningastiikeriä, joka esiintyi viimeksi sirkuksessa antamassasi näytännössä.

"En ole koskaan nähnyt sellaista yhtäläisyyttä ihmisen ja eläimen välillä."

"Siitä huolimatta hän on sinulle rakas vieras -- tuossa hän jo onkin."

Ja samassa tuli kuninkaan telttaan -- korsikalainen Furius Ahalla.

Hän kumarsi ylpeätä, entisestään yhä ruskeammaksi paahtunutta päätään, laskien vasemman kätensä rinnalleen.

"Minä tervehdin sinua, goottien kuningas."

"Tervetuloa Italiaan, maailman ympäri purjehtija. Mistä viimeiseksi tulet?"

"Tyroksesta."

"Mikä sinut tuo takaisin?"

"Sen kerron sinulle."

Totilan viittauksesta toiset lähtivät teltasta.

Korsikalainen tarttui kuumeisen kiivaasti kuninkaan käsiin.

"Vastaa myöntävästi, vastaa myöntävästi! Elämäni -- enemmän kuin elämäni riippuu siitä."

"Mitä tarkoitat", kysyi kuningas peräytyen hämmästyneenä.

Miehen kiivas, villi luonne oli hänestä hyvin vastenmielinen.

"Myönnä, myönnä! Onhan Valeria vapaa?

"Sinähän olet kihloissa länsigoottien kuninkaan Agilan tyttären kanssa."

Kuningas rypisti otsaansa ja pudisti suutuksissaan päätään.

Mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, jatkoi korsikalainen kiivaasti:

"Älä ihmettele -- älä kysele.

"Niin, minä rakastan Valeriaa sydämeni koko hehkulla.

"Minä melkein vihaan häntä -- niin häntä rakastan.

"Minä kosin häntä muinoin.

"Sain kuulla, että hän oli sinun omasi -- sinun tieltäsi väistyin.

"Kenen tahansa muun olisin kuristanut kuoliaaksi näillä käsilläni.

"Riensin pois.

"Harhailin Intiassa ja Egyptissä ja etsin vaaroja, seikkailuja, kauhuja ja nautintoja.

"Turhaan.

"Hänen kuvansa oli unohtumattomasi syöpynyt sieluuni.

"Minä kärsin tavattomasti.

"Minä janosin häntä kuin pantteri verta.

"Ja minä kirosin häntä, sinua ja itseäni.

"Aikoja sitten luulin hänen olleen omasi.

"Muutama aika sitten tapasin Aleksandrian satamassa eräällä Espanjasta saapuneella länsigoottilaisella laivalla vanhoja, Valeriuksen aikaisia yhteisiä kauppatuttujani, jotka kertoivat sinun nousemisestasi valtaistuimelle.

"Kun kyselin kuningattarestasi Valeriasta, vakuuttivat he sinun olevan naimattoman. Samalla he mainitsivat, että heidän kuninkaansa Agila oli tarjonnut sinulle aseellista apua ja tyttärensä puolisoksesi. Sinä kuuluit hyväksyneen tarjouksen.

"Mutta sen he ainakin kertoivat varmana asiana, -- he vannoivatkin, kun epäilin heidän sanojaan -- että olet naimaton.

"Entinen morsiamesi Valeria, jonka he hyvin tunsivat, kuului asuvan yksinäisyydessä eräässä luostarissa Taginaen lähellä.

"'Valeria vapaa', huudahdin riemastuneena sisimmässä sydämessäni.

"Samana yönä jo nostatin laivojeni ankkurit lähteäkseni Italiaan.

"Kreetan kohdalla tapasin komean laivaston.

"Siinä oli persialaisia ratsumiehiä, jotka Justinianus oli pestannut ja lähettänyt kauppalaivoilla Italiaan sinua vastaan.

"Ratsumiesten päällikkönä oli vanha ystäväni Isdigernes.

"Häneltä sain kuulla, miten suuren sotajoukon Narses oli vastaasi tuonut.

"Ja nyt, kuningas Totila, päätin maksaa vanhan kiitollisuudenvelkani.

"Minun onnistui, tarjoamalla kaksinkertainen palkka, saada Isdigerdes ja hänen ratsumiehensä -- ne ovat kaikki valittua väkeä -- omaan palvelukseeni. Tuon ne nyt sinun avuksesi. Kreiveiltäsi kuulin, että sinä oletkin erityisesti ratsuväen tarpeessa.

"Niitä on yli kaksituhatta miestä."

"Ne ovat erittäin tervetulleet", sanoi Totila iloissaan, "minä kiitän sinua."

"Minulle vakuutettiin, että sinä olet vielä naimaton" -- jatkoi korsikalainen -- "mutta -- he sanoivat -- Valeria ei kuulu olevan vapaa -- hän kuuluu yhä olevan -- en tahtonut, en voinut, en voi uskoa -- en voi toivoani -- ei, ei, älä pudista päätäsi -- minä vannotan sinua -- myönnä, että hän on vapaa! -- --"

Hän tarttui taas kuninkaan käsiin.

Mutta tämä irroittautui hänestä melkein vihastuneena.

"Yhä vielä entinen, tuhoisa, hillitön hehku asuu suonissasi.

"Milloin tuo laava jäähtyy?

"Yhä vielä -- niin, laulaja on oikeassa -- tuo omituinen tiikerimäinen piirre -- joka hetki voi odottaa hyppyä."

"Älä saarnaa, gootti", tiuskasi korsikalainen vihoissaan, "vastaa on tai ei -- onko Valeria --?"

"Valeria on omani", vastasi kuningas kiivaasti, "omani nyt ja ikuisesti."

Silloin korsikalainen päästi tuskan ja tukahdutetun raivon huudahduksen iskien hurjasti molemmat kätensä otsaansa vasten.

Sitten hän heittäytyi teltassa olevalle vuoteelle, heitteli päätään sinne tänne päänalaisella ja puuskutti kuumeisesti.

Vähän aikaa Totila katseli häntä ihmeissään ja ääneti. Sitten hän meni vuoteen luo tarttuen korsikalaisen oikeaan käteen, jolla tämä nuiji rintaansa.

"Hillitse toki itsesi! Oletko sinä mies vai nuolen haavoittama villisika?

"Onko tuo miesmäistä, ihmismäistä?

"Luulin tuskan sinulle opettaneen, mihin tuollainen raivo vie."

Kovasti kiljaisten Ahalla hypähti pystyyn tikari kädessä.

"Sinäkö minulle puhut, minua neuvot?

"Sinä yksin sait niin tehdä -- sinä yksin sen voit tehdä.

"Mutta älä tee enää sitä.

"En voi sinultakaan sitä kärsiä.

"Älä sinä nuhtele minua. Surkuttele minua pikemmin.

"Mitä te pohjoismaalaiset tiedätte näiden suonien hehkuvasta verestä.

"Teidän rakkautenne on kalpeata tähtien tuiketta.

"Minun rakkauteni on polttava tuli -- niin, laava, kuten sanoit -- samoin vihani.

"Oi, jos tietäisit, mitä olen hänen vuokseen kärsinyt, miten tulisesti olen taas toivonut, miten siunasin ja rakastin sinua -- ja nyt -- kaikki on hukassa."

Hän alkoi taas raivota.

"En ymmärrä sinua", vastasi Totila ankarasti kävellen edestakaisin teltassaan ja välittämättä hituistakaan raivoavasta Ahallasta.

"Sinulla on kovin alhainen, halpamainen ajatuskanta naisesta."

"Totila", huudahti Ahalla.

"Niin, halpamainen.

"Sinä pidät naista kauppatavarana, ratsuna, jonka toinen voi itselleen anastaa, jollei ensimmäinen pidä siitä lujasti kiinni.

"Eikö naisella ole sinun mielestäsi sielua eikä vapaata tahtoa?

"Ja luuletko sinä, jos todellakin olisin naimisissa jonkun toisen kanssa tai olisin kuollut, luuletko sinä, että Valeria rupeaisi vain ilman muuta vaimoksesi?

"Olemme hyvin erilaisia luonteiltamme, korsikalainen.

"Nainen, joka on Totilaa rakastanut, tuskin tyytyy Furius Ahallan lohdutukseen."

Korsikalainen kimposi ylös kuin ukkosen tapaamana:

"Gootti, sinä olet ylpeä.

"Sellainen et ollut ennen.

"Onko kruunu tehnyt sinut ylpeäksi?

"Uskallatko sinä halveksia minua?

"Sitä en kärsi ainoaltakaan ihmiseltä -- en edes sinulta.

"Peruuta sanasi."

Totila kohautti olkapäitään.

"Mustasukkaisuus ja sokea raivo pimittävät muutoin selvän järkesi.

"Minä sanoin: se, joka on minua rakastanut, ei sitten enää rakastu sinuun.

"Ja se on niin totta, että sinun pitäisi se hurjana hetkenäsikin tajuta.

"Ajattele Valeriaa, ankarasti siveellistä, kylmää kuin marmori, vestaalin tapaista -- ja omaa hillitöntä, intohimoista luonnettasi.

"Valeria ei ole hento syyrialaislapsi, kuten Zoe muinoin oli."

"Älä mainitse sitä nimeä."

"Valeria kammoksuu hurjuuttasi. -- Hän on itse sen kerran sanonut minulle. -- Sinä herätät hänessä vain kammoa."

Korsikalainen syöksyi kuninkaan luo ja tarttui hänen olkapäihinsä.

"Ihminen -- oletko sinä kertonut hänelle? Oletko sinä ilmaissut onnettomuuteni? Oletko sinä? -- Silloin sinä et --"

Totila sysäsi hänet luotaan.

"Nyt olet tarpeeksi raivonnut.

"Ei, en ole hänelle mitään puhunut -- en vielä.

"Vaikka olisit sen ansainnut.

"Yhä vielä, senkin jälkeen --"

"Vaikene", sanoi Ahalla uhaten.

"Sinä et voi hillitä rakkauttasi etkä vihaasi.

"Sinä käyt ystäväsi kimppuun kuin hullu, kuin petoeläin.

"Totta totisesti olisin jo kauan sitten suuttunut tuohon hurjuuteesi, jollen tuntisi jaloa perusluontoasi.

"Hillitse itsesi tai lähde pois."

Ja kuningas loi korsikalaiseen ankaran, leimuavan katseen, joka samalla kuvasti ylevää etevämmyyttä.

Intohimoinen korsikalainen ei jaksanut kestää tätä katsetta.

Hän peitti kasvonsa käsillään ja virkkoi vähän ajan kuluttua murtuneella äänellä:

"Anna anteeksi, Totila. Nyt se on ohi.

"Mutta älä toista tuota puhetapaa, tuota katsetta.

"Katseesi hillitsi minua tuona kauhunyönä enemmän kuin kätesi.

"Minä pelkään ja vihaan sitä.

"Jos olen loukannut nyt sinua, niin huomenna korvaukseksi taistelen sinun puolellasi samoin kuin ratsumiehenikin."

"Katso, Furius", sanoi kuningas, "tuossa juuri ilmenee luonteesi jalous.

"Sinä et peruuta lahjaasi, vaikka toivosi pettikin.

"Kiitän vielä kerran.

"Sinun apusi, sinun ratsumiesjoukkosi tekevät mahdolliseksi erinomaisen taistelusuunnitelman toteuttamisen. Ratsujen puutteessa olisi minun täytynyt huoaten luopua siitä."

"Päällikkösi, jotka olet kutsunut neuvotteluun", ilmoitti eräs sajooni, "odottavat teltan ulkopuolella."

"Tuo ne sisään! Ei, Furius, sinä jäät tänne ja kuuntelet, mitä minulla on sanomista. Sinun tehtäväsi on tärkein minun tehtäväni jälkeen."

"Olen siitä ylpeä ja suoritan sen, että olisit tyytyväinen petoosi."

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Hildebrand-vanhus, kreivi Teja, kreivi Visand, kreivi Torismut, kreivi Markja, Aligern ja Apulian nuori herttua saapuivat kuninkaan luo.

Totila viittasi teltan seinään. Siellä oli hänen taitavasti laatimansa kartta Taginaen ympäristöstä. Perustana oli ollut roomalainen sotakartta Picenumista Via Flaminialle. Tähän oli kuningas merkinnyt tärkeimmät paikat.

"Mielelläni, sankarit", alkoi hän, "antaisin sotajoukon syöksyä vihollisen kimppuun vanhan goottitavan mukaan kiilan muotoisena rintamana ja koettaisin murtaa vihollisen rintaman.

"Mutta me emme voita vuosisadan nerokkainta sotapäällikköä, jolla on kahta vertaa enemmän miehiä kuin meillä ja jolla on erinomainen asema, Odinista polveutuvalla taistelutavallamme", sanoi hän hymyillen.

"Älä vihastuta voiton jumalaa pilkkaamalla sitä taistelun edellisenä päivänä", varoitteli Hildebrand-vanhus.

Totila jatkoi:

"Katsokaamme, emmekö voisi tuhota suurta sotataituria, joka tahtoo voittaa germaanit germaaneilla, hänen omilla keinoillaan.

"Huomispäivän ratkaiseva taistelu tapahtuu täällä Taginaen luona asemien keskustassa.

"Molemmat sivustat saavat olla alussa joutilaina.

"Sinä, Hildebrand, johdat Eugubiumin luona vasenta sivustaamme, minä annan sinulle kymmenentuhatta miestä. Tuo metsä tuolla ja Clasiukseen yhtyvä pikku joki Sibola suojaavat asemaasi.

"Sinut, Teija" -- tämä oli aivan kuninkaan vieressä -- "asetan viidentoistatuhannen miehen kanssa oikealle sivustalle Capraen vuoren taa, joka ulottuu melkein Valeriusten luostariin ja Numan haudalle saakka."

"Salli minun huomenna ratsastaa vieressäsi, kuninkaani. Näin kamalan unen", lisäsi hän hiljaa.

"Ei, ei, Teja," vastasi Totila. "Taistelusuunnitelmaa emme voi laatia unien mukaan.

"Te saatte kyllä molemmat taistella tarpeeksenne, kun keskustassa on tapahtunut ratkaiseva taistelu.

"Sillä täällä -- hän osoitti Capraen ja Taginaen välistä paikkaa -- sanon vielä kerran: täällä tapahtuu ratkaisu. Siksi olenkin asettanut tänne keskustaan puolet sotajoukostamme, kaksikymmentäviisituhatta miestä.

"Narseksen rintaman keskustassa ovat herulit ja -- hänen parhaat joukkonsa -- longobardit.

"Hän ei enää muuta taistelusuunnitelmaansa, sillä aikaisemmin kuin minä barbaari, joka lienee suuri laskelmientekijä, on huomannut, että huomispäiväisen taistelun ratkaisee keskusta. Tarkatkaa nyt.

"Minä tunnen longobardit, heidän taisteluintonsa, heidän hurjat ratsastajansa.

"Siihen perustan minä suunnitelmani. Narses, joka aikoo tuhota meidät germaanivoimalla, joutuu tappiolle germaanien virheiden vuoksi.

"Mukanani muutamia goottilaisia ratsumiehiä ajan Capraesta Helvillumin edustalla olevia longobardeja vastaan.

"He eivät vitkastele hyökätessään ylivoimaisina kimppuuni.

"Heti lähdenkin muka heidän hyökkäyksensä karkoittamana suin päin pakoon ja Capraen pohjoisportista sisään.

"Portin annan sulkea.

"Muutoin he aavistavat jotakin.

"Mutta sitä ei puolusteta.

"Ja minä tunnen longobardit huonosti, elleivät he innostuneina ratsumiestemme paosta jatka hauskaa ajometsästystään joutuen paljon edelle hitaampaa jalkaväkeä.

"Olen varma, että he rikkovat portit ja ajavat meitä takaa Capraen läpi ja eteläportista ulos tänne Capraen ja Taginaen väliselle tasangolle.

"Aivan Taginaen lähellä via Flaminian molemmilla puolilla on metsäisiä kukkuloita, oikealla collis nucerius, vasemmalla collis clasius -- näettekö?

"Noiden kukkulain laella, tiheän metsän peitossa ovat uljaan korsikkalaisemme reippaat ratsumiehet väijyksissä. Kun longobardit ovat päässeet kukkulain ohi, lopetan teeskennellyn pakoretken ja käännyn todelliseen hyökkäykseen Via Flaminialla.

"Annatan torvella merkin.

"Silloin sinun ratsumiehesi, Furius, hyökkäävät molemmilta puolin longobardien kimppuun ja --"

"Ne ovat hukassa", huudahti lipunkantaja Visand riemuissaan.

"Mutta työ ei ole vielä lopussa", jatkoi Totila.

"Narseksen täytyy joko antaa sotajoukkonsa parhaan osan tuhoutua --"

"Sitä hän ei tee", sanoi Teja levollisena.

"Tai on hänen lähetettävä jalkaväki avuksi.

"Capraen taloihin kätkeytyvät jousimiehemme ja Taginaen taloihin keihäsmiehemme. Ja kun Narseksen armenialaiset aikovat ryhtyä ratsumiesten taisteluun molempien kaupunkien välillä, hyökkää heidän kimppuunsa molemmilta puolilta jalkaväkeä. Sinä, Visand, olet päällikkönä Capraessa, sinä, Torismut, Taginaessa."

"En huomenna haluaisi olla longobardi", tuumi korsikalainen.

"Pitkäparroilla taitaa olla vain hiukan iloa huomispäivästä", ilkkui Adalgot.

"Ei yksikään armenialainen pääse elävänä käsistämme", sanoi Markja.

"Niin, jos suunnitelma onnistuu", sanoi Teja. "Te, Hildebrand ja Teja -- heti kun näette Narseksen jalkaväen lähtevän liikkeelle Helvillumista Capraeta kohti -- antakaa lähinnä keskustaa olevien joukko-osienne siirtyä Capraeta kohti. Jättäkää sivustoille vain tarpeelliset vartijat. Täten voitte auttaa taistelun ratkaisua keskustassa.

"Sitten käännymme molempia sivustoja vastaan ja ne voi helposti erottaa toisistaan, sillä niillä ei ole muuta tukipaikkaa kuin Helvillum. Heidän suuri lukumääränsä on vain haitaksi heille näissä ahtaissa solissa, kun me hyökkäämme heidän kimppuunsa sivulta päin Helvillumista käsin."

Hildebrand-vanhus pudisti kuninkaan kättä.

"Sinä olet Odinin lemmikki", kuiskasi hän Totilan korvaan.

"Sepä paha", vastasi kuningas hymyillen, niinikään hiljaa, "sillä sinä tiedät, että Odinin lahjoittama keihäs lopuksi pettää ja voitonjumala ottaa lemmikkinsä Valhallaan. -- Hyvästi nyt, sankarini."

Kun päälliköt olivat lähteneet teltasta, seisoi korsikalainen vielä ovella.

"Yhtä suosionosoitusta pyydän vielä sinulta, kuningas", sanoi hän.

"Kun olen huomenna taistellut puolestasi ja sinulle voiton hankkinut, lähden merelle -- enkä enää koskaan palaa Italiaan.

"Salli minun ottaa häneltä sitä ennen jäähyväiset. Viimeisen kerran tahdon vielä painaa hänen kuvansa sydämeeni."

Kuningas rypisti otsaansa.

"Mitä se hyödyttäisi? Sinä vain kiusaisit häntä ja itseäsi."

"Se tekisi minut onnelliseksi.

"Ja sinä -- oletko sinä liian kateellinen vai pelkäätkö kenties näyttää omaasi. Oletko sinä mustasukkainen, goottien kuningas?"

"Furius", huudahti kuningas loukkaantuneena ja sisimmässään kiukustuneena koko korsikalaiseen. "Mene, etsi hänet käsiisi, niin saat huomata, miten erilainen hän on kuin sinä."

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Melkein samaan aikaan kuin goottien sotaneuvosto teki tärkeän päätöksensä, Narses, jolla näinä päivinä oli taas ollut pahoja kaatumataudin kohtauksia, kannatti itsensä avonaisessa kantotuolissaan Helvillumin luona sijaitsevasta teltastaan eräälle kukkulalle rintaman keskustan edustalle.

Täältä oli vapaa näköala koko lakeudelle, jota nykyjään sanotaan Gualdo Tadinoksi.

Hän oli kutsunut kaikki sotapäällikkönsä mukaansa.

"Täällä", virkkoi hän viitaten kainalosauvallaan, "täällä Capraen ja Taginaen välillä tapahtuu huomenna ratkaisu.

"Jospa olisit saanut Taginaen tai edes Capraen käsiisi, Cethegus."

"Musta Teja saapui sinne kolme tuntia ennen minua", sanoi tämä.

Narses jatkoi:

"Koko Via Flaminialla ei Roomaan saakka ole enää missään muualla tällaista puolustuspaikkaa ylivoimaa vastaan.

"Barbaarit ovat valinneet asemansa erittäin taitavasti.

"Jollei heillä olisi noita kukkuloita hallussaan, aaltoilisi sotajoukkomme nyt esteettömästi Rooman lakeuksille saakka.

"Kuunnelkaa nyt tarkasti jokaista sanaani -- minun on nyt vaikea puhua -- Narses ei sano mitään kahteen kertaan. -- No, longobardi, mitä siinä mietit?"

"Minäkö", vastasi tämä heräten äkkiä unelmistaan. "Minä mietin, että tämä maa on ihmeellisen rikas ja kaunis, että täällä näkyy jumalien siunaus joka paikasta. -- Tämä on laulujemme viinimaa."

"Älä himoitse lähimmäisesi Italiaa äläkä muutakaan hänen omaansa", sanoi Narses uhaten longobardia kainalosauvallaan.

"Viinirypäleiden Italia on liian korkealla Alboin-ketulle. Muista se!"

"Niin on, niin kauan kuin sinä elät", vastasi Alboin nyrpeän näköisenä.

"Vielä on elossa goottikuningaskin, jonka perinnön tahdot saada haltuusi.

"Kuulkaa siis suunnitelmani.

"Sinä, Orestes, johdat Zeuxippoksen kanssa vasenta siipeä 'gallialaisten haudan' (busta gallorum) luona ja asetut vastapäätä tuota korkeata metsäistä vuorta, jonka harjalta valkoinen luostarirakennus paistaa."

"Mistä tuo nimi -- 'gallialaisten hauta' johtuu", kysyi Alboin häneltä.

"Täällä", vastasi Cethegus, "roomalainen konsuli Decius vihittyään itsensä kuolemaan isänmaan puolesta voitti gallialaisten suunnattoman ylivoiman.

"Maaperä on pyhä ja hyväenteinen Roomalle", päätti hän puheensa katkeralla äänellä, "mutta ynseä kaikenkaltaisille barbaareille."

"Milloin tämä tapahtui", kyseli longobardi edelleen.

"Vuonna neljäsataaviisikymmentäkahdeksan Rooman perustamisen jälkeen", selitti prefekti hänelle.

"Siitä on siis jo hyvin kauan."

Narses jatkoi taas:

"Sinä, Johannes, otat yhdessä Valerianuksen ja Dagisthaeoksen kanssa haltuusi oikean siiven Eugubiumin luona.

"Vastassasi on Clasius-joki ja siihen laskeva pieni Sibola-joki.

"Pysykää te aivan levollisina, kunnes ratkaisu täällä keskustassa on tapahtunut.

"Silloin, -- sillä se, jolla on ylivoima eikä käytä sitä vihollisen saartamiseen, ei ansaitse sotilaan nimeäkään -- kiertäkää silloin molemmilta puolilta barbaarien kimppuun ja -- teidän rintamannehan on niin laaja, että se ulottuu paljon barbaarien kapean rintaman ulkopuolelle -- katkaiskaa heiltä paluumatka Roomaan.

"Teidän on yhdyttävä Via Flaminialla tuolla Taginaen takana ja sen itäpuolella Nuceria camellarian läheisyydessä.

"Jos kiertoliike onnistuu, lopettaa jo tämä taistelu sodan."

"Sepä ikävää", tuumi Alboin.

"Niin, sinun sydämesi ei kai vuotaisi verta, sutoseni, vaikka satsitkin oikein kauan raadella keisarin Italiaa.

"Mutta minun tapani on lopettaa sota yhdellä ainoalla taistelulla.

"Ystävälleni Belisariukselle tuottaa taas iloa mahdollisimman monen taistelun voittaminen.

"Mutta ennenkuin te voitte ryhtyä kiertoliikkeeseen, on täällä tasangolla ratkaiseva verityö saatava täysin valmiiksi.

"Minä itse johdan hyökkäystä Capraeta ja Taginaeta vastaan.

"Jos nuo barbaarit ovat viisaita, niin he eivät näyttäydy tällä Capraen edustalla olevalla kentällä, sillä täällä juoksisivat suteni heidät nurin, eikö niin, susikuninkaani?"

"Tässä olisi erinomainen ruohokenttä ratsumiestaistelulle", huudahti Alboin. "Näen jo heidän pakenevan Capraen portille."

"Eivät he tee toivosi mukaan, sutoseni. Siitä voit olla huoletta.

"Sinä et saa missään tapauksessa hyökätä ratsumiehinesi Capraen kimppuun".

"Mitä vielä", tuumi Alboin, "me olemme tottuneet hyppäämään hevosen selästä ja taistelemaan jalkaisin, jos tarvitaan.

"Ratsut seisovat lauhkeina kuin lampaat ja tulevat sitten taas nelistäen miesten luo, kun kuulevat vihellyksen."

Narses sai kiivaan vetotaudin kohtauksen. Hänen kasvonsa vääntyivät.

"Pitkäparta", huudahti hän pahimman puuskan ohimentyä, "älä suututa minua. Suuttumus ja säikähdys aiheuttavat aina näitä pahoja kohtauksia.

"Jos uskallat hyökätä Capraen kimppuun, ennenkuin jalkaväkeni on aivan lähellä, niin minä lähetän sinut heti taistelun päätyttyä kotiisi --"

"Se olisi ankarin rangaistus."

"Sinä, Anzalas, johdat armenialaista jalkaväkeä ja sinä, Cethegus, illyrialaista jalkaväkeä sekä erinomaisia isaurilaisia palkkasoturejasi rynnäkköön Capraeta ja Taginaeta vastaan.

"Minä seuraan jäljessä makedonialaisten ja epirotien johtajana."

Taas hän sai vetokohtauksen.

"Minä pelkään, että tautini palaa huomenna yhä pahempana.

"Sinä, Liberius, astut silloin sijaani, kunnes taas voin puhua."

Prefekti rypisti otsaansa.

Narses huomasi tämän.

"Olisin luovuttanut päällikkyyden sinulle, prefekti", sanoi hän, "mutta sinä et kai tahdo katsella joutilaana Helvillumissa.

"Minä tarvitsen sinua ja pelättyä miekkaasi Capraen ja Taginaen valloituksessa."

"Ja jos kaadun hyökkäyksessä", virkkoi Cethegus hymyillen, "niin keisarin sotapäällikkö ei silti sure itseään kuoliaaksi."

"Me olemme kaikki kuolevaisia, prefekti", sanoi Narses. "Muutamat harvat ovat kuolemattomia, nekin vasta -- kuolemansa jälkeen."

KOLMASKYMMENES LUKU.

Saman päivän iltana Valeria käveli huvikseen luostarin muurien ympäröimässä puutarhassa sypressien alla.

Hän tiesi tai aavisti, että kauan odotettu taistelu oli seuraavana päivänä.

Hänen sydämensä oli raskas.

Hän nousi erääseen kulmatorniin kiertäviä, kapeita portaita myöten.

Täältä hän näki koko lakeuden, jossa huomenna ratkaistaisiin Italian kohtalo ja hänen oma kohtalonsa.

Lännessä kaukana Clasius-joen toisella puolella aurinko laskeutui.

Pohjoisessa oli Narseksen pitkä ja leveä leirialue, jossa oli lukemattomia telttoja. Niistä olivat muutamat tehdyt tummista nahkoista ja vuodista, muutamat mustatusta, paksusta purjekankaasta.

Leiri ulottui niin kauas kuin silmä kantoi, näköpiirin rajaan saakka, "gallialaisten haudasta" idästä Eugubiumiin (entinen Iguvium) länteen. Se lepäsi jo mustassa, kylmässä varjossa uhkaavana ja hiljaisena kuin välttämättömyys.

Aivan hänen jalkojensa juuressa alkoivat goottien teltat ulottuen pienen Taginaen kaupungin taa. Huomatessaan niiden paljon pienemmän määrän neito kauhistui, vaikka Totila olikin häntä rauhoittaakseen sanonut, että suurin osa hänen miehiään asui Capraen ja Taginaen taloissa.

Tämäkin laakso oli jo varjossa.

Vain hänen valkopukuista vartaloaan, joka kohosi tornin huipulta, luostaria ja sen muureja sekä hiukan korkeammalla olevaa kappelia Numa Pompiliuksen haudan luona, valaisi vielä laskeutuvan auringon heijastus.

Kauan Valeria katseli -- mieli täynnä kamaloita aavistuksia -- maisemaa, jossa vielä tänään vallitsi täydellinen rauha.

Minkänäköinen tämä paikka olisi huomenna samaan aikaan?

Kuinkahan monta sydäntä, jotka vielä tänään sykkivät ylpeinä, iloisina ja elämänhaluisina, oli siihen mennessä muuttunut kylmäksi.

Tällä tavalla unelmoiden ja miettien hän katseli taivasta ja laaksoa.

Hän ei huomannut, että aurinko oli jo aikoja sitten laskenut; että pimeä oli äkkiä tullut.

Leirissä paloi jo muutamia vartiotulia.

"Omituinen kohtalo", puheli neitonen itsekseen.

"Iloisena elelin minä vuosikausia melkein kokonaan unohtaen lupauksen, joka sitoo minut tähän paikkaan.

"Silloin äkkiä pilvientakainen käsi sieppaa minut ja kuljettaa minut kuin väkivallalla tähän määräpaikkaani, jota en sentään ole itse valinnut.

"Peloittavan, ikävän odotuksen jälkeen minä noudatan -- paeten taas näiden muurien varjosta -- ystävän houkuttelevaa ääntä ja astun iloon ja onnellisten maailmaan. Vaihdan tämän haudanhiljaisuuden riemuisaan kihlajaisjuhlaan kuninkaan linnassa.

"Mutta taas -- hääjuhlan kynnyksellä -- kohtalon käsi tarttuu äkkiä minuun, riistää meidät kaikki ilosta ja riemusta ja vie minut rakastettuni kanssa odottamaan ratkaisua -- juuri täällä, paikassa, johon kohtaloni on niin läheisesti liittynyt.

"Onko se enne?

"Tuhoaako minuun liittynyt, salaperäinen kirous ystävänikin, joka on yhdistänyt kohtalonsa minun kohtalooni?

"Voinko vapauttaa hänet, jos luovun hänestä?

"Saako hänkin kärsiä sen vuoksi, ettemme ole täyttäneet lupausta?

"Ah, taivas pysyy kuurona huolestuneen ihmissydämen kysymyksille.

"Se avautuu vain rangaistakseen. Sen peloittava puhe on jyrinä ja sen tuhoava selvitys on salama.

"Oletko sinä, ristin ankara jumala, leppynyt?

"Vai vaaditko välttämättömästi sinulle luvatun sielun?"

Näistä unelmista ja mietteistä herättivät hänet -- oli tullut jo aivan pimeä eikä juuri nouseva kuu vielä valaissut korkeiden muurien ympäröimää puutarhaa -- miehen nopeat askeleet, jotka lähestyivät puutarhasta päin.

Puutarhan käytävien hiekka ratisi hänen jalkojensa alla.

Totila se ei ollut.

Neitonen laskeutui marmoriportaita ja aikoi mennä sisään sypressien ja muurin välissä olevaa kapeaa polkua pitkin.

Samassa tulija, joka oli tuntenut hänen valkopukuisen vartalonsa, astui äkkiä hänen eteensä.

Häntä itseään tuskin voi tuntea, sillä hän oli pimeän puolella.

Tulija oli korsikalainen.

Valeria pelästyi.

Hän tunsi tämän miehen intohimoisen luonteen ja oli aina häntä pelännyt.

"Sinäkö täällä, Furius Ahalla? Mikä sinut tuo näiden muurien sisälle?"

Vieras oli hetken vaiti.

Hän hengitti syvään ja näytti itsekseen taistellen etsivän sanoja.

Vähitellen kuu oli noussut ja loi jo valoaan luostarin muurien yli.

Vähitellen se valaisi kokonaan nuoren roomalaisnaisen kasvot ja vartalon.

Vihdoin Furius alkoi:

"Haluni jättää sinulle jäähyväiset -- tuo minut tänne, Valeria.

"Ikuiset jäähyväiset.

"Huomenna on verinen taistelu.

"Sinun -- -- Kuningas on sallinut minun vielä kerran nähdä neito --

"Neito, jota en olisi suonut kenellekään toiselle kuin hänelle.

"Tai", lisäsi hän katsellen intohimoisesti hänen vartaloaan ja hiljaa kättään kohottaen, "joka minun täytyy suoda -- enkä kuitenkaan voi".

"Furius Ahalla", vastasi Valeria ylväästi ja peräytyen, sillä hän oli huomannut hyvin korsikalaisen käden liikkeen, "minä olen ystäväsi morsian".

"Minä tiedän sen -- tiedän liiankin hyvin."

Hän astui askeleen eteenpäin.

"Se on piirretty sydämeeni tuskien polttavilla kirjaimilla.

"Minä voisin vihata häntä.

"Miksi hän tulee -- juuri hän -- sinun, ihanan naisen, ja minun raivoavan intohimoni väliin?

"Muut olisin tappanut.

"Vaikea on olla häntä vihaamatta."

"Sinä hourit", sanoi Valeria. "Kuuntelin puheesi loppuun saakka vain sanoakseni sinulle totuuden.

"En olisi tullut omaksesi, vaikka en olisi koskaan nähnyt Totilaa."

"Miksi", kysyi Ahalla ärtyneenä.

"Siksi, ettemme sovi toisillemme.

"Siksi, että kaikki se, mikä vetää minua Totilaan, erottaa minut sinusta."

"Sinä erehdyt. Jokaista naista täytyy miellyttää se, että häntä rakastetaan niin raivoisasti kuin minä sinua rakastan."

"Sinun rakkautesi -- kauhistuttaisi minua. Laske minut nyt sisään."

Mutta Furius salpasi kapean tien.

"Kauhistuttaisi. Ei se mitään tee.

"Suloinen kauhu on rakkauden äiti.

"On olemassa useita rakastamistapoja, useita miellyttämiskeinoja.

"Minua on aina eniten miellyttänyt jalopeuran kosimistapa.

"Se antaa morsiamensa vain valita rakkauden tai kuoleman välillä."

"Nyt olet tarpeeksi ladellut sanoja, joiden kuuleminen ei minua miellytä.

"Laske minut ohitsesi."

"Pelkäätkö sinä, vestaali?"

Hän astui askeleen lähemmä.

Valeria katseli häntä ylväästi.

Katseesta kuvastui halveksimista.

"Sinuako? En koskaan."

"Silloin olet liian rohkea, Valeria, sillä sinulla on syytä pelätä.

"Jos sinä tuntisit tulen, joka on vuosikausia polttanut suonissani, tietäisit öitteni kamalat tuskat, niin sinä vapisisit.

"Haa, vaikka et voisi minua rakastaakaan, niin minulle tuottaisi nautintoa, kun näkisin sinun vapisevan kuten äsken, kun minä juuri sain sinut vapisemaan."

"Vaikene", huudahti Valeria ja yritti tunkeutua hänen ohitsensa.

Mutta korsikalainen astui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen vaippaansa voiden tuskin enää hillitä itseään.

"Ei, minä en tahdo vaieta", sähisi hän.

"Sinä saat ainakin tietää sen ja tuntea sen jälkeenkin päin polttavan suonissasi niin kauan kuin elät.

"Tunnen jo kauhistuksen pelon hyytävän ylpeitä jäseniäsi.

"En tahdo lyhentää itseltäni iloa nähdä sinun vapisevan.

"Haa, miten värisisitkään näillä käsivarsilla, miten sinun ylpeä vartalosi sulaisikaan kuumasta henkäyksestäni --

"Miten sinä --"

Hän tarttui Valerian olkapäihin.

"Apua, valoa, apua", huusi Valeria.

Luostarin ovi aukenikin ja mies soihtu kädessä riensi sieltä.

Mutta korsikalainen, jonka selkä oli oveen päin, ei hellittänyt otettaan.

"Päästä minut irti."

"En, kerran sinä --"

Mutta samassa joku kiskaisi hänet niin rajusti takaisin, että hän hellitti Valeriasta ja lensi muuria vasten.

Totila valaisi tulisoihdulla hänen hehkuvia kasvojaan.

Kuninkaan silmistä loisti peloittava, mutta pyhä viha.

"Tiikeri", huusi hän, "aiotko tappaa minunkin morsiameni samoin kuin omasi."

Raivosta kiljaisten korsikalainen syöksyi nyrkit ojolla häntä vastaan.

Mutta Totila seisoi levollisena ja katsoi häneen vakavana.

Furius rauhoittui.

Silloin Valeria lensi Totilan syliin.

"Lähde pois hänen luotaan. Lähde pian pois! Hän raivoaa. Onko hän murhannut morsiamensa?"

Tätä ei korsikalainen enää kestänyt.

Hän katsahti Totilaan.

Tämä nyökäytti päätään.

Silloin korsikalainen äkkiä livahti sypressien varjoon.

"Se on totta", sanoi Totila.

"Pelästyttikö hän sinut pahasti?"

"Nyt se on jo ohi.

"Olethan sinä luonani."

"Minua kadutti, että tulin antaneeksi hänelle luvan käydä sinun luonasi.

"Sen vuoksi riensinkin tänne rakkauden ja levottomuuden ajamana."

"Oli erittäin hyvä, että sinä juuri tulit eikä kukaan talonväestä.

"Minua olisi hävettänyt.

"Minä huusin vasta sitten, kun luulin, että hän oli tullut hulluksi.

"Mitä hän on oikein tehnyt.

"Morsiamensako?"

"Niin", vastasi Totila pannen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja antaen tulisoihdun orjattarelle, joka oli juuri tullut luostarista, "mutta menkäämme nyt kuutamossa kävelemään."

Hän lähti morsiamineen syvemmälle puutarhaan.

Siellä he kävelivät edestakaisin.

"Olen pahoillani, että oikeutettu vihani sai minut sen sanomaan.

"Tuon salaisuuden avulla olin saanut tavattoman vallan tuohon hillittömään pantteriin.

"Muutamia vuosia sitten tapasin hänet Beroniken satamassa Pentapoliksen rannikolla.

"Olin silloin laivastoineni ahdistamassa libyalaisia merirosvoja.

"Hän oli aikeissa mennä naimisiin Zoen, erään syyrialaisen kauppiaan tyttären kanssa. Isä oli asettunut Afrikaan harjoittamaan tuottavaa norsunluukauppaa.

"Korsikalainen oli alusta saakka ollut minulle ystävällinen -- olin usein avustanut hänen meriliikettään -- ja pyysi sen vuoksi, että asuisin hääjuhlallisuuksien ajan hänen runsaasti koristetulla laivallaan.

"Suostuin ehdotukseen ja menin sinne.

"Juhla kului hyvin iloisesti.

"Sulhanen vain oli sellaisessa mielentilassa, että hän näytti pikemminkin julmalta kuin lempeältä.

"Vihdoin piti morsiamen vanhempien -- he olivat hyvin vastahakoisesti antaneet lempeän hennon tyttärensä muukalaiselle, jonka hillittömyydestä he olivat kuulleet ja josta he olivat nähneet oireita jo kosimistilaisuudessakin -- lähteä minun venheessäni laivalta, jolla nuoren parin oli määrä matkustaa Korsikaan.

"Hyvin ymmärrettävää oli, että Zoe eronhetkellä itkien ja liikutettuna heittäytyi tuon tuostakin vanhempiensa syliin.

"Huomasin, että sulhanen katseli tuota minulle käsittämättömällä raivolla.

"Vihdoin hän huusi Zoelle ja kysyi, asettiko hän vanhempansa etusijalle ja rakastiko hän enää häntä.

"Tuo näytti jo katumiselta.

"Hän uhkasi ja haukkui, ja lapsiparka itki yhä katkerammin.

"Lopuksi hän ärjäisi raivoissaan morsiamelle, että hänen oli heti paikalla lakattava itkemästä, tultava hänen puolelleen laivaa ja vanhan merimiestavan mukaan -- kun häät vietettiin laivalla -- katkaista ankkuriköysi kirveellä, jota hän jo piti kädessään.

"Zoe totteli ja riistäytyi isänsä syleilystä.

"Samassa hän sattui katsahtamaan äitinsä kyyneleisiä silmiä ja kääntyi -- sen sijaan, että olisi mennyt Furiuksen luo -- hänen puoleensa ja syleili häntä ääneen itkien.

"Raivostuneena Furius juoksi heidän luokseen, hänen kirveensä välähti morsiamen pään päällä.

"Hän olisi tappanut tytön --"

"Hirmuista", huudahti Valeria.

"Ellen minä olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja riistänyt häneltä kirvestä.

"Eniten häntä sentään hillitsi katseeni.

"Mutta Lysikrates kantoi verta vuotavan tyttärensä laivasta kotiinsa ja purki koko naimiskaupan.

"Hän ei halunnut tyttärelleen niin raivoisaa aviomiestä."

"Mitä tytöstä tuli?"

"Hän kuoli.

"Ei suorastaan korsikalaisen iskemästä haavasta, vaan säikähdyksestä ja ristiriitaisten tunteiden raastamana.

"Sinua hän havitteli tuon tyttöparan seuraajaksi."

Valeriaa puistatti.

"Hän on arvoitus.

"Hän muistuttaa puoleksi kesytettyä petoeläintä, johon ei koskaan voi täydellisesti luottaa.

"Millä hetkellä tahansa hänen synnynnäinen viileytensä voi puhjeta."

"Anna hänen olla.

"Hänen perusluonteensa on jalo.

"Nyt hän raivoaa.

"Kuuletko, miten hurjasti hän ratsastaa vuoren rinnettä alas?

"Huomenna hän taas korvaa kaiken taistelussa.

"Annan hänelle mielelläni anteeksi. Hän ei ollut täydessä tajussaan.

"Mutta palatkaamme nyt omiin asioihimme, onneemme, rakkauteemme."

"Onkohan rakkautemme tuottanut sinulle onnea", mietti Valeria.

"Paljon voimakkaampi olisit huomenna taistelussa, jos olisit mennyt naimisiin länsigoottien kuninkaan tyttären kanssa tai tuon Haraldan kanssa, joka piti sinusta niin --"

Totila painoi hänet rintaansa vasten.

"Kuka voi Valerian korvata?"

"Onni", vastasi tämä.

"Pääsemmekö koskaan yhteen?

"Kerrotaan, että vihollinen on kahta vertaa voimakkaampi kuin gootit.

"Taistelu on huomenna.

"Etkö ole huolissasi?"

"En ole vielä koskaan odottanut niin iloisena taistelua.

"Siitä tulee historiallinen merkkipäivä.

"Suunnitelmani on hyvä.

"Minua ilahduttaa, että saan kukistetuksi suuren taistelujen järjestäjän Narseksen hänen omilla keinoillaan.

"Minä menen tähän taisteluun kuin juhlaan.

"Sinun on sen vuoksi koristettava kypäräni, ratsuni ja keihääni kukkaköynnöksin ja nauhoin."

"Kukkaköynnöksin ja nauhoin.

"Siten koristetaan vain uhreja."

"Ja voittajia, Valeria."

"Huomenna auringon noustessa lähetän minä leiriin aseesi koristettuina kukilla, joissa aamukaste vielä kimaltelee."

"Niin koristettuna tahdon ajaa ihanimpaan voittoisaan taisteluuni.

"Huomenna on se päivä, jolloin yhdellä taistelulla voitan itselleni Italian ja morsiamen.

"Te olette minulle yhtä.

"Olen aina rakastanut sinua, marmori-ihana morsiameni, Italian perikuvana."

KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Kun kuningas tähtien tuikkeessa saapui Taginaehen, pieneen taloon, jossa hän asui, hän tapasi pihalla vesisäiliön reunalla tummaan vaippaan puetun miehen, jolla oli harppu polvillaan.

Se kimalteli kuutamossa ja mies näpäytteli hiljaa sointuja.

"Sinäkö, Teja, olet täällä? Eikö sinulla enää ole sivustallasi tekemistä?"

"Olen järjestänyt kaiken.

"Täällä tahdoin tavata sinua."

"Käy sisään.

"Onko Julius sisällä?"

"Hän meni Pyhän Paavalin basilikaan rukoilemaan Jumalalta sinulle voittoa.

"Hän palannee pian.

"Olen tuonut mukanani varusteen, jota pyydän sinun pitämään ylläsi huomisessa taistelussa -- minun mielikseni --.

"Se on kestävä."

Totila pysähtyi liikutettuna.

"Tuota voi sanoa huolehtivaksi ystävyydeksi."

Käsi kädessä he menivät nyt sisään kuninkaan huoneeseen.

Siellä oli marmoripöydällä täydellinen varustus kypärästä suomuspeitteisiin kenkiin saakka.

Se oli laadittu parhaasta Espanjan teräksestä ja oli kevyt, mutta samalla läpitunkematon.

Se oli mestarillisesti tehty, vaikkakin ilman koristeita -- ei edes kypärätöyhtöä ollut. Silmikko oli tarkasti suljettava. Varuste oli kokonaan tummansinistä terästä.

"Kuka loihtutaitoinen seppä on takonut tämän ihmevarusteen", kysyi Totila hämmästyneenä.

"Minä", vastasi Teja.

"Sinähän tiedät, että minulla on lapsesta saakka ollut taipumusta taidetaontaan. Ja minä olen -- minähän nukun yleensä hyvin vähän -- tehnyt nämä suomukset sinua varten. Sinun on pantava se huomenna yllesi."

"Otan sen ylleni vasta hautajaisiin", sanoi Totila hymyillen.

"Hautajaissaattoon tuo on omiaan.

"Mutta huomenna, Teja, lähden taisteluun täydessä kuninkaan puvussa.

"Italia ei saa sanoa: hänen kuninkaansa ja sulhasensa piilottautui kunniapäivänään.

"Ei. Se, joka huomenna etsii goottien kuningasta, löytää hänet helposti."

"Tuota olen pelännyt", huokasi Teja. "Anna minun ainakin taistella huomenna vieressäsi. Vapauta minut oikean sivustan päällikkyydestä."

"Ei, se on erittäin tärkeä paikka. Voin kai itse suojella itseäni. Mutta noita vuoria ja Roomaan vievää tietä on sinun suojeltava. Jos jokin onnettomuus sattuisi, niin sinun sivustallasi on ainoa pelastuksen tie."

Silloin Julius, kreivi Torismut ja herttua Adalgot saapuivat sisään.

Palvelijat -- niiden joukossa Vakis, joka nyt oli Tejan kilvenkantajana -- toivat sisään illallisen: lihaa, hedelmiä, leipää ja viiniä.

"Ajattele, Julius", sanoi Totila hymyillen, "goottileirin rohkein sankari on ruvennut pelkäämään."

"En omasta puolestani", sanoi Teja.

"Minun uneni käyvät tavallisesti toteen.

"Ja ne ovat aina synkkiä."

"Teidän unenne", virkkoi Totila leikkiä laskien nuorelle Adalgotille, joka oli istuutunut hänen viereensä, ja Vakikselle, joka täytti juuri kuninkaan pikaria, "teidän unenne, te vastanaineet, eivät liene synkkiä."

"Ei minulla ole valittamiseen syytä", muhoili Vakis. "Sentään toivoisin --"

"Mitä muita toiveita sinulla on paitsi Liutaa", tuumi Totila.

"Minä toivoisin, että pitkä olisi täällä."

"Mikä pitkä?"

"No, se hyvin pitkä, hän, joka olisi ollut päätään pitempi urhoollista veljeäsi Hildebadia; hän, jolla oli karhunnahka yllään ja haukan heittäjätär mukanaan.

"Mikä hänen nimensä nyt olikaan?"

"Harald", sanoi Teja.

"Niin, häntä tarkoitan.

"Olisi hyvä, että hän olisi huomenna täällä väkevine jättiläisineen."

"Emme me häntä tarvitse."

"Mutta parempi on aina parempi, herra kuningas.

"Jos minä olisin ollut herra kuningas, niin olisin kutsunut hänet takaisin, ennenkuin sota syttyi."

"Me emme tarvitse häntä", toisti kuningas ankarammin.

"Olen samaa mieltä kuin kilvenkantajani, kuningas", virkkoi Teja, "ja olen omalla vastuullani -- minä pelkäsin, ettet sinä antaisi suostumustasi -- lähettänyt sanansaattajan hänen luokseen.

"Sinä et olisi lähettänyt häntä poiskaan, jos hän olisi tänne saapunut.

"Minäkin pidin tuosta pohjoismaalaisesta sankarista ja hänen uskollisuudestaan.

"Hänen jättiläisensä olisivat olleet pitkäpartojen hyviä vastustajia.

"Valitettavasti ei pieni laivani saanut käsiinsä hänen laivastoaan."

"Kiitos, Teja. Se oli sinun tapaistasi.

"Mutta olen hyvilläni, ettet saanut hänelle sanaa.

"Me taistelemme ja voitamme yksin.

"Suunnitelmani on aivan pettämätön, jos vain --"

Kuninkaan otsalle lensi pilvi.

"Jos korsikalainen täyttää velvollisuutensa.

"Sano, Torismut, -- minähän lähetin sinut vielä luostarista, jossa olin hiukan riidellyt korsikalaisen kanssa, hänen luokseen kysymään, pysyikö hän entisessä sopimuksessamme -- mitä hän vastasi?"

"Hän antoi minulle tämän avonaisen kirjeen tuotavaksi sinulle."

"Missä tapasit hänet", kysyi kuningas ottaen vahataulun häneltä.

"Taginaen edustalla. Hän järjesti parhaallaan ratsumiehiään väijyksiin. Hän on tarkoin täyttänyt kaikki määräyksesi."

Totila luki:

"Huomenna teen sen, mitä minulta odotit.

"Taistelun jälkeen et enää moiti minua."

"Hän lisäsi vielä", mainitsi Torismut, "että parisataa hänen ratsumiehistään, jotka merimatkasta väsyneinä olivat kulkeneet hitaammin, saapuisivat varmasti varhain huomisaamuna.

"Ne kuuluivat jo olevan Septempedan luona tulossa. Hän pyysi, että myöhästyttäisit taistelun alkua, jos se on suinkin mahdollista, siksi kun he ovat saapuneet."

"Miksi hän ei itse tule tänne", kysyi Teja.

"Hän on, kuten omin silmin näin, innokkaassa työssä", vastasi Torismut, "osoittaakseen ratsumiehilleen tarkoin paikat, joissa ratkaisu huomenna tapahtuu.

"Hän on vielä kuutamossa tehnyt hyökkäysharjoituksia kukkuloilta käsin tielle."

Totila sanoi:

"Minä tiedän, miksi hän ei tule illalliselle, mutta se ei merkitse mitään."

He istuutuivat nyt pöydän ympärillä oleville telttatuoleille ja penkeille ja alkoivat yksinkertaisen illallisensa.

"Kuningas ei salli minun huomenna taistella rinnallaan", sanoi Teja.

"Siksi käsken minä sinua, Torismut. Suojele sinä hänen henkeään."

"Tuskinpa hän voi täyttää käskyäsi", myhähti Totila juodessaan.

"Torismuthan on Taginaehen sijoitettujen keihäsmiesten päällikkönä."

"Niin kauan kuin minä olen kuninkaan vieressä ei hänelle mitään tapahdu", vastasi Torismut levollisena. "Lähden vielä kerran katsomaan Capraen luona olevia etuvartijoita."

Hän lähti ulos.

"Niin", huudahti Totila, "Napolissa porta Capuanan luona hän oli pelastajani."

"Ja Roomassa Tiberin rannalla tämä nuori harppuherttua pelasti sinut", virkkoi Teja. "Missä hän on huomenna? Hänen on taas suojeltava sinua."

"Ei", huusi tämä, "olen saanut luvan ratsastaa edellä huomisessa hyökkäyksessä ja kantaa domna Valerian uutta lippua."

"No, hurskas Julius", sanoi Teja. -- "Sinä et kai taistele. -- Suojele sinä kuninkaan henkeä. -- Se ei liene syntiä.

"Minä tiedän, että sinä rakastat kuningasta omalla tavallasi."

"Olen hänen luonaan. Mutta vielä paremmin kuin heikko käsivarteni tai kuin sinun väkevä käsivartesi, Tarentumin kreivi, suojelevat häntä Jumalan luo kohottamani rukoukset."

"Rukoukset", sanoi Teja.

"Ei ainoakaan rukous ole vielä päässyt tunkeutumaan pilvien läpi.

"Jos se pääsisikin läpi, niin se tapaisi taivaan tyhjänä."

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

"Mitä", huudahti munkki, "kiellätkö sinä, synkkä mies, rakkauden Jumalan samoin kuin Cethegus.

"Kiellätkö sinä Jumalan, joka kaikkiviisaana, kaikkivaltiaana ja rakastavana johtaa ihmisen tiet taivaasta käsin?"

"Kiellän", huudahti Teja tarttuen miekan kahvaan, "minä kiellän hänet.

"Ja jos tuolla ylhäällä olisi elävä olento, joka tietää mitä hän tekee ja mitä hän sallii tapahtua, niin täytyisi meidän tarun jättiläisen tavoin latoa vuoret vuorten ja kalliot kallioiden päälle ja valloittaa hänen taivaansa.

"Ennen ei pitäisi levätä, ennenkuin tuo pirullisen julma aave olisi kukistettu veriseltä pääkallonvaltaistuimeltaan tai ryntääjät tuhoutuneet hänen salamoistaan."

Kauhistuneena Julius hypähti paikaltaan.

"Onko jumalankieltämisen, jumalanpilkkaamisen henki tarttunut maailman voimakkaimpiin miehiin? En jaksa kuunnella sellaista puhetta."

Hämmästyneenä kuningaskin katseli tavallisissa oloissa niin vaiteliasta ystäväänsä, jonka tarkoin suljetusta rinnasta kauan polttanut, kamala tuska äkkiä leimahti esille.

"Te hämmästytte", jatkoi Teja, "nähdessänne haudanhiljaisen Tejan näin äkkiä leimahtavan kuin tuleen.

"Minä itsekin ihmettelen sitä.

"Mutta huomenna on kesäpäivänseisaus, huomenna on se päivä, jolloin kerran onneni aurinko kääntyi minusta.

"Joka kerta sen päivän palatessa vanhat, tuskaiset haavat aukenevat."

"Käsitän nyt synkkämielisyytesi, kamala mies", sanoi Julius.

"Mutta en käsitä, miten sinä voit elää. Minä en voisi hengittääkään -- ilman Jumalaa."

"Kuka sinulle on sanonut, munkki, ettei Tejalla ole jumalaa.

"Oletat sen siitä, etten kuvittele häntä samanlaiseksi kuin sinä, etten kuvittele häntä ihmismäisenä, vihan, rakkauden ja mustasukkaisuuden vääristelemänä.

"En voi kuvitella, että hän -- tuo kaikki edeltä päin tietävä -- loisi olentoja, jotka tuottavat vain tuskia muille ja itselleen, jotka hän tuomitsee ja jotka hän sitten ihmeen kautta, jaloimman, viattoman veren kautta vapahtaa.

"En voi kuvitella häntä taitamattomaksi puusepäksi, joka on huonosti laatinut talonsa ja joka nyt sitä tuon tuostakin paikkailee ihmeitä tekevällä kädellään.

"Sanon sinulle: minun Jumalani majesteetti on niin peloittava, että sinun raukkamainen enkelikuninkaasi häviää hänen suuruutensa ja hänen järkähtämättömän peloittavuutensa edessä, kuten kirkkojesi kupu maailmankaikkeuden kaarikattoon verraten.

"Ei, jos pilvissä olisi todellakin Kaikkeuden isä ja jollei hän voisi hallita kohtalon kamalaa kulkua, niin hänen itsensäkin täytyisi kauhistua.

"Hänen pitäisi kärsiä kamalasti lastensa tuskista, kuten lempeä Jeesuksenne kärsi, -- se kertomus on aina syvästi liikuttanut minua -- kun hän Öljymäellä kärsi koko ihmiskunnan syntien tähden.

"Ja kun olen luvannut sinulle, Totila, vielä kerran antaa näytteen harpunsoitto- ja laulutaidostani -- niin kuule nyt lauluni, jonka olen asettanut Kaikkeuden-isän Odinin suuhun."

Hän tarttui pieneen harppuunsa, joka oli hänen vieressään yhdessä aseiden kanssa, ja lauloi sen säestyksellä kauniilla äänellään:

Kaikkeuden-isän laulun.

"Minun sieluni huokaa sanomattomasta tuskasta, tuskan suvun, ihmissuvun kohtalosta.

"Sillä kaikkeen tuskaan, mitä kukin rinta tuntee, täytyy minun ottaa osaa -- kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen -- sillä minähän olen 'Kaikkeuden-isäksi' kutsuttu.

"Milloin voittaa paha mies paremman, jalon, silloin polttavasti puree sieluun, kun urho uljas kauheissa kuolontuskissa kohtaloa kiroo.

"Milloin rakastavainen kuolettavissa tuskissaan tyhjää ilmaa tapaa asemasta armaan. Silloin kuolematon, kalvava kaiho iät kaiket raukkaa raastaa.

"Ja lesken tuskanhuudot, orpoin itkut, sammuvan sielun turha toivo -- kaikki kurjuus, laaja, loppumaton, Kaikkeuden-isään kovin koskee.

"Hiukan tuottavat vain huojennusta harvat auvon, onnen osat, jotka riistettyjen ruusunlehtien tavoin tuskan määrättömän meren aavoilla aalloilla ajelehtivat.

"Surijalla yksi vain on lauha lohtu. Loppu lienee tuimilla tuskilla, rauha annettaneen raastetulle.

"Päivää siunaan, jona tulinen Surtur armossaan viimeisen ihmisen maan kera murtaa, jona vihdoin tuiman tuskan loppumaton lähde, viimeinen inehmon sydän sykkämästä lakkaa.

"Tervetulleeksi toivotan sen päivän ja -- jos viisaat olisivat -- tulisemmin toivoisivat inehmot itse sitä."

"Sellaisiksi ennen kuvailin hyväntahtoisen Jumalan tunteet.

"Mutta sittemmin -- kauan mietittyäni -- olen löytänyt toisen jumalan -- kamalan jumalani.

"Mutta onneksi tämän minun jumalani löytää vain kuolemantuskissa sykkivä sydän."

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Julius pudisti päätään.

Kuningas kysyi:

"Kuinka olet tullut tuntemaan tuon kamalan jumalan?"

"Totila, kuninkaani ja ystäväni!

"Nyt on tullut hetki, jolloin saat tietää sen, minkä olen kauan salannut. Elämäni salaisuuden, varjon, joka laskeutui elämääni ja joka yhä synkentää sitä.

"Ei, jää vain tänne, kristitty.

"Kuuntele sinäkin kertomustani ja koeta se sitten sovittaa Jumalan tutkimattomiin teihin, siihen, että hän kurittaa sitä, jota hän rakastaa, ja muihin munkkien viisasteluihin.

"Ajattele itseksesi.

"Mutta älä sano mitään.

"Tänään en voi kuulla mitään.

"Sinä, Totila, tunnet vanhempieni elämän kirouksen, sillä mehän olimme yht'aikaa Regiumissa kuningas Teoderikin asekoulussa Hildebrand-vanhuksen kasvatettavina."

"Niin olimme ja rakastimme toisiamme kuin veljekset", sanoi kuningas.

"Alussa olin minä vanhempieni kohtalon vuoksi arka, umpimielinen ja alakuloinen.

"Mutta sinun päivänpaisteinen olentosi valaisi minunkin mieleni.

"Silloin keisarin sotalaivat -- hän oli vihoissaan kuninkaallemme Sirmiumin rajariitojen vuoksi -- tekivät rauhan aikana hyökkäyksen Regiumia vastaan ja veivät mukanaan, paitsi muita kaupunkilaisia, meidät neljäkymmentä asekoululaista jakaen meidät eri laivoihin.

"Sinä vältit tämän kohtalon.

"Kuningas oli nimittäin kutsuttanut sinut edellisenä päivänä Ravennan Palatiumiin juomanlaskijakseen.

"Hildebrand-vanhus ja kreivi Uliaris lähtivät heti tästä tiedon saatuaan Sisilian laivastolla ajamaan kreikkalaisia takaa, saivat heidät kiinni Catanan tienoilla, valtasivat heidän laivansa ja vapauttivat vangit.

"Yksi ainoa laiva pääsi nopeutensa avulla vapauttajien käsistä pakoon -- kolmisoutulaiva 'Naus Petru', jossa olin kahden toverini kanssa.

"Trierarkki Lykos ei vienytkään meitä sotavankeina Bysanttiin, vaan möi meidät orjiksi ja pisti hintamme omaan taskuunsa.

"Hän vei meidät Paros-saarelle.

"Siellä hän möi meidät saaren rikkaimmalle kauppiaalle Dresokselle, joka oli hänen kestiystävänsä.

"Siten tuli Teja, kreivi Tagilan poika, vapaa gootti kreikkalaisen orjaksi.

"Minä päätin tappaa itseni heti, kun minut oli vapautettu kahleista ja olin päässyt jäsenteni isännäksi.

"Mutta kun meidät vietiin laivasta maihin pienissä venheissä, silloin -- ystäväni -- silloin --"

Hän keskeytti kertomuksensa ja painoi kätensä silmilleen.

"Teja", sanoi kuningas laskien kätensä surevan olkapäälle.

"Silloin sattui katseeni runsaasti kullattuun, avonaiseen kantotuoliin, joka oli pysähtynyt Dresoksen viereen -- ja tyttöön -- erinomaisen kauniiseen tyttöön.

"Saavuimme pian Dresoksen huvilaan, joka oli lähellä kaupunkia.

"Dresos kohteli huonosti orjiaan.

"Niitä piestiin ja niillä teetettiin ylenmääräisesti työtä.

"Hän rääkkäsi holhottiansa Myrtiaakin, tuota hentoa, ihanaa tyttöä.

"Minun osani oli parempi.

"Kun hän sai kuulla, että olin tottunut valmistamaan aseita ja muutakin taidetaontaa, -- minähän olin tehnyt sitä pikku pojasta alkaen -- rupesi hän kohtelemaan minua paremmin.

"Hän rakennutti huvilansa viereen minulle pajan ja määräsi minut siinä työskentelevien orjiensa päälliköksi.

"Kahleenikin poistettiin -- päiviksi.

"Vain yöksi kahlehdittiin minut molempien goottitoverieni kanssa pajan alasimeen.

"Olisin voinut hyvin paeta päivällä.

"Mutta -- en paennut.

"Myrtia pidätti minua.

"Suurin onneni oli saada nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan.

"Hän tulikin usein pajaan tilaamaan taide-esineitä ja koruja, korjauttamaan entisiä tai vain katselemaan työntekoa tai kuuntelemaan lauluani ja harpunsoittoani.

"Ja, oi te ikuiset tähdet, mikä autuus!

"Aluksi kauniin kreikkalaislapsen rinnassa oli herännyt sääli minua kohtaan, mutta sitten se muuttui rakkaudeksi.

"Näin sen, en voinut enää epäillä sitä.

"Hän tunnustikin sen autuaaksi tekevällä suudelmalla.

"En voi kuvailla häntä.

"Kultainen oli hänen tukkansa, kultaiset hänen silmänsä, kultainen hänen sydämensä. -- --

"Tejakin oli kerran onnellinen ja uskoi onneen ja hyväntahtoiseen jumalaan tähtien tuolla puolen.

"Eräänä iltana rakkaani saapui epätoivoisena sovittuun kohtaukseemme pajaani.

"Hänen holhoojansa oli kihlannut hänet, antanut hänet trierarkki Lykokselle, joka oli myynyt meidät vankeuteen.

"Hän oli itkenyt, pyytänyt, polvillaan rukoillut armoa.

"Turhaan.

"Häät oli määrätty hänen seitsemänneksitoista syntymäpäiväkseen.

"Se oli muutaman viikon perästä.

"Olimme kauan miettineet pakoa ja tuuma kypsyi äkkiä.

"Olin aikoja sitten takonut itselleni viilan kahleittemme katkaisemista varten. Taoin avaimenkin pajan oveen.

"Toverini olivat tuumassa mukana.

"Me emme tietysti voineet kätkeytyä pienelle Paros-saarelle.

"Meidän täytyi paeta merelle.

"Puutarhan alla lähellä pajaa oli huvilan viereisessä lahden poukamassa ankkurissa Dresoksen pieni purjealus, joka oli aina valmis huvimatkojen varalta.

"Me päätimme anastaa sen ja paeta sillä Italiaan.

"Evästä olimme säästäneet päiväannoksistamme, aseita meillä oli.

"Syntymäpäivä ja siksi määrätty hääpäivä oli heinäkuun kalendena.

"Edellisenä yönä piti minun viilata kahleet poikki, avata ovi.

"Toverieni piti sitten rientää huvilan päärakennuksen oikealta puolen lahdelle laivaa kuntoon panemaan.

"Minun piti sillä aikaa hiipiä huvilan vasemmalla puolen oleviin naisten huoneisiin, joissa Myrtia nukkui.

"Lyhyet nuoraportaat ulottuivat alemmasta kerroksesta maahan.

"Niitä myöten hän tulisi luokseni.

"Sitten rientäisimme yhdessä tällä välin purjehduskuntoon laitetulle laivalle.

"Kaikki oli huolellisesti mietitty ja valmistettu."

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

"Mutta jo kahta viikkoa ennen häitä vihattu Lykos saapui.

"Hän oli myynyt minut orjaksi ja aikoi nyt ryöstää rakkaanikin.

"Vihasin häntä tulisesti.

"Jaksoin tuskin hillitä itseäni, kun hän saapui Dresoksen ja häävierasten kanssa pajaan ja kun minun oli näytettävä heille taitavuuttani. Mieleni teki tappaa hänet vasaralla.

"Minä hillitsin itseni -- Myrtian vuoksi.

"Tämä valitti minulle, että vihattu sulhanen joudutti yhä innokkaammin häiden viettämistä.

"Töin tuskin hän oli saanut holhoojansa pysymään alkuaan määrätyssä hääpäivässä.

"Hänen vapauttaan rajoitettiin, hänen tekojaan vartioitiin yhä ankarammin.

"Me valitsimme pakoyöksi kesäpäivänseisahduksen, jolloin huvilassa -- kuten edeltäpäin jo tiesimme -- miehet aikoivat viettää valon juhlaa suurilla juomingeilla.

"Toivoimme pääsevämme varmimmin pakoon, kun juopot nukkuivat sikeästi.

"Kun tähdet osoittivat puoliyötä, oli minun noudettava Myrtia huoneestaan.

"Tuona päivänä Lykos tuli taas Dresoksen kanssa pajaan ja osti kalliin kultakoristeen, jota parhaallaan tein.

"'Tiedätkö, orja, kenelle minä sen ostan', kysyi hän nauraen.

"'Vaimolleni Myrtialle!'

"'Sen sanon sinulle, goottikoira, että jos vielä katselet häntä yhtä häpeämättömän innokkaasti kuin eilen hänen tänne tullessaan, -- te ette nähneet minua taksuspensaston takaa, mutta minä näin sinut -- niin minä pyydän, että Dresos lahjoittaa sinut minulle ja sitten --'

"Hän löi minua keihäänsä varrella kasvoihin.

"Minä kiljahdin ja tartuin raskaaseen moukariin -- mutta serkkuni Aligern, joka oli mukanani vankeudessa, tarttui käsivarteeni.

"Kiroten trierarkki syöksähti ulos.

"Vihasta vavisten katselin hänen jälkeensä, hänen töyhtöistä kypäräänsä, jonka harjana oli hopeainen susi, ja hänen keltaista vaippaansa.

"Vihdoin tuli yö ja pimeä.

"Me kuulimme pajaamme saakka huvilassa juopottelevain miesten huudot. Me näimme valojuhlan tulien välkkyvän.

"Nähtävästi Dresos, Lykos ja muut vieraat olivat hyvällä juomatuulella.

"Ei ollut aivan keskiyö.

"Mutta minä olin jo vapauttanut toverini.

"He olivat jo menneet puutarhan oikeata puolta laivalle.

"Villin joutsenen huuto, Aligernin kanssa sopimani merkki, oli jo kaikunut kolmesti.

"Minä itsekin lähdin hiljaa pajasta ja riensin vasemmalle naisten huoneeseen päin.

"Samassa kuulin selvästi huvilan ja puutarhan välisen rautaisen ristikkoportin avautuvan.

"Seisahduin epäluuloisena ja asettauduin väijyksiin.

"Todellakin. Taksuspensasten välillä hiipi sotilaspukuinen mies varovaisesti ja äänettömästi.

"Hän oli Lykos. -- Tunsin kuutamossa hänen kypäränsä hopeaisen suden ja hänen keltaisen vaippansa. Keihäskin oli hänellä kädessä.

"Tuon tuostakin kuunnellen hän tuli lähemmäksi -- katsoi jälkeensäkin nähdäkseen olevansa yksin ja lähti sitten pajaa kohti, jonka varjossa seisoin.

"Ei ollut epäilystäkään. Hän oli epäillyt jotakin. Hän aikoi vartioida minua tänä yönä. Pakosuunnitelma oli hukassa.

"Vihasta kiljaisten hyppäsin häntä kohti ja työnsin miekkani hänen rintaansa.

"Samassa kuului kiljahdus -- minun nimeni -- se ei ollutkaan Lykos.

"Avasin kypärän silmikon -- kuoleva Myrtia makasi edessäni."

Hän vaikeni ja peitti kasvonsa vaipallaan.

"Onneton ystävä-parkani", sanoi Totila yrittäen tarttua hänen käteensä.

Julius virkkoi aivan hiljaa:

"Kosto on minun", sanoo Herra.

Teja kohotti päätään ja jatkoi:

"Minä pyörryin.

"Kun taas tulin tuntoihini, tunsin viileän meri-ilman hivelevän kasvojani.

"Toverini, Aligern etupäässä, olivat hiipineet pajaan takaisin, huolissaan minun viipymisestäni. He löysivät sieltä meidät.

"Ennen kuolemaansa rakkaani kertoi lyhyesti, että Dresos ja Lykos olivat humalapäissään äkkiä päättäneet viettääkin häät jo sinä yönä.

"Vähän ennen puolta yötä vastusteleva Myrtia oli noudettu naisten huoneesta ja puoliväkisin raahattu huvilan puolelle.

"Hääjuhlallisuudet oli heti pidetty. Dresos pani hänen vapisevan kätensä Lykoksen käteen.

"Hänelle oli annettu vain niin paljon aikaa kuin Lykos tarvitsi muuttaakseen pukua laivallaan jatkettavaa juhlaa varten ja antaakseen tarpeelliset käskyt.

"Morsian jäi silloin vähäksi aikaa yksin.

"Hän riensi eteiseen, jossa Lykoksen kypärä ja vaippa olivat.

"Hän sieppasi ne ylleen, sulki silmikon, -- peitti naisenvaatteensa pitkällä, keltaisella vaipalla ja riensi muutamien juopuneiden vieraiden ohi suoraan pajaa kohti, sillä naisten puolella kaikki orjat ja orjattaret olivat valveilla, joten sieltä oli mahdoton paeta.

"Viimeiseksi sanakseen hän siunasi minut.

"Toverini täytyi tarttua minuun kiinni -- aioin syöksyä mereen.

"Sain ankaran kuumeen.

"Tulin tajuihini vasta herttua Thulunin goottilaisella sotalaivalla, joka oli korjannut meidät Kreetan kohdalla.

"Kun olimme päässeet laivaan, huomasi Aligern, että Lykoksen kolmisoutu, joka oli lähetetty ajamaan meitä takaa, juuri kiersi Kydonian niemeä.

"Huomattuaan goottilaisen sotalipun kreikkalainen nostatti kaikki purjeensa päästäkseen pakoon, mutta herttua Thulun ja Aligern ajoivat sitä takaa, ottivat sen kiinni, valtasivat sen sekä tappoivat Lykoksen, Dresoksen ja kolmekymmentä laivamiestä.

"Kun heräsin, olin nykyinen Teja.

"En enää uskonut armon ja rakkauden jumalaan. Jokainen sana, jonka hänestä kuulen, on minusta Myrtian muiston pilkkaamista.

"Mitä pahaa oli hän -- mitä pahaa minä olin tehnyt? Miksi Jumala, jos sellainen on olemassa, salli tuon hirmutyön tapahtua?"

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

"Kiellätkö kesän ja auringon, jos yksi ruusu katkeaa", sanoi Totila, "ja luuletko sokean sattumuksen vallitsevan maailmaa?"

"En, mutta uskon välttämättömyyteen, joka sitoo ihmisten ja tähtien kohtalot."

"Mutta onko tuo laki sokea, umpimähkäinen", kysyi Julius.

"Ei umpimähkäinen, mutta ei ainakaan onnemme ole sen päämääränä.

"Sen oma täyttymys on sen ainoa korkea, salaperäinen tarkoitus.

"Voi niitä hulluja, jotka uskovat, että heidän kyyneleensä lasketaan pilvien toisella puolella.

"Tai kenties onnelliset hullut. He ovat onnellisia hulluudessaan."

"Sinun uskosi ei tee sinua onnelliseksi", sanoi Julius. "En voi ymmärtää, minkätähden sinä elätkään, kun sinulla on tuollaiset mielipiteet."

"Sen sanon sinulle, kristitty.

"Elämän arvoista on myöskin tehdä oikein, täyttää velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, laskematta tulevassa elämässä tuhatkertaista korkoa jokaisesta hyvästä työstä. Rakastaa kansaa, isänmaata ja ystäviään ja vahvistaa tämä rakkaus verellään. Polkea pahaa tomuun joka paikassa -- pahaa ei tee vähemmän inhoittavaksi täytymys. Sinä tallaat käärmeen ja nokkosen, vaikkeivät ne mitään voi sille, etteivät he ole satakieli ja ruusu --. Kieltäytyä kaikesta onnesta, etsiä vain sitä syvää rauhaa, joka on äärettömän totinen ja korkea kuin öinen taivas, -- kimaltelevain tähtien tavoin nousevat ja laskevat siinä ylpeät surulliset ajatukset, -- ja kuunnella maailmankin sykähdyksiä, jotka tuntuvat omassa rinnassa ja tähtien kulussa. Eikö se ole elämän arvoista, kristitty?"

"On", vastasi Totila, "mutta äärettömän vaikeata se on. Liian vaikeata ihmisvoimille.

"Ei, Teja! Jollen minä saata joka kohdassa yhtyäkään hurskaan ystäväni uskoon, joka vallitsee tätä aikaa, niin se ainakin on varma, että on olemassa hyvänsuopa Jumala, joka rankaisee pahan ja suojelee hyvää.

"Tuon oikeudenmukaisen Jumalan käteen jätän kansani ja oman asiani.

"Tähän luottaen odotan huomenna voittoa.

"Oikeus on puolellani -- oikeus ei voi sortua."

"Oikeus sortuu usein vääryyden edessä: Vitiges Cetheguksen edessä."

"Niin, maan päällä", virkkoi Julius, "sillä tämä ei ole meidän oikea kotimme. Se on haudan tuolla puolen. Siellä kaikki tuomitaan oikeudenmukaisesti."

"Olkoon niin", sanoi Teja katkerasti hymyillen.

"Mutta sitä ei voi ajatella -- siitä voi vain uneksia.

"Olen tyytyväinen. En tahdo herätä uuteen elämään, kun keihäs kerran on lävistänyt sydämeni."

Samassa kreivi Torismut saapui tarkastusmatkaltaan takaisin ja sanoi:

"Ole huoletta, herra kuningas, olen käynyt kaikki tutkimassa.

"Korsikalaisen ratsumiehet ovat jo oikealla paikallaan. Osa hänen jäljelle jääneistä miehistäänkin on jo saapunut.

"Kolmesataa urhoollisinta on vielä tulossa. Hän pyytää, että myöhästyttäisit taistelun alkua siksi, kunnes he saapuvat, sillä ne kuuluvat olevan kaikkein hurjimmat."

"Ehkä voin sen tehdä ratsastustaitoani näyttämällä", vastasi Totila iloisesti nauraen. "Ja nyt viimeinen pikari.

"Lähtekäämme leiriin.

"Suostutko, Teja, että huominen taistelu ratkaisee kiistamme?

"Se on oikea Jumalantuomio.

"Jumalan oma tuomio siitä, elääkö hän.

"Minä sanon: Jumala elää -- siksi voittaa hyvä asia."

"Vaietkaa", huusi Julius, "älkää pilkatko Jumalaa".

"Kuuletko", sanoi Teja heittäen kilven selkäänsä, "hän on peloissaan Jumalansa puolesta".

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Aurinko nousi kirkkaana seuraavana aamuna. Sen säteet tapasivat goottijoukon jalkeillaan.

Kun kuningas tuli ulos asunnostaan Taginaen torille, riensivät häntä vastaan herttua Adalgot, kreivi Torismut ja uskollinen arsakidi Phaza.

"Terve, kuningas. Voitto sinulle. Täällä on morsiamesi lähettämä maidonkarvainen sotaratsu ja aseesi, jotka ovat voittoa varten koristetut."

Kuningas pani pitkälle, hulmuavalle kultatukalleen kimaltelevan, avonaisen, silmikottoman kypärän, jonka harjalla oli komea hopeainen joutsen. Tämän kaulan ja siipien ympärille oli Valeria sitonut ruusuköynnöksen.

Hän silitteli hevostaan, jonka harjaan ja häntään Valeria oli sitonut tulipunaisia nauhoja ja kultalankoja.

Hän hyppäsi satulaan.

Eräs palvelija kuljetti kahta varahevosta, joista toinen oli prefektin levottomasti korskuva sotaratsu Pluto.

Kuninkaan hartioilta valui alas laaja, valkoinen vaippa, jota rinnalle kiinnitti leveä, raskas, jalokivin koristettu kultaketju.

Hänen haarniskansa oli puhtaasta, välkkyvästä hopeasta. Siihen oli kullalla kuvattu lentävä joutsen. Haarniskan aukot käsivarsien, kaulan ja vyötäisten kohdalla olivat reunustetut purppuranpunaisella silkillä.

Alustakki oli hopeanvalkoista silkkiä.

Leveät kultarenkaat ja taistelukintaat suojelivat käsivarsia sekä säärykset polvia ja jalkojen etupuolta.

Kapeassa, sirosti kaarevassa pitkulaisessa kilvessä oli kolme väriä: hopea, kulta ja purppura. Kultaiselle pohjalle oli valkeasta lasuurikivestä muodostettu lentävä joutsen.

Ratsun loimi ja ohjat olivat hopealla koristettua purppurakangasta.

Oikeassa kädessä kuninkaalla oli keihäs, jonka kärkeen Valeria oli kiinnittänyt neljä pitkää nauhaa, mitkä iloisesti lepattivat aamutuulessa.

Siten koristettuna ja iloisen näköisenä kuningas ratsasti Taginaen katuja pitkin joukkonsa etunenässä. Kreivi Torismut, armenialainen Phaza, herttua Adalgot ja Julius ratsastivat hänen mukanaan. Viimemainitulla ei ollut mitään tappoasetta, vain Tejan lahjoittama kilpi suojeluaseena.

Kuningas ei ollut koskaan ollut niin kaunis.

Kaikki tervehtivät häntä riemuhuudoin.

Taginaen pohjoisportilla Aligern tuli häntä vastaan.

"Sinunhan piti taistella oikealla sivustalla", sanoi kuningas hänelle.

"Miksi tulet tänne?"

"Serkkuni Teja määräsi, että minun on pysyttävä läheisyydessäsi ja suojeltava henkeäsi", vastasi Aligern.

"Se on väsymätöntä huolenpitoa", huudahti kuningas.

Aligern liittyi hänen seurueeseensa.

Torismut jäi kaupunkiin kätkettyjen jalkamiesten päälliköksi.

Taginaen pohjoisportin ulkopuolella kuningas pysähtyi verraten vähälukuisen ratsujoukkonsa eteen ja kertoi nyt päälliköille suunnitelmansa.

"Minä pyydän teiltä, hyvät aseveljet, pahinta, nimittäin pakoa.

"Mutta se on vain näennäinen.

"Totta on teidän urhoollisuutenne ja -- vihollisen turmio."

Pieni joukko ratsasti nyt pitkin Via Flaminiaa väijytyspaikan ohi molempien kukkulain välitse. Kuningas huomasi, että korsikalaisen persialaiset ratsumiehet olivat varuillaan molemmilla rinteillä. Oikealla puolella oli päällikkönä Furius itse, vasemmalla persialaisten ruhtinas Isdigerd.

Tultuaan Capraen eteläportin sisäpuolelle Totila teroitti vielä kerran lipunkantajan, kreivi Visandin johdolla jätetyille jousimiehille, että he ryntäisivät ulos eteläportista vasta sitten, kun persialaiset olivat tehneet hyökkäyksen longobardeja vastaan, ja kävisivät näiden kimppuun selkäpuolelta. Etupuolelta Taginaehen kätketyt keihäsmiehet ahdistaisivat niitä.

"Siten joutuvat longobardit ja nopeimmat Narseksen jalkaväestä Capraen ja Taginaen välillä kaikilta neljältä puolelta saarroksiin. Edestä ahdistan minä Torismutin kanssa, molemmilta sivuilta Furius ja Isdigerd ja takaa Visand. He ovat hukassa."

"Eikö hän ole kuin auringonjumala", kysyi Adalgot munkilta.

"Hiljaa! Ei mitään epäjumalanpalvelusta", virkkoi tämä.

Kuningas saapui Capraen pohjoisportille, avautti sen ja ajaa karautti pienine joukkoineen pitkin Capraen ja Helvillumin välistä ruohokenttää.

Täällä Narseksen keskusrintama oli jo valmiina. Eturivissä Alboin seisoi longobardeineen. Näiden takana, hyvän välimatkan päässä, Narses istui kantotuolissaan ympärillään Cethegus, Liberius ja muut päälliköt.

Narseksella oli edellisenä yönä ollut vetotaudinkohtauksia. Hän oli niin heikko, ettei voinut seisoa kantotuolissaan.

Hän oli vielä kerran teroittanut Alboinille, ettei tämä saisi hyökätä ilman erityistä lupaa.

Kuningas antoi ratsumiehilleen merkin. Täyttä karkua ohut rivi syöksyi longobardien ylivoimaa vastaan.

"Eivät kai nuo aio häväistä meitä niin harvalukuisina hyökätessään", huusi Alboin.

Kuninkaan tarkoitus ei ollut tehdä hyökkäystä.

Hän ratsasti paljon edelle äkkiä pysähtyneitä miehiään ja veti kaikkien huomion puoleensa ratsastus- ja asetempuillaan.

Bysanttilaisten mielestä oli tuo hänen tarjoamansa näytelmä niin ihmeellistä, että silminnäkijät kertoivat siitä ihmeissään Prokopiukselle, joka on siitä jälkimaailmalle kertonut.

"Sinä päivänä", kirjoittaa Prokopius, "kuningas Totila tahtoi näyttää vihollisilleen, mikä mies hän oli.

"Hänen aseensa ja ratsunsa kimaltelivat kullasta.

"Hänen keihäänsä kärjestä liehui niin monta purppuranauhaa, että ne jo kaukaa ilmaisivat kuninkaan.

"Sitten hän näytti ihanalla ratsulla molempien sotajoukkojen välillä taidokkaita asetemppuja.

"Hän ratsasti kokoympyröitä ja siroja puoliympyröitä milloin oikealle milloin vasemmalle, heitti hevosen nelistäessä koristellun keihäänsä ylös ilmaan ja otti sen taas keskeltä kiinni milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä, ennenkuin se ennätti pudota maahan. Hän näytti siten ihmetteleville joukoille ratsastus- ja asetaitoaan."

"Taistelun jälkeen bysanttilaisetkin saivat tietää, että tuon iloisen leikin totisena perussyynä oli ollut se, että kuningas tahtoi voittaa aikaa, -- erästä ratsujoukkoa odotettiin näet saapuvaksi.

"Vähän aikaa Alboinkin katseli näytelmää.

"Sitten hän sanoi longobardipäälliköille:

"Hän tulee taisteluun sulhaseksi koristettuna. Katsokaa, miten kalliit varusteet hänellä on. Sellaisia ei meillä näe, serkku Gisulf.

"Eikö vieläkään saa hyökätä. Nukkuuko Narses taas?"

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Äkkiä persialainen ratsumies riensi goottien rivien välitse kuninkaan luo, toi tälle jonkun tiedon ja palasi sitten takaisin täyttä karkua.

"No, vihdoinkin", virkkoi Totila, "nyt onkin jo tarpeeksi leikitty.

"Urhoollinen Alboin, Audoinin poika", huusi hän, "aiotko todellakin taistella kreikkalaisten puolella meitä vastaan? Tule sitten, kuninkaan poika -- kuningas kutsuu sinua."

Silloin Alboin ei jaksanut kauemmin hillitä taisteluintoaan.

"Minun täytyy saada omakseni hänen ratsunsa ja panssarinsa", huusi hän ja ajaa karautti keihäs tanassa kuningasta kohti.

Totila sai hiljaa koskettamalla tanssivan hevosensa kylkiä tämän äkkiä seisahtumaan.

Hän näytti odottavan iskua.

Alboin oli jo aivan hänen edessään.

Silloin -- kuningas kosketti taas ratsunsa kylkiä -- tämä teki kauniin hypyn sivulle päin -- ja longobardi suhahti aivan Totilan ohi.

Samassa Totila lähti ajamaan häntä takaa ja olisi voinut helposti pistää hänet selkäpuolelta keihäällään kuoliaaksi.

Kovasti kiljaisten longobardit riensivät kuninkaansa pojan avuksi.

Mutta Totila heilautti keihäänsä kädessään ympäri ja antoi sen tylpällä kädensijalla vastustajalleen sellaisen töytäyksen vasempaan kylkeen, että tämä lensi ratsunsa selästä maahan oikealle puolelle.

Levollisesti Totila ratsasti sitten rintamansa luo heiluttaen keihästään.

Alboin nousi äkkiä hevosensa selkään ja teki sitten joukkonsa etunenässä hyökkäyksen goottien heikkoa rintamaa vastaan.

Mutta ennen yhteentörmäystä kuningas huusi:

"Paetkaa, paetkaa kaupunkiin."

Hän pyöräytti hevosensa ja ajoi täyttä karkua Capraeta kohti.

Hänen ratsumiehensä seurasivat häntä.

Alboin hämmästyi.

Mutta hän huusi pian:

"Se on pakoa. Se ei voi olla muuta. Tuolla ne jo rientävät portista sisään.

"Niin, ratsastustaito ja tosi taistelu ovat kaksi aivan eri asiaa.

"Seuratkaa heitä, sutoseni! Ajakaa heitä takaa kaupunkiin saakka."

He ajoivat Capraeta kohti, työnsivät pohjoisportin, jonka pakenevat olivat sulkeneet, mutta eivät lukinneet, auki ja laskivat täyttä neliä pitkää pääkatua myöten eteläportille, josta viimeiset gootit juuri katosivat.

Narses oli koettanut pysytellä seisaallaan kantotuolissaan nähdäkseen tarkkaan mieltäkiinnittävän näytelmän.

"Pysähtykää", huusi hän vimmoissaan, "pysähtykää! Puhaltakaa tuubaa! Puhaltakaa peräytymismerkki! Peräytymismerkki!

"Tuo oli maailman kömpelöin ansa, mutta Alboin tietysti luuli, että se täytyy olla totta, kun joku hänen edessään pakenee."

Torvet saivat puhaltaa turhaan.

Gootteja takaa-ajavien longobardien voittohuudot tukahduttivat torvien äänet.

Vaikka he olisivat kuulleetkin merkin, olisivat he sitä halveksineet.

Ähkyen Narses istuutui nähdessään longobardien viimeisten rivien katoavan Capraen porttien sisäpuolelle.

"Ah", huokasi hän, "minun täytyy avoimin silmin nyt tehdä tyhmyys.

"En voi sallia heidän tuhoutuvan tyhmyytensä vuoksi, vaikka he sen kyllä ansaitsisivat. Minä tarvitsen vielä heitä.

"Eteenpäin siis tyhmyyden nimessä. He ovat jo kai puoliksi tuhotut, ennenkuin me joudumme avuksi.

"Eteenpäin Cethegus, Anzalas ja Liberius. Eteenpäin isaurilaiset, armenialaiset ja illyrialaiset. Capraeta kohti.

"Mutta ottakaa huomioon! Kaupunki ei voi olla tyhjä. Se on loukku, johon seuraamme noita nautoja avoimin silmin.

"Kantotuolini seuraa teitä. Mutta en pysy enää pystyssä."

Hän nojautui väsyneenä patjoille.

Hiljainen puistatus, joka aina johtui mielenliikutuksesta, vavahdutti häntä.

Pikamarssissa Cetheguksen ja Liberiuksen jalkamiehet riensivät kaupunkia kohti. Molemmat päälliköt olivat ratsain.

Sillä välin pakenevat ja takaa-ajajat olivat rientäneet pienen kaupungin läpi. Viimeisetkin longobardit olivat jo Caprean porttien ulkopuolella. Etumaiset olivat Alboinin kanssa jo saapuneet siihen Via Flaminian kohtaan, jossa kukkulat kohosivat molemmilla puolilla.

Kuningas pakeni vielä hevosen pituuden.

Hän pysähtyi sitten, kääntyi ja antoi merkin.

Hänen rinnallaan ratsastava Adalgot puhalsi torveensa.

Silloin Taginaen pohjoisportista Torismut ilmestyi keihäsmiehineen ja kaksoisväijytyksestä riensivät metallitorvien kaikuessa korsikalaisen persialaisratsumiehet tielle.

"Nyt kääntykää, gootit. Eteenpäin hyökkäykseen. Voi petettyjä!"

Alboin katseli neuvottomana kaikille kolmelle taholle.

"Näin pahassa paikassa emme ole koskaan ennen olleet, sutoseni", sanoi hän.

Hän kääntyi erästä persialaisten johtajaa vastaan, jolla oli päässä avonainen kultakypärä ja joka ajoi suoraan häntä kohti.

He olivat jo aivan lähekkäin.

Silloin kultakypärä huusi:

"Käänny, longobardi! Tuolla ovat yhteiset vihollisemme.

"Alas gootit."

Hän iski samalla kuoliaaksi gootin, joka uhkasi Alboinia.

Persialaiset ratsumiehet ajoivat molemmilta puolin heidän edelleen ja hyökkäsivät hämmästyneiden goottien kimppuun.

Silmänräpäyksen nämä katselivat neuvottomina asiain kulkua.

Mutta kun he huomasivat, ettei tämä ollutkaan erehdys, -- että väijytys koskikin heitä eikä longobardeja --, alkoivat he huutaa:

"Petos, petos! Kaikki on hukassa!"

Samalla he käänsivät hevosensa ja lähtivät tällä kertaa todenteolla pakenemaan Taginaeta kohti raastaen kaikki mukanaan ja ratsastaen kumoon oman jalkaväkensä, joka juuri tuli portista ulos.

Kuninkaankin kasvoilta katosi veri, kun hän huomasi korsikalaisen käyvän yhdessä longobardien kanssa goottien kimppuun.

"Niin, tämä on petosta", huusi hän. "Haa, tiikeri! kuolema hänelle!"

Ja hän karautti korsikalaista kohti.

Mutta ennenkuin hän pääsi tämän kimppuun, ehti tielle kuninkaan ja korsikalaisen väliin persialainen Isdigerd, joka oli rynnännyt joukkoineen vasemmalta.

"Kuningasta kohti", huusi hän miehilleen. "Kaikki keihäät kuningasta kohti.

"Tuota valkoista kohti, jolla on joutsenkypärä! Kaikki häntä kohti."

Keihäspilvi suhahti ilmassa.

Kuninkaan kypärä vaipui alas keihästen painosta.

Silloin korsikalainenkin jo kaukaa tunsi kuninkaan komean vartalon.

"Hän se on! Minun täytyy saada hänen sydänverensä."

Hän raivasi itselleen tien Isdigerdin ja omien ratsumiestensä lomitse.

Kiukustuneet ratsumiehet olivat vain muutaman hevosenpituuden päässä toisistaan.

Sitä ennen Totila kaatoi Isdigerdin.

Kuninkaan keihäs tunkeutui hänen kaulansa läpi ja hän putosi kuolleena hevosensa selästä maahan.

Pian Totila ja Furius syöksyivät yhteen.

Korsikalainen kohotti jo heittokeihäänsä. Hän tähtäsi kuninkaan suojattomiin kasvoihin.

Mutta äkkiä katosivat loistava joutsenkypärä ja valkea vaippa.

Kaksi heittokeihästä oli sattunut hänen valkoiseen ratsuunsa ja samalla oli yksi keihäs tunkeutunut kilven läpi haavoittaen pahasti vasenta kättä.

Ratsu ja mies kaatuivat.

Hurjasti huutaen Isdigerdin persialaiset riensivät paikalle.

Furius ja Alboin kannustivat myös hevosiaan.

"Säästäkää kuninkaan henki! Ottakaa hänet vangiksi! Hän on säästänyt minun henkeni", huusi Alboin.

Hän oli tullut hyvin liikutetuksi, kun Gisulf kertoi, että kuningas oli sysätessään hänet satulasta vaihtanut keihään kärjen kädensijaan.

"Ei, kuolema kuninkaalle", huusi Furius.

Hän oli jo aivan vieressä ja heitti keihäänsä haavoittunutta kuningasta kohti, jota Aligern parhaillaan nosti prefektin ratsun selkään viedäkseen hänet pois taistelusta.

Korsikalaisen ensimmäisen keihään Julius torjui Tejan kilvellä.

Furius pyysi toisen heittokeihään ja tähtäsi sen kuningasta ympäröivään ryhmään. Arsakidi Phoza koetti torjua sitä, mutta se lensi kilven ja panssarin läpi hänen sydämeensä.

Silloin aikoi Furius, joka oli jo päässyt aivan lähelle, iskeä pitkällä, käyrällä miekallaan kuningasta.

Mutta korsikalainen putosi satulasta, ennenkuin isku sattui.

Apulian nuori herttua oli iskenyt häntä kaikin voimin rintaan lipun varrella.

Varsi katkesi sysäyksestä.

Nyt uhkasi vaara Adalgotia sekä Totilan lippua -- Valerian ja hänen hurskaan joukkonsa taiteellista, kallista teosta.

Kaikki ratsumiehet kävivät näet rohkean, nuoren lipunkantajan kimppuun. Longobardi Gisulf iski kirveellään lipun varteen, joka nyt meni aivan säpäleiksi.

Adalgot repäisi silloin lipun irti särkyneestä varresta ja kätki kankaan vyöhönsä.

Alboinkin oli ehtinyt paikalle ja huusi:

"Antaudu vangikseni, goottikuningas, minulle, kuninkaan pojalle."

Samassa Aligern oli saanut kuninkaan nostetuksi prefektin ratsun selkään. Hän kääntyi longobardia kohti.

Tämä aikoi estää kuninkaan paon tappamatta silti kuningasta. Hän kumartui alaspäin ja heitti keihäänsä ratsua kohti, jonka lapaan se sattuikin.

Mutta samalla hetkellä Aligern iski miekallaan hänen siipikypäräänsä. Longobardi putosi taintuneena satulasta.

Siten Adalgot, Aligern ja Julius -- saatettuaan johtajat vaarattomiksi -- saivat aikaa kuninkaan taistelusta viemiseen. He menivät Taginaen pohjoisportille.

Täällä kreivi Torismut oli järjestänyt uudelleen keihäsmiestensä rivit.

Kuningas olisi ryhtynyt johtamaan taistelua, mutta hän pysyi tuskin pystyssä.

"Torismut", sanoi hän, "sinä puolustat Taginaeta. Caprae lienee jo vihollisen käsissä. Pikalähetti käskeköön Hildebrandin peräytymään koko sivustoineen tänne. Hänen on puolustettava Roomaan vievää tietä millä hinnalla hyvänsä.

"Tejan sivusta on jo täydessä taistelussa, kuten olen huomannut. -- Paluumatkamme suojaaminen -- se on viimeinen toivomme."

Hän pyörtyi.

Kreivi Torismut lupasi:

"Puolustan miehineni Taginaeta viimeiseen veripisaraan saakka.

"Ratsumiehistä ei ainoakaan pääse tänne, ei persialaisista eikä longobardeista. Minä puolustan kuninkaan henkeä ja suojaan paluumatkaa niin kauan kuin voin kättäni liikuttaa.

"Saattakaa hänet pois täältä -- tuonne vuorelle luostariin -- mutta liikkukaa nopeasti -- sillä Capraen eteläportista lähenee jo ratkaisu -- Narseksen jalkaväki ja katsokaa tuonne -- prefekti Cethegus ja isaurilaiset.

"Caprae ja jousimiehemme ovat hukassa."

Niin ne olivatkin.

Visand ei ollut -- kuninkaalta saamansa käskyn mukaan -- puolustanut Capraeta, vaan laskenut Cetheguksen ja Liberiuksen joukot kaupunkiin.

Vasta sitten, kun he olivat kaupungissa, hän alkoi taistelun ja lähetti samalla tuhat miestä Via Flaminialle estämään longobardien paluumatkaa Capraen läpi.

Mutta kun väijyksissä olleet persialaiset hyökkäsivätkin goottien eivätkä longobardien kimppuun, kun Alboin ja Furius yhdessä tuhosivat tai hajoittivat vähälukuisen goottien ratsujoukon ja kun hyökkäys Taginaesta päin jäi tekemättä -- tuhosi suunnaton ylivoima goottilaiset jousimiehet ensin Capraessa ja sitten Via Flaminialla Capraen ja Taginaen välillä.

Visand itse pääsi kuin ihmeen kautta haavoittuneena Taginaehen ilmoittamaan miestensä täydellisestä tuhosta.

Narseksen kantotuoli saapui Capraehen. Illyrialaiset alkoivat hyökkäyksen Taginaeta vastaan. Kreivi Torismut puolustautui sankarin tavoin. Hän taisteli veljiensä peräytymismahdollisuuden puolesta.

Hän sai avukseen muutamia tuhansia miehiä, jotka olivat tulleet rientomarssissa Hildebrandin sivustalta.

Suurimman osan joukoistaan vanha asemestari vei Taginaen eteläpuolelle ja sijoitti ne Roomaan vievän tien varsille.

Juuri kun hyökkäys Tagiaeta vastaan alkoi, Cethegus tapasi Furiuksen ja Alboinin, jotka olivat jo toipuneet saamistaan iskuista.

Cethegus oli saanut tietää korsikalaisen ratkaisevan osan taistelussa.

Hän pudisti tämän kättä.

"Katsos vain, Furius ystäväni.

"Vihdoin sinäkin olet oikealla puolella -- barbaarikuningasta vastaan."

"Hänen ei pidä päästä elävänä tästä taistelusta", sähisi korsikalainen.

"Mitä? Kuinka? Vieläkö hän on elossa? Luulin hänen jo kaatuneen", sanoi Cethegus.

"Ei hän ole kuollut.

"Hän haavoittui kyllä, mutta hänet saatettiin pois taistelusta."

"Olet oikeassa", sanoi Cethegus. "Hän ei saa elää.

"Se on tärkeämpää kuin Taginaen valloitus. Sen urotyön voi Narseskin hyvin suorittaa kantotuolistaan käsin.

"Heitä on seitsemänkymmentä seitsemää vastaan.

"Työhön, Furius, miksi ratsumiehesi seisovat joutilaina?"

"Konit eivät pääse muureille."

"Eivät pääsekään, mutta kai ne osaavat uida.

"Eteenpäin! Anna minulle kolmesataa ja ota itse kolmesataa.

"Kaupungin ympäri kulkee kaksi tietä, toinen oikealta, toinen vasemmalta puolen jokea. -- Ei, gootit ovat repineet sillat. Ajakaamme häntä siis takaa läpi Clasiuksen ja Sibolan.

"Kuningas on siis varmasti haavoittunut -- voiko hän vielä taistella?"

"Tuskin."

"Siinä tapauksessa hän on paennut Taginaen läpi Roomaan tai --"

"Ei, morsiamensa luo hän on paennut", huudahti korsikalainen. "Varmasti hän on mennyt Valerian luo luostariin. Haa, minä pistän hänet kuoliaaksi Valerian sylissä.

"Liikkeelle, persialaiset, seuratkaa minua! Kiitos, prefekti!

"Ota sinä niin monta ratsumiestä kuin tahdot. Lähde sinä oikealle.

"Minä lähden vasemmalle päin, sillä luostariin vie kaksi tietä."

Hän lähtikin heti vasemmalle ja katosi prefektin näkyvistä.

Cethegus puhutteli jäljelle jääneitä ratsumiehiä persiankielellä ja pyysi heitä seuraamaan itseään.

Sitten hän ratsasti Liberiuksen luo ja sanoi tälle:

"Minä menen ottamaan barbaarikuninkaan vangiksi."

"Mitä? Vieläkö hän elää. Riennä sitten."

"Valloita sinä sillä välin Taginae", jatkoi prefekti, "jätän isaurilaisia sinun käytettäväksesi."

Hän karautti oikealle Syphaxin ja kolmen sadan persialaisen seuraamana.

Sillä välin haavoittuneen kuninkaan ystävät olivat saattaneet hänet Taginaen läpi pieneen pinjametsikköön tien varrelle, missä hän joi eräästä lähteestä ja virkistyi siitä melkoisesti.

"Julius", virkkoi hän, "riennä Valerian luo ja sano hänelle, että taistelu on menetetty, mutta ei valtakunta eikä toivo.

"Minä ratsastan hiukan voimistuttuani Hyvien toivon-vuorelle. Sinne saapuvat myöskin Teja ja Hildebrand työnsä suoritettuaan,

"Mene, minä pyydän. Lohduta rakasta Valeriaani ja saata hänet luostarista luokseni Hyvien toivon-vuorelle.

"Etkö tahdo sitä tehdä? Siinä tapauksessa ratsastan itse luostariin jyrkkää rinnettä ylös. Ota nämä sentään yltäni."

Julius ei olisi mielellään eronnut haavoittuneesta kuninkaasta.

"Irroita kypäräni ja vaippani, ne ovat niin painavat", pyyteli tämä.

Julius irroitti ne molemmat.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Silloin munkin päähän välähti ajatus.

Olivathan he -- dioskurit -- kerran ennenkin vaihtaneet vaatteita.

Olihan kerran ennenkin murhaajan teräs kääntynyt sen vuoksi Totilasta häneen.

Hän teki nopeasti päätöksensä.

Heitä tietysti ajettaisiin takaa. Hän oli kuulevinaan kavioiden kapsetta.

Aligern oli mennyt metsän reunaan tähystelemään, ja Adalgot piti kuninkaan päätä sylissään.

"Niin, siellä he ovat", huusi Aligern palattuaan toisten luo. "Persialaiset ratsumiehet lähestyvät kahdelta taholta tätä paikkaa."

"Riennä sitten, Julius", pyysi Totila, "ja pelasta Valeria Tejan luo."

"Minä riennän, ystäväni! Näkemiin!"

Hän puristi kuninkaan kättä.

Sitten hän nousi Pluton selkään -- häh otti tämän haavoittuneen ratsun ja jätti kuninkaalle oman, täysissä voimissa olevan hevosensa.

Totilan huomaamatta hän pani nopeasti päähänsä joutsenkypärän, heitti hartioilleen valkoisen, veren tahraaman vaipan ja ajaa karautti ulos metsästä suunnaten matkansa luostaria kohti.

"Tämä tie", tuumi hän itsekseen, "on aivan avonainen, sitä vastoin Numan haudalle johtava tie kulkee metsän läpi ja viinitarhojen lomitse.

"Kenties vainoojat kääntyvät minua kohti ja hän pääsee pakoon."

Hän oli arvannut oikein.

Tuskin hän oli päässyt metsiköstä näkyvälle paikalle ja alkanut ratsastaa vuorta ylös, kun hän huomasi ratsumiesten, jotka olivat kiertäneet Taginaen, rupeavan ajamaan häntä takaa.

Saadakseen takaa-ajajat niin kauas kuninkaasta kuin mahdollista ja pitääkseen vihollisia niin kauan kuin mahdollista harhaluulossaan, hän pakotti ratsunsa nopeaan juoksuun.

Mutta ratsu oli haavoittunut.

Se kulki vaivalloisesti kivistä, jyrkkää rinnettä ylös.

Takaa-ajajat tulivat lähemmäksi.

"Onko tuo kuningas?"

"On."

"Ei, tuo ei ole kuningas. Tuo on liian pienikasvuinen", virkkoi persialaisten päällikkö, joka ratsasti etumaisena.

"Ja pakenisiko hän yksin?"

"Se on tietysti kaikkein viisainta," arveli päällikkö.

"Varmasti tuo on hänen joutsenkypäränsä."

"Tuo on hänen vaippansa."

"Mutta hänhän ratsasti valkoisella hevosella", tuumi päällikkö.

"Niin, alussa", virkkoi eräs ratsumiehistä. "Mutta kun se kaatui keihään iskusta, nostettiin hänet -- seisoin aivan vieressä -- tämän ratsun selkään."

"Hyvä", huudahti päällikkö, "sinä olet oikeassa. Minä tunnen tuon ratsun."

"Se on jalo eläin. Tuolla tavalla se menee vuorta ylös, vaikka se on haavoittunut."

"Niin, se on jalo. Tuo ratsu seisahtuukin. Katsokaa tarkasti:

"Seis, Pluto! Polvillesi!"

Vapisten ja korskuen viisas, uskollinen ratsu pysähtyi lyönneistä ja kannuksen iskuista huolimatta ja laskeutui hitaasti polvilleen.

"On turmiollista ratsastaa prefektin hevosella, barbaari!

"Tuossa on! Tämä on Forumista, tämä Kapitoliumista ja tämä Juliuksesta."

Raivoissaan prefekti singahutti kolme heittokeihästä, omansa ja kaksi Syphaxin keihästä, jotka hän riisti tämän kädestä, pakenevan selkään sellaisella voimalla, että ne tunkeutuivat läpi ruumiin.

Sitten hän hyppäsi maahan, paljasti miekkansa ja repi maahan pudonneelta kypärän päästä.

"Julius", huusi hän kauhuissaan.

"Sinäkö, Cethegus?"

"Julius, sinä et saa kuolla."

Intohimoisella kiireellä hän rupesi tukkimaan verta vuotavia haavoja.

"Jos rakastat minua", virkkoi kuoleva, "niin pelasta hänet -- pelasta Totila."

Lempeät silmät sulkeutuivat ainaiseksi.

Cethegus kuunteli sydämen lyöntiä. Hän painoi korvansa veriseen rintaan.

"Loppu", sanoi hän soinnuttomalla äänellä.

"Manilia!

"Sinua minä olen rakastanut -- Julius.

"Sinä kuolit hänen nimensä huulillasi.

"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vimmoissaan.

"Viimeisen siteen, joka minua kiinnitti ihmisrakkauteen, katkaisin itse ilkkuvan, vihamielisen sattuman oikusta.

"Se olikin viimeinen heikkouteni.

"Nyt, ihmisyys, olet minulle kuollut.

"Nostakaa hänet jalon ratsun selkään. Se olkoon viimeinen tehtäväsi, Pluto. Viekää hänet sitten -- tuolla ylhäällä vuorella on kappeli -- viekää hänet sinne ja käskekää pappien juhlallisesti haudata hänet.

"Sanokaa siellä ylhäällä, että hän kuoli munkkina -- hän kuoli ystävänsä puolesta. Hän ansaitsee kristillisen hautauksen.

"Mutta minä menen", huudahti hän peloittavan näköisenä, "hakemaan vielä kerran käsiini hänen ystävänsä. Minä yhdistän heidät -- iäksi."

Hän nousi ratsunsa selkään.

"Minne", kysyi Syphax. "Takaisinko Taginaehen?"

"Ei! Tuonne metsikköön! Hän on siellä piilossa, sillä Julius tuli sieltä."

* * * * *

Tämän välikohtauksen aikana kuningas oli hiukan tointunut ja voimistunut. Hän lähti Juliuksen hevosella ratsastaen Adalgotin, Aligernin ja muutamien ratsumiesten seuraamana metsästä, jonka itäreunaa pitkin tie kulki kappelikukkulalle.

He näkivät jo kappelin valkoiset muurit kääntyessään metsätieltä.

Mutta silloin käheä huuto kuului etelästä, heidän oikealta puoleltaan.

Heitä vastaan riensi kentän yli Clasiuksesta päin voimakas ratsumiesjoukko.

Kuningas tunsi joukon johtajan.

Ennenkuin hänen seuralaisensa ehtivät joutua väliin, oli hän kannustanut ratsuaan, laski keihäänsä tanaan ja syöksyi vihollista vastaan.

Molemmat päälliköt syöksähtivät yhteen kuten kaksi ukkospilveä.

"Ylpeä barbaari!"

"Kurja petturi!"

Molemmat kaatuivat ratsuiltaan.

He olivat karanneet toistensa kimppuun sellaisella raivolla, ettei kumpikaan ajatellut itsensä suojaamista, vaan ainoastaan toisen tuhoamista.

Furius Ahalla kaatui ratsultaan kuolleena, sillä kuningas oli heittänyt keihäänsä sellaisella voimalla, että se tunkeutui kultakilven ja panssarin läpi suoraan sydämeen. Keihään varsi katkesi iskusta.

Mutta kuningaskin vaipui kuolevana Adalgotin syliin. Korsikalaisen keihäs oli sattunut hänen rintaansa aivan kaulan luona.

Adalgot repäisi Valerian sinisen lippukankaan vyöstään ja koetti sillä hillitä verivirtaa.

Turhaan.

Lipun helakka sini muuttui äkkiä tummanpunaiseksi.

"Gothia", huoahti kuningas vielä, "Italia -- Valeria!"

Samalla hetkellä, ennenkuin epätasainen taistelu pääsi alkuunkaan, Alboin saapui longobardiratsumiehineen paikalle.

Hän oli lähtenyt korsikalaisen mukana, sillä hän ei halunnut olla joutilaana taistelun riehuessa Taginaen muurien edustalla.

Ääneti, totisena, liikutettuna longobardiruhtinas katseli kuninkaan ruumista.

"Hän lahjoitti minulle henkeni -- minä en saanut pelastetuksi hänen henkeään", sanoi hän totisena.

Eräs hänen ratsumiehistään osoitti vainajan komeata asevarustusta.

"Ei", virkkoi Alboin, "kuninkaallinen sankari on haudattava kuninkaallisessa komeudessaan."

"Tuolla ylhäällä kalliolla, Alboin", sanoi Adalgot surullisena, "on häntä jo kauan odottanut morsian ja -- hänen itsensä valitsema hauta."

"Viekää hänet sinne. Minä suon vapaan pääsyn jalolle ruumiille ja jaloille kantajille.

"Ratsumiehet, seuratkaa minua takaisin taisteluun."

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Mutta taistelu oli jo lopussa. Sen saivat Alboin ja prefekti kuulla hämmästyksekseen saapuessaan takaisin Taginaen luo.

Kun prefekti oli saapunut pohjoispuoleiseen pinjametsikköön ja aikoi lähteä seuraamaan kuninkaan jälkiä, saavutti hänet Liberiuksen lähetti, joka vaati häntä palaamaan heti. Narses kuului olevan tiedottomana ja suuri vaara vaativan pikaista päätöksen tekoa.

Narses tiedottomana -- Liberius neuvottomana, varmaksi luultu voitto vaaranalainen. Se oli tärkeämpää kuin mahdollisuus antaa kuolinisku puolikuolleelle kuninkaalle.

Cethegus ajoi täyttä karkua Taginaehen samaa tietä kuin oli tullutkin.

Täällä Liberius tuli häntä vastaan ja sanoi:

"Liian myöhään. Olen jo järjestänyt asian yksin myöntyen vaatimukseen. Aselepo on päätetty ja goottien jäännökset peräytyvät."

"Mitä", huusi Cethegus, joka olisi mielellään tuhonnut kaikki gootit rakkaansa hautajaisiksi, "aselepoko? Peräytyvätkö gootit?

"Missä on Narses?"

"Hän makaa tajuttomana kantotuolissaan saatuaan ankaran vetotaudin. Hän säikähtyi ja hämmästyi eikä ihmekään."

"Mitä täällä on tapahtunut? Kerro, ihminen."

Liberius kertoi lyhyesti, että he olivat suurin uhrauksin -- sillä nuo keihäsgootit seisoivat kuin muuri -- tunkeutuneet Taginaehen, joka heidän täytyi valloittaa talo talolta, huone huoneelta.

"Tuuma tuumalta", päätti Liberius kertomuksensa, "täytyi meidän hakata palasiksi heidän johtajansa, joka tapettuaan Anzalaan asettui ensimmäiseen muurinaukkoon. Me emme päässeetkään siitä paikasta kaupunkiin."

"Mikä hänen nimensä oli", kysyi Cethegus, "toivoakseni kreivi Teja."

"Ei, kreivi Torismut. -- Kun olimme puolitiessä verityötämme ja Narses aikoi juuri kannattaa itsensä kaupunkiin, kohtasi hänet Taginaen portilla haavoittunut Zeuxippos, joka saapui lähettiläänä vasemmalta siiveltämme -- sitä ei enää ole olemassakaan -- goottien saattamana."

"Kuka oli --?"

"Hän, jonka äsken mainitsit -- kreivi Teja. Hän oli nähnyt tai saanut tietää, että heidän keskusrintamaansa uhattiin ja että kuningas oli haavoittunut.

"Silloin hän -- huomattuaan, ettei hän enää mitenkään ehdi muuttamaan ratkaisua Taginaen luona -- teki rohkean, epätoivoisen päätöksen.

"Hän luopui äkkiä lujasti varustetusta asemastaan vuorilla ja hyökkäsi häntä vastaan olevan vasemman siipemme kimppuun, joka hitaasti lähestyi vuorta ylöspäin hänen joukkoaan vastaan.

"Hän voitti sivustamme heti ensi yrityksellä, ajoi pakenevia takaa leiriin saakka ja otti siellä vangiksi kymmenentuhatta miestä sekä päällikkömme Oresteen ja Zeuxippoksen.

"Hän lähetti Zeuxippoksen sidottuna goottien mukana Narseksen luo todistamaan tapahtumasta ja vaati neljänkymmenenkahdeksan tunnin aselepoa."

"Mahdotonta", huusi Cethegus.

"Muussa tapauksessa hän tappaisi kaikki kymmenentuhatta vankia päällikköineen. Hän oli vannonut sen."

"Entä sitten", sanoi Cethegus.

"Sinusta mahtaa asia olla samantekevää, roomalainen. Mitäpä sinä välität kymmenestätuhannesta meikäläisestä. Mutta Narses välittää. Pelästyttävä uutinen, vaikean päätöksen tekeminen lannistivat hänet. Hän sai ankaran taudinkohtauksen.

"Kaatuessaan hän ojensi päällikönsauvan minulle ja minä tietysti suostuin heti vaatimukseen --."

"Tietysti.

"Pylades tahtoi pelastaa Oresteen", huudahti Cethegus kiukuissaan.

"Ja samalla kymmenentuhatta miestä keisarillista sotaväkeä."

"Minua ei tuo sopimus sido", huusi Cethegus, "minä käyn heidän kimppuunsa."

"Sitä et saa tehdä. Teja on ottanut mukaansa panttivankeina suurimman osan miehistöä ja kaikki päälliköt. Hän surmaa ne heti, kun ensimmäinen nuoli lentää heitä vastaan."

"Surmatkoon vain. Käyn sittenkin heidän kimppuunsa."

"Saathan nähdä, seuraavatko bysanttilaiset sinua. Ilmoitin heti sinunkin joukollesi Narseksen käskyn, sillä minä olen nyt Narses."

"Sinä olet kuoleman oma, kun Narses tulee tajuihinsa."

Mutta Cethegus huomasi, ettei hän olisi voinut yksistään palkkasotureineen mitään gooteille, jotka olivat koonneet joukkojensa jäännökset -- molemmat siivet -- varustettuun paikkaan.

Teja oli vetäytynyt vankeineen luostari- ja kappelikukkuloiden yli Via Flaminialle, jonne Hildebrandinkin sivusta oli päässyt verraten eheänä.

Johanneksen kiertoliikettä olivat ensin hidastuttaneet molemmat joet ja sen teki kokonaan tyhjäksi aselepo.

Kostonhimoisena Cethegus odotti Narseksen toipumista, sillä hän toivoi, ettei tämä hyväksyisi edustajansa tekemää sopimusta.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Sillä välin Teja ja Hildebrand olivat saapuneet kumpikin sivustaltaan Numan hautakummulle, jonne haavoittunut kuningas oli viety.

He eivät tienneet viimeisiä tapahtumia.

He laativat kukkulan juurella yhteisen suunnitelman, jonka aikoivat esittää kuninkaalle. Heidän mielestään oli nopeasti peräydyttävä aselevon turvin etelää kohti.

Mutta kun he saapuivat kukkulalle, kohtasi heitä surullinen näky.

Ääneen itkien Adalgot riensi Tejaa vastaan ja talutti hänet Numan sarkofagille, jota muratti ympäröi.

Siinä kuningas Totila lepäsi kilvellään. Kuoleman vakava majesteetti oli luonut jaloille kasvoille pyhyyden sädekehän, joka oli vielä paljon kauniimpi sitä iloista hohdetta, joka aina elon aikana oli näillä kasvoilla säteillyt.

Hänen vasemmalla puolellaan lepäsi kaarevassa kansilevyssä, joka oli aikoja sitten nostettu sarkofagin päältä, Julius.

Molempien dioskurien yhdennäköisyys ilmeni entistä enemmän nyt, kun kuolema oli laskenut varjonsa molempiin.

Ystävysten välille Goto ja Liuta olivat peittäneet kolmannen ihmisolennon.

Matalalla multakummulla lepäsi, jalo pää näkyvissä, roomalaisnainen Valeria.

Hänet oli kutsuttu läheisestä luostarista Numan kukkulalle ottamaan vastaan haavoittunutta sulhastaan.

Kun Adalgot ja Aligern kantoivat hitaasti leveälle kilvelle lasketun kuninkaan kukkulalle, hän oli huokaisematta, itkemättä heittäytynyt kilvelle.

Ennenkuin kumpikaan ehti sanoa mitään, huudahti hän:

"Minä tiedän -- hän on kuollut."

Hän oli vielä auttanutkin heitä ruumiin asettamisessa Numan sarkofagiin.

Sitten hän oli hiljaisella äänellä, kyynelettömin silmin lausunut:

"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Akilleus? Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä. Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais, Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."

Tämän jälkeen hän veti levollisesti, kiirehtimättä vyöstään tikarin ja lausui:

"Ota nyt sieluni, kristittyjen ankara Jumala. Näin minä täytän lupaukseni."

Sitten roomalaisneito painoi terävän tikarin sydämeensä.

Cassiodorus kulki rukoillen, syvästi liikutettuna -- kyyneleet valuivat pitkin hänen arvokkaannäköisiä kasvojaan valkoiselle parralle -- ruumiin luota toisen luo. Kädessä hänellä oli siunatusta seetripuusta tehty pieni risti.

Luostarin hurskaat naiset, jotka olivat seuranneet Valeriaa, veisasivat juhlallisen, yksinkertaisen virren. Vähitellen koko kukkula täyttyi sotilailla, jotka aselevon vuoksi olivat voineet lähteä päällikköjensä mukana.

Päällikköjen joukossa olivat myöskin kreivi Visand ja Markja.

Ääneti Teja oli kuunnellut itkevän Adalgotin kertomusta.

Sitten hän meni kuninkaan ruumiin luo.

Ääneti, kuivin silmin hän laski panssaroidun oikean kätensä kuninkaan haavalle, kumartui ja kuiskasi kuolleelle:

"Minä tahdon täydentää työsi."

Sitten hän meni eräälle maatuneella haudalla kasvavan korkean puun juurelle ja lausui pienelle joukolle, joka liikutettuna ja ääneti seisoi vainajien ympärillä:

"Goottisankarit. Taistelu on menetetty. Valtakunta on hukassa.

"Jos joku teistä tahtoo mennä Narseksen luo ja myöntyä keisarin alamaiseksi, niin menköön. En pidätä ketään.

"Minä puolestani aion jatkaa taistelua loppuun saakka.

"En taistele voittaakseni, vaan saadakseni sankarikuoleman.

"Se, joka aikoo menetellä samoin kuin minä, jääköön tänne.

"Te jäätte kaikki. Hyvä on."

Silloin Hildebrand lausui:

"Kuningas on kuollut.

"Gootit eivät osaa taistella ilman kuningasta, vaikka he kuolemaakin etsivät.

"Atalarik -- Vitiges -- Totila -- Meillä on vain yksi mies, joka sopii neljänneksi näiden jälkeen -- Teja, viimeinen, suurin sankarimme."

"Minä rupean kuninkaaksenne", sanoi Teja.

"Te ette saavuta minun johdollani elämän iloja, vaan kunniakkaan kuoleman.

"Hiljaa! Älkää tervehtikö minua iloisilla huudoilla eikä aseiden kalskeella.

"Se, joka tahtoo minua kuninkaakseen, tehköön samoin kuin minä."

Hän taittoi puusta, jonka alla hän seisoi, oksan ja kiersi sen kypäränsä ympärille.

Ääneti muut seurasivat hänen esimerkkiään.

Adalgot, joka seisoi häntä lähinnä, kuiskasi:

"Oi, kuningas Teja. Sinä otit sypressin oksan. Sillähän seppelöidään uhreiksi tuomitut."

"Niin, Adalgot. Sinä sanoit totuuden. Kuolemaan vihin täten itseni", lausui kuningas pyörähdyttäen miekkaansa päänsä ympäri.

SEITSEMÄS KIRJA

TEJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Nopeasti goottikansan kohtalo lähenikin ratkaisuaan.

Kivi vieri rotkoon.

Kun Narses oli tullut tuntoihinsa ja saanut tietää, mitä hänen tainnoksissa ollessaan oli tapahtunut ja tehty, hän käski vangita Liberiuksen ja lähettää hänet Bysanttiin vastaamaan teostaan.

"En silti tahdo väittää", sanoi hän uskotulleen Basiliskokselle, "että Liberius olisi tehnyt väärän päätöksen.

"Olisin itse tehnyt samoin.

"Mutta olisin menetellyt niin muista syistä.

"Hän tahtoi ennen kaikkea pelastaa ystävänsä ja samalla kymmenentuhatta miestä.

"Se oli virhe. Ne olisi pitänyt uhrata, kun ratkaisijana oli Liberius.

"Sillä Liberius ei voinut olla täydellisesti selvillä sodan tilasta.

"Liberius ei tiennyt, -- kuten Narses tietää -- että goottien valtakunta oli tuomittu perikatoon tämän taistelun perästä. On aivan saman tekevää, tapahtuuko lopullinen ratkaisu Taginaen vai Napolin luona. Sen vuoksi saattoi nuo kymmenentuhatta pelastaa ja täytyikin pelastaa."

"Napolinko luona? Miksi ei Rooman luona? Etkö muista prefektin peloittavia valleja? Etkö luule goottien rientävän Roomaan tehdäkseen sen vallien takana kuukausimääriä sinulle vastarintaa?"

"Roomasta on kyllä pidetty huolta, vaikka siitä eivät tiedä gootit eikä Liberiuskaan.

"Eikä sitä saa tietää aivan heti -- Cetheguskaan. Ole siis vaiti siitä asiasta. Missä on nyt Rooman kaupunginprefekti?"

"Hän riensi edeltäpäin voidakseen heti aselevon päätyttyä hyökätä goottien kimppuun."

"Oletko pitänyt huolta --"

"Ole huoletta.

"Hän aikoi ottaa mukaansa ainoastaan isaurilaisensa, mutta minä -- tai oikeammin Liberius minun neuvostani -- annoin hänelle avuksi Alboinin ja longobardit ja sinä tiedät --"

"Niin", virkkoi Narses hymyillen, "suteni eivät päästä häntä silmistään."

"Mutta miten kauan --"

"Niin kauan kuin häntä tarvitsen. Ei hetkeäkään kauemmin.

"Tuo nuori kuninkaallinen ihmeiden tekijä makaa siis kilvellään.

"Nyt saattaa Justinianus täydellä oikeudella käyttää kunnianimeä 'Gothicus' ja taas nukkua rauhallisesti.

"Mutta tuskinpa hän -- Teodoran petetty leski -- enää koskaan voi nukkua rauhallisesti."

Molemmat päälliköt Teja ja Narses olivat siis samaa mieltä goottien valtakunnan kohtalosta.

Se oli hukassa.

Capraen ja Taginaen luona oli jalkaväen paras osa kaatunut.

Totila oli vienyt taisteluun kaksikymmentäviisituhatta miestä.

Näistä ei pelastunut täyttä tuhatta.

Molemmilla sivuistoillakin oli mieshukka melkoinen.

Niinpä ei kuningas Tejalla ollutkaan enempää kuin kaksikymmentätuhatta miestä, kun hän lähti peräytymään etelään päin pitkin Via Flaminiaa.

Hänen kulkuaan jouduttivat herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtaman pienen joukon avunpyynnötkin. Kaksi kertaa sitä suurempi bysanttilaisjoukko oli näet laskenut maihin Rooman ja Napolin välillä, johtajina Armatus ja Doroteos, ja käynyt sen kimppuun.

Häntä pakotti kiiruhtamaan myöskin Narseksen kamala takaa-ajo aselevon päätyttyä, sillä hän otti taas käytäntöön entisen kauhean menettelytapansa, "kulkevan muurin" goottien hävittämiseksi.

Kun longobardit ja Cethegus levähtämättä ajoivat gootteja takaa, seurasi Narses heitä aivan hitaasti levittäen vasemmalle ja oikealle kaksi kamalaa siipeä, jotka ulottuivat lounaassa suburbicarisesta Tusciasta alkaen Tyrhenian mereen ja koillisessa Picenumin kautta Jonian mereen saakka.

Kaikkialla, missä muuri kulki pohjoisesta etelään ja lännestä itään, se tuhosi tieltään kaiken goottien suvun.

Tätä menettelytapaa helpotti suuressa määrässä se seikka, että italialaiset rupesivat suurissa joukoin siirtymään goottien puolelta bysanttilaisten puolelle.

Lempeän kuninkaan sijaan, joka oli heidät voittanut puolelleen, oli tullut synkkä ruhtinas, jonka nimeäkin pelättiin.

Italialaiset eivät kuitenkaan siirtyneet siksi, että he olisivat suosineet bysanttilaista hallitustapaa, vaan Narseksen ja keisarin ankaruuden pelosta. Jokaista italialaista, joka piti barbaarien puolta, uhattiin nimittäin kuolemalla.

Ne italialaiset, jotka vielä palvelivat kuningas Tejan sotajoukossa, luopuivat siitä ja riensivät Narseksen joukkoihin.

Yhä useammin sattui, -- varsinkin Taginaen ratkaisevan taistelun jälkeen -- että italialaiset naapurit, varsinkin ne, joiden oli täytynyt luovuttaa gooteille kolmas osa tiluksistaan, ilmaisivat goottilaiset uudisasukkaat "roomalaisille".

Sellaisissa paikoissa, missä italialaisilla oli suuri ylivoima, he murhasivat gootit tai luovuttivat ne vankeina Narseksen tyrheniläiselle tai jonilaiselle laivastolle.

Nämä seurasivat nimittäin hitaasti maasotajoukon marssia pitkin Tyrhenian ja Jonian merien rannikkoja ja kuljettivat mukanaan goottivangit.

Linnat ja heikommin varustetut kaupungit -- Totilan oli täytynyt vahvistaa pientä joukkoaan näistä kootuilla miehistöillä -- joutuivat useimmiten italialaisten käsiin.

Nämä hyökkäsivät nyt goottien kimppuun samoin kuin Totilan valtaistuimelle noustua olivat hyökänneet bysanttilaisten kimppuun.

Sillä tavoin vallattiin Narnia, Spoletum ja Perusium.

Niissä paikoissa, missä gootit jaksoivat tehdä vastarintaa, italialaiset ja bysanttilaiset alkoivat piirityksen.

Narses kulki täten eteenpäin kuin mies, joka kulkee kädet levällään kapeaa käytävää pitkin ja työntää edellään kaikki, jotka aikovat häneltä kätkeytyä, tai kuin kalastaja, joka kahlaa puroa ylöspäin nuottaa vetäen. Hänen taakseen ei jää kalan sukuakaan.

Kauhuissaan kaikki gootit, jotka vielä saattoivat pelastua, pakenivat vaimoineen ja lapsineen Narseksen rautaisen jyrän tieltä kuninkaan sotajoukon luo, jonka turvissa pian oli paljon enemmän aseettomia kuin sotilaita.

Itägootit olivat taas ryhtyneet vaellukseen kuten sata vuotta sitten. Mutta nyt Narseksen rautainen verkko oli heidän takanaan ja heidän edessään meri yhä kapeammaksi käyvän niemen kärjessä. Eikä heillä ollut ainoatakaan laivaa pakoaan varten.

TOINEN LUKU.

Sitä paitsi eittämätön välttämättömyys vähensi kamalalla tavalla kuningas Tejan asekelpoisia miehiä.

Heti aselevon päätyttyä Cethegus isaurilaisineen ja bysanttilaisine joukkoineen, joissa oli saraseenilaisia ja herulilaisia ratsumiehiä sekä Alboin longobardilaisine ratsumiehineen olivat ryhtyneet ankarasti ahdistamaan pakenevia.

Sotajoukon mukana kulkevat naiset, lapset ja vanhukset hidastuttivat suuressa määrässä peräytymistä. Melkein joka yö täytyi senvuoksi uhrata pienehkö joukko-osasto, joka pysähtyi johonkin sopivaan paikkaan ja teki takaa-ajajille sitkeää, hurjanrohkeaa, toivotonta vastarintaa hankkiakseen pääjoukolleen taas pitkän ennakkomatkan.

Tuo julma, mutta ainoa käytettävissä oleva keino vaati milloin puoli tuhatta miestä, milloin -- jos puolustusasema oli tavallista laajempi -- suurempiakin uhreja.

Kuningas Teja oli ilmoittanut tämän sotajoukolleen ennen "hyvien toivon" vuorelta lähtöä.

Sotilaat olivat vaieten suostuneet tuohon hirmuiseen keinoon.

Kuolemaan vihityt kilpailivat joka ilta keskenään kunniatoimesta. Silloin kuningas Tejan täytyi -- kostein silmin -- antaa arvan ratkaista, sillä hän ei tahtonut ketään loukata kieltämällä heiltä oikeutta tällaiseen itsensä uhraamiseen.

Gootit, jotka huomasivat kansansa ja valtakunnan perikadon olevan tulossa ja pelkäsivät vaimojensa ja lastensa joutumista Narseksen käsiin, riensivät toistensa kilvalla kuolemaan.

Peräytymisretki muodostui goottien urhoollisuuden kunniakuluksi, jokainen pysähdys uskaliaan uhrautuvaisuuden kunniamerkiksi.

Niinpä kaatuivat tämän "perikadon yövartioston" johtajina Hadusunt-vanhus Nucera Camellarian, nuori ampumataituri Guntamund Adfonteksen ja reipas ratsumies Gudila Ad Martiksen luona.

Tuo uhrautuvaisuus ja kuninkaan päällikkötaito tuottivatkin kansan kohtalolle mahdollisimman suotuisat tulokset.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us