Sotamuistelmani 1914-1918 (part 3 of 3)

Sotamuistelmani 1914-1918 (part 3 of 3)

Toimenpiteillä Venäjää vastaan helmikuun keskivaiheella ja niihin liittyvällä tarmokkaalla esiintymisellä sekä joukkojen häikäilemättömällä kuljetuksella idästä länteen saatiin aikaan se, ettei vitkastelu neuvotteluissa aiheuttanut sodankäynnille mitään huomattavia haittoja. Romaaniassa olleet divisioonat oli tosin otettu länsirintamalta; hyökkäys oli siellä taas mahdollinen. Yli 40 divisioonaa tuli länteen. Niissä oli sitä ennen vaihdettu vanhemmat ikäluokat nuorempiin. Jäljelle jääneissä divisioonissa sai miesluku olla pienempi ja niistäkin luovutettiin myöhemmin nuorempaa miehistöä täyteväeksi lännessä olevalle armeijalle. Itään jäi vielä kuitenkin paljon. Me olimme saaneet vain lujan aseellisen rauhan. Monet vaarat uhkasivat meitä vielä siellä. Olojen lujituttua ylin armeijanjohto vähensi kevään ja kesän kuluessa edelleen idässä olevia joukkoja. Itärintaman ylipäällikölle saapui usein tiedusteluja, voitiinko vielä enemmän lähettää länteen. Mitä vain oli luovutettavissa, se lähetettiin. Ylin armeijanjohto tiesi, että se sai länttä varten kaikki mitä suinkin liikeni. Mutta idän äärettömät alat, jotka eivät ole saksalaisilla mitoilla mitattavissa, tarvitsivat tietyt mieslukunsa, jos me tahdoimme suorittaa tehtävämme sodan ja sotataloustilanteen vaatimusten mukaan. Neljä saksalaista divisioonaa, jotka jätettiin Romaaniaan, ja kaksi itävalta-unkarilaista divisioonaa oli vähin määrä, millä saatettiin siellä tulla toimeen. Näistäkin neljästä saksalaisesta divisioonasta otettiin kevään kuluessa miehiä. Mackensenin armeijaryhmä luovutti mielellään kaikki, mitä se ei välttämättä tarvinnut, tehdäkseen menestysmahdollisuudet lännessä niin suuriksi kuin suinkin.

VII.

Armeijan harjoittaminen hyökkäykseen kysyi taas valtavaa työtä; siihen täytyi käyttää talvi 1917/18, samoin kuin edellisenä talvena oli harjaannuttu puolustussotaan.

Samoin kuin taktillisista ohjeista silloin laadittiin "Puolustustaistelu", syntyi nyt "Hyökkäystaistelu asemasodassa". Meidän oli taas palautettava hyökkäystä varten armeijan mieleen kaikki ne oivalliset periaatteet, jotka olivat ennen sotaa meidän ohjesääntöjemme henkenä. Niitä oli uusilla, taisteluista saaduilla kokemuksilla täydennettävä. Ehkäisemättä hyökkäyksen pontevuutta oli saatava tappiot pysymään niin vähäisinä kuin suinkin. Armeijan ajattelu oli jälleen juoksuhautasodasta ohjattava hyökkäykseen.

Puolustussodassa oli taisteluvoimat hajoitettava verrattain tasaisesti määrätylle alalle, kun taas hyökkäyksessä oli tärkeätä löytää tietty ehdoton painopiste ja sen mukaan määrätä voimien jako. Puolustussodassa eivät maan korkeussuhteet merkinneet erittäin paljon. Sen oli Arrasin taistelukin selvästi osoittanut. Voitiin säilyttää asemia, jotka olivat aivan vihollisen nähtävillä. Usein olivat joukot luulleet, etteivät ne voisi tulla toimeen ilman tätä tai tuota kukkulaa; mutta vaikka kukkulaa ei saatukaan, selvittiin sentään. Liikuntasodassa hyökättäessä tuotti kukkulan valloitus taktillisen ratkaisun. Sen valloittamiseen oli periaatteellisesti pyrittävä.

Oli taaskin saatava istutetuksi selkeä käsitys siitä, miten leveä hyökkäysvyön tuli olla. Ennen kaikkea oli tehostettava periaatetta, ettei ole hyökättävä yksistään ruumiilla vaan aseilla. Taistelulinja oli pidettävä ohuena, mutta sen tuli saada aina ravintoa takaa. Samoin kuin puolustuksessa tuli myöskin hyökkäyksessä ryhmityksiä väljentää ja toteuttaa pontevasti jalkaväen tarkka-ampujaryhmätaktiikkaa. Vihollisen joukkotaktiikkaa, joka on harjaantumattomille joukoille edullinen, ei meidän tullut pitää esikuvana.

Jalkaväkikomppaniain tuli olla perehtyneitä keveän konekiväärin käyttöön. Sitä pidettiin vielä jalkaväen sivuaseena. Se, että keveä konekivääri selvemmin sanottuna on itse "jalkasotamies" ja tähänastinen jalkasotamies "kiväärimies", ei ollut vielä mennyt jalkaväen, vielä vähemmän armeijan lihaan ja vereen. Keveä konekivääri oli ja sen täytyikin olla ammuntatehonsa vuoksi, sikäli kuin se voitti alaa, kiväärin sijasta jalkaväen ampumataistelun pääkannattaja. Tämä ei merkitse sitä, ettei kiväärimiehen tarvinnut enää ampua -- päinvastoin oli hänen ampumataitoonsa kiinnitettävä mitä suurinta huomiota.

Keveä konekivääri ja kiväärimiehet olivat jalkaväen tarkka-ampujajoukkona, joiden oli hädässä ja vaarassa, taistelussa elämästä ja kuolemasta pysyttävä yhdessä. Jalkaväen ammuntatehoa oli vielä kaikenlaatuisten nopeastiladattavien käsiaseiden ja erilaisten kiväärigranaattien avulla lisättävä.

Kun raskaan konekiväärin kantovoima ja teho on suurempi, tuli sen tehtäväksi pitää taampana olevista asemista vastustajaa tulen alaisena ja siten helpottaa tarkka-ampujaryhmien etenemistä vihollista kohti. Luonnollisesti oli sen seurattava jalkaväen etenemistä. Vaikkakin se itse kuului jalkaväkeen, oli se näin ollen tullut jonkinlaiseksi jalkaväen seuralais-aseeksi.

Toinen seuralais-ase oli kevyt miinanheittäjä, joka tuli kysymykseen erikoisesti, milloin oli edessä luja vastarinta lyhyen välimatkan päässä. Kun se oli alkuaan syntynyt ja tarkoitettu asemasotaa varten, oli se nyt tehtävä helposti kuljetettavaksi, mukavaksi käsitellä ja asianomaisen tähtäyslaitteen avulla välittömään ammuntaan soveltuvaksi. Kevyt miinanheittäjä kuului olennaisena osana jalkaväkipataljoonaan, joka tuli taistelussa yhä enemmän taktilliseksi yksiköksi divisioonassa, samoin kuin ryhmä komppaniassa.

Nämä seuralais-aseet eivät vielä riittäneet tekemään jalkaväen etenemistä sen vaarallisella tiellä mahdolliseksi ilman suurta mieshukkaa. Tykistön päävoimat valmistivat luonnollisesti rynnäkköä. Mutta ne saattoivat tehdä sen vain suurissa piirtein ja jättivät vielä vihollisen puolelle paljon vastustuspesiä, jotka nyt lyhyen välimatkan päästä tai aivan läheltä oli kukistettava pikku työllä. Jokaisessa divisioonassa erotettiin sentähden tykistöstä likitaistelua varten kenttäkanuunat, jotka siirtyivät jalkaväkitykkeinä pataljoonien tai jalkaväkirykmenttien käytettäviksi. Erityisten jalkaväkitykistön patterien luomiseen oli myös ryhdytty, mutta työ edistyi hitaasti.

Sitä paitsi oli jokaisella divisioonalla oma komppaniansa, joka käytti keskijäreitä miinanheittimiä. Tämä komppania oli tehty mahdollisimman liikuntakykyiseksi ja tarpeen vaatiessa se voitiin jakaa pataljoonien kesken. Lopuksi oli vielä liekinheittäjiä, jotka saattoi panna toimimaan lyhyen välimatkan päästä suojapaikoissa ja kellareissa olevaa vihollisen miehistöä vastaan.

Tankkeja meillä ei ollut jalkaväen seuralais-aseena. Se oli pelkästään hyökkäysase ja meidän hyökkäyksemme onnistuivat ilman tankkejakin. Siitä huolimatta oli meidän ehdottomasti hankittava kaikkea, mikä oli omiaan keventämään jalkaväkemme elämää. Olen jo maininnut, että meidän automobiiliteollisuudellamme oli täysi työ kuorma-automobiilien valmistamisessa ja ettei meillä ollut niitä niin paljon, että olisimme voineet, kuten ententen taholla tehtiin, pitää jalkaväkemme kauan kaukana taistelukentän vaikutuksilta ja kuitenkin toimittaa sen mukavasta suojapaikasta ajoissa taistelupaikalle. Siitä syystä pidin kuorma-automobiilien valmistusta erittäin tärkeänä. Jos asemamme käyttöaineisiin nähden oli epäedullinen, niin oli käyttöaineita lisättävä. Kuorma-automobiilien valmistus ei saanut kärsiä. Me emme voineet tehdä liiaksi reservimme ja jalkaväkemme kuljettamiseksi automobiileilla. Armeijan ylikomento on usein saanut kipeästi tuntea, ettei sillä ole ollut niitä tarpeeksi käytettävänään. Kun päälliköt valittivat minulle, miten vaikeata oli pitää huolta varsinkin sotatarpeista, ja sen panivat automobiilien puutteen syyksi ja minä heille silloin huomautin, että olihan heillä niitä, vastattiin minulle, että niitä oli pitänyt käyttää jalkaväen kuljetukseen. Ylin armeijanjohto ei voinut kaikkea hankkia. Se käänsi nyt huomionsa myöskin tankkikysymykseen.

Tankki oli Cambrain taistelussa ollut erinomaisen tehokas. Mutta siellä se puskikin ohueen, osaksi vanhemmilla ikäluokilla miehitettyyn ja tykistöön nähden huonosti varustettuihin asemiin. Kaikissa muissa tapauksissa se oli joukolle luonnollisestikin tuottanut haittaa, mutta määräävällä tavalla ei se ollut vaikuttanut. Minulla oli "tankkikauhusta" paljon vakavampi käsitys kuin joukolla itsellään. Bourlonin ja Bourlonin-metsän taisteluissa oli meidän jalkaväkemme lyhyen välimatkan päässä taisteltaessa kokoonkäärityin räjähdyspanoksin suoriutunut vihollisen tankeista. Meidän tykistömme oli ampunut ne rikki. Myöskin konekiväärien teräsammukset olivat pystyneet niihin. Hermot, kuri ja pelottomuus olivat parhaat aseet tankkia vastaan. Niiden avulla moni urhoollinen sotamies nousi vihollisen tankkiin tai ampui sen lyhyen matkan päästä rikki. Vasta meidän jalkaväkemme kurin laskeuduttua ja taisteluvoiman heikennyttyä vaikuttivat tankit, kun niitä ryntäsi määrättömät joukot, keinotekoisen sumun yhteydessä tuhoisasti sotatapahtumien kulkuun.

Me muodostimme saaliiksemme joutuneista tankeista osastoja. Minä näin ensiksi valmistuneet erään hyökkäyspataljoonan harjoituksessa helmikuulla 1918. Vaikutus ei ollut suurenmoinen. Meidän tankkiosastomme kärsivät seuraavissa taisteluissa ankaria tappioita saamatta mitään aikaan.

Kenttä-voimaliikennepäällikkö oli jo aikaisin saanut tehtäväkseen suunnitella tankkien rakentamista. Tankkimalli, jonka hän esitti keväällä 1917 ylimmälle armeijanjohdolle, ei vastannut vaatimuksia. Minä kehoitin häntä tarmokkaasti edistämään tankkien rakentamista. On mahdollista, että minun olisi pitänyt esittää vaatimukseni tehokkaammin, on mahdollista, että meillä silloin 1918 ratkaisussa olisi ollut useampia tankkeja; mutta minä en tiedä, mitä armeijan tarpeita me olisimme silloin voineet vähentää. Enempää ei voinut työväkeä vapauttaa palveluksesta, kotimaiset viranomaiset eivät hankkineet uutta väkeä. Jos väkeä olisi ollut saatavissa, olisi meidän täytynyt ottaa se täyteväeksi armeijaan. V. 1918 emme olisi missään tapauksessa ehtineet saada summittain tankkeja, ja vain suurin määrin käytettynä on tankilla arvonsa.

Kun teollisuus sodan loppupuolella kykeni rakentamaan tankkeja nopeammin ja suuremmat määrät, tilasi ylin armeijanjohto niitä sotavirastolta suuremman joukon.

Jalkaväen rynnäkön tukemiseksi lentäjillä järjestettiin erityisiä taistelulentäjäosastoja. Nämä ahdistivat, niinkuin yksityiset lentäjät tähän asti olivat tehneet, korkealta ilmasta alas syösten ja tiukasti pitkin maan pintaa poislentäen, konekivääreillä ja keveillä pommeilla vihollisten jalkaväkilinjoja, tykistöä ja, sikäli kuin edistyttiin, myöskin vihollisen reservejä, kolonnia ja kuormastoa, vieläpä kaukaa rientäviä marssikolonniakin. Nämä lentoeskaaderit, jotka oli alkuaan tarkoitettu vain jalkaväen seuralais-aseiksi, saivat lopulta suuria taktillisia tehtäviä. Sen kautta sai lentoase mitä tärkeimmän toimialan, lentäjät eivät olleet ainoastaan tiedusteluelimiä, joiden tätä tehtäväänsä täyttäessään tuli taistella, he eivät olleet vain pomminheittäjiä, joiden oli saatava häiriötä aikaan kaukana vihollisen selkäpuolella, heidän piti myös, samoin kuin jalkaväen ja tykistön ja kaikkien muiden joukkojen, ottaa osaa maataisteluun. He olivat niinkuin kaikki muutkin aselajit tuhoamisaseena suuressa maataistelussa. Se oli heidän tarkoituksensa, ilmataistelu oli vain siihen johtava keino.

Jalkaväen etenemiselle hyökkäystaistelussa oli tykistön valmistavalla joukkoteholla mitä ratkaisevin merkitys. Hyökätessä piti asettaa 20-30 patteria, siis noin 100 tykkiä, kilometriä kohti hyökkäysrintamaan; nämä olivat lukuja, joita ei kukaan olisi ennen uskonut, vielä vähemmin oli koskaan sitä ampumatarpeiden paljoutta kuviteltu, jonka ne heittivät viholliseen. Se oli todellakin joukkotehoa! Ja kuitenkin oli niin suunnattoman paljon tilaa avarassa luonnossa, nämä teräsmassatkaan eivät hävittäneet kaikkea elämää, jalkaväellä oli yhä sittenkin työtä yllin kyllin.

Tämä tykkien paljous ammusmäärineen oli asetettava suorastaan etumaisille linjoille; vain täällä saattoi tykkien kantavuus kauas vihollisen alueelle päästä oikeuksiinsa ilman että niitä tarvitsi siirrellä. Samalla tuli niiden olla edestä ja ilmasta näkymättömissä Tällaisista asemista ei voitu käydä päiväkausia kestäviä tykistötaisteluja, sillä avoimet tykit ja avoimet ampumatarpeet olisi ammuttu murskaksi. Ammuntakokeilu, jota varemmin olimme käyttäneet, ei käynyt päinsä; sillä olisi vain herätetty vihollisen huomiota ja saatettu tykistökamppailu ennen taistelua meille epäedulliseen asemaan.

Oli sen vuoksi keksittävä menettelytapa, joka otti nämä seikat huomioon ja antoi ilman edelläkäypää kokeilua takeet siitä, että ammunta oli tyydyttävän tehokasta. Me olimme jo puolustustaisteluissa koettaneet päästä sille kannalle, ettei sulkutulen tilaa tarvinnut alituiseen tarkastaa. Sään vaikutus (tuuli, ilman paine) ja tykkien erikoisominaisuudet (sytytinkomerojen suuruus ja putken ja lavetin tila muussa suhteessa) tulivat pysyvän tutkimisen alaisiksi ja tulokset otettiin ammuttaessa huomioon. Tätä menetelmää me kehitimme nyt mahdollisimman huolellisesti. Tykistön tarvitsemain ilmastohuomioiden teko järjestettiin yhtenäiselle kannalle käyttämällä ilmataisteluvoimain komentokenraalin apua. Kaikki patterit saattoivat näin saada nopeasti tiedot säänvaikutuksesta. Kaikki tykkien erikoisominaisuudet tutkittiin rintaman takana koeammunnan avulla. Näin kävi mahdolliseksi kussakin yksityistapauksessa yksinkertaisten taulukkojen avulla määritellä, kuinka paljon säännöllistä tähtäyskorkeutta oli kohotettava tai alennettava tiettyyn maaliin tarkoitettaessa. Edellytyksenä tietenkin oli, että välimatka maaleihin oli ehdottomasti oikein laskettu. Ensimmäisenä ehtona oli kartta-aineiston virheettömyys sekä kaikkien patterin nollapisteiden trigonometrinen ja topografinen mittaus paikalla ja mahdollisimman täsmällinen tähtäysmaalien merkintä karttoihin valokuvaustiedustelun sekä äänen- ja valonmittauskuntien antamien tietojen nojalla. Se kysyi suunnattomasti työtä. Uusi menetelmä herätti varsinkin vanhain tykkimiesten taholla ankaraa vastarintaa. Siitä huolimatta se oli otettava käytäntöön ja se onkin täysin vastannut toiveita.

Uuden menetelmän opettaminen joukoille ja niiden harjoittaminen siinä uskottiin kapteeni Pulkowskille, joka teki tehtävänsä suurella innolla ja taidolla.

Tykistön vaikutusta tuli miinanheittäjien täydentää lyhyillä välimatkoilla.

Ylin armeijanjohto pyrki siihen, että jalkaväki, joka sai olla etumaisissa asemissa valmiina, voisi ryhtyä rynnäkköön lyhyen, vain muutamia tunteja kestäneen tykkitulen jälkeen.

Tämän lyhyen, valtavan tulen tuli kaasun avulla, joka levisi laajojen alojen yli, lamauttaa vihollisen tykistö ja pakottaa vihollisen jalkaväki pysymään suojapaikoissaan.

Jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tuli tykkitulen yhä pitää kurissa vihollisen tykistöä ja samalla asettua meidän jalkaväkemme eteen ja raivata sille tietä kulkemalla valtavana tulijyränä sen edellä. Jalkaväen tuli pysyä aivan tämän ammusseinän takana ja se tekikin niin ihmeteltävällä kylmäverisyydellä. Kun tykistön tulijyrä on kulkenut vihollisen yli, tuli vihollinen kätköpaikoistaan esille, ja silloin kävi jalkaväkemme seuralais-aseineen sitä vastaan taisteluun tykistön tulihälyytyksen soidessa.

Selvää oli, että mitä lähempänä tulijyrää jalkaväki pysytteli, sitä vähemmin jäi viholliselle aikaa lähteä asemistaan, sitä helpommin yllätettiin vihollinen kätköpaikoissaan. Sentähden sai tulijyrä edetä kentän yli vain niin nopeasti kuin jalkaväki voi sitä taistellen seurata. Tämä nopeus oli etukäteen määrättävä, sillä huolimatta kaikista yrityksistä ja kaikista aivojen ponnistuksista ei oltu keksitty mitään taktillis-teknillistä keinoa näiden tulijyräin ohjaamiseksi. Myöskin pinnanmuodostus ja maaperä oli otettava huomioon jalkaväen etenemistä laskettaessa ja tulijyrän kulkunopeutta määrättäessä. Vahvemmin varustetut vihollislinjat kysyivät pitempää taistelua ja vaativat pysäyttämään tulijyrän pitemmäksi aikaa. Näin saattoi tulijyrän tunkeutuminen kilometrin verran eteenpäin vaatia noin yhden tunnin ajan. Aina huomattiin haitalliseksi, jos tulijyrä pääsi jalkaväen edelle. Hyökkäys joutui silloin hyvin helposti pysähdyksiin. Tulijyrää ei silloin voinut siirtää takaisin, tai ainakin se tuotti suurta ajanhukkaa. Mutta jalkaväellemme koitui tappioita, joita kaikkien johtajain tuli välttää.

Välimatkan lisääntyessä kävi tulijyrä ohuemmaksi; jo liian pienen kantovoimankin vuoksi joutui tykkejä pois toiminnasta. Viimein ei mikään kantovoima enää riittänyt, tuli lakkasi. Jalkaväki jätti nyt tulijyrän. Jo nyt oli tykistö pantava liikkeelle ja varustauduttava valmistamaan uutta jalkaväen rynnäkköä. Jalkaväki ei voinut tulla ilman sitä toimeen huolimatta kaikista lisäaseistaan ja sen käytettäväksi annetuista tykeistä.

Etukäteen ei voinut päättää, miten jalkaväki suoriutuisi taistelusta joutuessaan tykistötulijyrän ulkopuolelle. Oli järjestelmällisesti pidettävä huolta siitä, että järeä tykistö ja suunnattomat ampumatarvevarastot kulkivat jälessä. Juuri ammusvarastot ratkaisivat asian. Usein kuljetettiin mukana aivan liian paljon tykkejä. Oli tavattoman vaikea kuljettaa joukoittain kuljetusneuvoja ensin omien ja sitten vihollisen asemien ja kaikkien juoksuhautojen, piikkilankaesteiden ja syvien suppiloiden yli. Tämän vyöhykkeen silloittamiseksi tarvittiin huolellisia esitöitä ja paljon kaikenlaisia apuneuvoja.

Mitä hyökkäyksen myöhempään kulkuun tulee, piti ylin armeijanjohto tärkeimpänä seikkana sitä, että ensimmäisellä linjalla olevat divisioonat jatkoivat taistelua päiväkausia. Minä vastustin sitä käsitystä, että nämä jo toisena tai kolmantena päivänä olisi vaihdettava toisella linjalla oleviin divisiooniin. Sodan alussa olimme taistelleet viikkomääriä päästämättä joukkoja lepäämään. Tähän ei tietenkään nykyinen armeija enää pystynyt. Mutta niin taaja vaihto ei kuitenkaan vielä ollut tarpeen kuin monet halusivat.

Mitä enemmän hyökkäys edistyi, sitä enemmän se muuttui liikuntasodaksi. Kun korkeampien johtajien puolustustaistelussa piti pysytellä kaukana takana voidakseen todella ohjata taistelua, tuli heidän nyt olla edessä ja sitä lähempänä, mitä enemmän taistelu muuttui liikuntasodaksi. Tässä tuli johtajan tehdä nopeita päätöksiä ja asianhaarain vaatiessa innostaa omalla persoonallisella esimerkillään.

Lopulta tuli liikuntasodassakin, kuten Romaaniassa, Itä-Galitsiassa ja Italiassa oli käynyt, semmoinen rintama vastaan, jota ei toistaiseksi enää voitu murtaa. Meidän täytyi silloin asettua puolustusasemiin ja ryhmittyä syvään selkäpuolelle. Mutta oli vaikea tietää, milloin sopiva ajankohta oli tullut. Useinkin tuli käydyksi tarpeettomia taisteluja.

Suurissa hyökkäyksissämme olimme saaneet nähdä, miten tärkeä jatkuva veresten voimien saanti on. Selvää oli, että sitä teroitettiin mieliin. Oli tehtävä kaikki mahdolliset valmistukset, jotta hyökkäystä voitaisiin seurata varusasemien toiselle puolen rautateitse, maanteitse ja puhelimitse ja päästä yhteyteen asianomaisten laitosten kanssa vasta valloitetulla alueella.

Joukkojen opetus kaikilla sotanäyttämöillä tapahtui näiden periaatteiden mukaan. Romaaniaan lähetettiin erittäin kokenut kenraali, jonka piti harjoittaa joukkoja länsirintaman ohjelmaa seuraten, jotta niitä voitaisiin käyttää piakkoin Ranskassa rauhanteon myöhästymisestä huolimatta.

Lännessä pantiin jälleen toimeen kursseja korkeampia johtajia ja esikuntaupseereja varten, mutta myös alemmille johtajille ryhmäpäällikköön asti, joiden merkitys hyökkäyksen menestymiselle oli hyvin huomattava. Armeijassa syntyi vilkas elämä. Muokkaus ulottui rekryyttien harjoittamisesta aina sekajoukkojen opetukseen tai ampumakenttäharjoituksiin. Tulijyrän käyttöä ja jalkaväen etenemistä sen kintereillä harjoitettiin käyttämällä kovia panoksia. Kurin lujittamista piti jokainen johtaja nyt, kuten ennenkin, armeijamme ja kaiken menestyksen perustuksena. Sille annettiin sitä suurempi arvo, kuta selvemmin alkoi tuntua, että kotimaan vaikutus armeijaan oli turmiollinen. Samoin kuin rauhan aikana pidettiin erittäin tärkeänä kunkin yksityisen miehen erikoisharjoitusta, suurempia sekaharjoituksia oli vain harvoin.

Tehtiin kaikki, mikä oli mahdollista, sotajoukon kehittämiseksi hyökkäystaisteluun, samoin kuin sitä oli edellisenä vuonna harjoitettu puolustustaistelua varten. Upseerien kasvatustyötä ja tarkoin harkittuja ohjeita saa isänmaa kiittää siitä, että kuolleiden ja haavoitettujen lukumäärä meillä suuruudestaan huolimatta oli tuntuvasti pienempi kuin vihollisella. Umpimähkäisten arviolaskelmani mukaan ovat Englanti ja Ranska kuolleissa menettäneet paljon yli 2,000,000 miestä. Venäjä yhtä paljon. Jos lasken, että vain puolet venäläisistä on kaatunut taistelussa saksalaisia vastaan, mikä todellisuudessa lienee liian vähän, niin ovat viholliset menettäneet paljon yli 3,000,000 kaatunutta, kun taas kaatuneiden luku saksalaisten taholla on suunnilleen 2,000,000. Toisilla rintamilla kaatuneiden lukumäärän lasken yhtä suureksi ystävän ja vihollisen taholla. Suhde on siis meille edullinen ja tulee sitä edullisemmaksi, mitä enemmän asia selviää. Nämä luvut ovat hirvittäviä. Mutta siitä huolimatta ne todistavat, että me olemme koettaneet olla tunnollisia ankarassa vastuunalaisuudessamme sotilaitamme kohtaan.

Hyökkäystä valmistellessa ei unohdettu puolustustakaan, meidän kun täytyi olla varustautuneita vihollisen vastahyökkäyksiin. Puolustussodan perusteet pysyvät voimassa, vain tankkeja vastaan suunnatuille toimenpiteille annettiin huomatumpi sija. Niinpä jalkaväen seuralais-aseet hyökkäys- ja puolustussodassa tarkoittivat osaltaan myös tätä. Mitä suurinta huomiota kiinnitettiin siihen, että tykistö oppi välitöntä yksityisammuntaa tankkeja vastaan, mihin varsinkin soveltuivat kenttäkanuunat ja miinanheittäjät. Raskaiden konekiväärien ammuksia lisättiin. Yhä enemmän kokeiltiin tankkien tuhoamista kääröpanoksilla (geballte Ladungen), kaikki kokemukset, joita oli saatu niitä vastaan taisteltaessa, saatettiin joukkojen tietoon ja niiden mielipiteet asiasta otettiin huomioon.

Puolustusasemia tarkastettiin mahdollisten tankkihyökkäysten varalta, ansoja, tiesulkuja rakennettiin, miinojakin asetettiin ja useihin paikkoihin asetettiin tykkejä tankkien torjumiseksi. Luonnollisesti vaikuttivat näihin puolustustöihin työvoimain vähyys ja armeijassa vallitseva käsitys tankkihyökkäyksen tehosta.

Sotaministeriö teki meille tuontuostakin selkoa tankkien torjuntaan käytettävien välineiden rakenteesta koettaen lakkaamatta kehittää niitä.

Olin taas usein rintamalla ja vilkkaassa ajatuksenvaihdossa armeijain ylikomentojen kanssa hyökkäystaistelussa noudatettavasta taktiikasta ja hyökkäyksestä itsestään. Sain kuulla eri asioissa joukon lausuntoja vastaan ja puolesta. Vieläkin kaikuvat korvissani keskustelut tulijyrästä ja esikentästä. Lopulta täytyi minun ottaa ratkaiseva askel, sitä vaati velvollisuuteni. Taktilliset periaatteet tunnustettiin oikeiksi ja joukot omaksuivat ne mielellään. Ne jättivät joka suhteessa riittävästi tilaa yksityiselle toimintavapaudelle.

Olin läsnä useissa harjoituksissa ja keskustelin monien rintamalta tulleiden herrojen kanssa. Kävi ilmi, että joukkojen ei ollut helppo asettua vaadittuun väljään ryhmitykseen. Tuiki tarpeellista oli jatkaa harjoituksia pitkälle maaliskuuhun asti.

VIII.

Tammi- ja helmikuun kuluessa siirrettiin länsirintamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat asemistaan. Niiden tilalle asetettiin osittain muilta sotanäyttämöiltä saapuneita divisioonia. Tästä hetkestä alkaen oli niiden omistettava aikansa kokonaan harjoituksiin ja varusteluihin. Me emme saattaneet varustaa kaikkia divisioonia sotatarpeilla ja hevosilla yhtä suuressa määrin, vaan täytyi meidän tässä suhteessa antaa etusija ensinnä hyökkäykseen määrätyille divisioonille. Samalla tavoin meneteltiin divisioonain ulkopuolella toimivissa hyökkäysosastoissa, armeijatykistössä, järeässä tykistössä, miinanheittäjäosastossa j.n.e. Hyökkäysdivisioonain hevosille annettiin lisätty ravintoannos.

Ylin armeijanjohto on pitänyt valitettavana sitä, että armeijan keskuudessa näin muodostui "hyökkäys-" ja "asemadivisioonan" käsitteet. Se koetti ehkäistä tätä, voimatta kuitenkaan muuttaa tosiasiaa, joka nämä käsitteet oli synnyttänyt.

Me olimme vähitellen tuoneet hyökkäykseen kaiken, mikä ajateltavissa oli. Yksityisiä divisioonia oli vielä tulossa idästä.

Toivoimme niillä voimilla, joita joka taholta olimme koonneet, voivamme hyökätä 50 km:n levyisellä yhtenäisellä rintamalla. Oli laskettu saatavan 20-30 patteria ilman miinanheittäjiä jokaista kilometriä kohti. Noudattamalla säästeliäisyyttä joissakin paikoin voitiin hyökkäystä vieläkin laajentaa. Koko länsirintamalla oli meillä silloin suunnilleen 25-30 divisioonan ylivoima. Mutta ylivoima ei ollut niin tuntuva, sillä vihollisarmeijoilla oli käytettävänään runsaasti erikois-aselajeja ja myös aluejoukkoja, joita ei meillä siinä määrässä ollut. Mutta kuitenkin olivat voimasuhteet meille edullisemmat kuin milloinkaan ennen. Ne tarjosivat menestysmahdollisuuden. Me aioimme tehdä hyökkäyksen 50-60 divisioonalla. Länsirintaman muiden osien heikontumista ei voinut välttää.

Myös Itävalta-Unkarin puoleen oli ylin armeijanjohto kääntynyt. Se oli lähettänyt pattereita, mutta varustanut ne valitettavasti niin huonosti ampumatarpeilla, että meille oli niistä hyvin vähän apua. Itävalta-unkarilaisia divisioonia ei ollut saatavissa. Niiden miesluku oli liian alhainen ja saattaisi vasta myöhemmin kohota, kun muutamia satojatuhansia miehiä palaisi Venäjältä sotavankeudesta. Saksalaisten joukkojen poistaminen Italian rintamalta ja idästä, missä niiden hallussa oli ollut huomattava osa asemia, asetti muuttuneesta sotatilanteesta huolimatta entistä suuremmat vaatimukset itävalta-unkarilaisille joukoille.

Hyvin mielellään olisi ylin armeijanjohto ottanut XV:n turkkilaisen armeijaosaston länsirintamalle; mutta Turkin armeijan surullinen tila pakotti lähettämään sen Aasiaan. Myöhemmin kaduin tätä. Kun Enverillä oli yhä vain Kaukaasia mielessään, vei hän osaston Batumiin, missä se joutui olemaan hyödyttömänä. Paljon parempaan tarpeeseen olisi se joutunut lännessä.

Bulgaaria tarvitsi joukkonsa Makedonian rintamalla; armeijan lukumäärään nähden se olisi kyllä kyennyt lähettämään joukkojaan länteen; mutta se ei osoittanut mitään ymmärtämystä sodan yhteisiä pyrkimyksiä kohtaan. Se ei aikoinaan ollut tahtonut kulkea edes Tonavan yli, ja nyt se luovutti sangen vastahakoisesti saksalaisia joukkoja Makedoniasta, vaikka kysymyksessä olikin vain muutama jääkäripataljoona ja joku määrä pattereita ja vuoristokonekiväärijoukkoja. Ne bulgaarialaiset joukot, jotka tulivat Dobrudshasta näiden sijalle, olivat lukumäärältään huomattavasti voimakkaampia. Me jätimme saksalaisiakin joukkoja. Poistuvien saksalaisten joukkojen sotatarvevarasto jätettiin sinne tai korvattiin erityisillä aselähetyksillä.

Meillä oli runsaasti sotatarpeita sotaliikkeen jatkamiseen lännessä. Sitävastoin oli tila, mitä täydennysjoukkoihin tulee, hyvin huolestuttava, meidän anomuksemme eivät olleet saaneet mitään aikaan. Sotaministeriö luovutti todellakin syksyllä 1918 tapahtumain pakotuksesta miehistöä kotimaan joukoista ja varusväestä, joka olisi jo aikaisemminkin voitu liittää armeijaan. Ylimmällä armeijajohdolla itsellään oli vielä reservejä itäarmeijassa ja Romaaniassa olevassa varusväessä, niistä kun voitiin ottaa sitä mukaa kuin asema lujittui kaikki 35 vuotta nuoremmat miehet. Täten heikkeni näiden joukkojen taistelukyky huomattavasti. Erikoisaselajeissa ja etappijoukoissa oli ylimmällä armeijanjohdolla vielä voimanlähde, joskaan ei erittäin tuottava. Minä koetin myös saada yhä enemmän naisia kiinnitetyksi työhön, jotta miehet vapautuisivat. Naisista oli muodostettava apupuhelinkunta.

Täyteväkikysymyksen ei olisi tarvinnut olla niin epäsuotuisa. Karkureina karisi armeijasta väkeä tavattoman paljon. Niiden lukumäärä puolueettomissa maissa, kuten esim. Hollannissa, nousi kymmeniin tuhansiin. Vielä useammat oleskelivat huolettomina kotimaassaan, ja sen sietivät vaieten toiset saman kansan jäsenet, eivätkä viranomaisetkaan mitenkään häirinneet heitä. Nämä ja piileskelijät rintamalla, joita myöskin oli useita tuhansia, alensivat ratkaisevalla tavalla taistelevien joukkojen voimaa, etupäässä jalkaväessä, missä niitä oli eniten. Jos kaikki nämä olisi pysytetty armeijassa, ei täyteväkikysymys olisi käynyt niin kireäksi. Lisää täyteväkeä olisi kyllä voitu hankkia, jos kotimaassa olisi ollut oikeata halua sodankäyntiin. Tällä halulla oli ratkaiseva merkitys, mutta sitä ei ollut olemassa.

Sota nielee ihmisiä. Se kuuluu sodan luonteeseen. Nykyaikainen puolustussota vaatii enemmän uhreja kuin hyökkäys, sekin puhuu jälkimäisen puolesta. Elo-, syys- ja lokakuu vuonna 1918 maksoivat meille paljon enemmän kuin maalis-, huhti- ja toukokuu samana vuonna. Viimeksimainittujen kuukausien menetyksenä olivat suurimmaksi osaksi lievästi haavoittuneet, jotka palasivat takaisin. Ne vangit, jotka menetimme puolustustaistelussa, täytyi meidän merkitä lopullisesti hukatuiksi. Valitettavasti oli itsestään selvää, että tappiot joka tapauksessa kaikista taktillisista varokeinoista huolimatta tulivat olemaan hyvin suuret, kun taistelussa käytettiin niin suuria joukkoja.

Vaikeuksista täyteväkeen nähden ei ollut päästy maaliskuussa 1918, vaikka käytettävänä olikin muutamia satojatuhansia miehiä. Ne alkoivat olla yhä enemmän uutena epävarmana tekijänä valtavassa voimainmittelyssä. Englanti ja Ranska saivat myös taistella samanlaisia vaikeuksia vastaan. Syksyllä 1917 kuului englantilaisiin divisiooniin vielä kaksitoista pataljoonaa, nyt yhdeksän. Ranska oli Aisnen--Champagnen taistelun jälkeen laskenut hajalle yli 100 pataljoonaa ynnä paikallis- ja paikallisreservijoukkoja. Amerikkalaiset joukot, joiden taistelukyky ei saattanut olla suuri, eivät olleet vielä saapuneet. Sukellussota oli jatkunut edelleen, emme voineet tietää, kuinka paljon tonnistoa entente voisi käyttää joukkojen kuljetukseen.

Armeija oli voittanut edellisen vuoden taistelujen jättämät raskaat sielulliset vaikutukset, se kun tiesi nyt siirryttävän puolustuksesta hyökkäykseen. Henki tuntui kauttaaltaan lujittuneen, mutta maaliskuussa 1918 ei voinut olla näkemättä, että maanalainen myyräntyö paikoittain edistyi. Vuoden 1899 ikäluokan saavuttua rekryyttikeskuksiin alkoi kuulua valituksia tästä täyteväestä ja sen moraalisesta tilasta. Tehtiin sekin hämmästyttävä huomio, että useilla rekryyteillä oli suuria rahavaroja käytettävänään. Tämä vaikutti varmaan äärettömän katkeroittavasti vanhempiin miehiin, jotka olivat olleet kauan rintamalla.

Henkisen sotakuntoisuuden kohottamiseksi kotimaassa ei tehty mitään. Epäkohdat sotatalouselämässä olivat päivä päivältä käyneet räikeämmiksi. Armeijan kohonnut mieliala heijastui nyt vähän aikaa kotimaassakin ja oli omiaan johtamaan harhaan. Suuren joukon henki pysyi kylmänä, vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, se oli vaipunut omiin harrastuksiinsa ja huoliinsa, mutta ne eivät johtuneet siitä, että sodan lopputulos näytti peloittavalta. Kotimaa ei kyennyt enää terästämään armeijan hermoja; se jäyti jo sen ydintä; me emme voineet tietää, kuinka laajalle riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyö oli levinnyt. Tammikuun lopulla 1918 tehdyt lakot loivat vielä kerran räikeätä valoa sen pyrkimyksiin; tämä puolue kasvoi yhtämittaa ja oli taatusti johtajainsa hallittavana samalla kuin ammattikuntien vaikutusvalta väheni.

Hallituskaan, vaikka se esiintyikin pontevasti lakkoja vastaan, ei niissä huomannut ajan merkkejä enempää kuin syksyllä 1917 meriväen levottomuuksissa. Voimakkaalla kädellä oli ryhdyttävä järjestystä ylläpitämään Saksassa siinäkin tapauksessa, että sotatarpeiden tuotanto hetkeksi vähenisi, tämä asia selvisi yhä enemmän. Muussa tapauksessa oli pelättävissä, että kumoukselliset pyrkimykset tuottaisivat meille vielä paljoa suurempaa vahinkoa. Hallitus tunsi sen kannan, mikä ylimmällä armeijanjohdolla oli tässä asiassa. Noina päivinä edistettiin tuntuvasti Saksan vallankumousta. Reinickendorfissa perustettiin silloin, niinkuin nyt vasta olen saanut tietää, Saksan ensimmäinen työ- ja sotamiesneuvosto. Täten oli todellisuudessa meidän omassa keskuudessamme syntynyt arka kohta taistelussa olemassaolomme puolesta. Ratkaisevaa merkitystä sotaan nähden en uskonut sillä vielä olevan. Uskoni Saksan kansaan oli suurissa piirtein vielä järkkymätön.

Rintamalla olevilla johtajilla ja joukoilla oli samoin kuin ylimmällä armeijanjohdolla tunne, että ne voivat täyttää tulevissa taisteluissa vaatimukset, jotka niille asetetaan. Toivoimme saavuttavamme voiton, vaikka joukot eivät enää olleetkaan samanlaisia kuin vuonna 1914, ne olivat ainoastaan jonkinlaista suuren sotilaallisen kokemuksen saavuttanutta nostoväkeä. Vihollisen laita ei ollut paremmin. Milloin olimme hyökänneet samanlaisilla ja vieläkin vähemmin hyökkäykseen koulutetuilla joukoilla, olimme saavuttaneet voiton. Emme tosin tienneet, mihin tulokseen pääsisimme, saisimmeko murretuksi vihollisen rintaman ja suoritetuksi ratkaisevan sotaliikkeen, vai olisiko hyökkäys tulokseton. Tämä oli epätietoista -- kuten kaikki sodassa.

Helmikuun 13:ntenä tapahtuneessa asiain esittelyssä Homburgissa lausuin keisarille ja valtakunnankanslerille vastaisista tapahtumista lännessä seuraavaa:

"Taistelu lännessä on valtavin sotilaallinen tehtävä, joka milloinkaan on uskottu millekään armeijalle ja jossa Englanti ja Ranska kahden vuoden aikana ovat tehneet turhia yrityksiä. Puhuin eilen 7:nnen armeijan johtajan kanssa; hän sanoi olevansa sitä enemmän tehtävän suuruudesta tietoinen, mitä enemmän hän sitä ajattelee. Näin ajattelevat kaikki vastuunalaisuutensa tuntevat miehet länsirintamalla; luulen myös itse koko olemuksessani tuntevani tämän sotilaallisen päämäärän valtavuuden, minun kun tulee kenraalisotamarsalkalle luoda niiden ehdotusten pohja, joille Hänen Majesteetiltaan pyydetään lopullista vahvistusta. Tämä tehtävä saa onnellisen ratkaisun vain siinä tapauksessa, että sodankäynti vapautuu kaikista sietämättömistä kahleista, kun viimeinenkin mies on saatettu mukaan ottamaan osaa ratkaisuun ja on sen hengen läpitunkema, jonka rakkaus keisariin ja valtakuntaan ja luottamus sotilaallisen johdon voimaan ja isänmaan suuruuteen antaa. Näitä sielullisia seikkoja ei saa arvioida liian vähiksi, ne antavat voimia suurimpiin urotöihin. Niitä täytyy kohottaa voimakkaalla esiintymisellä idässä.

"Länsiarmeija odottaa tilaisuutta näyttää, mihin se kykenee. Ei tule luulla, että tästä hyökkäyksestä tulee samanlainen kuin Galitsiassa ja Italiassa; siitä tulee valtava kamppailu, joka alkaa yhdessä kohden, jatkuu toisessa ja vaatii pitkän ajan, on vaikea, mutta on oleva voittoisa..."

Menestyksen huippuna olisi sotaliike, jossa saisimme panna liikkeelle koko etevämmyytemme. Sen saavuttaminen oli viimeinen päämäärämme. Jos se ei onnistuisi ensi hyökkäyksellä, täytyisi sen onnistua myöhemmin. Luonnollisesti olisi asema silloin jo epäsuotuisampi; missä määrin, se riippui amerikkalaisten apuvoimien saapumisesta ja niiden arvosta, samoin niistä tappioista, joita vastaiset taistelut tuottaisivat meille ja vihollisille. Kaikki tarkoitti tässä suhteessa suotuisan tilaisuuden käyttämistä. Otin tietenkin huomioon, että meidän oma armeijamme tulisi heikentymään. Se ei vain saanut heikentyä yhtä paljon kuin vihollinen. Jatkuvilla hyökkäyksillä pitäisimme myös huolen siitä, että aloite pysyi meidän käsissämme. Näihin päämääriin minun täytyi tyytyä.

Ilmoitin keisarille, että armeija oli koossa ja astui hyvin valmistuneena täyttämään "historiansa suurinta tehtävää".

HYÖKKÄYS LÄNNESSÄ 1918.

I.

Vaikea oli ratkaista, missä oli hyökättävä. Tämä oli päätettävä pian. Joukkojen keskittäminen ahtaalle alalle, suurien ampumatarvevarastojen ja kaikenlaisten muiden tarpeiden kuljetus rautateitse, joukkojen omat työt, kuten patteriasemien kiveäminen, teiden naamioiminen, suojuslaitteiden rakentaminen lentäjille ja ampumahautojen silloittamislaitteet ja viimein rintamaansijoitus ennen taistelua kestivät viikkoja, vaativat kaukonäköistä arviointia ja yksityiskohtaisia esitöitä. Tietysti oli tässä se vaara tarjona, että kaikki ennen aikaansa tulisi tunnetuksi. Siksi olikin niillä rintamilla, joilla ei hyökätty, ryhdyttävä töihin, joilla johdettiin huomiota pois varsinaisista varusteluista ja jotka samalla olivat perustuksena tuleville hyökkäyksille. Mutta suurin osa käytettävissä olevista työjoukoista toimi jo aikaisin hyökkäysrintamalla. Valmistukset muilla paikoin eivät voineet olla perinpohjaisia. Mutta harhaanjohtamisen mahdollisuus oli kuitenkin. Ja sitä oli täydennettävä johtamalla puolusttusliikkeitä huolellisesti.

Siitä, mikä olisi valittava hyökkäyskohdaksi, keskustelin armeijaryhmäin johtajain ja esikuntani herrojen kanssa ja kuulin heidän mielipiteitään. Kolme kohtaa tuli kysymykseen: Flanderissa Ypernin Lensin väli, rintamaväli Arrasista St. Quentiniin tai La Fèreen; Verdunin kummallakin puolella olevat kohdat, linnoitus poisluettuna. Kaikilla kolmella mahdollisuudella oli, niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, etunsa ja varjopuolensa.

Vahvoja vihollisvoimia oli Ypernin ja Arrasin ympärillä Ailetten asemien edessä ja siitä itään Verduniin asti, heikoin kohta oli St. Quentinin kummallakin puolella; pohjoisempana oli vihollisjoukkoja ollut taajemmassa Cambrain taistelusta saakka.

Pohjoisessa tuottivat pintasuhteet hyökkäykselle vaikeuksia. Lysalangon kuljettavuus Lillen länsipuolella, jonka kautta päävoimien tuli hyökätä, oli hyvin riippuvainen vuodenajasta ja ilmastosuhteista. Ei voinut luottaa siihen, että siellä ennen huhtikuun puoliväliä saattoi liikkua muualla kuin teillä. Tämä oli hyvin myöhäistä amerikkalaisten joukkojen saapumisen vuoksi.

Keskimäinen hyökkäysalue ei maanlaatuun nähden tuottanut mitään vaikeuksia, mutta hyökkäyksen edistyessä oli voitettava Sommen taistelun aikuiset suppilokentät.

Verdunin luona tapahtuisi hyökkäys hyvin vuorisessa seudussa.

Nämä molemmat hyökkäykset voisivat alkaa vuodenajasta riippumatta.

Taktillisessa suhteessa tuntui keskimäinen alue suotuisimmalta, siinä oli vihollisen heikoin kohta, maanlaatu ei tuottanut hankaluuksia. Ja hyökkäys voitiin tehdä milloin hyvänsä.

Strateegisesti katsoen oli pohjoinen hyökkäys siinä mielessä edullinen, että sen kautta saavutettaisiin suuri, mutta kuitenkin rajoitettu päämäärä. Sen kautta voisimme lyhentää rintamaa, jos meidän onnistuisi valloittaa Calais ja Boulogne. Verduninkin luona hyökkäys voisi aiheuttaa rintamansuoristuksen, jonka arvo oli pikemmin taktillista laatua. Keskimäinen hyökkäys levisi näennäisesti hyvin laajalle. Se voitiin estää, jos painopiste siirrettiin Arrasin ja Péronnen väliseen seutuun, rannikkoa kohti. Jos tämä isku teki aukon, niin oli tietysti strateeginen menestyksemme suunnaton, sillä silloin me erottaisimme Englannin armeijan pääosat Ranskan armeijasta ja työntäisimme ne rannikkoa kohti.

Minä kallistuin keskimäisen hyökkäyksen puolelle. Sen aiheuttivat aikakysymys ja taktilliset syyt, ensi sijassa vihollisen heikkous. Tietenkään en voinut olla selvillä siitä, oliko tämä pysyvää laatua. Taktiikka oli asetettava puhtaan strategian edelle. Ilman taktillista voittoa ei strateegistakaan voi saavuttaa. Strategia, joka ei ota huomioon taktiikkaa, on jo etukäteen tuomittu tuloksettomaksi. Ententen hyökkäykset kolmena ensimmäisenä sotavuonna tarjoavat tästä runsaasti todisteita.

Kun hyökkäykseen saatavissa olevat divisioonat oli määritelty, samoin kaikki hyökkäysvälineet, päätettiin, että rynnistys oli tehtävä Arrasin kaakkoispuolelta Croisillesin ja Moeuvresin välistä ja, jättämällä Cambrain kaari väliin, Villers-Guislainin ja Oisen välistä St. Quentinin eteläpuolella. Samaan aikaan oli tehtävä paikallinen rynnistys La Fèrestä käsin.

Hyökkäyksen valmistelut ja johto vaativat kahden armeijanylikomennon uusien etappien sijoittamista entisten väliin. 17:s armeijanylikomento, entinen Italian rintamalla ollut 14:s, jonka päällikkönä oli kenraali Otto v. Below ja esikunnanpäällikkönä kenraali Krafft v. Dellmensingen, sijoitettiin 6:nnen ja 2:sen armeijan väliin Arrasia vastapäätä. 18:s armeijanylikomento, entinen Woyrschin armeijaryhmänkomento, jonka päällikkönä nyt oli kenraali v. Hutier ja esikunnanpäällikkönä kenraali v. Sauberzweig, siirrettiin 2:sen ja 7:nnen armeijan väliin St. Quentinia ja La Fèreä vastapäätä. 17:nnen armeijan raja 6:tta armeijaa vastaan kulki noin Lensin ja Arrasin puolivälissä ja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Moeuvresin luona, 18:nnen armeijan raja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Omignon-puron luona ja 7:ttä armeijaa vastaan aivan La Fèren eteläpuolella.

17:nnen armeijan oli siis hyökättävä Croisillesin--Moeuvresin kohdalta, 2:sen ja 18:nnen armeijan Villers-Guislainin ja La Fèren väliltä; 17:nnen ja 2:sen armeijan piti tehdä kevennyshyökkäyksiä toistensa hyväksi ja sisäsiivillään katkaista Cambrain kaaressa olevalta viholliselta paluu ja sitten murtautua Croisillesin ja Péronnen välillä läpi. 18:nnen armeijan tehtävänä oli yhdessä 2:sen armeijan äärimäisen vasemman siiven kanssa lähettää hyökkäysjoukkoja eteläänpäin. Armeijain voimasuhteet ja niiden varustaminen hyökkäysvaunulla oli saatettu näiden tehtävien mukaisiksi.

17:nnen ja 2:sen armeijan tuli suorittaa pääratkaisu kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluvina. 18:s armeija siirtyi Saksan kruununprinssin armeijaryhmään. Minulla oli mielessäni marraskuussa 1914 tehty Puolan-retki ja pidin siksi tärkeänä saada mahdollisimman laajasti vaikuttaa taistelun kulkuun. Se kävi vaikeaksi, kun vain yksi armeijaryhmä oli johtavana; silloin toiminta kulki liian helposti joka asiassa korkeamman viraston vaikutuksen mukaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän apukeinoja oli käytettävä hyökkäyksen hyväksi mahdollisimman laajassa mitassa. Ylläesitetty komennon jako teki sen helpommaksi. Lisäksi tuotti kenraalisotamarsalkalle ja minulle myös inhimillistä iloa saada hänen keisarillinen korkeutensa kruununprinssi mukaan ensimmäiseen suureen hyökkäykseen lännessä, kun strateeginen tilanne sitä vaati. Dynastiset seikat eivät toimintaani määränneet. Tunnen syvää uskollisuutta kuningastani kohtaan, mutta olen riippumaton mies enkä mikään liehakoitsija.

Edellytettiin, että hyökkäys laajenisi pohjoisessa Arrasin suuntaan, etelässä Oisen vasemmalle rannalle.

Harhaanjohtohyökkäyksiä tehtiin, samoin esitöitä tulevia hyökkäyksiä varten:

kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä Ypernin ja Lensin välillä,

Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä etupäässä Reimsin ja Argonnien välillä,

vastamuodostetussa v. Gallwitzin armeijaryhmässä Verdunin vanhoilla taistelukentillä,

ja herttua Albrechtin armeijaryhmässä Lothringenissa olevan Saarburgin ja Markirchin välillä ja Sundgaussa.

v. Gallwitzin armeijaryhmä muodostettiin, kun Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli venynyt St. Quentinin suunnalle ja sen huomio joutui liian kauas Verdunistä. Kenraali v. Gallwitz johti välittömästi 5:ttä armeijaansa, sen ohella armeijaosasto C:tä.

Herttua Albrechtin armeijaryhmään siirrettiin Lothringeniin 19:nnen armeijanylikomennon nimellä saksalainen eteläarmeijan ylikomento, jonka päällikkönä oli kenraali v. Bothmer ja esikunnanpäällikkönä eversti v. Hemmer; viimeksimainittu oli jo idässä samanlaisessa asemassa osoittanut kuntoaan; armeijanylikomento A otti hoitaakseen Saarburgin--Markirchin välin.

Kaikilla rintamilla pidettiin joukot puolustusvalmiina siltä varalta, että vihollinen ryhtyisi hyökkäämään tai tekisi vastahyökkäyksen. Muutamissa kohdin oli tässä tapauksessa valmistauduttu peräytymiseen.

Tämän luonnoksen mukaan oli tammikuun puolivälistä alkaen suunnitelmallisesti ja mitä suurimmalla huolella tehty työtä. Jo helmikuun alussa määrättiin maaliskuun 21:s hyökkäyspäiväksi, vaikkakaan olosuhteet idässä eivät suinkaan olleet selvät. Sotatilanne vaati ratkaisua. Muuttaa voi ylin armeijanjohto myöhemminkin, mutta ei aloittaa alusta.

Armeijanylikomentojen, kenraalimajoitusmestarin, pääintendenttien, kenttärautatiepäällikön ja suppeamman esikuntani herrain toimenpiteet täydensivät oivallisesti toisiaan. Matkustaessani rintamilla tulin vakuutetuksi siitä. Tällöin keskustelin kaikista asiaankuuluvista kysymyksistä, sovittelin ja autoin. Armeijain ja armeijaryhmäin esikuntien päällikköjen annoin pitää lyhyitä esitelmiä seudusta, joukkojen jaosta, tykistötaistelusta, esitöiden nykyisestä kannasta. Ohjeissani panin suurimman painon kruununprinssi Rupprechtin 17:nnen ja 2:sen armeijan sisempien siipien yhteistyöhön Cambrain kaaren katkaisemiseksi, koska tästä riippui paljon, ja minusta näytti, että 17:s armeija oli suunnannut katseensa liian aikaisin länteen. Molempien armeijaryhmien yhteistyöstä 2:sen ja 18:nnen armeijan välisellä liitoskohdalla neuvoteltiin myös. Valmistustyöt sujuivat suunnitelman mukaisesti. Kaikkialla ilmeni luottamusta asiaan. Kaikki liittyi yhteen kuin kellon koneistossa. Varmaa oli, että armeijat määräpäivänä olisivat taisteluvalmiit.

Pidin tarpeellisena käyttää mahdollista voittoa kiihoitusvälineenä vihollisen rauhankaipuun lujittamiseksi. Eversti v. Haeften oli laatinut tästä lentokirjasen. Lähetin sen valtakunnankanslerille, joka nähtävästi toimitti sen ulkoasiainvirastoon; mitään oleellista ei saatu aikaan.

Valtakunnankansleri tiesi selvästi aikeemme hyökätä länsirintamalla. Tällä syyllä oli ylin armeijanjohto kiirehtinyt diplomaattisia neuvotteluja idässä ja tällähän oli myös perusteltu päätöstä sanoa irti aselepo Venäjän kanssa. Hän tiesi miten suuren merkityksen me annoimme hyökkäykselle. Lähetin valtakunnankanslerille myös ilmoituksen hyökkäysajasta. Mitään muuta keinoa kuin taistelu ei Saksalla ollut, jolla se saattoi tehdä vihollisen rauhaan taipuvaksi. Tätä varten oli ensi työksi Lloyd Georgen ja Clemenceaun asemaa horjutettava sotilaallisen voiton avulla. Ennen ei rauhaa voinut ajatella. Koko maailma, myös entente, tiesi, että me tekisimme hyökkäyksen lännessä. Clemenceau puolusti puheessaan, jonka hän muistaakseni piti maaliskuun 6:ntena, selvästi ja jyrkästi sodan jatkamista huolimatta tapahtumista idässä ja huolimatta tulevasta Saksan hyökkäyksestä.

Tänä hetkenä en voinut uskoa mihinkään oikeusrauhaan. Sopimusrauhan oli vihollinen tähän asti joka kerta hylännyt. Pitikö meidän asiain nykyisellä kannalla tarjota sille Elsass-Lothringen, osia Posenista ja sotakorvausta?

Valtakunnanhallitus ei myöskään maininnut mitään rauhanmahdollisuuksista. Valtiosihteeri v. Kühlmann, jonka piti johtaa koko ulkopolitiikkaa, oli ensin Brestissä ja sitten Bukarestissa. Ei valtakunnankanslerin eikä hänen ollut onnistunut solmia mitään suhteita, jotka olisivat voineet johtaa rauhaan taisteluja enää jatkamatta. He lienevät jatkuvasti pyrkineet siihen, huolimatta ententen torjuvasta menettelystä Brestin kutsuun nähden. Heidän velvollisuutensa oli, jos mahdollista, säästää kansaa ja armeijaa tulevilta taisteluilta. Kreivi Hertlingin helmikuun 25:ntenä antama selitys, jossa hän asettui presidentti Wilsonin helmikuun 11:ntenä laatiman nootin neljän pykälän pohjalle, ei ollut saanut osakseen mitään vastakaikua ententen puolelta.

Eversti v. Haeften oli näinä päivinä ollut ulkomailla neuvottelemassa propaganda-kysymyksistä. Tällöin joutui hän minun tietämättäni kosketuksiin erään vihollismaan kansalaisen kanssa, joka hyvin tunsi Lontoon ja Washingtonin asianomaisten virastojen tarkoitukset ja pyrkimykset. Eversti v. Haeften teki minulle suullisesti selkoa näistä. Silloiset rauhanehdot olivat niin ankarat, että ainoastaan voitettu Saksa olisi ne voinut hyväksyä. Eversti ilmoitti minulle edelleen, että silloinen valtiopäivämies Konrad Haussmann, kuten tämä myöhemmin vakuuttikin tapahtuneen, ja herra Max Warburg-Hamburg olivat tehneet työtä rauhan saavuttamiseksi -- kumpikin yhtä huonolla menestyksellä. Hallitus ei milloinkaan ole maininnut minulle näistä tapahtumista, luonnollisesti se tunsi ne. Sitä enemmän ihmettelin, ettei sen puolelta kumottu huhuja, joiden mukaan rauha maaliskuussa raukesi vain sen tähden, että minä välttämättä vaadin hyökkäystä. Pyysin henkilökohtaisesti valtakunnankansleria ja varakansleria tekemään sen. Kumpikaan ei sitä tehnyt eikä myöskään antanut minulle minkäänlaista selitystä.

II.

Maaliskuun alussa siirrettiin suuri päämaja pois Kreuznachista, missä se oli ollut yli vuoden.

Spaahan oli sillä välin järjestetty uusi päämaja. Saimme siellä hyvin hyvän majoituksen. Virkahuoneet olivat Britannique-hotellissa, missä minä olin asunut jo syksyllä 1914 Belgiaan marssittaessa. Spaa oli melkoista lähempänä rintamaa ja siinä ja Verviers'ssä oli tilaa ylimmän armeijanjohdon kaikille osastoille. Mutta taistelun ja liikkeiden ohjaukseen oli sekin vielä liian kaukana rintamalta. Sen tähden olin suunnitellut Avesnesia päämajaksi vahvistetulle taisteluliikeosastolle. Täältä voi automobiililla päästä helposti rintaman kaikkiin eri kohtiin. Tarkoitukseni oli saada itse nähdä niin paljon kuin mahdollista ja lähettää myös esikuntani herroja seuraamaan tapahtumia, jotta heidänkin kauttaan voisin saada välittömiä vaikutelmia.

Maaliskuun 18:ntena lähdimme ylisotamarsalkka ja minä ynnä vahvistettu taisteluliikeosasto Avesnesiin. Virastohuoneemme siellä eivät olleet hyvät, kaikki oli liian ahdasta, mutta siihen täytyi tyytyä. Olimme valinneet tämän paikan, koska 18:s armeijanylikomento oli ollut sinne sijoitettu ja puhelinverkko tarvitsi vain vähän täydennystä.

Meidän kasinomme oli ensin hyvin kolkko, mutta myöhemmin löysimme miellyttäviä huoneita. Luovutimme elintarpeita niiden omistajille ja kalustimme huoneet Spaasta tuoduilla huonekaluilla. Oleskelu siellä ja ruoka-ajat soivat hermoille levähdystä, jonka tarpeessa me kaikki olimme.

Hänen Majesteettinsa aikoi tulla vasta päivää myöhemmin. Hän asui hovijunassaan, joka oli viety läheiselle asemalle.

Maaliskuun 20:nnen aamuna olivat koko hyökkäysrintamalla patterit, miinanheittäjät ja ammusvarastot etulinjojen takana, itse linjoilla, vieläpä osittain niiden edessäkin. Se oli aikamoinen saavutus, ja ihme oli, ettei vihollinen ollut nähnyt mitään eikä öisin kuullut liikettä. Välistä kyllä osui häirintätuli vahingossa pattereihimme, ampumatarvepinoja räjähti ilmaan. Kaiken tämän täytyi herättää vastustajan huomiota. Mutta kun samaa nähtiin pitkän rintaman kaikilla osilla, ei vihollinen voinut löytää mitään tukikohtaa varmoille johtopäätöksille.

Jalkaväkidivisioonat, jotka jo useita päiviä olivat olleet majoitettuina laajemmalle alalle hyökkäysrintamain taakse, olivat nyt lentäjäin katosten suojassa ahtaaseen sullottuina etumaisilla linjoilla sen kohdan takana, mistä hyökkäyksen piti alkaa. Vihollinen ei ollut myöskään huomannut 40-50 divisioonan marssittamista kokoon, eikä sen laaja urkkijajärjestelmäkään ollut saanut tietoonsa tätä. Marssit suoritettiin tosin öisin, mutta joukot kulkivat laulaen seudun läpi. Sellaisia joukkoja ei voi kätkeä. Vihollisen lentäjät eivät myöskään huomanneet helmikuun keskivaiheilta yhtämittaa kestänyttä vilkasta junaliikennettä hyökkäysrintamaa kohti. Se oli vilkas kautta koko rintaman, mutta painopiste oli selvästi Arrasin ja La Fèren välisen rintamaosan takana, minkä myös saksalaiset tarkastuslentäjät huomasivat.

Muutenkaan ei vihollinen ollut saanut mitään tietää; ainakin täytyi minun tulla siihen käsitykseen, sillä muussa tapauksessa olisivat sen puolustustoimenpiteet olleet voimakkaammat ja sen varajoukot saapuneet nopeammin. Sota on molemminpuolisesta ponnistelusta huolimatta epätietoisuutta; niin on se meillä ja samoin vihollisen puolella.

Maaliskuun 18:ntena ja 19:ntenä karkasi kaksi miestä eräästä miinanheittäjäkomppaniasta vihollisen puolelle. Muistiinpanoista, joita vihollisen puolelta löydettiin, sekä vankien kertomuksista päättäen he luultavasti antoivat tietoja tekeillä olevasta hyökkäyksestä.

Muilla rintamilla, etupäässä Lillen luona ja Verdunin edustalla, oli tykistötoiminta vilkastunut.

Puolipäivän aikaan 20:ntenä oli ylimmän armeijanjohdon tehtävä vaikea ratkaisu, oliko hyökkäys aloitettava 21:senä vai siirrettävä tuonnemmaksi.

Pieninkin lykkäys vaikeutti tavattomasti lähelle vihollista pienelle alalle koottujen joukkojen asemaa. Siellä vallitsi joka suhteessa jännitys, jota oli vaikea kestää. Massa ja sielullinen paino vaativat työntymistä eteenpäin.

Mutta tykistön vaikutus oli kaasun varassa, ja sen vaikutus oli taas riippuvainen tuulen suunnasta ja voimasta. Minä olin riippuvainen siitä, mitä ilmasuhteiden asiantuntija luutnantti tohtori Schmaus ilmoitti minulle kello 11 aamupäivällä ilmasuhteista. Tuulen voima ja sen suunta ei suinkaan ollut suotuisa 20:nnen päivän aamuun saakka; päinvastoin näytti melkein välttämättömältä hyökkäyksen siirtäminen tuonnemmaksi. Se olisi ollut minulle äärettömän vaikeaa. Siksi odotinkin suurella pelolla seuraavan päivän ilmatietoa. Vaikkei se ollutkaan erikoisen suotuisa, teki se hyökkäyksen kuitenkin mahdolliseksi. Kello 12 päivällä annettiin armeijaryhmille käsky, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä suunnitelman mukaisesti. Nyt ei sitä enää voinut peruuttaa. Kaiken täytyi mennä menoaan. Ylin armeijanjohto, päälliköt ja joukot olivat tehneet velvollisuutensa. Kaikki muu oli kohtalon kädessä: epäedullinen tuuli haittasi kaasun vaikutusta, sumu vaikeutti ja hidastutti jalkaväkemme liikkeitä ja esti etevää sotilaallista harjoitusta ja ohjausta pääsemään täysin oikeuksiinsa. Tämä oli useimpain käsitys sumusta; mutta kuului myös yksityisiä ääniä, jotka pitivät sitä edullisena.

Maaliskuun 21:senä noin kello 4 aamulla alkoi taistelu, jota käytiin valtavalla tulella 70 km:n levyisellä rintamalla Croisillesin ja La Fèren välillä. 2:selle ja 18:nnelle armeijalle oli aika suurin piirtein määrätty, 17:nnelle armeijalle, joka taisteli yksin, oli annettu suurempi toimivapaus. Näiden määräysten puitteissa saivat joukot toimia omintakeisesti.

Noin kaksi tuntia pommitti meidän koko tykistömme vihollisen pattereita, sitten alkoi suurin osa siitä taistella vihollisen ampumahautoja vastaan, joihin miinanheittäjätkin suuntasivat tulensa. Vähän ennen klo 9:ää keskittyi voimakas tykkitulemme tulijyrän tehtävään, ainoastaan osa pommitti enää vihollisen pattereita ja erikoisia tukikohtia. Jalkaväkemme ryhtyi hyökkäykseen.

17:s armeija, jolla oli voimakkain vihollinen vastassaan, pääsi hyökätessään vain vihollisen toisille asemille, tuliseinä oli jättänyt sen kauas taakseen; jalkaväki ei enää ollut sen vaikutuspiirissä. Se pysähtyi näiden asemien eteen saamatta tukea tykistöltä.

2:sen armeijan hyökkäyksessä oli jalkaväen ja tykistön yhteistoiminta parempi. Jalkaväki murtautui vihollisen toisiin asemiin.

18:nnen armeijan rynnistys sujui joka suhteessa säännöllisesti. Se eteni hyvin.

Maaliskuun 22:sena ei 17:nnen armeijan asema sanottavasti muuttunut, mutta 2:nen armeija, jota johdettiin yhtenäisesti ja voimakkaasti, löi vihollisen ja tunkeutui eteenpäin. 18:s armeija valloitti melkoisesti maa-aluetta. 17:s armeija näkyi antavan yksityisille ryhmille liian paljon taktillista vapautta. Sitävastoin oli yksityisten osastojen toiminta liian kiinteästi sidottu yhteen. Ylin armeijanjohto koetti saada yhtenäisyyttä johtoon.

Seurauksena 17:nnen armeijan asemasta oli, ettei vihollisrintaman katkaiseminen Cambrain mutkassa onnistunut, 2:nen armeija ei voinut myöskään saada kevennystä etenemisessään. Sen oli täytynyt itse raivata itselleen tietä eikä se siksi ollut päässyt niin nopeasti eteenpäin kuin olisi ollut suotavaa, jotta toisaalta 17:s armeija olisi saanut kevennystä. Näin ollen ei kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä voinutkaan Croisillesin ja Péronnen välillä saada niin suuria maa-alueita haltuunsa kuin alkuperäinen taistelusuunnitelma edellytti.

Maaliskuun 25:ntenä olivat 17:s ja 2:nen armeija kiivaasti taistellen kulkeneet kauas yli Bapaumen--Comblesin linjan, 18:s armeija oli valloittanut Neslen vähäisen vastarinnan jälkeen. 17:nnen armeijan taisteluvoimat olivat jo lopussa; se oli maaliskuun 21:senä ja 22:sena menettänyt liian paljon, nähtävästi siksi, että se taisteli liian ahtaissa puitteissa. 2:nen armeija oli kylläkin virkeämpi, mutta valitti jo suppilokentän vaikeuksia. Se ei päässyt enää Albertista eteenpäin. Sommen ylimeno tuotti sen vasemmalle sivustalle suurempia esteitä kuin vihollinen. 18:s armeija oli vielä täydelleen taistelukykyinen ja -haluinen; jo maalisk. 27:ntenä se valloitti Montdidier'n. Vastustaja muodosti pian Sommen pohjoispuolelle uuden rintaman, jonka voittaminen oli ehdottomasti käyvä vaikeaksi. Vihollisen vastarinta Amiensin suunnalla näytti heikommalta.

Alkuperäinen taistelusuunnitelma oli muutettava ja hyökkäystä jatkettaessa painopiste siirrettävä tähän suuntaan. Vieläkin minä toivoin, että meidän onnistuisi tehdä tärkeä sotaliike ja pidin sitä silmällä antaessani ohjeita armeijoille. Mutta 17:s armeija ei enää jaksanut edetä, 2:nen ja 18:s armeija saivat vielä suoritetuksi aluevalloituksia. Koetin yhä edelleen vahvistaa 2:sen armeijan vasenta siipeä ja saada sen samoin kuin 18:nnen armeijan viedyksi Amiensiä kohti.

Vihollisjoukkojen täälläkin lisääntyessä ja ryhtyessä hyökkäämään eivät hyökkäysvoimamme enää riittäneet, ampumatarpeiden kuljetus ei tyydyttänyt tarvetta, myös muonitusvaikeuksia ilmestyi. Teiden ja rautateiden kuntoonpano vaati kaikesta perinpohjaisesta ennakkoharkinnasta ja valmistuksista huolimatta liian paljon aikaa.

Kun 18:s armeija oli saanut järjestelmällisesti lisää ampumavaroja, teki se maaliskuun 30:ntenä hyökkäyksen Montdidier'n ja Noyonin välillä. Huhtikuun 4:ntenä seurasi 2:sen armeijan ja 18:nnen armeijan oikean siiven hyökkäys Albertin luona ja Sommen eteläpuolella Amiensiä kohti. Nämä taistelut olivat tuloksettomia. Voi ehdottomasti tunnustaa, että vihollisen vastustus oli lujempi kuin meidän voimamme. Emme halunneet taistella uuvutustaistelua. Sitä ei sallinut strateeginen eikä taktillinen tilanteemme. Siksi ylimmän armeijanjohdon täytyi yksissä neuvoin asianomaisten päälliköiden kanssa tehdä päätös Amiensin hyökkäyksen lopullisesta lakkauttamisesta, niin raskas kuin tällainen päätös olikin.

Entente hyökkäsi nyt puolestaan Albertin luona ja Amiensin kaakkoispuolella hajanaisesti ja saavuttamatta mitään. Huolellisen valmistuksen jälkeen yritti 2:nen armeija huhtikuun 24:ntenä vielä kerran Villers-Bretonneux'n luona tankkien avulla parantaa asemaansa. Se pääsikin hyvin etenemään, mutta ei kyennyt säilyttämään saavuttamiaan tuloksia.

Vasta vähitellen tyyntyi rintama Albertin ja Montdidier'n välillä, Aika ajoin puhkesi jälleen taisteluja, tilanne pysyi edelleen jännittyneenä. Uuden rintaman muilla osilla, Arrasiin ja Noyoniin päin, tyyntyi toiminta paljon aikaisemmin.

Huhtikuun 24:ntenä oli taistelu päättynyt. Se oli loistava asevoitto, se maine on aina säilyvä maailmanhistoriassa. Mikä englantilaisille ja ranskalaisille oli ollut mahdotonta, oli meille onnistunut, ja vielä lisäksi neljäntenä sotavuonna!

Strateegisesti ei sitä saavutettu, mitä maalisk. 23, 24 ja 25 p:nä saatettiin toivoa. Erikoista pettymystä aiheutti se, ettemme saaneet Amiensiäkään, jonka valloittaminen olisi tavattomasti vaikeuttanut yhteyttä vihollisen rintamain välillä Sommen etelä- ja pohjoispuolella Amiensin rautatierakennusten pommittaminen kauaskantavilla tykeillä ei korvannut tätä suinkaan täydesti. Mutta meidän joukkomme olivat kuitenkin lyöneet englantilaiset ja ranskalaiset ja osoittautuneet heitä etevämmiksi. Jos ne eivät saavuttaneet aina menestystä, joka olisi ollut mahdollinen, niin ei syy ollut yksin niiden taistelukyvyn vähentymisessä, vaan ennen kaikkea siinä, etteivät ne enää kaikkialla olleet kokonaan upseeriensa johdettavia. Elintarvevarastot, joita joukot sattuivat löytämään, pidättivät niitä. Täten kului kallista aikaa hukkaan.

Meidän taktiikkamme oli pääpiirteissään osoittautunut oikeaksi. 17:nnen armeijan taisteluissa esiintyneet ilmiöt eivät vaatineet perinpohjaista muutosta. Yksityisistä kokemuksista oli vain tehtävä lujemmat johtopäätökset. Ennen kaikkea oli jalkaväki saatettava vielä väljemmäksi. Useissa kohdin oli konekivääripesien valloittaminen tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia ja pidättänyt hyökkäystämme. Jalkaväkiryhmät eivät olleet aina pystyneet itsenäiseen toimintaan tai työskentelemään tyydyttävästi yhdessä seuralais-aseiden kanssa. Erikoisen vaikeaa oli joukon ollut hyökkäyksen jälkeen taas järjestyä puolustusasemiin, samoin määrätä, milloin hyökkäyksen jatkaminen ei enää tuonut menestystä. Kaikki joukot, etenkin ratsuosastot, olivat kärsineet ankaria tappioita vihollisen lentäjien heittämistä pommeista.

Uusien asemien strateegisesta tilasta ei voinut vielä antaa ratkaisevaa arvostelua, semmoisinaan ne eivät suinkaan olleet edullisia. Vielä ei voinut päättää, miten ylin armeijanjohto käyttäisi niitä, kun sotaliikkeet olivat vasta alulla. Avren siltavarustus oli taktillisesti hyvin hankala. Sen luovuttamisesta neuvoteltiin. Mutta kun vihollinen olisi siitä huomannut, että oli päätetty luopua jatkamasta hyökkäystä Amiensiä kohti, pidettiin se.

Uutta rintamaa oli nyt vahvistettava. Uupuneiden divisioonain tilalle tuotiin osittain uusia rauhallisemmista asemista, vähemmin rasittuneet jätettiin paikoilleen. Selkäpuolisten yhteyksien aikaansaamiseen pantiin kaikkialla mitä suurinta huomiota ja huolta. Mutta päätehtävää silmällä pitäen oli tärkeintä, että ne joukot, joita ei enää tarvittu uudella rintamalla, vietiin pois lepäämään, harjaantumaan ja vakiintumaan kurissa. Meidän täytyi kehittää reservijoukkoja tulevaa toimintaa ja vihollisen mahdollisten vastahyökkäyksien torjumista varten; nämä eivät kuitenkaan voineet olla muuta kuin puhtaasti paikallisia laadultaan.

2:sen armeijan joukot olivat erikoisesti kärsineet siitä, että olivat jääneet Sommen taistelukentän läntiseen reunaan. Ne saattoivat levätä kunnollisesti vasta niiden asemain itäpuolella, joista hyökkäykseen oli ryhdytty, vaikka meidän käsiimme tällä viholliselta valloitetulla alueella oli joutunut lukuisia vahingoittumattomia englantilaisia sotilasleirejä.

Meidän tappiomme eivät olleet mitättömät, olimme kauan kamppailleet suurten joukkojen kanssa. Prosenttimäärä 17:nnessä armeijassa oli liian korkea, upseerihukka suorastaan huolestuttava. Mutta runsaan saaliin ohella olimme saaneet noin 90,000 haavoittumatonta vankia, sitäpaitsi olivat vihollisen tappiot kuolleissa ja haavoittuneissa suuret. Monien lievästi haavoittuneiden takaisintulo oli mahdollinen lähitulevaisuudessa. Me olimme olleet hyökkääjiä ja kuitenkin, mitä tappioihin tulee, selviytyneet edullisesti.

Varustukset haavoittuneiden hoitoa varten eivät olleet kaikkialla riittäneet, vaikka kenttäsairaanhoito-osaston päällikkö oli tarkkaan tutkinut niitä ennen taistelua. Lukuisat lievästi haavoittuneet vaikeuttivat hoitoaan ymmärtämättömällä ja ikävällä kiirehtimisellään rintaman taakse.

Minulle itselleni oli taistelu käynyt hyvin kalliiksi. Vaimoni nuorin poika oli maaliskuun 23:ntena kaatunut lentäjäupseerina. Hän oli ensin tietymättömiin kadonnut. Laajalta taistelukentältä löysin haudan, jossa oli englantilainen kirjoitus: tässä lepää 2 saksalaista lentäjäupseeria. Surullinen tehtäväni oli todeta oman poikani identtisyys. Nyt hän lepää Saksanmaan povessa. Sota ei ole säästänyt minulta mitään.

Matka taistelutantereelle oli johtanut minut niiden molempien varuslinjojen läpi, joissa vastustajat niin kauan olivat seisoneet vastakkain. Vaikutus oli valtava: usean kilometrin levyinen kaistale hävitettyä ja autiota maata kulkee Ranskan läpi, tämän ententen aikaansaaman sodan tunnusmerkkinä!

Viholliseen teki tappio valtavan vaikutuksen. Pyynnöstäni huolimatta ei tätä meidän taholta diplomaattisesti käytetty hyödyksemme. Ranska vapisi. Se tahtoi saada täyden selvyyden Englannin ja Amerikan sotilaallisesta avusta. Clemenceau kääntyi liittoutuneitten puoleen. Englannissa vietiin kymmenentuhatta työmiestä hiilikaivoksista ja sotatarvetehtaista armeijaan eikä sittenkään aluksi voitu täyttää kymmentä divisioonaa. Ne hävisivät rintamalta ilmestyäkseen suurimmaksi osaksi vasta syksyllä. Asevelvollisuutta pitennettiin, mutta sen käytäntöönottamista Irlannissa ei vieläkään uskallettu ajatella. Lloyd George teki muuten kaikkensa. Kuten yhdestä hänen puheestaan aselevon solmimisen jälkeen käy ilmi, hän pyysi kiihkeästi Wilsonilta apua ja lähetti kaiken käytettävissä olevan laivaston -- välittämättä kärsikö Englanti siitä vai ei -- Amerikkaan noutamaa vastamuodostettuja joukkoja. Mitä me teimme? Uhrasimmeko me kaikkemme? Hyvä on tehdä vertailuja, jotta Saksan kansa myöhemmin painaisi mieleensä tämän sodan opetukset. Ainoastaan äärimäinen jäntevyys kelpaa sodassa.

Voiton saavuttamiseksi harjoittivat Englanti ja Yhdysvallat lisäksi väkivaltaista poliittista ja taloudellista painostusta Euroopan puolueettomia maita kohtaan ja kiristivät niiltä tonnistoa lievittääkseen omaa tonnistonpuutettaan. Sukellussota oli ajan pitkään sittenkin vaikuttanut tuntuvasti ja aikaansaanut kuljetuspulan maalla ja merellä. "Huhtikuussa toimivat sukellusveneet niin menestyksellisesti, että Englanti olisi tuhoutunut yhdeksässä kuukaudessa, jos hävitykset olisivat jatkuneet samalla nopeudella", selitti eräs englantilainen valtiomies alahuoneessa marraskuussa 1918. Etupäässä puolueettomista maista saadulla ja muulla tavoin hankitulla laivastolla Englanti kuljetti amerikkalaiset ihmismassat Ranskaan taajaan sullottuina laivoihin. Miehistöllä oli mukanaan vain omat varustuksensa. Sen, mitä ne Euroopassa tarvitsivat, antoivat Englanti, Ranska ja myös puolueettomat maat, etupäässä Espanja. Kokonaisuudessaan tämä oli väkivaltaisuutta, joka lyhyessä ajassa voi saada tavattomia aikaan, mutta jota ei olisi voitu jatkuvasti ylläpitää. Jos sotaa olisi jatkunut pitemmän aikaa, olisi vastavaikutus tullut.

Yhdysvaltain kauppakamarin tonnistovaliokunnan puheenjohtaja Edward A. Filene lausuu toukokuun 8:ntena 1918 ilmestyneen "New-York Worldin" mukaan seuraavasti:

"Liittolaisten vaatimuksesta lähetämme nyt järjettömän paljon miehiä Ranskaan. Lähetämme heidät ilman että meillä on riittävästi heidän ylläpitämiseensä tarvittavia laivoja. Kirjaimellisesti panemme nuorten miestemme hengen alttiiksi siinä uskossa, että Amerikka voi hankkia tarvittavan tonniston heidän tarpeittensa kuljettamista varten."

Häikäilemättömyys ja tarmokkuus johtivat tässäkin menestykseen.

Taistelun kuluessa olimme aloittaneet Pariisin pommituksen Laonin seudulta 120 km kantavalla tykillä. Tämä tykki oli tekniikan ja tieteen ihmesaavutus, Kruppin liikkeen ja sen johtajan Rausenbergerin mestariteos. Pommituksen aikaansaama vaikutus oli suuri Pariisissa ja Ranskassa. Osa väestöä pakeni pääkaupungista ja enensi siten levottomuutta, joka Ranskassa lisääntyi meidän voittojemme johdosta.

Pomminheittäjälaivastomme kiihkeä toiminta tähtäsi samaan päämäärään.

III.

Järjestelmällisesti suunnitellut yritykset hyökkäysrintamamme laajentamiseksi ja strateegisen asemamme parantamiseksi pantiin toimeen jo maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa.

Oisen vasemmalla rannalla teki 7:s armeija huhtikuun 6:ntena hyökkäyksen Coucy la Villen suuntaan Chaunysta ja La Fèrestä käsin, samoin niiden eteläpuolelta. Siinä työnnettiin ranskalaiset Oisen--Aisnen kanavan taakse. 18:nnen armeijan pitkä eteläkylki sai näin paremman turvan.

Arrasin suunnalla, pääjoukot Scarpen pohjoispuolella, oli 17:s armeija tehnyt rynnäkön jo kuukausien vaihteessa. Sen piti valloittaa Arrasin itä- ja pohjoispuolella olevat tärkeät kukkulat, seuraavana päivänä yhtyä 6:nteen armeijaan Lensistä käsin, edetäkseen täälläkin kukkuloille. Kumpaakin hyökkäystä pidin erittäin tärkeänä. Kaikkiin Lys-tasangon taisteluihin vaikuttaisi ratkaisevasti, jos meillä oli käsissämme ylänköseutu.

Erittäin voimakkaasta tykkien ja ampumatarpeiden käytöstä huolimatta ei 17:nnen armeijan hyökkäys Scarpen kummallakin puolen menestynyt; sen taistelua ei ohjannut onnen tähti. Vain kenraali Lequis 12:nnen jalkaväkidivisioonansa kanssa eteni hyvin puron eteläpuolella; mutta kokonaisuuteen se ei vaikuttanut mitään. Nähtävästi ei tykistön vaikutus ollut riittävä. Ylin armeijanjohto kielsi nyt myöskin 6:nnen armeijan eteläsiipeä hyökkäämästä. Sen sijaan se päätti iskeä Lysin tasangolla Armentièresin ja La Basséen välistä, jommoista pääliikettä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä aikoinaan oli ehdottanut. Ilma oli ollut kuiva, ja englantilaiset olivat Lysin tasangolla ja myös Ypernin edestä vähentäneet suuressa määrin joukkojaan.

6:s armeija valmisti hyökkäystään tavattomalla huolella. Kenraali v. Quast ja hänen esikunnanpäällikkönsä, yliluutnantti Lenz, toimivat väsymättömästi ja olivat ennakolta miettineet kaiken samoinkuin maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä. Vähäisistä työvoimista huolimatta oli kaikki sujunut niin pitkälle, että voitaisiin todennäköisesti jo huhtikuun 9:ntenä olla valmiit hyökkäykseen. Tervehdin tätä ilolla. Mitä aikaisemmin hyökkäys tapahtuisi, sitä varmemmin saavutettaisiin voitto yllättämällä Lysin tasangolla olevat portugalilaiset. Itse olin vielä huhtik. 7:ntenä 6:nnen armeijan 55:nnen armeijakunnan komennon luona ja sain sen käsityksen, että tästä aikamääräyksestä voitiin pitää kiinni. Tykistövalmistuksia tutkimaan oli lähetetty eversti Bruchmüller 6:nteen armeijaan. Hän oli jo idässä heinäkuun 17:ntenä 1917 järjestänyt tykistön käytön murtorynnäkköä varten Itä-Galitsiassa ja oli maaliskuun hyökkäyksessä tykistökenraalina 18:nnessa armeijassa. Hänen suuret tietonsa ja taitavuutensa, hänen innostuksensa ammattiinsa ja erikoisalaansa, hänen lämmin sotilasverensä tekivät hänet yhdeksi tämän sodan etevimmistä sotureista. Hänen neuvonsa olivat olleet pohjana jo maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä tykistöä käytettäessä, 18:nnen armeijan tykistö oli kokonaan hänen henkensä läpitunkema. Tämä oli kannustanut armeijan sen kauneimpaan voittoon, semminkin kun se kohtasi vihollisen heikoimman kohdan. 17:nnessä armeijassa, jolla tosin oli voimakkain vihollinen edessään, tehtiin kyllä työtä samojen periaatteiden mukaan, mutta sieltä puuttui se välitön, sähköittävä voima, joka lähti eversti Bruchmülleristä. Persoonallisuuden määräävä merkitys sodan tapahtumiin, niinkuin muuhunkin elämään, näkyy tässä selvästi. Samoin kuin vihollisen ominaisuudet, täytyi ylimmän armeijanjohdon aina ottaa huomioon myöskin niiden henkilöiden omalaatuisuus, jotka sen kanssa pyrkivät samaan päämäärään yhtä suurella alttiudella.

Eversti Bruchmüller tarkasti esityöt ja ilmoitti, että kaikki oli järjestyksessä. Hyökkäys huhtikuun 9:ntenä sujui ensin aamupäivällä oikein hyvin. Päivälliseen saakka saapuneet tiedot olivat edullisia. Tällä kertaa oli minun syntymäpäiväni vietto toisenlaista kuin edellisenä vuonna Arrasin raskaan tappion päivänä. Hänen Majesteettinsa kuunteli sotilaallista esittelyä Avesnesissa ja jäi myös aamiaiselle. Hän kääntyi muutamin sanoin minun puoleeni, mainitsi myös molemmat kaatuneet poikani ja lahjoitti minulle pienen pystykuvansa, jonka Betzner oli rautaan muovaillut. Useissa kohdin erosin Hänen Majesteetistaan, meidän luonteemme olivat liian erilaiset. Hän oli minun keisarillinen herrani ja minä palvelin häntä ja hänessä isänmaatani mitä uskollisimmalla alttiudella. Kuva on aina oleva pyhä muisto keisaristani ja ylimmästä sotapäälliköstäni, joka rakasti sotilaitaan, tahtoi maansa ja kansansa parasta ja oli koko sisimmän luonteensa mukaan vastahakoinen sotaan, -- muistona miehestä, joka olemukseltaan oli Bismarckin jälkeisen ajan saksalaisen perikuva. Hallitsija, jonka persoonaan keskittyi niin suunnaton vastuunalaisuus ei löytänyt, kuten hänen keisarillinen isoisänsä, miehiä, jotka Bismarckin ja Roonin tavoin ankaran kamppailun hetkenä osasivat vaatia ja saada maalta kaiken, mitä sodankäyntiin tarvittiin. Tämä oli keisarille ja maalle kohtalokasta tässä sodassa.

Iltapäivällä näytti taistelu edistyvän hitaammin. Vihollisen ampumahauta-asemien silloittaminen tuotti sangen tuntuvia vaikeuksia, kun maa oli osittain vielä pehmeää. Teiden suunta oli epäedullinen hyökkäyssuuntaan katsoen, meidän tankkiosastomme olivat lisäksi hävittäneet niitä. Tykkien ja ampumavarastojen kuljetus kysyi paljon aikaa. Jalkaväkemme sai viipyä arveluttavan kauan vesakkoisessa seudussa vihollisen konekivääripesien vuoksi. Illalla etenimme Armentièresiä kohti, olimme saavuttaneet Lysin ja lähestyimme Lawea. Bethunen suunnalla pääsimme vain vähän eteenpäin. Vasemmalla sivustalla oli rynnäkkömme takertunut Festubertin ja Givenchyn luo. Tulos ei ollut tyydyttävä.

Huhtikuun 10:ntenä jatkui hyökkäys. Mutta ainoastaan Armentièresin suunnalla ja aivan Armentièresin yläpuolella kyettiin Lysin yli tarpeeksi etenemään. Estairesin suunnalla emme päässeet tunkeutumaan tarpeeksi kauas, täytyi pysähtyä Lys-asemille; Lawe-virtaa kohti edettiin myös huonosti.

Vihollisen konekiväärit tuottivat yhä joukollemme paljon työtä; sen olisi monesti pitänyt rivakammin käydä niihin käsiksi, kuten sain kuulla eräältä esikunnanupseerilta, joka oli lähetetty sinne. Usein se pani myös liian paljon aikaa muonavarojen etsimiseen. Ne divisioonat, jotka taistelivat täällä, eivät olleet hyökkäysjoukkoja siinä mielessä kuin maaliskuun 21:senä hyökänneet. Mutta muilla taistelutantereilla ovat asemadivisioonat saaneet aikaan samaa kuin n.s. hyökkäysdivisioonat.

Huhtikuun 11:ntenä valloitettiin Armentières. Bailleulin suunnalla etenivät joukot paremmin; myös Merville antautui. Edellisenä päivänä oli jo 4:s armeija 6:nnen armeijan pohjoispuolella pannut liikkeelle vasemman siipensä ja valloittanut takaisin Messinesin, joka edellisenä vuonna oli kesäkuun 7:ntenä menetetty.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän 4:nnen ja 6:nnen armeijan hyökkäyksen päämääränä oli se ylänkö, joka rajoittuu pohjoisessa Lys-tasankoon. Valitettavasti emme olleet syksyllä 1914 voineet pitää sitä hallussamme. Se alkaa Kemmelin kohdalta, joka näkyy kauas itään, ja päättyy Casselin luona. Näiden harjanteiden omistamisesta olisi seurauksena Yser-asemien luovuttaminen, jotka kulkivat niiden pohjoispuolella.

Huhtikuun 12:nnen jälkeen heikkeni 6:nnen armeijan hyökkäysvoima, kun taas 4:s armeija yhä edelleen sai haltuunsa alueita. Kemmelin valloitus huhtikuun 25:ntenä tuli olemaan sotatoimien huippukohta. Yhä uusia ranskalaisia divisioonia saapui 4:ttä armeijaa vastaan. Hyökkäysten jatkaminen ei tuntunut enää lupaavalta.

Hyökkäyksen edetessä Kemmeliä kohti olivat englantilaiset peräytyneet Ypernin itäpuolelta Yperniin asti. Suunnilleen Langemarkia kohti tähtäävä 4:nnen armeijan hyökkäys tuli jo liian myöhään.

Kemmelin eteläpuolella oli vielä Bailleulkin antautunut, mutta etelää kohti ei 6:s armeija enää ollut päässyt etenemään.

Maaliskuun 21:senä alkaneen taistelun johdosta oli kenraali Foch nimitetty ententen ylipäälliköksi. Pysäyttämään ensimmäistä suurta murtautumista kuljetettiin englantilaisia reservijoukkoja 17:ttä ja 2:sta armeijaa vastaan, kun taas Aisnen--Verdunin rintamalta tuotuja ranskalaisia divisionia asettui 18:tta armeijaa vastaan. 4:nnen ja 6:nnen armeijan taistelujen johdosta oli kenraali Foch pakotettu siirtämään varajoukkojaan pohjoisemmaksi. Hänen yrityksensä ottaa meiltä takaisin Kemmel eivät menestyneet. Vihollisen vahvuuden vuoksi lakkautti ylin armeijanjohto nyt hyökkäyksen.

4:nnen ja etenkin 6:nnen armeijan asema Lys-tasangolla oli epämukava, kuten aina on laita, milloin rintama muodostuu taistelun kuluessa. Etulinjojen vahvistamiseen, selkäpuolen yhteyden järjestelyyn, mahdollisimman laajaan lomallepäästöön, kurin kehittämiseen ja vahvistamiseen pantiin aivan yhtä suurta huolta kuin Croisillesin ja La Fèren välillä tapahtuneen suuren taistelun päätyttyä.

IV.

Huhtikuun lopulla päättyi hyökkäys, joka oli maaliskuun 21:senä alkanut. Kun kuitenkin vielä yritimme paikoitellen parantaa asemaamme ja vihollinen puolestaan teki vastahyökkäyksiä, ulottuivat taistelut pitkälle toukokuuhun. Polttopisteitä olivat Kemmelin seutu ja Bailleul, Albert, samoin seutu Sommen eteläpuolella Lys-puroon asti.

Me olimme saavuttaneet suuria voittoja, sitä ei saa unohtaa myöhemmin sattuneiden tapausten takia. Olimme lyöneet Englannin armeijan. Vain harvat brittiläiset divisioonat olivat enää koskemattomia. 59:stä englantilaisesta divisioonasta oli 53 ottanut osaa taisteluun, näistä 25 useamman kerran. Ranskalaisten oli täytynyt ottaa osaa taisteluun melkein puolella divisioonaluvullaan. Sotatarpeiden menetys vihollisen puolella oli suuri. Italialaisia divisioonia tavattiin Argonneilla, jota vastoin edellisen vuoden syksyllä Italiaan lähetetyt englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat jääneet sinne. Makedoniasta vapautui englantilaisia joukkoja, kun kreikkalaisia astui niiden tilalle.

Emme tienneet, mitä amerikkalaiset huhtikuun kuluessa olivat kuljettaneet tänne. Kuun keskivaiheilla oli St. Mihielin ja Moselin välillä taisteltu ensimmäiset suuremmat taistelut Yhdysvaltain joukkoja vastaan, jotka jo olivat olleet kauan Ranskassa; yksityinen amerikkalainen tappeli hyvin. Mutta voittomme oli kuitenkin ollut helppo.

Sukellussodan toiminnassa oli tapahtunut pysähdys. Mutta Englannin laivaston toimenpiteet sukellusveneiden tukikohtia Ostendea ja Zeebrüggeä vastaan osoittivat kuitenkin, kuinka tuntuva sukellussodan vaikutus oli ollut Englannille. Hyvin vaikea oli päättää, miten se vaikuttaisi Englannin muonitukseen ja joukkojen kuljetukseen Amerikasta Ranskaan. Niiden kokemusten perusteella, joita ylin armeijanjohto tähän asti oli saanut sukellussodasta, pidin vahvojen amerikkalaisten joukkojen saapumista mahdollisena. Mutta kerrassaan hämmästyttävää oli, että ne saattoivat saapua niin nopeasti kuin todellisuudessa kävi. Kenraali v. Cramon, saksalainen sotilasvaltuutettu Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennossa, kääntyi usein puoleeni pyytäen minua vaatimaan amerikkalaisten kuljetuslaivojen upottamista; Itävalta-Unkarin yleinen mielipide muka vaati sitä. Amiraali v. Holtzendorff ei voinut myöskään muuta ilmoittaa, kuin että tehtiin kaikki vihollisen tonniston vähentämiseksi ja kuljetuslaivojen tuhoamiseksi. Mutta ei käynyt päinsä määrätä, että sukellusveneiden tuli toimia yksinomaan näitä vastaan. Joukkoja kuljettavat laivat voivat lähestyä Euroopan rannikkoa noin 1400 penikulman pituisella alalla Pohjois-Englannin ja Gibraltarin välillä. Mahdotonta oli tehokkaasti kokonaan saartaa tätä aluetta sukellusveneillä. Ne olisi täytynyt kerätä muutamiin kohtiin. Mutta epätietoista oli, olisivatko kuljetuslaivat silloin valinneet juuri nämä paikat. Vihollinen voi kipinälennättimen avulla ohjata laivat toiseen suuntaan heti kun se sai tiedon saksalaisten sukellusveneiden ilmestymisestä ja toimituttaa purkamisen muualla. Ei ollut siis varmaa, että tällä menettelyllä päästäisiin tarpeeksi kuljetuslaivojen kimppuun. Vihollisen vesillä olevan rahtitonniston tuhoamista harjoitettaisiin silloin vain tilapäisesti ja se keskeytyisi tuntuvalla tavalla. Siten loittonisi sukellussota alkuperäisestä päämäärästään. Siksi jatkettiin kaikella tarmolla sukellussotaa kauppalaivastoa vastaan. Niiden tietojen mukaan, joita oli saatu vihollisen rahtilaivastosta ja vihollisen elintarvetilanteesta, toivottiin tätä tietä päästävän tarkoitettuun päämaaliin. Vihollisen tonnistopula oli epäämätön tosiasia.

Hyökkäysten pysäyttämisellä oli luonnollisesti mitä kauaskantoisin merkitys. Meidän voimistuessamme voimistui myös vihollinen. Kun meiltä puuttui varaväkeä, tuntuivat tappiomme pahemmin. Huhtikuussa käännyin uudelleen sotaministeriön puoleen pyynnöllä, että meneteltäisiin jyrkemmin palveluslykkäystä saaneiden poistamisessa sotatarvetöistä.

Erikoisen täyteväkilisän kotimaasta käsin sain vastaiseksi vain Venäjältä palanneista sotavangeista. Ylin armeijanjohto turvautui nyt omiin varajoukkoihinsa, itäarmeijan ja Romaanian joukkoihin, samoin erikoisaselajeja edustaviin osastoihin ja etappeihin, hankkien niistä itselleen täyteväkeä. Mutta tämä ei tulisi riittämään, jollei hallitus lähettäisi kotimaasta lykkäystä saaneita ja ahdistaisi pontevammin piileskelijöitä ja karkureja.

Meidän joukkomme olivat taistelleet hyvin; tosin oli muutamilta divisioonilta Lys-tasangolla ilmeisesti puuttunut taisteluintoa. Tämä pani ajattelemaan. Mutta repelöidyllä alangolla oli tykistön ollut niin vaikea tukea jalkaväkeä, ettei tämä ilmiö vielä herättänyt levottomuutta. Sitävastoin antoi aihetta huolehtimiseen joukkojen viivyttely, kun löydettiin varastoja, sekä yksityisten sotamiesten jättäytyminen jälkeen etsimään elintarpeita taloista ja mökeistä. Nämä ilmiöt vähensivät menestyksen mahdollisuuksia ja olivat kurin puutteellisuuden merkkejä. Mutta yhtä huolestuttavaa oli, että nuoremmat komppanianpäällikkömme samoin kuin vanhemmatkaan upseerit eivät olleet kyllin voimakkaita estämään tätä ja pitämään pystyssä arvovaltaa, jolla olisivat voineet viedä joukkoja eteenpäin ilman pysähdystä. Vanhan rauhanaikaisen upseeriston puute tuntui erittäin kipeästi. Se oli ollut sotajoukon siveellisten voimien kannattaja. Sitä paitsi olivat valtiopäivät lieventäneet rikoslakia sodan ensimmäisellä puoliskolla. Kurin säilymisestä vastuunalaisilta johtajilta riistettiin vaikuttavin rankaisukeino: ankaran arestirangaistuksen suorittaminen sidottuna. Tämä rangaistus oli tosin tavattoman kova, sen toimeenpano ei saanutkaan olla nuorten, kokemattomien komppanianpäälliköiden käsissä, mutta turmiollista oli lakkauttaa se kokonaan. Olkoon, että lievennys silloin oli paikallaan; nyt näkyivät joka tapauksessa sen kohtalokkaat seuraukset; myös usein sattuneet armahdukset vaikuttivat miehistöön epäsuotuisasti. Entente on ainakin päässyt parempiin tuloksiin käyttämällä melkoista ankarampia rangaistuksia. Tämä historiallinen totuus on epäämätön.

Vielä muitakin epäkohtia lainkäytössä oli pitkällinen sota aiheuttanut. Niin oli tuomarien keskuudessa päässyt valtaan sotilaallisista rikoksista laimea käsitys, joka usein oli selittämätön. Tähän vaikutti sekin, että rintamalla esiintyneitä tapauksia ei tuomittu heti niiden tapahduttua joukko-osastossa, vaan kauempana rintaman takana aivan toisissa olosuhteissa ja jonkun ajan kuluttua. Oli aina muistettava, että armeijassa oli paljon aineksia -- lukuisat karkurit ja piileskelijät ovat tästä surullisena todistuksena --, jotka eivät ansainneet mitään sääliä. Näitä varten täytyi olla ankaria rangaistuksia, sitä vaati isänmaan hätä ja myös huomaavaisuus kunnollisia ja urhoollisia sotamiehiä kohtaan. Jumalan kiitos, nämä olivat aina suurena enemmistönä! Jos sellainen sotamies kerran erehtyi, oli tuomarilla mahdollisuus käyttämällä rangaistuksen lykkäystä kohtuuden mukaan ottaa huomioon tapauksen erikoislaatu. Useat rikokset tehtiin siinä mielessä, että rikoksentekijä rangaistusta suorittaessaan vapautuisi rintamapalveluksesta ja taistelusta. Niin pitkälle jouduttiin, että oli muodostettava vankikomppanioja, joita käytettiin etumaisilla linjoilla varustustöissä. Tämä on surullinen seikka! Neuvottelin tästä sotaministerin kanssa. Hänelle kuului oikeudenkäyttö armeijassa, ylin armeijanjohto ei voinut siihen mitenkään vaikuttaa. Armeijain ylikomennoissakin minä saatoin vaikuttaa ainoastaan tehostamalla kurin säilyttämistä ensimmäisenä ehtona. Esimiesten täytyi olla selvillä niistä voima- ja oikeudellisista keinoista, joita oli heidän käytettävissään. Kaikki armeijanylikomennot olivat vakuutettuja siitä, että rautainen välttämättömyys vaati tätä. Näin tehtiin, mitä ulkoapäin saattoi vaikuttaa; nyt täytyi joukon osoittaa, oliko sillä voimaa säilyttää kuri hyvänä. Tämäkin riippui suuressa määrin upseerista. Ja jos kuri joukko-osastoissa höltyi, niin eivät päälliköt olleet siihen syyttömiä.

Kun taas näinä päivinä tuontuostakin neuvottelin harjoitusten johdosta kaikenarvoisten upseerien kanssa, sain taas kuulla tuttuja valituksia mielialan herpaantumisesta ja katkeroitumisesta, joka tarttui kotimaasta armeijaan. Lomalla-olijoita kiihoitettiin, ja vasta saapuneet täytejoukot vaikuttivat haitallisesti kuriin. Armeijan taistelukunto kärsi siitä. Muutamia täydennysjoukkoja kuljetettaessa oli syntynyt huomattavia säännöttömyyksiä, etenkin joukkoja tuotaessa Baierista ja idästä. Myös valitettiin usein Belgiassa Beverloon harjoituskentällä kouluutetun miehistön henkeä. Sitä tärkeämpänä pitivät joukot sitä, että ne saivat mahdollisimman suuressa määrässä sellaista reserviväkeä, joka oli jo ennen taistellut niiden riveissä ja kuului niiden maanmiehiin. Koetin täyttää näitä toivomuksia mahdollisuuden mukaan, mutta täydellisyyttä en saavuttanut. Jälkeenpäin kuulin, että kotimaan kanslioista käsin tehtiin järjestelmällisesti työtä tätä vastaan. Tarkoitus oli järkyttää armeijaa.

Kotimaassa vallitsevasta mielialasta puhuin yhä ja yhä asianomaisille virastoille. Näinä päivinä mainittiin minulle ensi kerran, että myös armeija tartutti alakuloisuutta ja väsymystä sotaan. Tämä näkyi herättävän kummastusta: mutta täytyihän kaiun armeijasta vastata niinkuin sinne kotoapäin yhtämittaa huudettiin: täytyihän armeijan kaikkine osineen kärsiä rintamalla vaikeuksia -- äärettömän paljoa suurempia kuin milloinkaan kotonaolijain. Mies, joka katkeroituneena ja kiihoittuneena tuli kotoa armeijaan ja täällä oli pakotettu kärsimään paljon, ei voinut muuta kuin vaikuttaa turmelevasti kotimaahan. Mutta suurin osa armeijaa oli voitonvarma, huolimatta kotimaan hajoittavasta vaikutuksesta, huolimatta kurin alenemisesta. Minun uskonkappaleeni oli aina ollut, että kansalla ja armeijalla on vain yksi ruumis ja yksi sielu ja ettei armeija ajan pitkään voi pysyä terveenä, jos maa sairastuu. Yhä edelleen tuli tietooni vain yksityisiä huolestuttavia ilmiöitä toimivasta armeijasta. Kokonaisuudessaan se oli vielä säilyttänyt kurin ja järjestyksen ja oli lyönyt vihollisen. Minä toivoin, että velvollisuudentunne ja voitonhalu armeijassa olisivat niin voimakkaat, että monet epäsuotuisat vaikutukset kävisivät tehottomiksi. Se, että viime taisteluissa oli haavoittunut ja kuollut niin paljon korkeampia ja keskiarvoisia upseereja, vaikutti tietysti erittäin tuntuvasti, hyvin nuorella reserviupseeristolla kun oli luonnolliset puutteensa. Samoin oli kokeneiden aliupseerien laita. Olimme joutuneet niin pitkälle, että joukko-osasto ennen taistelun alkua valitsi valmiiksi varajohtajajoukon. Se ei ottanut taisteluun osaa, jotta joukoilla vastedes vielä olisi päälliköitä.

Taktiikan alalla meidän täytyi opettaa joukkoja taisteluissa saamiemme kokemusten perusteella. Niinpä oli jalkaväkeä vielä enemmän väljennettävä, ryntäysjoukkotaktiikalle oli annettava yhä suurempi merkitys, ryhmien yhteistoiminta seuralais-aseittensa kanssa oli saatava vielä paremmaksi, samoin jalka- ja tykkiväen yhteistoiminta. Asianomaiset ohjeet jaettiin armeijalle.

28:s jalkaväkidivisioona ja osia 3:nnesta jääkäripataljoonasta, jotka taktillisesti olivat erikoisen harjaantuneita, sijoitettiin Avesnesin läheisyyteen. Niiden kanssa keskusteltiin lähemmin näistä asioista, niillä kokeiltiin ja tulokset esitettiin sitten suurelle joukolle kaikkien armeijain korkeampia upseereja, useimmille armeijain ylipäälliköille ja useille armeijaosastojen kenraaleille. Täten pidettiin huolta siitä, että kokemukset tulivat nopeasti armeijan tietoon.

Kaikissa tilaisuuksissa tehostin sitä, että puolustuksen vaatimia muotoja ei saanut unohtaa ja että oli tärkeätä osata valita oikea hetki, jolloin hyökkäys oli pysäytettävä ja siirryttävä puolustukseen. Joukon täytyi tuntea tämä vihollisen vastustuksen suunnitelmanmukaisesta vahvistumisesta.

Sotaliikkeiden jatkamisessa ei saanut tuhlata aikaa. Aloitemahdollisuus, jonka länsirintamalla olimme riistäneet itsellemme, oli meidän säilytettävä ja saatava ensimmäiseen suureen taisteluun liittymään toinen heti kun se vain suinkin oli mahdollista.

Valtavien hyökkäysvälineiden siirtäminen, ampumatarpeiden tuonti ja varastoonpano, divisioonain keskittäminen, edellisten hyökkäysten taistelukokemusten hyväksikäyttö ja monet muut seikat veivät paljon aikaa. Se oli epäedullista, mutta käytettävissä olevien taisteluvoimien vähyyden vuoksi ei asiaa voinut muuttaa.

Hyökkäyksen jatkaminen Ypernin ja Bailleulin luona Englannin armeijaa vastaan oli itsessään mitä edullisin liike, mutta siellä oli nyt taas niin vahvoja vihollisvoimia, ettei sen suorittaminen ollut mahdollista, vaikka joukkomme olivat levänneetkin. Ennenkuin me taas voimme täällä ryhtyä hyökkäämään, täytyi vihollisen heikontua; liikeyhteyttämme oli myös parannettava. Etelämpänä oli asianlaita sama. Sommen alue tarjosi sitä paitsi vähän suojaa hyökkäystöille. Vihollinen oli heikko 7:nen ja 1:sen armeijan kohdalla. Se oli kuljettanut täältä voimia Yperniin ja käyttänyt taisteluun uupuneitakin englantilaisia divisioonia. Vaikealta näytti kuitenkin hyökätä vihollisen lujien ylänköasemien kimppuun. Mutta jos oma tykistö ensin oli tehnyt perinpohjaisesti tehtävänsä, niin oli jäljellä vain pintasuhdevaikeuksia. Nämä olivat tosin melkoiset, mutta helpommat voittaa kuin Italian rajavuoristossa lokakuun 24:ntenä 1917. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sai jo huhtikuun lopulla tehtäväkseen laatia suunnitelman Pinonin ja Reimsin välillä tapahtuvaa hyökkäystä varten.

Nyt tuli ylimmän armeijanjohdon päästä selville, mitkä joukot tämän hyökkäyksen suorittaisivat. Siihen täytyi ottaa sellaisiakin, jotka olivat ottaneet osaa maaliskuun hyökkäykseen, mutta sen jälkeen nauttineet lepoa ja saaneet harjoitusta. Ennen toukokuun loppua eivät nämä divisioonat vielä tulisi olemaan reippaita ja hyökkäyskykyisiä -- sen voi arvata. Mutta niin pitkän ajan vaatisivat myös valmistukset. Hätiköimällä ei saisi panna menestystä vaaranalaiseksi; siitä koituisi suuria tappioita. Minä en voinut toimia omien halujeni ja toivomusteni mukaan, minun täytyi asettua yksinomaan reaalisten tosiasiain pohjalle. Itsestään oli selvää, että kaikkea tarpeetonta ajanhukkaa vältettiin.

Neuvotteluissa Saksan kruununprinssin armeijaryhmän, 18:nnen, 7:nnen ja 1:sen armeijan kanssa päätettiin ja määrättiin toimeenpantavaksi seuraavaa:;

1) 7:s ja 1:nen armeija hyökkää linjalta, joka ulottuu Anizysta Laonin lounaispuolelta Berry au Bacin eteläpuolelle, Soissonsin--Fismesin--Reimsin suuntaan;

2) Hyökkäys laajennetaan oikealle Ailetten yli Oiseen päin ja vasemmalle Reimsiin asti;

3) 18:s armeija hyökkää Oisen länsipuolella, päävoimat Compiègnea kohti.

Näin leveällä rintamalla ei hyökkäys voinut tapahtua samaan aikaan, koska osan tykistöämme, joka oli ollut mukana maaliskuun 21:sen taistelussa, oli täytynyt jäädä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään puolustusta varten.

Ei voinut tietää, miten pitkälle hyökkäyksellämme pääsisimme. Minä toivoin, että se saisi aikaan vihollisvoimain heikennyksen, joka tekisi mahdolliseksi hyökkäyksen jatkamisen Flanderissa.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän tuli pysyä pelkän puolustuksen kannalla ja voimistua, mutta samalla kuitenkin tehdä hyökkäysvalmistuksia Flanderissa ja toimia koko rintamalla huomion harhaanjohtamiseksi. Odottaa sopi, että sen divisioonat, jotka maalis- ja huhtikuun taisteluissa olivat kärsineet vaurioita ja heikentyneet nyt koittavan lepoajan kuluessa toipuisivat ja että parantuneiden paluu ja joku määrä lisäväkeä jälleen täydentäisi sen rivit. Jos vihollinen oli pakotettu keräämään Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan suurempia voimia, niin silloin oli hyökkäyksen jatkaminen Flanderissa mitä sopivin sotaliike.

Myös muilla länsirintaman osilla, joilla ei aiottu ryhtyä hyökkäykseen, oli hyökkäysvalmistuksia yhä jatkettava.

Luonnollisesti oli uusissa asemissa olevien joukkojen kaikkialla ensin valmistettava nämä asemat puolustuskuntoon.

Kaikissa armeijoissa oli lepoa nauttivista miehistä ja hevosista pidettävä hyvää huolta. Asemissa olevia joukkoja ei tietystikään voitu säästää niin paljon kuin olisin suonut. Uusilla rintamilla olevien joukkojen asema oli vaikea. Vihollisen puolella eivät olosuhteet olleet paremmat; tosin olivat vihollisen majoitusolot useissa kohdin edullisemmat kuin meidän, etenkin verrattuna meidän Sommen taistelukentällä oleviin joukkoihimme. Tämä johtui asian luonnosta. Me koetimme poistaa tämän epätasaisuuden ampumalla monia paikkakuntia kauaskantavilla tykeillämme ja heittämällä pommeja. Rauhallisilla rintamilla 7:nnestä armeijasta Sveitsin rajaan asti lepäsivät joukkomme asemissaan, olipa niillä aikaa harjoittaa pataljoonia, jalkaväkirykmenttejä ja tykistöä patterittain. Samalla kuin pidettiin huolta kurin lujittamisesta, vallitsi vilkas harjoitustyö koko armeijan selkäpuolella ja useissa kohdin rintamaa.

Joukkojen varustamista jatkettiin yhä suurempaa täydellisyyttä kohti. Jalkaväkikomppaniat, joilla tähän asti oli ollut 4 kevyttä konekivääriä, saivat viidennen, ja myös parannettuja kiväärigranaatteja. Kolonnille ja kuormastolle annettiin konekiväärejä, joilla ne voivat puolustautua lentohyökkäyksiä vastaan; tykistön varustaminen niillä saatiin vähitellen suoritetuksi.

Ensimmäiset tankkikiväärit saapuivat; ne olivat tehokkaita, mutta valitettavasti hyvin raskaita ja vaativat käyttäjikseen 2 miestä. Siten menetettiin taas yksi kiväärimies.

Miehistön muonitus oli riittävä, mutta ei ollut vihollisen muonitukseen verrattavissa. Elintarvesuhteet kääntyivät edullisiksi; hevoset saivat kylliksi ravintoa ja saattoivat voimistua. Vilja-annos oli vain niukka. Terveysolot olivat tähän asti olleet hyvät. Ensimmäiset espanjantautitapaukset ilmestyivät; sotilaslääkärien taholta ne selitettiin lieviksi.

V.

Lännen suurten tapausten aikana oli Italian ja Makedonian rintamilla ollut rauhallista. Nämä rintamat eivät olleet muuta kuin länsirintamamme jatkoa ja suojasivat meidän sivustaamme, Makedonian rintama samalla Itävalta-Unkaria. Se avustus, jota saimme lännessä Itävalta-Unkarin tykistöltä, oli sen erinomaisen pienen ampumatarvevaraston tähden sangen vähäinen. Se palasi ammuksensa kulutettuaan takaisin Itävalta-Unkariin.

Itävalta-Unkarin armeijan asema Italiassa oli sen kautta parantunut, että useampia satojatuhansia sotavankeja oli palannut Venäjältä. Armeija oli näin voimistunut ja tunsi kykenevänsä hyökkäykseen italialaisia vastaan. Kenraali v. Arz oli lähettänyt itävalta-unkarilaisia upseereja ottamaan osaa meidän hyökkäyksiimme lännessä ja seurasi koko ajan taktillisia kokemuksiamme. Hän aikoi hyökätä kesäkuun alkupuoliskolla, siis pian sen jälkeen, kun me olimme hyökänneet Chemin des Damesia kohti. Oli niinmuodoin kysymyksessä yhteinen suuri voimainponnistus ententea vastaan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa.

Saksan armeijan vahvistaminen muutamilla itävalta-unkarilaisilla divisioonilla olisi nyt ollut mahdollinen, jos olisi luovuttu hyökkäyksestä Italiaa vastaan. Itävalta-unkarilaisten joukkojen taisteluteho Ranskan rintamalla oli arvioitava vähäiseksi, siksi näytti hyökkäys Italiassa edullisemmalta, niinkauan kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Badenissa luottamuksella sitä tavoitteli. Italiassa saavutettu voitto tulisi varmaan tuottamaan meille kevennystä, kuten oli käynyt syksyllä 1917; ainakin vetäisi se osan Yhdysvaltain uusista joukoista sinne. Tämä hyöty painoi vaa'assa enemmän kuin länsirintaman vahvistaminen vähäkykyisillä itävalta-unkarilaisilla joukoilla. Jos rynnistys Italiassa ei menestyisi, voitaisiin kaikesta huolimatta vielä ryhtyä länsirintamaa välittömästi lujittamaan Itävalta-Unkarin avulla.

Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan elintarvekysymys oli tavattoman huolestuttava. Ne olivat saaneet jo etukäteen ja käyttäneet osansa Romaanian varastoista ja kiskoivat nyt miehitetystä Ukrainasta häikäilemättä kaiken, mihin ne elimillään vain ulottuivat. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Itävalta takavarikoi hädässään toukokuun alussa Saksalle kuuluvaa viljaa, jota meille toimitettiin jälkihankintana ja joka oli matkalla kaksoismonarkian läpi. Me olimme helmikuun alussa jo auttaneet hädässä. Tämä mielivaltainen teko herätti siksi nyt sitä suurempaa hämmästystä ja kiivasta mieltenkuohua. Mutta suuttumus ei auttanut, meidän täytyi taas antaa. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun hevoset länsirintamalla niukan vilja-annoksensa tähden olivat riippuvaisia Romaanian varastoista.

Makedonian rintamalla vallitsi edelleenkin rauha. Bulgaarian armeijalla oli aikaa levätä ja kehittyä. Mutta kieltää ei voinut, että armeijan henki suunnilleen maaliskuusta lähtien oli huomattavasti huonontunut epäsuotuisien ravinto- ja vaatetusolojen tähden. Vihollisen propaganda ja ententemieliset bulgaarialaiset lietsoivat taitavasti tyytymättömyyttä Saksaa vastaan. Bukarestin rauha ja muutamien saksalaisten joukkojen siirtäminen länsirintamalle ratkaisevaan taisteluun antoi uutta aihetta kiihoitukseen. Kapinointatapaukset osoittivat, kuinka pitkälle hajoamisprosessi oli edistynyt. Ylin armeijanjohto ja v. Scholtzin armeijaryhmänkomento tekivät kaiken voitavansa auttaakseen ja vaikuttaakseen bulgaarialaisiin. Me autoimme muonituksessa, Preussin sotaministeriö vaatteilla. Me myönnyimme tässä suhteessa kruununprinssi Boriksen pyyntöihin, joka matkusti länsirintamalla ja lausui myös toivomuksenaan, että muutamien patterien poiskuljetus siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suostuimme siihenkin.

Bulgaarian armeijan ylikomennolle selitimme reservien hankkimisen välttämättömyyttä. Se oli asettanut liiaksi joukkoja eteen ja pidättänyt rintaman takana liian vähän kiinteitä joukko-osastoja. Vähitellen päätti kenraali Jekov seurata meidän neuvoamme. Siirtämällä joukkoja Dobrudshasta Makedonian rintamalle, mikä kävi sangen hitaasti, hän saattoi auttaa asiaa. Vihollisen taholla nähtiin nyt Venizeloksen joukkojen rinnalla myös kuninkaallisia kreikkalaisia joukkoja.

Palestiinan rintamalla olivat englantilaiset maaliskuun lopulla hyökänneet Jordanin yli aivan Kuolleen meren pohjoispuolella aikoen ilmeisesti saartaa siellä olevan turkkilaisen armeijaryhmän vasemman sivustan ja työntää sen pois Damaskukseen vievältä radalta. Englantilaisten joukkojen hyökkäys edistyi aluksi, johtaen aluevalloitukseen, mutta päättyi sitten tappioon. Ne työnnettiin takaisin Jordanin länsirannalle. Valitettavasti ei kenraali v. Limanilla, joka sillävälin oli ottanut komennon Palestiinassa kenraali v. Falkenhaynin jälkeen, ollut joukkoja jälkisysäykseen. Huhtikuun lopulla uudistivat englantilaiset hyökkäyksensä yhtä huonolla menestyksellä. Sen jatkaminen oli odotettavissa nyt alkavan kuuman vuodenajan päätyttyä. Minä toivoin turkkilaisten joukkojen Palestiinan rintamalla siihen mennessä vahvistuvan, kuten Enver oli luvannut. Mesopotamiassa työntyivät englantilaiset joukot yhä kauemmas Mosulia kohti ja asettuivat myös Pohjois-Persiassa kiinteästi hajaantuvien venäläisten joukkojen tilalle.

Armeniassa olivat turkkilaiset helmikuun lopulla alkaneet edetä. Maaliskuun lopulla he olivat puhdistaneet omat alueensa venäläisistä ja huhtikuun lopulla miehittäneet heille Brestin rauhassa myönnetyn alueen Karsista Batumiin. Tähän eivät he aikoneet pysähtyä, vaan tahtoivat laajentaa vieläkin valtapiiriään Kaukaasiassa. Tätä tarkoitusta varten he harjoittivat vilkasta propagandaa Aserbeidshanin alueen muhamettilaisen väestön keskuudessa; Enverin velikin, Nouri, tuli myös sinne muodostamaan uusia joukkoja. Samoihin aikoihin Turkki ryhtyi neuvotteluihin Kaukasuksen eteläpuolelle muodostuneiden venäläisten tasavaltojen Georgian, Aserbeidshanin ja Armenian kanssa; niihin otti osaa Saksan hallituksen käskystä Konstantinopolissa ollut kenraali v. Lossow.

Turkkilaisten toimenpiteet, jotka edistivät sodankäyntiä kokonaisuudessaan, täytyi minun mielestäni hyväksyä. Mutta ne eivät saaneet johtaa Turkkia pois sen varsinaisesta tehtävästä sodassa tai vaikeuttaa meidän raaka-ainehankintaamme Kaukaasiasta, josta toivoimme olennaista huojennusta. Enverin tehtävä oli taistella Englantia vastaan, lähinnä Palestiinan rintamalla. Tätä muistutin hänelle yhä uudelleen hyvin selvissä sähkösanomissa. Nyt tarjoutui tilaisuus voida iskeä englantilaisten kimppuun myös Pohjois-Persiassa. Rautatieyhteys Batumista Tifliksen kautta Täbrikseen oli tässä suureksi avuksi. Pohjois-Persiassa saattoivat turkkilaiset olla englantilaisia voimakkaammat. Asialle olisi ollut eduksi, jos Aserbeidshanin väestö olisi saatu aseisiin englantilaisia vastaan. Olisin mielelläni avustanut kaikkea, mikä olisi aikaansaanut tämän. Mutta Enver ja Turkin hallitus ajattelivat vähemmin sotaa Englantia vastaan kuin panislamilaisia tarkoitusperiään Kaukaasiassa. Tähän he yhdistivät hyvin reaalisia päämääriä, nimittäin sikäläisten raaka-aineiden tuottaman hyödyn. Jokainen, joka tunsi turkkilaisten menettelytavan liikeasioissa, tiesi, ettei tällä edistetty Saksan sotataloutta. Täten syntyi ristiriita meidän ja Turkin etujen välillä.

Batumin neuvotteluissa olivat Georgian tasavallan edustajat kääntyneet kenraali v. Lossowin puoleen ja pyytäneet Saksan valtakunnan suojelusta. Vuosina 1915 ja 1916 olimme työskennelleet georgialaisilla vapaaehtoisjoukoilla Armeniassa, tosin ilman menestystä. Tällöin olimme joutuneet suhteisiin vaikutusvaltaisiin georgialaisiin. Näitä suhteita ja nyt tätä Georgian pyyntöä, että Saksa antaisi suojelustaan, tervehdin sotilaallisista syistä ilolla. Ne antoivat meille keinon päästä Kaukaasian raaka-aineisiin käsiksi Turkista riippumatta ja vaikuttaa Tifliksen radan rautatieliikenteeseen. Tällä radalla oli ratkaiseva merkitys sodankäynnille Pohjois-Persiassa, ja se kykeni saksalaisten vaikutuspiirissä suorittamaan enemmän kuin turkkilaisten hoidossa. Ja olihan meidän yritettävä saada voimainlisäystä muodostamalla georgialaisia joukkoja; niitä voi käyttää Englantia vastaan. Ei myöskään voinut tietää, mitä vaikeuksia meille vielä koituisi Kaukaasian pohjoispuolella Kubanin alueella toimivasta kenraali Aleksejevin vapaaehtoisesta armeijasta. Puolsin sen vuoksi valtakunnankanslerille antamassani lausunnossa Georgian toivomusten huomioon ottamista.

Hallitus suosi toisista syistä jonkinmoista Georgian-politiikkaa. Se pelkäsi, että Turkin suhtautuminen bolshevistiseen Venäjään voisi aiheuttaa vaikeuksia. Valtakunnankansleri arvosteli Turkin väkivaltaisuuksia Armenian kristittyjä kohtaan hyvin ankarasti. Niitä täytyikin pitää suurena virheenä, jota ei millään voi puolustaa. Hallitus ei ilman muuta käännyttänyt pois georgialaisia neuvottelijoita, jotka kesäkuussa tulivat Berliiniin kenraali v. Lossowin mukana.

Ukrainassa oli saksalaisten joukkojen eteneminen hidastunut maalisk. 1:senä suoritetun Kiovan valloituksen jälkeen. Odessa oli antautunut maaliskuun 12:ntena kevyen taistelun jälkeen. Tässä olivat myötävaikuttaneet saksalaiset joukot, jotka olivat marssineet Moldaun läpi, sitten kun Romaanian kanssa oli maaliskuun 7:ntenä solmittu alustava rauha. Ylimmän armeijanjohdon tuli koko ajan pysytellä niissä päämäärissä, jotka olivat aiheuttaneet retken Ukrainaan, ja mennä vain niin pitkälle, kun tämä tarkoitus vaati.

Ukraina oli pyytänyt meiltä apua. Me, mutta vielä enemmän Itävalta ja Itävalta-Unkarin armeija, tarvitsimme Ukrainan viljaa; maa ei siksi saanut joutua bolshevismin käsiin ja antaa sille uusia voimia. Meidän täytyi vahvistaa sitä niin, että se kykeni hyödyttämään meitä.

Tärkein vilja-alue oli miehitetty Harkovin valloituksen jälkeen huhtikuun 8:ntena. Itärintaman ylipäällikkö totesi nyt, ettei liikenne rautateillä ollut mahdollinen, jollei saataisi hiiliä Donets-alueelta. Pakostakin oli meidän suostuttava miehittämään tämäkin osa Ukrainaa ja siirtämään linjamme Rostoviin asti, jonne saavuttiin toukokuun alussa. Tästä huolimatta täytyi meidän aluksi kuljettaa hyvin huomattavia hiilimääriä Saksasta Ukrainaan; kun täällä hiilituotanto jälleen pääsi alkuunsa, väheni kuljetus.

Paitsi rautatietä tarvitsimme myös turvattua laivatietä Mustanmeren satamista Brailaan. Venäjän Mustanmeren laivasto oli tuottanut meille vaikeuksia Odessassa, Nikolajevissä ja Chersonissa. Mille hallitukselle se oikeastaan kuului, ei ollut selvää. Brestin rauhansopimuksia se ei täyttänyt. Sevastopolissa se oli ainaisena vaarana laivaliikenteelle. Sen vuoksi miehitettiin Krim huhtikuun lopulla. Osa Venäjän laivastoa pääsi pakenemaan Novorossiskiin. Sevastopolissa valloitettuja sotalaivoja oli aikomus käyttää, sitä mukaa kuin niihin saataisiin miehistöä.

Tämän laajan alueen miehittäminen oli uudelleen useissa paikoin johtanut yhteentörmäyksiin bolshevikki-joukkioiden ja -osastojen kanssa. Useimmissa tapauksissa ne karkoitettiin vaivatta. Sotaliikkeiden tauottua oli itärintaman ylipäällikkö sopinut neuvostohallituksen kanssa demarkatsioniviivasta. Kuvaavaa neuvostohallitukselle oli, että se syytti usein meidän joukkojamme siitä, etteivät nämä muka noudattaneet tätä, kun taas itärintaman ylipäälliköltä saapui ilmoituksia bolshevikkijoukkojen tunkeutumisesta meidän suojeluksessamme olevalle alueelle. Valitettavasti näkyi ulkoasiainvirasto uskovan enemmän bolshevikkien valheita kuin meidän tiedonantojamme.

Badenissa olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa sovittiin itärintaman ylipäällikön avulla pitkän pohdinnan ja sovittelujen jälkeen molempien valtakuntain etujen piireistä Ukrainassa. Kenraalimajoitusmestari teki tämän jälkeen sopimuksen Itävalta-Unkarin kanssa; varastojen käyttö säännösteltiin. Mutta kun myöhemmin Itävalta-Unkari oli käynyt käsiksi meidän muonitusvarastoihimme, oli sopimusta muutettava siten, että me otimme koko Ukrainassa huoleksemme varastojen hankinnan ja niiden jakamisen. Tämä oli vain hätäkeino, joka valitettavasti oli tarpeellinen, jotta yleensä päästäisiin selvään taloudenhoitoon.

Saksan sotilas- ja siviiliviranomaisille oli auennut laaja työala. Minä seurasin kaikkea jännityksellä, koska lopputulos merkitsi suunnattoman paljon ylimmälle armeijanjohdolle. Kenraalisotamarsalkka v. Eichhorn oli Kiovassa tullut armeijaryhmän päälliköksi. Hallituksen edustajana oli lähettiläs v. Mumm. Elintarvevarastojen hankinta oli valtakunnantalousviraston toimena. Epäselvempää ja monimutkaisempaa järjestelmää tuskin voi keksiä. Tämä kaikki johtui Berliinin onnettomasta suhtautumisesta "militarismiin", samoin siellä vallitsevasta byrokratiasta ja sen kaavamaisista työtavoista.

Niinkuin oli odotettavissakin, osoittautui Ukrainan nuori hallitus kykenemättömäksi hankkimaan maalle rauhaa ja meille viljaa. Tämä hallitus hävisi näköpiiristä. Hetmanni Skoropadski otti johdon.

Suorittaessani huhti- ja toukokuun vaihteessa tärkeitä töitä länsirintaman sotaliikkeiden valmistamiseksi, sain keisarin sotilaskabinetin kautta sähkösanoman, jonka valtakunnankansleri oli lähettänyt Hänen Majesteetilleen ja jossa liikuttavin sanoin valitettiin Kiovassa olevan armeijaryhmän edustamaa "militarismia" ja pyydettiin Hänen Majesteetiltaan apua. Sotilaskabinetti oli valtakunnankanslerille vastannut jotenkin siihen suuntaan, että Hänen Majesteettinsa ehdotti lähinnä tapahtumain täydellistä selvitystä asiaanosallisten yhteisessä neuvottelussa. Odotin tätä tyydytyksellä, sillä olin varmasti vakuutettu, että kaikki taas raukeaisi tyhjiin, kun asiaa tutkittaisiin pohjia myöten, juoruista ja ennakkoluuloista vapaana. Tällä kertaa ei asia joutunut edes keskustelun alaiseksi. Selvisi pian, että kenraalisotamarsalkka ja lähettiläs olivat tehneet työtä henkilökohtaisesti hyvässä sovussa. Tällä kertaa ei siis "militarismi" ollut tehnyt mitään kolttosia, eräs kenraali oli vain tapausten aikana kohdellut lujasti muuatta entistä hallituksen jäsentä, joka oli näytellyt sangen epäilyttävää osaa saksalaisten etuihin nähden. Mutta koko juttu herätti kuitenkin katkeruutta. Olen maininnut tämän tapauksen ainoastaan siitä syystä, että se kuvasi Berliinin mielialaa. Siellä oltiin aina valmiit asettumaan meitä vastaan, sensijaan että meitä olisi puolustettu. Määrättyjen sisäpoliittisten seikkain huomioonottamista pidettiin käytännöllistä välttämättömyyttä tärkeämpänä, silloinkin kun tämä, kuten kenraalisotamarsalkka v. Eichhornin huolenpito maanviljelyksestä, oli mitä lähimmässä yhteydessä meidän omien elinehtojemme kanssa. Valitettavaa oli varsinkin, että sotaministerikin muita henkilöitä kuulematta oli asettunut hallituksen puolelle.

Hetmanni Skoropadskissa oli Kiovan hallitukseen tullut mies, jonka kanssa oli hyvä tehdä työtä. Hän oli päättänyt lujasti vakiinnuttaa järjestyksen maassa ja tehdä meille mahdollisuuden mukaan palveluksia. Tutustuin myöhemmin häneen ja sain hänestä hyvin edullisen vaikutuksen. Hän ei käsitellyt asioita pintapuolisesti, vaan tunki niiden ytimeen.

Ylin armeijanjohto voi ehdottomasti olla tyytyväinen hallituksen vaihdokseen Kiovassa, se kun oli sodankäynnille hyödyksi. Minä toivoin siitä koituvan etuja sekä armeijanjärjestelyyn että viljanhankintaan nähden. Uusia ukrainalaisia joukkoja alettiinkin muodostaa. Tämä vei luonnollisesti aikaa, eikä heti välittömästi tuntunut sodankäynnissä. Armeijanjohto tarvitsi kipeästi Ukrainassa olevia saksalaisia joukkoja suojaksi bolshevikkeja vastaan ja taloudellisten hankintain turvaksi. Aina kun aioimme vähentää joukkoja, valitti armeijanjohto, ettei niitä ollut riittävästi.

Valtakunnan maatalousvirasto noudatti Ukrainassa tapausten edelle ennättävää rauhanpolitiikkaa; sitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos suppea sotatalouspolitiikka pääsi oikeuksiinsa, mitä minä vaadin. Itävalta-Unkari oli hädässään menetellyt rajusti, ja vaikka se ei saanut lähimainkaan sitä, minkä kreivi Czernin helmikuun alussa ilmoitti välttämättömäksi, niin ovat kuitenkin Ukrainasta saadut elintarpeet yhdessä meidän avustuksemme kanssa pelastaneet Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan ainakin nälkään kuolemasta. Sillä oli vain välttämättömin tarve tyydytetty. Mutta me emme saaneet maallemme leipäviljaa ja eläinrehua niin paljoa kuin välttämättä olisimme tarvinneet kotimaan heikentyneiden voimien elvyttämiseksi. Joka tapauksessa on Ukraina auttanut Saksaakin. Se antoi meille kesällä 1918 lihaa. Näin kävi mahdolliseksi käyttää lihaa ravintona, tosin hyvin niukalti. Meidän ei enää tarvinnut tuntuvammin kuluttaa omaa eikä myöskään miehitettyjen alueiden karjakantaa. Armeija sai suuret määrät hevosia. Ilman niitä olisi koko sodankäynti ollut mahdoton. Jos nämä hevoset olisi täytynyt hankkia Saksasta, olisi kotimaan maanviljelys taas kärsinyt ankarasti. Kaikenlaisia raaka-aineitakin saimme Ukrainasta.

Mutta piankin oli laskettava hautaan toivo, että me Ukrainan viljasta saisimme taloudellisen mahtikeinon käsiimme, joka parantaisi asemaamme puolueettomiin maihin nähden ja hankkisi meille muita taloudellisia huojennuksia, jotka olivat niin tärkeitä sotakuntomme säilymiseksi.

Sotilaallispoliittisessa suhteessa olimme Ukrainan miehittämisellä tuntuvasti heikentäneet neuvostohallituksen valtaa. Jouduimme myös kosketuksiin monien Iso-Venäjän kansallisten virtausten ja myös Donin kasakkain kanssa, joita olisimme voineet käyttää taisteluun bolshevismia vastaan, jos hallitus olisi siihen suostunut.

Itärintamalla Iso-Venäjää vastaan Pripjetistä Suomenlahteen asti eivät olosuhteet olleet muuttuneet maaliskuun 3:nnen jälkeen.

Suomi oli noussut. Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät aselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että englantilaiset tukisivat sitä, kasvoi.

Estääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön että maahan lähetettäisiin apuretkikunta. Kenraali Mannerheimkin kannatti saksalaisten joukkojen lähettämistä. Hän ei tahtonut apua liian aikaisin eikä myöskään liian suuria joukkoja, jotta hänen omat suomalaisensakin vielä saisivat tilaisuuden taistella ja oppisivat luottamaan itseensä. Nämä ajatukset olivat sotilaallisesti oikeita.

Valtakunnan hallituksen suostumuksella, mistä me nytkin tahdoimme saada takeet, me hankimme itsellemme ensin etappitukikohdan Ahvenanmaalla, tähän aikaan kun näytti siltä, että oli välttämätöntä laskea saksalaisia joukkoja maihin Pohjanlahden rannalla. Kun Ruotsi vähää ennen oli myös laskenut saarille joukkojaan, jouduttiin tämän maan kanssa neuvotteluihin, jotka sujuivat ilman vaikeuksia, Ruotsi vei ennen pitkää joukkonsa pois; mekin luovuimme pian saarista, kun ylin armeijanjohto oli määrännyt Hangon Suomeen tuotavien joukkojen maihinnousupaikaksi.

Yhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa välitti majuri Crant, jonka minä olin lähettänyt Suomen päämajaan. Hän teki täällä sopimuksen saksalaisten joukkojen käyttämisestä. Yhteistyö kenraali Mannerheimin kanssa oli koko ajan hyvää ja luottamuksellista.

Kolmesta jääkäripataljoonasta, kolmesta tarkka-ampujaratsuväkirykmentistä sekä muutamista pattereista muodostettiin kenraali kreivi v. der Goltzin johdolla Danzigissa Itämeren-divisioona. Se astui maihin huhtikuun alussa Hangon luona, jolloin kenraali Mannerheim osaksi meidän asestamamme valkoisen kaartinsa kanssa oli Tampereen luoteispuolella, selin Vaasaan. Hänen avukseen oli lähetetty suomalainen jääkäripataljoona. Pataljoonan valioaineksista tuli Suomen armeijan upseeriston oivallinen ydinjoukko.

Sillaikaa kun kenraali Mannerheim rynnisti Tampereen kautta, suuntasi Itämeren-divisioona marssinsa koilliseen Hämeenlinnaa kohti. Yhdessä laivaston kanssa se miehitti Helsingin vähäisin voimin huhtikuun 13:ntena; itärintaman ylipäällikkö laski maihin pienen osaston eversti v. Brandensteinin johdolla Helsingin itäpuolella Loviisan ja Kotkan luona. Tämä alkoi täältä marssinsa pohjoista kohti katkaistakseen Hämeenlinnan seuduilla olevilta punaisilta kaarteilta paluutien Lahden luona. Keskitetyn hyökkäyksen avulla ne saatiin huhtikuun lopulla ankarien ottelujen jälkeen täydelleen saarretuiksi, jolloin niiden oli pakko antautua. Suomi oli nyt vapaa.

Samaan aikaan oli valkoinen kaarti pohjoisesta tullen valloittanut Viipurin; tämä oli strateegisesti oikea teko; olisiko se johtanut onnelliseen tulokseen, ellei ratkaisu olisi tapahtunut lännempänä, on vastassaolevien voimien taistelukykyyn ja Venäjän bolshevikkien apuun nähden vaikea päättää. Taktillinen voitto, Suomen nopea vapauttaminen saavutettiin Lahden ja Hämeenlinnan välisellä taistelukentällä saksalaisten ja suomalaisten joukkojen hyvän yhteistoiminnan avulla. Sotaliike oli näin saatettu loppuun.

Meillä oli nyt Narvassa ja Viipurissa asemat, joista milloin tahansa voi marssia Pietariin kukistamaan bolshevikkivaltaa ja estämään englantilaisia etenemästä Muurmanin rannikolta. Sitä paitsi oli Suomesta käsin koko Muurmaninrata alttiina sivustahyökkäyksille, joten mitkään vakavammat yritykset englantilaisten taholta Pietaria vastaan eivät enää olleet mahdolliset. Englantilainen maihinnousujoukko, joka oli miehittänyt Muurmanin rannikon, oli tuomittu siellä pysymään paikoillaan. Pienen Itämeren-divisioonan lähettäminen, josta elokuussa vielä palasi kolme jääkäripataljoonaa, oli siis kannattanut hyvin. Suomen hallitus alkoi heti saksalaisten harjoitusmestarien avulla luoda suomalaista armeijaa. Siihen, ettemme Suomessa enempää saavuttaneet kuin todellisuudessa saavutettiin, oli pääasiallisena syynä meidän aina horjuva politiikkamme. Kenraali kreivi v. der Goltz oli saavuttanut yleistä luottamusta myöskin Suomen johtavissa poliittisissa piireissä, missä suhteessa Saksan hallituksen edustaja ei onnistunut yhtä hyvin. Ulkopolitiikkamme puolinaisuus osoittautui valitettavasti tässäkin. Se ei tehnyt mitään päätöstä, eikä siksi Suomessakaan saavuttanut kenenkään ystävyyttä, vaan antoi Saksan uskollisille kannattajille iskun vasten kasvoja.

Ne monet lämpimän myötätunnon ilmaukset, joita sain Suomesta eronikin jälkeen, osoittavat, että kiitollisuutta on vielä maailmassa. Tämä mieliala on ilahduttanut minua sitäkin enemmän, kun joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen vuoksi. Kun Ruotsin hallitus helmikuussa 1919 minulle käsittämättömästä syystä ryhtyi vaikeuttamaan oleskeluani Ruotsissa saapui äkkiä Hessleholmin kartanoon suomalainen valtuutettu, joka tarjosi minulle oleskelupaikkaa Suomessa. Tulin siitä iloiseksi, mutta kieltäydyin tietysti kutsua noudattamasta. Tahdoin Saksaan.

Tämän maailmansodan valtavain ja raskaitten tapausten rinnalla jäävät Ukraina ja Suomi näennäisesti vain episodeiksi. Siitä huolimatta toivon vielä pysyviä saavutuksia. Taloudelliselta ja poliittiselta kannalta katsoen tulevat molemmat maat pysymään tyypillisinä esimerkkeinä siitä, ettei meidän hallituksemme viime hetkenäkään ymmärtänyt tämän sodan sisintä olemusta, vaan käsitteli kaikkea yksinomaan sisäpoliittisten näkökohtien mukaan. Sotilaallisesti tuottivat molemmat maat lähimain sen, mitä niiltä voitiin odottaakin. Uuden itärintaman muodostuminen oli ehkäisty, ainakin se oli siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen. Saarron olimme idässä murtaneet, elämämme näytti siitä voivan voimistua. Neuvostohallituksen asema oli tuntuvasti heikentynyt, sen olemassaolo oli vakavasti uhattu.

Kun toukokuun lopulla jatkettiin saksalaisten hyökkäystä länsirintamalla, jota kesäkuun ensi puoliskolla piti seurata Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiassa, oli asema kaikilla rintamilla järjestynyt. Vain Palestiinan rintama näytti olevan vaarassa.

VI.

Saksalaisten toinen suuri hyökkäys Ranskassa ja Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Italiassa tapahtuivat pääasiassa suunnitelman mukaan.

Toukokuun keskivaiheilla alkoi joukkojen kokoaminen murtautumista varten Chemin des Damesin luona. Valmistelut lopetettiin oikeaan aikaan. Tykistön osuus järjestettiin eversti Bruchmüllerin ehdotusten mukaan, jotka olivat määrääviä myös tykistövalmisteluista päätettäessä.

Kävin usein, asianomaisten armeijanylikomentojen luona ja sain mitä parhaan vaikutelman.

Toukokuun 27:ntenä alkoi hyökkäys Vauxaillonin ja Sapigneulin välillä. Se menestyi taas loistavasti. Olin luullut, että meidän onnistuisi päästä vain Soissonsin ja Fismesin seuduille. Nämä olivat jo toisena ja kolmantena päivänä sivuutetut, paikoittain kauaskin. Etenkin Fismesin toisella puolella olimme valloittaneet laajalti maata, vähemmin Soissonsin luona. Hyvin valitettavaa oli, että eräs komentoviranomainen ei huomannut tilanteen edullisuutta Soissonsin luona. Emme tehneet täällä yhtä voimakasta sysäystä kuin Fismesin luona, vaikka se olisi ollut mahdollista. Muuten olisi asemamme muodostunut koko joukon paremmaksi ei ainoastaan Soissonsin länsipuolella, vaan koko hyökkäysrintamalla. Jokseenkin varmaa on, etteivät ranskalaiset enää olisi voineet pysytellä Aisnen ja Oisen välillä. Tässä oli taas tapaus, jossa muutamassa hetkessä olisi voitu saavuttaa paljon, mutta myös paljon laiminlyödä. Ylin johto istuu ja miettii ja voi valmistaa kaiken, mutta itse toimeenpano ei enää ole sen käsissä. Sen täytyy taistelukentällä tyytyä valmiisiin tosiseikkoihin.

7:nnen armeijan keskusta eteni eteläänpäin Marneen asti. Sen vasen siipi ja 1:sen armeijan oikea siipi, joka suunnitelman mukaan oli vasemmalla laajentanut hyökkäystä Reimsiin päin, tunkeutuivat Marnen ja Veslen välillä Reimsin metsäistä vuoristoa vastaan ja kohtasivat täällä voittamattoman vastustuksen. 7:nnen armeijan oikea siipi pääsi etenemään Aisnen ja Marnen välillä Soissonsista lounaiseen Villers-Cotteréts'n metsän itäreunaan asti ja valloitti Château-Thierryn. Kenraali Foch siirsi suuria varajoukkoja Reimsin lounaispuolelle ja Soissonsia vastaan tehden tuloksettomia vastahyökkäyksiä, jotka myöhemmin laajenivat Château-Thierryhin asti.

Kesäkuun alussa lopetimme etenemisemme. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla, Soissonsin lounaispuolella, suunnitteli ylin armeijanjohto vielä hyökkäystä. Halusimme päästä etenemään länteenpäin Soissonsin itäpuolella Aisnen laaksosta Veslen laaksoon johtavan radan vuoksi, ja tukea taktillisesti 18:nnen armeijan hyökkäystä Montdidier'n--Noyonin linjan yli.

Meidän joukkomme pysyivät hyökkäyksessä ja puolustuksessa aseman herroina huolimatta muutamista ohimenevistä vaikeuksista, joita ei voitu välttää. Ne osoittautuivat ranskalaisia ja englantilaisia etevämmiksi sielläkin, missä nämä taistelivat tankkien avulla. Château-Thierryn luona olivat amerikkalaiset, jotka jo kauan olivat olleet Ranskassa, tihein joukoin hyökänneet menestyksettä meidän heikosti miehitettyjä rintamiamme vastaan. He taistelivat urhoollisesti, mutta heitä johdettiin huonosti. Täälläkin tunsi meikäläinen sotamies olevansa voimakkaampi. Meidän taktiikkamme oli joka suhteessa osoittautunut oikeaksi, tappiomme olivat hyvin vähäiset vihollisen tappioihin ja suureen vankilukuun verrattuina, vaikkakin sinänsä sangen ikäviä. Hyökkäystä ei nytkään joka paikassa lopetettu aikanaan. Siellä täällä hyökättiin vielä, kun puolustus jo olisi ollut paikallaan. Joukot olivat kaikkialla, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osoittaneet hyvää käytöstä ja kestävyyttä.

Kokonaisuudessaan oli vaikutus hyvin edullinen. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli hyökkäyksellään saavuttanut suuren taktillisen voiton. Vihollinen oli pakotettu käyttämään suurempia reservimääriä kuin meillä oli ollut joukkoja tulessa. Pariisissa tuntui Ranskan tappion vaikutus, ja joukoittain siirtyi asukkaita pois. Kamarin istunnossa kesäkuun alussa, jota jännityksellä olin odottanut, ei kuitenkaan näyttäytynyt mitään heikkouden oireita. Clemenceau puhui ylpeitä, esikuvaksi kelpaavia voimakkaita sanoja: "Me peräydymme nyt, mutta me emme milloinkaan antaudu" ja "Me saavutamme voiton, jos hallituksen johtajat ovat tehtävänsä tasalla". "Minä tappelen Pariisin edustalla, tappelen Pariisissa, tappelen Pariisin takana". "Muistakaamme Thiersin ja Gambettan kohtaloa; en kaipaa Thiersin raskasta ja epäkiitollista osaa".

Tämän vuoden toinenkaan suuri tappio ei tehnyt ententea rauhaantaipuvaksi.

Strateegisesti oli meille epäedullista, ettemme kyenneet valloittamaan Reimsiä ja tunkemaan armeijojamme täällä kauemmas vuoristoon. 7:nnen armeijan keskusta jäi siten yksistään sen leveäraiteisen radan varaan, joka johtaa Aisnen laaksosta Soissonsin itäpuolella Veslen laaksoon. Jotta liikenne ei olisi riippuvainen tilapäisistä sattumista, päätettiin rakentaa toinen idempänä kulkeva rataosa kummankin laakson välille. Muita ratoja ei voitu rakentaa Aisnen eteläpuolelle suurien pinnanmuodostusvaikeuksien tähden. Laonista kulki vielä leveäraiteisrata Anizyn kautta suoraan Soissonsiin. Kaupungin pohjoispuolella oleva Ailetten ja Aisnen laaksojen välinen tunneli, joka oli räjäytetty, täytyi saada uudelleen kuntoon. 7:nnen armeijan vasemmalle ja 1:sen armeijan oikealle sivustalle johti rata, jonka raideleveys oli 1 metri, sekä kenttäratoja, jotka helpottivat liikennettä suuresti. Nämä radat oli johdettava molempien varusasemain taakse ja yhdistettävä meidän liikenteessämme oleviin ratoihin. Epäedullisten rautatiesuhteiden tähden täytyi käyttää paljon kuorma-automobiilikolonnia; se vaikeutti arveluttavasti käyttövoimatilaamme.

Jo kesäkuun 1:senä oli hyökkäys suunnitelman mukaisesti ulotettu lännessä siihen asti, missä Ailette laskee Oise-virtaan. Hyökkäykseen tarvittavien tykistövälineiden siirto oli sujunut hyvin. Taistelu itse tunkeutui niille asemille saakka, jotka me Alberich-siirron avulla maaliskuussa 1917 olimme jättäneet.

Kesäkuun 7:nneksi oli suunniteltu 18:nnen armeijan hyökkäys Montdidier'n ja Noyonin välillä, 7:nnen armeijan oli hyökättävä samaan aikaan Soissonsin lounaispuolella. Neuvotellessani kesäkuun alussa 18:nnen armeijan päämajassa tulin vakuutetuksi, ettei sen tykistövalmisteluja saataisi loppuun suoritetuiksi oikeaan aikaan. 7:nnen armeijan täydennystykistön saapuminen oli viivästynyt. Hyökkäys siirrettiin sentähden kesäkuun 9:nteen. Tämä oli epäedullista, hyökkäys kun täten joutui yhä enemmän erilleen Aisnen ja Marnen välillä käydyistä valtavista taisteluista, mitä paikallinen yritys Soissonsin lounaispuolella ei mitenkään voinut täysin korvata. Viholliselle kävi reservijoukkojen siirtäminen täten helpommaksi. Näistä epäkohdista huolimatta valitsin myöhemmän ajan, annoin näet ratkaisevan merkityksen hyökkäyksen perinpohjaiselle valmistukselle, siitä kun riippui voitto ja tappio.

18:nnen armeijan hyökkäys alkoi kesäk. 9:ntenä, oikea sivusta hyökkäsi Merytä vastaan, vasen hyvin vahvasti varustettuja ylänköasemia vastaan aivan Oisen länsipuolella. Puolustaja oli tällä kertaa varustautunut, siitä huolimatta tunkeutui jalkaväkemme vihollisen koko puolustuslinjan läpi ja vielä sen toiselle puolelle, paikoittain Arondeen asti.

Jo 11:ntenä suuntasi vihollinen hyvin voimakkaita vastahyökkäyksiä, etupäässä oikealla sivustallamme, Merytä vastaan ja pääsi jonkun verran etenemäänkin. Ne jatkuivat 12:ntena ja 13:ntenä tuloksetta. Kun vastustaja oli ryhtynyt keräämään yhteen hyvin vahvoja joukkoja, antoi ylin armeijanjohto tappioiden välttämiseksi jo 11:ntenä 18:nnelle armeijalle määräyksen hyökkäyksen lopettamisesta. Saattoi selvästi huomata, että 7:nnen armeijan sillävälin aloittama rynnistys Soissonsin lounaispuolella ei onnistuisi.

18:nnen armeijan kamppailu ei ollut muuttanut strateegista asemaamme, jonka 7:nnen armeijan hyökkäys oli luonut. Erikoisia taktillisia kokemuksia se ei myöskään tuottanut.

Kesäkuun puolivälissä hiljeni toiminta koko Saksan kruununprinssin armeijaryhmän uudella rintamalla. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla säilyi jännitys, joka välistä laukesi paikallisiksi otteluiksi. Myös Ardren kummallakin puolen Marnen ja Reimsin välillä jatkui jonkinmoista levottomuutta. Valloitettu alue antoi meille runsaasti apukeinoja ja helpotti elintarvetilannettamme.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Italiassa piti alkuaan tapahtua kesäkuun 10:ntenä tai 11:ntenä. Valmistusten tähden se siirrettiin kesäkuun 15:nneksi. Hyökkäys oli aloitettava Adamello-ryhmän luona Länsi-Tirolin rintamalla, jotta Italian armeijan ylikomennon huomio suuntautuisi sinne. Päärynnistykseen Asiagon ja meren välillä aikoi kenraali v. Arz käyttää eri hyökkäysryhmiä, joiden tukikohdat olivat Brentan ja Montellon kohdalla ja Piaven alajuoksun varrella. Paikallisesta menestyksestä huolimatta ei hyökkäys tuottanut voittoa. Muutamien päivien kuluttua täytyi kenraali v. Arzin vetää takaisin ne joukot, jotka kenraali Goigingerin johdolla olivat edenneet Piave-joen yli. Badenista saamieni tietojen mukaan olivat itävalta-unkarilaiset joukot taistelleet hyvin. Ei ole tiedossani, mistä syystä Itävalta-Unkarin armeija ei saavuttanut menestystä. Minulla ei ole aineistoa, jonka nojalla voisin asiaa arvostella. En siksi myöskään voi sanoa, onko se tieto oikea, että hyökkäys tehtiin liian pitkällä rintamalla.

Mitä suurimmassa määrässä valitettava oli se tapa, jolla Itävalta-Unkarissa, nimenomaan Unkarin valtiopäivillä, heti sen jälkeen puhuttiin Piaven vastoinkäymisestä. Ranskassa oli ymmärretty samanlaisessa tilanteessa Aisnen--Champagnen-taistelun jälkeen 1916 ja nyt paljon vaikeammissa oloissa säilyttää täysi, kunnioitettava arvokkuus. Budapestista kuului huolestuttavia ääniä, jotka varmasti lamauttaisivat mielialaa vielä enemmän. Kukaan ei kysynyt Unkarin valtiopäiviltä, millä oikeudella ne lausuivat tämän arvostelun. Olivatko valtiopäivät todella tehneet kaikkensa voiton saavuttamiseksi? Jos niin oli laita, saivat ne arvostella, mutta sittenkin oli virhe tehdä se julkisesti. Itävalta-Unkarin armeijan Italiassa kärsimän vastoinkäymisen vaikutus kasvoi sen johdosta, mitä kaksoismonarkiassa tapahtui.

Itävalta-Unkarin armeijan tulokseton hyökkäys oli minulle hyvin katkera seikka. En enää voinut toivoa Italian tapahtumista huojennusta länsirintamalle. Sotilaallinen asema siellä pysyi kuitenkin entisellään. Kumpikin sotiva puoli piti toistaan toistaiseksi tasapainossa. Ei ollut pelättävissä, että italialaiset vahvistaisivat ententen rintamaa Ranskassa. Kenraali v. Arz ajatteli hyökkäyksen uudistamista syksyllä.

Tämän jälkeen ehdotin liittolaisten armeijanylikomennolle, että kaikki käytettävissä olevat voimat siirrettäisiin länteen. Kenraali v. Arz suostui tähän. Hän sai kai tässä asiassa taistella keisarillisen herransa kanssa, joka ei katsellut suopein silmin tällaisia lähetyksiä. Itävalta-Unkarin länsirintamalle lähettämä apu nousi uudistettujen pyytelyjen jälkeen neljään divisioonaan. Heinäkuussa tuli aluksi vain kaksi. Ne olivat tosin yleisesti tunnetut hyviksi, mutta niiden tila, varsinkin ampumatarvevarasto, oli surkea. Niitä täytyi harjoittaa useita viikkoja, ennenkuin ne kykenivät länsirintaman asemataisteluun. Elokuun lopussa ja syyskuun alussa saapuivat molemmat seuraavat. Syyskuun keskivaiheilla tahtoi kenraali v. Arz lähettää vielä kaksi divisioonaa, mutta niiden täytyi lähteä Serbiaan, koska Bulgaarian luopuminen uhkasi paljastaa Itävalta-Unkarin ja samalla meidän sivustamme ympärysliiton hyökkäyksille alttiiksi.

Länsirintamalla täytyi näin ollen Saksan armeijan ilman olennaista apua miltään taholta, kuten tähänkin asti, jatkaa taistelua niillä voimilla, joita ylin armeijanjohto sai kootuksi ja joita se sai kotimaasta.

Liittoutuneiden rintamain muilla osilla Euroopassa ei ollut syntynyt mitään sanottavaa taistelutoimintaa, vain Ohrida-järven länsipuolella oli itävalta-unkarilaisten joukkojen ollut vetäydyttävä taaksepäin kesä- ja heinäkuussa Beratiin saakka pohjoisessa.

Arvostelu Bulgaarian toimivasta armeijasta muuttui nyt vähän edullisemmaksi. Mieliala parani, kun vaatelähetykset ja muonitusapua saapui. Kenraali v. Scholtz oivalsi aseman vakavuuden. Hän valitti myös sitä, että armeija yhä enemmän sekaantui poliittiseen puolue-elämään, jota pelattiin Radoslavovia vastaan. Hän olisi mielellään tahtonut lisää saksalaisia joukkoja, mutta kun niitä tarvittiin länsirintamalla, täytyi Makedoniassa tulla toimeen ilmankin niitä. Ylin armeijanjohto ja armeijaryhmänkomento laskivat voivansa ryhtyä paikallisiin vastahyökkäyksiin, jos vihollinen mahdollisesti koettaisi edetä. Sillävälin muodostetut bulgaarialaiset reservijoukot tarjosivat jonkinmoista turvaa suuren hyökkäyksen varalta.

Palestiinassa olivat paikalliset englantilaisten hyökkäykset menneet myttyyn, Mesopotamiassa Mosuliin saakka edenneet englantilaiset osastot perääntyivät. Sitä vastoin näyttivät englantilaisten voimat vahvistuvan Pohjois-Persiassa ja Kaspianmeren etelärannalla. Turkkilaiset olivat yhä edelleen asemissaan Täbriksen ympärillä ja aivan lähellä Bakuta.

Itärintamalla ei asema ollut muuttunut. Tilanne oli hyvin häilyvä. Kaikki taisteluvoimat, joita Yhdysvallat lähettivät Ranskaan huhti-, touko- ja kesäkuun kuluessa, arvioitiin tarjollaolevien lähteiden mukaan noin 15 divisioonaksi. Tällä hetkellä saattoi Ranskassa olla kaikkiaan 20 amerikkalaista divisioonaa. Ja se oli enemmän kuin minä olin pitänyt mahdollisena. Se ylivoima, joka meillä maaliskuussa oli divisioonain lukumäärään nähden, oli siten tasoittunut. Voimasuhteet olivat meille käyneet mieslukuun nähden sitäkin epäedullisemmiksi kun amerikkalaisissa divisioonissa oli kaksitoista vahvaa pataljoonaa. Mutta lukumäärältämme heikompinakin me olimme tähän asti pysyneet aseman herroina taistellessamme niitä joukkoja vastaan, jotka olivat pitemmän aikaa olleet Ranskassa. Ei ollut luultavaa, että nämä nopeasti muodostetut, vähemmin harjoitetut joukot taistelisivat paremmin kuin vanhat divisioonat. Mitään vihollista ei saa halveksia, mutta sen voimia ei saa myöskään arvioida liian suuriksi. Kuinka me muuten olisimme voineet hyökätä venäläisten kimppuun 1914 ja voittaa heidät! Niin kauan kuin meidän joukkomme säilyttäisi sisäisen voimansa, selviäisi se jokaisesta vihollisesta, sitä vahvemmista amerikkalaisista divisioonistakin, vaikkakin niiden hermot olivat vähemmin kuluneet kuin jo pitkät ajat taistelussa olleiden armeijain. Mutta sangen paljon vaikutti se, että vastasaapuneet amerikkalaiset apujoukot saattoivat vapauttaa ranskalaisia ja englantilaisia osastoja hiljaisilta rintamilta. Tällä seikalla oli äärettömän suuri merkitys; se on omiaan selittämään Yhdysvaltain lähettämien sotavoimien vaikutuksen sodan ratkaisuun. Amerikasta tuli näin sodan ratkaiseva voima.

Kenraali Foch oli kesäkuun 15:ntenä suuresti kuluttanut reservejään; selvää oli, että Ranskan armeija oli ylenmäärin lujilla. Kevääseen mennessä se oli hajoittanut vain harvoja pataljoonia. Nyt Ranska kokosi enemmän kuin edellisinä vuosina siirtomaittensa runsaita reservijoukkoja taisteluun. Varmaa oli, että se koettaisi voimistua sillä väliajalla, joka tarvittiin ennen uutta hyökkäystä. Englannin armeija oli saanut nauttia lepoa toukokuun puolivälistä; siinä oli varmasti tehty parannuksia, joskaan ei ollut luultavaa, että se voimistuisi nopeammin kuin kruununprinssi Rupprechtin joukot, vaikka sen elinehdot olivatkin paremmat. Sitä tosiasiaa ei näet käy kieltäminen, että ententen armeijain muonitus oli huomattavasti parempi kuin meidän joukkojemme.

Belgian armeijassa oli meidän flaamilaispropagandamme saanut jalansijaa. Meidän puolellemme alkoi tulla usein karkulaisia, joiden kertomuksista kävi ilmi, että mieliala Belgian armeijassa muuttui suopeammaksi meitä kohtaan flaamilaisliikkeen vuoksi.

Meidän armeijallamme oli kärsimyksiä. Espanjantauti raivosi kaikkialla ja se tuotti erittäin suurta tuhoa kruununprinssi Rupprechtin joukoissa. Minun oli raskasta ottaa vastaan joka aamu esikunnanpäällikköjen ilmoitukset lukuisista kuolemantapauksista ja heidän valituksensa joukkojen heikkoudesta, jos englantilaiset nyt ryhtyisivät rynnäkköön. Heidän valmistuksensa eivät kuitenkaan olleet vielä niin pitkällä. Sairaustapauksetkin vähenivät. Ne jättivät kuitenkin usein jälkeensä suuremman heikkouden kuin lääkärit otaksuivat. Vähitellen parani miehistön tila pitkän levon jälkeen. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän pataljoonat saavuttivat yleensä tyydyttävän voiman, joka ei ollut paljoa jälessä englantilaisten voimasuhteista. Vain harvat divisioonat eivät jaksaneet kohota. Saksan kruununprinssin joukkoja olivat taistelut tietysti kovasti kuluttaneet. Täydennystä oli saatavissa siinä määrin, että saatoin toivoa saavani pataljoonat, vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta, levon aikana sellaiseen kuntoon, että ne taisteluteholtaan olisivat täysin ranskalaisten pataljoonien tasalla.

Pataljoonat olivat tulleet heikommiksi, mutta niillä saattoi yhä vieläkin käydä taisteluun vihollisen taivuttamiseksi rauhaan; muuta keinoa siihen ei ollut.

Yhä uudelleen palautuivat ajatukset siihen, olisiko hyökkäys tehtävä Flanderissa. Täällä oli yhä vielä vahvoja englantilaisia reservijoukkoja, vaikka ranskalaiset divisioonat olikin ollut vedettävä täältä pois Saksan kruununprinssin armeijan taistelujen painosta. Hyökkääminen tällä kohtaa oli kuitenkin vielä liian vaikeaa. Meidän täytyi siirtää se tuonnemmaksi.

Useimmat vihollisen reservijoukot olivat 18:nnen ja 7:nnen armeijan muodostamassa kaaressa Pariisiin päin, jota vastoin Château-Thierrystä Verduniin päin oli vain heikkoja voimia. Ylin armeijanjohto tahtoi nytkin hyökätä siellä, missä vihollinen oli heikko. Se suunnitteli sitä varten rynnäkköä, joka tehtäisiin heinäkuun keskivaiheilla Reimsin kummallakin puolen. Sen kautta myös saataisiin paranemaan 7:nnen armeijan selkäpuolen yhteys Aisnen ja Marnen välillä. Kun täällä päästäisiin etenemään, heittäisimme me tykistö-, miinanheittäjä- ja lento-osastoja Flanderin rintamalle ryhtyäksemme sitten, jos mahdollista, kaksi viikkoa myöhemmin täällä rynnäkköön. Luultavaa oli, että vihollista kävi ratkaisevasti heikontaminen Flanderissa, jos taistelu Reimsin luona onnistui.

Supistaakseen kuljetuksen vähiin ja hankkiakseen tarpeellisen tykistön kumpaakin suurta hyökkäystä varten, ylin armeijanjohto asetti jälleen useihin paikkoihin kenttätykistöön asereservistä viidennen ja kuudennen tykin. Jonkun ajan kuluttua voivat patterit käyttää lisättyä tykkilukua ilman että niiden miehistöä lisättiin. Myöskin idästä siirrettiin tykistöä tänne. Hyökkäysaikaan nähden ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut varaa valita. Heinäkuun puoliväliin voi joukkojen siirto ja muut valmistelut hyökkäystä varten olla loppuunsuoritetut Reimsin kummallakin puolen. Joukkojen levähdykseksi olisin mielelläni tahtonut enemmän aikaa. Se riitti töin tuskin; pitennys olisi koitunut myös viholliselle hyödyksi. Me päätimme pitää tästä ajasta kiinni ja varata elokuun alkupäivät Flanderin rynnäkköä varten. Joukkojen kerääminen hyökkäyksiä varten heikonsi luonnollisesti jossain määrin muita rintamia. Niin paljastui 18:nnessa armeijassa ja 9:nnen armeijan oikealla sivustalla Oisen ja Aisnen välillä muutamia heikkoja kohtia, jota vastoin kruununprinssi Rupprechtin koko armeijaryhmä ja 7:s armeija Aisnen eteläpuolella pysyivät lujina.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän takana oli jo lujia varajoukkoja, ne olivat levänneet jo pitemmän ajan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oli muodostettava ne uudestaan siirtämällä pois divisioonia 18:nnesta ja 7:nnestä armeijasta, ne kun olivat uupuneet, v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmien täytyi luovuttaa levänneitä joukkoja rasittuneita vastaan. Nyt oli taas tärkeätä kohottaa sotajoukon voimia ja valmistaa sitä lähestyviin hyökkäyksiin. Rintamalla ja rintaman takana vallitsi samanlainen elämä kuin aikoinaan ennen toukokuun 27:nnen hyökkäystä.

VII.

Reimsin hyökkäys lähti terveeltä pohjalta. Me päätimme ryhtyä siihen siinä lujassa uskossa, että sen täytyi onnistua. Sotilaat olivat Saksan kruununprinssin armeijaryhmän viimeisessä taistelussa taistelleet niin hyvin kuin suinkin saattoi. Joukot olivat osoittautuneet vihollista etevämmiksi, mikä juuri oli tärkeintä, kunhan sitä käytettiin niiden erikoisominaisuuksia ja sisäistä luonnetta vastaavalla oikealla tavalla.

Vakavasti punniten olin harkinnut, olisiko meidän, katsoen sotajoukon tilaan ja täydennysmahdollisuuksiimme, edullisinta siirtyä puolustukseen. Hylkäsin tällaisen ajatuksen. Lukuunottamatta sitä epäedullista vaikutusta, jonka se tekisi liittolaisiimme, pelkäsin, että joukkomme kestäisivät huonommin puolustusta, joka salli vihollisen paremmin kerätä suunnattomat varustuksensa eri taistelukentille, kuin hyökkäystaisteluja. Nämä eivät asettaneet sotamiehille niin suuria vaatimuksia kuin puolustustaistelut eivätkä myöskään tuottaneet runsaampaa tappiota. Hyökkäys merkitsi niin suunnatonta siveellistä voittoa, ettemme voineet vapaaehtoisesti luopua sitä yhä edelleen käyttämästä. Sotajoukon kaikki heikkoudet paljastuvat ehdottomasti paljon selvemmin puolustuksessa.

Nyt alkoi yhä useammin saapua rintamalta tietoja siitä, miten kotimaassa vallitseva henki vaikutti turmiollisesti armeijaan, toisaalta taas puhuttiin kotimaassa yhä enemmän armeijan huonosta hengestä. Armeijassa valitettiin myös vihollisen propagandaa. Se ei voinut olla vaikuttamatta, kun armeija kotimaasta käsin tehtiin sille vastaanottavaiseksi. Niinpä neljäs armeija teki seuraavan ilmoituksen. Vihollinen käytti propagandatarkoituksiinsa ruhtinas Lichnowskyn lentokirjasta, joka syytti minulle aivan käsittämättömällä tavalla sodan puhkeamisesta Saksan hallitusta, kun taas Hänen Majesteettinsa ja valtakunnankansleri yhä uudelleen selittivät, että entente-vallat olivat yksinään vastuussa siitä. Keisarin lausuntoja oli asetettu kirjasessa asianomaisiin kohtiin, joissa ne osoitettiin paikkansapitämättömiksi. Vaikutuksen tehostamiseksi oli kirjaseen liitetty erään riippumattoman sosiaalidemokraattisen puolueen lehden kirjoitus, jonka oli annettu lausua julkisesti samoja kansalle turmiollisia mielipiteitä kuin ruhtinas Lichnowsky. Ei ihme, että ampumahaudassa elävän sotilaan pää joutui pyörälle kaikesta, kun ruhtinas Lichnowsky sai liikkua vapaana ja kun rangaistuksetta voitiin painattaa sellaisia mielipiteitä. Olin jo pyytänyt valtakunnankansleri t:ri Michaelista ryhtymään toimenpiteisiin ruhtinas Lichnowskya vastaan. Sotilasviranomaisten puolelta oli jo kapteeni v. Beerfelde asetettu syytteeseen kirjan levittämisestä. Mutta kun kirjan tekijä sai olla rauhassa, ei kapteeni v. Beerfeldeä voitu mitenkään rangaista. Käännyin vielä kerran valtakunnankanslerin puoleen ja selitin hänelle, että sotilaalliselta kannalta, joukkojen tähden, joiden täytyi olla valmiina yhä edelleen taistelemaan ja kuolemaan meidän hyvän asiamme puolesta, oli välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin ruhtinasta vastaan. Hänen Majesteetilleen tein saman ilmoituksen. Ei ryhdytty mihinkään. Ruhtinas Lichnowsky saa bolshevikkien ja monien muiden mukana säilyttää sen surullisen maineen, että he ovat höllittäneet armeijan kuria. Näihin aikoihin lausui Clemenceau: "me saavutamme voiton, jos julkiset viranomaiset ovat tehtävänsä tasalla." Ranskassa ne olivat tehtävänsä tasalla, mutta kuinka oli laita meillä? Olen tässä maininnut vihollisen propagandaan kuuluvan tapauksen, joka saattoi käydä tehokkaaksi vain sen kautta, että julkiset viranomaiset meidän maassamme eivät tajunneet tämän sodan rautaista pakkoa.

Armeija suorastaan vajosi vihollisen propagandakirjallisuuden hyökyihin, jonka tuottama suunnattoman vakava vaara oli selvästi havaittu. Ylin armeijanjohto lupasi palkintoja tällaisen kirjallisuuden luovuttamisesta, mutta tällä ei enää ollut autettavissa, että se sitä ennen oli myrkyttänyt meidän sotamiestemme sydämet. Vihollisen harjoittamaa propagandaa voitiin vastustaa todella tuloksellisesti valitettavasti vain hallituksen avulla. Isänmaallinen valistustyö ei siihen yksin riittänyt.

Sillä oli kylläkin masentava vaikutus, ettei kumpikaan niistä suurista hyökkäyksistä, jotka juuri olivat päättyneet, ollut vienyt ratkaisuun. Mutta me olimme kuitenkin saavuttaneet menestystä, sen sotilas tiesi. Pettymystäkin oli, tässä maailmansodassa sitä oli mahdotonta välttää; mutta syy meidän henkisen sotakuntoisuutemme laskemiseen ei ole siinä, se palautuu hyvin paljon kauemmas. Pettymykset tuntuivat vain kahta vertaa katkerammilta, kun niitä oli meidän henkisessä mielentilassamme mahdoton voittaa. Muuten ei suinkaan usko sodan onnelliseen loppuun ollut vielä sammunut.

Armeijan mieliala huononi huomattavasti, kun Venäjältä sotavankeudesta palanneet sotamiehet kutsuttiin jälleen riveihin pitemmän loman jälkeen. Heidän mukanaan tuli osittain huonoa henkeä; aluksi he kieltäytyivät yleensä menemästä rintamalle, he olivat siinä uskossa että he pääsivät taistelemasta, kuten Englannista ja Ranskasta vaihdetut sotavangitkin. Graudenzissa oli syntynyt hyvin vakavia mellakoita.

Beverloossa paljastui muutamien satojen elsassilaisten tekemä salaliitto paeta Hollantiin. Kun miehistöä yhä jatkuvasti siirrettiin idästä, oli minun pakko lähettää elsass-lothringenilaisia jälleen länsirintamalle. Heitä otettiin tänne vastahakoisesti. Myös se täyteväki joka vapautui erikoisaselajeista, astui suureksi osaksi vain pakosti jalkaväkeen. Monikin tunsi nyt joutuvansa vaaraan, jolta hän tähän asti oli välttynyt.

Hyvin monet seikat kävivät nyt yhdessä ahdistamaan lännessä olevien joukkojen mielialaa, joita espanjantauti oli heikontanut ja yksitoikkoinen ravinto masentanut. Muutamissa kohdin oli ravinto saatu vaihtelevammaksi niiden varastojen avulla, joita olimme hyökkäyksissämme saaneet, mutta nyt rupesivat perunat loppumaan, vaikkakin edellisen vuoden sato oli Saksassa ollut erittäin runsas.

Baierilaisten joukkojen keskuudessa oli eristäytymishenki päässyt yhä suurempaan valtaan. Tällaiset pyrkimykset, joita Baierin hallitus vaieten oli suvainnut, alkoivat käydä vaikutuksiltaan tuntuviksi ja lisäsivät vihollisen harjoittaman propagandan menestystä. Kiihoitus keisaria ja kruununprinssiä, mutta myöskin Baierin kuningashuonetta vastaan kantoi hedelmää. Baierilaiset joukot rupesivat vähitellen pitämään sotaa pelkästään preussilaisena. Niitä eivät komentoviranomaiset enää käyttäneet yhtä mielellään kuin sodan ensi vuosina. Vain muutamat divisioonat kunnostautuivat edelleenkin.

Kotimaa oli vähitellen joutunut kokonaan vastustajain yllytyksen ja vihollismaiden valtiomiesten puheiden vaikutuksen alaiseksi, jotka olivat tarkoitetut ensi sijassa meitä vahingoittamaan. Me emme olleet vieläkään perehtyneet vihollistemme mielenlaatuun. Kaikki eduskuntaenemmistöön kuuluvat puolueet valtiopäivillä, keskustan oikeaa siipeä lukuunottamatta, toistivat yhä ja yhä suurella hartaudella vihollisen propagandan iskusanoja, esittäen nykyisen maailmanjärjestyksen edelle kiiruhtaneita sopimus-, yhteisymmärrys- ja aseistariisumisehdotuksiaan. Ulkoasiain valtiosihteeri, joka oli tämän maailmankatsomuksen elävä ilmaus, lausui, ettei sotaa voitaisi ratkaista taistelukentällä. Hän oli oikeassa, jos tarkoitti taistelua kotimaan vihollisrintamia vastaan ja sitä tukea, jota sodankäynnin tuli saada sodan valtiolliselta johdolta. Hän oli väärässä, jos hän uskoi yhteisymmärrykseen ja sovintoon, ja siitä tässä oli kysymys. Valtiosihteeri ilmaisi tällä tosin vain sen, mitä useimmat ajattelivat. Näin puhuttiin valtiopäivillä, sanomalehdissä, kaikkialla meidän väsyneelle kansallemme, ja sotamiehelle, jota ylimmän armeijanjohdon täytyi vaatia panemaan taistelukentällä alttiiksi henkensä isänmaan vuoksi. Saattoivatko heikot luonteet tällaisten vaikutusten alaisina lujittua? Oliko odotettavissa, että oman onnensa nojaan jätetystä nuorisosta, joka oli viimeisinä vuosina kasvanut ilman vanhempien silmälläpitoa poliittisessa puoluehälinässä ja elämänhumussa, jolla oli ollut hyvät ansiomahdollisuudet ja joka nyt lyhyen palvelusajan jälkeen oli astunut riveihin, tai mieleltään levottomasta vanhemmasta aineksesta uudelleen palvelukseen kutsuttuna tulisi sotilaita, jotka antaumuksella taistelisivat kuninkaan ja isänmaan puolesta? Eikö ollut paljon luultavampaa, että he kaikki ajattelivat vain oman elämänsä säilyttämistä? Eikö ollut otaksuttavaa, että nämä vaikutukset saisivat aikaan turmelusta vastustuskyvyttömissä luonteissa, etenkin hädän hetkinä, jolloin inhimilliset heikkoudet pyrkivät etualalle? Eikö kaikki tämä kuvastuisi myös kotimaassa?

Kaiken tämän lisäksi ryömi yhä julkisemmin esiin bolshevismi, jonka oli annettu julkisesti pesiytyä Berliiniin ja jonka riippumattomat sosialidemokraatit ottivat hyvinkin mielellään hoiviinsa, ruveten sitä levittämään. Me olimme varoittaneet päästämästä Joffea Berliiniin ja itärintaman ylipäällikön ehdotuksesta esittäneet, että neuvotteluja hänen kanssaan jatkettaisiin jossain miehitetyn alueen kaupungissa. Hyvin pian saimme selvästi kokea, kuinka bolshevismi teki työtä. Lukemattomia varoituksia annettiin. Sijais-yleisesikunta lähetti Berliinin vastuunalaisille virastoille runsaasti ainehistoa bolshevikkien toiminnasta Saksassa. Asian vieminen pitemmälle ei valitettavasti kuulunut sen tehtäviin. Rajamaakuntien ylikomento ja minä huomautimme yhä uudelleen valtakunnankanslerille, sotaministeriölle, ulkoasiainvirastolle ja valtakunnan sisäasiainvirastolle siitä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Berliinissä oleva Venäjän lähetystö harjoitti tavattoman runsaslukuisine henkilökuntineen, ja sen yhteistyöstä riippumattomien sosialidemokraattien kanssa. Ei voitu päästä mihinkään tuloksiin. Kun minä taas kerran kiinnitin ulkoasiainviraston huomiota herra Joffen toimintaan ja hänen Berliinissä olonsa vaarallisuuteen, vastattiin minulle, että hän oli Berliinissä paremmassa tallessa kuin muualla. Täällä voitiin häntä pitää silmällä. Ikävä vain, että silmälläpitäjät olivat sokeita. Samalla kuin bolshevismi osoittautui Saksaan nähden myöntyväiseksi, onnistui herra Joffen järkyttää Saksan kansan taistelukuntoa pahemmin kuin mihin entente yksin olisi koskaan kyennyt saarrostaan ja propagandastaan huolimatta.

Tätä tarkoitusta varten hän asetti runsaasti varoja meidän kotimaamme kumouksellisten ainesten käytettäväksi. Hänen vallankumouksellinen toimintansa tuli koko laajuudessaan luonnollisesti vasta myöhemmin päivänvaloon. Magdeburgissa riippumattomien sosialidemokraattien johtaja Vater teki tällaisen ilmoituksen:

"Tammikuun 25:nnestä 1918 alkaen me olemme järjestelmällisesti valmistaneet kumousta. Olemme kehoittaneet rintamalle lähtijöitä pakenemaan riveistä. Karkurit olemme järjestäneet, varustaneet väärillä papereilla, rahalla ja nimettömillä lentolehtisillä. Näitä henkilöitä olemme lähettäneet joka ilmansuuntaan, pääasiallisesti takaisin rintamalle, jotta he muokkaisivat rintamasoturia ja murentaisivat rintamaa. Näiden toimesta on sotamiehet saatu karkaamaan ja niin on luhistuminen tapahtunut vähitellen, mutta varmasti."

Tämän rinnalla edistyi lomallaolijoiden vallankumouksellinen bolshevistinen kouluutus. Rautatievaunuissa harjoitettiin mitä hurjinta kiihoitusta. Lomalle lähteviin sotamiehiin koetettiin vaikuttaa, etteivät he enää palaisi rintamalle, rintamalle matkustavia kehoitettiin passiiviseen vastarintaan tai karkaamiseen ja kapinaan. Kesä- ja heinäkuun vaihteessa oli paljon vielä piilossa, mutta kylvö orasti silti hiljaisesti, keskeymättä.

Hallitusvallan kukistaminen oli yhteisenä päämääränä vasemmistoporvareilla, sosialisteilla ja bolshevikeilla; jo vuosikymmeniä oli tehty työtä sitä varten. Nyt, kun valtio oli hädässä, se astui peittelemättä esiin. En tahdo puhua siitä, miten kunnianhimoiset kansanedustajat riistivät heikolta hallitukseltamme sen viimeisenkin arvonannon, en myöskään siitä, miten joka taholta koetettiin järkyttää minun asemaani ja luottamusta minuun, minua kun pidettiin kaiken hallitusvallan tukena; mielessäni on vain tarkoituksellinen työ upseeria vastaan. Se oli demokraattisen ja enemmistösosialistisen puolueen rikos, ei, se oli, käyttääkseni Talleyrandin puhetapaa, pahempi kuin rikos, se oli virhe. Niin suunnattoman painava ja niin suurta lyhytnäköisyyttä todistava virhe, ettei sitä mikään voi tehdä tyhjäksi. Kun olisi pitänyt nähdä upseerissa valtiojärjestyksen tuki, näkivät useat hänessä vain "militarismin" edustajan, olematta lainkaan selvillä, mitä upseerilla oli sanottavana niihin valituksiin, joita he luulivat voivansa tehdä. Kaikki oli niin mieletöntä. Upseeristo ei ole meillä milloinkaan sekaantunut politiikkaan, se oli sodassa aikoja sitten luopunut eristäytyneisyydestään, jota vastaan taistelemista ennen sotaa pidettiin ansiokkaana. Upseereja otettiin kaikista piireistä, kaikista puolueista; jokainen saattoi tulla upseeriksi. Useissa suhteissahan upseerikunta ei enää, ikävä kyllä, ollutkaan entinen. Epäkohtiin oli syynä vieraat ainekset, kansan siveellisen tason alentuminen ja useiden upseerien kokemattomuus, jotka vain siitä syystä olivat päässeet virka-asemaansa, että upseeristoa oli kaatunut niin äärettömän paljon veritantereella. Kerran aukeavat herkkäuskoisen Saksan kansan silmät näkemään, miten asianlaita on, mutta samalla on selviävä myös oma kiittämättömyys ja raskas syyllisyys tätä säätyä ja sen kautta armeijaa, isänmaata ja omaa itseään kohtaan. Löytäköön se silloin oikeat syylliset!

Näihin aikoihin kasaantui kuin käskystä syytöksiä upseeriston niskoille.

Upseeri eli muka paljon paremmin kuin sotamies, vaikka hän taistelukentällä ja ampumahaudassa sai ateriansa aivan samasta kenttäkeittiöstä. Rintamantakaisissa asumuksissa säännöllisesti aina yksi upseeri söi kenttäkeittiöstä, kun taas toiset söivät yhdessä. Aliupseereilla ja miehistöllä oli edustajansa keittiötoimikunnassa, miksi ei heiltä tullut mitään valituksia! Oliko upseerille vähemmän tärkeää toverihengen vaalinta, päällikön vaikutus, vanhempien toverien vaikutus nuorempiin? Mutta missä saattoi tämä tapahtua paremmin kuin toverillisessa yhteiselämässä? Palvelustunnit eivät yksin riittäneet, jos tahdottiin, että saksalaisen upseerikunnan perinnäishenki sodankin kestäessä siirtyisi nuoremmalle polvelle. Upseerin täytyi elää joukkonsa keskuudessa, ja niin hän tekikin. Muu ei ollut mahdollistakaan taistelussa ja ampumahaudassa. Mutta hänen täytyi asemansa vuoksi samalla pysyä ylempänä, jyrkästi eroittuvana, hänen täytyi säilyttää arvovaltansa, miten hänen olisi muuten ollut mahdollista vaikuttaa ratkaisevasti joukkoonsa kaikissa tilanteissa? Tämä edellytti monien muiden seikkain ohella asianmukaista eristäytymistä, muussa tapauksessa upseeri kadotti arvoaan. Oliko unohdettu ne syyt, joiden vuoksi aliupseeri oli rauhan aikana eristetty miehistön tuvista erikoisiin aliupseerisuojiin? Tätä tällaista ei tahdottu ajatella, joka tapauksessa oli koetettava vahingoittaa auktoriteettivaltaa, horjuttaa valtion perustusta, jotta olisi sitä helpompi tyydyttää omia vaivaisia pyrkimyksiä. Upseerikunnan elämä oli sitä, mitä sen tulikin olla ja mitä siltä vaati sekä sotamiehen että upseerin edut ja yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys, joka seisoo ja kaatuu upseeriaseman mukana!

Myöskin ylempien esikuntien elämää arvosteltiin ankarasti: Kuka ei tuntisi sitä hermojaruntelevaa työtä, sitä suunnatonta sielullista kuormitusta, jonka alaisena siellä ollaan yhtämittaa? Joukot pääsivät lepäämään, esikunta sai olla yötä päivää hellittämättömässä työssä. Minä olen neljä vuotta kestänyt tätä ponnistusta ilman lepoa ja rauhaa. Kenttäruoalla en tällöin voinut elää. Ja kuitenkin ilmoitin lokakuussa 1918 prinssi Maxin uudelle sotakabinetille, että ylin armeijanjohtokin olisi valmis syömään kenttäkeittiöstä, jos kaikki valtiosihteerit ja koko Berliini söisi vain kenttäkeittiön ruokaa; siihen asti se eläisi niinkuin se katsoisi sotamiehen edun ja oman etunsa vaativan. Prinssi Max ei suostunut syömään kenttäkeittiön ruokaa. Me söimme niinkauan kuin otimme osaa sotaan, yksinkertaisesti mutta totuttuun tapaamme. Samoin tekivät muut ylemmät esikunnat. Ne elivät samaan tapaan kuin me. Liikanaisuutta en ole hyväksynyt millään alalla; missä sitä on esiintynyt, täytyy minun pitää sitä hylättävänä. Niin kauan kuin meillä vielä on yhteiskuntajärjestystä, niin kauan täytyy myös olla arvovaltaa. Niin kauan on myös oleva yhteiskunnallisia eroavaisuuksia. Upseerikunnan tulee säilyä sellaisena, yksityinen upseeri siinä voi esiintyä toisin kuin sotamies ja kuitenkin olla hänen uskollinen toverinsa, niinkuin olikin laita!

Nyt kuului valituksia, että upseeri eli sotamiehen kustannuksella. Se oli vihollisen ja kotimaisen propagandan häpeämätöntä parjausta. Useat epäilemättä rehellisesti ajattelevat miehet tekivät minulle tällaisia yleisiä valituksia ja veisasivat toisten mukana, sen sijaan että olisivat miehen tarmolla käyneet niiden kimppuun; nämäkin miehet olivat jo kadottaneet uskonsa upseerikunnan siveelliseen puhtauteen. Niin syvälle olimme vajonneet tähän yllyttelyjen verkkoon.

Sanottiin, että rintamalla toimiva upseeri piilottelihe kansliahuoneissa. Näin kiitollinen kansa palkitsi aktiivisen upseerin alttiuden ja uhrautuvaisuuden! Niitähän oli olemassa enää vain harvoja! Toiset olivat kaatuneet tai rammoiksi ammutut. Rintamaupseeristo oli menettänyt määrästään 80 jopa 90 sadasta. Eikö tiedetty, että määrätyillä paikoilla esikunnissa, joista joukkojen onni ja menestys riippui, tarvittiin erikoisen kokeneita ja sotilaallisesti itsenäisesti toimivia upseereja? Selvää on, että palveluksessa oleva upseeri on tähän sopivampi kuin virasta eronnut ja usein ehdottomasti välttämätön. Pyysin sotakabinettia tutkimaan näitäkin syytöksiä. Ne osoittautuivat aiheettomiksi kautta linjan.

Tästä huolimatta muistutin yhä uudelleen, että taistelukelpoiset upseerit kotoa ja esikunnista oli lähetettävä rintamalle ja korvattava, pätevillä linnapalveluskelpoisilla upseereilla. Kesällä 1918 oli esikuntain laita sellainen, että useat divisioonankomentajat valittivat minulle, ettei heillä ollut riittävästi terveitä upseereja esikunnissaan voidakseen täyttää kaikki vaatimukset.

Aina olin vastustanut isän ja pojan pääsyä samaan esikuntaan. Milloin minulla on ollut komentovalta, kuten päällikkönä idässä, olen aina estänyt sen. Nyt voin vain huomauttaa sotilaskabinetille siitä. Sotilasravintolain toiminnasta kuulin paljon valituksia. Täälläkin sanottiin upseerin elävän sotamiehen kustannuksella. Tutkin asiaa. Kaikki oli järjestyksessä. Ravintolatoimikunnat, joissa sotamiehet olivat edustettuina, tarkastivat liiketoimintaa ja myynnistä saatujen rahojen jakoa. Tavarain myynti oli tarkoin määrätty pääluvun mukaan, yhtäläisesti upseeristolle kuin miehistöllekin. Jokainen sai ostaa vain tarkkaan laskelmaan perustuvan jakelulistan mukaan. Korkeammat esikunnat, joilla ei ollut omia kanttiineja, tilasivat tavaransa keskuskanttiineista samoihin hintoihin kuin joukko-osastojen kanttiinitkin. Kun nämä myydessään niin sotamiehelle kuin upseerillekin myönsivät jonkinmoista alennusta, niin saivat korkeammat esikunnat -- luonnollisesti yhtä hyvin upseeristo kuin miehistökin tavaransa tosiaan hiukan halvemmalla kuin joukko-osastoihin kuuluvat. Poistin tämänkin. Sitten alkoi kuulua, että kanttiinien varoja hoidettiin epärehellisesti. Nämäkään syytökset eivät pitäneet paikkaansa. Vain sotamies sai voitosta osuuden, tietysti useimmiten tavarassa.

Etappiupseerin sanottiin elävän erikoisen ylellisesti. Olen nähnyt siellä tehtävän äärettömän paljon uskollista työtä, josta sotajoukolla on ollut korvaamaton hyöty. On itsestään selvää, että upseeri samoin kuin sotamieskin eli siellä rauhallisemmin ja mukavammin kuin rintamajoukoissa, jotka vain ohimennen joutuivat etappialueelle. Myöskin on itsestään selvää, että joukot tunsivat tämän, vaikkakin niiden hyväksi tehtiin kaikki mikä oli mahdollista.

Oliko sitten rikollista, jos upseeri Belgiassa tai muualla osti tavaraa lähettääkseen jotain kotiinsa ja helpottaakseen perheensä elämää? Eivätkö upseerien perheet, joilla on harvoin rikkauksia, kärsineet eniten elintarpeiden kallistumisesta kotona? Heinäkuussa 1916 järjestin itärintaman ylipäällikön alueella samanlaisen mahdollisuuden sotamiehelle; sitä kehitettiin myöhemmin edelleen. Lännestä ja Romaaniasta kulki paljon sotilaitten lähetyksiä kotiin.

Joka kerta, milloin minulle ilmoitettiin upseerin menetelleen säännönvastaisesti, vaikkapa ilmoitus olisi ollut nimetönkin, annoin tutkia asian yksityiskohtaisesti. Upseerien asemasta ja elämästä neuvoteltiin usein asianomaisten komentoviranomaisten kanssa. Jatkuvien valitusten johdosta kenraalisotamarsalkka kääntyi myös kaikkien upseerien puoleen. Upseeristo on suoriutunut sodasta tahrattomin mainein. Se, joka rikkoi kunnian vaatimuksia, oli poikkeus eikä kuulunut meidän joukkoomme. Häntä tuskin voitiin kohdella kyllin kovakouraisesti. Upseeri, joka ei puhtain käsin, kunnianmiehenä ole selviytynyt tästä sodasta, joka on anastanut toisen omaisuutta, vaikkapa vain säilyttääkseen sen hävitykseltä, on tahrannut isäänmaataan, armeijaansa, tovereitansa ja omaa kunniaansa. Upseeristo kokonaisuudessaan voi pitää päänsä pystyssä ja tuntea ylpeyttä erikoisesti siitä, että se kaikesta kiihoitustyöstä huolimatta, jota sen selän takana on harjoitettu, on pitänyt sotajoukon neljä vuotta koossa, vienyt sen niin moniin voittoihin ja vielä kyennyt uskollisen aliupseeriston ja miehistön avulla tuomaan sen Reinin yli -- suunnaton, tämän sodan suurtöiden arvoinen saavutus.

Vihollisen propaganda kävi upseeriston kimppuun, mutta jätti aliupseerit rauhaan. Yllyttäjät katsoivat aliupseerien arvovallan jo pienentyneen ja pitivät tarpeettomana kiinnittää heihin erikoista huomiota. Sen sijaan saatiin keinotekoisesti luoduksi upseeriston ja aliupseerien vastakkaisuus, jota rauhan aikana ei ollut olemassa.

Vähitellen oli kertynyt paljon sairaloista Saksan kansaan ja sen armeijaan. Taudin ilmauksia ei voitu enää kieltää, useat olivat jo niitä havainneet. Saksan kruununprinssi, joka kävi usein luonani Avesnesissa, puhui tästä yhä levottomampana ja teki asiasta myös keisarille selkoa. Minä en voinut muuta kuin ilmoittaa olevani samaa mieltä. Henkistä sairautta on yleensä tavattoman vaikea nähdä ajoissa täysin selvästi. Mutta sen tuntee kyllä. Vasta sitten kun tauti on täydelleen puhjennut, selviävät sen alkuvaiheetkin koko laajuudessaan. Monessa suhteessa tapahtunut sotajoukon hajaannus jäi vakavuudestaan huolimatta yksityiskohdissaan minulle yhtä käsittämättömäksi kuin miljoonille saksalaisille sotilaille Saksan kansan hajaannus kotona, joka marraskuun 9:ntenä tuli niin yllättävällä tavalla ilmi. Minä ilmaisin huoleni yhä uudelleen niille miehille, joiden tehtävänä oli yhdessä minun kanssani parantaa ja tutkia taudin ilmiöitä. Minun sanoistani ei paljoakaan välitetty. Saksan kansa joka ei itsekään ole viaton -- saa nyt maksaa sen elämällään.

Kysymys täytejoukoista piti meitä jatkuvasti jännityksessä. Minä sain tilaisuuden kuvata varaväkikysymyksen huolestuttavan tilanteen yksityiskohtaisesti Hänen Majesteetilleen. Oli lausuttu toivomus n.s. Aasian-joukkojen vahvistamisesta, jotta Jerusalem voitaisiin valloittaa uudelleen, samoihin aikoihin kuin minä täytemahdollisuuksiimme katsoen olin sopinut Enverin kanssa saksalaisten joukkojen vähentämisestä ja kieltänyt lähettämästä enää miehistöä Palestiinaan.

Valtakunnankanslerille ylin armeijanjohto teki uudelleen samat ehdotukset täytejoukon hankkimisesta, jotka se oli syksyllä 1916 ja syksyllä 1917 tehnyt. Lähetin eversti Bauerin Berliiniin asiaa koskeviin neuvotteluihin. Emme saaneet tässä asiassa tarpeellista tukea sotaministeriön puolelta. Kesäkuun lopulla neuvoteltiin kaikista yllämainituista kysymyksistä uudelleen Spaassa; neuvotteluihin ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, sotaministeri ja minä. Minä liityin eversti Bauerin Berliinissä esittämään kantaan ja koetin todistaa, että täydennysväen hankkiminen oli käynyt vakavaksi välttämättömyydeksi, ehdotin, että ryhdyttäisiin mitä ankarimpiin toimenpiteisiin kotona olevia piileskelijöitä ja karkureita vastaan ja toimittaisiin ennen kaikkea kansan taisteluhalun kohottamiseksi. Viittasin samalla niihin vaaroihin, joita osa sanomalehdistöämme, vihollisen harjoittama salakiihoitus ja bolshevismi kasvattivat.

Kaikista näistä kohdista puhuin paljon useammin kuin mitä tässä olen esittänyt. -- Tälläkin kertaa luvattiin minulle paljon. Mutta olosuhteet eivät muuttuneet. En tiedä pitivätkö herrat ilmoituksiani liioiteltuina vaiko "militarismini" purkauksina. Ei toteuttanut sotavirasto edes toivomustani, että työnantajille ja työntekijöille selitettäisiin yhteisissä neuvotteluissa, kuinka välttämätöntä oli saada lykkäystä saaneet sotapalvelukseen.

Olin koettanut uudelleen käyttää menestystämme rauhanliikkeen vahvistamiseksi vihollisen taholla. Valtakunnankanslerille oli tästä asiasta lähetetty kirjelmä. Hän kutsui kesäkuun 19:ntenä eversti v. Haeftenin luokseen. Pitemmässä neuvottelussa sovittiin sellaista propagandaa tarkoittavista alustavista toimenpiteistä. Varakansleri v. Payer varsinkin osoitti suurta mielenkiintoa näihin asioihin. Spaan neuvotteluissa pyysin uudelleen valtakunnankansleria asettamaan erikoisen propagandaministerin. Muuten emme puhuneet sodan ja rauhan mahdollisuuksista. Clemenceaun puheiden jälkeen olimme minun nähdäkseni pakotetut jatkamaan sotaa tai taivuttamaan päämme. Oletan, että vastuunalaiset valtiomiehet ajattelivat samoin; minun käsitykseni vakavuudesta täytyi heidän olla selvillä, joskin yhä edelleen toivoin menestystä.

Eversti von Haeften oli aivan minun mielipiteitteni mukaan esittänyt ulkoasiainvirastossa touko- ja kesäkuussa myöntyväisyytemme, mitä tulee Belgian kysymykseen. Mutta valtiosihteeri v. Kühlmann ei suostunut mihinkään aloitteeseen tässä kysymyksessä. Hän katsoi olevansa voimaton ryhtymään neuvotteluihin vihollismaiden hallitusten kanssa. Hän ilmaisikin sen julkisesti.

Asettuen samalle rauhaarakastavalle pohjalle kuin herra Asquith toukokuun 16:nnen selityksessään, hän lausui kesäkuun 24:ntenä valtiopäivillä:

"Niin kauan kuin jokainen aloite toisen puolelta leimataan rauhanrynnistykseksi, ansaksi, vilpilliseksi yritykseksi kylvää eripuraisuutta liittolaisten keskuuteen, niin kauan kuin lähentymisen vastustajat mitä innokkaimmin antavat ilmi jokaisen lähentymisyrityksen, niin kauan on mahdotonta käsittää, kuinka voisi aloittaa minkäänlaista ajatustenvaihtoa, joka johtaisi rauhaan."

Valtakunnankansleri asettui puheessaan heinäkuun 12:ntena samalle kannalle. Hän tehosti meidän pysyvää valmiuttamme rauhaan, mutta niin kauan kuin vihollinen oli tuhoamishalun kahleissa, täytyi meidän kestää; jos vihollinen osoittaisi vakavia pyrkimyksiä rauhan aikaansaamiseksi, seuraisimme me sitä.

"Minä voin myös ilmoittaa teille, ettei tämä kanta ole suinkaan yksinomaan minun kantani, vaan että ylin armeijanjohto on myös juuri tällä kannalla, sillä sekään ei käy sotaa sodan vuoksi, vaan on sanonut minulle: niin pian kuin huomataan vakavaa rauhaanpyrkimystä toisella puolella, täytyy meidän heti tarttua asiaan."

Valtakunnankansleri oli tulkinnut oikein kenraalisotamarsalkan ja minun mielipiteeni.

Kun minä nyt katson taaksepäin tapahtumiin ja ajattelen, mitä mahdollisuuksia ja toiveita hallituksen puolelta tehty rauhanhanke olisi tarjonnut, niin olen varma siitä, että me olisimme saaneet aselevon ja rauhan vain samoilla ehdoilla, jotka meidän nytkin on täytettävä. Siihen emme olisi suostuneet, yhtä vähän olisi meidän tullut suostua siihen lokakuussa asemamme vakavuudesta huolimatta. Ovatko mielipiteeni silloisista ehdoista oikeat vai väärät, sen voivat ainoastaan Clemenceau, Wilson ja Lloyd George ratkaista. Englanti ja Yhdysvallat tahtoivat tuhota meidät taloudellisesti, Englanti sitä paitsi tehdä meidät voimattomiksi, Ranska tahtoi vuodattaa veremme kuiviin; kaikki vastustajat yhdessä halusivat nöyryyttää mitä syvimmin vihatun vihollisensa, riistää Saksan kansalta kehitysmahdollisuudet mitä kaukaisimpaan tulevaisuuteen saakka. Entente sovellutti maailmanonnellistuttamisperiaatteita vain sikäli kuin ne olivat sopusoinnussa sen räikeän natsionalistisen politiikan kanssa. Tämä oli sen kaiken toiminnan pohja, muu vain keinona päämäärän saavuttamiseen. Meillä olivat suhteet päinvastaiset, me ajattelimme ensi sijassa maailman onnellistuttamista, vasta toisessa sijassa isänmaan mahtavuutta. Sota oli nyt kerta kaikkiaan alkanut eikä sitä voitu lopettaa yksin meidän tahtomme mukaan.

Heinäkuun alussa erosi valtiosihteeri v. Kühlmann toimestaan. Hänen esiintymisensä valtiopäivillä, varsinkin hänen lausuntonsa, että sotaa tuskin voidaan saada ratkaisuun puhtaasti sotilaallisin keinoin, meni valtakunnankanslerin mielestä liian pitkälle. Me olimmekin velvollisuutemme mukaan ilmaisseet hänelle epäilyksemme. Ratkaisevasti vaikutti kuitenkin lopulta valtiosihteeri v. Kühlmannin eroon hänen persoonallinen esiintymisensä näinä päivinä. Minä olin Avesnesissa eikä minulla ollut aikaa eikä halua sekaantua Spaan tapahtumiin.

Valtiosihteeri v. Kühlmann oli tyypillinen Bismarckin-jälkeisen ajan Saksan diplomaatti. Bolshevikkien tulo Berliiniin ja venäläisen lähetystön taholta harjoitetun kiihoituksen äänetön salliminen liittyvät ainaiseksi hänen nimeensä.

Valtiosihteeri v. Hintzeä tervehdin ilolla hänen seuraajanaan, koska luulin häntä lujaksi luonteeksi. Ilmaisin hänelle uskovani, että entente saadaan vieläkin rauhaantaipuvaksi, ja huomautin hänelle bolshevismin vaaraa ja herra Joffen vallankumouksellista toimintaa. Hän pysyi edeltäjänsä bolshevistisessa vanavedessä, osittain sen käsityksen tähden, joka hänellä oli Venäjästä, osittain ehkä siksikin, ettei hänkään kyennyt muuttamaan ulkoasiainviraston entistä suuntaa.

VIII.

Venäjällä olivat tapaukset kehittyneet omituiseen suuntaan, jok kuvasi neuvostohallituksen vilpillisyyttä.

Entente oli siellä hallituksen suostumuksella jatkanut tshekkoslovakialaisten joukkojen muodostamista itävaltalais-unkarilaisista sotavangeista. Niiden oli määrä taistella meitä vastaan ja ne aiottiin kuljettaa Siperian rataa myöten Ranskaan. Tällaista salli hallitus, jonka kanssa me elimme rauhassa, ja tämän me pidimme hyvänämme! Minä kirjoitin kesäkuun alussa seikkaperäisesti tästä valtakunnankanslerille ja huomautin hänelle niistä vaaroista, jotka uhkasivat meitä neuvostohallituksen puolelta.

Tämä meitä vastaan hiottu ase tulikin tosin kääntymään neuvostohallitusta itseään vastaan. Entente tuli huomaamaan, ettei se voinut olla yhteistyössä tämän hallituksen kanssa, joka lisäksi nojautui Saksaan. Se asettui siksi bolshevismia vastaan. Tshekkolovakkilaisia joukkoja ei tuotukaan Ranskaan, ne pysäytettiin Siperian radalla Siperian ja Venäjän rajalle, täältä käsin taistelemaan Moskovan hallitusta vastaan. Ne työntyivät vähitellen Keski-Volgaa kohti Kasaniin ja Samaraan päin. Miehittämällä Siperian radan entente sai aikaan senkin, että meidän sotavankimme eivät palanneet Siperiasta. Se merkitsi ehdottomasti voimainmenetystä meille.

Jos neuvostohallitus olisi tahtonut rehellisesti pysyä rauhansopimuksessa, niin olisivat samat junat, jotka kuljettivat tshekkoslovakeja, voineet kuljettaa myös saksalaisia sotavankeja. Mutta se ei ollut rehellinen. Bolshevismi vahingoitti meitä, missä vain taisi.

Olosuhteet Siperiassa, tshekkoslovakkien selän takana, olivat niin sekavat, ettei entente voinut saada täältä mitään tukea. Siksi ne ovat meillekin merkityksettömiä. Sotaan nähden oli tärkeä vain se tosiasia, että ententella oli hallussaan Siperian rata. Japanin, Englannin ja Yhdysvaltain väliset keskustelut herättivät mielenkiintoa siinä määrin kuin niiden saattoi aavistaa johtavan näiden valtioiden välisiin ristiriitoihin.

Ententen uusi rintama Venäjällä alkoi siitä, missä tshekkoslovakit olivat keskisellä Volgalla.

Pohjoiseen päin jatkoivat sitä ne ententen joukot, jotka tunkeutuivat Vienanmereltä Vienajokea ylöspäin ja Muurmannin rannikolta samannimistä rataa pitkin etelään. Vienajoella ne etenivät hitaasti mutta ei ratkaisevasti. Kun Vienanmeri jäätyy talvella, ei täällä yleensä voinut ryhtyä suurempiin yrityksiin. Muurmanninradan hävittivät bolshevikit. Suomalaiset retkikunnat, jotka etenivät rataa kohti, eivät enää tavanneet mitään tehtävää. Yhtyneet saksalais-suomalaiset joukot olivat nyt niin vahvat, että entente heitti sikseen etenemisen kauemmaksi.

Volgaa ylöspäin kuljettaessa, länsipuolella sen alajuoksua, joka oli vielä kokonaan bolshevikkien vallassa, olivat Donin kasakat herroina aliselta Donilta meidän varausalueeseemme asti. Heidän hetmaninsa, kenraali Krasnov, oli jyrkästi bolshevistisvastainen mieleltään ja taisteli neuvostohallitusta vastaan. Mutta häneltä puuttui aseita ja ampumavaroja. Olin asettunut yhteyteen hänen kanssaan ehkäistäkseni häntä liittymästä entente-valtoihin. Tilanne oli sekava, minun kun ei sopinut tuottaa vaikeuksia hallitukselle, jonka politiikka noudatti sovinnollisuutta bolshevikkeihin nähden ja jolle minä luonnollisesti annoin toimistani tiedon, ja kun Krasnov piti neuvostohallitusta vihollisenaan, eikä ententea. Joka tapauksessa onnistuttiin hänet pitämään julkisesti erossa ententesta, saatiinpa hänestä tavallaan liittolainenkin. Jos me olisimme päättäneet käydä taisteluun Moskovaa vastaan, olisi hän julkisesti astunut meidän puolellemme.

Kubanin alueen laajoilla, viljavilla aroilla, Donin kasakkain ja Kaukasus-vuorten välillä oli, kuten jo olen maininnut, kenraali Aleksejev vapaaehtoisen armeijansa kanssa taistelussa bolshevikkeja vastaan. Hän toimi englantilaisten vaikutuksen alaisena. Mutta minä luulen, että hän oli siksi hyvä venäläinen, että hänkin olisi liittynyt meihin, jos me olisimme taistelleet neuvostohallitusta vastaan. Aleksejevin sotilaallinen asema oli aluksi epäedullinen, häneltäkin puuttui aseita ja ampumavaroja. Bolshevikit pysyivät toistaiseksi voitolla. He laskivat kesäkuun alussa maihin muutamia tuhansia miehiä Asovan lounaispuolelta Asovanmeren yli Taganrogin tienoille, vaikka Moskovan hallitus oli vakuuttamistaan vakuuttanut rauhanmieltään. Täällä saksalaiset joukot hyvin pian tuhosivat ne kokonaan. Suunnilleen elokuusta alkaen lujittui vapaaehtoisen armeijan asema Kubanin alueella. Novorossiskissa oli vielä Sevastopolista paenneen venäläisen laivaston jäännökset. Meidän sotilaallinen oikeutemme ja välttämättömyyden pakko oli vaatia niiden palaamista tai pakottaa ne palaamaan. Tässäkin asiassa pitkitti ulkoasiainvirasto neuvotteluja neuvostohallituksen tähden, vaikka tuskin parempaa todistetta sen vihamielisestä suhtautumisesta meihin tai ainakin kykenemättömyydestä joukkojensa hillitsemiseen vihollisuuksista voi saada kuin joukkojen maihinlaskeminen Taganrogissa on. Lopulta neuvostohallitus suostui palauttamaan laivat Sevastopoliin. Vain osa tuli perille. Suurimman osan upottivat bolshevikit Novorossiskin satamaan, osoittaen tällä, että heissäkin on kansallistuntoa. Me hankimme neuvostohallitukselta luvan saada sodan aikana käyttää laivoja sikäli kuin meidän sotilaallinen asemamme sitä vaati. Mitään hyötyä ei meillä tästä ollut.

Samoin kuin alisella Volgalla olivat bolshevikit herroina myös Kaspianmerellä. Tämä oli Iso-Venäjän öljyntarpeen tähden äärettömän tärkeää neuvostohallitukselle. Sen talouselämä oli jo kadottanut Donetsin kivihiilialueet, samoin kuin Ukrainan, Donin ja Kubanin seutujen viljavarat.

Bakun edustalla olivat turkkilaiset. Myös Pohjois-Persiassa he olivat lujissa asemissa etenemättä siellä kuitenkaan huomattavasti. Englantilaisia joukkoja oli Enselin luona Kaspianmeren etelärannalla, josta ne olivat aikaansaaneet yhteyden Kubanin alueen kanssa.

Yhdessä Suomen ja Ukrainan olosuhteitten kanssa muodosti tämä asema taustan meidän itäpolitiikallemme, joka kulki ministeriaalitirehtööri Kriegen johtamana Iso-Venäjään nähden kokonaan bolshevikkien vanavedessä. Tällä estettiin epäilemättä koko kesän ajaksi uuden sotilaallisen rintaman syntyminen. Sen kyllä myönsin. Muuten pidin sellaista politiikkaa lyhytnäköisenä, se kun varmasti oli omiaan vahvistamaan bolshevikkiliikettä yleensä. Tämä voi koitua meille vain turmioksi, ja valtakunnan hallituksen tuli estää se ei ainoastaan sotilaallisten vaan myös poliittisten syiden tähden. Tohtori Helfferich pitikin sen vastustamista mahdollisena. Hallituksen asema oli vaikea, vaikka tämä olikin luettava yksinomaan sen omaksi syyksi. Hallitus vakuutteli minulle, että sen politiikka oli Saksassa vallitsevan mielialan mukainen. Tässäkin ehkäisi sisäpoliittisten virtausten huomioonottaminen sodankäynnin etuja. Tämä minun valitettavasti täytyi uskoa. Sotilaallisesti katsoen olisimme kyllä kyenneet idässä olevilla joukoillamme tekemään nopean iskun Pietaria vastaan ja samoin yhdessä Donin kasakkain kanssa käymään Moskovaa vastaan. Se olisi ollut edullisempaa kuin puolustautuminen pitkillä rintamilla. Puolustautuminen vaati enemmän voimia kuin lyhyt etenemisliike ja kulutti joukkojen hermoja, kun taas sotaliike olisi elvyttänyt niiden siveellistä ryhtiä. Me olisimme voineet kukistaa meille salaisesti vihamielisen neuvostohallituksen ja edistää muita voimia Venäjällä, sellaisia, jotka eivät työskennelleet meitä vastaan ja olivat valmiit yhtymään meihin. Tämä olisi merkinnyt sodankäynnille suurinpiirtein katsottuna melkoista saavutusta. Jos Venäjällä olisi ollut toinen hallitus, niin olisi voitu nähdä, miten sen kanssa olisi päästy sovintoon Brestin rauhasta; mutta jättää rauha epävarmaksi bolshevikkien takia olisi ollut samanlaista ennakkomaksupolitiikkaa, kuin olivat sovintorauhan aatteet, niin kauan kuin vihollinen ei mitä omaksunut.

Saksan hallitus ei havainnut bolshevismin hiljaista työtä, se piti sitä rehellisenä tai ainakin tahtoi pitää sitä sellaisena. Se ryhtyi sen kanssa edelleen neuvotteluihin niistä kohdista, joiden määrittelyn Brestin rauha oli jättänyt avoimeksi. Meidän hallituksemme luottamusta ei mikään voinut horjuttaa, ei edes hyvittämättä jäänyt lähettiläänmurha Moskovassa. Se meni aivan epäröimättä bolshevismin sille virittämään ansaan; kaikkia muita virtauksia Venäjällä se sen sijaan epäili. Bolshevikkihallitus oli hyvin sovitteleva; se myöntyi Saksan toivomuksiin Viroon ja Liivinmaahan nähden, tunnusti Georgian itsenäisyyden, myöntyi vähittäin maksamaan sotakorvausta ja lupaili raaka-aineita, muun muassa öljyä Bakusta. Saksan vastalahjat olivat vähäisiä. Pääasiassa niihin sisältyi seuraavat lupaukset: hiilien luovutus Donets-alueelta, viljankuljetus Kubanin alueelta rautateitse Donin Rostovista pohjoiseen, mikä tuskin kuitenkaan oli suoritettavissa Donin-kasakkain tähden, ja viimein painostus Turkkiin, ettei se valloittaisi Bakuta. Edelleen me suostuimme tyhjentämään helmikuussa miehittämämme alueen Iso-Venäjää Beresinan ja Väinäjoen varrella sitä myöten kuin sotakorvausta maksettaisiin. Todellisuudessa maksettiinkin myöhemmin ensimmäiset erät aivan oikein, mitä minä tosin olin epäillyt.

Meidän hallituksemme luottamus bolshevikkeihin meni niin pitkälle, että se tahtoi luovuttaa aseita ja ampumatarpeita herra Joffelle. Herrat, jotka toivat minulle kysymyksessä olevan ulkoasiainministeriön kirjelmän, sanoivat minulle: "Nämä sotatarpeet jäävät Saksaan, herra Joffe tulee käyttämään niitä täällä meitä vastaan."

Spaan neuvotteluissa oli valtakunnankansleri myöntynyt, mitä Georgian-politiikkaamme tulee, siihen, että eversti v. Kress, joka oli palannut Palestiinan rintamalta Saksaan, matkusti hänen sijaisenaan Tiflikseen, mukanaan yksi tai kaksi komppaniaa suojelusväkeä. Pontevampi esiintyminen täällä oli käynyt tarpeelliseksi. Tätä vaati ennen kaikkea meidän halumme saada sotilaallista vahvistusta näiltä seuduilta, mutta myöskin tarve saada raaka-aineita. Tässä suhteessa emme voineet luottaa Turkkiin, sen näytti uudelleen Turkin käyttäytyminen Batumissa. Se otti kaikki saatavissa olevat varat itselleen. Bakun öljyä me saisimme vain siinä tapauksessa, että itse pitäisimme puolemme. Käyttövoima-aineiden puute kotona, talvivalaistuksemme kaikki vaikeudet sivuilmiöineen olivat minulla liiankin tuoreessa muistissa. Nyt 7:nnen armeijan hyökkäyksen tapahduttua olivat myös armeijan käyttöainevarastot loppuunkulutetut; niiden puute oli hyvin tuntuva. Ukrainan rautatiet tarvitsivat myös öljyä. Öljynsaanti Romaaniasta oli kohonnut aivan erinomaisesti; parempi tulos ei olisi ollut mahdollinen. Siitä huolimatta ei voinut ajatellakaan puuttuvien varastojen täyttämistä. Tämä näytti nyt käyvän mahdolliseksi Taka-Kaukaasian, etenkin Bakun avulla, kunhan vain samalla kuljetusolot saataisiin järjestymään. Kenttärautateiden ylipäällikön oli selvitettävä säiliölaivoja koskeva kysymys. En juuri ilostunut, kun bolshevikit myöhemmin upottivat Novorossiskissa Mustanmeren suurimman höyryöljylaivan "Elbruksen" pelkästään vahingoittaakseen meitä. Rautatieosa Batum--Tiflis--Baku, jonka varrella oli paljon öljyvaunuja, piti eversti v. Kressin yksissä neuvoin Turkin kanssa ottaa liikenteeseen. Suuri merkitys oli tietysti sillä, miten me pääsisimme Bakuhun. Suhteemme neuvostohallitukseen ehkäisi tässäkin toimimasta tarmokkaasti ja nopeasti. Aluksi pääsivät englantilaiset tämän kaupungin herroiksi, tullen elokuun alussa Enselistä Kaspianmeren yli.

Heidän asettumisensa Bakuhun oli ollut mahdollinen vain sen kautta, että turkkilaiset Persian pohjoisosassa pysyivät aivan odottavalla kannalla; tämä oli sotataloudelliselta kannalta ääretön tappio. Täten englantilaiset pääsivät myös kiinteämpään yhteyteen Kubanin alueen vapaaehtoisen armeijan kanssa. Toiselta puolen he olivat Bakussa meidän ulottuvillamme. Isku suuria voimia käyttämättä näytti mahdolliselta. Ylin armeijanjohto valmisteli hyökkäystä heitä vastaan, kutsuen lisäksi Nourin joukot, ja lähetti ratsuväkibrigaadin ja muutamia pataljoonia Tiflikseen. Joukkojen siirto ei ollut vielä loppuun suoritettu, kun Nouri valloitti Bakun ja Bulgaarian olot pakottivat meidät siirtämään joukot Romaaniaan.

Pohjois-Persiassa eivät olosuhteet muuttuneet; me annomme aseita Ukrainasta sikäläisille heimoille, jotka tahtoivat liittyä turkkilaisiin. Nämä itse eivät tehneet mitään, vaikka heillä oli runsaasti joukko-osastoja Batumin ja Karsin tienoilla.

Minä menin idässä niin pitkälle, kuin pidin ehdottomasti välttämättömänä strateegisen ja sotataloudellisen tilanteemme vuoksi, Napoleonimaiset maailmanvalloitussuunnitelmat eivät johtaneet toimintaani. Minun huolten painama askarteluni ei sallinut kuvitelmain lentoretkiä. En halunnut valloittaa mitään alueita Ukrainassa tai Kaukaasiassa; tarkoitukseni oli vain hankkia meille sitä, mitä me välttämättä tarvitsimme voidaksemme yleensä elää ja käydä sotaa. Kun saarto oli täällä saatu puhkaistuksi, toivoin meidän taloudellisesti vahvistuvan ja sen kautta myös saavan ruumiillisia ja henkisiä voimia. Näiden seutujen ihmisvoimaa aioin käyttää sodankäynnin edistämiseksi, mikäli se oli mahdollista, osaksi muodostamalla joukkoja, osaksi -- mikä oli paljon lupaavampaa -- värväämällä työvoimia kotimaata varten, jotta täyteväkeä sieltä vapautuisi. Koetin toteuttaa tätä koko itäalueella ja toivoin myös idän saksalaisesta väestöstä saavani rekryyttejä. Mutta me emme toimineet kyllin nopeasti. Riiassa 8:s armeija valitti, että sotaministeriö minun kiirehtimisestäni huolimatta ei vieläkään ollut antanut mitään määräyksiä.

Vain saksalaisuuden suojaamisessa ja hoivaamisessa menin pitemmälle kuin varsinaiset sotilaalliset velvollisuudet olisivat vaatineet ja toimin tulevaisuutta silmälläpitäen. Sotilaallisia voimia ei siihen tarvittu. Pyrin vahvistamaan ja kokoamaan saksalaismaailmaa ja tekemään sen näin mahtavammaksi. Tuttavani olivat asettaneet käytettäväkseni melkoisen summan. Käytin sen saksalaiskansallisen sanomalehdistön vahvistamiseksi Itävallassa. Lempiajatukseni oli Venäjälle hajonneiden saksalaisten ja idässä olevien sotamiestemme uutisasuttaminen itäalueelle, ja tätä ajatusta kehitin edelleen. Tässä mielessä otin saksalaisuuden hoiviini valtakunnan hallituksesta riippumatta. Haaveellisina torjuin luotani sellaiset ajatukset kuin saksalaisen siirtolan perustamisen Mustanmeren rannalle.

Itärintaman ylipäällikön alaisiin maihin nähden pyysin hallitukselta kesän kuluessa monesti selviä ohjeita, voidakseni toimia täällä sopusoinnussa valtakunnan johdon periaatteiden kanssa. Vironmaa ja Liivinmaa olivat yhdistetyt Kuurinmaan kanssa yhdeksi sotilaalliseksi hallintoalueeksi, "Baltikumiksi". Liettua oli säilyttänyt rajansa. Kuurinmaalla noudatetun politiikan suunnittelin ulotettaviksi Liivinmaahan ja Viroon. Pyrkimyksenäni oli yhdistää virolaiset ja lättiläiset, joiden sivistys oli saksalaista, yhdeksi Saksan alaiseksi valtioksi, kummankin heimon pysyessä täydelleen erossa toisistaan. Heti näiden maiden vapauttamisen jälkeen helmikuussa olisi ollut tehtävä paljon, mutta meidän hallituksemme antoi kalliin ajan kulua hukkaan. Se pyysi minua kyllä määrittelemään Viron- ja Liivinmaan-politiikan suuntaviivat. Mutta tämä oli aivan hyödytöntä, jollei Berliini todenteolla ollut asiain takana. Sieltä kiirehdittiin vain Tarton yliopiston avaamista. Mutta opettajapaikkoja täytettäessä virolaiset käsittämättömällä tavalla syrjäytettiin. Täten lyötiin kirves kiveen.

Liettuassa emme päässeet yhtään sen pitemmälle. Neuvottelut Liettuan maaneuvoston kanssa tyrehtyivät kokonaan. Puolalaiset kävivät yhä levottomammiksi; hallitus ei vieläkään älynnyt täältäpäin tulevaa vaaraa eikä käyttänyt kaikkea vaikutusvaltaansa Roomassa saattaakseen vapaanaolevalle Vilnon piispanistuimelle liettualaismielisen papin, millaista ratkaisua liettualaiset hartaasti halusivat ja minä voimieni mukaan koetin tukea. Ehkä hallituskin toimi siihen suuntaan saamatta kannatusta Vatikaanin puolelta.

Puolan kysymyksen ratkaisu viipyi yhä. Keisari Kaarlen kanta oli horjuva. Kreivi Czerninin seuraaja, kreivi Burian, vaati Puolan kysymyksen ratkaisua Itävaltaan liittymisen mielessä. Saksan hallitus ei vielä nytkään oikein tiennyt, mihin se pyrki. Se noudatti täällä yhtä vähän selviä suuntaviivoja kuin muuallakaan idässä. Tarjoutui hyvä tilaisuus saada itävaltalais-puolalainen ratkaisu lopullisesti torjutuksi, mutta sitä ei käytetty. Keisari Kaarle oli kirjoittanut kirjeensä Parmaan. Wienin painostuksesta täytyi hänen toukokuussa tehdä Kanossan-retkensä Spaahan. Mieliala tarjosi kaikki mahdollisuudet, kaikki olisi ollut saavutettavissa. Kenraalisotamarsalkka ja minä pyysimme valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä ja valtiosihteeri v. Kühlmannia käyttämään hetken suotuisuutta hyväkseen ja raivaamaan suhteet selviksi. Heiltä puuttui kuitenkin tarpeellista päättäväisyyttä. Suurella juhlallisuudella sommiteltiin jonkinmoinen kirjoitelma, jonka allekirjoittivat paitsi johtavat valtiomiehet myöskin molemmat hallitsijat. Sopimus ei asettanut mitään ehtoja Itävalta-Unkarille ja oli täydelleen arvoton. Meidän diplomatiamme ei kyennyt tehtäväänsä, kaksoismonarkia voitti. Se, mitä me soturit olimme ennustaneet, toteutui. Kreivi Burian tunsi syystä voivansa toimia vapain käsin. Hän ajoi Puolan kysymyksen itävaltalaismielistä ratkaisua sillä sitkeydellä, mikä oli hänelle ominaista ja meidän valtiomiehillemme niin haitallista.

IX.

Valmistelut kolmanteen suureen hyökkäykseen lännessä tapahtuivat tarkalleen samalla tavalla kuin ennen maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen taisteluita. Eversti Bruchmüller oli taas Saksan kruununprinssin armeijaryhmän neuvojana tykistöä koskevissa asioissa.

Samalla kuin 7:s armeija kulkisi Château-Thierryn itäpuolella Marnen yli tuli sen hyökätä joen molemmin puolin Epernayn suuntaan. Yhtaikaa piti 1:sen ja 3:nnen armeijan edetä rintamavälillä, joka ulottui Reimsin itäpuolelta Tahureen asti, työntääkseen sekin oikean sivustansa Epernayta kohti Reimsin metsäisen vuoriston ohi, päävoimat Châlons-sur-Marneen tähdäten. Tältä joukkojen ryntäykseltä säästyivät ne vihollisen asemat, jotka olivat suunnilleen Ardre-virrasta Reimsin itäpuolelle asti. Hyökkäyksellä oli näin ollen huomattava laajuus, joka näytti olevan sen menestykselle eduksi. Kummankin hyökkäävän joukon yhtyminen Epernayn tienoilla voi saada aikaan suuren tuloksen. Hyökkäystä suorittamaan oli suurimmaksi osaksi määrätty divisioonia, jotka olivat suorittaneet rynnäkön Chemin des Damesin kautta. Tehtävä asetti joukoille suuret vaatimukset, mutta se johtui asemasta. Kruununprinssi Rupprechtin divisioonat voivat sitä paremmin levänneinä ryhtyä myöhempään tehtäväänsä, Flanderin hyökkäykseen.

7:nnen armeijan ylikomennon kevennykseksi oli 9:s armeijanylikomento Romaaniasta työnnetty Oisen ja Ourcqin väliin Aisnen kummallekin puolelle. Ryhdyttäessä hyökkäämään Reimsin molemmin puolin otettiin laskuissa huomioon mahdollisuus, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä, päävoimat Soissonsin suunnassa. 9:s armeija ja 7:nnen armeijan oikea siipi olivat varustetut ottamaan sitä vastaan.

Saksan kruununprinssin joukkojen rynnäkkö oli alkuaan suunniteltu heinäkuun 12:ntenä tapahtuvaksi. Se täytyi valitettavasti siirtää 15:nteen, jotta valmistelut saataisiin mahdollisimman perinpohjaisiksi. Valmistusten ollessa täydessä käynnissä saatiin 11:ntenä ja 12:ntena karkurien kautta tieto, että Villers-Cotteréts'n metsästä oli odotettavissa heti suuri tankkirynnäkkö. Tämän johdosta tarkastettiin ja täydennettiin vielä kerran puolustustoimenpiteitä. Ratkaisevalla paikalla Soissonsista lounaaseen oli divisioona, joka oli idässä taistellut erittäin voitokkaasti ja myöskin lännessä aina täyttänyt tehtävänsä. Se ei ollut ottanut osaa toukokuun taisteluihin ja oli siksi saanut nauttia lepoa niin runsaasti kuin yleensä voitiin divisioonalle myöntää. Tässä suhteessa ei vihollisen asema voinut olla meidän asemaamme parempi. Etempänä etelässä oli yhdellä divisioonavälillä kaksi divisioonaa, joiden pataljoonaluku oli jäänyt vaadittua määrää pienemmäksi ja jotka eivät olleet täysin levänneitä. Muut divisioonat olivat hyviä asemadivisioonia, niiden leveys oli säännönmukainen. Muutamia divisioonia oli takana varana. Asemien rakentaminen ei luonnollisesti vielä voinut olla kovin pitkällä. Korkea vilja esti näkemästä kauas eteenpäin, mutta suojasi tietysti samalla asemia. Espanjantauti ei kuitenkaan raivonnut pahemmin kuin rintaman muilla osilla. Ilmoitettua vihollisen hyökkäystä ei kuulunut. Minä toivoin, että tieto hyökkäyksestä olisi ravistanut joukot perinpohjin hereille. Saksan kruununprinssin joukot tehostivat sitä, että oli välttämätöntä kaikilla puolustuslinjoilla ryhmittyä syvälle ulottuviin muotoihin.

Minä olin koko ajan yhteydessä hyökkäävien armeijain johtajain kanssa. Minulle oli kaikkein tärkeintä tietää, tunsiko vihollinen heidän tai joukkojen arvelun mukaan meidän valmistuksemme. He vastasivat tähän kieltävästi. Vain Marnen varrella kiihtyi tykkituli. Minä olin vielä erikoisesti huomauttanut, ettei Marnen etelärannalle saisi tehdä tiedusteluretkiä. Siitä huolimatta ui eräs pionieeriupseeri joen yli ja joutui vangiksi. Kuten taistelun jälkeen tuli tiedoksi, oli hän kertoillut viholliselle hyvin paljon. Samoin menetteli eräs raskaan tykistön sijaisupseeri, joka Ardre-joella joutui vihollisen käsiin. Entente teki muutamissa kohdin partioretkiä ja otti myös vankeja; mitä se niiltä sai kuulla, en tiedä. Tosiasia on, että kautta koko Saksan puhuttiin mitä varomattomimmin Reimsin luona tehtävästä hyökkäyksestä. Paha kyllä sain vasta perästäpäin usein kirjeitä kotimaasta, joissa kerrottiin tästä. Myös vihollisen kipinäsanomissa taistelun jälkeen tunnustettiin suoraan, että meidän suunnitelmamme oli tullut oikeaan aikaan sen tietoon. Asian salassa pitäminen armeijassa oli vaikeaa, kun jo vahvojen tykistö- ja miinanheittäjäosastojen kerääminen, joita jokaiseen hyökkäykseen tarvittiin, oli omiaan paljastamaan meidän aikeemme.

Kaikesta harkinnasta huolimatta emme voineet keksiä muuta. Tunsimme kyllä, miten hitaasti hyökkäys voitiin saada aikaan. Harhaanjohtamisyrityksiä oli järjestetty niinkuin ennenkin. Tässä suhteessa oli tehty kaikki. Postinsulkemisella ei ollut mitään merkitystä. Kotimaahan johti liian monta kanavaa, lomallelaskemista en voinut keskeyttää, se oli ainoa, mitä ylin armeijanjohto voi sotilaalle antaa. Rautatien kuljetussuhteiden vuoksi oli jo helmi- ja maaliskuussa järjestetty pitempiaikainen sulku. Sen lopettamista toivoivat silloin useat ylipäälliköt hartaasti.

Viranomaiset pitivät ankaraa huolta salassapysymisestä, mutta saksalaiselle ominaisen juttelu- ja kerskailuhalun kautta joutuivat kaikki tärkeimmät ja salaisimmat asiat julkisuuteen ja sitä tietä myös vihollisen tietoon.

556 Hyökkäys lännessä 1918.

15:nnen aamulla hyökättiin.

Meidän kulkumme Marnen yli oli huomattava saavutus. Se onnistui, vaikka vihollisen puolustus oli tarkoin järjestetty sitä silmälläpitäen; samaten tunki 7:s armeija Marnen ja Ardren välillä vihollisen sitkeästi puolustamiin asemiin. Italialaiset divisioonat, jotka olivat näillä kohdin, kärsivät varsin ankaria tappioita.

Noin 5 km:n päässä Marnesta etelään kohtasivat hyökkäävät joukkomme vahvan vihollisosaston, jota ne eivät enää voineet voittaa kuljettamatta runsaasti tykistöään virran yli. Taistelu pysähtyi. Marnea ylöspäin ja Ardren suunnalla etenimme hitaasti 16:ntenakin tuimasti taistellen.

1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksestä oli vihollinen peräytynyt järjestyksessä toisiin asemiinsa. Me olimme kautta koko rintaman asettuneet lujasti sen eteen.

Jo päivällisen aikaan 16:ntena antoi ylin armeijanjohto käskyn, että 1:sen ja 3:nnen armeijan oli lopetettava hyökkäys ja vetämällä divisioonia taaksepäin järjestäydyttävä puolustusasemiin. Hyökkäyksen jatkaminen olisi käynyt liian kalliiksi. Meidän oli tyytyminen asemiemme parantumiseen, jonka kautta saimme takaisin keväällä 1917 menettämämme kukkulat; samaan aikaan olimme saaneet syvän esikentän. Taakse siirrettävät joukot tulivat olemaan Saksan kruununprinssin tai ylimmän armeijanjohdon reservijoukkona. Minä pidin erittäin tärkeänä, että ne olivat nopeasti liikuteltavissa.

Kun kerran oli täytynyt tehdä raskas päätös 1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksen lopettamisesta, niin oli jatkuva eteneminen Marnen yli ja joukkojemme jättäminen sen etelärannalle tarkoituksetonta. Oli kuitenkin mahdotonta vetää heti paikalla joukkoja takaisin, harvat sillat olivat ankaran tykkitulen, vihollisen lentäjäin pommisateen ja konekivääritulen alla. Peräytymismahdollisuudet oli järjestettävä, ennenkuin peräytyminen voi alkaa. Heinäk. 17:ntenä määrättiin, että sen tuli tapahtua yöllä 20/21 päivän välillä. Marnen eteläpuolella olevilla joukoilla oli kestettävä vaikeita päiviä ja ne suoriutuivat niistä sankarillisesti.

Vain Marnen pohjoispuolella, Ardrea ylöspäin noustaessa, luuli ylin armeijanjohto voivansa vielä jatkaa hyökkäystä saartaakseen Reimsin tiukemmin ja mahdollisesti valloittaakseen sen. Saksan kruununprinssin joukot olivat tätä varten saaneet tarvittavat määräykset jo 16:ntena. 17:nnen iltapäivällä neuvottelin 1:sessä armeijassa Rethelissä hyökkäyksen jatkamisesta Reimsiä vastaan. Minä tehostin nopean toiminnan välttämättömyyttä, jotta me tälläkin taistelukentällä säilyttäisimme aloitemahdollisuuden. Esikunnanpäällikön esityksestä huomasin, että valmistelut tämänkin puhtaasti paikallisen hyökkäyksen jatkamiseksi vaatisivat useita päiviä. Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä tähän. Minä pyysin uudelleen Saksan kruununprinssin armeijaryhmää muodostamaan kiireesti reservijoukkoja ja viittasin 18:nteen armeijaan ja 9:nnen armeijan oikeaan sivustaan, joiden vahvistaminen nyt voi käydä välttämättömäksi.

Muita rintamanosia pidin lujina. Ylin armeijanjohto piti lähinnä vielä kiinni suunnitelmasta, että kruununprinssi Rupprechtin joukot hyökkäisivät Flanderiin, vaikkakaan toivottua vihollisen heikkenemistä siellä ei ollut tapahtunut. Tykistön, miinanheittäjien ja lentäjäjoukkojen siirto rautateitse sinne Reimsin seuduilta oli järjestelmällisesti alkanut jo 16:nnen iltana. Minä itse matkustin yöllä 17:nnen ja 18:nnen välillä Rupprechtin armeijaryhmän päämajaan tutustuakseni vielä kerran valmistusten tilaan. Hyökkäystä suunniteltiin huhtikuun lopulla seisahtuneen rynnäkön jatkoksi. 4:nnen ja 6:nnen armeijan tuli suorittaa se Lys-virran pohjoispuolella, ja tarkoituksena valloittaa Poperingenin ja Bailleulin väliset tärkeät kukkulat sekä Hazebrookin luona oleva ylänkö.

Juuri ollessani keskusteluissa Rupprechtin armeijaryhmän kanssa 18:nnen aamulla sain ensimmäiset tiedot, että ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat ryhtyneet tankkihyökkäykseen Soissonsin lounaispuolella. Samaan aikaan ilmoitettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmästä, että ne joukot, jotka oli määrätty jatkamaan hyökkäystä Ardrea ylöspäin, ensi sijassa 20:s jalkaväkidivisioona, oli siirretty taistelukentälle, osittain automobiileilla. Minä itse annoin heti määräyksen 5:nnelle jalkaväkidivisioonalle, joka oli asetettu St. Quentinin koillispuolelle ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi ja jonka nopeaa kuljetusta junalla kaikkiin suuntiin oli etukäteen valmistettu, että se oli siirrettävä junalla Laonin kautta Soissonsin koillispuolelle lähelle kaupunkia.

Minä johdin neuvotteluja Rupprechtin armeijaryhmässä loppuun asti -- tietysti mitä suurimmassa hermojännityksessä -- ja matkustin takaisin Avesnesiin. Kruununprinssi Rupprechtin näin tuona päivänä viimeisen kerran. Seurustelumme oli tälläkin kertaa, kuten aina, sopusointuista.

Avesnesiin saavuin klo 2 iltapäivällä. Kenraalisotamarsalkka oli minua vastassa asemalla. Lähdimme heti työhuoneeseen. Asema 9:nnen armeijan vasemmalla ja 7:nnen armeijan oikealla siivellä oli käynyt vakavaksi.

Kenraali Foch oli jo 17:ntenä tuloksettomasti hyökännyt Champagnessa, Reimsin vuoristossa Ardren ja Marnen välillä ja Marnen eteläpuolella, ja jatkanut taistelua 18:ntena Reimsin lounaispuolella ja Marnen eteläpuolella samanlaisella menestyksellä, saaden samaan aikaan melkoisia aluevoittoja Ourcqin ja Aisnen välillä. Lyhyen, kiivaan tykkitulen ja kaasusumun jälkeen hän ryhtyi rynnäkköön sellaisella tankkimäärällä, jota ei tähän asti koskaan ollut ollut yhdessä kohden, sekä samalla tihein jalkaväkijoukoin. Tällöin käytettiin ensi kertaa pieniä, matalia, nopeakulkuisia tankkeja, joista voitiin suunnata konekiväärituli viljapeltojen yli; meidän konekiväärejämme vilja esti, jolleivät ne seisoneet erikoisilla telineillä. Täälläkin osoittautui tankkien tuli vähäiseksi. Sitä paitsi nähtiin tankkeja, joita käytettiin vain henkilöliikennettä varten. Ne kulkivat meidän linjojemme läpi ja jättivät konekivääreillä varustettuja miehiään meidän selkämme taakse muodostamaan konekivääripesiä, lähtien uudelleen noutamaan lisää miehistöä.

Meidän jalkaväkemme ei ollut kaikkialla kestänyt paikallaan. Etenkin oli perääntynyt Soissonsin lounaispuolella oleva divisioona, jota oli pidetty taistelukuntoisena. Täällä syntynyt aukko repesi nopeasti joka suuntaan, erikoisesti Soissonsiin päin. Myöskin sen eteläpuolelle oli syntynyt pahoja kuhmuja sisäänpäin. Ne kolme vain hiukan levähtänyttä divisioonaa, jotka täällä olivat varajoukkoina, eivät päässeet ajoissa ottamaan osaa taisteluun, mutta kykenivät kuitenkin pysyttämään vihollisen Soissonsin lounaispuolella ja Parcy-Tignyn länsipuolella olevilla kukkuloilla ja Savières-rotkon luona. Ourcqin ja Marnen välillä oli rynnäköt torjuttu. Asema Ourcqista pohjoiseen pakotti vetämään ne joukot, jotka olivat aivan tämän virran eteläpuolella, hiukan taaksepäin, sillä vihollinen painoi täällä ankarasti.

Tällaiseksi suunnilleen esitettiin minulle asema ensimmäisinä iltapäivätunteina Avesnesissa. Oli kysymyksessä kenraali Fochin suuri vastahyökkäys meidän Soissonsin ja Reimsin välillä olevaa kaartamme vastaan. Englantilaisiakin divisioonia oli tuotu tänne. Vihollisen hyökkäyksen tukikohta oli Soissonsin suunnalla ja Reimsin lounaispuolella Ardre-virtaa alaspäin. Tämän kaaren katkaiseminen oli selvästi Fochin tarkoitus. Ardre-virran luona oli hyökkäys epäonnistunut, Soissonsin luona se oli johtanut huomattavaan aluevalloitukseen. Kaikki vastatoimenpiteet, joihin voitiin ryhtyä, olivat täydessä käynnissä. Ylin armeijanjohto ei toistaiseksi voinut millään erikoisella keinolla auttaa.

5:nnen jalkaväkidivisioonan, joka oli tulossa Soissonsin koillispuolelle, täytyi astua junista Ailette-laaksossa, koska vihollisen tykistö alkoi pian ampua Soissonsin lounaispuolella olevia rautatieasemia. Siksi sen perilletulo viivästyi, niin ikävää kuin se olikin.

20:s jalkaväkidivisioona saattoi olla kokonaan 19:nnen illalla perillä. Joukkoja siirrettäessä automobiileilla voitiin kuljettaa vain jalkaväkeä ilman hevosia ja ilman ajoneuvoja. Kaiken muun täytyi kulkea marssikeinoin. Divisioona oli siis täydelleen hajonnut, jalkaväki ilman säännöllistä muonitusta. Tämä oli koko ajan otettava huomioon divisioonia käytettäessä.

Muita divisioonia, jotka Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli lähettänyt liikkeelle, voitiin odottaa vasta myöhemmin. Nekin saapuivat automobiileilla.

Muuten täytyi odottaa aseman kehittymistä. Marnen eteläpuolella olevia joukkoja ei käynyt vetäminen pois päätäpahkaa. Järjestyksen säilyttämiseksi pysytettiin annettu määräys, että joukkojen siirron Marnen pohjoisrannalle tuli tapahtua 20:nnen ja 21:sen välisenä yönä. levottomuutta ei joukossa saanut syntyä. Tästä johtui, että pidimme pitemmän aikaa hallussamme Château-Thierryn länsipuolella olevan seudun, joka voitiin tyhjentää vasta sitten, kun oli luovuttu Marnen etelärannasta.

Soissonsin lounaispuolella ja Ardren suunnalla täytyi meidän pakostakin pysyä asemissamme. Lähipäivät ratkaisisivat taistelun. Vasta sen jälkeen voisi suunnitella kauaskantavampia sotaliikkeitä.

Rupprechtin armeijaryhmä jatkoi hyökkäysvalmistuksiaan. Sen täytyi vain valmistautua luovuttamaan muutamia divisioonia. Hyökkäys oli mahdollinen siitä huolimatta.

18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean sivustan tuottamista huolista pääsin toistaiseksi. Vihollinen ei voinut hyökätä kaikkialla.

Heinäkuun 19:s oli taas tärkeä. Se kului kuitenkin välttävästi. Vihollinen ei päässyt enää Soissonsin suunnalla mainittavammin etenemään. Kauempana etelässä se tosin kulki Soissonsin ja Hartennesin välisen tien yli, mutta iltapuoleen 20:s jalkaväkidivisioona työnsi rajulla rynnäköllä sen takaisin. Täten oli asema palautettu entiselleen sillä suunnalla. Hartennesin lounaispuolella vihollinen pääsi enemmän etenemään. Ratkaisuun se ei päässyt täälläkään. Amerikkalaisten hyökkäykset etelämpänä Château-Thierrytä kohti raukesivat tyhjiin niinkuin edellisenäkin päivänä.

Marnen eteläpuolella ja Marnen ja Ardren välillä murtuivat vihollisen voimakkaat rynnäköt vielä kerran. Myös Champagnessa oli syntynyt paikallisia kahakoita.

Kokonaisuudessaan oli asema muuttunut huomattavasti suotuisammaksi. Niiden joukkojen jäännökset, jotka 18:ntena oli voitu yllättää, olivat 19:ntenä yleensä taistelleet hyvin.

20:ntenä saattoi 5:s jalkaväkidivisioona olla paikallaan Soissonsin lounaispuolella ja myös uudet divisioonat Ourcqin luona.

Tiedustelin syitä 18:nnen päivän tappioomme. Joukot eivät olleet enää uskoneet hyökkäykseen. Muuan tuttu divisioonankomentaja kertoi minulle olleensa 17:ntenä etumaisilla linjoilla ja tulleensa siihen käsitykseen, että vihollinen oli aivan rauhallinen. Itse asiassa saivat ranskalaiset joukot tietää hyökkäyksestä vasta muutamia tunteja ennen rynnäkön alkua. Tiedot, jotka juuri ennen taistelun alkua saapuivat linjoillemme, eivät enää päässeet tunkeutumaan läpi. Lukuisain, nopeasti liikkuvien tankkien pikainen eteneminen korkean viljan keskellä enensi yllättävää vaikutusta. Tämän lisäksi tuli divisioonain heikentyminen espanjantaudin ja yksitoikkoisen ravinnon vaikutuksesta. Sillä rintamanosalla, johon kaksi heikkoa divisioonaa oli sijoitettu, vallitsi sitäpaitsi edellisten taistelujen aiheuttama lamaannus. Kaikki tämä lisäsi sitä tehoa, minkä vihollinen sai aikaan yllättävällä hyökkäyksellään. Kun tämä heinäk. 19:ntenä voitettiin, tuli joukkoihin taas lujuutta.

Ratkaisevasti vaikutti se, että yksityisissä divisioonissa ei yhä vieläkään tykistö ollut rintaman syvyyden puolesta oikeassa järjestelyssä. Nämä divisioonat ajattelivat edelleen liiaksi hyökkäyksen jatkamista. Tämä oli tietysti kiitettävää, mutta niiden asemassa se merkitsi taktillista virhettä.

Yllätyksen seurauksena on pidettävä sitä, että varajoukkoja tuotiin hätiköiden tuleen.

Aisnen ja Marnen välillä tapahtuva taistelu vaati yhteistä johtoa. 9:nnen armeijan vasen sivusta Aisnen eteläpuolella alistettiin jälleen 7:nnen armeijan johtoon.

Soissonsin eteläpuolella ja Reimsin lounaispuolella, missä vihollisen paine oli suurin, torjuimme 20:ntenä ja 21:senä pääasiallisesti menestyksellä vihollisen voimakkaat joukkohyökkäykset, joissa taas käytettiin tankkeja runsaasti.

Joukkojen siirto Marnen eteläpuolelta sen pohjoisrannalle yöllä heinäk. 21:stä vasten tapahtui mallikelpoisessa järjestyksessä. Eduksi oli, että ranskalaiset eivät olleet 20:ntenä hyökänneet täällä. Heidän rynnistyksensä 21:sen aamuna kohdistui jo tyhjennettyihin asemiin.

Kun saksalaiset joukot oli vedetty pois Marnen etelärannalta sen pohjoispuolelle, suoristettiin seuraavana päivänä linjat Ourcqin ja Marnen ja Marnen ja Ardren välillä, jotta sen kautta saavutettaisiin paikallisia parannuksia.

22:sena oli hiljaista. Vihollisen hyökkäys oli lopullisesti pysähdytetty. Ratkaisu oli käynyt meidän eduksemme.

Näinä päivinä oli ylimmän armeijanjohdon ratkaistava vaikeita kysymyksiä. 7:nnen armeijan asema Marneen päin työntyvässä kaaressa oli selkäpuolen yhteyksiin nähden arveluttava, puhumattakaan rintaman muodosta, joka oli hyvin epäedullinen.

Ei ollut enää mahdollista jatkaa turvassa kuljetusliikennettä Aisnen laaksosta Veslen laaksoon. Soissonsin itäpuolella oleva rautatienkaarre oli kauaskantavien tykkien tuhoisalle tulelle alttiina, kauempana idässä vielä rakenteella oleva rata, missä työskenneltiin kaikella voimalla, ei ollut valmis ja sitäpaitsi ainoastaan hätävaraksi tarkoitettu. Muut kulkuyhteydet eivät joukkojen siirrossa tulleet kysymykseen. 7:nnen armeijan apujoukot täytyi siksi purkaa vaunuista jo Aisnen laaksossa tai vielä kauempana pohjoisessa, ja ne luonnollisestikin väsyivät ennenkuin olivat marssineet taistelutantereelle. Joukkojen jatkuva vaihto toisiin oli ehdottomasti välttämätöntä, samoinkuin Sommen ja Flanderin taisteluissa. Vielä oli kuljetettava yhtä suuret joukot ampumavaroja ja muita sotatarpeita kaiken muun kuljetuksen ohella. Tätä eivät selkäpuolella olevat rautatielinjat voineet suorittaa. Automobiilikolonnia ja liikevoimaa, joita olisi voinut käyttää apuna, ei ollut saatavissa. Meidän olisi pakko yhtämittaa taistella mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa vihollista vastaan, jolla oli käytettävänään parhaat ajateltavissa olevat kulkuyhteydet.

Oli ilman muuta ilmeistä, että meidän strateeginen asemamme tässä mutkassa oli arveluttava. Jokainen vihollisen saavuttama voitto Soissonsin tai Ardren luona saattoi käydä mitä kohtalokkaimmaksi. Tämän mutkan säilyttäminen oli ajan pitkään mahdotonta, uusi rynnäkkö Reimsiä vastaan näytti toivottomalta.

Lähetin upseereja, m.m. myös kenraali v. Lossbergin, taistelurintamalle, jotta heidän kauttaan saisin kuvan sikäläisistä olosuhteista. Ilmeistä oli, että sekä johtajat että joukot Soissonsin luona olivat vielä 18:nnen päivän taistelujen vaikutelman alaisina; myöskin kuvattiin kaikkialla joukkojen muonitusmahdollisuudet erittäin vaikeiksi. Taktillisessa suhteessa eivät esikentät olleet kestäneet peräytymistaisteluissa. Niistä luopuminen sai aikaan liian helposti epäjärjestystä takana olevalla pääpuolustuslinjalla.

Ne kuvaukset, joita ylin armeijanjohto sai, pakottivat sen suunnilleen heinäkuun 22:sen iltana tekemään päätöksen, että joukot oli peräytettävä Marnelta linjalle Fère en Tardenois--Ville en Tardenois, ja siirto oli suoritettava heinäk. 26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä. Luonnollisesti neuvottelin koko ajan näistä asioista Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen armeijan kanssa. Mainitulla linjalla oli tehtävä tuimaa vastarintaa. Vihollinen tekisi joukoillaan uusia suurrynnistyksiä. Tämä oli saatava sille kalliiksi. Siirtyminen Veslen tuolle puolen, Soissonsin ja Reimsin välisen suoran viivan taakse, tuli kysymykseen elokuun alussa. Ennen tätä oli Veslen eteläpuolella oleva alue, lähinnä itse Veslen laakso, tyhjennettävä. Siellä olevat runsaat varastot me tarvitsimme elääksemme.

Peräytymisestä seurasi rintamamme lyhentyminen; meiltä, mutta myös vastustajiltamme, vapautui voimia, jotka voivat rynnätä muilla kohdin. 18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean siiven jättäminen heikoiksi olisi nyt ollut varomatonta. Niitä täytyi vahvistaa lisäjoukoilla. Nämä voitiin ottaa vain kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmästä.

Hyökkäys Flanderissa ei voinut johtaa nopeaan ja ratkaisevaan menestykseen. Vihollinen oli kaikista merkeistä päättäen valmistunut siihen. Jos se väistyisi täällä niinkuin Reimsin itäpuolella, emme voisi saavuttaa ratkaisua. Jos se piti puoliaan, niin kykenivät sen lukuisat reservijoukot pidättämään meitä Compiègnen suunnalla samalla tavoin kuin kesäkuun 10:ntenä ja 11:ntenä. Ylin armeijanjohto päätti luopua tästä rynnistyksestä, asettaa Rupprechtin joukot puolustuskannalle ja ottaa niistä lisäväkeä 18:nteen, 9:nteen ja 7:nteen armeijaan. Tähän armeijaryhmä kykenikin hyvin.

Tarpeelliset määräykset annettiin. Onnistuisiko meidän ja miten saada jälleen käsiimme aloite Vesle-asemiin siirtymisen jälkeen, siitä en vielä voinut sanoa mitään. Herttua Albrechtin armeijaryhmä sai määräyksen esittää hyökkäyssuunnitelmia.

Ylin armeijanjohto peruutti "esikenttää" koskevat määräykset, mitä tuli 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluihin ja muihin mahdollisiin myöhempiin peräytymistaisteluihin.

Heinäk. 23:ntena tehtiin meitä vastaan taas tavattoman voimakas hyökkäys, joka yleensä torjuttiin koko rintamalla voitokkaasti.

Seuraavina päivinä oli vain paikallisia rynnäkköjä, jotka kaikkialla raukesivat tyhjiin.

26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä suoritettiin Marnen rintaman siirto pohjoisemmaksi järjestelmällisesti ja mitä parhaimman järjestyksen vallitessa. Kenraali Foch ryhtyi seuraavina päivinä uusiin ankariin ja nytkin tuloksettomiin hyökkäyksiin, joilla hän pääsi etenemään hiukan ainoastaan meille taktillisesti epäedullisella ylängöllä Fère en Tardenois'n luoteispuolella. Joukkojen ilmoitusten mukaan oli vihollinen kärsinyt raskaita, verisiä tappioita. Luonnollisesti oli voimainmenetys meidänkin puolellamme hyvin suuri. Uusien divisioonain saanti oli ehdottomasti tarpeen, kuten aikaisemmissakin puolustustaisteluissa.

Alueen tyhjentäminen sujui tasaisesti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen ja 1:sen armeijan erinomaisen järjestyksen avulla. Toinen rautatiekaarros oli valmistunut ja helpotti suuresti työtä.

Elokuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä siirrettiin rintama Veslen taakse, missä muutamia joukko-osastoja oli valmiina vastaanottoa varten tilapäisesti kyhätyissä asemissa. Vihollinen seurasi aivan kintereillä ja ryntäsi kiivaasti Vesleä kohti. Se lyötiin kaikkialla takaisin.

Marnen ja Vesien välillä käyty liikuntapuolustustaistelu oli päättynyt.

Tämän taistelun suorittivat siihen osaaottaneet päälliköt samoinkuin joukotkin loistavasti. Se varjo, minkä heinäkuun 18:s päivä oli luonut, oli jälleen pyyhitty pois. Saksalainen soturi oli tämän päivän jälkeisistä suurista rasituksista huolimatta taistellut hyvin ja tunsi olevansa vihollistaan etevämpi. Muutamissa divisioonissa oli kyllä tullut ilmi seikkoja, jotka eivät olleet omiaan ilahduttamaan. Muun muassa lähetettiin minulle perästäpäin kirjoitus, joka loi hyvin synkän varjon eräässä divisioonassa vallitsevaan henkeen; lähetin sen 7:nteen armeijaan lähempää tutkimista varten.

Niinkuin jokaisessa taistelussa, olivat myös heinäkuun 15:nnen jälkeisissä kamppailuissa tappiot hyvin huomattavat. Etenkin oli 18:s päivä ja siihen liittyneet puolustustaistelut käyneet meille kalliiksi, vaikkakin me saimme näistä korjatuksi haavoittuneemme emmekä menettäneet sanottavampaa määrää vankeja. Mieshukka taisteluissa oli ollut niin suuri, että meidän täytyi hajoittaa noin kymmenen divisioonaa ja muodostaa niiden jalkaväestä täytejoukkoja muille divisioonille. Muut aselajiosastot säilytettiin etupäässä sellaisinaan.

Taistelusta poistetut divisioonat ja muut joukot sijoitettiin eri kohtiin koko länsirintaman taakse. Näin alkoi heinäkuun lopulla tavattoman vilkas rautatieliikenne, joka kiihtyi huomattavasti vielä elokuun alussa ja joka siitä lähtien tuskin enää saattoi hiljetä. Uupuneita joukkoja oli täydennettävä, niiden tuli saada levätä ja uudelleen vahvistua.

Minun ei onnistunut saada yksityiskohtaista selvyyttä vihollisen tappioista heinäkuun 15:nnen jälkeen. Mutta katsoen siihen, että entente oli käyttänyt taisteluissa suunnattomia joukkoja, ovat sen menetykset varmaan olleet hyvin tuntuvat eikä suinkaan meidän tappioitamme pienemmät. Ententenkin armeijat olivat kärsineet; taistelu on tullut viholliselle yhtä kalliiksi kuin meillekin. Ranska oli pannut ilmeisesti tuleen paljon Senegalin neekerejä ja myös marokkolaisia, säästääkseen oman maansa lapsia. Ne kuusi amerikkalaista divisioonaa, jotka ottivat osaa taisteluun, olivat kärsineet erittäin tuntuvasti saavuttamatta mitään menestystä. Yksi divisioona näyttää hajoitetun niiden täydentämiseksi. Yksityisten amerikkalaisten taisteluinnosta huolimatta kävi amerikkalaisten joukkojen heikko taistelukyky siitä ilmi, että kaksi urhoollista saksalaista divisioonaa, joita minä tähän asti olin pitänyt vain keskinkertaisina, 201:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s täytedivisioona, olivat useamman viikon ajan kyenneet vastustamaan paljoa suurempien amerikkalaisten voimien päärynnistystä.

Samoin oli mieshukka ollut suuri englantilaisissa ja italialaisissa divisioonissa.

Sillävälin oli Rupprechtin armeijaryhmä järjestäytynyt puolustuskannalle asettamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat rintamaan ja vaihtamalla toisiin kauan asemissa olleet. Sen pataljoonain vahvuus oli tyydyttävä. Useat divisioonat eivät olleet huhtikuusta asti ottaneet taisteluihin osaa. Myös 18:tta armeijaa ja 9:nnen armeijan oikeaa siipeä oli vahvistettu. 18:s armeija oli vielä Avren siltavarustuksen luona taistellut huonolla menestyksellä. Yksi pitkälle rintamalle sijoitettu divisioona oli tungettu virtaa vastaan.

Yrityksemme taivuttaa ententen kansat Saksan voittojen avulla rauhaan ennen amerikkalaisten lisävoimien tuloa oli rauennut. Sotajoukon jäntevyys ei ollut riittänyt nujertamaan vihollista ratkaisevasti, ennenkuin amerikkalaiset huomattavin voimin tulivat perille. Olin täysin tietoinen, että meidän asemamme sen kautta oli käynyt hyvin vakavaksi.

Elokuun alussa olimme koko rintamalla puolustuskannalla, hyökkäyksestä olimme luopuneet. Kun viimeisiin taisteluihin osaaottaneet divisioonat jälleen olivat toipuneet, voitiin ryhtyä uusien päätöksien tekoon. Hiljaisuus sotatoimissa ei merkinnyt erikoisempaa, hiljaista oli ollut myös maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen suurten hyökkäysten keskeytyksen jälkeen. Heinäkuun 15:nnen jälkeiset taistelut olivat meille maksaneet yhtä paljon kuin nuo hyökkäykset. Levon kaipuu oli hyvin ymmärrettävä nyt niinkuin ennenkin. Epätietoista oli, antaisiko vihollinen siihen tilaisuutta.

Luulin vihollisen joko jatkavan hyökkäystään Vesleä kohti, jota vastaan se työntyi yhä voimakkaammin, tai yrittävän ulottaa sitä Aisnen ja Oisen välille, missä vihollinen saksalaisten hyökkäyksen pelosta oli varustautunut vahvasti. Pidin myös mahdollisena vihollisen rynnistystä Oisen ja Sommen välillä, tai ehkä asemiamme vastaan Albertissa ja Lysin tasangolla, vihdoin myös Sundgaussa. Mutta otaksuin vain yksityisten osittaishyökkäysten tulevan kysymykseen, sillä vihollinenkin oli kärsinyt taisteluista ja tuskinpa yleensä vähemmän kuin me. Hyökkäyksiä tulikin. Niistä kehittyi myöhemmin suuri taistelu koko rintamalla, minkä teki mahdolliseksi etupäässä vihollisen saavuttamat melkoiset voitot elokuun 8:ntena ja 20:ntenä. Ne osoittivat viholliselle ehdottomasti, että me emme enää olleet entisiä saksalaisia, ja kannustivat sitä taistelun jatkamiseen.

Elokuun alussa toivoin varmasti voitavan torjua odotettavissa olevat osittaishyökkäykset ja tehdä vastahyökkäyksiä pienemmässä mittakaavassa kuin ennen. Erittäin arveluttavissakin tilanteissa oli tähän asti onnistuttu keksimään strateegisia hätäkeinoja; minulla ei ollut mitään syytä otaksua, ettei nytkin onnistuttaisi.

Taisteluja odotellessa muodostettiin uusi armeijaryhmä, joka otti käsiinsä 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan johdon. Ylipäälliköksi tuli kenraali v. Boehn, yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Lossberg. Päällikkyyden tuli astua voimaan elokuun 10:nnen ja 15:nnen välillä. Vielä elokuun ensi päivinä saatoin sanoa kenraali v. Boehnille, että toivoin voivani antaa hänen johtoonsa lujan rintaman. Valitettavasti osoittivat tapaukset minun olleen väärässä.

Jos meidän rintamamme osoittautui lujaksi, oli meidän valtakunnankanslerin kanssa, jolle tapauksista rintamalla jatkuvasti tehtiin selkoa, tehtävä ratkaisevia päätöksiä. En voinut salata itseltäni, että minun siinä tapauksessa piti haudata paljon toiveita. Tässä mielessä neuvottelin herrojen upseerien kanssa; harkitsin juuri näitä seikkoja, kun saapui elokuun 8:nnen isku.

LOPPUTAISTELUT KESÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1918.

I.

Elokuun 8:s on tämän sodan historiassa Saksan armeijan synkin päivä. Pahempaa sain kokea ainoastaan vasta kun syyskuun 15:ntenä tapahtumat Bulgaarian rintamalla alkoivat ja ratkaisivat neliliiton kohtalon.

Tietoisena siitä, että ylimmän armeijanjohdon oli ensi sijassa ajateltava vain puolustautumista, oli se toimituttanut elokuun alussa vähitellen rintamansiirron taaksepäin Lysin tasangolla sekä Ancren ja Avren siltavarustusten luovuttamisen Sommen pohjois- ja eteläpuolella. Siltavarustukset tyhjennettiin elokuun 3:ntena ja 4:ntenä.

Minun erikoisesta toivomuksestani lähti kenraali v. Kuhl toisen armeijan luo neuvottelemaan vielä kerran puolustustoimista Albertin-- Moreuilin rintamanosalla. Täältä vapautettiin vielä kaksi divisioonaa, jotka olivat jo kauan olleet taisteluasemissa ja näyttivät erikoisen väsyneiltä; niiden sijaan asetettiin levänneitä divisioonia. Tällä vastaisen tuhon suunnalla oli divisioonavälit kapeita, tykistövarustukset hyvät ja ryhmitys rintamansyvyyteen toimeenpantu. Kaikki heinäkuun 18:nnen kokemukset oli otettu huomioon. Varusasemien valmistus ei tosin ollut yhtä perinpohjainen kuin esim. 18:nnessa armeijassa, joka oli vasta myöhemmin asettunut asemiinsa.

Elokuun 8:ntena, varhain aamulla, tiheässä sumussa, jota keinotekoisella sumulla lisättiin, hyökkäsivät englantilaiset etupäässä austraalialaisilla ja kanadalaisilla divisioonillaan, ja ranskalaiset Albertin ja Moreuilin välillä voimakkain tankkiparvin, mutta ei juuri muuten ylivoimaisina. He tunkeutuivat Sommen ja Luce-puron välillä syvälle meidän rintamaamme. Siellä olevat divisioonat antoivat vihollisen täydelleen syöksyä ylitseen. Tankit saapuivat yllättäen divisioonesikuntien majapaikkoihin. Murtokohta laajeni hyvin pian yli Luce-puron.

Moreulin luona vielä urhoollisesti puolustautuvat joukot työntyivät toistensa päälle. Pohjoisessa pani Somme esteen hyökkäykselle. Siitä pohjoiseen päin taistelevat joukkomme olivat voitokkaasti torjuneet samanlaisen rynnäkön. Muutamia päiviä aikaisemmin levollelasketut, ylenmäärin rasittuneet divisioonat, jotka majailivat lounaiseen Péronnesta, hälyytti toisen armeijan ylikomentaja heti ja pani ne liikkeelle. Samalla hän lähetti kaikki suinkin käytettävissä olevat joukot murtokohdalle. Rupprechtin armeijaryhmä lähetti varajoukkojaan rautateitse apuun. 18:s armeija ryhtyi viipymättä varajoukkoineen kaakosta päin taisteluun ja lähetti toisia joukkoja Roye'n luoteispuolelle. 9:nnenkin armeijan, vaikka se oli itse vaarassa, täytyi käskystäni luovuttaa joukkojaan. Luonnollisesti kului päiviä, ennenkuin joukot etäämpää voivat ehtiä perille. Mitä suurimmassa määrässä käytettiin automobiilikolonnia niiden kuljettamiseen.

Sain jo elokuun 8:nnen ensimmäisinä aamupäivätunteina täydellisen kuvan asemasta. Se oli hyvin synkkä. Lähetin heti erään yleisesikunnan upseerin hankkimaan yleiskatsausta joukkojen tilasta.

Toisen armeijan varajoukot kykenivät vielä Brayn eteläpuolella ehkäisemään vihollisen etenemisen Péronnea kohti. Roye'n suunnalla oli vihollinen tunkeutunut suunnilleen Arvillers'hen asti, Avren eteläpuolella oli meidän rintamamme vedettävä taaksepäin Montdidier'stä alkaen.

Kuusi, seitsemän saksalaista divisioonaa, joita oli tähän saakka pidetty täysin taistelukykyisinä, oli kokonaan pirstottu. Kolme-neljä ja hajalle lyötyjen jätteet olivat sulkemassa Brayn ja Roye'n laajaa väliä.

Asema oli äärimäisen vakava. Jos vihollinen vain hiukankin tarmokkaammin jatkaisi hyökkäystään, emme enää voisi pysyä asemissamme Sommen länsipuolella, 2:sen armeijan täytyi kuitenkin pysyä siellä, 18:nnen armeijan tuli pysyttää vasen siipensä Matz-joen varrella olevilla kukkuloilla ja vetää oikea siipensä taaksepäin Roye'han asti. Tämä liike oli päätetty tehdä elokuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä. Jollei se onnistuisi, voisi vihollinen saavuttaa suuren voiton.

Elokuun 9:ntenä ei vihollinen onneksi hyökännyt yhtä rajusti; se pääsi kuitenkin Sommen ja Avren välillä yhä edelleen etenemään ja myös Sommen pohjoispuolella täytyi 2:sen armeijan siirtää rintamaansa vähän taaksepäin. Mutta tämän armeijan onnistui Sommen eteläpuolelle muodostaa yhtenäinen, vaikkakin ohut rintama. Joukot taistelivat melkoista paremmin kuin divisioonat edellisenä päivänä Sommen ja Luce-puron välillä olivat taistelleet. Vähän ennen taistelua väsymyksen tähden lomalle lasketut divisioonat osoittivat erittäin hyvää kuntoa, Roye'n pohjoispuolella oleva seutu säilyi hallussamme. 18:s armeija saattoi suorittaa vaikean liikkeensä 10:ttä vasten yöllä. Seuraavana aamuna hyökkäsivät ranskalaiset kiivaasti 18:nnen armeijan tähänastisia varustuksia vastaan, joista jälkijoukotkin nyt järjestyksessä lähtivät. Tietysti täytyi armeijan jättää jälkeensä paljon kalustoa.

2:sen armeijan kestävyys ja 18:nnen armeijan rintamansiirto yöllä 10:ttä vastaan olivat parantaneet tilannettamme Sommen--Oisen välillä. Oli myös saapunut lisäjoukkoja, jotka vahvistivat 2:sen armeijan rintamaa.

Elokuun 10:ntenä ja 11:ntenä kamppailtiin Albertin eteläpuolella ja Sommen ja Avren välillä meidän asemistamme tosin katkerasti, mutta kuitenkin menestyksellä. Samaan aikaan vihollinen ahdisti tuimasti Avren ja Oisen välillä ja pääsi etenemään.

Seuraavina päivinä oli pitkin koko taistelulinjaa paikallisia taisteluja. Meidän joukkomme olivat taas lujittuneet, mutta 2:sen armeijan mieliala oli järkytetty, jota vastoin 18:s armeija oli täysin puolustuskykyinen.

2:nen armeija oli pannut hyvin suuria voimia liikkeelle. Sen reservit olivat myös kärsineet taisteluissa tuntuvasti. Muutamista divisioonista oli täytynyt jalkaväki viedä automobiileilla taisteluun ja siihen kuuluva tykistö lähettää toiseen paikkaan. Osastot olivat joutuneet pahasti sekaisin. Selvää oli jo etukäteen, että tarvittaisiin joukko uusia divisioonia täydentämään 2:sta armeijaa, vaikkakaan vihollinen ei jatkaisi hyökkäystään, mistä me emme kuitenkaan voineet vielä olla varmoja. Meidän tappiomme vangiksijoutuneissa olivat sitä paitsi olleet sellaiset, että ylimmän armeijanjohdon oli taas pakko hajoittaa useita divisioonia täytejoukkojen hankkimiseksi. Meidän reservimme vähenivät. Tätä vastoin oli vihollisen mieshukka ollut harvinaisen vähäinen. Voimasuhteet olivat huonontuneet tuntuvasti meidän vahingoksemme. Ja sitä enemmän ne huonontuisivat, mitä enemmän amerikkalaisia joukkoja saapuisi. Emme lainkaan voineet toivoa, että meidän onnistuisi olennaisesti parantaa tilannetta hyökkäyksellä. Meidän täytyi vain koettaa yhä kestää. Meidän täytyi nyt ehdottomasti olla valmiina vastaanottamaan vihollisen jatkuvia hyökkäyksiä. Vihollinen oli saavuttanut voiton liian helposti. Se lähetti riemuitsevia kipinäsähkösanomia ja kertoi täydellä syyllä, että Saksan armeijan henki ei enää ollut sama kuin ennen. Vihollinen oli myöskin saanut haltuunsa paljon asiapapereja, jotka olivat sille äärettömän arvokkaita. Entente oli varmasti saanut selvän käsityksen meidän vaikeista täyteväkisuhteistamme, mikä yhä enemmän kannusti sitä väsymättä jatkamaan hyökkäyksiään.

Taistelutantereelle lähetetty yleisesikunnan upseeri kuvasi minulle niiden divisioonain tilan, joihin elokuun 8:nnen rynnäkkö oli ensi sijassa kohdistunut, sellaiseksi, että minä hämmästyin suuresti. Kutsuin divisioonain komentajia ja upseereja rintamalta Avesnesiin, keskustellakseni heidän kanssaan yksityiskohtaisemmin tapauksista. Sain kuulla loistavista urotöistä, mutta myös teoista, joita en olisi luullut mahdollisiksi Saksan armeijassa, minun täytyy se suoraan tunnustaa: kuinka meidän miehistömme antautui yksityisille ratsumiehille, kokonaiset osastot tankeille! Eräälle reippaasti ja urheasti hyökkäävälle divisioonalle huusivat peräytyvät joukot sellaisia sanoja kuin "lakkorikkurit" ja "sodanpitkittäjät", samoja sanoja, joita vielä myöhemminkin käytettiin. Upseereilla ei useissa paikoin ollut enää mitään vaikutusvaltaa, he kulkivat virran mukana. Eräässä prinssi Maxin sotakabinetin istunnossa lokakuussa näytti valtiosihteeri Scheidemann minulle erään divisioonan selontekoa elokuun 8:nnen tapahtumista, joka sisälsi samanlaisia murheellisia kuvia. En tuntenut tätä selontekoa, mutta voin todistaa sen sisällön oikeaksi omien tietojeni nojalla. Muuan rintamalla ollut pataljoonanjohtaja, joka vähää ennen elokuun 8:tta oli tuonut täytejoukkoja kotimaasta, väitti näiden ilmiöiden johtuvan väestön kurittomuudesta ja hengestä, jota sotamiehet toivat mukanaan. Kaikki se, mitä olin pelännyt, mistä niin äärettömän usein olin varoittanut, oli nyt yhtäkkiä muuttunut todellisuudeksi. Meidän taistelukoneistomme ei ollut enää täysitehoinen, meidän sotakuntomme oli vioittunut, vaikkakin tuntuvasti suurin osa divisioonistamme taisteli sankarillisesti. Elokuun 8:ntena kävi selvästi ilmi meidän taisteluvoimamme aleneminen, ja kun täyteväkikysymys oli sillä kannalla, jolla se oli, kadotin minä kaiken toivon keksiä strateegista keinoa, joka jälleen muuttaisi aseman meille edulliseksi. Tulin päinvastoin siihen vakaumukseen, että ylimmän armeijanjohdon toimenpiteiltä nyt puuttui se varma perustus, jolle tähän asti olin voinut rakentaa, sikäli kuin se on sodassa mahdollista. Sodankäynti sai näin ollen, kuten silloin lausuin, edesvastuuttoman uhkapelin luonteen, mitä aina olen pitänyt turmiollisena. Saksan kansan kohtalo oli minusta liian kallis joutuakseen uhkapelin varaan. Sota oli lopetettava.

Elokuun 8:s toi selvyyden kummallekin armeijanjohdolle, Saksan samoin kuin vihollisenkin, sekä minulle että kenraali Fochille, joka sen myöntää itsekin "Daily Mailissa". Ententen suurrynnistys, maailmansodan loppukamppailu, alkoi, ja mitä selvemmin meidän kukistumisemme kävi ilmi, sitä suuremmalla tarmolla vastustaja taisteli.

Pidin mahdollisena, että Hänen Majesteettinsa ja kenraalisotamarsalkan luottamus minuun oli järkkynyt heinäkuun 15:nnen jälkeisten tapahtumien johdosta. Ehkä myös uusi henkilö saattaisi ajatella olosuhteita ennakkoluulottomammin. Sanoin sen vuoksi kenraalisotamarsalkalle, niinkuin jo mainitsin, hyvin vakavasti, että hän täyttäisi paikkani uudelleen, jos hän ei enää tunne täyttä luottamusta minuun tai jos hän muuten pitäisi sitä suotavana. Hän kieltäytyi siitä. Samaten puhuin paikkani täyttämisestä uudelleen sotakabinetin päällikölle, siinä tapauksessa, että persoonaani vastaan olisi joitakin muistutuksia. Keisari osoitti minua kohtaan noina päivinä erikoista luottamusta. Tunsin syvää liikutusta, mutta olin kuitenkin huolissani siitä, olisiko Hänen Majesteetillaan asemasta oikea käsitys. Rauhoituin perästäpäin. Keisari sanoi minulle myöhemmin, että hän heinäkuun rynnistyksen epäonnistumisen ja elokuun 8:nnen jälkeen oli selvillä, ettei sotaa enää voisi voittaa.

Armeijan elokuun 8:nnen iltatiedonannossa ilmoitettiin lyhyesti, että vihollinen oli leveällä alalla Sommen eteläpuolella murtautunut meidän rintamaamme. Seuraavana aamuna ilmoitti kenraali v. Cramon Badenista, että tiedonantoni oli herättänyt Wienissä suurta levottomuutta. En voinut olla tunnustamatta hänelle, että pidin asemaa hyvin vakavana. Siitä huolimatta hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka vahingollisesti suora ilmoitukseni tappiosta vaikuttaisi liittolaisiimme, joiden ainoana tukena oli Saksa. Tämä toistui syyskuun 2:sena.

Länsirintamalla kärsittyjen tappioiden vaikutus liittolaisiin oli hyvin voimakas. Keisari Kaarle ilmoitti elokuun keskivaiheilla aikovansa tulla Spaahan.

Bulgaariaan ei voinut paljoa luottaa. Siellä oli jo Radoslavovin sotaministeristö kukistunut länsirintaman tilanteen ja Bukarestin rauhan vaikutuksesta sekä persoonallisista syistä ja sijaan oli tullut Malinovin ministeristö. Hän ei ollut neliliiton ystävä. Hänen valitsemansa ministerit olivat osaksi sen ilmeisiä vastustajia ja ententen ystäviä. Kun Malinov sitten sai väistyä, pysyivät muut ministerit viroissaan, kun entente miehitti Bulgaarian. Valtakunnankanslerin olisi täytynyt huomata Malinovin ministeristön kanta ja vaikuttamalla tsaariin estää tällaisen ministeristön muodostuminen. Yksityisten bulgaarialaisten esiintyminen Sveitsissä antoi sitä paitsi ajattelemisen aihetta. Tämäkin suvaittiin meidän puoleltamme. Oli ilmeistä, että Bulgaaria halusi rauhaa. Omituista oli myös, että Bulgaarian sotilasvaltuutettu kenraali Gantshev nyttemmin kävi sangen harvoin suuressa päämajassa.

Heti kun olin saanut selvän käsityksen kaikista seikoista, jotka elokuun 8:s oli saanut aikaan, päätin mahdollisimman pian ruveta neuvottelemaan valtakunnankanslerin, valtiosihteerin ja ulkoasiainviraston kanssa. Neuvottelut pidettiin jo elokuun 13:ntenä ja 14:ntenä Spaassa.

Elokuun 13:nnen neuvotteluun ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, valtiosihteeri v. Hintze ja minä. Oltiin Britannique-hotellissa kenraalisotamarsalkan huoneessa. Minä kuvasin sotilaallisen aseman, armeijan tilan, suhteet liittolaisiimme ja selitin, ettemme enää kyenneet hyökkäysten avulla tekemään vihollista rauhaan taipuvaksi. Yksistään puolustuksen avulla tämä tuskin myöskään oli mahdollista, meidän täytyisi sen tähden saada sota lopetetuksi diplomaattista tietä. Toistaiseksi länsirintama kestää, mutta kun muutamat joukko-osastot eivät tehneet tehtäväänsä ja sodankäynti sen vuoksi oli käynyt epävarmaksi, saattoi rintamansiirto taaksepäin käydä välttämättömäksi. Toivoin kuitenkin vakaasti, että rintama pysyisi Ranskassa, liittolaisiin vaikuttaisi länsirintaman asema mahdollisimman epäedullisesti. Tämän johdosta saisi sotajoukon ja kansan henki entistä ratkaisevamman merkityksen. Puhuin tästä hyvin vakavasti. Erityisesti viittasin siihen, miten suurta vahinkoa ruhtinas Lichnowsky oli saanut aikaan. Tehostin taas sitä, miten välttämätöntä olisi, että meidänkin valtiomiehemme pitäisivät puheita vaikuttaakseen ulkomaihin, ja että me lopultakin järjestäisimme valtakunnan propaganda- ja valistusviraston. Kotimaassa vallitsevasta mielialasta ei kenraalisotamarsalkka lausunut ajatuksiaan. Sotatilannetta hän arvosteli valoisammin kuin minä. Valtiosihteeri v. Hintze teki kuulemastaan sen hyvin selvän johtopäätöksen, että rauhanneuvottelut olisivat tarpeen ja että meidän täytyisi asettua niitä vahvasti suosivalle kannalle.

Valtakunnankansleri lausui vain lyhyesti mielipiteensä kotimaassa vallitsevasta mielialasta, sanomatta mitään huomattavampaa. Ruhtinas Lichnowskyn asiasta hän puhui hyvin varovasti ja viittasi korkeimpaan oikeuteen.

Seuraavan aamun neuvotteluissa Hänen Majesteettinsa johti puhetta. Ensimmäiseksi käsiteltiin maan sisäistä mielialaa. Valtakunnankansleri puhui muutaman sanan johdannoksi. Minä lausuin henkisestä joustavuudesta samaa kuin edellisenä päivänä. Sen jälkeen Hänen Majesteettinsa antoi puheenvuoron valtiosihteeri v. Hintzelle. Tämä ei kosketellut kotimaan oloja, vaan käsitteli heti sotilaallis-poliittista asemaa samassa valossa kuin minä edellisenä päivänä ja teki myös saman johtopäätöksen. Hän oli ilmeisesti liikutuksen vallassa. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Keisari oli hyvin rauhallinen, hän oli samaa mieltä kuin valtiosihteeri v. Hintze ja antoi hänen tehtäväkseen koettaa, jos mahdollista, saada Hollannin kuningatar rauhan välittäjäksi. Hän viittasi myös siihen, miten välttämätöntä oli antaa kansalle tietoja ja johtaa hallitustoimia yhtenäisesti ja lujuudella. Valtakunnankansleri puhui arvovallan säilyttämisestä sisäisissä asioissa. Sopivana hetkenä täytyi solmia diplomaattisia lankoja. Istunto lopetettiin tämän jälkeen. Syvästi liikutettuna puristin valtiosihteeri v. Hintzen kättä.

Näinä päivinä oli keisari Kaarle kreivi Burianin ja kenraali v. Arzin kanssa Spaassa. Valtiomiehet kuuluvat pohtineen tilanteesta johtuvia rauhankysymyksiä, etenkin kreivi Burianin aloitetta. Silloin en kuullut mitään siitä, sain tietää sen vasta myöhemmin eräästä valtiosihteeri v. Hintzen lausunnosta. Puolan kysymys oli myös esillä. Kreivi Burian pysyi yhä käsityskannassaan. Me olimme laiminlyöneet hyvän tilaisuuden sopia asiasta lopullisesti Itävallan kanssa.

Hänen Majesteettinsa pyrki yhdessä valtakunnankanslerin kanssa sellaiseen ratkaisuun Puolan kysymyksessä, jonka mukaan Puola saisi itse valita ruhtinaan, mutta muuten taloudellisesti liittyisi Saksaan. Mielipiteiden ollessa näin eriäviä oli sopimus Itävalta-Unkarin kanssa mahdoton. Keisarin päätös muodostui minulle tosiasialliseksi perustaksi, jota vakaumuksestakin kannatin. Huomautan tässä, että keisari oli aina vastustanut personaaliunioonia Puolan kanssa.

Kenraali v. Arzin kanssa pohdittiin yleistä sotatilannetta semmoisena, miksi tapaukset olivat sen muodostaneet, samalla myös länsirintaman vahvistamista uusilla Itävalta-Unkarin armeijan divisioonilla, mitä pidimme ehdottomasti välttämättömänä. Tähän mennessä oli näistä vasta 2 saapunut. Kenraali v. Arz oli ajatellut vielä hyökkäystä Italiassa, mutta arveli nyt samalla, että Itävalta-Unkarin armeija ei enää kestäisi talven yli. Tämä oli viimeinen keskusteluni kenraali v. Arzin kanssa, jota ihmisenä ja sotilaana suuresti kunnioitin.

Kun keisari Kaarle oli matkustanut Wieniin, lähdimme kenraalisotamarsalkka ja minäkin heti takaisin Avesnesiin. Luulin, että valtakunnankanslerikin lähtisi Spaasta selvittääkseen keskustelujemme pohjalla tilannetta valtiosihteereille ja valtiopäiville. Hänen velvollisuutensa oli vaikuttaa itse persoonallisesti tehokkaalla tavalla aseman selvittämiseen kansalle. Mutta hän jäikin Spaahan ja antoi varakansleri v. Payerin ja valtiosihteeri v. Hintzen tehtäväksi neuvotella puoluejohtajien Ebertin, Gröberin, Stresemannin, kreivi v. Westarpin, Wiemerin kanssa. Nämä kutsuttiin sisäasiainministeriöön elokuun 21:seksi. Täällä tapahtuneissa neuvotteluissa valtiosihteeri v. Hintze teki selkoa sotilaallis-poliittisesta tilanteesta ja tuli sen ynnä kaiken Spaassa kuulemansa nojalla johtopäätökseen, että sota oli lopetettava niin pian kuin mahdollista. Hän ilmoitti solmivansa kaikkia mahdollisia suhteita rauhan aikaansaamiseksi. Herrat, jotka olivat ottaneet osaa näihin keskusteluihin, sanoivat minulle saaneensa asemasta hyvin vakavan käsityksen. Luonnollisesti täytyi valtiosihteeri v. Hintzen noudattaa tiedonannoissaan mitä suurinta varovaisuutta jatkuvaa sodankäyntiä ja rauhansolmimista silmällä pitäen. Kummallekin täytyi koitua arvaamattomaksi vahingoksi, jos, niinkuin myöhemmin tapahtui, meidän suunnitelmamme joutuivat julkisuudessa pohdinnan alaisiksi. Vihollisen luonteen vuoksi se merkitsi taistelun jatkamista ja sellaisten rauhanehtojen asettamista, että ne ehdottomasti tuhoaisivat meidät.

Samoista syistä, jotka luultavasti olivat vaikuttaneet valtiosihteeri v. Hintzeen, en minäkään saattanut julkisesti lausua mielipidettäni rauhankysymyksestä. Muutamain lähimmän ympäristöni miesten kanssa puhuin hankkeesta. Kenraali v. Bartenwerffer sai tiedon elokuun 14:nnen istuntoa koskevasta valtiosihteerin promemoriasta.

Neuvottelin asemasta vielä eri ministerien kanssa. Valtiosihteeri Solf tuli näinä päivinä Avesnesiin. Hänen täällä saamistaan vaikutelmista sain pian senjälkeen tiedon erään Weimarista lähetetyn yksityisen kirjeen kautta. Siellä kertoivat muutamat Solfin perhettä lähellä olevat henkilöt, että minä Solfin saaman käsityksen mukaan en enää ajatellut sodan voitokasta päättymistä, jota vastoin kenraalisotamarsalkka vielä Jumalan avulla toivoi siihen päästävän.

Myös varakansleri v. Payer saapui ja esitti minulle valtakunnankanslerin puolesta kyselykaavakkeen, joka koski meidän suhdettamme Belgian kysymykseen ja otti huomioon meidän epäedullisemmaksi käyneen sotilaallisen tilanteemme. Otin sen vastaan. Luulin, että se olisi pohjana valtiosihteerin neuvotteluille ulkoasiainvirastossa. Sen sijaan varakansleri v. Payer käytti sitä eräässä puheessaan Stuttgartissa syyskuussa. Puhe herätti huomiota sen kannan vuoksi, jolle siinä asetuttiin Belgian kysymyksessä.

II.

Päivät, jotka seurasivat palaamistamme suureen päämajaan, tulivat hyvin raskaiksi. Asemamme länsirintamalla kävi vakavammaksi. Elokuun 14:ntenä, jolloin Hänen Majesteettinsa määräsi ryhdyttäväksi rauhankeskusteluihin, oli asemamme vielä jossain määrin luja, vaikkakin epävarmuuden tunne oli hiipinyt esiin.

Kenraali v. Boehn oli elokuun 8:nnen jälkeen ottanut haltuunsa armeijaryhmänsä -- 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan -- muutamia päiviä aikaisemmin kuin alkuaan oli aiottu. Hän, samoin kuin hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Lossberg edistivät kaikin keinoin rintamansa puolustusvalmiutta. Sommen ja Oisen välillä taistelu jatkui vielä elokuun keskivaiheilla. Ankarimmin ahdisti vihollinen Royen kummallakin puolella, jota puolustimme sitkeästi väistymättä. Uudet asemat järjestettiin ja rakennettiin osittain käyttämällä entisiä asemia. Nämä asemat kulkivat Bapaumesta -- Péronnen editse -- Sommea pitkin -- Hamin editse Noyonin koillispuolella oleville kukkuloille. Näiden uusien asemain suunta pakotti 17:nnen armeijan vetämään taaksepäin vasenta siipeään.

Rupprechtin armeijaryhmä oli Lysin tasangolla siirtänyt 6:nnen armeijan etuvarustuksia muutamia kilometrejä taaksepäin. Kaaren suoristamista vieläkin enemmän valmisteltiin, se edellytti Kemmelistä luopumista. Uusia selkäasemia syntyi täälläkin, entiset saksalaiset asemat tyhjennettiin. Taistelutoiminta ei ollut erikoisen vilkasta. Vihollisen tilapäiset yritykset vain häiritsivät rauhaa. Kuun keskivaiheilla näytti olevan odotettavissa englantilaisten hyökkäys. Samanlaiset olivat olosuhteet lännessä armeijassa. Elokuun 15:nnen jälkeen alkoi näyttäytyä merkkejä hyökkäyksestä Arrasin ja Ancren välillä, etupäässä Bapaumea kohti. 17:nnen armeijan ei tullut taistella etulinjoilla, vaan ryhtyä vastarintaan vasta 3-4 km taempana olevilla asemilla. Etulinjat olivat vain etuvartioiden miehittämät. Näiden tuli ennen rynnistyksen alkua perääntyä pääasemille. Täten toivottiin vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen raukenevan ja saatavan ajoissa selvää sen hyökkäysaikeista.

Taistelurintaman kaakkoisosassa, Sommen ja Oisen välillä, olivat 9:s ja 17:s armeija järjestyneet vahvasti puolustusta varten. Hyökkäys Oisen ja Aisnen välillä oli odotettavissa. Se voi elokuun keskivaiheilla puhjeta minä hetkenä tahansa. Armeija oli saanut täysin korvatuksi 2:lle armeijalle antamansa lisäväen ja oli joka suhteessa hyvin varustettu. Cutsin ja Nouvronin suunnalla, mistä odotettiin vihollisen ryntäävän, seisoi kaksi voimakasta vastahyökkäysdivisioonaa valmiina. Armeijanylikomento oli suunnitellut ja järjestänyt kaiken oivallisesti.

Vihollisen hyökkäys Veslen varrella oli käynyt vähemmin todennäköiseksi. Samaten ei ollut huomattavissa mitään, joka olisi viitannut hyökkäysaikomuksiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmän muilla osilla tai v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmiä vastaan. Mutta kun vihollinen oli jo kauan tehnyt valmistelujaan kaikilla rintamaosilla, voi tämä kuva piankin pettää.

Ylimmän armeijanjohdon tuli varustautua siihen, että vihollinen ulottaisi hyökkäyksensä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmää vastaan, varsinkin Arrasin ja Ancren välillä, ja myös 9:ttä armeijaa vastaan. Silti ei saanut laiminlyödä muita rintamia. Pitkää lepoaikaa ei voitu suoda niille divisioonille, jotka heinäkuun lopussa ja elokuun alussa oli poistettu 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluista. Ne täytyi osittain jo nyt siirtää Rupprechtin armeijaryhmän taakse, mikä tietysti oli kova isku kysymyksessä oleville joukoille. Länsirintaman rautatieliikenteelle koitui tästä uusia vaikeuksia.

Elokuun 21:senä tekivät englantilaiset hyökkäyksen Arrasin eteläpuolella Boisleux'n ja Ancren välillä. Näin alkoivat kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän rintamaosalla taistelut, joita melkein keskeytymättä kesti sodan loppuun ja jotka asettivat suunnattomia vaatimuksia niin armeijaryhmän ylikomennolle kuin joukoillekin.

Oikeaan aikaan oli 17:s armeija väistynyt, englantilaisten rynnäkkö murtui uusia asemia vastaan. Elok. 22:sena teki 17:s armeija ylimmän armeijanjohdon suostumuksella suurisuuntaisen vastahyökkäyksen. Se menestyi, mutta siitä huolimatta olisi ollut parempi jättää se tekemättä. Heti sen jälkeen laajeni englantilaisten hyökkäys eteläänpäin. Sommen kummallakin puolen, painopiste Albertin ja Braye'n välillä, taisteltiin katkerasti. Austraalialaiset eivät saavuttaneet mitään menestystä. Siten sujuivat kaksi ensimmäistä päivää meille onnellisesti. Aloin toivoa, että sotaonni ainakin täällä muuttuisi meille taas suopeammaksi. Seuraavina päivinä pääsivät englantilaiset kuitenkin ankarissa kamppailuissa etenemään Bapaumea kohti. Uusia joukkoja he toivat taisteluun vain vähän. Ominaista näille taisteluille oli, että vihollinen kapealla mutta syvällä alalla murtautui tankeilla meidän rintamaamme, valmistettuaan tätä lyhyellä, mutta ylen kiivaalla tykkitulella ja keinotekoisella sumulla. Tankkien paljottaiskäyttö ja keinotekoinen sumu pysyivät vastakin meidän vaarallisimpina vihollisinamme. Ne kävivät sitä vaarallisemmiksi, mitä enemmän mieliala lamaantui ja mitä väsyneeemmiksi ja heikommiksi meidän divisioonamme tulivat. Murron syvyys saatiin pian selville, mutta ei sen koko laajuutta. Varajoukkojen oikein suunnitelluilla vastahyökkäyksillä saatiin repeämät useimmiten paikatuiksi. Vaara piili siinä, että paikallinen johto käytti joukkojaan liian hätäisesti ja liian hajanaisesti.

Hyökkäysten jatkuessa onnistui vihollisen pohjoisesta päin työntää meidät pois Ancre-joelta. Täällä oli ennestään jo huonoksi tunnettu ja siksi joen taakse asetettu preussilainen divisioona osoittautunut aivan kelvottomaksi. Se aikaansai sekaannusta rintamallamme. Taistelusuhteet Albertin itäpuolella olevalla Sommen taistelun suppilokentällä kävivät sitä vaikeammiksi, kun lisäjoukkoja vain vaivoin voitiin kuljettaa huonon rautatieyhteyden vuoksi. Asema oli siellä elokuun 25:nnen tienoilla äärimmilleen jännittynyt. Varmaa oli, että vihollinen jatkaisi hyökkäyksiään.

Sommen eteläpuolella, Péronneen johtavan tien varrella, oli syntynyt vain osittaisrynnäkköjä. 18:s armeija oli lakkaamatta hyökkäyksen alaisena. Se puolustautui loistavasti. Oisen itäpuolella sattuneiden tapausten johdosta oli sen vasen siipi vedetty lähemmäs Noyonia. 18:tta armeijaa johti kenraali v. Hutier erinomaisen rauhallisesti, häntä tuki oivallisesti hänen esikuntansa päällikkö, everstiluutnantti Brückner.

Oisen ja Aisnen välillä oli ranskalaisten suuri rynnistys alkanut jo elokuun 20:ntenä. Jo elok. 17:ntenä olivat ranskalaiset työntäneet etuvartiajoukkomme esikentältä pääpuolustusasemiin. Tällöin olivat nämä, kuten myöhemmin sain tietää, tehneet enemmän vastarintaa kuin oli paikallaan. Yksityisten divisioonain taistelukyky oli sen kautta kärsinyt enemmän kuin saatoin olettaa.

Elokuun 20:nnen rynnäkkö sujui tarkalleen niinkuin olimme otaksuneet. Mutta Cutsin luona olevat vastahyökkäysdivisioonat eivät päässeet hyökkäämään. Täällä syntyi syvä mutka, joka oli hyvin haitallinen niille joukoille, joilla oli Oise selkänsä takana. Myös Nouvronin suunnalla mursi vihollinen rintamamme. Sen työnsi kyllä takaisin meidän hyvä saksalainen jääkäridivisioonamme, vaikkakaan ei täydelleen. Molempien murtokohtien välissä olevan pääpuolustuslinjamme muutkaan osat eivät olleet eheinä jääneet meidän haltuumme. Asema oli muuttunut sellaiseksi, ettei näyttänyt järkevältä jäädä Oisen ja Ailetten etupuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo yöllä elok. 21:stä vasten siirtää 9:nnen armeijan oikea siipi Oisen taakse ja yöllä 22:sta vasten sen keskusta Ailetten taakse, luovuttamatta Soissonsin luoteispuolella olevaa aluetta. Taistelu oli kaikista valmisteluista huolimatta jälleen päättynyt onnettomasti. Sotajoukon hermot olivat rasittuneet. Joukot eivät enää kaikkialla kestäneet valtavaa tykkitulta ja tankkien rynnistystä. Se oli uudelleen havaittu. Taas olimme kärsineet ankaria tappioita, jotka eivät olleet korvattavissa. Elokuun 20:s oli sekin onneton päivä! Se suorastaan kannusti vihollista jatkamaan rynnistystään.

Minä otaksuin vihollisen jatkavan hyökkäyksiään Oisen ja Aisnen välillä Laonin suunnalla. Hyökkäyssuunta oli edullinen. Se saisi sekä 18:nnen armeijan asemat Oisen pohjoispuolella että myös 7:nnen armeijan asemat Veslen pohjoispuolella järkkymään. Vihollinen tunkeutui voimakkaasti Soissonsin ja Chaunyn välistä rintamaa vastaan. Täällä sukeutui ankaria, monivaiheisia kamppailuja. Vielä ei voinut tietää, miten ne päättyisivät.

18:tta armeijaa, joka oli ottanut Oisen varrella olevien joukkojen johdon käsiinsä, uhkasi etelästä päin välitön vaara.

Kuu olosuhteet olivat muuttuneet Albertin itäpuolella ja Oisen eteläpuolella, ei saksalaisten joukkojen asema Sommen ja Oisen välillä ollut niin luja kuin yleistilanne vaati. Olisi ollut virhe asettaa täällä mitään vaaranalaiseksi.

Kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmät saivat siksi käskyn elokuun viime päivinä peräytyä edeltäpäin tutkituille asemille, jotka kulkivat Bapaumen itäpuolelta Péronnen editse Sommea pitkin Hamin editse Noyonin luoteispuolella oleville kukkuloille. Selkäpuolen turvaamiseksi oli nyt järjestettävä Siegfried-asemat. v. Boehnin armeijaryhmä oli pitänyt tärkeänä Péronnen edessä olevan Sommen vasemman rannan säilyttämistä, koska täältä oli mahdollista suorittaa edullinen sivustahyökkäys Péronnen pohjoispuolella olevalle alueelle. Hamin ja Noyonin välillä määräsi asemien suunnan kanava, joka oli hyvänä esteenä tankkeja vastaan. Liikkeet suoritettiin elokuun 26:nnen ja 27:nnen välisenä yönä.

17:s armeija, jonka oli vetäydyttävä vain vähän taaksepäin, ja 18:s armeija suorittivat liikkeensä nopeasti ja hyvässä järjestyksessä. Vihollisen hyökätessä kestivät uudet asemat. Näin ei ollut laita 2:sen armeijan rintamalla. Péronnen luoteispuolella ei uusi rintama ottanut lujittuakseen. Kaupungin lounaispuolella oleva divisioona luovutti vasemman rannan viholliselle, jonka kautta taas pohjoisella rannalla olevien joukkojen asema kävi vaikeaksi. Tälläkään kertaa eivät kaikki divisioonat tehneet tehtäväänsä; se vaati toisilta urhoollisilta joukoilta äärettömiä voimainponnistuksia.

Näiden tapausten aikana oli marsalkka Haig ulottanut hyökkäyksensä pohjoisessa Scarpeen asti päästäkseen Siegfried-asemien selkäpuolelle Croisilles--Moeuvres-linjan pohjoispuolella. Tätä varten hänen täytyi valloittaa meidän Wotan-asemamme, jotka olivat syntyneet vuonna 1917 ja kulkivat pohjoisesta Biache St. Vaastin kautta Scarpea pitkin Manchyn itäpuolitse Bullecourtiin päin.

Elokuun 26:ntena alkoi englantilaisten hyökkäys Arrasin ja Cambrain välisellä tiellä.

Täälläkin peräytyivät joukot aluksi suunnitelmanmukaisesti. Ensi taistelut sujuivat onnellisesti. Sitten siirtyi englantilaisten rynnistys Wotan-asemille. Syyskuun 2:sena syöksyivät englantilaiset voimakkaalla tankkirynnäköllä puolustuslinjan esteiden ja ampumahautojen yli ja avasivat siten tien jalkaväelle. Heti kello 2 jälkeen päivällä ilmoittivat minulle kenraali v. Kuhl ja everstiluutnantti v. Pavelsz 17:nnen armeijan esikunnan päällikkö, ettei enää kannattaisi ennen Arleux'n--Moeuvresin kanavaa muodostaa uutta rintamaa. He pyysivät ylimmän armeijanjohdon suostumusta saada siirtää sinne 17:s armeija luovuttamatta kuitenkaan sen asemia Scarpen pohjoispuolella. Emme voineet kieltää näiden toimenpiteiden välttämättömyyttä. Yksissä neuvoin v. Boehnin armeijaryhmän kanssa täytyi meidän 2:sen armeijan aseman johdosta ryhtyä vielä suurempaan yritykseen. Myös tämän armeijaryhmän rintama, samoinkuin 18:nnen armeijankin oli siirrettävä Siegfried-asemille. Olisi kyllä ollut mahdollista pysyttää edelleen 18:nnen armeijan vasen sivusta Siegfried-asemien edessä Crozat-kanavalla, mutta se kysyi enemmän voimia kuin St. Quentinin--La Fèren linjan puolustus, jossa rintaman edessä oli leveä Oise-laakso. Ylin armeijanjohto ei ryhtynyt siihen, vaan siirsi koko 18:nnen armeijan Siegfried-linjalle. 9:nnen armeijan, vieläpä 7:nnen armeija oikean sivustankin täytyi seurata tätä liikettä. Oikea siipi jätti Veslen taakseen ja peräytyi Aisnen taakse, kun taas vasen sivusta Fisnesin koillispuolella vielä pysyi kiinni Veslessä.

9:nnen armeijan oli sillävälin täytynyt kestää tuimia otteluita, jotka joinakin päivinä kehittyivät valtaviksi taisteluiksi. Kenraali v. Carlowitzin ja hänen esikunnanpäällikkönsä everstiluutnantti Faupelin pettämätöntä tarkkanäköisyyttä ja useiden divisioonain urhoollisuutta saa kiittää siitä, että armeija yleensä säilytti asemansa. Ensimmäinen kaartin jalkaväkidivisioona, jota prinssi Eitel Friedrich rauhallisesti ja varmasti johti, sekä koeteltu kaartin tarkka-ampujaratsudivisioona eivät tunteneet mitään tankkikauhua ja taistelivat loistavasti.

Raskaalta tuntui siirtää koko rintama Scarpelta Vesleen asti. Täten kävi rintama lyhyemmäksi ja säästyi voimia, mikä meidän tavattomaan ihmisvoiman kulutukseemme nähden oli eduksi, joskin myös vihollinen hyötyi siitä. Joukkojemme elinehdot sisä- ja itäpuolella Siegfried-asemia tulivat paremmiksi, jota vastoin vihollinen joutui 1917 kevään kolkolle perääntymisalueelle.

17:nnen armeijan keskustan piti vetäytyä syyskuun 3:tta vasten yöllä Arleux'n--Moeuvresin kanavan taakse, mutta muut perääntymisliikkeet oli suoritettava yhdellä vedolla armeijaryhmien lähempien ohjeiden mukaan.

Voimien säästämiseksi suoritettiin nyt myös 4:unen ja 6:n armeijan kohdalla olevan Lysin kaaren siirto, jota oli kauan valmisteltu.

Samaan aikaan toimitutti ylin armeijanjohto, neuvoteltuaan joukkojen johtajien kanssa, molempien pohjoisten armeijaryhmäin takana olevien uusien asemien, Hermann-asemien, tarkastuksen ja vahvistamisen. Näiden tuli alkaa Hollannin rajalta Brüggen itäpuolelta, kulkea sieltä Eecloon kanavaa pitkin eteläänpäin Lys-virtaan asti, siitä virtaa ylöspäin Kortrikin itäpuolelle ja sitten Schelden yläjuoksua pitkin Valenciennesin lounaispuolelle ja siitä eteläänpäin seurata viivaa Solesmes--Le Cateau--Guise. Marien lounaispuolella yhtyivät Hermann-asemat Hunding--Brünhild-asemiin, jotka oli rakennettu 1917 ja kulkivat Soissonnen kohdalta Aisneen seuraten siitä virtaa ylöspäin. Puolustuslinjojen jatkona Aisnen itäpuolella olivat Gallwitzin joukkojen selkäasemat, jotka päättyivät Michel-asemiin, St. Mihiel-kaaren suoristukseen St. Woevren tasangolla Moselin länsipuolella Pagnyn luona. Tekeillä olevia taisteluasemia piti sitä mukaa kuin työvoimia riitti täydentää edelleen.

Vielä tutkitutti ylin armeijanjohto toiset selkäasemat länsipuolella viivaa Antwerpen--Brüssel--Namur ja siitä Maas-virtaa ylöspäin (Antwerpenin--Maasin asemat). Elsass-Lothringenin linnoitukset pantiin kuntoon. Lopuksi määrättiin, että kaikki armeijan välineet, joita ei välittömästi tarvittu, oli Hermann-, Hunding--Brünhild-linjan länsi- ja eteläpuolelta kuljetettava pois ja valmisteltava perinpohjaista rautateiden ja maanteiden hävittämistä sekä hiilikaivostöiden seisauttamista. Asumuksien hävittäminen oli supistettava niin vähiin kuin taktilliselta kannalta katsoen oli mahdollista.

Valmisteltiin suurta peräytymisliikettä Saksaa kohti. Siihen oli meidän rautatieyhteytemme epäedullinen. Pohjoisessa puristi Hollannin Maastrichtin kieleke tämän rautatieverkon Liègeen; meidän rakentamamme radat Viseen luona eivät voineet tätä haittaa poistaa. Kauempana etelässä yhtyi tärkeitä ratoja Charvillen--Montmedyn välillä, ja solmukohdat olivat erittäin edullisena maalina vihollisen lentohyökkäyksille.

Tuonti Saksasta päin oli jo supistettu vähimpään mahdolliseen.

Rintaman vetäydyttyä Siegfried-asemiin ei Avesnes enää ollut sopiva ylimmän armeijanjohdon majapaikaksi. Me palasimme siis takaisin Spaahan, josta maaliskuussa olimme lähteneet niin toiverikkaina ja luottamusta täynnä.

Samoin kuin me, oli vihollinenkin ponnistanut äärimmilleen voimansa, se käytti monin paikoin pitkät ajat samoja divisioonia hyökkäyksissään. Varmaan sekin oli kärsinyt tappioita, mutta se oli hyökkääjä, ja meidän täytyi kerta kaikkiaan kestää hyökkääjän rumputulta niinkuin vuonna 1917. Noiden taistelujen kokemukset uudistuivat: meidän joukkomme taistelivat hyökätessään paremmin kuin puolustautuessaan. Divisioonalukuun nähden oli syyskuun alussa voimasuhteemme parempi kuin edellisenä vuonna, mutta meidän divisioonamme olivat osittain hyvin heikkoja. Säilyttämällä konekiväärikomppaniat täytyi meidän muuttaa komppaniain luku pataljoonissamme neljästä kolmeksi. Kuormasto, jonka neljä komppaniaa tarvitsi, ei vastannut enää pataljoonissa olevaa mieslukua. Emme enää tarvinneet pataljoonaa kohti neljää kenttäkeittiötä, pari-kolme riitti hyvin. Kun meidän oli hajoitettava muutamia divisioonia ja kun yhä uusia amerikkalaisia joukkoja saapui rintamalle, täytyi voimasuhteiden käydä meille yhä epäedullisemmiksi.

Piileskelijäin luku kasvoi. Useat kotoa lomalta palanneet kuuluivat niihin. Omavaltainen loma-ajan pitennys kävi yhä yleisemmäksi, taistelulinjoissa oli miehiä yhä harvemmassa.

Sotaministeriö tahtoi nyt lopultakin luovuttaa lykkäystä saaneita suuremmassa määrin sotapalvelukseen. Seurauksia jäimme odottamaan. Mitä henkeä he toisivat armeijaan? Idän divisioonista oli jo kauan sitten otettu kaikki, mitä lännen taisteludivisioonissa voitiin käyttää. Asemamme idässä oli siihen aikaan parempi. Neuvostohallitus oli suorittanut ensimmäisen ja pian senjälkeen toisenkin erän Venäjän osalle tulevasta vahingonkorvauksesta. Donin kasakkain kanssa oli päästy suhteisiin. Näin oli saatu käytettäviksi vielä muutamia vähemmän taistelukykyisiä divisioonia, jotka kuuluivat vanhempiin ikäluokkiin eivätkä olleet länsirintaman taistelujen vaatimusten tasalla. Jos hallituksen rauhanpyrkimykset eivät onnistuisi ja sota pitkittyisi talveen ja ensi kesään asti, tulisi kuljetus Ukrainasta Itävallalle ja meille elinkysymykseksi. Sulku bolshevismia vastaan pysyi nyt kuten ennenkin tärkeänä; samalla oli meidän nyt kuten ennenkin estettävä ententen uuden rintaman muodostuminen idässä. Kolme jalkaväkenä toimivaa saksalaista ratsuväkirykmenttiä pienine tykkimäärineen jäi kenraali, kreivi v. der Goltzin johdolla senkin vuoksi Suomeen, pitäen uskollisesti silmällä Muurmaninrataa ja ollen Pietarin porttien vartioina. Meidän aikomamme toiminta englantilaista miehitysjoukkoa vastaan Bakussa jäi suunnitelmaksi.

Itävalta-Unkari saattoi vielä lähettää joitakin divisioonia länsirintamalle.

Tämä kaikki ei voinut saattaa voimasuhteita tasapainoon mieslukumäärämme puolesta, vielä vähemmän sielullisessa suhteessa, vihollisen voima ja voitonvarmuus kun yhä kasvoi. Oli selvää, että huolestuttavat ilmiöt Saksan armeijassa eivät olleet vähenemässä, vaan jatkuvan perääntymisen johdosta ja kotimaan hajoittavien voimien vaikutuksesta enenemässä.

Ylimmälle armeijanjohdolle kävi hyvin vaikeaksi saada kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmiin lisäväkeä. Minulle olisi ollut helpompaa, jos ylin armeijanjohto jo heinäkuun lopussa olisi perinpohjaisemmin karsinut 7:nnestä armeijasta ja nyt taistelevista armeijoista, etenkin 2:sesta, uupuneita ja pirstottuja divisioonia ja vienyt niitä rintamalta pois.

Kun asemamme oli näin vakava, ei ylin armeijanjohto voinut uskoa, että pommien heittäminen Pariisiin tai Lontooseen tekisi enää vihollista rauhaan taipuvaiseksi. Se ei antanut sentähden lupaa niiden erikoisen tehokkaiden palopommien käyttämiseen, joita oli elokuussa valmistettu tarpeelliset määrät molempien pääkaupunkien pommitusta varten. Todennäköisesti suurilla hävityksillä ei sodan kokonaiskulkuun olisi ollut enää mitään vaikutusta; hävitystä hävityksen vuoksi ei milloinkaan sallittu. Myös kreivi Hertling oli pyytänyt ylimmältä armeijanjohdolta, että uusia palopommeja ei käytettäisi, koska vihollisen puolelta oli odotettavissa samanlaisia vastatoimenpiteitä meidän kaupunkejamme vastaan. Minun sodantilanteeseen perustuvat päätelmäni ratkaisivat kuitenkin tämän asian.

Muitten pommien heittämisen Pariisiin ja Lontooseen annoin edelleenkin jatkua, jotta pidettäisiin vihollisen puolustusvälineitä rintamalta kaukana eikä armeija huomaisi meidän voimiemme vähenemistä. En kuitenkaan tehostanut tätä enää. Pariisia pommitettiin vain vähän muutamia kertoja. Lontooseen ei sääsuhteiden tähden tähän aikaan voitu päästä.

Armeijassa ja kotimaassa vallitseva henki ja mieliala pitivät minut yhtämittaisessa jännityksessä. Kun sotaministeri kävi elokuussa luonamme Avesnesissa, toin hänen luokseen upseereja rintamalta, joiden vihdoin piti saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotoiset voimat vaikuttivat huonosti kuriin rintamalla. Hän, niinkuin muutkin sotaministeriön johtavat miehet, asettui aina tätä käsitystä vastaan, tai ainakaan ei antanut tälle tosiasialle täyttä merkitystä. Tästäkään käynnistä ei koitunut mitään apua, huolimatta minun kiihkeästä vetoamisestani ministeriin.

Yrityksemme harjoittaa valtakunnan sisällä propagandaa ja koettaa nostaa uudelleen kansamme sen masennustilasta ei päässyt alkuaan pitemmälle. Minun kaksivuotisesta painostuksestani oli valtakunnankansleri vihdoin elokuussa 1918 päättänyt perustaa keskustoimiston sanomalehti- ja propagandatoimintaa varten kotimaassa ja ulkomailla. Sitä ei kuitenkaan järjestetty valtakunnan virkojen yläpuolella olevaksi, vaan se liitettiin ulkoasiainvirastoon onnettomaksi lisäkkeeksi, jolla ei ollut mitään arvovaltaa. Minun täytyi tyytyä tähän tulokseen, koska enempää ei voinut saavuttaa. Kaikki minun yhä uudistuneet suulliset ja kirjalliset esitykseni ja kehoitukseni, että valtakunnan hallinnon yhteyteen asetettaisiin propagandaministeri, olivat jääneet tuloksettomiksi. Vain ministeri tai valtiosihteeri, joka tuntisi koko sotilaallisen, poliittisen ja taloudellisen aseman, olisi voinut ohjata propagandan mahtavaa taisteluvälinettä, niinkuin sota ja aika vaati. Vain hän olisi kyennyt ratkaisemaan, missä, milloin ja mistä virastosta virallinen valtiollinen tiedonanto oli tehtävä. Hänen täytyi toimia edeltäpäin tarkoin harkitun suunnitelman mukaan. Eversti v. Haeften, joka johtavana henkilönä työskenteli vasta muodostetussa keskustoimistossa, teki parhaansa saadakseen jotain aikaan. Hänen ehdotuksestaan piti valtiosihteeri Solf todella vaikuttavan puheen. Se, mitä valtakunnankansleri syntymäpäivänään syyskuun alussa sanoi, oli kokonaan väritöntä. Varakanslerikin puhui, mutta hän ei löytänyt sellaisia sanoja kuin Clemenceau, silloin kun saksalaiset joukot olivat 80 km päässä Pariisista. Kun eversti v. Haeften myöhemmin joutui valtakunnankansleri Badenin prinssi Maxin palvelukseen, raukesi propagandatoiminta yleensä kokonaan, vaikka se tilanteen painon vuoksi olisi ollut erittäin tarpeellinen.

III.

Tilanne länsirintamalla oli hyvin jännittynyt. Se oli vielä kiristynyt elokuun keskivaiheilta, jolloin me olimme panneet vireille ensimmäiset rauhanhankkeet. Vielä olimme oikeutetut toivomaan, että tilanne saataisiin säilymään; sivustat ja selkäpuoli Italiassa ja Makedoniassa olivat turvatut. Mutta mitään käännettä voiton mahdollisuuteen ei enää ollut olemassa. Tällä pohjalla laadimme syyskuun 3:ntena vastauksen valtakunnankanslerin kyselyyn. Sen oli saanut aikaan hänen edustajansa ylimmässä armeijanjohdossa, kreivi Limburg-Stirum, senjälkeen kun olimme ilmoittaneet hänelle aikeestamme peräytyä Siegfried-asemiin. Kreivi Limburg-Stirumille ilmoitettiin koko ajan kaikista seikoista. Oikeastaan ihmettelin tätä tiedustelua, valtakunnankanslerin kun täytyi elokuun 13:nnen jälkeen tuntea asemamme tarkalleen; mutta se oli selitettävissä. Kreivi Limburg-Stirum ei tuntenut elokuun 13:nnen ja 14:nnen keskusteluja.

Valtiosihteeri v. Hintzeltä ei ylin armeijanjohto ollut saanut mitään tietoja; tiedettiin vain, että hän matkustaisi syyskuun alussa Wieniin pohtimaan kreivi Burianin kanssa rauhankysymyksiä. Minä pidin uudistettua keskustelua hänen ja valtakunnankanslerin kanssa ehdottomasti tarpeellisena. Sen täytyi tapahtua heti meidän paluumme jälkeen Spaahan syyskuun alkupäivinä. Valtiosihteeri v. Hintze suostui tulemaan heti kun hän palaisi Wienistä. Valtakunnankansleri antoi kieltävän vastauksen viitaten korkeaan ikäänsä.

Neuvottelut Spaassa valtiosihteeri v. Hintzen kanssa tapahtuivat syyskuun 8:ntena ja 9:ntenä. Hän selitti, että kreivi Burian aikoi nootilla kääntyä kaikkien sotaakäyvien valtojen puoleen ja kehoittaa näitä ilmoittamaan mielipiteensä rauhan mahdollisuudesta. Samalla hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija hänen Wienissä saamiensa tietojen mukaan kestäisi enää vain talveen asti. Rauhantarve siellä tuntui suuresti kasvavan. Omista toimenpiteistään rauhan hyväksi valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti, että hän uskoi Alankomaiden kuningattaren välitykseen; hänen sanoistaan en päässyt selville, mihin hän perusti toiveensa. Kreivi Burianin toimenpiteistä hän ei toivonut suurta menestystä niiden ylimalkaisuuden tähden ja pelkäsi niiden pikemmin haittaavan Alankomaiden kuningattaren välitystä. Hän piti parempana varmaa hanketta, jommoista hän suunnitteli Haagissa. Minä en voinut muuta kuin yhtyä häneen; se mitä kreivi Burian suunnitteli, oli epäselvää. Näinä päivinä kuulin ensi kerran hänen aikeistaan.

Luultavasti hänen kehoituksestaan oli keisari Kaarle kenraali v. Cramonin välityksellä tehnyt muutamia kysymyksiä kenraalisotamarsalkalle meidän strateegisista suunnitelmistamme ja meidän käsityksestämme mahdollisesta rauhasta. Kenraali v. Cramon pyysi minulta puhelimitse mahdollisimman tarkkaa vastausta, keisari Kaarle kun piti sitä erittäin tärkeänä. Tietysti oli pidättyväisyys tiedonannoissa tarpeen, koska salaisia johtoja kulki Wienistä Ranskaan, kuten keisari Kaarlen Parman-kirjeet olivat osoittaneet. Vastasimme, että Saksan armeija pysyisi nykyisissä asemissaan länsirintamalla, etenkin Siegfried-asemissa, mutta että me olimme pikaisen rauhansolmimisen kannalla; neuvoimme vain luopumaan kreivi Burianin aikomasta aloitteesta. Minä laadin tämän vastauksen ja ennen sen lähettämistä keskustelin siitä valtiosihteeri v. Hintzen kanssa.

Valtiosihteeri v. Hintzelle esitettiin sotatilanne yksityiskohtia myöten. Hän sähkötti Spaasta ulkoasiainvirastolle syyskuun 9:nnen neuvottelujen tuloksena, että Hänen Majesteettinsa ja ylin armeijanjohto olivat hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että oli käännyttävä heti Alankomaiden kuningattaren puoleen ja että liittolaisia oli kehoitettava antamaan tähän suostumuksensa ja yhtymään siihen.

Syyskuun 14:ntenä julaistiin kreivi Burianin nootti. Itävalta-Unkari ei ollut luopunut aikeestaan meidän puolelta suunnitellun rauhanhankkeen hyväksi. Katsoiko se tämän siirtyvän liian kaukaiseen tulevaisuuteen, vai mitkä syyt pakottivat Itävalta-Unkarin hallituksen tähän, en tiedä. Keisari Kaarle ilmoitti eräässä selittävässä kirjelmässään Hänen Majesteetilleen, että ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma oli saanut hänet pikaiseen rauhanhankkeeseen. Lausuin eversti Heyelle, että oli ehkä sittenkin hyvä, jos kreivi Burianin askelta seurattaisiin. Oli muuten minun käsitykseni mukaista, ettei meidän tullut asettua kielteiselle kannalle häneen nähden.

Siihen valtiomiesten käsitykseen, että tämä kreivi Burianin rauhanaloite teki mahdottomaksi Alankomaiden kuningattaren välityksen, voi yhtyä. Se vaikeutti sitä, mutta ei mitenkään tehnyt sitä mahdottomaksi. Ennen kaikkea en voi ymmärtää, miksi Hollannin välitystä ei pyydetty ennen kreivi Burianin nootin julkaisemista, mihin aikaa kyllä olisi ollut. En usko, että valtiosihteeri v. Hintze todella oli vakavasti puhunut Hollannin lähettilään kanssa Berliinissä.

Sotilaallispoliittisiin kysymyksiin en noina päivinä juuri sekaantunut. Valtiosihteeri v. Hintze neuvotteli ylimmän armeijanjohdon kanssa Puolan kysymyksestä valtakunnankanslerin hänelle antaman ohjeen mukaan. Vastasin hänelle velvollisuuteni mukaisesti ja esitin kantani. Elokuun 28:ntena teki valtiosihteeri, keskusteltuaan erään puolalaisen herran kanssa, meille Berliinistä ehdotuksiaan Puolan tarkoituksenmukaisesta järjestelystä ja meidän ja Puolan välisten suhteitten säännöstelystä. Erikoisesti tehosti hän Vilnon liittämästä Puolaan, se kun aina pysyisi vieraana aineksena liettuan valtiossa. Puolan täytyisi luonnollisestikin sitoutua täyttämään määrättyjä ehtoja, erikoisesti sotilaallisia sopimuksia, jotka meitä täydellisesti tyydyttäisivät.

Ylin armeijanjohto yhtyi elokuun 30:ntenä antamassaan vastauksessa valtiosihteeriin ja viittasi samalla muutamiin seikkoihin. Niitä oli kosketeltu aikaisemmissa neuvotteluissa, joita hän mahdollisesti ei tuntenut. Niin tehosti se esim. meidän talous- ja sotilaspolitiikkamme tähden rautatieyhteyttä Puolan kanssa, samoin oli turvattava liikeyhteys Venäjän kanssa Puolan kautta. Pidin myös Puolan lähempää sitomista ehdottomasti tarpeellisena, koska en voinut voittaa epäluuloani tätä maata vastaan. Valtakunnankansleri oli aikoinaan luvannut Vilnon liettualaisille. Nyt oli luonnollisesti pelättävissä, että he pitäisivät Vilnon luovuttamista Puolalle lupauksenrikkomisena. Ulkoasiainviraston tehtävänä olisi torjua tästä syntyvät haitat. Näin supistettuun Liettuaan nähden pysyin entisellä kannallani ja pidin välttämättömänä, että se liittyisi itsenäisenä valtiona Saksaan tai Preussiin personaaliunioonissa. Tätä minun kirjoitelmaani käytettiin kaikesta yhteydestään irroitettuna valtiopäivillä minua vastaan tehdyissä hyökkäyksissä todistuksena epäselvästä poliittisesta ajattelutavastani. Kirjoituksen syntyhistoria on yksinkertainen, selvittämättömäksi jää vain, miten se ulkoasiainvirastosta pääsi julkisuuteen. Päämääriin on pyrittävä niin kauan kuin se suinkin käy päinsä, on vain katsottava, ettei siitä toiselta puolen koidu vahinkoa. Tätä ei tässä ollut pelättävissä. Ulkoasiainviraston harjoittaman politiikan perustus oli terve, minun kantani oikea.

Samaa ajatustapaa seuraten puolustimme vielä tähän aikaan Baltikumin perustamista ja Suomen kuningaskysymyksen ratkaisua Suomen omien toiveiden mukaisesti.

Valtiosihteeri v. Hintzen kanssa keskusteltiin myös Romaanian kysymyksestä. Ententen ilmeinen sotilaallinen ylivoima oli voimakkaasti vaikuttanut Jassyn hallitukseen, joka oli kokonaan ententen lähettiläiden vaikutuksen alaisena. Sen käytös meitä kohtaan tuli yhä vieraammaksi. Bukarestin rauhan heikkous alkoi nyt tuntua. Ylin armeijanjohto harkitsi valtiosihteeri v. Hintzen kanssa vakavasti uutta retkeä Romaaniaa vastaan ja kiinnitti siinä huomionsa niihin joukkoihin, jotka idässä oli vapautettu länsirintamaa varten. Kenraali v. Arz myöntyi tähän ehdolla, että keisari Kaarle antaisi suostumuksensa. Tämä kieltäytyi erikoisesti painostamasta Romaaniaa, siitä huolimatta, että se oli sotilaallisesti välttämätöntä. Me luovuimme siis toimenpiteistä sitä vastaan. Alkuperäiset määräykset joukkoihin nähden saivat pysyä voimassa. Mutta ne päätyivätkin lopulta Serbiaan. Jälkeenpäin ehdotti Itävalta-Unkarin hallitus itsekin aseellista toimintaa Romaaniaa vastaan. Silloin oli jo liian myöhäistä.

Tällävälin oli amiraali v. Holtzendorff eronnut virastaan, paha sydänvika oli päässyt hänessä kehittymään. Amiraali Scheer tuli amiraaliesikunnan päälliköksi. Hän oli erinomaisen selvänäköinen ja päättäväinen persoonallisuus. Minä asetuin Spaassa niin pian kuin mahdollista yhteyteen hänen kanssaan, keskustelin asemasta länsirintamalla ja sukellussodasta. Sukellusveneiden tukikohdan Brüggen luovuttaminen voisi käydä tarpeelliseksi lähitulevaisuudessa. Amiraali Scheer ei luullut, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sukellussodan tehoon, koska Flanderista lähtevät veneet jo kulkivat Skotlannin pohjoiskärjen ympäri. Ne eivät enää tulleet kanaaliin. Tietysti ei sukellusveneiden kertyminen Saksan rannikolle ollut amiraalista suotavaa.

Hän arveli edelleen olevan mahdollista lisätä sukellusveneiden rakentamista ja enentää tämän taistelukeinon tehoa. Hän pyysi minun myötävaikutustani sukellusveneiden rakentamisen edistämiseksi. Amiraali Scheer puhui suuremman työväkimäärän myöntämisestä, jota hän tarvitsi sukellusveneitä rakennettaessa lisätyin voimin. Selitin hänelle, että ylin armeijanjohto ei nyt voisi hankkia sitä ja suostuin vain luovuttamaan muutamia erikoisesti harjaantuneita insinöörejä ja teknikkoja. Tässä oli kysymys vain muutamista miehistä. Nämä neuvottelut venyivät lokakuuhun asti. Asema oli muuttunut äärettömän vakavaksi. Siitä huolimatta annoin vielä määräyksen näiden miesten luovuttamisesta. Tämäkin määräys joutui julkisuudessa pohdinnan alaiseksi. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa miekkaansa, ennenkuin se lyötiin sen kädestä. Samoin kuin luopuminen itsessään järkevistä poliittisista päämääristä tapahtui varustustöiden lopettaminen kyllin aikaiseen. Kaikista tavattoman raskaista vaikutelmista huolimatta en minä kuulunut niihin, jotka ennen aikojaan heittävät kirveensä kaivoon. Olin sitä mieltä, että rauhanneuvotteluissakin selviäisimme sitä edullisemmin, mitä voimakkaampia olimme.

Esikunnassani olin pannut toimeen erään muutoksen. Otin eversti Heyen vanhemmaksi apulaisekseni. Hänen johtonsa alle kuului useita osastoja, jotka tähän asti olivat olleet minun välittömässä hoidossani. Esittelyt niistä tehtiin hänelle, minä pysytin itselläni ratkaisuvallan. Se, mitä minä olin kokenut, ei voisi olla jättämättä jälkeä kehenkään ihmiseen. Minua ei ollut kutsuttu ylimpään armeijanjohtoon siksi, että solmisin rauhan, vaan että voittaisin sodan, ja tämä oli ollut ainoana silmämääränäni. Samoin kuin Clemenceau ja Lloyd George olin tahtonut tähän päämäärään nostattaa koko kansani, mutta en ollut diktaattori, vaikka oltiin kärkkäitä alinomaa sitä väittämään vastoin kaikkea totuutta. Lloyd Georgella ja Clemenceaulla oli käytettävinään maittensa suvereeniset parlamentit, sillä ne olivat "heidän" parlamenttejaan. He olivat samalla koko hallinto-, siis toimeenpanevan vallan etunenässä. Minulla sen sijaan ei ollut mitään perustuslain myöntämää mahdollisuutta vaikuttaa välittömästi Saksan julkisiin viranomaisiin ajaakseni perille omat vaatimukseni asioissa, jotka katsoin sotilaallisesti välttämättömiksi. Niissä virastoissa, joiden puoleen käännyin, en aina tavannut tarvittavaa asiantuntemusta ja toimintatarmoa. Rauhaa ei ollut voitu saavuttaa, siksi olin koettanut johtaa sotaa onnelliseen loppuun, mikä yksin olisi voinut pelastaa meidät siitä kohtalosta, jonka alla me nyt huokaamme. Minä huomasin nyt, että tämä onnellinen loppu oli mahdoton, ja näin tuhon tulevan, jonka ehkäisemistä koko miehuus-ikäni työ oli tarkoittanut.

IV.

Näiden Spaan tapahtumain aikana kruununprinssi Ruppreehtin, v. Boehnin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät peräytyivät Kemmelistä, Lysin tasangolta ja Vesleltä Arleux'n--Moeuvresin kanavan taakse Siegfried-asemiin. Liikkeet sujuivat hyvin, 18:kin armeija, jolla oli pisin perääntymisväli, sai sen suoritetuksi suunnilleen syyskuun 7:nneksi.

Armeijat eivät tulleet kaikkialla saksalaisiin varushautoihin, vaan pysyivät joissakin paikoin entisissä vihollisen varustuksissa. Vihollinen seurasi kaikkialla kintereillä. Se ryhtyi hyvin pian jatkamaan hyökkäystään, suunnaten sen erikoisella voimalla Moeuvresin ja Holnonin välillä 17:nnen armeijan vasenta sivustaa ja 2:sta armeijaa sekä 18:nnen armeijan oikeata siipeä ja Ailetten ja Aisnen välillä 9:nnen armeijan vasenta ja 7:nnen armeijan äärimäistä oikeaa sivustaa vastaan. Taistelut olivat erittäin katkeria, mutta rintama järjestyi, ainoastaan 2:nen armeija pysyi jatkuvasti heikkona. Syyskuun 18:ntena ja 19:ntenä jatkui ankaria hyökkäyksiä Moeuvresin--Holnonin rintamalla; ne pakottivat 2:sen armeijan vasemman siiven vetäytymään joitakin kilometrejä Schelden--Oisen kanavaa kohti St. Quentinin pohjoispuolella, minkä jälkeen myös 18:nnen armeijan täytyi vetää äärimäinen oikea siipensä samassa suhteessa taaksepäin. Yleensä säilytimme asemamme ja katkeria paikallisia taisteluja kesti syysk. 25:nteen ja 26:nteen asti. Ranskalaiset laajensivat edelleen hyökkäystään St. Quentinin suuntaan. Oli selvää, että nämäkin päivät jälleen kuluttivat koko armeijan voimia.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli kuun keskivaiheilla ottanut johtoonsa v. Boehnin armeijaryhmään kuuluneen 9:nnen armeijan. Tämä armeija ja 7:nnen armeijan oikea sivusta saivat taistella lakkaamatta. Armeijaryhmä sai itse korvata tappionsa. Erikoisen voimakas oli jännitys molemmin puolin Reimsiä ja syysk. 22:sesta alkaen myös Argonnien kummallakin puolen, missä 26:ntena oli alkava uusi suuri taistelu.

Hermann-asemien rakentaminen molempien pohjoisten armeijaryhmien taakse oli alkanut. Samoin rakennettiin ahkerasti varustuksia Saksan kruununprinssin armeijaryhmän selkäpuolella.

Tyhjentämistöitä rintaman takana rannikon ja Maasin välillä jatkettiin; niitä häiritsivät usein tehokkaasti vihollisen lentohyökkäykset. Oli kuljetettava suunnattomia varastoja, joita ilman ei voitu tulla toimeen, jos sota vielä jatkui. Useiden viranomaisten varastopolitiikka oli ollut väärä, ja sen seuraukset tuntuivat nyt.

St. Mihielin ja Moselin välillä v. Gallwitzin armeijaryhmän rintaman edessä oli jo elokuun lopussa huomattu vilkasta liikettä. Siellä tulisi todennäköisesti tapahtumaan amerikkalaisten hyökkäys. Ylin armeijanjohto siirsi sinne varajoukkoja. Pohdin kaaren tyhjentämistä, jota jo aikoja sitten oli suunnitelmallisesti valmistettu, armeijaryhmän päälliköiden ja armeija-osasto C:n johtajien kanssa, jota osastoa vastaan odotettiin hyökkäyksen kohdistuvan. Paikalliskomentoviranomaiset olivat minun varoituksistani huolimatta huolettomia. Takana olevia teollisuuskeskuksia silmälläpitäen ylin armeijanjohto antoi määräyksen kaaren tyhjentämisestä valitettavasti vasta syyskuun 8:ntena. Samalla oli armeija-osasto C:n eteläinen rintama vedettävä vihollisesta muita kohtia syrjemmäksi, niinkuin elokuun puolivälissä 17:nnen armeijan suhteen oli tapahtunut. Ainoastaan etujoukkojen tuli jäädä etumaisiin asemiin.

Tyhjentämistyöt eivät vielä olleet ehtineet pitkälle, kun hyökkäys alkoi syyskuun 12:ntena Ruptin ja Moselin välillä. Siihen liittyi sivuhyökkäys Cambresin ylängöllä olevan kaaren pohjoispäätä vastaan. Molemmissa kohdin vihollinen mursi rintamamme. Etelärintamalla murtui eräs preussilainen divisioona. Varajoukot eivät olleet tarpeeksi lähellä estääkseen heti tappion. Combresin ylängöllä olleen itävalta-unkarilaisen divisioonan olisi myös pitänyt taistella paremmin. Paikallinen armeijanylikomento määräsi ryhdyttäväksi kaarta tyhjentämään jo keskipäivällä. Olin tyytymätön itseeni, mutta myös paikallisiin komentoviranomaisiin. Ensin saapui tietoja, että tyhjentäminen jatkui hyvin. Se oli mahdollista, kun vihollinen ei enää ahdistanut. Tämän perusteella annoin armeijatiedonantoni, joka oli liian edullinen, kuten myöhemmin selvisi.

Armeijatiedonantojani on moitittu vääristeleviksi. Ne ovat olleet ehdottomasti totuudenmukaisia ja ne laadittu niinkuin omatuntomme ja velvollisuus armeijaa, kansaamme ja liittolaisiamme kohtaan vaati. Iltatiedonannot ilmoittivat vain lyhyesti päivän tapahtumat. Päivätiedonannot perustuivat ilmoituksiin, jotka ylimmällä armeijanjohdolla oli käytettävänään sinä hetkenä, jolloin minä ne allekirjoitin -- tavallisesti klo 10.30 a.p. Kirjoitin ne etupäässä armeijaa varten. Oikein ja kohtuullista oli, että sotamies tiesi mainittavan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä kärsinyt. Joukko-osasto, upseeri tai sotamies, joka mainittiin tiedonannossa, oli ylpeä siitä: olihan jokaiselle innostavaa tietää maineestaan maailmallekin ilmoitettavan. Siinä oli sodankäynnille hyvin oleellinen kiihoitin, tärkeä psykologinen, toimintaa edistävä tekijä. Myös kotiseutu oli syystä ylpeä poikiensa julkisesti saamasta tunnustuksesta. Jokainen sana armeijatiedonannossa oli tarkoin punnittu. Suuria tapahtumia kosketeltiin perinpohjaisesti; pienemmistä kahakoista voitiin vain tärkeimmät mainita. Rauhallisina aikoina toistuva ilmoitus: "ei mitään erikoista", "ei mitään olennaista" kertoi ymmärtävälle lukijalle, että Saksan miehet joka kohdalla laajaa rintamaa olivat jälleen uskollisella antaumuksella öin ja päivin täyttäneet ankaran velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Tietystikin olisin jännittävinä aikoina mieluummin käyttänyt lyhytsanaista kuin selittelevää tyyliä. Milloin tällainen ilmaisutapa oli paikallaan, käytettiin sitä. Tiedonanto Flanderin taistelusta: "Langemarck jäi meille tai luovutettiin", ei olisi tyydyttänyt ketään.

Aluemenetykset mainittiin, mikäli ne vaikuttivat taistelutilanteeseen, mutta vasta sitten, kun siitä ei voinut koitua vahinkoa taisteleville joukoille. Ei kukaan ihminen voinut vaatia, ei edes valitettavasti niin puolueettomasti ajatteleva saksalainenkaan, että minun piti ilmoittaa, kuinka monta tykkiä ja vankia vihollinen meiltä kulloinkin otti! Emme olleet se voimakas kansa, josta minulle juuri noina päivinä niin usein puhuttiin! Vihollisen tiedonantojen jatkuva lukeminen oli tuottanut jo kyllin vahinkoa. Ylimmän armeijanjohdon tiedonantojen epäileminen meni paikoittain niin pitkälle, että niitä tutkittiin vihollisen tiedonantoihin vertaamalla. Se oli oikein aito saksalaista!

Eikö ollut suuri strateeginen voitto meille, kun me esim. 1917 Flanderin rintamalla säilytimme asemamme, vaikka se tuotti meille taktillisia tappioita ja vaati meiltä vankeja ja sotatarpeita? Kun ilmoitin, että vihollinen oli tunkeutunut meidän tykistöasemillemme, piti siitä käydä selville tykkien ja vankien menetys. Eikö se riittänyt? Tahdottiinko oikein penkoa onnettomuutta?

Ylin armeijanjohto oli sallinut vihollisen tiedonantojen julkaisemisen luottaen Saksan kansan ymmärrykseen. Myöhemmin minusta tuntui, että se oli virhe. Vihollinen harjoitti tiedonannoillaan suorastaan propagandaa meitä vastaan ja lamautti mielialaamme. Vielä arveluttavammalta tuntui minusta kuitenkin myöhemmin annettu kielto julaista tiedonantoja. [Ranska tiesi kyllä hyvin, miksi se ei sallinut meidän tiedonantojemme julkaisemista, vaikka me emme harjoittaneet niillä minkäänlaista propagandaa.]

Olen jo selittänyt, että minun täytyi ottaa huomioon myös armeijan tiedonantojen vaikutus liittolaisiimme. Tämä seikka vaikutti paljon, kun liittolaiset panivat meihin kaiken toivonsa.

Eräs seikka on kieltämätön: Wolffin toimiston selitykset tiedonantoihini, jotka syntyivät Berliinissä ja olivat tarkoitetut ainoastaan puolueettomia ulkomaita varten, eivät olleet onnistuneita. Oli kyllä olemassa syitä, joilla niiden sävy voitiin selittää. Mutta kun huomasin niistä koituvat epäkohdat, lakkautin ne heti, vaikkakin liian myöhään.

Woevren tasangolla onnistui kaaren tyhjentäminen ja rintaman siirtäminen Michel-asemiin kirvelevistä tappioista huolimatta. Jo syyskuun 13:ntena laimeni taistelutoiminta. Saamiemme tietojen nojalla pidimme mahdollisena hyökkäyksen jatkumista Michel-asemia vastaan.

Syyskuun 22:sen jälkeen muuttui kuva v. Gallwitzin armeijaryhmän, edustalla. Hyökkäyksen todennäköisyys väheni; taistelu Argonnien molemmin puolin näytti olevan pian tulossa.

Myös herttua Albrechtin armeijaryhmä saattoi joutua vaaraan. Tämä mielipide tosin perustui enemmän työtoverieni arveluihin kuin saapuneisiin tietoihin. Minä puolestani pysyin yhä edelleen siinä käsityksessä, että oli pikemmin odotettavissa hyökkäyksen laajennus Reimsin ja Maasin välille kuin rynnistys Lothringeniin.

Joukkomme olivat ylenmäärin uupuneet, miesluku oli vähentynyt, liikarasitus lisääntyi, asema kävi yhä vakavammaksi, mutta rintama oli kunnossa, vain 2:sen armeijan kohdalla oli yhä osittain epätasaisuutta.

Itävalta-Unkarin rintama Italiassa kesti. Merkkejä italialaisten mahdollisesta rynnistyksestä ei vielä näkynyt.

Tällainen oli asema, kun tapahtumat Bulgaariassa pakottivat ylimmän armeijanjohdon tekemään raskaita päätöksiä.

Syyskuun 15:ntenä ryhtyivät ententen joukot hyökkäykseen Makedoniassa Vardarin itäpuolella Cernan ja Vardarin välisessä vuoristossa sekä pienemmillä voimilla Monastirin luona. Molemmilla sivustoilla raukesivat hyökkäykset. Keskustassa, jossa olosuhteet hyökkääjälle olivat vaikeimmat, eivät bulgaarialaiset joukot -- 2:nen ja 3:s divisioona -- tehneet ollenkaan vastarintaa. Ne yksinkertaisesti jättivät asemansa. Vain tämän kautta kävi ententen joukkojen nopea eteneminen mahdolliseksi tuossa rotkoisessa, korkeassa vuoristossa, joka on kuin luotu puolustusta varten. Kenraali v. Scholtz aikoi pysäyttää bulgaarialaiset seuraaville asemille oikeaan aikaan tuotujen varajoukkojen avulla. Hän pettyi toiveissaan: 2:nen ja 3:s bulgaarialainen divisioona peräytyi suunnitelmallisesti ilman taistelua toisaalta Cernan taakse, toisaalta Vardarin taakse. Bulgaarialaiset reservijoukot, jotka olivat kolmen saksalaisen divisioonan vahvuiset, eivät ollenkaan ryhtyneet taisteluun. Saksalaiset joukot, joita vähän ennen oli vahvistettu Romaaniasta tuoduilla pataljoonilla, eivät yksin voineet aukeamaa sulkea. Ententelle oli avattu tie pohjoiseen päin Vardarin laaksoon Krivolacin suunnalla.

Myöhemmätkin yritykset vastarinnan järjestämiseksi menivät myttyyn. Bulgaarian armeija meni kotiin. Ainoastaan muutamat Pressba-järven ja Cernan välillä, saksalaisen välittömän komennon alaisina taistelevat bulgaarialaiset osoittivat toistaiseksi suurempaa lujuutta.

Jo syyskuun 16:ntena tai viimeistään 17:ntenä sähkötti kenraali Lukov, joka johti joukkoja Struma-joella, tsaarille, että hänen täytyi tehdä aselepo; hän ei tiennyt miten mahdollisimman nopeasti pääsisi eroon meistä muodollisestikin heittäytyäkseen suoraan ententen syliin.

Muutamia päiviä jälkeenpäin sain minä käsiini Ranskan yleisesikunnan salaisen tiedonannon, josta kävi selvästi ilmi, että ranskalaiset eivät enää odottaneet Bulgaarian armeijan tekevän vastarintaa. Ententen harjoittama propaganda, sen raha, samoin kuin Yhdysvaltain Sofiaan jäänyt edustaja olivat tehneet tehtävänsä. Täälläkin olivat ympärysvallat tehneet eheää työtä. Ehkäpä oli myös bolshevistisia virtauksia Venäjältä päin hiipinyt maahan. Tsaari ja meidän edustajamme Sofiassa eivät tienneet siitä mitään. Kenraali Jekov oli seurannut tapahtumia katselijana. Joitakin päiviä ennen taistelun alkua, jonka varmasti tiedettiin tulevan, hän matkusti Wieniin, sairaalaan, luullakseni jonkin korvavian tähden.

Kenraali v. Scholtz ja kaikki saksalaiset viranomaiset olivat tehneet voitavansa. Siellä, missä saksalaiset komensivat, pysyi Bulgaarian armeija koossa. Vuoristossa eivät bulgaarialaiset olleet halunneet saksalaisia päälliköitä. Päinvastoin he olivat jättäneet sinne erään divisioonankomentajan, jonka kenraali Scholtz tahtoi poistaa, koska ei luottanut häneen, ja tehneet useita henkilövaihdoksia näillä seuduilla.

Kun nyt bulgaarialaiset verhotakseen luopumistaan sanovat, että minulle kyllä oli ilmoitettu sotamiesneuvostojen perustamisesta heidän armeijaansa, niin ei tämä pidä paikkaansa. Ei ole myöskään totta, kun väitetään, ettemme me olisi täyttäneet sopimustamme, joka velvoitti meidän pitämään kuusi divisioonaa Bulgaarian rintamalla. Tämä sopimus koski vain Serbian sotaretkeä 1915. Kun minä elokuussa 1916 tulin ylimpään armeijanjohtoon, oli Makedoniassa suunnilleen yksi divisioona. Sopimus oli menettänyt voimansa senkin kautta, että syyskuussa 1916 oli perustettu saksalainen ylin sodanjohto neliliitolle. Mutta sekään ei ollut lyönyt mitään laimin; molemminpuolisten voimien suhde oli jokseenkin 1:1. Kreikan armeijalla ententen riveissä ei ollut mitään sotakokemusta. Se ei ollutkaan sisäisestä vakaumuksesta vihollisen puolella. Bulgaarian armeija oli levännyt kauan. Sillä oli ollut tilaisuus voimistua ja olisi sen pitänyt auttaa meitä länsirintamalla, sen sijaan että me autoimme sitä. Ylin armeijanjohto tiesi, että Bulgaarian armeija oli sairas, kuitenkin näytti mahdolliselta toivoa, että se kestäisi odottamamme hyökkäyksen, niinkuin kävikin siellä, missä vielä oli halua taisteluun. Samoinkuin saksalaiset päälliköt Bulgaariassa pidimme mekin paikallisia tappioita mahdollisina, mutta emme Bulgaarian armeijan täydellistä hajaantumista. Sofiassa liikkeellä olleet huhut, että Bulgaarian armeija taistelisi vain syyskuun 15:nteen asti, vahvistuivat kovin surullisella tavalla. Ylin armeijanjohto ei voinut suostua jokaiseen avunpyyntöön. Täytyi vaatia, että Bulgaariakin tekisi jotakin, muuten ei meitä mikään pelastaisi. Oli yhdentekevää, häviäisimmekö Makedoniassa vai lännessä. Ei meillä ollut voimia pitää puoliamme lännessä, vaikkakin vain puolustautumalla, ja muodostaa Balkanille bulgaarialaisen rintaman sijasta saksalainen rintama. Näin olisi täytynyt tapahtua, jos me olisimme tahtoneet pysyvästi säilyttää siellä asemamme.

Bulgaarian hallitus ei tehnyt mitään nostaakseen kansansa ja armeijansa sotahenkeä ja lujittaakseen kuria joukoissaan. Se antoi vihamielisille vaikutuksille vapaan vallan ja salli kaikenlaisen kiihoituksen meitä vastaan. Lopun saivat aikaan ententen rahat, joita kotiinpäin virtaavat joukot runsaasti veivätkin mukanaan Sofiaan. Tässä, eikä missään muussa, oli syy Bulgaarian luopumiseen neliliitosta.

Kukaan ei koettanut kieltää sitä, että asema Bulgaarian kukistumisen kautta oli tullut hyvin vakavaksi.

Myöskin Turkki joutui kovaan puserrukseen. Sen Palestiinan rintama oli täydelleen luhistunut. Saksalaiset päälliköt ja joukot olivat sielläkin täyttäneet velvollisuutensa, saksalainen sotilas taisteli Jordaninkin rannalla sankarillisesti. Mutta meidän voimamme olivat rajoitetut. Ne voivat täälläkin vain jonkun ajan pitää Turkin armeijaa koossa.

Englantilaiset etenivät nopeasti Damaskuksen radan vartta ja rannikolla pohjoiseen päin. Konstantinopoli ei tosin vielä ollut uhattu, mutta Turkin vastustuskyky oli hyvin lamassa. Enverin ja Talaatin uskollisuuden vuoksi ei tämäkään olisi vielä ratkaissut Turkin suhdetta ententeen. Ententelta vapautui kuitenkin Syyriassa melkoisia voimia ja se saattoi nyt milloin tahansa Bulgaarian kukistumisen jälkeen hyökätä Konstantinopolia vastaan Maritsan yli. Täällä oli vain heikkoja turkkilaisia joukkoja. Bulgaarian armeija Struman varrella oli tähän asti ollut sen suojana. Voitiin tosin Kaukaasiasta, ehkäpä Ukrainastakin tuoda apuvoimia; mutta emme olisi voineet järjestää Mustalla merellä suurten joukkojen kuljetusta, siihen oli laivoja saatavissa liian vähän. Apujoukkojen lähettäminen alkoikin heti. Muutamia pataljoonia siirrettiin Ukrainasta Konstantinopoliin. Mutta mitään ratkaisevaa ei enää voitu saada aikaan. Konstantinopolin täytyi kukistua; tapahtuisiko se marras- vai joulukuussa, oli yleisen tilanteen kannalta yhdentekevää. Oli luonnollista, että ententen laivasto loisi Mustan meren kautta kulkuyhteyden Romaaniaan ja veisi Bulgaarian kautta joukkoja Tonavalle. Emme voineet ajatellakaan, että Romaania pysyisi puolueettomana. Ennemmin tai myöhemmin se ryhtyisi vihollisuuksiin, sen saattoi nähdä.

Oli selvää, että ympärysvallat koettaisivat vapauttaa Serbian ja hyökätä sieltä Unkarin kaksoismonarkian kimppuun antaakseen sille kuoliniskun. Rintamamme Balkanilla järkkyi; kysymys oli nyt siitä, voitiinko se uudelleen muodostaa Serbiassa ja Bulgaariassa tai ainakin Tonavalla. Tilanteesta Sofiassa ei aluksi voinut saada selvää. Vielä emme tienneet, oliko todella koko Bulgaarian armeija rappeutunut. Serbian armeija oli vuosikausia taistellut maansa rajojen ulkopuolella ja antanut loistavan näytteen kauniista isänmaanrakkaudesta. Niin olisivat bulgaarialaisetkin voineet tehdä. Sitäpaitsi ei entisestä Bulgaariasta vielä jalanleveyttäkään ollut vihollisen vallassa.

Jos Bulgaarian armeija jättäisi meidät, täytyisi Saksan ja Itävalta-Unkarin kuljettaa voimia Balkanille enemmän kuin koskaan.

Kun tähän asemaan oli jouduttu, täytyi meidän tehdä kaikkemme vahvistaaksemme asemaamme Balkanilla ja siten suojataksemme itseämme ympärysvaltain hyökkäyksiltä Unkariin, Saksan ja Itävallan sivustaan. Me kuljetimme saksalaisen divisioonan Sevastopolista Bulgaarian ja Romaanian kautta Sofiaan. Kenraali v. Arz pani liikkeelle yhden itävalta-unkarilaisen divisioonan Ukrainasta Romaanian kautta Serbiaan. Kolme saksalaista itärintaman divisioonaa, jotka oli aiottu käyttää länsirintamalla ja osittain olivat sinne jo matkalla, käännettiin Serbiaan. Sinne lähti lopuksi kaksi divisioonaa Italian sotanäyttämöltä, jotka kenraali v. Arz oli asettanut käytettäväksemme lännessä. Ankarasti kamppailevalta länsirintamalta lähetti ylin armeijanjohto sinne vielä alppijoukon, joka oli tullut suoraan taistelusta ja vielä oli vuoristoasussa. Tämä oli ehdottomasti tarpeen Serbian vuoristossa. Kuusi tai seitsemän divisioonaa riistettiin näin länsirintamalta.

Yksi saksalainen divisioona aiottiin sijoittaa Sofian ympärille tukemaan tsaarin hallitusta, toiset divisioonat oli tarkoitus koota Nishin ympäristöön. Huonojen kulkuyhteyksien tähden jouduttaisiin varmaan lokakuun keskipaikkeille, ennenkuin tämä saattoi tapahtua.

Hyvin pian selvisi, ettei Bulgaarian taholta enää käynyt odottaminen mitään. Sofiaan sijoittunut divisioona siirrettiin Nishiin. Tsaari luopui vallasta ja lähti maasta pois. Hallitus taipui kokonaan ententen puoleen. Bulgaarian armeija hajosi tai antoi riisua aseensa. Aselepo, joka jättäisi Bulgaarian kokonaan ententen käsiin, saattoi joka hetki olla valmis.

Saksalaisissa joukoissa, jotka olivat taistelleet Bulgaarian armeijassa, säilyi järjestys; ententen joukkojen lakkaamatta tunkeutuessa Vardaria ylöspäin Üskübiä kohti, peräytyivät ne mallikelpoisessa järjestyksessä sen länsipuolella Mitrovitsaa kohti ja itäpuolella Sofiaan päin. Uuden rintaman muodostaminen Serbiaan riippui hyvin suuresti itävalta-unkarilaisten joukkojen vastustuskyvystä.

Tilanne Romaaniassa pysyi hyvin epäselvänä ja jännittyneenä. Ylin armeijanjohto kykeni lähettämään sinne enää vain vähäistä apua, muun muassa Kaukaasian joukot.

Idässä olivat bolshevikit pysyneet meidän vihollisinamme. Ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa meitä, emme olleet politiikallemme Iso-Venäjältä saaneet.

Mitä suurimmassa määrässä epäiltävää oli, onnistuisiko meidän Serbiassa ja Romaaniassa muodostaa uusi rintama Itävalta-Unkarin ja läntisen rintamamme sivustasuojaksi ja säilyisikö öljynsaanti Romaaniasta meidän käsissämme.

Epäilemätöntä oli, että italialaiset hyökkäisivät. Oli aivan epävarmaa, miten itävalta-unkarilaiset joukot nyt tappelisivat siellä.

Taistelutilanne saattoi nyt vain ratkaisevasti huonontua. Tapahtuisiko se hitaasti vai huimaavan nopeasti, sitä ei voinut vielä päättää. Todennäköistä oli, että tapaukset kypsyisivät lähimmässä tulevaisuudessa, niinkuin todella tapahtui Balkanin niemimaalla ja Itävalta-Unkarin rintamalla Italiassa.

Näin ollen tunsin raskaaksi velvollisuudekseni kiirehtiä sodan lopettamista ja kehoittaa hallitusta ratkaisevaan toimintaan. Syyskuun 9:nnen jälkeen ei ylin armeijanjohto ollut kuullut mitään Alankomaiden kuningattaren rauhanvälityksestä. Elokuun keskivaiheilta asti oli aika kulunut tuloksettomasti. Kreivi Burianin nootti oli kaikunut kuuroille korville. Diplomatia näki joutuneensa voittamattomaan pulaan, kun vastustaja osoitti vain tuhoamishalua. Tämän käsityskannan vuoksi, joka ei ollut syntynyt salamannopeudella vaan oli kypsynyt minussa elokuun alusta alkaen ankarissa sisäisissä otteluissa, pyysin syyskuun 26:ntena valtiosihteeri v. Hintzeä saapumaan Spaahan.

V.

Olot Berliinissä olivat sillävälin käyneet hyvin ikäviksi, taistelu vallasta oli jälleen astunut räikeästi esiin. Edustaja Erzbergerin hyökkäys kreivi v. Hertlingiä vastaan oli siitä ulkonaisena merkkinä ja se oli nostattanut rajun aallokon. Keisarin elokuun 14:ntenä antamaa kehoitusta, että hallitustoimia johdettaisiin yhtenäisesti ja lujasti, ei seurattu. En ole saanut selvää kuvaa noiden päivien tapahtumista. Valtakunnankanslerin asemaa en pitänyt vakavasti uhattuna. Suuren parlamentaarisen kokemuksensa avulla oli hän tähän asti aina selviytynyt. Berliinin tapahtumien tähden ilmoitti valtiosihteeri v Hintze tulevansa sunnuntaina syyskuun 29:ntenä. Kreivi Limburg-Stirum oli pyytänyt myös valtakunnankansleria saapumaan Spaahan. Tällä kertaa en minä ollut esittänyt pyyntöä, koska minulle syyskuun alussa selitettiin kreivin korkea ikä esteeksi, mutta otin tiedon valtakunnankanslerin tulosta tyydytyksellä vastaan, varsinkin kun aloin omasta puolestani päästä yhä paremmin selvyyteen siitä, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä.

Lännessä olivat sillävälin jälleen alkaneet valtavat taistelut.

Ypernin itäpuolella ryhtyi entente rynnäkköön ja tunki meidät kaikkialla vanhalla Flanderin taistelukentällä etumaisista linjoistamme pois ja vielä osittain tykistösuoja-asemiemmekin ohi. Huomasimme välttämättömäksi armeijan perääntymisen selkäpuolella oleviin asemiin.

Cambrain suunnalla pääsi vihollinen syyskuun 27:ntenä ankaralla hyökkäyksellä kanavan yli etenemään, vaikka täällä oli kaikki jo etukäteen varustettu mitä huolellisimmin. Kauempana etelässä Vesleen asti rintama kesti.

Champagnessa ja Maasin länsirannalla oli syyskuun 26:ntena alkanut suuri taistelu. Ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäsivät siellä hyvin kauas viitoitetuin päämäärin. Argonnien länsipuolella olimme pysyneet aseman herroina ja puolustautuneet loistavasti. Argonnien ja Maasin välissä olivat amerikkalaiset murtaneet rintaman. He olivat tänne keränneet voimakkaan armeijan. Amerikan osanotto sotaan oli tämän kautta tullut yhä merkitsevämmäksi. Heidän rynnistyksensä pysähdytettiin. Syyskuun 27:ntenä taistelimme etupäässä menestyksellä. 28:ntena pysytimme asemat hallussamme suunnitelmallisia rintamanparannuksia lukuunottamatta.

Kautta koko länsirintaman olimme taas suuressa voimainmittelyssä.

Syyskuun 29:ntenä ja seuraavina päivinä jatkuivat taistelut pitäen yllä vain tavanmukaista jännitystä. Ei mikään pakottanut tekemään äkkipäätöksiä. Panen tälle seikalle asiain kehitystä silmälläpitäen yhtä suuren painon kuin sille, että hallitus sitten elokuun puolivälin ei ollut saanut mitään aikaan rauhan hyväksi. Minulle ei tässä ollut mitään yllättävää. Pitikö ylimmän armeijanjohdon nyt odottaa, kunnes Turkki ja Itävalta-Unkari, joita iskut ensi sijassa olivat kohdanneet, tekisivät aloitteen. Se olisi ollut mukavaa, mutta sitä ei sallinut minun vastuunalaisuudentunteeni. Tuliko ylimmän armeijanjohdon monien pyyntöjen ja kiirehtimisien jälkeen toivoa, että hallitus sittenkin vielä nostattaisi kansan tai ryhtyisi Hollannin välityksellä rauhan hankkeeseen. Näyttikö tämä luultavalta? Velvollisuus vaati jättämään aikaakuluttavan toimettomuuden ja tyhjät sanat. Vihollisen puoleen oli käännyttävä ja ehdotettava rauhaa ja aselepoa. Sitä vaati sotatilanteemme, joka liian todennäköisesti huononemistaan huononi. Vielä ei meidän tarvinnut heittäytyä armoille. Vihollinen täytyi saada neuvottelemaan. Tapahtuisiko se sovinnollisuuden vai väkivallan merkeissä? Mikäli luulin tuntevani Clemenceauta ja Lloyd Georgea, täytyi minun pelätä pahinta. Wilson taas oli usein ilmoittanut ehtonsa tavattoman juhlallisessa muodossa. Hän ja hänen edustamansa Amerikka tuntisivat varmaan olevansa sanoihinsa sidottuja. Amerikka oli ratkaissut sodan Ranskassa, ilman sitä olisi entente sotilaallisesti jo kauan sitten kukistettu, minkä vuoksi oli mahdollista, että Wilson veisi Englannista ja Ranskasta huolimatta mitä sitovimmalla tavalla esittämänsä päämäärät voittoon. Tähän seikkaan oli saatava selvyyttä. Jos tämä käsitys Wilsonista saisi vahvistusta, niin voisimme hyväksyä neuvottelujen pohjaksi hänen 14 pykäläänsä, jotka tosin olivat kovat, mutta ainakin selvästi esitetyt; mutta jos tässä suhteessa pettyisimme, jos vihollinen jännittäisi jousta liiaksi, jos vihollisen sotilasjohtajat kieltäisivät meiltä sen kunnioituksen, jonka miehuullisella kamppailullamme olimme ansainneet, silloin täytyisi taistelun jatkua, niin tavattoman vaikeaksi kuin se kävisikin. Ehkä silloin hallitus ja kansa saataisiin nousemaan sankarillisiin tekoihin, kun ne vihdoinkin näkisivät, mitä tämä taistelu Saksalle merkitsi.

Juuri tässä suhteessa en voinut heittää toiveitani kotimaan rintaman lujittumisesta. Jos vihollinen vastaisi samalla tavalla kuin tammikuussa 1917, niin täytyisi jossain määrin riittävän johdon avulla kansassa jälleen herätä oikea mieliala, päättäväisyys ja yksimielisyys, jotka eivät voisi olla edullisesti vaikuttamatta sotakuntoisuuteemme ja henkeen rintamalla. Epäilemätöntä oli, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sotajoukkoon ja koko sotatalouteen, ja sitä tehokkaammin mitä pikemmin se tapahtuisi. Meillä olisi jälleen sotakoneisto, joka puhuisi puolestamme voimakasta kieltä, ellei vastustajamme muuhun tyytyisi. Nämä eivät olleet mitään utopioja. Ranska, Serbia ja Belgia olivat kärsineet hyvin paljon enemmän kuin me ja kestivät yhä. Jos sota lähenisi rajojamme, nousisi jokaisen rintamalla olevan sotamiehen silmien eteen välittömänä tunne siitä, että oli suojeltava kaikkea sitä kallista, mitä kotimaassa oli. Kun sotilas, joka tiesi, mitä sotanäyttämö, taistelutanner, etappialuekin merkitsi, näkisi sodan koko sen hävittävässä suuruudessa uhkaavan saksalaista maata, niin nousisi 70-miljoonainen kansamme -- näin ajattelin -- vankkana ja yksimielisenä käyttämään niitä jättiläisvoimia, joita sillä yhä vielä oli. Kysymyksenalaiseksi jäi myös, olisiko vertansa runsaasti vuodattanut Ranska, joka oli kärsinyt paljon enemmän kuin me, jaksanut kestää vielä kauan alueiden tyhjentämisen jälkeen. Missään tapauksessa ei asemamme ollut sellainen, että kansamme ja lastemme kasvojen edessä olisimme voineet puolustaa antautumista viholliselle; mutta joka tapauksessa, jos suinkin kävi mahdolliseksi, oli lähdettävä rauhan tietä astumaan.

Sisäisesti taistellen olin vähitellen tullut tähän raskaaseen päätökseen ja tunsin nyt velvollisuudekseni ja sisäiseksi pakoksi toimia ollenkaan välittämättä siitä, mitä muut sanoisivat, jotka tunsivat sotatilannetta vähemmin kuin minä. Olen tämän sodan kaikissa suurissa ratkaisuissa täydellisesti tietoisena vastuunalaisuudestani toiminut vakaumukseni mukaan. Tiesin kyllä, että minua vieläkin enemmän herjattaisiin ja tehtäisiin vastuunalaiseksi kaikesta onnettomuudesta. Henkilökohtaisesti kärsimäni katkeruudet eivät voineet vaikuttaa päätösteni tekoon.

Syyskuun 28:ntena klo 6 iltapäivällä menin kenraalisotamarsalkan luo hänen huoneeseensa, joka oli kerrosta alempana. Esitin hänelle ajatukseni rauhan ja aselevon pyynnöstä. Asema voi Balkanin olosuhteiden vuoksi vain huonontua, vaikka länsirintamalla voisimmekin kestää. Meidän tehtävämme nyt oli toimia viivyttelemättä, selvästi ja varmasti. Kenraalisotamarsalkka kuunteli liikutettuna puhettani. Hän vastasi aikoneensa sanoa minulle samaa illalla, hänkin oli jo pitemmän aikaa harkinnut perinpohjin asemaa ja piti tätä hanketta välttämättömänä. Olimme yksimielisiä siitäkin, että aselepoehtoihin tuli sisältyä vallatun alueen säännöllinen ja järjestelty tyhjentäminen ja mahdollisuus ryhtyä sotatoimiin meidän rajoillamme. Edellinen näistä ehdoista oli ääretön sotilaallinen myönnytys. Itärintamalla emme aikoneet antaa perään. Luulin, että ententekin jo olisi selvillä bolshevismin vaarasta, joka sitäkin uhkasi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä erosimme puristaen lujasti toistemme kättä, kuin miehet, jotka ovat kantaneet rakkaimpansa hautaan ja jotka eivät ainoastaan elämän hyvinä vaan myös vaikeimpinakin hetkinä tahtoivat seistä yhdessä. Liittyiväthän meidän nimemme maailmansodan suurimpiin voittoihin. Olimme yhtä mieltä nyt siinäkin, että velvollisuutemme oli liittää nimemme myös siihen hankkeeseen, jota välttääksemme olimme tehneet kaiken, mitä ajateltavissa oli.

VI.

Valtiosihteeri v. Hintzen ja minun välisten neuvottelujen perusteet olivat muodollisestikin selvinneet keskustelussani kenraalisotamarsalkan kanssa syyskuun 28:ntena. Neuvottelut tapahtuivat 29:ntenä klo 10 aamupäivällä Britannique-hotellissa. Eversti Heye oli läsnä.

Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi valtiosihteeri v. Hintze selittää sisäistä tilannetta ottamatta ollenkaan huomioon ulkonaisia olosuhteita. Hän piti kreivi v. Hertlingin asemaa niin horjuvana, ettei tämä enää voisi pysyä paikallaan, eikä hänen omakaan asemansa ollut enää vahva. Berliinissä oli sisäisen tilanteen tähden tapahtuva täydellinen järjestelmän muutos ja parlamentaarisen ministeristön muodostaminen. Hän puhui myös vallankumouksen mahdollisuudesta. Tähän hetkeen asti olin luullut, että ylimmän armeijanjohdon tuli yhdessä silloisen valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa pohtia kysymyksiä, joita se piti tilanteen vaatimina. Vaihdokset näissä viroissa ja tällä hetkellä vaikuttaisivat ehdottomasti haitallisesti, mullistavasti ja hidastuttavasti kaikilla aloilla. Asioiden yhtäjaksoisuus katkeaa aina joksikin aikaa näin syvällekäyvissä muutoksissa. Mihin päätökseen Hänen Majesteettinsa tulisikin, ylin armeijanjohto pitäisi hallitusta uusien miesten edustamana ja uudelleen järjestettynäkin aina hallituksena. Uusien miesten tulisi tuntea vastuunalaisuutensa, jos he tässä tilanteessa ottaisivat hallitusvallan käsiinsä. Ylimmän armeijanjohdon tuli esittää oma kantansa samalla lailla uudelle kuin vanhallekin hallitukselle ja pitää huolta siitä, ettei armeijalle hallituksen muutoksen tähden koituisi vaurioita siinä tapauksessa, että voitaisiin saada aikaan kunniallinen aselepo.

Valtiosihteeri v. Hintze piti huolimatta minun vastaväitteistäni tarpeellisena koko hallitusjärjestelmän muuttamista. Hän ei pitänytkään uudistusta niin vaikeana. Minä en voinut arvostella tätä asiaa, kun en täysin tuntenut Berliinissä vallitsevia olosuhteita.

Valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti edelleen, että Alankomaiden kuningattaren puoleen ei oltu käännytty eikä muihinkaan toimenpiteisiin ryhdytty rauhanasian ajamiseksi. Mitään positiivista ei siis oltu tehty.

Nyt vasta kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme tilanteen ja mielipiteemme aselepoehdoista. Valtiosihteeri v. Hintze piti oikeimpana kääntyä presidentti Wilsonin puoleen aselevon ja rauhan pyynnöllä. Sveitsin lähettiläs Washingtonissa oli uudelleen puhunut hallituksellemme Wilsonin korkeista ihanteista. Oli selvää, että kiertotie Washingtonista Pariisiin ja Lontooseen hidastuttaisi asian kulkua ja ettei yhtäkkiä tätä tietä voitaisi saavuttaa aselepoa, vaan vasta pitemmän ajan kuluttua. Tämä ei kuitenkaan sotinut sitä käsitystä vastaan, joka kenraalisotamarsalkalla ja minulla oli asemasta. Yhdyimme valtiosihteeri v. Hintzen ehdotukseen, vaikkakin kehoitimme samanlaisella nootilla kääntymään myös Englannin ja Ranskan puoleen.

Neuvottelun jälkeen ajoimme heti Hänen Majesteettinsa luo, joka oli Kasselista saapunut Spaahan. Valtiosihteeri v. Hintze esitti samanlaisen lausunnon sisäpoliittisesta tilanteesta, liittäen siihen nyt rauhan- ja aselepoehdotuksen, jolla oli käännyttävä Wilsonin puoleen. Kenraalisotamarsalkka kuvasi sitten sotilaallista tilannetta, minä vain lyhyesti vahvistin hänen sanojaan. Hänen Majesteettinsa oli tavattoman rauhallinen. Hän selitti suostuvansa siihen, että käännyttäisiin Wilsonin puoleen. Iltapäivällä jätettiin valtiosihteeri v. Hintzen toimesta kaikkein korkein määräys sillävälin saapuneelle valtakunnankanslerille parlamentaarisen järjestelmän luomisesta Saksaan. Ylin armeijanjohto sai tiedon siitä vasta sen julkaisemisen jälkeen; kreivi v. Hertling ei luullut voivansa toteuttaa sitä ja pyysi eroa. Berliinissä alettiin nyt etsiä uutta parlamentaarista valtakunnankansleria. Se tapahtui sangen omituisella tavalla, sillä kruunu jätti kaiken aloitetoimen käsistään.

Kysyin valtiosihteeri v. Hintzeltä, milloin uusi hallitus muodostettaisiin ja olisi päätösvaltainen ja milloin uudesta nootista voitaisiin sopia liittolaistemme kanssa, jotta se voitaisiin lähettää. Hän vastasi minulle, että se saattoi tapahtua tiistaina, lokakuun 1:senä.

Toistaiseksi pidin kiinni tästä ajasta.

Valtiosihteeri kreivi v. Roedernin toivomuksesta, joka myös oli tullut Spaahan ja jonka, samoin kuin varakanslerin, piti neuvotella parlamentaaristen johtajien kanssa, lähetti ylin armeijanjohto majuri vapaaherra v. dem Buschen Berliiniin vielä syyskuun 20:nnen iltana. Hänen piti siellä valtiopäivillä antaa selityksiä sotilaallisesta tilanteesta, jos hallituksen johto piti sitä tarpeellisena.

Kenraalisotamarsalkka päätti myöhemmin minun pyynnöstäni seurata Hänen Majesteettiaan Berliiniin syysk. 30:nnen iltana edustaakseen siellä samalla henkilökohtaisesti ylintä armeijanjohtoa. Minun oloni Spaassa oli sotatilanteen tähden valitettavasti tuiki välttämätön.

Majuri vapaaherra v. dem Busche oli jo lokakuun 1:sen illalla yhdessä varakansleri v. Payerin kanssa lyhyessä keskustelussa Berliiniin sillävälin saapuneen Badenin prinssi Maxin kanssa. Siinä hän esitti samaa kuin seuraavana aamuna valtiopäivillä puolueiden johtajille. Samat ajatukset hän esitti myös varakansleri v. Payerille heidän ollessaan kahden kesken.

Kreivi v. Roedernin ehdotuksen, että majuri vapaaherra v. dem Busche puhuisi myös herrainhuoneessa, ylin armeijanjohto hylkäsi. Minusta se olisi tehnyt sen vaikutuksen, kuin olisi tahdottu tällä vaikuttaa Preussin sisäiseen politiikkaan. Välittömän painostuksen kautta tahdottiin saada herrainhuone luopumaan siitä kannasta, mikä sillä tähän asti oli ollut Preussin valtiomuotokysymyksessä.

Lokakuun 2:sena kello 9 aamulla varakansleri v. Payer vei majuri vapaaherra v. dem Buschen esittämään tilannetta valtiopäiväin kokoontuneille puolueenjohtajille. Varakansleri oli läsnä neuvotteluissa. Majuri vapaaherra v. dem Busche tunsi minun mielipiteeni ja tarkoitukseni. Hän oli merkinnyt näitä muistiinkin ennen esitystään. Hänen esityksensä oli kauttaaltaan asiallinen. Hän kuvasi Bulgaarian luopumisen jälkeen Balkanilla muodostuneen sotatilanteen ehkä liian edulliseksi, olosuhteet länsirintamalla luottamusta herättäviksi. Joukkoja hän kiitti. Kuten ehdottomasti tulikin, kuvasi hän täyteväkikysymyksemme hyvin vakavaksi ja viittasi siihen, että me emme enää kyenneet peittämään tappioitamme. Miesten lukumäärä pataljoonissa oli vähentynyt 540:een, ja tämäkin luku voitiin pysyttää ainoastaan hajoittamalla 22 divisioonaa, s.o. 66 jalkaväkirykmenttiä. Henki varaväessä oli huono.

Majuri vapaaherra v. dem Busche tuli seuraaviin ponsiin:

"Me voimme vielä jatkaa sotaa jonkun aikaa, tuottaa vastustajalle ankaria tappioita, jättää jälkeemme autioksi hävitettyä maata; voittaa emme tällä enää voi.

"Tietoisuus tästä ja tapausten kulku ovat kypsyttäneet herra kenraalisotamarsalkassa ja kenraali Ludendorffissa päätöksen ehdottaa Hänen Majesteetilleen, että taistelu lopetettaisiin, jotta Saksan kansa ja sen liittolaiset säästyisivät uusilta uhreilta.

"Samoin kuin meidän suuri hyökkäyksemme heinäkuun 15:ntenä keskeytettiin heti, kun sen jatkaminen ei enää ollut oikeassa suhteessa sen vaatimiin uhreihin, samoin oli nyt päätettävä luopua sodan toivottomasta jatkamisesta. Tämä voidaan vielä tehdä. Vielä on Saksan kansa tarpeeksi voimakas pidättämään vastustajaansa kuukausimääriä, saavuttamaan paikallista menestystä ja vaatimaan ententelta uusia uhreja. Mutta jokainen päivä vie vastustajan päämääräänsä lähemmäksi ja tekee sen vähemmän taipuvaiseksi kanssamme solmimaan rauhan, joka on meille siedettävä.

"Siksi ei ole yhtään hetkeä hukattava. Jokainen vuorokausi voi huonontaa tilannetta ja suoda vastustajallemme tilaisuuden nähdä vielä selvemmin, miten heikkoja me nyt olemme.

"Tällä voisi olla mitä onnettomimmat seuraukset rauhantoiveisiin ja sotilaalliseen asemaan nähden. Ei armeija eikä kotimaa saa ryhtyä mihinkään, joka osoittaisi heikkoutta. Samaan aikaan kuin rauhantarjous tehdään, täytyy kotimaassa muodostua yksimielinen rintama, josta käy ilmi, että järkähtämättömästi vaaditaan sodan jatkamista, jollei vihollinen suostu minkäänlaiseen tai ainoastaan nöyryyttävään rauhaan.

"Jos näin kävisi, niin riippuisi armeijan kestävyys ratkaisevasti kotimaan lujuudesta ja siitä hengestä, joka kotoapäin virtaa armeijaan."

Esityksessään ilmitoi majuri vapaaherra v. dem Busche minun ohjelmani ja myös minun mielipiteeni. Hän ei puhunut ainoastaan valtiopäivämiehille, vaan myös sille uudelle hallitukselle, joka näiden riveistä oli astuva esiin. Soturi, joka jo neljän vuoden ajan on saanut käydä mitä vaikeinta taistelua puutteellisin apukeinoin, tylsistyy vaaroja vastaan. Toisin on sen laita, joka äkkiä näkee kirkkaassa valossa niin suunnattoman suuret vaikeudet.

Kahden vuoden ajan olin kirjoittanut hallitukselle varaväen puutteesta. Siviiliasevelvollisuuslaki, pyrkimykseni saada siihen muutoksia, ponnisteluni saada naiset yhä enemmän puolustustyöhön osallisiksi, kehoitukseni piileskelijöiden ja karkurien ahdistamiseksi kotona olivat syvästi oikeutettuja ei yksistään Hindenburg-ohjelman vuoksi, vaan siksikin, että rintamalle tarvittiin väkeä. Kaikki aloitteet, joita olin tehnyt Saksan kansan taistelukyvyn kohottamiseksi, olivat sodankäynnille äärettömän tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisusta valtakunnankansleri oli vastuussa koko kansalle. Kaikki oli kiinteässä yhteydessä keskenään; jos mieliala oli luja, niin pidätettäisiin kyllä piileskelijät ja karkurit rintamalla; lykkäystä saaneita vapautettaisiin kotimaasta halukkaammin; täyteväen puute ei kävisi niin huutavaksi; taistelun sielulliset vaikutukset voitettaisiin helpommin. Valtakunnankanslerit eivät esittäneet näitä ajatuksia valtiopäiville, jotka edustivat Saksan kansaa, vaikka ylin armeijanjohto oli nimenomaan pyytänyt heitä niin tekemään. Kaikki tämä oli todellisuudessa salattu valtiopäiviltä, samoin kuin käsitykseni sodan- ja rauhan mahdollisuuksista elokuun 8:nnen jälkeen. Muuten ei tilanteen nurinkurinen käsitys Berliinissä ole ymmärrettävissä.

Olin majuri vapaaherra v. dem Buschen esityksen vaikutuksesta niin hämmästynyt, että vielä kerran kysyin häneltä hänen palattuaan, oliko hän sanonut muuta kuin mistä olimme neuvotelleet. Hän antoi minulle lausuntonsa kirjoitettuna, jota hän oli sananmukaisesti seurannut. Nämä muistiinpanot ovat edessäni kun kirjoitan näitä rivejä. En tiedä, oliko majuri vapaaherra v. dem Buschen esitystapa, hänen aina syvää vakavuutta huokuva persoonallisuutensa syventänyt hänen sanainsa vaikutusta kuulijoihin, inhimillisesti ymmärrettävää se olisi ollut. Myös oli majuri vapaaherra v. dem Busche huomannut kansanedustajissa voimakasta mielenliikutusta.

Hänen arvokkaanvakavat sanansa esityksen lopulla siitä, mitä me ehdottomasti tarvitsisimme, kaikuivat kuuroille korville. Luulen, ettei niitä yleensä käsitetty oikein suuren mielenliikutuksen vallitessa. Anteeksiantamatonta on, että se, mitä majuri vapaaherra v. dem Busche oli sanonut, heti pääsi julkisuuteen, vielä lisäksi tavalla, joka oli ehdottomasti vahingoittava meitä suuresti. Selvemmin ei heikkoutemme voinut joutua vihollisen tietoon kuin se nyt joutui.

Suuressa määrin arveluttavaa oli, että tähänastinen hallitus ei huomauttanut majurille, että hänen kuulijainsa joukossa oli myös puolalainen. Hallituksen täytyi tietää, että tämä heti levittäisi kaiken, mitä kuuli, sekä kotimaahan että ulkomaille.

Ollen siinä käsityksessä, että hallitus voitaisiin muodostaa lokakuun 1:seen päivään mennessä ja tuntien velvollisuuteni armeijaa kohtaan olin Spaassa vielä syyskuun 30:ntena ja lokakuun 1:senä neuvotteluissa valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston edustajain kanssa, samalla kehoitin yhdessä ylisotamarsalkan kanssa majuri vapaaherra v. dem Buschea tekemään kaikkensa, jotta nootti lähetettäisiin lokakuun 1:senä, viimeistään puolenpäivän aikaan lokakuun 2:sena.

Toimintani pääasiallisena kannustimena oli ihmishenkien säästäminen. Otin myös huomioon, että asemamme neuvottelujen alkaessa olisi sitä edullisempi, kuta pikemmin ne aloitettaisiin. Vaikka tilanne ei nykyhetkellä olisikaan uhkaava, niin voisi kuitenkin parin kolmen viikon kuluttua ratkaisevasti vaikuttaa asioihin, saisiko Saksan armeija aselevon vuorokautta aikaisemmin vai myöhemmin tai, siinä tapauksessa että meidän täytyisi jatkaa taistelua, kotimaasta henkistä kannustusta. Tähän katsoen oli anteeksiantamatonta viivyttää hallituksen muodostamista valtiosihteeri v. Hintzen tarpeelliseksi katsomaa aikaa pitemmälle. Usein keskustelin tästä upseeritoverieni kanssa ja vain tämä vakaumus ohjasi toimiani. Muuten menettelin sen mukaan, mitä olin lausunut valtiosihteeri v. Hintzelle ja mitä majuri vapaaherra v. dem Busche esityksessään oli tuonut ilmi. Tämä antaa yhtenäisen kuvan. Aivan käsittämätöntä on, miten on syntynyt luulo, että minä olisin sanonut: "aselepo on tehtävä 24 tunnin kuluessa, muuten särkyy rintama pirstaleiksi." Syyskuun 29:nnen neuvottelujen ja majuri vapaaherra v. dem Buschen lokakuun 2:sena antaman lausunnon välillä, jotka käyvät samaan henkeen, ei ole mitään sotatapahtumia, jotka olisivat sanottuna aikana horjuttaneet mielipiteitäni.

Olin tuontuostakin pyytänyt, että valtiosihteeri v. Hintze pysyisi valtiosihteerintoimessaan, jos uusi valtakunnankansleri sitä toivoisi, jotta työssä säilyisi jonkinmoinen yhtenäisyys. Mutta se oli ollut turhaa. Yleisesikunta oli myös lokakuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä helpottanut Hänen Majesteettinsa ja Badenin suurherttuan yhteyttä asettamalla puhelinjohtonsa heidän käytettäväkseen, siten jouduttaakseen prinssi Maxin nimitystä. Minä toimin koko ajan samaa periaatetta seuraten: kun raskas päätös kerran oli tehty, oli toimittava sen mukaan. Ei saanut menettää päiviä, vielä vähemmän antaa kaiken mennä hukkaan, niinkuin usein oli tapahtunut. Vielä kerran tehostan, ettei tässä ollut kysymyksessä saada heti paikalla aselepo, oli ensin päästävä yhteyteen vihollisen kanssa. Sillä ei vielä aselepo ollut solmittu, sen tiesin minä parhaiten, sillä olin paremmin selvillä vihollisen ajatustavasta kuin uusi hallitus. Minä rauhallisine, raskaine ajatuksineni pysyin vieraana Berliinin tapahtumille ja selitin ne siten, että kansanedustajat, jotka eivät aikanaan olleet saaneet tietoa asioista, nyt tuskallisessa mielenkuohussaan, jota yllätys tietenkin oli tavattomasti lisännyt, olivat käsittäneet väärin majuri vapaaherra v. dem Buschen. Mielestäni ei myöskään prinssi Maxilla eikä uudella hallituksella ollut niin selvää kuvaa asioista, että he olisivat voineet täysin ymmärtää niiden välisen yhteyden.

Myöhään lokakuun 1:senä ja lokak. 2:sen kuluessa soitti eversti v. Haeften minulle usein ja kuvasi niitä vaikeuksia, joita uuden hallituksen muodostaminen ja samalla myös nootin lähettäminen tuotti. Syyskuun 30:ntenä olin ilmoittanut hänelle mitä Spaassa oli päätetty ja neuvoin häntä kehoittamaan hallitusta nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kuten käsitykseni mukaan oli tehtävä. Hänen ei kuitenkaan pitäisi "hoputtaa", mutta kyllä viitata niihin suuriin vaurioihin, joita jokainen päivä voi saada aikaan, jos vitkastellaan tai ollaan toimettomia. Myös eversti v. Haeftenille oli valtiosihteeri v. Hintze syyskuun 30:nnen iltapäivällä vakuuttanut, että uusi hallitus muodostettaisiin viimeistään lokakuun 1:sen iltapuolella ja että rauhantarjous voitaisiin lähettää illalla.

Keskusteltuani eversti v. Haeftenin kanssa lokakuun 1:sen iltana huomasin selvästi, että se, mitä valtiosihteeri v. Hintze oli edellyttänyt, ei toteutuisi. Neuvoin nyt eversti v. Haefteniä pitämään huolta siitä, ettei mitään tarpeetonta viivytystä syntyisi, mutta alistuin nootin lähettämisen lykkäämiseen, kun otin huomioon Berliinissä vallitsevan tilanteen.

Lokakuun 3:ntena oli uuden ministeristön istunto, jossa kenraalisotamarsalkka edusti ylintä armeijanjohtoa; hän puhui samaan tapaan kuin olimme puhuneet valtiosihteeri v. Hintzelle syyskuun 29:ntenä ja esitti vielä kerran ylimmän armeijanjohdon käsityksen valtakunnankanslerille osoitetussa kirjelmässä, jonka minä puolestani olin hyväksynyt:

"Ylin armeijanjohto pysyy maanantaina syyskuun 29:ntenä tänä vuonna tekemässään vaatimuksessa, että vihollisillemme on heti tehtävä rauhantarjous.

Makedonian rintaman murtumisen ja siitä välittömästi johtuneen länsirintaman reservijoukkojen vähentämisen vuoksi ja koska on mahdotonta korvata viime päivien taisteluissa syntyneitä melkoisia menetyksiä, ei inhimillisen arvioinnin mukaan enää ole olemassa toiveita, että voisimme pakottaa vihollisen rauhantekoon.

Vastustaja puolestaan tuo yhä uusia, vereksiä reservijoukkoja taisteluun.

Vielä seisoo Saksan armeija liitoksissaan lujana ja torjuu voitokkaasti kaikki hyökkäykset. Mutta tilanne kärjistyy päivä päivältä ja voi pakottaa ylimmän armeijanjohdon raskaisiin päätöksiin.

Nämä seikat tekevät välttämättömäksi taistelun lopettamisen, jotta Saksan kansalta ja sen liittolaisilta säästyisi hyödyttömät uhrit. Jokainen hukkaan mennyt päivä maksaa tuhansien urhoollisten sotamiesten hengen.

v. Hindenburg."

Kenraalisotamarsalkka on yllämainittuun syyskuun 29 päivän rauhanvaatimukseen lisännyt omakätisen huomautuksen, että siinä ajateltiin vain kunniakkaan rauhan hankkimista.

Lokakuun 4:ntenä palasi kenraalisotamarsalkka Spaahan. Lokak. 5:ntenä lähetettiin ensimmäinen nootti Wilsonille.

Nootin laatimiseen ja poliittisen toiminnan kulkuun ei ylin armeijanjohto enää ole vaikuttanut. Minä en pitänyt ilmaisumuotoa kyllin täsmällisenä ja ehdotin käytettäväksi miehekkäämpää kieltä, mutta minua ei kuultu. Valitettavasti oli selvää, että meidän täytyi asettua Wilsonin 14 pykälän pohjalle. Ne lähentelivät Saksassa syntynyttä sosiaalidemokraattista maailmankatsomusta ja vastasivat lukumäärään nähden Itävalta-Unkarin Serbialle heinäkuun lopulla 1914 antaman nootin 14 pykälää.

Lokakuun 2:sena lähettämässäni sähkösanomassa tehostin sitä, että Wilsonin nootin 14 pykälää olisi rauhanneuvottelujen perustana, mutta ei vihollisen asettamina ehtoina. Kenraalisotamarsalkka oli Berliinissä asettunut samalle kannalle, mutta ei ollut saanut ymmärtämystä läsnäolleiden valtiosihteerien puolelta. Ainoastaan varakansleri v. Payer yhtyi kenraalisotamarsalkkaan. Myöhemmin annettiin minulle seuraava selitys: kaikki valtiosihteerit olivat sitä mieltä, että vaikka Elsass-Lothringenin ja Puolan kysymys nyt olivat muuttuneet kansainvälisiksi, niin ei tähän kuitenkaan ilman muuta sisältynyt se, että Elsass-Lothringen ja suuria alueita idässä oli luovutettava.

Aselepoehtojen valmistelua varten kutsuttiin Spaahan komitea. Puheenjohtajana toimi kenraali v. Gündell, valtakunnankansleria edusti valtiosihteeri v. Hintze. Muina jäseninä siihen kuuluivat kenraali v. Winterfeldt, majuri Brinckmann ja meriväen kapteeni Vanselow.

Armeijalle annettavien tiedonantojen avulla koetettiin lieventää aselepo- ja rauhantarjouksen lamauttavaa vaikutusta.

Syyskuun 20:nnen jälkeen keskustelin useiden päälliköiden kanssa rauhantarjouksesta. Ne herrat, jotka oivalsivat yleistilanteen, pitivät sitä oikeana, rauhallisissa olosuhteissa elävät eivät kyenneet näkemään sen välttämättömyyttä. Tyydytyksekseni huomasin, että luottamus minuun ei silloin ollut horjunut.

VII.

Ensimmäisessä suuressa valtiopäiväpuheessaan lokakuun 5:ntenä, kosketellessaan taistelun jatkamisen välttämättömyyttä siinä tapauksessa, ettei rauhanehtoja voitaisi hyväksyä, asettui prinssi Max samalle kannalle kuin kenraalisotamarsalkka ja minä.

Prinssi Max sanoi: "Me olemme lujasti ja täynnä luottavaa uskoa voimaamme päättäneet kunniamme, vapautemme ja tulevien sukupolvien onnen vuoksi kantaa vieläkin raskaampia uhreja, jos se ei ole vältettävissä", ja

"Olkoonpa rauhantarjouksen tulos mikä tahansa, tiedän, että Saksa on lujasti päättäväisenä ja yksimielisenä käyvä joko rehelliseen rauhaan tai lopputaisteluun elämästä ja kuolemasta, mihin meidän kansamme on valmis, jos se siihen pakotetaan. En tunne epävarmuutta ajatellessani, että tulos voisi olla tuo toinenkin, sillä tunnen niiden valtavien voimien hengen, joita kansassamme vielä nytkin on, ja tiedän, että ehdoton tietoisuus siitä, että jokainen taistelee elämämme puolesta, kaksinkertaistuttaa nuo voimat."

Valtiopäivien puhemies puhui samaan henkeen:

"Samoin kuin jokainen yksityinen sotamies rintamalla, on jokainen saksalainen kotimaassa valmis kantamaan mitä uhreja tahansa isänmaansa hyväksi, jos niin vaaditaan."

Nämä olivat kauniita, mieltäylentäviä sanoja, jotka saivat minussa lujittumaan uskon, että valtakunnankanslerin, valtiopäivien ja ylimmän armeijanjohdon kesken vallitsi täydellinen yksimielisyys taistelun jatkamisesta äärimäisessä tapauksessa. Mutta valtakunnankansleri ja valtiopäivät eivät olleet vakuutettuja siitä, että jokainen saksalainen jo -- vuodesta 1914 -- taisteli elämänsä puolesta ja että tämä taistelu olemassaolosta vaati meitä jokaista uhraamaan kaikkemme. Niistä tuhansista erilaisista iskusanoista, joilla kansamme sielu koti- ja ulkomaan taholta oli myrkytetty, oli elävä tietoisuus tästä vähitellen kuoleutunut. Vasta toukokuussa 1919 ennenkuulumattomien rauhanehtojen tunnetuksi tultua imeytyi tämä tietoisuus kansaan ja kansalliskokoukseen. Jälleen puhui sama presidentti kauniita, liikuttavia sanoja, jotka näyttivät vaativan välitöntä toimintatarmon nousua; näitä ei sähkölennättimellä uskallettu levittää julkisuuteen. Mutta tälläkin kertaa jäivät sanat vain sanoiksi. Hetki oli tullut, jolloin heidän olisi tullut nostattaa isänmaa toimintaan.

Noina päivinä kuljin lujana raskasta tietäni eteenpäin. Kun minulle myöhemmin Wilsonin toisen nootin saavuttua täydellisesti selvisi, että Wilson ei kyennyt eikä tahtonutkaan viedä perille mielipiteitään, vaan että Clemenceau ja Lloyd George olivat voimakkaammat, että meidät tehtäisiin orjiksi, silloin oli minusta hetki tullut, jolloin ajatukset kamppailun jatkamisesta oli muutettava teoiksi eikä tyydyttävä onttoihin sanoihin. Odotin prinssi Maxin ja hänen hallituksensa täyttävän vakuutuksensa, sitten kun he ja koko Saksa olivat huomanneet, että oli haudattava kaikki toiveet sopimusrauhasta.

Kenties olisin menetellyt oikeammin ja viisaammin, jos jo lokakuun alussa olisin jyrkästi asettanut hallituksen vastattavaksi kysymyksen, johon sen kuitenkin täytyi vastata: tahtooko Saksan kansa jatkaa taistelua kunniansa puolesta, tahtooko hallitus kutsua viimeisenkin miehen aseisiin ja vielä kerran lietsoa kansaan pyhää, vakavaa innostusta. Mutta luulen vielä tänäänkin, että isänmaalle kohdistettu herätyshuuto noina päivinä olisi kaikunut kuuroille korville. Olihan vieläkin neljä vuotta kestäneestä sodasta huolimatta, kuten lokakuun 5:ntenä pidetyistä puheista selvisi, epäselvyyttä tämän sodan todellisesta luonteesta, hallitus ja kansa eivät vieläkään olleet oivaltaneet tilanteen valtavaa vakavuutta. Vielä ei ollut vihollinen paljastanut tuhoamisaikeitaan, jotka jo Wilsonin toisessa nootissa selvisivät jokaiselle.

Prinssi Max arveli, että olisi ollut edullisempaa lähettää nootti noin viikkoa myöhemmin, kun hän ensin olisi laatinut yksityiskohtaisen ohjelman sodan tarkoitusperistä, mikä ohjelma olisi koko maailmalle osoittanut, että asetuimme presidentti Wilsonin periaatteiden kannalle ja olimme valmiit näiden periaatteiden hyväksi tekemään raskaitakin kansallisia uhrauksia.

Me olimme jo lokakuun 5:ntenä ottaneet Wilsonin kannan lähtökohdaksemme. Mitä muuta saattoi nyt myöhemmin tapahtua?

Se seikka, että minä mitenkään julkisesti esiintymättä kehoitin valtakunnankansleria nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kun elokuun keskivaiheilta asti ei oltu mitään aikaansaatu, ei ole pahentanut yleistä tilannettamme, sen sijaan on se seikka, että nyt julkisesti kerrottiin ylimmän armeijanjohdon tahtoneen aselepoa ja kiirehtineen sitä, vahingoittanut asiaa yhtä paljon, jollei enemmänkin, kuin nuo vääristellyt esitykset majuri vapaaherra v. dem Buschen tiedonannoista.

Uskooko prinssi Max ja luulevatko samoin ajattelevat todellakin, että tätä samaa toimenpidettä lokakuun keskivaiheilla olisi katsottu yksinomaan jalon inhimillisyyden ilmaukseksi, joka olisi ententen taholla otettu erikoisen ystävällisesti vastaan? Tällaiseen seisoivat vihollisemme liian reaalisella ja liian kansallisella pohjalla. Ne olivat myös liian viisaita menetelläkseen niin. Ne näkivät sodan yleistilanteen yhtä hyvin kuin Saksan ylin armeijanjohto. Ne tunsivat olosuhteet Saksan armeijassa ja Saksassa sekä Itävalta-Unkarin armeijan heikkouden Italiassa ja tilanteen Itävalta-Unkarissa. Lukuisista, valitettavasti usein liiankin yksityiskohtaisista vankien kertomuksista olivat ne varmaan muodostaneet selvän kuvan siitä, kuinka pieni miesluku pataljoonissamme oli ja kuinka monta divisioonaa ylin armeijanjohto oli hajoittanut. Ei niiltä myöskään ollut pysynyt salassa kansan ja sotajoukon henkinen rappeutuminen. Berliinistä ne saivat tietää kaiken. Ne odottivat vain meidän sisäistä romahdustamme niinkuin aikanaan Bulgaarian kukistumista. Ne huomasivat epäilemättä paljon tarkemmin kuin me, että se tapa, millä Hänen Majesteettinsa tiedonanto kreivi Hertlingille syyskuun 28:ntenä saatiin aikaan, merkitsi astumista vallankumouksen tielle.

Myöskään ei rauhantarjous ilman aselepotarjousta olisi tehnyt mitään vaikutusta vihollisen tuhoamishaluun. Sen osoittavat meidän aikaisemmat tarjouksemme, joita ympärysvaltain puolelta väitettiin epärehellisiksi ja vilpillisiksi, sen osoittaa kreivi Burianin aloite. Kun vihollinen kerran oli tällä kannalla, saattoi ainoastaan aselepotarjous pakottaa sen uskomaan että me todella halusimme rauhaa. Pelkkä rauhantarjous edellytti vihollista, joka rakentaisi meille kultaisia siltoja, ja mahdollisuutta päästä sen kanssa sovintoon läheisessä tulevaisuudessa. Oliko unohdettu, miten pitkälle Brestin ja Bukarestin neuvottelut venyivät. Nyt oli kaikki vielä paljoa monimutkaisempaa. Saattoihan ennakolta arvata, että neuvottelut tulisivat kestämään loputtomiin. Pitikö armeijan koko tuon pitkän ajan hyödyttömästi vuodattaa vertaan ilman minkäänlaista tukea kotoapäin? Entä jos meidän sotilaallinen asemamme huononisi näiden pitkällisten neuvottelujen kestäessä: eikö se taas vaikuttaisi melkoisesti rauhat lopulliseen muotoon?

Vain aselepoa tarjoamalla saattoi nopeasti nähdä, olivatko ne oikeassa, jotka pitivät kunniallista rauhaa mahdollisena, mistä minä olisin iloinnut, vai odottiko meitä väkivaltarauha, jonka täytyi kannustaa meitä uusiin tekoihin. Aikaa ei meillä ollut hukata, armeija kaipasi voimainlisäystä kotoa.

Ententen täytyi tunnustaa väriä ja meidän oli sen mukaan toimittava. Nyt ei enää ole olemassa mitään epäilyksiä vihollisen todellisista aikeista. Myöntävätkö ne, jotka väsymättä ovat puhuneet ihmiskunnan sovinnollisuudesta ja sopimusrauhasta, nyt vihdoin rehellisesti, että heillä on ollut väärä käsitys vihollisesta ja, vallankumouksen kulusta päättäen, myös yleensä ihmisistä, ettei maailma vielä ole kypsä sellaisille opeille?

Vieläkö uskomme, että entente-valtain työläiset kulkevat käsi kädessä niiden kanssa, jotka ovat uskoneet sopimusrauhaan ihmiskunnan sovintoajatuksen täyttymyksenä?

Saksan kansa oli ollut pitkäaikaisessa hämäryydessä. "Vorwärts kirjoitti helmikuun 5:ntenä 1919, kun hallituksen joukot olivat Bremenissä päässeet voitolle:

"Sosiaalidemokraatteina valitamme suuresti, että on täytynyt ryhtyä väkivaltaan. Luonnollisesti vastustamme kaikkea väkivallan käyttöä. Mutta väkivallan vastustaminen ei ole samaa kuin vastustelematta hyväksyä jokainen vastapuolen väkivallanteko. Rauhanrakkaus voi menestyä vain siellä, missä siihen vastataan samalla tunteella. Se, joka periaatteessa kammoo niin väkivallankäyttöä, ettei ryhdy vastustamaan toisten väkivaltaa, se lopulta lujittaa vastapuolueen väkivaltahallitusta."

"Vorwärts" palasi täten sille kannalle, millä se oli ollut vuoni 1914. Se ilmaisi saman katsantokannan, jota minä koko elämäni olin edustanut. Ei tuota kenellekään iloa käyttää sisäistä tai ulkonaista väkivaltaa. 1914 täytyi meidän tarttua aseisiin taistellaksemme väkivaltaa vastaan, jonka uhreina nyt olemme sortuneet.

Teoria on toista kuin käytäntö.

VIII.

Presidentti Wilsonin vastaus meidän lokakuun 5:ntenä tekemäämme tarjoukseen saapui Berliiniin lokakuun 9:ntenä, ensin kipinätietona. Sotilaallisessa suhteessa se asetti aselevon ehdoksi miehitettyjen alueiden tyhjentämisen lännessä. Tähän olimme valmistuneet. Nootti jätti tien neuvottelujen jatkamiseen auki.

Prinssi Maxin toivomuksesta matkustin Berliiniin. Olin pitkähkössä keskustelussa hänen kanssaan kahden kesken. Tunsin jo prinssin. Hän oli ollut kaksi kertaa suuressa päämajassa. Olimme kauan keskustelleet ja kuunnelleet toinen toistamme mielenkiinnolla. Paljon yhteistä meillä ei ollut. Varakansleri v. Payer piti häntä nykyään ainoana mahdollisena kanslerina. Minä saatoin taipua tähän. Mielestäni prinssi Max oli prinssinä ja upseerina sopiva uuden ajan aloittaja. Minä luulin, että hän tekisi myönnytyksiä, mutta jarruttaisi myös. Kuuluihan hän vanhaan ruhtinassukuun, joka ajatteli lämmöllä Saksan suuruutta. Hän voisi siten hyödyttää isänmaata sen vaikeimpana aikana. Tämä toivomus ei ole toteutunut.

Prinssi oli keskustelussa esittänyt minulle kyselykaavakkeen, johon oli mahdoton yksityiskohtaisesti vastata, mutta joka osoitti, miten vähän Berliinin herrat tunsivat sodan oikeata luonnetta. Vastasin niin hyvin kuin taisin. Ilmoituksissani pysyin entisellä käsityskannallani. Minusta ei ollut mitään syytä asettua uudelle kannalle. Wilsonin vastaus jätti vielä sijaa toivolle, että saamme rauhan, joka ei meitä tuhoa.

Kahden kesken pyysi prinssi Max minua tekemään pesäeron kenraali v. Bartenwerfferin, eversti Bauerin ja everstiluutnantti Nicolain kanssa. Minun täytyi kysyä, mistä näitä herroja syytettiin. Prinssi Max sanoi, ettei hän oikein tiennyt mistä, hän toisti vain, mitä hänelle oli sanottu. Pyysin, että hän antaisi minulle määrättyjä tietoja; minä tutkisin niitä omantunnontarkasti jo näiden herrojen omankin edun vuoksi. Mitään tietoja ei ylimmälle armeijanjohdolle annettu. Määrättyjä syytöksiä olisin tunnollisesti tutkinut, ilkeämielisten juorujen tai todistamattomien huhujen perusteella en voinut erottaa omantunnontarkkoja, uskollisia miehiä. Tämä pyyntö vaikutti minuun kiusallisesti. Tällaisia huolia oli siis Saksan hallituksella Berliinissä näinä aikoina!

Prinssi tahtoi tiedustella tilannetta muiltakin korkeammilta upseereilta. Mutta ylimmällä armeijanjohdolla yksin oli selvä kuva yleistilanteesta. Jokaisessa armeijassa olivat olosuhteet erilaiset. Yksityisen armeijan asemasta ei voinut tehdä johtopäätöksiä koko rintamaan nähden. En suostunut tähän. Sitäpaitsi kuului vastuunalaisuus yksinomaan kenraalisotamarsalkalle ja minulle. Hänen Majesteettinsa voi minä hetkenä hyvänsä vaatia lausuntoja, mutta ei valtakunnankansleri. Armeija oli vielä keisarillisen sotaherransa johdon alla. Marraskuun alussa, minun erottuani, antoi kaksi armeijankomentajaa lausuntonsa sotakabinetissa, heidän käsityksensä asemasta oli pääasiallisesti sama kuin minun. Eroavaisuudet johtuivat siitä, että heillä armeijanylipäällikköinä oli rajoitettu käsitys yleistilanteesta.

Jos armeija joutuu tappiolle, lausutaan ja kirjoitetaan aina arvosteluja, jotka ovat paikallaan niin kauan kun niissä ei esitetä loppupäätelmiä, joihin arvostelijalla ei ole pätevyyttä. Olosuhteet eri osissa armeijaa meidän pitkillä rintamillamme olivat liian erilaisia, yleistäminen on mahdotonta; jossakin kohdin saadut persoonalliset kokemukset houkuttelevat liian helposti yleistämään. Tämä on yhtä turmiollista kuin tyhjät iskusanat, joilla olemme myrkyttäneet poliittisen elämämme. Tieteessä niitä pidetään puolisivistyksen selvimpinä tunnusmerkkeinä.

Upseerit, jotka luulevat jo etukäteen nähneensä kaiken, olisivat tehneet paremmin, jos olisivat rehellisinä miehinä tulleet ylimmän armeijanjohdon luo, johon he kuitenkin luottivat, ja kertoneet, mikä heitä huolestutti. Sellaisilta miehiltä sain vain harvoja kirjeitä; jos ne ilmaisivat jotain uutta, pyysin herroja luokseni keskustellakseni heidän kanssaan asioista. Niin kutsuin esim. kapteeni Bakhausin 78:nnesta kenttätykistörykmentistä. Hän antoi minulle arvokkaita tietoja.

Nyt oli aika saada lopullinen selvyys siitä, tahtoiko Saksan kansa jatkaa taistelua, jos neuvottelut vihollisen kanssa eivät johtaisi sellaiseen rauhaan, jonka me voisimme hyväksyä. Valmistuksiin oli ryhdyttävä. Sanomalehdistöstä ylin armeijanjohto oli saanut edullisen käsityksen tästä mahdollisuudesta. Lokakuun 5:ntenä pitämänsä puheen jälkeen ei prinssi Max vielä ollut tehnyt mitään toteuttaakseen silloin ilmaisemansa käsityksen tämän tapauksen varalta. Esitin hänelle siksi kysymyksen tässä asiassa. Minun täytyi myös tietää, mille kannalle uusi hallitus asettui idän kysymyksiin nähden voidakseni sen mukaan järjestää ylimmän armeijanjohdon sotilaalliset toimenpiteet.

Yleiskuvaa Venäjän tapahtumista ei uudella ministeristöllä ollut, vain varakansleri v. Payer tunsi ne. En tiennyt, vieläkö samat näkökohdat olivat määrääviä kuin helmikuussa. Tämän kysymyksen suunnattoman tärkeyden tähden pidin lähempää selvittelyä tarpeellisena. Kysyin prinssiltä, miten hallitus arvioi bolshevismin vaaran ja katsottiinko Ukrainaa tulevaisuudessa välttämättömäksi tarveainekysymyksen tähden. Jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin tarkkoja tutkimuksia ja neuvotteluja Itävalta-Unkarin kanssa.

Samana päivänä otin osaa sotakabinetin istuntoon.

Kysymyskaavake oli keskustelun pohjana. Minäkin esitin kysymyksiä. Kaikesta keskusteltiin niinkuin yllä olen esittänyt. Erikoisia päätöksiä ei tehty. Myös keskusteltiin herra Walter Rathenaun "Vossische Zeitungissa" julkaisemasta artikkelista "Levée en masse". Sellaiset iskusanat eivät tee minuun erikoista vaikutusta. Olivathan olosuhteet toiset kuin 1870/71. Mutta voimaa ja tarmoa oli nytkin kansassa, se täytyi vain herättää. Oli siis kuitenkin olemassa miehiä, jotka samoin kuin minä uskoivat, että Saksan kansa yhä, huolimatta jättiläismäisistä teoistaan, voisi saada vielä suurempaa aikaan. Vahinko vain, etteivät he ole aikaisemmin tuoneet tätä esiin. Se oli minusta erikoisen huomattavaa ja täytti minut uudella toivolla, että taistelun jatkamisen puolella oli sellaisiakin miehiä, jotka muuten ajattelivat toisin kuin minä.

Kabinetin istunnon lopussa prinssi Max kiitti minua siitä, että olin tullut. Kenraalisotamarsalkan suostumuksella ilmoitin lyhyessä vastauksessa nimenomaan, että tukisimme uutta hallitusta lojaalisesti.

Kabinetti oli liian kirjava. Sillä oli kyllä sotakabinetin nimi, mutta se ei muistuttanut missään suhteessa vihollistemme sotakabinetteja.

Illalla tuli vielä useita julkisen elämän johtavia henkilöitä hetkeksi luokseni. He kysyivät minulta, oliko ylin armeijanjohto todella aiheuttanut aselepo- ja rauhantarjouksen. Vakuutin erikoisen selvästi, että niin oli tapahtunut, kuten jo olin sanomalehtihaastattelussa lokakuun 9:ntenä antanut ilmoittaa, kun en enää pelännyt siitä koituvan sotilaallista vahinkoa. Tällaisen selityksen olin velvollinen antamaan prinssi Maxin hallitukselle. Mutta virkani ei velvoittanut minua selittämään näille herroille kaikkea sitä, mitä ajattelin ja tunsin.

Vastauksen Wilsonin ensimmäiseen noottiin laativat hallitus ja ylin armeijanjohto yhdessä. Minun onnistui vielä liittää noottiin tiedustelu, asettuvatko Englanti ja Ranska myöskin noiden 14 pykälän kannalle. Vastauksen sisäpoliittiseen puoleen ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut mitään osuutta. Se ei nytkään voinut hyväksyä nootin sävyä. Meidän toiminnassamme osoitti sitä paitsi epäarvokasta hätiköimistä kaiken sen hylkäämiseen, jota tähän asti olimme pitäneet pyhänä. Hyvillään saattoi vihollinen katsella, miten me yhä enemmän jouduimme kumouksen tielle.

Kautta koko maailman vaikeni äkkiä puhe sovintorauhasta ja sen ihanteelliset iskusanat. Tätä ei käynyt suuresti ihmetteleminen. Maailman sanomalehdistö totteli vihollisen propagandan pienintäkin viittausta, eikä enää tarvinnut tätä sanaa. Entente oli propagandallaan saavuttanut tarkoituksensa, nyt se voi heittää naamarin pois ja pyrkiä väkivaltarauhaan. Mutta meilläkin käytettiin sopimusrauha-sanaa enää vain arkaillen. Niillä miehillä, jotka tähän asti olivat julistaneet näitä aatteita ja väittäneet oikeus- ja sopimusrauhan toteuttamista hyvin mahdolliseksi ja helposti saavutettavaksi, ei ollut siveellistä voimaa nyt selvin sanoin ilmoittaa, että he olivat erehtyneet vihollisen tarkoitusperistä ja siten johtaneet kansaa harhaan ja samalla myös onnettomuuteen. Osa heistä ei epäsaksalaisessa ajatustavassaan arkaillut puhua Wilsonin 14 pykälään perustuvasta rauhasta, kuin olisi ollut kysymys oikeusrauhasta. Näin alas olimme jo vaipuneet. He yllyttivät räikeästi minua vastaan: minä olin liian hätäisellä aselepotarjouksellani aikaansaanut uuden onnettomuuden, samoin kuin ennen olin ehkäissyt rauhan saavuttamisen kohtuuttomuudellani. Näin he käänsivät kansan ja armeijan vihan minua vastaan. Jos kaikki ne, jotka ennen puhuivat vain sovintorauhasta, olisivat kertoneet sodasta ja tappion kauhuista, jos he olisivat auttaneet minua nostattamaan kansan viimeisiä voimia myöten ja säilyttämään sitä henkisesti sotakuntoisena, niin ei minun nyt olisi tarvinnut pyytää aselepoa. Kerran tämäkin on käyvä selväksi.

Lokakuun 12:ntena lähetettiin toinen nootti Amerikkaan:

IX.

Taistelu, joka syyskuun lopulla oli syttynyt länsirintamalla, oli sillä välin jatkunut. Vihollisen valtavien ponnistusten tarkoituksena oli murtaa kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmäin rintama Gentin ja Maubeugen suunnalla ja samoin Saksan kruununprinssin ja v. Gallwitzin armeijaryhmäin sisemmät siivet Argonnien molemmin puolin Charlevillen--Sedanin suunnalla. Sama pyrkimys oli ollut pohjana kaikissa ententen hyökkäyksissä syksystä 1915 lähtien. Tähän asti ne olivat rauenneet vihollisen uupumukseen ja meidän vastustusvoimaamme. Nyt me olimme heikontuneet, ja tuon tuostakin petti toinen tai toinen divisioona. Piileskelijäin lukumäärä rintaman takana kasvoi peloittavasti. Tiedonantotoimistot, joiden tuli valvoa yksityisten joukko-osastojen käytöstä, eivät enää riittäneet. Ne, jotka eturiveissä taistelivat, olivat sankareita. Heitä oli vain alueen laajuuden vuoksi liian harvassa. He tunsivat olevansa yksin. Upseeriin suuntautuivat miesten katseet, hänen hartioilleen kuormittui taistelun paino. Hän sai uskollistensa kanssa aikaan urheuden ihmetöitä. Rykmentin-, brigaadin-, vieläpä divisioonankomentajat upseeriensa ja harvojen sotamiestensä, usein kirjuriensa ja sotilaspalvelijainsa avulla palauttivat henkilökohtaisesti aseman entiselleen. He estivät suuresti ylivoimaisen, vaikkakaan ei enää taisteluintoisen vihollisen murron. Voimme olla ylpeitä noista miehistä, jotka suorittivat sankaritöitä. Mutta meidän mieshukkamme oli suuri. Paras osa jäi veriselle tappotantereelle. Osassa pataljooniamme oli enää vain kaksi komppaniaa. Ylin armeijanjohto lakkautti lomallelaskemisen. Suurten kuljetusvaikeuksien vuoksi täytyi kotimaassa olevien lomallelaskettujen toistaiseksi jäädä sinne. He viivyttelivät siellä kauemmin kuin oli suotavaa. Kohtalokkaina marraskuun päivinä olisi Saksassa saanut olla vain harvoja lomallelaskettuja. Valitettavasti ei asianlaita ollut niin.

Divisioonille voitiin myöntää yhä lyhempi aika lepoa ja sotilastarpeittensa ja vaatetuksensa kuntoonpanemista varten. Hyviä joukkoja käytettiin enemmän kuin epäluotettavia. Siitäkin oli vahingollisia seurauksia. Ne eivät voineet ymmärtää, miksi niiden piti niin usein sulkea aukot. Niiden taisteluinto laimeni. Ponnistukset kävivät yhä suuremmiksi, voimat hupenivat. Oli äärettömän vaikeaa saada aukot täytetyksi ja lujittaa heikkoja kohtia. Yhä useammin sattui, että toisen linjan divisioonia täytyi viedä kiireesti taisteluun ja osastot joutuivat sekaisin.

Johtajien hermojännitys rintamalla kasvoi yhä, mutta raskasta taakkaa kantaessaankin he säilyttivät kyvyn arvostella selkeästi isänmaan hätää ja uljaan sankarimielensä. Sitä ei mikään voinut murtaa.

4:s armeija, joka pysytti oikean sivustansa Yserin varrella Diksmuiden alapuolella ja vasemman sivustansa Armentièresin luona, työnnettiin alituisin taisteluin lokakuun alussa Roulersia ja Meniniä kohti. Syntyi joukko paikallisia kahakoita, jotka eivät johtaneet tulokseen. Lokakuun 14:ntenä vihollinen uudisti hyökkäyksensä. Roulersin suunnalla se pääsi etenemään vielä kaupungin toisellekin puolelle. Myös Kortemark menetettiin. Sitävastoin se Meninin suunnalla jaksoi tunkeutua vain vähän matkaa eteenpäin. Wervickin luona se lyötiin takaisin. Myös lokak. 15:s toi viholliselle paikallisia voittoja, jotka pakottivat armeijan peräytymään linjalle Diksmuide--Torhout--Ingelmunster--Kortrik. 4:nnen armeijan divisioonilla oli vähäinen miesluku. Syynä siihen, ettei vihollinen saanut suurempaa voittoa, saattoi 4:nnen armeijan erinomaisen johdon ohella olla vain se, ettei vastustaja enää tuntenut taistelunhalua. 4:ttä armeijaa komensi yhä vielä kenraali Sixt v. Arnim. Hänen esikunnanpäällikkönsä oli nyt majuri Humser, lahjakas soturiluonne.

4:nnen armeijan tilanne oli sillävälin jännittynyt niin, että ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää toistaiseksi siirtää se vihollisesta kauemmaksi ja lyhentää sen rintamaa. Se sai käskyn vetäytyä Hermann-asemiin kanavan taa Eecloon kohdalla ja Lysin taa. Tämän liikkeen kautta luovuttiin Flanderin rannikosta. Sukellusveneiden tukikohta oli sillävälin siirretty muualle. 4:nnen armeijan liikkeitä suoritettiin paraikaa lokakuun 17:ntenä, jolloin minä taas matkustin Berliiniin neuvottelemaan sillävälin saapuneen Wilsonin toisen nootin johdosta.

17:s armeija oli saanut kestää vaikeita päiviä vihollisen murtauduttua lävitse Cambrain luona syyskuun 27:ntenä. Lokakuun 8:nteen asti jatkui kiivaita taisteluja Cambrain kummallakin puolen vaihtelevalla onnella, kaupunki pysyi meidän hallussamme. 2:nen armeija ei taistellut yhtä hyvällä menestyksellä; se työnnettiin lokakuun ensi päivinä yhä enemmän Le Catelet'ta kohti. Bohainia kohti pääsi vihollinen etenemään. Armeija veti mukanaan vaikeissa oloissa taistelevan 18:nnen armeijan oikean sivustan. Lokak. 8:ntena kohtasi sitä jälleen uusi ankara isku Le Catelet'n seudulla ja siitä etelään ja työnsi sitä taas taaksepäin. Ylin armeijanjohto oli pakotettu siirtämään 2:sen armeijan lokakuun 9:nnen vastaisena yönä Hermann-asemiin, siltä kun puuttui reservijoukkoja. Tätä liikettä täytyi 17:nnen armeijan seurata vasemmalla siivellään ja keskustallaan Cambrain ja Valenciennesin puoliväliin asti, jota vastoin sen oikea sivusta toistaiseksi sijoitettiin Douain länsipuolelle lähelle kaupunkia. 18:nnen armeijan täytyi samoin kuin 2:senkin peräytyä Hermann-asemiin. Se voi jättää vasemman siipensä La Fèren luo.

Raskaalta tuntui siirtää 2:nen ja 18:s armeija Hermann-asemiin, joiden varustaminen oli vielä kesken. Olin toivonut, että armeijat jaksaisivat kauemmin pysyä Siegfried-asemissa. Tosin oli meidät useissa kohdin St. Quentinin pohjoispuolella tungettu niistä vähitellen pois jo lokakuun alkupäivien taisteluissa, mutta suurimman osan rintamaa olimme kuitenkin säilyttäneet näissä asemissa. Kesken oli myös Hermann-asemien edessä olevan alueen tyhjennystyöt.

Perääntymisliikkeet sujuivat hyvin. Vihollinen hyökkäsi jo lokak. 10:ntenä uusia asemia vastaan, mutta työnnettiin takaisin. Lokak. 11:nenä se saavutti Cambrain koillispuolella taistellessaan 18:tta armeijaa vastaan paikallista menestystä, joka kuitenkin tehtiin mitättömäksi. Seuraavina päivinä lokak. 17:nteen asti oli uusia taisteluja 2:sta ja 18:tta armeijaa vastaan, joista me yleensä suoriuduimme menestyksellä.

4:nnen armeijan siirrosta Lysin taakse seurasi välttämättä myös 6:nnen ja 17:nnen armeijan siirtyminen Schelden taakse Hermann-asemiin. 6:s armeija oli lokak. 17:ntenä vielä Lillen länsipuolella, yöllä 18:tta vasten piti sen luopua kaupungista. Tähän liikkeeseen täytyi kauempana etelässä olevan 17:nnen armeijan oikean siiven ja myöhemmin koko armeijan yhtyä.

Hermann-asemiin perääntyminen edellytti von Boehnin armeijaryhmän lakkauttamista. Se oli käynyt liian kapeaksi eikä voinut enää saada aikaan tarpeellista voimien tasoitusta. 2:nen armeija joutui nyt Ruppreehtin armeijaryhmään, 18:s armeija Saksan kruununprinssin armeijaryhmään. Siellä oli 9:s armeija liittynyt 7:nteen armeijaan. Täälläkään ei selkäpuolen kulkuyhteyden vuoksi ollut tilaa erikoiselle armeijalle. Kenraali v. Carlowitz tuli 2:sen armeijan ylikomentajaksi, jotavastoin kenraali v. der Marwitz sai Verdunin edustalla olevan 5:nnen armeijan. Hänen esikunnanpäällikökseen tuli minun tähänastinen apulaiseni yliluutnantti Wetzell. Kenraali v. Gallwitzille oli muodostettu erikoinen armeijaryhmänkomento. Täälläkin oli osoittautunut haitalliseksi, että armeijanpäällikkyyteen oli yhdistetty armeijaryhmänkomento.

Voimainsäästämisen välttämättömyys pakotti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän vielä syyskuun lopulla luopumaan Laffaux'n mutkasta, joka nytkin nieli paljon voimia, ja vetäytymään Oisen--Aisnen kanavan takana oleviin asemiin, joihin me olimme asettuneet 1917, lokakuun 22:sen onnettoman taistelun jälkeen.

Lokakuun 2:sena peräytyivät 7:nnen armeijan vasen sivusta ja 1:sen armeijan oikea sivusta suunnitelman mukaan niihin asemiin, joissa oli oltu ennen toukokuun 27:ntenä 1918 alkanutta rynnäkköä. Valitettavasti antautui vielä ennen tämän liikkeen suoritusta yksi divisioona vastoin kaikkea odotusta taisteluun Fismesin koillispuolella olevilla ylängöillä. 7:nnen armeijan keskusta piti puoliaan Chemin des Damesissa, jota vastaan vihollinen suuntasi hyökkäyksiään tuloksetta.

Puolustustaistelu Champagnessa ja Maasin varrella Argonnien kummallakin puolella kehittyi edullisesti huolimatta vihollisen suunnattomasta ylivoimasta juuri näillä taistelutantereilla. Se oli huomattavasti suurempi kuin molempien pohjoisten armeijaryhmäin rintaman edessä. Täällä osoitti johto erikoista rauhallisuutta ja etevää harkintaa. Vihollinen pääsi vain hitaasti etenemään.

Jatkuvat kiivaat rynnistykset 1:sen armeijan vasenta siipeä ja 3:tta armeijaa vastaan kypsyttivät Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä lokakuun alkupäivinä vakaumuksen, että taistelu oli keskeytettävä ja peräydyttävä kauttaaltaan Hunding--Brunhild-asemiin, siis linjalle Laon--Marie--Sissonne--Aisne Rethelistä ylöspäin Grandprèhen asti. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa uusia lisävoimia tälle armeijaryhmälle, joka käytteli voimiaan ylen säästeliäästi. Molemmat pohjoiset armeijaryhmät nielivät liian paljon. Ylin armeijanjohto hyväksyi liikkeen, joka suoritettiin suunnitelman mukaisesti lokakuun 13:nteen mennessä.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä aloitti joukkojemme siirron Reimsin edustalla Suippesin takana lokakuun ensimmäisinä päivinä. Lokak. 10:nnen ja 11:nnen välisenä yönä jätettiin koko rintama Chemin des Damesista Argonneihin asti. Sitä ennen oli 3:s armeija torjunut voimakkaat vihollisen hyökkäykset. Lokakuun 13:nnen aamulla seisoivat 7:s, 3:s ja 1:nen armeija puolustusvalmiina uusissa, hyvin varustetuissa asemissa; edessä olevan alueen tyhjentäminen oli jotakuinkin suoritettu. Molempien viimemainittujen armeijain puolustustaistelut syyskuun lopulla ja lokakuun alussa menestyivät täydellisesti, jopa loistavasti, niin että johto ja joukot voivat ylpeydellä muistella niitä. Armeijain ylipäälliköt v. Einem ja v. Mudra ja heidän esikunnanpäällikkönsä v. Klewitz ja Hasse olivat taas tehneet unohtumattoman ansiokasta työtä.

Vihollinen seurasi tuimasti Saksan kruununprinssin perääntyvää armeijaryhmää Oisen ja Aisnen välillä; täällä sukeutui hyvin pian ankaria kamppailuja uusista asemistamme. Aisnen mutkassa Rethelin suunnalla tunkeutui vihollinen varovammin eteenpäin. Sitävastoin se koetti kohta saada haltuunsa Aisnen polvekkeen Vouziersin ja Grandprèn välillä, mikä ei aluksi onnistunut. Amerikkalaisten puserrus 5:ttä armeijaa vastaan Airen laaksossa Maasin länsipuolella oli käynyt ylen vahvaksi. Taistelu laajeni myös Maasin itärannalle. Huolimatta äärettömästä ylivoimastaan päälukuun nähden raukesivat nuorten amerikkalaisten joukkojen rynnistykset; ne kärsivät mitä suurimpia tappioita. Syyskuun 26:ntena saavuttamastaan voitosta ne saivat kiittää vain sitä, että yksi saksalainen reservidivisioona ei tehnyt tehtäväänsä, ja että niiden ryntäys toisessa paikassa kohdistui urhoolliseen, mutta taisteluissa lopen uupuneeseen divisioonaan, joka oli asetettu hyvin pitkälle rintamalle.

Toistaiseksi ei ollut odotettavissa hyökkäystä Michel-asemia ja herttua Albrechtin armeijaryhmää vastaan.

Tilanne lokakuun 17:ntenä oli siis sellainen, että me olimme koko rintamalla Maasin länsipuolella perääntyneet selkäasemille. Oikealla sivustalla siirtyminen vielä oli kesken. Erikoisia vaikeuksia tuotti se, että armeija perääntyessään Hermann-, ja Hunding--Brunhild-asemiin menetti joukon laitoksia, jotka edistivät joukkojen mukavuutta. Niin menetimme etenkin syöpäläistenhävitysasemia, mikä vaikutti erittäin häiritsevästi. Ylin armeijanjohto odotti hyökkäyksien jatkumista Gentin ja Maubeugen suunnalla Oisen ja Aisnen välillä ja ylisen Aisnen ja Maasin välillä ja niiden laajenemista Maasin oikealle rannalle. Olin jo valmistautunut siihen, että saisimme kärsiä suurta voimain- ja hermojenkulutusta. Useissa kohdin olimme taistelleet menestyksellä, toisissa oli vihollisen täytynyt tyytyä hyvin vähiin tuloksiin huolimatta suuresta ylivoimastaan. Odotettavissa olevien vastaisten taistelujen tulos riippui ratkaisevasti joukkojen sisäisestä kunnosta. Joka mies täytyi pysyttää rintamalla ja saada todellisen taisteluinnon läpitunkemaksi. Aselepotarjouksen aikaansaama vaikutus ei ollut suotuisa, väsymys sotaan oli kasvanut. Vastapainoksi kaivattiin kotimaasta voimakasta herätystä. Mutta siellä oli kaikki valistustyö seisahtunut. Kuulin paljon valitettavan tätä armeijassa. Kotimaan ja hallituksen täytyi lopultakin ilmaista, oliko niillä vielä halua taisteluun; vain siten voi toivoa armeijan hengen voimistuvan. Ne käskyt ja selitykset, joita Spaasta lähetettiin joukoille, eivät yksin riittäneet. Kotimaan ja armeijan yhteenkuuluvaisuus tuntui noina päivinä selvemmin kuin milloinkaan. Armeija tahtoi saada selvyyttä siitä, mitä se saattoi odottaa kotimaalta.

Uusien asemien takana olevan seudun tyhjentämistä jatkettiin innokkaasti. Kuljetustilanne rautateillä oli edelleen hyvin jännittävä. Suunnattomat määrät sotatarpeita oli vietävä pois. Tämä vaatisi viikkoja ja kuukausia. Erikoista painoa panin ratojen ja siltojen perinpohjaisen hävittämisen valmisteluihin, ne kun suoranaisesti vaikuttivat sotaliikkeisiin. Kaikki omat varastot oli vietävä Saksaan asti. Keskustelin usein esikunnanpäällikköjen kanssa tyhjentämis- ja hävittämisseikoista. Asukkaita säästimme niin paljon kuin suinkin, kuten olemme aina tehneet. Tästä ovat maan asukkaat antaneet todistuksia. Tosin he pyysivät, ettei heidän tarvitsisi julkisesti todistaa meidän hyväksemme. He pelkäsivät Pariisissa vallitsevaa mielialaa. Myöskin puolueeton komissioni lähti Brüsselistä rintamalle, se kertoi meidän huolenpidostamme, mutta myös vihollisen tykistön ja lentäjien hävityksistä. -- Se, mitä asujamisto sai kärsiä, johtui sotatilanteesta, ei meidän sodankäynnistämme, joka oli tahratonta. Mutta entente tarvitsi syytöksiä meitä vastaan johtaakseen Wilsonia yhä enemmän omien päämääriensä piiriin.

Kauempana takana varustettiin innokkaasti Antwerpenin--Maasin asemia. Pitkin Saksan rajaa tutkitutin uuden peräytymislinjan.

Italian rintamalla oli rauhallista. Puhuttiin tulossa olevasta ententen hyökkäyksestä. Se herätti hyvin suurta huolta; itävalta-unkarilaiset joukot Serbiassa olivat taistelleet sangen huonosti.

Balkanilla olivat olot kehittyneet yhä meille epäedullisesti; Bulgaaria oli antautunut ympärysvalloille.

Sukellusveneiden tukikohta, joka oli ollut Cattarossa, siirrettiin Polaan.

Serbiassa oli kenraali v. Kövesc tullut Unkaria suojaavien joukkojen päälliköksi. Hänen komennossaan olivat ne joukot, jotka olivat Albaniasta perääntyneet kenraali v. Pflanzer-Baltinin johdolla Montenegroon sekä Moravan varrella olevat keskusvaltain joukot. Viimeksimainitut kuuluivat 11:nnen armeijan ylikomennon alle, jonka johtajana oli kenraali v. Steuben. Kenraali v. Kövescillä oli vaikea tehtävä. Itävalta-unkarilaiset joukot eivät olleet taistelukuntoisia, saksalaisissa joukoissa oli vain vanhempia ikäluokkia, ja niissä oli pieni miesluku. Alppijoukko oli taistelujen uuvuttama.

Itävalta-unkarilaisten joukkojen tuli Moravan laaksossa Nishin eteläpuolella suojata saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain kerääntymistä rintamaan. Ne eivät taistelleet hyvin. Lokakuun 12:ntena oli joukkojen keskityskohhta siirrettävä taaksepäin kaupungin pohjoispuolella oleville kukkuloille. Jatkuva perääntyminen saattoi käydä välttämättömäksi. Lokakuun §6:ntena olimme jo Aleksinacin pohjoispuolella olevilla harjuilla Moravan kummallakin puolella. Ne saksalaiset joukot, jotka olivat perääntyneet Mitrovitsan kautta, olivat läntisen Moravan pohjoispuolella päässeet yhtymään.

Sofian kautta peräytyneet joukko-osastot olivat edelleen siirtyneet Lom-Palankaan, siirtyäkseen täältä Tonavan yli. Ranskalaiset divisioonat seurasivat kintereillä. Ne saapuivat Tonavalle lokak. 17:nnen tienoilla. Levottomuus Romaaniassa kasvoi.

Scholtzin ylikomento oli siirretty Romaaniaan. Sen tuli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin määräysten mukaan suojella Tonavaa. Kaukaasiasta ja Ukrainasta lähetetyt apujoukot olivat tulossa.

Asema Serbiassa ja Tonavalla ei siis ollut turvattu, mutta ei vielä myöskään luhistumaisillaan.

Adrianopolin luona ja Maritsan alajuoksulla oli jo englantilaisia joukkoja. Turkkilainen rajavartiasto oli siellä erittäin heikko. Konstantinopolissa olevat saksalaiset joukot ja virastot valmistuivat lähtemään laivoilla kaupungista Odessaan, jos entente hyökkäisi.

Tätä sotilaallista yleistilannetta oli minun pidettävä silmällä määrätessäni asenteeni Wilsonin toiseen noottiin.

X.

Vastatessaan meidän toiseen noottiimme ei Wilson antanut meille mitään; hän ei myöskään sanonut, asettuiko entente noiden 14 pykälän kannalle. Hän vaati sukellussodan lopettamista, esitti meidän sodankäyntimme länsirintamalla kansainvälistä oikeutta loukkaavaksi ja sekaantui jälleen epäselvin sanoin syvälle meidän sisäpoliittiseen elämäämme. Minkäänlainen epätietoisuus vihollistemme tarkoituksista ja Clemenceaun ja Lloyd Georgen vaikutuksen määräävyydestä ei enää ollut mahdollinen. Wilson ei halunnut vastustaa Ranskan ja Englannin pitkälle meneviä vaatimuksia. Me olimme raskaan ratkaisun edessä. Meidän oli nyt selvästi ja yksinkertaisesti päättäminen, tahdoimmeko antautua ententen armoille tai pitikö hallituksen nostattaa kansa viimeiseen epätoivon kamppailuun. Meidän täytyi vastata noottiin arvokkaasti ja lujasti, meidän oli vielä kerran tehostettava rehellistä pyrkimystämme aselepoon, mutta samalla oli meidän lämpimästi puolustettava urhoollisen armeijamme kunniaa. Sukellussodan tarjoamaa asetta emme saaneet heittää kädestämme. Sillä olisimme jo astuneet antautumisen tielle.

Nootin johdosta neuvoteltiin sotakabinetin istunnossa lokakuun 17:ntenä Berliinissä. Eversti Heye ja minä olimme läsnä. Olin pyytänyt myös kenraali Hoffmannin saapumaan sinne. Rintamalla taisteli 18:s armeija tänä päivänä ankaraa taistelua.

Valtakunnankansleri asetti jälleen eri kysymyksiä ja esitti aluksi minuun kääntyen suunnilleen seuraavaa: Wilsonilta oli saapunut uusi nootti, joka sisälsi lisäyksiä hänen vaatimuksiinsa. Wilson oli ilmeisesti ulkoapäin tulevien vaikutusten johdosta joutunut vaikeaan asemaan. Hän näytti toivovan, että me suostuisimme jatkamaan neuvotteluja ja toivoi meidän voittavan sotaan-yllyttäjien vastustuksen. Ennenkuin noottiin voitiin vastata oli selvitettävä, mitä Saksan sotilaallinen asema vaati.

Minulla oli toinen käsitys vihollistemme ajatustavasta. Minä näin nyt yksinomaan vihollisen tuhoamishalun uhkaavan meitä.

Niihin moniin kysymyksiin, joita minulle tehtiin, asetuin periaatteessa seuraavalle kannalle:

"Minulle on jo aikaisemmin esitetty joukko kysymyksiä, joihin on aivan mahdotonta vastata tarkalleen. Sota ei ole matemaattinen tehtävä. Sodassa tulee eteemme joukoittain todennäköisyyksiä ja epätodennäköisyyksiä. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu. Kun me elokuussa 1914 tulimme Itä-Preussiin ja annoimme määräykset Tannenbergin taisteluun, ei kukaan tiennyt, kuinka kävisi, marssisiko Rennenkampf vai ei. Hän ei marssinut, ja voitto saavutettiin. Sodankäynti riippuu sotaonnesta. Ehkä Saksakin saa sen takaisin.

"Voin sanoa teille vain vakaumukseni. Vastuunalaisuuden siitä, mitä sanon, kannan ja olen sitä kantanut neljä pitkää, raskasta vuotta."

Lähemmin punnittiin kysymystä, voisiko siirtämällä kaikki divisioonat idästä länteen, tai ainakin osan niistä, vahvistaa länsirintaman niin lujaksi, että se voisi kestää pitemmän ajan. Tätä varten täytyi minun tietää, mitä ylin armeijanjohto saattoi saada idästä. Hallituksen oli siksi vastattava minun kysymyksiini bolshevismin vaarasta ja Ukrainan merkityksestä meille. Jos hallituksen kanta oli toinen kuin helmikuussa, niin täytyi sen ilmaista se. Meillä oli nyt idässä -- Venäjällä ja Romaaniassa -- 26 divisioonaa, joissa oli vain 35 vuotta vanhempia ikäluokkia. Pataljoonain miesluku oli pieni. Liettuassa oli siihen aikaan yksi sotamies 18 neliökilometriä kohti. Sitä vastoin oli lännessä 185 divisioonaa. Useita oli täytynyt hajoittaa. Ne divisioonat, jotka oli äskettäin tuotu idästä länteen, eivät olleet uusissa oloissa tehneet tehtäväänsä hyvin. Kuulin niistä hyvin epäedullisia arvosteluja. Huolimatta suuresta väenpuutteesta otettiin idän joukoista saatu lisäys usein sangen vastahakoisesti vastaan. Se toi mukanaan huonoa henkeä ja vaikutti haitallisesti tovereihin. Kenraali Hoffmannin kertomusten mukaan olivat ne viettelykset, joiden alaisina idän joukot olivat, juutalaiskauppiaiden harjoittaman lahjomistoiminnan ja bolshevikkipropagandan vuoksi -- jälkimäistä levisi myös kotimaasta käsin -- turmelleet näiden henkeä. Kuinka syvältä maaperää oli muokattu, selvisi vasta marraskuun alussa. Kenraalin käsitys idässä olleiden divisioonain käyttökelpoisuudesta vastasi minun saamiani kokemuksia. Näiden divisioonain avulla emme sotatilanteessa saisi aikaan sellaista muutosta, että vihollinen taipuisi rauhaan. Niillä ei ollut sitä taistelutarmoa, jota lännessä tarvittiin. Kaikkiin idän tehtäviin, myös neuvostojoukkojen hyökkäyksen torjumiseen, näyttivät ne tähän aikaan vielä olevan täysin kykeneviä.

Meidän sulkumme bolshevikkeja vastaan oli jo nyt hyvin ohut ja tuskin enää riittävä. Kenraali Hoffmann ja minä ilmoitimme bolshevismivaaran hyvin suureksi ja pidimme tätä rajaketjua välttämättömänä.

Hallitus semmoisenaan ei näyttänyt asettuvan millekään varmalle periaatteelliselle kannalle bolshevismiin nähden. Se ei nytkään lausunut mielipidettään selvästi ja määrätysti. Se oli valtakunnan sotaoikeuden presidentin kenraali v. Lynckerin vastalauseesta huolimatta vapauttanut Liebknechtin kuritushuoneesta; se oli edelleen pelkkänä katselijana, kun herra Joffe Berliinissä jakeli rahoja ja kirjasia ja valmisti vallankumousta. Meidän varoituksemme, myös rajamaiden ylikomennon, olivat kaikuneet kuuroille korville. Kenraali Hoffmann näyttää suhteensa kautta herra Solfiin näinä päivinä saaneen avatuksi vihdoinkin muutamain hallituksen jäsenten silmät. Enemmistösosialistit puolueena tunnustivat bolshevismin suuren vaaran. Mutta kun "Vorwärts" toisaalta varoitti siitä, edisti se sitä toisaalta pysyvästi arvovaltaa vastaan tähdätyillä hyökkäyksillään ja luokkavihan lietsonnallaan. Lokakuun lopulla karkoitettiin Joffe lopultakin. Näin jouduimme uudelleen sotatilaan Venäjän kanssa. Suojaustoimenpiteiden välttämättömyys bolshevikkeja vastaan sai tämän vuoksi vankan perustan.

Istunnossa viittasin myös itärintaman ylipäällikön alueen äärettömään sotataloudelliseen merkitykseen.

Kysymystä, oliko Ukraina tyhjennettävä, ei voitu ratkaista, kun ei mihinkään alustaviin keskusteluihin ollut vielä ryhdytty. Kädenkäänteessä ei tätä kysymystä juuri käynyt päättäminen. Kreivi Roedern oli valmis jättämään Ukrainan. Siviiliväestö hyötyi siitä liian vähän.

Valtiosihteeri Solf tehosti Ukrainan suurta merkitystä, hän tahtoi pitää sen miehitettynä inhimillisyyssyistäkin. Tässä minä asetin määrääväksi: mitä Saksan hyöty vaatii?

Valtiosihteeri v. Waldow ei luonut asiaan suurempaa selvyyttä. Mutta selvyyteen meidän lopultakin täytyi päästä. Minä tein valtakunnankanslerille pyynnön, että kysymys otettaisiin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ylin armeijanjohto lähetti yksissä neuvoin hallituksen kanssa joukkoja Ukrainaan, koska se piti tätä sisimmästä vakaumuksestaan välttämättömänä ei yksin bolshevismivaaran, vaan myös neliliiton elintarvehankinnan vuoksi. Itävalta-Unkari oli kesän yli pysytellyt hengissä Ukrainan avulla. Meille Ukraina oli antanut karjaa, hevosia ja useita raaka-ainelajeja, joskaan ei viljaa niin paljoa kuin olimme toivoneet. Sotaa käytiin vielä; Romaaniassa oli tullut täydellinen kato. Varhaispuinnin avulla olimme jälleen eläneet etukäteisviljalla. Me ja muut neliliiton valtiot voimme ainoastaan Ukrainasta saada ne elintarvelisäykset, jotka meille oli ehdottomasti tarpeen. Ilman niitä me olisimme keväällä 1919 joutuneet pahaan pulaan. Hallitus ei enää syksyllä 1918 tutkinut kysymystä, mikä arvo Ukrainalla on. Jos me nyt olisimme ryhtyneet tyhjentämään maata, mikä olisi vaatinut hyvin pitkän ajan, niin olisimme vähitellen saaneet kokoon kymmenen divisioonaa, jotka eivät olleet taistelukuntoisia. Edut eivät olisi korvanneet haittoja, joita tämän kautta olisimme hankkineet itsellemme.

Olen vakuutettu, ettei idässä käytetyissä joukoissa ollut yhtään miestä liikaa.

Neuvottelussa ryhdyimme nyt selvittämään tärkeintä kysymystä: mitä voi ja tahtoo kotimaa uhrata armeijan hyväksi? Tästä riippui kaikki muu. Olin toivonut, että hallituksen keskuudessa oltaisiin selvillä tästä. Mutta niin ei ollut laita. Uusi sotaministeri antoi minulle parempia toiveita varaväkikysymyksessä kuin minulla tähän asti oli ollut. Hän uskoi voitavan saada 60,000 miestä. En voinut tarkastaa, oliko luku paikkansapitävä. Minuun teki erittäin syvän vaikutuksen, että käytettäväkseni annettiin heti 60,000-70,000 miestä kotimaan sotavoimista. Miksi ei niitä annettu aikaisemmin? Sanoin: jos nyt saan luvatun lisävoiman, niin katson luottamuksella tulevaisuuteen. Mutta sen täytyy tapahtua pian. Ministeri lupasi olla hukkaamatta päivääkään.

Siirryin sitten esityksessäni armeijassa ja kotimaassa vallitsevaan henkeen ja mielialaan, lausuin siitä samaa, mitä niin usein tässä teoksessa olen maininnut. Tehostin sitä, että sotajoukko juuri nyt tarvitsi tukea.

Valtakunnankanslerin toivomuksesta tuli kolmen läsnäolevan parlamentaarisen valtiosihteerin lausua mielipiteensä mielialasta.

Valtiosihteeri Gröber ei vastannut välittömästi tähän kysymykseen.

Valtiosihteeri Scheidemann teki mielipiteestään selkoa hyvin vakavasti. Hän oli kyllä valmis uskomaan, että voimme saada liikekannalle vielä satojatuhansia miehiä, mutta petytään, jos luullaan noiden satojentuhansien parantavan armeijan henkeä. "Työmiehet tulevat yhä enemmän siihen sanomaan: mieluummin kauhea loppu kuin loppumaton kauhu". Valtiosihteeri Scheidemann selitti tämän niin valitettavan mielialan johtuvan elintarvepulasta, jonka hän yhdisti vaunujen puutteeseen. Lupasin heti ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin tämän puutteen poistamiseksi, mikäli se minulle oli mahdollista. Muuten sisälsi hänen lausuntonsa raskaan syytöksen hallitustamme vastaan. Se oli antanut 1914 vuoden hengen kokonaan turmeltua. Valtiosihteeri Scheidemannin sanat sisälsivät sen politiikan vararikkotuomion, jota valtiokansleri ja enemmistöpuolueet sisäpolitiikassaan olivat noudattaneet.

Valtiosihteeri Haussmann uskoi, että vetoaminen kansaan vaikuttaisi voimakkaasti.

Valtiosihteeri Erzberger oli poissa. Hän oli näinä päivinä menettänyt poikansa, joka myös tahtoi palvella isänmaatansa.

Varakansleri v. Payer ei pitänyt mielialaa niin huolestuttavana kuin valtiosihteeri Scheidemann; hän lausui aivan minun mielipiteitteni mukaisesti jokseenkin seuraavaa:

"Kun Wilsonin toinen nootti saapui, luhistui mieliala kokonaan, ja havaittiin, että oli kysymys elämästä, mutta tämäkin mieliala vaihtui toiseksi. Huomattiin, että meidät aiottiin kansakuntana ennen kaikkea taloudellisestikin tuhota. Nyt harkitsee jokainen, onko meidän sitä siedettävä. Jos me sanomme ihmisille: on vieläkin yksi mahdollisuus, jos kestätte loppuun asti. Mutta jos ette kykene enää paria viikkoa kestämään, niin saatte valmistua siihen, että Saksa puolittain pyyhkäistään pois kansakuntien joukosta. Teidät kuormitetaan sotakorvauksilla, jotka musertavat meidät -- silloin voisi ehkä saada kansan vielä nousemaan.

"Jos meidän onnistuu laatia nootti, josta kansa tulee vakuutetuksi, että vaikka olemmekin vaikeassa asemassa, emme saa heittää kirvestä kaivoon -- silloin ei vielä kaikki ole hukassa."

Valtiosihteeri Friedberg puhui samaan suuntaan ja arveli: "Joka tapauksessa on toimittava nopeasti."

Täyteväen ohella oli vielä kysymys henkisestä joustavuudesta, ja siitä riippui kaikki; miksi herrat, jotka tämän tunsivat, eivät ole aikaisemmin siihen vedonneet? Tämä on minulle selvittämätön, onneton arvoitus.

Suuresta sotilaallisesta tilanteesta en voinut sanoa mitään uutta. Toistin länsirintamasta lokakuun 10:ntenä antamani lausunnon: "Länsirintaman murtumista pidän mahdollisena, mutta en todennäköisenä. Jos vetoatte omaantuntooni, voin ainoastaan vastata: en pelkää sitä."

Muutos pahempaan päin oli aina mahdollinen. Mitään yllätystä eivät viime taistelut olleet tuoneet. Rintama ei kestänyt paremmin eikä huonommin kuin tähän asti. Meidän joukkomme suorittivat sen, mitä ylin armeijanjohto oli niiltä odottanut. Mutta minusta näytti vihollisen hyökkäysvoima vähenevän.

Neuvottelut Wilsonin kanssa eivät tähän mennessä olleet johtaneet mihinkään tulokseen. Me olimme joka suhteessa vapaat tekemään päätöksiä, voimme jatkaa neuvotteluja tai katkaista ne. Kumpaankin suuntaan oli meillä vapaat kädet. Onko rikos varustautua taisteluun, kun mitä vilpittömimmin tahtoo rauhaa eikä saa sitä? Onko rikos luopua sovinnosta, johon rehellisesti on pyrkinyt, jos vastustaja vaatii enemmän kuin voidaan antaa? Onko miltään taholta moitittu Trotskia epälojaalisesta menettelystä, kun hän helmikuun alussa ei allekirjoittanut rauhaa? Meidän rehellistä rauhanrakkauttamme ei kukaan voinut epäillä. Toisaalta oli meillä täysi oikeus puolustaa elämäämme ja kunniaamme viimeiseen asti. Hallitus oli Saksan kansaa kohtaan velvollinen käyttämään kaikkia keinoja, jottei sen esiintyminen rehellisesti toivottuun sopimukseen ententen kanssa pyrittäessä olisi liian ponnetonta. Tämä oli yksinkertaisin järjen vaatimus; mitä voimakkaampia me sotilaallisesti olimme, sitä paremmat edellytykset meillä oli neuvotteluihin.

Lisäksi muuttui nyt taistelun jatkaminen velvollisuudeksi, jos emme tahtoneet antautua vihollisen armoille, jolta emme enää voineet odottaa mitään. Toiminta voi parantaa asemaamme, ei missään tapauksessa huonontaa. Sotajoukon parhaat ainekset, hyvin suuri osa kansaa odotti tätä.

Saksan kansa voi ja tahtoi suurimmaksi osaksi uhrata vielä viimeiset voimansa armeijalle. Hallituksen velvollisuus oli muuttaa tämä tahto teoiksi. Näin ajattelin ja ilmaisin ajatukseni. Puhuin samaan tapaan kuin valtakunnankansleri lokakuun 5:ntenä ja asetin harkinnanalaiseksi kansanedustaja Ebertin, sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan asettamisen johtavaan asemaan, jotta kansan vastustuskyky kohoaisi hänen vaikutuksestaan ja sodankäynti siten saisi uusia voimia. Yksissä neuvoin amiraali Scheerin kanssa pidin sukellussodasta luopumista mahdottomana. Se jäyti tuntuvasti koko ajan Englannin voimia. Pahemmin ei voisi heikkouttaan tunnustaa kuin heittämällä vihollisen käskystä aseen pois kädestään. Se nostaisi varmasti vihollisen ahneuden rajattomiin.

Valtiosihteeri Solf syytti minua nyt kannanmuutoksesta. Hämmästyin, sillä olihan hallituskin tahtonut jatkaa taistelua äärimäisessä tapauksessa. Ja jos minä nyt puhuin luottavaisemmin kuin ennen, niin voi valtiosihteeri vain iloita siitä, että saatoin arvostella tilannetta edullisemmaksi, se kun teki hänelle neuvottelut helpommaksi. Sitäpaitsi en ajatellut neuvottelujen keskeyttämistä heti, vaadin vain selvyyttä ajatuksiimme ja lopulliseen päämäärään nähden. Keskitin lausuntoni vielä kerran seuraaviin sanoihin:

"Yhä edelleen olen sitä mieltä, että meidän täytyy koettaa päästä aseleponeuvotteluihin, jos se suinkin on mahdollista. Mutta me saamme hyväksyä vain sellaiset aselepoehdot, jotka sallivat meidän järjestyksessä viedä pois joukkomme vallatulta alueelta. Tähän tarvitaan vähintään kaksi kolme kuukautta. Myöskään emme saa suostua mihinkään, mikä tekisi sotatoimien aloittamisen uudelleen mahdottomaksi. Nootin pohjalla täytyy olettaa, että juuri tämä on vihollisen tarkoitus. Ehtojen tarkoitus on tehdä meidät taistelukyvyttömiksi. Ennenkuin antaudumme mihinkään selvittelyihin, täytyy vihollisen ilmaista, mitkä sen ehdot oikeastaan ovat. Me emme tahdo tuota pikaa keskeyttää keskusteluja Wilsonin kanssa. Meidän täytyy päinvastoin esittää kysymys: sanokaa kerrankin, mitä meidän on tehtävä! Mutta jos haluatte loukata meidän kansallista kunniaamme, tehdä meidät taisteluun kykenemättömiksi, silloin vastaamme tietysti: ei! Tällä en luovu tähänastisesta kannastani."

Koskettelin sitten vielä niitä hävityksiä, joita me ententen tietojen mukaan peräytyessämme teimme.

"Olemme tunnollisesti tehneet kaikkemme rajoittaaksemme hävitykset siihen määrään, mitä sotilaalliset edut vaativat. Talojen jättäminen hävittämättä ei ole puolustettavaa. Majapaikoista koituu viholliselle suurta apua. Myöhemmin on vihollinen kuitenkin hävittänyt talot. Lillessä jätimme sähkövalon, vesijohdon, raitiotien ehjiksi, mutta hävitimme sähkölennättimen, puhelimen ja rautatien. Pahimpia ovat englantilaiset kanuunat ja lentäjät.

"Armeija ei ole edesvastuussa yksityisistä raaoista henkilöistä. Minä taistelen sellaista raakuutta vastaan. Pyydän tehostamaan tätä Wilsonille lähetettävässä nootissa, sillä armeijalla on oikeus siihen."

Tähän päättyi istunto. Valtiosihteerit Gröber ja Haussmann, jotka istuivat vieressäni, ilmaisivat ilonsa siitä, että olin rohkaissut heitä. Täynnä luottamusta lähdin takaisin Spaahan.

Istunnossa oli myös ollut puhetta katastroofista, jota ylin armeijanjohto muka oli syyskuun lopulla ja lokakuun alussa ennustellut. Kun muistin tässä yhteydessä valtiosihteeri Solfin väitteen, että olin muuttanut kantani, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran puhua majuri vapaaherra v. dem Buschen kanssa hänen selonteostaan lokakuun alussa. Nytkään hän ei voinut muuta kuin viitata muistiinpanoihinsa. Ei myöskään eversti v. Haeften milloinkaan ole puhunut siihen suuntaan.

Mieliala Berliinissä pysyi korkealla lokakuun 19:nnen keskipäivään asti. Silloin tuli käänne. En tunne tapahtumia lähemmin. Miksi valtiosihteerit, jotka olivat 17:ntenä puhuneet niin suurella luottamuksella, eivät vaatineet ryhtymistä toimeen? Tiesiväthän he, mistä oli kysymys! Ja kun valtiosihteeri Konrad Haussmann toukokuun 12:ntena 1919 myrskyisten suosionosoitusten keskeyttämänä lausui: "Jos meidän armeijamme, jos meidän työläisemme marraskuun 5:ntenä ja 9:ntenä olisivat tienneet, että rauha näyttäisi sellaiselta, niin armeijamme ei olisi heittänyt aseitaan, se olisi kestänyt loppuun asti" jää tämäkin minulle taas aivan käsittämättömäksi. Mitä tapahtui, oli odotettavissa lokakuun 17:ntenä. Tämä pysyy historian järkkymättömänä tosiasiana. Me olimme varoittaneet antautumisesta. Eihän tarvinnut muuta kuin asettua todellisuuden pohjalle. Täytyi vain lakata pettämästä itseään ja kansaa, täytyi tehdä päätös toimintaan ryhtymisestä, niinkuin ylin armeijanjohto oli tehnyt.

Lokak. 20:ntenä meille lähetettiin Spaahan uuden vastauksen luonnos. Sukellussodasta luovuttiin, astuttiin antautumisen tielle, joka vei kaikkiin onnettomiin seurauksiin. Kenraalisotamarsalkka ja minä viittasimme vielä tähän ja kohotimme vielä kerran varoittavan äänemme. Ehdotimme vetoamista kansaan. Me torjuimme kaiken osallisuuden tähän luonnokseen. Sotakabinetti oli kiihtynyt tästä. Syytä siihen en tiedä. Me olimme miehiä, joilla oli omat mielipiteet, ja kuljimme sitä tietä, jota pidimme oikeana ja jota aina olimme seuranneet.

Vastaus Wilsonille lähetettiin lokakuun 20:ntenä. Sukellussota uhrattiin. Tämä myönnytys Wilsonille koski mitä kipeimmin sotajoukkoon, etupäässä meriväkeen. Mielialan masennus meriväen kesken oli varmaan suunnaton. Kabinetti oli heittänyt kirveensä kaivoon.

Mikään ei muuttunut, vaikka valtakunnankansleri lokakuun 22:sena selitti: "Se, joka rehellisesti asettuu sopimusrauhan pohjalle, se on samalla sitoutunut siihen, ettei taistelutta taivu väkivaltaiseen rauhaan. Hallitus, joka ei tätä oivalla, ansaitsisi taistelevan ja työtätekevän kansan halveksimisen." Nämäkin sanat jäivät pelkiksi sanoiksi. Ei tehty mitään mielialan kohottamiseksi kotimaassa ja armeijassa. Prinssi Max lausui oman ja työtoveriensa tuomion.

Ainoastaan sotaministeri teki työtä täyteväen hankkimiseksi. Mutta tämäkin raukesi tyhjiin, osa täyteväestä ei enää tahtonut lähteä rintamalle. Hallitus taipui!

XI.

Lokakuun 23:ntena ja 24:ntenä saapui Wilsonin vastaus. Se oli oikea vastaus meidän ponnettomuuteemme. Hän lausui nyt selvästi, että aselepoehdot saattoivat olla vain sellaiset, että ne tekivät mahdottomaksi sotatoimien aloittamisen uudelleen Saksan puolelta ja että ne antoivat liittoutuneille valloille rajattoman vallan määrätä Saksan hallituksen hyväksymän rauhan yksityiskohdatkin. Tämän jälkeen ei minun mielestäni kukaan saanut epäillä, että nyt täytyi tapella. Uskoin varmasti lokakuun 17:nnen istunnossa saamieni vaikutelmain perusteella, että kansa taipuisi siihen, vaikkakin jälleen kalliita päiviä oli kulunut hukkaan.

Lännessä kehittyivät tapahtumat tästä päivästä alkaen seuraavaan tapaan:

4:s armeija sai suoritetuksi perääntymisensä Hermann-asemiin ollen mitä lähimmässä kosketuksessa ja alituisissa taisteluissa jäljessä seuraavan vihollisen kanssa. Brügge, Thielt, Kortrik tyhjennettiin lokak. 19:ntenä. Lokak. 20:ntenä taisteltiin Lysin varrella, vastustaja sai Deinzen luona haltuunsa joen itärannan. Ankarasti puristaen Lysin ja Schelden välillä se koetti työntää meidät pois Lysiltä. Lokak. 25:ntenä kehittyivät ottelut jälleen suuremmaksi taisteluksi, jossa vihollinen Scheldeen päin Gentin--Oudenaarden suunnalla pääsi hitaasti etenemään. Taistelu levisi Lysin ja Schelden välissä ottaen piiriinsä myöskin 6:nnen armeijan. 6:s ja 7:s armeija olivat lokak. 17:ntenä luovuttaneet Lillen ja Douain, ja 4:nnen armeijan yhteydessä pysyen perääntyneet Deulen kanavan taakse Avelgemin--Tournain ja Valenciennesin suunnalle. Vihollinen lähestyi lokak. 20:ntenä näitä kaupunkeja. Siviiliasukkaat ottivat jälleen osaa taisteluihin.

17:nnen armeijan eteläinen siipi, 2:nen ja 18:s armeija taistelivat ankaria taisteluja. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti lokak. 17:ntenä ja 18:ntena Le Cateaun ja Oisen välillä. Olimme pakotetut siirtämään rintaman Sambren--Oise-kanavan taakse Landreciesin lounaispuolella olevalta seudulta Oiseen asti. Lokak. 10:ntenä sattuneen pysähdyksen jälkeen laajenivat vihollisen hyökkäykset lokak. 20:nnestä alkaen pohjoiseen päin. Vihollinen tunkeutui Solesmesin ja Le Cateaun kautta Landreciesiin päin. Taistelut tulivat meille kalliiksi. Joukot eivät taistelleet joka paikassa hyvin. Toiset taas saivat aikaan ihmeitä. Aina sama ilmiö.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli toistaiseksi jättänyt 18:nnen armeijan vasemman siiven Oise-virran varrelle La Fèreen asti. Vihollisen yritykset kulkea Oise-virran yli torjuttiin. Lokak. 20:ntenä asetuttiin Hermann-asemiin Oisen ja Serren välillä. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti niitä vastaan. Täälläkin kehittyi nyt ankaria taisteluita.

7:ttä ja 1:stä armeijaa vastaan tehtiin rynnäkkö Serren ja Aisnen välillä. Ne pitivät yleensä kaikkialla hyvin puolensa. Lokak. 25:ntenä ne löivät verisesti takaisin vihollisen suuren hyökkäyksen.

Aisnen varrella Vouziersin--Grandprèn linjalle asti, Airen laaksossa ja Maasin vasemmalla rannalla olevilla harjanteilla ahdisti vihollinen edelleen ankarasti. Kamppailut olivat sitkeitä ja voimiakuluttavia, mutta eivät johtaneet mihinkään olennaiseen rintamamme muutokseen. Ne laajenivat, kuten ennenkin, Maasin itärannalle, ilman että asema täälläkään muuttui. Täältä kaakkoon Sveitsin rajalle asti vallitsi rintamalla hiljaisuus.

Lokak. 25:nnen iltana oli länsirintamalla ankara jännitys. Taistelu ulottui Hollannin rajalta Verduniin asti. Armeija ei saanut kotimaasta mitään. Ei mitään rohkaisua kuulunut. Oli ihme, että se taisteli niin urhoollisesti.

Tyhjentämistoimenpiteet jatkuivat. Kuljetustilanne rautateillä oli erittäin vaikea.

Antwerpen--Maas-asemien rakentaminen edistyi hitaasti. Niihin alettiin tuoda aseita. Ylimmän armeijanjohdon oli tarpeen vaatiessa siirrettävä rintama sinne marraskuun alussa lyhentääkseen vieläkin puolustuslinjaa. Tietysti oli tästä vihollisellekin etua. Ratojen hävitysten tähden täytyi vihollisen hyökkäyksen pohjoisessa heiketä. Nyt pidimme luultavana sen hyökkäystä Lothringeniin.

Italiassa alkoi italialaisten hyökkäys lokak. 24:ntenä. Se suuntautui aluksi vuoristorintamaa vastaan. Vasta 26:nnesta alkaen se kohdistui koko voimallaan Piaven rintamaan. 25:nnen iltana ei ollut vielä mitään merkittävää tapahtunut. Itävalta-Unkarin rintama kesti vielä. Pidin kuitenkin luultavana, että Itävalta-Unkari tekisi pian rauhan. Baierin sotaministeriön kanssa sovittiin lähimmistä suojaustoimenpiteistä Tirolin rajalla.

Serbiassa oli kenraali v. Kövescin pakko antaa joukkojensa peräytyä Tonavan taakse. Tonavaa pitkin kulkevalla Romaanian rajalla ja Serethin toisella puolella Romaanian armeijan kohdalla ei asema ollut muuttunut. Tilanne siellä oli aivan häilyvä.

Saksan kansan innostuksen leimahdus olisi joka tapauksessa parantanut asemaamme. Kuinka kauan me olisimme jaksaneet taistella, sitä ei tiedä. Vihollisen psyykeä emme voineet tarkoin tuntea. Helposti ei suurta kansaa murskata, jos se vain on lujasti yksimielinen. Sen oli Ranska 1870/71 ja myös buurit kamppailussaan Englantia vastaan osoittaneet! Winston Churchill arvostelee ententen sotatilannetta "Sunday Pictorialissa" tammikuun 12:ntenä 1919 seuraavasti:

"Pieni lisä vielä, ja sukellussota kauppalaivastoa vastaan olisi pakottanut meidät nälkäkeinoin ehdottomaan antautumiseen, sen sijaan että se toi Amerikan liittolaiseksemme...

"Samaa kilpajuoksua se oli loppuun asti. Mutta lopulla suoriuduimme onnellisesti, kun koko kansakunta teki järkkymättä yhteistyötä...

"Mitä enemmän saamme tietoja kamppailusta, sitä selvemmin huomaamme, miten pienen, ohuen hiuskarvan varassa voittomme oli." --

Kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme mielipiteemme Hänen Majesteetilleen lokakuun 25:ntenä Berliinissä, jonne taas olimme lähteneet. Meidän täytyi jatkaa taistelua. Siviilikabinetin uusi päällikkö v. Delbrück oli läsnä. Hän oli, vaikkakin pidättyi ilmaisemasta omia mielipiteitään, kokonaan prinssi Maxin kannalla. Hämmästykseksemme huomasimme, ettei hänkään tiennyt, että me jo elokuun puolivälissä olimme valtakunnankanslerille puhuneet rauhasta. Hänen Majesteettinsa ei ryhtynyt mihinkään ratkaisuun, mutta hän osoitti minua kohtaan täyttä luottamusta. Hän neuvoi kenraalisotamarsalkkaa ja minua kääntymään valtakunnankanslerin puoleen. Tämä oli sairaana. Valtiosihteeri v. Payer otti meidät vastaan ja amiraali Scheer kello 9 illalla. Edellisen persoonallinen suhtautuminen oli torjuvaa, päinvastoin kuin aikaisemmissa neuvotteluissa. Hän tiesi kai, että kabinetti vaati minun eroani, minä kun vaadin, että taistelua oli jatkettava! Saapuvilla oli myös sotaministeri, joka ei valtiopäivillä eikä hallituksessa ollut asettunut keisaria ja sotajoukkoa puolustamaan; muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää paikkansa. Hetki muodostui erittäin surulliseksi; kävi ilmi, ettei hallitus tahtonut enää jatkaa sotaa. Sen mielestä oli kaikesta luovuttava. Kuuliko se jo marraskuun 9:nnen päivän vallankumouksen humun? Toivoiko se voivansa pelastaa siitä isänmaan ulospäin tapahtuvalla antautumisellaan? Puhuin vakavasti ja liikutettuna. Varoitin antautumasta vihollisen tuhoamishalun uhriksi, varoitin asettamasta toivoa Wilsoniin.

Varoitin kotimaan bolshevismista ja kiihoituksesta upseeristoa vastaan, joka nyt juuri levisi suuresti. Se oli Venäjälläkin tullut ratkaisevaksi käännekohdaksi.

Varoitin järkyttämästä Hänen Majesteettinsa arvovaltaa armeijassa. Hänen Majesteettinsa oli ylin sotapäällikkömme; armeija näki hänessä korkeimpansa. Me olimme vannoneet hänelle uskollisuutta. Näiden arvioimattomien tekijäin merkitystä ei saanut vähäksyä. Ne olivat meillä lihassa ja veressä ja yhdistivät meidät lujasti keisariin. Mikä koskisi keisaria, se koskisi myös armeijan koossapysymistä.

Oli äärettömän lyhytnäköistä horjuttaa upseeriston ja korkeimman sotapäällikön asemaa nyt, kun armeija oli joutunut suureen ja vakavaan koetukseen. Se oli ankarin isku järjestystä vastaan sotajoukossa ja valtiossa aikana, jolloin armeijan tuli olla valtiollisen järjestyksen vartiana. Tämä on myöhemmin höllentänyt kuria armeijassa paljon enemmän kuin Reinin vasemmalla puolella olevien maiden liian hätäinen tyhjentäminen, mihin alistuimme.

Samaan suuntaan puhuin marraskuun alussa muutamille sosiaalidemokraattisen puolueen johtajille. Hekään eivät voineet ymmärtää, mitä keisari merkitsi armeijalle, ei ainoastaan meille vanhoille upseereille, vaan jokaiselle rivissä olevalle sotamiehelle. Useat esimerkit ovat marraskuun 9:nnen jälkeen vahvistaneet minun käsitystäni.

Varakansleri v. Payerin kanssa en ryhtynyt puheisiin siitä, mitä oli aamupäivällä sattunut valtiopäivillä ja koski ylintä armeijanjohtoa. Olin saanut siitä vain ilmoituksen, jota en voinut ymmärtää. Lokak. 24:nnen iltana, vähää ennen lähtöäni Spaasta, sain seuraavan kenraalisotamarsalkan jo allekirjoittaman päiväkäskyn armeijalle kolmannen Wilson-nootin johdosta. Se vastasi suuressa päämajassa vallitsevaa käsitystä. Oli välttämätöntä, että ylin armeijanjohto, joka ei voinut hyväksyä hallituksen kantaa, ilmaisisi asenteensa tähän noottiin estääkseen sen hajoittavaa vaikutusta sotajoukkoon. Sähkösanoma armeijalle kuului:

"Tiedonanto kaikille joukoille.

Wilson sanoo vastauksessaan ehdottavansa liittolaisilleen aseleponeuvotteluihin ryhtymistä. Mutta aselepo tekisi Saksan sotilaallisesti niin turvattomaksi, ettei se enää kykenisi tarttumaan aseisiin. Rauhasta hän suostuisi neuvottelemaan Saksan kanssa ainoastaan, jos Saksa taipuisi täydelleen liittolaisten vaatimuksiin maan sisäistä järjestystä koskevissa kysymyksissä; päinvastaisessa tapauksessa oli Saksan ehdottomasti antauduttava.

Wilsonin vastaus vaatii sotilaallista antautumista. Siksi me sotamiehet emme voi hyväksyä sitä. Se osoittaa, että vihollistemme tuhoamishalu, joka 1914 sai sodan syttymään, yhä vielä on sama. Se osoittaa edelleen, että kun vihollisillamme on kielellänsä sana "oikeusrauha" niin tahdotaan pettää meidät ja murtaa meidän vastustuskykymme. Sentähden voi Wilsonin vastaus olla meille sotilaille vaan kehoituksena jatkamaan vastarintaa viimeisin voimin. Kun viholliset huomaavat, ettei Saksan rintamaa voida murtaa kaikista uhreista huolimatta, taipuvat ne rauhaan, joka turvaa Saksan tulevaisuuden nimenomaan kansan syville riveille.

Rintamalla lokakuun 24:nnen illalla klo 10.

v. Hindenburg."

Minä olin ollut niin kiinni työssä, että majuri, jonka toimena oli laatia sähkösanoma, siihen nähden, että pian oli lähdettävä junalle, vei sen ensin kenraalisotamarsalkalle ja sitten vasta minulle. Muuten sain allekirjoittaa asiakirjat ennenkuin kenraalisotamarsalkka ne varmensi. Käskykirje ei ollut sopusoinnussa lokakuun 20:ntenä Wilsonille lähetetyn vastauksen kanssa. Hämmästyneenä kysyin majurilta, oliko käskykirjeen tarkoitus todella hallituksen katsantokannan mukainen. Hän vastasi minulle myöntävästi. Tiedonanto oli muka niiden selitysten mukainen, joita ulkoasiainvirastossa eversti v. Haeften ja salaneuvos v. Stumm olivat antaneet sanomalehdistön edustajille. Tunsin taas iloisten toiveiden heräävän ja kirjoitin nyt minäkin nimeni alle. Myöhemmin kävi ilmi, että otaksuma sähkösanoman sisällön yhtäpitäväisyydestä hallituksen kannan kanssa ei ollutkaan oikea. Eversti Heye esti tiedonannon pääsemisen julkisuuteen. Kownosta, jossa vallankumoukselliset järjestöt jo siihen aikaan kontrolloivat puhelinyhteyttä, pääsi julistus riippumattomien sosialidemokraattien tietoon ja sitä tietä valtiopäiville. Sitäpaitsi se joutui kuten tavallista sanomalehdistön edustajain tietoon. Valtiopäiväin keskusteluissa keskipäivällä lokak. 25:ntenä purkautui suuttumuksen myrsky ylintä armeijanjohtoa vastaan. Hallitus ei nostanut sormeaankaan sen puolustukseksi, vaikka sillä vielä tällä hetkellä oli arvovaltaa valtavan suuressa sotajoukossa. Minä sain vasta myöhään 25:nnen illalla tiedon tästä tapahtumasta. Muuten olisin neuvotellut siitä varakansleri v. Payerin kanssa. Myöhemmin esitettiin käskykirjeen syntymishistoria kokonaisuudessaan hallitukselle. Sillävälin oli tosiasiain vääristely saavuttanut tarkoituksensa; minä olin saanut eroni.

Neuvottelu sisäasiainvirastossa lokak. 25:ntenä kesti 1 1/2-2 tuntia. Eteisessä odottivat minua kenraali v. Winterfeldt ja eversti v. Haeften. Syvän mielenliikutuksen vallassa kykenin sanomaan heille ainoastaan: "ei ole mitään toivoa enää, Saksa on hukassa!" Nämäkin herrat olivat järkytettyjä.

Saksan lokakuun 27:ntenä päivätyssä nootissa myönnyimme antautumiseen.

Lokak. 26:nnen aamulla klo 8 kirjoitin vielä edellisen illan mielialassa erohakemukseni. Lähdin siitä, että eilisessä keskustelussani varakansleri v. Payerin kanssa olin tullut vakaumukseen, ettei hallitus enää innostuisi toimimaan. Hänen Majesteettinsa, isänmaa ja armeija joutuivat tämän kautta huojuvaan asemaan. Minua pidettiin sodan pitkittäjänä, hallituksen suhteessa herra Wilsoniin oli minun eroni nyttemmin vain helpotuksena Saksalle. Siksi pyysin Hänen Majesteettiaan armossa suostumaan minun erooni.

Kenraalisotamarsalkka tuli 26:nnen aamulla klo 9 kuten tavallista luokseni. Olin työntänyt erohakemukseni syrjään, koska olin päättänyt ilmoittaa siitä hänelle vasta sitten kun erohakemus jo oli Hänen Majesteetillaan. Kenraalisotamarsalkka tiesi itse mitä hän päätti, en tahtonut vaikuttaa häneen. Mutta hän näki paperini. Sen muoto herätti hänen huomiotaan. Hän pyysi, etten lähettäisi sitä. Minun piti jäädä. En saisi nyt jättää keisaria ja sotajoukkoa. Pitkän sisäisen taistelun jälkeen myönnyin. Tulin vakuutetuksi, että minun täytyi pysyä paikallani, ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle, että yritettäisiin vielä kerran puhua prinssi Maxin kanssa. Tämä ei ottanut meitä vastaan. Hän oli vielä sairaana. Odottaessani tietoa tästä eversti v. Haeften ilmoitti, että hallitus oli saanut Hänen Majesteettinsa erottamaan minut, ulkonaisena syynä oli käytetty yllämainittua armeijan päiväkäskyä. Hänen Majesteettinsa kutsuttaisi minut heti Bellevuen linnaan. Minua ei hämmästyttänyt enää mikään, eikä minulla ollut mitään epätietoisuutta itseni suhteen. Kun vielä keskustelin eversti v. Haeftenin kanssa, kutsuttiin meidät äkkiä hänen Majesteettinsa luokse näin omituiseen aikaan.

Matkalla yleisesikunnan talosta Bellevuen linnaan kerroin kenraalisotamarsalkalle, mitä juuri olin kuullut. Myöhemmin sain tietää, että prinssi Max oli Hänen Majesteetilleen ilmoittanut ministeristön eroavan siinä tapauksessa, että minä jäisin paikalleni.

Edelliseen päivään verraten oli keisari kuin muuttunut toiseksi, hän puhui vain minuun kääntyen etupäässä 24:nnen iltana päivätystä armeijan päiväkäskystä. Seuraavat hetket olivat elämäni katkerimpia. Sanoin Hänen Majesteetilleen kunnioittavalla tavalla, että olin surukseni huomannut kadottaneeni hänen luottamuksensa ja pyysin siksi alamaisimmasti eroani. Hänen Majesteettinsa suostui siihen.

Ajoin takaisin yksin. Hänen Majesteettiaan en nähnyt enää tämän jälkeen. Palattuani yleisesikunnan taloon sanoin upseereille, m.m. eversti v. Haeftenille syvän surun valtaamana, että meillä kahden viikon kuluttua ei enää olisi keisaria. Hekin olivat siitä selvillä. Marraskuun 9:ntenä olivat Saksa ja Preussi tasavaltoja.

Kenraalisotamarsalkka tuli vielä hetkeksi luokseni, huoneeseeni. Näytin hänelle vain erohakemustani, jonka lähettämisen hän kolme tuntia sitten oli ehkäissyt. Tämän jälkeen erosimme.

Jätin heti toimeni. Lähetin erohakemuksen, jonka aamulla olin kirjoittanut; nyt olisi minun täytynyt laatia se toiseen sanamuotoon.

Lokak. 26:nnen illalla matkustin takaisin Spaahan sanoakseni jäähyväiset virkatovereilleni, joiden kanssa pitkien vuosien kuluessa olin jakanut ilot ja surut, ja järjestääkseni yksityiset asiani.

Päivällä lokak. 27:ntenä olin suuressa päämajassa, iltapäivällä otin jäähyväiset. Olin liikutettu. Minusta oli järkyttävää jättää upseerit ja armeija tänä vaikeana hetkenä. Mutta käsitykseni suhteestani upseerina kaikkein korkeimpaan päällikkööni pakotti minut toimimaan niinkuin tein, niin äärettömän vaikeata kuin se minulle olikin.

Sotilaselämässäni olen kulkenut vain yhtä tietä, velvollisuuden suoraa tietä. Vain yksi suuri ajatus on toimintaani ohjannut, rakkaus isänmaahan, armeijaan ja perinnölliseen hallitsijasukuun. Niitä varten olin näinä viimeisinä neljänä vuotenakin elänyt. Yksinomaisena pyrkimyksenäni oli murtaa vihollisen tuhoamishalu ja turvata Saksan tulevaisuus vihollisen uusilta hyökkäyksiltä.

Lokakuun 27:ntenä päätin Spaassa täysissä miehuuden voimissa sotilasurani, joka oli antanut minulle äärettömän toiminta-alan, mutta myös tuonut kannettavakseni niin suuren vastuunalaisuuden, että sellainen on tullut vain harvojen ihmisten osaksi.

Illalla lähdin Spaasta. Aachenissa menin ensimmäiseen sotilasasuntooni. Muistelin Liègeä. Siellä olin tulikokeeni kestänyt, enkä senjälkeen ollut muuttunut. Lihakseni jännittyivät. Palasin kotimaahani.

LOPPUSANAT.

Tapahtumat kehittyivät lokakuun lopusta lähtien huimaavaa vauhtia. Lännessä siirrettiin Saksan armeija marraskuun 4:ntenä hyvässä kunnossa Antwerpen--Maas-asemiin vihollisen ahdistaessa Verdunistä päin. Elsass-Lothringenin rintama odotti hyvässä järjestyksessä vihollisen rynnäkköä.

Itävalta-Unkarin armeija meni Ylä-Italian taisteluissa lokakuun 24:nnen ja marraskuun 4:nnen välillä täydelleen hajalle.

Vihollisen joukkoja työntyi Innsbruckia kohti. Ylin armeijanjohto ryhtyi laajoihin toimenpiteisiin Baierin etelärajan turvaamiseksi. Balkania vastaan pysyttiin Tonavalla.

Olimme yksin maailmassa.

Marraskuun alussa puhkesi riippumattomien sosialidemokraattien valmistama vallankumous ensiksi meriväen keskuudessa. Prinssi Maxin hallituksella ei ollut voimaa tukahuttaa ituunsa aluksi vain paikallisia, venäläiseen malliin syntyneitä kumousliikkeitä. Se kadotti kaiken johdon; se antoi asiain mennä omaa kulkuaan.

Marraskuun 9:ntenä klo 12 päivällä ilmoitti valtakunnankansleri prinssi Max omavaltaisesti keisarin luopumisen. Vanha hallitus antoi armeijalle käskyjä, jotka merkitsivät samaa kuin aseidenkäyttökielto. Heti sen jälkeen se hävisi näyttämöltä.

Keisari huomasi olevansa valmiin tosiasian edessä. Spaan suuren päämajan neuvosta hän lähti Hollantiin. Kruununprinssi seurasi häntä, sitten kun Berliinissä oli hyljätty hänen tarjouksensa, jossa hän ilman minkäänlaisia ehtoja tarjoutui edelleen palvelemaan maataan. Liittoruhtinaat luopuivat vallastaan.

Marraskuun 9:ntenä Saksa luhistui kokoon ruhtinaansa menettäneenä kuin korttirakennus, kun sitä ei mikään luja käsi, ei mikään tahto ohjannut. Kaikki, jonka puolesta me olimme eläneet, jonka puolesta olimme taas neljä raskasta vuotta vertamme vuodattaneet, kaikki se meni menojaan. Meillä ei ollut enää isänmaata, josta olisimme voineet ylpeillä. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen järjestys tuhottiin. Ei ollut enää mitään arvovaltaa. Kaaos, bolshevismi ja terrori, sekä nimeltään että olemukseltaan epäsaksalaisia, tekivät tuloaan isänmaahamme. Työ- ja sotamiesneuvostoja oli kotimaassa valmisteltu ja luotu pitkäaikaisella, järjestelmällisellä maanalaisella toiminnalla. Tätä varten oli olemassa miehiä, jotka rintamalla olisivat voineet hankkia Saksan kansalle toisenlaisen sodanlopun, mutta joita tähän asti oli pidetty "tuiki tarpeellisina", tai jotka olivat suorastaan karkureja.

Suurin osa täytejoukko-osastoista, joissa kumousajatus oli jo kauan rehoittanut, meni vallankumouksellisten puolelle.

Etappiosastot, m.m. miehitettyjen itäisten ja läntisten alueiden joukot, joiden keskuudessa samoin kumousta oli hyvin valmistettu, unohtivat kaiken kurin ja järjestyksen; ne tunkeutuivat ryöstäen hurjassa sekasorrossa kotimaata kohti. Romaaniasta ja Tonavalta marssivat joukot pois Unkariin joutuakseen täällä kiinni.

Taistelevalla länsirintamalla ruvettiin kiireimmän kaupalla perustamaan sotamiesneuvostoja esivallan suostumuksella.

Uudet vallanpitäjät ja heidän porvarilliset kannattajansa luopuivat kaikesta vastarinnasta ja olematta siihen oikeutettuja allekirjoittivat antautumisemme, jonka kautta jouduimme leppymättömän vihollisen armoille.

Lännen sotajoukot kulkivat vielä järjestyksessä rajan yli Reinin taakse joutuakseen nekin puolestaan hajaannuksen valtaan. Niitä laskettiin liian kiireisesti hajalle ja ne joutuivat välittömään kosketukseen kotoisten kumousahjojen kanssa.

Miehet, jotka olivat vihollisen edessä käyttäytyneet moitteettomasti, uhrasivat näiden päivien hermojännityksessä armeijansa ja isänmaansa ja ajattelivat vain itseään. Upseerejakin oli joukossa, jotka unohtivat kutsumuksensa velvollisuudet ja historiallisen tehtävänsä. Saimme nähdä semmoista, mitä ei yksikään preussilainen olisi pitänyt mahdollisena vuoden 1806 jälkeen. Sitä korkeammaksi on arvosteltava niiden upseerien, aliupseerien ja sotamiesten uskollisuus, jotka vielä uusissakin olosuhteissa entisin mielin palvelivat isänmaataan.

Kaikkialla tuhlattiin armeijan omaisuutta, ja isänmaan puolustusvoima tuhottiin perinpohjin. Äärettömiä arvoja menetettiin.

Ylväs saksalainen armeija, joka oli neljä vuotta tehnyt voitokkaasti vastarintaa ylivoimaiselle viholliselle, joka oli saanut aikaan historiassa kuulumatonta ja suojellut kotinsa rajoja, oli nyt mennyttä. Voittoisa laivasto luovutettiin viholliselle. Kotoiset viranomaiset armahtivat heti muitta mutkitta karkurit ja muut sotilasrikoksien tekijät sekä samalla osittain itsensä ja lähimmät ystävänsä. He ja sotamiesneuvostot työskentelivät innolla ja varmalla tarkoituksellisuudella kaiken sotilaallisen elämän tuhoamiseksi. Se oli uudistuneen kotimaan kiitos niille saksalaisille sotamiehille, jotka miljoonittain olivat vuodattaneet vertaan ja uhranneet henkensä sen puolesta. Saksalaisten toimeenpanema maan puolustuslaitoksen hävitys oli rikos ja se oli traagillisempaa kuin mitä maailma on koskaan nähnyt. Hyökyaalto oli vyörynyt Saksan yli, mutta ei luonnonvoiman pakosta, vaan valtakunnankanslerin edustaman hallituksen heikkoudesta ja ohjauksetta jätetyn kansan lamaannuksesta.

Ne, jotka vuosikymmeniä olivat himmentäneet kansan katsetta, antaneet tunnottomia lupauksia, jotka yhtä kauan olivat harjoittaneet kiihoitustyötä valtion ja armeijan arvovaltaa vastaan ja nyt tuhonneet sen, huomasivat pian olevansa pakotetut luopumaan tähänastisista periaatteistaan. Uusi arvovalta täytyi perustaa, uusi sotajoukko muodostaa, jotta nyt voitaisiin taistella sisäistä väkivaltaa vastaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tarpeen. Vallankumouksen joukot eivät pelasta isänmaata, sen tekevät vapaaehtoiset joukot, joita elähyttää 1914 vuoden armeijan henki ja kuri -- valopilkku tänä kohtalokkaana aikana --; ihmiskunta ei vielä ollut kypsynyt ottamaan vastaan vallankumouksen luultua siunausta. Mitä se luulee saavuttaneensa, se olisi voitu saavuttaa laillistakin tietä, meidän ei olisi tarvinnut tuhota itseämme. Se oli ennenkuulumattoman rikollista peliä, ja sitä sai kokea Saksan kansa vaikeimpana hetkenään. Saksa saa nyt maksaa tämän suunnattoman rikkomuksen elämällään ja ihanteillaan.

Maailma katsoi tätä kaikkea ihmetellen; se ei voinut käsittää tätä kuulumatonta ihmettä, tätä ylvään ja mahtavan Saksan valtakunnan, vihollistensa kauhun, kukistusta. Entente pelkäsi vielä meidän tuhottua voimaammekin ja käytti kaikin tavoin hetken suotuisuutta heikontaakseen meitä sisäisesti yhä edelleen propagandallaan ja pakottaakseen meidät orjarauhan tekoon.

Saksa on itse syypää syvään nöyryytykseensä. Se ei enää ole mikään suurvalta, ei enää itsenäinen valtio. Sen olemassaolo ja tulevaisuus ovat vaarassa.

Kaikin tavoin heikontuneena ja pienentyneenä se astuu tästä maailmantaistelusta; siltä on ryöstetty alueita ja osia sen kansasta, jotka jo useita miespolvia ovat kuuluneet sille. Se menettää siirtomaansa.

Sen puolustusvoima on siltä riistetty. Saksalainen on kadottanut oikeutensa palvella isänmaataan ase kädessä.

Saksan kauppalaivasto häviää maailmanmeriltä. Sen taloudellinen voima on murrettu; mitä siitä on jäljelle jäänyt, on asetettu voittajan valvonnan alaiseksi. 70 miljoonan saksalaisen elämä on horjuvalla pohjalla.

Sotakorvaukset, jotka on sälytetty hartioillemme, ovat mahdottomat suorittaa.

Vallankumouksen syyllisyys ei rajoitu tähän rauhantekoon. Se tekee sen raskaan ikeen, jota Saksan kansan on orjuudessaan pakko kantaa, ehdottomasti musertavaksi.

Se edistää haluttomuutta työhön ja hävittää tietoisuuden siitä, että työnteko antaa enemmän kuin raha-ansio. Se ehkäisee luovien voimien syntymistä ja hävittää kaiken persoonallisen. Se asettaa tilalle joukkovallan ja keskinkertaisuuden. Valtiollisen ja taloudellisen elämän uudelleen rakentamisen käyttövoima on epätietoinen, ehkä pitkiksi ajoiksi kokonaan kuollut.

Rauhan heikentämä isänmaa ei voi näin ollen enää elättää väestöään.

Saksassa vuotaa veljesveri. Saksalaista omaisuutta hävitetään. Valtion varoja haaskataan ja käytetään itsekkäisiin tarkoituksiin, valtakunnan, yksityisten valtioiden ja kuntien raha-asiat joutuvat päivä päivältä yhä pahempaan rappiotilaan. Kansan painunut moraali ajelehtii ryhdittömänä vallankumouksen "vapaudessa"; ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät hillittöminä purkautumaan. Kaikkialla vallitsee epäjärjestys, työn kammo, petos ja nylkemishalu, sen rinnalla monin paikoin mitä vastenmielisin nautinnonhimo -- miljoonien isänmaansa puolesta kaatuneiden hautojen vierellä ja niiden monien silvottujen silmäin edessä, joita katseemme kohtaa. Saksan elämä on kaameata ja alhaista näytelmää, joka herättää sanomatonta surua jokaisessa saksalaisesti tuntevassa sydämessä, mutta vihollisessa ja puolueettomissa halveksimista.

Saksalaiset ryhtyvät vihollisen edessä syyttämään Saksaa luulotelluista häpeän töistä miellyttääkseen vihollistaan ja kerjätäkseen siltä lempeyttä. Saksalaiset miehet, jotka ovat uskollisesti isänmaataan palvelleet, luovuttaa oma hallitus viholliselle sen voittokulkua koristamaan. Tämä oli meidän alentumistilamme syvin kuilu, joka saattaa häpeämään ja inhoamaan Saksan kansaa.

Vallankumouksen kautta ovat saksalaiset alentuneet pariasluokaksi kansojen parissa, heistä ei ole enää liittoon ulkovaltojen kanssa, he ovat helootteja vieraiden ja ulkomaisen pääoman palveluksessa, omissa silmissään kunniattomuuteen vajonneita.

"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiroaa Saksan kansa niitä puolueita, jotka kerskuvat toimeenpanneensa vallankumouksen." Arvaamattoman painava totuus, jonka eräs sosiaalidemokraatti lausui tovereilleen toisessa neuvoston kokouksessa Berliinissä huhtikuussa 1919.

* * * * *

Rauhanteko on ratkaissut Saksan kansan nykyisen kohtalon. Pimeänä on tulevaisuus edessämme. Kirkkaana loistaa sinne vain Scapa Flow'n miesten teko!

Kaikki ilvekuvat ovat särkyneet, joukkosuggestio alkaa hävitä. Me katsomme tyhjyyteen. Meitä ei auta itsepetos. Puheet, luottamus toisiin tai haaveisiin, tyhjät sanat, jotka etsivät lohtua tulevaisuudesta, tai heikkous nykyisyydessä, eivät meitä auta eivätkä meitä milloinkaan auttaneet.

Muuta me tarvitsemme:

Vaaditaan jokaiselta yksityiseltä pelkäämätöntä ajattelua, miehekästä toimintaa ja kuitenkin epäitsekästä alistumista ja oman minän taivuttamista kansalliseen kuriin. Ne yksin voivat antaa meille jälleen kansallisen arvomme, jonka takaisinsaavuttaminen on saksalaisen ylösnousemuksen ensi ehto. Tämä on ensimmäinen käsky!

Rakkaus maankamaraan ja ammattiin, rakkaus työhön ja väsymätön luomisinto, rautainen ahkeruus, vapaa toiminta talouselämän alalla yhtyneenä lähimmäisen kunnioittamiseen, köyhän ja rikkaan käden ja pään luottamuksellinen yhteistyö, työvelvollisuudessa ruumiillistuneena, ja vapaus kunnialliseen työhön ovat saksalaisten arvojen perusteet ja uuden nousun edellytys. Tämä on toinen käsky meille!

Saksalaisen täytyy tulla jälleen velvollisuudelleen uskolliseksi, rehelliseksi ja luotettavaksi, rohkeaksi, siveellisen vakavuuden läpitunkemaksi. Tämä on kolmas käsky. Fichten lauseen, että saksalainen ja luja luonne ovat ehdottomasti synonymeja, tulee taas pitää paikkansa. Vain tämä saattaa meidät jälleen kunnioittamaan itseämme ja hankkii meille myös toisten arvonannon.

Kansallisessa kokoomuksessa ja kasvatuksessa, saksalaisessa toimeliaisuudessa, ankarassa työssä ja inhimillisessä arvokkuudessa, katse selvänä näkemään vajavaisen, lohduttoman tulevaisuutemme karua todellisuutta, tulee saksalaisten ja saksalaisen löytää tie omaan itseensä. Sellainen toiminta auttaa meitä jälleen ansaitsemaan itsellemme isänmaan, saa meidät jälleen entisen epäitsekkään isänmaanrakkauden hengen läpitunkemiksi, joka tekee meidät kykeneviksi elämään ihannearvojemme, saksalaisen olemuksen ja saksalaisen kodin menestyksen, turvallisuuden ja voimistumisen hyväksi, ja jos kohtalo niin vaatii, kuolemaan sen puolesta, niinkuin tämän jättiläistaistelun sankarit ovat tehneet!

Valtavia olivat kansamme suoritukset neljän sotavuoden aikana; ne todistavat kaunopuheisesti meissä asuvista voimista, jotka vallankumous on haudannut alleen. Kansalla, joka on sellaista saanut aikaan, on oikeus elää. Saakoon se nyt voimaa, jolla se pudistaa päältään saksalaiseen kerääntyneen kuonan, löytäköön se keskuudestaan miehiä, jotka johtavat sitä voimakkaalla ja lujalla tahdollaan, päättäväisinä, niinkuin päälliköt sodassa, miehiä, jotka puhaltavat uutta ja voimakasta henkeä masentuneeseen elämään, miehiä, joita maan parhaat luottamuksella seuraavat ja jotka saavat yhtymään kansalliset luovat voimat rakentamistyöhön.

Tulkaamme tämän syvän lankeemuksen jälkeen, muistaen Saksan suuruuteen luottavina kaatuneita sankareitamme, joita isänmaa nyt niin kaipaa, jälleen saksalaisiksi ja oppikaamme olemaan ylpeitä siitä, että olemme saksalaisia!

Jumala sen suokoon!

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us