Sotamuistelmani 1914-1918 (part 2 of 3)
Entente oli sillä välin lokakuussa miehittänyt Piraioksen ja Ateenan ja näin sillä oli hallussaan nyt sekä Kreikka että Kreikan rautatiet. Se edisti Venizeloksen joukkojen muodostamista suuressa mittakaavassa. Minne entente vain lähti, sieltä se myös hankki voimia sodankäyntiin. Tämä pyrkimys ratkaisi sen kannan Kreikkaankin nähden.
Kuninkaalle uskolliset joukot oli marraskuussa tuotu pois Tessaliasta. Florinan ja Valonan välille syntyi vähitellen katkeamaton linja.
Itärintamalla tekivät venäläiset vielä lokakuun keskivaiheilla valtavan turhan hyökkäyksen Lutzkin länsipuolella Pustomityn--Saturtzyn rintamaa vastaan, sitten laimenivat täälläkin hyökkäykset. Narajovkalla niitä jatkui vielä marraskuussakin. Venäläinen oli vihdoinkin uupunut. Meillä oli vielä voimia tehdä muutamia hätäpikaa valmisteltuja paikallisia hyökkäyksiä, joista huomattavimman teki Woyrschin armeijaryhmä marraskuun 9:ntenä aivan lännen malliin ja joka onnistui. Nyt olivat meidänkin voimamme lopussa.
Karpaateilla venäläinen jatkoi Romaanian taistelujen yhteydessä hyökkäyksiään lokakuusta joulukuuhun saakka.
Samalla alkoi venäläisen rintaman piteneminen etelää kohti käydä tuntuvaksi. Venäläiset ja romaanialaiset tekivät hyökkäyksiä Itä-Siebenbürgenin ja Romaanian rajalla. Tunkeutumisemme Valakiaan sai taistelutoiminnan kiihtymään ja venäläiset siellä tekemään voimakkaita joukkohyökkäyksiä, jotka jälleen synnyttivät paikallista ahdinkoa ja rasittivat ankarasti hermoja. Varsinkin joutui Itävalta-Unkarin 1:nen armeija ahtaalle Itä-Siebenbürgenin rajavuoristossa, kunnes baierilaiset joukot saivat sielläkin aseman lujittumaan.
X.
Paraikaa kun lokakuun lopulla ja marraskuun alussa taistelutoiminta kaikilla rintamilla oli ylimmillään, eikä sen päättymisestä vielä ollut tietoa, suoritettiin toinen joukkojen sijoitus Romaaniaa vastaan loppuun. Se ei ollut helppo. Niinä pitkinä päivinä, jotka se vaati, oli runsaasti aikaa vielä jäljestäpäinkin harkita, oliko päätös oikea. Menestys todisti sen oikeaksi; ellei Romaanian sotaretki olisi menestynyt, mitenkähän sitä olisikaan arvosteltu!
Sanomattomia kuljetusvaikeuksia voitettuaan oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen lokakuun keskivaiheilla saanut valmistuksensa Dobrudshassa loppuun suoritetuksi. Ylikomennon yleisesikunnan päällikkö oli kenraali Tappen, joka syyskuun alkuun saakka oli ollut ylimmän armeijanjohdon sotaliikeosaston päällikkönä ja nyt ryhtyi innolla ja huolella uutta tointaan hoitamaan.
Lokakuun 10:ntenä alkoi hyökkäys. Tällöin oli perillä 217:s jalkaväkidivisioonakin, jota käytettiin ratkaisevalla paikalla, rynnäkköön Topraisaria vastaan. Jälleen sai saksalainen veri vuotaa, kun liittolaiset eivät kyenneet täyttämään tämän sodan vaatimuksia. Vihollisen voimat olivat melkoisesti kasvaneet ja se oli lokakuun alussa koettanut lyödä Dobrudshassa olevat saksalais-bulgaarialais-turkkilaiset joukot, mutta se ei ollut tehnyt hyökkäyksiään kyllin voimallisesti ja yhtenäisesti; näin se laiminlöi suotuisan hetken, jota se olisi voinut käyttää. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys oli ankarain kolmipäiväisten taistelujen jälkeen johtanut loistavaan menestykseen, murto oli onnistunut. Vihollisen armeija työnnettiin epäjärjestyksessä taaksepäin pohjoista kohti Konstantsan--Tshernavodan radan taa. Sitä ajettiin uupumatta takaa; jo 23 p:nä valtasivat joukkomme Konstantsan ja sen runsaat öljyvarastot; pian sen jälkeen antautui Tshernavodakin. Vasta 20 kilometriä radan pohjoispuolella luovuttiin takaa-ajosta.
Tietysti otettiin harkittavaksi, eikö armeijan pitänyt, menestystään edelleen hyväkseen käyttäen, jatkaa marssiaan pohjoista kohti Tonavalle saakka. Minä vastustin tätä, koska arkkiherttua Kaarlen hyökkäyksen takertuminen Siebenbürgenin reunavuoristoon oli käynyt kieltämättömäksi tosiasiaksi. Vaikka kolmas bulgaarialainen armeija, jonka selkäpuolen yhteys oli riittämätön, olisikin tunkeutunut Tonavalle saakka, olisi se joutunut olemaan siellä yksikseen. Sitä ei olisi sieltä voitu saada yhteistoimintaan 9:nnen armeijan kanssa tämän hyökätessä Valakiaan. Mutta yhteistoiminta oli perusehto koko sotaretken onnistumiselle. Niin vaikeata kuin ylimmän armeijanjohdon olikin, täytyi sen kuitenkin lähettää käsky, että kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli keskeyttää etenemisensä, valmistaa menoa Tonavan yli Bukarestin eteläpuolella ja marraskuun jälkipuoliskolla suorittaa ylimeno niin suurin voimin kuin mahdollista. Kenraalisotamarsalkka uskalsi jättää Pobjois-Dobrudshan ylenmäärin heikkojen joukkojen varaan. Ne kaivautuivat siellä maahan. Luonnollisestikin niiden asema oli erinomaisen vaarallinen. Päävoimat lähtivät matkalle Rustshukia kohti jalan ja käyttäen vähitellen uudelleen liikekuntoon saatettua Dobrudshan rataa, jonka kuljetuskyky kuitenkin oli vähäinen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen valitsi Svistovin--Zimnicean ylimenopaikaksi. Plessissä olimme sangen tyytyväisiä siihen, että oli valittu näin kaukana lännessä oleva paikka. Tonavan armeija joutui näin niitä 9:nnen armeijan osia lähelle, jotka marssivat Länsi-Valakiaan.
Hyökkäysportteina Valakiaan lännestä ja pohjoisesta tulivat kysymykseen Orsovan seutu, Vulkan- ja Szurduk-solat tai Rotenturmin sola.
Rotenturmin solassa ja heti sen eteläpuolella oli kenraali Krafft v. Dellmensingen alppijoukkoineen, joiden vahvistuksena olivat Itävalta-Unkarin vuoristobrigaadit, kohdannut sangen sitkeää vastarintaa, kun hän Hermannstadtin tappelun jälkeen oli saanut tehtäväkseen Kronstadtiin pyrkivän 9:nnen armeijan sivustan turvaamisen. Kohdistaakseen vihollisen voimat itseensä ja keventääkseen armeijaa vastaan suuntautuvaa painostusta hän oli puolustautunut hyökkäyksin. Erinomaisen katkerissa taisteluissa, joissa romaanialainen ryhtyi usein vastahyökkäyksiinkin, alppijoukot lokakuun loppuun mennessä solan ylimmän kohdan eteläpuolella pääsivät hyvin vähän etenemään. Niiden täytyi täällä käydä keskellä talvea vuoristosotaa kaikissa sen luonteenomaisissa muodoissa ja sen kaikkia suunnattomia vaikeuksia kärsien. Joukot, Itävalta-Unkarin vuoristobrigaaditkin, taistelivat oivallisesti; mutta sotatoimet vaativat täällä suunnattoman paljon aikaa.
9:nnen armeijan päävoimain yritys päästä vuoriston poikki sen korkeimmalla ja leveimmällä kohdalla, vahvan ja nyt varuillaan olevan vihollisen sitä vastustaessa, olisi joutunut takerruksiin samalla tavoin kuin samanlainen hyökkäys lokakuussa Kronstadtin eteläpuolella. Vastahakoisesti siirsimme hyökkäyksen kauemmaksi länteen; sen strateeginen vaikutus heikkeni siten. Mutta sitä ei nyt käynyt katsominen. Tällä kertaa oli pääasia yleensä vain päästä vuorten yli. 9:s armeija oli vielä lokakuun lopulla koettanut Vulkan- ja Szurduk-solain eteläpuolella päästä etenemään. Yritys oli mennyt myttyyn äkillisen epäedullisen säänmuutoksen ja vihollisen valppauden vuoksi. Joukot oli tuotava taapäin aina solan huippukohdalle saakka. Olimme kuitenkin jonkun verran perehtyneet seutuihin ja saaneet sen vaikutuksen, että kulku vuoriston yli tällä erittäin kapealla kohdalla oli kylläkin mahdollinen. Otin lukuun senkin, ettei romaanialainen tällä kohdalla odottaisi hyökkäyksen uudistamista, se kun oli meille maksanut paljon. Ylin armeijanjohto päätti siis valita tämän kohdan vuoristosta ylimenoportiksi. Se näytti suotuisammalta kuin Orsovan seutu, jossa solan huippukohdat olisi täytynyt vielä taistellen valloittaakin.
Kalliisti ostettua kokemusta hyväksi käyttäen valmisteltiin ylimenoa perusteellisesti ja yksityisseikkoja myöten ja joukkojen vuoristovarustuksia täydennettiin. Erikoista huomiota kiinnitettiin vuoristoteiden korjaukseen ja kuormaston käytännölliseen järjestelyyn, jotta etenemistä vihollista vastaan voitaisiin paikalla jatkaa. Raitiovoimavaunujakin hankittiin; niitä päätettiin käyttää Romaanian radoilla. Huolimatta kaikista varusteluista tulisi selkäpuolen yhteys Valakiassa olemaan sangen vaikea, niin kauan kuin siihen saatettiin käyttää vain Szurduk-solaa.
Marraskuun 10:ntenä kenraali Kühne oli saanut valmistuksensa suoritetuiksi. Sotaliikkeiden alkaminen oli määrätty marrask. 11:nneksi. Ryhmän piti tällöin lähteä matkaan neljän jalkaväki- ja kahden ratsuväkidivisioonan vahvuisena, kenraali kreivi v. Schmettow komentajanaan, ja kaikella voimalla tunkeutua Crajovan kautta Alt-jokea kohti. Samalla sen tuli tehdä sivuhyökkäys Orsovan suuntaan ja itää kohti Rotenturmin solan puolustajien selkään. Orsovaa vastaan piti samaan aikaan heikon brigaadin, johon kuului saksalaisia pyöräilijäjoukkojakin, hyökätä itävalta-unkarilaisen eversti Szivon johdolla. Kenraali v. Krafftin, joka sai lisäjoukkoja, ja Kronstadtin eteläpuolella olevien joukkojen tuli jatkaa hyökkäyksiään.
Kenraali Kühnellä oli marraskuun 11 päivänä täydellinen menestys; lokakuun lopulla tehty yritys maksoi täten jäljestäpäin takaisin, mitä oli vienyt. Kenraali Kühne pääsi vuoriston poikki, löi häntä vastaan työntyneet romaanialaiset divisioonat Targu Jiun tappelussa marraskuun 17:ntenä ja valtasi jo 21:senä Crajovan. 23 p:nä oli kenraali kreivi v. Schmettow ratsuväkidivisiooneineen saapunut Alt-joelle Caracalin itäpuolelle. Hän oli siellä saanut Altin sillan käsiinsä. Kauempana pohjoisessa, Slatinan kohdalla, oli Altille saapunut jalkaväkeäkin. Täkäläiset sillat, samoin kuin joen vartta ylöspäinkin, oli perinpohjin hävitetty.
Samana päivänä oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Zimnicean kohdalla sankassa sumussa kulkenut Tonavan pohjoisrannalle. Täälläkin olivat valmistukset jälleen olleet oivalliset. Tämä päivä oli valittu, jotta armeijat kaikkia sotatoimimahdollisuuksia hyväkseen käyttäen pääsisivät läheiseen yhteistoimintaan. Näennäisesti se oli onnistunut, mutta vielä oli esiintyvä vaikeuksiakin.
Kenraali Krafft oli sillä välin tullut taistellen yhä pitemmälle vuoriston läpi, mutta ei vielä saavuttanut Râmnicu Valcean luona ja Curtea de Argesin pohjoispuolella olevaa vuoriston suuta.
Kenraali Kühnen selkäpuolella oli romaanialainen lähtenyt urhoollisesti taistellen Orsovasta käsin peräytymään Tonavan vartta alaspäin ja jatkanut peräytymistään, pysyen aivan lähellä jokea. Joka puolelta saarrettuna nämä joukot laskivat Altin suulla vasta joulukuun alussa aseensa. Niiden toivo, että romaanialaisten joukkojen hyökkäys Bukarestista Tonavan-armeijaa vastaan pelastaisi ne tästä, ei käynyt toteen.
Etenemistä ja sotatoimia Altin itäpuolella käskettiin arvelematta jatkaa. Molempain armeijain tuli yhtyä siten, että sisäsiivet olivat Bukarestin suunnassa. Pidin erikoisen tärkeänä, että Kühnen ryhmä kulki nopeaan Altin yli Tonavan-armeijan vasemman siiven suojaksi. 9:nnen armeijan piti muutoin saada aikaan lakeudelta puristus pohjoista kohti, vuoristoon päin, ja avata siten idempänä olevat vuoritiet ja vetää niitä pitkin etelää kohti yhä lisäjoukkoja.
Heti kun armeijat pääsivät yhtymään ja käskyjen välitys oli taattu, piti kenraalimarsalkka v. Mackensenin ottaa vastaan 9:nnenkin armeijan ylikomento; Tonavan-armeija annettiin kenraali Koschin johdettavaksi; 9:nnen piti erota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi edelleenkin johtaa välittömästi käskyillä sotaliikettä, kunnes tämä oli tapahtunut.
Tonavan-armeija alkoi etenemisensä marraskuun 25:ntenä; 26:ntena se kulki Vedean poikki ja sai jo 30:ntenä ankaran taistelun jälkeen viedyksi vasemman siipensä Nejlov-alanteen poikki Bukarestin lounaispuolella, kun oikea siipi marssi sen kanssa yhtätasan Tonavan vartta alaspäin.
Alppijoukot olivat 27 p:nä taistellen raivanneet itselleen Rotenturmin solan kautta tien lakeudelle, 29 p:nä ne olivat saapuneet Pitestiin ja seuraavana päivänä edenneet kaakkoa kohti, päävoimat Argesin pohjoispuolella. Tämän kautta oli Kronstadtin-ryhmän oikean siiven, joka Campulungin pohjoispuolella oli joutunut koviin taisteluihin, mahdollista päästä vuoristosta lakeudelle.
Kauempana takanapäin seisoi kenraali Kühne. Hänen jalkaväkidivisioonansa olivat takertuneet liiaksi Slatinan ylimenopaikkaan, sen sijaan että olisivat paikalla kulkeneet Altin yli kauempana etelässä Caracalin luona, kuten ratsuväkijoukkokin, ja siten kierroksesta huolimatta säästäneet aikaa. Näin ne vasta 27:nnen p:n kuluessa pääsivät Altin yli ja olivat 30 p:nä vielä noin 80 kilometrin päässä Tonavan-armeijan vasemmasta ja Krafftin ryhmän oikeasta siivestä.
Romaanian armeijanjohdon aikomus oli ollut pidättää kenraalien v. Krafftin ja Kühnen joukkoja ja käydä Tonavan-armeijan kimppuun. Alussa se näyttää aikoneen näitä molempia ryhmiä vastaan puolustaa Curtea de Argesin ja Râmnicu Valcean luona olevia solateitä ja Altia; kun tämä kävi mahdottomaksi, se koetti saada kauempana takana taistelevan 1:sen armeijansa kerran toisensa jälkeen seisautetuksi, voidakseen vielä kahdennellatoista hetkellä käyttää suotuisia oloja Tonavan-armeijaa vastaan.
Joulukuun 1 p:nä käytiin aivan Bukarestin lounaispuolella sangen ankarasti Tonavan-armeijan vasemman siiven kimppuun ja se työnnettiin taapäin. Saksalaiset joukot, jotka jo olivat kulkeneet Nejlovin poikki, tulivat eristetyiksi. Asema oli epäilemättä sangen kriitillinen. Vain toisella linjalla marssiva turkkilainen divisioona sai vihollisen kiertoliikkeen seisautetuksi. Romaanialaista hyökkäysliikettä ei jatkettu kyllin voimakkaasti, 9:nnen armeijan oikea siipi pantiin sitä vastaan mitä nopeimpaan liikkeeseen. Joulukuun 2:sena saapui 9:nnen armeijan ratsuväkeä Tonavan-armeijan tappotantereelle, 3 p:nä jalkaväkeä ulottuville ja ahdinko oli täten voitettu. 4 p:nä alkoi vastahyökkäys, jota romaanialainen taitavasti väisti.
Sillä välin oli kenraali Kühnen joukkojen vasen siipi päässyt yhteyteen Krafftin ryhmän kanssa ja tunkenut 1:sen romaanialaisen armeijan Argesin yli itää kohti. Tonavan-armeija ja 9:s armeija taistelivat tästä lähtien yhtätasan. Sotatointen menestys oli taattu.
Ei ollut ollut helppoa saada molempia armeijoja läheiseen taktilliseen yhteistoimintaan. Joulukuun 1:senä tämä vielä viime hetkellä oli vähällä epäonnistua. Sodassapa tulevatkin sangen monet vastukset kysymykseen.
Kun tästä jännityksestä oli päästy, oli edessämme uusi. Puolustettaisiinko Bukarestia linnoituksena, vai eikö? Edellinen vaihtoehto olisi ollut meille kovin hankala, se olisi pidentänyt Romaanian sotaretkeä. Vuodenaika oli jo käynyt sangen myöhäiseksi. Meidän tuli varustautua seuraavan vuoden varalle. Kaikenlaisia hyökkäysneuvoja oli tuotu varalle ja tehty, mikä suinkin mahdollista, jotta valloitusta voitaisiin jouduttaa. Kivi putosi kuitenkin rinnaltani, kun jo 6 p:nä tuli tieto, että ratsuväkidivisioonamme olivat yöllä joulukuun 6:tta vastaan tavanneet linnoituksen pohjoiset varustukset autioina ja räjähytettyinä. 6:ntena saimme haltuumme Bukarestin, Ploestin ja Campinan. Koko öljyalueella olivat romaanialaiset Englannin käskystä ja johdolla panneet toimeen mitä perusteellisimman hävityksen.
Venäläiset eivät olleet vielä toden takaa ottaneet osaa tähänastisiin taisteluihin. Bukarestin kaakkoispuolella jouluk. 5:ntenä tehty venäläisten hyökkäys oli vähäpätöinen. On mahdoton arvata, miksi venäläiset antoivat romaanialaisten taistella yksinään; he olisivat aivan hyvin voineet jo olla Valakiassa. Vain sen vuoksi voitto kävi meille siellä mahdolliseksi. Tämän jälkeen alkoivat venäläiset vahvistaa voimiaan, he näyttävät nyt ruvenneen pelkäämään oman sivustansa puolesta. Dobrudshastakin he vähensivät joukkojaan ollakseen Valakiassa vahvemmat.
Sotatoimia jatkettaessa oli silmämääränä tuottaa romaanialaisille vielä enemmän tuntuvaa vahinkoa, lyödä nyt varmuudella odotettavat venäläiset heidän kokoontuessaan ja sotaretken lopuksi päästä Tonavan suistamon--Serethin--Trotuksen linjalle. Tämä oli lyhin saavutettava rintama. Sotataloudenkin tilanne kehoitti pyrkimään siihen.
Mackensenin armeijaryhmän piti sijoittaa päävoimansa Buzaun--Focsanin suuntaan, murtaa vuoristosta käsin kiertäen vastarinta, jota lakeudella ehkä kohdattaisiin ja muutoin edetä Tonavan kumpaakin rantaa alaspäin.
Kenraali v. Conrad oli suostunut siihen, että arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä myöhemmin yhtyisi oikealla siivellään hyökkäykseen Trotusta vastaan.
Bukarestin--Ploestin linjan itäpuolella taistelut saivat toisen luonteen kuin tähänastiset. Joukkomme olivat uupuneet eivätkä enää tavanneet vihollista muuta kuin rintaman edessä; kiertämismahdollisuus oli pieni, vihollinen kun lujittautui varsinkin vuoristoon. Venäläinen ilmestyi pian suurilukuisena ja taisteli paremmin kuin romaanialainen. Ampumatarpeiden tuonti -- niitä tarvittiin nyt entistä enemmän -- kävi epäedullisen yhteyden vuoksi hitaaksi. Alkoivat rankat sateet ja uuden vuoden vaiheilla harvinaisen kovat pakkaset.
Joulukuun 10:ntenä olivat Tonavan-armeija ja 9:s armeija kohdanneet romaanialais-venäläisiä joukkoja Jalomnitzalla ja Mizilin luona Buzaun tällä puolella varustetuissa asemissa. Vielä onnistui murtaa nopeaan vastarinta, 12:ntena kulkea Jalomnitzan poikki ja 15:ntena valloittaa Buzau kovan taistelun jälkeen.
Jo 17:ntenä armeijaryhmä tapasi lakeudella edessään uudet lujat asemat, jotka ulottuivat Tonavalta Calmatuiun suun kohdalta Râmnicu Saratin lounaispuolelle vuoristoon. Tämän länsi- ja luoteispuolella olevilla vuorilla romaanialainen ylläpiti läheistä kosketusta niiden joukkojen kanssa, jotka olivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää vastassa.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli sillä välin tuonut 3:nnenkin bulgaarialaisen armeijan Tonavan oikealle rannalle. Se ei suistamoon saakka kohdannut vakavaa vastarintaa, saavutti tämän joulukuun 24:ntenä ja kääntyi nyt Brailan oikeanpuolista siltavarustusta vastaan, Macinin luona ja siitä alaspäin. Tonavan länsipuolella olevalla lakeudella armeijaryhmä saattoi vasta ampumatarpeita saatuaan ryhtyä hyökkäämään. Sangen katkeran kamppailun jälkeen 9:s armeija joulupäivinä mursi venäläis-romaanialaiset asemat, vihollinen pakotettiin koko rintamalla perääntymään Serethin latvapuolta kohti, etupäässä Brailan ja Focsanin suuntaan.
Sillä ei vihollisen vastarinta Serethin eteläpuolella kuitenkaan ollut vielä likimainkaan murrettu. Aina tammikuuhun saakka venyivät Valakiassa taistelut. Meidän joukkomme olivat pikaisen levon tarpeessa. Huolella ajattelin, kuinka saisin ne tästä kolkasta jälleen suurille sotanäyttämöille. Tosin oli tehty kaikki, jotta Romaanian rautatiet saataisiin taas liikekuntoon. Niiden kuljetuskyky ei kuitenkaan voinut olla suuri. Valmisteltiin sotaväen kuljetusta Tonavaakin pitkin; talven tulo oli kuitenkin niin harvinaisen ankara, että sen jäätyminenkin oli otettava lukuun. Huolimatta kaikista valmistavista toimenpiteistä ei joukkojen poiskuljetus missään tapauksessa voinut käydä nopeasti. Vihdoin, tammikuun 4:ntenä, Tonavan-armeija valloitti Brailan uusien raskaiden taistelujen jälkeen. Serethin se saavutti Buzaun suulle saakka alaspäin. Tonavan-armeijaan liittyen oli 9:s armeija yhtämittaisin taisteluin, joissa venäläinen varsinkin 6 p:nä ahdisti meitä erittäin tuimasti, tunkeutunut Serethille saakka. 8 p:nä se valloitti Focsanin ja sen pohjoispuolella olevan seudun Putnaan saakka.
Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä, jonka hyökkäys alkoi joulun vaiheilla, ei kuitenkaan edennyt vähääkään Trotusta kohti. Joukkojen perinpohjainen uupumus, vuodenaika ja sää vaativat päättämään sotaretken. Mackensenin armeijaryhmän saavuttama linja olikin likimain sama kuin päämääräksi asetettu. Hyökkäys lakkautettiin. Armeijat kaivautuivat saavutetulle linjalle.
Romaanian sotaretken toinen askel oli astuttu ja sotaretki siten päättynyt. Se oli ollut rikas urhoollisten joukkojemme uljaista urotöistä, rikas johtajain suurista päätöksistä alimmasta johtajasta ylimpään armeijanjohtoon saakka, mutta rikas vakavista huolistakin, joita ei kukaan tuntenut raskaammin kuin minä. Olimme lyöneet Romaanian armeijan; tuho-iskun antaminen sille oli ollut mahdotonta. Olimme saavuttaneet, mitä suinkin oli mahdollinen saavuttaa, mutta meidän täytyi kuitenkin jättää Dobrudshaan ja Valakiaan voimia, joita ennen Romaanian sotaan yhtymistä olimme käyttäneet itä- ja länsirintamalla ja Makedoniassakin. Vaikka olimmekin Romaanian armeijan voittaneet, olimme kuitenkin koko sodankäyntiin nähden heikontuneet.
Romaanian sotaretken päättyessä olivat 1916 vuoden syksyn taistelut saaneet lopullisesti meille edullisen ratkaisun. Tulosta ei saavutettu vain Siebenbürgenin, Valakian ja Dobrudshan tappotantereilla, joilla sen ulkonaiset ilmaukset tulivat näkyviin, vaan myös länsirintaman, Isonzon rintaman, Makedonian ja idän kamppailuissa. Se oli ollut kaikkien käytettävinä olevien voimien kokoamista yhteen päämäärään, ententen hyökkäyksen torjumiseen ja elämisen mahdollisuuksien säilyttämiseen itsellemme. Tuo hyökkäys oli mennyt myttyyn ja Valakian apulähteet olivat meidän. Ententen suunnaton ylivoima ihmisiin ja sotatarpeihin nähden oli joukkojemme kunnon ja johtomme varmuuden ja päättäväisyyden johdosta mennyt tyhjiin.
Torjuntataisteluissa saksalaiset joukot olivat monista tappioista huolimatta pitäneet puolensa, itävalta-unkarilaiset olivat osoittautuneet venäläisiä heikommiksi. Bulgaarialaiset olivat tuottaneet monta pettymystä. Turkkilaiset tekivät, mitä olimme heiltä odottaneetkin.
Romaanian sotaretken liikuntataisteluissa oli saksalainen johto uudelleen osoittanut vanhan etevämmyytensä. Saksalaiset joukot, jotka osasivat temmata mukaansa liittolaisetkin, olivat vapaassa itsenäisessä toiminnassa lyöneet vahvan vihollisen. Tämä voi meitä vastaan taistellessaan teknillisten sotakeinojen paljottaisella käyttämisellä saavuttaa menestystä vain siellä, missä olimme puolustuskannalla; missä niitä ei ollut, siellä oli saksalainen taas etevämpi.
Valtavan rintaman kaikilla osilla oli Saksan armeija ja jokainen yksityinen tehnyt parhaansa, kirjaimellisesti antanut viimeisensä. Vain tämän kautta oli käynyt mahdolliseksi se menestys, jonka vuoksi maailmanhistoria on saksalaiselle sotamiehelle laakerin antava. Nyt olimme välttämättä levon tarpeessa. Armeija oli mitä suurimmassa määrin menettänyt taistelutarmoaan ja tavattoman uupunut.
Vihollinenkin näytti väsyneen. Sillä oli kuitenkin vielä ollut voimia menestykselliseen hyökkäykseen Verdunin luona. Ylivoimansa vuoksi se saattoi suoda joukoilleen enemmän lepoa. Meidän tuli ottaa lukuun, että ne toipuisivat pian.
TILANNE 1916-17 VUOSIEN VAIHTEESSA.
1.
Uuden sotavuoden mahdollisuudet olivat 1916 vuoden edullisesta päättymisestä huolimatta ylenmäärin vakavat. Varmaa oli, että entente vuoden 1917:nkin varalle ryhtyi mitä suurimpiin ponnistuksiin ei ainoastaan tappioittensa korvaamiseksi, mikä oli sille täysin mahdollista, vaan vielä yhä kartuttaakseen voimiaan ja lisätäkseen lukumäärään perustuvaa ylivoimaansa. Sen täytyi niin varhain kuin suinkin ja ankarammin kuin syksyllä 1916 käydä vielä uupuneiden joukkojemme kimppuun saadakseen lopullisen voiton.
Ranska oli jo luovuttanut lapsensa. Sen pataljoonissa oli enää vain kolme komppaniaa neljän asemesta. Mutta siirtomaissaan sillä oli erinomaisen suuri ihmismäärä, josta se yhä enemmän ja enemmän ammensi.
Englanti täydensi ja lisäsi armeijaansa.
Varsinkin Venäjä ryhtyi sangen suuriin muodostelupuuhiin. Divisiooniinsa se jätti vain 12 pataljoonaa, pattereihin vain 6 tykkiä ja ylijäämästä, 4:stä pataljoonasta ja kunkin patterin 7:nnestä tai 8:nnesta tykistä, se muodosti uusia divisioonia. Tämä muodostelu tuotti suuren voimanlisäyksen.
Ranskalaisten upseerien piti uudelleen muodostaa ja kouluuttaa Romaanian armeija. Molempain kansain hengenheimolaisuuden ja sen vaikutuksen vuoksi, joka ranskalaisilla on romaanialaisten henkiseen elämään ja varsinkin Romaanian armeijaan, saattoi odottaa, että ranskalainen upseeri perehtyisi Romaanian armeijan psyykeen ja saisi paljon aikaan.
Oli todennäköistä, että itävalta-unkarilaisista sotavangeista ja Venizelokseen liittyneistä kreikkalaisista muodostettaisiin yhä uusia joukkoja.
Saksalla ja sen liittolaisilla ei ollut mitään, mitä heittää vaakakuppiin vastapainoksi. Ylimmän armeijanjohdon suunnittelema tykistön lisäys ja 13 uuden divisioonan muodostaminen ei ollut täysipätöinen voimain lisäys, entiset ryhmät kun sen kautta heikontuivat. Jalkaväkipataljoonain muodostaminen oli mahdollinen vain kuluvan vuoden täyteväkeä käyttämällä ja pataljoonain mieslukua vähentämällä. Todellisen voimainlisäyksen olisi puolalaisen armeijan luominen tuottanut. Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se onnistuisi. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin hankkia Saksasta ja sen liittolaismaista mahdollisimman suuret ihmisvarat.
Sotateollisuus, joka entente-valtioissa oli kehittynyt yhä pitemmälle, lisäsi edelleen uhkaavassa määrässä vihollisen miesluvusta johtuvaa ylivoimaa. Se työskenteli yksinomaan sotaa varten. Julaistiin laajakantoisia, työväestöä koskevia pakkolakeja ja määräyksiä ja alistuttiin niihin ilman sanottavaa vastustusta. Työvoimia oli riittävästi käytettävissä. Mitään raaka-aineita ei puuttunut, tuotanto ei ollut vähentynyt, elämä entente-maissa kulki säännöllistä latuaan. Valtameret olivat vapaasti niiden käytettävissä. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat antoivat nyt mitä suurimmassa määrässä apuaan ja loivat uutta. Teknillisiltä varustuksiltaan kehittyivät ententen joukot yhä täydellisemmiksi ja saavuttivat siihen saakka kuulumattoman voiman. Lännessä tämä oli käynyt armottomasti ilmi. Myöskin idän taisteluissa vuonna 1916 olivat teknilliset sotavälineet ja nimenomaan ampumatarpeet hyvin huomattavasti lisääntyneet. Venäjä oli sijoittanut osan omista sotatarvetehtaistaan Donets-joen hiilialueelle ja laajentanut niitä suuresti. Japani valmisti varustuksia yhä uutterammin. Sitten kun Muurmanin rata oli valmistunut ja Siperian rautatietä oli teknillisesti paranneltu, lisääntyi tietysti tavaran tuonti Japanista, Amerikasta, Englannista ja Ranskasta. Entente pystyi kaikilla sotanäyttämöillä kohottamaan yhä korkeammalle mieslukuun perustuvan ylivoimansa sotatekniikan kaikilla eri aloilla saavutetun voimanlisäyksen avulla ja tuhoamaan meidän joukkojamme vielä enemmän kuin Sommen ja Verdunin taistelukentillä.
Meidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme tehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin suunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän sotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne työväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen saavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai edelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa olosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu ehtiä.
Mieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli pantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli luonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin asestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät valmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian mukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis ohimenevää laatua.
Ylin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen miehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli käyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että rintamamme eri osissa riehuisi aikaisin "Sommen taisteluja", joiden raivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä suuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon hetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea ja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella omaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen varalle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa. Häviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän tahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin sangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt. Me olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta joustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä kiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun tarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus yksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa ylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme ulkopuolella.
II.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista -- Cambrain editse St. Quentiniin -- La Fèreen -- Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle, minkä kautta suoristuisi Albertista -- Roye'han -- Noyonin lounaispuolitse -- Soissinsiin -- Vailly sur Aisneen johtava laaja kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti. Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä emme voineet valmistaa tällaisia asemia.
Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi. Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen. Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha, häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla turvauduttiin puolustukseen.
Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.
Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia. Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin, vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen välitykseensä.
Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus, joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme hylättäisiin.
Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan. Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa ilmoituksessa.
Rauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä mahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta ententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut päätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän täydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30 päivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se tahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki sen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme pakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin sotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet valtavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme toisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa joukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi yksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi rehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut ja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se voinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien mahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin olisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten kansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi enää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa kamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme meitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa vakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit oikeus- ja sopimusrauhaan.
Ententen epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa todistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan valmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon heikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin rauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.
Tällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä laatinut sotaakäyville valloille nootin "saadakseen selville kaikkien nyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota voitaisiin lopettaa". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla kummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli rauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä. Valtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin aikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin pitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä tosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan yksityiskohtia myöten tunne.
Neliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että sotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan paikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat neuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen mieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli kuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12 päivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti vain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä ilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun alussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan Englannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente antoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys sopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.
Kumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli ententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se ratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän johdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua vaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä myöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.
III.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä kyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet jo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä muodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.
Rajoittamaton sukellusvenesota oli viimeinen keino, jonka avulla saattoi taistelun johonkin aikaan saada voitokkaasti päättymään. Jos sukellusvenesota tässä muodossa voi vaikuttaa ratkaisevasti -- ja merisotilaspiireissä uskottiin siihen -- niin sotilaallinen velvollisuus Saksan kansaa kohtaan vaati siihen ryhtymään.
Kuten mainittu, olimme me elokuun 30 päivänä ilmaisseet vastustavamme rajoittamatonta sukellusvenesotaa, huomauttaen, ettemme pitäneet ajankohtaa vielä siihen sopivana. Valtiokansleri v. Bethmann silloin tämän totesi ja lisäsi, että hän näin ollen saartosodan muodossa käytävää sukellusvenesotaa koskevan päätöksen jättää kenraalisotamarsalkan erikoisen selityksen varaan. Rajoittamaton sukellusvenesota oli alkava siinä tapauksessa, että kenraalisotamarsalkka sitä toivoi. Samanlaisen ajatuksen esitti valtakunnankansleri valtiopäivillä syyskuun 28 päivänä. Kysymys sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta oli sillä välin herättänyt valtiollisten puolueiden kesken jyrkkää erimielisyyttä ja kiihdyttänyt mieliä tavattomasti: kun oikeistopuolueet sitä sangen hartaasti kannattivat, vastustivat sitä yhtä kiivaasti hallitusta lähellä olevat vasemmistolaiset. Herra v. Bethmannin huomautukseen nojaten hallitus ensi kerran haki ylimmältä armeijanjohdolta tukea itselleen valtiollisessa taistelussa. Minä olen sitä syvästi valittanut. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Ylin armeijanjohto oli pysyttäytynyt syrjässä kaikesta poliittisesta toiminnasta eikä se ollut mitenkään halunnut muutosta tässä suhteessa. Sitä kiusallisempaa oli kenraalisotamarsalkasta ja minusta herra v. Bethmannin aikaansaama liike. Ylin armeijanjohto saatettiin tosiasiallisesti yhä suuremmassa määrässä vastuunalaiseksi siitä, käytiinkö rajoittamatonta sukellusvenesotaa vaiko ei.
Lokakuun alussa olimme keskustelleet amiraaliesikunnan päällikön kanssa rajoittamattomasta sukellussodasta ja ryhtyneet harkitsemaan sen aloittamista. Valtiokanslerin asian johdosta aloittaman kirjeenvaihdon kuluessa pyysimme me lokakuun 5 päivänä häneltä vielä kerran vastuunalaisuutta koskevaa määrittelyä. Lokakuun 6 päivänä selitti kansleri, että rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskeva ratkaisu sisältyi itsessään keisarin käskyvaltaan, mutta puolueettomiin kohdistuvan vaikutuksensa vuoksi kuului se ulkopolitiikan piiriin. Hän, kansleri, oli siitä siis yksin valtiosäännön mukaisesti vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Hänen kantaansa nähden tulisi kenraalisotamarsalkan mielipiteellä olemaan sangen suuri merkitys. Tätä käsitystä vastaan ei voi väitellä. Kenraalisotamarsalkka ei voinut mitenkään riistää valtiokanslerilta tämän vastuunalaisuutta eikä hän ollut sitä koskaan ajatellutkaan. Minä yhdyin täydellisesti hänen käsitykseensä. Mutta tuo selitys merkitsi valtiokanslerin varhaisempiin lausuntoihin nähden melkoista muutosta, sillä hän oli ne esittänyt edellyttäen, että me kuuluisimme sukellusvenesodan vastustajiin.
Lokakuulla 1916 alkoi sukellusristeilijäsota, jossa laivat oli pidätettävä ja perinpohjin tarkastettava. Se menestyi hyvin ja herätti levottomuutta vihollisen taloudellisessa elämässä. Se oli hyvä todistus aseesta. Mutta oli otettava huomioon, että vastustajan puolustuskyky aivan pian vahvistuisi ja sitten menestys alkaisi vähetä.
Tarkasteltaessa, mikä talouspoliittinen vaikutus sukellusvenesodalla eri muodoissaan oli sodankäyntiin, oli meidän ohjeenamme amiraaliesikunnan päällikön ja valtiokanslerin arvostelu. Ollakseen tästä sekä erikoisesti rajoittamattoman sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta selvillä oli ylin armeijanjohto yhtämittaa kosketuksissa kummankin kanssa.
Sitten kun olimme voittaneet Romaanian, ei ylin armeijanjohto enää pelännyt, että Hollanti ja Tanska sekaantuisivat meidän vahingoksemme sotaan. Yhä edelleen kuitenkaan ei voinut mitään panna vaaralle alttiiksi. Jos kävi tarpeelliseksi, piti saartosota aloittaa vasta sitten, kun Romaanian sotaretki oli päättynyt ja siellä olevat joukot tuotu Saksaan sekä länsi- ja itärintamalle. Me saatoimme ajoissa havaita, ettei se voinut tapahtua ennen helmikuun alkua. Niinikään oli itsestään selvää, että oli odotettava, mikä vaikutus presidentti Wilsonin mahdollisilla rauhanvälityshankkeilla, joita valtakunnan hallitus oli syyskuulla puuhannut, sekä meidän rauhantarjouksellamme tulisi olemaan. Jos vihollisuuksien päättyminen näytti mahdolliselta, eihän silloin enää sukellusvenesotakaan suunnitelman mukaisessa muodossaan ollut tarpeen. Kaikki laskelmat antoivat vähäisen tuloksen. Joulukuun viimeisinä taikka tammikuun ensimmäisinä päivinä voitiin saada varmuus siitä, menestyivätkö meidän rauhanhankkeemme. Myöskin tämä seikka puhui sen puolesta, että tarpeen tullen välttämätön sukellusvenesota oli aloitettava helmikuun alussa.
Valtakunnan hallituksen varhemmat epäilykset Hollannin ja Tanskan esiintymiseen nähden haihtuivat, myöskin Sveitsin, Espanjan, Norjan ja Ruotsin suhtautumisesta puhuttiin huolettomasti. Sitä vastoin oli määrätyllä varmuudella otettava se mahdollisuus huomioon, että Pohjois-Amerikan Yhdysvallat saattoivat ryhtyä sotaan meitä vastaan. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sotilaallisissa laskelmissaan ottaa lukuun nämä vastuunalaisten piirien esittämät seikat. Ententen sodankäynnissä se olisi merkinnyt ensimmäisenä vuonna 5-6 divisioonan lisäystä ja myöhemmin, jollei sukellusvenesota olisi vaikuttanut tehokkaasti, vakavaa ja sangen paljon painavaa vihollisvoimien kasvua. Ei voinut epäillä, etteikö Amerikka kerran sotaan sekaannuttuaan asestautuisi samoin kuin Englantikin oli tehnyt ja etteikö entente saisi Yhdysvaltoja tämän maan kannan ja tarmon vuoksi ryhtymään yhä uusiin varusteluihin. Mitä tuli sotateollisuuden nousuun Yhdysvalloissa, en minä sitä erityisesti pelännyt. Se työskenteli jo nyt ententen hyväksi kaikin voimin.
Amiraaliesikunnan päällikkö, valtiokanslerin ystävä, mutta samalla rajoittamattoman sukellusvenesodan innokas puoltaja, toivoi varmasti, että tällainen sukellusvenesota puolen vuoden kuluessa vaikuttaisi ratkaisevasti sotaan. Tonniston menetys ja merenkulun vähennys tuottaisivat Englannille taloudellisia vaikeuksia ja tekisivät sodan jatkamisen mahdottomaksi. Tässä suhteessa vetosi hän, paitsi omaan velvollisuuksien mukaiseen käsitykseensä, myöskin Saksan taloudellisen elämän huomattavien edustajien mielipiteeseen. Tonniston puute tulisi ehkäisemään sotaliikennettä, etenkin lukuisten sotatarvekuormastojen vientiä Ranskaan, ja ne joutuisivat helposti suoranaisen tuhonkin alaisiksi. Sukellusveneiden luku olisi tätä tarkoitusta varten riittävä ja korjausrakennustoiminta tulisi valtakunnan merisotaviraston käsityksen mukaan sujumaan mahdollisimman hyvin, häviöt voitaisiin runsaasti peittää. Tosin ei v. 1916 ollut lisätyin voimin rakennettu sukellusveneitä, sitten kun sukellussota oli periaatteellisesti hylätty. Miehistökysymys oli ratkaistavissa. Miehistö oli otettava etupäässä toisesta laivastosta, jossa oli vanhimpia laivoja, mutta myöskin muista laivoista oli saatavissa keski-ikäluokkaan kuuluvia upseereita ja insinöörejä.
Luonnollisesti ei laivastonkaan määrättyä vahvuutta saanut vähentää. Kun vihollisen merisotavälineet runsaan uutisrakentelun ja Yhdysvaltain mahdollisen sekaantumisen vuoksi yhä enenivät, täytyi sen edustaa sellaista voimaa, että sukellussodan suoritus oli taattu. Laivaston oli avattava vihollisen miinavyöhykkeen läpi tie sukellusveneille. Sen piti myös olla niin kunnioitustaherättävä, ettei vihollislaivasto saattanut mitenkään yrittää ehkäistä liikennettä Itämerellä.
Amiraaliesikunnan päällikkö uskoi lisäksi, että rajoittamattoman sukellussodan julistaminen vaikuttaa samalla myös pelästyttävästi puolueettomaan merenkulkuun, joka oli tähän saakka hyödyttänyt etupäässä ententea. Hän oli selvillä siitä, että siihen tarvittiin valtiollisten virastojen ehdoton kannatus, jota hän kuitenkin sai tulevaisuudessa väliin kaivata.
Keskusteltiin Amerikasta Ranskaan tapahtuvasta joukkojen kuljetuksesta ja niiden muonitusmahdollisuuksista. Merisotalaitos laski, että kuljetettaessa sotajoukkoa kuormastoineen ja asesaattueineen tarvittaisiin joka miestä kohti laivatilaa vähintään 5 br. reg. tonnia. Tämä laskelma osoittautuikin Saarenmaan retkellä syksyllä 1917 oikeaksi. Tutkimukset johtivat meille suotuisaan tulokseen. Siten, jos jokseenkin lyhyessä ajassa kuljetettiin miljoona amerikkalaista sotilasta meren yli, tarvittiin siihen 5 miljoonan tonnin laivatila. Mutta länsivaltojen muonitus vaati tonniston niin tarkoin, ettei tätä määrää voitu luovuttaa muihin tarkoituksiin lyhyeksikään aikaa.
Sukellusvenesotaa taloudellisesti arvioidessaan oli valtakunnan hallitus epävarma. Lopulta sisäasiain virasto, vaikka vasta sitten kun sukellusvenesota oli alkanut, asettui suosiolliselle kannalle. Samoin teki valtiokanslerikin.
Tuntiessani sotaa ja tietäessäni vihollisen tahdonlujuuden suuruuden en minä pitänyt merisotalaitoksen lukuja rajoittamattoman sukellusvenesodan odotetusta vaikutuksesta ehdottomasti varmoina. Minä tiesin myöskin, että taloudellisia ja liikennekysymyksiä on erittäin vaikea arvioida. Minä uskoin, että saattoi luottaa ainakin vuoden perästä tapahtuvaan ratkaisevaan vaikutukseen, siis ennenkuin Amerikka ehtisi esiintyä uusilla joukoillaan sotanäyttämöllä. Minä toivoin, että siihen saakka asema maalla pysyisi ennallaan niiden toimenpiteiden nojalla, joihin oli ryhdytty ja vielä oli määrä ryhtyä, jos sukellusvenesota häiritsemällä vihollisen taloudellista elämää vahingoittaisi sen sotateollisuuden aikaansaannoksia ja vähentäisi sotatarpeiden kuljetusta Ranskaan. Tässä suhteessa pidin lähimpiä kuukausia erittäin tärkeinä.
Kun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen tilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä Berliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en silloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23 päivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan valtiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden. Joulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään keskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi rauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena antamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti mielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului ulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden ei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa vastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra v. Bethmannille kenraalisotamarsalkka asemansa selittämiseksi lausui: "... että Teidän Ylhäisyytenne valtiokanslerina vaatii tosin lopullista vastuuta, mutta minä luonnollisesti edelleenkin kaikin voimin, täydellisesti tuntien vastuunalaisuuteni sodan voitokkaasta päättymisestä, pidän kiinni siitä, että sotilaallisesti tapahtuu se, minkä katson siinä suhteessa oikeaksi." Ylimmällä armeijanjohdolla, kuten valtiokanslerillakin, oli oikeus ja velvollisuus vaatia korkean asemansa täydellä arvovallalla mielipiteelleen vaikutusta tässä vakavassa ja paljonpainavassa kysymyksessä. Jos syntyi erimielisyyttä, niin kuului ratkaisu Hänen Majesteetilleen.
Siltä varalta, että ententen vastaus meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin välityshankkeeseen olisi kielteinen, saapui valtiokansleri jo joulukuun lopussa neuvotteluihin Plessiin. Mitään ei vielä lopullisesti päätetty. Ratkaiseva neuvottelu tapahtui Hänen Majesteettinsa puheenjohdolla, sitten kun meidän tarjoukseemme oli tullut vastaus ententelta ja kun varmasti odotettiin ententen asettuvan samalle kannalle siihen aloitteeseen nähden, jonka presidentti Wilson oli tehnyt tammikuun 9:ntenä. Amiraaliesikunnan päällikkö edusti mielipiteitä, jotka edellä olen esittänyt. Hän oli sitä mieltä, että rajoittamaton sukellusvenesota muutamassa kuukaudessa vaikuttaa ratkaisevasti sotaan, ja puolusti sitä. Kenraalisotamarsalkka esitti meidän käsityksemme tilanteesta ja hänkin puolsi sitä. Valtiokansleri valaisi sitä vaikutusta, jonka tämä taistelukeino voisi tehdä puolueettomiin, erittäinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Hän piti Amerikan sekaantumista sotaan mahdollisena sekä todennäköisenä ja pelkäsi, että ententen Belgialle antama elintarveavustus kohtaisi vaikeuksia. Meidän rauhantarjoustamme hän piti rauenneena. Uusia rauhanmahdollisuuksia, jotakin uutta yritystä Wilsonin taholta -- joulukuun 18 päivänä tehtyä aloitetta pidettiin jo ratkaistuna -- taikka erikoisrauhaa hän ei pitänyt luultavina, yhtä vähän kuin sitäkään, että valtiollinen asemamme muuttuisi sen kautta, että joku vihollisistamme luhistuisi, kuten myöhemmin Venäjä. Se olisi luonut aivan uuden tilanteen ja vaikuttanut tietysti voimakkaasti laskelmiimme. Valtiokansleri arvosteli sotilaallis-poliittista asemaamme samoin kuin mekin. Kun me uskoimme, että välttämättömät, raskaat johtopäätökset oli tehtävä tyynellä päättäväisyydellä, pysyi valtiokansleri yleisen luonnesävynsä mukaisesti epäröivänä ja päätteli jotenkin seuraavaan tapaan: "Päätös rajoittamattomaan sukellusvenesotaan ryhtymisestä riippuu siis siitä vaikutuksesta, jota voimme odottaa" ja "mutta jos sotilaspiirit pitävät sukellusvenesotaa välttämättömänä, niin en minä pysty sitä vastustamaan" ja "jos menestys on edessä, niin täytyy meidän toimia".
Myöskin valtiokansleri, kuten muutkin Hänen Majesteettinsa neuvonantajat, puolsi siis rajoittamatonta sukellusvenesotaa tuntien täysin poliittisen vastuunalaisuutensa. Keisari yhtyi tähän mielipiteeseen ja antoi käskyn rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta helmikuun 1:senä sillä määräyksellä, että saartoalueella oleville puolueettomille laivoille oli myönnettävä aikaa niin paljon, että ne ehtisivät alueen jättää, taikka että ne, jos olivat matkalla sinne, saisivat päättää matkansa.
Valtiokansleri työskenteli nyt amiraaliesikunnan päällikön kanssa valmistaakseen puolueettomille valloille nootteja, joissa julistettiin Englannin ympäri ja pitkin Ranskan länsirannikkoa ja Välimerta ulottuva saarto. Ne piti esittää asianomaisille tammikuun 31:senä.
Amiraaliesikunnan päällikkö antoi lähemmät ohjeet sodankäynnistä saartoalueella. Tällöin hän otti varteen useita ulkoasiainviraston toivomuksia, joiden tarkoituksena oli ehkäistä välien katkeaminen Amerikan kanssa. Se oli luonnollisesti myöskin meidän toivomustemme mukaista.
Ylin armeijanjohto ryhtyi puolestaan pohjoisen alueen ylipäällikön käskypiirissä kaiken varalta erinäisiin varmuustoimenpiteisiin, vaikkakaan ei valtiokansleri ollut Hollannin eikä Tanskan suhteen huolissaan.
Suoja-asemien rakentaminen Pohjois-Slesvigiin oli edistynyt hyvin. Joku ratsuväkijoukko riitti puolestamme hieman vahvistamaan rajavartiota. Väliaikaisesti sijoitettiin sinne kenraalikomento, jonka tuli tutustua sikäläisiin oloihin. Hollannin puoleisella Saksan rajalla yhdistettiin rajavartiasto divisioonakomennuskuntiin ja asetettiin Münsteriin tulevan kenraalikomennon alaiseksi. Asemien rakentaminen ei ollut vielä pitkälle edistynyt. Belgian Hollannin-puoleisella rajalla ei oltu myöskään kovin paljoa saatu aikaan. Oli ollut puute työvoimista.
Yleensä olivat meidän suojatoimenpiteemme ainoastaan paperilla. Romaaniasta vapautuvien joukkojen piti vain tarvittaessa ne toteuttaa, muussa tapauksessa joukot saivat siirtyä länsirintamaa lujittamaan. Niiden tuli matkustaa aluksi Belgiaan.
IV.
Tammikuun keskivaiheilla saapui ylimmälle armeijanjohdolle ulkoasiain virastolta jäljennös kreivi Bernstorffin tammikuun 10 päivänä antamasta lausunnosta, jossa sanottiin, että asestettuja kauppalaivoja koskeva kirjelmä "tekisi tyhjäksi presidentti Wilsonin rauhanvälityksen". Minä olin hämmästyksissäni sen johdosta. Mistään erikoisesta presidentin välityksestä ei enää ollut ollut puhetta. Kreivi Bernstorff saattoi siis tammikuun 10:ntenä päivätyssä kirjelmässään kosketella ainoastaan presidentin joulukuun 18 p:n toimenpidettä, johon entente vasta tammikuun 12:ntena virallisesti vastasi ja joka siten tämän vastauksen johdosta sai ratkaisunsa edeltäkäsin aavistetulla tavalla. Mistään uudesta hankkeesta ei minun käsitykseni mukaan ollut kysymys. Valtiokansleri oli samaa mieltä. Tammikuun 16:ntena hän lausui kreivi Bernstorffille tämän johdosta: "Me olemme päättäneet uskaltaa (senkin uhalla, että välit katkeavat ja mahdollisesti syttyy sota Yhdysvaltain kanssa)." Tämä sähkösanoma oli tuskin vielä ehtinyt kreivi Bernstorffin käsiin, kun hän itse sähkötti ulkoasiainvirastolle: "Jolleivät sotilaalliset syyt ole välttämättömästi ratkaisevia, niin olisi (rajoittamattoman sukellusvenesodan) lykkääminen erittäin toivottava. Wilson luulee voivansa saada aikaan rauhan meidän esittämämme, kaikkien kansojen samanlaisia oikeuksia koskevan periaatteen pohjalla."
Välittäessään tämän sähkösanoman huomautti ulkoasiain valtiosihteeri pyytäneensä amiraaliesikunnan päälliköltä, että tämä liittämällä puolueettomia laivoja koskeviin määräyksiin varman rauhoitusajan, jota lähettiläs oli ehdottanut, vaikuttaisi siihen suuntaan, että välien rikkoutuminen Amerikan kanssa ei tulisi niin uhkaavaksi. Olen jo sanonut, että me olimme tähän suostuneet. Ulkoasiainvirasto ei ole voinut siis tästäkään Bernstorffin sähkösanomasta havaita, että yleinen tilanne olisi jollakin tavalla muuttunut. Valtiosihteeri olisi siihen muutoin viitannut.
Minä en yleensä ole ollut selvillä valtakunnan hallituksen ja lähettilään välisestä vuorovaikutuksesta ja vain varsin katkonaisesti sain siitä tietoja.
Neuvottelujen kulkua Yhdysvaltain kanssa en saanut seurata. Valtiokansleri ja ulkoasiainviraston valtiosihteeri valittivat, että yhteys lähettilään kanssa oli vaikea ja että siitä aiheutui helposti epäselvyyttä. Heidän täytyi velvollisuutensa mukaan käyttää hyväkseen jokaista mahdollisuutta, että rajoittamattomasta sukellusvenesodasta huolimatta välien katkeaminen Amerikan kanssa välttyisi.
Minun hämmästyksekseni saapuivat valtiokansleri v. Bethmann ja valtiosihteeri tri Zimmermann tammikuun 29 päivänä Plessiin. Meidät kutsuttiin yhteiseen neuvotteluun keisarin luokse. Oli kysymys uudesta rauhanvälitysehdotuksesta Wilsonin taholta. Valtiokansleri luki hänen laatimansa, kreivi Bernstorffille osoitetun kirjelmän, jossa hän kannatti rauhaa status quo ante'n pohjalla.
Mahdollisten rauhanneuvottelujen perusteina piti, mikäli minä muistan, presidentti Wilsonille joko nyt taikka muussa tilaisuudessa antaa tieto seuraavista vaatimuksista:
"Ranskan miehittämä Ylä-Elsassin osa palautetaan ennalleen;
Saksa ja Puola saavat Venäjää vastaan strateegisesti ja taloudellisesti turvalliset rajat;
Siirtomaat palautetaan sellaisen sopimuksen muodossa, joka takaa Saksalle sen väkilukua ja taloudellisten etujen arvoa vastaavan siirtomaaomistuksen;
Saksan miehittämät ranskalaiset alueet palautetaan, mutta oikeus rajojen strateegiseen ja taloudelliseen järjestelyyn ja rahavastikkeeseen pidätetään;
Belgia palautetaan ennalleen Saksan turvallisuuden takaavilla, varmoilla määräyksillä, joista sovitaan Belgian hallituksen kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa;
Toimitetaan taloudellinen ja rahallinen tasoitus sillä perusteella, että kummankin puolen valloittamat ja rauhanteossa ennalleen palautettavat alueet vaihdetaan;
Saksalaisten liikeyritysten ja yksityisten henkilöiden sodassa kärsimät vahingot korvataan;
Kaikki sellaiset sopimukset ja toimenpiteet kumotaan, jotka rauhan tultua haittaisivat säännöllistä kauppaa sekä liikennettä, ja asianmukaiset kauppasopimukset solmitaan; Varmuus merien vapaudesta."
Nämä ovat ainoat Saksan taholta vihollisen tietoon tulleet ehdot, joiden laatimiseen minä olen ottanut osaa.
Valtiokansleri ei vaatinut rajoittamattoman sukellusvenesodan lykkäämistä tuonnemmaksi. Lähettiläs valtuutettiin selittämään, että valtakunnan hallitus oli valmis antamaan käskyn sukellusvenesodan keskeyttämisestä heti, kun oli luotu rauhanneuvotteluille menestystä lupaava pohja. Kenraalisotamarsalkka ja minä yhdyimme näihin päätöksiin.
Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti eräässä keisarin huoneessa. Siellä oli vielä esillä syntymäpäivälahjoja. Risteilijä Emdenin kaunis kuva on jäänyt muistiini. Tämän diplomaattisen hankkeen lähempää yhtenäisyyttä ja menoa en minä voi enää kuvata. Lausuin neuvottelun päätyttyä kenraalisotamarsalkalle epäileväni sitä tapaa, jonka kautta oli saatu meidän myötävaikutuksemme niin perin tärkeisiin päätöksiin. Toiselta puolen me emme olleet seikoista täysin selvillä, toiselta me taas muiden mukana olimme niistä moraalisesti vastuussa.
Tammikuun 31 päivänä esitettiin Washingtonissa nootti, jossa julistettiin sukellusvenesota saartosotana alkavaksi, ja, kuten otaksun, valtakunnan hallituksen tammikuun 29:ntenä päivätty ilmoitus.
Tammikuun 9 päivän jälkeen ei ollut ilmennyt minkäänlaisia sotilaallisia syitä, jotka olisivat saaneet kenraalisotamarsalkan taikka minun muuttamaan kantaamme, jonka mukaan sukellusvenesota oli aivan välttämätön.
Amiraaliesikunnan päällikön esityksestä Wienissä päätti myöskin Itävalta-Unkarin hallitus ryhtyä sukellusveneillään rajoittamattomaan sotaan. Minä tervehdin kiitollisena tätä liittolaisystävällistä askelta ja sitä täydellä varmuudella odotinkin. Sukellusvenesota saattoi tehota vain jos sitä käytiin Välimerelläkin, missä menestys näytti erittäin lupaavalta. Kuului asiaan upottaa niin paljon tonnistoa kuin mahdollista. Myöskin kenraali v. Conrad oli puoltanut Itävallan osanottoa. Kun kreivi Czernin myöhemmin, 1918, sanoi kannattaneensa rajoittamatonta sukellusvenesotaa välttääkseen selkkausta Saksan kanssa, niin ilmoitti hän asian, josta minulla silloin ei ollut tietoa. Kukaan ei ollut ajatellut sotilaallista painostusta Itävaltaan nähden.
Kun arvioin, mitä kotimaassa ajateltiin, merkitsi minulle sangen paljon saada havaita valtiopäivien helmikuun 27:ntenä pidetystä istunnosta, että Saksan kansa rauhantarjouksemme rauettua jotenkin yksimielisesti asettui kannattamaan hallitusta. Enemmistösosialistien johtaja, herra Scheidemann, vaikkakin torjui vastuun sukellusvenesodasta, lausui asian yhteydessä seuraavaa:
"Koko maailma käsittää sen syvän tyydytyksen, jota tunsimme, kun hallitus perusteluilla, jotka lähenivät meidän perustelujamme, tarjosi maailmalle rauhaa. Kun vastustajat tunnetussa vastauksessaan Wilsonille paljastivat häikäilemättömän valloitus- ja tuhoamishalunsa, niin silloin jälleen lujatahtoisesti päätimme nousta maatamme puolustamaan. Silloin ei kuulunut kansasta muuta kuin yksi ääni: mieluimmin vaikka mitä kuin sellainen rauha! Jokainen oli kyllä odottanut, etteivät vastustajat ilman mutkittelua ja vastaanhangoittelua, ilman omien voimiensa korostamista tai tunnusteluyrityksiä ja koekeskusteluja ottaisi vastaan Saksan kutsua neuvotteluihin. Mutta vain sangen harvat olivat odottaneet, että he käyttäisivät niin häikäilemätöntä sekä vaativaa kieltä ja esittäisivät niin mielettömän, kaikkia tosiasioita ivaavan rauhanohjelman. Eivätkä he enää koskaan pääse vastaamasta ihmiskunnalle siitä verivelasta, minkä he ovat ottaneet hartioilleen hylätessään röyhkeästi Saksan rauhantarjouksen. Lloyd George on niiden päätösten kummi, joita valtakunnan hallitus sukellusvenesotaan nähden on tehnyt. Kärjistetyn sukellusvenesodan on päättänyt oikeastaan liittoutuneiden Rooman konferenssi. Sitten kun tämä ratkaisu on tehty, kun asia on pantu käyntiin, voimme mekin sydämestämme vain toivoa, että se pian toisi meille rauhan. Me luotamme siihen, että hampaisiin asti asestettu kansanvoima tekee mahdolliseksi sen, mikä vastustajistamme vielä tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. Valtakunnan kunnian, olemassaolon ja sen taloudellisen kehittymisvapauden täytyy tässä taistelussa säilyä koskemattomina."
Se oli juhlallinen tunnustus ja kehoitus äärimmäiseen kamppailuun, silloin kun vihollinen tahtoi meidät tuhota. Jospa se olisi toteutunut.
V.
Marraskuun 21 päivänä 1916 vaipui keisari Frans Josef ikuiseen lepoon. Hän oli kaksoismonarkian kansojen koossapitäjä. Tosin hän ei ollut kyennyt luomaan niiden elämää uudeksi. Hänen valitsemansa neuvonantajat eivät olleet siihen kyllin vahvoja. Hän oli uskollinen liiton ystävä, vaikkakaan hän ei voinut unohtaa vuotta 1866, jolloin Preussi ja Itävalta taistelivat Saksan yliherruudesta.
Huhtikuun alussa 1916 vietettiin Kownossa kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin 50-vuotista virkariemujuhlaa. Minä pidin lyhyen puheen ja lausuin tällöin asiaan laajemmin puuttumatta, että kenraalisotamarsalkka oli ensimmäisenä palvelusvuotenaan ottanut osaa 1866 vuoden sotaretkeen. Tuskin olivat sanani ilmestyneet jossakin painettuina, kun sain valtiokansleri v. Bethmannilta kirjeen, jossa sanottiin, että puheeni oli tehnyt Wienissä ikävän vaikutuksen syystä, että olin maininnut vuoden 1866 sotaretken. Hän pyysi, että estäisin puheen julkaisemisen. Sitä ei voinut enää tehdä. Minua Wienin hovin käsitys hämmästytti yhtä paljon kuin Berliinin kirjekin. Vuoden 1866 sotaretki oli vaikuttanut syvästi keisari Frans Josefiin. Sen johdosta hän menetti luottamuksensa armeijaansa eikä hän enää koskaan koko sydämellään omistautunut sille, vaikkakin hän sen hyväksi työskenteli ja piti suuriarvoisina yhtenäisen armeijan vanhoja traditioita. Hänen kuolemansa tuotti meille korvaamattoman tappion. Murhattu kruununperijä arkkiherttua Frans Ferdinand ei ollut toimen ja tarmon mies, vaikka häntä usein sellaisena pidettiin. Hän oli itse asiassa luonteeltaan horjuva sekä päättäväisyyttä vailla eikä hän suinkaan ollut Saksan ystävä. Meidän Keisarillinen Majesteettimme näki paljon vaivaa koettaessaan saada hänessä ja hänen puolisossaan vireille saksalaisystävällisen mielen. Hänen kuolemansa oli traagillinen ja hänen murhansa seuraukset olivat kohtalokkaat. Neljän sotavuoden kuluttua ne saivat aikaan Itävaltaan nähden sen, mitä venäläiset, teon alkuunpanijat, tarkoittivatkin. Tosin Venäjä itsekin siinä tuhoutui. Murhatussa vallanperijässä ei myöskään olisi ollut miestä vanhan keisarin kuoltua tarttumaan kaksoismonarkian peräsimeen. Hajoittavat voimat olivat sodan aikana liiaksi vahvistuneet. Sekavuus taloudellisessa elämässä oli päässyt valtaan. Monin paikoin oli kansan ja sotajoukon henki huonontunut. Väsymys sotaan lisääntyi ja rauhankaipuu yhä kasvoi. Olisi tarvittu aivan erikoista miestä, joka olisi herättänyt kaksoismonarkiassa taistelunhalua ja luonut keisarillis-kuninkaalliseen armeijaan uutta elämää.
Minä näin keisari Kaarlen arkkiherttuana ensi kerran joulukuulla 1914. Hän teki kovin nuorukaismaisen vaikutuksen. Marraskuun alussa 1916 tapasin hänet uudelleen. Hän oli kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi. Hän puheli selvästi sotilaallisista kysymyksistä. Mutta hänen uuden korkean asemansa taakka oli käyvä hänelle liian raskaaksi. Levottomuus valtasi hänen olemuksensa. Hän ponnisteli paljon ja antoi myöten paljon sekä monessa asiassa. Hän tunsi kaksoismonarkian sisäpoliittiset vaikeudet, hän ajatteli Habsburgien suvun alaista liittoa Itävallan kansojen kesken, mutta hän ei kuitenkaan voinut taivuttaa Unkaria vähemmän itsekkääseen politiikkaan eikä saanut sitä peruuttamaan elintarvesulkua Itävaltaan. Luonteenomaista hänen toiminnalleen oli tshekkiläisjohtajien armahdus, vaikka nämä julkisesti olivat työskennelleet monarkiaa vastaan. Näin hän ilmaisi olevansa huolissaan tshekkiläisliikkeen johdosta ja paljasti hallituksen sekä monarkian koko heikkouden. Siitä oli vain seurauksena, että hajoittavat kansalliset pyrkimykset saivat uutta virikettä ja että saksalaisissa, jotka pysyivät uskollisina vanhalle keisarisuvulle, epäluulo kasvoi. Myöskin armeija tunsi itsensä loukatuksi, ja erikoisesti sen saksalaiset upseerit sekä sotilaat, jotka vanhalla urhoudella taistelivat keisarihuoneen ja kaksoismonarkian puolesta. Hyvin monet heidän saksalaisista veljistään olivat sen vuoksi tappotantereella kaatuneet, että tshekkiläiset olivat menneet vihollisen puolelle.
Keisari ei ollut mikään luja liittolaisuuden kannattaja, mutta hän pysyi kuitenkin Saksan rinnalla. Hän harrasti rauhaa, mutta pyrkiessään sitä aikaansaamaan hän meni liian pitkälle kirjeissä, jotka hän kirjoitti langolleen, prinssi Sikstukselle.
Itävalta-Unkarin armeijan ylimmän päällikön asemastaan keisari Kaarle oli erittäin arka. Hänen toivomuksensa mukaisesti muutettiin ja jonkun verran lievennettiin neliliiton korkeinta sodanjohtoa koskevia määräyksiä. Hän ei ollut sotilasluonne, mutta hän tahtoi kuitenkin tehdä parhaansa armeijan hyväksi.
Keisarinna Zita, jolla oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa, harrasti innokkaasti politiikkaa. Hän oli, ikävä kyllä, kokonaan meitä vastaan, ja häntä johtivat papit, jotka eivät olleet meidän ystäviämme. Ulkoasiainministeriksi tuli kreivi Czernin, viisas maailmanmies, sivistynyt ja rakastettava persoonallisuus, joka oli Wilhelmstrassen herroja paljon etevämpi. Muutoin kulki hän samoja latuja kuin Berliinissä oleva valtiokanslerikin. Hän pyrki rauhaan, mutta yhdessä Saksan kanssa. Hän oli uskollinen, se mainesana hänestä on säilyvä. Hän osoittautui siinä suhteessa lämpimäksi ja tavattoman taitavaksi kaksoismonarkian asiain valvojaksi. Rauhallisen varmasti hän suhtautui keisarilliseen herraansa. Siitä huolimatta hän mukautui keisarin tshekkiläisille suomaan armahdusjulistukseen ja tämän epäselvään kansalliseen politiikkaan. Hän jäi virkaan, vaikka hän ei armahdusta kannattanutkaan ja vaikka hän näki, että se oli merkkinä kaksoismonarkian häviön alkamisesta ja vaikeutti rauhan tuloa sekä vahvisti ententen voiton toiveita.
Minä persoonallisesti olin suuresti mieltynyt häneen ja keskustelin mielelläni hänen kanssaan. Mutta Wilhelmstrasselta liikkeellelähteneitä kulkupuheita minun "diktatuuristani" hän, ikävä kyllä, liian herkkäuskoisesti toisti. Usein todistin hänelle, kuinka löyhä hänen otaksumansa oli. Hänen joulukuun 11:ntenä 1918 tekemänsä valtiollinen tunnustus ei hämmästyttänyt minua, kun tunsin hänen käsityksensä sodasta.
Kenraali v. Arz tuli Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Conradin sijaan, joka sai sotajoukkojen päällikkyyden Tirolin rintamalla. Minun ja kenraali v. Conradin väliset suhteet olivat käyneet yhä luottamuksellisemmiksi. Sen vuoksi herättikin hänen virasta luopumisensa minussa vilpitöntä persoonallista surua.
Suhteeni kenraali v. Arziin oli kehittyvä vielä läheisemmäksi. Hän oli vakaumukseltaan Saksan valtakunnan ja armeijan ystävä. Kesäsotaretkellä 1915 hän oli ollut Itävalta-Unkarin 2:sen armeijaan kuuluvan VI:n armeija-osaston päällikkönä ja suorittanut sen tehtävän mitä läheisimmässä yhteydessä saksalaisten joukkojen kanssa tavalla, joka herätti saksalaisissa arvonantoa häntä ja hänen miehistöään kohtaan. Ollessaan 1:sen armeijan ylipäällikkönä Siebenbürgenissä hän sai armeijallaan aikaan kaiken, mitä siltä sen kokoonpanon vuoksi saattoi odottaa. Hän toimi hyvän yhteishengen säilymiseksi armeijassaan olevien saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen välillä, joiden kehityksestä hän piti vakavaa huolta. Henkisesti ei hän ehkä ollut niin joustava kuin kenraali v. Conrad, mutta hän oli tervekäsityksinen sotilas, joka koki kohottaa Itävalta-Unkarin armeijaa ja hankkia sille omasta maasta kaiken, mitä se tarvitsi. Hän teki kaiken mahdollisen saavuttamatta kuitenkaan mitään ratkaisevaa. Hän kehittyi sitä pitemmälle, kuta kauemmin hän oli virassaan. Kenraali v. Arz otti sotatoimiosastonsa päälliköksi kenraali v. Waldstättenin, kyvykkään ja kunnianhimoisen upseerin, joka ansaitsi päällikkönsä ja Itävalta-Unkarin armeijan luottamuksen.
Hyvä yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa oli edelleen taattu.
JATKUVAN SODANKÄYNNIN PERUSTEET JA SOTAKONEISTO.
I.
Sota velvoitti meitä kokoamaan ja käyttämään viimeisetkin ihmisvoimat. Oli samantekevää, suoritettiinko työ taistelussa vai rintaman takana, tarkoittiko se sotataloutta vai palvelusta kotimaan joukoissa tai valtion toimessa. Yksityinen mies saattoi palvella isänmaataan vain yhdessä paikassa, mutta hänen voimansa oli tehtävä hyötyätuottavaksi. Valtionvirka muodosti oman alansa. Muutoin ylin armeijanjohto suoritti yksissä neuvoin kotoisten viranomaisten kanssa summittaisen voimien jaon maasotajoukkojen, meriväen ja kotimaan kesken. Vain ylimmällä armeijanjohdolla saattoi olla yleiskäsitys kaikesta. Preussin sotaministerikään ei voinut riittävästi eikä kyllin monipuolisesti arvostella vihollista vastassa olevien asevoimien suuruutta eikä sodan tarpeita.
Näihin asti oli täytevoimat saatu toipuneista, joita oivallisen sairashoitojärjestelmän vallitessa palasi armeijaan suuret joukot, sekä käytettävissä olevista uusista ikäluokista ja jälkitarkastusten avulla aikaisemmin kelpaamattomiksi julistetuista. Me olimme pakotetut lähettämään rintamalle 19-vuotiaita. Oli mahdotonta kajota enää sitä nuorempiin ikäluokkiin. Kelpaavaisuusehdot olivat lievennetyt. Ehdottomasti suurin osa tähän saakka käytettävissä olevista miehistä oli kutsuttu aseisiin. Kuitenkin oli pyrittävä siihen, ettei armeijaan otettaisi yksinomaan vain niitä, joita näihin asti oli voitu palvelukseen kutsua, vaan sen lisäksi oli saatava takeet uudesta voimienlisäyksestä. Nimenomaan oli vähennettävä lykkäystä saaneiden lukua. Samalla oli koottava riittävät voimat kotimaassa sotatalouden tarpeisiin sekä töihin armeijan selkäpuolelle, missä asemien rakentaminen oli niin tuiki tärkeää.
Minusta sanontatapa "linnapalveluskelpoinen" on aina ollut vastenmielinen. Miksi ei linnapalvelukseen kelpaava mies, jota käytetään sodassa, voisi, jos tarvittaisiin, kantaa kivääriä yhtä hyvin kuin "kenttäpalveluskelpoinenkin"? "Linnapalveluskelpoisuudesta" sai mies sen sijaan jonkunlaisen suojakirjan. Ylin armeijanjohto ei voinut sovittaa tuota käsitettä sodan vaatimuksiin eikä ehkäistä sen aikaansaamaa huonoa vaikutusta. Eräs määräys, jonka sotaministeri syksyllä 1918 antoi, ei pystynyt enää asiaa muuttamaan. Hän oli kuitenkin jo aikaisemmin ottanut vielä kerran jälkitarkastuksen alaisiksi sotapalveluskelpoisuutta koskevat ehdot. "Linnapalveluskelpoisuutta sotakentällä tai kotimaassa" seurasi siten vielä "työkelpoisuus".
Jälkitarkastus ja silmälläpito kotimaassa eivät näyttäneet minusta moitteettomilta. Alinomaa saapui valituksia mitä uskomattomimmasta palveluspelkuruudesta. Minä esitin sotaministerille, että olisi kajottava mitä ankarimmin asiaan. Sitä vaati oikeudenmukaisuus. Kuitenkaan en minä koskaan saanut tuntea, että täällä kaikki tulisi sellaiseksi kuin armeijan ja kotimaan mielialan kannalta pidin toivottavana.
Lain mukaan oli jälellä voimia, jotka eivät olleet valtion palveluksessa. Siihen olivat velvoitetut näihin saakka ainoastaan 17-45 ikävuosien välillä olevat miehet. Sodan ankariin vaatimuksiin nähden en minä pitänyt tätä rajoitusta enää sopivana.
Jo syyskuussa 1916 ylin armeijanjohto teki valtiokanslerille ensimmäisen kerran esityksiä, että poikkeuksetta kaikki ihmisvoimat koottaisiin. Tällöin se oli yhä jyrkemmin sitä mieltä, että sodassa yksilöiden voimat kuuluivat valtiolle, että sen vuoksi jokainen saksalainen 15:sta 60:een ikävuoteen asti oli palvelusvelvollinen ja että tämä velvollisuus, vaikkakin rajoituksin, oli ulotettava myöskin naisiin. Sellaista palvelusvelvollisuutta saattoi vastata asevelvollisuus armeijassa taikka työvelvollisuus -- sen laajimmassa merkityksessä -- kotimaassa. Se ei käsittänyt mitenkään yksinomaan työntekijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaikkakin se eniten kohdistui heihin.
Työvelvollisuuden saattamisella voimaan palvelusvelvollisuutena sodan hyväksi olisi ollut suuri siveellinen merkitys siinä suhteessa, että siten jokainen saksalainen näissä vakavissa vaiheissa joutui palvelemaan isänmaataan ikivanhaa germaanilaista oikeuskäsitystä vastaavalla tavalla. Sillä olisi myöskin ollut se suuri käytännöllinen merkitys, että valtakunta pääsi määräämään työntekijäin palkkaussuhteet. Jokainen sotilas varmastikin tunsi sen mitä räikeimmän vääryyden tässä sodassa, että hänen, joka joka päivä sai lyödä arpaa hengestään, täytyi elää kurjemmin kuin tavallisen työmiehen, jonka elinehdot olivat taatut. Kun viimeksimainittu ansaitsi elatuksen itselleen, vaimolleen ja lapsilleen, sai sotamies olla huolissaan omasta ja perheensä tulevaisuudesta. Valtion antama avustus ei mitenkään suhdetta tasoittanut. Perhetunne loi ihanteellisen pohjan sille pyrkimykselle, että oli päästävä armeijasta kotimaahan. Jo persoonallisen varmuuden tunnekin sen selittää. Toiselta puolen se kiinnitti monta kotimaahan ja sai heidät pitämään rintamapalvelusta rangaistuksena. Sellaiset olosuhteet olivat pohjiaan myöten epäterveitä.
Minun toivomukseni oli -- vaikkakaan sillä kotimaisten viranomaisten vastarinnan vuoksi ei ollut sanottavaa vaikutusta --, että sodassa olevien sotamiesten palkkaa olisi ollut koroitettava ja sen sijaan työmiesten palkkausta kohtuullisessa määrässä rajoitettava. Tästä tietysti olisi johtunut, että sotataloudesta tulevaa voittoakin olisi pitänyt tuntuvasti vähentää. Palkkojen ja voiton olisi täytynyt olla mitä läheisimmässä suhteessa toisiinsa. Me olisimme siten voineet rahataloutemme ja pääomavoimamme hyväksi panna säästöönkin huomattavia summia. Minä tunsin kyllä ne vaikeudet, joita tämän kysymyksen ratkaisu tuotti sen tähden, että raaka-aineiden puutteen vuoksi hinnat kaikilla aloilla olivat kohonneet. Minä toivoin, että kotimaassa siitä selvittäisiin ja löydettäisiin tie terveisiin oloihin. Siinä suhteessa olisi työvelvollisuuslaki ollut kiinnekohtana.
Yleisen palvelusvelvollisuuden toteuttaminen työvelvollisuuden ohella ei yksin riittänyt. Oli myöskin pidettävä huoli siitä, että työvelvollisten työvoima tuli viisaasti käytetyksi ja valtion hyväksi.
Minä kyllä olin selvillä siitä, että sellaiset toimenpiteet vaikuttaisivat syvästi valtiolliseen, taloudelliseen ja yksityiseen elämään. Ei myöskään saanut unohtaa, että liian voimakkaat otteet ovat vaikutukseltaan ehkäiseviä. Oli varmaa, että vastustusta oli ilmenevä, vaikka vaatimukset johtuivatkin sodan rautaisesta pakosta. Itsekkyys ja voitonhimo olivat jo laajalle levinneet. Mutta kansalle oli osoitettava tie voittoon. Sen oli oltava selvillä asioista ja määrättävä oma kohtalonsa. Valtiopäivien ja niiden rinnalla koko kansan täytyi kantaa vastuu. Lokakuun 16:ntena 1916 pyydettiin valtiokanslerilta ehdotusten voimaansaattamista. Minä toivoin, että hallitus olisi ollut valmis edustamaan yleisen palvelusvelvollisuuden suurta aatetta ja kehoittamaan kansaa keksimään voimia, joita se vielä voisi antaa isänmaan käytettäväksi. Oli saatava kansa epäitsekkäästi ajattelemaan, se oli saatava sodan vuoksi kokonaan luopumaan sisäpoliittisesta, omahyväisestä asioiden arvioinnista. Sen oli toteutettava käytännössä ylimmän johdon tekemiä ehdotuksia vastaavat päätökset.
Hallitus ei lähtenyt tälle tielle. Minä luotin siihen aikaan vielä rajattomasti Saksan kansaan ja sen työväestöön. Sota koski meidän kaikkien elämää. Työläistenkin täytyi nähdä, että tilanne oli tällainen ja silloin he tuntiessaan -- niin minä luulin --, miten suuri heitä ja isänmaata uhkaava vaara oli, asettuisivat samalle kannalle kuin ylin armeijanjohtokin, antaisivat vielä enemmän kuin he tähän saakka olivat antaneet. Saksalainen työmies oli saanut aikaan paljon ja saattoi vielä enemmänkin aikaansaada. Kuten sotilaskurin tukema isänmaanrakkaus vie sotajoukon vakavana hetkenä suuriin tekoihin, niin pysytetään kansakin lujana ja koossa pitkän sodan aikana, jos sitä lujasti johdetaan ja jos se saatetaan selvästi käsittämään, mitkä vaarat isänmaata uhkaavat. On luonnollista, että hetken hurmio haihtuu. Kurin ja järkevyyden on astuttava sen sijalle. Minä en yhtään epäile, etteikö siihen olisi voitu tulla.
Ilman uutta lakiakin olisi hallitus voinut olla apuna. Piiritys- ja sotatilaa koskevien lakien perusteella olisi kyllä voitu koota ihmisvoimia, kun vaan olisi haluttu niitä todella käyttää. Mutta siihen puuttui hallitukselta tahtoa. Näiden lakien soveltaminen merkitsi sitäpaitsi suoranaista pakkoa, josta en asiaa avoimesti katseltuani mennyt tekemään mitään lupauksia. Minä pidin parempana lakia, jonka takana olisi ollut koko kansa ja joka ulospäinkin olisi osoittanut meidän päättäväisyyttämme. Tämän minä ilmaisin myöskin kanslerille.
Vihdoin kaksi kuukautta myöhemmin, kun ylin armeijanjohto oli uudelleen äärettömän paljon ja väsymykseen asti tyrkyttänyt asiaa, päätti hallitus marraskuulla tehdä valtiopäiville esityksen siviiliasevelvollisuuslaista, joka joulukuun 2 päivänä hyväksyttiin. Se ei sisältänyt sitä eikä tätä. Me olimme tahtoneet aikaansaada jotakin ehyttä. Lakiehdotus poikkesi sangen paljon yleisen palvelusvelvollisuuden periaatteesta, jota me syyskuulla olimme kannattaneet, eikä se ollut takeena siitä, että työvelvollisuuden käyttämisestä olisi koitunut mahdollisimman suuria aikaansaannoksia. Tämä laki oli käytännössä ja erityisesti toteuttamistapansa vuoksi vain vaihdokas jossa ei ollut mitään yhteistä sen meidän vaatimuksemme kanssa että koko kansa oli saatava palvelemaan isänmaata ja siten kartuttamaan sotajoukon täyteainesta sekä voimia, jotka työllään auttaisivat armeijaa ja kotiseutua. Koko lain sanamuodosta muistuttaa ainoastaan sen ensimmäinen pykälä sitä, mihin ylin sodanjohto varsinaisesti pyrki.
Naistakaan eivät määräykset koskeneet. Naisia oli kyllä niin runsaasti, että he olisivat voineet astua työhön miesten sijaan ja valmistaa näille tilaisuuden sotapalvelukseen.
Kaikesta huolimatta tervehdin minä kuitenkin aluksi tätä lakia lämpimästi. Taisteluvalmiutemme merkkinä se sai sekä ystävän että vihamiehen puolelta paljon suuremman arvon kuin mitä se ansaitsikaan. Romaaniassa saavutettujen voittojen rinnalla se oli omiansa vaikuttamaan voimakkaasti.
Minä seurasin asiain käsittelyä valtiopäivillä vain surumielin. Ensi kerran sodan aikana oli minulla siihen nyt tilaisuutta ja asemani ensimmäisenä ylimajoitusmestarina velvoittikin minua siihen. Ylimmän armeijanjohdon oli päästävä selville kansan mielenlaadusta, jolla sodan lopputulokseen nähden oli suorastaan ratkaiseva merkitys. Oli luonnollista, että hallituksen asema työväestöä koskevien sangen pulmallisten kysymysten vuoksi oli vaikea. Olisi ollut seurattava lujaa sotapolitiikkaa eikä tehtävä myönnytyksiä sisäpolitiikassa. Miksi hallitus ei tinkimättä antanut koko kansan vastata sodan lopputuloksesta? Näytti selvästi siltä, että eräiden puolueiden taholla eduskunnassa ei tunnettu halua luopua tänä hädän hetkenä erikoispyyteistä yhteisen hyvän vuoksi. Hallitus ja valtiopäivät olivat yhtä vähän kuin suuri osa kansastakaan vielä tajunneet nykyaikaisen, kaikille samalla tavoin vaatimuksia asettavan kansojensodan olemusta, eivätkä ne ole milloinkaan oikein käsittäneet, mikä merkitys niiden sotilaallisella yhteistyöllä oli ratkaisuun nähden, vaikka ylin armeijanjohto puolestaan yhä uudelleen ja uudelleen oli selittänyt, että juuri siitä riippui Saksan olemassaolo.
Pian selveni, ettei siviiliasevelvollisuuslaki ollut vain epätyydyttävä, vaan että se kaikkialla vaikutti vahingollisesti. Sotilaihin koski erityisesti se, että siviiliasevelvolliset, jotka työskentelivät samoissa toimissa ja asemissa, saivat paremman palkan kuin ne miehet, jotka tähänastisen lain perusteella olivat joutuneet sotapalvelukseen ja jotka nyt palvelivat sotamiehinä. Näitä epäkohtia kärjisti vielä se, että lykkäystä saaneille sotilaille maksettiin sama palkka kuin vapaille työmiehille, s.o. sama palkka kuin siviiliasevelvollisillekin. Se oli suorastaan kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista. Vielä räikeämpiä epätasaisuuksia ilmeni etapissa. Raskaista taisteluista rintamalta palaavat joukot saivat nähdä, miten siellä siviiliasevelvolliset ja apunaiset rauhallisissa oloissa nauttivat moninkertaisena sen, mikä sotamiehen osalle tuli. Tämä oli tietysti miehistä, jotka joka päivä saivat olla hengenvaarassa ja kestää mitä suurimpia rasituksia, ylen katkeraa ja omiansa herättämään vielä suurempaa tyytymättömyyttä palkkausasiassa. Se seikka, että korkeapalkkaisia avustusvelvollisia käytettiin etapissa, vaikutti kuin kaksiteräinen miekka. Nämä olot olivat kovin epäterveitä.
Toimenpiteet, joihin syyskuulla oli kaikkien voimien keräämiseksi ryhdytty, olivat näin ollen johtaneet vain vähäisiin tuloksiin. Kansamme voimia ei saatu riittävästi kootuksi, sillä osaksi ne saattoivat vetäytyä toimista syrjään, osaksi jäädä käyttämättä. Kotimaahan jäi niitä liiaksi, armeija olisi voinut saada enemmän. Ylin armeijanjohto oli pyrkimyksissään epäonnistunut. Se pääsi siihen käsitykseen, ettei Saksan kansan elämä ollut enää tervettä.
Sotatyön ja siviiliasevelvollisuuden arvoa kohottaakseni olin ehdottanut avustuspalvelusristin perustamista. Minä sain sellaisen sittemmin ensimmäisten joukossa ja olen kantanut sitä siksi, että olin ylimmän armeijanjohdon taholta suoritetussa sotatyössä ratkaisevalla tavalla mukana, yhtä ylpeänä kuin muitakin sotakunniamerkkejäni, vaikkakin jonkunlaista surumielisyyttä tuntien. Minä olen ajatellut niitä seurauksia, joita oli siviiliasevelvollisuuslailla, joka tuotti minulle yhä suurempaa ja suurempaa pettymystä.
Hankkiessaan laajentuneen teollisuuden välttämättömästi tarvitsemia ammattimiehiä ylin armeijanjohto oli pakotettu käyttämään sangen suuressa määrässä miehistöä siihen tarkoitukseen ja sen kautta heikontamaan voimia. Talvella 1916-17 laskettiin siten riveistä 125,000 miestä, joiden piti heti, kun pääsivät jälleen vapaiksi, palata armeijaan. Minä vaadin yhtämittaa, että sotilasviranomaiset ja teollisuusmiehet ryhtyisivät mitä pikimmin kasvattamaan ammattilaisjoukkoa ja ottaisivat palvelukseen invaliideja sekä naisia. Tosin tehtiinkin paljon, mutta kaikkialla ei toimittu niin pontevasti kuin asemamme vaati. Sen lisäksi lykkäystä saaneille myönnettiin oikeus liikkua esteettömästi kaikkialla, ja siitä johtui, ettei silmälläpito enää voinut tulla kysymykseen.
Kun teollisuutta oli laajennettu, lisääntyivät armeijan voimat tavattomasti. Mutta se kulutti myöskin sen mieslukua. Kuta suuremmassa määrässä näin tapahtui ja kuta enemmän tarvittiin omaa väkeä vihollisen lisääntyneiden varustusten vastapainoksi, sitä tiukemmin täytyi ylimmän armeijanjohdon isänmaata, armeijaa ja jokaista rintamalla palvelevaa yksityistä sotilasta kohtaan tuntemansa velvollisuuden pakotuksesta ponnistella siihen suuntaan, että kotimaassa todellakin työskenneltäisiin. Armeijasta ei saanut enää ottaa eikä pidättää poissa ketään. Työn tulosten vähentyminen, jota ilman muuta ei voinut ulkonaisten olosuhteiden nojalla selittää, ja lakot olivat ilmiöitä, jotka välittömästi vaikuttivat mitä suurimmassa määrässä turmiotatuottavasti isänmaan sotakuntoisuuteen. Ne olivat jokaista rintamasotilasta vastaan kohdistettuja rikoksia ja korkeimman oikeusistuimen käsityksen mukaan maanpetoksellisia tekoja. Vailla valtion ohjausta, sokaistuna ja yllytettynä on osa Saksan työväestöstä syössyt isänmaansa, toverinsa ja oman itsensä mittaamattomaan kurjuuteen. Tämä syytös tulee aina hirvittävän raskaana lepäämään tuon työväestön hartioilla.
Hallituksen täytyi erikoisesti pyrkiä vaikuttamaan työväkeen sillä, että asemamme vakavuutta selviteltiin, mutta sen ei olisi tarvinnut säikähtää pakkotoimenpiteitäkään, milloin ei muusta todellakaan ollut apua.
Ylin armeijanjohto tunsi hyvin kyllä, että lykkäystä myönnettäessä esiintyi suorastaan suosikkijärjestelmään kuuluvia tapauksia, jotka vaikuttivat joka suhteessa yhtä katkeroittavasti kuin sotapalveluskierrot kotimaassa. Uudestaan ja uudestaan tein sotaministeriölle pyynnön, että nämä epäkohdat korjattaisiin.
Oli luonnollista, että me hädässämme ajattelimme myöskin miehitettyjä alueita. Sotaministeriö oli käsitellyt tätä kysymystä. Oli jo alettu Saksassa käyttää belgialaisia työmiehiä. Ylin armeijanjohto pyysi, että kenraalikuvernööri noudattaisi sotaministerin ja teollisuusmaailman toivomuksia, ja se teki tämän pyynnön sitä hartaammin, kun ei hallitus vielä siihen aikaan ollut siviiliasevelvollisuuslain muodossa vastannut sen esityksiin ihmisvoimien lisäämisestä.
Belgian omien etujen mukaista oli, että työmiehiä siirrettiin Saksaan, sillä maassa vallitsi suuri työttömyys. Kun asiasta oli neuvoteltu keskusviranomaisten kanssa Berliinissä, laajennettiin tätä siirtoa edelleen. Toimeenpantaessa tällöin lähetyksiä, jotka alussa olivat liian runsaita, osoitettiin usein kovuutta, jota olisi ollut parempi välttää. Suureksi osaksi voi siitä syyttää myöskin itse belgialaisia, sillä usein he milloin minkin seikan perusteella ilmoittivat työttömiksi sellaisia tovereitaan, jotka eivät työttömiä olleetkaan. Kenraalikuvernööri asettui kovakouraisuutta ehkäisemään heti, kun hän sitä huomasi. Aikojen kuluessa tuotiin siten Saksaan paljon belgialaisia työmiehiä eikä sen pitemmältä valituksia kuulunut. Siirsimme belgialaisia myöskin miehitetyille alueille. Belgialainen pakolaissanomalehdistö ja ententen yllyttäjät nostivat tietysti raivoisan metelin ja sitä meidän tahollamme oli odotettukin. Kun oltiin kovin kypsymättömiä sotaa arvostelemaan, niin saatiin meilläkin kuulla samanlaisia ääniä. Sotilasviranomaiset eivät toimineet umpimähkään, vaan he tunsivat isänmaallisen velvollisuutensa.
Myöskin Puolasta ja muilta miehitetyiltä alueilta, vieläpä niistäkin seuduista, joita myöhemmin vallattiin, saimme lisää työvoimia, mutta ei kuitenkaan niin runsaasti kuin olisi ollut toivottavaa. Me menettelimme kaikkialla niin säästäen kuin mahdollista, sillä meillä ei ollut ensinkään halua valloittajan ylpeällä kädenliikkeellä sortaa vieraita kansallisuuksia. Me olimme aivan liian objektiivisia emmekä me muuta tahtoneet ollakaan.
Vangit merkitsivät tavattoman paljon meidän sotataloudessamme. Jollemme olisi idässä saaneet niin runsaasti venäläisiä vankeja, ei meidän taloudellinen elämämme olisi saattanut kestää. Toiselta puolen merkitsi myöskin omien miestemme vangiksijoutuminen tuntuvaa voimiemme vähennystä ja samalla vihollisen sotataloudessaan tarvitsemien työvoimien lisäystä. Jos me saimme vankeja, niin oli joka kerta ratkaistava, käytettäisiinkö niitä työhön ja toimiin miehitetyillä alueilla vai kuljetettaisiinko ne kotimaahan. Myöskin tässä suhteessa otettiin kotimaa tarkasti huomioon, vaikkakin armeija kärsi suurta työvoimien puutetta.
II.
Koettaessamme saada kotimaasta ihmisvoimia pyrimme me sen ohessa myöskin luomaan sotavarustusten hankintaohjelmaa, jonka toteuttamiseen osa noista voimista oli käytettävä. Ensi sijassa me tarvitsimme lisää kanuunoita, ampuma-aineita sekä kuularuiskuja ja niiden lisäksi yhä runsaammin kaikenlaista muuta.
Kanuunoita ei tarvittu yksinomaan uutta asestusta varten, vaan myöskin uudistuksiin, korvaamaan vanhemmanmallisia rakenteeltaan nykyaikaisemmilla, ja sen lisäksi oli paikattava sangen suuria aukkoja. Verdunin ja Sommen taisteluissa ei yksistään vihollisen tuli ollut tehnyt vahinkoa, vaan kului tykistöä runsaat määrät myöskin oman kiihtyneen ammuntamme vuoksi.
Raskas tykistö oli hyvästi varustettu viistotulikanuunoilla. Laakatuli ei sen sijaan ollut yhtälailla edustettuna ja me vahvistimme sitä, sillä sen ammukset, kohdistuessaan kauas vihollisen selkäpuolelle, olivat sangen tehokkaita. Sen kautta etuasemissa olevien joukkojen huoltoa ja vaihtoja sekä myöskin taistelun aikana käskyjen antoa ja reservien käyttöä vaikeutettiin.
Myöskin vahvistettiin järeintä laakatulta. Hänen Majesteettinsa Keisari vaikutti erikoisesti siihen, että merisotalaitos luovutti palveluksesta vapaista taistelulaivoistaan kanuunoita. Järein laakatuli oli vielä liiaksi riippuvainen rautateistä ja sen vuoksi liiaksi sidottu määrättyihin paikkoihin. Enemmän kuin ennen ruvettiin myöskin ampumatarpeita kuljettamaan konevoimalla (mekanischer Zug).
Kenttätykistössä otettiin käytäntöön kauaskantava kanuuna ja samanlainen haupitsi.
Oli määrättävä, kuinka monta kanuunaa kuukausittain piti valmistaa, jotta koko tarve tulisi tyydytetyksi. Arvio oli vaikea. Raskaaseen tykistöön nähden osuimme lähimain oikeaan, mutta kenttätykistön tarpeet laskimme liian suuriksi. Heti kun saimme siitä selon, alensimme valmistusmäärää, mutta siitä aiheutui aina jonkunlaista horjuntaa. Teollisuuden alalla ei voi tehdä äkillisiä kokokäännöksiä. Siirtyminen uudelle kannalle vaatii aina aikaa. Se ilmenee tuotannon vähennyksenä. Sen vuoksi olikin aina sangen varovasti siirryttävä uuteen asetyyppiin. Siitä johtui, ettemme aluksi olleet erittäin halukkaita uuden jalkaväen kanuunan käytäntöön ottamiseen, vaikka se myöhemmin huomattiin välttämättömäksi.
Taisteluaseena tankeja vastaan käytettiin kenttäkanuunaa 06, joka lävisti tankin. Niitä oli vain saatava käytettäväksi riittävä määrä.
Ampumatarpeiden lisääminen riippui tähän aikaan ruutiteollisuuden noususta ja se taasen mitä läheisimmin siitä, oliko tarvittavia raaka-aineita saatavissa taikka voitiinko niitä valmistaa. Rikillä ja typellä oli erikoinen merkitys. Oli ylen vaikeaa hankkia selvyyttä tähän kysymykseen. Me koetimme saada tähänastisen ruutimäärän kohoamaan kaksinkertaiseksi. Siihen voitiinkin vähitellen päästä monista häiriöistä, suurista räjähdyksistä ja hiilenpuutteesta huolimatta. Kun ruutiohjelma oli saatu toteutetuksi, tuli puute teräksestä. Siten riitti jatkuvassa sarjassa hankaluuksia, ennenkuin saavutimme tarkoituksemme ja saimme ampumatarpeiden valmistuksen nousemaan.
Erikoista huomiota oli kiinnitettävä siihen, miten joukoille eri ampuma-aineita toimitettiin. Ammuksia oli monta lajia, ja patteripäälliköiltä vaadittiin taitoa selviytymiseen, samoin oli komentoviranomaisten vaikea pitää huolta siitä, että sopivaa ampumatavaraa oli oikeaan aikaan siellä, missä sitä tarvittiin. Sytytinjärjestelmässä oli toivomisen varaa. Rauhanaikaiset sytyttimet eivät olleet tarpeeksi yksinkertaisia. Oli päästävä parempaan malliin. Mutta raaka-aineiden puutteen vuoksi täytyi säästää kuparia sekä messinkiä, ja se jälleen häiritsi meidän suunnitelmiamme. Tykistön kokeilukommissionin työstä huolimatta me saimme vasta myöhään sytyttimiä, jotka olivat moitteettomia ja toimivat niin, että pommit juuri maanpintaa koskettaessaan räjähtivät. Sirpaleet sinkosivat tällöin maasta eivätkä vajonneet siihen. Shrapnelleista me pian luovuimme. Joukkojen saama oppi ei riittänyt, kun oli käytettävä niin arkoja ammuksia. Yleensä pidettiin parempina pommeja, joissa oli herkkä sytytin.
Lisättäessä ampumatarpeiden valmistusta oli myöskin kaasun tuotanto saatava samassa määrässä kasvamaan. Kaasun puhaltaminen pulloista sai yhä enemmän jäädä syrjään, sillä se oli aina miehistöstä vastenmielistä. Sen sijaan saivat kaasuammukset käytännössä yhä enemmän sijaa. Meidän "keltaristimme" oli taisteluase, jota vihollinen pelkäsi. Vielä nytkin kammoivat meidän joukkomme sangen kauan oman kaasun vaikutusta ja vasta myöhemmin tapahtui siinä suhteessa muutos parempaan päin. Salaneuvos Haber johti kaasutaistelua ansiokkaasti.
Myöskin sumuammuksilla alettiin toimia.
Jalkaväki sai keveän konekiväärin, joka olisi kuitenkin voinut olla yksinkertaisempi ja kevyempi. Se tarvitsi vielä liian monta kiväärimiestä käyttäjikseen. Mutta ratkaisu oli tehtävä ja ruvettava aseita valmistamaan ja siihen kului monen monta kuukautta. Jokaisen jalkaväkikomppanian oli saatava 4 ja myöhemmin 6 kevyttä konekivääriä.
Meidän vanha, raskas konekivääriimme oli hyvä, ja sitä joukkomme pitivät arvossa. Se joutui hyvin pian tykkiväen palvelukseen, joka käytti sitä puolustusaseenaan vihollisen tehdessä hyökkäyksiä ja lentäjien uhatessa.
Jalkaväen teräskuula-ammuksia, joilla saattoi menestyksellisesti taistella lentokoneita sekä tankkeja vastaan, lisättiin ja sotaministeriö ryhtyi suunnittelemaan edelleen jalkaväen tarpeiksi pikatuliaseita sekä suurempireikäisiä kiväärejä, joilla sopi hyvästi vastustaa vihollisen tankeja.
Suurta huomiota kiinnitettiin uusien kuorma-autojen hankintaan. Hevosaines yhä huononi ja uusia saatiin niukasti. Olimme pakotetut panemaan kuorma-autoja hevosten sijalle. Tosin tällöin jouduimme jälleen vaikeuksiin käyttöainevarastoinemme. Mutta me olisimme tarvinneet kuorma-autoja joukkojen kuljetukseenkin. Suunnattoman teollisuutensa avulla kykeni entente entistä enemmän automobiileilla siirtelemään nopeasti ei vain reservejään, vaan myöskin suuressa määrässä joukkojaan majapaikoista taistelukentälle ja sieltä jälleen takaisin. Siten saattoivat joukot tavattomasti säästää hengen- ja ruumiin voimiaan. Me saimme olla tyytyväisiä, jos edes kiireellisimmissä tapauksissa saatoimme kuljettaa väkeämme kuorma-autoilla. Meidän tahollamme ei tankkien rakentamisen aika ollut vielä koittanut.
Aivan erikoisasemassa oli lentokoneteollisuus. Vihollisarmeijat kilpailivat keskenään saadakseen rakennetuksi mahdollisimman nopean ja äkkiäkohoavan taistelulentokoneen. Oli käynnissä kummankinpuolinen kilpailu ja meidän lentokoneteollisuutemme oli usein voitolla. Nimenomaan vuonna 1918 oli meillä mainioita malleja, joita meidän lentäjämme oman rohkeutensa ohella saivat kiittää ilmavoitoistaan.
Olen edellä kosketellut ainoastaan tärkeimpiä sotavälineitä, joita välttämättä oli suuresti lisättävä. Tosiasiallisesti oli ajateltava kaikkia, sillä kaikki olivat tärkeitä. Piikkilankaa esimerkiksi tarvittiin yhtä hyvin kuin jalkaväen ampuma-aineitakin. Taisteluvälineitä oli niiden merkityksen ja todennäköisen kulutuksen perusteella vertailtava keskenään ja sitten oli määrättävä, kuinka paljon niitä piti valmistaa. Koko ohjelma oli työlästä, tulevaisuuteen tähtäävää henkistä työtä, johon eversti Bauer minun esikunnastani aivan erikoisen huomattavalla tavalla otti osaa. Vasta monien Berliinissä pidettyjen neuvottelujen perästä se valmistui ja sai Hindenburg-ohjelman nimen, vaikka ylimmän armeijanjohdon ohjelma ei käsittänytkään yksinomaan sotavarustuksia koskevia vaatimuksia, vaan sisälsi myöskin ehdotuksen, että ihmislukua ja sielullista voimaa lisättäisiin.
Hindenburg-ohjelman toteuttamiseen tarvittiin tietysti paljon aikaa, jo yksistään sen toimeenpanon täytyi synnyttää levottomuutta, joka menestyksen sijasta vaikutti ehkäisevästi. Oli myöskin voitettava luonnollisia hankauksia. Juuri kun tie näytti selvältä, kävi ilmi, että rauhanaikaiset lokomotiivitehtaat, jotka oli otettu yksinomaan sotateollisuuden palvelukseen, piti jälleen palauttaa entiseen tehtäväänsä. Liikennevälineemme tarvitsivat vihdoinkin perusteellista parannusta. Toisten tehtaiden oli otettava suorittaakseen niiden töitä. Kaikkia laitoksia oli mahdollisimman tarkoin käytettävä. Lisätty tuotanto vaati laajennuksia tehtaissa ja siihen kului taas aikaa. Toisin paikoin olivat työt seisauksissa taikka työpaikka oli yhdistettävä toiseen. Kun oli paljon korjattava, käytiin sitä ankarammalla otteella käsiksi taloudelliseen elämään.
Kului tietysti paljon aikaa, ennenkuin työt Hindenburg-ohjelman toteuttamiseksi alkoivat, ja vielä enemmän, ennenkuin raaka-aineista oli saatu valmistetuksi sotatarpeita. Ohjelmaa täytyi myöhemmin tarkistaa ja rajoittaa. Käsityksemme selvenivät ja me huomasimme, ettei välttämättömiä työvoimia voitu koota armeijan ja laivaston täyteainesta vahingoittamatta. Myöhemmin kuului ääniä, jotka selittivät, että koko Hindenburg-ohjelma oli ollut virhe, ja että ylin armeijanjohto olisi saanut antaa sotaministeriön työskennellä rauhassa edelleen. Sen olisi vain pitänyt antaa määräykset. Kenraalisotamarsalkan ja minun oli pidettävä kiinni siitä, että me olimme havainneet armeijan sotavarustusten hankinnan riittämättömäksi huolimatta siitä, että sotaministeri oli suuressa päämajassa ja vaikka koko maailma asiasta puhui. Luonnollisesti olisi ollut tätä yhtäkkistä sotateollisuuden nousua tuntuvasti parempi, jos rauhanaikaisen teollisuuden muutos sotateollisuudeksi olisi tapahtunut suunnitelmallisesti ja tehtävän suuruutta vastaavalla tavalla ja jos sitä jo ennen sotaa olisi valmisteltu sekä kahden ensimmäisen sotavuoden kuluessa ohjelman mukaan toteutettu. Mutta ylimmän armeijanjohdon ei ollut suotu joutua niin ihanteellisiin olosuhteisiin; sen vuoksi sen täytyi toimia. Juttu on aina sama: aikanaan ei tehdä, mitä pitäisi, arvostelu sitä moittii, mutta ei keksi kuitenkaan kohtaa, jota se voisi korjata. Mutta jos jotakin saadaan aikaan, jotakin syntyy, nousee mahtava rakennus, silloin arvostelu kyllä tietää, mihin kohtaan se hyökkää. Se on useimmiten oikeassa. Jälkeenpäin on helppo nähdä kaikki. Mutta toimettomuus ja laiminlyönti ovat aina pahimpia vikoja, ne ovat vaarallisempia kuin jotkut järjestelmäerehdykset. Itse asiassa syntyi Hindenburg-ohjelmasta todellakin ohjelma. Sillä saatiin enemmän aikaan kuin suuren ohjelman muilla kohdilla, joihin me emme niin voineet käydä käsiksi.
Lopulta teollisuus joutui käyntiin. Hindenburg-ohjelman toteuttaminen merkitsee saavutuksena kokonaisuutta, mistä se saa kiittää kenttävaruslaitoksesta syntyneen ase- ja ampumatarvehankintaviraston toimintaa. Viraston päällikkönä oli kenraali Coupette, joka on erittäin perehtynyt teknillisiin ja teollisuutta koskeviin kysymyksin. Hänen kanssaan toimivat samassa hengessä hänen huomattavat, lujatahtoiset osastonpäällikkönsä, majuri Stadtlaender ja eversti Wurtzbacher. Armeija tietää, mistä se saa kiittää tätä virastoa ja sen johdossa olevia miehiä.
Teollisuusmaailmalta sai sodankäynti tukea. Tämä maine on sillä aina säilyvä. Päästyään selville, mitä siltä vaadittiin, se täytti sille annetut tehtävät omin työvoimin ja sen tuotanto aina parani. Kun se otti valtiolta vastaavan maksun, niin oli se siihen vahingon uhan ja meidän vaatimuksistamme aiheutuvien suurten rahallisten kulujen vuoksi suorastaan yhtä oikeutettu kuin työmies, joka kantoi työstään siltä palkan. Liikanaisuudet ja itsekkäät pyyteet minä jo yksistään sotilaiden etujen nimessä hylkäsin. Hallituksen asia oli pitää silmällä ja ryhtyä toimenpiteisiin, etteivät Hindenburg-ohjelmasta aiheutuneet suunnattomat lisävaatimukset enää huonontaneet meidän taloudellisia olosuhteitamme. Veroilla oli vain osittain tasoittava vaikutus. Kiskurien voittoa olisi pitänyt ehkäistä. Minä valitan syvästi, että armeijassa ja kotimaassa oli vallalla henki, joka esti meitä korjaamasta tätä asiaa. Sodankäynnin kannalta minä kyllä usein koetin siihen päästä. Sotakeinottelija on epämiellyttävä ilmiö, joka turmelevan vaikutuksensa kautta saa aikaan sanomattomia vahinkoja.
Ylimmän armeijanjohdon pyynnöstä oli tällä välin sotaministeriössä tapahtunut eräs muutos.
Koko sotatalouden keskusvirastoksi tuli sotavirasto. Siinä käsitteli miehistökysymystä täytevoima- ja työosasto, raaka-ainekysymystä sotaraaka-aineosasto ja lopuksi valmistuskysymystä edellämainittu ase- ja ampumatarvehankintavirasto. Se, mitä sotavirastolta ihmisvoimien kokoamiseen nähden odotin, ei toteutunut. Tämäkin virasto katseli ilmeisesti sisäpoliittiselta näkökannalta kaikkia tähän kuuluvia kysymyksiä asettamatta sodan vaatimuksia etualalle. Minä olin toivonut, että se olisi onnistunut lähentämään työnantajia ja työmiehiä toisiinsa. Useilla tahoilla tällaista kummankinpuolista lähentymistä harrastettiin.
Valmistuskysymyksen ratkaisu olisi käynyt helpommaksi, jos alunpitäen koko sotateollisuus, myöskin pionieerivarustus-, automobiili- ja lentokonetyöt sekä nimenomaan laivastotehtaat olisivat joutuneet sotaviraston valvonnan alaisiksi. Mutta tässä suhteessa ei käyty perinpohjaisesti asiaan käsiksi.
Me koetimme saada sotateollisuutta käyntiin myöskin miehitetyillä alueilla ja kenraalikuvernöörikunnissa. Mutta se oli vain rajoitetussa määrässä mahdollista. Vaihteleva sotatilanne, joka oli otettava lukuun, sekä työvoimien puute tuotti esteitä. Sitäpaitsi oli muitakin ehkäiseviä syitä. Niinpä Liègen ja sen ympäristön suurissa käsiasetehtaissa belgialaiset työmiehet selittivät, että he vasta sitten ryhtyvät töihin, kun he saavat takeet siitä, etteivät saksalaiset sotilaat kuljeta heidän valmistamiaan aseita länsirintamalle. Tällaisia takeita ei voitu antaa.
Meidän täytyi sen vuoksi monesta paikasta kuljettaa koneita, joita aikaisemmin olimme löytäneet ja joita sotateollisuudessa voitiin käyttää, saksalaisiin tehtaisiin, missä niistä teollisuus ja siten sodankäynti saattoivat tarpeellisessa määrässä hyötyä.
III.
Raaka-aineiden hankintaa ja jakelua Saksassa johti varmoin käsin eversti Koeth, joka toimi omalla alallaan sodan vaatimuksia vastaavalla tavalla. Hän vaikutti suuresti siihen, että miehitetyiltä alueilta raaka-aineita saatiin. Raaka-aineiden tuontia liittolais- ja puolueettomista maista johti erityinen Preussin sotaministeriöön kuuluva osasto, jonka kanssa eversti Koeth oli mitä läheisimmissä suhteissa. Hiilet ja käyttöaineet eivät kuuluneet hänen työalaansa.
Eversti Koeth hankki armeijalle välttämättömimmät tarpeet, muuhun ei meidän asemamme eikä riippuvaisuutemme ulkomaista suonut mahdollisuutta. Raaka-aineiden saanti oli pitkäksi ajaksi taattu. Väestömme kärsi kuitenkin suurta puutetta. Sillä ei ollut vaatteita eikä jalkineita. Hintasuhteet olivat peloittavia ja ne vaikuttivat ratkaisevasti elintarpeittemme kallistumiseen sekä sen seikan yhteydessä oleviin epäkohtiin. Se havainto herätti minussa surua. Sodankäynnin nimessä ei ylin armeijanjohto voinut sellaista suvaita ja se kääntyikin asian johdosta hallituksen puoleen, vaikka ilman menestystä.
Riippuvaisuutemme ulkomaista koitui turmiolliseksi. Erittäin tärkeältä näytti minusta lankasijakeaineiden hankinta. Minä jätin tämän kysymyksen everstiluutnantti Schmidt-Rederin tutkittavaksi. Tämä upseeri asettui yhteyteen valtion virastojen ja teollisuusmaailman kanssa. Enimmäkseen ovat saavutukset hänen ansiotaan. Toivoakseni hänen työnsä tulee hyödyttämään isänmaata. Se voi tulevaisuudessa olla maallemme loppumattomaksi siunaukseksi, jos Saksan kansa oppii valmistamaan näitä tuotteita, jotka se näihin asti on hankkinut ulkoa.
Erinäisten raaka-aineiden hankintaa varten muodostettiin joukoittain sotahankintayhtymiä. Minun arvosteluni ulkopuolelle jäi, olivatko ne välttämättömiä ja missä määrin. Tosiasia on, että ne tekivät tavattoman lamauttavan vaikutuksen.
Liikenteen tilasta riippui, saattoiko maan taloudellinen elämä lopullisesti säilyä. Se taasen oli riippuvainen vetureista, rautatievaunuista sekä henkilökunnasta ja liittyi mitä läheisimmin hiilien saantia koskevaan kysymykseen. Ministeri v. Breitenbach oli joka suhteessa tehnyt hyvin paljon armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi. Henkilökuntaa ja kuljetusvälineitä oli liiaksi rasitettu, varsinkin vetureita oli kovasti kulutettu. Alettiin siitä, että veturi- ja vaunutehtaat pääsivät entiseen työhönsä. Ylin armeijanjohto avusti kuitenkin vain vastahakoisesti yleisten töiden ministeriä uusien vapautusten myöntämisessä, sillä ne heikonsivat armeijaa. Mutta sitä ei voinut välttää syystä, että rautatiehenkilökunnan työtä oli helpotettava. Me olimme monessa suhteessa varustautuneet ainoastaan lyhytaikaisen sodan vaatimusten mukaan ja nyt olimme pakotetut tässä, kuten useassa muussakin kohden, järjestäytymään siltä varalta, että sota kestäisi kauan. Sotilaallisista vaatimuksistamme johtui, että maan rautateitä täytyi sangen paljon käyttää. Me olimme ottaneet haltuumme Belgian rautateiden liikkuvan kaluston sekä Pohjois-Ranskan veturit ja vaunut, mutta ne eivät riittäneet. Sen vuoksi, että saaliiksi saatu venäläinen kalusto edellytti leveämpää kiskoväliä, ei sitä voitu käyttää.
Liittolaisemme rasittivat sen lisäksi tavattomasti meidän veturi- ja vaunuvarastoamme. Itävalta-Unkarin rautateillä liikkui monta sataa saksalaista veturia ja kymmeniätuhansia vaunuja. Samoin Turkki ja Bulgaaria saivat meiltä kalustoa ja palveluskuntaakin. Me olimme nyt saaneet Romaaniasta kalustoa saaliiksemme, mutta vihollinenkin oli kuljettanut Moldauhun useita tuhansia saksalaisia vaunuja ja piti ne hallussaan. Miehitetyillä alueilla, missä oli niin pitkiä rautatielinjoja, tarvittiin kokonaisen armeijan suuruinen liikennehenkilökunta ja huomattava määrä liikennekalustoa.
Ylin armeijanjohto esitti sotarautatiepäällikön kautta ministerille useampia kertoja peräkkäin, että erinäisillä toimenpiteillä, rajoittamalla esimerkiksi matkailijaliikennettä, pyrittäisiin tarkemmin säännöstelemään maan rautatieliikennettä. Miehitetyillä alueilla toimittiin siihen suuntaan. Raskaat aselepoehdot ja vallankumous pakostakin toteuttivat sen, mitä silloin ei saatu aikaan ja mikä taloudellisen elämämme vuoksi ei kaikessa laajuudessaan ollut mahdollistakaan. Miten kireä liikenteen tila siihen aikaan oli, selviää siitä, että ruuti- ja räjähdysainetehtaat, joiden tuotannosta kaikki riippui, saivat seisoa päiväkausia. Rautatiet eivät voineet kuljettaa niille hiiliä, vaikka niitä olikin. Asiat menivät niin pitkälle, että minun täytyi joka päivä saada tieto siitä, oliko ruutitehtaista pidetty huolta.
Sotarautatielaitoksen päällikkö, eversti v. Oldershausen ja hänen apulaisensa, majuri v. Stockhausen, olivat kumpikin henkilöitä, jotka hoitivat erittäin ymmärtävästi laaja-alaisen tehtävänsä. He olivat yhtämittaa mitä läheisimmissä tekemisissä liittolaisten sotarautatieviranomaisten ja Saksan liittovaltioiden liikenneministerien kanssa. Sangen paljon vaikeuksia johtui Saksan rautatiehallintojen moninaisuudesta. Me tunsimme kalvavaa haittaa siitä, ettemme ennen sotaa olleet saaneet luoduksi mitään suurempaa yhtenäisyyttä ja etteivät liittovaltiot olleet kulkeneet rinnakkain järjestelmään nähden. Esim. Baierilla oli kilometrilukuunsa verraten tuntuvasti vähemmän raskaita vetureja kuin Preussilla. Baierilaiseen veturiin tarvittiin toisenlaisia korjausosia kuin preussilaiseen. Ilman valtiosäännön muutostakin olisi voitu saavuttaa paljon.
Liikenteen tilaa rasitti edelleen se, ettei kanava- ja jokiliike ollut yhtenäisen johdon alainen. Näihin asti ei sitä ollut sillä tavoin edistetty kuin olisi ollut välttämätöntä. Aikaa myöten täytyi laiminlyönti korjata. Muodostettiin erityinen laivaliikeosasto. Valtakunnan merisotavirasto antoi minun pyynnöstäni apuaan toimittamalla palvelusväkeä.
Talvella 1916-17 olivat liikenneolot sangen huonot, mutta parantuivat sittemmin. Seuraavana talvena ne jälleen kiristyivät, vaikkakaan ei samassa määrässä kuin edellisenä vuonna. Työministeri koetti myös puolestaan tehdä kaiken, mikä näytti todella olevan omiaan ehkäisemään liikennepulaa.
Kaiken sotateollisuuden ehtona on hiilen ja raudan saanti. Meillä oli kumpaakin omassa maassa. Longwyn sekä Brieyn malmi- ja Belgian hiilikaivokset, osa Pohjois-Ranskan ja Puolan hiilialueita, joista viimeksimainitut kuuluivat meidän ja Itävalta-Unkarin hallintoon, paransivat asemaamme huomattavasti puolueettomiinkin maihin verraten. Koillis-Serbian hiilituotantoa ruvettiin myöskin edistämään. Me koetimme saada Turkinkin käyttämään paremmin hyväkseen mahdollisuuksiaan. Me toimitimme hiiliä liittolaisillemme ja saimme ainoastaan Itävalta-Unkarista böömiläisiä ruskohiiliä Saksin sekä Baierin tarpeisiin. Puolueettomilta valloilta me saimme hiilen ja raudan vastikkeiksi ravintoaineita sekä rahaa valuuttamme vahvistamiseksi, ja myöskin hevosia. Hiili ja rauta olivat siis tosi voimaa!
Talvella 1916-17 hiilien puute kotimaassa lisääntyi huomattavasti. Se vaikutti syvästi mielialaan ja pakotti ratkaiseviin toimenpiteisiin. Saksan hiilenhankintaa ei oltu järjestetty ja tuotanto oli suuresti heikontunut. Helmikuussa 1917 esitin valtiokanslerille, kuten jo olen maininnut, että olisi asetettava erityinen hiilikommissaari asioita hoitamaan. Vasta vuorisalaneuvos Stutzin onnistui järjestää hiilikysymys, s.o. voittaa ainakin suurimmat hankaluudet ja tasoittaa kotitalouden, valaistus- ja kulkulaitosten, maatalouden ja teollisuuden sekä rautateiden ja merilaitoksen tarpeet. Minun oli erittäin vaikea hänen pyynnöstään touko- ja kesäkuulla 1917 jälleen heikontaa 50,000:lla töihin tarvittavalla miehellä armeijaa, sillä ententen suuri hyökkäys läntisellä rintamalla oli käynnissä ja sen vaikutus oli syvä ja voimia kului tavattomasti. Pidettäköön tämä mielessä kysymyksessä olevaa ajankohtaa seuratessa. Ylin armeijanjohto oli ottanut sen vastuulleen luodakseen kotimaassa kiinteän pohjan vihollisalueella suoritettavalle sodankäynnille. Tehostan tässä vielä kerran, että ylin armeijanjohto tunsi tällaisen sotaväen heikontamisen asettavan sille samalla velvoitukseksi rintamasotilasta kohtaan koettaa lakkaamatta lisätä työn tuloksia ja parantaa työvoimain käyttöä Saksassa. Armeijaan ei näitä työvoimia kotimaasta palautettu ja työnteho siellä vain pieneni. Se oli tietysti kirvelevä isku.
Rautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla ponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä, erikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja myöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille huomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin välttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti miehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja ammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja sodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta tehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs oli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan jatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden korjauksiin oma osuutensa.
Mitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä varten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä voiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin. Meidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja Romaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun kaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi, niin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan merkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta käyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti sodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna 1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei yleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa. Benzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun sodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin, niin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta, että tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran uhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät ja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä oli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen käyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa voitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.
Öljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi petroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat pimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän oloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän. Liikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka jähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli melkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen sangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää silmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja laivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta armeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti sotaliikennepäällikkö.
Ylimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia menettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat kysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen toteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.
Ampumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä enemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä saatavissa.
Minä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin pääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun täytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä erinäisiä tärkeitä päätöksiä.
Raaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan luonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen paljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin toimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja periaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta selvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.
Jokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä monessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli viranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota pitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta kaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten hyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas Belgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen Majesteetilleen tekemästä esityksestä.
Ei yksin armeija, vaan myöskin kotimaa sai miehitetyistä alueista ratkaisevaa apua. Kuten kotimaan sotateollisuus, nieli myöskin miehitettyjen alueiden huolto meiltä väkeä huomattavat määrät. Elossa pysyäksemme oli meidän tehtävä tämä kauppa.
Liittolaisten osuus Saksan raaka-ainehankinnassa tuli siten korvatuksi, että Saksa sotaministeriön toimesta joko valmisti taikka antoi vastikkeeksi sotavarustuksia. Sen käsissä oli myöskin Koillis-Serbiassa sijaitsevien Borin kuparikaivosten hallinto, joista saimme mitä runsainta apua. Ylin armeijanjohto puuttui vain silloin asiaan, kun Bulgaaria tai Turkki vanhaan balkanilaiseen tapaan vitkastelivat liiaksi raaka-aineiden toimittamisessa ja kaipasivat jonkinmoista ravistusta muistutukseksi sitoumustensa suorittamisesta.
Hankittaessa armeijalle raaka-aineita antoi tiede koko mahdillaan sodankäynnille apua. Siitä saakoonkin tiede kiitokset.
Kaikissa kysymyksissä, jotka koskivat voimiemme vahvistamista kotimaassa, olivat eversti Bauer ja majuri v. Harbou minulle voimakkaana tukena. Heidän työnsä oli esimerkiksi kelpaavaa.
IV.
Ruokinnalla oli yhtä suuri merkitys, olipa kysymys väestöstä tai armeijasta, miehestä tai hevosesta.
Sotilaan aikaansaannoksiin sotakentällä vaikuttaa tavattomasti ravinto. Se ynnä lomasuhteet määräävät joukkojen mielialan. Sen vuoksi täytyi minun kaikella tarkkuudella seurata ruokintakysymystä.
Saksan kansan mielialan herpaantuminen oli mitä olennaisimmin riippuvainen ravitsemisseikoista. Ruumis ei saanut jokapäiväiseksi ravinnokseen, varsinkaan mitä munanvalkuaisaineeseen ja rasvaan tulee, sitä määrää, joka ruumiillisten ja henkisten voimien ylläpitämiseksi on välttämätön. Laajoissa piireissä oli ruumiin ja sielun vastustusvoima jollakin tavalla lamassa ja synnytti epämiehekkään, hysteerisen mielialan, joka vihollisten harjoittaman propagandan herpaisemana sai monen saksalaisen yhä enemmän vaipumaan epäsotilaalliseen ajatustapaan. Kesällä 1917 tein ensi kerran näistä seikoista tarkkoja huomioita ja kauhistuin. Siinä oli äärettömän heikko kohta. Tämä ilmiö johtui ihmisluonteen olemuksesta. Luja, isänmaallinen tahto saattoi sitä tasoittaa, mutta täydellisesti oli se poistettavissa ainoastaan parempien ravinto-olojen avulla. Ravintoa oli saatava enemmän. Meidän täytyi sitä saada muualta ja pitää huolta käsilläolevien tuotteiden säilymisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että tuotanto lisääntyi. Se oli tärkeintä.
Valakian valtaaminen merkitsi tällöin jonkinlaista ratkaisua. Lisäapua oli saatava muilla keinoin. Ylin armeijanjohto huomautti alinomaa, että olkia ja puuainesta oli sopivasti valmistettuna välttämättömästi käytettävä eläinten ja mahdollisesti myöskin ihmisten ravinnoksi, samoin lehdeksiä. Meidän oli kansasta saatava irti kaikki, mitä sodankäyntiin tarvittiin, mutta meidän oli samalla koetettava ottaa luonnosta tieteen avulla, joka tässäkin meitä tuki, kaikki ihmisten ja eläinten ravinnoksi kelpaava, myöskin sellainen, jonka saattoi ruoka-aineeksi muuntaa.
Koettaessamme keksiä keinoja ravintoaineiden mätänemisen ehkäisemiseksi johduimme perunain kuivaamiseen, jota lämpimästi harrastin.
Tuotannon lisääntyminen edellytti keinotekoisten lannoitusaineiden riittävää saantia ja kohtuullisia hintoja.
Ylin armeijanjohto edisti kaikin tavoin edellistä. Se kävi sitä tärkeämmäksi, kuta niukemmaksi tuli luonnollisen lannan saanti sen vuoksi, että karjakanta oli alentunut ja lantarehua puuttui, ja kuta enemmän voimaperäinen maanviljelys voitti alaa. Me tuotimme fosfaatteja miehitetyiltä alueilta Pohjois-Ranskasta ja Belgiasta ja alinomaa teimme valtiokanslerille sekä rahaministeriölle esityksiä, että typpitehtaita (Merseburgissa) laajennettaisiin.
Hintojen säännöstely kuului kotimaan viranomaisille. Sitä haittasivat sisäpoliittiset suhteet. Kun sosialidemokraatit harjoittivat kiihoitusta maaseutua ja agraareja vastaan, jotka panivat köyhän leivälle kalliin hinnan, ja kun elinehdot itsessäänkin olivat vaikeat, ei hallitus uskaltanut kaukonäköisesti määrätä sopivia rajahintoja. Sen vuoksi, että työkustannukset olivat korkeat ja että sodan loputtua kävi välttämättömäksi hankkia kalustoa, eivät maatalouspiirit monin paikoin katsoneet voivansa toimia niillä hinnoilla. Varastot eivät väestölle riittäneet eikä niihin alhaisten hintojen vuoksi päästy oikein käsiksikään. Järjestöt, joiden olisi tullut pitää huolta asiasta, eivät tunteneet alaa eivätkä muutoinkaan tehtäväänsä pystyneet. Niiden toiminta oli usein ärsyttävää ja vieroittavaa. Siten ei yksityinen saanut edes niitä säädettyjä annoksia, jotka täyden elinvoiman ylläpitämiseksi olivat riittämättömät. Maaseutu ja kaupungit turvautuivat tällöin, mikäli siihen pystyivät, omaan apuunsa. Salakauppa ja keinottelu pääsivät vauhtiin. Ennen pitkää ei luisumista tällä pinnalla voinut enää mikään estää.
Omistavat luokat hankkivat itselleen kaikki välttämättömät tarpeensa, vieläpä sen ylikin. Vaikkakaan heidän kulutuksensa ei yleiseen ravitsemiskysymykseen sanottavasti vaikuttanut, oli se kuitenkin omiaan katkeroittamaan.
Laajoilla kansankerroksilla, nimenomaan keskisäädyllä, kiinteäpalkkaisilla virkamiehillä ja upseereilla, oli kovat päivät. Pieni osa lienee kyllä hätäajan koettelemuksissa langennut ja auttanut itseään, mutta suurempi nälkiintyi kirjaimellisesti. Tämä painoi vielä kaiken sen taakan lisänä, mikä keskisäädyllä muutoinkin oli kannettavanaan. Ja kuitenkin tämä sääty, jota joka suhteessa poljettiin, täytti velvollisuutensa -- vaikka ikävä kyllä vain ääneti -- viimeiseen asti.
Työläisestä pidettiin huolta. Hän järjesti palkkavaatimuksensa, joita usein lakoillakin vietiin perille, salakaupan mukaisiksi. Totta on, että melkoinen osa työväkeäkin sai kokea vaikeuksia. Mutta toisin kuin keskisäädyllä oli sillä yleensä kuitenkin mistä elää.
Salakauppakysymys sai mitä suurimman sisäpoliittisen merkityksen. Sodan kestäessä se yhä kasvoi sitä mukaa kuin sota-ajatukset kotimaassa haihtuivat ja luonnolliset vaistot, joiden vastapainona ei enää ollut mitään, entistä räikeämpinä tunkeutuivat esiin. Salakauppa ja keinottelu pukeutuivat ajan pitkään yhä inhottavampiin muotoihin ja vaikuttivat syillään ja seurauksillaan yhä häiritsevämmin saksalaiseen ajatusmaailmaan. Meidän jyrkkä pakkotaloutemme rajahintoineen oli sortunut. Tuotantoa ei saatu kohoamaan, tulos laski laskemistaan riippuen ulkonaisista olosuhteista, kuten miehisten työvoimien puutteesta, lannoitusaineista ja epäsuotuisista ilmoista. Vaikka ylin armeijanjohto kääntyi useasti valtiokanslerin puoleen pyynnöllä, että hän salakauppaan sekä sen ohella liiallisiin urakoitsijavoittoihin ja työpalkkoihin nähden ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin kuin sotakykymme säilyttäminen vaati, ei se johtanut mihinkään tuloksiin. Tämä oli ikäänkuin ilveilyä: eikö todellisuudessa juuri siitä, että pelättiin liian korkeita rajahintoja maatalouden alalla, johtunut kaikkien elinehtojemme kallistuminen ja eikö se aivan olennaisesti syventänyt kaupunkien ja maaseudun välistä juopaa? Tyytymättömät ainekset osasivat lyödä rahaa kaikesta. Vihollinen riemuitsi nälkäsaartonsa tuloksista, se saattoi meidät sekä aineelliseen että myöskin sielulliseen hätään.
Minun yksityinen käsitykseni maamme pakkotalousjärjestelmästä oli, että se olisi ollut lakkautettava mitä pikemmin sitä parempi, eräisiin ravintoaineisiin nähden suorastaan viipymättä, ja vapaa kauppa saatettava voimaan. Sen ohessa oli minusta tuiki välttämätöntä, että osuuskunnat ja tuottajayhtymät olisi otettu lujemmin hallituksen apureiksi. Mutta ne eivät, ikävä kyllä, olleet kaikkialla tarpeeksi järjestyneitä. Ennen kaikkea olisi eräiden tuotteiden hintain pitänyt olla parempia ja ne olisi tullut ajoissa määrätä, sillä siten olisi maatalous voinut järjestää suhteensa asiaan. Vastoin sotaelintarvehallituksen kantaakin puolusti tätä käsitystä yli-intendentti, joka oli siinä samaa mieltä. Minusta näyttää siltä, että Englanti alinhintajärjestelmänsä avulla ratkaisi onnellisemmin kysymyksen, sillä sen tuotanto kohosi aivan tavattomasti.
Maamies teki työtä. Erittäinkin suurtilat saivat ratkaisevaa aikaan. Isänmaa tuli jälleen huomaamaan, että, kuten armeija on järjestyksen kulmakivi, niin on maanviljelys meidän taloudellisen, vieläpä poliittisenkin elämämme perus ja pohja. Meidän olisi pitänyt ennen sotaa ottaa se huomioon, sillä silloin olisimme suoriutuneet helpommin monesta pulasta. Valtion ensimmäisiä tehtäviä on nyt laiminlyöntien korjaaminen ja maamiehen velvollisuus voimaperäinen maanviljelys.
Olen usein keskustellut avomielisesti sotaelintarvehallituksen kummankin presidentin, herrojen v. Batockin ja v. Waldowin kanssa. Niin erilaisia kuin he olivatkin, täytti kummankin tietoisuus raskaasta vastuunalaisuudesta, rautainen velvollisuudentunto ja harras isänmaanrakkaus.
Armeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien sotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan. Armeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla aloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä sai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi eri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli minusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa ymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin joksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja rasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme sen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin sotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se käsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.
Useinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin tarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli liian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä, mutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei täytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui ikäviä epäkohtia.
Nautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen huonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos oli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.
Sotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä kun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys alaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui vastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on palvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän armeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin johtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä sotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti molemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä -- puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen sodan alkua koottu mitään suuria varastoja -- ei voinut enää korjata.
Myöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme tavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille kuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui armeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli säännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla rautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.
Miehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta järjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan hankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman ammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne joutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja elonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa paljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja Konstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.
Entente oli toimittanut niin, ettei meidän tarvinnut pitää huolta Belgiasta.
Puolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat meille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me käytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen tavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se hankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta tyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että puolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.
Itävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari oli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa Itävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei avustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset maanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville saksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto raskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä huolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta jaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea itävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi elintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten saksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.
Tilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään juuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan etappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos vanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa puutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen lopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.
Turkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä jonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon. Maatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa Turkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan todellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja suurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään täysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin ratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli tarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.
Syksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton keskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui houkuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin pohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei olisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan kustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.
V.
Edellä on monessa kohden viitattu siihen suureen merkitykseen, joka Romaanialla, taikka oikeammin Valakialla, oli sodankäyntiin nähden. Meidän oli nyt hankittava tarpeemme ja tuotava ne kuluttajille. Romaanian ja myöskin Dobrudshan hallinto järjestettiin säännölliselle kannalle. Sen vuoksi, että meillä saksalaisilla Romaanian kukistamisessa oli ollut niin huomattava osuus, koetin minä päästä siihen, että tämä hallinto annettaisiin saksalaisten käsiin. liittolaistemme ominaisuuksiin ja heidän liiketoimintansa laatuun katsoen tämä järjestely antoi parhaat takeet siitä, että meidän sotataloudellisia vaatimuksiamme otettiin jatkuvasti huomioon. Liittolaisemme suostuivat tähän.
Meidän etuihimme ei soveltunut, että Bulgaaria olisi ottanut haltuunsa koko Dobrudshan. Se oli syksyllä 1915 tehdyn sopimuksen mukaan ryhtynyt heti hallitsemaan sitä osaa Dobrudshasta, joka oli alkuaan kuulunut Bulgaarialle ja jonka se vasta toisen Balkanin-sodan jälkeen oli luovuttanut Romaanialle. Se tyytyi toistaiseksi siihen. Jos muu osa Dobrudshaa ja sen mukana Tshernawodan--Konstantsan rataosa olisi luovutettu, olisi se silloisten suhteiden vallitessa merkinnyt samaa kuin että kolmaskin ja samalla viimeinen Keski-Euroopan ja Turkin välinen maailmankauppatie olisi jätetty Bulgaarialle, jonka tarkastuksen alaisia olivat jo Salonikin ja Sofian kautta kulkevat tiet. Meidän ja Turkin väliselle kaupallemme olisi tämä Bulgaarian liikennemonopoli tuottanut vakavia haittoja. Itävalta-Unkarin itsekäs kanta rasitti sitä jo tarpeeksi asti. Itävallan ja Turkin edut Dobrudshaan nähden kävivät yhteen Saksan pyrkimysten kanssa. Siitä huolimatta asettui Wien Bulgaarian kysymysten suhteen, joilla oli meille merkitystä, aina epäselvälle kannalle. Siksipä ei Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennonkaan kannasta ollut varmuutta. Bulgaarian pyrkimykset sotivat eräässä suhteessa minun tarkoituksiani vastaan. Kuitenkin sain tuntea tyydytystä siitä, että kaikki liittolaisemme kannattivat saksalaisen etappihallinnon sijoittamista Dobrudshaan. Se joutui kenraali v. Mackensenin armeijaryhmän komennon alaiseksi ja sen piiri ulottui vanhan romaanialaisen Dobrudshan etelärajalta noin 20 km päässä Tshernawodan--Konstantsan radasta pohjoiseen kulkevaan viivaan. Muu osa jäi 3:nnen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueeksi ja niin ollen Bulgaarian hallintoon.
Bulgaarialaiset tuottivat hyvinkin pian Dobrudshassa saksalaisille viranomaisille, joiden etunenässä oli kenraali Kurt v. Unger, paljon vaikeuksia. Myöskin ylintä armeijanjohtoa he ahdistelivat. Minä pidin pääni niihin bulgaarialaisten pyyteisiin nähden, jotka tarkoittivat etappialueen hallinnon luovuttamista heidän käsiinsä, ja siinä suhteessa kannattivat minua saksalaiset virastot, jotka uljaasti vastustivat liittolaistemme itsekkäitä menettelytapoja. Maan hallinto tietysti kärsi sellaisesta, mutta kenraali v. Unger ja hänen saksalaiset etappikomendanttinsa huolehtivat siitä, että Konstantsan runsaat öljyvarastot ja myöskin muut etappialueen raaka-aineet saatiin irti ja käytettiin sitten sekä meidän että liittolaistemme etuja vastaavalla tavalla. Maan taloutta hoidettiin niin kuin vaikeat olosuhteet suinkin sallivat. Jos Bulgaarian armeija ei Dobrudshasta saanut sitä elintarvemäärää, minkä maakunnasta olisi voinut saada, niin johtui se yksinomaan tämän armeijan ja Bulgaarian menettelytavoista.
Etappialueen väestö nautti meidän suojelustamme aina sodan loppuun saakka. Tämän alueen eteläisen osan täydellinen luovutus Bulgaarialle Bukarestin rauhan perusteella ei enää ehtinyt toteutua. Kolmannen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueella olimme pidättäneet itsellemme oikeuden ostaa raaka-aineita. Bulgaarialaiset katsoivat kärsivänsä siitä vahinkoa ja tuottivat meille hyvin paljon vaikeuksia.
Valakian hallinnon järjestämiseen otti Itävalta-Unkari tehokkaasti osaa. Se ei tietystikään ollut mukavaa. Mutta meidän oli siihen suostuttava siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että Saksa ei yksin jaksanut kaikkea järjestää. Itävalta-Unkarin hallintoelimet toivat monta kertaa vaikeuksia elämäämme, sillä Itävalta-Unkari pelkäsi, että Saksan vaikutus Romaaniassa lisääntyisi, ja se koetti sen vuoksi omilla keinoillaan saavuttaa kaikenlaisia etuja. Bulgaariakin vaikeutti hallintoa, se kun toimi suorastaan oma- ja mielivaltaisesti. Turkki oli lojaalinen.
Hallinto kulki "sotilashallinnon" nimellä ja oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin ja näin ollen samalla ylimmän armeijanjohdon lainen eikä siis, kuten kenraalikuvernöörit, riippuvainen suorastaan keisarista. Ulkoasiainviraston vaikutusvalta säilyi. Sotilaskuvernööriksi tuli kenraali Tülff v. Tschepe und Weidenbach, joka jo vuoden 1915 alussa oli jonkun aikaa hoitanut silloin miehitettyjen Puolan osien hallintoa, mikäli ne eivät kuuluneet sotatoimialueihin. Hänen esikuntansa päällikkönä oli ensin kenraali v. Bergmann, sittemmin eversti Hentsch, joka Romaanian sotaretkellä oli toiminut ylimajoitusmestarina Mackensenin esikunnassa ja ymmärsi erinomaisesti hallintoteknillisiä ja taloudellisia kysymyksiä.
Saksalaiset ja itävaltalaiset komendantit olivat sotilaskuvernöörin käskynalaisia.
Sotilaskuvernementtiin ei kuulunut koko Valakia, kapea kaistale siitä oli jätetty 9:nnen ja Tonavan-armeijan toiminta-alueeksi. Mutta koko alaa hoidettiin samojen periaatteiden mukaan.
Suurin osa romaanialaisia virkamiehiä ja tuomareja oli pysynyt paikoillaan. Jos heistä joku oli poistunut, voitiin toinen romaanialainen panna tilalle. Hallintotoimet muodostuivat siten yksinkertaisemmiksi kuin aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, ja niillä oli etupäässä taloudellinen luonne. Vain niillä olikin sodankäyntiin nähden merkitystä. Sotilaskuvernöörin esikunta ja erikoisesti tehtävään valitut etappipäälliköt huolehtivat tarpeista.
Kaikenlaisia maanviljelystuotteita, erittäinkin vehnää ja maissia, mutta myöskin herneitä, papuja, luumuja, munia ja viinejä oli ilahduttavan runsaasti saatavissa. Syystöihin käytiin heti käsiksi. Koetettiin kaikin keinoin kannustaa yritteliäisyyttä. Talvivehnän kylvö oli tärkeä, sillä meidän täytyi turvautua Romaanian tuotteisiin ahtaana aikana, Unkarin sato kun valmistui vasta heinäkuussa ja meidän satomme elokuussa. Myöskin vihannesten viljely merkitsi meille paljon ja sitä kehitettiin mahdollisuuden mukaan tuottavaksi. Karjakanta oli sodan vuoksi alentunut. Sitä käytettiin nyt maanviljelyksen hyväksi. Lihan vienti oli sen vuoksi vähänpuoleista.
Hankkiessaan maataloustuotteita oli sotilashallinto yhteistyössä keskusostoyhtiön viranomaisten kanssa, jotka olivat työskennelleet siellä jo ennenkuin Romaania julisti sodan. Yhtiön ei kuitenkaan annettu toimia itsenäisesti.
Öljyvarastot, jotka Romaaniassa joutuivat meidän käsiimme, eivät olleet suuria. Porauslaitteet oli perinpohjin rikottu ja putket sangen taidokkaasti tukittu. Englantilainen eversti Thomsen, joka oli saanut tehtäväkseen estää meitä käyttämästä öljykenttiä, oli suorittanut sen hyvin. Hänen työstään ei entente tosin ratkaisevasti hyötynyt, mutta kuitenkin se vähensi huomattavasti öljynhankintaamme armeijan ja kotimaan tarpeisiin. Hänen ansiotaan osittain on Saksan öljypula. Sotilashallinto kutsui maahan Romaanian öljyteollisuuden erikoistuntijoita ja ryhtyi tarmokkaasti toiseen mitä tärkeimpään tehtäväänsä, öljytuotannon saattamiseen taas kukoistukseen avaamalla suletut putket sekä myöskin tekemällä uusia porauksia ja korjaamalla jalostuslaitoksia sekä panemalla ne jälleen käyntiin. Öljyn saanti lisääntyi, vaikkakin vain hyvin hitaasti.
Useiden hädän ahdistamain ja meille ynseäin wieniläisten mielestä ei sadon saanti eikä öljytuotannon kuntoonpano käynyt kyllin nopeasti. Niinpä helmikuussa 1917 saapui siitä valituksia Wienistä ja samaa toitotettiin minulle Berliinistäkin päin. Hetkisen epäilin, tehtiinkö työtä tosiaan asianmukaisella tavalla. Kownossa saamieni omien kokemusten nojalla saatoin kuitenkin käsittää, mitä vaikeuksia Romaaniassa oli voitettava, enkä sen vuoksi antanut johtaa itseäni harhaan. Huhtikuussa sitten valitukset vaimenivatkin ja hallinto sai osakseen yleistä tunnustusta.
Dobrudshan ja Valakian tuotteista koottujen varastojen jako tapahtui liittolaisten kesken erikoisten sopimusten pohjalla. Öljynjako ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä vastoin Valakian maataloustuotteiden jako oli väsyttävimpiä tehtäviä, mitä kenraalimajoitusmestari kenraali Hahndorffin osalle oli tullut, joka varsin harkintakykyisenä ja sotatalouselämän aloihin laajasti perehtyneenä miehenä näytti näihinkin kysymyksiin erityisesti soveltuvan. Bulgaaria ei ollut Romaanian varastojen jaossa osallisena, se sai Dobrudshan sadon. Turkille tuli ainoastaan vähäinen määrä, sillä sille oli luvattu etukäteen suurehkoja Dobrudshassa olevia varastoja. Oli siis varsinaisesti kysymys Saksan ja Itävalta-Unkarin, tai oikeammin ainoastaan Itävallan, välisestä sopimuksesta. Itävallan edustajat esittivät tavattomia vaatimuksia. Me otimme oppia heistä ja menettelimme samoin. Katkeran kiistan perästä oli kultainen keskitie tässäkin tapauksessa ainoa sovintoon johtava ja lopulta molempia puolia tyydyttävä ratkaisu. Neuvotteluihin ei tietysti kutsuttu meidän sotaelintarvevirastomme edustajia ja heidän kanssaan jo ennakolta asioista perusteellisesti keskusteltu. Ainoastaan erikoisen kireissä tapauksissa täytyi ylimmäisen armeijanjohdon päättää.
Viljan, öljyn y.m. viennissä voitiin yleensä ruveta jälleen käyttämään niitä liikereittejä, joita myöten ennen Romaanian sodanjulistusta Valakian tuotteita oli kuljetettu. Sen vuoksi pantiin Romaanian rautatiet uudelleen kuntoon ja se vaati oman aikansa. Tonavalla pantiin laivaliike heti käyntiin. Itävalta-Unkari piti Tonavaa yksinomaisena valta-alueenaan. Eversti v. Oldershausen hankki meidän etujemme mukaisen ratkaisun. Saksalaisen Tonavan-laivayhtiön Baierin Lloydin, toiminta laajeni.
Meidän kulkulaitoksemme ovat aina olleet tehtävänsä tasalla. Kun odotettiin kasvavaa öljyn vientiä, niin lisättiin sen mukaisesti tankkivaunujen ja -pursien rakentamista. Ploestista Giurgiuhun rakennettiin putkijohto. Sellaistahan ei vielä rauhan aikana ollut täydellisessä muodossa olemassa.
Kuten aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, niin täälläkin saksalainen sotilashallinto ja muut virastot, joille Valakian hallinto oli uskottu, olivat selvillä siitä, että niiden tehtävällä oli ratkaiseva merkitys sodankäynnissä, mutta samalla ne käsittivät, että meidän työmme, kuten me kaikki toivoimme, hyödyttäisi rauhan aikaakin.
VI.
Saksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden aikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä raastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.
Kuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset liittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua ja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä sitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui. Saarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se suuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt vastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen järkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme lopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka hipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen masennuksiin.
Tässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan saksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle. Kaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen valtion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia etuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen sotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan itseemme.
Vallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja bolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen sieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen avulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa syviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.
Kun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan kansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä. Järkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen nähden toimettomiksi.
Nälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet Romaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista tilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.
Vihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se toimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja laajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen kanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia keinoja.
Saksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa ja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa, puheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen saattoi hyväkseen käyttää.
Se oli itse ruvennut puhumaan "preussilaisesta militarismista", vaikka juuri tämä "preussilainen militarismi", epäitsekkään velvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli luonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se merkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja pidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista voimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä henkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän sanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä siitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan "militarismia", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat kyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski arvovaltaa!
Entente oli tästä "preussilaisen militarismin" voimasta hyvästi selvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se tiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta upseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli päämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti yllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria, valtakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja se lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se syöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.
Myöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja sotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon toimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja juuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa ententen pyyteitä.
Vihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme nojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme yksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla maailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin Yhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis valtakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin monessa muussa maassa.
Vihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka tarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään, erottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset kansasta: siis poliittiseen kumoukseen.
Se tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan, suuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat "sopimusrauha", "aseistariisuminen sodan jälkeen", "kansainliitto" ja muut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka tiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin kavalia ilvekuvia.
Tällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite, että Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat rikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.
Todellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä aikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan säilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se tuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin tietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle kohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme liian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä, joka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta vielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut itselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan valtakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa sen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla lisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin ainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin oikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja poliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että toisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa vaikea erottaa.
Rauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli ainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa vain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista politiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni äkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä hyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat olleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta puolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme hankkineet itsellemme yhtään ystävää.
Monet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä muodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin hallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain yksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta merkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana eivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja kansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin yksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.
Maailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa. Huolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen päässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt edelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin tahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet liian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi sisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla olevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille vaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa yhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin kotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.
Eivät Saksan hallituksen maailmanherruussuunnitelmat taikka sen natsionalismi ole ennen v. 1914 olleet rauhaa uhkaamassa eikä v. 1914 jälkeen sitä estämässä, kuten vihollistemme propaganda on väittänyt. Se ei ole tahtonutkaan puhua totta, se on vain halunnut järkyttää Saksan kansan yhtenäisyyttä ja sotakuntoisuutta sekä levittää ajatuksia, jotka vihollisen kannalta ovat olleet edullisia.
Lopuksi tuli iskusanaksi kansojen itsemääräämisoikeus. Näennäisesti siinä on houkutteleva oikeudenmukaisuuden probleemi, joka ei kuitenkaan ole ilman väkivaltaa ratkaistavissa, jos kansallisuudet asuvat sekaisin, kuten niin lukemattomissa tapauksissa on laita. Tuo iskusana koski enemmän Itävalta-Unkaria kuin meitä, mutta se sattui syvästi meihinkin sellaisena, miksi pelko ja viha sen tulkitsivat, ja oli sattuva meihin kuolettavasti sen sisällön vuoksi, minkä saksalaiset miehet vihollisen edessä antoivat sille.
Lopuksi -- ratkaisevasti vuoden 1918 alusta -- ryhdyttiin valtiollisen vallankumouksen ohella harjoittamaan kiihoitustyötä yhteiskunnallisen mullistuksen aikaansaamiseksi. Selitettiin, että kymmenentuhatta ylempisäätyistä oli työväestön kustannuksella aikaansaanut sodan ja että Saksan voitto olisi sen onnettomuus.
Vihollisen kiihoitustyöllä ja bolshevismilla, joka pyrkii yleismaailmalliseen vallankumoukseen, oli kummallakin Saksassa sama päämäärä. Englanti antoi Kiinalle ooppiumin, viholliset meille vallankumouksen ja -- me otimme vastaan myrkyn sekä levitimme sitä edelleen muille, kuten kiinalaiset ooppiumia.
Samalla kuin entente vaikutti kiihoitustyöllään yhä valtavammin Saksan kansaan, Saksan armeijaan ja laivastoon, osasi se omissa maissaan ja omissa sotajoukoissaan pitää yllä sodanhalua sekä vaikuttaa meille epäedullisella tavalla puolueettomiin valtioihin.
Sodan syy, Belgian kauhut, vankien pahoinpitely, meidän poliittinen moraalittomuutemme ja kavaluutemme, valheellisuutemme ja preussiläis-saksalainen häikäilemättömyytemme, mielivaltamme sekä Saksan kansan orjuutus olivat taitavasti keksittyjä ja sangen tehokkaita kiihoitussanoja, joita vihollisemme käydessään meitä vastaan valhesotaansa levittivät koko maailmalle. Sen ohessa oli tietysti iskusanoilla demokratian taistelusta militarismia, yksinvaltiutta ja junkkareita vastaan, kamppailusta sivistyksen ja pienten kansojen vapauden puolesta sekä muilla samanlaisilla ihannoivaan asuun puetuilla lauselmilla tavaton vaikutus ihmisiin, joilta puuttui selvänäköisyyttä. Maailman julkinen mielipide oli kokonaan niiden lumoissa. Niinpä esim. amerikkalaiselle sotilaalle tämä sota merkitsi ristiretkeä meitä vastaan.
Puolueettomat maat muodostivat jonkinlaisen henkisen saarron meitä vastaan. Puolueettomien kansojen sielu oli meiltä suljettu. Me emme osanneet sitä avata. Me yksin teimme väärin. Mitä entente teki, oli siveellisesti oikeutettua ja luonnollista. Saksa tyrannisoi maailmaa, vain ententen politiikka oli pyrkimyksiltään tosi siveellistä, se takasi maailman onnen ja vapauden. Me kadotimme puolueettomissa maissa, joiden silmät nyt avautuvat, kaiken luoton, mutta vihollistemme luotto kohosi äärettömiin. Luonnollisesti oli meillä ystäviäkin, mutta niillä ei ollut vaikutusvaltaa.
Samalla tavalla työskenneltiin liittolaisvalloissakin. Saksa oli eristettävä liittolaisistaan.
Kiihoitustyö oli Englannin vanha ja voimakas taistelukeino. Itä-Intian kauppaseura oli Intian valloituksen aikana saavuttanut sillä loistavia tuloksia. Se oli muodostunut Englannissa kouluksi. Englanti oli ainoa maa, joka oli jo kauan selvin tarkoituksin käyttänyt oikein suurpiirteisesti tätä politiikan ja sodankäynnin apukeinoa kansallisen, maailmaakaartavan politiikkansa palveluksessa.
"Nykyisin on Englannin toimena, ja on ollut jo vuosikausia, uhata vieraita valtoja vallankumouksella", sanoi Bismarck jo kuusikymmentä vuotta sitten. Hän ajatteli silloin Canningin joulukuun 12 päivänä 1826 pitämää puhetta, jossa pääministeri julkisessa alahuoneen istunnossa lausui uhkauksen, että Englannin käytettävissä on "Aioluksen tuulipussi" ja että se koska tahansa voi päästää irralleen vallankumouksen voimat. "Jos me", hän lausui, "joudumme sotaan, näemme me lippujemme alle kokoontuvan jokaisen vihollismaamme kaikki levottomat ja kaikki tyytymättömät ainekset, olkoon heidän tyytymättömyytensä sitten oikeutettua tai ei."
Jo ennen sotaa olivat tarkat havaintojentekijät huomanneet selvästi nykyisten vihollistemme kiihoitustyön. Se aloitettiin suunnitelman mukaisesti jo silloin meitä vastaan. Sitä saattoivat Englanti ja Ranska ensi sijassa kiittää politiikkansa saavutuksista, kun se taas meiltä maailman mielipiteessä kaivoi pohjan jalkojen alta. Sen tuloksia olivat tsaarin aseistariisumisehdotukset, jotka rakentuivat kokonaan laajojen kansalaispiiriemme arvostelukyvyttömään herkkäuskoisuuteen. Bernhardin kirjan levittäminen englantilaiseen maailmaan kuuluu myöskin siihen. Olisi ollut parempi, ettei sitä olisi kirjoitettu. Reuterin kautta oli yhteytemme muuhun maailmaan katkaistava. Nykyisten entente-maiden vaikutus maailman sanomalehdistöön näytti jääneen valtiolliselta johdoltamme huomaamatta, vaikka kyllä usein siihen vaaraan viitattiin, samoin kuin ranskalaisen kulttuuripiirinkin vaikutus mielipiteeseen puolueettomien maiden pääkaupungeissa.
Myöskin maailman vapaamuurariosastot olivat jo kauan Englannin johdolla tehneet työtä, käyttäen kaikkea sitä kammottavaa vaikutusta, mikä tällä salaliitoista mahtavimmalla on, anglosaksilaisen ja siten meihin nähden kansainvälisen politiikan hyväksi. Ainoastaan Preussin vapaamuurariosastot lienevät pysyneet tästä työstä erossa.
Kaikkialle vihollismaihin oli perustettu vahvoja kiihoitusjärjestöjä, joita johtivat kokeneet valtiomiehet ja poliitikot. Yhtenäisen johdon alaisina ne työskentelivät joka paikassa yhtynein voimin selvien suuntaviivojen mukaan, käyttäen suunnattomia rahasummia. Niillä oli haaraosastonsa puolueettomissa maissa ja ne pääsivät sielläkin ententelle ominaisella häikäilemättömyydellä tarkoitustensa perille. Erityiset järjestöt työskentelivät kansallisten pyrkimysten herättämiseksi, niin ainakin Puolassa ja lättiläisten keskuudessa, epäilemättä myöskin kaksoismonarkian kansallisuuksien, nimenomaan tshekkien ja eteläslaavien keskuudessa.
Sillä välin kuin aloite sotanäyttämöllä oli meidän käsissämme melkein viimeiseen asti, kävi vihollinen jo alusta alkaen henkistä sotaa hyökäten pitkin linjaa suletussa täysirintamassa, ja se sai apujoukkoja puolueettomissa maissa olevista karkulaisista, mutta, ikävä kyllä, se löysi tukea itse saksalaisesta isänmaastammekin.
Yleisen kiihoitustyön johto Englannissa oli lordi Beaverbrookin käsissä, ja hänellä oli kolme johtajaa käytettävänään, joista lordi Northcliffe hoiti asioita vihollismaissa, Kipling kotona sekä siirtomaissa ja lordi Rothermere puolueettomissa valtioissa. Englannin toiminta kohdistui pääasiallisesti poliittiseen ja taloudelliseen propagandaan, kun taas sotilaallinen ja kulttuuripropaganda olivat Ranskan oikeaa erikoisalaa. Tässä ilmenee samalla tyypillisessä muodossa vihollistemme ajatuskanta. Amerikka, joka alkuaan auttoi vain rahallisesti -- ententen koko kiihoitustyökuluista se otti osalleen 50 % --, astui myöhemmin myöskin aktiiviseen toimintaan.
Italia, Belgia ja muut liittolaiset toimivat Amerikan antamilla runsailla varoilla niinikään sangen uutterasti.
Yhä selvemmäksi kävi, että Amerikan ja Englannin kiihoitustyö pyrki lopullisesti saamaan aikaan Saksassa sisäisen vallankumouksen.
Lloyd George tiesi, mitä teki, esittäessään sodan päätyttyä lordi Northcliffelle Englannin kiitokset tämän harjoittamasta kiihoitustyöstä. Northcliffe oli mestari joukkosuggestionin aikaansaannissa.
Me huomasimme vähitellen vihollisen propagandan käyvän sekä suullisesti että kirjallisesti meidän kimppuumme puolueettomien valtojen alueilta käsin, nimenomaan maarajojemme yli Hollannista ja Sveitsistä, mutta myöskin Itävalta-Unkarista päin, vieläpä omasta maastammekin, lopuksi ilmasta, ja se teki sen niin taitavasti sekä laajassa mitassa, että monet eivät kohta osanneet erottaa vihollisen yllytystä omasta tunne-elämästään. Kiihoitus koski meihin sitä tuntuvammin, kun me emme voineet sotia suurilla, vaan hyvillä pataljoonilla. Joukon suuruuden arvo on sodassa eittämätön, ilman sotilaita ei yleensä mikään taistelu ole mahdollinen. Mutta joukon paljous ei yksinään ratkaise, vaan henki, joka niitä elähdyttää. Niin on laita kansan elämässä ja samoin sotakentälläkin. Me taistelimme maailmaa vastaan ja saatoimme sen tehdä hyvällä omallatunnolla, niin kauan kuin olimme henkisesti sotakuntoisia. Niin kauan saatoimme myöskin toivoa voittoa eikä meidän tarvinnut -- mikä merkitsi samaa -- taipua vihollisten tuhoamistahtoon. Kun henkinen sotakuntomme herpautui, muuttui kaikki täydelleen. Me emme taistelleet enää viimeiseen veripisaraan asti. Useat saksalaiset eivät tahtoneet enää kuolla isänmaansa puolesta.
Sisäisen mielialan rikkominen, joka vaikutti sotakuntoisuuteemme: taistelu kotoista rintamaa ja armeijan henkeä vastaan oli joka tapauksessa pääasiallisin keino, jolla entente tahtoi meidät kukistaa, kun se oli jättänyt sotilaallisen voiton toiveet.
Muuan tarkkanäköinen ententen politikoitsija lausui keväällä 1918:
"Nykyään on Lontoossa ja Pariisissa ententen johtavien valtiomiesten piirissä se käsitys yleisenä ja määräävänä, ettei Saksan armeijaa länsirintamalla saada koskaan puhtaasti sotilaallisin keinoin voitetuksi. Mutta siitä huolimatta jokainen käsittää, että entente tulee voittamaan ja että se tapahtuu Saksan ja keskusvaltojen sisäisten olojen vuoksi, jotka johtavat keisariuden kukistumiseen. Viimeistään syksyllä tänä vuonna puhkeaa Saksassa vallankumous. Me olemme täysin selvillä siitä, että Saksassa on vaikutusvaltaisia voimia, jotka eivät pidä mitään pahempana kuin Ludendorffin sotilaallista voittoa."
Se kävi yhteen niiden sanojen kanssa, jotka valtiopäiväin edustaja Ströbel, "Vorwärtsin" johtava kirjailija, oli vuonna 1915 lausunut: "Minä tunnustan aivan suoraan, että valtakunnan täydellinen voitto ei vastaisi sosialidemokratian etuja."
Minä en tahtoisi näitä sanoja kirjoittaa ja päästää leviämään maailmalle. Mutta totuus pysyy totena, ja nämä sanat ovat totta.
VII.
Valtiokansleri oli vastuussa kotimaan mielialasta. Mielellään ylin armeijanjohto olisi välittömästi antanut tietoja kansalle. Mutta se kääntyi aina velvollisuutensa mukaisesti valtiokanslerin puoleen ja pyysi häntä toimimaan.
Hänen oli poistettava syy nurjaan mielialaan, jota, ikävä kyllä, hyvinkin oikeutetuista syistä kansassa ilmeni, ja koetettava ehkäistä sotataloudessa esiintyvät rikkomukset ja epäkohdat. Ne herättivät arveluttavilla seurauksillaan luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä ja heikensivät mitä laajimpien kansankerroksien siveellistä ryhtiä tavalla, joka vahingoitti arvaamattomasti sotakuntoisuuttamme. Voiton- ja nautinnonhimo sekä omat persoonalliset pyyteet tukahduttivat kaikki jalot pyrkimykset, mutta hätäkin vaikutti tylsistyttävästi. Vihollista vastassa ampumahaudassa seisovat sotamiehet saivat pelätä, että toiset riistävät heidän entiset toimensa ja ammattinsa. Vain syvällä surulla saattaa katsoa taaksepäin siihen, miten saksalainen totuuden ja rehellisyyden tunto, tahraton persoonallinen puhtaus ja kaiken alistaminen isänmaata palvelemaan hävisivät ja sijaan tuli jotakin aivan muuta, saksalaiselle vierasta. Elämän korkeimmaksi laiksi tuli oma hyvinvointi.
Valtiokanslerin olisi ollut sanottava Saksan kansalle, mihin se oli menossa, hänen olisi ollut selvitettävä sille sen aseman koko suuri vakavuus. Hallituksen olisi pitänyt yhä uudelleen ja uudelleen selittää kansalle, mistä oli kysymys, että vain voitetulta viholliselta oli saatavissa siedettävä rauha, että muussa tapauksessa saisimme alistua väkivaltarauhaan. Ainoastaan voitto oli suojeleva meidät siltä ja tuova mukanaan siedettävän rauhan.
Poliittinen ja henkinen kypsymättömyytemme sekä arvostelukyvyttömyytemme, jotka estivät meitä tuntemasta iskusanojen ja suurisanaisten lupausten onttoutta, tuottivat meille tuhon. Olin aina elänyt siinä toivossa, että Saksan kansa pystyisi selviytymään korulauseiden, iskusanojen ja valtiollisen valheellisuuden pauloista ja arvostelemaan asioita karun todellisuuden pohjalta. Olen pettynyt. Korulauseet ja iskusanat sekä rikollinen houkuttelu kuvitelmilla pääsivät aina sitä suurempaan valtaan, kuta kiihkeämmäksi sisäpoliittisen taistelun palo kasvoi ja kuta enemmän eri kansankerrosten ja kaupunkien ja maaseudun välinen juopa syveni. Puolueet ja niiden tarkoitusperät merkitsivät pian enemmän kuin isänmaa. Porvariston suuri lauma kulki monipäisyydessään, rikkiviisaudessaan ja hillittömyydessään omia teitään ja pysyttelihe henkisessä ylevämmyydessään, raukkamaisessa eristäytymisessään ja luonteettomuudessaan asioista erossa. Siltäkin puuttui isänmaallista vastuunalaisuuden tunnetta. Se ei ajatellut, miten äärettömän vahingolliseksi tämä muodostui sekä maalle että sille itselleen. Porvaristo ei tehnyt mitään syvien kansankerrosten kurittomuuden ja löyhämielisyyden, enempää kuin riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyönkään vastapainoksi. On kauhistuttavan synkkää, että muutoin terveesti ajattelevat saksalaiset antoivat mihinkään ryhtymättä hädän päivänä päänsä hämmentyä ja riistää itseltään sen, minkä vuoksi olivat siihen saakka eläneet. Porvaristokin on siten syypää isänmaamme rappioon.
Siihen perustaan, jolle uljas armeijamme oli rakennettu, syntyi syviä halkeamia. Lähde, josta piti pulputa sotajoukkoa uudistavaa voimaa, samentui.
Sodanaikaiset valtiokanslerimme eivät ole tehneet mitään vaurioita korjatakseen ja kansaa valistaakseen. Heillä ei ollut mitään luovia ajatuksia, he eivät ole koonneet ja johtaneet kansaa kuten suuret diktaattorit Clemenceau, Lloyd George ja Wilson. Ne tulokset, joita ylin armeijanjohto saavutti harjoittamalla isänmaallista valistustyötä ja ulottamalla ulkomailla harjoitetun propagandan myöskin kotimaahan, olivat vain vähäisiä muruja. Saksan kansan sielu jäi ohjaajaa ja johtajaa vaille kaikenlaisten vaikutusten ryöpytessä sen yli. Maailmaa tuntemattomana ja soaistuna se tavoitteli haavekuvia, joita ei voinut saada kiinni. Sen vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että se liittyi niihin, jotka joko kohtalokkaassa tietämättömyydessään tahi kirouksen ansainneessa rikollisessa tarkoituksessa asettivat sen silmien eteen sen, mitä se hartaasti ikävöi, eikä ymmärtänyt niitä miehiä, jotka tuon vaarallisen tien tajusivat ja jotka tulevaisuudestamme syvästi huolehtien ja isiemme maata pyhästi rakastaen yhä uudelleen ja uudelleen vaativat siltä äärimmäisiä ponnistuksia. Oli syvästi kohtalokasta, että näistä miehistä hyvin pian tehtiin "sotakiihkoilijoita", vaikka hekin halusivat hartaasti rauhaa.
Saksan kansaa halkova puoluekiihko ja sen sielulliset muutokset kuvastuivat tarkalleen sodanaikuisessa sanomalehdistössä. Vain osa sanomalehdistöä pysyi itselleen uskollisena. Toinen osa joko ihanteellisuudesta, puoluepoliittisista syistä taikka puhtaasti kauppaetujensa vuoksi piti varmana tosiasiana maailmanparannusta, josta sopimusrauhan puoltajat olivat saaneet keppihevosen, ja luopui vuonna 1914 edustamistaan ajatuksista. Lopuksi oli sellaisiakin lehtiä, jotka häpesivät syksyllä 1914 julkilausumiaan mielipiteitä ja kaikkia suotuisasta rauhasta esittämiään ajatuksia. Niistä tuntui tuskalliselta, jos noihin miehekkäihin tunteisiin viitattiin. Ne saivat saksalaisen itsensä kyllästymään tämän sodan aikana isänmaahansa ja tekivät kaikkensa horjuttaakseen uskoa Saksan voimaan. Niihin sekaantuivat valtiollista arvovaltaamme ja järjestystä vastaan kohdistetut sotahuudot, joihin liittyi kehoitus nousta taisteluun yhteiskuntajärjestyksemme kukistamiseksi. Tunsin syvää tuskaa isänmaani tähden, kun havaitsin tämän käänteen. Nämä olivat ylen vakavia viittauksia, jotka tuli ottaa huomioon, jos tahdottiin säästää sodankäyntiä raskailta vaurioilta, tässä oli varoitusmerkki Saksan kansan ja samalla sen armeijankin sielullisesta sotakuntoisuudesta. Tämä, kuten moni muukin seikka käsitettiin selvästi vihollismaissa, missä niiden perusteella tehtiin vain mieluisia johtopäätöksiä.
Elokuussa 1914 koko sanomalehdistö oli täydestä vakaumuksestaan asettunut puolustussodan kannalle ja lausunut kauniita, uljaita sanoja siitä, että sota oli välttämättömästi käytävä loppuun. Myöhemmin, ikävä kyllä, tapahtui siinä suhteessa eräällä taholla muutos. Siellä ei tajuttu, ettei puolustussotammekaan voinut päättyä sopimusrauhaan, vaan ainoastaan hävitä tai joutua sietämättömien ehtojen uhriksi. Kuten hallituksessa ja kansassa, oli myöskin tässä osassa sanomalehdistöä se mielipide vahvempi, että vihollisen kanssa oli tehtävä sopimus, kuin se, että vihollinen oli voitettava, mikä asetti niin raskaita vaatimuksia jo muutenkin hätääkärsivälle kansalle. Monet eniten levinneet lehdet asettuivat uuden, kansojen yhteisymmärrykseen perustuvan maailmankatsomuksen airueiksi. Ne kävivät kiivaasti niiden kimppuun, jotka eivät tahtoneet uskoa vihollisen rauhanharrastuksiin, mutta ne eivät kuitenkaan tahtoneet heikontaa omaa taisteluvoimaa, ennenkuin nuo harrastukset ilmenisivät moitteettomina. Sen vuoksi niistä oli välttämätöntä, että miekka oli terävä ja miekkaa pitelevä käsivarsi niin vahva kuin mahdollista.
Tämän kysymyksen yhteydessä levitettiin vielä erästä toistakin ajatusta. Sotaa ei voitaisi puhtaasti sotilaallisin keinoin ratkaista, s.o. lopettaa asevoimalla. Epäilemättä sodanjohto oli yhteistyössä hallituksen kanssa syventääkseen sotilaallisten saavutusten vaikutusta. Mutta laumojen oli sanottava viimeinen sana. Siitä ei ollut epäilystäkään. Niinkö vähän tiedettiin tosiaankin vihollisen tuhoamiskiihkosta, eikö tunnettu Lloyd Georgen ja Clemenceaun henkeä ja puheita? Miksi vielä taisteltaisiin, kun se ei kuitenkaan ole tarpeen sodan voittamiseen tai häviön estämiseen? Eikö sitten ensinkään ajateltu, mitä sotamies tunsi, jonka kotiaskareistaan, vaimonsa ja lastensa luota ja hyvästä ansiopaikastaan täytyi lähteä hätään ja vaaraan, jos se kuitenkin oli hyödytöntä ja jos hän siten asetti oman ja perheensä tulevaisuuden vaaralle alttiiksi? Eikö voitu ymmärtää sotamiestä, joka pimeässä yössä yksin alituisen hengenvaaran alaisena pyrki yli liejuisen umpihetteikön eteenpäin, missä häntä odotti helvetti, taikka jonka täytyi vielä tänään taistella ja ehkä kuollakin, vaikka huomenna koitti kauan ikävöity loma? Keksittiin maailmaa onnellistuttavia aatteita, kauas tulevaisuuteen leijailivat ajatukset ja kova nykyhetken todellisuus unohdettiin. Ei muistettu, millainen sielunhätä mahtoi olla sotilaalla, jonka oli uhrattava elämänsä.
Me ajattelimme jos jotakin. Meidän oli ajateltava vain sotaa.
Sanomalehdistökin oli vailla yhtenäistä johtoa, joka vihollisten taholla oli niin mallikelpoinen. Ilman johtoa saattoi siitä helposti kehittyä ei ainoastaan kelvoton, vaan sodankäynnille suorastaan vahingollinen ase. Se seikka, ettei siitä puhtaasti sotilaallisissa kysymyksissä sellaista tullut, vaan että se tunnustusta ansaitsevalla tavalla suostui sille annettuihin kehoituksiin, osoittaa, että se olisi ollut valmis alistumaan varman, kummankinpuoliseen luottamukseen perustuvan ohjauksen alaiseksi. Tosin oli yksinäisiä poikkiteloin asettuvia päitä. Sanomalehdistö suostui minun pyynnöstäni käsittelemään sotilaallisia asioita tietyltä näkökannalta. Siitä voin tässä lausua sille kiitokseni. Mutta ymmärrettävä pyrkimys tyydyttää lukijoiden uutisnälkää johti useinkin siihen, että puhtaasti sotilaallista laatua olevia tiedonantoja, jotka hyödyttivät yksinomaan vihollisten kiihoituspyrkimyksiä, joutui vihamielisten taikka puolueettomien lehtien kautta Saksan sanomalehdistöön. Kun sen lisäksi eräs osa sanomalehdistöämme suosi sitä tapaa, että tiedonannoille annettiin hälyyttävä muoto tai otsake, niin eivät vihollisemme voineet itselleen parempia kiihoitustyönsä edistäjiä toivoakaan. En ollenkaan tahdo pitää tuollaisia hairahduksia ilkeämielisyydestä tai sensatsioninhalusta johtuvina. Yleensä oli siinä suhteessa puutteellisella käsityskyvyllä huomattava osuus, usein myöskin erittäin vaikeilla olosuhteilla, joihin oli jouduttu, toimituksille kun kertyi ylenmäärin työtä sen vuoksi, että joukko perehtyneitä voimia joutui pois lehtien palveluksesta.
Saamieni vaikutusten nojalla pyysin joulukuulla 1916 valtiokanslerin järjestämään kanslerinvirastoon oman välittömän valvontansa alaisen osaston, jonka tuli johtaa yhtenäisesti koko valtakunnan sanomalehdistöä sen kaikilla aloilla. Minä olen aina pitänyt onnettomana järjestelynä sitä, että tuo johto tapahtui ulkoasiainviraston kautta. Tämä virasto pääsi sen kautta vaikuttamaan sisäpolitiikkaan, joka oli mieluummin pidettävä siitä erossa. Tietysti oli tämänkin viraston etuja edustettava ja otettava huomioon, mutta ratkaisevan ja kaikista aloista huolehtivan johdon tuli kuulua vain valtiokanslerille, jonka alle valtiosäännön mukaan kaikkien poliittisten alojen ja niiden sovittelun tuli kuulua. Minä luovutin marraskuun alussa 1916 valtiokanslerin toivomuksesta hänen käytettäväkseen everstiluutnantti Deutelmoserin toivossa, että tämän nimityksen kautta salaneuvos Hammannin erottua syntyisi jotakin kokonaista. Tehtävä, jonka everstiluutnantti sai, ei vastannut minun toiveitani. Minä olin vaatimuksissani pyrkinyt yksityiskohtaisesti siihen, että siiviliviranomaisten hoidossa olevien sanomalehtijaostojen johto joutuisi arvovaltaisen, välittömästi valtiokanslerin alaisen henkilön käsiin, että tämän toimisto olisi mitä läheisimmässä yhteistyössä sotasanomalehtiviraston ja amiraaliesikunnan sanomalehtiosaston kanssa, että ulkoministeriön sanomalehtiosaston toiminta rajoitettaisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin sekä että sen sijaan tämän osaston työtä, mitä tulee vihollismaiden, puolueettomien ja liittolaisten lehtiin, syvennettäisiin, ja lopuksi, että sanomalehdistön taloudellisia etuja edustettaisiin ja edistettäisiin määrätyn keskustoimiston toimesta.
Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg hylkäsi nämä vaatimukset.
Sanomalehdistön saattaminen yhtenäisen johdon alaiseksi olisi ollut keino, jonka kautta Saksan kansassa olisi voitu herättää jälleen eheä mieliala ja poistaa siitä kaikki hajoittava. Valistustyön, jonka tuli olla tehokkaampaa, olisi täytynyt välittömämmin vaikuttaa, kuten vihollisten yllytys meihin vaikutti. Valtiomiesten ja johtavien henkien vapaan sanan sekä suullisen propagandan olisi täytynyt olla tässä lisänä. Jokaiselle saksalaiselle, oli hän sitten mies tai nainen, olisi pitänyt joka päivä toitottaa, mitä menetetty sota merkitsi isänmaalle. Kuvien ja filmien olisi pitänyt julistaa samaa. Vaarojen kuvaaminen olisi tehnyt toisen vaikutuksen kuin kaikenlaisten sotavoittojen harkitseminen, kuin sopimusrauhaa koskevat puheet ja kirjoitukset. Ja mikä oli yhtä tärkeää: se olisi suojellut meitä suuresta vaarasta ja vaikuttanut rauhan hyväksi. Minä yritinkin sitä -- mutta herätin paljon pahaa verta.
Saksin, Württembergin ja Badenin sanomalehdistö oli erikoisasemassa, mutta se koki päästä yhteistyöhön meidän kanssamme. Baierin lehdet kulkivat, kuta kauemmaksi tultiin, sitä enemmän joka suhteessa omia teitään.
Yhteyttä sanomalehdistön kanssa vaikeutti muuten huomattavasti se, ettei sillä ollut mitään yhtenäistä edustusta. Sen järjestöt olivat yhtä hämäriä kuin vastaavien valtakunnan virkamiesten järjestöt. Me jouduimme tekemisiin "sanomalehdistön valiokunnan" kanssa, jonka muodostivat Berliinin lehtien edustajat, ja Saksan sanomalehtien kustantajaliiton sekä Saksan sanomalehdistön valtakuntaliiton kanssa. Nämäkään järjestöt eivät olleet keskenään yksimielisiä. Toimittajat vetivät yhtä köyttä, kustantajat yhtä j.n.e., mikä osoitti niiden erimielisyyttä. Minä pidin tätä valitettavana, sillä sen kautta estyi julkisen mielipiteemme voimakas, yhtenäinen kokoomus. Olen aina arvioinut hyvin suureksi sanomalehdistön vaikutuksen, enkä ainoastaan pääkaupungin, vaan myöskin maaseudun lehtien.
Sanomalehdistön edustajat olivat aina, mikäli virkani salli, tervetulleita luokseni.
Ylin armeijanjohto oli kosketuksissa sanomalehtien kanssa sotasanomalehtiviraston välityksellä. Se oli lokakuussa 1915 muodostettu erinäisistä sodan alussa sijais-yleisesikunnan yhteyteen syntyneistä osastoista, joiden työnä oli koti- ja ulkomaisten lehtien seuraaminen ja sensuuri. Siihen liittyi sitten vuonna 1917 isänmaallisesta valistustyöstä huolehtiva järjestö.
Sotasanomalehtivirastoon liittyivät valtakunnan sekä Preussin tärkeimmät siviilialat välityselimien avulla. Sen rinnalla oli meriesikunnan sanomalehtiosasto. Sotasanomalehtivirasto oli lakkaamatta mitä läheisimmässä yhteistyössä kaikkien näiden virastojen kanssa.
Saksan sanomalehtiin nähden pysyi sotasanomalehtivirasto annettujen ohjeiden mukaisesti kaikesta poliittisesta vaikutuksesta erossa. Kaikki päinvastaiset väitteet ovat vääriä, niinpä sekin, että se ajoi ylimmän armeijanjohdon erikoispolitiikkaa.
Sotasanomalehtiviraston aseman tärkeys johtui tiukasta järjestyneisyydestä, sen henkilökunnasta sekä siitä, että sen perustaminen oli aiheutunut yhtenäisen, koko valtakuntaa käsittävän järjestön puutteesta. Sen tunsi myöskin sanomalehdistö. Sen tyytymättömyyden tunne ei kohdistunutkaan niin paljon sotasanomalehtivirastoon kuin kaikkiin muihin virallisiin lehtitoimistoihin, jotka olivat kiinteää järjestöä ja johtoa vailla.
Se seikka, että valtiopäivillä tehtiin useasti epäoikeutettuja syytöksiä tätä virastoa vastaan, saa selityksensä melkein yksinomaan siitä, ettei tunnettu sen toiminta-aluetta. Ne osoittavat vain, miten tuiki mahdottomiksi oli tehty ylimmän armeijanjohdon ponnistukset yrittää käsilläolevilla keinoilla kohottaa sotakuntoisuuttamme. Sotasanomalehtivirasto oli olemassa ja arvostelu saattoi virastoon nähden asettua kielteiselle kannalle. Mutta syytä ei tutkittu ja lyötiin laimin vaatia minun kanssani suuren valtakuntajärjestön perustamista.
Neuvotteluista, joita kahdesti viikossa pidettiin Berliinin sanomalehdistön ja Berliinissä edustettujen maaseutulehtien kanssa ja joihin paitsi sotasanomalehtivirastoa ottivat osaa myöskin meriesikunnan ja kaikkien valtakunnan virastojen edustajat, oli hyötyä vain osalle sanomalehdistöä. Sen vuoksi oli valtakunnan virastojen edustajilla syytä tarpeen tullen pitää esitelmiä maaseutulehtien edustajille eri osissa valtakuntaa.
Sotasanomalehtiviraston tärkeänä tehtävänä oli myöskin puolueettomien ja meidän kanssamme sotaakäyvien valtojen sanomalehdistön seuraaminen.
Sotakentällä olivat armeijanlehdet saaneet yhä suuremman merkityksen. Siitä, että ne saivat aineistoa, huolehti toimivan armeijan yleisesikunnan kenttäsanomalehtitoimisto, jonka tehtävänä oli samalla antaa kotimaan pienemmille ja keskikokoisille lehdille tietoja yksityisten upseerien ja miehistön rintamalla suorittamista erikoisista sankaritöistä.
Miehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti "Gazette d'Ardennes" huomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä oikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin taholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen, venäjänkielellä painettu "Venäläinen Tiedonantaja".
Suurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat lännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli sotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua mahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He ottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä. Heidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat sodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.
Sotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien yhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että ylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti noudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille alueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten sanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi johdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.
Ylimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä saattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin siihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan viranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä herätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita ylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä sensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti teki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen toimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti sotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle (sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä lausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan kaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut mahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi ainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin sotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi sijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan vahingoittavan sodankäyntiä.
Laillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys, ettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse kääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se julkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta selville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä vastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto joutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen oloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri herättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi ilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset mielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat olevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä suuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien kotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin määrin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta, ikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa ylisensuuritoimistoa.
Liittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa kuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä merkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli vallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.
Itävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan sotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti olemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset kyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.
Bulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän näkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa. Hallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.
Erityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta Saksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän Niebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana. Vieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta. Minä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta onnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia ainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton sanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme sanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa valaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.
Tälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi täytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä liittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi isänmaallemme hyötyä.
Vähitellen järjesti ulkomaista propagandaa varten asetettu sotilaallinen toimisto haaratoimistoja liittolaismaihin.
VIII.
Hyvän propagandan täytyy kulkea paljon edellä varsinaisten poliittisten tapausten kehitystä. Sen tulee olla maaperän muokkaajana politiikalle ja muovata maailman yleistä mielipidettä ilman että tämä on siitä tietoinen. Ennenkuin poliittiset päämäärät siirretään teoiksi, on tärkeätä, että maailma saadaan uskomaan niiden välttämättömyyteen ja siveelliseen oikeutukseen. Sen, mihin pyritään, täytyy syntyä psykologisena seuraamuksena, ikäänkuin itsestään. Me emme ole käyttäneet ulospäin suunnattua propagandaa, tuskin sitä tunsimmekaan, vaikkakin sisäänpäin erinäisiin henkilöihin nähden työskentelimme hyvinkin taitavasti. Meidän valtiolliset päämäärämme ja päätöksemme, jotka tulivat maailman tietoon äkkiä ja odottamatta, tekivät töykeän ja puuskamaisen vaikutuksen. Suuripiirteisen ja kaukonäköisen propagandan avulla olisi sellainen voitu mainiosti välttää.
Paitsi halua propagandaan rauhan aikana puuttui meiltä myöskin edellytykset sellaiseen. Meillä ei ollut yleismaailmallista sähkösanomalaitosta omine kaapeli- ja kipinäasemaverkkoineen. Yritykset asian korjaamiseksi eivät olleet vielä toteutuneet. Meillä ei ollut vahvalla kansallisella pohjalla seisovaa johtavaa sanomalehteä, jolla olisi ollut vaikutusta ulkomailla ja merkitystä kotimaassa, sellaista kuin "Times" Englannissa, "Temps" Ranskassa ja "Novoje Vremja" Venäjällä. Kaikki nuo kolme lehteä toimivat itsetietoisen varmoina kansallisella pohjalla. Sanomalehdet, joista ulkomaat saivat välittömästi Saksaa koskevat tietonsa, palvoivat kansainvälisyyttä, asettuivat periaatteellisesti vastustamaan meidän hallitusmuotoamme ja esittivät Saksan ajatustapaa ja olemusta sekä meidän olojamme yksipuolisesti ja väärässä valossa.
Propagandatyössä oli korjattava pitkäaikaisia laiminlyöntejä, nostatettava taistelu kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan ja sitä käytävä kaikella voimalla, jotta piakkoin alettavaksi päätetyn sukellusvenesodan vaikutukset olisivat voimakkaammin tuntuneet. Meidän ei auttanut karttaa tehokkaasti vaikuttavia taistelukeinoja.
Keskustellessani johtavien henkilöiden kanssa huomasin, miten vähän nytkin sodan aikana käsitettiin suuren, joukkoja tenhoavan, elinvoimaisiin ajatuksiin perustuvan kiihoitustyön tarpeellisuutta. Hallitus suhtautui siihen kylmäkiskoisesti ja epäröivästi. Sen olennaista merkitystä se ei tajunnut vieläkään. Se hylättiin siksi, että sitä pidettiin liian suuriäänisenä, vaikka oikean propagandan olemukseen juuri kuuluu, ettei sen olemassaoloa huomaa, se kun toimii äänettömästi. Hallitus, joka varmaankin tunsi kykenemättömyytensä, piti meidän puoleltamme vihollisen propagandaa vastaan suuripiirteisesti ja voimakkaasti tähdättyä vastatyötä jotakuinkin toivottomana yrityksenä. Tällainen ajatustapa tai sanat: "meidän asiamme on oikea, me emme tarvitse mitään asianajajia", ei tietysti vienyt mihinkään tulokseen. Meillä oli täysi syy lopultakin ryhtyä toimeen ei ainoastaan vakavasti puolustautuaksemme, vaan käydäksemme puolustusasemasta hyökkäykseen. Vain siten me saatoimme tehdä viholliselle saman, mitä se teki meille, ja pitää puoliamme valtavassa kansaintaistelussa.
Joutuessani ylimpään armeijanjohtoon huomasin, että asia oli järjestetty sangen heikosti. Se, mitä oli olemassa, ei ansainnut edes järjestön nimeä.
Jätän huomioon ottamatta Erzbergerin toimiston, sillä sen työtä en tunne. Se lakkasi myöhemmin.
Kesällä 1916 ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle, että propagandaa varten muodostettaisiin luja järjestö. Kun oli voitettu monta vastusta, jotka keskittyivät ulkoasiainvirastoon, saatiin heinäkuulla mainitun viraston sotilaallinen toimisto hereille.
Paitsi tätä puhtaasti sotilaallisia tarkoituksia varten ajateltua osastoa oli suunniteltu perustettavaksi samanlaisia laitoksia ulkoasiainvirastosta käsin harjoitettavan taloudellisen ja poliittisen propagandan ajamiseksi. Ainoastaan tällä edellytyksellä oli toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö perustanut sotilaallisen toimiston. Kaikkien kolmen osaston tuli ulkoasiainviraston antamien yhtenäisten ohjeiden mukaisesti harjoittaa laajapiirteistä aktiivista propagandaa, joka puolestaan kävisi hyökkäykseen ententen propagandaa vastaan eikä tyytyisi vain voimattomasti puolustautumaan vihollisten valheyllytystä vastaan. Ulkoasiainviraston poliittisen ja taloudellisen propagandatoimiston työ supistui, ikävä kyllä, asianomaisia aloja koskevan sanomalehti- ja lentokirjastoimiston perustamiseen, joka pääasiassa vain koetti vaikuttaa lehtiin tekemällä oikaisuja, selittämällä poliittisia tapahtumia ja käyttämällä hyväkseen vihollisten heikkouksia. Näin heitettiin kuumalle kivelle vain vesipisara, joka ei saanut mitään aikaan.
Eversti v. Haeften sai vähitellen ulkoasiainviraston sotilaallisen toimiston muodostumaan semmoisenaan suureksi järjestöksi. Se oli ylimmän armeijanjohdon alainen, mutta se sai varansa olennaisesti ulkoasiainvirastolta, jolla sen vuoksi oli oikeus tarkastaa sitä ja antaa sille yhtenäisiä toimintaohjeita. Tätä oikeuttaan ei ulkoasiainvirasto ensinkään käyttänyt.
Eversti v. Haeften on henkisesti tavattoman kehittynyt, tulisesti isänmaataan rakastava upseeri, joka vie ihanteellisen lennokkuuden kannattamalla työkyvyllään läpi kaiken, mihin hän ryhtyy, ja joka kykeni luomaan ja tempaamaan mukaansa työtoverinsa. Se, mitä saatiin aikaan, oli olennaisesti hänen ja hänen apulaistensa työtä.
Sanoin ja kuvin, ennen kaikkea filmin avulla eversti v. Haeften koetti päästä kiinteälle pohjalle puolueettomissa maissa.
Suulliseen propagandatyöhön pantiin kaikkein suurin paino. Tiedon siirtyminen suusta suuhun on paras propagandakeino, sillä se on vaarallisin. Ajatus on valmiina eikä kukaan tiedä, mistä se on lähtöisin.
Kuva- ja filmipropagandaa edistettiin sillä, että perustettiin graafillinen osasto, kuva- ja filmitoimisto, ja myöhemmin Universum-filmiosakeyhtiö. Filmi on kansankasvatuskeino ja sellaisena tahtoi eversti v. Haeften käyttää sitä sodan jälkeenkin. Hänen sotajärjestönsä perustui siihen ajatukseen. Kuvat ja filmit, samoin kuin taulukkojen muotoon laaditut graafilliset esityksetkin, vaikuttavat perusteellisemmin ja kokonaisemmin kuin kirjoitettu sana ja sen vuoksi niillä oli syviin kansankerroksiin tehoisampi vaikutus.
Tämän ohessa harjoitettiin sanomalehti-propagandaa sähkösanoma-, kipinä- ja kirjeenvaihtotoiminnan muodossa, samaa tarkoitusta edistettiin lentolehtisillä ja esitelmillä sekä työskentelyllä puolueettomassa sotalehtimajassa. Eversti v. Haeften koetti ennen kaikkea saada nopeasti välitetyksi tietoja niihin puolueettomien maiden lehtiin, jotka olivat meille vihamielisiä.
Taidepropagandaa edistettiin myöskin. Tässä suhteessa olemme tehneet ehkä liian paljon. Ulkoasiainvirasto piti sitä erittäin tärkeänä ja oli jo aikaisemminkin pitänyt siitä huolta.
Eversti v. Haeftenin järjestöinä toimivat lähetystöjen yhteydessä puolueettomiin maihin, liittolaismaihin samoin kuin idän miehitetyille alueille perustetut sotilaalliset ulkomaan-avustustoimistot, jotka muokkasivat keskustoimistosta saamansa aineiston kunkin maan erikoisuuksia silmälläpitäen ja levittivät sitä edelleen. Ne työskentelivät mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa lähettilään kanssa.
Oli aivan selvää, ettei eversti v. Haeften voinut yksin korjata sitä, mitä pitkinä rauhan- ja sodanvuosina oli laiminlyöty, eikä päästä yhtä pitkälle kuin vihollisen propaganda ja sen elähyttämä henki puolueettomissa maissa, puhumattakaan tunkeutumisesta vihollismaihin. Englannin ja Amerikan saariasema teki sen mahdottomaksi. Ranskaan saattoi hyökätä Sveitsin ja Espanjan kautta. Mutta Espanjaan me emme päässeet. Jälelle jäi siis vain kapea Sveitsin raja, joka oli myös ainoa tie Italiaankin päin.
Vain vaivoin saattoi saksalainen propaganda pitää puoliaan. Kaikista ponnistuksista huolimatta sen saavutukset olivat tehtävän laajuuteen katsoen riittämättömät. Me emme päässeet koskettamaan tehokkaasti viholliskansoja. Voimakas, taistelunhaluinen hallitus tukahutti siellä häikäilemättömän väkivaltaisesti kaikki tarmottomuuden ja heikkouden tunteet ja kaikki puheet rauhasta, ennen kaikkea omasta "sopimusrauhasta".
Me emme saavuttaneet olennaisia tuloksia puolueettomissa enempää kuin liittolaismaissakaan.
Me koetimme harjoittaa propagandaa myöskin vihollisen rintamalla. Idässä oli venäläinen itse valmistanut tuhonsa, siellä oli meidän työmme toisarvoista. Lännessä ei kotoinen henki ollut vielä tehnyt vastustajan rintamaa vastaanottavaiseksi, sen vuoksi ei siellä rintamakiihoituskaan, jota tuontuostakin yritimme, voinut menestyä.
Toista olisi ollut, jos valtiokansleri korkean asemansa koko voimalla olisi tukenut lujatahtoisesti eversti v. Haefteniä. Minä tein usein pyynnön, että hän loisi tässä asiassa jotakin kokonaista. Saksalaisen valtakunnan-propagandalaitoksen perustaminen kävi ehdottoman välttämättömäksi. Minä panin sellaiseen sitä enemmän arvoa, kun valtiomiesten tiedonantojen kautta tapahtunut kiihoitustyö oli aina vaikuttanut tehokkaammin. Lordi Northcliffe oli epäilemättä oikeassa päätellessään, että englantilaisen valtiomiehen puhe oli Englannille 20,000 punnan arvoinen, 50,000 punnan, jos saksalaiset sen painattivat, ja 100,000 punnan, jos he eivät siihen vastanneet. Vihollismaiden valtiomiesten tiedonantojen rumputulta ei meidän taholtamme tehokkaasti vastustettu, vielä vähemmin välitettiin meillä sen tukahuttamisesta. Ulkoasiainviraston sotilaallinen toimisto ei voinut tätä taistelua järjestää, siihen kykeni ainoastaan sellainen valtioviranomainen, jolla oli erikoinen arvovalta. Lopulta, elokuussa 1918, ryhdyttiin tässä suhteessa erääseen heikkoon yritykseen ja saatiin aikaan aivan puutteellista. Se tuli sitä paitsi -- liian myöhään!
Näin ollen ei voitu päästä siihen, että Itävalta-Unkari ja Saksa olisivat kiihoitustyössään toimineet yhdenmukaisesti, kuten ententen taholla niin taitavasti tehtiin. Me pidimme kaikkia niitä asioita, jotka koskivat ainoastaan meitä taikka Itävalta-Unkaria, "sisäisinä", ymmärtämättä, että me muodostimme yhden ruumiin, jonka murskaamiseen vihollinen oli uhkaavasti kohottanut käsivartensa.
Armeijalla ei ollut tukenaan mitään voimakasta, kotimaasta käsin harjoitettua propagandaa. Saksa ei ryhtynyt taisteluun viholliskansojen henkeä vastaan, kun sen armeija vielä oli voitokas sotakentällä.
IX.
Syksyllä 1916 armeija sai enää vain vähässä määrin siveellistä tukea kotimaasta. Siitä ei ollut vielä tähän asti aiheutunut epäkohtia. Armeija oli väsynyt ja voimat loppuun kulutettu, mutta sen henki ja mieliala oli hyvä.
Armeijan ja kotimaan välinen yhteys oli läheinen ja molemminpuolinen.
Lomia myönnettiin mahdollisimman paljon. Lomallepääsevien luku ei kohonnut koskaan niin korkealle kuin armeija ja minä olisimme toivoneet. Paitsi sotatilannetta estivät liikenneolot antamasta lomia, niin mielelläni kuin minä olisinkin niitä myöntänyt. Taistelujännityksen ollessa korkeimmillaan täytyi niitä rajoittaa.
Myöskin haavoittuneet ja sairaat toivat kotimaahan tietoja armeijasta ja se puolestaan sai kuulla kotimaan oloista rintamalle saapuvilta täytejoukoilta sekä kotimaasta palaavilta toipuneilta.
Kirje-, sanomalehti- ja pakettilähetysten kulku sujui hyvin eikä sanomalehtien valintaa toimivassa armeijassa ensinkään rajoitettu. Ainoastaan eräiden riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen lehtien ei annettu saapua. Sanomalehtien lähettämistä koskevat rajoitukset olivat muutoin armeijain ylipäällikköjen vallassa. Minä tunnen vain harvoja yksityistapauksia, jolloin tätä oikeutta käytettiin. Armeijaan tuli vielä silloin riittävästi täytevoimaa. Sitä täytyi käyttää ei ainoastaan entisten joukko-osastojen täydentämiseen vaan myöskin, niin vähän suotavaa kuin se olikin, uusien divisioonien luomiseen. Tämä oli välttämätöntä, jotta voitaisiin toimia vapaammin lännessä ja idässä hyökkäykseen varustautuvaa vihollista vastaan. Näin saadut 13 divisioonaa, jotka oli tosin luotu valmiita pataljoonia pienentämällä, saattoivat olla keväällä 1917 taisteluvalmiita.
Ampumahautasodasta oli johtunut, että ne joukot, joilta puuttui erikoista työväkeä, järjestivät itselleen kaikenlaisia taloustyökuntia. Nämä olivat tietysti paikoillaan pysyviä ja niihin kuuluva miehistö jäi paikoilleen, jos divisioonia siirrettiin. Tästä aiheutui kaikenlaista hyvinkin haitallista sekaannusta, joka vaikutti häiritsevästi kaikkeen. Sen johdosta muodostettiin joka divisioonan taloustyökunnan miehistöstä paikoillaan pysyvä talouskomppania. Näin ne joutuivat ei eroamaan entisen joukkonsa yhteydestä. Niiden pataljoonain mieslukua, joihin tämä järjestely eniten oli koskenut, alennettiin uudelleen, vähennys olikin tarpeen, sillä nuoret komppanianpäälliköt eivät kyenneet lähimainkaan valvomaan yli 200 miehen suuruista komppaniaa ja johtamaan sitä taistelussa.
Divisioonat saivat tykistönkomentajan. Sekä kenttä- että raskaan tykistön alalla luotiin paljon uusia joukko-osastoja. Perustettiin erikoinen armeijan kenttätykistö, joka pysyi ulkopuolella divisioonajaon ja jonka tuli taistelurintamalla vahvistaa divisioonan tykistöä. Divisioonain 9 patteria ei riittänyt, vaikka divisioonan rintamaväli olisi ollut vain 2-3 km. Tykistöä tarvittiin hirvittävä määrä.
Joukkojen järjestelyä uusittaessa uusittiin asestustakin.
Ilmasotavälineitä, nimenomaan lentoasestusta, lisättiin edelleen. Ne olivat paisuneet sellaiseksi voimaksi, että kävi välttämättömäksi asettaa ne erikoisen komentavan kenraalin johdon alle, joka puolestaan oli toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikön alainen. Ilmasotavoimien ensimmäinen komentava kenraali oli kenraali v. Höppner. Hän oli armeijan esikunnan päällikkönä sekä joukkojen johtajana tunnettu kyvykkääksi ja hän valvoi voimiensa mukaan näiden tulevaisuuden aseiden kehitystä. Hänen esikuntansa päällikkönä toimi eversti Thomsen, joka siihen asti oli itsenäisesti johtanut ilmataistelutointa. Huolimatta yleisesikunnan ponnistuksista ennen sodan alkua me olimme joutuneet lähtemään sotaan ilmataisteluvälineiden puolesta riittämättömin varustuksin. Saksa ja sen armeija saavat kiittää eversti Thomsenin ja kotimaassa toimivan everstiluutnantti Siegertin suurenmoista luomiskykyä siitä, että meidän ilmasotavoimamme sodan kuluessa edelleen kehittyivät hyvällä menestyksellä. Nyt pantiin pääpaino siihen, että ajolentäjien luku lisääntyi ja että heillä oli käytettävänään hyvä taistelulentokone. Mutta silti ei muita lentokonelajeja lyöty laimin. Myöskin pomminheittäjä-laivueihin kiinnitettiin suurta huomiota.
Ilmalaiva poistettiin armeijan taisteluvälineiden joukosta. Se tarjosi liian suuren tähtäyspinnan. Laivastossa se säilyi vielä.
Puolustusaseita lentäjiä vastaan parannettiin sekä lisättiin ja tämä puolustustoiminta järjestettiin niin hyvin rintamalla kuin kotimaassakin mitä perinpohjaisimmalla tavalla. Siihenkin kului väkeä ja sotatarveaineita, jotka rintama näin ollen menetti.
Ratsuväki kävi ampumahautasodassa aivan hyödyttömäksi. Oli jo ryhdytty ratsuväkirykmenteistä muodostelemaan pataljoonien suuruisia ratsuväkiampujarykmenttejä ja laskemaan hajalle nostoväki- ja maanpuolustuseskadroonia ja tätä menettelyä nyt jatkettiin. Tykistön uudestijärjestelyä ja kuormastoa varten tarvittiin välttämättömästi hevosia. Hevoshukka oli armeijassa aivan tavaton ja puolueettomista maista niitä saatiin vain vähän. Kotimaa ja miehitetyt alueet eivät pystyneet vajausta peittämään. Täytettä tarvittiin monella taholla. Lämminverinen rotumme oli tehnyt hyvin tehtävänsä sodassa, mutta kevyt kylmäverinen hevoslajimme ei ollut kyllin jalostettu eikä riittävästi kehitetty. Raskas rotumme ei kyennyt kestämään sodan rasituksia.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää jakaa kolonnat ja kuormastot, jotka siihen asti olivat välittömästi divisiooniin kuuluneet, armeijain kesken ja tehdä ne samalla paikallaan pysyviksi. Rautateitä oli rasitettu liiaksi, kun puolustustaisteluissa yhtämittaa divisioonia hajalle laskettaessa kolonnat ja kuormastot kulkivat divisioonain mukana. Minä pidin syvästi valitettavana, että näin oli pakko tehdä, sillä niiden silmälläpito ja huolto oli divisioonain hallussa parempaa kuin armeijoille ja armeijaryhmille uskottuna.
Asemia rakennettaessa länsirintamalla seurattiin suunnitelmallisesti uusia periaatteita, joiden mukaan kaikki varuslaitokset hajoitettiin syvälle ulottuviin pieniin osiin sekä sovitettiin ulkonaisesti mitä tarkimmin pinnanmuodostuksen mukaan. Niitä tarkastettiin huolellisesti. Idässä asemain luonne saattoi jäädä jotakuinkin entiselleen. Paitsi sitä, että lännessä rakennettiin nuo kaksi suurta strateegista asemajaksoa, oli siellä erikoisesti kaikilla rintamanosilla tehtävä paljon töitä, niinpä etenkin Flanderissa, Arrasista itään ja Verdunin edustalla olevia asemia syvennettiin ja Elsass-Lothringinkin rintamaa vahvistettiin, johon siihen asti ei oltu juuri sanottavasti kajottu. Armeijat ottivat ahkerasti osaa asemien rakentamiseen, sillä sotamies rakensi henkeään suojellakseen. Ne työvoimat, joita kotimaasta saatiin, eivät riittäneet, kun oli suoritettava niin suuria töitä pitkillä rintamilla. Meidän oli sen vuoksi, ikävä kyllä, pakko siirtää joukkojakin asemain rakennustöihin. Tähän käytetty aika meni levolta ja kouluutukselta hukkaan. Oli luonnollista, että noiden kummankin vaatimuksen välillä syntyi ristiriitaa. Armeijat olisivat olleet aina rakennustöissä -- ne olivat niitä lähinnä -- ja everstiluutnantti Wetzell sekä minä tehostimme sotajoukon harjoituksen tärkeyttä. Monta sovittelua oli tehtävä.
Kun armeija oli kouluutettu vastaisiin suuriin puolustustaisteluihin, laadittiin ohjesäännöksi "Puolustustaistelu". Tässä työssä oli mitä suurimmat ansiot eversti Bauerilla ja kapteeni Geyerillä, joka oli aivan erikoisen hyvin perehtynyt taktillisiin kysymyksiin ja osasi esittää selvästi ajatuksensa.
Puolustusasemat järjestettiin uudelle kannalle, joka oli jyrkkä vastakohta entiselle. Puolustus, joka tähän asti oli keskitetty jäykkiin, yhteenkasattuihin ja helposti havaittaviin linjoihin, järjestettiin nyt laajalle alalle hajoitettuihin, syvälle rintaman sisään ulottuviin muotoihin. Aseman täytyi tietysti taistelun päätyttyä jäädä meidän käsiimme, mutta jalkaväen sotilaan ei tarvinnut enää sanoa: tässä seison ja kaadun, vaan hänellä oli oikeus väistyä vihollisen kovan tulen alta rajoitetulla alalla joka suunnalle. Vastahyökkäyksellä oli menetetty linja takaisin vallattavissa.
Ryhmä, jonka merkitystä useat tarkkanäköiset päälliköt olivat ennen sotaa lujasti tehostaneet, tuli ratkaisevasti perusyksiköksi jalkaväen taisteluryhmityksessä. Aliupseerit saivat ryhmäpäällikköinä taisteluissa yhä tärkeämmän sijan. Taktiikka yksilöllistyi yhä enemmän. Kun upseerien, aliupseerien ja miehistön täytejoukot saivat yhä huonomman kouluutuksen ja kuri sen vuoksi löyhtyi, niin oli uskallettua asettaa korkeampia vaatimuksia alemmille päälliköille ja yksityisille sotamiehille. Monet huomattavat sotilashenkilöt olivatkin seurauksista huolissaan.
Minun esikunnassani kävi raju aallokko. Minunkin täytyi taistella sisäistä taistelua ja asettua uuden taktiikan puoltajaksi. Kaikkea muutakin, mitä Sommen taistelu oli opettanut tykistön ja lentäjien käyttöön sekä aselajien yhteisvaikutukseen nähden, kosketeltiin uudessa ohjesäännössä. Siitä tuli oppikirja meidän koko armeijallemme ja myöskin liittolaistemme armeijoille, mikäli olosuhteet sillä taholla sallivat. Ilman viimeksimainittua rajoitusta tämä ohjesääntö oli vaarallinen. Siinä esitetyt vaatimukset soveltuivat vain joukoille, joissa vallitsi epäitsekäs tehtäväänsä antautumisen tunne ja oikea kuri, vaikka ensiluokkainen kouluutus olisikin puuttunut.
"Puolustustaistelua" täydensi "Ohjesääntö jalkaväkijoukkojen kouluutuksesta sodassa", joka laadittiin kenraali Fritz v. Belowin armeijan ylikomennossa. Se on todistuksena siitä, että tämä huomattava kenraali oli perehtynyt syvästi meidän jalkaväkemme luonteeseen. Minun esikunnassani syntyi vielä suuri joukko muita ohjesääntöjä, jotka koskivat erikoisaselajien käyttöä ja varusasemien rakentamista. Tämän talven aikana ei vielä saatu tykistön kouluutusohjesääntöä valmiiksi. "Puolustustaistelu" sisälsi sen olennaisimmat kohdat. Sodan aikana oli käynyt ilmi, ettei "Ampumataitoa" voinut heittää nurkkaan, vaan että sitä oli entisestään vielä huomattavasti parannettavakin. Siinä tarkoituksessa jaettiin joukoille suuren päämajan tykistökenraalin toimesta erikoisia tykistöä koskevia ampuma- ja aseteknillisiä kuukausilehtiä.
Armeijassa oli henkinen elämä kaikilla aloilla vilkasta. Me olimme mitä läheisimmässä ajatuksenvaihdossa joukkojen kanssa. Armeija lienee saanut parasta, mitä annettavissa oli.
Paperille kirjoitetut ohjesäännöt eivät yksin saaneet mitään aikaan, niiden tuli muuttua lihaksi ja vereksi sekä upseerissa että sotamiehessä. Me järjestimme Valenciennes'essa oppikurssit ylemmille joukkopäälliköille ja esikuntaupseereille selvittääksemme puolustustaistelussa varteenotettavia näkökohtia. Myöskin Saksan kruununprinssi pani Sedanissa toimeen samanlaiset.
Armeijoissa järjestettiin kaikenlaisia oppikursseja, erittäinkin nuorille upseereille, joista kasvatettiin komppanianpäälliköitä, ja aliupseereille.
Kaikissa aselajeissa pidettiin tärkeimpänä periaatteena mieskurin säilyttämistä ja lujittamista. Ilman sitä ei armeija voi pysyä pystyssä. Sen täytyi nytkin olla monen, joukkojen elämässä ehdottomasti esiintyvän ilmiön vastapainona. Sen vuoksi, että komennuskuntia usein siirreltiin ja yhtämittaa vaihdettiin, kävivät muonitusolot sotakentällä yhä vaikeammiksi. Omaan apuun turvautumisen vaara oli käynyt yhä suuremmaksi. Taju siitä, mikä oli "minun" ja mikä "sinun" alkoi monestikin hälvetä. Vaatetus ja varustukset olivat kuluneet, niiden kunnossapito oli siksi yhä vaikeampaa. Monet seikat, huomattavassa määrässä myöskin valonpuute suojavarustuksissa, vaikuttivat, että ulkoasusta ei enää välitetty. Sotamies tylsistyi. Sota vaikutti pakostakin ihmisiin. Lujat luonteet kovenivat, mutta niitä oli vähän. Suurten joukkojen moraali kärsi, se huononi sitä enemmän, kuta kauemmin sotaa kesti. Ei yksikään ajatteleva sotilas voinut olla sitä huomaamatta. Kaikissa sodissa oli käynyt samoin. Sitä enemmän tarvittiin henkistä tukea kotimaan taholta, jonka tuli puolestaan itse olla vahva, sitä enemmän velvollisuuden tunnon lujittamista ja kuria. Joukkojen kunnon saattoi ulkonaisesti havaita tarkalleen siitä, miten sotilas julkisissa paikoissa esiintyi ja teki kunniaa. Ei kaikki ollut kehuttavaa, mitä silloin sai nähdä.
Jalkaväelle opetettiin uusia taistelumuotoja ja ampumista. Ryhmä- ja komppanianpäällikköjen oppikursseja pantiin toimeen kaikkialla.
Konekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja tarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.
Tykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti yhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui niin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että kaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia harjoituksia.
Munanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin koulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden erikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä opetusta.
Harjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana olevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli totuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija harjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.
Kotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta edellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta. Elinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt liian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan. Minun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin mahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana. Alkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän aikaan.
Kaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin tarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja. Kurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain riittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi raskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää huolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen kalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina pysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan. Ajanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin, kaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä kirjastot.
Rauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä -- kuten upseereistakin -- oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu uusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi kotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet johtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi ampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että arvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit toimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa ja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti raskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa kiitollisuuden velassa.
Upseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa kasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana upseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi. Silloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan, palvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan, oli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin palvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen, toisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito perustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn tulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata. Kotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi työtä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen vuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja. Tämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja sotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.
Tuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei ollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei voitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa puolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa väkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan aikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin minkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut saavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka sanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti minulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa arvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti huolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän tehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä sattuva, avoin tunnustus.
Näissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä menettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi koroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen rykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt upseeriksi toimivaan rykmenttiin.
Kun komppanianpäälliköt olivat riittämättömästi kouluutettuja ja kun heillä nimenomaan kasarmipalveluksessa ei ollut tarpeeksi kokemusta, joutui nyt pataljoonanpäällikkö enemmän kuin rauhan aikana etualalle. Mutta pataljoonanpäällikköinä oli hyvin usein reserviupseereja, joilla ei tietystikään kasarmipalveluksessa ollut mitään syvempiä tietoja, vaikkakin heillä korkeamman ikänsä vuoksi oli varmempi vaikutusvalta. Näiltäkin jo korkeampaan ikään ehtineiltä herroilta sota vaati aivan erikoisen paljon, he kun puolustusotteluissa alinomaa joutuivat etumaisille linjoille. Heidänkin terveyttänsä ja hermojansa kysyttiin sanomattomasti. Johtajina taistelussa reserviupseerit, kuten vakinaiset pataljoonanpäällikötkin, saavuttivat erinomaisia tuloksia.
Rykmentinpäällikköjen tehtävät olivat mitä monipuolisimpia ja vaikeimpia. Heidän oli kaikkialla välittömästi vastattava joukoistaan ja tehtävä ylemmälle päällystölle tili jokaisen osastonsa yksilön esiintymisestä ja mielenlaadusta, menestyksestä ja vastoinkäymisestä, voitosta ja häviöstä. Päällikön persoonallisuus, hänen harrastuksensa sekä kykynsä kuvastuivat hänen joukkonsa ja erityisesti hänen upseerikuntansa ulkonaisessa esiintymisessä ja sisäisessä luonteessa. Hänen täytyi valaa oma henkensä upseereihin ja miehistöön. Hän oli näiden esikuva ja selkänoja, uskollinen neuvonantaja ja ystävä niin hyvin levon kuin taistelunkin aikana.
Ampumahautasodassa hänen oli sangen vaikea vaikuttaa joukkoihin ja upseerikuntaan, mutta lopulta hän sai kuitenkin painetuksi leimansa näihin. Kun rykmentinpäälliköitä haavoittumisen vuoksi joutui paljon pois palveluksesta, tapahtui vaihdoksia usein. Usein he eivät ehtineet päästä kehittämään keskinäisiä luottamuksellisia suhteita rykmentin piirissä. Toiselta puolen oli päälliköitä, jotka pysyivät paikallaan hyvinkin kauan, melkein koko sodan ajan. Oli sellaisiakin, joiden täytyi raskaiden taistelujen vuoksi täydelleen uudistaa joukkonsa kolme jopa neljäkin kertaa. Ihmisen kestettäväksi sellainen taakka oli liian raskas. Hävisihän joka kerta palanen heidän sydäntään.
Lähinnä rykmentinpäällikköä oli divisioonanpäällikkö astunut huomattavimmin etualalle, kuten rauhan aikana komentava kenraali oli ollut etualalla. Kun joukkoja asemataistelussa usein siirreltiin, ei armeijaosastoryhmityksiä oltu voitu pysyttää eheinä, vaikka ylin armeijanjohto sitä koettikin. Kokonaisuus kärsi siitä. Divisioonat muodostuivat joka suhteessa yhä itsenäisemmiksi, minkä vuoksi divisioonanpäällikkö sai yhä suuremman merkityksen. Hänen virkatoimistoonsa kerääntyivät kaikki langat sekä ylhäältä että alhaalta, sekä taistelunjohtoa että harjoitusta ja hallintoa koskevissa kysymyksissä. Hänestä tuli joukon kasvattaja. Divisioonanpäällikön vaali vaati mitä suurinta huolta.
Esikuntaupseeri oli erikoisasemassa. Hänen tehtävänsä kävi sitä vaikeammaksi kuta enemmän sodankäynnin teknillinen puoli kehittyi. Silloin ei se enää riittänyt, että oli hankkinut kaikkia aseita ja niiden käyttöä koskevat yleistiedot. Hänen oli kehityttävä hyväksi tykkimieheksi ja sen lisäksi hänen täytyi pystyä arvostelemaan hyvin lentäjäin käyttöä, tiedustelulaitosta, kuormastokysymystä ja tuhansia muita seikkoja sekä pitämään huolta samalla sellaisista yksityiskohdista, joiden ratkaisemiseen päälliköllä ei ollut aikaa. Käskyt, joiden luonnos hänen oli laadittava, kävivät yhä monimutkaisemmiksi ja pitemmiksi, vaikkakin pyrittiin lyhytsanaisuuteen. Kuta enemmän sodankäynnissämme teknillinen puoli edistyi, sitä suurempia taidon ja tiedon näytteitä niistä, ikävä kyllä, tuli. Muu ei auttanut, kun kaiken täytyi sujua. Asioiden monipuolisuudesta johtui, että esikuntaupseerien käsiin oli sijoitettava paljon. Täytyi pitää myös sitä vaatimusta pystyssä, ettei muiden virastojen itsenäisyys sen kautta joutunut kärsimään eikä päällikönkään persoona jäänyt syrjään. Kumpaakaan en minä ole voinut koskaan hyväksyä.
Päällikkö pysyi päällikkönä. Hän oli joukkojensa vastuunalainen kasvattaja ja ohjaaja, hän ei voinut niitä liiaksi usein tarkastaa. Esikuntaupseeri oli hänen neuvonantajansa ja apulaisensa sekä vastuussa siitä, että koneisto kävi hankauksitta, ja että kaikki sujui. Kummankin tehtävät olivat erilaisia. Kummallekin riitti runsaasti itsenäistä toimintaa. Molemmat saivat yhdessä huolehtia joukoista. Divisioonan esikuntaupseerilla ei sen lisäksi ollut mitään omaa vastuuta. Armeijaosaston ja armeijan esikunnanpäälliköiden vastuunalaisuus oli niin suuri kuin sotilaselämässä suinkin on mahdollista. Jokaiselta esikuntaupseerilta vaadittiin harkintakykyä ja uutteraa työtä.
Esikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä otin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet rintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät pystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota Sedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla. Ylimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta, nimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä arvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista. Minun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet liiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut heidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka ovat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä mainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että hän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria sodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.
Sodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista syistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman aina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se halventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa kiitollisuuden velassa.
Minä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina upseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan selkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa, joka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan ottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.
Meidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa selvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat upseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui kokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä menetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti kuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina upseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja luotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen sävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät pahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan esiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne olivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen saanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta, joka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja osaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen päällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä komentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä kohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen vastaisia.
Armeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle sanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että länsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun lopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun suoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle kannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi hitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien ohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä muuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin vieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja uupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.
Itärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen periaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa niitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen tila siellä sama kuin lännessäkin.
Itävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi kuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.
Kenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan. Mutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja. Vain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat kaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi kuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty mitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.
Turkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja Romaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen mallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä tehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät pystyneet samaan.
Ylin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston vahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka kautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi siinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin haaksirikon.
X.
Oli luonnollista, että neliliitto halusi käyttää hyväkseen sodassa Puolan asekuntoisia voimia, me kun olimme vapauttaneet tämän maan Venäjän ikeestä. Minä olin asiaa jo aikaisemmin ajatellut ja lopulta edistänytkin puolalaisen legionan värväystä. Tämä työ ei tahtonut kuitenkaan oikein edistyä. Puolalaisen, etenkin Galitsian puolalaisista muodostetun legionan kokoonpanossa ei mikään muuttunut. Venäjän puolalaiset pysyttäytyivät kokonaan syrjässä. Sodan ensi vaiheissa Puola laski pääsevänsä itsenäiseksi Venäjän avulla. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh oli eräässä julistuksessaan antanut lupauksen kuningaskunnan uudistamisesta sen entisissä rajoissa Venäjän tsaarin valtikan alaisena, ja tämä manifesti oli epäilemättä tehnyt syvän vaikutuksen kaikkiin puolalaisiin. Nyt oli sotatilanne täydellisesti muuttunut. He saattoivat nyt ajatella kansansa itsenäisyyttä vain siinä tapauksessa, että he yhteistoiminnassa keskusvaltojen kanssa, jos suinkin mahdollista, nujertaisivat Venäjän. Tähän oli meidän sotilaallisista syistä pyrittävä. Minusta näytti mahdolliselta, että Puola antaisi poikiaan työhön maan irroittamiseksi Venäjästä. Sen edut olivat tässä, kuten oikeastaan monessa muussakin kohden, samat kuin keskusvaltojenkin.
Kun minä elok. 29:ntenä tulin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi, sain käsiini valtiokanslerin ja parooni v. Burianin, kaksoismonarkian yhteisen ulkoministerin, välisen sopimuksen, joka oli tehty Wienissä elok. 11:ntenä. Siinä Saksa ja Itävalta-Unkari sitoutuivat yhteisesti perustamaan itsenäisen Puolan kuningaskunnan, josta oli tuleva perinnöllinen monarkia perustuslakeineen ja omine armeijoineen, jonka johto oli oleva yhtenäinen ja Saksan käsissä. Tämän kansallisen valtion perustamishanke aiottiin mahdollisimman pian julistaa kummankin monarkian taholta, valtion luominen oli tapahtuva myöhemmin. Tähän Puolaan oli ajateltu kuuluvaksi myöskin Vilno ja sen rajat aiottiin ulottaa, mikäli se rauhansopimuksessa oli saavutettavissa, mahdollisimman kauaksi itään.
Tämä Puola oli joutuva kummankin keisarikunnan yhteiseen liittoon ja sen ulkopolitiikka ohjattava sen mukaisesti.
Molemmat vallat antoivat vakuutuksen siitä, että niiden tähänastisten puolalaisten alueiden omistus jää voimaan, ja ne keskustelivat sellaisesta rajansiirtelystä, joka Venäjän-Puolan alueella niiden omien rajojen sotilaallisen turvallisuuden vuoksi oli välttämätön. Rajan siirron piti ehdottomasti supistua vain sotilaallisesti välttämättömään. Herra v. Bethmann oli syksyllä 1914 ja vuonna 1915 useampaan kertaan kysellyt minun ajatustani rajaviivasta.
Puolan taloudelliseen tulevaisuuteen nähden mielipiteet hajaantuivat. Herra v. Bethmann suunnitteli tulliliittoa Saksan kanssa. Parooni Burianin mielestä tämä olisi ollut liian pitkälle menevä toimenpide. Hän puolsi sitä, että Puolalla olisi oma tullialueensa.
Molemmin puolin oltiin sitä mieltä, että tulli- ja liikennerajoja, jotka vielä erottivat Saksan ja Itävalta-Unkarin alueen toisistaan, oli koetettava supistaa mahdollisimman vähiin.
Siltä varalta, että Venäjän kanssa olisi syntynyt erikoisrauha, mikä kuitenkin näytti sangen vähän todennäköiseltä, ei sopimuksiin ollut pantu mitään rajoittavia määräyksiä.
On selvää, ja herra v. Bethmannin sekä parooni v. Burianin luonne viittaa siihen, että nämä sopimukset olivat syntyneet sangen pitkien neuvottelujen perästä, joiden alkukohta palautunee aina vuoteen 1915.
Huhtikuun 5:ntenä 1916 oli valtiokansleri joka tapauksessa selittänyt, että Puolan kysymys on esillä ja että Saksan sekä Itävalta-Unkarin oli päästävä siinä ratkaisuun.
Varsovan kenraalikuvernööri oli niinikään pohtinut kysymystä puolalaisen armeijan luomisesta ja tullut erittäin suotuisiin tuloksiin.
Puolan kuningaskunnan perustaminen ja oman armeijan luominen sille oli siis johtavien valtiomiesten sopimusten mukaan varma asia. Puolan kenraalikuvernööri ei pitänyt tämän armeijan muodostamista ainoastaan mahdollisena, vaan tekemiensä huomioiden pohjalla sangen lupaavanakin. Tavattoman jännittynyt sotatilanne vaati nelihitolta mitä kiireellisintä voimasuhteiden tasoitusta. Ylimmän armeijanjohdon velvollisuutena oli saada kysymys puolalaisen sotajoukon muodostamisesta ratkaisuun. Kaikki vitkastelu olisi merkinnyt virheen tekoa, sillä olihan kysymys Saksan kansan voitosta tai tappiosta, sen kuolemasta tai elämästä. Miten myöhemmin kävisi, olisi myöhemmän ajan huoli. Sotatilanne, jossa syyskuun alussa elimme, oli paljastanut hyvin selvästi meitä uhkaavat vaarat.
Aivan kohta pidettiin Puolan kysymyksestä Plessissä, jonne oli kutsuttu politiikasta ja sodankäynnistä vastuunalaisia Saksan ja Itävalta-Unkarin viranomaisia, ja sitä paitsi kenraali von Beseler, sarja neuvotteluja, joissa minun osalleni oli merkitsevää vain Puolan armeijan asia sodankäynnin voimien lisänä.
Kenraali v. Beseler pysyi toivorikkaana, vaikka kenraali v. Conrad varoittikin vakavasti kaikesta optimismista. Kenraali v. Beseler piti täyden onnistumisen ehtona sitä, että kuningaskunta julistetaan ja että Puolaan järjestetään yhtenäinen hallinto, liittämällä Lublinin kenraalikuvernöörikunta Varsovan kenraalikuvernöörikuntaan. Vasta sitten puolalaiset uskoisivat, että keskusvallat tarkoittaisivat totta puolalaisten suunnitelmien toteuttamisella. Ehdotuksella oli minun käsitykseni mukaan sisäinen oikeutuksensa. Harrastaen puolalaisen sotajoukon muodostamista minä vastoin parooni Buriania hyvin lämpimästi kannatin tätä yhdistämistä. Johtavat valtiomiehet eivät päässeet mitenkään yksimielisyyteen. Parooni Burianille merkitsivät kaksoismonarkian pyyteet ja sisäisten vaikeuksien pelko enemmän kuin yhteisen sodankäynnin edut. Saksan ylimmän armeijanjohdon ja kenraali v. Beselerin puoltama suunnitelma kummankin kenraalikuvernöörikunnan yhdistämisestä meni myttyyn. Mutta siitä huolimatta luuli kenraali v. Beseler voivansa muodostaa armeijan, jos keskusvallat antaisivat julistuksen Puolan kuningaskunnan perustamisesta. Hän ehdotti aluksi neljän tai viiden divisioonan muodostamista. Puolalaisen legionan oli määrä olla sen runkona. Hän toivoi voivansa asettaa nämä divisioonat huhtikuussa 1917 ylimmän armeijanjohdon käytettäviksi ja muodostaa myöhemmin vielä uusia. Paljonhan siinä ei ollut, mutta lisästä oli toiveita. Sota saattoi kestää vielä vuosikausia. Kaikki voimien lisäykset, mitkä suinkin olivat mahdollisia, oli otettava vastaan. Sotatilanne pakotti meidät yhtymään kenraali v. Beselerin ehdotuksiin. Ylin armeijanjohto kulki sitä tietä, jota näytti voivan päästä eteenpäin.
Valtakunnan hallitus ryhtyi nyt toteuttamaan herra v. Bethmannin ja parooni Burianin ohjelmaa Puolan kuningaskunnan luomiseksi, kun me taas aloimme neuvotella kenraali v. Beselerin ja Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa puolalaisen armeijan muodostamisesta.
Alivaltiosihteeri Wahnschaffe pyysi minun esittämään ministeri v. Löbellille käsitykseni puolalaisen armeijan luomisen välttämättömyydestä. Seurasin hänen toivomustaan ja perustelin mielipidettäni, jonka mukaan oli välttämättä luotava puolalainen armeija, yksityiskirjeessä sillä, että sota vaati ankarasti lisäväkeä.
En ole yksityiskohtaisesti selvillä siitä, mitä Berliinissä tapahtui. Valtakunnankansleri ja kenraali v. Beseler puolsivat siellä hartaasti puolalaisen armeijan muodostamista ja Puolan kuningaskunnan perustamista. Puolan kuningaskunnan luomista vastaan esitettiin kuitenkin useilla tahoilla Saksaa vakavia epäilyksiä. Heti levisi Berliinistä käsin huhuja, että minä olin suunnitelman luoja. Minä pyysin useaan kertaan hallitusta tekemään selkoa tapausten kulusta, mutta pyynnöistäni huolimatta ei yksikään valtiomies, ikävä kyllä, selittänyt asiaa kaikin puolin. Kuten sukellussotakysymyksessäkin, samoin nyt syksyllä 1916 sekoitettiin ylin armeijanjohto, joka ei itse antanut siihen aihetta, toisen kerran poliittiseen riitaan, vieläpä harhaanjohtavalla tavalla. Oliko ihme, oliko muuta kuin inhimillistä, että minä näiden seikkojen vuoksi tunsin suorastaan loukkaantumista ja kyllästystä? Kaikki herrat, jotka ovat minun kanssani tehneet työtä, tietävät, että minä olin valmis avoimeen keskusteluun, kuuntelin mielelläni vastaperusteluja, mutta vaadin tinkimätöntä suoruutta.
Valtiokansleri antoi vielä minun nähtäväkseni Puolan kuningaskunnan perustamista koskevan julistuksen tekstin.
Julistus itsessään oli epäselvä. Esitin sen mielipiteenäni.
Marraskuun 5:nnen julistus kuningaskunnan perustamisesta, samoin kuin kaikki toimenpiteet puolalaisen armeijan muodostamiseksi, olivat iskuja ilmaan. Meille selvisi aivan pian, että kenraali v. Conrad oli arvostellut olosuhteita oikein. Toiveet, että puolalaiset joukot vahvistaisivat armeijaamme, minun oli pakko lopullisesti jättää. Kenraali v. Beselerkin huomasi nyt erehtyneensä. Kysymys puolalaisen armeijan perustamisesta oli siten mennyt kokonaan myttyyn. Silloin tällöin ilmoille tullutta ajatusta, että oli muodostettava kansallinen puolalainen joukko, edustivat kenraali v. Beseler ja Itävalta-Unkarin hallitus, mutta ylin armeijanjohto asettui tästä alkaen siihen nähden kielteiselle kannalle. Sen mielestä Puolan epäselvän suhtautumisen vuoksi saattoi sen asestamisesta nyt koitua vaara, jonka torjumiseen ylimmällä armeijanjohdolla oli yhtä suuri velvollisuus kuin aikaisemmin yritykseen saada täältä sotavoiman lisäystä.
Näissä tuloksettomissa neuvotteluissa meni sanomattoman paljon aikaa ja voimia hukkaan ja niissä oli vain mielenkiintoista se itsepäisyys, millä Itävalta-Unkarin valtiomiehet ajoivat meidän etujamme vastaan kohdistuvia tarkoituksiaan Puolassa.
Puolalaisen armeijan luominen raukesi poliittisista syistä. Puola näytti mieluummin tahtovan saavuttaa tarkoituksensa ententen avulla, asettumalla Saksan ja Itävalta-Unkarin vastustajaksi. Puolalla oli tarpeeksi väkeä, vaikka se antoikin työmiehiä Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Väkikysymys ei tässä mielessä ole armeijan muodostamista koskevassa asiassa näytellyt ylipäänsä mitään osaa. Oli selvää, että me edelleenkin koetimme saada Puolasta mahdollisimman paljon työvoimia ja käyttää maata sotatehtävissä hyväksemme.
Jos nyt Puolan ja meidän itäalueittemme olosuhteet yhdistetään tähän Puolan kuningaskunnan perustamista tarkoittavaan yritykseen, niin ammutaan yli maalin. Ilman Puolan kuningaskunnan julistamista ja puolalaisen armeijan muodostamisyritystäkin olisi näihin ilmiöihin johduttu, niihin oli syynä yksinomaan historialliset olosuhteet, puolalaisten luja kansallistunto ja saksalaisten ja puolalaisten välillä ennestään vallinnut vastakkaisuus.
Neuvoteltaessa Puolan kuningaskunnan perustamisesta ja puolalaisen armeijan luomisesta koskettelimme myöskin erikoisrauhan mahdollisuutta Venäjän kanssa. Esitettiin, mitä luonnollisia vaikeuksia niiden pyrkimysten vuoksi syntyisi, joita keskusvalloilla oli Puolaan nähden. Erikoisrauha Venäjän kanssa on aina Saksan kansan ajatuselämässä näytellyt erikoista osaa. Sain jo syksyllä 1914 "taatun" ilmoituksen kreivi Witten oleskelusta Berliinissä. Se oli tietenkin houretta. Englanti ja Ranska pitivät liian lujasti käsissään Venäjää. Stürmer oli jo kauan ollut Venäjällä pääministerinä. Alettiin taaskin puhua rauhan mahdollisuuksista hänen myötävaikutuksellaan. Tietysti olisi minustakin rauha Venäjän kanssa ollut koko joukon mieluisampi kuin koko puolalainen armeija ja etenkin Puolan kuningaskunta, jota minä syntyperäisenä posenilaisena sydämeni sisimmässä vastustin. Puolan armeija saattoi merkitä meille vain muutamia divisioonia, jotka sen kevennyksen rinnalla, minkä Venäjän luopuminen Saksan vihollisista olisi tuonut, eivät olisi merkinneet mitään. Laskutehtävä oli sangen helppo. Siihen ei kannata tuhlata sanaakaan. Heikko kohta oli siinä, että tässäkin tapauksessa toiveista ja toivomuksista oli vielä pitkä matka rauhaan, eivätkä diplomaatitkaan ja valtakunnan hallitus päässeet toiveita ja toivomuksia pitemmälle. He tunsivat kai itsekin, ettei asiassa ollut mitään pohjaa, muutoinhan he eivät olisi esittäneet Puolan-ohjelmaa, joka oli niin jyrkästi tähdätty Venäjää vastaan. Nytkään ei päästy sellaisia rauhaa koskevia mietteitä pitemmälle, joita milloin hyvänsä saattoi hautoa. Ei ollut puhettakaan minkäänmoisesta mahdollisuudesta, johon olisi voitu tarttua, jotta olisi päästy edes yleensä yhteyteen Stürmerin kanssa, yhtä vähän kuin mistään Stürmerin etäisimmästäkään yrityksestä. Ei kukaan uskonut rauhan mahdollisuuteen Venäjän kanssa. Sotatilanne syys- ja lokakuussa ei ollut siihen sopiva, vaikkakin ententen täytyi jo lokakuussa huomata, ettei suuri rynnäkkö syksyllä 1916 tulisi onnistumaan. Lokakuun 21:senä viittasi valtakunnankansleri siihen, ettei siihen aikaan ollut olemassa mitään toiveitakaan erikoisrauhasta Venäjän kanssa. Venäjä oli muka niin riippuvainen Englannista.
* * * * *
Jotta voisin hankkia ylimmälle armeijanjohdolle välttämättömän perustan sodan jatkamiseen ja vahvistaa sotakoneistoa, oli minun käytävä muokkaamaan laajaa ja syvää työmaata. Minä en tietystikään voinut itse olla kaikkialla auraa ohjaamassa enkä kylvämässä. Missä huomasin kykeneviä yhteistyön suorittajia ja yhtä vakavaa suhdetta sotaan, siellä kohosi hyvä kylvö, mutta paikoitellen orasti se heikosti eikä pelto kantanut mitään hedelmää. Ilmestyipä rikkaruohoakin ja se tukahdutti sen, mikä siihen asti oli rehoittanut.
ENTENTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA
I.
Inhimillisten laskelmien mukaan oli meidän puolustustaistelujemme painopiste vuonna 1917 oleva lännessä, jos kohta idässäkin vielä oteltaisün kuumasti. Välitön yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa ei enää ollut siinä määrin tarpeen vaatima kuin Romaanian sotaretken aikana, päällystön järjestely kun oli itärintamalla sen jälkeen tehty yksinkertaisemmaksi. Ylin armeijanjohto kuului nyt länsirintamalle. Minä ehdotin uudeksi päämajaksemme Spaata taikka Kreuznachia. Spaa hyljättiin, Kreuznach oli erittäin sopiva, sen ohi kun kulki useita rintamalle johtavia lennätinlinjoja. Sikäläiset hotellit ja vieraskodit olivat majapaikoiksi sopivia. Annettiin määräys, että Kreuznach, Münster am Stein ja Bingen oli varustettava päämajaa varten, muuton laskettiin voivan tapahtua helmikuun loppupuoliskolla. Toistaiseksi pidettiin sekin mahdollisuus avoinna, että palattaisiin Plessiin takaisin.
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento asettui Badeniin Wienin lähelle.
Helmikuun 1:senä 1917 alkoi sukellussota. Kävi pian ilmi, ettei tarvittu erikoisia suojatoimenpiteitä Hollantia eikä Tanskaa vastaan. Tähän tehtävään varatut esikunnat ja joukot vapautuivat siirtymään länsirintamalle.
Lännessä oli otettava laskelmissa lukuun, että englantilaiset jatkaisivat hyökkäystään Sommen taistelukentällä ja laajentaisivat sitä ehkä pohjoiseen päin. Oli mahdollista, että sitä seuraisi ranskalaisten hyökkäys Royen ja Noyonin välillä, mutta todennäköisempää, että Ranska rynnistäisi, kuten syksyllä 1915, Soissonsin--Reimsin--Argonnen rintamaamme vastaan. Entente olisi käyttänyt strateegisesti hyväkseen hyökkäyksiään puristamalla meidän Ranskaan tunkeutuvan kaaremme kumpaakin sivustaa, kaari kun tarjosi suotuisia mahdollisuuksia. Ei saattanut arvata, minkä rintaman osan ranskalaiset erikoisesti valitsisivat rynnistyksensä kohteeksi. Silloin saattoi heidän sivuhyökkäyksensä Royen tienoilla myöskin olla mahdollinen. Tiedustelut viittasivat myöskin Lothringin rintamaan ja Sundgauhun, missä asemiemme järjestelytyö ei vielä ollut mitenkään merkittävämmin edistynyt. Me tunsimme siellä aina jonkinmoista epävarmuuden tunnetta, sillä siinä seudussa olivat paikalliset yritykset milloin tahansa mahdollisia ja me saimme vain vaivalla sinne vahviketta.
Myöskin Verduniin viittasivat välistä tiedonannot. Siellä pystyi ranskalainen aina hyökkäämään. Lopuksi puhuttiin englantilaisten hyökkäysrintaman pitentymisestä pohjoiseen, joten rintamassamme ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota emme olleet pakotetut varustamaan sitkeän puolustuksen varalta. Asema oli epäselvä.
Ei ollut epäilemistäkään, etteivätkö taistelut Isonzon rintamalla tulisi jatkumaan. Trieste pysyi Italian pyrkimysten määränä. Makedoniassa ja Vardarin varrella olivat hyökkäykset enemmän kuin todennäköisiä, Turkissa -- samoin kuin Palestiinassa ja Bagdadia vastaan saattoi niitä varmasti odottaa.
Idässä pidin luultavana hyökkäystä erityisesti rintaman eteläosaa, Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Venäläisten äkillinen hyökkäys Mitaun suunnalla tammikuun lopulla oli pelästyttänyt itärintaman ylipäällikköä ja myöskin meitä; se saatiin juuri ja juuri pysähtymään, kun kiireesti koottiin reservit.
Milloin suuri rynnistys oli alkava, sitä ei vielä osattu arvata. Idässä sitä tuskin saattoi odottaa ennen huhtikuuta. Venäläisten suuri kevätrynnäkkö 1916 oli alkanut maaliskuussa ja ilmasuhteet sekä keli olivat sitä pahasti haitanneet. Niin varhainen uusinto ei ollut varsin todennäköistä, oli mahdollista, että ententekin lännessä viivyttäisi siihen saakka hyökkäystään. Asema Sommella oli niin kireä, että meidän täytyi pitää mahdollisena rynnistyksen alkamista jo aikaisemmin.
Yleinen tilanne pakotti meidät lykkäämään taistelun lännessä niin pitkälle kuin suinkin, jotta sukellussota ennättäisi ratkaisevasti vaikuttaa. Myöskin taktilliset seikat ja niiden lisäksi ampumatarpeiden puute puhuivat sen puolesta.
Samaan aikaan oli meidän rintamanlyhennyksellä päästävä edullisempaan voimainryhmitykseen ja varattava itsellemme suuremmat reservit. Belgiassa ja Ranskassa oli meillä 154 divisioonaa noin 190:tä osittain tuntuvasti vahvempaa divisioonaa vastassa, mikä oli pitkällä rintamallamme sangen epäedullinen voimasuhde. Oli pyrittävä myöskin siihen, että rintaman osia säilytettäisiin mahdollisimman kauan vihollisen suurrynnistyksiltä, ja estettävä vastustajaa käymästä niiden kimppuun vahvoin voimin. Sen kautta samalla saavutettiin asemia, joihin heikommat ja taistelun kuluessa uupuneet divisioonat voitiin asettaa.
Nämä näkökohdat, jotka liittyivät mitä läheisimmin sukellussodan aloittamiseen, johtivat päätökseen, että peräydyttäisiin Ranskaan pistäytyvästä rintamamme kaaresta Siegfried-asemiin, joiden piti olla maaliskuun alussa puolustuskunnossa, ja uusien asemiemme edustalla toimitettaisiin suunnitelmallisesti 15 km levyisellä alalla valmisteltu hävitys.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli laatinut päiväkirjan muotoon ohjelman tyhjennys- ja hävittämistöistä käyttäen ohjelmasta salanimeä 'Alberich' ja jakanut sen viiden viikon osalle. Me saatoimme -- jos vihollisen hyökkäys teki sen välttämättömäksi -- keskeyttää tämän työn koska tahansa ja lähteä liikkeelle. Pääasia oli välttää taistelua; samalla tuli pitää huolta siitä, että koko meidän varastomme -- paitsi rakennetuissa asemissamme kiinni oleva -- sekä sotatarveraaka-aineet kuljetettiin pois. Vihdoin vielä oli hävitettävä kulkutiet, asumukset ja kaivot, jotta vaikeutettaisiin vihollisen asettumista lähiaikoina vahvoin voimin uusien asemiemme edustalle. Kaivojen myrkyttäminen oli kielletty.
Rintaman siirtoa koskevan päätöksen tekeminen oli äärettömän vaikea. Sehän merkitsi meidän heikkoutemme tunnustamista, minkä luonnollisesti täytyi vaikuttaa viholliseen innostavasti ja meihin lamauttavasti. Mutta kun se oli sotilaallisesti välttämätöntä, ei ollut valitsemisen varaa. Päätös oli toteutettava. Kenraali v. Kuhl ja minä neuvottelimme asian toteuttamisesta yhtämittaa. Kenraalisotamarsalkka ja hänen Majesteettinsa antoivat suostumuksensa. Helmikuun 4:ntenä annettiin käsky, että Alberich oli suunnitelman mukaisesti pantava täytäntöön. Ensimmäinen Alberich-päivä oli helmikuun 9:s. Peräytymisen tuli alkaa maaliskuun 16:ntena, mutta se voitiin, jos vihollinen painostaisi, aloittaa koska tahansa aikaisemminkin. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin, puhumattakaan suuresta varastojen menetyksestä, suuri osa hävitystoimintaan perustuvasta tehosta mennyt hukkaan. Samaan aikaan sai everstiluutnantti Nicolai ohjeet vihollisen harhaan viemisestä erikoisten ilmoitusten avulla, jotka oli sen tietoon saatettava. Hänen ja eversti v. Haeftenin oli pidettävä huoli siitä, ettei oman maan eikä puolueettomien maiden sanomalehdistö saattaisi julkisuuteen mitään huomiota herättävää. Minä ilmoitin valtiokanslerille henkilökohtaisesti aikeistamme.
Alberich-työt kehittyivät järjestelmän mukaisesti. Ne onnistuivat täydellisesti. Tyhjennetyltä alueelta otettiin talteen paljon taideaarteita ja maasotaa koskevien Haagin määräysten mukaisesti vietiin säilytettäviksi alueelle, jota pidimme miehitettynä. Syvästi surkuteltavaa oli, että paljon asukkaitten omaisuutta ja tavaraa turmeltui, mutta se ei ollut autettavissa. Suuri osa asukkaista siirrettiin itään, ainoastaan vähäinen osa jätettiin paikoilleen erinäisille paikkakunnille, kuten Noyoniin, Hamiin, Nesleen, muutaman päivän muonamäärällä varustettuna. Toisaalta ei viholliselle saanut antaa vähääkään työ- ja puolustuskykyistä väkeä lisävoimaksi, toisaalta tuli sille jättää mahdollisimman paljon ruokittavia.
Englantilaisella Sommen-rintamalla ei taistelutoiminta ollut koskaan kokonaan tauonnut. Maaliskuun alussa lisääntyivät merkit, joista voi päättää taistelun Sommen pohjoispuolella alkavan uudelleen. Myös Royen eteläpuolella tulivat ranskalaisten hyökkäysaikeet yhä selvemmin näkyviin. Aiheutuivatko nämä molemmat meidän toimistamme, täytyy jättää ratkaisematta. Sotajoukon paikallisjohtajien hermot joutuivat kovaan koetukseen, kun heidän kaikesta huolimatta oli odotettava, kunnes alkuaan siirron aloittamiseen määrätty aika oli saapunut. Ihan täydellisesti ei tätä voitukaan toteuttaa, sillä pohjoisessa tehtiin pienempiä rintamasiirtoja noin 11:nnestä, etelässä noin 13:nnesta päivästä lähtien, jotta voitaisiin välttää vihollisen yhä todennäköisemmäksi käynyt hyökkäysyritys.
Suuri peräytymisliike alkoi sitten suunnitelmanmukaisesti maaliskuun 16:ntena ja se tehtiin yhtäpäätä muutamin suurin siirroin. Ylin armeijanjohto piti yleensä tärkeänä, että vältettiin taistelua ja että sotajoukoilla oli tilaisuus järjestää Siegfrid-asemat, ennenkuin vihollinen saapuisi ylivoimaisena niiden edustalle. Paikoittain olivat varaväkenä olleet divisioonat sijoitetut uusiin asemiin; toisin paikoin täytyi vihollista vastassa seisseiden joukkojen jäädä yhä edelleen rintamalle.
Ainoastaan St. Quentinin eteläpuolella tuli hyökätä vihollisen kimppuun, kun oli kuljettu Sommen ja Crozat-kanavan yli. Niin tehtiinkin, mutta hyökkäystä ei toimitettu kyllin tarmokkaasti. Sen seuraukset eivät olleet silmiinpistävät. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä ja me ylimmässä armeijanjohdossa olevat olimme harkinneet, olisiko mahdollista tehdä vastahyökkäys koko Siegfrid-rintamalla. Me olisimme tahtoneet mielellämme korvata huomattavalla taktillisella menestyksellä sen, että olimme peräytymisemme muodossa tunnustaneet heikkoutemme. Voimasuhteet ja sotajoukkojen tila tekivät kuitenkin mahdottomaksi asettaa taistelukentälle, josta tiet oli hävitetty, niin suuria voimia, että menestys olisi ollut varma. Väkisinkin täytyi ylimmän armeijanjohdon jättää suuri vastahyökkäys tekemättä.
Ententen joukot seurasivat perääntyvän armeijamme kintereillä. Peräytymistämme ne koettivat väittää suureksi menestykseksi itselleen. Sanomalehdistössä oli kuitenkin niin tehokkaasti ja taitavasti valmistettu maaperää, ettei tämä niille onnistunut. Todellisuudessa ne eivät olleet saavuttaneet mitään sotilaallista menestystä. Ne eivät olleet myöskään estäneet tyhjentämis- ja hävittämistöitämme, mistä saamme kiittää liikkeelle panemiamme tietoja. Koko siirto on johtajain ja sotilaiden loistava teko ja todistaa Saksan armeijan yleisesikunnan huolellista ja kaukonäköistä toimintaa.
Me seisoimme nyt lujemmissa asemissa ja rivimme olivat suljetummat. Tähänastiset asemamme olivat olleet liian venytetyt. Vihollinen huomasi, että sen taktilliset toimenpiteet oli tehty tyhjiksi.
Entiseen suuntaan se ei enää voinut hyökätä. Alue, jonka läpi olimme kulkeneet, oli tullut tyhjäksi ruokavaroista. Jotta siinä voitaisiin käydä sotaa, oli se ensin saatava kuntoon. Jotta siltä käsin voitaisiin hyökätä, oli ensin äärettömän paljon rakennettava. Siksi asettuikin vihollinen suhteellisesti vähäisin voimin uuden rintamamme eteen. Me saatoimme puolestamme nyt divisioonia erottamalla ohentaa rintamaamme. Se, mitä me Alberich-siirrolla ja Siegfrid-asemiin asettumisella olimme tarkoittaneet, oli täydellisesti saavutettu. Ja Siegfrid-rintama on kestänyt kauan. Peräytymisestämme olemme saaneet täyden korvauksen! Kaikki johtajat toivoivat, että Saksan armeijalla olisi ollut hyvin paljon tällaisia betonisuojuksisia Siegfrid-asemia; sodankäynti vuonna 1918 olisi silloin ollut paljon helpompaa. Mutta niiden rakentamiseen ei saatu työvoimia. Hyvien varustuksien voima väheni myöhemmin myös siitä syystä, että tankit kulkivat leveimpienkin esteiden yli.
Meidän täytyi tyytyä siihen, että entente näiden erittäin tehokkaiden hävitysten ja asukkaitten siirron vuoksi nimitti meitä taas hunneiksi ja pani meitä vastaan liikkeelle koko kiihoitusvarastonsa. Se sai tehdä niinkuin se halusi. Me olimme toimineet sotalakien nojalla, mutta emme tehneet hävitystyötä edes siinä mittakaavassa kuin tehtiin Yhdysvaltain kansalaissodassa. Peräytyessämme 1914 Puolassa me olimme säästäneet maata hävitykseltä. Silloin kiinnitin kaikki toivoni ainoastaan rautateitten hävittämiseen, kun välimatkat olivat suuret. Täällä, missä matkat olivat lyhyet, täytyi maata kohdella kovakouraisemmin. Siellä voimme me jättää vihollismaan asukkaat rauhaan, täällä tekivät inhimillisyys ja hätäpuolustus asukkaiden siirron tarpeelliseksi. Olisiko meidän pitänyt jättää heidät tuhon omiksi hävitetylle seudulle? Kaikki toimenpiteemme määräsi sodan välttämätön pakko. Muutoin noudatettiin niin suurta inhimillisyyttä kuin suinkin oli mahdollista. Me olimme liian suuria, tehdäksemme pahaatarkoittavilla toimenpiteillä ja epäoikeutetulla ankaruudella toisten onnettomuuden vielä suuremmaksi. Niin ei ollut laita vain täällä, niin oli laita kaikkialla. Ainoastaan milloin sotilaallinen turvallisuutemme niin vaati, kuten esim. vakoilun estämisessä, menettelimme me ankarasti.
II.
Peräytymisliikkeestämme odotin maaliskuun lopulla olevan strateegisena seurauksena, että englantilaisten hyökkäyskohta siirtyisi pohjoiseen. Missä hyökkäys tulisi tapahtumaan, sitä ei varmuudella voinut sanoa. Mahdollista oli, että se tapahtuisi Arrasin luona. 3:s armeija oli helmikuun keskipalkoilla 1917 niillä paikoin Champagnessa, missä syyskuussa 1915 oli taisteltu, ryhtynyt paikalliseen yritykseen, joka tarkoitti siirtymistä edullisempiin asemiin. Siirtyminen oli onnistunut. Sotasaaliin joukossa oli tammikuun 29:ntenä annettu Ranskan 2:sen jalkaväkidivisioonan päiväkäsky, joka viittasi ilmeisesti siihen, että huhtikuussa oli odotettavissa ranskalaisten suurhyökkäys Aisnen varrella. Tämä oli erittäin tärkeä tieto. Tästä lähtien kiinnitettiin vähän huomiota ilmoituksiin, joissa puhuttiin Lothringenissa ja Sundgaussa tapahtuvista hyökkäyksistä.
Suurien työvoimiensa avulla oli ententen onnistunut muodostaa sekä Verdunin rintama-alueesta että suuresta osasta muuta rintamaansa hyökkäyskenttä, johon oli hankittu riittävästi kuljetuslaitteita ja sotatarvelaitoksia. Sen vuoksi se saattoi siirtyä hyvin pian eri tahoilla rintamaa hyökkäämään tarvitsematta ilmaista tarkoituksiaan suurten valmistustöiden kautta. Vaikka lentäjämme ottivat valokuvia vihollisen asemain rakentelusta ja varustustöistä ja näin saatuja tietoja tarkistettiin jatkuvasti uusilla lentoretkillä, saatoimme me olla selvillä vihollisen aikeista vain yleisin piirtein.
Ranskalaisten rintama Vaillysta Aisnen varrelta aina Argonneihin saakka oli erittäin hyvin varustettu, jonka vuoksi siellä ei tarvittu mitään töitä hyökkäyksen varalta. Mitä töitä oli tehty Chemin des Damesin eteläpuolella, sen saimme nähdä hyökkäyksemme aikana vuonna 1918. Työ näyttää tehdyn jo 1915-16; ehkä aikoivat ranskalaiset käydä v. 1916 tällä taholla hyökkäykseen, mutta sen esti saksalaisten hyökkäys Verduniä vastaan.
Asema länsirintamallamme oli lujittunut; mutta Sommen taistelun ja Verdunin luona käytyjen kamppailujen aiheuttama painostus tuntui yhä mielialassa ja lisäsi jännitystä, joka luonnollisesti liittyy jokaiseen puolustukseen ja kuluttaa hermoja.
Päällystön järjestely oli saatu paremmaksi.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluivat 4:s, 6:s, 1:nen ja 2:nen armeija ja oli se sijoitettu Kanaalin ja La Fèren välille.
Sen jatkona oli Verdunin itäpuolelle, Orneen asti ulottuva Saksan kruununprinssin armeijaryhmä -- 7:s, 3:s, 5:s armeija, joiden jälkeen seurasi kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin armeijaryhmä, josta oli luovutettu 4:s armeija Sixt v. Arminille -- armeijaosastot C, A., B. --; sen esikunnanpäällikkönä oli kenraali Krafft v. Dellmensingen. Tämän armeijaryhmän perustamisesta olivat olot Elsass-Lothringenin rintamalla tulleet huomattavasti paremmalle kannalle.
Arrasin ja Laonin välillä toimeenpannun rintamanlyhennyksen johdosta vapautui sieltä 1:sen armeijan ylikomento. Se siirrettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmään Reimsin molemmin puolin, 7:nnen ja 3:nnen armeijan väliin. Sellainen armeijan ylikomennon poistaminen ja siirtäminen on pitkällinen tehtävä, se kun vaatii samalla muutoksia armeijan etappijärjestelyyn. Sitä ei voida tehdä käden käänteessä, jos tahdotaan välttää hyvin suuria häiriöitä. Minä toivoin, että armeijan ylijohto päämajoineen voitaisiin sijoittaa Retheliin, ennenkuin ranskalaisten hyökkäys Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan alkoi.
Armeija oli Alberich-siirron avulla saanut vielä lisäksi kaksi kuukautta aikaa lepoon ja sotilaalliseen valmistautumiseen. Voimat olivat kyllä suuressa määrin palanneet, mutta kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä oli vielä väsyneitä divisioonia.
Sotilaallinen harjoitustyö oli saatu kohoamaan. Vasta muodostetut osastot oli jo osaksi sijoitettu rauhallisille rintamille, osaksi niitä paraikaa saatettiin sijoituskuntoon. Romaaniasta oli Belgiaan saapunut divisioonia. Ylin armeijanjohto oli myös vaihtanut länsirintamalla olevia vähemmin taistelukykyisiä joukkoja itärintamalta tuotuihin taistelukuntoisiin joukkoihin, vaikka tämä rintama siten heikkeni.
Asemain rakentamista joudutettiin. Kun oli peräydytty Siegfried-asemille, siirrettiin sieltä vapautuneet työvoimat niiden rintamain taa, joilla hyökkäystä voitiin odottaa. Nyt täytyi siellä kiireesti täydentää selkäpuolella olevia asemavarustuksia. Sotavälinevarustukset olivat parantuneet. Ampumatarvevarastojen runsaus johtui etupäässä kulutuksen vähentymisestä viime kuukausina. Reservivarasto oli saatu kokoon ja se oli jonkunlaisena turvana, elleivät taistelut idässä ja lännessä tulisi hyvin pitkällisiksi. Hindenburg-ohjelma alkoi näyttää tehoaan. Ampumatarpeiden jatkuva saanti rintamalle oli taattu.
Italian rintamalla oli hiljaista. Makedoniassa oli helmi- ja maaliskuussa ententen paikalliset hyökkäykset Monastirin luona ja Cernan mutkassa verisesti torjuttu.
Turkin Aasian-sotanäyttämöillä olivat taistelut alkaneet heti sodankäyntiin sopivan vuodenajan tultua. Englantilaiset olivat saaneet valmiiksi varustelunsa ja kävivät hyökkäykseen. Eversti v. Kressin ansio on, että hyökkäys, jonka englantilaiset tekivät Palestiinassa Gazaa vastaan, epäonnistui.
Mesopotamiassa kävi hyvin pian ilmi, että Irak-alueella toimiva turkkilainen armeija ei ollut vastustuskykyinen. Kut-el-Amara antautui helmikuun 25:ntenä. Jo maaliskuun 11:ntenä valtasivat englantilaiset Bagdadin. Se oli Turkille raskas tappio. Turkin oli tämän vuoksi pakko tyhjentää myös persialainen raja-alueensa. Näitten tapausten vuoksi pyysi Enver, että Saksan ylin armeijanjohto antaisi hänen käytettäväkseen saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja saksalaisen retkikunnan, jotta hän voisi valloittaa takaisin Bagdadin. Tämän toimenpiteen valmisteluun kului useita kuukausia. Etappijärjestelmän tuli olla valmiina, ennenkuin joukot lähtivät liikkeelle. Amanustunnelin avaaminen leveäraiteisliikenteelle tammikuussa 1917 ja mahdollisuus voida avata Taurus-tunneli syksyyn mennessä kapearaiteisliikenteelle paransivat kulkuyhteyttä Vähässä Aasiassa. Enverin suunnitteleman yrityksen toteuttaminen näytti mahdolliselta. Me voisimme ehkä pienten saksalaisten pataljoonain avulla saada suuria turkkilaisia joukkoja uudestaan taisteluun ja pakottaa Englannin siirtämään Irakiin huomattavia sotavoimia. Ylin armeijanjohto suostui -- vaikkakaan ei hyvillään -- Enverin pyyntöön. Kenraali v. Falkenhayn tuli Enverin toivomuksesta armeijaryhmän päälliköksi. Sotaministeriö ryhtyi muodostamaan pientä Aasiaan lähetettävää joukkoa.
Idässä oli tapahtunut suuri muutos. Maaliskuussa kukisti ententen kannattama vallankumous tsaarin. Vahvasti sosialistinen hallitus otti vallan käsiinsä. Epätietoista on, mistä syistä entente kannatti vallankumousta. Huomasiko se edessään voimakkaan kansanliikkeen, jota se ei voinut estää, ja siksi liittyi siihen, vai oliko tsaari sisäisten mullistusten pelosta alkanut suosia rauhaa, minkä vuoksi hänet oli syrjäytettävä? Vai oliko vielä muita syitä? Varmaa vain on, että entente toivoi vallankumouksesta menestystä sodankäynnille, ainakin se tahtoi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siksi se toimi epäröimättä. Tsaarin, joka ententen mieliksi oli aloittanut sodan, piti kukistua. Tässä ilmeni suunnaton tahdon voima, joka ei säikähtänyt mitään, kun sota oli saatettava voittoon isänmaan onneksi. Entente olisi toiminut, vaikka Stürmer vuonna 1916 todella olisi suosinut rauhaa.
Vallankumouksen puhkeaminen paljasti täydelleen Venäjän olojen räikeyden. Kansassa ja sotajoukossa vallitsi mädännäisyys; muutoin olisi vallankumous ollut mahdoton. Sielläkin oli sotajoukko osa kansasta, kuten meillä; sielläkin olivat sotajoukko ja kansa yhtä. Kuinka usein olinkaan toivonut Venäjän vallankumouksen puhkeamista, jotta sotilaallinen asemamme olisi käynyt helpommaksi; aina oli se jäänyt pelkäksi haaveeksi. Nyt se oli tapahtunut ja tuli kuitenkin yllätyksenä. Suunnaton paino putosi hartioiltani. En pitänyt silloin mahdollisena, että Venäjän tapahtumat pääsisivät kalvamaan meidänkin voimiamme.
Oli mahdoton ollenkaan arvioida, missä määrin idässä tulisi tapahtumaan jännityksen laukeamista; hyökkäysmahdollisuudetkin piti yhä edelleen ottaa huomioon, mutta siitä huolimatta vallankumous, jonka kautta Venäjän sotakykyisyys väheni, merkitsi ententen voimain heikontumista ja helpotti suuresti meidän vaikeaa asemaamme. Ylin armeijanjohto tunsi helpotusta lähinnä sen kautta, että idässä säästyi sotajoukkoja ja ampumatarpeita. Ryhdyttiin myös suuremmassa määrässä kuin ennen vaihtamaan länsirintaman väsyneitä divisioonia itärintaman voimakkaampiin joukkoihin.
Venäjän armeijassa käyntiin pantavan propagandan avulla oli saatava voimakas rauhankaipuu herätetyksi.
Venäjän vallankumous oli sellaisia tapahtumia, joita ei yksikään sotapäällikkö saa laskelmissaan ottaa varmana tekijänä lukuun. Nyt se ei enää ollut pelkkä toivomus, vaan tosiasia, jota minä sotilaana saatoin käyttää hyväkseni.
Asemamme yleisluonne oli huomattavasti parantunut. Nyt suhtauduin luottavasti länsirintaman taisteluihin.
Sukellussodan tulokset olivat hyvät. Merisotalaitoksen toiveet olivat toteutuneet. Tulos oli laskelmia suotuisampi. Tonniston ja upotetun tavaran menetys ei voinut olla jälkeä jättämättä. Syysk. 7:ntenä 1918 ilmestynyt "Economist" sanoo vuoden 1917 kevättä kriitillisimmäksi ja uhkaavimmaksi ajaksi, mitä Englanti on elänyt sodan alusta alkaen. Entente olikin tästä lähtien pakotettu käyttämään merisodassa niitä ihmisvoimia ja sotatarpeita, joita se tähän asti oli voinut käyttää maasodassa. Tällainen voimain siirto merelle kasvoi ajan mittaan huomattavasti.
Yhdysvallat julistivat huhtikuun 5:ntenä, että niiden ja Saksan välillä vallitsi sotatila. Venäjän heikkeneminen, sukellussotamme saavutukset sekä toivo voida voimakeinoilla parantaa puolustusta sukellusveneitä vastaan lienevät ainakin osittain aiheuttaneet tämän toimenpiteen. Jo helmikuun 3:ntena oli Amerikka katkaissut diplomaattiset suhteensa meidän kanssamme. Mielestäni on epäilyksenalaista, olisimmeko tuona väliaikana voineet päästä sovintoon sen kanssa kajoamatta sukellussotamme perusteihin. Ulkoasiainviraston yritys antautua Meksikon kanssa sotilaallisiin suhteihin kiihoitti Yhdysvaltain mielialaa meitä vastaan. Varoituksistani huolimatta tämä virasto käytti vanhentunutta ja helposti tulkittavaa salakirjoitusta.
Heti Amerikan sodanjulistuksen jälkeen oli koko maailma aseissa meitä vastaan. Ainoastaan muutamat valtiot, niiden joukossa Argentina ja Chile, pysyivät puolueettomina vihollisen painostuksesta huolimatta.
Muutkin neliliiton vallat, paitsi Bulgaaria, asettuivat Amerikkaa vastaan sotakannalle. Amerikan lähettiläs jäi Sofiaan. Saksan hallitus ei pitänyt huolta siitä, että Bulgaarian hallitus olisi vaatinut lähettilästä poistumaan Sofiasta, vaikka minä useaan kertaan pyysin Saksan hallitukselta tällaista toimenpidettä. Tämä laiminlyönti tuli myöhemmin hyvin kalliiksi.
Amerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin uskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme sotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty kireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla ollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia. Varmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.
Amerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin veriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat yleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli Yhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli se, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä, yllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti vieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt epäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta maata sorrettiin.
Vastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo ajattelemaan.
Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.
Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti. Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut, että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin kautta.
Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.
Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto "miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet, jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915, huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä. Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen. Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen omista sanoista, ollut puolueeton.
Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla tavalla:
"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."
Yksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.
Esitettäköön tässä vain pari lausuntoa:
Vasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti huhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:
"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme aluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme puolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä myöskin -- rohkenen ilokseni sanoa -- jonkunverran miehistöä, mutta että siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa sotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen militarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä liittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme. Nyt se hetki on tullut."
Amerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917 seuraavat sanat:
"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa, pidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin ajatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus koittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava vaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen annetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja jok'ainoa ihminen."
Erityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa keskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja Amerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut lausunnot.
Kysymykseen, oliko todella "Lusitania"-juttu aiheuttanut Amerikan yhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:
"-- Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on käytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt keksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun! Ellemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan jälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee N:o 1, ja niin tuleekin varmasti."
Kysymykseen, miten Amerikka N:o 1:nä tulisi menettelemään, hän vastasi:
"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me (Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi, huomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi valta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan Euroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me amerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja me arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja siitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule määräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat odottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me annamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan."
"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?" "Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat lievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin saaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa! Sellaistahan on sota aina ollut."
Pääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan asemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous teki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui Englannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.
Oli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa. Meidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta tulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.
Jääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot ilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma asiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat ratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi taisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli arveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota olisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi voinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on mahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset maasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.
Tosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän luhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me laskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.
Mutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi: länsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun, mutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan välimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen syksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun 1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos sukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran tonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti, tai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa. Merisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.
III.
Ylin armeijanjohto alkoi pitää luultavana, että entente ryhtyisi suureen hyökkäykseen huhtikuun puolivälissä Ranskassa, Isonzon rintamalla ja Makedoniassa. Kreuznachista, minne olimme helmikuun lopussa siirtyneet, kävin usein länsirintamalla ja keskustelin asemasta armeijaryhmäin ja armeijain ylikomentojen sekä vaarallisimmilla paikoilla olevien armeijaosastokomentojen kanssa.
Kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät tehtiin voimakkaammiksi liittämällä niihin uusia divisioonia. Ne saivat tykistöä, ampumatarpeita ja kaikkea mitä tarvittiin voitokkaaseen puolustautumiseen. Tein kaikkeni päällikköjen toivomusten täyttämiseksi.
6:s armeija toivoi, että sen rintama Lensin ja Arrasin välillä Souchez'n luona oikaistaisiin, ja se valmisteli paikallista etenemistä huhtikuun alussa. Huhtikuun 6:ntena olin varma siitä, että lähimmässä tulevaisuudessa oli odotettavissa suuri hyökkäys englantilaisten taholta Arrasin luona. Siirtyminen, jota oli Souchez'n luona suunniteltu, jätettiin sikseen. Tein armeijaryhmälle pyynnön, että 6:s armeija siirtäisi varajoukot lähemmäksi taistelukenttää. Loka- ja joulukuussa Verdunin luona tehdyt viime hyökkäykset olivat uudelleen opettaneet meille sen vanhan totuuden, että varajoukkojen täytyy olla taistelukentän lähellä. "Puolustustaistelussa" oli siksi esitetty, että niillä rintaman osilla, joihin hyökkäys kohdistuu, tuli olla monin paikoin toisessa aaltovyöhykkeessä toimivalmiita divisioonia, jotka voivat käydä etumaisten linjojen läpi tunkeutuvien vihollisten kimppuun ja työntää ne takaisin.
Toiseen ja kolmanteen aaltovyöhykkeeseen kuuluvat divisioonat 6:s armeija tosin siirsi eteenpäin, mutta ne eivät olleet vielä 8 p:nä tarpeeksi lähellä. Armeija sai vastaansa lyhyen, mutta erittäin ankaran valmistavan tykkitulen tauottua 9 p:nä voimakkaan tankkien tukeman hyökkäyksen Scarpen molemmin puolin. Muutamat etumaisista divisioonistamme murtuivat. Viereisten väistymättömien divisioonain tappiot olivat suuret. Jo aamupäivällä onnistui vihollisen tunkeutua tykistöasemillemme ja saada haltuunsa kukkuloita, jotka hallitsivat seutua kauas itäänpäin. Varadivisioonat, joiden olisi pitänyt työntää vihollinen takaisin, eivät olleet saapuvilla. Ainoastaan pieniä osastoja voitiin automobiileilla saada paikalle. Tilanne oli erittäin arveluttava ja saattoi käydä vaaralliseksi koko meidän armeijallemme, jos vastustaja jatkaisi hyökkäyksiään.
Mutta englantilaiset olivat tyytyväisiä saavuttamaansa suureen menestykseen eivätkä ainakaan huhtikuun 9:ntenä jatkaneet rynnäkköään.
Vietin Kreuznachissa sinä päivänä syntymäpäivääni. Hyökkäystä olin odottanut toivorikkaana ja olin nyt syvästi masentunut. Oliko tämä kaikkien viime puolen vuoden aikana nähtyjen vaivojen ja huolien palkka? Olivatko "Puolustustaistelun" ohjeet olleet vääriä, ja jos niin oli laita, mitä oli tehtävä? Taistelun kulkua en silloin vielä voinut tuntea yksityiskohtaisesti.
Päästin puheilleni niitä upseereja, jotka olivat olleet taistelussa eturintamalla; heidän kertomuksistaan, samoin kuin puhelimitse saamistani ilmoituksista, tulin vakuutetuksi siitä, että ylimmän armeijanjohdon antamat määräykset olivat oikeita. Mutta näiden määräysten toteuttaminen vaati johtajilta taitoa. Eräs divisioona, joka muulloin oli toiminut hyvin, ei nyt tehnyt tehtäväänsä.
Huhtikuun 9:nnen taistelu Arrasin luona oli huono alku tämän vuoden ratkaisevaan kamppailuun.
Huhtikuun 10:s ja sen jälkeiset päivät olivat jännittäviä päiviä. 12-15 km leveä ja 6 km syvä rintamanmurto ei ole helppo korjata. Hyvin suuren ihmishukan, tykkien ja ampumatarpeiden menetyksen ohella, jonka tällainen murto aiheuttaa, se merkitsee paljon muutakin. Ylimmän armeijanjohdon oli pidettävä suurin piirtein huolta tarpeellisten varajoukkojen hankkimisesta. Mutta nykyisessä tilanteessa oli aivan mahdotonta pitää jokaisen mahdollisesti menetettävän divisioonan takana varalta toista divisioonaa. Huhtikuun 9:s tuhosi kaikki suunnitelmat. Tuli kulumaan useita päiviä ennenkuin uusi rintama olisi kunnollisesti saatu aikaan ja lujitettu. Vaarallisesta tilanteesta selviytyminen riippui, vaikkakin tarvittavat joukot saataisiin, suuressa määrin siitä, jatkaisiko vihollinen voittonsa jälkeen hyökkäystään ja vaikeuttaisi uuden menestyksensä kautta rintamamme muodostamista. Kun rintama kerran oli päässyt heikoksi, oli vihollisen hyvinkin helppo saavuttaa menestystä.
Englantilaiset hyökkäsivät 10 p:stä alkaen rintamanmurtoalueella hyvin voimakkaasti, mutta ei kuitenkaan erittäin suuren suunnitelman mukaan. He laajensivat hyökkäystään molempiin suuntiin, etelässä aina Bullecourtiin asti. 11 p:nä he valtasivat Monchyn. Yöllä 12:tta vasten me tyhjensimme Vimyn kukkulat. Huhtikuun 23:s ja 28:s ja toukokuun 3:s olivat taas ankaria taistelupäiviä. Sillä välin oli paikoittain kiivaita kahakoita. Taistelut jatkuivat yhä. Me teimme pieniä menestyksellisiä vastahyökkäyksiä ja menetimme siellä täällä pieniä maa-alueita.
6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraalieversti vapaaherra v. Falkenhausen, jolle eversti v. Lossberg oli määrätty esikunnan päälliköksi, järjesti tarmokkaasti uuden rintaman puolustuksen armeijaryhmän ja ylimmän armeijanjohdon avulla. Peräytyminen vielä kauemmas rakennettavina oleville Wotan-asemille, mitä 6:s armeija yhteen aikaan suunnitteli, ei enää ollut tarpeen.
Arrasin taistelu oli huhtikuun jälkipuoliskolla juuri kiivaimmillaan ja vaati suuret määrät varajoukkoja ja sotatarpeita, kun samalla ranskalaisetkin aloittivat suurisuuntaiset hyökkäyksensä Aisnen varrella ja Champagnessa.
En tunne niitä ilmeisesti kauas tähtääviä strateegisia päämääriä, joihin englantilaiset tekemällään hyökkäyksellä pyrkivät. Oletan, että vaikka hyökkäysrintama oli ohut, tarkoituksena ei ollut uuvutustaistelu eikä huomion syrjäänjohto, vaan suuri rintamanmurto. Mahdollista on myös, ettei Englannin armeijakaan ollut vielä täydellisesti toipunut Sommen taistelun jälkeen ja että se täällä ryhtyi toisarvoiseen hyökkäykseen, kun taas Ranskan armeijan oli määrä päästä ratkaisevaan tulokseen.
Kenraali Nivellen strateegisena päämääränä oli heti ensi päivinä puhkaista saksalainen rintama Vaillyn ja Reimsin välillä. Heti sen jälkeen tehtäisiin hyökkäys Reimsin itäpuolelta Suippeen asti ulottuvalla rintamavälillä, joten siis rintamanmurto laajenisi ja rintamamme saataisiin järkkymään 70 km:n pituisella alalla. Hyökkäyksen pääosan suorittaisi se ranskalainen armeija, joka oli Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastassa.
Puristus Arrasista käsin Douaita kohti sekä rintamanmurto Reimsin molemmin puolin Rethelin yli Mezieresiä kohti merkitsi koko Siegfried-asemain saartoa, joiden rakentamisen lukuisat lentäjät olivat todenneet. Entente tahtoi saada rintamamme horjumaan kauttaaltaan aina mereen asti.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sekä 7:s ja 3:s armeija olivat ryhtyneet erittäin huolellisiin puolustustoimenpiteisiin. Kruununprinssi ja hänen esikunnanpäällikkönsä eversti kreivi Schulenberg työskentelivät väsymättä. 7:nnen armeijan ylipäällikkö oli kenraali v. Boehn, Saksan armeijan parhaimpia kenraaleja, preussilainen upseeri oikeaa entistä lajia, hyvä sotajoukkojen kasvattaja ja tavattoman työkykyinen mies. Hänen esikuntansa päällikkö eversti Reinhardt, erittäin älykäs mies, teki huolellista työtä ja täydensi ylipäällikköä. Kenraali v. Einem, 3:nnen armeijan ylipäällikkö, on tunnettu sotaministerinäolonsa ajalta. Hän oli terävä, kaukonäköinen upseeri ja sotajoukon hengen tuntija. Hänen esikuntansa päällikkö, eversti, myöhemmin kenraali v. Oldershausen, erinomaisen pirteä ja työteliäs mies, täydensi täälläkin sopivasti ylipäällikköään. 3:s armeijanylikomento erosi myöhemmin, jo ennen taistelua. Huhtikuun ensi puoliskolla otti ylipäällikkyyden 1:sen armeijan ylikomento, joka kuului kenraali Fritz v. Belowin alle. Hänen rinnallaan oli everstiluutnantti v. Klüber, joka oli saanut laajakantoisia kokemuksia Sommen taistelussa ja oli, samoin kuin hänen kenraalinsa, erittäin selväjärkinen, sotakysymyksiin perehtynyt mies. Myöhemmin murhasivat spartakistit hänet Hallessa, missä hän oli virkatehtäviään täyttämässä!
Sotajoukot eivät aluksi uskoneet, että hyökkäys oli tulossa; ne eivät huomanneet hyökkäysvalmistuksia. Vasta vähitellen vakiintui niissä käsitys, että raskaat taistelut lähestyivät.
Useita päiviä kestäneen valmistavan tykkitulen tauottua kävivät ranskalaiset huhtikuun 16:ntena Vaillyn ja Brimontin välillä Reimsin luoteispuolella hyökkäämään. Chemin des Damesin alueella he mursivat rintamamme useista kohdin. Meidän oli pakko suurin tappioin vetäytyä Vaillyn luona ulkonevalta rintamalta Chemin des Damesin ylängöille. Idempänä he pysyttelivät lujasti kiinni tarrautuen pohjoiseen päin Ailetteen laaksoon jyrkästi laskeutuvan harjanteen rinteellä. Winterbergin ja Aisnen välillä ranskalaiset tunkeutuivat tankkien avulla aina Juvincourtiin asti, mutta täällä keskeytti onneksi eräs varadivisioona heidän etenemisensä kauemmas. Aivan Aisnen itäpuolella säilyttivät joukkomme entiset asemansa. Myös Brimontin suuntaan teki vihollinen vielä aukon rintamaamme, mutta sen täyttivät varadivisioonamme.
Huhtikuun 17:ntenä ja 18:ntena vihollinen uudisti hyökkäyksensä saavuttamatta kuitenkaan tuloksia.
Myös Champagnessa olivat tällä välin taistelut alkaneet. Vihollisten rynnäkkö suuntautui Moronvilliers'n ylänköseutua vastaan. Eräs divisioonamme ei kyennyt vastarintaan. Me menetimme tärkeät kukkulat.
Laskeutuessaan pohjoiselta ylängöltä ranskalaiset joutuivat tykkitulemme alaiseksi ja heidän oli pakko pysähtyä. Sain myöhemmin, keskustellessani erään divisioonan rykmentinkomentajain kanssa, tietää, että varajoukkomme oli lähetetty liian hätäisesti tuleen. Siksi meidän ei onnistunut 19:ntenä valloittaa takaisin ylänköseutua. Sen menetys oli raskas tappio, sillä ylängöltä oli ympäristö kauas pohjoiseen nähtävissä. Meidän täytyi kuitenkin tyytyä tähän menetykseen.
Huhtikuun taistelun huippukohta oli täten sivuutettu.
Näissä taisteluissa ranskalainen jalkaväki oli käynyt hyökkäykseen tiheään sullotuin rivein ja sen mieshukka oli siksi tavattoman suuri.
Sekä Aisnen varrella että Champagnessa yritti kenraali Nivelle vielä toukokuun alussa päästä ratkaisevaan voittoon. Meidän rintamamme oli kuitenkin uudelleen järjestetty ja saatu lujaan kuntoon, ja ranskalaisten uusi hyökkäys valtavan rinnakkaistaistelun molemmilla tantereilla torjuttiin erittäin verisesti.
Toukokuun 7:ntenä oli vielä koko rintamalla ankaria taisteluja. Sen jälkeen laimeni hyökkäyksen voima Aisnen varrella, 9:nnen päivän jälkeen myöskin Champagnessa. Täällä leimahti kuitenkin taistelu 20:ntenä päivänä vielä kerran täyteen voimaansa.
Ranskalaisten rynnistys oli rauennut, heidän tappionsa olivat erittäin veriset. Vaikka Ranskan oli juhlittava taistelua voittonaan, oli sen mieliala masentunut. Sotaministeri myönsi heinäkuun alussa, että hyökkäys oli päättynyt niin suuriin tappioihin, ettei sellainen saanut enää uudistua. Ne olivat olleet niin suuret, että armeijan moraali alkoi huonota ja puhkesi kapinoita, joista tosin me saimme vain vähitellen niukkoja tietoja. Vasta myöhemmin saimme selvän käsityksen asioista.
Ranskan armeijan ylikomennossakin tapahtui muutos. Kenraali Petain tuli kenraali Nivellen tilalle. Molemmat olivat tulleet kuuluisiksi Verdunin puolustuksessa. Kenraali Petain johti Verdunin puolustusta keväällä ja kesällä 1916, ja kenraali Nivelle oli lokakuusta joulukuuhun kestäneen hyökkäyksen toimeenpanija. Mikä oli siellä johtanut menestykseen, sen tuli auttaa Ranskan armeija lopulliseen voittoon keväällä 1917.
Suunnitellusta voitosta oli koitunut Ranskan armeijalle tappio. Se oli meidän puolustustaktiikkamme ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmän sotakunnon ansio. Ponnistaen viimeiset voimamme olimme saavuttaneet suuren menestyksen ja osoittaneet olevamme vihollista etevämpiä sotataidossa.
Joukkojemme ja ampumatarpeittemme kulutus oli näissäkin taisteluissa ollut erittäin suuri. Kuinka vastaiset taistelut tulisivat kehittymään ja mitä uusia vaatimuksia meille asetettaisiin, emme voineet vielä tietää.
Se seikka, että Venäjä ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaikutti, ettei tilanne länsirintamalla vakavuudestaan huolimatta kokonaisuudessaan tullut keväällä 1917 niin arveluttavaksi kuin se oli ollut syyskuussa 1916. Olen aina karttanut turhia mietteitä, mutta en voinut olla ajattelematta, millaiseksi asemamme olisi käynyt, jos venäläiset huhti- ja toukokuussa olisivat ryhtyneet hyökkäykseen ja saavuttaneet vaikkapa vähänkin menestystä. Meidän olisi ollut silloin, samoin kuin syksyllä 1916, käytävä suunnattoman vaikeaa taistelua. Myös ampumatarvevarastomme olisi arveluttavasti vähentynyt. Jos vielä oletan, että venäläisten menestys huhti- ja toukokuussa olisi ollut yhtä suuri kuin heinäkuussa, niin en todella käsitä, miten ylin armeijanjohto olisi voinut taistelusta selviytyä. Huhti- ja toukokuussa vuonna 1917 pelasti yksinomaan Venäjän vallankumous meidät vaikeuksista, joihin olisimme joutuneet Aisnen--Champagnen taistelussa saavuttamastamme voitosta huolimatta.
Venäläiset ryhtyivät hyökkäykseen vasta heinäkuussa, 2-3 kuukautta ranskalais-englantilaisen hyökkäyksen jälkeen. Hyökkäys ei ollut yhtenäinen, niinkuin syksyllä 1916. Se oli joukkojen yksittäistä marssimista, ja me voimme, sisälinjalla toimien, yksitellen nujertaa yksityiset hyökkäävät joukot.
Myöskin Italian rintamalla oli toukokuussa kiivaita taisteluita. 10:s Isonzon taistelu ei tuottanut Italian armeijalle menestystä.
Makedoniassa murtui vihollisen suurisuuntainen hyökkäys bulgaarialaisten rintamaa vastaan.
Sukellussota oli yhä huhti- ja toukokuussakin tuottanut hyviä tuloksia ja tuottanut helpotusta joukoillemme länsirintamalla.
IV.
Huhti- ja toukokuussa tehdyn hyökkäyksen tuhoisa epäonnistuminen sekä Venäjän menetys saattoivat Englannin ja Ranskan uuteen tilanteeseen. Nämä vallat päättivät tehdä toisen voimakkaan hyökkäyksen voittaaksensa sodan vielä vuonna 1917. Samalla ne tahtoivat hankkia takeet siitä, että ne ainakin vuonna 1918 saisivat sodan suotuisaan päätökseen. Hyökkäyksensä ne keskittivät nyt Yperniin saadakseen haltuunsa saksalaisten sukellusveneiden Flanderissa olevan tukikohdan. Amerikkalaisten uutisjoukkojen kuljetus Ranskaan vuoden 1918 varalta oli saatava turvatuksi siten, että käytiin tehokasta sotaa sukellusveneitämme vastaan.
Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana, jotta se tappionsa jälkeen sisäisesti lujittuisi. Myöhemmin se ryhtyi ainoastaan paikallisiin, tosin kyllä voimakkaihin hyökkäyksiin. Englantilaisten ja belgialaisten päävoimat olivat ranskalaisten tukemina hyökkäykseen valmiina Flanderissa. Myöskin Isonzon varrella, Makedoniassa ja Palestiinassa varustauduttiin uudelleen hyökkäyksiin.
Kesällä 1917 en luonnollisestikaan saanut vihollisen pyrkimyksistä ja toimenpiteistä, joita jo alettiin toteuttaa, lähimainkaan niin selvää käsitystä kuin heinä- ja elokuussa.
Toukokuun jälkipuoliskolla laimeni ranskalaisten taistelutoiminta huomattavasti. Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana. Minun täytyi kuitenkin ottaa lukuun se mahdollisuus, että hyökkäys koska tahansa alkaisi toisessa tai toisessa paikassa. Englannin armeija jatkoi toukokuun jälkipuoliskollakin taistelutoimintaansa entisellä alueella, Arrasin itäpuolella. Se ei hyökännyt niin voimakkaasti kuin aikoinaan Sommen taistelussa, mutta kulutti kuitenkin yhtämittaa elinvoimaamme.
Kesäkuun alussa alkoi vihollisen toiminta huomattavasti kiihtyä Ypernin eteläpuolella Wytschaeten suunnalla, missä meidän rintamamme muodosti vihollisen asemiin tunkeutuvan kaaren. Pyrkimys kaaren poistamiseen oli todellisuudessa jo kesäkuussa aiheena suureen Flanderin-taisteluun. Niin kauan kuin se oli saksalaisten käsissä, voitiin aina englantilaisten hyökätessä Ypernin luona ja sen pohjoispuolella iskeä heidän kylkeensä etelästä käsin. Saksalaisten sotilaallinen asema Wytschaeten mutkassa ei ollut edullinen. Suunniteltiin mainitun mutkan tyhjentämistä ja rintaman suoristamista. Mutta armeija luuli voivansa säilyttää asemansa. Hyökkäyksen torjuminen on jokaiselle puolustusasemassa olevalle sotajoukolle arvokas voitto, vihollinen kun tällöin kärsii erittäin raskaita tappioita. Siitä syystä päätti sekä armeijaryhmä että ylin armeijanjohto jättää rintaman mutkan entiselleen. Asemat olisikin voitu säilyttää, elleivät englantilaiset olisi ryhtyneet aivan erikoisen valtavasti miinoilla räjäyttämään maata ja näin saaneet voimakkaan tykkitulen suojassa tiheään sullotuilla jalkaväkijoukoilla raivatuksi tien. Kesäkuun 7:ntenä he mursivat rintamamme.
Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla oli edellisinä vuosina käyty ankaraa munasotaa. Pitkään aikaan ei nyt kuitenkaan ollut miinoitustyötä tehty kummaltakaan puolelta. Oli ollut kauan hiljaista; kuulostuskäytäviin ei kuulunut mitään vihollisen miinoitustyötä. Miinat olivat siis varmaankin olleet jo kauan ladattuina. Miinaräjähdysten siveellinen vaikutus oli erittäin suuri: monin paikoin perääntyi joukkomme vihollisen jalkaväen hyökätessä. Samalla Wytschaeten kaareen kohdistettu valtava tykkituli esti meitä käyttämästä tehokkaasti varajoukkojamme ja palauttamasta rintamaamme entiselleen. Päätimme nyt suoristaa kaaren ja siirtyä jänneasemiin. En kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta, että rintamaa vielä tämänkin jälkeen oikaistaisiin. Kesäkuun 7:s päivä tuli meille kalliiksi. Mieshukka oli ollut vihollisen hyökkäyksen onnistumisen vuoksi hyvin suuri. Täälläkin kului useita päiviä, ennenkuin rintama taas lujittui. Englantilaiset eivät jatkaneet rynnäkköään. Ilmeisesti he olivat tahtoneet ainoastaan päästä asemiin, joista olisi parempi aloittaa Flanderissa tehtävä suuri hyökkäys.
Ensiksi Englannin armeija aloitti taistelut uudelleen Arrasin luona. Myöskin La Bassén ja Lensin välillä ryhtyivät englantilaiset hyökkäykseen. Näiden taistelujen tarkoituksena oli väsyttää meitä ja kääntää huomiomme pois Ypernin rintamalta.
6:nnen armeijan johdossa oli tapahtunut muutos. Kenraalieversti vapaah. v. Falkenhausen oli nimitetty kuolleen kenraalieversti vapaah. v. Bissingin jälkeen Belgian kenraalikuvernööriksi. Hän oli hyvin huomattava henkilö ja me tunsimme täyttä luottamusta häneen nytkin, hänen jouduttuaan uuteen asemaan. 6:nnen armeijan johtoon oli pantu kenraali Otto v. Below. Hän luovutti armeijaryhmän ylikomennon Makedoniassa kenraali v. Scholtzille, joka sitä ennen oli ollut armeijan päällikkönä itärintamalla.
Aisnen--Champagnen taistelun jälkeen olivat 7:s ja 1:nen armeija jääneet asemiin, jotka varsinkin Chemin des Damesin alueella olivat useissa paikoin hyvin epäedulliset. Kukkuloilta peräytyminen olisi merkinnyt ranskalaisten menestystä ja olisi vaikuttanut lamauttavasti joukkoihin, jotka olivat urhoollisesti taistellen pitäneet ne hallussaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä ja 7:s armeija tahtoivat pienten yritysten avulla tehdä rintamasiirtoja päästäkseen rintamaviivalle, johon ne voisivat pysyvästi jäädä. Ylin armeijanjohto oli samaa mieltä. Useilla taisteluilla, joita asianomaiset päällystöt huolellisesti valmistivat ja joita joukot suorittivat taitavasti, saatiin vähitellen edullisempi rintama ja kohotettiin sotajoukon mielialaa.
Myöskin kenraali v. Gallwitz, 5:nnen armeijan ylipäällikkö, tahtoi mainitusta syystä ryhtyä paikalliseen asemanparanteluun Maasin länsirannalla, ja sikäläiset joukot pitivät sitä hyvin tarpeellisena. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä puolsi tätä suunnitelmaa ja ylin armeijanjohto suostui siihen. 18:ntena ja 19:ntenä p:nä tehtiin tuloksellisia hyökkäyksiä. Mutta täällä, kuten muuallakin, tultiin huomaamaan, että hyökkääminen on helpompaa kuin vallatun alueen säilyttäminen.
Aina milloin asemasodassa ryhdyttiin sentapaisiin hyökkäyksiin kuin 7:nnen ja 5:nnen armeijan hyökkäykset olivat, oltiin valmiit siihen, että vihollinen tekee vastahyökkäyksiä. Tällaisten vastahyökkäysten torjuminen otettiin huomioon niissä voimia ja ampumavaroja koskevissa laskelmissa, jotka jätettiin ylimmälle armeijanjohdolle. Me tahdoimme välttää kaikkia haaveellisia suunnitelmia. Mutta vaikka olimmekin valmistautuneet vihollisen vastahyökkäysten varalta, onnistuivat nämä kuitenkin hyvinkin usein. 7:s armeija piti puolensa. Verdunin luona ranskalaiset tekivät taaskin tyhjäksi melkein kaikki taistelujemme tulokset. Olin iloinen, kun taistelut siellä loppuivat ja kaduin, että olin sallinut joukkomme Verdunin luona ryhtyä hyökkäämään. Yhtä vähän kuin itärintamalla esikunnanpäällikkönä ollessani puolustin nytkään hyökkäysliikkeitä siellä ja täällä, sillä niistä saatu hyöty ei korvaa niiden hintaa.
4:nnen armeijan kohdalla olivat englantilaiset aina vuodesta 1914 asti pitäneet hallussaan erästä siltavarustusta Yserin itärannalla, hyvin lähellä merta. Tämä paikka oli aina tuottanut hankaluutta merijoukoillemme. 4:s armeija, jonka alle meriarmeijaosasto kuului, sai luvan tämän paikan valtaamiseen. Se valloitettiin ripeällä rynnäköllä: Yser-virta esti vihollisen vastahyökkäykset.
Huolimatta Wytschaeten mutkassa kesäkuun alkupuolella käydyistä kiivaista taisteluista sekä muista kahakoista, joita oli ollut englantilaisten rintamalla, oli taistelutoiminta lännessä toukokuusta heinäkuuhun asti ollut sellaista, että sotajoukot ainakin osittain saivat nauttia lepoa ja me voimme hankkia varajoukkoja. Länsiarmeija oli jo hyvin valmistunut taisteluun, kun asema itärintamalla kärjistyi.
V.
Oli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen armeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä. Mutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan jatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella. Toiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat he Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän oli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka suuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä uskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.
Venäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me puolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla venäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin taistelua.
Sodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti sellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen itärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme ehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten kehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä paikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa siltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten haltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi saatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin. Valtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin vähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti. Sotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös kunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se, että olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin sen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria, etteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto kielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.
Se seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi, lisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti, Ranska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan lujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä mahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa itärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta tuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle kannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky kun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme länsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä olisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta. Sotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen vallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. -- Kantani rupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät hyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika itärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt toimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian siltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja Narotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko Itä-Galitsiassa Tarnopolin--Zborowin--Lembergin rautatiestä alkaen aina Karpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.
Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää. Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.
Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin, vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä suurimmalla jännityksellä.
Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä, Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v. Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja, puolusti asemiansa voitokkaasti.
Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys, joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä, mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen. Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän, huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja toteutti empimättä suunnitelmansa.
Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme. Vaarallisin aika oli ohi.
Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.
Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun 19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.
Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun 25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää rintamaansa Zborowin--Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija, joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen ydintä.
Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen, että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.
Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä, osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä vakavinta huolta.
Zbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla onnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli tullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut käsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni vielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka olikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.
Siellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä kevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys tehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.
Etenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta kohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä uudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen Serethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi Czernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan ryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan; siten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen hyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin armeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä arkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan suuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun loppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista menestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä valtaamansa maa-alue.
Romaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi, ettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä, jollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi se oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin armeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan alkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen taistelutoiminta täälläkin taukosi.
* * * * *
Ententen suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän armeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän vallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan. Englantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä toiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen voima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria iskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me olimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman heikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.
Kuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu paljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu toivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä toivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin. Mutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon sukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin edistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa asemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen käytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa Hindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.
VI.
Rautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien etujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme. Lujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen harjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain sotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat vaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että niiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan saavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.
Valtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin kokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat pelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa. Molemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia rauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha saavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli luovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän armeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa taistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli yhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät koettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät tahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa voimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan, ja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo mitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut sellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että oli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin asema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v. Bethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien suuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen uhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän sopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki mahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen, näyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me vaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta se taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen päämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin vuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko todella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja mitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun muisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa meidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka Wilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan sotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?
Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari Kaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz. Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut Homburgiin.
Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan lopputulokseen, -- tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.
Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918 valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.
Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa, neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä. Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.
Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät talveen mennessä, oli mahdoton arvata.
Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v. Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen puheille.
Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava, mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti vaatimuksiaan.
Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa varmaa vastausta.
Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta. Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen päättyi keskustelumme.
Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.
Pian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja taitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi siten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari luovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan. Täytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin ilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että Romaaniasta.
Itävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja Saksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi liittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme. Puolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja Preussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen olisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia esittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos slaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä toisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita molempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin vaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi, yhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu. Näiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan suinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa taloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka meille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi meidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta, mitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän Balkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti pohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen monivaiheiseksi.
Itävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta rauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari Kaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan tekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin uhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa kansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin sillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet Hänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi niihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta kannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas amiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme mukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui, missä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen, meidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.
Toukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui sille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää toiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän voimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi tuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman nääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan vihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla, että täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta sellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.
Olosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme; rauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava tarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja samalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin tunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat rauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan lähenemiseen.
Keisari Kaarlen kirje oli täten joutunut pois päiväjärjestyksestä.
Kreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta. Hän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita Ranskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan ja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi Czernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut löydettävissä.
Puheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti rauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt onnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden ennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään heidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään. joukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei onnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja kansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä. Toiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta vain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot heitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää sama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden ennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet onnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei muuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin menetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja maailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on tehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa ja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?
Ikävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä seikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain tietää. Hän lausui nimittäin:
"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu maaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut eivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me tunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa, mutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla Saksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu, että Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun entente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen Saksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti aina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi meidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi toimintaamme Berliinissä."
Tällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet meidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja sytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.
Kreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen suunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän valtakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta kansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.
Ei ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös Wienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien tasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.
Johtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä rauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!
VII.
Menestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen olen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan sisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia. Kun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän rappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous. Toisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi samoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi antamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin tarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut. Epäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma sotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka onnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei tuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat vaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli sotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui Venäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän henkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui päättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen. Valtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli olemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä vallantavoittelupyyteitä.
Huhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski vaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli saatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät koskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä minä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras ala.
Vaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen yhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli. Vaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi pitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi lujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla. Lisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen keskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä puolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä kansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi syyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen toimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen mielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan olisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon sisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat alkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan sotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen tietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu julistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että me pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä on savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous saapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on jäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan romahdus ja tuho, tulee.
Huhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain samanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset kansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi. Julistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun jälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen jäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän lakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia joukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin työväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei vaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva hetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi voimakas luomaan uutta.
Kansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan muutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä vilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen ja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen nähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä kotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa huomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana tapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti taistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista vastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten -- kylläkin oikeiden -- käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä vaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut sekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt kantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille. Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten ratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen ratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin ehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista elämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin muotiin tulleet sanat "työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön" viittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn kansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä kamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi valtiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.
Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin. Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa. Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa "ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä. Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.
Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme. Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä. Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon. Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa, käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha tulossa.
Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan. Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.
Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:
"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet, raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen. Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen, elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt rauhankaipuu.
"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus, jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."
Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta. Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada rauhaa kannattamaan.
Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille lähettämästään sähkösanomasta.
Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut keisarille:
"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa; muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset kysymykset on ratkaistava... Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."
Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi, kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä. Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita, jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.
Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi, miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti. Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.
Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v. Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.
Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi. Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen kärsiä.
Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme. Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle, ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.
Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa, pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta ja jäyti kansamme elämää.
Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien, joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin vihollisiin -- ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja kylvettiin siten katkeruutta.
Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin, ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa, valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.
Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä, että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut, että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.
Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös, että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin kipeästi tarvitsi.
Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella kanssamme.
Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan puolustanut.
Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v. Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.
Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä. Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa koskevasta päätöslauselmasta.
Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla, meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava. Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin. Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä pohtimaan.
Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää, miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia. Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas rauhankaipuu.
Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.
Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä". Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti minusta turhalta.
Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v. Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen, ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München, arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse. Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa. Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin. Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se lausunut oman kuolemantuomionsa.
Uusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa sisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan päätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän toimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me näin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri pysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä hänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä neuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka tärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein kirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.
Keskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet perustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan mieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin kansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi. Se oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin odottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi vallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita luopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia asioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän armeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa päätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville enemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa ollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen lisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus armeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja Erzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten, ettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että olisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin myöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.
Rauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko maailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut minkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä heikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä voitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli toivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta tehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme taistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen kantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha oli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen onneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta kannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme valtiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla kannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää ristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi sodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä johtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän vaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot kotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri voisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi oli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.
Isänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun masentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka kansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä alenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön, jonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa, nim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston, joka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän lupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.
VIII.
Isänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä toimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota ei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu. Paljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen saattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että armeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä kirjoitti kenraalimajoitusmestari: "On varmoja todisteita siitä, että riippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa kiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria." Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on myöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin. Kosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita tapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen kokouksessa:
"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen toverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat tehneet lähes kahden vuoden aikana."
Eräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: "Vallankumouksen valmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä päämäärästä oltu tarkoin selvillä."
Riippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa suunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin enemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä kumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.
Heinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei ylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana elokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä tarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen siitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei hallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.
Kun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en ollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista aikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan valistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi uutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka tähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä levinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan, mikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.
Minä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan järjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi. Eversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto järjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin perin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli toimeenpannut kansainsa keskuudessa.
Isänmaallisen opetuksen tai -- kuten sitä nimitettiin -- sotajoukkojen valistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:
"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan vihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi selkänojaksi."
Sodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana kehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman perustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin, perheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua ja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.
Sodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut kodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän nämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän tulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan päättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.
Isänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Syyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: "Vihollisen halu tuhota meidät ja välttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen, varusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen kuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen mielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu isänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.
"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös annetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on työskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten päämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin siviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen hengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien komentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan erikoiseksi huolekseen."
Minä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä pysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en voinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa kohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta minkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri Michaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen järjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma, että tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja. Me olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä pidettiin moitittavana rikoksena.
Sotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen opetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918 annettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä asiassa.
Opetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen kehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset, erityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden jatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen tuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen edellytykset.
Tämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme lopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat johto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.
"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta yhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat armeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät sotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa."
Sodan päämääräksi ilmoitin "tulevaisuutemme turvaamisen". Vielä lausuin: "Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla valtakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka."
Nämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme kanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta ajatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme heikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme vakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia seikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat olleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka toiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla horjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman kansan eikä vihollisen henkeä.
Sotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä uudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on tuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.
Isänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä. Sellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman puoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu. Poikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä vastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät oman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan päämääriä koskevia kysymyksiä.
Ei ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa käsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta ja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat määräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä vastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä lausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä valistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta valtiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät ryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli kuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä uhkasivat.
Saksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet vihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja perustivat "isänmaallisen puolueen". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei ole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa tervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille. Ei ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan myrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan taivaaseen saakka.
Minä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät tulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue sekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu sotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan. Olkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään viisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei ollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa puolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja hallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt enemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa pohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi hankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois antamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun kansa oli hylännyt oman itsensä.
Pidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten isänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin Saarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan minulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti Schmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti päättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän osoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai kansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka kuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että esitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä ulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi annoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä ollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.
Ei käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin komppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien täyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen luonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka tunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat sovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan mukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja, aliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä kotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli voitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien upseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo. Kesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.
Senkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä neuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan mielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni voidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit hoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat ampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.
Vielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti sijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin voimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan syrjässä.
Erityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa olisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon kotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän itsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman ylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot eivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan sanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt invaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut näitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien kiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei kiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski koko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.
Sotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen asiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen voitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle pohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän hyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen invaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka silloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen keräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma Tscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti tirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan määrään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen puhjettua sai rahasto nimekseen "kansankeräysrahasto". Oliko kansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen mielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen, joka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta monille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen arvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi, jotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta -- jos he yleensä saavat nimeni tietää.
Millä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden nimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein se, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen huoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun haluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen piston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla kerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!
Sota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä kysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet raajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat taas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa työvoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän päämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui keinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.
Huoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja invaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille, jotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan jälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan, jotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi. Sotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla ehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään keinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain hyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti kohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan. Maanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä, miten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja nylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti mielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden sodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto kääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys asunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan ja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että annettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus, hankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja ryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin armeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri v. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen apulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri t:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään tällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka jätettiin valtakunnankanslerille.
Minun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja puolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa suuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot saksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä. Baltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja viljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille uutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista tulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös Elsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan saksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman. Avautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista työtä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä kysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja perustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat yhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti siirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä, kuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen ensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos. Pääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin asetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon kehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista vaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja rakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous vain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas, jolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.
Me pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen oppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan jälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin koituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri Schmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.
IX.
Sodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla Kreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä, liittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä samoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan, muiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa aikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja ihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut. Meidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli lyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein tervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut. Muutoin pysyin syrjässä, koska -- minä tunnen ihmiset.
Jokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan ruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918 tuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä Oranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä kulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli. Mitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se tuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti. Puutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi heti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi kaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?
Useita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku sana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin sotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella sotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan mieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä. Pohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi maailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen. Aseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä yhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain demokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi muuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m. huolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia toimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan ja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan hallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme toteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti, olen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista koskevan kysymyksen yhteydessä.
Sotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman ylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat kysymykset.
Dobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän etappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen. Kesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki itse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon, mikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä Bulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin keskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti Serbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten neliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi kuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun olisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon minä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset. Sellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo mainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon tällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme vastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen aikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan niin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta. Oletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.
Minä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön alueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan sotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917. Sen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.
Voitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin marraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi aikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella. Suuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa kansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien rinnastamista, eivät enää riittäneet.
Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä. Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella, ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin kuuluvalla alueella.
Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa 1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan, jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden. Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä, niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle. Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.
Kuurinmaalla oli varmat rajat.
Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue, jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia, rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla. Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille. Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme. Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.
Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava puolalaisten vuoksi.
Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.
Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.
Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja "kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.
Heinäkuun 21:senä -- t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan valtakunnankanslerin tehtäviä -- ylin armeijanjohto ehdotti ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin harjoittaa kansallista politiikkaa -- Liettuassa nimenomaan liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli maaneuvostot herätettävä henkiin.
Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa. Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta. Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.
Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan, nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia, olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa, joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi? Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen avulla.
Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa, pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria? Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.
Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.
Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään, mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain maitten liike-elämään. Mutta nämä -- pysyivät ääneti. Kansojen sota muodostui yhä hirvittävämmäksi.
Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta. Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta selvää ratkaisua ei saatu aikaan.
FLANDERIN TAISTELU JA VENÄJÄN LUHISTUMINEN KEVÄÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917
I.
Wytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen jälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin taistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri sotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen voiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut levisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä myöhemmin myös Palestiinan rintamille.
Länsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista tähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman vahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja siksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä Venäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun hyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla, jollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään. Sotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas taakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun täytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret vaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti länsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu muualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi liiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin armeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan länsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren kuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei sukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat vaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki alttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta onnettomuuksilta.
Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja murskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten sotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti Hoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian pohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti innostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin valmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi rynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai itärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin sieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun puolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat rautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä tunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli Riiasta vietävä joukot uudestaan etelään.
Heinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä. Heinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan muutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n pituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta tykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin oli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös tankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään kimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen armeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg, pysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun tulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän maa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon vankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli suuri.
Elokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin länsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun 31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille menestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun. Englantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain äärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin. Seuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena oli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun toinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.
Etelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin pohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän kukkulan.
Scarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla, saatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.
Elokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin pohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut vakava.
Myös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä sivuhyökkäyksiä.
Pääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin luona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä hyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että muutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se tehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän onnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla taisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla meidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin Flanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös elokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja tuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin hyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin valtiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi, että he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.
Samaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme raskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli oli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi betonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut niin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme toivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon varadivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää tavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle Aisnen--Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua vastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti menestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille edullistakin.
Minä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset länsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden suunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri, että se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa. Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä myöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä, että divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan kruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin pudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin aina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli häviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole valittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme kyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä tapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi aikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä, joskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle alueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille ainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää joukkojamme.
Moldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva isku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi lykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon rintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n pituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun alussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille voittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet paikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot olivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa itävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että nämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta Isonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset armeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis voineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen Italian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan asemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin, että me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme ainakin parannetuksi asemamme.
Moldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin vaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon huomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi voinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli rappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä että vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua. Tosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme ahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan hiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä suhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan olla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden, oli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen syyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan luhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian taistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen hajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: "sotataito on hätäkeinojen järjestelmää."
Elo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun oli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran länsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen vaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja kaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli minulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni vanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut lapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen sisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä reippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja kutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä ilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen ruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.
Jännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa elokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja keskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä rauhan aikaa kestäisi.
Makedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen välisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan menestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset taistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne pakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.
Romaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli koko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä. Czernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli ainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.
Karpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta saataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.
Syyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman edustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä ylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä komentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan aikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta siltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni suuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija sai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa taakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja Riianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle niiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan. Itärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että suunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu länsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa leimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää niin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa käydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus siitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme hyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan tyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain hajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan -- ja minä pääsin tarkoitusteni perille.
II.
Hyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat Tirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä taistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian vähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen armeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa pohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917 täytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot olivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää ainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä Tirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä tapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa ja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi hyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi tehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi huolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.
Hyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen seutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia vaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan puoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät tältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli sillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea kohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko Italian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain kannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän armeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä ollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali Krafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin armeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen saivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse paikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset olivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi asian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.
Kenraali v. Krafft ja majuri v. Willisen olivat lisäksi laatineet erittäin hyviä joukkojen varustamista koskevia ehdotuksia. Ylin armeijanjohto ryhtyi heti neuvottelemaan asiasta Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa. Tämän tuli hankkia saksalaisille joukoille vetojuhtakolonnia ja vuoritykistöä. Vuoritykistön puute on ennen nykyistä sotaa ja sen kestäessä vaikuttanut usein häiritsevästi Saksan armeijan toimintaan. Vuoristojoukkojakin muodostettiin, mutta niitä ei luonnollisestikaan ollut tällä sotaretkellä riittävästi. Onneksi Itävalta-Unkari kykeni auttamaan tässä suhteessa; meidän ei aina tarvinnut itse hankkia kaikkea.
Hyökkäykseen käytettävien joukkojen valinta oli tehtävä huolellisesti. Etupäässä oli otettava sellaisia, joilla, samoinkuin alppijoukoilla, oli Karpaattien vuoristosodassa saatuja kokemuksia ja vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Tällaisia olivat 117:s ja 200:s jalkaväkidivisioona. Nämä olivat paraikaa Bukovinassa ja piti niiden sieltä vapautua, kun itävalta-unkarilaiset joukot olivat siellä suoristaneet rintamaansa.
Muille rintaman osille ylin armeijanjohto siirsi mielellään sellaisia divisioonia, jotka olivat taistelleet ainoastaan länsirintamalla tai kärsineet erittäin suuria tappioita. Mutta länsirintama oli meille erittäin tärkeä ja sieltä voitiin siirtää muuanne ainoastaan pieniä joukkoja. Siitä syystä voitiin vain vähässä määrin täyttää useitten ryhmäin toiveita päästä taistelemaan ja hyökkäämään kerran toisillekin rintamille. Nyt määrättiin Italian rintamalle lähetettäviksi 5:s, 12:s ja 26:s (Württembergin) jalkaväkidivisioona sekä muutamia jääkäripataljoonia, joista myöhemmin muodostettiin saksalainen jääkäridivisioona. 6-7 divisioonaa saatiin kuntoon Italian rintamaa varten; 2 niistä otettiin länsirintamalta ja niitten tilalle lähetettiin Riiasta jo mainitut 2 divisioonaa.
Sitä paitsi oli itärintaman luovutettava 2 divisioonaa, jotka myöhemmin, jos tilanne sen sallisi, voitaisiin lähettää Italian rintamalle, muussa tapauksessa länsirintamalle.
Näihin hyökkäystä varten varustettuihin divisiooniin liitettiin vielä saksalaisia tykki-, pionieeri-, miinanheittäjä-, lento-, ilmalaiva- ja tiedustelukuntia, automobiili- ja kuormastokolonnia sekä kaikenlaisia etappijärjestöjä -- sanalla sanoen: kaikkea, mitä armeija tarvitsee. Yli-intendentit ja sotaministeriöt pitivät huolta siitä, että nämä joukot saivat vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Harjoitukset vuoristosotaa varten aloitettiin heti. Tykistön piti saada erityistä opetusta vuoristo-ammunnassa.
Kenraali v. Arzin kanssa sovittiin, että saksalaiset joukot, joihin liitettiin tarpeellinen määrä itävalta-unkarilaisia joukkoja, muodostaisivat 14:nnen armeijan, jonka johtajaksi tulisi entinen 6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraali Otto v. Below. Kenraali v. Krafft tuli hänen esikunnanpäällikökseen ja majuri v. Willisen siirtyi 14:nnen armeijan ylikomentoon vanhimmaksi pääesikuntaupseeriksi. Kenraali v. Belowin tilalle 6:nnen armeijan päälliköksi tuli selväkatseinen ja päättäväinen kenraali v. Quast. Kenraali v. Krafftin paikalle herttua Albrechtin armeijaryhmään siirtyi eversti Heye, joka oli kauan ja ansiokkaasti työskennellyt kenraali v. Woyrschin esikunnanpäällikkönä.
Italiaa vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelujen vuoksi oli usein neuvoteltava Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa, joka oli Badenissa. Kenraali v. Waldstätten kävi sen vuoksi usein Kreuznachissa. Oli jo ilman muuta selvää, että saksalaiset joukot tekisivät päähyökkäyksen, jonka tuloksesta koko menestys riippui. Saksalaiset joukot koottiinkin sen vuoksi tärkeimmälle paikalle, Tolmeinin molemmin puolin. Jääkärit sijoitettiin Flitschin laaksoon.
Keisari Kaarle tahtoi yksissä neuvoin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa johtaa sotaliikkeitä. Minä olin kuitenkin pitänyt huolta siitä, että Saksan ylimmälle armeijanjohdolle turvattiin tarpeellinen vaikutusvalta valmistelujen, saksalaisen armeijanylipäällystön ja puhelinyhteyksien avulla.
Ikävä kyllä kävi ilmi, etteivät sotaliikkeet voisi alkaa ainakaan ennen lokakuun jälkipuoliskoa.
Syyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla, hyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva siltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä otettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen yritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka lähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli valmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen ylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun lopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko Libaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi yrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.
Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien valloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja keskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen taholta.
Länsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon jälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin taistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme vastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi. Päähyökkäys tehtiin Passchendalen--Geluveldin suuntaan. Englantilaiset koettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä olevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö oli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja suojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.
Vihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli huomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen voimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa, mutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima perustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt hajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen kaikkea sen hyökätessä.
Englantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s päivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän tappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää, mutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin. Taistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla valmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.
Lokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä sodassa. Maailma -- se alkoi aivan minun vierestäni -- näki ainoastaan Tarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen, Tagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut nähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan. Minun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli länsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto järjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.
Vihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut samaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa Verdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme voidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen raivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen jälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali v. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista, joita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni samoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet taisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli puolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa keksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä ainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt tekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä ennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän olisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja luovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan olisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka toiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi tuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun verran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä levenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen etumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se merkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan tullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin turvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi toinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta paikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin. Suostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani jäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen "puolustustaisteluun" sisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin tässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten kokemuksille.
Kaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain siten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota tulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta suunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö tapahtui.
Tankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen suurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin keskustelussani sanaa "tankkikauhu". Saapuvilla olevat rintamaupseerit eivät sanoneet sellaista ilmenneen.
Luonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu mahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v. Lossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin tyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat päälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian suunnitelluista sotaliikkeistä.
Lokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja 3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös jalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin, mutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun saapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys ei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä enää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o. järjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan välillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa. Vihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan yli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi hyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle vastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän miehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle omaa taistelulinjaa. Käsitettä "esikenttä" on myöhemmin monin tavoin selitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli yksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia kehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin se omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.
Lisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme määrättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.
Lokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama kesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain murtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme erittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat itärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat pysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys oli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa ennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä 24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.
III.
Lokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s näytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut ennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka mutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää henkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei ollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun keskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä tiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät ammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija kraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko ryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi miestä vastaan -- ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.
Flanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja koettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi ajoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.
Vihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella saimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten paljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia. Kaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä sankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.
Ja kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää kyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.
Myös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat mitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut härkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän sukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin metsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja Zandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti siltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus vähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki tehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty. Tykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen taisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin linjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka oli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin voimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto. Lloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme tienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän vihollisenkin joskus väsyä.
Samaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään. Hyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin eteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme tiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui kaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli puolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista huolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin suurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän armeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka tyhjennettäväksi.
Vihollisen 22 p:nä tekemä hyökkäys onnistui. Eräs divisioona ei kestänyt valtavaa kaasuammusmäärää, vaan peräytyi ryntäävän vihollisen tieltä. Vihollinen tunkeutui Chavignoniin asti ja teki tosin kapean, mutta syvän aukon rintamakaareemme. Meidän täytyi sen vuoksi tyhjentää rintamanmutka ja vetäytyä Oisen ja Aisnen välisen kanavan taakse. Tappiomme olivat taas olleet surkuteltavan suuret; muutamia divisioonia oli murskattu.
Tämä puolustuslinjamme siirto pakotti meidät tyhjentämään Chemin des Damesin kukkula-alueen. Se määrättiin tehtäväksi ja, kun varastomme oli siirretty taaksepäin, toimitettiin perääntyminen marraskuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä suunnitelman mukaisesti. Itse asiassa oli samantekevää, oliko rintamamme Ailetten etelä- vai pohjoispuolella; mutta kun koko kesän olimme puolustaneet Chemin des Damesia, oli minulle perääntymiskäskyn antaminen hyvin vaikea. Paikalleen jääminen olisi kuitenkin aiheuttanut meille suurta häviötä.
Tunkeutuessaan lokakuun 23:ntena Kanaalia kohti oli vihollisilla jälleen menestystä. Myöhemmin torjuimme me kaikki vihollisen hyökkäykset, jotka olivat nyt levinneet myöskin pohjoiseen ja itäänpäin.
Ranskalaiset olivat täällä, samoin kuin elokuussa Verdunin luona, tykistönsä hirmutulen avustamina taistelleet hyvin voimakkaasti.
Samaan aikaan kuin länsirintamalla sekä meidän että vihollisen armeijat olivat taistelleet erittäin verisesti, oli itärintamalla saarien valtaus jo onnellisesti toimitettu. Sotaretki Italiaa vastaan oli myös alkanut. Joukkomme kulkivat siellä voitosta voittoon.
Lännessä syntyi Flanderin ja Laffaux'n mutkan taistelun sekä niitten jälkitaistelujen johdosta jännittynyt tilanne. Me odotimme Flanderin taistelun jatkuvan ja olimme varustautuneet ottamaan vastaan hyökkäyksiä ranskalaisten rintamalla, kun meitä kohtasi aivan odottamatta uusi isku Cambrain luona. Siegfried-asemat oli heikosti miehitetty. Pohjoisempana tapahtuneet taistelut, etenkin joukkojen kerääminen Flanderiin, olivat aiheuttaneet sen, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli ylimmän armeijanjohdon luvalla sijoittanut Siegfried-asemissa olevat divisioonat -- ne olivat sekä taisteluissa uupuneita että maanpuolustusjoukkoja -- yhä laajemmalle alalle. Asemamme kävi tämän vuoksi hyvin vaaralliseksi, mutta me koetimme korjata heikkoudet. Jo ennen oli ryhdytty vaihtamaan länsirintaman väsyneitä joukkoja itärintaman taistelukykyisiin divisiooniin. Marraskuun keskipaikoilla itärintamalta lähtenyt 107:s jalkaväkidivisioona oli määrätty Cambrain seuduille. Osa sitä oli juuri saapunut määräpaikkaansa, kun vihollinen hyökkäsi.
Englantilaiset olivat pimeän aikana ja Havrincourtin suurten metsien suojassa jo useampina öinä koonneet suuria tankkiosastoja ja useita ratsuväkidivisioonia Bapaumesta ja Peronnesta Cambraihen vievien teiden välille ja ryhtyivät 20:nnen aamulla, lyhyen mutta voimakkaan tykkitulivalmistelun jälkeen hyökkäämään. Tankit vyöryivät hautojen ja muitten esteitten yli ja avasivat siten tien jälessä tuleville ratsu- ja jalkaväkidivisioonille. Keskustellessani klo vähän yli 8 aamulla 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön kanssa, ilmoitti tämä vihollisen jo silloin murtautuneen monin paikoin rintamaamme. Minä annoin silloin määräyksen, että muutamien Saksan kruununprinssin armeijaryhmän takana lepäämässä olevien divisioonain oli rautateitse lähdettävä Cambraihen, ja pyysin, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä puolestaan siirtäisi joukkoja Cambrain pohjoispuolelle. Kenraali v. Kuhl oli lähtenyt automobiililla 4:nnen armeijan luo jo ennenkuin tieto 2:sen armeijan taistelusta saapui. Sen vuoksi viivästyi tämän armeijan liikkeeseenpano.
Joukko-osastolle annettu lähtökäsky ei vielä merkitse osaston saapumista määräpaikkaan. On marssittava rautatieasemalle, on tilattava vaunut. Muutamilla radoilla voidaan junia lähettää ainoastaan määräajoin. Jonkun ajan kestää matkakin rautatiellä. Kului useimmiten pari kolme päivää tai enemmän, ennenkuin divisioona, joka tarvitsi suunnilleen 30 junaa, voi saapua perille. Harvoissa tapauksissa voitiin matka suorittaa pikemmin.
Ensimmäinen lisäjoukkoja tuova juna ei siis voinut saapua Cambraihen ennenkuin 21:sen päivän aamulla. Vasta marraskuun 23:ntena saattoi meillä olla riittävästi joukkoja vihollisen hyökkäyksen torjumiseen. Nyt kaipasimme kipeästi joukkojen kuljetukseen käytettäviä automobiileja.
Vasta keskipäivällä sain tietää rintamanmurrou suuruuden. Suuri suru valtasi mieleni. Olihan jo ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voitiin ryhtyä. En voinut muuta; kohtalo sai kulkea kulkuaan.
Englantilaisten armeijain johtaja ei käyttänyt hyväkseen menestystään. Jos hän olisi niin tehnyt, emme olisi paikoittain voineet supistaa rintamanmurtoa paikalliseksi. Miten olisikaan päinvastaisessa tapauksessa arvosteltu Italian-retkeämme? Sellaista oli sota, jota me kävimme koko maailmaa vastaan! Nyt kävi asema meille paremmaksi. 22:sen illalla ja 23:ntena oli vihollisen hyökkäys linjalla Moeuvres--Bourlon--Fontaine--Noyelles--Masnietes pysäytetty. Nekin joukkomme, jotka ensimmäisenä hyökkäyspäivänä olivat väistyneet tankkien tieltä, taistelivat nyt hyvin. Samoin kunnostautui itärintamalta tuotu 107:s jalkaväkidivisioona. Tämän ansio on, että vihollisen tekemä rintamanmurto voitiin niin pian paikallisesti rajoittaa. Heräsi ajatus iskeä, jos suinkin mahdollista, englantilaisten hyökkäysjoukkojen sivustaa vastaan. Sellaisen päätöksen tekeminen on helppo, mutta sen toteuttaminen käytännössä oli länsirintamalla tavattoman vaikea. Joukkojen kerääminen, niiden varustaminen hyökkäykseen ja suunnattomien ammusmäärien paikalletuonti kysyy aikaa. Puolustus kuluttaa sitä paitsi voimia.
Englantilaiset ja ranskalaiset eivät muilla tahoilla yrittäneet tehdä suuria hyökkäyksiä. Paikalla, missä vihollinen oli murtautunut rintamaamme, raukeni sen hyökkäys raskaitten kamppailujen jälkeen. Mieshukkamme ei kuitenkaan ollut erittäin suuri. 29:nnen päivän illalla oli 2:sen armeijan ylipäälliköllä kenraali v. Marwitzilla koossa vastahyökkäykseen riittävät voimat. Päävoimain tuli keskittyä taistelukentän eteläosaan ja hyökätä Banteux'n--Gouzeaucourtin suuntaan, samalla kuin pohjoisesta Bourlonin länsipuolelta tehtäisiin sivustahyökkäys etelään päin. Tällä kertaa yllätettiin englantilaiset. Marraskuun 30:ntenä tekemämme, hyvin tähdätyn tykkitulen avustama vastahyökkäys onnistui. Menestys ei tosin ollut niin suuri kuin olisi toivonut, mutta joka tapauksessa oli länsirintamallakin hyökkäyksessä saavutettu voitto! 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön everstiluutnantti v. Stapffin huolellinen harkinta ja armeijanpäällikön tarmo olivat tuottaneet hyvän tuloksen. Menestys on sitäkin huomattavampi, kun hyökkäävät joukot olivat suurimmaksi osaksi taisteluissa puolittain uupuneita ja hyökkäykseen tottumattomia. Eräs ilmiö herätti kuitenkin huolestumista: menestystämme haittasi se, että eräs hyvä divisioonamme, jonka olisi pitänyt jatkaa taistelua, pysähtyi erään vihollisen ruokatarvevaraston luo.
Englantilaiset toivat paikalle varajoukkoja ja ryhtyivät nyt puolestaan vastahyökkäykseen. Taistelua kesti joulukuun 5:nteen saakka. Kamppailun kestäessä valtasimme me takaisin menettämämme alueen, muutamilla paikoin vielä enemmänkin. Olimme saaneet täydellisen voiton huomattavasta osasta Englannin armeijaa. Näin saivat vuoden 1917 yleensä raskaat taistelut hyvän lopun. Kamppailumme oli antanut meille hyviä opetuksia hyökkäyssotaa varten lännessä, jos sellaiseen vuonna 1918 olisi tilaisuutta.
Englantilaiset ja ranskalaiset eivät enää hyökänneet Ranskassa. Heidän toinen strateeginen sotaliikkeensä vuonna 1917 oli epäonnistunut. Heidän täytyi nyt vielä lähettää apujoukkoja liittolaiselleen Italiaan. Länsirintamalla alkoi viimeinkin lepoaika, jota me perin uupuneina todella kaipasimme.
IV.
Hyökkäyksemme Italiaa vastaan Tolmeinin luona alkoi lokakuun 24:ntenä.
Itävalta-unkarilaisen kenraalin v. Kraussin johdon alaisena oleva Flitschin joukko-osaston ja lännen saksalaisen armeijan oli vallattava vuoriryhmä, joka ulottuu Isonzon oikealla rannalla Flitschista Canaleen ja jonka korkein huippu on Karfreitin lounaispuolella 1643 metrin korkeuteen kohoava Matajur. Samaan aikaan kuin kaikki muut divisioonat ottaisivat haltuunsa vuoriselänteen, piti 12:nnen divisioonan kenraali Lequis'n johdolla tunkeutua Tolmeinista Karfreitiin ja Matajurin ympäri Cividalen suuntaan laaksotietä pitkin.
Boroevicin armeijaryhmän tuli Karstista yhtyä hyökkääjiin kulkemalla idästä länttä kohti.
14:nnen armeijan rintamaansijoitus oli ollut hyvin vaivaloinen. Oli käytettävänä ainoastaan kaksi paikoittain hyvinkin kapeaa vuoristotietä, joilla voi marssia ainoastaan yhteen suuntaan. Tarvittiin saksalaisen pääesikunnan upseerin huolellista harkintaa ja terävää älyä, jos mieli saada tämä liikehtiminen sujumaan häiriöittä ja päättymään oikeaan aikaan. Ennen kaikkea piti toimittaa ensin perille tykistö- ja miinanheittäjäjoukot ja ammusvarastot ainoastaan muutamien heikkojen itävalta-unkarilaisten pataljoonain vartioimina. Jalkaväkidivisioonat etenivät vasta myöhemmin.
Rintamaan asettuminen vaati useita päiviä ja italialaiset saivat yrityksemme tietoonsa. Vihollisen länsirintamalla lokakuun loppupuolella tekemät raivoisat hyökkäykset johtuivat ilmeisesti jossain määrin hankkeistamme Italiassa. Viholliset tahtoivat käyttää hyväkseen länsirintamamme heikkenemistä. Taktillisesti ei Cadorna näytä huomanneen olevan aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Ehkä hän piti hyökkäyksen toteuttamista mahdottomana.
Muutamia tunteja kestäneen raivoisan tykistö- ja miinanheittotulen jälkeen, jossa käytettiin kaasu- ja brisanttiammuksia, alkoi 24:nnen aamupäivällä nousu vuorille samaan aikaan kuin 12:s jalkaväkidivisioona vastustamattomasti eteni laaksossa Karfreitia kohti ja sen yli. Jo 25 p:nä oli ratkaiseva korkeuslinja hallussamme ja Matajur vallattiin usealta suunnalta tehdyillä rynnäköillä.
27 p:nä oli jo saatu jalansijaa vuoristossa ylemmän Tagliamenton kohdalla ja vallattu Cividale. Italian pohjoinen rintama Kärntin rajalla ja koko Isonzon rintama horjui. Ikävää vain oli, ettei Boroevicin armeijaryhmä tarpeeksi äkkiä käynyt perääntyvän vihollisen kimppuun, joten italialaisia pääsi suurempi määrä pakoon kuin oli tarpeellista.
Kenraali v. Below sai määräyksen jättää oikean sivustansa vuoristoon ja hyökätä vasemmalla sivustallaan Udinen yli Codroipoon päin ja sen eteläpuolelle, jotta hän voisi antaa Tagliamenton tällä puolen viholliselle ratkaisevan iskun. Marraskuun 30:ntenä antautui Tagliamenton itäpuolella 60,000 italialaista vangiksi ja joulukuun 1:senä oli rintamamme edennyt kaikkialla tämän virran varrelle Tolmezzosta alaspäin.
Marraskuun 30:s oli meille onnellinen päivä. Italiassa voimme merkitä hyväksemme suuren menestyksen ja länsirintamalla Cambrain voiton.
Jo marraskuussa olin pyytänyt, että kenraali v. Arz vahvistaisi v. Conradin Tirolissa olevaa armeijaryhmää Boroevicin armeijaryhmästä siirretyillä joukoilla ja ryhtyisi Tirolissa voimakkaasti hyökkäämään joko Brentasta alaspäin tai Asiagon--Arsieron suunnalla. Nyt, kun sotaliikkeemme oli onnistunut, oli kenraali v. Boroevicin käytettävänä liian suuret, kenraali v. Conradilla liian heikot voimat. Kenraali v. Arz suostui pyyntööni, mutta rautatieolot olivat niin kurjat, ettei suurempaa joukkojen siirtoa voitu toimittaa.
Joulukuun 6:ntena menimme Tagliamenton yli ja 11:ntenä olimme Piaven varrella Il Montebellon alapuolella. Osa joukoistamme suuntasi vuoristossa kulkunsa Feltreä kohden. Sen tieltä väistyi italialainen armeija kiireesti vuoristosta pois Piaven yläjuoksun vartta Bellunon ohi.
14:nnen armeijamme oikea sivusta eteni nyt Feltren kautta Brentan ja Piaven välillä olevaa vuoriryhmää kohti hankkiakseen itselleen tien tasangolle. Piave-joki, joka paraikaa tulvi, pakotti meidät pysähtymään. Sen toisella puolen olivat italialaiset jo paremmassa järjestyksessä. Ensimmäiset englantilaiset ja ranskalaiset apujoukot myös saapuivat.
Samoinkuin Bukovinassa ja Itä-Galitsiassa, täytyi täälläkin ensin laittaa kuntoon sotajoukkojemme selkäpuolella olevat rautatiet, ennenkuin voitiin ajatella sotaliikkeiden jatkamista tasangolla. Sääsuhteet vuoristossa kävivät epäsuotuisiksi, taistelut rasittivat suuresti armeijaamme. Se tosin valtasi vielä alueita, mutta ei kyennyt valloittamaan strateegisesti mitä tärkeintä Monte Grappan kukkulaa. Isonzon rintamalla toimeenpanemamme hyökkäys oli kehittynyt niin hyvin kuin se silloisilla voimillamme saattoi kehittyä. Lisävoimia saatuamme olisimme kyllä voineet jatkaa sotaliikettämme. Mutta kenraali v. Conradin joukoilla ei ollut riittävää tykistöä eikä tarpeeksi voimia jalkaväenhyökkäykseen. Hänen joukkonsa alkoivat edetä joulukuun 4:ntenä, siis aivan liian myöhään auttaakseen suurta hyökkäystämme, ja tämä eteneminen keskeytyi pian. Ylin armeijanjohto olisi siirtänyt mielellään yhden saksalaisen divisioonan länsirintamalta Trentinoon, mutta sitä ei marraskuussa voitu lähettää. Kun me sen sitten myöhemmin lähetimme, ei se enää tullut oikeaan aikaan. Täälläkin olivat rautatiet huonossa kunnossa.
Kun olin neuvotellut joulukuun alussa kenraali v. Krafftin kanssa kypsyi mielessäni vakaumus, että meidän on turhaa ryhtyä hyökkäämään Piaven toiselle puolelle. Me esitimme sen vuoksi kenraali v. Arzille että hän antaisi määräyksen sotaliikkeen keskeyttämisestä ja saksalaisten joukkojen saattamisesta lähtökuntoon, jotta ne voitaisiin siirtää länsirintamalle.
Hyökkäys Italiaa vastaan oli onnistunut siihen määrin kuin oli voitu toivoa. Italian armeija oli perinpohjin lyöty ja tarvitsi liittolaisten apua. Itävalta-Unkarin armeijalle ja länsirintamalle oli tuotettu huojennusta. Itävalta-Unkarin armeijan mieliala oli kohonnut. Kun myös Venäjä nyt teki aselevon, saattoi kaksoismonarkia innostua sodan jatkamiseen. Ylin armeijanjohto ei nyt enää kuullut puhuttavan siitä, että Itävalta-Unkarin armeija luopuisi tehtävästään nyt, s.o. ennen talven tuloa, kuten aikaisemmin oli ilmoitettu. Tälläkin sotaretkellä oli käynyt selvästi ilmi tämän armeijan heikko taistelukyky. Se tarvitsi välttämättömästi rauhaa vahvistuakseen ja kehittyäkseen, vaikka se olikin virkistynyt menestyksellisestä hyökkäyksestä.
Saksalainen johto ja saksalaiset joukot olivat taaskin niittäneet mainetta ja osoittaneet etevämmyytensä liikuntasodassa. Joissakin joukoissa ilmennyt hyökkäysvoiman heikkeneminen johtui nuorille joukoille ominaisista seikoista.
V.
Makedonian rintamalla alkoi syyskuun kiivaiden taistelujen jälkeen levon aika, joka tuli kestämään kauan. Kenraali v. Scholtz koetti väsymättömällä innolla kehittää bulgaarialaisia joukkoja ja tehdä ne taistelukykyisiksi. Kaikki Makedoniassa toimivat saksalaiset komentoviranomaiset työskentelivät saman päämäärän hyväksi. Bulgaarialainen sodanjohto kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota näihin tärkeisiin kysymyksiin.
Entente ei ollut luopunut pyrkimyksistään saada palvelukseensa Kreikan armeija. Kuningas Konstantinin oli ollut pakko luopua kruunusta ja kuninkaaksi oli tullut hänen poikansa Aleksanteri. Venizelos hallitsi. Kreikan armeija oli pantu liikekannalle. Taistelukykyisten joukkojen muodostaminen kävi kuitenkin hitaasti.
Palestiinassa ja Mesopotamiassa huononi turkkilaisten asema. Hyökkäys Bagdadia vastaan oli suunniteltu tehtäväksi syksyllä 1917 tai keväällä 1918. Valmistaviin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Mutta vaikka kulkuneuvot olivat tunnelin valmistumisen johdosta parantuneet, eivät valmistukset edistyneet. Liikenne pysyi huonona ja epäsäännöllisenä. Paikalliset komentoviranomaiset toivoivat kuitenkin saavansa ylimmältä armeijanjohdolta niin tehokasta apua, että vaikeudet voitetaan. He uskoivat liian hyvää turkkilaisista viranomaisista.
Bagdadia vastaan suunnitellun hyökkäyksen menestymisen pääehto oli Palestiinan rintaman säilyminen eheänä. Minä huomautin siitä tuontuostakin Enverille ja pyysin, että hän lujittaisi mainittua rintamaa ja etenkin tekisi parhaansa saadakseen Syyrian rautatiet parempaan kuntoon. Ylin armeijanjohto koetti auttaa häntä näissä toimissa niin paljon kuin se voi. Se ei tosin paljoa voinut. Sekin, mikä voitiin antaa, joutui turkkilaisten taitamattomiin käsiin.
Muita enemmän Palestiinassa olevan Turkin armeijan olojen parantamiseksi työskenteli eversti v. Kress. Tulin huomaamaan, että hän tajusi Palestiinan armeijanjohdon huolet ja kärsimykset paremmin kuin Konstantinopolissa toimivat herrat. Näillä oli Palestiinan armeijasta liian hyvät käsitykset ja he antoivat siksi liian edullisen kuvan asiaintilasta suureen päämajaan.
Vähitellen alettiin kuitenkin Konstantinopolissa käsittää, että Palestiina on paremmin turvattava. Mutta parannuksia asemaan toivottiin saavutettavan hyökkäyksellä. Bagdadin-sotasuunnitelma pantiin muitta mutkitta paperikoriin. Sen sijaan päätettiin hyökätä Palestiinan rintamalla. Sinne saapui nyt myös v. Falkenhaynin saksalainen armeijaryhmänkomento.
Liikennesuhteita ja turkkilaisten joukkojen taistelukykyä silmällä pitäen oli eversti v. Kress lausunut epäilyksensä hyökkäyksen onnistumisesta. Hän oli oikeassa. Sen sijaan, että turkkilaiset olisivat käyneet hyökkäämään, hyökkäsivät englantilaiset. Heidän maaliskuussa Gazaa vastaan tekemänsä epäonnistuneen ryntäyksen jälkeen oli eversti koettanut partioretkien ja lentäjien avulla häiritä englantilaisen armeijan selkäpuolella tapahtuvaa liikennettä Sinain niemimaalla. Hänen onnistuikin kerran saada vesijohto rikotuksi, mutta vakavaa vauriota ei hän kyennyt sille eikä rautatielle tuottamaan. Elokuun lopulla tunkeutuivat voimakkaat englantilaiset ratsuväkijoukot Berzebaa kohti kiertääkseen sieltäpäin Gazan rintaman vasemman siiven ja saadakseen valtaansa Jerusalemin vesijohtolaitokset. Yritys epäonnistui. Lokakuun 2:sena ja 18:ntena tehdyt samaan päämäärään tähtäävät yritykset eivät nekään tuottaneet englantilaisille toivottuja tuloksia. Vasta marraskuun 2:sena onnistui englantilaisten vallata Berzeba. Samaan aikaan ryntäsivät he laivaston tukemana Gazaa vastaan. Turkin armeijan oli pakko vetäytyä taaksepäin ja se siirrettiin Jaffan--Hebronin- ja Kuolleen meren väliselle linjalle turvaamaan Jerusalemia. Englantilainen armeija seurasi hitaasti turkkilaisen armeijan perässä. 17:ntenä se valloitti Jaffan ja eteni myös Jerusalemia kohti vahvoilla joukoilla. Turkkilaiset eivät sillä suunnalla taistelleet ratkaisuun asti, vaan vetäytyivät uusiin asemiin Nabuluksen eteläpuolelle, meren ja Jordanin väliselle linjalle. Joulukuun 9:ntenä marssivat englantilaiset Jerusalemiin. Turkkilaisten tappiot olivat suuret. Heidän vastustuskykynsä oli tämän jälkeen arvioitava hyvin vähäiseksi. Saksalainen apujoukko alkoi vähitellen saapua Palestiinan rintamalle. Liittolaisillemme se antoi hieman lisää itseluottamusta.
Turkkilaisten kärsimä tappio vaikutti suuresti arabialaisiin. Tämän jälkeen he yhä enemmän ja enemmän kallistuivat englantilaisten puoleen.
Mesopotamiassa olivat englantilaiset Bagdadin valloitettuaan edenneet Eufrat- ja Tigris-virtoja ylöspäin. Lokakuussa he olivat jo saavuttaneet linjan Ramadieh--Samara. Marraskuussa laajeni heidän valtausalueensa vielä Mosulin suuntaan.
Molemmilla rintamilla, sekä Palestiinassa että Mesopotamiassa, oli turkkilaisten taistelukyky huomattavasti heikontunut. Ilmeistä oli, että asema siellä voitaisiin säilyttää ainoastaan tuomalla sinne uusia apujoukkoja.
Venäläis-turkkilaisella rintamalla oli yhä edelleenkin ollut hiljaista. Pyynnöstäni aikoi Enver siirtää tältä rintamalta Mesopotamiaan joukkoja. Tiedossani ei ole, toteutuiko tämä suunnitelma.
VI.
Romaanian rintamalla jatkuivat taistelut tuloksitta vielä syyskuuhun asti, mutta sitten ne taukosivat.
Itärintamalla vallitsi rauha. Riian itäpuolella me siirsimme lokakuun keskipalkoilla etujoukkomme taaksepäin entisiin lujiin asemiin. Koko rintamalla alkoi pian vilkas liike juoksuhautojen välillä. Me koetimme enentää Venäjän armeijan rauhankaipuuta.
Lokakuun 11:ntenä lähti laivastomme Libausta ottaakseen osaa Riianlahden edustalla olevien saarien valtaukseen. Täten antamamme isku oli tähdätty Pietaria vastaan, jossa sen tuli vaikuttaa hälyyttävästi, hyvin useilta ihmisiltä kun puuttuu ajan ja paikan suhteen arvostelukykyä. Olin hyvilläni siitä, että laivastomme sai nyt olla toiminnassa. Laivaston pitkällinen paikoillaan-olo oli aiheuttanut ilmiöitä, joista kävi selville, että riippumaton sosialidemokraattinen puolue oli yksityisten merisotajoukkojen keskuudessa tehnyt sangen arveluttavaa myyräntyötä. Nämä ilmiöt valaisivat myös Saksan kansan mielialaa ja armeijamme sotakuntoisuutta. Meidän meriväkemme tulkitsi sitä, mitä pieni murto-osa kansaa ajatteli. Ulkonaiset olosuhteet, joiden vaikutuksen alaisena meriväki oli, sekä kiinteät suhteet kotiseutuun olivat edistäneet vallankumouksellisten aatteitten leviämistä merisotilaittemme keskuuteen. Meriväen kuriin oli vaikuttanut hyvin epäedullisesti se seikka, että suuri joukko kyvykkäimpiä, keski-ikäisiä upseereja ja insinöörejä oli laivastosta otettu sukellussotamme palvelukseen. Nyt alkava sotatoiminta tulisi vaikuttamaan edullisesti meriväkeen.
Meriväen tehtäväksi tuli kuljetuslaivain liikekuntoon asettaminen, kuljetuslaivaston ja maihinnousun turvaaminen, myöhemmin sotaliikkeiden avustaminen mereltä päin sekä maihinnousujoukon ja Libaun välisen yhteyden ylläpitäminen.
Maihinnousujoukon muodostivat 42:nen jalkaväkidivisioona ja pyöräilijäbrigaadi, ja sen johtajana oli kenraali v. Käthen, hänen esikunnanpäällikkönään taas eversti v. Tschischwitz. Johto oli siis erittäin hyvissä käsissä.
Maihinnousupaikaksi oli valittu Saarenmaan luoteisrannalla oleva Taggan lahti.
Samaan aikaan kuin laivasto, saatettuaan Saarenmaan eteläkärjessä Sworben niemekkeellä olevat patterit vaikenemaan, tunkeutui Riianlahteen ja eteni Muhun salmea kohti, kiersivät torpeedoveneet saaren pohjoispuolitse. Niiden piti tykkitulella vallata tie, joka yhdistää Muhun ja Saarenmaan, sekä siten katkaista Saarenmaalla olevien joukkojen paluutie. Sen jälkeen oli niiden tunkeuduttava Muhun salmeen pohjoisesta. Laivasto tahtoi saada ne vihollisen merivoimat, jotka olivat siellä pysyvästi, joko pakotetuksi taisteluun tai katkaistuksi niiltä yhteyden muun laivaston kanssa. Saarenmaalle nousseiden joukkojen tuli vallata nopeasti mainittu siltatie, ottaa koko saari haltuunsa ja sitten käydä Sworben niemekettä puolustavien joukkojen kimppuun takaapäin.
Suunnitelma onnistui. Vain pieni osa saaren puolustusväestä pääsi pakenemaan siltatietä. 16 p:nä oli Saarenmaa hallussamme. 18 p:nä antautui Muhu. Meriväkemme sai tilaisuuden koettaa voimiaan taistelemalla vihollisen merisotavoimia vastaan. Taistelu itärintamalla oli täten toistaiseksi päättynyt. Tiedossani ei ole, missä määrin vasta mainitsemani sotaliikkeet ovat jouduttaneet Venäjällä tapahtunutta ratkaisua. Tosiasia on, että Venäjän armeijan hajoaminen tapahtui syksyllä hyvin nopeasti bolshevismi-ilmiöiden yhteydessä. Upseeri menetti etuoikeutensa; häneltä riistettiin kaikki arvovalta. Hänellä ei ollut enempää sananvaltaa kuin rivissä seisovalla sotilaalla, pian ei hänellä ollut sanottavaa senkään vertaa: häneltä riistettiin yleensä kaikki oikeudet. Monet henkilöt Venäjällä hyväksyivät tämän upseerien kohtelun. Sielläkin oli lyhytnäköisiä ihmisiä, jotka eivät huomanneet, että armeijan kunto -- vieläpä koko yhteiskuntajärjestys -- perustuu arvovaltaan. He eivät tajunneet, että he horjuttaessaan upseeriston arvovaltaa samalla järkyttivät koko maailman yhteiskunnallista perustusta. Hetmanni Skoropadski sanoi minulle, että hänen huomaamattaan koko hänen sodassa johtamansa armeijaosasto luisui hänen käsistään. Se katosi olemattomiin. Tämä koruton kertomus teki minuun tärisyttävän vaikutuksen.
Venäjän vallankumous ei tyytynyt ainoastaan riistämään upseereilta heidän oikeutensa. Se asetti upseerien komentovallan tilalle sotamiesneuvoston vallan. Porvarillisilta sotilailta se otti aseet ja muodosti punakaartin. Puhtaasti poliittisella alalla se menetteli samoin. Porvaristo ei merkinnyt mitään, proletaari ja proletaarinen työmiesneuvosto oli kaikkivaltias. Köyhälistön työ ja sotamiesmaailma neuvostoineen oli nyt hallitseva ja luova uuden maailmanjärjestyksen. Kaikki tähän asti luotu tuhottiin säälimättä, kulttuuri hävitettiin. Omistusoikeus poistettaisiin, ihmisten työnilo tukahutettaisiin. Vaimon piti tulla yhteiseksi omaisuudeksi. Ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät yhä enemmän esiin. Verisen diktatuurin hahmo ilmeni yhä selvempänä. Valta siirtyi yhä selvemmin muutamille harvoille miehille, joiden diktatuuri perustui heille uskollisiin joukkoihin, joitten intohimoille he antoivat vapaan vallan, olivat joukot sitten vaikka kiinalaisia palkkasotureita. Tämän diktatuurin painon alla maa kulki kohti perikatoaan, mutta se ei vallanpitäjiä surettanut.
Ihmeellisesti olivat tapaukset kehittyneet. Ne, jotka eivät mielestään olleet kyllin voimakkaasti voineet saarnata väkivaltaa ja sotaa vastaan, eivät itse välittäneet vähintäkään enemmistön oikeuksista, harjoittivat suurempaa väkivaltaa kuin mikään hallitus ennen, yllyttivät taisteluun ja kävivät sotaa kaikkea vastaan, mikä oli olemassa, joskaan ei aluksi ulkonaisia vihollisia vastaan. Toisin ajatteleville ei lausuttu ainoatakaan sovinnon, ei ainoatakaan ymmärtämyksen sanaa.
Pian huomasivat kaikki nekin, jotka ennen olivat tehneet kaikkensa järkyttääkseen arvovaltaa armeijan ja kansan keskuudessa, sen vaaran, johon he olivat syösseet maansa ja kansansa. Mutta Venäjällä ei syntynyt kaikkien bolshevistisvastaisten puolueitten aseellista toimintaa, ei voitu koota yhteen voimia, mikä välttämättä olisi ollut tehtävä, ei voitu luopua yksityispyrkimyksistä ja ajatella vain maan pelastamista.
Talonpojat ja porvaristo elivät aseettomina diktatuurin armoilla, anarkian hävittävä myrkky jäyti heidän elinvoimiansa. Kuka tietää, koska he saavat takaisin elämänrohkeutensa? Millään suunnalla ei tähystävä silmä keksi valopilkkua. Itsensä pettämistä olisi antautua toiveitten valtaan. Ehkäpä Venäjän talonpojat ja porvarit suhtautuivat bolshevismiin fatalistisella välinpitämättömyydellä, pitäen sitä välttämättömänä vitsauksena, josta vapautuminen tapahtuu itsestään. Samalle kannallehan asettuivat useat piirit Saksassa keväällä 1919 Tällainen ajatustapa on epämiehekästä. Se on välinpitämättömyyttä, joka on tullut Venäjälle kalliiksi. Bolshevistisesta kurjuudesta ei pelasta toimeton ajatteleminen, vaan viisas ja tarmokas toiminta, vihollisen voimien ja heikkouksien tunteminen ja oikea arvioiminen ja lisäksi taloudellisen elämän alalla laajakantoiset parannukset, joihin sodan jälkeen joka tapauksessa olisi ryhdytty.
Lokakuussa 1917 pääsi bolshevismi Venäjällä yhä lujemmin valtaan.
Minä käsitin kyllä, että Venäjän armeijan ja kansan rappeutumisesta oli Saksalle ja Itävalta-Unkarille vaaralliset seuraukset. Sitä huolestuneempana ajattelin meidän ja Itävalta-Unkarin hallituksen heikkoutta. Hallituksemme oli ottanut hartioilleen suuren vastuun alaisuuden lähettäessään Leninin Venäjälle. Sotilaallisesti tämä toimenpide kyllä oli oikeutettu. Venäjän täytyi kukistua. Mutta hallituksemme asia oli katsoa, ettemme vaan mekin kukistuneet.
Mitään tyydytystä eivät Venäjän tapaukset tuoneet minuun. Meidän sotilaallinen asemamme tosin parani, mutta siitä huolimatta jäi monta uhkaavaa vaaraa jälelle.
Jo kesällä olin laatinut Venäjälle aselevon ehdot. Meidän tarkoituksenamme oli saada aikaan sovinto Venäjän kanssa. Sotilaallinen asemamme teki rauhan itärintamalla välttämättömäksi.
Aselepoehtojen perusajatus oli, että vihollisuudet lakkautettaisiin ja kumpikin valta pitäisi hallussaan ne alueet, jotka sillä paraikaa oli. En vaatinut minkään alueen tyhjentämistä enkä aseiden luovutusta. Aselepoehtoihin ei sisältynyt mitään sellaista, joka olisi voinut vaikeuttaa aselevon aikaansaantia ja rauhan solmimista. Aselepoehtosuunnitelma saatettiin sekä hallituksen että liittolaistemme ylimpien armeijanjohtojen tietoon ja ne ilmoittivat sen hyväksyvänsä. Pienet muutokset, joita ehdotettiin, koskivat ainoastaan sivuseikkoja. Valtakunnan hallituksen kanssa sovittiin, että ylin armeijanjohto ja valtakunnankanslerin edustaja yhdessä ottavat Saksan edustajina osaa aselepoa koskeviin neuvotteluihin, jos ne tapahtuvat rintamalla. Valtakunnankansleri suostui myös siihen, että varsinaiseen rauhanlähetystöön tulisi ottamaan valtakunnankanslerin edustajan alaisena osaa myöskin ylimmän armeijanjohdon edustaja.
Olin ryhtynyt kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin siltä varalta, että Venäjä tekisi meille aselepopyynnön. Marraskuussa oli bolshevistinen hävitystyö Venäjän armeijan keskuudessa edistynyt niin, että me voimme todellakin ryhtyä suunnittelemaan joukkojen siirtämistä itärintamalta länsirintamalle. Meillä oli siihen aikaan idässä noin 80 divisioonaa, kolmas osa koko sotavoimastamme. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoa pyysin ottamaan hoitaakseen joukoillaan entistä pitemmän rintamanosan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento ja itärintaman ylipäällikkö neuvottelivat yksityiskohtaisesti mahdollisimman suurten saksalaisten joukkojen siirtämisestä Siebenbürgenin, Bukovinan ja Itä-Galitsian rintamilta. Kenraali v. Arz lupasi lähettää itävalta-unkarilaisia joukkoja myös Italiasta itärintamalle. Luonnollista oli, että näitten suunnitelmain toteuttamisen täytyi siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta neuvotteluihin täytyi ajoissa ryhtyä, jotta joukkojen siirtäminen voisi tapahtua seuraavana keväänä, meille ratkaisevana aikana. Olivathan rautatieolot miehittämällämme alueella kurjat ja liikenne sekä täällä että kotimaassamme tavattoman suuri. Olosuhteet Venäjällä olivat yhä vielä kuitenkin sellaiset, ettei mitään perinpohjaisia päätöksiä joukkojen siirroista voitu vielä tehdä.
Marraskuun lopusta alkaen kulki yhtämittaa sotilasjunia idästä länteen. Ei ollut enää kysymyksessä länsirintamalla kuluneiden joukkojen vaihtaminen itärintaman tuoreisiin joukkoihin, vaan suorastaan länsirintamallamme toimivien armeijain miesluvun lisääminen.
Itärintamalla oleville sotilaillemme opetettiin länsirintaman sodankäyntitapoja. Samoin tehtiin myös Romaanian rintamalla.
Useat länsirintamalla toimivat sodan johtajat ja ennen kaikkea minä aloimme jo marraskuussa ajatella hyökkäykseen ryhtymistä Ranskan rintamalla vuonna 1918. Siksi odotin mitä suurimmalla jännityksellä sitä päivää, jolloin Venäjän hallitus pyytäisi aselepoa. Marraskuussa oli rintamalla jo useissa kohdin tehty paikallisia aseleposopimuksia. Yhä suuremmat joukko-osastot ryhtyivät kanssamme neuvotteluihin, ehdottivatpa jo kokonaiset venäläiset armeijatkin vihollisuuksien lopettamista. Rauhanneuvottelut, joihin Väinänlinnassa pyrittiin, raukesivat tyhjiin. Sieltä täältä tuli tietoja aseleposopimuksista. Venäjän rintamalta saatu kuva oli sekava. Siellä vallitsi osittain sotatila, osittain rauha.
Marraskuun 26:ntena kysyi Venäjän armeijain ylikomentaja kansankomisaari Krylenko kipinäsähköteitse Saksan ylimmältä armeijanjohdolta, olisiko se valmis tekemään aselevon. Vastauksemme oli myönteinen. Jo joulukuun 2:sena matkustivat venäläiset välirauhaneuvottelukunnan jäsenet Saksan rintaman yli. Neuvottelut aloitettiin viipymättä Brest-Litovskissa, missä itärintaman ylipäällikön päämaja yhä vielä oli. Samaan aikaan lähettivät liittolaisemmekin valtuuskuntansa. Jo joulukuun 7:ntenä tehtiin 10 päivän välirauha. Kenraali Hoffmann johti taitavasti neuvotteluja ja osasi estää bolshevikkien edustajia poikkeamasta esillä olevasta asiasta. Venäläiset neuvottelijat lähtivät välirauhan sopimusluonnos mukanaan Pietariin saadakseen lähempiä ohjeita. 12 p:nä alkoivat neuvottelut uudelleen. 15 p:nä allekirjoitettiin välirauha, joka alkaisi aselevon päätyttyä joulukuun 17:ntenä kello 12 päivällä ja kestäisi tammikuun 14:nteen 1918 kello 12:een päivällä. Ellei sitä sanottaisi irti seitsemän päivää ennen määräajan loppuunkulumista, jatkuisi välirauha edelleen.
Alkuperäinen välirauhanehtosuunnitelmamme ei ollut periaatteiltaan muuttunut. Venäjän rintama jäi ennalleen. Ei muodostettu edes puolueetonta aluetta rintamien välille. Demarkatsionilinjoiksi jäivät molemmin puolin piikkilankaesteet. Olipa venäläisten toivomuksesta avattu muutamia rintaman kohtia liikenneyhteyttä varten rintamalta toiselle. Siinä ilmeni selvästi venäläisten pyrkimys päästä harjoittamaan propagandaa armeijassamme. Itärintaman ylipäällikkö uskoi vastatoimenpiteillänsä voivansa tehdä tyhjiksi venäläisten kiihoitushankkeet. Suostuimme sen vuoksi venäläisten ehdotuksiin, pääasia oli päästä ratkaisuun. Virallisesti välirauhansopimus koski koko Venäjän rintamaa. Mutta neuvostohallituksen vaikutusvalta ei ulottunut niin pitkälle. Sen vuoksi oli välttämätöntä ryhtyä Romaanian ja Vähän Aasian rintamilla erikoisneuvotteluihin Brest-Litovskin välirauhan pohjalla. Nämä erikoisneuvottelut johtivat hyvään tulokseen. Focsanin aselepo tehtiin joulukuun 9:ntenä. On mielenkiintoista verrata meidän asettamiamme ehtoja ehtoihin, jotka meidän tuhoamme haluava entente asetti neliliittoon yhtyneille valtakunnille.
Kolme vuotta kestäneen kamppailun jälkeen saivat nyt aseet koko rintamalla levätä. Saksalaisten joukkojen johdon ja saksalaisten sotilasten tänä pitkänä taisteluaikana suorittamat urotyöt, Saksan armeijan kamppailut ja vuodattama veri tulevat aina pysymään isänmaamme historian mainehikkaimmilla lehdillä, eikä niiden muistoa voi mikään poistaa Saksan historiasta eikä saksalaisten sydämistä.
Olimme sotilaalliselta kannalta päässeet päämäärään, jota minä ponnistaen äärimmilleen kaikki käytettävissä olevat voimat, myöskin omat voimani, olin tavoitellut. Länsirintama oli kestänyt, Italian armeija oli voitettu ja Italiaa vastassa olevain itävalta-unkarilaisten armeijain henki oli tullut paremmaksi. Makedonian rintama pysyi lujana. Idässä olivat välirauhaneuvottelut päättyneet, diplomaateille oli tie rauhaan avattu. Rauhanneuvottelujen piti alkaa Brest-Litovskissa joulun tienoilla. Lopullisen voiton mahdollisuus oli olemassa.
Vähässä Aasiassa ei sota kuitenkaan kehittynyt meille edullisesti; mutta tämä sotanäyttämö oli toisarvoinen Euroopan tapahtumain rinnalla.
Länsirintamalla taistelleet sotajoukkomme ja niiden johtajat voivat itsetietoisesti sanoa, että he olivat rakentaneet pohjan kaikelle tälle tulokselle. Länsirintamamme lujuus teki mahdolliseksi sotaretkemme idässä ja Italiassa. Sielläkin oli saksalainen sotamies tehnyt sankaritöitä.
Ylimmän armeijanjohdon ja liittolaistemme yhteistyöllä oli nyt, samoin kuin edellisenäkin vuonna saatu suuria aikaan.
Ententeen vaikutti luonnollisesti masentavasti tämä sotilaallisessa asemassa meidän eduksemme tapahtunut käänne. Mutta se toivoi Amerikalta apua. Mieliala Ranskassa oli siitä huolimatta Aisnen--Champagnen taistelun jälkeen pysynyt epävarmana. Marraskuussa tuli Clemeneeau, Ranskan voimakkain mies, ministeripresidentiksi, Hän oli ottanut osaa 1870-71 vuoden sotatapauksiin ja oli siitä alkaen ollut kosto-ajatuksen kiivaimpia puoltajia. Hän tiesi, mitä hän tahtoi. Hän noudatti pelkkää sotapolitiikkaa, hän tukahutti jokaisen rauhaan tähtäävän ajatuksen ja hän lujitti maansa voimia. Hänen menettelynsä Callaux'n suhteen näytti meille selvään, mitä meillä on odotettavissa. Hänkin ajatteli ainoastaan voiton saavuttamista, pitäen samoinkuin Lloyd George, huolta siitä, että kotimaa kannatti ja tuki häntä. Vihollisen sodankäynti voimistui huomattavasti. Amerikan sodanhalu kävi yhä selvemmäksi. Sielläkin hallitus tukahutti kaikki rauhanajatukset. Clemenceaun ja Lloyd Georgen taitavien toimenpiteiden avulla kykeni Italia parantamaan tappion aikaansaamat, aluksi hyvin raskaat vauriot. Kansanvaltaisten vihollismaitten hallitukset muuttuivat yhä enemmän diktatuurinluontoisiksi.
VII.
Saksan valtiopäivien rauhaa koskeva päätöslauselma oli aiheuttanut sen, että Vatikaani ryhtyi rauhanvälittäjäksi. Elokuun keskivaiheilla saatettiin julkisuuteen paavin elokuun 1:senä laatima rauhannootti, jossa hän vetoaa sotaakäyvien valtojen päämiehiin.
Tässä nootissa kannatettiin rauhaa ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia ja siinä vaadittiin meiltä paljon, ententelta vähän. Saksan yleinen mielipide suhtautui siihen samalla tavalla kuin se heinäkuussa oli suhtautunut valtiopäiväin rauhaa koskevaan päätöslauselmaan. Oikeistoa edustava sanomalehdistö asettui sen suhteen torjuvalle kannalle, enemmistöpuolueiden sanomalehdet suhtautuivat siihen suopeasti ja vetosivat myös vihollismaiden järkevämpiin aineksiin kehoittaen niitä asettumaan rauhannootissa lausuttujen periaatteiden kannalle. Ententen sanomalehdistö yleensä asettui kielteiselle kannalle ja sillä kannalla se myöhemminkin pysyi. Hallitusten suhtautuminen noottiin oli samansuuntainen kuin kunkin maan sanomalehdistön.
Valtakunnankansleri t:ri Michaelis luki meille Kreuznachissa rauhannoottiin laatimansa vastausehdotuksen. Mielestäni ei tämä rauhanhanke voinut antaa suotuisia tuloksia. Valtakunnankanslerin vastaus ei ollut minun katsantokantani kanssa sopusoinnussa. Mutta minä en lausunut arveluitani, tein ainoastaan vähäpätöisiä huomautuksia ja esityksiä. Näihin puhtaasti teoreettisiin rauhanhankkeisiin nähden täytyi minun asettua odottavalle kannalle, vaikkakin yhtämittainen rauhasta puhuminen alkoi minusta tuntua hyvin vastenmieliseltä ja vaikka pidinkin sitä sodankäynnillemme turmiollisena. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin kadun syvästi, etten aikanaan kaikin voimin ryhtynyt näitä hankkeita vastustamaan. Toivoinhan minäkin rauhaa ja sen solmiminen oli valtiomiesten asia, mutta mielestäni oli lyhytnäköistä puhua yhtämittaa kansalle rauhan mahdollisuudesta niin kauan kuin vihollinen hautoi tuhoajatustaan. Ententen menettely rauhankysymyksen suhteen oli kaukonäköistä ja esikuvaksi kelpaavaa.
Itävalta-Unkarin ja meidän vastauksemme paavin noottiin oli suopea, monin paikoin diplomaattisesti myöntyvä. Vastauksen laatimistyöhön kutsutun seitsemän kansanedustajan toivomuksesta otettiin vastaukseen myöskin viittaus valtiopäivien rauhan asiassa tekemään päätöslauselmaan, minkä kautta kantamme rauhankysymykseen nähden tuli selvästi ilmaistuksi.
Entente asettui noottiin nähden torjuvalle kannalle tai ei antanut mitään asiallista vastausta. Paavin hanke ei johtanut mihinkään tuloksiin. Kävi niinkuin ennenkin oli käynyt. Saksan kansa tahtoi rehellisesti rauhaa, mutta entente ei sitä halunnut. Se teki meidän maassamme ja puolueettomissa maissa melutonta mutta tehoisaa kiihoitustyötä "sopimusrauhan" iskusanallaan, mutta jos tuli kysymykseen sellaisen rauhan tekeminen, väistyi se heti. Nyt kuten ennenkin oli ententella vain yksi ajatus sodan suhteen: Saksa on tuhottava. Paavin hanke ei voinut menestyä. On ollut nyt omituista nähdä, että paavi on pidetty syrjässä Versaillesin neuvotteluista. Rauhannootistaan ei paavi saanut ententelta kiitosta.
Kun valtakunnankansleri t:ri Michaelis otti vastaan virkansa, ilmoitin minä hänelle, että herra Hugo Stinnes tunsi Japanin Tukholmassa olevan lähettilään ja että hän oli antanut meille toiveita. Hän oli aikeissa matkustaa Tukholmaan ja toivoi tapaavansa lähettilään. Valtakunnankansleri otti tämän vuoksi puheilleen herra Stinnesin. Kuinka asia sittemmin kehittyi, ei ole minun tiedossani.
Elokuun lopulla tai syyskuun alussa levisi äkkiä huhu, että meillä olisi tilaisuus ryhtyä ententen kanssa neuvotteluihin. Valtakunnankansleri ja herra v. Kühlmann, josta valtakunnankanslerin vaihtuessa oli tullut ulkoasiainviraston valtiosihteeri, puhuivat siitä salaperäisesti. Eversti v. Haefteniltä kuulin, että yhdenaikaisesti Englannin entisen ministeripresidentti Asquithin heinäkuun 29:ntenä pitämän puheen ja siihen liittyvien Lloyd Georgen lausuntojen kanssa oli eräästä puolueettomasta maasta ilmoitettu, että Englanti odotti selitystä aikeistamme Belgian suhteen. Valtakunnankansleri sanoi minulle nyt, että aloite keskusteluihin ryhtymiseen oli tullut Englannista. Luonnollisesti tulin iloiseksi: Jos Englannissa oli syntynyt rauhaan taipuva mieliala, olivat rauhanmahdollisuudet nyt suuremmat kuin ennen, jolloin me yksipuolisesti olimme rauhaa toivoneet. Arvostelin sen vuoksi nyt rauhankysymystä suopeammin kuin ennen.
Valtakunnankanslerin kanssa käsittelimme nyt Belgian kysymystä monipuolisesti.
Päämäärämme oli Belgian liittäminen Saksaan taloudellisessa suhteessa. Tällöin otettiin huomioon, että Belgia jo ennen sotaa oli läheisissä taloudellisissa suhteissa Saksaan. Valtakunnan hallitus luuli, että tästä voidaan saada kiinnekohta keskusteluille Englannin kanssa. Minä toivoin, että valtiosihteeri v. Kühlmann syyskuun lopulla valtiopäivillä pitämässään puheessa antaisi Belgian suhteen mainittuun suuntaan käyvän selityksen. Syyskuun 20:ntenä oli eversti v. Haeftenillä tilaisuus keskustella tästä asiasta. Valtiosihteeri asettui kuitenkin torjuvalle kannalle ja lausui: "Kuka on Teille sanonut, että minä aion myydä hevosen (Belgian)? Minun on ensin se asia ratkaistava. Toistaiseksi ei koni ole myytävänä." Lokakuun 9:ntenä pitämässään puheessa ei hän maininnut Belgiaa, vaan lausui, valtiopäiväin osoittaessa hänelle myrskyistä suosiotaan, Elsass-Lothringenista ja valtakunnan alueen koskemattomuudesta:
"Niin kauan kuin saksalainen käsi jaksaa kantaa kivääriä, ei valtakunnan alueen, isiemme kunniakkaan perinnön, koskemattomuus voi tulla minkäänlaisten neuvottelujen tai myönnytysten alaiseksi."
Tällä emme siis olleet päässeet Englantia askeltakaan lähemmäs.
Rauhanmahdollisuuksista ei ollut sittemmin puhetta. Tiedustellessaan asiaa valtiosihteeri v. Kühlmannilta ei ylin armeijanjohto saanut selvää vastausta. Tunsin pettyneeni ja kaduin, että olin antanut toiveille valtaa. Vain tästä syystä olin pyytänyt, ettei valtakunnankansleri pitäisi suurta puhettaan, jonka hän aikoi pitää syyskuun lopulla. Pelkäsin nimittäin, että se vähentäisi rauhanmahdollisuuksia. Olisi sittenkin ollut parempi, jos hän olisi puhunut. Hänen suhteensa erinäisiin valtiollisiin puolueisiin oli sellainen, että mielestäni on kuitenkin epävarmaa, olisiko hän voinut saada valtiopäivät ja kansan yhtymään, kuten hän itse toivoi. Hän asettui vastustamaan näiden puolueiden pyrkimyksiä päästä valtaan, mutta valtiopäiviin ei hänellä ollut itselläänkään mitään suhteita.
Odotin myös jonkinmoisia tuloksia Brüsselissä toimivan ulkoasiainviraston edustajan v. der Lanckenin suhteista ranskalaisiin valtiomiehiin. Herra v. der Lancken matkusti kyllä Sveitsiin, mutta ranskalainen herra ei sinne saapunutkaan.
Sattumalta kuulin vielä, että valtiosihteeri v. Kühlmann oli rauhankysymyksen vuoksi asettunut yhteyteen Brüsselissä olevan Espanjan lähettilään kanssa.
Vain nämä rauhanhankkeet tulivat minun tietooni vuonna 1917. N.s. presidentti Wilsonin tarjouksesta, jonka müncheniläinen herra Jaffe oli jättänyt ulkoasiainvirastolle, olen minä vasta toimestani erottuani lukenut sanomalehdistä.
Mainittujen salaperäisten rauhanhuhujen yhteydessä oli kruununneuvoston kokoontuminen Berliiniin syyskuun 11:ntenä. Pidin velvollisuutenani ja virkatehtäviini kuuluvana vielä kerran selvään lausua julki, mitä Saksa tässä sodassa hankittujen kokemusten nojalla tarvitsi turvatakseen tulevaisuutensa ja esitin tässä tilaisuudessa ja muulloinkin syksyllä vuonna 1917 käsitykseni asemasta seuraavaan tapaan:
"Sisäinen tilanne on asianomaisten alojen edustajain ilmoitusten mukaan rehun ja kivihiilen puutteen vuoksi vaikea. Ikävä kyllä ovat kivihiilipulaamme kärjistäneet edellisinä kuukausina sattuneet laiminlyönnit. Rahataloutemme asema on erittäin vakava. Valtiopäiväin enemmistö ei ole syytön sisäisen tilanteemme kireyteen. Työväki- ja samalla myös täytejoukkokysymys on huolestuttava. Mutta olen sitä mieltä, että nämä sisäiset vaikeudet täytyy valtakunnan nykyisen hallituksen lujalla johdolla kyetä voittamaan. Joka tapauksessa ne ovat voitettavissa."
Venäjän luhistumisen vuoksi pidin meidän sotilaallista asemaamme ententen asemaa parempana, mutta lausuin siitä:
"Siitä huolimatta minä olen sitä mieltä, että meidän olisi pyrittävä rauhaan ennen talven tuloa, jos rauha antaa meille, mikä on meille välttämättömintä, mitä me tarvitsemme turvataksemme vastaisen taloudellisen kehityksemme, ja jos sen kautta taloudellisesta ja sotilaallisesta asemastamme tulee sellainen, että voimme levollisesti suhtautua uuteen puolustussotaan."
Käsitellessäni niitä sotilaallisia ja sotataloudellisia päämääriä, joihin meidän tulisi pyrkiä, otin lähtökohdakseni ennen sotaa vallinneet rajasuhteet ja sodan aikana ilmenneet tosiasiat. 3-vuotisen sodan kestäminen oli meille mahdollinen ainoastaan siten, että Saksassa oli riittävästi kivihiiltä sekä rautaa ja elintarpeita niin runsaasti, että ne, kun niitä saatiin lisää valtaamiltamme alueilta ja puolueettomista maista, riittivät, rauta tyydyttävästi, elintarpeet vain sikäli, että me, vihollisen saarron alaisina kun olimme, voimme jatkaa elämäämme, jos rajoitimme ruoka-annokset pienimpään mahdolliseen määrään. Vain sen kautta, että olimme tässä sodassa, johon meidät pakotettiin, hyökkäyskannalla ja laajensimme aluettamme länteen ja itään, saatoimme säilyttää henkemme. Olisimme olleet auttamattomasti hukassa, jos olisimme pysyneet omilla rajoillamme.
Häviömme ei olisi vältettävissä, jos vihollinen olisi saanut pitkäksi aikaa haltuunsa saksalaisia alueita. Me olisimme kuolleet nälkään, sotataloutemme olisi tuhoutunut. Kivihiilen, raudan ja elintarpeiden merkitys sodankäynnille oli tunnettu jo ennen tätä sotaa. Mutta vasta nykyinen pitkä sota on osoittanut maailmalle selvästi, mikä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä ja raudalla. Ennen sotaa tajuttiin kyllä, mikä vaara uhkasi Ylä-Schlesian kivihiilialuetta. Miljaardisuostunnassa jäivät myös tämän alueen suojelemista tarkoittavat toimenpiteet sikseen. Voimalähteitämme lännessä pidettiin turvattuina joukkojen sijoituksella.
Kivihiili- ja rauta-alueemme asema maamme rajojen lähellä oli yhtä epäedullinen kuin strateeginen asemamme Euroopan keskellä. Jokaisen muun maan asema oli parempi. Ylä-Schlesiassa olivat rauta- ja kivihiilikenttämme aivan vihollismaan rajalla. Sama oli lännessä Lothringenin malmi- ja Saarbrückenin kivihiilialueen laita. Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue ei ollut millään tavoin suojattu Belgiaa vastaan. Keski-Saksan ruskohiilialueiden merkitys oli edellisten rinnalla vähäinen.
Hävitysaseitten alalla oli sodassa suuresti kehitytty. Kanuunain kantavuus oli suurentunut, lentäjien toimintapiiri laajentunut. Mutta näitten toiminta riippui useista ehdoista. Jokainen kauas ampuvan kanuunan kuula ei vielä merkinnyt sitä, että työnteko sen kantamilla olisi pysähtynyt. Sen me tulimme huomaamaan pommittaessamme keväällä 1918 ranskalaisia kivihiilikaivoksia ja usein muulloinkin. Lentäjien toiminta on sääsuhteista riippuvainen. Ellei niin olisi laita, olisimme me voineet useammin pommittaa Lontoota ilmasta. Kun arvostelin kaikkea sitä merkitystä, mikä uusilla sodankäyntivälineillä olisi vastaisessa sodassa, täytyi minun tietenkin ottaa huomioon yllämainitut rajoitukset. Lähtökohdaksi otin maamme rajat ja poliittisen aseman sellaisena kuin ne olivat 1914.
Oli odotettavissa, että vihollinen viimeistään heti kun armeija oli pantu liikekannalle kävisi, suuria ammusmääriä ja lentäjäjoukkoja käyttäen, meidän sotateollisuutemme voimalähteiden kimppuun. Vahvat rajalle sijoitetut lentäjä-osastot ja lentosuojelus voisi olla turvana ilmasta päin uhkaavaa vaaraa vastaan. Mutta lentohyökkäystä emme voisi estää emmekä tehdä mitättömäksi pommien vaikutusta. Emme voineet myöskään turvata aluetta kauas kantavain kanuunain ammuksilta. Tällaista vihollisen rynnäkköä seuraisi vihollisarmeijain hyökkäys. Luonnollisesti ei voida sanoa, miten sotaliikkeet yksityiskohtaisesti kehittyisivät. Varmana kuitenkin voi pitää, että ainakin suuri ja joka tapauksessa määräävästi vaikuttava tuotannon aleneminen sotateollisuudessamme tapahtuisi ja se olisi mitä raskain isku Saksan työväelle. Olematta onnettomuusprofeetta saattaa sanoa asiain voivan kehittyä niin, että me jo ensi päivinä kärsisimme häviön ja koko sota olisi menetetty. Meidät tapettaisiin niinkuin makuulla oleva jänis.
Ei luonnollisesti ollut kysymystäkään pitkälle menevien johtopäätösten tekemisestä näiden tulevaisuusmahdollisuuksien perusteella. Emme voisi esimerkiksi vaatia rajan siirtämistä kauemmas Ranskaan. Oli tyydyttävä siihen mikä oli välttämättömältä. Ylä-schlesialaisen kivihiili- ja lothringenilaisen malmialueen lähellä riittäisi meille muutaman kilometrin levyinen suojaava maakaistale turvaamaan nykyistä aluettamme sodan vaurioilta. Kivihiilen ja vasken esiintyminen tällaisella suojelevalla maakaistaleella, sekä Puolassa että Brieyn luona, ei ole vaikuttanut ratkaisevasti lausumiini toiveisiin. Luonnollista on, että tämä suojakaistale ei sellaisenaan ole riittävä turva. Rauhan aikana on siellä välttämätöntä pitää voimakas sotilasvartiasto. Kuitenkin jäisi näitten tärkeiden alueiden suojeleminen aina puutteelliseksi ja siitä juuri johtuu välttämättömästi, että Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue on tehokkaasti turvattava vihollisen hyökkäyksiltä. Tämän alueen suuren merkityksen sekä rauhan- että sota-ajan taloudelle olin oppinut tuntemaan ollessani Düsseldorfissa rykmentinkomentajana ja nyt ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina. Kaikesta tästä voitiin tehdä ainoastaan seuraava johtopäätös: Belgia ei saa olla vihollisen rintamaansijoitusalueena. Tämän maan puolueettomuus on mielestäni aina ollut harhakuva, jota käytännöllisessä elämässä ei voida ottaa huomioon. Belgian oli liityttävä kiinteästi taloudellisilla eduilla Saksan yhteyteen, johon sillä jo ennestään oli vahvoja kauppapoliittisia suhteita. Se tulisi olemaan itsenäinen valtio, jossa flaamilaisillakin olisi oikeutensa. Tämän vanhan germaanilaisen heimon väkivaltainen kohtelu kuuluu ihmiskunnan historian hirmutöihin. Mielestäni oli kuitenkin välttämätöntä, että saksalaisilla olisi ensi vuosina jonkinmoinen miehitysoikeus maassa. Saksalaiset joukot voitiin Maas-joen linjalta Liègen luota poistaa vasta sen jälkeen kun Belgian taloudellinen liittyminen Saksaan oli tapahtunut ja kun Belgia oman etunsa vuoksi pysyisi Saksan kanssa liitossa.
Minä en kannattanut sitä ajatusta, että Flanderin rannalle rakennettaisiin Saksan laivaston tukikohta. Tämä suunnitelma oli liian vähän harkittu ja sotilaallisesti epäselvä. Minä kirjoitin siitä: "Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue olisi täysin turvattu -- siinä tapauksessa, että Doverin--Calais'n tunneli rakennetaan -- ainoastaan siinä tapauksessa, että me valtaamme sotilaallisesti koko Belgian ja pääsemme siis Flanderin rannikolle. Sitä emme nyt voi tehdä. Herää kysymys, voimmeko tämän syyn vuoksi jatkaa sotaa. Mielestäni meidän tulee niin tehdä, jos englantilaiset saavat maa-alueen (Calais'n) Ranskassa. Elleivät he sitä ota haltuunsa, ei meillä ole syytä Flanderin rannikon omistamisen vuoksi jatkaa sotaa yli talven."
Minulle ilmoitettiin siihen aikaan usein, että Englanti aikoo pitää hallussaan Calais'n. Siitä syystä mainitsin sen kirjoituksessani.
Mielestäni oli myös tärkeää, että Luxemburg saatettaisiin lähempään yhteyteen Saksan kanssa.
Jos länsirajan olot järjestettäisiin tähän suuntaan, olisimme me sillä taholla päässeet siihen, mikä oli tarpeellista Saksan tulevaisuuden turvaamiseksi sotilaallisessa ja taloudellisessa suhteessa.
Idässä olivat Saksan rajat sopimattomat kauttaaltaan, eikä ainoastaan Ylä-Schlesian kivihiilialueen turvaamista silmällä pitäen. Vuoden 1914 sotaretki oli osoittanut, kuinka vaikeaa meidän oli pitää hallussamme Veikselin itäpuolella olevaa aluetta. Itä-Preussin maakunta, joka oli sodasta tavattoman paljon kärsinyt, oli ansainnut turvakseen erityisen maakaistaleen.
Kauas länteen Preussin sisään pistäytyvä puolalainen alue oli isänmaamme puolustamiselle tuottanut huomattavan suuria sotilaallisia haittoja. Nekin olivat kaikessa räikeydessään tulleet näkyviin syksyllä 1914, kun suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh siellä johti suurta rynnäkköä Preussin rajaa vastaan. Näytti mahdottomalta voida poistaa näitä haittoja kokonaan aluevalloituksilla. Sitä vastoin oli strateegisesti välttämätöntä, että Danzigin ja Thornin välistä kapeaa kaistaletta levennettäisiin etelässä ja Ylä-Schlesian hiilialueelle hankittaisiin suojavyöhyke.
Rajaolot eivät sen kautta käyneet suotuisammiksi, että saimme Kuurinmaan ja Liettuan yhtymään meihin. Mutta jos maan etelärajalle Veikselin itäpuolelle olisi saatu suojavyöhyke ja Thornin eteläpuolelle laajennus aikaan, silloin voitiin täydentämällä rautatieverkkoa poistaa monet haitat. Kuurinmaa ja Liettua voisivat parantaa meidän muonitusmahdollisuuksiamme, jos meidän jossakin myöhemmässä sodassa vielä kerran olisi turvauduttava omiin voimiimme.
Tällä itärajan uudestaan järjestämisellä olisi myöskin saavutettu se, mikä näytti olevan Saksan sotilaalliselle ja taloudelliselle turvallisuudelle välttämätöntä. Mutta edellytykseksi jäi, ettei Puolan kysymys saisi itävaltalaista ratkaisua ja että Puola pyrkisi taloudellisesti liittymään Saksaan taikka mahdollisesti myös uudestaan Venäjään.
Minun toiveeni menivät vielä vähän pitemmälle. Kuurinmaan ja Liettuan asukkaiden tuli antaa Saksalle uusia ihmisvoimia. Että ihmiset merkitsevät voimaa, sen huomasin joka päivä sodassa. Ihmismääriin perustui ententen suuri ylivoima. Kunkin alueen väestö saattoi Saksan valtakunnan suojassa säilyttää kansallisuutensa. Puolalaisväestön lisääntyminen suojavyöhykkeellä ei ollut suotavaa, mutta kun sotilaallinen välttämättömyys johti siihen, oli raskaatkin epäilykset tukahutettava. Toivottu saksalaisten siirtyminen joukoittain näille väljille itäalueille ja ulkomailla olevien saksalaisten kerääntyminen sinne, mikä jo v. 1915 oli valtakunnankanslerin pyrkimyksenä muutamiin rajaseutuihin nähden, voisi tulevaisuudessa tuottaa meille ihmisvoimain lisäyksen.
Saksan maailmantaloudelliseen asemaan nähden suunnittelin rauhan varalle kauppapoliittisia etuja Romaaniassa ja Balkanin niemimaalla ja ennen kaikkea meidän siirtomaittemme palauttamista tai niiden liittämistä yhtenäiseksi siirtomaa-alueeksi.
Keski-Euroopan valtojen taloudellisen yhteenliittymisen hylkäsin. Se tuntui minusta mahdottomalta toteuttaa, Saksa kun sen kautta olisi saanut liian huomattavan valta-aseman.
Sotakorvauksia en ole koskaan vakavasti toivonut. Tähän sotilaallisesti välttämättömään minä pyrin tietoisena siitä, ettei ole varma, saammeko sen ajetuksi perille. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, niin eivät nämä vaatimukset sentään olisi hyödyttömiä. Jos ne eivät toteutuisi, olisi se tappio, johon meidän täytyisi tyytyä ja jota olisi koetettava korjata suojaustoimenpiteitä lisäämällä rauhan aikana.
Minä en ole koskaan omasta aloitteestani esittänyt julkisuudessa näitä ajatuksia enkä myöskään koskaan niiden pohjalla lausunut rauhanehdoista mielipidettäni. Valtakunnankansleri t:ri Michaeliksen kehoituksesta otin ne kuitenkin pohdinnan alaisiksi useiden eri puolueryhmien edustajain kanssa.
Minun käsityskantani rauhasta ei ole koskaan ollut pohjana minkäänlaiselle keskustelulle vihollisen kanssa, hallitus ei milloinkaan päässyt niin pitkälle. Ensimmäisissä neuvotteluissa Brestissä ja Bukarestissa kulki hallitus myöhemmin omia teitään, jotka kokonaan poikkesivat minun kannastani.
Kaikki, mistä ylin armeijanjohto sodan päämääriin nähden valtakunnankanslerin kanssa neuvotteli, oli vain teoreettista pohdintaa. Jokainen tiesi, että sodan lopputulos yksin vaikuttaisi määräävästi rauhaan ja että kukin kysymys vaatisi oman ratkaisunsa.
Missä oli käytännöllistä työtä tehtävä, kuten Wilsonille vastattaessa tammikuun 29:ntenä 1917, määrättäessä suhdettamme Venäjään keväällä tai Englantiin elo- ja syyskuussa samana vuonna sekä vihdoin idän aselepokysymyksessä, toimittiin asianhaarain vaatimusten mukaan. Teoreettiselle kannalle asettumista en ajatellutkaan.
Niin kauan kuin vihollistemme päämääränä oli tyyten kukistaa meidät, saattoi vain voitto tai tappio ratkaista tämän sodan. Muuta tietä ei ainakaan hallitus osoittanut meille sodan lopettamiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.
Usko, että me olisimme voineet varemmin niillä tai niillä ehdoilla saada rauhan, on suunnattoman kevytmielinen ja uutta tietoista Saksan kansan harhaanjohtamista. Entente ei tehnyt ainoatakaan tarjousta, se ei aikonutkaan antaa meille mitään; sitä ei myöskään tyydyttänyt status quo ante, se tahtoi vain ottaa. Onkohan kukaan saksalainen esittänyt sellaista mielipidettä, että meidän pitäisi uhrata Elsass-Lothringen, Posenin maakunta ja siirtomaamme? Valtakunnankansleri v. Bethmann puhui syksyllä v. 1916 sivumennen muutamien Lothringenin ja Sundgaun osien luovuttamisesta tai vaihtamisesta.
Pitäisikö meidän rauhanantimena ehdottaa äänestystä omilla raja-alueillamme? Tällainen ajatus ei varmaankaan ole syntynyt kenenkään tosi saksalaisen aivoissa. Jos olisimme tahtoneet tehdä puolustusmahdollisuutemme vieläkin epäedullisemmiksi, heikontaa poliittista ja taloudellista voimaamme, niin olisi meidän pitänyt ehdottaa sellaista. Nyt on meillä siitä kokemusta.
Sota oli alkanut; meidän täytyi pyrkiä edulliseen aseelliseen ratkaisuun tai ottaa vastaan tappio, jonka ehkäisemiseen meillä oli voimaa. Kunpa Saksa tämän ainakin nyt huomaisi, nyt, kun on käynyt selvää selvemmäksi, että kaikki ententen iskusanat, koski ne kansojen itsemääräämisoikeutta, luopumista aluevaltauksista ja sotakorvauksista, aseidenriisumista tai merten vapautta, ovat ja tulevat olemaan vain tyhjiä harhakuvia.
Jokainen ihmiselämä on taistelua pienoiskoossa; valtion sisällä kamppailevat puolueet keskenään vallasta, samoin kansat maailmassa -- niin on ja tulee ikuisesti olemaan. Se on luonnon laki. Valistus ja sivistyksen kohoaminen ihmiskunnassa voivat tätä taistelua vallasta ja valtakeinoista lieventää, mutta ei koskaan poistaa, sillä se sotisi ihmisen luontoa vastaan ja lopulta myöskin itse luontoa vastaan. Luonto on taistelua! Ellei voimakas ja hyvä voita, silloin tunkeutuu alhainen mahdikkaana esille ja pakottaa turvautumaan puolustukseen ja taisteluun, muuten jalo sortuu. Mutta tämäkin jää elämään vain siinä tapauksessa, että se on voimakas.
VII.
Saksan sisäiset olot kehittyivät yhä onnettomaan suuntaan. Puolueet taistelivat valtiopäivillä hallitusta vastaan vallasta ja tämä taistelu sai yhä jyrkemmän muodon. Yhä alastomammin ja peittelemättömämmin ilmaisi tämä parlamenttarismi olemuksensa ammattipoliitikkojen edustamana ja kaikenlaisiin iskusanoihin verhoutuneena. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis koetti taistella sitä vastaan kuten ennenkin ja joutui varsin pian työnsä uhriksi. Hän kulutti voimansa tähän taisteluun eikä saanut aikaa työskennellä sodan hyväksi.
Yhdysvaltojen vastauksessa paavin noottiin oli Wilson jälleen yrittänyt sekaantua Saksan sisäisiin asioihin ja koettanut saada kuilun kansan ja hallituksen välille; tämä herätti valtiopäivillä paheksumista. Mutta meillä ei ollut nytkään voimaa pyhällä vihalla torjua luotamme moista tekoa.
Tapahtumat laivastossa kesällä 1917 osoittivat selvästi, miten pitkälle vallankumouksellinen henki jo oli levinnyt. Oli kysymyksessä laivastolakon kautta pakottaa rauhantekoon. Tähän hankkeeseen ei kiinnitetty sitä huomiota, jonka se välttämättömästi olisi ansainnut; vakava varoitus jäi tehottomaksi.
Hallituksen esiintyminen ei ollut voimakasta. Siinä tuntui koko ajan heikolle hallitusvallalle ominainen epävarmuus. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis tunsi tosin selvästi vaaran, joka uhkasi riippumattomien sosialimedokraattien taholta sodankäyntiä. Mutta hän ei ehkäissyt tämän puolueen vallankumouksellista toimintaa. Heidän sanomalehdistönsä, jonka turmiollinen vaikutus oli näytetty toteen, sai edelleenkin levittää hajoittavasti vaikuttavia kirjoituksiaan.
Valtiopäivät eivät näkyneet laisinkaan ymmärtävän, mitä sota vaati, huomattavat edusmiehet asettautuivat suojelemaan kansanedustajia, joiden läheinen suhde laivaston tapahtumiin oli todistettu, jotka pyrkivät vallankumoukseen ja horjuttivat mieskuria. Saksan kansa ei saanut riittävästi tietoa tapahtumain tavattomasta vakavuudesta. Laivastolle täytyi tällaisen menettelytavan tuottaa arvaamatonta vahinkoa. Mutta armeijassakin keskusteltiin laivaston tapahtumista. Asian ratkaisu teki syvän vaikutuksen.
Saksan kansan sotakuntoisuus oli heinäkuusta ohimenevän nousun jälkeen vaipunut taas nopeasti arveluttavan matalalle tasolle. Henki, joka oli syksyllä 1918 ja v. 1919 riisuva Saksan kansan aseista, alkoi olla huomattavissa. Meidän anomukseemme, että saisimme ottaa käsiimme sanomalehdistön johdon ja sisäisen valistustyön, ei Venäjän vallankumouksesta ja laivaston tapahtumista huolimatta tullut minkäänlaista vastausta, joka olisi ollut jossain määrin sopusoinnussa aseman vakavuuden kanssa.
Sotaministeriön kanssa keskusteltuaan oli ylin armeijanjohto tullut siihen tulokseen, että nyt oli viimeinkin perustettava erikoinen virasto valtiojärjestyksen kumoamiseen tähtäävien hankkeiden torjumiseksi. Tätä tarkoittavat esitykset menivät Berliiniin ja niistä neuvoteltiin siellä valtakunnan viranomaisten kanssa. Mutta nytkään ei saavutettu mitään. Ylimmän armeijanjohdon edustaja ehdotti nyt tätä tarkoitusta varten osaston perustamista sijaisyleisesikunnan yhteyteen. Siihen suostuttiin joka suhteessa. Sen toiminta sai kontrollin luonteen, mutta työala tuli varsin pian korkeapoliittiseksi; oli kuvaavaa, ettei hallitus kaikesta huolimatta suostunut ottamaan haltuunsa tätä osastoa, kuten sen velvollisuus minusta olisi ollut ja kuten olin tarkoittanut. Ylimmälle armeijanjohdolle ei jäänyt muuta keinoa kuin taas ryhtyä tehtävään, joka ei kuulunut sen toimialaan!
Meidän sotataloudellisen elämämme epäkohdat tulivat yhä räikeämmin näkyviin ja herättivät yhä suurempaa katkeruutta.
Meidän taloudellinenkin asemamme oli kärjistynyt. Raaka-aineiden puute alkoi olla yhä tuntuvampi.
Elintarpeisiin nähden olimme selviytyneet, mutta hyvin vaikeata se oli ollut. Talvella 1916/1917 ei ollut mahdollista kuljettaa perunoita. Lanttujen täytyi tulla avuksi. Monet näkivät silloin nälkää. Keväällä ja kesällä olivat varastot taas suuremmat. Mutta ne riittivät ainoastaan Romaanian vehnän ja maissin ohella. Ryhtymällä suuressa määrin ennenaikaiseen puintiin voitiin selvitä sen lyhyen ajan yli, joka oli vanhan ja uuden sadon välillä. Me elimme siten etukäteen. Hevosten ravinto oli hyvin niukalla; laiduntaminen, johon jo varhain ryhdyttiin, auttoi paljon. Oli tullut huono kauransato eikä heinääkään ollut saatu paljon. Saattoi jo ennakolta nähdä, että eläinten ruokkiminen kävisi yhä vaikeammaksi.
Hiilensaanti näytti taatummalta kuin talvella 1916/17. Lämmitys oli ollut välttävää.
Öljyvarat olivat tavattoman pienet; Romaanian tuotantoa oli välttämättömästi kohotettava. Maaseutu kulki taas pimeitä talvi-iltoja kohti.
Tulevaisuus näytti valtakunnankanslerin t:ri Michaeliksen erotessa varsin vakavalta. Minä toivoin, että Venäjän tuhoutuminen, jota ei enää käynyt epäileminen, sittenkin rohkaisisi mieliä. Tämä saattoi meidän Italiassa saamamme loistavan menestyksen ja länsirintamalla suorittamaimme sankaritekojen yhteydessä todellakin vaikuttaa kohottavasti ja hälventää pettymystä siitä, ettei sukellussotamme täysin vastannut toiveita. Ententen kansat eivät voineet samaan aikaan vedota mihinkään samanlaiseen. Niillä oli ollut vain vastoinkäymistä, mutta niillä oli vankka luottamus itseensä ja hallitukseensa ja ne asettautuivat lujalla kansallisella mielellä tukemaan suurmiehiään, jotka johtivat niitä voimakkaalla kädellä. Vastahakoiset ainekset eivät voineet päästä tehoisiksi. Saksa oli onnettomuudekseen kulkenut päinvastaista tietä. Valtiopäivät vastustivat lujaa johtoa, sotaa vastustavat ainekset voittivat alaa kansassa. Kanslerien valtiollinen johto pysyi olemattomana. Niin kehittyivät olosuhteet sotaakäyvissä valtioissa yhä enemmän meidän vahingoksemme. Vihollisen toivo, että me sisäisesti sorrumme, korvasi sen sotilaallisessa suhteessa kärsimät pettymykset. Sellaisia ajatuksia ei meillä voinut olla mahtavimmista vihollisistamme ja siitä johtui, hyvästä sotilaallisesta asemastamme huolimatta, syvä erotus toisiaan vastaan taistelevien kansojen voitontunteessa.
Tohtori Michaelista seurasi lokakuun lopulla kreivi v. Hertling. Hän oli ensimmäinen valtakunnankansleri, jonka kruunu oli nimittänyt valtiopäivien enemmistön mielipiteen mukaan. Näin pitkälle oli jo vallan siirtyminen parlamentin hyväksi mennyt, se ilmeni myös useissa ministerinnimityksissä. Tästä hetkestä alkaen oli valtiopäivien enemmistö enemmän kuin ennen vastuunalainen Saksan kansan kohtalosta.
Ylin armeijanjohto sai tästä nimityksestä tietää vasta sitten, kun se jo oli saanut varman muodon. Kreivi v. Hertlingin käsitys meistä oli parantunut. Minulle hän oli tuntematon. Me odotimme hänen täyttävän ne tehtävät, jotka hallituksen oli sodankäyntiin nähden suoritettava, saavan aikaan voimakkaan johdon sisäänpäin, nostavan henkistä sotakykyisyyttämme, ratkaisevan jo tohtori Michaelikselle tehdyt ehdotukset täyteväen hankkimisesta ja saavan vihollista vastaan tähdätyn propagandan varmaan käyntiin.
Minä asetuin uudestaan yhteyteen sotaministerin ja sotaviraston päällikön kanssa, jona jo pitkän aikaa oli ollut kenraali Scheuch, huomauttaen, että oli välttämätöntä saada lisätyksi armeijan tarpeiden tuotantoa, mutta tälläkään kerralla ei heillä ollut tarmoa ryhtyä toimeen. Epäilemättä olivat molemmat herrat sekavien sisäisten olosuhteiden vaikutuksen alla ja tunsivat olevansa niiden kahleissa, sen sijaan että olisivat niitä hallinneet.
Minä palasin siihen, mihin olin pyrkinyt syksyllä 1916 tekemissäni anomuksissa: Saksan kansan kaikki voimat on todella saatava palvelemaan voiton asiaa. Oli aivan ilmeisesti tullut näkyviin, että siviiliasevelvollisuuslaki ei ollut tarkoitustaan vastaava, vaan että se lisäksi vaikutti vahingollisesti. Se ei sitä paitsi asettanut yksityisen työvoimaa tyydyttävästi isänmaan palvelukseen eikä armeija saanut tarpeellisessa määrässä takaisin riveihinsä palvelusvapautusta saaneita. Kysymys työnantajan ja työntekijän lähentämisestä, jonka merkitys varsinkin siirtymäkauden taloudelle ja järjestykselle maassa sodan jälkeisenä aikana oli niin tavattoman suuri, ei ollut hitustakaan edistynyt.
Kenraali Scheuchin toivomusta noudattaen otimme me, kenraalisotamarsalkka ja minä, vastaan vapaiden käsityöläisyhdistysten, myöhemmin myöskin kristillisten käsityöläisyhdistysten ja virkailijayhdistysten edustajia. Me huomautimme näille herroille vakavasti, että oli aivan välttämätöntä saada tuetuksi ja rohkaistuksi kotimaan mielialaa, sillä muuten kärsii siitä ehdottomasti myöskin armeijan mieliala. Siviiliasevelvollisuuslain arvosteleminen ei ollut meidän asiamme. Herrat lupasivat tukea meidän pyrkimystämme mielialan kohottamiseksi ja sanoivat vastustavansa lakkoa; huomasin mielihyväkseni että he tunsivat suuren vastuunalaisuutensa. He ilmaisivat minulle joukon yksityisiä toivomuksia kotimaan työväenoloihin nähden, jotka eivät tosin minua suoranaisesti koskeneet, mutta herättivät kuitenkin mielenkiintoani. Ne toimitettiin asianomaisiin virastoihin pyynnöllä että epäkohdat poistettaisiin. Toivon, että minä keskustelun kuluessa sain herroille selväksi armeijan ja kotimaan sisäisen yhteenkuuluvaisuuden ja että he huomasivat, kuinka suureksi arvioin sisäisten olosuhteittemme merkityksen sodankäynnillemme. He istuivat vieraina meidän päivällispöydässämme ja tulivat varmaankin huomaamaan, että me kohtelimme kunnioituksella toisin ajatteleviakin ja pyrimme yhteistyöhön isänmaan onneksi. Arvoton juoru että vain "suurteollisuus" meidän luonamme kävi tuhkatiheään, vaikeni sen johdosta hieman. Meitä innostivatkin aivan toiset näkökannat. Me tunsimme johtavamme koko aseisiin tarttunutta kansaa emmekä vain osaa silloin vielä aseellisesta kansastamme. Tässäkin suhteessa me olimme vastakohtana, vaikkakaan ei jyrkässä muodossa, hallitukselle, joka tietoisesti nojasi valtiopäiväin vasemmistoenemmistön edustamaan demokraattiseen ja radikaaliseen kansanosaan, toisen osan pysyessä aivan eristettynä. Lainsäädännön vasemmistuminen, joka helpotti lakkoja ja jätti työnhaluiset suojattomiksi, joka nuorisolle antoi yhteenliittymisoikeuden ja yhdistymisvapauden ja antoi heidän raaistua, sen sijaan että olisi heitä kasvattanut, sekä samanaikaiset oikealle tähdätyt rankaisumääräykset osoittavat tänään selvästi jokaiselle, mitä tietä hallitus kulki.
Minä keskustelin sotaministerin kanssa kotimaassa vallitsevista valitettavista ilmiöistä ja viittasin muun muassa minun mielestäni epätyydyttävään sanomalehdistön valvontaan. Varusväkeä koskevat seikat tulivat keskustelunalaisiksi. Täytejoukkojen opetus ja kuri jättivät paljon toivomisen varaa, sotilaallinen tervehdys tapahtui joko huolimattomasti tai jätettiin kokonaan tekemättä. Varusväki työskenteli epäilemättä hyvin vaikeissa oloissa. Täälläkin tuntui yhä enemmän sopivien upseerien puute. Rintama-armeija ei tietenkään voinut luovuttaa kenttäpalveluskykyisiä, mutta oli kuitenkin saatavissa joukko sodassa vioittuneita upseereja, jotka olivat säilyttäneet vanhan tarmonsa. Mutta hekin läksivät pois muuanne, ja kotimaan tavattoman huonot palkkaussuhteet pakottivat heitä usein siihen. Tässäkin olisi vain suuripiirteinen toiminta voinut saada muutoksen aikaan. Yhä edelleen antoi täytejoukko-osastojen tila sotaministeriölle aiheen mahdollisuuden mukaan vahvistaa toimivan armeijan rekryyttikeskuksia, jotta täytejoukot joutuisivat mahdollisimman pian pois kotimaasta ja voisivat kosketuksissa rintaman kanssa kehittyä lujiksi sotamiehiksi. Vuoden 1899 ikäluokka siirrettiin talvella 1917/18 kenttärekryyttikeskuksiin.
Jotta täyteväen saanti sodan jatkuessa olisi taattu, otin tämän kysymyksen uudestaan harkittavakseni. Minä pidin täyteväkikysymystä niin perin tärkeänä, että myöskin kansan tuli ottaa siihen osaa. Vain siten se voisi selvitä, vain siten voisi kansa selvästi nähdä ja ratkaista oman kohtalonsa. Syyskuun 10:ntenä 1917 oli ylin armeijanjohto tehnyt valtakunnankanslerille tästä asiasta vakavia esityksiä. Kenraalisotamarsalkka oli kirjoittanut:
"Armeijalla on nykyään aivan riittämättömästi täyteväkeä, varsinkin puuttuu harjoitettua täyteväkeä arveluttavassa määrässä kaikkien aselajien alalla...
"Jollei armeijalle onnistuta toimittamaan sen tarvitsemaa täyteväkeä, niin käy sodan loppu kysymyksenalaiseksi."
Paitsi sotatarmon kohottamista ja laajempaa valistustyötä vaati täyteväen saaminen mielestämme siviiliasevelvollisuutta koskevan lain parantamista, työmiesten työtehon kohottamista. Sitä paitsi tuli teollisuuden alalta luovuttaa mahdollisimman paljon kenttäpalveluskuntoista väkeä keväällä v. 1918 sekä pitentää asevelvollisuusaikaa. Kirjelmä päättyi:
"Mutta velvollisuuteni vaatii minua tehostamaan, että asema muodostuu ehdottomasti kriitilliseksi, ellemme tarmokkaasti ja heti toimi. Jos tässä mielessä toimimme, niin on armeija vievä sodan hyvään päätökseen.
"Kaikilta virastoilta, joiden alaisia edelläkäsitellyt kysymykset ovat, vaaditaan siis suunnatonta vastuunalaisuutta. Varsinkaan eivät valtiopäivät, ammattiyhdistykset j.n.e. saa olla epätietoisia siitä, että ne epäröinnillä tai toimettomuudella ottavat niskoilleen raskaan syyllisyyden.
"Ei tarvinne huomauttaa, että nopea toiminta on tarpeen, kun kuukausia on hyödyttömästi kulunut."
Tästäkään kirjelmästä ei ollut mitään tulosta. Saivatko valtiopäivät tästä tietoa, on minulle tuntematonta.
Opittuani tuntemaan valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä tulin vakuutetuksi ja sain pian ottaa lukuun, ettei tämäkään mies ollut mikään sotakansleri. Kreivi v. Hertling oli tavallaan lähtenyt eduskuntaenemmistöstä ja hän asettui kokonaan sen kannalle ja sopimusrauha-ohjelman kannattajaksi. Hän lausui tämän päivänselvästi ensimmäisessä suuressa puheessaan saamatta ententen taholta minkäänlaista vastakaikua. Hän nimitti itseään "sovintokansleriksi". Minä luulen, ettei aika ollut vielä kypsä sovintoon. Me tarvitsimme kansleria, joka omistautui kokonaan korkean asemansa sotaisille tehtäville, toimi voimakkaasti ja tarmokkaasti ja selitti kansalle sitä uhkaavat vaarat. Kaikkea tätä vastaan puhui kreivi v. Hertlingin luonne. Hänellä oli taito kohdella valtiopäiväpuolueita, mutta hän antoi niille kuitenkin silloinkin perään, kun sodankäynti vaati toisin. Rehellinen tahto saattoi kreivi v. Hertlingin ottamaan toimen vastaan; mutta aika vaati voimakasta personallisuutta. Työtaakka oli hänen korkealle iälleen ja heikontuneelle terveydelleen liian suuri. Pitäisikö minun se taas Hänen Majesteetilleen sanoa? Kuka olisi tuleva kansleriksi, sen jälkeen kun keisari uudelleen oli ilmoittanut olevansa ruhtinas v. Bülowin ja suuramiraali v. Tirpitzin nimittämistä vastaan? Kuka oli se mies, joka muurin aukkoon asettuisi taistelemaan ja päämääriensä vastustamattomalla voimalla yhdistäisi kansan ja johtaisi sitä? Monet olivat jo tulleet luokseni ehdottaen minua kansleriksi. Tämä ajatus oli epäonnistunut, joskin tarkoitus oli hyvä. Työ, joka minun oli suoritettava, oli summattoman suuri; voidakseni johtaa maailmansotaa, täytyi minun vallita sotakoneistoa. Tämä kysyi jo tavatonta työvoimaa. Mahdotontahan oli sen lisäksi vielä ottaa vastaan niin merkillisen kömpelösti työskentelevän hallituksen johto, joka vielä paljon suuremmassa määrin vaati miehen kokonaan. Lloyd George ja Clemenceau saattoivat olla diktaattoreja, mutta sodankäynnin yksityisseikkojen kanssa he eivät olleet tekemisissä. Saksa tarvitsi diktaattoria, joka oli Berliinissä eikä suuressa päämajassa. Tällaisena diktaattorina täytyi olla mies, joka täydellisesti näki ja tunsi kotimaan olot. Häntä olisi Berliini mahdollisesti seurannut. Minä en voinut ottaa vastaan tätä tehdä. Taistelin itseni kanssa ja se selveni minulle. Minua ei pidättänyt vastuunalaisuuden pelko, vaan selvä tieto, ettei yhden ihmisen voima riitä samalla aikaa johtamaan kansaa kotimaassa ja vihollista vastassa seisovaa armeijaa tässä kansan- ja maailmansodassa kaikkien vastustusten ja ristiriitojen keskellä, joita minä huonoon huutoon joutuneen militarismin edustajana olisin kaikkialla kohdannut. Olosuhteet olivat kuitenkin koko lailla toisenlaiset kuin aikaisemmissa sodissa. Kaikenlaiset vertailut, joita minuun nähden tällöin tehtiin, olivat epäonnistuneita; ajalle ja olosuhteille ei ollut mitään vertauskohtia löydettävissä. Fredrik Suuri oli yksinvaltias ja hänellä oli arvovalta Jumalan armosta, Napoleon tiesi ainakin loistavan nousunsa alussa, että hänellä oli koko Ranska takanaan. Yksi asia oli kuitenkin varma, vallan piti olla yksissä käsissä.
Minun ei auttanut muuta kuin oman valtavan rintamatyöni ohella yhä edelleen kamppailla hallituksen kanssa saadakseni sen, mitä sotajoukko viimeiseen ja ratkaisevaan voittoon tarvitsi. Minä olin tietoinen tehtäväni vaikeudesta, mutta toivoin, että Venäjän kukistuminen tekisi mahdolliseksi onnellisen ratkaisun. Tässä suhteessa erosi nykyinen asemani heinäkuussa 1917 vallinneesta asemasta, jolloin ensimmäinen sotakansleri erosi.
VIII.
Valtiollisista kysymyksistä oli paitsi rauhankysymystä Puolan kysymyksen itävaltalainen ratkaisuehdotus etualalla. Kreivi Czerninin oli onnistunut saada mielipiteitään kannattamaan lähinnä Hänen Majesteettinsa, sitten myöskin valtiokansleri ja valtiosihteeri v. Kühlmann. Heti kun kreivi Hertling oli ottanut vastaan valtiokanslerin viran, kutsuttiin Berliiniin näitä kysymyksiä varten kruununneuvosto, johon myös kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun saapua. Kreivi v. Hertling ja valtiosihteeri v. Kühlmann olivat Baierin valtion alamaisia, varakansleri v. Payer oli württembergiläinen. He eivät tunteneet Preussin itäisten maakuntain olosuhteita ja asettuivat itävaltalais-puolalaisen ratkaisun kannalle; toiset ministerit ja valtiosihteeri liittyivät pääkohdissa heihin. Kenraalisotamarsalkka ja minä puhuimme vakavasti sellaista ratkaisua vastaan. Sotilaalliset näkökohdat pakottivat meitä antamaan hylkäävän lausunnon. Ne olosuhteet, joihin nyt olemme joutuneet, joskin toista tietä, vahvistavat joka tapauksessa kohtalokkaalla tavalla minun väitteeni.
Kenraalisotamarsalkka ja minä jouduimme äänestyksessä tappiolle. Keisari käski meidän tehdä selkoa, mitkä sotilaalliset edellytykset meille tekisivät mahdolliseksi suostua itävaltalais-puolalaiseen ratkaisuun.
Tämän määräyksen johdosta etsimme ratkaisumahdollisuutta.
Siihen päästiin vain laajentamalla suojavyöhykettä pitkin koko Preussin rajan pituutta.
Asiain kehitys itärintaman ylipäällikön alueella oli sillä välin, mitä elokuussa annettuihin ohjeisiin tulee, kulkenut Kuurinmaalla suotuisaan, Liettuassa sitä vastoin epäsuotuisaan suuntaan.
Majuri v. Gosslerin oli syyskuussa onnistunut perustaa Mitauhun maaneuvosto itärintaman ylipäällikön elokuussa antamien ohjeiden mukaan. Se saattoi ottaa tukikohdakseen Kuurinmaan vanhan historiallisen valtiomuodon. Ritaristo oli siksi arvostelukykyistä, että se seurasi häntä. Se kehoitti lättiläisiä ottamaan osaa maaneuvosten perustamiseen. Nämä suostuivat. Kaikkien niiden mielestä, jotka näkivät maan onnen kaiken voimassa olevan kumoamisessa, oli se, mitä lättiläisille tarjottiin, liian vähäistä. Eikä se paljoa ollutkaan. Mutta se antoi mahdollisuuden jatkuvalle kehitykselle; oli päästy siihen, etteivät lättiläisetkään enää jääneet syrjään. Mitaun maaneuvosto kokoontui juhlallisin menoin ja pyysi adressissa Hänen Majesteettiaan suojelemaan Kuurinmaata ja ottamaan vastaan maan herttuan arvon. Valtakunnan hallituksen vastaus oli suopea, vaikkakin siinä vältettiin varmaa kannanmääräämistä.
Liettuassa tunkeutuivat yhä vain räikeämmin etualalle sikäläisten demokraattien epäselvät toivomukset. Vilnossa muodostettiin luottamusneuvosto maaneuvostoksi. Mutta se osoittautui työkyvyttömäksi. Valtiollinen elämä pysähtyi.
Ennen eroaan oli valtakunnankansleri t:ri Michaelis matkustellut liettuassa ja Kuurinmaalla, ja minä odotin, että idässä nyt luotaisiin jotain todella kokonaista. Hänen kehoituksestaan lupasin hänelle koettaa olla marraskuun ensi päivinä Berliinissä. Hänen äkillinen luopumisensa särki toiveeni.
Marraskuun alussa olin Berliinissä. Odotettu istunto itärintaman ylipäällikön aluetta koskevien kysymysten käsittelyä varten pidettiin 4 p:nä, puheenjohtajana tuli nyt kuitenkin olemaan vasta virkaansa astunut valtakunnankansleri kreivi v. Hertling. Minun tarkoituksena oli määritellä hänelle, millaisella perusteella Kuurinmaa ja Liettua oli liitettävä Saksaan, ja hankkia hänen suostumuksensa aikaisempien valtakunnankanslerien kanssa tehtyihin sopimuksiin. Samalla tahdoin vahvistaa hallintopäällikköjen asemaa siten, että heillä olisi yksinomaan ratkaiseva määräämisvalta maahan nähden eikä millään edustajalla, valtakunnankanslerilla tai ylimmällä armeijanjohdolla. Meidän politiikkamme suuntaviivat, mitä tulee itärintaman ylipäällikön alueeseen, tarkoittivat yhä edelleenkin Kuurinmaan ja Liettuan selvää yhtymistä Saksaan personaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa. Meidän tulevaisuutemme edun kannalta minä pidin nyt tarpeellisena molempain maaneuvostojen pikaista päätöstä. Kuurinmaalla oli työ pääasiassa jo tehty, siellä oli vielä vain muodollisuuksia jälellä. Sitä vastoin oli Vilnossa vielä tavattomia vaikeuksia voitettavana. Kuitenkin saattoi siitä olla täälläkin varmat toiveet, jos hallintopäällikkö saisi selvät ohjeet ja kaikki epävarmuus meidän suhteessamme Liettuaan poistuisi. Molemmissa maissa oli sitten luotava sisäisen hallituksen pääpiirteet sekä määrättävä, missä muodossa sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen liittyminen Saksaan tulisi tapahtumaan.
Minun käsitystäni vastaan ei istunnossa esitetty mitään väitteitä. Itärintaman ylipäällikköä edustavat herrat, jotka eivät vielä tunteneet Berliiniä niin hyvin kuin minä, iloitsivat siitä, että he nyt vihdoinkin pääsisivät jatkamaan työtään. Minä pysyin epäilevänä enkä erehtynytkään. Olot Liettuassa jäivät sekaviksi. Liettualaisten demokraattien taholta alkoi hurja kiihoitus hallintopäällikköä, everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburgia vastaan. Näennäisesti oikeutetut valitukset saivat enimmäkseen selityksensä välttämättömistä sotaoloista, joita ei laisinkaan voinut panna hallinnon syyksi. Mutta vakaumus oli valmis eikä siihen asialliset selitykset tehonneet, kuten valtiollisten mielipiteiden taistelussa laita tavallisesti on. Vilnon demokraatteihin lukeutuvain liettualaisten ääntä kuuntelivat meidän enemmistöpuolueemme ja niitä taas ulkoasiainvirasto. Liettualaiset tottuivat siihen, ettei sotilashallinto ollutkaan Saksan arvovallan ruumiillistuma, vaan että yksityiset edustajat olivat voimakkaammat kuin itse hallitus. Näillä oli taas oma liettualaispolitiikkansa, vaikka he eivät maata tunteneet. Hallitus, joka piti äärimmäisen tarkkaa huolta siitä, ettei ylin armeijanjohto vain saisi suinkaan omaa politiikkaansa seurata, mitä se ei ollut aikonutkaan, antoi edustajain hallita ja vallita. Heidän vaikutuksensa alaisena käsitteli ulkoasiainvirasto Liettuan kysymystä edelleen Berliinissä vain Saksan sisäpoliittisen aseman luuloteltujen vaatimusten eikä itse maan tarpeiden mukaan. Tässäkin siis tuli sisäinen tila määräämään hallituksen suhteen ulkopolitiikkaan. Näin ei Liettuaan voitu luoda terveitä olosuhteita. Kun hallintopäällikön arvovaltaa Berliinistä käsin kolhittiin, täytyi jokaisen hänen askeleensa merkitä epäonnistumista. Neuvottelu marraskuun 4:ntenä oli tässä suhteessa viimeinen yritykseni saada järjestystä tähän liettualaiseen sekasotkuun. Tästä lähtien minä rajoituin vain estämään suoranaisia vaurioita.
Everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg katsoi olevansa pakotettu pyytämään eroa huomattuaan, että politiikan alalla oli luovuttu hänen oikeana pitämistään suuntaviivoista. Minusta oli hänen eronsa valitettava seikka.
Joulukuun puolivälissä antoi valtakunnankansleri liettualaisille toiveita Liettuan tunnustamisesta vapaaksi, riippumattomaksi valtioksi, jonka pääkaupunkina olisi Vilno. Sen tuli sitoutua tekemään Saksan valtakunnan kanssa erikoisia sopimuksia. Sellainen Liettua joutuisi helposti Puolan käsiin, ellei sopimukseen otettu ehtoja, jotka turvasivat Saksan vaikutusvallan. Mutta liettualaisten menettely antoi tässä suhteessa vähän toiveita. Näiden täytyi yhä enemmän vähentyä, jos heidän epäselviin toivomuksiinsa vielä enemmän myönnyttäisiin. Yksityiset liettualaiset ja eräs vaikutusvaltainen württembergiläinen edustaja panivat toivonsa erääseen württembergiläiseen kuningassukuun kuuluvaan ruhtinaaseen, samalla kuin myöskin saksilaiselle hallitsijaperheelle näyttää annetun toiveita. Jokaisella Vilnon ruhtinaalla olisi ollut puolalaista aatelistoa hovikunnassaan, Liettuan sotajoukon upseerit olisivat olleet puolalaisia, samoin myös hallintoviranomaisten enemmistö. Vain Preussi-Saksa voi pelastaa liettualaiset heille itselleen ja asettaa virkamiehiä ja upseereja, joita heillä itsellään ei vielä pitkään aikaan voinut olla riittävässä määrässä. Pelkillä valtiollisilla iskusanoilla ei luoda elinvoimaisia valtioita eikä pienien kansallisuuksien olemassaoloa turvata. Minä tunsin sentähden sangen vähän innostuvani tästä ylimalkaisesta ja Saksan tulevaisuudelle niin tavattoman vaarallisesta sopimuksesta. Kuvaavaa oli myös että puolalaiset ottivat sen rauhallisesti vastaan. Heillä oli täysi syy tyytyväisyyteen.
Ylin armeijanjohto jäi edelleenkin valtakunnankanslerin aikoinaan hyväksymälle kannalle, jonka mukaan Liettua oli läheisesti yhdistettävä Saksaan, personaaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa.
Hänen Majesteettinsa johtamissa neuvotteluissa Kreuznachissa joulukuun 18:ntena Venäjälle asetettavien rauhanehtojen määräämisestä tulivat itäalueen kysymykset vielä kerran perinpohjin käsittelyn alaisiksi. Silloin ilmoitti keisari, valtakunnankanslerin tai ulkoasiainviraston valtiosihteerin siihen mitään huomauttamatta, olevansa yhtä mieltä preussiläis-puolalaisen rajan suojavyöhykkeen suhteen, jota me olimme pitäneet tyydyttävänä. Ajatukseen Kuurinmaan ja Liettuan personaaliunionista Preussin tai Saksan kanssa yhtyi valtakunnankansleri sillä ehdolla, että liittoruhtinaat antavat siihen suostumuksensa. Hänen Majesteettinsa hyväksyi tämän päätöksen, tehostaen vielä sitä, että on välttämätöntä antaa vieraiden kansallisuuksien näissä puitteissa kehittyä omintakeisesti. Kuurinmaan ja Liettuan kansallisuuskysymykselle merkitsi tämä kiinnipitämistä tähänastisista tuloksista, ellei meidän itärajallamme tulevaisuudessa nousisi uusia vaaroja Saksan valtakunnalle.
Viron ja Liivinmaan suhteen Hänen Majesteettinsa teki sensuuntaisen päätöksen, että venäläisille oli ehdotettava näiden alueiden tyhjentämistä -- kuitenkaan sitä suorastaan vaatimatta --, jotta virolaiset ja lättiläiset voisivat käyttää itsemääräämisoikeuttaan.
Lähestyviä rauhanneuvotteluja varten oli siten valtiosihteeri v. Kühlmannille annettu perusohjeet.
Sillä välin oli itärintaman ylipäällikön alueen hallinnossa tapahtunut muutos. Sen johtoon astuivat erityinen hallintokenraali, kenraali kreivi v. Waldersee ja korkeampi hallintovirkamies, alivaltiosihteeri vapaaherra v. Falkenhausen. Tällä pyrittiin ottamaan tarkemmin huomioon maan valtiollisia tarpeita ja valtakunnankanslerin toivomuksia. Kenraali kreivi v. Waldersee ja valtiosihteeri v. Falkenhausen ovat ymmärtämyksellä ja taidolla virkaansa hoitaneet. Berliinin epäselvän kannan takia eivät hekään ole voineet tuloksellisempaa työtä suorittaa. Elsass-Lothringenin kysymys joutui kreivi v. Hertlingin kansleriaikana sikäli toiseen väylään, että tämä kannatti ehdottomasti Elsass-Lothringenin jakamista, Baierin piti saada Elsass, Preussin Lothringen. Valtakunnankansleri v. Bethmann oli siitä jo Baierin kanssa neuvotellut. Minä en odottanut näistä hankkeista mitään hyvää ja pelkäsin myöskin, että tämä ratkaisu herättäisi vallankin Württembergissä tyytymättömyyttä. Me voimme vain pyytää valtakunnankansleria ottamaan tämän kysymyksen lähinnä alustavan pohdinnan alaiseksi ja jättämään muun siitä riippuvaksi. Asia onkin sen jälkeen levännyt. Minä olin ainakin toivonut, että hän vanhana keskustapuolueen johtajana ja Baierin entisenä ministeripresidenttinä käyttäisi vaikutusvaltaansa Roomassa, jotta Elsass-Lothringenin kirkolliset asiat tulisivat ratkaistuiksi saksalaiskansallisessa hengessä, mutta hän ei saanut mitään aikaan.
VALMISTUKSET HYÖKKÄYKSEEN LÄNNESSÄ 1918
I.
Sotilaallinen asemamme maalla oli vuoden vaihteessa 1917/18 käynyt meille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet odottaa, mikä johtui siitä, että Venäjä oli poistunut taistelevien riveistä. Me voimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella sellaista hyökkäystä maalla, joka veisi sodan ratkaisevaan päätökseen. Voimasuhteet olivat meille edullisemmat kuin koskaan.
Sukellussota ei ollut tähän mennessä saanut taloudellisesti aikaan sitä, mitä amiraaliesikunnan päällikkö oli siltä odottanut ja mitä minäkin asiantuntijain lausuntojen perusteella olin toivonut. Huolimatta merilaitoksen vakuutuksista, että tehtiin mikä suinkin oli mahdollista, täytyi minun yhä edelleenkin kiinnittää huomiotani sukellusveneiden rakentamiskysymykseen. Sain myös edustajilta kirjeitä, joissa minulle ilmoitettiin, että niitä voitaisiin rakentaa enemmän. Minä olen näistä kirjeistä iloinnut, sillä nehän osoittivat, että pyrkimykseni käydä sotaa kaikella tarmolla sai kannatusta, toiselta puolen ne hämmästyttivät minua. Perustuslain mukaan ei minulla ollut mitään tekemistä sukellusveneiden rakentamisen kanssa. Minua oli siihen asti näiden herrojen taholta moitittu usein siitä, että huolehdin asioista, jotka eivät minun virkaani kuuluneet. Oli käynyt yleiseksi ilmiöksi, että jos kotimaassa oli jotakin vietävä läpi, käännyttiin minun puoleeni. Minä en tässäkään tapauksessa voinut valitettavasti muuta tehdä kuin jälleen seikkaperäisesti keskustella asianomaisten merilaitoksen virastojen kanssa. Ylin armeijanjohto itse oli jo aikaa sitten antanut armeijalle määräyksen, että milloin nimeltä mainitun henkilön vapauttamista armeijasta vaaditaan asianomaisen viraston taholta, on anomus otettava heti käsittelyn alaiseksi. Pitemmälle emme voineet työväen vapauttamisessa mennä. Raaka-aineiden jakoa koskevalla listalla oli sukellusveneiden rakentaminen pantu ensi sijaan. Kaikelle, mikä oli sen kanssa yhteydessä, antoi ylin armeijanjohto ratkaisevan merkityksen. Kysymys oli: millainen on sukellusveneiden toiminnan johdosta asema oleva keväällä 1918? Voivatko sukellusveneet, joskaan ne eivät kykenisi ratkaisevasti järkyttämään Englantia, vähentää tonnistoa siinä määrin, ettei Amerikka saata tuoda uusia joukkojaan ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa meren yli, ja pääsevätkö ne vihollisen tonnistoa vastaan taistellessaan antamaan iskuja myöskin amerikkalaisia joukkoja kuljettaville laivoille?
Edustaja Erzberger oli heinäkuussa 1917 keskustellut minun kanssani maailmantonniston vaikutuksesta sukellussodan tehoon ja lausunut siitä valtiopäivilläkin mielipiteensä. Sukellussodan tuloksiin on maailmantonnistolla epäilemättä ollut suuri vaikutus, mutta ratkaiseva ei sen merkitys yksin ole ollut. Jos esim. Englannin täytyi kaupankäyntiään varten Amerikan kanssa ottaa laivoja pois Austraalian ja Amerikan reitiltä, niin ne puuttuivat sieltä; austraalialainen vilja, josta Englanti oli riippuvainen, jäi Austraaliaan eikä edistänytkään Englannin ja ententemaiden muonittamista. Sanalla "maailmantonnisto" ei minun mielestäni ilman muuta ole ratkaistu kysymys, minkä tähden sukellussota ei tuhonnut Englantia eikä vienyt sotaa päätökseen. Myöskin maataloudellisen tuotannon nousu Englannissa on keventänyt sen taloudellista elämää ja hidastuttanut sukellussodan vaikutusta. Rakennettiinko ententen maissa uusia laivoja enemmän kuin oli alkuaan suunniteltu, joten vihollinen myöskin sen kautta sai tukea, ei ole tiedossani. Ratkaiseva merkitys oli sillä seikalla, että ententellä oli ollut kahden vuoden aikana tilaisuus taloudellisesti järjestäytyä sukellussodan vaatimusten mukaan ja kehittää sotilaallista puolustustaan. "Mutta laivasto ... pääsi (tosin Amerikan avulla!) sukellusveneistä voitolle ja vähensi suuresti niiden toimintaa", kirjoitti "Economist" syyskuun 7:ntenä 1918. Sodassa on tulevaisuutta tutkiva katse vielä paksumman verhon peittämä kuin rauhan aikana, varsinkin niin monimutkaisella alalla kuin sukellussotaa koskevissa asioissa. Niitä ei vihollinenkaan tuntenut. Siten on selitettävissä, ettei merilaitoksemme osannut tarkoin arvostella kysymyksessä olevia seikkoja. Tämänkin alan vastuunalaiset miehet ovat velvollisuuden ja omantunnon mukaisesti työskennelleet ja laskelmiaan tehneet. Joskaan sukellussota ei lokakuuhun 1918 mennessä saanut ratkaisua aikaan, painoivat sen saavutukset kuitenkin paljon vaa'assa. "Se oli suurin vaara, joka Englantia on koskaan uhannut", kirjoitti "Morning Post" lokakuun 3:ntena 1918. Väärin olisi myöskin olla tunnustamatta sen tavatonta vaikutusta sopimusvaltain koko talouselämään ja olla ottamatta lukuun sitä huojennusta, jonka se länsirintamalle on tuottanut. Historian asiaksi jää hankkia selvyyttä tähän kysymykseen ja tutkia sen monimutkaista ongelmaa. Meidän sukellusveneittemme miehistön suoritukset ovat kautta aikojen säteilevän loistavia sankaritekoja, joista isänmaa ja laivasto voivat ylpeillä.
Vuodenvaihteessa 1917/18 saatoin vedota merilaitoksen mielipiteeseen sukellussotakysymyksessä. Sen käsitys oli toivehikas. Tosin minä olin tullut epäilevämmäksi ja ajatukseni pysähtyivät väkisinkin siihen mahdollisuuteen, että Yhdysvaltain uudet joukot alkavat keväästä 1918 alkaen saapua jatkuvasti Eurooppaan. Kuinka suuria joukkoja Amerikka voisi lähettää, en osannut arvata; mutta varmasti saattoi otaksua, etteivät ne ententelle voineet korvata Venäjän edustaman voiman menetystä ja että voimasuhteet olisivat meille keväällä suotuisammat kuin myöhemmin kesällä ja syksyllä, paitsi jos siihen mennessä saavutimme suuren voiton.
Ylin armeijanjohto joutui syksyn lopulla pohtimaan laajakantoista kysymystä: saattoiko se käyttää keväällä vallitsevia suotuisia suhteita suureen taisteluun lännessä, vai pitikö sen, yrittämättä tätä, rajoittua järjestelmälliseen puolustukseen ja vain suorittaa sivuhyökkäyksiä, esimerkiksi Italiassa tai Makedoniassa.
Neliliittoa piti koossa vain Saksan aseiden voiton toivo. Itävalta-Unkarin armeija oli väsynyt; se oli menettänyt 1.800.000 miestä vangiksi joutuneina, täyteväkeä puuttui. Sen taisteluvoima oli vähäinen, Italiaa vastaan sillä oli suunnilleen riittävästi väkeä. Jos Venäjä todellakin poistui taistelevien riveistä, saattoi toivoa, että armeija edelleenkin olisi tehtävänsä tasolla. Epäiltävää oli riittäisikö voimia muihin päämääriin. Oli luultavaa, että Itävalta-Unkarin hallitus tekisi, niinkuin jo v. 1917, myöskin 1918 ilmoituksen, ettei armeija enää jonkun määräajan kuluttua voisi olla taistelussa mukana. Oli suhtauduttava vakavasti mahdollisuuteen, että Itävalta-Unkarin sotilaallinen voima todellakin oli jo loppumaisillaan. Selvää oli, ettei sen poliittinenkaan voima tulisi kestämään hetkeäkään kauemmin. Vain armeija piti vielä kaksoismonarkiaa koossa.
Bulgaarian armeijalla oli riittävästi täytejoukkoja; tosin oli Bulgaariankin pakko kutsua riveihinsä vieraita aineksia. Joukot olivat vuonna 1917 taistelleet auttavasti, armeijan henki oli kohonnut. Liikenneolot kaikkialla rintaman selkäpuolella oli saatu kuntoon. Saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja muiden saksalaisten komentoviranomaisten vaikutus oli kasvanut. Mutta tämä vaikutus ulottui vain yhtä pitkälle kuin saksalainen komentovalta. Armeijaryhmäkomennon koulussa edistettiin koko armeijan kasvatusta. Toimintaansa nojaten se saattoi odottaa luottamuksella tulevia taisteluja. Minä neuvottelin usein kenraali Gantshevin kanssa ja pyysin myöskin häntä puolestaan toimimaan Bulgaarian armeijan voimistuttamiseksi. Hän piti sen asemaa edellisen vuoden kokemusten perusteella varmana, vain Kreikan armeijan asettaminen liikekannalle huolestutti häntä. Se, että hän vaatiessaan Saksasta sotavälineitä ja joukkoja meni liian pitkälle, johtui hänen tehtävänsä laadusta. Kaikki hänen sanansa ilmaisivat toivoa, että saksalaiset voittavat länsirintamalla.
Bulgaaria oli miehittänyt kaiken sen, mitä se rauhan aikana halusi pitää. Se oli voitostaan varma -- se ei ajatellut enää sotaa, vaan ainoastaan, miten se tulisi nauttimaan voittonsa hedelmistä rauhan aikana. Kansa ja armeija olivat sotaan väsyneitä. Radoslavovin hallitus alkoi seisoa heikolla pohjalla. Maassa alkoi kiihoitus hallitusta ja sotaa vastaan. Lähimpänä tarkoituksena oli saada toiset puolueet valtion lihapatojen ääreen. Niin kasvoi vaara, että ententen vaikutus Bulgaariassa pääsisi yhä suurempaan valtaan. Tämä vaara oli sitäkin suurempi kun tähänastinenkaan hallitus ei estänyt meitä vastaan harjoitettavaa propagandaa. Nyreys meitä kohtaan kasvoi Bulgaariassa siitäkin syystä, että me emme valuuttasyistä ottaneet vastaan riittävästi tupakkaa. Monet bulgaarialaiset katsoivat tästä kärsivänsä vahinkoa. Yhdysvaltain edustaja, joka yhä oli Sofiassa, käytti tätä tilannetta tavattoman taitavasti hyväkseen ja sai bulgaarialaiset kohdistamaan suuret voiton toiveensa hyviin Sveitsin frangeihin. Useille bulgaarialaisille oli kiusaus niin suuri, etteivät he sitä kestäneet. He kääntyivät taas ententen puoleen, jolla puolen heidän sydämensäkin aina oli ollut.
Bulgaariasta tulin ehdottomasti siihen käsitykseen, että se olisi meille uskollinen niin kauan kuin meidän kävisi hyvin. Mutta jos meidän voiton toiveemme vähenisivät, tai jos meillä olisi vastoinkäymisiä, no niin, silloin olisi pakko kaiken käydä, niinkuin käynyt on. Miksipä olisi kansojen elämässä toisin kuin ihmisten elämässä? Niin kauan uskoin armeijan pitävän puoliaan kuin saatoin luottaa Bulgaarian uskollisuuteen.
Turkki oli uskollinen liittolainen, mutta sen voimat olivat lopussa; oliko se siihen itse syypää vaiko ei, oli samantekevää. Sen miesvoima väheni nopeasti, sen armeija oli osaksi olemassa enää vain paperilla. Palestiina joutuisi helposti Englannin saaliiksi, ellei siellä olevia joukkoja vahvistettaisi. Jos ne lyötäisiin hajalle, olisi sillä laajakantoiset, poliittiset seuraukset; sitä oli koetettava estää, vaikkakaan sodan ratkaisu ei tulisi siellä tapahtumaan.
Saksassa vallitsi näennäisesti parempi henki kuin liittolaistemme keskuudessa, mutta sielläkin se oli ilmeisesti voimakkaasti alentunut, samoin oli myöskin mieliala laskenut. Kotimaan väestön tarmoa minä kylläkin kuvittelin suuremmaksi kuin se oli. Minä toivoin täyteväkikysymyksen järjestyvän.
Armeija oli kestänyt vuoden 1917 voitokkaasti; mutta samalla oli käynyt ilmi, että jos länsirintama asettui pelkän puolustuksen kannalle, ei sen kestävyys enää ollut taattu, entente kun käytti niin suunnattomasti sotatarpeita. Sielläkin, missä taktilliset suhteet olivat aivan säännölliset eivätkä niin epäsuotuisat kuin Wytschaeten kaaren tai Laffaux'n mutkan taistelussa, olimme me menettäneet alueita ja kärsineet raskaita tappioita. Nämä tappiot olivat suuremmat kuin meidän hyvin johdetuissa hyökkäyksissämme. Vihollisen valtavat taisteluvälineet olivat tehneet viholliselle paljon helpommaksi hyökätä kuin meidän oli puolustautua. Tämä seikka tuli tietenkin sitä enemmän näkyviin, kuta enemmän meidän jalkaväkemme sai nostoväen luonteen ja kuta enemmän se suli, kun parhaat ainekset kuoleman ja haavoittumisen johdosta joutuivat pois sen riveistä ja kuta tuntuvammin siinä kuri höltyi.
Oli myöskin odotettavissa, että vihollinen ottaisi menneistä taisteluista oppia, järjestäisi hyökkäyksensä leveille rintamille, kuten Aisnen ja Champagnen rinnakkaistaistelussa huhti- ja toukokuussa 1917, ja koettaisi saavuttaa menestystä yllätyksen avulla. Käytettävissä olevat valtavat sotatarvemäärät antoivat sille siihen tilaisuuden.
Sotajoukolle oli tavattoman raskasta pysyä yhtämittaa odottavalla puolustuskannalla. Oli jo paljon piilottelijoita. He tulivat heti takaisin, kun taistelu oli päättynyt. Oli tullut säännöksi, että divisioonassa, joka oli palannut taistelusta toivottoman vähälukuisena, oli muutaman päivän perästä aivan toinen, paljoa edullisempi miesluku. Joukot eivät enää vihollisen sotavälineiden raivoa vastaan osoittaneet puolustuksessa vanhaa vastustuskykyä. Ne ajattelivat kauhulla edessä olevia puolustustaisteluja ja ikävöivät liikuntasotaan. Romaaniassa, Itä-Galitsiassa, Italiassa ja myöskin Cambrain taistelussa, missä liikuntasota oli tullut kysymykseen, olivat saksalaiset joukot suorittaneet loistavia sankaritekoja ja uudestaan osoittaneet olevansa vihollista etevämmät, vaikkakaan niiden toimintakyky ei enää ollut niin kestävää kuin v. 1914. Myös oli tullut näkyviin ilmiöitä, joista päättäen liitokset eivät enää olleet niin lujat kuin sodan alussa. Yhtä paljon kuin puolustus masensi joukkoja, kohotti hyökkäys niiden mieltä. Hyökkäystä vaati armeijankin etu; puolustustaistelussa täytyi armeijan vähitellen sortua vihollisen yhä vain musertavammaksi käyvän sotaväline- ja mieslukuylivoiman alle. Se tunsi sen itse. Se toivoi lännessä hyökkäystä ja odotti sitä Venäjän kukistumisen jälkeen syvällä sielullisella helpotuksella. Minä ilmaisen tällä armeijan mielialan, mitä tulee hyökkäykseen ja puolustukseen. Se kuvasti ajatusta, jonka valtavaa voimaa en voinut olla tuntematta: vain hyökkäyksellä saattaa lopettaa sodan. Monet ja etevimmät kenraalit olivat samaa mieltä. Tietenkään en ole antanut sellaisten mielialojen johtaa toimintaani, siihen oli vastuunalaisuudentunteeni liian suuri. Vain minun asiani on ollut ratkaisevan ehdotuksen teko, siitä olen aina ollut tietoinen. Joukkojen ja johtajien toivomus oli minulle vain kuvastimena, josta saatoin nähdä, mitä sotajoukko itse tunsi voimakseen ja heikkoudekseen.
Meidän ja liittolaistemme asema ja armeijan tila vaativat hyökkäystä, joka toisi pikaisen ratkaisun. Tämä voi tulla kysymykseen vain länsirintamalla. Kaikki edellinen oli ollut vain päämäärään johtavia keinoja ja tarkoittanut sellaisen tilanteen luomista, joka tekisi sen mahdolliseksi. Tähän mennessä ei vielä ollut päästy sellaiselle kannalle. Kuudella, seitsemällä divisioonalla me olimme voineet käydä taistelua Italiassa. Lännessä ei sellainen voimankäyttö riittänyt. Minä luovuin nyt kaikista aikeista hyökätä Italian tai Makedonian rintamalla. Kaikki riippui nyt siitä, saatiinko riittävästi voimia kootuksi hyökkäyksen tekoon lännessä.
Tähän vaaditaan valtavia taisteluvälineitä ja runsaasti joukkoja, jotka ovat, samoin kuin niiden johtajatkin, hyökkäykseen harjoitettuja. Jos tämä ehto voitiin ajoissa täyttää, silloin ei vain ollut mahdollista, silloin suorastaan täytyi hyökätä. Hyökkäys on voimakkain taistelumuoto, vain se tuo ratkaisun. Sitä todistaa jokainen sotahistorian lehti. Hyökkäys on kuin vertauskuva siitä, että hyökkääjä on vihollista voimakkaampi. Odottaminen olisi hyödyttänyt vain vihollista, se kun tiesi varmasti saavansa lisäjoukkoja.
Olin täysin selvillä siitä, että hyökkäys lännessä olisi maailmanhistorian vaikeimpia sotaliikkeitä. Minä en sitä salannut. Myöskin Saksan kansan oli annettava kaikkensa. Kuta suurempi puute miehistä oli, sitä lujempi täytyi Saksan sotatarmon olla, sitä voimakkaampaa työtä vaadittiin hallitukselta sodankäynnin hyväksi. Ylin armeijanjohto oli, kuten aikanaan Tannenbergin taisteluun, koonnut ratkaisua varten kaikki, mitä eri sotatantereilta vain liikeni. Me emme voineet milloinkaan tulla kyllin lujiksi. Toiselta puolen oli otettava huomioon, että Euroopan rintamat olivat keskenään mitä lähimmässä yhteydessä. Epäonnistuminen Italiassa, Makedoniassa tai idässä saattoi ehkäistä meidän sotaliikkeitämme lännessä.
Saksalaisten joukkojen jättäminen Italian rintamalle oli turhaa. Vuoden vaihteessa alettiin niitä kuljettaa pois. Me valvoimme nyt vain sotataloudellisessa suhteessa etujamme miehitetyllä italialaisella alueella, joka joutui Itävalta-Unkarin hallittavaksi. Venäläis-romaanialaiselta rintamalta me kuljetimme huolimatta Bulgaarian vastustuksesta bulgaarialaisia joukkoja Makedoniaan, jotta sieltä voitaisiin saada vapaaksi muutamia saksalaisia joukko-osastoja.
Suurisuuntainen joukkojen siirto Galitsiasta ja Bukovinasta Ranskaan ja Belgiaan oli pantu alulle. Oli myös välttämättä lopullisesti ratkaistava kysymys joukkojen kuljetuksesta Balkanin niemimaalta ja itärintamalta. Mutta meidän oli sitä ennen saatava selvyys siitä, millaisiksi suhteemme muodostuisi Venäjään ja Romaaniaan ja mikä olisi bolshevismin kanta ententeen ja neliliittoon -- ei vain sotaakäyvänä, vaan myöskin vallankumouksellisena valtana. Tämä selvyys meidän oli saatava pian. Oli joka tapauksessa selviydyttävä sangen laajasta kuljetusliikkeestä. Amerikkalaisen vaaran vuoksi näytti olevan välttämätöntä niin varhain kuin suinkin mahdollista ryhtyä taisteluun lännessä. Kun armeijan tuli saada riittävästi aikaa harjaantua hyökkäykseen, kävisi suunnitelman toteuttaminen mahdolliseksi maaliskuun puolivälissä. Hevosilla oli silloin jo ainakin laitumilla jotain syötävää. Tämäkin täytyi ottaa huomioon meillä vallitsevan rehunpuutteen takia.
Jos asiat menisivät Brest-Litovskissa mieltä myöten, jos työ siellä sujuisi hyvin, niin oli odotettavissa, että tähän aikaan voitaisiin antaa valmiita taisteluvoimia voitokkaaseen hyökkäykseen lännessä. Vitkastelu ei ollut hyväksyttävissä. Ilman muuta saattaa ymmärtää, millä jännityksellä me seurasimme rauhanneuvottelujen kehitystä.
II.
Brest-Litovskin rauhanneuvottelut alkoivat joulukuun 22:sena 1917.
Neuvottelujen kulun täytyi pakostakin vaikuttaa sotilaallisiin päätöksiin, kun maailmansotaa vielä parhaillaan käytiin. Oli kysymys siitä, sujuisivatko neuvottelut niin, että me voisimme hyökätä ja sittenkin päättää jättiläistaistelun onnellisesti, säästyäksemme voitetun surulliselta kohtalolta.
Saksan tulevaisuudelle oli ehdottomasti välttämätöntä, että koko mutkikas itäaluekysymys saisi sellaisen ratkaisun, joka vastaisi Preussin ja Saksanmaan etua ja supistaisi puolalaisvaaran mahdollisimman vähiin. Joulukuun 18:ntena Kreuznachissa tehdyt päätökset antoivat siitä ehkä vielä takeet.
Neuvottelijoilla oli tavattoman raskas vastuunalaisuus. Eikä sitä suinkaan keventänyt kotimaassa vallitseva mieliala, joka oli päässyt kehittymään vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, kun ei vastapainona ollut voimakkaan ja tarkoitusperistään tietoisen hallituksen valistustoimintaa. Sillä ei ollut ollenkaan käsitystä vihollisen sodanhalusta ja se pelkäsi millään tavoin ärsyttää vihollista ja siten vaikeuttaa rauhan tekoa. Siksi se asettui kielteiselle kannalle kaikkeen todelliseen toimintaan nähden, välittämättä, koituiko tästä vahinkoa isänmaan tai sodankäynnin eduille ja samalla myös lopullisen rauhan saannille.
Saksan valtuutettu Brest-Litovskissa oli valtiosihteeri v. Kühlmann, hänen alleen kuului ylimmän armeijanjohdon erikoisedustaja kenraali Hoffmann. Itävalta-Unkari oli lähettänyt kreivi Czerninin. Muutkin neliliiton vallat olivat edustetut. Valtiosihteeri v. Kühlmann kieltäytyi olemasta puheenjohtajana. Esimiehyys vaihteli sitten neliliittovaltojen kesken.
Venäjän edustajilla katsottiin olevan joka suhteessa yhtä suuret oikeudet. He tekivät heti omia ehdotuksia.
Joulukuun 25:ntenä ilmoitti kreivi Czernin neliliiton nimessä suostuvansa Venäjän ehdotukseen rauhan solmimisesta ilman väkivaltaisia alueanastuksia ja ilman sotakorvauksia.
Tällä pohjalla kutsuttiin myöskin entente-valtoja ottamaan osaa yleisiin rauhanneuvotteluihin. Määräajaksi asetettiin tammikuun 4:s kello 10 illalla.
Neliliiton johtava valtiomies, kreivi Czernin, selitti tämän johdosta: jos entente-vallat olisivat silloin olleet halukkaita rauhantekoon, niin olisi periaate "ilman valtauksia" saatu täydelleen toteutetuksi.
Kansojen itsemääräämisoikeudesta tuli venyvä ja epäselvä periaate, joka ei vastannut Saksan etuja ja jota voittaja käytti hyväkseen.
Yksinkertaisten täsmällisten vaatimusten sijaan oli asetettu sarja näkökohtia, joiden pohtiminen oli ehdottomasti vievä sangen pitkän ajan. Myöskin entente-valloille osoitettu kutsu saattoi vaikuttaa vain hidastuttavasti. Eikä ollut minkäänlaista toivoa, että siihen suostuttaisiin. Niistä päätöksistä, jotka oli tehty joulukuun 18:nnen neuvotteluissa, joissa Hänen Majesteettinsa oli puheenjohtajana, ei ainoakaan säilynyt. Tulevaisuutemme idässä joutui vaaranalaiseksi. Mahdotonta oli arvata, miten lättiläiset nyt tulisivat menettelemään. Vaara, että valkovenäläiset ja liettualaiset joutuisivat Puolan valtaan, kasvoi tavattomasti. Puola itse hyötyi aika lailla Itävalta-Unkarin etujen kustannuksella. Rajojen välttämätöntä sotilaallista turvaamista ei ollut ajateltu. Minä keskustelin kenraali Hoffmannin kanssa ja valitin, että neuvottelut olivat menneet tähän suuntaan. Ei ollut ihme, että hän sanoi uskoneensa, että Kreuznachissa oli joulukuun 18:ntena juuri näin päätetty. Minä ilmoitin hänelle, ettei meille ollut annettu minkäänlaisia tietoja neuvottelujen kulusta ja pyysin häntä, koska nyt kerran oli tehty neljäntoista päivän aselepo, esittämään valtiosihteeri v. Kühlmannille sen lujan vaatimuksen, että hän tekee voitavansa meidän Kuurinmaata ja Liettuaa tarkoittavien suunnitelmiemme toteuttamiseksi ja puolalaisen suojavyöhykkeen hankkimismahdollisuuden säilyttämiseksi, joita me olimme tähän asti pitäneet Hänen Majesteettinsa antamien ohjeiden ja valtakunnankanslerin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella valtakunnan vaatimuksina. Kenraali Hoffmannin pyynnön johdosta valtiosihteeri v. Kühlmann asettui nyt sellaiselle kannalle, joka lähenteli Kreuznachissa tehtyjä sopimuksia, joutuen täten epäilemättä jonkinlaiseen ristiriitaan kreivi Czerninin kanssa. Tukeakseen valtiosihteeri v. Kühlmannia tämä uhkasi, niin käsittämätöntä kuin se olikin, sillä, että Itävalta-Unkari tekee yksityisrauhan. Yhteisneuvotteluissa näkyi tuottavan haittaa se, etteivät liittoutuneet olleet varemmin tehneet sopimuksia keskenään.
Venäjän bolshevikkiedustajain puheista kävi alusta alkaen selville, että ententelle oli hyvin tärkeätä saada neuvottelut venymään niin pitkälle kuin suinkin ja että bolshevikit itse yhä vielä uskoivat ententen avulla saavansa aikaan maailmanvallankumouksen. Heidän pyrkimyksenään oli muodostaa Brestin neuvottelut omien aatteittensa suureksi propaganda-sotaretkeksi. Tämä oli meidän sisäisille oloillemme sitäkin vaarallisempaa, kun vain ani harvat käsittivät bolshevismin hajoittavan vaikutuksen yhteiskunnallisessa suhteessa. Erittäinkin arvioivat sitä väärin valtiopäivien enemmistöpuolueet, joilta sen luonne jäi huomaamatta. Ne näkivät sen, mitä Venäjän bolshevikkiedustajat Brestissä olivat esittäneet, vain tukevan niiden omia ihanteellisia maailmanrauhaharrastuksia ja merkitsevän yleismaailmallisen veljeyden alkamista. Minä olin aivan toisella kannalla. Minä olin selvillä siitä, että bolshevismi, olipa sillä ententen kannatus tai ei, olisi meille tavattoman vaarallinen vihollinen, jonka loitolla pitäminen kysyisi meiltä sotilaallista voimaa, vaikka rauhakin saataisiin aikaan.
Joulukuun lopulla erosivat edustajat tekemättä erityisempiä sopimuksia ja lähtivät kukin kotimaahansa, tullakseen taas koolle Brestiin 14 päivän kuluttua tammikuun alussa.
Ylipäällikkö ja minä lähdimme myös tammikuun alussa Berliiniin keskustellaksemme valtiosihteeri v. Kühlmannin kanssa ja saadaksemme hänet nopeampaan neuvottelutoimintaan. Minä halusin myöskin tavata kenraali Hoffmannia; hänkin oli tällöin Berliinissä. Tammikuun 2:sena oli Hänen Majesteettinsa luona neuvottelu. Minä viittasin siihen, että lännessä odotettavan taistelun vuoksi olisi pikainen rauha idässä välttämätön; ainoastaan siinä tapauksessa, että rauha saataisiin aivan ulottuville, voisi joukkojen poiskuljetus, mikä oli välttämätöntä, heti alkaa. Sotilaallisista syistä pitäisi kaikkia viivyttämisyrityksiä vastustaa. Me olimme kyllin voimakkaat sitä estämään. Erityisiä tähän suuntaan käyviä ohjeita ei valtiosihteeri v. Kühlmann kuitenkaan saanut.
Sen jälkeen tuli vielä kerran puolalainen rajavyöhyke keskustelun alaiseksi. Kreivi Czernin oli käyttänyt Brestissä-oloaan valtiosihteeri v. Kühlmannin taivuttamiseksi siihen, että rajavyöhyke tulisi pienemmäksi kuin mitä joulukuun 18:ntena oli päätetty. Tämä oli nähtävästi tähän myöntynyt ja saanut myöskin kenraali Hoffmannin suostumuksen, joka sai nyt tehtäväkseen esittää asian Hänen Majesteetilleen. Vedoten kenraali Hoffmanniin Hänen Majesteettinsa yhtyi kannattamaan valtiosihteeri v. Kühlmannin mielipidettä. Keisarilla oli luonnollisesti päätösvalta. Perustelu koski minuun kuitenkin; olin uskonut, että kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettinsa vastuunalaiset sotilaalliset neuvonantajat. Rajavyöhykkeen supistaminen niin suuressa määrin merkitsi mielestäni Itä- ja Länsi-Preussin maakunnille uhkaavaa vaaraa. Pidin velvollisuutenani vielä kerran tehostaa kantaani, mutta seurauksena oli vain se, että tunsin herättäneeni keisarin tyytymättömyyttä.
Tammikuun 4:ntenä keskustelin kenraali v. Lynckerin kanssa suhteestani keisariin. Siitä, mitä oli tapahtunut, täytyi minun vetää se johtopäätös, ettei Hänen Majesteettinsa enää tuntenut minua kohtaan sitä luottamusta, jota minun tuli nauttia voidakseni hoitaa ylenmäärin raskasta tointani. Minun on asettauduttava Hänen Majesteettinsa käytettäväksi ja pyydettävä saada toinen tehtävä. Kenraali Lyncker neuvoi minua keskustelemaan asiasta kenraalisotamarsalkan kanssa, joka oli palannut Kreuznachiin tammikuun 3:ntena. Minä suostuin siihen ja keskustelin hänen kanssaan 5 p:nä. Hän pyysi minua luopumaan aikeestani ja lupasi itse ottaa asian järjestelyn toimekseen, mihin minä ilmoitin olevani tyytyväinen.
Siitä, mitä oli tapahtunut, saatiin Berliinissä vihiä, mikä oli erittäin valitettavaa, ja asian sanottiin olevan yhteydessä ilman muuta Brestin neuvottelujen kanssa. Selitys ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Kuten myöhemmin 1918 minun erotessani, koski nytkin asia sitä, että Hänen Majesteettinsa oli keisarinani ja ylimpänä sotapäällikkönäni asettunut minuun nähden henkilökohtaisesti kannalle, joka teki asemani sietämättömäksi ja loukkasi omanarvontuntoani.
Valitettavasti oli tammikuun 2 päivä sumentanut myöskin suhdettani kenraali Hoffmanniin. Olemme kuitenkin suorin sanoin jälestä päin selvittäneet asian.
Tämän tapahtuman johdosta kenraalisotamarsalkka lähetti Hänen Majesteetilleen tammikuun 7:ntenä kirjelmän. Hän huomautti vastuunalaisuudesta, joka sekä hänellä että minulla oli siitä, että rauhan tulos antaa Saksan kansalle niin lujat ja hyvät rajat, etteivät vastustajamme aivan pian uskalla uuteen sotaan ryhtyä. Tämän päämäärän saavutuksen oli tehnyt kysymyksenalaiseksi valtiosihteeri v. Kühlmannin poikkeaminen Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena antamista ohjeista, mutta myöskin tammikuun 2:sena annettu kaikkein korkein päätös Puolan rajaa koskevassa kysymyksessä.
Myöskin kosketeltiin kirjelmässä tammikuun 2:sen päivän istunnossa sattuneita tapahtumia ja sitä vaikeaa asemaa, johon kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettiinsa nähden joutuneet. Se päättyi näin:
"Niin kauan kuin vain neuvotellaan eikä toimita, väistyvät ristiriidat (ulkoasiainvirastoon nähden) näennäisesti taka-alalle. Mutta jos, niinkuin nyt itävaltalais-puolalaisessa kysymyksessä Itävallan suhteen tai Brestissä Venäjän suhteen, ryhdytään toimintaan, niin käy katsantokantani välinen ristiriita koko räikeydessään ilmi. Joka kerta tulee tämä ja sen mukana nykyinen tilanne toistumaan.
"Teidän Majesteetillenne kuuluu ratkaisun korkea oikeus. Mutta Teidän Majesteettinne ei vaatine, että vilpittömät miehet, jotka ovat Teidän Majesteettianne ja isänmaata uskollisesti palvelleet, omalla arvovallallaan ja omassa nimessään ottaisivat osaa tekoihin, joita he sisimmästä vakaumuksestaan pitävät kruunulle ja valtakunnalle vahingollisina ja joita he siksi eivät voi hyväksyä.
"Teidän Majesteettinne ei vaatine, että minä teen Teidän Majesteetillenne ehdotuksia sotaliikkeistä, jotka kuuluvat maailmanhistorian vaikeimpiin, elleivät ne ole tarpeen määrättyjen sotilaallis-valtiollisten päämäärien saavuttamiseksi.
"Pyydän alamaisimmin, että Teidän Majesteettinne itse perusteellisesti ratkaisee asian. Kenraali Ludendorffin ja minun persoonani eivät saa merkitä mitään, kun on kysymyksessä valtion onni."
Hänen Majesteettinsa jätti kirjelmän valtakunnankanslerin vastattavaksi. Meidät oli kutsuttu tammikuun keskivaiheilla keskustelemaan hänen kanssaan.
Valtakunnankansleri kreivi v. Hertling asettui ennen kaikkea sitä käsitystä vastaan, että myöskin kenraalisotamarsalkka ja minä olisimme vastuunalaiset rauhanehdoista. Hän tehosti sitä, että hän yksin oli vastuunalainen. Kenraalisotamarsalkalla ei ollut kreivi v. Hertlingiin nähden enempää kuin aikoinaan oli ollut valtakunnankansleri v. Bethmanniinkaan nähden aikomus millään tavalla loukata tämän valtio-oikeudellista toimivaltaa. Mutta tässä oli kysymyksessä meidän siveellinen vastuunalaisuutemme, jonka me syvällä sydämessämme tunsimme ja jota ei kukaan voinut siitä poistaa, samoin kuin se, että armeija ja kansa piti kenraalisotamarsalkkaa ja minua ehdottomasti vastuunalaisina rauhasta. Tähän oli hallitus itse syypää, sillä se oli kerta toisensa jälkeen vedonnut mielipiteittensä yhtäpitäväisyyteen ylimmän armeijanjohdon kanssa ja vetänyt esille meidän muistutuksiamme suunnitelmia ja toiveita vastaan, joita se ei omasta puolestaan hyväksynyt.
Kreivi v. Hertling ei ollut näin tehnyt, hän koetti nähtävästi vapautua ylimmän armeijanjohdon luulotellusta holhouksesta. Tapa, millä se tapahtui, sai minut useinkin hämmästymään. Myös tammikuun keskivaiheilla pysyi valtakunnankansleri ankarasti tällä kannalla. Valitettavasti ei hallitus ilmoittanut julkisuudessa selvästi ja kyllin pontevasti, että se hallitsi Saksaa eikä kenraali Ludendorff.
Oikeastaan ei ollut mitään epäselvyyttä olemassa valtakunnankanslerin valtio-oikeudellisesta vastuunalaisuudesta ja meidän, ylipäällikön ja minun persoonani, vaiteliaasta moraalisesta osallisuudesta vastuuseen. Mutta kuta selvemmäksi valtakunnankansleri veti tuon väliviivan, sitä raskaammaksi kävi vastuunalaisuus hänelle itselleen.
Saimme nyt myöskin kuulla, että kreivi v. Hertling oli lausunut nimenomaan hyväksyvänsä kreivi Czerninin Brestissä pitämän joulupuheen. Hän ajoi siis, mihin hänellä oli oikeus, omaa politiikkaansa eikä antanut meidän kanssamme tehtyjen sopimustenkaan itseään sitoa. Mikä sai kreivi v. Hertlingin siirtymään tällaiselle kannalle, on minulle vielä tänäkin päivänä käsittämätöntä. Me pidimme Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena tekemiä päätöksiä sitovina ja me edellytimme, että valtakunnankansleri ilmoittaisi meille, miten niitä mahdollisesti on muutettu. Muussa tapauksessa ei ikäviä väärinkäsityksiä ja persoonallista kahnausta voinut välttää. Niihin olikin jouduttu. Ne olisivat olleet kartettavissa, jos me olisimme saaneet tarpeelliset tiedot. Kenraalisotamarsalkan ja minun arvostelun asiallinen puoli olisi pysynyt samanlaisena. Mutta me olisimme antaneet mielipiteillemme toisen ilmaisumuodon.
Neuvottelut eivät saaneet mitään muutosta aikaan yhtä vähän kuin Hänen Majesteettinsa ilmoitus kenraalisotamarsalkalle. Varsinkaan emme saaneet mitään ilmoitusta siitä, mitä sotilaallis-poliittisia päämääriä tultaisiin tavoittelemaan. Tähän asti oli kreivi v. Hertlingin päämääränä lännessä ollut, ettei Belgia saanut muodostua vihollistemme rintamaansijoitusalueeksi. Tämä mielipide kävi yhteen ylimmän armeijanjohdon mielipiteen kanssa.
III.
Pian kokoontuivat rauhanneuvottelijat taas Brestiin. Sopimusvallat eivät tietenkään olleet tulleet mukaan. Monet odottivat jonkinlaisella jännityksellä tulisivatko venäläiset takaisin. He tulivat Trotskin johtamina. Heidän oli pakko tulla. Heidän armeijansa hajaantuminen kävi nopeasti ja voitti yhä enemmän alaa. Se oli täydellisen sekasotkun tilassa ja tahtoi rauhaa. Meidän sotilaallinen asemamme oli siis mahdollisimman suotuisa, meidän ei edes tarvinnut toimia sillä tavalla kuin entente toimi Bulgaarian, Itävalta-Unkarin ja Saksan suhteen, vaan ainoastaan selvästi ja päättävästi panna yksinkertaiset vaatimuksemme täytäntöön.
Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanoa koskevassa kysymyksessä teimme suuria myönnytyksiä. Me luovuimme kannastamme, että Kuurinmaan ja Liettuan miehitettyjen alueiden väestö jo oli käyttänyt itsemääräämisoikeuttaan, ja suostuimme siihen, että väestön mieltä kysyttäisiin uudelleen. Me vaadimme vain, että sen tuli tapahtua, kun alueet olivat miehitettyinä. Trotski piti siitä kiinni, että meidän oli ensin tyhjennettävä alueet, väestö sai vasta sen jälkeen käyttää itsemääräämisoikeuttaan.
Maan tyhjentäminen olisi sotilaallisista syistä ollut järjetön teko, me tarvitsimme sitä elääksemme emmekä olleet halukkaat jättämään sitä häikäilemättömän bolshevismin kynsiin. Jo näiden sotilaallisten syiden vuoksi me kieltäydyimme tyhjentämästä maata, ollenkaan puhumattakaan siitä, että itsemääräämisoikeuden toimeenpano bolshevismin solmuruoskan alla oli mahdotonta. Molempiin kysymyksiin nähden ovat nyt luultavasti mielipiteet selvinneet. Ylimmän armeijanjohdon edustama kanta lienee nyt ymmärrettävissä. Jos me olisimme tyhjentäneet maan, niin olisivat Venäjän bolshevikit jo aikaa sitten olleet aseellisena voimana Saksassa. He eivät todellisuudessa välittäneet vähintäkään itsemääräämisoikeuden toimeenpanosta, pyrkivät yksinomaan laajentamaan valtaansa. He olivat väkivaltapoliitikkoja ja he otaksuivat, että meidän tyhjentämämme alue muitta mutkitta lankeaisi heille. Olivatpa he myöskin niin kansallisia, että pitivät -- itsemääräämisoikeudesta huolimatta -- Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan erottamista Venäjää kohtaan vihamielisenä toimenpiteenä.
Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanosta Puolassa Venäjän kustannuksella oli ennen kaikkea Itävalta-Unkarilla etua. Kaksoismonarkia tahtoi Puolan avulla saavuttaa poliittista ja taloudellista voimaa.
Turkkilaiset vaativat Batumia ja Karsia itselleen; molemmat olivat varsin kauan kuuluneet Turkin valtakuntaan. Meille nämä toiveet merkitsivät vähän. Niiden toteuttaminen oli kuitenkin liittosuhteiden mukaista.
Meidän puhtaasti sotilaalliset vaatimuksemme olivat niin vähäiset, ettei niitä yleensä kannata ottaa lukuun. Armeijan hajalle laskeminen oli jo täydessä käynnissä. Aseiden ja laivojen luovuttamista emme olleet vaatineet.
Viroa ja Liivinmaata me emme vaatineet, vaikka mielellämme olisimmekin bolshevismin vallasta pelastaneet saksalaiset heimolaisemme, kuten muunkin väestön. Tätä vaatimusta ei Trotskille asetettu, vaikkakin se oli pohdittavana ja tuli sotilaalliseksi välttämättömyydeksi taistelussa bolshevismia vastaan. Rauhan tuloa eivät ole meidän vaatimuksemme estäneet, esteenä sille ovat olleet vain bolshevismin vallankumoukselliset aikomukset ja meikäläisten neuvottelijain samoin kuin kotimaan ja Itävalta-Unkarin epäröinti, ne kun eivät olleet selvillä Venäjän vallankumouksen oikeasta luonteesta. Kun kenraali Hoffmann kerran esiintyi voimakkaammin sotilaallisen edun kannalta jouduttaakseen neuvotteluja ja samalla asettaakseen aidan Trotskin propagandatoiminnalle, kävi paheksumisen murina monissa saksalaisissa, itävalta-unkarilaisissa ja yleensä sellaisissa lehdissä, jotka ententepropagandan malliin puhuivat aina sopimusrauhasta. Tällaisissa olosuhteissa olisi Trotski ollut narri, jos hän olisi vähääkään antanut perään; sellaiseen hän oli liian viisas ja tarmokas. Hän alkoi puhua yhä uhkamielisemmin, vaikkei hänellä ollut mitään reaalista voimaa tukenaan; hän esiintyi yhä enemmän vaatijana. Hän uhkasi, kun muka saksalais-itävaltalais-unkarilaisella taholla puuttui suoruutta, kutsua pois Venäjän edustajat, ja hän oli kovasti mielissään, kun häntä pyydettiin luopumaan tästä aikeesta, jota hän tietenkään ei ollut voinut toden teolla tarkoittaa. Trotski ja entente-vallat iloitsivat neuvottelujen pitkittymisestä; edellinen käytti jokaista tilaisuutta vaatiakseen neuvottelujen siirtämistä puolueettomalle alueelle. Hän julisti bolshevistisia aatteitaan kipinäsähkösanomina maailmalle ja erittäinkin Saksan työväestölle. Bolshevismin tarkoitus oli saada meidät yllytetyiksi vallankumoukseen ja siten Saksanmaa suistuksi häviöön. Tämä päämäärä kävi jokaiselle päivänselväksi, joka ei ollut umpisokea.
Neuvottelut eivät edistyneet hiukkaakaan. Jos edelleen toimittaisiin, niinkuin tähän saakka oli Brestissä toimittu, ei rauhan saavuttamisesta ollut mitään toiveita, sen sijaan saattoi olla varma meidän henkisen sotakykyisyytemme laskeutumisesta yhä alemmas. Minä istuin Kreuznachissa kuin hiilillä ja vaadin kenraali Hoffmannia jouduttamaan neuvotteluja. Hän käsitti täydellisesti sotilaallisen välttämättömyyden, mutta ei asemassaan kyennyt määräävästi vaikuttamaan asiain kulkuun.
Tammikuun 18:ntena Trotski lähti Pietariin, missä bolshevikit hajoittivat perustavan kokouksen. He antoivat näin maailman tietää, mikä käsitys heillä oli kansan vapaudesta. Mutta saksalaiset eivät tahtoneet mitään nähdä eikä mitään oppia.
Trotski oli sanonut olevansa vain kuusi päivää poissa. Mutta hän palasi takaisin vasta 30:ntenä.
Tammikuun 23:ntena kenraalisotamarsalkka ilmoitti minun pyynnöstäni eräässä neuvottelussa Berliinissä, että meidän täytyi saada asiat idässä selviksi. Niin kauan kuin ei siihen oltu päästy, täytyi pitää hyviä lännessä tarvittavia divisioonia yhä siellä. Jos venäläiset viivyttivät edelleen neuvotteluja, oli ne keskeytettävä ja ryhdyttävä uudestaan sotaan. Bolshevikkihallitus kukistuisi sen kautta, mutta uuden hallituksen täytyisi solmia rauha.
Toisetkin syyt panivat minut vaatimalla vaatimaan päätöksen tekoa. Kreivi Czernin oli oikeassa, kun hän ivallisesti puhui "henkisestä painiskelusta". Siihen ei ainakaan Brest, kun sota vyöryi suurinta ratkaisuaan kohti, ollut paikan, ajan eikä kilpatoverin puolesta sovelias tilaisuus. Mitä mahtoivatkaan ententen valtiomiehet ajatella meidän rauhantarpeestamme, kun tyydyimme siihen, että Trotski ja bolshevikkihallitus, jota ei mikään valtio ollut tunnustanut, kohteli meitä sillä tavoin. Heidän ja heidän kansojensa tahdonlujuutta tämä vain suunnattomasti vahvisti. Miten tuiki välttämätön mahtoikaan rauha olla Saksalle, kun se suorastaan juoksi sellaisten ihmisten jälessä ja sieti heidän julkisesti meitä ja meidän sotajoukkoamme vastaan tähdättyä propagandaansa! Kaikissa puolueettomissa ja vihollismaissa täytyi tällaisten johtopäätösten syntyä kuin itsestään. Miten saattaisivatkaan ententevaltain johtajat, varsinkaan Clemenceau ja Lloyd George, vielä olla rauhasta huolissaan, kun me annoimme turvattomien anarkistien venäläisten näin näin kohdella itseämme? He saivat huoletta jättää pelon, että heitä uhkaisi mikään vaara meidän taholtamme. Miten tämä vaikuttaisi sellaisten vastustajain rauhantekohaluun, oli päivän selvää.
Myöskään ei vihollista vastassa seisova sotamies voinut ymmärtää tätä viikkokausia kestänyttä puhetulvaa, jolla ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta ja josta ei ollut mitään tuntuvaa tulosta. Hän toivoi luonnollisesti, että sitä, minkä hän äärimmäisyyteen asti voimiaan ponnistaen tuhansilla kieltäymyksillä ja henkensä uhalla oli saavuttanut, myöskin voimakkaasti ja määrätietoisesti käytettäisiin. Olihan tekeillä ensimmäinen rauha, jonka tuloksia rintama odotti yhtä suurella jännityksellä kuin kotimaa. Meidän täytyi vihdoinkin ottaa ratkaiseva askel: vain se voisi jälleen tuoda selvyyttä meille ja myöskin muuanne.
Oli käynyt ilmi, ettei Trotski puhunut koko Venäjän puolesta, vielä vähemmin Romaanian. Ukrainan edustajat, jotka saapuivat Brestiin tammikuun 12:ntena, asettuivat jyrkästi bolshevikki-edustajia vastaan. He saivat etupäässä kenraali Hoffmannilta tukea ja antoivat neliliiton edustajille tilaisuuden erikoissopimuksien tekoon. Nämä liikkuivat käytännöllisellä pohjalla eivätkä eksyneet pilventakaisten tulevaisuussuunnitelmien alalle, joiden toteuttamiseen tarvitaan vuosisatoja, jos niitä ylipäänsä milloinkaan on mahdollista toteuttaa.
Tammikuun 30:ntenä alkoivat neuvottelut Trotskin kanssa uudestaan Brestissä. Asiat saivat nyt sen omituisen luonteen, että kaikki kävi hänen mielensä mukaan.
Mutta diplomaatit näkyivät jo itse huomanneen, etteivät keskustelut hänen kanssaan veisi mihinkään tulokseen. Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin katkaisivat nyt omasta puolestaan neuvottelut ja olivat jo helmikuun 4:ntenä taas Berliinissä. Ukrainan kanssa jatkettiin neuvotteluja sillä perustalla, että se sitoutui toimittamaan suuret määrät viljaa Itävalta-Unkarille ja Saksalle, minkä sijaan se Puolaan päin, molempien maiden välisellä riidanalaisella Holmin alueella, saisi suotuisan rajan. Itävalta-Unkari lupasi sen lisäksi luoda Itä-Galitsiasta ukrainalaisen kruununmaan.
Pohtiakseni valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa tilannetta olin minäkin helmikuun alussa lähtenyt Berliiniin. Kokouksessamme 4 ja 5 p:nä minä sain valtiosihteeri v. Kühlmannin lupaamaan, että 24 tuntia Ukrainan kanssa tehdyn rauhan allekirjoittamisen jälkeen rikotaan kokonaan välit Trotskin kanssa. Kaiken kuulemani perustalla vakaantui minussa yhä vain se mielipide, että bolshevikki-Venäjä ei halunnut minkäänlaista rauhaa. Se asetti toivonsa ententeen samoin kuin yleisen vallankumouksen syttymiseen Saksassa eikä uskonut meidän pystyvän tekoihin. Tammikuun lopulla 1918 Berliinissä tämän yhteydessä vastoin huomattavain työväenjohtajain tahtoa puhjenneet poliittiset lakot lienevät tätä toivetta vahvistaneet. Niin läheisessä yhteydessä oli osittain jo silloin meidän työväenliikkeemme bolshevismin kanssa. Sen nenässä olevat miehet ja johtava sosialistinen sanomalehti, joka taisteli myöhemmin bolshevismia vastaan, eivät olleet vielä silloin huomanneet tätä seikkaa. Silloin kuului tietenkin vielä asiaan taistella yhteistä vihollista, vanhaa laillista valtaa vastaan ja siten tieten tai tietämättä järkyttää isänmaan perustuksia. Kun sitten tämä päämäärä näytti saavutetulta ja valta joutui omiin käsiin, silloin oli tuli, jota oli oltu sytyttämässä, hulmahtanut leimuavaksi liekiksi. Silloin sanottiin: "Kuulkaa, talonpojat, tätä me emme ole tarkoittaneet."
Berliinissä tapahtuneessa neuvottelussa kreivi Czernin esitti syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään Ukrainan kanssa kaksoismonarkialle epäsuotuisan rauhan, jonka hän pelkäsi herättävän voimakasta vastarintaa puolalaisten taholta. Hän pyysi tästä syystä eräitten poliittisten päätösten salassa pitämistä. Itävallan asema ruokavaroihin nähden oli niin huono, kun Romaanian apulaitteet ehtymistään ehtyivät, että se tarvitsi välttämättömästi viljaa Ukrainasta, muuten olisi sillä nälkäkuolema edessä. Itävalta-Unkarin muonituspäällikkö kenraali Landwehr, antoi tähän surulliseen kuvaan lisäpiirteitä valaisemalla armeijan muonitusta. Hän pyysi minulta ihan heti apua. Kun herra v. Waldow piti sitä, huolimatta meidän omista ahtaista sangen vakavista muonitusoloistamme, rajoitetussa määrässä mahdollisena, niin en voinut lausua epäilyksiä sen suhteen. Tavattoman vakavat olivat ne vaikutelmat, jotka minä täällä sain ja todennäköisesti ne tekivät syvän vaikutuksen myöskin toisiin herroihin, joilla oli tekemistä näiden kysymysten kanssa.
Toinen asia, joka tuli täällä pohdinnan alaiseksi, oli taaskin Itävallan ehdottama Puolan kysymyksen ratkaisutapa. Minä olin tällä kertaa etupäässä vain kuulijan asemassa. Mielihyväkseni puhuivat valtiosihteeri v. Stein ja kreivi v. Rödern sekä eräät muut herrat taloudellisista syistä itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Rajavyöhykkeistä ei tällä kertaa ollut ollenkaan puhetta. Itävalta-Unkarin lähettiläs, ruhtinas Hohenlohe, jota minä muuten lämpimästi kunnioitan, moitti minua kiihtyneenä neuvottelujen kulusta siitä, että tuotin Itävalta-Unkarille vaikeuksia. Minä saatoin huomauttaa siihen, että tänään olivat muut herrat, enkä minä, puhuneet itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Puolan kysymys jäi ratkaisematta.
Myöskin Romaanian rauhanehdoista keskusteltiin lyhyesti. Minä vaadin tässäkin kysymyksessä ryhtymistä tarmokkaaseen työhön.
Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin lähtivät neuvottelun jälkeen takaisin Brestiin.
Ukrainan kanssa tehty rauha allekirjoitettiin siellä helmikuun 9:ntenä. Minä pyysin nyt, että valtiosihteeri v. Kühlmann helmikuun 5:ntenä antamansa lupauksen mukaan rikkoisi välinsä Trotskin kanssa. Mutta hän asettui kielteiselle kannalle.
Samana päivänä yllytti Venäjän hallituksen kipinäsähkösanoma Saksan armeijaa kieltäytymään tottelemasta ylintä sotaherraansa. Kenraalisotamarsalkan Hänen Majesteetilleen tekemästä ehdotuksesta keisari käski nyt valtiosihteeri v. Kühlmannin jättää Trotskille uhkavaatimuksen meidän tähänastisten ehtojemme hyväksymisestä sekä samalla vaatia Itämerenmaiden tyhjentämistä. Jälkimmäinen määräys oli Kühlmannin mielestä Itävalta-Unkarin ja kotimaan mielialan vuoksi jätettävä täyttämättä. Hänen Majesteettinsa myöntyi siihen, että tästä vaatimuksesta luovuttiin.
Valtiosihteeri v. Kühlmann ahdisti nyt Trotskia selvään ratkaisuun. Tämä kieltäytyi kaikista sitoumuksista, mutta ilmoitti samalla, että sota oli päättynyt ja Venäjän armeijan hajallelaskeminen pantu käyntiin.
Tästä johtui luonnollisesti täydellinen sekavuus idässä. Meidän oli mahdotonta jättää asioita siellä näin keskeneräiseen tilaan. Se voi tuottaa meille joka hetki uusia vaaroja, kun meidän oli lännessä kamppailtava elämästä ja kuolemasta. Sotilaallinen asema vaati selvyyttä. Sitä varten päätettiin kokoontua Homburgiin neuvottelemaan.
IV.
Helmikuun 13:ntenä neuvoteltiin Homburgissa. Sillä oli ratkaiseva merkitys idän tapahtumille. Valtakunnankansleri, varakansleri, valtiosihteeri v. Kühlmann, kenraalisotamarsalkka, amiraaliesikunnan päällikkö ja minä otimme siihen osaa. Hänen Majesteettinsa Keisari oli vain silloin tällöin läsnä.
Ylimmän armeijanjohdon taholta oli jo lähetetty valtakunnankanslerille joukko sähkösanomia, joissa pyydettiin aselevon irtisanomista. Tällä hetkellä ei Venäjän armeijaa enää tarvinnut taistelutekijänä ottaa lukuun; mutta entente seisoi väijyksissä pyrkien lujittamaan sen rintamaa, ja bolshevikkijohtajat olivat teon miehiä, jotka pystyisivät toimimaan propagandalla ja -- jos heille suotiin aikaa -- aseilla ilman ententeakin.
Milloin tahansa saattoi Venäjän rintama tavalla tai toisella ruveta uudelleen vahvistumaan. Eikä Romaania tekisi milloinkaan rauhaa, jollei Venäjä tehnyt sitä ensin. Kaikki hyökkäily lännessä olisi silloin tuloksetonta. Samalla menetettäisiin myös tilaisuus voitokkaasti lopettaa maailmansota, jota me yhä vielä heikkoine liittolaisinemme kävimme valtavaa ylivoimaa vastaan. Me tarvitsimme myöskin Ukrainan apujoukoksi bolshevismia vastaan, kaikkein vähimmin saatoimme nyt jättää sitä bolshevismin valtaan. Siltä taholta pyydettiin jo nyt apua. Mistä hankitaan se vilja, jonka Itävalta-Unkari sen asianomaisten virastojen antaman selityksen mukaan niin kipeästi tarvitsee? Saksa ei voinut sitä antaa, mutta siihen olisi kuitenkin johduttu; Saksalla oli itsellään tavattoman niukasti, se oli jo edellisenä vuonna turvautumalla varhaispuintiin elänyt liiaksi kädestä suuhun ja tarvitsi muualta lisää. Romaania ei enää tuottanut sitä mitä toivottiin. Vieläkin synkemmäksi kävisi tulevaisuus, jos tuleva sato meillä ja liittolaismaissa oli huono, samoin Romaaniassa, missä todellisuudessa tuli täydellinen kato. Kokonaan oman onnensa nojaan jätettynä, ilman ulkoa saatua lisää ei Saksa voinut elää, sen osoitti ankara hätä talvella 1918/19. Tämä hätä olisi ilman Ukrainaa varmasti tullut, vaikkapa ei valtiojärjestyksen kukistaminen olisikaan ollut vaikuttamassa asiaan.
Ukrainan kanssa tehty rauha oli maan runsaan bolshevikkiaineksen takia yhä vielä heikolla pohjalla. Neliliiton edustajat rauhanneuvotteluissa olivat täysin selvillä siitä, että meidän tuli Ukrainasta käsin antaa viljan hankinnalle sotilaallista tukea, jollemme tahtoneet, että rauha tulisi pelkäksi maailmaa harhaanjohtavaksi ilveilyksi.
Jotta bolshevikit eivät voisi muodostaa uutta rintamaa, tuli heidän itärintamalla seisoville joukoilleen antaa nopea voimakas isku, joka tuottaisi meille samalla myöskin suuret määrät sotatarpeita. Laajemmat sotaliikkeet eivät täällä nyt tulleet kysymykseen.
Ukrainassa oli bolshevismi tukahutettava. Siellä saattoi saada aikaan sellaiset suhteet, jotka tuottaisivat meille sotilaallista hyötyä ja antaisivat meille viljaa ja raaka-aineita; sentähden meidän täytyi täällä tunkeutua syvälle sisämaahan. Meillä ei ollut muuta keinoa.
Estääksemme ententea tukemasta Venäjää, mihin se siihen aikaan vielä pyrki, oli sen joukot ja sotatarpeet saatava pysymään Muurmanin rannikolla. Ellei sitä voitaisi tehdä, saattoi pitää varmana, että Englanti tulisi Pietariin ja sieltä käsin toimisi meitä vastaan. Meidän oli estettävä sitä asettumasta sinne ja Suomenlahden rannalle ja iskemällä bolshevikkijoukkoja vastaan päästävä Liivinmaan ja Viron läpi aina Narvaan asti, voidaksemme sieltä käsin tarpeen vaatiessa hyökkäillä. Suomestakin, joka bolshevikkien ahdistamana oli pyytänyt meiltä apua, saatoimme saada liittolaisen bolshevikkeja vastaan. Teho Pietaria vastaan vahvistuisi ja toimintamahdollisuus Muurmaninrataa vastaan saataisiin myös aikaan. Minä olin jo pitemmän aikaa ollut yhteydessä muutamien suomalaisten herrojen kanssa. Mainitsen ennen muita Suomen nuoren valtion ensimmäisen lähettilään Berliinissä, herra Hjeltin, joka palveli maataan lämpimin sydämin. Nuorista suomalaisista, jotka rakastivat hehkuvasti isänmaataan, oli sodan alussa muodostettu jääkäripataljoona, jota käytettiin Mitaun taisteluihin. Silloin näytti vielä epävarmalta, joutuisimmeko Suomessa sotatoimiin. Me tuimme sitä suoranaisesti aseilla.
Meidän sota- ja muonitusasemamme vaati aselevon irtisanomista, selviä suhteita ja nopeaa toimintaa idässä. Uutta voimainkäyttöä en pitänyt suotavana. Mutta olisi ollut sotilaalliselta kannalta mieletöntä katsella, kuinka vihollinen kokosi uudestaan voimiaan, oli siis toimittava. Sitä vaati sodan rautainen laki. Vasta sitten saattoi olla rauhan saannista varma. Yksinomaan siihen minä pyrinkin.
Tässä mielessä minä tein esityksiä valtakunnankanslerille ja varakanslerille ja osoitin vakavin sanoin, miten hirvittävän raskas meidän tehtävämme lännessä oli. Minä lausuin, ettei bolshevikkien johtajien kanssa ylipäänsä ollut rehellinen rauha saavutettavissa, he tulisivat yhä edelleenkin työskentelemään vallankumouksen virittämiseksi Saksassa. Tätä vaaraa emme voineet kyllin suureksi arvioida. Bolshevismilta voimme me itseämme edelleen turvata vain tiukan rajansulun avulla. Sulkulinjan ulottamisella Pohjanlahteen päin oli tosin haittansa; mutta Väinänlinnan--Riianlahden linja ei juuri vaatinut vähemmän joukkoja kuin Väinänlinnan--Peippusjärven--Suomenlahden linja suurten vesien takia. Kaikki välilinjat maksaisivat melkoista enemmän. Ei tahdottu tietenkään ryhtyä rajattomiin sotaliikkeisiin vaan paikallisesti rajoitettuihin toimenpiteisiin. Tehostin myöskin sitä, että minulle olisi luonnollisesti mieluista saada auttaa bolshevikkien ahdistamia ja meiltä apua pyytäviä Liivinmaata ja Viroa sekä varsinkin saksalaisia heimoveljiämme.
Valtakunnankansleri ja varakansleri eivät ensin tahtoneet suostua aselevon irtisanomiseen. Kielteistä kantaansa he perustelivat yksinomaan sisäpoliittisilla syillä ja Itävalta-Unkaria koskevilla seikoilla. Samat näkökohdat määräsivät myöskin valtiosihteeri v. Kühlmannin kannan. Kaikki ulkopoliittiset syyt saivat jäädä syrjään. Vähitellen muuttivat kuitenkin molemmat ensiksimainitut herrat mieltään ja suostuivat aselevon irtisanomiseen, minkä he tekivät etupäässä muonitustilanteemme vuoksi. Valtiosihteeri v. Kühlmann pysyi edelleen vastustavalla kannalla. Mutta hän selitti, että vastuunalainen valtiomies oli valtakunnankansleri eikä hän, ja koska tämä oli päättänyt sanoa irti aselevon, niin ei hänkään kieltäytyisi jatkamasta yhteistyötä. En voinut otaksua muuta kuin että valtiosihteeri v. Kühlmann ei pitänyt omaa kantaansa juuri erikoisen pätevänä, muuten olisi hänen kaikista valtio-oikeudellisista selityksistä huolimatta täytynyt tehdä omaan persoonaansa nähden luonnolliset johtopäätökset. Ulkoasiainviraston valtiosihteerin virka on siksi korkea, ettei sen haltija saanut antaa pakottaa itseään niin tärkeään päätökseen kuin kysymyksessä oleva oli. Hänen menettelynsä ei saattanut herättää minussa sitä luottamusta, jota olisin toivonut voivani tuntea ulkoasiainviraston johtajaa kohtaan.
Valitettavasti joutui tämän tähden myöskin kärsimään suhteeni muihin tämän viraston herroihin. Heidän joukossaan oli useita huomattavia voimia, varsinkin niissä, jotka eivät olleet ammattidiplomaatteja. Minä olen ollut näistä hankauksista sitäkin enemmän pahoillani, kun en takertunut henkilöihin, vaan pidin kiinni asiasta. Minulle oli yhtä selvää kuin Saksan kansan suurelle enemmistöllekin, että tämä virasto kaipasi perinpohjaista uudistusta.
Valtakunnankanslerin esityksestä Hänen Majesteettinsa Keisari hyväksyi aselevon irtisanomisen, taikka, kuten katsottiin olevan valtio-oikeudellisesti oikeampaa sanoa johtopäätöksen, että aselepo lakkaa itsestään, koska Trotski kieltäytyy allekirjoittamasta rauhansopimusta. Minulle oli tietenkin yhdentekevä, kummallako tavalla asia tulkittiin.
V.
Helmikuun 18:nnen iltapäivällä ja 19:nnen aamulla alkoivat sotatoimet näin ollen koko isovenäläisellä rintamalla uudestaan. Heti sen jälkeen bolshevikkihallitus selitti kipinälennättimellä olevansa valmis rauhantekoon. Me teimme johtopäätökset Brestin kokemuksista ja annoimme rauhalle nyt aivan toisen muodon. Hallitus vaati yksissä neuvoin liittolaisten kanssa ylimmän armeijanjohdon mielipiteiden mukaisesti sekä sotilaallisen turvallisuutemme että myöskin kansojen itsemääräämisoikeuden nimessä Suomen ja Ukrainan itsenäisyyden tunnustamista sekä Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan samoin kuin Batumin ja Karsin luovuttamista. Kysymystä Liivinmaan ja Vironmaan vastaisesta asemasta ei vielä ratkaistu, toistaiseksi tuli meidän miehittää nämä maat.
Iso-Venäjän sotajoukko oli laskettava hajalle ja laivaston tuli lakkauttaa toimintansa. Sen lisäksi ei Venäjä saanut ryhtyä minkäänlaiseen propagandaan Saksassa. Joukko taloudellisia kysymyksiä, sotavankien vaihto y.m., jätettiin tarkemman pohdinnan varaan. Etenemistä jatkettaisiin siksi, kunnes nämä vaatimukset olivat lopullisesti hyväksytyt uusissa neuvotteluissa. Trotski ilmoitti olevansa heti valmis lähettämään uudet edustajat Brestiin; itse hän ei tullut, arvattavasti siitä syystä, ettei hän enää pitänyt propagandan harjoittamista siellä mahdollisena.
Venäjän edustajat saapuivat Brestiin helmikuun 28:ntena. Keskusteluihin ei enää ryhdytty. Venäjän valtuutetut ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli vain allekirjoittaa rauha. He osoittivat arvokkuutta onnettomuudessa, johon he itse olivat syypäät. Maaliskuun 3:ntena kello 5.30 illalla tapahtui allekirjoittaminen. Rauha oli nyt solmittu ja sotatoimet Venäjän rintamalla lakkautettiin uudestaan.
Brestin rauhanehdot olivat tähdätyt bolshevikkeja vastaan, joiden kanssa sotatila ei voinut koskaan päättyä -- se johtui heidän vallankumouksellisesta propagandastaan. Minä en suinkaan pyrkinyt Venäjän tuhoamiseen tai sellaiseen heikontamiseen, joka veisi siltä hengen. Päinvastoin toivoin, että valtakunnan saattaminen entiselleen lähtisi Ukrainasta; myöskin olisi minulle Puolan kysymykseen nähden venäläis-puolalainen ratkaisu ollut mieluisin. Liettua ja Kuurinmaa eivät olleet mitään elinkysymyksiä Venäjälle, yhtä vähän Batum ja Kars. Viron ja Liivinmaan menetys oli Venäjälle tuntuva. Täällä voitiin ja pitikin antaa Venäjälle kaikkea mahdollista huojennusta. Oliko mahdollista mennä vielä pitemmälle ja antaa Liivinmaa ja Viro uudistuneelle Venäjälle takaisin, on turha harkita. Sellaista Venäjää ei nyt ollut olemassa. Sentähden minä vaadinkin sisimmästä vakaumuksestani Baltikumin muodostamista. Ehdoissa pidättäydyttiin muuten millään lailla sekaantumasta Venäjän sisäpoliittiseen ja taloudelliseen elämään; Venäjälle ei asetettu mitään sellaisia vaatimuksia, jotka olisivat loukanneet itsenäisen valtion arvoa tai orjuuttaneet sen väestöä. On valaisevaa verrata rauhaa, jonka Venäjä silloin sai, rauhaan, jonka se olisi voinut saada, ja tätä taas siihen, joka on tullut meidän kannettavaksemme, vaikka me emme olleet koskaan rauhantarjousta hylänneet. Puhe Brestin väkivaltarauhasta on vaikeneva. Vielä toistaa osa Saksan kansaa uskollisesti tätä vihollisen propagandan iskusanaa. On kokonaan toinen asia, että Venäjä nyt lähtee silvottuna sodasta, vaikka sen liittolaiset, joille sen v. 1914 piti poimia kastanjat tulesta, ovat voittaneet.
Valtiopäivien suuri enemmistö hyväksyi Brestin rauhanehdot ja tunnusti edelleen, ettei sopimus loukannut kansojen itsemääräämisoikeutta. Enemmistösosialistit pidättäytyivät äänestämästä, vain riippumattomat sosialistit äänestivät sitä vastaan.
Edustaja Erzberger oli lausunut ilonsa tulevasta rauhasta jo helmikuun 27:ntenä 1918 ja ilmoittanut, että ehdot pysyvät heinäkuun 10:ntenä tehdyn rauhaa koskevan päätöslauselman puitteissa.
Varsinkin ansaitsee huomiota edustaja Gröberin lausunto maaliskuun 22:sena, hänen sanansa ilmaisevat meidän asemamme täydellistä ymmärtämistä. Hän sanoi:
"Tätä rauhansopimusta ei kylläkään voi pitää minään sopimusrauhana tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta se ei minun mielestäni estä sen hyväksymistä. Nyt ei voi olla kysymys siitä, onko saatu aikaan sopimusrauha vai ei-sopimusrauha, vaan edessämme on käytännöllinen kysymys, oliko rauhansopimus yleensä muulla tavalla saavutettavissa. Tähän kysymykseen minä vastaan kieltävästi, sen vuoksi on minun myöskin ystävieni puolesta ilmoitettava, että me yksimielisesti hyväksymme sopimuksen.
"Hyvät herrat, Brest-Litovskissa olleella, tunnetun Trotskin johtamalla venäläisellä valtuuskunnalla ei ilmeisestikään ollut mitään vakavaa aikomusta saada rauhansopimus aikaan, vaan sen tarkoituksena oli tehdä propagandaa bolshevististen aatteittensa hyväksi. Tämän vuoksi se on pitkittänyt neuvotteluja mahdollisimman kauan. Vieläpä on Trotski kieltäytynyt hyväksymästä ehdotettua määräystäkin, että tulevaisuudessa elettäisiin keskinäisessä rauhassa ja ystävyydessä. Tämäkin meni hänestä liian pitkälle. Samalla kuin Saksan valtuutetut kerrassaan lampaan kärsivällisyydellä -- minun täytyy käyttää tätä sanaa -- otsansa hiessä tekivät työtä viedäkseen rauhanneuvotteluja eteenpäin ja saattaakseen ne päätökseen, on venäläiseltä taholta ja myös sellaiselta taholta, joka on ollut mitä läheisimmässä kosketuksessa Venäjän hallituksen kanssa, saatu kuulla mitä räikeimpiä palopuheita ja julaistu kipinäsähkösanomia, jotka ilmeisesti olivat lähtöisin Trotskista ja hänen tovereistaan ja joissa tehtiin ilmeistä pilaa kaikista kunnolliseen rauhaan tähtäävistä pyrkimyksistä. Ilmeisesti on Trotski olettanut voivansa yllyttää muutkin valtiot, etupäässä Puolan, Saksan ja Englannin, vallankumoukseen ja lopulta syöstä koko maailman kumousliikkeeseen. Oikeastaan juuri venäläiset valtuutetut eikä saksalaiset, saivat aikaan keskeytyksen rauhanneuvotteluissa, katkaisivat neuvottelut ja suorastaan pakottivat Saksan ryhtymään uudestaan taisteluun...
"Jos asiain tällä kannalla ollen Saksan hallitus ja sen liittolaiset, kun Venäjän hallitus ehdotti uutta neuvotteluihin ryhtymistä ja uuden aselevon tekemistä, ei muitta mutkitta ja ehdottomasti antautunut neuvotteluihin, vaan asetti ehtonsa aivan selvään heti hyväksyttäviksi tai hylättäviksi, ja jos se pani aselevon myöntämisen ja uusiin neuvotteluihin ryhtymisen siitä riippuvaksi, niin oli se meidän vakaumuksemme mukaan aivan oikeutettua, vieläpä välttämätöntäkin, eikä kukaan saa hallitusta siitä moittia."
Tälle lausunnolle annoin suuren arvon, minä tunsin että suurin osa kansaa oli tässä kysymyksessä hallituksen takana. Mutta valitettavasti unohtivat valtiopäivät pian olla Venäjältä tulevan vallankumouksen vaaran suhteen varuillaan.
Hämmästyttävän lyhyessä ajassa olivat saksalaiset joukot, jotka olivat enimmäkseen maanpuolustusväkeä, edenneet Narvan, Pinkovan, Polotskin, Orshan, Mogilevin linjalle. Venäläiset eivät olleet tehneet vastarintaa. Saaliiksi saatiin erittäin suuret määrät sotatarpeita. Väestö tunsi päässeensä bolshevismin kahleista. Uusi miehitysalue joutui itärintaman ylipäällikön hallinnon alle. Venäjää vastaan muodostettiin rajasuoja, jotta voisimme käyttää koko miehitettyä itäaluetta taloudellisesti hyväksemme, kuten välttämätöntä oli. Samalla estettäisiin sen kautta bolshevikkipropagandan tulva miehitetylle alueelle ja sieltä käsin Saksaan. En siihen aikaan vielä voinut otaksua, että sitä myöhemmin tulisi hallituksen puolesta virallista tietä Berliiniin ja Saksaan. Ylin armeijanjohto olisi silloin nähnyt ponnistusten turhuuden ja todennäköisesti säästänyt ihmisiä. Näin teimme me sen, mitä itärintaman ylipäällikkö ja minä pidimme välttämättömän tarpeellisina suojatoimenpiteinä bolshevismia vastaan.
Samaan aikaan kuin marssi isovenäläiselle bolshevikkialueelle, alkoi myös saksalaisten eteneminen Ukrainaan. Minä olin jatkuvasti yhteydessä kenraali v. Arzin kanssa sopiakseni hänen kanssaan yhteistoiminnasta. Äkkiä keisari Kaarle käänsi kelkkansa, hän tahtoi säästää kansoiltaan sen pettymyksen, ettei rauhaa Venäjän kanssa oltu saatukaan aikaan. Mutta hätä pakotti hänet kuitenkin sangen pian antamaan suostumuksensa. Minua Itävalta-Unkarin kanta hämmästytti; ensin selitettiin juhlallisesti, että valtion tuli solmia epäedullinen rauha, jotta se voisi elää, ja nyt ei valtio tehnyt mitään hankkiakseen saavutetulla perusteella elämismahdollisuuksia. Olin tyytyväinen, kun Itävalta-Unkari lopulta tuli mukaan, yksin emme mitenkään olisi voineet tehtävää suorittaa.
Ukrainassakin sujui eteneminen nopeasti. Meikäläiset suuntasivat päävoimansa Kiovaa kohti, jonka me jo maaliskuun 1:senä miehitimme, kun taas itävalta-unkarilaiset joukot kulkivat Odessaa kohti. Sotaliikkeet suoritettiin pitkin rataa; toisinaan sattui taisteluja panssarijunien välillä. Läpi tavattomien alojen täytyi rientää heikoin voimin. Bolshevikkijoukot tekivät vain mitätöntä vastarintaa, tshekkoslovakkilaiset joukot -- ne oli muodostettu itävalta-unkarilaisista sotavangeista -- taistelivat koko lailla paremmin; niiden kanssa sattui ankaria otteluja. Sotaliikkeitä ja taisteluja jatkui vielä toukokuussakin.
Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi heti muodostamaan Saksassa kahta divisioonaa sotaministeriön valitsemista ukrainalaissyntyisistä sotamiehistä, jotka Venäjän armeijan riveissä taistellen olivat joutuneet sotavangeiksi. Ikävä kyllä kaikki laskelmat näiden suhteen pettivät. Heti Ukrainaan jouduttuaan he lankesivat yltiöpäisiin valtiollisiin virtauksiin, eikä ollut muuta keinoa kuin laskea heidät hajalle. Se oli katkeraa. Minä olin toivonut, että niinkuin ententella oli sotavangeistaan hyötyä, meillekin nyt ainakin bolshevismin vallasta vapauttamamme maan pojat tuottaisivat huojennusta.
Myöskin turkkilaiset olivat aselevon päätyttyä aloittaneet etenemisliikkeensä Armeniassa aikoen jatkaa sitä aina Karsiin ja Batumiin asti.
VI.
Rauhanneuvottelut Romaanian kanssa sujuivat yhtä kehnosti kuin bolshevikki-Venäjän kanssa.
Brest-Litovskissa saamiemme kokemusten perusteella olin pitänyt välttämättömän tarpeellisena, että ne kysymykset, joista oli erimielisyyttä meidän ja Itävalta-Unkarin välillä, otettaisiin seikkaperäisen ennakkoharkinnan alaisiksi, lähinnä valtakunnan asianomaisissa virastoissa, ennenkuin ryhdyttäisiin rauhanneuvotteluihin Romaanian kanssa.
Öljyn ja viljan saanti armeijalle ja kotimaahan tekivät Romaanian rauhan taloudelliset määräykset erittäin tärkeiksi sodankäynnille. Olihan niillä myöhemmin oleva erittäin suuri merkitys meidän taloudelliselle elämällemme. Minä olin tammikuussa pyytänyt päämajoitusmestaria pohtimaan näitä asioita juurtajaksain berliiniläisvirastojen ja Mackensenin johdossa olevan ylikomennon kanssa ja määrittelemään, mitä meidän oli vaadittava. Nämä työt tarjosivat myöhemmin sopivan pohjan rauhanneuvotteluille. Niillä oli vain osaksi puhtaasti sotilaallinen luonne, paljon enemmän tuntui niiden vaikutus kansan taloudelliseen elämään.
Nämä ennakkotyöt kävivät sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän rauhantekoa Romaanian kanssa oli joudutettava -- lännessä tehtävän rynnäkön vuoksi. Sotilaallisen asemamme perusteella olisimme voineet tehdä samanlaisen rauhan kuin minkä entente meille saneli, nimittäin väkivaltarauhan. Meillä ei ollut siihen mitään aihetta. Saksan tuli laatia ehtonsa sotatilaa silmälläpitäen aina yleiseen rauhantekoon saakka, myöhemmin eivät sen edut mitenkään vaatisi Romaanian heikontamista.
On tavattoman suuri ero, tekeekö maa, joka vielä edelleen on sodassa koko maailman kanssa, rauhan yksityisen vastustajansa kanssa, vai päätetäänkö koko maailmansota. Vaatimusten täytyy edellisessä tapauksessa paljon jyrkemmin pitää silmällä sotatilaa ja sotilaallisia edellytyksiä kuin sotatoimien yleisessä lopettamisessa. Aivan toista on, jos pyritään siihen, kuten entente nyt tekee, ettei ainoastaan heikonneta vastustajaa vuosikymmeniksi, vaan valtioita pyyhkäistään maailman kartalta ja kokonaisia kansoja raahataan orjuuteen, mitä tähän asti on pidetty vain vanhan ajan raakalaiskansain sodankäynnin tapoina ja yksistään sille ominaisena.
Koko Dobrudshan liukuminen bulgaarialaisten käsiin, mitä Bulgaaria vaati, ei olisi ollut Saksan tulevaisuudelle edullista. Minulle olisi ollut mieluisinta, että Pohjois-Dobrudsha olisi jäänyt Romaanialle, se vastasi parhaiten minun kantaani Dobrudshan kysymyksessä viimeisten viiden neljännesvuoden aikana. Muu oli minun jätettävä diplomatian ratkaistavaksi. Sen tehtävänä oli pysyttää Bulgaaria liitossa, mutta samalla tuli sen torjua kaikki haitat, jotka voisivat syntyä, jos maailmanliikeväylä Tshernavoda--Konstantsa joutuisi Bulgaarian haltuun. Häämöittipä päämääränäni myöskin Saksan hallinnon alainen Tshernavodan--Konstantsan vapaasatama-alue.
Me vastustimme kaikkia pitkälle meneviä aluevaltauksia, jotka tuottaisivat Unkarille hyötyä Romaanian kustannuksella. Jotta Unkarin raja olisi helpommin puolustettavissa, oli vain vähäinen rajan suoristus Orsovan luona ja Moldaun mutkassa Kirlibaban eteläpuolella sotilaallisessa suhteessa tarpeen. Vain tätä minä pidin oikeutettuna. Ylintä armeijanjohtoa ei arveluttanut Bessarabian liittäminen Romaaniaan ja armeijan säästäminen. Edellytyksenä oli, että Saksa ja Itävalta-Unkari asettaisivat Romaaniassa, kuten valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa oli sovittu, ohjaksiin hallituksen, joka olisi meille suopea ja joka muodostettaisiin etupäässä tähän aikaan miehitetyllä alueella olevista henkilöistä. Hallitus asettuikin tässä suhteessa läheiseen yhteyteen romaanialaisten kanssa, jotka halusivat vilpittömästä vakaumuksesta asettua Saksan puolelle.
Jottei mikään yllätys romaanialaisten taholta kävisi mahdolliseksi, vaadittiin sotilaalliselta taholta sen lisäksi, että kuninkaan ja kuninkaallisen perheen on poistuttava maasta yleiseen rauhantekoon asti.
Itävalta-Unkarille oli Saksan valtiollisen vaikutuksen lujittaminen Romaaniassa erittäin vastenmielistä. Se pelkäsi tätä samoin kuin Saksan taloudellistenkin etujen lisääntymistä. Kreivi Czernin asettui kummassakin suhteessa vastakynteen ja teki tyhjäksi pyrkimyksemme sen kautta, että hän tammikuun lopulla lähetti Romaanian hallituksen luona olleen entisen sotilasedustajamme, eversti Randan, Romaanian kuninkaan luo Jassyyn vakuuttamaan tälle, että hän oli valmis hankkimaan Romaanialle kunniakkaan rauhan.
Minä kuulin Kreuznachissa kiertoteitse tästä valtuutuksesta ja se teki minuun mahdollisimman ikävän vaikutuksen. Neuvotteluissa helmikuun 4:ntenä ja 5:ntenä viittasin, miten arveluttava eversti Randan saama tehtävä oli; kreivi Czernin ei sanonut siihen mitään eikä ihmeellistä kyllä valtiosihteeri v. Kühlmannkaan. Minä tulin näin vakuutetuksi siitä, että valtiosihteeri tiesi everstin lähettämisestä ja oli antanut siihen suostumuksensa. Muuten hän olisi tietenkin ollut tästä kreivi Czerninin omavaltaisesta menettelystä yhtä hämmästynyt kuin min&kin olin siitä kuullessani. Näin oli astuttu kaltevalle pinnalle. Jos olimme ryhtyneet neuvotteluihin kuninkaan kanssa, hänet siis tavallaan uudestaan tunnustaneet, niin emme ainakaan voineet vaatia häntä luopumaan kruunusta ja poistumaan maasta. Tätä tarkoittikin kreivi Czernin. Hänelle oli kuningas tarpeen Itävalta-Unkarin aseman lujittamiseksi Romaaniassa; mutta Saksa antoi -- neliliiton ryhtyessä neuvotteluihin kuninkaan kanssa -- Romaaniassa oleville uskollisimmille kannattajilleen iskun vasten kasvoja ja saattoi heidät sietämättömään asemaan, jossa heidän nyt täytyy olla.
Erittäin merkitseväksi tuli vastaisuudelle se, että diplomaatit uskottelivat uskottelemistaan keisarille ja ylimmälle armeijanjohdolle, että kuninkaan poistumisesta pitävät romaanialaiset itse huolen. Sotilaallisessa suhteessa on meihin täten vaikutettu turmiollisesti. Toivoen, että Romaanian hallitus muuttuisi ja omasta aloitteestaan panisi toimeen kuninkaan karkoittamisen maasta, en tehnyt vaatimusta Romaanian armeijan täydellisestä aseistariisumisesta.
Edellä esitetyt seikat painoivat Romaanian neuvotteluihin puolinaisuuden leiman, joka oli koko rauhalle ominaista.
Neuvottelujen johto oli uskottu lähinnä kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille. Hän näki varsin pian Itävalta-Unkarin jarrutuksen tunkeutuvan kaikkialle. Sotatila vaati täälläkin selvyyttä siitä, oliko meidän uudestaan tartuttava aseisiin, vai saavutammeko rauhan. Uusi hallitus muodostui, mutta sen kokoonpano ei vastannut lainkaan meidän etujamme. Tämän vuoksi eivät neuvottelut helmikuun kuluessa edistyneet hiukkaakaan. Helmikuun 24:ntenä ottivat diplomaatit johdon. Se siirtyi yhä ilmeisemmin kreivi Czerninin käsiin. Valtiosihteeri v. Kühlmann ei esiintynyt sillä tavalla kuin meidän arvomme ja meidän osallisuutemme Romaanian kukistamiseen sekä sotilaallinen asemamme olisi vaatinut. Kenraali v. Arzille saattoi olla jotakuinkin yhdentekevää, tehtiinkö rauha tänään vai huomenna, mutta Saksan ylimmälle armeijanjohdolle se ei ollut yhdentekevää. Minä käännyin usein valtakunnankanslerin puoleen ja pyysin töiden jouduttamista, ja samanlaisen kehoituksen annoin kenraali v. Hellille, joka oli Mackensenin armeijaryhmän esikunnan päällikkö ja ylimmän armeijanjohdon edustaja neuvotteluissa. Oli suureksi haitaksi Saksan asialle, että Romaanian sotilaspiirin esikunnan päällikkö eversti Hentsch oli juuri näinä päivinä kuollut. Kenraali Hell ei saanut viedyksi asiaa läpi. Minä olin otaksunut, että minun vaatimukseni hetkellä, jolloin sotilaallinen asemamme oli tavattoman vahva -- saatoimmehan ahdistaa Romaanian armeijaa joka puolelta -- olisi johtanut tarmokkaaseen esiintymiseen Romaaniaan nähden. Hallitus piti kuitenkin velvollisuutenaan vastata minun vaatimuksiini myöntyväisyydellä. Tämä yksinkertainen seikka kuvastaa sitä mitä jyrkintä eroa, joka oli olemassa hallituksen ja minun ajatustapani välillä.
Maaliskuun 5:ntenä solmittiin Buftean ennakkorauha, jonka määräykset otettiin Bukarestin rauhansopimukseen. Maaliskuun lopussa tulivat neuvottelut jonkinmoiseen päätökseen.
Dobrudshan kysymys jäi ratkaisematta. Turkkilaiset, jotka olivat olleet mukana Dobrudshaa valloittamassa, asettivat bulgaarialaisille, jotka tahtoivat saada sen kokonaan itselleen, vastavaatimukseksi Adrianopolin länsipuolella ja Maritsan itäpuolella olevien v. 1914 luovutettujen alueiden palauttamisen Turkille. Minä pidin Turkin vaatimusta oikeutettuna ja kohtuullisena. Valtiomiesten monista välitysehdotuksista huolimatta eivät nämä valtiot päässeet sovintoon. Dobrudsha luvattiin Bulgaarialle aivan Tshernavodan--Konstantsan rataa myöten, Pohjois-Dobrudsha joutui neliliiton yhteisomaisuudeksi. Kuitenkin sitoutuivat liittolaiset takaamaan Romaanialle kauppatien Konstantsan kautta. Tätä ratkaisua ehdotti Radoslavov itse; mikä hänet sai siihen, en tiedä. Tämä tulos oli puolinaisuudessaan onneton, se herätti katkeruutta bulgaarialaisissa eikä tyydyttänyt turkkilaisia.
Maaluovutukset Unkarille, mihin romaanialaiset kreivi Czerninin vaatimuksesta suostuivat, olivat melkoisia. Kenraali Hellille lähetettiin yhä uusia kehoituksia vastustaa näitä vaatimuksia, mutta hän ei saanut mitään aikaan.
Romaania sai luvan Bessarabian liittämiseen alueihinsa.
Sotilaallisessa suhteessa rauhansopimus velvoitti romaanialaiset armeijan hajallelaskemiseen ja vähentämiseen; osa sotavälineistä oli jätettävä liittolaisten haltuun. Ranskalaisen sotilaslähetystön oli poistuttava Venäjän kautta. Mutta romaanialaisille jäi Moldau, myöskin sotilaalliseksi komentoalueeksi, ja he saivat pitää muutamia asestettuja divisioonia Bessarabian miehittämiseksi. Saksalla ja Itävalta-Unkarilla oli oikeus jättää valtausarmeijaksi Valakiaan kuusi divisioonaa, joista neljä oli saksalaista. Kenraalisotamarsalkka Mackensenin tuli hoitaa Valakian hallintoa aina rauhan ratifioimiseen asti.
Rauhan taloudelliset sopimukset eivät tuottaneet Saksalle sitä, mitä minä olin toivonut. Ne eivät käyneet Romaanialle mitenkään erikoisemmin rasittaviksi.
Paitsi viljan ja öljyvarojen hankinnalla oli Tonavan laivaliikenteellä suuri merkitys. Minä toivoin voivani hankkia Baierin Lloydille kauppaetuja. Itävalta-Unkarin menettely oli tässäkin asiassa varsin kuvaavaa, samoin myöskin meikäläisten neuvottelijain. Kenttärautateiden päällikön täytyi suuressa päämajassa panna koko tarkkaavaisuutensa käytäntöön, jotta Saksan edut Tonavalla edes jossain määrin tulisivat turvatuiksi.
Hallitsijasukua koskevaa kysymystä ei ratkaistu; yhtä vähän tehtiin mitään päätöstä siitä, saisivatko ententen lähetit jäädä Jassyyn vai ei. Kaikki jäi entiselleen. Jassyssa pidettiin yhä peliä meitä vastaan. Me olimme jättäneet sinne ententelle lujan kiinnekohdan. Vain meille vihamieliset romaanialaiset valtiomiehet lähetettiin Sveitsiin, jotta he sieltä käsin sitä tehokkaammin toimisivat meitä vastaan. Romaanian kansan piti saattaa edesvastuuseen sotayllyttäjä Bratianu ja hänen kumppaninsa; se oli kaikki pelkkää ilveilyä.
On ikävä muistella noita Bukarestin neuvotteluja. Toukokuun 7:ntenä allekirjoitettiin vihdoinkin rauhansopimus. Valtiomiehet antoivat meidän jäädä siihen toivoon, että hallitsijasukukysymyksestä sovitaan myöhemmin. Rauhaa ei enää ratifioitu, Bulgaarian luopuminen muutti yhdellä iskulla Romaanian aseman ja osoitti meille myös, miten vaillinainen tämä rauha oli maailmansodan aikana.
Tämäkin rauhanteko leimattiin Saksassa väkivaltarauhaksi, niin paljon kuunteli kansa vihollisen propagandaa, niin vähän kykeni meidän hallituksemme johtamaan.
* * * * *
Asema itärintamalla oli keventynyt valtavasti maaliskuun 3:ntena Brest-Litovskin rauhan ja maaliskuun 5:ntenä Bufteassa tehdyn ennakkorauhan johdosta. Todelliseen rauhaan Venäjän kanssa ei kuitenkaan ollut päästy. Oli yhä edelleen olemassa vaara, että muodostuu uusi itärintama, mihin entente ja bolshevismi aluksi hiljaisessa yhteisymmärryksessä pyrki. Vasta kun neuvostohallitus huomasi, että entente väijyi sen henkeä ja tahtoi asettaa toiset vallanpitäjät peräsimeen, jotka voisivat hyödyttää sitä enemmän sodassa, kääntyi se ententesta Saksan puoleen voimistuakseen sisäisesti ja ahdistaakseen Saksaa toistaiseksi ainoastaan propagandalla eikä enää aseilla.
Romaaniassa ei ententen vaikutusta ollut tehty täydellisesti tyhjäksi. Asema oli sielläkin epäselvä.