Sotamuistelmani 1914-1918 (part 1 of 3)

Sotamuistelmani 1914-1918

SOTAMUISTELMANI 1914-1918

Kirj.

Erich Ludendorff

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Tämän teoksen omistan sankareille, jotka ovat kaatuneet Saksan suuruuteen uskoen

SISÄLLYS:

Alkulause Katsantokantani ja toimintani. Liège.

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ elokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.

Tannenberg. Puolan sotaretki syksyllä 1914. Masurinmaan talvitaistelu helmi- ja maaliskuussa 1915. Kesäsotaretki Venäjää vastaan 1915. Itärintaman ylipäällikön päämaja Kownossa lokakuusta 1915 heinäkuuhun 1916. Itärintaman ylipäällikkyys laajennettuna elokuussa 1916.

ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.

Ententen rynnistys syksyllä 1916. Tilanne 1916-1917 vuosien vaihteessa. Jatkuvan sodankäynnin perusteet ja sotakoneisto. Ententen rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla. Flanderin taistelu ja Venäjän luhistuminen kesällä ja syksyllä 1917. Valmistukset hyökkäykseen lännessä 1918. Hyökkäys lännessä 1918. Lopputaistelu kesällä ja syksyllä 1918. Loppusanat.

ALKULAUSE.

Neljänä sotavuonna en voinut tehdä mitään muistiinpanoja. Siihen ei minulla ollut aikaa. Kun nyt olen joutilas, koetan saada sen korvatuksi panemalla paperille sotamuistelmani, etupäässä ulkomuistista.

Elämä on vienyt minut johtoasemiin. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ja minä saimme tehtäväksi eräiden muiden miesten kanssa johtaa isänmaan puolustussotaa.

Sotamuistelmat kertovat Saksan kansan ja Saksan armeijan teoista, joihin minun nimeni on liittyvä kaikiksi ajoiksi. Ne kuvaavat minun pyrkimyksiäni ja tekevät selkoa siitä, mitä minä sain tässä kansain sodassa kokea. Tulin näkemään Saksan kansan suunnattoman kamppailun, sen kärsivällisyyden ja lamaantumisen.

Saksalainen ei ole vielä ehtinyt tulla tajuihinsa ja päästä itsetutkisteluun. Hänen hartioillaan on liian suuri taakka. Hän voi sittenkin nousta, armeijansa valtavista mainetöistä ja kotimaan suurista teoista ylpeänä. Mutta hänen tulee viipymättä ottaa oppia tapahtumista, jotka johtivat hänen turmioonsa, sillä maailmanhistoria rientää järkähtämättä tietään ja tallaa kansat, jotka raatelevat itseään sisäisessä eripuraisuudessa.

Kirjoitettu Ruotsissa Hessleholmin kartanossa marraskuusta 1918 helmikuuhun 1919; täydennykset päätetty Berliinissä kesäkuun 23:ntena, rauhanehtojen hyväksymispäivänä.

Ludendorff.

KATSANTOKANTANI JA TOIMINTANI.

1.

Liègen yllätyksellä alkoi Saksan voittojen jakso. Rohkeasti se päätettiin, uhkarohkeasti päätös toteutettiin.

Itäisen rintaman sotaretket vuosina 1914 ja 1915 ynnä kesällä 1916 olivat valtavia saavutuksia, kaikkien aikain sotahistorian suurimpien mainetöitten arvoisia. Ne asettivat sekä johtajille että joukoille mitä suurimmat vaatimukset. Venäläinen oli siellä taistelevia Saksan ja Itävalta-Unkarin liittoutuneita armeijoja paljon voimallisempi.

Se sota taas, jota kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin ja minun elokuun 29 päivästä 1916 tuli käydä, siitä päivästä siis, jona astuimme ylimpään armeijanjohtoon, kuuluu maailmanhistorian vaikeimpiin. Valtavampaa, järkyttävämpää ei maapallomme ole vielä milloinkaan nähnyt. Saksa heikkojen liittolaisten keralla taisteli vähäväkisempänä koko maailmaa vastaan. Suunnattoman painavia päätöksiä oli tehtävä. Pakottavalla johdonmukaisuudella ne juontuivat sota-asemasta, meidän käsityksestämme sodasta ja tämän sodan luonteesta.

Armeijat ja laivastot taistelivat toisiaan vastaan siten kuin ovat ennenkin taistelleet, joskin sotavoimat ja sotakeinot olivat valtavammat kuin koskaan ennen. Mutta toisin kuin viime sodissa seisoivat nyt kansat kaiken mahtinsa keralla heti sotavoimainsa takana ja sulautuivat niihin. Ainoastaan Ranska tarjosi jo 1870/71 samanlaisen kuvan.

Missä armeijan ja laivaston voima alkoi, missä kansan loppui, sitä ei tässä sodassa enää ollut mahdollista erottaa. Sotavoima ja kansa olivat yhtä. Maailma näki kansansodan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Täten kootuin voimin seisoivat maailman mahtavat valtiot toisiaan vastassa. Taisteluun vihollisen sotavoimia vastaan valtavilla rintamilla ja aavoilla merillä liittyi kamppailu viholliskansain sielua ja elinvoimaa vastaan tarkoituksella hajoittaa ja hervaista ne.

Helppoa ja varsin vaaratonta on vahvoilla pataljoonilla käydä sotaa ja taistella taisteluita. Siihen asemaan kenraalisotamarsalkka ja minä emme kuitenkaan kolmena ensimmäisenä sotavuotena päässeet. Meille ei jäänyt muuta neuvoa kuin toimia velvollisuutemme ja omantuntomme mukaan ja ottaa vastuullemme, mitä voiton saavuttamiseksi pidimme välttämättömänä. Menestys oli tänä aikana meidän puolellamme.

Kun me maaliskuusta 1918 kävimme hyökkäykseen suotuisammin voimasuhtein kuin Saksalla vielä oli sodassa ollut, riittivät voimat suuriin voittoihin, eivät sitä vastoin nopeaan ratkaisuun. Sitten ne tyrehtyivät, jota vastoin vihollinen vahvistui.

II.

Tämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta, joiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen yksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se. Meidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä viimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä taistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta pakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja toimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin yllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin niin alkuvoimaisen ankara.

Armeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan mannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat säilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne voivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja ruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla armeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä, epäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan rasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton. Niiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan, jossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin hyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.

Armeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta henkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta uudistua.

Kotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri meidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui voitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston sielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.

Isänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten viimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.

Nämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus, jolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä varjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean kirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi terästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia. Kansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen kykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon. Kansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että niitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto vihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta. Kotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin milloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi hallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja voimallisena säilyttää.

Hänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli johtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan jättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka päivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt koettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin hyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä taistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja vasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas apukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita vastaan.

Suuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan palveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen. Enempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin mitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin käytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun johtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ ja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan merkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen arvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin voima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.

Voimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme, rauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa. Rauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.

Kenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja asemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä mielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja harkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme hänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta vakavuudesta huolimatta toivehikkaita.

Hallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon. Avoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi kuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja meidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas pettymys ja samalla suunnaton rasitus.

Berliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan välttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka yhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen päämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän pystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa alistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän päämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon täyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä epäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat sotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin taistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä toiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain sovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista herätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat muka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat hallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa viholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta kansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei ollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin oma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton toivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi voimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli vihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin kansan johtaminen voiton vaikealle tielle.

Valtiopäivät ja kansa huomasivat olevansa ilman moista johtoa, jota suuri osa kiihkeästi kaipasi, ja ne liukuivat hallituksen kanssa kaltevalle radalle. Itse sodan valtavat kysymykset työnnettiin yhä enemmän syrjään. Sisäpoliittiset näkökohdat ja oman itsensä muistaminen hautasivat ne alleen. Se koitui isänmaalle onnettomuudeksi. Voi olla, että se vallankumous, joka nyt kauttaaltaan järisyttää Eurooppaa, saa aikaan toisen maailmanjärjestyksen ja paremmin kypsyttää kansain ajatukset ja tunteet semmoiseen rauhaan, joka antaa ihmiskunnalle oikeuden ja sovinnon. Aselepo- ja rauhanehdot tosin vastustavat semmoista käsitystä. Vielä sillä ajalla, jonka minä olin ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina, ei maailma ainakaan ollut muuttunut.

Ylin armeijanjohto asettui samalle kannalle kuin presidentti Wilson marraskuussa 1918 esiintyessään suuren amerikkalaisen laivasto-ohjelman puolesta: hän sanoi pitävänsä epäviisaana, että Amerikka nyt jo laatisi laivasto-ohjelmansa tulevaisuuden maailmanpolitiikan mukaiseksi, kun ei tätä maailmanpolitiikkaa vielä oltu ratkaistu.

Samassa mielessä kirjoitti marraskuussa 1918 4:nnen armeijan sotamiesneuvoston esimies:

"Vallankumous perustuu ehkä monen päässä ihanteihin. Joka on seisonut vihollista vastassa, sen täytyy tunnustaa, että ententen maailmankatsomus tällä hetkellä vielä palvelee materialismia."

Nyt ovat hämmästyneen ja ihanteissaan pettyneen maailman silmät auenneet. Mutta petetty Saksan kansa saa maksaa harhaluulonsa hengellään.

Ylin armeijanjohto oli sillä kannalla, että ensin tuli ihmiskunnan muuttua, sitten mekin voisimme laskea aseemme ja ajatella sovinnon tekoa; muutoin oli varmasti odotettavissa turmiolliset seuraukset. Rauhan palmu ei ole puolustus miekkaa vastaan. Niin kauan kuin ihmiset ja varsinkin vihollisemme pysyvät sinä, mitä ihmiskunta on tähän saakka ollut, tuli Saksan ja joka tapauksessa kenraalisotamarsalkan ja minun vastuunalaisina sotilasjohtajina pitää miekka kourassamme ja yhä uudelleen teroittaa sitä. Sen vuoksi oli vakava velvollisuutemme hallituksen suhteen hellittämättä vaatia sodan välttämättömyyksien toteuttamista ja juurruttaa siihenkin päättäväisyys, jota meidän täytyi pitää ainoana oikeana.

Kaikissa kysymyksissä ylin armeijanjohto kääntyi perustuslaillisten tekijäin puoleen. Sota vaati siltä joka hetki nopeita ja kauaskantavia ratkaisuja, se vaati ja vahvisti päätöskykyä. Berliinissä pysyttiin totutulla rauhan tolalla. Usein saapui vasta viikkojen kuluttua vastauksia, jopa tärkeimpiinkin kysymyksiin. Tästä berliiniläisten viranomaisten tavattoman vitkastelevasta asiain käsittelystä ja sodan välttämättömyyksien tajuamattomuudesta oli seurauksena, että keskenäinen yhteytemme joskus sai tylyn sävyn. Olemme tätä valittaneet. Meidän sielussamme poltti tuli. Oli nopeaan toimittava, sillä usein täytyi estää mittaamattomia vahingoita.

Rauhan aikana oli valtakunnan hallituksella kaikkiin viranomaisiin nähden ratkaiseva sananvalta. Ulkoasiain virasto tunsi olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Vaikea oli valtakunnan virastojen tottua siihen, että sodan puhjettua ylimmästä armeijanjohdosta oli tullut paikka, joka ei ainoastaan jakanut vastuunalaisuutta valtakunnankanslerin kanssa, vaan jonka kannettavana oli niin suunnaton edesvastuu, että se sitä enemmän tuli pakotetuksi tarmokkaaseen toimeen, kuta vähemmän Berliinissä toimittiin. Olisin toivonut, että hallituskin olisi selvään tajunnut tämän yksinkertaisen asianlaidan. Kenraalien v. Moltken ja v. Falkenhaynin suhde hallitukseen ei pääasioissa ollut toinen kuin kenraalisotamarsalkan ja minunkaan.

Hallitus kulki omia teitään eikä ylimmän armeijanjohdon tahtoon nähden jättänyt mitään tekemättä, mitä se piti tarpeen vaatimana. Mutta paljon semmoista jäi tekemättä, mikä sodankäynnin kannalta oli merkittävä pakottavan välttämättömäksi.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo heti sodan puhkeamisen jälkeen esiintyä toimivana eräillä aloilla, jossa tämä olisi ollut toisten viranomaisten asia. Sanomalehdistön laaja ala, sensuuri, vihollisen vakoilun ja sabotagen torjuminen ynnä valtiojärjestyksen kukistamista sodassa puuhaavain voimain selville saaminen jäivät sotilaallisen omin neuvoin selviytymisen varaan sodankäynnille vahingoksi. Epäselvyys siitä kenelle asia kuului ja henkilöjen puute ehkäisivät asianomaisten viranomaisten aloitetta. Edesvastuun syvä tunto pakotti yleisesikunnan ryhtymään luovaan työhön. Se saattoikin paremmin täyttää henkilöpuutteen armeijasta otetuilla, etenkin sitä varten hyvillä ennakkotiedoilla varustetuilla virkavapailla upseereilla. Johto täten joutui yleisesikunnan käsiin. Toimeenpano usein jäi kotoisten mahtien asiaksi. Rajaviiva, jonka takana vastuunalaiset viranomaiset yksin pitivät itseään asianomaisina, ei ollut selvä. Hankauksia ei voitu välttää. Selvä ja luja johto kotimaassa, jota ylin armeijanjohto usein pyysi, olisi tämän estänyt.

III.

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina tuli minun usein persoonallisesti hallitukselle esittää ylimmän armeijanjohdon vaatimukset.

Valtiollisista henkilöistä ja puolueista en ole välittänyt. Ne puolueet, jotka alati vain puhuivat sovinnon aikaansaamisesta, sen sijaan että olisivat virittäneet kansan sotatahtoa, eivät käsittäneet ylimmän armeijanjohdon esittämäin vaatimusten välttämättömyyttä. Hallitus ajatteli samoin kuin he. Ja siten olivat hallitus ja enemmistöpuolueet samaa mieltä ja sisällisesti hylkäsivät minut ja sotilaallisen tahtoni ja ajatukseni.

Oli selvää, että näin ollen sain enemmän kannattajia niiden puolueiden keskuudesta, jotka samoin kuin minäkin pitivät sovintoa mahdottomana vihollisen tuhoamistahdon vuoksi ja sen tähden puolustivat sodankäynnissä mitä suurinta tarmoa. En ole koskaan kääntynyt heidän puoleensa, mutta he luottivat minuun. Näitä puolueita oli oikeistoon kuuluva vähemmistö. Sen vuoksi leimasivat minut muut, vaikka minä ajattelin vain sodankäyntiä, "taantumukselliseksi". Jos olisin nuo samat mielipiteet tavannut kansanvaltaisissa puolueissa, olisin niistäkin saanut kannattajia, ja oikeisto ehkä olisi silloin huutanut, että minä olin "kansanvaltainen", mikä muutoin oikeistotaholta kylläkin usein tapahtui.

En ole "taantumuksellinen", enempää kuin "kansanvaltainenkaan". Minä puolustan yksinomaan Saksan kansan menestystä, sen kulttuurin kukoistusta, sen kansallista voimaa, esivaltaa ja järjestystä. Näillä patsailla lepää isänmaan tulevaisuus. Sodan aikana oli päämäärä: mitä tarmokkain sodankäynti ja sotilaallisten ja samalla taloudellistenkin elämismahdollisuuksien turvaaminen sodan jälkiaikainkin varalle.

Valtakunnanjohdon toimettomuudesta monella alalla koitui minulle se epäkohta, että pahansuovat ja joskus liian innokkaat ystävätkin, vaikka en siihen antanut vähintäkään aihetta enkä koskaan esiintynyt, yhä enemmän sekoittivat minut puoluetaisteluun. Mitä tein, se esitettiin väärin ja yhteydestään irti repäistynä. Toimille ja puheille annettiin merkitys, joka oli niille vieras, lievitettiin epäselviä, kokonaan perusteettomia väitteitä. Sotilaallinen, avoin ajatustapani torjui tuon kaiken alussa olkainkohautuksella, se oli liian merkityksetöntä sen suuren tehtävän rinnalla, jota varten toimin. Myöhemmin valitin tätä ilmiötä, voimatta sitä kuitenkaan muuttaa. Sanomalehdistöä pyysin moneen kertaan jättämään minut rauhaan. Minulla muutoin oli liian paljon työtä voidakseni edes siihen nähden kantaani määritellä. Ja minulta puuttui tilaisuuttakin esiintymiseen; sitä paitsi luotin siihen, että Saksan kansassa oli enemmän ankaran todellisuuden tuntoa. Mutta hallitukselle soveltui hyvin, että se oli saanut ukkosenjohdattimen; sen sijaan että se olisi minua puolustanut, antoi se yllyttäjäin jatkaa yllytystään, esitti minut diktaattoriksi, syytti ylintä armeijanjohtoa ja siten lisäsi kiihtymystä minua vastaan. Semmoinen oli yleiskuva. Valtiokanslerit t:ri Michaelis ja kreivi v. Hertling eivät olleet osallisia tähän yllytykseen, mutta kohtalokas paha -- sotilaallisen asemani vuoksi se seurauksineen oli kansallisonnettomuus -- oli jo tapahtunut.

Ylin armeijanjohto, ja tässä tapauksessa minut persoonallisesti, tehtiin yhä enemmän vastuunalaisiksi paljosta pahasta. Niinpä esimerkiksi kotoisen muonitusjärjestelmän välttämätöntä kovakouraisuutta ja suoranaisia luonnottomuuksiakin kuvattiin minusta riippuviksi, jopa minua väitettiin ja syytettiin niiden alkuunpanijaksikin. Mutta ei kenraalimajoitusmestarilla, sen enempää kuin kenraali-intendentillä tai minullakaan ollut mitään tekemistä kotimaisen muonituksen kanssa. Se oli yksinomaan sotaministeriön ja sotamuonitusviraston käsissä.

Sosialidemokraattisilta johtajilta sain eroni jälkeen kuulla, että minä muka olisin ollut vastuunalainen siitä, että valtuuttamani komentavat kenraalit hoitivat kokoontumisoikeutta. Tämä oli kokonaan virkavaltuuksieni ulkopuolella.

Ehkä on vielä seuraavakin kuvaavaa. Talvella 1916/17 esitettiin liikenne- ja hiilipula minun syykseni. Syy oli suurimmaksi osaksi siinä, että oli liian vähän huolehdittu, ennenkuin minä ylimpään armeijanjohtoon astuin. Helmikuussa 1917 vaadin hiilikomissaarin asettamista. Valitettavasti ei kohta löydetty oikeata miestä. Vasta myöhemmin valittiin toinen. Kesällä 1917 ylin armeijanjohto vapautti rintamapalveluksesta 50,000 vuorimiestä. Talvella 1917/18 oli hiiliä kotipolttoon riittävämmin kuin edellisenä vuotena, mutta tästä hyvästä ei ylin armeijanjohto, joka oli parannukseen ratkaisevasti vaikuttanut, jolla joka tapauksessa oli siinä suurempi osa kuin talven 1916/17 huonossa asemassa, saanut pienintäkään kiitosta eikä edes tunnustusta. Se ei sopinut niiden miesten ajatuksenjuoksuun, jotka muokkasivat mielialaa minua vastaan taikka paremmasta tiedostaan huolimatta sallivat mielialaa muokata.

Äärettömän edesvastuun johdosta, joka hartioillani lepäsi, halusin sotatointen päättymistä; muuhan ei ollut mahdollistakaan. Usein puhuin tähän suuntaan. Mutta oli saatava rauha, joka isänmaalle takasi elämisen mahdollisuuden, muutoin oli sota menetetty. Minun käsitykseni mukaan oli rauhanmahdollisuus tarjolla vain silloin, kun vihollinenkin oli rauhaan taipuvainen. Rauhanvalmiutemme yksipuolinen painostaminen näytti minusta vaaralliselta.

Käsitin hyvin, ettei rauhaa likimainkaan saada vielä sillä, että siitä puhutaan ja sitä kaikesta sydämestä toivotaan. Sopimusrauhan pasifistinen ajatus oli yksi monesta meitä vastaan käytetystä aseesta; useat sitä tarkoittivat rehellisesti: se osoitti korkeata ihanteellisuutta, joka ei vielä ole toteutumistaan löytänyt tässä taistelun maailmassa. Mutta tiesivätkö asianomaiset, että vihollinenkin ajatteli niin, ja jollei niin ollut, olivatko he selvillä siitä, että he levittämällä ajatusta semmoisen rauhan mahdollisuudesta millä hetkellä tahansa aikaansaivat sanomatonta vahinkoa, sillä siten he, kun ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, ratkaisevasti vahingoittivat sotatahtoa, jota ei olisi koskaan voitu liiaksi kohottaa? He ovat saaneet kansamme rauhaa ikävöimään, mutta ei vihollista rauhaan suostuvaiseksi. Siten he tekivät rauhan saannin vaikeammaksi, koska entente siitä sai yleiskäsityksen oloistamme ja käytti sitä hyväkseen; tämän kautta he myös vaikeuttivat ylimmän armeijanjohdon pyrkimystä saada vihollinen rauhaan taivutetuksi niillä keinoilla, jotka yksistään sodassa johtavat päämäärään. Kaikesta ihanteellisuudestaan huolimatta he ovat syyllisiä isänmaan onnettomuuteen!

Vihollisen kanta oli semmoinen, etten tunne ainoatakaan tilaisuutta, jolloin kohtuullinen ja oikeudenmukainen sopimusrauha olisi voitu tehdä. Kaikki mitä siitä on suullisesti tai sanomalehdissä levitetty, on paikkansa pitämätöntä. Hallitus ei ole kertaakaan ylimmälle armeijanjohdolle esittänyt moista rauhanmahdollisuutta.

Varmaan kyllä olisimme millä hetkellä tahansa voineet saada semmoisen rauhan, jommoinen meidän nyt täytyi tehdä. Kuka valtiokansleri, kuka valtiomies, kuka aatteiltaan saksalainen mies olisi sitä tahtonut? Mutta toisenlaista rauhaa ei ollut mahdollinen saada, sen saattoivat kaikki tarkkaan tietää, ja sen vuoksi täytyi meidän, kun sota kerran oli syttynyt, taistellen pyrkiä voittoon.

Kreivi Czernin oikeastaan ajatteli kuten minäkin, vaikk'ei hän totuutta tunnustanut. Joulukuun 11 p:nä 1918 pitämässään puheessa hän sanoi:

"Aina oli tilanne vain semmoinen, että me jollain ehkä ilmestyvällä sotilaallisesti suotuisalla hetkellä olisimme voineet ehdottaa rauhaa, jolla, jos melkoisia uhrauksia olisi tehty, ehkä olisi ollut toivoa saavuttaa vihollisen hyväksyminen. Mutta kuta loistavampi oli saksalaisten sotilaitten menestys, sitä vaativammiksi he kävivät ja vaikeampi kuin koskaan oli suurien voittojen jälkeen taivuttaa heitä moiseen myöntyväisyyspolitiikkaan.

"Minä muutoin luulen, ettei koko tämän sodan historiassa ollut kuin yksi hetki, jolloin moisella yrityksellä todella olisi ollut sangen hyvät toiveet, nimittäin Gorlicen kuuluisan taistelun jälkeen."

Gorlicen taistelu oli toukokuussa 1915. Myöhemmin ei siis -- kreivi Czerninin mielestä -- enää ollut mahdollista saada rauhaa melkoisillakaan uhrauksilla. Ja vaikka tämä mahdollisuus olisikin ollut toukokuussa 1915 tai myöhemmin: eivät ainoastaan saksalaiset sotilaat, vaan melkein koko Saksan kansa olisi moisen rauhan hylännyt, niin kauan kuin se vielä ylpeässä itseluottamuksessa tunsi, että sillä oli taisteluun voimaa! Tätä itseluottamusta ja tätä voimaa oli valtiomiesten velvollisuus terästää tehdäkseen isänmaan kykeneväksi voittamaan ja varjellakseen sitä tappiolta ja siihen liittyviltä mittaamattomilta onnettomuuksilta. Vihollistemme tahto oli semmoinen, ettei mitään väliehtoa ollut. Meidän tahdollamme ei niin ollen ollut mitään merkitystä. Vielä ei vihollisen tahto ollut murrettu. Kun se sotilaallisen voiton johdosta vihdoinkin olisi tapahtunut, vasta silloin olisivat diplomaatit voineet puhua sovinnosta -- jos enää olisivat halunneet.

IV.

Neljä vuotta olemme syvimmässä sopusoinnussa työskennelleet yhdessä kuin yksi mies, kenraalisotamarsalkka ja minä. Syvällä ja hartaalla tyydytyksellä näin, että hänestä tuli Saksan kansalle tämän sodan ihannehenkilö, jokaiselle saksalaiselle voiton perikuva.

Kenraalisotamarsalkka salli minun päästä osalliseksi kunniastaan. Viettäessään seitsemättäkymmenettä syntymäpäiväänsä lokak. 2:sena 1917 hän puki tämän erikoisen syvästi tunnettuihin sanoihin.

Sotapäällikölle kuuluu vastuunalaisuus. Hänelle se kuuluu maailman edessä ja myös itsensä, oman armeijansa ja oman isänmaansa edessä, joka on paljon raskaampaa. Esikunnan päällikkönä ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin täydelleen vastuunalainen hänen kerallaan ja olen aina ollut tästä tietoinen. Vastaan teoistani milloin tahansa.

Meidän molempain strateegiset ja taktilliset mielipiteemme kävivät täydelleen yhteen ja siitä johtui itsestään sopusointuinen ja luottamuksellinen yhteistyö. Apulaisteni kanssa harkittuani esitin kenraalisotamarsalkalle lyhyesti ja suppeasti ajatukseni kaikkien sotatointen suunnittelusta ja johdosta ja tein hänelle aivan määrätyn ehdotuksen. Minulla oli se tyydytys, että kenraalisotamarsalkka aina -- Tannenbergistä alkaen aina eroamiseeni 1918 -- ajatteli samoin kuin minäkin ja hyväksyi käskysuunnitelmani.

Meillä niinikään oli sama käsitys tämän kansansodan luonteesta ja siitä johtuvista välttämättömyyksistä. Samoin olivat mielipiteemme rauhasta samat. Kenraalisotamarsalkka tahtoi yhdessä minun kanssani turvata Saksan kansan elämän uusilta hyökkäyksiltä. Persoonallisuudellaan hän esiintyi tämän kaiken puolesta.

Ne, joille ylimmän armeijanjohdon valta oli esteenä itsekkäitten päämääräin saavuttamiselle tai vielä saattoi siksi tulla, koettivat erottaa kenraalisotamarsalkan ja minut toisistamme. Hänen persoonansa kimppuun ei uskallettu käydä, sen vuoksi suunnattiin isku minua kohtaan. Keksittiin ristiriitoja kenraalisotamarsalkan ja minun tekojen ja ajatusten välillä. Hän sen mukaan edusti hyvän, minä pahan prinsiippiä. Niiden, jotka tämmöisiä levittelivät, olisi ainakin tullut tehdä samalla myös kenraalisotamarsalkka vastuunalaiseksi kaikesta luulotellusta vahingosta, muutoin he heikonsivat hänen asemaansa ja tekivät hänestä miehen, jolla ei ollutkaan niitä korkeita ominaisuuksia, jotka he tahtoivat hänessä nähdä ja jotka hänellä onkin.

Kenraalisotamarsalkan maine pysyy lujana Saksan kansan sydämessä.

Minä olen häntä suuresti kunnioittanut ja häntä uskollisesti palvellut, pitänyt arvossa hänen ylhäistä mieltään, samoin kuin kuninkaanrakkauttaankin ja edesvastuunalttiuttaan.

V.

Elämäni on ollut työtä isänmaan, keisarin ja armeijan hyväksi. Neljä sotavuotta olen elänyt vain sotaa varten.

Päiväni kuluivat säännöllisesti. Niin kauan kuin olin idässä esikunnan päällikkönä ja välittömästi johdin joukkoja, järjestyi kaikki sotilaallisen tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kello 6:sta tai 7:stä aamulla olin myöhään yöhön virkahuoneessa.

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin levollisina aikoina kahdeksan tienoissa virastossa. Noin tuntia myöhemmin tuli kenraalisotamarsalkka ja nyt keskustelimme lyhyeen sotatapauksista ja aikomuksista ja vireillä olevista kysymyksistä.

Kello 12 aikaan oli meillä esittely Hänen Majesteettinsa Keisarin luona.

Täsmälleen kello 1 aamiainen, johon kului 1/2 tai 3/4 tuntia. 1/2 4:n vaiheilla olin jälleen virkahuoneessani. Kello 8:n aikaan söimme illallista; 1 1/2 tunnin loman jälkeen kesti työtä puoleenyöhön tai kello 1:een asti.

Tämä yksitoikkoisuus harvoin keskeytyi. Eivät edes ne neljä tai viisi päivää, jotka minulla oli sotalomaa, olleet virkatoimista vapaat.

Olin kaukopuhelimilla ja kaukokirjoittimilla yhteydessä rintaman kaikkien osien ja liittoutuneiden ylimpäin armeijanjohtojen kanssa. Armeijat antoivat tietonsa säännöllisesti aamuin ja illoin ja erikoiset tapaukset paikalla.

Kenttälennättimen päällikkö itäisellä rintamalla, eversti Lehmann ja myöhemmin koko armeijan kenttälennättimen päällikkö, kenraalimajuri Hesse, ovat kaukonäköisesti ja tehokkaasti minua auttaneet. Ylipäällikön esikunnan kaukopuhelumiehistö itäisellä rintamalla ja ylimmän armeijanjohdon kenttälennättimen hoitokunnat, jotka välittivät yksityiskohtaista yhteyttä, ovat työskennelleet mitä etevimmällä tavalla.

Toiselta puolen oli välttämätöntä saada selvä yleissilmäys valtavien rintamien kaikkiin tapauksiin, toiselta puolen taas välittömästi tuntea tavallisuudesta poikkeava painostus, taisteluiden suonentykytys. Ylimmän armeijanjohdon täytyi kuitenkin saada paikalla tieto kaikista tärkeistä tapauksista. Sillä liiankin usein täytyi reservien puutteessa paikalla tehdä kohtalokkaita ratkaisevia päätöksiä.

Joukkojen johto, huolenpito armeijasta ja kotimaan sotakunnosta kävivät kaikkien muitten töitten edellä. Sotilaspoliittiset tulevaisuudenkysymykset seurasivat vasta toisessa sijassa.

Työtuntini kuluivat omaan työhöni, alaisteni osastonpäälliköitten ja viranomaisten esittelyihin ynnä neuvotteluihin.

Erityisellä ilolla ja tyydytyksellä muistelen virallista ja toverillista yhdyselämäämme sekä idässä esikunnassani että ylimmässä armeijanjohdossa.

Kun työtaakkani oli niin suunnaton ja vastuunalaisuuteni niin raskas, en ympärilläni voinut käyttää muuta kuin itsenäisesti toimivia, suoria ihmisiä, joilta vaadin, että he arkailematta lausuivat minulle mielipiteensä, minkä he tekivätkin -- usein sangen perusteellisestikin. Yhteistyömme oli rakennettu keskenäiselle luottamukselle miehestä mieheen. Itsetietoisina ja varmoina seisoivat työkumppanini uskollisesti rinnallani. He olivat minulle alttiita ja itsenäisiä apulaisia, korkeimman velvollisuudentunnon läpitunkemia. Tietysti oli ratkaisu minun asiani, sillä edesvastuu ei sallinut epäröimistä. Sota vaati nopeaa toimintaa. Mutta ratkaisu ei ollut mielivaltaa ja milloin poikkesinkin työkumppanieni ehdotuksesta, en loukannut. Tässä ja mielipiteitä yhteensovitettaessa olen pyrkinyt antamaan tunnustuksen poikkeaville mielipiteille epäselvyyteen horjahtamatta. Työtoverieni kunnia ja hyvä maine ilahuttavat minua. Aina olen kannattanut sitä mielipidettä ja kannatan sitä vielä tänäänkin, että sota oli niin valtava ja vaati niin suurenmoisia, ettei yksi mies yksinään voinut vaatimuksia täyttää. Se jätti sangen paljon tilaa loistavalle toimiosuudelle.

Ensimmäinen apulaiseni idässä oli silloinen everstiluutnantti, nykyinen kenraalimajuri Hoffmann, nerokas, eteenpäin pyrkivä upseeri. Kuinka suuren arvon annan hänelle sotilaana, käy parhaiten selville siitä, että ehdotin hänet jälkeläisekseni, kun elokuun lopulla 1916 astuin armeijan ylijohtoon. Hän on tässä toimessa osoittanut yhtä loistavaa kuntoa kuin ennen vanhimpana yleisesikunta-upseerinanikin.

Suuressa päämajassa otin luokseni everstiluutnantti Wetzellin sotatoimia valmistelemaan. Minä tunsin hänet ja tiesin hänen arvonsa jo entisestään. Hän tunsi asiat lännessä. Vanhimpana yleisesikuntaupseerina ja kolmannen armeijaosaston yleisesikunnan päällikkönä oli hän siellä kunnostautunut ja varsinkin Verdunin edustalla toiminut erinomaisesti. Hän on oiva sotilasluonne ja mieleltään uskollinen ja luja. Toimihaluisena ja heräterikkaana, tarkkana työmiehenä tuli hänestä minulle erinomainen ja rakas apulainen. Kun syyskuussa 1918 erosin hänestä, oli arvonanto molemminpuolinen ja tapahtui ero vain siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyi jakaa esikunta toisella tavalla saadakseni itse hieman enemmän lepoa.

Everstiluutnantti Wetzellin jälkeen tulivat luokseni eversti Heye ja majuri v. Stülpnagel, joka Berliinissä oli kauan ollut virastoupseerinani, kaksi karaistua ja selvää sotilasluonnetta. Olen heidän kanssaan elänyt vaikeimman ajan, mitä sotilas voi elää: oli käynyt ilmeiseksi, ettemme enää voineet sotilaallisesti sotaa voittaa. Inhimillisesti vaikeinta oli minulle se, kun minun tänä aikana täytyi heistä luopua. Järjestämisasiat olivat etenkin majurien v. Vollard-Bockelbergin ja vapaah. v. dem Busche und Frahnertin käsissä, miesten, joilla oli suunnaton työvoima, työilo ja kauas kantava katse. Heidän aikaansaantinsa ovat hyvin huomattavat.

Kolme apulaisistani varsinkin esiintyi enemmän muita julkisuudessa. Se johtui heidän työaloistaan.

Eversti Bauer, selväpiirteinen luonne, joka samoin kuin minäkin käsitti kotimaan sotakunnon lopullisen voiton perustaksi, koetti uupumatta sitä säilyttää ja kohottaa. Hän on ratkaisevalla tavalla edistänyt tykistön kehitystä. Hänen tehtävänsä oli kotimaan edessä edustaa armeijan sotavälinetarvetta ja hankkia selvä kuva teollisuuden tuotantokyvystä työnantajain ja työntekijäin kanssa yhteyttä ylläpitäen. Hänen työalansa oli läheisessä kosketuksessa sotaministeriön työalan kanssa.

Myös sotataloudellisissa ja useissa taktillisissa kysymyksissä hänen myötävaikutuksensa ja neuvonsa tuotti sodankäynnille mitä suurinta hyötyä.

Kenraali v. Bartenwerffer, levollinen ja selvästi ajatteleva, lämmintä isänmaallista tunnetta huokuva mies, oli poliittisen osaston päällikkö. Kenttäarmeijan yleisesikunnan tärkeisiin tehtäviin kuului seurata vihollismaitten ja puolueettomain ulkomaitten sotilaspolitiikkaa ja siitä johtuviin poliittisiin kysymyksiin nähden asettua yhteyteen valtiokanslerin kanssa. Sama oli miehitettyjen alueitten poliittisten tapausten laita, mikäli nuo alueet kuuluivat ylimmän armeijanjohdon alle. Niillä rajoilla, jotka sota meille antaisi, oli isänmaan tulevalle sotilaalliselle turvallisuudelle ratkaiseva merkitys ja kaikki sen yhteyteen kuuluvat kysymykset olivat ylimmälle armeijanjohdolle tärkeä työala. Poliittinen osasto oli kaikissa rauhankysymyksissä kirjeenvaihtoa hoitava sotilaallinen virkapaikka.

Kolmas herra oli everstiluutnantti Nicolai, rautaisen ahkeruuden ja velvollisuudentunnon mies, järjestävä kyky. Hänen tehtävänsä olivat erikoisen monipuoliset, ehkä liiaksikin. Työala oli elimellisesti kehittynyt. Everstiluutnantin tehtävänä oli sanomalehdistön sotilaallinen johto ja läheisessä yhteydessä sen kanssa, mikäli se oli sotilaallisesti mahdollista, mielialan silmällä ja vireillä pitäminen kotimaassa ja armeijassa. Kummassakin oli yhteistyö valtakunnan viranomaisten kanssa luonnollinen. Emme saaneet aikaan mitään. Sanomalehtien valvominen ja tiedoilla varustaminen jäivät sen vuoksi hajanaiseksi, siitä olimme selvillä.

Sanomalehtien sotilaallinen sensuurikin kuului everstiluutnantti Nicolaille ja hänen alaisilleen. Tämän, sodassa valitettavasti välttämättömän pahan olemukseen kuuluu, ettei se voinut ketään tyydyttää. Pidin valitettavana asiana, että ylimmän armeijanjohdon täytyi sitä harjoittaa, muut asianomaiset kun osoittivat pidättyväisyyttä.

Everstiluutnantti Nicolain toinen suuri työala oli salainen tiedonhankinta ja vakoilun torjuminen postia, sähkölennätystä ja kaukopuhelua valvomalla, raja- ja postisululla, ynnä taloudellisen vakoilun ja sabotagen (ilkivaltaisen turmelemisen) vastustaminen. Everstiluutnantti Nicolai on tietoineen hyvin palvellut ylintä armeijanjohtoa. Epätietoisuus kuuluu sodan luonteeseen. Ei vihollinenkaan paljon suuremmista apuneuvoistaan huolimatta saanut koskaan tietää, mitä meillä oli tekeillä. Se yllätettiin aina, paitsi 15 p:nä heinäkuuta 1918, jolloin teimme asiat sille liian helpoiksi.

Vihollista koskevain tietojen käsittely sotilaallista päätöksentekoa varten kuului "Vihollisarmeijat"-nimiselle osastolle, joka oli majuri v. Rauchin, kokeneen ja huolellisen yleisesikuntaupseerin johdossa. Hän täytti edesvastuullisen tehtävänsä. Tässäkin suhteessa yleisesikunta sai aikaan, mitä kohtuudella voitiin odottaa.

Vielä monta muutakin uskollista apulaista minulla oli esikunnassani; mainitsen everstit v. Tieschowitzin ja v. Mertzin, majurit v. Waldowin, Crantzin, v. Harboun, Hofmannin, Bartenwerfferin, Muthsin, kapteenit Weverin, Gabrielin, Geyerin, v. Fischer-Treuenfeldin, v. Gosslerin, v. Poseckin ja monta muuta.

Erikoisen toverilliset olivat yhteiset ateriamme suuremmassa piirissä. Kenraalisotamarsalkka piti hauskoista jutuista ja vilkkaasta keskustelusta. Minä otin siihen mielelläni osaa, mutta otin myös puheeksi palvelusta koskevat asiat. Luonnollisestikin pidettiin mitä tarkin huoli siitä, ettei tällöin keskusteltu suunnitelluista sotaliikkeistä.

Usein saapui vierailijoita, joko pöytään taikka vain virastohuoneeseen. Joskus oli vieraita erikoisen kriitillistenkin tilanteitten aikana. Muistan, kuinka lokakuussa 1914 Radomissa saimme luoksemme rakkaudenlahja-junaa tuovia herroja, jotka puhuivat Varsovan pian tapahtuvasta valloituksesta, vaikka minun jo täytyi ajatella peräytymistä sieltä. Semmoisissa tilaisuuksissa vieraat olivat raskas hermorasitus, mutta yleensä he tuottivat virkistystä.

Kauttamme matkustavilta upseereilta, jotka edustivat eri aselajeja ja rintaman kaikilla osilla olevia divisioneja, saimme kuulla, mitä armeijassa tapahtui, toisinaan paremminkin kuin suurista virallisista kertomuksista. Annoin mitä suurimman arvon läheiselle yhteydelle rintaman kanssa ja sain paljon herätyksiä, jotka aina otettiin varteen. Nämä sotilasvierailut olivat minulle erikoisen rakkaat ja arvokkaat.

Usein kävi luonamme Berliinistä ja liittovaltakunnista hallituksiin kuuluvia herroja. Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg kävi luonamme jo syksyllä 1914 Posenissa ja sitten helmikuussa 1915 Lötzenissä. Seuraavatkin valtiokanslerit kävivät usein meitä tapaamassa. Joskus kävi luonamme edusmiehiä. Sain aina sen vaikutuksen, että herrat mielellään olivat luonamme, mihin puolueeseen kuuluivatkin. Heille samoin kuin muillekin yksityisille henkilöille esitin sotilaallista asemaa ja ajatuksiani rauhasta tietenkin asian vaatimalla varovaisuudella.

Joskus tuli vieraiksemme suurteollisuuden, kaupan ja työnhakija- ja virkailijaliittojen edustajia, ja istuivat he pöytämme ääressä.

Saapui puolueettomia sotilasattasheita, puolueettomia upseerilähetystöjä, jotka kävivät rintamalla, kotimaisia ja ulkomaisia kirjeenvaihtajia ja myös sanomalehdentoimittajia, tiedemiehiä ja taiteilijoita.

Itäisen rintaman ylikomentajan pöydän ääressä istui erikoisen usein edustajia Itä- ja Länsi-Preussin kaikista osista.

Paljon ruhtinaita oli vierainamme.

Erityinen kunnia tietysti oli, kun Hänen Majesteettinsa Keisari kävi luonamme. Keskustelu silloinkin sujui vapaasti, meistä tuntui, että Hänen Majesteettinsa oli mielellään luonamme.

Minulle oli vieraiden saapuminen pöytämme ääreen aivan erikoisen mieluinen siitä syystä, että tällöin oli tilaisuus ottaa puheeksi kaikkia niitä kysymyksiä, jotka olivat pohdinnan alaisia. Näin minulle jälkeenpäin riitti enemmän aikaa muihin sotilaallisiin tehtäviini.

VI.

Armeijan johtaminen vaatii tahtoa ja ennakkohuoltoa, mutta se vaatii myös valtavan armeijajärjestön hallitsemiskykyä, joka voidaan saavuttaa ja säilyttää vain rautaisella työllä. Tähän on vielä lisättävä sotajoukkojen sielun ja vihollisen erikoisuuden käsittäminen. Tätä ei enää voi työllä hankkia, se sisältyy, kuten suunnattoman paljon muutakin, persoonallisuuteen. Imponderabilit käyvät sitä tärkeämmiksi, kuta suurempi on tehtävä. Luottamus ja voitonusko liittävät toisiinsa johtajat ja sotaväen.

Armeijaryhmäin ja armeijan ylikomennot antoivat meille itsetoimivaa ja asianymmärtävää apuaan meidän ylenmäärin vaikeassa tehtävässämme. Olimme niiden kanssa vilkkaassa ajatusten vaihdossa, mutta ratkaisu kuului meille. Ylimmän armeijanjohdon tuli myös vaikuttaa yhteensovittavasti ja pitää huolta käsityksen yhdenmukaisuudesta niillä suunnattoman monilla aloilla, jotka muodostavat armeijan elämän. Joukkojen tiheäin siirtelyiden vuoksi tämä oli erikoisen tärkeätä.

Näillä välttämättömillä rajoituksilla olivat komentoviranomaiset kukin käskypiirissään itsenäisiä. Tämä tuli näkyviin jyrkemmin sotatoimien aikana ja hyökättäessä kuin asemasodassa ja puolustettaessa. Oli luonnollisestikin taktillisia tilanteita, joissa yksityissuunnitteluissa komentoviranomaisten mielipiteet poikkesivat ylimmän armeijanjohdon käsityksistä. Ratkaisu silloin useinkin jäi paikallisten komentoviranomaisten asiaksi. Jouduin tämän kautta sisällisiin ristiriitoihin: jos ratkaisu johti menestykseen, iloitsin; jos vastoinkäymiseen, tunsin syyllisyyttä.

Suulliselle keskustelulle ja välittömien vaikutuksien hankkimiselle annoin mitä suurimman arvon. Mielelläni kävin rintamalla ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina käytin aina ylimääräistä junaa, jossa oli erikoinen työ- ja sähkölennätinvaunu. Virantoimitus ei keskeytynyt matkallakaan. Määrätyillä asemilla otettiin päiväraportit vastaan kuten päämajassakin ja tarpeen tullen asetuttiin koko maailman kanssa yhteyteen.

Persoonallinen suhteeni esikuntiin ja joukkoihin oli sopusointuinen. Osakseni tuli paljon luottamusta.

Erikoisen mielelläni muistelen suhteitani Saksan kruununprinssin päämajaan. Kruununprinssi osoitti ymmärtävänsä hyvin sotilaanammattia ja teki älykkäitä, asiallisia kysymyksiä. Hän rakasti sotamiehiä ja piti huolta joukoista. Hän ei ollut sodan puolella, vaan puhui rauhan puolesta. Tämä pitää paikkansa, vaikka muut väittäisivätkin päinvastaista. Kruununprinssi lausui aina valittelunsa sen johdosta, ettei hän ollut riittävästi valmistunut keisariuteen, joka häntä odotti, ja koetti kaikella mahdollisella tavalla parsia tätä jäljestäpäin. Hän sanoi minulle, että hänen asemansa oli vaikeampi kuin ammattityömiehen. Hän laati tästä kirjoituksenkin, jonka hän antoi isälleen keisarille ja valtiokanslerille. Kruununprinssiä hänen ulkonainen esiintymisensä vahingoitti; hän oli enemmän kuin näytti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmän esikunnanpäällikkö, eversti kreivi v. der Schulenburg, erinomaisen selvästi ajatteleva ja toimitarmoinen upseeri, oli minulle hyvä ja luotettava tuki.

Baierin kruununprinssin Rupprechtin armeijaryhmän luona olin usein. Sen huolellinen ja tavattoman ahkera yleisesikunnanpäällikkö, kenraali v. Kuhl, oli vanha nuoruudentuttavani; sain ihmetellä hänen levollisuuttaan vaikeissakin tilanteissa.

Kävisi liian pitkäksi puhua muistakin armeijaryhmistä ja armeijoista. Tahdon tässä vain mainita vielä kenraali v. Lossbergin. Tämä etevä upseeri ja taistelun järjestäjä on usein tuonut isänmaalle ja armeijalle avun. Hänen luottamuksensa minuun tuotti minulle erikoista tyydytystä.

Ollessani rintamalla esittivät esikunnanpäälliköt minulle aseman. Ylipäälliköt olivat tässä saapuvilla. Esikunnanpäälliköt lausuivat mielipiteensä aivan yhtä peittelemättä kuin päämajankin herrat. He tiesivät, että tahdoin kuulla heidän oman mielipiteensä ja saada selvyyttä, enkä kaivannut mitään Potemkinin kyliä. Joskus armeijoille muistutettiin, että niiden tuli ilmoittaa aina objektiivinen totuus, epäedulliset asiat samoin kuin edullisetkin.

Esittelyyn liittyi keskustelu, johon ylipäällikötkin ottivat osaa, elleivät he itse esitelleetkin, mistä olin erikoisen kiitollinen. Esittelyn jälkeen yleensä aina viivyttiin jonkun aikaa yhdessä ja minulla oli tällöin tilaisuus keskustella ylipäälliköiden kanssa monista kysymyksistä.

Seurusteluni armeijain kanssa ei rajoittunut viikkomatkoihin. Joka aamu keskustelin kaukopuhelimella armeijain esikunnanpäälliköitten kanssa ja kuulin heidän huolensa ja luottamuksensa. Usein he esittivät pyyntöjä. Milloin saatoin auttaa, autoin, sen he tiesivät. Usein olen näitä herroja rohkaissut ja minusta sitten tuntui, että he taas suuremmalla luottamuksella ryhtyivät vaikeaan tehtäväänsä. Niin sanotun viheriän pöydän ääressä oli strateegisesta ja taktillisesta tilanteesta usein mahdollinen saada varmempi yleiskäsitys kuin itse paikalla voimakkaitten persoonallisten vaikutusten alaisena.

Kaukopuhelinta käytin yleensä tilanteen selvillesaamiseksi. Käskyjä tällöin annettiin vain kiireellisimmissä tapauksissa ja ne sitten toistettiin nimenomaisilla kirjallisilla käskyillä, jotka lähetettiin ylikomennoille.

Itsestään selvää oli, että keskusteluistani annettiin tieto ylipäälliköille. Esikuntavaltaa vieroin kerrassaan. Ylipäälliköt olivatkin siksi itsenäisiä luonteita, ettei se olisikaan voinut saada jalansijaa.

Tietooni tuli yksityisiä tapauksia, joissa ylimmän armeijanjohdon käskynvallan varjolla annettiin käskyjä, joita en koskaan olisi hyväksynyt; milloin semmoisesta kuulin, puutuin jyrkästi asiaan.

Kun en itse voinut lähteä jonnekin näkemään, lähetti ylin armeijanjohto yleisesikuntaupseereja rintamapaikalle näkemään ja selostamaan tai armeijan-ylikomentajan luo saamaan tilanteesta välittömästi itse paikalla niin selvän kuvan kuin suinkin.

Ylimpäin virantoimittajain siirtely oli välttämätöntä. Komentoviranomaiset esittivät niitä sotilaskabinetin päällikölle, yleisesikuntaa varten taas kenttäarmeijan yleisesikunnan päällikölle. Pääasiassahan asianlaita oli jo rauhankin aikana ollut sama. Ylin armeijanjohtokin yksityisissä tapauksissa teki aloitteen henkilömuutoksiin.

Tämä kävi tarpeelliseksi, milloin tuli taistelun polttopisteihin saada erikoisen sodankokeneita upseereja. Tästä oli etua sodankäynnille ja etenkin sotajoukolle ja siten säästimme ihmishenkiä.

Ylipäälliköidenkin ja armeijain esikunnanpäälliköiden kesken tapahtui miesten muutoksia erikoisen pitkällisten taisteluiden aikana, etenkin kun ne eivät käyneet onnellisesti. Se oli ajan pitkään näille miehille aivan suunnaton hermorasitus. Kenraalikomentojen sijaan, jotka olivat uupuneet, lähetettiin taistelurintamalle toisia. Vaihto oli häiritsevä, mutta epäkohdat, jotka siitä koituivat, voitiin voittaa. Kokonaisia armeijan-ylikomentoja ei käynyt vaihtaminen, siitä olisi johtunut liian hankalia hankauksia sanomattoman monella, varsinkin armeijan tarvehankinnan alalla. Henkilömuutos oli ainoa mahdollinen. Siitä johtuva levottomuus oli vähempänä pahana otettava kaupassa lukuun.

Ylimmän armeijanjohdon esityksestä vapautettiin joskus ylipäälliköitä ja esikunnanpäälliköitä, kun oli torjuttava johtoa ja joukkoja uhkaava vahinko; joustavuuden luonnollinen herpoaminen siellä ja täällä oli sodan pituuden vuoksi hyvin selitettävissä. Tyydytykseksemme olivat nämä kuitenkin aivan yksityisiä tapauksia. Tehtävä oli vaikea; ilman loukkausta, ehkä ilman epäoikeudenmukaisuuttakaan, tämä ei tahdo käydä päinsä kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vastaväitteille soin sijaa, mikäli mahdollista, mutta jos asia sen kautta kärsi haittaa, täytyi minun moittia itseäni kenenkään voimatta minua näistä moitteista päästää.

Vuoden 1918 elokuun 8 p:n voimallisten vaikutusten johdosta tarjosin kenraalisotamarsalkalle paikkani täytettäväksi. Kieltämättä olivat minuakin sodan loppupuolen raskaat pettymykset rasittaneet, mutta pidin kuitenkin hermoni kurissa.

LIÈGE.

I.

Tämän linnoituksen valloittaminen on sotilaselämäni rakkain muisto. Se oli reipas yritys, jossa saatoin taistella kuin tavallinen rivisotamies, joka tappelussa osoittaa kuntonsa.

Sodan syttyessä olin brigaadin komentajana Strassburgissa. Kauan olin ollut yleisesikunnassa, ja viimeksi, v:n 1904 maaliskuusta v:n 1913 tammikuuhun vain yhtä lyhyttä keskeytystä lukuunottamatta rintamaansijoitusosastolla, jonka päällikkö minusta sitten tuli. Sain käsityksen sotavalmistuksistamme ja eri puolien voimasuhteista. Minun päätyöni oli rintamaansijoitus. Ohjeet sitä varten antoi yleisesikunnan päällikkö itse.

Rintamaansijoitus, joka tapahtui elokuussa 1914, oli suunnittelultaan kenraali, kreivi v. Schlieffenin keksintöä, miehen, joka oli suurimpia sotilaita, mitä on koskaan elänyt. Hän oli suunnitellut sen sen tapauksen varalta, ettei Ranska kunnioittaisi Belgian puolueettomuutta, taikka että Belgia liittyisi Ranskaan. Tällä edellytyksellä oli Saksan päävoimain marssi Belgiaan itsestään selvä. Jokainen muu sotaliike olisi lamautunut sen kautta, että Saksan armeijan oikea siipi olisi ollut Belgian puolelta ainaisen uhan alaisena ja nopea ratkaisu Ranskaa vastaan olisi ollut mahdoton. Mutta nopea ratkaisu oli välttämätön, jos mieli ajoissa torjua se suuri vaara, että venäläiset pääsisivät tunkeutumaan Saksan sydämeen saakka. Hyökkäys Venäjän kimppuun ja puolustautuminen lännessä merkitsi oletetussa sota-asemassa, kuten lukemattomat sotaleikit olivat vakuuttavasti osoittaneet, jo etukäteen pitkää sotaa, jonka vuoksi kreivi v. Schlieffen sen hylkäsi. Kreivi v. Schlieffenin ajatukset toteutettiin, kun Belgian ja Ranskan kannasta ei enää ollut epäilystä.

Ryhtyikö kenraali v. Moltke valtiokansleri v. Bethmannin kanssa keskusteluihin marssista Belgian läpi, sitä en tiedä. Minun osastostani ei ole tämmöistä ajatuksenvaihtoa tapahtunut. Se ei kuulunut sen tehtäviin. Saiko ylimajoitusmestari sen toimekseen, siitä ei minulla myöskään ole tietoa. Olimme kaikki vakuutetut, että tämä joukkojensijoitus oli oikea. Belgian puolueettomuuteen ei uskonut kukaan. Epäedullisessa sotapoliittisessa asemassamme, keskellä Eurooppaa vihollisten ympäröiminä, täytyi meidän ottaa lukuun se, että vihollisella oli suuri ylivoima, ja varustautua, ellemme vapaaehtoisesti aikoneet antaa nujertaa itseämme. Tunnettua oli, kuinka Venäjä puuhasi sotaa ja uupumatta vahvisti armeijaansa. Se tahtoi ratkaisevasti heikontaa Itävalta-Unkarin ja päästä Balkanin herraksi. Ranskassa virkosi kostoajatus uuteen voimaan, Saksan vanhain valtakunnanmaitten piti jälleen muuttua ranskalaisiksi. Useat Ranskan tapaukset, kolmivuotisen sotapalveluksen käytäntöönotto uudelleen, osoittivat epäämättömästi, mitkä aikeet siellä olivat vallalla. Englanti katsoi karsain silmin taloudellista kukoistustamme, halpaa työtämme ja rautaista ahkeruuttamme. Saksa oli lisäksi Euroopan lujin mannermaamahti. Sillä oli sitä paitsi hyvä, yhä yhtämittaa kehittyvä laivasto. Tämä sai Englannin pelkäämään maailmanvaltansa puolesta. Anglosaksilainen tunsi, että hänen herraselämänsä tavat olivat vaarassa. Englannin hallitus kokosi merivoimansa, joiden painopiste vielä hiljakkoin oli Välimeressä, Pohjanmereen ja Kanaaliin. Lloyd Georgen uhkaava puhe heinäkuun 21 p:nä 1911 loi räikeän valon Englannin aikeisiin, jotka se muutoin niin taitavasti peitti. Täytyi yhä kasvavalla varmuudella ottaa lukuun, että meidät pian pakotettaisiin sotaan ja että siitä tulisi taistelu, jonka vertoja maailma ei vielä ollut kokenut. Otaksuttavien vastustajain voimain arvaaminen liian pieneksi, jota kuuli Saksan sivilipiireissä, oli vaarallista.

Vielä viimeisellä hetkellä, syksyllä 1912, kun kaikki epäilykset vihollisaikeihin nähden olivat kadonneet ja armeijassa tehtiin työtä kaikella voimalla ja rautaisella ahkeruudella ja saksalaisella velvollisuudentunnolla, minä laadin armeijan vahvistukseksi suuren suunnitelman, joka oli asiaa-ymmärtäväin kansanpiirien ja selvänäköisten parlamentaaristen puolueiden toivomusten mukainen. Sain kenraali v. Moltken esittämään sen valtiokanslerille. Tämä mahtoi niinikään pitää tilannetta ylenmäärin vakavana, koska hän paikalla hyväksyi esityksen. Hän antoi sotaministerin laatia senmukaisen lakiehdotuksen noudattamatta kuitenkaan edes nyt selvää ja päämäärästä tietoista politiikkaa, joka olisi oikein arvioinut kansain psyyken. Tämän johtopäätöksen olisi pitänyt olla hänelle selvä. Miljardi-lakiehdotuksella ei koko sen alkuhistoriakaan huomioon otettuna ollut mitään hyökkäysluonnetta, se vain tasoitti pahimman epäsuhteen ja tarkoitti yleisen asevelvollisuuden perusteellista toteuttamista. Yhä vielä oli tuhansia asevelvollisia, jotka eivät palvelleet isänmaata. Ei pyydetty ainoastaan ihmisvoimaa, vaan etenkin linnoitustemme vahvistamista ja sotatarpeita. Kaikki myönnettiin; mutta harrasta pyyntöäni, että perustettaisiin kolme uutta armeijaosastoa, ei otettu huomioon. Ei edes tehty semmoista esitystä. Tämä on kantanut huonoja hedelmiä. Armeijaosastot puuttuivat sodan alussa ja ne uudet joukot, jotka meidän täytyi syksyllä 1914 muodostaa, olivat kaikin puolin puutteelliset, kuten hätävara ainakin. Myöhemmin uudet muodostukset jo alun pitäen tehtiin voimakkaammiksi, mutta siksi ne samalla heikonsivat entisiä joukkoja, joiden täytyi niille luovuttaa paljon voimia. Ennenkuin koko lakiehdotus vielä oli edes loppuun käsitelty, siirrettiin minut Düsseldorfiin 39:nnen fysilieri-rykmentin komentajaksi. Kolmen armeijaosaston vaatimuksellani oli tässä osansa.

II.

Rintamapalvelus on elävää työtä. Vilkas seurustelu ja alituinen välitön yhteistyö niiden ihmisten kanssa, jotka oli huostaani uskottu, ja heidän hyväkseen, upseerien, aliupseerien ja sotamiesten opetus, nuorukaisen sotilaallinen kasvatus mieheksi viehättivät minua nyt suuresti pitkällisen virastotyön jälkeen. Kolmetoista vuotta olin ollut erilläni rintamapalveluksesta. Nyt olivat rekryyttien tarkastukset rykmentissä ensimmäinen virkatehtäväni. Seitsemän kertaa oli minulla nuorena upseerina viime vuosisadan kahdeksankymmen-luvulla ollut rekryyttejä, jalkaväenrykmentissä n:o 57 vanhassa Weselissä ja meri-jalkaväessä Wilhemshavenissa ja Kielissä. Myöhemmin palvelin jonkun viikon henkikrenatööri-rykmentissä n:o 8 Oderin Frankfurtissa ja olin vuodesta 1898 vuoteen 1900 komppanian päällikkönä Thornissa, jalkaväenrykmentissä n:o 61; se oli minulle unohtumaton aika. Düsseldorfissa minulle nyt tuotti iloa se, mitä noilta ajoilta vielä oli mieleeni jäänyt.

Korkeasta edesvastuusta, joka minulla rykmentin komentajana oli, olin sitä enemmän tietoinen, kun näin tulevan sodan suurin askelin lähestyvän. Useissa puheissa huomautin upseerikunnalleni ajan suunnatonta vakavuutta. Armeijaa pidin Saksan turvallisuuden ja tulevaisuuden perustuksena ja myös sisällisen rauhan suojana. Että armeijaa täytyisi tähänkin suuntaan käyttää, siitä ei -- Jumalan kiitos -- v. 1913 näkynyt vielä pienintäkään merkkiä.

Mieskuri, jonka alainen oli upseeri samoin kuin sotamieskin, oli minulle se kulmakivi, jolle yksin oli mahdollinen rakentaa armeijan sodan vaatimusten mukainen opetus. Se oli mahdollinen saavuttaa vain pitemmällä palvelusajalla. Vain se, mikä on mennyt kurissa karaistun miehen lihaan ja vereen, pysyy siellä vuosikausia ja kestää vielä taistelunkin hajoittavat elämykset ja pitkän sodan syvät sielulliset vaikutukset. Hyvän rauhanaikaisen harjoituksemme tuli korvata se miesluvun vähemmyys, joka meidän jokaisessa tulevassa sodassa tuli huomioon ottaa.

Kurin vahvistamassa joukossa tuli minun kasvattaa itsetoimivia ja vastuunalaisuutta pelkäämättömiä sotamiehiä. Kurin ei pidä luonnetta tappaa, vaan vahvistaa sitä. Sen tulee saada kaikki luopumaan omaa itseään ajattelemasta ja tasaisesti työskentelemään vain yhden päämäärän eteen. Tämä päämäärä on voitto. Mitä mieheltä taistelussa vaaditaan, sitä on mahdoton sanoin lausua. Syöksyminen eteenpäin vihollisen tuleen on suuri urotyö. Se ei vielä likimainkaan ole vaikeinta. Mikä vastuuvalmius, mikä suunnaton päätösvoima tarvitaankaan, kun tulee johtaa -- taikka lähettää -- muita kuolemaan! Ne ovat sanomattoman vaikeita toimia, joita ei kukaan voi arvostella, joka ei itse ole ollut niitä suorittamassa.

Samalla kuin pidin huolta sotamiehistä ja aliupseerien edistyksestä, myös heidän myöhempää ammattiaan silmällä pitäen, oli minulle upseerikunnan edelleen kehittäminen ja varsinkin nuoren upseerin kasvatus erikoisen tärkeä tehtävä. Rauhanaikainen upseerikunta on pysyväinen, kun taas virkavapaitten luokkaan kuuluvat upseerit, aliupseerit ja miehistö vaihtelevat. Siten siitä tulee armeijan hengen tuki, sen tulee tuntea sen mainetyöt ja isänmaan historia, samoin kuin jokaisen johtavassa asemassa olevan miehen tulee olla tähän historiaan perehtynyt. Ei mitään ole mahdollista reväistä pois sen historiallisesta yhteydestä suurta haittaa aikaan saamatta. Upseerista aliupseerien tukemina tulee vaaran hetkellä valtiojärjestyksen suojelija, sitä ei kenenkään pidä unohtaa. Tähän etupäässä perustui upseerikunnan eristäytyminen ja upseerien pysyminen etäällä valtiollisesta elämästä, mikä oli sen kanssa läheisessä yhteydessä.

Koetin tutustuttaa upseerejani uudenaikaisen sodan olemukseen. Pyrkimykseni oli vahvistaa heidän itsetietoisuuttaan, joka on tarpeen heidän vaikean tehtävänsä täyttämiseksi, mutta joka ei saa esiintyä ylimielisyytenä.

Suurella innolla antauduin rykmenttini kehittämiseen ja minulla oli se tyydytys, että se on vihollista vastassa kuntonsa osoittanut. Minulle tuotti syvää iloa, että minut sodan kuluessa asetettiin siihen à la suite ja myöhemmin nimitettiin sen päälliköksikin. Erotessani rykmentti sai nimensä minun mukaani. Fysilierirykmentti kenraali Ludendorff on ylpeyteni.

Huhtikuussa 1914 siirrettiin minut Strassburgiin, jossa kenraali v. Deimling johti vilkasta sotilaallista elämää. Brigaadinkomentajan asema oli tuiki toinen kuin rykmentinkomentajan asema Düsseldorfissa. Puuttui välitön yhdessäolo sotaväen ja upseerikunnan kanssa. Työni kuului kokonaan opetusalalle. Minulla oli vielä ilo ennen sodan puhkeamista esitellä brigaadini esimiehilleni Bitschin harjoituskentällä.

Tuli kysymykseen minun uudelleen käyttämiseni ylimajoitusmestarina suuressa yleisesikunnassa. Minulle annettiin yleisesikuntatöitä. Toukokuussa tein suuren yleisesikuntamatkan, joka alkoi Breisgaun Freiburgissa ja päättyi Kölniin. Hänen Keisarillinen Korkeutensa Kruununprinssi otti siihen osaa. Vakaasti ja innokkaasti hän antautui tehtäviinsä ja osoitti samalla hyvää sotilaallista älyä ja suurien tilanteiden käsitystä. Elokuussa minun piti johtaa niin sanottua "jauhomatkaa", jolla armeijan muonitusta harkittiin strateegiselta kannalta.

Itävalta-Unkarin nootti Serbialle heinäkuun lopulla säikäytti Strassburgissa minuakin. Sen vakavuuden täytyi olla jokaiselle selvä. Pian kävi sota varmaksi. Diplomatia asetti Saksan armeijan ratkaistavaksi sanomattoman vaikean tehtävän. Suurella jännityksellä käänsin katseeni Berliiniin ja tunsin nyt, että seisoin syrjässä kaikista suurista tapauksista.

III.

Elok. 1 p:nä annettiin käsky panna armeija liikekannalle. Vaimoni matkusti heti Berliiniin, kaikkien upseeri- ja virkamiesperheitten kun täytyi lähteä Strassburgista. Emme ole neljänä sotavuotena voineet laittaa itsellemme omaa kotia. Sangen harvoin, kuin ohimennen vain, saatoin tavata vaimoani. Perheeni on saanut kärsiä tämän valtavan ajan, palvelus kun pysyvästi kiinnitti minut.

Elok. 2 p:nä matkustin varhain hevosineni Kölnin kautta Aacheniin, jonne illalla saavuin. Liikekannallepanomääräykseni mukaan tuli minusta 2:sen armeijan ylimajoitusmestari; ylipäällikkö oli kenraali v. Bülow, esikunnanpäällikkö kenraali v. Lauenstein.

Menin ensinnäkin kenraali v. Emmichin luo, jonka tehtävä oli muutamilla nopeaan liikkeelle lähteneillä seka-jalkabrigaadeilla yllättämällä vallata Liègen linnoitus. Näissä joukoissa ei vielä ollut täyttä sotalukua. Armeijalle oli täten avattava tie Belgiaan. Aachenissa asuin Hotel Unionissa.

Elok. 3:ntena saapui kenraali v. Emmich. Näin hänet ensi kerran. Syvä kunnioitus yhdisti minut siitä pitäen tähän etevään sotilaaseen hänen kuolemaansa saakka. Hänen esikuntapäällikkönsä oli eversti kreivi v. Lambsdorff, oiva upseeri, joka sekä Liègen luona ett myöhemminkin kunnostautui erinomaisesti.

Elok. 4:ntenä varhain marssittiin Belgian rajan poikki, samalla kuin Berliinissä valtiopäivät isänmaallisella mielenosoituksella antoivat hallitukselle kannatuksensa ja läsnäolevat puoluejohtajat valtaistuinpuheen lukemisen jälkeen juhlallisesti kädenlyönnillä lupasivat keisarille ehdotonta uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisessä. Samana päivänä olin Visessä, aivan Hollannin rajan läheisyydessä, ensimmäisen kerran taistelussa. Oli aivan ilmeistä, että Belgia jo kauan oli varustautunut tulomme varalta. Tiet oli niin suunnitelmallisesti hävitetty ja suljettu, että se oli ollut mahdollista vain pitkällisen työn kautta. Belgian lounaisrajalla emme huomanneet nimeksikään tämmöisiä sulkuja. Miksi ei Belgia Ranskaa vastaan ryhtynyt samanlaisiin varokeinoihin?

Erikoinen merkitys oli sillä, vieläkö tapaisimme Visen sillat ehjinä. Lähdin v. der Marwitzin ratsuväki-osaston luo, joka oli sinne määrätty. Se pääsi vain verkalleen etenemään, toinen murroseste toisensa jälkeen kun sulki tien. Minun pyynnöstäni lähetettiin pyöräilijäkomppania eteenpäin. Pian sen jälkeen tuli muuan pyöräilijä takaisin: komppania muka oli ajanut Visehen saakka ja kokonaan tuhottu. Lähdin sinne kahden miehen keralla ja tapasin ilokseni komppanian terveenä, johtaja vain oli juuri saanut pahan haavan Maasin toiselta rannalta ammutusta luodista. Tämän pienen tapauksen muisto on minulle myöhemmin ollut hyödyksi. Kävin tunnottomammaksi tataari- eli etappihuhuja kohtaan, joksi niitä myöhemmin sanottiin.

Visen kauniit suuret Maasin yli vievät sillat oli hävitetty: Belgia oli valmistautunut sotaan.

Illalla olin Hervessä, ensimmäisessä majassani vihollismaassa. Olimme yötä eräässä ravintolassa asemaa vastapäätä. Kaikki oli koskematta. Kävimme rauhallisesti maata. Yöllä heräsin vilkkaaseen ammuntaan, joka kohdistui meidänkin taloamme vastaan. Belgiassa oli sissisota alkanut. Se virisi seuraavana päivänä kaikkialla ja edisti siten ratkaisevasti katkeruutta, joka oli tälle sodalle ensimmäisinä vuosina luonteenomaista läntisellä rintamalla, muodostaen vastakohdan itärintaman mielialalle. Belgian hallitus otti niskoilleen raskaan edesvastuun. Se järjesti suunnitelmallisesti kansansodan. Garde civique, jolla rauhan aikana oli aseensa ja univormunsa, saattoi esiintyä milloin toisessa, milloin toisessa puvussa. Belgialaisella sotamiehelläkin varmaan sodan alussa oli yhä sivilipukukin repussaan. Liègen koillisrintamalla näin Barchonin linnan luona ampumahaudoissa univormuja, jotka siellä taistelevat sotamiehet olivat jälkeensä jättäneet.

Moinen sodankäynti ei ollut sotatapain mukaista. Sotaväkeämme ei voi moittia siitä, että se mitä ankarimmin esiintyi sitä vastaan. Syyttömätkin ovat voineet joutua kärsimään muitten mukana, mutta nuo "Belgian hirmut" ovat vain erinomaisen viekas ja kaikella oveluudella keksitty ja levitetty taru. Ne ovat yksinomaan pantavat Belian hallituksen syyksi. Minä itse olin sotaan lähtiessäni kuvitellut ritarillista ja inhimillistä sodankäyntiä. Tämä sissisota ei voinut olla inhottamatta jokaista sotilasta. Sotilaallinen tunteeni oli kärsinyt pahan pettymyksen.

IV.

Tehtävä, joka edeltä lähetetyn brigaadin piti Liègen luona ratkaista, oli vaikea. Ennen kuulumattoman rohkea teko olikin tunkeutua uudenaikaisen linnoituksen linnakelinjan läpi sen sisustaan. Sotajoukot olivat painostuneella mielellä. Keskusteluista upseerien kanssa älysin, että luottamus yrityksen onnistumiseen oli hyvin pieni.

Yöllä elokuun 6:tta päivää vastaan alkoi marssi varustuslinjan läpi Liègeen. Yleisesikunnan erikoiskertomuksessa, joka on laadittu Stallingin luona Oldenburgissa, on koko toiminta esitetty. Minun aikomukseni ei ole sitä toistaa, tahdon vain kuvata omat kokemukseni.

Puoliyön aikaan 6:tta päivää vastaan kenraali v. Emmich lähti Hervestä. Ratsastimme lännen -- kenraalimajuri v. Wussowin -- jalkaväenbrigaadin kokoontumispaikalle Micheroux'hun, joka on parin kolmen kilometrin päässä Fléron-linnakkeesta. Tielle, jonka linnoitus saattoi välittömästi pyyhkäistä, kokoontuivat yön synkimmässä pimeydessä joukot sangen epäsotamaiseen tapaan kenttäkeittiöineen, joihin ne vielä olivat koko vähän tottuneet, mutta jotka kaikille tuottivat mitä suurinta siunausta. Tähän joukkoon ammuttiin muutamia laukauksia tien eteläpuolella olevasta talosta. Syntyi taisteluita. Mutta linnake vaikeni, se oli Jumalan ihme. Kello 1 aikaan alkoi eteneminen. Kuljimme Fléron-linnakkeen ohi pohjoispuolitse Retinnen kautta linnakelinjan taa ja sitten kaupungin reunalla oleville Chartreusen kukkuloille. Sinne meidän piti päästä varhain aamupäivällä; muitten brigaadien, joiden piti murtautua linnakelinjan läpi toisesta kohdasta, tuli samaan aikaan saapua kaupunkiin.

Kenraali v. Emmichin esikunta oli jotenkin marssikolonnan loppupäässä. Äkkiä pitempiaikainen seisahdus. Tunkeuduin takaa marssikolonnan läpi etupäähän. Seisahduttu oli ilman mitään syytä; päinvastoin oli se käsitys asemasta, joka oli sen aikaan saanut, sangen valitettava. Minä itse oikeastaan olin vain "Schlachtenbummler", minulla ei ollut mitään päällikkövaltaa, minun kun vain piti myöhemmin saapuvalle armeijan ylikomennolleni antaa tieto Liègen tapauksista ynnä saattaa kenraali v. Emmichin toimenpiteet sopusointuun kenraali v. Bülowin odotettavain määräysten kanssa. Minä luonnollisestikin toimitin kolonnan liikkeelle ja jäin sen etupäähän. Eteenpäin oli yhteys sillä välin katkennut. Täydessä pimeydessä, vaivalla tietämme kulkien, saavuimme Retinneen. Yhä vielä olimme vailla yhteyttä eteenpäin. Etujoukon kanssa astuin eräästä kylästä ulos väärää tietä. Vastaamme sinkosi luoteja. Oikealla ja vasemmalla kaatui miehiä. Luotien kuuluvaa iskua niiden ihmisruumiiseen sattuessa en unohda milloinkaan. Juoksimme muutamia hyökkäyksiä näkymätöntä vihollista vastaan, jonka tuli kiihtyi. Pimeässä ei ollut helppo löytää. Mutta siitä ei voinut olla epäilystä, että olimme kulkeneet harhaan. Meidän täytyi peräytyä tulesta, se oli kiusallista. Miehet eivät voineet muuta luulla, kuin että minä pelkäsin. Ei auttanut, korkeammat tarkoitukset olivat vaarassa. Ryömin takaisin ja käskin miehiä tulemaan perässä kylän laitaan saakka.

Retinnessä pääsin oikealle tielle. Täällä näin kenraali v. Wussowin hevospojan kenraalin hevosten kera. Hän arveli, että kenraali oli kaatunut. Pienen saattojoukon keralla lähdin oikealle tielle, Queue du Bois'han johtavalle viertotielle. Äkkiä edessäni tulta. Kartessilaukaus sähähti pitkin tietä, meihin ei osunut. Muutaman askeleen astuttuamme näimme kasan kuolleita ja haavoitettuja saksalaisia sotamiehiä. Siinä oli kenraali v. Wussowin johtama kärkijoukko; varhaisemmin ammuttu kartessilaukaus näytti siihen sattuneen. Kokosin 4:nnen jääkäripataljoonan ja 27:nnen jalkarykmentin miehet, sitä myöten kuin niitä saapui, ja päätin ottaa brigaadin johdon käsiini. Ensinnäkin oli saatava pois tykit, jotka ampuivat katua. Kapteenit v. Harbou ja Brinckmann, molemmat yleisesikunnasta, tunkeutuivat muutaman urhoollisen miehen kanssa pensasaitain ja maatalojen kautta tien kahden puolen tykkien luo. Niiden lukuisa miehistö antautui. Tie eteenpäin oli vapaa.

Marssimme eteenpäin ja jouduimme pian sen jälkeen Queue de Bois'ssa vaikeaan kylätaisteluun. Vähitellen valkeni päivä. Molemmat yleisesikunta-kapteenit, 4:nnen jääkäripataljoonan komentaja majuri v. Marcard, 4:nnen kenttärykmentin II:sen osaston komentaja majuri v. Greiff ja hänen oivallinen ajutanttinsa yliluutnantti Neide ja minä kuljimme muutamien sotamiesten keralla eteenpäin. Joukkomme kärkeen tuotiin yksi kenttähaupitsi ja myöhemmin toinenkin. Ne puhdistivat kadut ja ampuivat taloihin oikealle ja vasemmalle. Siten pääsimme verkalleen eteenpäin. Minun täytyi tiheään kehoitella miehiä, jotka vain epäröiden etenivät, etteivät antaisi minun lähteä yksin. Kylä oli vihdoinkin takanamme. Väestö sivumennen sanoen oli paennut. Täällä taisteltiin Belgian säännöllistä armeijaa vastaan.

Kylästä ulos marssiessamme huomasimme Maasin puolella Liègeen päin marssivan kolonnan. Minä toivoin, että se olisi 27:s jalkaväenbrigaadi. Mutta ne olivatkin belgialaisia, jotka suin päin peräytyivät Maasin poikki, sen sijaan että olisivat kimppuumme käyneet. Kauan kesti, ennenkuin asemasta oltiin selvillä. Minun luonani olevat voimat sillä välin vahvistuivat sitä myöten kuin jäljelle jääneitä sotamiehiä saapui. Linnoituslinjan murto oli onnistunut. 165:s jalkaväen-rykmentti etevän komentajansa, silloisen eversti v. Ovenin johtamana lähestyi suljetussa järjestyksessä. Kenraali v. Emmich saapui. Marssia jatkettiin Chartreuseä kohti.

Kenraali v. Emmich antoi käytettäväkseni vielä osia kauemmaksi etelään määrätystä 11:nestä jalkaväenbrigaadista, otaksuen senkin murtautuneen läpi. Marssia jatkettaessa ei tapahtunut mitään erikoista. Liègen pohjoisrintaman varustusten näkyvissä nousimme Maasin laaksosta Chartreusen itäpuolisille kukkuloille. Brigaadin sinne saapuessa kello oli kahden vaiheilla. Tykit suunnattiin kaupunkia vastaan. Silloin tällöin ammuttiin laukaus, osaksi merkiksi toisille brigaadeille, osaksi komentajan ja kaupungin taivuttamiseksi. Minun täytyi tarkkaan säästää ampumatarpeita, ne olivat huvenneet sangen vähiin. Joukkomme oli uupunut ja oli osaksi paljon kärsinyt rasittavasta taistelusta. Upseerit olivat menettäneet hevosensa. Kenttäkeittiöt olivat jääneet jäljelle. Annoin brigaadin levätä ja hankin sille muonaa mitä saatiin, vaatimalla sitä ympärillä olevista taloistakin.

Pian kenraali v. Emmich uudelleen saavutti brigaadin. Chartreusen itäpuolella olevilta kukkuloilta näimme mainiosti koko kaupungin. Se oli jalkaimme alla. Maasin toisella rannalla kohosi siitä kaupunkilinna, sitadelli. Sinne nostettiin äkkiä valkoisia lippuja. Kenraali v. Emmich aikoi lähettää sinne sovintoairuen. Minä ehdotin, että odotettaisiin vihollisen airutta. Kenraali pysyi päätöksessään. Kapteeni v. Harbou ratsasti kaupunkiin. K:lo 7 aikaan illalla hän palasi takaisin: valkoinen lippu oli nostettu vastoin komentajan tahtoa. Liègeen emme voineet marssia, oli jo liian myöhä. Vaikea yö odotti meitä.

Olin sillä välin antanut brigaadin majoittua. Asemamme oli ylenmäärin vakava. Toisista brigaadeista ei tullut mitään tietoa, ei edes 11:nnestä. Sananviejiä ei ollut saapunut ainoatakaan. Yhä selvemmäksi kävi: brigaadi oli yksin linnoituspiirissä, ulkomaailmasta eristettynä. Meidän täytyi ottaa lukuun, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksiä. Suurta hankaluutta tuotti tuhatkunta belgialaisia sotavankeja. Kun huomattiin, että edessämme oleva Chartreuse, vanha linnoitus, oli ilman puolustusväkeä, lähetin sinne yhden komppanian näiden vankien keralla. Komppanianpäällikkö mahtoi epäillä järkeäni.

Joukkomme hermostus lisääntyi, kun tuli pimeä. Kävin rintamat ja kehoitin joukkoja pysymään levollisina ja jäykkinä. "Olemme huomenna Liègessä"; nämä sanat heitä rohkaisivat.

Kenraali v. Emmich majoittui esikuntineen pieneen talonpoikaistaloon.

En milloinkaan unohda yötä elokuun 7 päivää vastaan. Oli kylmä. Tavarani olin jättänyt jälkeen, majuri v. Marcard antoi minulle viittansa. Jännitettynä kuuntelin, kuuluiko missään taistelua. Toivoin yhä, että ainakin joku brigaadi olisi murtautunut linnakelinjan läpi. Kaikki oli hiljaa, aina puolen tunnin kuluttua ammuttiin vain kaupunkia vastaan haupitsin laukaus. Jännitys oli sietämätön. Kymmenen aikaan illalla annoin kapteeni Ottin jääkärikomppanialle käskyn miehittää Liègessä Maasin sillan, jotta se olisi hallussamme edetessämme ja edessäpäin brigaadille turvana. Kapteeni loi minuun katseen -- ja lähti. Taistelutta komppania saavutti päämääränsä. Tietoja siitä emme enää saaneet.

Tuli aamu. Menin kenraali v. Emmichin luo ja keskustelin hänen kanssaan asemasta. Päätös marssia kaupunkiin pysyi lujana. Kenraali vain pidätti itselleen oikeuden määrätä hetken, milloin se tapahtuisi. Parantaessani brigaadin sijoitusta ja koettaessani saavuttaa 11:nnnen jalkaväenbrigaadin etenemistien, sain sitten hyvinkin pian kenraali v. Emmichiltä käskyn marssia kaupunkiin. Eversti v. Oven johti etujoukkoa. Loput brigaadista vankien keralla seurasi jonkun matkan päässä, kenraali v. Emmich esikuntineen ja minä brigaadin esikunnan keralla sen etupäässä. Meidän kaupunkiin marssiessamme antautui paljon ympärillä seisovia belgialaisia sotamiehiä. Eversti v. Ovenin piti miehittää sitadelli. Saamainsa tietojen johdosta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan jatkoi marssiaan kaupungin luoteispuolelle Loncin linnaketta kohti asettuakseen tämän Liègeen vievän tien vartijaksi. Otaksuen eversti v. Ovenin olevan sitadellissa ajoin sinne ottamassani belgialaisessa voimavaunussa brigaadin ajutantin keralla. Siellä ei perille tullessani ollut ainoatakaan saksalaista sotamiestä. Sitadelli oli vielä vihollisen käsissä. Kolkutin suljetulle ovelle. Se avattiin sisäpuolelta. Parisataa belgialaista antautui minun vaatimuksestani. Brigaadi marssi nyt eteenpäin ja miehitti sitadellin, jonka annoin paikalla panna puolustuskuntoon.

Tehtävä, jonka olin itse määrännyt itselleni, oli täten päättynyt. Saatoin pyytää kenraali v. Emmichiä nyt vapauttamaan minut. Aikomukseni oli lähteä linnoituksesta samaa tietä, jota olin tullutkin, antaakseni armeijan-ylikomennolle tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, etsiäkseni muut brigaadit ja johtaakseni tykistön marssia linnakkeita vastaan. Minun vielä ollessani sitadellissa saapui sinne muutama sata saksalaista vankia, jotka nyt oli vapautettu. 34:nnen jalkaväenbrigaadin alkupää oli murtautunut Maasin länsirannalle, mutta sitten luopunut taistelusta. Läpimurtautuneet osat oli otettu vangiksi. Sitten tuli 11:s ja myöhemmin 27:s jalkaväenbrigaadi, niin että kenraali v. Emmichillä minun jättäessäni hänet kuitenkin oli koossa jommoinenkin voima. Tosin oli saatu tietoja, että ranskalaiset lähestyivät Namurista käsin. Asema siis pysyi epätoivoisen vakavana. Sitä ei voitu pitää turvattuna, ennenkuin ainakin joitakuita idänpuoleisia linnakkeita oli kukistunut.

V.

Jäähyväiseni kenraali v. Emmichistä oli liikuttava. Kello 7 lähdin Aacheniin paluumatkalle, joka oli sangen omituinen. Yksi mies Garde civiquesta tarjoutui viemään minut sinne. Hän valitsi voimavaunun, jota minä en hyväksynyt. Se voimavaunu, jonka minä valitsin, teki jo kaupunkilinnassa tenän. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin sokeasti luottaa tähän belgialaiseen sotamieheen. Matka sujui mainiosti. Ajoimme Herven kautta, kortteerini ja asematalo oli poltettu. Saksalaisella alueella vaunun ohjaaja äkkiä pysähtyi ja ilmoitti, ettei hän voinut jatkaa matkaa. Erilaisia liikeneuvoja hyväkseni käyttäen saavuin sitten myöhään illalla belgialaisen sotamieheni keralla Aacheniin. Siellä minua Hotel Unionissa tervehdittiin kuin kuolleista noussutta. Siellä tapasin myös pääosan matkatavaroistamme ja palvelijani Rudolf Petersin, joka kuusi pitkää vuotta oli pysynyt minulle uskollisena. Hänen suurin toivonsa oli rautaristi; sitä hän ei voinut saada, koska sen antaminen hänelle oli minun käsitysteni kanssa ristiriidassa. Aachenissa hätäpikaa söin ja lähdin sitten yöllä jälleen matkaan etsimään brigaadeja. Lähes 90 tuntiin en ollut voinut riisuuntua. Kohtasin sattumalta vanhan rykmenttini, joka kaikella kiireellä oli otettu junaan Liègen luona auttamaan. Berliinissä oli ylin armeijanjohtokin ollut kohtalostamme kovin huolissaan.

Linnoituksessa oli joukkojemme asema sangen jännitetty. Olin huolissani niiden kohtalosta. Jännitys laukesi, vihollinen ei tehnyt mitään.

Liègen tapauksien edelleen kehittyminen kuuluu sotahistoriaan.

En enää joutunut myötävaikuttamaan muuta kuin Fort de Pontissen valloitukseen pohjoisrintamalla ja saavuin paikalle, kun Fort Loncin kukistui. Yksi laukaus 42 sentin tykistämme oli siihen sattunut. Ampumatarve-huoneet olivat räjähtäneet ilmaan ja koko varustus luhistunut. Mustuneita, päästään aivan sekaantuneita belgialaisia sotamiehiä kömpi esiin rauniokasasta, joukossa elokuun 6 päivän vastaisena yönä otettuja saksalaisia sotavankeja. Verta vuotaen, kätensä korkealle kohottaen he tulivat vastaamme. "Ne pas tuer, ne pas tuer" (ei saa tappaa, ei saa tappaa) he sammalsivat. Me emme olleet hunneja. Sotamiehemme toivat vettä vihollista virvoittaakseen.

Varustukset saimme toisen toisensa jälkeen siksi ajoissa käsiimme, että Saksan armeijan oikea sivusta ehkäisemättä saattoi kulkea Maasin poikki Belgiaan. Kivi putosi rinnaltani.

Olen pitänyt erityisenä kohtalon suosiona, että saatoin myötävaikuttaa Liègen valloitukseen, etenkin kun olin rauhan aikana myötävaikuttanut hyökkäyssuunnitelman laatimiseen ja olin elävästi vakuutettu tehtävän tärkeydestä. Hänen Majesteettinsa antoi minulle brigaadin johtamisesta ritarimerkin "Pour le mérite". Kenraali v. Emmich luonnollisestikin sai sen ensimmäisenä. Hänhän oli vastuunalainen johtaja. Liègenkään valloitus ei ollut yhden miehen, vaan monen miehen teko, jotka keskenään voivat jakaa linnoituksen valloituksen kunnian.

Marssiessamme etemmäksi Belgiaan olin sitten mukana ylimajoitusmestarina. Minulla oli tilaisuus perinpohjin perehtyä kaikkiin armeijan muonitusta koskeviin kysymyksiin, joihin perehtymisestä minulla myöhemmin päällikön virassa oli suuri hyöty. Kautta maan matkustaessamme tulin myös Andenneen ja näin siellä sissisodan hävityksistä hirvittävän ja sydäntä särkevän kuvan.

Elok. 21:senä olin vielä Namurin länsipuolella mukana kaartin 2 divisionan kulkiessa Sambren yli. Taistelu kehittyi levollisesti. Oli mieltä ylentävää nähdä Augusta-rykmentin kauniitten muhkeitten miesten marssivan taisteluun.

Elok. 22:sen aamulla sain käskyn lähteä itään.

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ

Elokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.

TANNENBERG.

I.

Kenraalien v. Moltken ja v. Steinin kirjeet, jotka kutsuivat minut suureen päämajaan Coblenziin ja ilmoittivat, että minut oli määrätty Itä-Preussiin 8:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi, tapasivat minut elok. 22:sena k:lo 9 aamupäivällä 2:sen armeijan päämajassa Wavren ja Namurin puolivälissä. Kapteeni v. Rochow oli sen tuoja.

Kenraali v. Moltke kirjoitti:

"Teidän on ryhdyttävä uuteen tehtävään, joka ehkä on vielä vaikeampi kuin Liègen valtaus... En tiedä ketään toista, johon niin ehdottomasti luottaisin kuin teihin. Ehkä vielä idässä pelastatte tilanteen. Älkää minulle suuttuko, kun kutsun teidät pois toimesta, jossa ehkä sotatoimet teitä juuri odottivat, toimet, jotka ovat ratkaisevia, jos Jumala niin tahtoo. Teidän täytyy isänmaalle kantaa tämäkin uhri. Keisarikin katsoo teihin luottamuksella. Teitä ei tietystikään voida tehdä vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, mutta tarmollanne voitte vielä pahimman torjua. Noudattakaa siis uutta kutsua, joka teille on kunniakkain, mitä sotilaan osaksi voi tulla. Te ette saata häpeään osaksenne tullutta luottamusta."

Kenraali v. Stein, silloinen kenraalimajoitusmestari ja myöhemmin sotaministeri, lopetti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Teidän siis täytyy lähteä. Tässä sitä vaatii valtion paras. Vaikea on tehtävä, mutta te kyllä siitä suoriudutte."

Kapteeni v. Rochowilta sain vielä kuulla, että kenraali v. Hindenburgista piti tulla ylipäällikkö, mutta ettei tiedetty, suostuiko kenraali ottamaan ylipäällikkyyden vastaan.

Olin ylpeä uudesta tehtävästäni ja siitä luottamuksesta, joka kirjeestä ilmeni. Mieltäni ylensi se ajatus, että saisin pahimmassa pulassa ratkaisevalla tavalla palvella keisaria, armeijaa ja isänmaata. Isänmaanrakkaus ja uskollisuus kuningasta kohtaan ynnä se selvä taju, että jokaisen yksityisen velvollisuus on elää perheen ja isänmaan hyväksi, ne olivat se perintöosa, jonka isänkodista sain mukaani elämään. Vanhempani eivät olleet varakkaita, maallista palkintoa heidän uskollinen työnsä ei saanut. Elimme sangen säästäväisesti ja onnellisesti sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Sekä isäni että äitini omistivat kaikki huolensa meille kuudelle sisarukselle. Olkoot vanhempani tästä kaiken maailman edessä kiitetyt.

Nuorena upseerina täytyi minun kaikilla voimillani ponnistaa eteenpäin. Elämäniloni ei siitä kärsinyt. Suuren osan ajastani vietin vaatimattomassa luutnantinasunnossani Weselissä, Wilhelmshavenissa ja Kielissä ja luin historiaa, sotahistoriaa ja maantieteellisiä kirjoituksia. Mitä lapsena olin vastaanottanut, se nyt laajeni. Kävin ylpeäksi isänmaastani ja suurista miehistämme. Hehkuen kunnioitin Bismarckin valtavaa ja intohimoista suuruutta. Selvänä esiintyi minulle hallitsijahuoneemme vaikutus Preussin-Saksan hyväksi. Uskollisuudesta, jonka olin vannonut, kehittyi syvä sisällinen antautumuksen tunne. Saksa on ollut yhä ja alati Euroopan taistelutantereena ja armeijan ja laivaston ratkaiseva merkitys turvallisuudellemme kävi minulle sitä ilmeisemmäksi, kuta kauemmaksi askel askelelta seurasin historiaa. Elämään tutustuen samalla älysin isänmaan rauhallisten saavutusten suuruuden ja merkityksen kulttuurille ja ihmiskunnalle.

Kun minut 1904 siirrettiin suuren yleisesikunnan rintamaansijoitusosastolle, alkoi välitön työni armeijan hyväksi. Se päättyi esiintymiseeni miljardi-lakiehdotuksen puolesta.

Kauan aikaa oli liikekanta-määräykseni: ylimmän armeijanjohdon sotaliike-osaston päällikkö. Tämä tietysti lakkautettiin samalla kuin sain Düsseldorfissa rykmenttini. Sen sai seuraajani suuressa yleisesikunnassa. Liikekanta-määräys 2:sen armeijan ylimajoitusmestariksi oli minulle Liègen vuoksi tärkeä, vaikk'ei muutoin erikoisen miellyttävä.

Olin kenraali v. Moltken johdon aikana tehnyt hänen kanssaan useita suuren yleisesikunnan matkoja ja päässyt luomaan suureen sotaan syvällisen katseen. Uusi asemani tarjosi minulle tilaisuuden näyttää, kykeninkö teoiksi muuttamaan yleisesikunnan suuren oppimestarin, kenraali kreivi v. Schlieffenin ajatukset, vaikkapa vain ahtaammallakin alalla. Enempää ei sotamiehelle voitu sodassa tarjota. Syvästi valitin sitä, että sain tämän aseman isänmaalle niin erinomaisen vakavassa tilanteessa.

Koko sisäinen olemukseni ja saksalainen tunteeni kannusti minua työhön.

Neljännestunnin kuluttua istuin voimavaunussa ajaakseni Coblenziin. Kuljin Wavren kautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt sen rauhallisena kaupunkina, nyt näin sen palavan. Sielläkin oli väestö noussut taisteluun. Näin hyvästeli minut Belgia.

Kello 6 illalla olin Coblenzissa. Ilmoitin itseni heti kanaali v. Moltkelle, joka minusta näytti väsyneeltä. Nyt sain tarkemmin kuulla, millä kannalla asiat olivat idässä. 8:s armeija oli elokuun 20 p:nä Gumbinnenin luona hyökännyt venäläisten Niemenin-armeijan kimppuun, jota Rennenkampf johti. Vaikka hyökkäys alussa menestyi, ei se kuitenkaan johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Taistelu oli täytynyt keskeyttää. Armeija oli siitä pitäen kaikkineen peräytynyt Mauer-Seen ja Pregelin välillä Angerapin kautta länttä kohti ja Pregelin pohjoispuolelle Deimen taa, joka oli Königsbergin linnoituksen etumainen varustuslinja. I:n armeijaosaston piti Insterburgin länsipuolisilta asemilta ajaa junalla Gosslershauseniin armeijan-ylikomennon käytettäväksi ja 3:nnen reservidivisioonan Angerburgista Allenstein-Hohensteiniin XX:n armeijaosaston vahvistukseksi.

Järvilinja Nikolaiken-Lötzen, joka oli vain kevyesti varustettu, oli meidän hallussamme. Sitä oli lähestynyt vain heikonlainen vihollinen.

XX:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. Scholtz, oli ylijohtajana Itä-Preussin etelärajalla. Divisioonansa, johtoonsa kuuluvan 70:nnen maanpuolustus-brigaadin, ynnä Thornin ja Veikselin muitten linnoitusten sota-varusväkien osat hän oli koonnut Gilgenburgin luo ja sen itäpuolelle, kaiken aikaa taistellen venäläisten Narewin-armeijaa vastaan, jota Samsonow komensi. Tämä ahdisti häntä ankarasti.

Oli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät järvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s armeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin vain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija epäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä pian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen kanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut vihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa sotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti paikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää taistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan todellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan viholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain maitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on tämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden kuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut häviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten ylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi auttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato. Tilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan onneksi sentään keinojakin.

Minun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan pääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti levätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan lähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan seutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin sota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin Strasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan täten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen, sillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään lounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta paikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä laskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että molempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi käytettävä.

Annoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen Majesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen rintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta oli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli alamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun "Pour le mérite"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja. Tämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.

K:lo 9 illalla lähdin Coblenzista ylimääräisellä junalla itään.

Vähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli suostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan Hannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla. Ilmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu kuuluu juttusepittelyn piiriin.

Esitin lyhyesti aseman, sitten lähdimme levolle.

Elokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin, jossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä peräytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa Passargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja everstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.

Vastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista maailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän painostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi. Yhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen kuvannut.

II.

Majuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi minulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään, oliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen suunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli ihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.

Rintamaansijoitus voi ja sen täytyy olla kauan edeltäkäsin suunniteltu. Asemasodan taistelut vaativat jotain samantapaista. Liikuntasodassa ja liikuntasodasta johtuvassa tappelussa vaihtelevat kuvat, jotka johtajan tulee itselleen luoda, kirjavassa jaksossa. Siinä hänen täytyy tehdä päätöksiä tuntonsa mukaan: sotamiehen käsityö muuttuu taiteeksi ja sotamies taistelujen johtajaksi.

Ajatus, miten taistelu oli suunniteltava, kehittyi yksityiskohtaisesti vähitellen elokuun 24:nnen ja 26:nnen päivän välisenä aikana. Pääkysymys oli, oliko todella mahdollista kuljettaa I reserviosasto ja XVII armeijaosasto Rennenkampfin armeijan luota ja yhdistää ne 8:nnen armeijan muihin osiin taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Tämä riippui yksinomaan Rennenkampfista. Jos hän tiesi käyttää hyväkseen Gumbinnenin luona saavuttamaansa menestystä, ei tämä ollut mahdollista. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa, kuin tuoda I armeijaosasto ja XVII reserviosasto enemmän lounaiseen suuntaan Wormdittia kohden sillä välin kuin 8:nnen armeijan toinen ryhmä pidätteli Narewin-armeijaa tuottaakseen sille sopivassa tilaisuudessa vastoinkäymisiä. Hätätilassa voitiin myös ajatella kiinteätä puolustusta jollain linjalla Veikselin itäpuolella.

Vähitellen selveni, että Rennenkampf eteni vain aivan verkalleen. Sen johdosta voitiin molemmat armeijaosastot vähitellen peräytymissuunnaltaan poikkeuttaa jyrkkään eteläiseen suuntaan likimain Bartenstein-Gerdauenin linjan kautta Bischofsburgia ja Neidenburgia kohti.

Ensinnäkin XVII armeijaosasto I:sen ratsuväkidivisioonan ja I:n reserviosaston suojassa vedettiin Schippenbeilin kautta etelää kohti Bischofsteiniin. Kun se oli peittynyt I:n reserviosaston taa ja 26 p:nä Bischofsteinistä marssi Bischofsburgia kohti, vietiin I reserviosastokin Schippenbeilin eteläpuolitse Seeburgia kohti. Rennenkampfia vastaan jäi rintamaan vain I ratsuväkidivisioona Schippenbeilin seuduilta eteläänpäin. Siitä sai vielä 26 p:nä I ratsuväkibrigaadi käskyn marssia Rösselin kautta Sensburgiin. Elok. 27 p:stä alkaen seisoi siten vain kaksi ratsuväkibrigaadia Mauer-Seen ja Pregelin välillä Rennenkampfin 24:ää sangen vahvaa jalkaväki- ja useata ratsuväkidivisioonaa vastassa. Järvisulku oli länttä kohti avoin, se voitiin kiertää, Königsberg helposti eristää.

Päätös ryhtyä taisteluun rakentui käsitykseemme venäläisten johdon hitaudesta, sen syvällinen perustus oli velvollisuutemme voittaa heikommuudestamme huolimatta, mutta silti se oli sanomattoman vaikea toteuttaa.

Armeijaosastot täällä marssivat Neidenburgista Allensteiniä kohti etenevän Narewin-armeijan selkään. Samalla ne kuitenkin paljastivat oman selkänsä Rennenkampfin armeijalle ilman sanottavaa suojaa, kahden tai kolmen päivän marssi väliä. Kun sitten 27:ntenä päivänä taistelu alkoi koko ankaruudessaan eikä yhdessä päivässä päättynyt, kuten ennen oli ollut sääntönä, vaan venyi aina 30:nteen saakka, seisoi Rennenkampfin valtava armeija koillisessa kuin uhkaava ukkospilvi. Hänen ei muuta tarvinnut kuin lähteä liikkeelle, niin me menettäisimme tappelun. Mutta Rennenkampf pääjoukkonsa kanssa marssi vain mitättömän matkan yli Allenburgin-Gerdauenin-Neidenburgin linjan ja me saimme loistavan voiton.

Huolesta, jolla näinä pitkinä päivinä katselin Niemenin-armeijaa, ei monikaan tiennyt.

Jotta XVII armeijaosasto ja I reserviosasto pääsisivät täyteen vaikutukseensa, täytyi tietysti 8:nnen armeijan toisen ryhmän hyökätä. Sen lähin velvollisuus kuitenkin oli pitää huolta siitä, ettei sitä lyöty.

Vahvistettu XX armeijaosasto oli saanut kestää sangen vaikeita, rasittavia päiviä. 23 p:nä se oli Gilgenburgin koillispuolisilla kukkuloilla, rintama jyrkkään etelää kohti, vihollisen lähestyessä Neidenburgista, siis kaakosta päin. 3:s reservidivisioona vielä oli kokoontumassa Hohensteinin länsipuolella. I armeijaosasto oli alkanut purkautua junista Deutsch-Eylaun luona. Tosin kenraali v. Scholtzin onnistui torjua suuremmat vihollisvoimat. Mutta hänen täytyi kuitenkin Gilgenburgin itäpuolisista kukkuloista kiinni pitäen vetää vasen sivustansa Hohensteinin länsipuolella jyrkkään takaisin aina Mühlenin seuduille saakka. Vaikka tämä liike olikin joukoille niin epämukava, oli sillä kuitenkin hyväkin vaikutus: venäläisestä tuntui, että se oli voittanut. Se ei luullut saksalaisten enää tekevän vastarintaa, hyökkäyksestä puhumattakaan. Se piti tietä Veikselin itäpuoliselle saksalaiselle alueelle vapaana.

24 p:nä olimme jo kenraali v. Scholtzin luona. Tapasimme hänet Tannenbergissä. Hän ja hänen esikunnanpäällikkönsä, eversti Hell sodan kuluessa vielä saattoivat nimensä suureen kunniaan ja ikuistivat sen historiassa.

Kenraali v. Scholtz antoi valoisan kuvauksen johtoonsa kuuluvain joukkojen suurista saavutuksista sotaretken alusta alkaen viime taisteluitten tavattomasta ankaruudesta. Hän luuli, että vihollinen edelleenkin ahdistaisi häntä, mutta että hän kykenisi pitämään puoliaan.

Matkalla Marienburgista Tannenbergiin oli meille lähetetty salaa siepattu vihollisen kipinäsanoma, joka antoi selvän käsityksen vihollisen toimista lähipäivinä. Narewin-armeija marssi vasemmalle porrastettuna VI:n armeijaosaston kanssa Ortelsburgin kautta Bischofsburgiin, jonka se voi saavuttaa 26 p:nä, jopa edetä sen ohikin, XIII:n armeijaosaston kanssa Neidenburgista Passenheimin kautta Allensteiniin. Sen perässä seurasi XV ja XXIII armeijaosasto, joiden kanssa kenraali v. Scholtz oli näinä päivinä taistellut. Sen eteläisin porras oli 26 p:nä Waplitzin seuduilta haettava. Vielä kauempana vasemmalla ja takanapäin ja länttä kohti työnnettynä marssi I armeijaosasto Mlawan ja Soldaun kautta, joitakuita ratsuväkidivisioonia suojanaan Lautenburgin ja Strasburgin suunnalla.

Meidän tuli nyt lännestä hyökätä tähän liikkeeseen 8:nnen armeijan eteläisellä ryhmällä. Viettelys oli suuri kiertää aina Soldaun eteläpuolitse, jotta ensimmäinenkin venäläinen armeijakunta olisi mutkaan saatu. Venäläisen Narewin-armeijan tappio olisi siten XVII:n armeijaosaston ja I:n reserviosaston liikkeitten yhteydessä käynyt kerrassaan musertavaksi. Mutta siihen eivät voimat riittäneet. Minä sen vuoksi ehdotin kenraali v. Hindenburgille, että hyökättäisiin I:lla. armeijaosastolla Deutsch-Eulausta ja Montowosta ja vahvistetun XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla Gilgenburgista Usdauta kohti ja syydettäisiin venäläisten I armeijaosasto Soldaun kautta takaisin etelää kohti. Sitten piti meidän I:n armeijaosaston murtautua läpi Neidenburgin suuntaan, jotta edes Narewin-armeijan pääosa voitaisiin XVII:llä armeijaosastolla ja I:llä reserviosastolla kiertää. Meidän täytyi näin rajoittaa toimintaamme, jos mieli voittaa.

I:n ja XX:n armeijaosaston hyökkäys täytyi jättää 27:nteen päivään. Mielelläni olisin suonut, että se olisi alkanut aikaisemmin, mutta I armeijaosasto ei vielä ollut valmiina, Itä-Preussin rautatiesuhteet olivat vielä epäsuotuisat. Täydellä syyllä I:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. François vaati, että hän ennen hyökkäystään saisi koota armeijaosastonsa.

Kaikki ei myöskään kehittynyt niin sujuvasti kuin tässä lyhyessä yleissilmäyksessä voin esittää. Kaikki joukkomme olivat tavattomasti rasittuneet ja yhtämittaiset taistelut olivat niiden lukumäärääkin vähentäneet. Käskyjen lähetystä I:lle reserviosastolle ja XVII:lle armeijaosastolle kohtasivat monet vaikeudet. Vihollisten ratsastavain vartioitten vuoksi seudut olivat epävarmat. Oli kysymyksenalaista, soisiko vihollinen meille riittävästi aikaa aikeittemme toteuttamiseen.

Erikoisen paljon hankaluutta tuottivat v. Scholtzin ryhmän takana olevat pakolaiset. Niitä oli monia tuhansia, jalan ja vaunuilla, ja ne tukkivat tiet. Ne tarrasivat armeijaan kiinni. Armeijaryhmän äkillinen peräytyminen olisi välttämättä tuottanut mitä surkeimpia seurauksia sekä pakolaisille että joukoille. Mutta asiaa oli mahdoton auttaa. Ne vähät santarmit, mitä oli paikalla, eivät riittäneet laumoja johtamaan. Ne täytyi jättää omiin valtoihinsa. Paljon surullisia kuvia on mieleeni jäänyt.

III.

Elokuun 24 ja 25 p:nä oli majamme Rosenbergissa, 26 p:nä Löbaussa. Olimme käyttäneet 25:ttä ja 26:tta päivää päästäksemme monessa kohdassa kosketukseen johtajien ja joukkojen kanssa.

26 p:nä illalla molemminpuolinen asema oli osapuilleen seuraava; Kenraali v. Mühlmann -- I:n armeijaosaston alle kuuluen -- seisoi Veikselin linnoitusten sota-varusväkien osien kera Lautenburgissa ja Strasburgissa vihollisen ratsuväen kanssa läheistä kosketusta ylläpitäen. I armeijaosasto itse oli kokoontunut Montowoon ja siitä etelään ja oli taistellen tunkeutunut Usdaun luo, jota I venäläinen armeijanosasto piti lujin voimin hallussaan. Kenraali v. François oli valmiina jatkamaan toimiaan 27 p:nä.

Vahvistetun XX:n armeijaosaston oikea sivusta oli saanut tehtäväkseen käydä Usdaun kimppuun pohjoisesta ja sitten liittyä I:een armeijaosastoon sen myöhemmin käydessä Neidenburgin kimppuun. 41:sen jalkaväkidivisioonan oli määrä edetä Gr. Gardienenistä Waplitziin, sen vieressä vasemmalla piti yhden maanpuolustus-brigaadin, 3:nnen reservidivisioonan ja 37:nnen jalkaväkidivisioonan hyökätä Mühlenistä pohjoiseen niinikään Waplitziin ja Hohensteiniin. Vihollinen oli koko rintamalla edennyt lähelle, Allensteininkin se oli ottanut haltuunsa.

V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, jonka ylin armeijanjohto oli antanut käytettäväksemme, saapui juuri Osterodeen ja Biesselleniin. Se tuli Schleswig-Holsteinista, jossa se tähän saakka oli puolustanut kanavaa ja rannikoita. Sen piti luoteesta käsin valloittaa Hohenstein.

I reserviosasto oli 26 p:nä saapunut Seeburgin seuduille. XVII armeijaosasto oli Lauternin ja Gr. Bössaun välillä Bischofsburgin pohjoispuolella taistellut erään VI:n venäläisen armeijaosaston divisioonan kanssa ja työntänyt sen takaisin Bischofsburgia kohti. 6:s maanpuolustusbrigaadi, joka 24 ja 25 p:nä oli Lötzenistä edennyt aina Bischofsburgin luoteispuolelle saakka, oli menestyksellä ottanut osaa taisteluun.

Hyökkäyksen Usdaun kimppuun piti alkaa 27 p:nä kello 4 aamulla Tahdoimme olla täällä läsnä koko taistelun ratkaisevassa kamppailussa valvoaksemme itse paikalla I:n ja XX:n armeijaosaston yhteistyötä, joka jo oli käskyllä järjestetty. Jo lähtiessämme Löbausta Gilgenburgiin tuli se ilosanoma, että Usdau oli valloitettu. Pidin taistelua voitettuna. Niin pitkällä ei kuitenkaan vielä oltu. Valitettavasti ensinnäkin kävi selville, että Usdauta ei oltu vielä valloitettu. Saimme sen vasta myöhemmin aamupäivän kuluessa. Narewin-armeija oli nyt taktillisesti murrettu. I armeijaosasto työnsi vihollisen takaisin Soldaun kautta ja marssi Neidenburgia kohti.

XX armeijaosasto, joka oli kovin uupunut, ei taistellut yhtä hyvällä menestyksellä. 41:nen jalkaväkidivisioona ei Gr. Gardienenin luona päässyt etenemään. Ei kauempana pohjoisessakaan vallattu alaa.

V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona eteni Hohensteiniä kohti yhteensulkeutuen.

Emme olleet täydelleen tyytyväisiä palatessamme iltapäivällä takaisin Löbauhun.

Sinne saapuessamme tuli tieto, että I armeijaosasto oli lyöty. Jäännökset muka paraillaan saapuivat Montowoon. Tätä tietoa oli vaikea uskoa. Tiedustellessamme kaukopuhelimella sikäläisen rautatienaseman komentajavirastolta saimme kuulla, että sinne keräytyi I:n armeijaosaston joukkoja. Myöhemmin kävi selville, että oli kysymyksessä vain yksi pataljoona, joka oli joutunut vaikeaan asemaan ja peräytynyt. Löbaun kautta suurella kiireellä saapuvat kuormastokolonnatkin aiheuttivat uutta levottomuutta. Johtajan tulee kaikki myrskyt kestää. Hänellä tulee olla hyvät hermot. Maallikko uskoo liian helposti, että sodassa kaikki on vain laskuesimerkkejä määrätyillä suureilla. Se on kaikkea muuta paitsi sitä. Se on valtavien tuntemattomien fyysillisten ja sielullisten voimain kamppailua toisiaan vastaan ja se on sitä vaikeampaa, kuta suurempi oma heikommuus on. Se on työskentelyä ihmisillä, joilla on erilainen luonteenlujuus, ja omilla ajatuksilla. Johtajan tahto yksinään on alallaan oleva napa.

Kaikkien miesten, jotka arvostelevat johtajantoimia, pitäisi ensin tutkia sotahistoriaa, elleivät he ole johtajan-asemassa sotaa käyneet. Soisin heille, että heidän itsensä täytyisi joskus johtaa taistelua. Aseman epäselvyyden ja valtavien vaatimusten vuoksi tehtävän suuruus heitä kauhistuttaisi ja -- tekisi heidät vaatimattomammiksi. Ainoastaan valtion pää, valtiomies, joka päättää sotaan ryhtyä, kantaa yhtä suurta ja vielä suurempaakin taakkaa kuin sotapäällikkö, jos hän sen tekee selvällä sydämellä. Valtiomieheltä vaaditaan yksi ainoa valtava päätös, sotapäälliköltä vaaditaan joka päivä ja hetki moisia ratkaisuja. Hänestä riippuu pysyväisesti monien satojentuhansien, jopa kokonaisten kansojenkin onni ja onnettomuus. Sotilaalla ei ole suurempaa, mutta ei vaikeampaakaan tehtävää kuin johtaa armeijaa taikkapa maan kaikkia sotavoimia.

Löbauhun saimme vielä myöhään illalla tiedon, että I reserviosasto oli saapunut Wartenburgiin. XVII:n armeijaosaston edellä peräytyi venäläinen VI armeijaosasto kaikkineen Ortelsburgia kohti, se työnnettiin uudelleen Bischofsburgin eteläpuolelle.. Sinne sitä ajoivat takaa heikommat voimat, jota vastoin XVII:n armeijaosaston pääosa 27 p:n illalla leiriytyi Mensgutin luo ja sen pohjoispuolelle.

28 p:ksi tarvitsi vain käskeä I:n armeijaosaston ottaa haltuunsa Neidenburg. Se oli sillä välin itse sinne kääntynyt. XX:n armeijaosaston piti suorittaa loppuun sille 27 p:ksi toimeksi annettu hyökkäys, etenkin viedä tuimasti eteenpäin 41:stä jalkaväkidivisioonaa. V. der Goltzin maanpuolustusdivisioonan piti käydä Hohensteinin kimppuun. I reserviosasto ja XVII armeijaosasto vedettiin länttä kohti Allenstein-Passenheimiin suojaamalla sitä Ortelsburgin puolelta.

28 p:nä lähdimme varhain Frögenauhun ja seisoimme kylän itäisen liikeväylän suulla paljaan taivaan alla. Kenraali v. Scholtz oli läheisyydessä. I:een armeijaosastoon meidät yhdisti surkean kehno kenttätelefoonijohto. Muitten joukkojen kanssa yhteys oli mahdoton.

Vaikutukset, joita lähinnä saimme, eivät suinkaan olleet edullisia. Neidenburg tosin oli vallattu. 41:nen jalkaväkidivisioona oli sumussa hyökännyt Waplitzin kimppuun, mutta lyöty takaisin. Sillä oli ollut sangen suuret tappiot, se oli nyt Waplitzin länsipuolella ja suurella huolestuksella odotti vihollisen vastahyökkäystä. Lähetin sen luo upseerin voimavaunulla. Tiedot, jotka hän toi sen tilasta, eivät suinkaan olleet hyviä. Mühlenin luona ei maanpuolustusväki päässyt eteenpäin. Täällä XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla saattoi vielä syntyä vakava pula, jos vihollinen olisi hyökännyt kootuin voimin. Taistelun olisi ainakin täytynyt venyä pitemmäksi. Rennenkampf olisi vihdoin voinut lähteä liikkeelle. 41:sen jalkaväkidivisioonan edessä vihollinen pysyi toimettomana eikä Niemenin-armeija lähtenyt liikkeelle.

XVII:n armeijaosaston yleisesikunnasta toi kapteeni Bartenwerffer lentokoneella vihollisen linjain poikki hyviä tietoja armeijakuntansa marssista vihollisen selän taa.

Iltapäivällä asema yhä muuttui eduksemme. Hohensteinin länsipuolella 3:s reservidivisioona ja myöhemmin myös 37:s jalkaväkidivisioona etenivät ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona tunkeutui Hohensteiniin. Vihollisen rintama näytti rupeavan horjumaan. Kenraali v. Hindenburg tahtoi lähteä Mühleniin. Saavuimme sinne kesken ohimenevää pakokauhua, jonka saivat aikaan venäläiset sotavangit, niitä suurella joukolla sinne tuotaessa. Se teki ilkeän vaikutuksen ja levisi kauas taapäin.

Illalla lähdimme Osterodeen. Valtionvirastot olivat onnettoman liikekanta-käskyn johdosta jo lähteneet kylästä. Se tietysti lisäsi väestön levottomuutta.

Eri joukko-osastojen tilasta emme olleet aivan selvillä. Siitä, että taistelu oli voitettu, ei enää ollut epäilystä. Mutta oli vielä epätietoista, tulisiko siitä Cannae. I armeijaosasto sai käskyn lähettää osaston Willenbergiin, jonne XVII:nkin armeijaosaston piti kääntyä. Venäläisiltä oli paluumatka katkaistava.

Yön kuluessa saimme lisää tietoja. XIII venäläinen armeijaosasto oli Allensteinistä marssinut Hohensteiniin ja siellä ankarasti ahdistanut maanpuolustusjoukkoja. I reserviosasto oli saapunut Allensteinin lounaispuoliseen seutuun, yhä edetessään sen piti sulkea XIII:n venäläisen armeijaosaston ympäri suunniteltu rengas ja päättää täällä taistelu, kun taas I ja XVII armeijaosasto sulkivat muitten osien paluutien.

Päätin 29 p:nä aamupäivällä lähteä Hohenburgiin selvittääkseni sinne kokoonsulloutuvat joukot. Oli pantava alulle sotatoimet Rennenkampfin armeijaa vastaan, etenipä hän taikka jäi paikoilleen.

Vielä kuitenkin sattui välikohtaus, ennenkuin vihdoin olimme varmat voitostamme.

29 p:n aamuna saimme lentäjältä tiedon, että etelästäpäin Neidenburgia vastaan marssi vihollisen armeijaosasto, tätä kaupunkia lähestyen. Se niinikään eteni I:n armeijaosaston selkään, tämä kun rintama pohjoista kohti käännettynä taisteli peräytyviä venäläisiä vastaan. Meille ilmoitettiin, että putoili vihollisen shrapnelleja. Sitten puhelinyhteys katkesi. Kaikki voimat, mitä suinkin oli käytettävissä, pantiin liikkeelle Neidenburgia kohti I:tä armeijaosastoa auttamaan odotettavassa taistelussa. Kenraali v. François oli toimitarmollaan kuitenkin jo auttanut itse itseään ja vihollinen oli varovaisempi kuin aseman vuoksi oli tarpeellista.

Kun nämä käskyt oli annettu, lähdin Hohensteiniin. Kuljin ensinnäkin taistelukentän poikki. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Hohensteinin itäpuolella ahtaantuivat omat kolonnat ja venäläiset vankijoukot kokoon. Ei ollut pieni asia saada täällä aikaan järjestystä I reserviosasto ja XX armeijaosasto sijoitettiin pitkin Allensteinin-Hohensteinin tietä. Armeijan ylikomento siten taas sai edes kaksi armeijaosastoa vähitellen lujasti käsiinsä.

Taistelu läheni loppuaan. 3:s reservidivisioona oli tunkeutunut kauas vihollisen läpi ja saapunut Neidenburgin itäpuolelle Muschakeniin. Sekavan metsämaan kautta tänne myöhemmin yhä takaisin virtaavat venäläiset koettivat vielä monesta kohdasta murtaa saksalaisen renkaan. Varsinkin Muschakenissa sattui vielä 30 p:nä sangen vakavia, tuimia taisteluita, mutta ratkaisu ei enää voinut muuttua.

Kenraali Samsonov ampui itsensä. Hänet haudattiin tuntemattomana Willenbergin läheisyyteen. Medaljongista, joka kaatuneelta sotapäälliköltä otettiin tuntomerkiksi häntä haudattaessa, saattoi hänen puolisonsa, joka oli Saksassa sotavanki-asioissa, päästä haudasta selville.

Vangiksi joutuneet komentavat venäläiset kenraalit tulivat Ostrodeen ja ilmoittautuivat kenraali v. Hindenburgille.

Vanki- ja saalisluvut ovat tunnetut.

Vihollisen veritappiotkin olivat ankarat. Se laajalle levinnyt juttu, että venäläisiä muka oli tuhansittain ajettu soihin, joihin he muka hukkuivat, on satua. Suota ei ollut missään lähimaillakaan.

Yksi maailmanhistorian loistavimpia taisteluita oli täten taisteltu, ja tämän suurtyön olivat suorittaneet joukot, jotka olivat taistelleet viikkoja, osaksi onnettomasti. Siitä saamme kiittää rauhanaikaisia armeijalaitoksiamme. Tämä taistelu on johtajille, joukoille, upseereille ja sotamiehille, koko isänmaalle kunniakas lehti.

Saksa ja Itävalta-Unkari riemuitsivat -- maailma vaikeni. Taistelulle annettiin minun ehdotuksestani Tannenbergin taistelun nimi muistoksi siitä taistelusta, jossa Saksalainen ritarikunta joutui tappiolle Liettuan ja Puolan yhdistettyjä armeijoja vastaan taistellessaan. Salliiko saksalainen nyt, kuten silloin, että liettualainen ja varsinkin puolalainen käyttää voimattomuuttamme hyväkseen ja tekee meille väkivaltaa? Tuleeko vuosisatoja vanhan saksalaisen kulttuurin tuhoutua?

En voinut täydestä sydämestäni iloita tästä valtavasta voitosta; Rennenkampfin armeijan tuottama hermorasitus oli ollut liian ankara. Mutta ylpeitä olimme tästä taistelusta. Läpimurto ja kierto, rohkea voitontahto ja päämäärän viisas rajoittaminen olivat tämän voiton meille tuottaneet. Huolimatta siitä, että idässä olimme vastustajaamme heikommat, oli meidän onnistunut taistelutantereelle yhdistää melkein yhtä suuret voimat kuin vihollisella oli. Ajattelin kenraali kreivi v. Schlieffeniä ja kiitin tätä oppimestaria.

Allensteinin protestanttisessa kirkossa kenraali v. Hindenburg ja minä syvällä liikutuksella kiitimme kaikkivaltiasta Jumalaa.

Minulle ei jäänyt hetkeäkään aikaa lepoon. Minun täytyi valmistaa armeijan ryhmitystä sotatoimien jatkamista varten. Oli tavattoman vaikea tehtävä taistella toinen taistelu loppuun ja seuraavaa valmistella. Tällä välillä oli sanomattoman paljon järjestettävää. Vankien poiskuljetusta oli kiirehdittävä. Aseman epävarmuuteen nähden oli niiden suuri luku itsessäänkin rasitus.

Sain II luokan rautaristin ja kiinnitin sen ylpeänä rintaani. Kun ajattelen Liègiä ja Tannenbergiä, täyttää vielä nytkin oikeutettu tyydytys sydämeni. Rautaristin II luokka on sodan varressa sitten menettänyt arvonantoaan; se on kovin valitettava, vaikka tosin luonnollinen ilmiö. Jokaisen, joka on sen rehellisesti ansainnut, pitäisi ylpeydellä sitä kantaa.

IV.

Lännessä oli Saksan aseitten voittokulkua jatkunut. Armeijan ylijohto luuli sen vuoksi voivansa lännestä lähettää kolme armeijaosastoa 8:nnen armeijan vahvistukseksi. Tannenbergin taistelun alussa saimme sähkösanoman, joka toi tiedon näistä apujoukoista. Minulta myöhemmin kysyttiin, voitaisiinko yksi armeijaosasto pitää edelleenkin lännessä. Minä kun en ollut apuväkeä pyytänytkään, suostuin tähän. Tuli vain kaksi armeijaosastoa, kaartin reserviosasto ja XI armeijaosasto, sekä 8:s ratsuväkidivisioona. Liian aikainen oli päätös heikontaa itseämme lännessä. Valitettavasti emme voineet idässä sitä oivaltaa, lännestä saamamme tiedot olivat olleet niin suotuisat. Erikoisen paljon merkitsi vielä se, että itään lähetetyt vahvistusjoukot otettiin ratkaisua tavoittelevasta oikeasta sivustasta eikä vasemmasta, joka nyt oli liian vahva, kun Lothringissa oli taistelu päättynyt. Sinne jätettiin yksi armeijaosasto, joka oli kolmanneksi määrätty itään.

Galitsiassa asema oli nyt jo käynyt epäedulliseksi. Venäjän sotajoukon pääosa oli hyökännyt Itävalta-Unkarin armeijoja vastaan elokuun lopulla ja lyönyt ne Lembergin itäpuolella. Itävalta-Unkarin armeija ei sodan alussa ollut täysipätöinen sotasuure. Jos meillä todella ennen sotaa olisi ollut hyökkäysaikeita, olisi meidän täytynyt vaatia Itävalta-Unkaria parantamaan sotavoimaansa. Valtakunnan rautatieverkkoakin olisi pitänyt täydentää, se kun oli aivan riittämätön. Siitä huolimatta oli suuri erehdys, että jätimme sen tekemättä. Kolmiliitto oli vain poliittinen liitto. Ranskan ja Venäjän välisellä liitolla sitä vastoin oli nimenomaan sotilaallinen luonne. Siitä johtui, että vihollisemme pääsivät meistä paljon edelle.

Välipuheemme Itävalta-Unkarin kanssa yhteisen sodan varalta olivat niinikään puutteelliset. Kenraali kreivi v. Schlieffen pelkäsi salaisuuden kavaltamista, joka todella on tapahtunutkin. Yhteisiä sotatoimia varten oli vain karkea suunnitelma. Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Sanin taa oli oikeutettu vain siinä tapauksessa, että se yksin oli Venäjän armeijaa voimallisempi, kuten useat itävalta- unkarilaiset upseerit otaksuivatkin, taikka että me saatoimme samalla kulkea Narewin poikki vahvoin voimin. Mutta sitä me emme voineet, syystä ettei viimeisestä armeijanvahvistus-laista saatukaan tulokseksi niitä kolmea armeijaosastoa, joita yleisesikunta toivoi. Nyt oli sitä paitsi korvattava Italian puuttuminen länsirintamalla.

Vanhempain Italian kanssa tekemäimme sotilaallisten välipuheitten mukaan piti Elsassiin tulla kolme italialaista armeijaosastoa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa, kun taas armeijan pääosa, rannikkotykistöä lukuun ottamatta, oli koottava Ylä-Italiaan Ranskan rajalle. Laivaston piti samalla pyrkiä katkaisemaan Ranskan yhteys sen pohjoisafrikkalaisen siirtomaavaltakunnan kanssa. Jonkun aikaa otettiin nämä välipuheet lukuun. Sitten ne jäivät. Italian yleisesikunnan päällikön, kenraali Pollion nimenomaisesta pyynnöstä näitä toimenpiteitä sitten uudelleen kehitettiin.

Kesällä 1914, vähän ennen sodan syttymistä, kenraali Pollio kuoli. Ranskan ei kaakkoisrajalleen tarvinnut jättää ainoatakaan miestä. Se saattoi lähettää meitä vastaan kaikki, se kun tarkkaan tiesi, ettei Italia sodassa astuisi meidän puolellemme. Entinen liittolaisemme vahingoitti meitä sen kautta aivan suunnattomasti. Sen vaarallinen asema Englantiin nähden oli ilmeinen. Ristiriita Itävalta-Unkarin kanssa oli olemassa. Nämä suhteet olivat vanhat, mutta eivät ne estäneet Italiaa tekemästä liittoaan Itävalta-Unkarin ja meidän kanssamme. Sillä oli ollut siitä paljon etua. Saatoimme edes odottaa, että Italia tuntisi meihin nähden velvoitusta. Terve kansallinen itsekkyys on ymmärrettävä, sen tulee elää joka kansassa. Mutta on eetillisiä lakeja, joita ei saa rikkoa. Sen Italia teki. Tyytyköön siihen, että meillä on huonot ajatukset sen käytöksestä neljänä sotavuotena.

Itävalta-Unkarin armeijan vaikea asema elokuun lopulla sangen suurta venäläistä ylivoimaa vastassa oli ilmeinen. Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Conrad, oli täysin oikeutettu tekemäänsä vaatimukseen, että meidän piti marssia Narewin yli. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista siihen nähden, että 8:s armeija yhä vielä oli Rennenkampfin armeijaan verraten heikko. Millä hetkellä tahansa Rennenkampf saattoi Allensteinin-Elbingin linjaa vastaan etenemällä pysäyttää meidän etenemisemme Mlawan-Pultuskin linjaa vastaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin ensinnä tehdä tilit venäläisen Niemenin-armeijan kanssa.

Rennenkampf tosin oli Tannenbergin taistelun vaikutuksen alaisena vienyt etujoukkonsa jonkun kilometrin taapäin, mutta näytti kuitenkin aikovan jäädä Pregelin ja Mauer-Seen välille. 8:nnen armeijan täytyi taistella uusi taistelu ja sitä varten koota kaikki voimansa. Tämän aikomuksen toteuttamiseksi vietiin lännestä saadut apujoukot Allensteinin-Elbingin välille ja entinen 8:s armeija koottiin linjalle Willenberg-Allenstein olemaan valmiina eteenpäin marssimaan. Soldaun luo jäi rajan suojaksi vain heikkoja voimia; niiden piti Mlawan suuntaan marssien kulkea Puolan rajan poikki.

Joukkojen sijoituksen päätettyämme tahdoimme Pregelin ja Mauer-Seen välillä käydä Rennenkampfin leveän rintaman kimppuun ja Lötzenin kautta ja vielä kauempaa etelästä kiertää hänen vasemman siipensä. Äärimmäisen eteläsivustamme tehtäväksi jäi armeijan turvaaminen Augustowia ja Ossowietzia vastaan, jonne saattoi arvata vihollisen purkavan sotaväkeä. Paraillaan koossa olevan 8:nnen armeijan piti siten taistella kolmessa ryhmässä Pregelin ja Mauer-Seen välillä Lötzenin itäpuolella ja Eyckin suunnalla.

Syyskuun alussa seisoivat eteenpäin marssiin valmiina:

Veikselin linnain sota-varusväki Soldaun luona.

v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Neidenburgin luona.

3:s reservidivisioona ja I armeijaosasto Willenbergin, Ortelsburpin luona, I ratsuväkibrigaadi Johannisburgin länsipuolella.

XVII armeijaosasto Passenheimissa.

XX, XI armeijaosasto ja I reserviosasto Allensteinissa ja kahden puolen sitä.

Kaartin reserviosasto levitti rintamaansa Elbingistä Passargen alijuoksua kohtaan.

8:s ratsuväkidivisioona marssi Lötzenin suunnalle.

I ratsuväkidivisioona ilman I:stä ratsuväkibrigaadia seisoi vielä Niemenin-armeijan rintaman edessä, senkin piti kulkea Lötzenin kautta eteenpäin.

Königsbergin pääreservi piti Deime-linjaa hallussaan.

Posenin pääreservi ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona aiottiin myös tuoda avuksi, mutta ne eivät enää ennättäneet siksi ajoissa, että olisivat voineet taisteluun osaa ottaa.

I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston kolonnain ja kuormastojen, jotka alkuaan olivat peräytymässä Passargen taa, oli täytynyt suorittaa sangen vaikeita liikkeitä. Ne olivat kuitenkin lopulta ilman kovin suuria hankauksia päässeet oikealle rintamaansijoittumisalueelleen.

Venäläistä ratsuväkeä, jonka edestä I:sen ratsuväkidivisioonan oli täytynyt väistyä, oli joksikin aikaa tunkeutunut kauas länttä kohti aina alas Passarge-Wormdittiin saakka, mutta mitään sotilaallista vahinkoa se ei ollut aikaan saanut. Niinpä se käsittämätöntä kyllä oli jättänyt Elbing-Königsbergin suuren radan hävittämättä.

Meille tietysti oli sangen tärkeätä saada pian uudelleen liikekuntoon rautatiet ja ennen muita ne, jotka Gumbinnenista takaisin marssiessamme olimme katkaisseet. Etenkin oli Korschenin asema tärkeä. Se oli pitänyt hävittää perusteellisesti. 48 tuntia sen jälkeen kuin saimme sen haltuumme, oli se jälleen käyttökunnossa. Tässä oli eduksi, ettei hävitystyö ollutkaan ollut niin perinpohjainen kuin olin odottanut. Joukoilla ei vielä ollut kokemusta. Erikoiset teknilliset ohjeet ovat tarpeen. Olen siitä tulevaisuuden varalle oppinut.

V.

Eteneminen Rennenkampfin armeijaa vastaan alkoi syyskuun 4:ntenä. 7 p:nä asetuimme kaartin reserviosaston, I:n reserviosaston, XI:n ja XX:n armeijakunnan kanssa vihollisen asemien eteen linjalle Wehlau-Gerdauen-Nordenburg-Angerburg Pregelin ja Mauer-Seen välille ja seuraavana päivänä suunnitelmallisesti kävimme sen kimppuun. Taistelut eivät menestyneet suotuisasti varsinkaan XX:n armeijakunnan kohdalla. Venäläinen teki siellä voimakkaan vastahyökkäyksen. Vihollisen asemat olivat vahvat ja taitavasti rakennetut. Emme niillä taisteluneuvoilla ja ampumatarpeilla, mitä meillä oli koskaan olisi niitä käsiimme saaneet, elleivät aiottu kiertoliike Lötzenin kautta ja linnoitettu järvisulku olisi tehonneet.

Ei tila Lötzenin itäpuolellakaan alussa näyttänyt hyvältä, vaikka kaupunki itse olikin urhoollisesti pitänyt puoliaan. XVII armeijaosasto ynnä 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona, jotka olivat edenneet linnoituksen kautta, pääsivät sen luoteispuolella järviseudussa 8 ja 9 p:nä vain hitaasti eteenpäin. Kruglaukenin ja Possessernin luona niiden täytyi taistella ankaria taisteluita. I armeijaosasto, joka oli edennyt Nikolaikenin ja Johannisburgin kautta, oli järvilinjan itäpuolella vietävä sangen jyrkkään pohjoista kohti. 9 p:n illalla se helpotti XVII:n armeijaosaston ahdinkoa, 3:s reservidivisioona, jonka jälkeen oli lähtenyt v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, marssi yhä edelleen suuntaa Bialla-Lyck. Jo syysk. 8 p:nä ne Biallan luona kohtasivat vahvasti ylivoimaisen vihollisen.

Tämäkin sotatoimi oli kuulumattoman rohkea. Niemenin-armeija ja sen 24 jalkaväen-divisioonaa oli jo sinänsä hyvin paljon voimallisempi 8:tta armeijaa ja sen 15 tai 16 divisioonaa. Venäläisissä divisioonissa sitä paitsi oli 16, meikäläisissä vain 12 pataljoonaa. Venäläisten sotavoimain lisäksi tuli vielä neljästä kuuteen divisioonaa, jotka olivat koolla Ossowietzin ja Augustowin seuduilla. Joka hetki ja mille paikalle tahansa voitiin nämä joukot koota meitä vastaan valtavaksi ylivoimaksi. Oikea sivustamme järvien itäpuolella varsinkin oli vaarassa. Se olisi voitu musertaa. Emme hetkeäkään epäröineet uskaltaa tappelua tässäkin tilanteessa. Etevämpi harjoituksemme oli meidän puolellamme. Tannenberg oli meille tuottanut suuren ylivoiman.

Ylikomento olisi mielellään suonut, että oikea sivusta olisi ollut vahvempi. Sitä varten oli yksi XX:n armeijaosaston divisioona lähetetty järvien länsipuolelle käytettäväksemme. Mutta se oli annettava kenraalikomennolle taas takaisin. Ne neljä armeijaosastoa, jotka kävivät vihollisen rintaman kimppuun, olivat levitettyinä 50 kilometrin matkalle, joka sentään oli sangen suuri matka. Lisäksi kaartin reserviosaston kenraalikomento pelkäsi venäläisten hyökkäystä vastaansa ja siitä syystä vetäytyi enemmän kokoon. Pohjoissivustan täytyi pitää kiinni Pregelistä, muutoin saattoi 8:s armeija tulla siltä puolelta kierretyksi. Kiertävää sivustaa ei voitu tehdä vahvemmaksi kuin alkuaan oli määrätty. Meidän täytyi odottaa, kuinka hyvin tai huonosti hyökkäyksemme luonnistuisi. Aseitten täytyi tässäkin ratkaista. Meidän vain täytyi tehdä kaikki turvataksemme menestyksen, johon pyrimme.

Syysk. 10:ntenä saapui varhain ratkaiseva tieto, että vihollinen oli yön kuluessa k:lo 9:stä illalla Gerdauenin pohjoispuolella II reserviosaston edestä jättänyt asemansa -- arvatenkin I:n ja XVII:n armeijaosaston jatkuvain taistelujen johdosta. Reserviosasto oli tunkeutunut asemiin ja aikoi kulkea eteenpäin. Helppo on kuvitella, minkä riemastuksen tämä päämajassa synnytti. Jälleen oli saavutettu suuri menestys, ei vielä kuitenkaan ratkaisua. Venäjän armeija ei vielä suinkaan ollut lyöty. Tötzenin koillispuolella saavutimme vain paikallista menestystä. Meidän tuli nyt kaikella mahdollisella tarmolla ajaa takaa rintamalla ja tunkeutua peräytyvän vihollisen sisään, sillä välin kuin kiertävä sivusta Romintenin nummen itäpuolitse eteni Wirballenin-Kownon tietä kohti. Tahdoimme täten, mikäli mahdollista tunkea venäläiset Memeniä kohti. Samalla oli kuitenkin otettava lukuun, että Rennenkampf vieläkin kauempaa etelästä tulevain apujoukkojen keralla kykeni mihin suuntaan tahansa tekemään voimallisen hyökkäyksen. Linjamme olivat kaikkialla sangen ohuet, mutta molemmat pohjoiset ryhmät, joita Mauer-See oli tähän saakka toisistaan erottanut, olivat jälleen yhtyneet. Tilanne jäi edelleenkin tavattoman jännittyneeksi.

Joukkomme ryhtyivät uusiin tehtäviin. Niiden tuli uupumatta ajaa vihollista takaa monta tietä marssien ja läheistä yhteyttä keskenään pitäen ja käydä sen kimppuun, milloin se yritti vastarintaan asettua. Samalla oli kuitenkin odotettava naapurikolonnain ryhtymistä paikallisiin kiertoliikkeihin, jotta tappiot olisivat pienemmät. XVII:n ja varsinkin äärimmäisenä oikealla sivustalla olevan I:n armeijaosaston ja 1:sen ja 8:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi tuon tuostakin tehdä kiertoliikkeitä. Eri osien marssisuunnat olivat, vasemmalta sivustalta alkaen, osapuilleen seuraavat:

Königsbergin pääreservi Königsberg -- Tilsit, Kaartin reserviosasto Grosss-Audowöhnen, I reserviosasto Insterburg-Pillkallen, XI armeijaosasto Darkehmenin pohjoispuolitse, Gumbinnen-Stallupönen, XX armeijaosasto Darkehmen, Wirballenin-Wyshtyter-järven puolitiehen, XVII armeijaosasto aivan Romintenin nummen pohjoispuolitse Wyshtynjetziin, I armeijaosasto aivan Romintenin nummen eteläpuolitse Marjampolia kohti, 8:s ja 1:nen ratsuväki- I:n armeijaosaston edellä divisioona Wirballenin--Kownon tietä kohti.

Liikkeet eivät menestyneet juuri niin, kuin olin toivonut. Ystävää ja vihollista oli vaikea erottaa toisistaan. Joskus ampuivat omat kolonnat toisiaan. Joukot kävivät liian tuimasti rintamain kimppuun, eivätkä odottaneet naapurikolonnain tointa. Pahin vastus kuitenkin oli, että XI armeijaosasto syysk. 11 p:nä ilmoitti suuren ylivoiman käyneen kimppuunsa. Moinen tapaus oli mahdollinen, meidän täytyi ottaa se lukuun. Rintama tarvitsi, kun molemmanpuoliset voimasuhteet olivat semmoiset kuin ne olivat, kiertäväin osastojen välitöntä taktillista apua. Meidän täytyi sen vuoksi johtaa XVII ja I armeijaosasto jyrkemmin pohjoista kohti, kuin alkuaan aikomuksemme oli. I:n armeijaosaston otaksuma osoittautui muutaman tunnin kuluttua vääräksi. Kiertävälle sivustalle oli kuitenkin jo lähetetty käsky. Myöhemmin armeijakunnat jälleen suunnattiin takaisin, mutta ainakin puolen päivää oli menetetty.

8:s armeija toimi erinomaisesti. Koko eteneminen, jonka kuluessa neljänä päivänä vallattiin maata paljon yli 100 kilom., oli näille pitkiä taisteluja kestäneille ja kaikenlaisia rasituksia kärsineille joukoille loistava voittoretki. Tämä koski varsinkin 8:nnen armeijan entisiä joukko-osastoja; kaartin ratsuväkiosasto ja XI armeijaosasto olivat lännessä Namurin luona urhoollisesti taistelleet, mutta kuitenkin oli niillä tähän saakka ollut helpommat päivät.

Taistelun tulos ei ollut yhtä silmäänpistävä kuin Tannenbergin taistelun. Vihollista ei ahdistettu selän puolelta; se ei ollut mahdollista. Vihollinen ei jäänyt paikoilleen, vaan lähti pois; siten oli vain rintaman ja sivustain takaa-ajaminen mahdollista. Tannenbergin luona saimme yli 90.000 vankia, nyt 45.000. Mutta mitä olevissa oloissa oli mahdollista saavuttaa, se saavutettiin.

Rennenkampf ei yleensä näytä ajatelleenkaan vakavaa vastarintaa. Ainakin hän sangen varhain alkoi paluumarssinsa ja marssi yötkin. Lentäjämme olivat nähneet tallatuita kolonnanteitä, mutta tiedot olivat olleet liian epämääräisiä. Venäläinen oli mestari panemaan toimeen peräytymisiä ja teistä sivussakin kuljettamaan joukkoja kenttien ja metsäin halki.

Hellittämättömät liikkeemme yhdessä kiertoliikkeen kanssa ajoivat peräytyvän venäläisen armeijan kulkemaan niin terävään edellämme, että se oli hajaannustilassa Niemenin yli päästessään. Sitä ei lähiviikkoina enää tarvinnut pitää täysiarvoisena taistelumahtina, ellei venäläinen saattanut sille hankkia vereksiä voimia.

Masurin-järvien taistelu ei ole saanut osakseen niin suurta tunnustusta, kuin se ansaitsee. Se oli suuresti suunniteltu ja suunnitelmallisesti toimeen pantu ratkaiseva taistelu erinomaisen suurta ylivoimaa vastaan; suuret vaarat liittyivät siihen, mutta vihollinen oli voimistaan tietämätön. Se ei edes ryhtynyt lopputaisteluun, vaan vältti sen hätäisen peräytymisen kautta, joka meidän painostuksemme johdosta sai paon luonteen.

Syrjässä suuresta tappelukentästä olivat 3:s reservidivisioona tarmokkaan johtajansa kenraali v. Morgenin johdolla ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona syysk. 8:ntena Biallan luona sangen hyvällä menestyksellä taistelleet suurta vihollisen ylivoimaa vastaan ja lyöneet saapuvat apujoukot. Sen kautta ne olivat torjuneet suuren vaaran, joka uhkasi kauempana pohjoisessa taistelevaa armeijaa. Ossowietzin kohdalla jäi kenraali v. der Goltz asemilleen. Kenraali v. Morgen ankarin taisteluin valloitti Augustowin ja Suwalkin. Suuriruhtinas Nikolain aikomus huojentaa Rennenkampfin asemaa siltä puolelta meni myttyyn.

Syysk. 13 p:nä taistelu pääasiallisesti oli päättynyt.

Joukkojen sijoitus oli mainittuna päivänä suunnilleen tämä:

Linnoitusjoukot kenraali v. Mühlmannin johdossa Mlawan luona, v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Ossowietzin edustalla, 3:s reservidivisioona Augustowin-Suvalkin luona, 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona kaukana edellä Marjampolin suunnalla, I armeijaosasto kaukana edellä Marjampolin suunnalla, XVII armeijaosasto Wyschtynjetz--Wirballenin linjan etupuolella, XX armeijaosasto Wyschtynjetz--Wirballenin linjan etupuolella, XI armeijaosasto Wirballenin pohjoispuolella, I reserviosasto Wladislawowissa, Kaartin reserviosasto jo perääntyneenä Wehlaun koillispuolella, Königsbergin pääreservi: Tilsitissä.

Taistelukentän keskustaan oli täten joutunut hyvin lähekkäin useita armeijakuntia. Osaksi niiltä jo puuttui tilaa ja sotatointen jatkamiseen ne olivat ensimmäisinä valmiina käytettäviksi. Jo silloin kun lähdettiin Rennenkampfia vastaan etenemään, ei voinut enää olla epäilystä siitä, ettei eteneminen missään tapauksessa tulisi kulkemaan Niemenin yli. Minun aikomukseni oli, että Rennenkampfin kanssa välimme selvitettyämme edettäisiin Itä-Preussin itärajaa suojaamalla käytettävin voimin etelärajan poikki Narewia vastaan, jotta päästäisiin välittömämpään yhteistoimeen Itävalta-Unkarin armeijan kanssa siihen suuntaan kuin kenraali v. Conrad oli ehdottanut. Minulla ei silloin vielä ollut tietoa siitä ankarasta tappiosta, jonka Itävalta-Unkarin armeija sillä välin oli kärsinyt. Mainittuun ajatussuuntaan käyviä määräyksiä oli jo annettu, mutta niitä ei enää toteutettu.

VI.

8:nnen armeijan koko voittoretken aikana Allensteinin seuduilta aina vihollisen alueelle saakka oli armeijan-ylikomento seurannut lähellä joukkojen perässä. Olen aina pitänyt kiinni siitä, että meidän tulee pysyä mitä lähimmässä kosketuksessa johtajien ja joukkojen kanssa. Se oli käskyjen lähettämisen ja tietojen saamisen vuoksikin ehdottoman välttämätöntä: teknilliset sananlähetyskeinot olivat vielä epätäydelliset. Itä-Preussin maakunnassa olivat kaukopuhelumahdollisuudet vielä koko vaatimattomat. Virkamiehet olivat osaksi jättäneet virkansa. Kipinäasemista oli hyvä apu, mutta niitä ei ollut muuta kuin ratsuväellä ja armeijan ylikomennolla. Minun täytyi sen vuoksi ensi sijassa turvautua voimavaunuun ja lähettää esikunnan upseereja. Vapaaehtoisen autojoukon herrat vaununkuljettajat ovat toimineet varsin etevästi. He suorittivat matkoja, jotka muistuttivat uhkarohkeimpia partioratsastuksia. Ne muutamat lentäjät, mitä meillä oli, tarvitsin välttämättömästi tiedusteluun, sanan lähettämiseen en voinut niitä käyttää. Huolimatta tiedonantokeinojen niukkuudesta onnistui meille kuitenkin aina olla selvillä asioista ja ajoissa saattaa perille armeijan ylikomennon käskyt. Puhuin itsekin paljon kaukopuhelimella, kannustin toimeen, missä se näytti tarkoituksenmukaiselta, ja sekaannuin asiaan, missä se koko yrityksen onnistumiselle oli välttämätöntä. Tämä persoonallinen seurustelu päälliköiden kanssa oli hyödyksi, se tarjosi tilaisuuden saada välittömästi tietoja ja välittömästi vaikuttaa.

Meillä oli koko jakso uusia majoja. Niistä paikoista, mihin tulimme, oli Nordenburg ensimmäinen, joka oli pitemmän aikaa ollut venäläisten hallussa. Se oli käynyt aivan uskomattoman siivottomaksi. Tori oli törkyä täynnään. Huoneet oli iljettävästi liattu.

Insterburgissa asuimme Dessauer Hofissa, samassa kortteerissa, josta Rennenkampf oli vast'ikään lähtenyt. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshkin kuuluu vasta sangen myöhään lähteneen kaupungista.

Saimme tilaisuuden tarkemmin katsella venäläisten asemia. Syvä kiitollisuuden tunne valtasi meidät kaikki, ettei meidän tarvinnut niitä väkirynnäköllä vallata. Se olisi maksanut paljon verta.

Suuri osa venäläisestä sotaväestä käyttäytyi elokuussa ja syyskuussa Itä-Preussissä mallikelpoisesti. Viinikellareita ja varastoja vartioitiin. Insterburgissa Rennenkampf piti yllä kovaa kuria. Mutta sota tuotti kuitenkin sanomattoman paljon kurjuutta ja paljon kauhua. Kasakat olivat julmia ja raakoja, he polttivat ja ryöstivät. Paljon asukkaita surmattiin, naisille tehtiin väkivaltaa, väestöstä osa kuljetettiin pois. Enimmäkseen oli tämä aivan järjetöntä. Turhaan saa kysyä syytä. Väestö ei vähimmälläkään tavalla vastustanut venäläisiä. Se alistui eikä ottanut taisteluun osaa, mikä olikin meidän käsityksemme mukaan oikein. Venäläiset ovat vastuunalaiset näistä ilkitöistään.

Raskaasti oli venäläinen armeija rasittanut Itä-Preussiä. Nyt olimme ylpeät siitä, että olimme saksalaisen maan vapauttaneet vihollisesta. Väestön riemu ja kiitollisuus olivat suuret. Maata ei ole sitä varten pelastettu, että se joutuisi muukalaisen ikeen alle. Moisesta häpeästä meitä varjelkoon taivas.

Insterburgissa olimme syysk. 14 p:nä täysin tietoisina voitosta ja suurista saavutuksista. Sitä suurempi yllätys oli minulle, kun minut määrättiin esikuntapäälliköksi eteläarmeijaan, joka oli kenraali v. Schubertin johdolla muodostettava Breslauhun.

VII.

Lännessä oli saksalaisten eteneminen päättynyt peräytymiseen. Saksan länsiarmeijan oikea sivusta oli liian heikko eikä kaartanut kyllin kaukaa, kaartin reserviosaston ja XI:n armeijaosaston pois lähettäminen olivat vaikuttaneet tuhoisasti. Sivustaa päinvastoin olisi tullut vahvistaa Lothringista ja Elsassista otetuilla joukoilla. Niin edellytti kenraali kreivi v. Schlieffenkin tutkimuksissaan. Hänen käsityksiään vastaan oli toimittu siinäkin, että sinne marssivat saksalaiset joukot vietiin niin etäälle Luneville-Epinalin linjaa kohti ja että ne sinne takertuivat. Se olisi ollut koko armeijan kohtalo, ellemme olisi edenneet Belgian kautta, vaan olisimme pitäneet oikean sivustan Longwyn eteläpuolella. Sillä välin kuin me olisimme vuodattaneet vertamme Verdunin-Belfortin linjan ranskalaisten salpalinnoitusten luona, olisi oikeanpuoleinen sivustamme joutunut Belgian puolelta Belgian, Ranskan ja Englannin yhdistetyn hyökkäyksen alaiseksi ja lyöty. Samalla olisimme menettäneet alareiniläisen teollisuusalueemme. Se olisi ollut varma häviömme.

Armeija oli saanut käskyn peräytyä Marnelta, syylläkö vai syyttä, siitä en ole koskaan voinut saada selvyyttä.

Sodan täytyi nyt kestää kauan, isänmaalta vaadittaisiin suunnattomia. Oli tullut se hetki, että Saksassakin kaikki täytyi kohdistaa sotaan ja oli aljettava suurisuuntainen valistustyö. Olin hämmästyksissäni mielialasta, jonka Berliinissä tapasin lokakuun lopulla 1914. Asemamme äärettömästä vakavuudesta ei huomannut jälkeäkään.

Oli ankara ja kohtalokas tapaus, ettei Saksa kahdenliiton ollessa miesluvultaan heikompi ja vihollisten ympäröimänä rohkealla iskulla voittanut sotaa, johon se oli pakotettu, ja tuottanut tappiota miesluvun puolesta voimallisemmalle, mutta huonommin opetetulle viholliselle. Nyt oli lukuun otettava, että armeijat sodan kuluessa opetukseen nähden kävisivät tasasuhtaisemmiksi, vaikka saatoimmekin toivoa, että vakaantuneet traditsionit vielä kauaksi aikaa takaisivat Saksan armeijalle jonkinlaisen etevämmyyden. Vakinaisten upseerien suuri puute saattoi arveluttaa. Joka tapauksessa oli tehtävä kaikki mitä suinkin voitiin tehdä sotataitomme etevämmyyden säilyttämiseksi, ettei vihollisen suurempi miesluku kävisi liian tuntuvaksi.

Varsinkin täytyi meidän ottaa lukuun se, että Englanti käyttäisi aikaa puolustusvoimainsa vahvistamiseksi ja laivastonsa lisäksi vielä hankkisi vahvan armeijan. Miehiä sillä kyllä oli. Tämän vuoksi emme saaneet vähääkään laiminlyödä voittaaksemme vielä sittenkin sodan. Saksasta oli tehtävä asestettu sotaleiri. Se olikin uudenvuodentoivotukseni, jonka v:n 1915 tammikuun 1 päiväksi lähetin eräälle sanomalehdelle. Ylin armeijanjohto oli syksyllä 1914 ja talvella 1914/15 luonut 18-20 divisioonaa. Teimme uusia divisioonia maanpuolustus- ja nostoväkiryhmityksistä. Aluksikin vähensimme divisioonan pataljoonaluvun 12:sta 9:ään ja muodostimme täten vapautuneista pataljoonista uusia divisioonia, antaen niille tykistöä ja erikois-aselajeja. Paljon saimme aikaan, useissa suhteissa jäi saavutuksemme kuitenkin vaillinaiseksi.

8:s armeija olisi nyt täydelleen voinut luovuttaa armeijaosastoja länteen. En tiedä, onko tämä ollut ylimmässä armeijanjohdossa harkinnan alaisena vai eikö Itävalta-Unkarin armeijan asema ensinkään suonut sijaa semmoiselle ajatukselle. Tämä armeija oli, kuten nyt valitettavasti sain nähdä, täydelleen lyöty ja peräytyi Sanin yli mitä suurimpia tappioita kärsien. Venäläinen seurasi perässä. Venäläisten hyökkäys Mähriin ja sitten Ylä-Schlesiaankin kävi mahdolliseksi. Itävalta-Unkarin armeijaa oli autettava, jos mieli pelastaa se tuhoutumasta. 8:nnen armeijan eteneminen Narewin poikki, jota syyskuun alussa oli ajateltu, olisi ollut tuulentupa. Apua oli annettava heti eikä se voinut olla liian tehokas. Länttä emme voineet vahvistaa.

Käskyssä, jonka 14 p:n iltana sain Insterburgiin, lausuttiin, että kaksi 8:nnen armeijan armeijaosastoa muodostaisi Ylä-Schlesiassa eteläarmeijan. Tämä näytti vain torjumista ja suojelusta tarkoittavalta toimelta. Ei missään tapauksessa se riittänyt edes johonkin määrään palauttamaan maassa asemaa ennalleen. Me emme saaneet vain torjua, meidän tuli myös toimia. Kaukopuhelussa sen vuoksi heti ehdotin ylimmälle armeijanjohdolle ja vielä kenraali v. Moltkelle persoonallisestikin, että 8:nnen armeijan pääosa ja vast'ikään ylennetty kenraalieversti v. Hindenburg lähetettäisiin Ylä-Schlesiaan ja Poseniin. Vain heikkoja osia oli jätettävä Itä-Preussin suojaksi senkin varalta, että Venäjä vereksin voimin uudelleen hyökkäisi tähän onnettomaan maahan. Minä tosin sentään toivoin, että siitä oltaisiin vielä kaukana. Jo sotatoimien aikana oli kaikkien tapausten varalta määrätty Lötzenin ja järvien asemat vahvistettaviksi ja laajennettaviksi. Me vaadimme, ettei tehtäisi vain suunnitelmaa, vaan myös alettaisiin itse työt. Angerapp-linjakin oli vahvistettava. Nämä toimenpiteet aiheutuivat sotatilanteen muutoksesta ja myöhemmin maksoivat vaivat.

Kenraali v. Moltke lupasi, että ehdotukseni otettaisiin harkittavaksi, ja lyhyesti selosti minulle, kuinka asema lännessä oli muuttunut. Siihen saakka olimme kuulleet siitä vain huhuja. Kenraali v. Moltke oli syvästi liikutettu lännen aseman johdosta. Se oli viimeinen virkapuheluni tämän ihmisenä niin huomattavan miehen kanssa. Hänellä oli terävä sotilaallinen äly ja suuria sotatilanteita hän osasi käsitellä erinomaisen selvästi. Mutta hän ei ollut mikään perinpohjainen luonne, hän oli mielialaltaan enemmän rauhan kuin sodan mies, muistan montakin hänen lausuntoaan. Hänen terveytensä oli sodan alussa kahden Karlsbad-hoidon johdosta muutamassa kuukaudessa kovasti heikontunut.

Näinä päivinä alkoi sotaministeri kenraali v. Falkenhayn johtaa sotatoimia.

Syysk. 14:nnen illalla lausuin jäähyväiset kenraalieversti v. Hindenburgille ja tovereilleni. Helppoa ei ollut kahden voitokkaan taistelun jälkeen erota ylipäälliköstä ja esikunnasta. Kenraali v. Hindenburg oli aina suostunut ehdotuksiini ja vastuuvalmiina ne hyväksynyt. Muodostui kaunis luottamussuhde meidän kahden samoin ajattelevan miehen kesken. Esikunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys kaikista sotilaallisista asioista.

Syysk. 15:ntenä lähdin Insterburgista ajaakseni voimavaunulla Graudenzin ja Thornin kautta määräpaikkaani Breslauhun. Uudesta vaikutusalastani en ollut vähääkään selvillä. Se näytti minusta nykyistä pienemmältä. Pian huomasin joutuneeni laajalle, tärkeälle toimialalle.

PUOLAN SOTARETKI SYKSYLLÄ 1914

I.

Matka Breslauhun ei ollut hauska. Ajoin Allensteinin kautta ja söin siellä päivällistä samassa hotellissa, jossa olin asunutkin. Elämä kulki taas entistä rauhallista latua. Iltapäivällä olin Graudenzissa ja sieltä jatkettiin matkaa myrskyssä ja sateessa Brombergin kautta Poseniin, jonne saavuin yön pilkkopimeydessä ja jossa olin yötä. Monet suhteet liittivät minut Posenin maakuntaan ja kaupunkiin. Isäni, joka polveutui pommerilaisesta kauppiassuvusta, oli asunut siellä aina 1870/71 vuosien Saksan ja Ranskan sodan jälkiaikaan. Minä itse olin palvellut Posenissa ja ilomielin näin sen uudelleen. Vuodesta 1902 vuoteen 1904 olin siellä V:n armeijaosaston kenraalikomennon vanhimpana yleisesikunta-upseerina. Sekä tässä toimessa että edellisessäkin 9:nnen divisioonan yleisesikunta-upseerina Glogaussa tarjoutui minulle tilaisuus oppia tuntemaan maakunnan vaikeat olot. Eräillä manöövereillä jouduin Jarotschinin-Pleshenin seuduille. Puolalaisuus ei ole meitä kiittänyt siitä, mitä olemme sille antaneet. Oikeassa ovat ne, jotka yhä uudelleen ovat kehoittaneet saksalaista isänmaatamme olemaan varuillaan sen pyyteisiin nähden. Syvällä tuskalla näen kotimaakunnalleni alkavan surullisen kehitysajan.

Aamulla syyskuun 16:ntena saavuin Breslauhun. Pian sen jälkeen saavutti minut sähkösanoma, että ylin armeijanjohto oli hyväksynyt 14 p:n illalla tekemäni ehdotuksen. Kenraalieversti v. Hindenburgin ja 8:nnen armeijan pääosan piti viipymättä lähteä Ylä-Schlesiaan Itävalta-Unkarin avuksi. Nämä osat muodostaisivat 9:nnen armeijan.

Itä-Preussiin jäi 8:nneksi armeijaksi. 1 ratsuväkidivisioona, I armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisioona, v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, muutamia maanpuolustusväenbrigaadeja, Königsbergin pääreservi sekä Veikselin linnoitusten sota-varusväet lukuun ottamatta 35:ttä reservidivisioonaa, joka oli muodostettu etupäässä Thornin sota-varusväestä. Ylipäälliköksi nimitettiin kenraali v. Schubert.

9:s armeija muodostettiin 8:nnesta ratsuväkidivisioonasta, Xl:stä, VII:stä ja XX:stä armeijaosastosta, kaartin reserviosastosta, 35:nnestä reservidivisioonasta ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonasta. Sen rintamaansijoitus oli suunniteltava. Nostoväki, joka oli asetettu harvaan rajan vartijaksi Kattowitzin ja Thornin välille Puolan puolella, saattoi sitä suojata.

Armeijan ylikomento itse olisi mieluummin koonnut armeijan Beuthenin ja Pleschenin seuduille. Ylin armeijanjohto piti kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan asemaan nähden tarpeellisena siirtää rintamaansijoittumisen jyrkemmin kaakkoa kohti, jotta saksalainen apu Itävalta-Unkarille ja sen armeijalle olisi silmäänpistävämpi. 9:nnen armeijan oikea sivusta, XI armeijaosasto, joutui siten Krakowaan, vasen vietiin näin ollen kauemmaksi etelään. Läheinen liittyminen Itävalta-Unkarin armeijaan tietysti rajoitti 9:nnen armeijan liikuntavapautta. Siitä ei kuitenkaan ollut erikoisia haittoja.

Syysk. 17 p:nä saapui kenraalieversti v. Hindenburg Breslauhun, osa esikuntaa mukanaan. Olimme jälleen kutsutut tärkeälle paikalle sotaiseen yhteistyöhön.

Minä itse lähdin jo 18 p:nä Neu-Sandeciin, Itävalta-Unkarin armeijan päämajaan. Matkalla, joka tapahtui rumalla sateisella säällä, sain nähdä uutta. Ylä-Schlesia ja sen korkea kulttuuri olivat tähän saakka olleet minulle vieraat. Galitsiassa tutustuin Euroopan luultavasti rappeutuneimpaan maahan ja sain käsityksen puolalaisten isännyydestä. Erikoisesti takapajulla oli puolalais-juutalainen, vielä enemmän takapajulla kuin hänen uskon- ja heimoveljensä Puolassa. Se ei ole vain tämän kansan oma syy, vaan myös niiden, jotka ovat sitä hallinneet.

Neu-Sandecissa ilmoittauduin arkkiherttua Friedrichille, miehelle, jolla on lämmin saksalainen sydän ja oikeat sotamiehen tunteet. Muistelen häntä kunnioituksella. Itävalta-Unkarin armeijan sotatointen henkinen johtaja oli kenraali v. Conrad, älykäs, henkisesti erinomaisen joustava ja huomattava kenraali. Hän oli sotapäällikkö, jolla oli harvinainen aaterikkaus, ja Itävalta-Unkarin armeijalle hän antoi alati uutta virikettä. Se on oleva hänen iäinen ansionsa. Itävalta-Unkarin armeija ei ollut kuitenkaan riittävän voimakas jokaisessa yksityisessä tapauksessa toteuttamaan hänen rohkeita suunnitelmiaan. Armeijan hyväksi oli rauhan aikana tehty liian vähän. Sitä laiminlyötiin aivan huomattavasti eikä se kotimaassaan nauttinut sitä arvoa, joka velvoittaa tekoihin, kuten meidän saksalainen armeijamme. Rintama-upseerikunnan kukoistus, joka yli kansallisuus-eripuraisuuden oli armeijaa koossa pitänyt, oli jo ohi; se mitä myöhempänä kautena vielä oli jäljellä, jätti monessa suhteessa toivomiselle sijaa eikä enää muodostanut armeijan kittiä. Hyvä, urhoollinen sotamieskantakin oli jäänyt tappotantereille. Itävalta-Unkarin armeija oli kasvatettu aivan toisella tavalla kuin Saksan armeija. Kenraali v. Conrad ei ollut tähän saakka antanut suurta arvoa rauhanaikaiselle opetuksellemme. Nyt hän tunnusti minulle julkisesti kannattavansa sen periaatteita. Hänen mielestään ei varsinkaan voitu antaa kylliksi arvoa kaikelle sille, joka vahvisti mieskuria. Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunta oli liian paljon teoriain vallassa ja rivipalvelukselle vieras. Käskettiin liian paljon ylhäältä päin ja kaikki itsenäisen toiminnan ilo masennettiin.

Etappilaitos oli hyvin kehitetty, mutta se nieli suunnattomasti upseereja.

Suhteeni kenraali v. Conradiin pysyi aina tyydyttävänä; erikoisen edullisesti vaikutti se, että joskus tapasimme toisemme. Usein sain sen vaikutuksen, ikäänkuin ei esikunnassani ollut Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri olisi ilmoittanut vain tosiasioita, vaan myös juoruja. Liittolaisvallan yhdysside-upseerilla on erikoisen tärkeä tehtävä. Hän saattaa helposti saada aikaan vahinkoa. Siitä syystä hänen tulee olla kauttaaltaan vakaantunut persoonallisuus.

Pohdimme edellisiä ja tulevia sotatoimia. Itävalta-Unkarin armeija ei ollut peräytymistään jatkaessaan kulkenut vain Sanin, vaan Wislokankin yli, se seisoi nyt yli 40:n divisioonansa keralla yhteensullottuna Karpaattien ja Veikselin välillä Wislokan länsirannalla. Minulle oli käsittämätöntä, kuinka armeijalle oli siinä tilaa. Suuri sotavanki-hukka, josta sain myöhemmin kuulla, selitti asian. Armeija oli suunnattomasti kutistunut. Kenraali v. Conrad teki rohkean päätöksen, kun hän Saksan apuun luottaen päätti lokakuun alussa uudelleen lähteä hyökkäämään, vaikkapa Itävalta-Unkarin armeijan aluksi täytyisikin venäläisten painostuksen vuoksi peräytyä vielä kauemmaksi.

9:s armeija jo rintamaansijoittumisellaan suojeli sen pohjoista sivustaa kiertämiseltä; sen tuli ensinnäkin päästä Itävalta-Unkarin armeijan tasalle ja sitten edetä sen mukana Veikselin pohjoispuolella. Liittoutuneiden armeijain tuli käydä venäläisen kimppuun, missä vain sen kohtaisivat. 9:nnen armeijan piti tällöin tarkkaan varoa vapaata vasempaa siipeään ja avointa vasenta sivustaansa.

Venäläisten puolella oli Veikselin laajassa, länttä kohti avoimessa mutkassa aluksi vain joitakuita ratsuväkidivisioonia ja tarkka-ampujabrigaadeja. Nämä eivät voineet estää, että saksalainen rajansuojelusjoukko oli siirtynyt Puolan alueelle ja Woyrschin maaupuolustusosasto oli marssinut suoraan Puolan poikki Radomin kautta Veikselille kulkeakseen tämän poikki Sanin suun pohjoispuolella. Tämä joukko-osasto oli antanut apuaan Itävalta-Unkarin armeijalle vielä ennenkuin tämä joen itäpuolella kärsi tappion.

Venäjän armeijan valtava pääosa oli vielä Sanin itäpuolella, heikkoja osia vain joen länsipuolella ja Itä-Preussissä lyödyt osat ylisen Narewin ja Niemenin varrella. Siperialaiset armeijakunnat eivät vielä olleet kaikki saapuneet Venäjän länsirajalle, osaksi ne vielä olivat matkalla. Ne olivat erikoisen hyvät ja antoivat meille paljon tekemistä.

Meille oli ollut katkera pettymys, ettei diplomatiamme onnistunut pitää Japania erillään vihollistemme luvusta. Se oli seuraus onnettomasta politiikastamme, joka v. 1895 tehdyn Shimonosekin rauhan jälkeen korjasi Venäjän hyväksi kastanjat tulesta ja esti Japania saamasta haltuunsa Port Arthuria. Venäjä ei ole meitä siitä milloinkaan kiittänyt, Japaniin nähden on teko meitä äärettömän paljon vahingoittanut. Tämän maan oli tosiaankin vaikea ymmärtää, mitä syytä meillä oli sitä heikontaa.

Ultimaatumi, jonka Japanin hallitus elokuussa 1914 meille antoi, kuuluu sanasta sanaan olleen samanlainen kuin meidän uhkavaatimuksemme vuonna 1895. Me puhuimme silloin Port Arthurin takaisin antamisesta, Japani nyt Kiautshoun. Japanilainen osaa kostaa!

Ennenkuin sotatoimia jatkettiin, täytyi odottaa, että Venäjän armeija kaikista marssivaikeuksista huolimatta seuraisi Itävalta-Unkarin armeijaa. Sille varsinkin tila Sandomirin ja Krakovan välisen Veikselin-osan eteläpuolella oli aivan liian kapea. Hyökkäystä Unkariin se ei vielä voinut ajatella, sitä uhkasi vaara kärsiä tappio Karpaattien pohjoispuolella. Varmana voitiin pitää, että venäläinen Sanin suun alapuolellakin etenisi. Kuinka suurin joukoin ja kuinka laajalta, sen täytyi etupäässä riippua siitä, saisiko se tiedon saksalaisten voimain uudesta ryhmittelystä ja minkä merkityksen se antoi Itä-Preussissä kärsimälleen tappiolle.

Piirittäen Przemyslin venäläinen todellisuudessa vain heikosti ahdisti Sanin tällä puolella. Niemenin luona oleville joukoilleen se vei aluksi vain ensi hätään apua. Heti sen jälkeen se kuitenkin, saksalaisten etenemisestä selville päästyään, käytti kaikkensa, paraillaan saapuvat siperialaiset armeijakunnatkin, valtavaan ja suuresti suunniteltuun etenemiseen Veikselin yli Varsovasta Sanin suuhun saakka. Neu-Sandecin keskusteluiden aikana asema vielä oli kesken kehitystään. Meidän täytyi sovittaa toimemme lähinnä sen mukaan, kuinka venäläinen marssi Sanin yli ja venäläisiä osastoja eteni ylisen Veikselin pohjoispuolella. Kestääksemme sen ja huomioon ottaen täydelleen mahdollisen sivustaliikkeen Varsovasta käsin pidimme suotavana, että osia ahtaaseen sulloutuneesta Itävalta-Unkarin armeijastakin maanpuolustus-joukkomme mukana, vietäisiin Veikselin pohjoiselle rannalle. Veikselin eteläpuolella oli Itävalta-Unkarin armeija vielä sittenkin riittävän vahva täyttääkseen kaikki, mitä siltä voitiin vaatia.

Kolonnillamme ja kuormastoillamme oli enimmäkseen Puolan sotanäyttämölle liian raskaat vaunut. Näitä ei sitä paitsi ollut riittävästi. Pyysin sen vuoksi kenraali v. Conradia hankkimaan keveitä kuormastokolonnia, joita saimmekin tarvitsemamme määrän. Ne olivat muodostetut aivan kevyistä ajoneuvoista, jotka olivat kevyiden vaatimattomien hevosten vetämiä, talonpoikain ajamia. Piankin pääsi käytäntöön nimitys "panjekolonnat". Panjehevoset ja panjevaunut saivat merkitystä läntiselläkin rintamalla. Nimi johtui siitä, että ajurit käyttivät toisiaan puhutellessaan sanaa "panie", "herra", joksi sotamiehemmekin heitä sanoivat.

Neu-Sandecin sotilaalliset välipuheet oli kaikin puolin tyydyttävästi ja täydellisessä yksimielisyydessä ratkaistu. Yhteistä ylijohtoa ei perustettu. Kenraalieversti v. Hindenburg ja minä pysyimme mieluummin itsenäisinä.

Keskusteltaessa todennäköisistä etappialueista näytti syntyvän kahnausta. Itävalta-Unkari on aina vaarinottanut etunsa paljon suuremmassa määrässä kuin sen sotilaalliset saavutukset olisivat oikeuttaneet. Omalta kannaltaan se menetteli oikein, mutta valitettava asia oli, että Berliinin viranomaiset aina tähän suostuivat. Ne pelkäsivät, että Itävalta-Unkari tekisi ententen kanssa erikoisrauhan, jota minä pidin fyysillisenä mahdottomuutena. Syyskuussa 1914 etappialueen rajoituksessa kuitenkin otettiin huomioon Saksan tarpeet, ilman että Itävalta-Unkarin ylikomento pani sitä pahakseen.

II.

9:s armeija oli syysk. 27:nä valmiina toimimaan. Armeijan päämajana oli Beuthen. Joukkojen sijoitus oli:

Maanpuolustusosasto Proschowitzen, Pintschowin kautta Opatowiin, XI armeijaosasto Jendrtschejewin, Lagowin kautta niinikään sinne, Kaartin reserviosasto Chentzinyn ja Kielcen kautta Ostrowietziin, XX armeijaosasto Wloschtschowon ja Bshinin kautta Ilshaan, XVII armeijaosasto Nowo-Radomskin kautta Konsskiin ja Radomiin, 35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin, 8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.

Kolme viimeksimainittua divisioonaa yhdistettiin kenraali v. Frommelin johtoon yhdeksi yhtymäksi. Rajaa suojelevat nostoväki-muodostukset koottiin brigaadeiksi ja niille annettiin linnoituksista tykistöä, niin että ne pystyivät yksinkertaisiin taistelutehtäviin.

Veikselin itäpuolella olivat lähimmät voimallisemmat 8:nnen armeijan saksalaiset joukot Mlawan luona. V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona ampui Ossowietzia. 8:nnen armeijan muut osat olivat edenneet Niemenille Grodnon ja Kownon väliselle osalle saakka herättämään semmoista käsitystä, että Saksan puolelta oli aikomus jatkaa hyökkäystä.

Syysk. 20:ntenä ryhtyi Rennenkampf täällä hyökkäämään, melkoisia apujoukkoja saatuaan, ja tunki seuraavien viikkojen kuluessa 8:nnen armeijan rajalle ja Lyckin luona sen ylitsekin.

8:s armeija oli tosin kenraalieversti v. Hindenburgin johdon alainen. Mutta meillä oli niin paljon tehtävää omissa asioissamme, yhteydet sitä paitsi olivat niin huonot ja kävivät yhä huonommiksi, ettemme voineet mitään vaikuttaa vanhan armeijamme toimiin. Tämä oli mahdollista vasta kun 9:s armeija marraskuussa sai erikoisen ylipäällikön ja kenraalieversti v. Hindenburg vapautettiin armeijan välittömästä johdosta. 8:nnnen armeijan kohtalot eivät mitenkään vaikuttaneet 9:nnen armeijan alkavaan sotaretkeen.

Oikealla sivustallamme oli liittolaistemme asema melkoisesti parantunut. Venäläinen oli vain varovasti seurannut perässä Wislokan yli kuljettuaan. Itävalta-Unkarin armeija sai aikaa vetää henkeään ja lokakuun ensi päivinä lähteä marssia jatkamaan. Ylisen Veikselin pohjoispuolella toimimaan määrätty kenraali v. Danklin I:nen armeija ja maanpuolustus-osasto olivat joen eteläpuolella Dunajecin ja Krakovan välillä valmiina lähtemään 9:nnen armeijan kanssa etenemään.

Tätä maanpuolustus-osastoa on erikoisesti muistettava. Siihen kuului divisioona Posenin ja Schlesian maanpuolustusväkeä. Alkuaan sitä oli aiottu käyttää enemmän rajan suojelukseen. Mutta sitenhän aina käy, että kun jossain on joukkoja, tuodaan ne apuun, kun taistelu syntyy. Niinpä oli maanpuolustus-osastokin elokuussa lähetetty marssimaan Puolaan ja Veikselin yli. Sitä varten oli divisioonissa paljon väliaikaisesti täytettävä. Veikselin yli mentyään se Lublinin eteläpuolella otti osaa Itävalta-Unkarin armeijan vaikeihin taisteluihin. Sen täytyi sitten peräytyä tämän keralla Tanew-seudun, alisen Sanin itäpuolella olevan tiettömän suo- ja metsäalueen kautta.

Maanpuolustus-osasto oli jo elokuussa saanut käskyn noudattaa kenraalieversti v. Hindenburgin käskyjä. Emme voineet asiaan sekaantua, meidän täytyi kenraalikomennolle jättää täysi päätosvapaus. Se oli meille sitä helpompaa, kun tunsimme joukon oivan päällikön kenraali v. Woyrschin ja hänen ansiokkaan esikuntapäällikkönsä eversti Heyen.

Vähää ennen lähtöäni Insterburgista saapui eräs voimavaunun kuljettaja asiakirjoja tuoden ja kertoi, että hänellä oli maanpuolustusosaston pelastetut asiakirjat mukanaan. Osasto muka oli tuhottu. Kenraali v. Woyrsch esikuntapäällikkönsä keralla murhattu. Kului monta päivää, ennenkuin saimme asiasta selkoa ja huomasimme huhut perättömiksi.

Maanpuolustus-osastolle oli onnistunut raivata tie vihollisen läpi. Asetuimme Breslaussa heti sen kanssa yhteyteen ja pidimme sen täydentämisestä ja uudelleen varustamisesta niin hyvää huolta kuin taisimme. Pyynnöstään se sai raskastakin tykistöä. Emme kuitenkaan voineet antaa sille muuta kuin yhden maanpuolustuspataljoonan, jolla oli vanhat kenttähaupitsit. Kun otetaan huomioon teitten huonous, olivat ne hyvin raskaat. Raskaan tykistön tärkeyttä pidettiin kuitenkin niin suurena, että kaikki vaikeudet voitettiin. Tykistön liikkuvaisuudelle annetaan usein liian suuri merkitys tehon kustannuksella.

Maanpuolustus-osaston mainetyöt ovat kaikille osanottajille ylpeä muisto. Ne ovat samalla täysipätöinen todistus armeijamme kunnosta, armeijalaitostemme kelvollisuudesta sekä sotamiestemme opetuksen ja kasvatuksen huomattavasta arvosta ennen sotaa. Tämän kautta meille kävi mahdolliseksi käydä idässä yhä suuremmassa määrässä sotaa maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksilla.

III.

Syysk. 28:ntena alkoi eteneminen Veikselin pohjoispuolella.

Itävalta-Unkarin armeija kaartoi oikealle alista Nidaa kohti ja eteni kohti linjaa Sandomir-Opatow.

9:nnen armeijan eri joukko-osastoilla oli seuraavat marssisuunnat:

Maanpuolustusosasto Proschowitzen, Pintschowin kautta Opatowiin.

XI armeijaosasto Jendrtschejewin, Lagowin kautta niinikään sinne.

Kaartin reserviosasto Chentzinyn ja Kielcen kautta Ostrowietziin.

XX armeijaosasto Wloschtschowon ja Bshinin kautta Ilshaan.

XVII armeijaosasto Nowo-Radomskin kautta Konsskiin ja Radomiin.

35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin.

8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi von Bredowin maanpuolustusdivisioona Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.

Vihollisesta ei ollut vielä tullut mitään uusia tietoja. Alussa se ei tehnyt minkäänlaista vastarintaakaan, vaan peräytyi sitä myöten kuin etenimme.

Päämaja lähti Wolbromiin, sitten Miechowiin ja Jendrtschejewiin. Wolbrom oli vain tehdas, molemmilla kaupungeilla oli pienten likaisten puolalaiskaupunkien tunnuspiirteet. Luteet kuuluivat päiväjärjestykseen. Miechowissa olimme jo sangen kaukana edessäpäin. Kasakkavartioita retkeili läheisyydessä. Kenraali v. Woyrschin, joka tuli tapaamaan kenraalieversti v. Hindenburgia, täytyi kulkea kiertoteitä ne välttääkseen.

Kielcessä taas saimme kunnolliset asumukset ja mukavat työhuoneet; se helpotti työtä.

Rasitukset, joita joukkojemme täytyi edetessään kestää, olivat tavattoman suuret. Tiet olivat pohjattomat, säät huonot. Siitä huolimatta täytyi vaatia sangen pitkiä, 30 kilometrin päivämatkoja ja pitempiäkin, jotta tapaisimme vielä vihollisen sen Veikselin yli kulkiessa, taikka pidättäisimme sitä toisella rannalla.

Yhä enemmän kiteytyi se toimisuunnitelma, että Itävalta-Unkarin armeija etsisi ratkaisua Veikselin eteläpuolella, vapauttaisi Przemyslin piirityksestä ja kulkisi Sanin poikki, jota vastoin Veikselin pohjoispuolella olevain joukko-osastojen piti enemmän pidätellä vihollista. Tämä oli mahdollista vain sillä ehdolla, että vihollinen vielä tavattiin Veikselillä. Jos sillä Veikselin länsirannalla jo oli vahvat voimat, kuten sillä aina saattoi olla, silloin olimme me liian heikot sitä menestyksellä vastustamaan. Neu-Sandeein välipuheiden jälkeen kuva alkoi herkeämättä kehittyä täydellisemmäksi. Se muuttui sitten sekä suuriin että pieniin piirteihinsä nähden. Sen vuoksi kuuluukin tämä retki vaiherikkaimpiin, mitä on milloinkaan tehty. Se ansaitsee päästä sotahistorian aikakirjoissa ensimmäisille sijoille.

Ylikomennon täytyi joka päivä tehdä uusia kohtalokkaita päätöksiä. Alijohtajien täytyi toimia itsenäisesti. Se oli rohkea isku tuntemattomaan, pontevaa taistelua ja varovaista väistämistä. Armeijan heikot voimat oli hajoitettu erilleen toisistaan pitkäin matkain päähän. Mutta siitä huolimatta vallitsi vain yksi selvä, päämäärästä tietoinen tahto.

Sotajoukkojen liikunnot riippuivat mitä suurimmassa määrässä kuormastosta. Mutta sille olivat edellytykset teitten kuvaamattoman tilan ja huonon sään vuoksi niin epäsuotuisat kuin suinkin. Krakovan ja Varsovan välisellä suurella valtatielläkin oli polvenmittaisia kuoppia ja tien peitti jalankorkuinen kurakerros. Teiden korjaamiseen ja jälleen kuntoon laittamiseen olisi tarvittu tavattoman paljon työtä, mutta voimat olivat vähäiset. Sotaväki ja maantienkorjauskomppaniat työskentelivät uupumatta ja saivat paljon aikaan. Meidän peräytyessämme lokakuun toisella puoliskolla oli teiden näkö aivan toinen. Olimme suorittaneet kulttuurityön.

Yhtä vaikeat olivat rautatieolot. Kielcen kautta kulkeva rata, joka meille ensi sijassa tuli kysymykseen, kulki Miechowin tunnelin kautta, joka oli hävitetty. Rakennusliikkeille oli jo etukäteen annettu toimeksi sen korjaaminen ja työt edistyivät verraten nopeaan. Tällä tunnelilla on historiansa. Tällä kertaa venäläiset olivat tehneet sen kelvottomaksi ja me korjasimme sen lokakuussa. Marraskuussa me sen hävitimme. Sitten venäläiset korjasivat sen ja taas hävittivät kesällä 1915; tämän jälkeen me lopullisesti panimme sen kuntoon. Toisiakin laajoja töitä täytyi tehdä, kuten naulata venäläinen leveä raide normaaliraiteeksi ja korjata paljon siltoja. Työ sujui kiitettävästi. Kielcen ja myöhemmin Radomin rata valmistuivat koko joukon ennen kuin olin odottanut. Toistakin, Wienin ja Varsovan välistä normaaliraiteista rataa ryhdyttiin korjaamaan Tschenstochaun, Nowo-Radomin ja Koljuschkin välillä ja työ suoritettiin nopeasti loppuun. Samoin onnistui meille panna muutamia poikkiratoja liikekuntoon. Mutta Sieradzin siltaa Kaliszin ja Lodzin välisellä radalla emme saaneet kuntoon emmekä siis Puolan ratoja yhdistetyksi lännessä Saksan rautateihin.

Muutamain esikuntaani kuuluvain herrain, majuri Drechselin, kapteenien v. Waldowin ja Sperrin väsymätöntä työtä oli meidän kiittäminen siitä, että yhteytemme taapäin nopeasti vakaantui. Kaikki vaikeudet voitettiin niin hyvissä ajoin, etteivät sotatoimet kärsineet haittaa.

Teknillisiltä tiedonantovälineiltä vaadittiin vielä enemmän kuin Itä-Preussissä. Venäläiset olivat hävittäneet ne muutamat pylväsjohdot, mitä maassa oli, pylväät itse kaataneet. Saatoimme rakentaa muutamia kenttäjohtoja, niillä meidän täytyi tulla toimeen; emme vielä olleet tottuneet siihen ylellisyyteen, jota myöhemmin johtojen rakentaminen asemasodassa tarjosi. Henkilö-voimavaunut ja viestiratsastajat, nämä kukin viesti-välimatkaansa hoitaen, olivat varmimmat yhdysneuvot. Vähälukuiset kipinäasemamme olivat jälleen hyvänä apuna. Täälläkin minun onnistui aina saada selvä käsitys asioista ja ajoissa toimittaa perille käskyni.

Väestö ei tuottanut meille vaikeuksia. Se oli aulista eikä vastustanut määräyksiämme. Lausuttiin sekin ajatus, että sitä olisi käytettävä venäläisiä vastaan, mutta tätä oli mahdoton toteuttaa. Itävalta-Unkarin armeijan n.s. puolalaiseen legioonaan kuului enimmäkseen Galitsian puolalaisia, jotka olivat velvolliset palvelemaan Itävalta-Unkarin armeijassa. Vasta myöhemmin selvisi tämä minulle koko laajuudessaan.

IV.

Lokak. 4 p:nä alkoivat Itävalta-Unkarin armeijan päävoimatkin, 2:nen, 3:s ja 4:s armeija marssia eteenpäin, kulkien 5 p:nä Wislokan yli. Venäläinen ei tehnyt jäykkää vastarintaa. Itävalta-Unkarin joukot saapuivat jo 9 p:nä Sanille ja tunkeutuivat Przemysliin.

Itävalta-Unkarin armeija ja 9:nnen armeijan oikea sivusta taistelivat lokak. 4 p:nä Klimontowin ja Opatowin luona venäläisiä tarkka-ampuja-brigaadeja vastaan, jotka pääsivät leikistä kylläkin vähällä. Itävalta-Unkarin armeija siirsi nyt painopisteensä Sandomiriin, kun taas 9:nnen armeijan oikea sivusta jatkoi marssiaan Veikseliä kohti Sanin suistamon yläpuolelle.

XX armeijaosasto saapui Kielcen luoteispuoliseen seutuun, XVII armeijaosasto helpon taistelun jälkeen Radomiin ja kehiytyi sinne. Frommelin joukko-osasto oli saapunut Tomaschowin--Koljuschkin aseman linjalle, 8:s ratsuväkidivisioona oli Rawan seuduilla. Kalischin ja Thornin välillä rajansuojelusjoukkomme etenivät hitaasti Puolaan, muutoin niitä käytettiin suojelemaan yhteyttämme taapäin.

Sillä välin saapui yhä enemmän tietoja, että siperialaisia armeijakuntia oli tuotu Varsovaan ja että Veikselin oikealla rannalla Sanin suusta pohjoiseen eteni suuria voimia. Saimme sen käsityksen, että 9:ttä armeijaa vastaan valmistettiin vihollisen puolelta suurta sotaretkeä. Tämä vahvisti minun mielipidettäni omiin sotatoimiimme nähden. Meidän tuli saavuttaa Veikselin linja ja pitää se hallussamme, sillä välin kuin Itävalta-Unkarin armeija Sanin luona kävi venäläisten kimppuun ja löi heidät, siten saaden aikaan pääratkaisun.

Yksityiskohtaisemmin määritellen tuli meidän ensinnäkin saavuttaa todennäköiset ylimenopaikat Sanin suun ja Ivangorodin välillä ja eristää tämä linna, parhaassa tapauksessa anastaa sen vasemmanpuolinen sillanpää. Vielä meidän tuli vartioida Veikseliä Ivangorodin ja Varsovan välillä. Vihdoin meidän tuli iskeä isku Varsovan eteläpuolelle kokoontuvia siperialaisia armeijaosastoja vastaan sekä yksin tein eristää, ehkäpä valloittaakin linnoitus. 9:s armeija yksin oli liian heikko suorittamaan yksin kaikki nämä lukuisat tehtävät. Itävalta-Unkarin armeija oli saatava avuksemme ja sitä varten siirrettä melkoinen matka pohjoista kohti.

Ensinnäkin 9:s armeija oli vedettävä jyrkkään pohjoista kohti.

XVII armeijaosasto, jota kenraali v. Mackensen johti, sai käskyn marssia Varsovaa kohti.

Frommelin ryhmän käskettiin toimia ohjeittensa mukaan.

XX:n armeijaosaston piti vartioida Ivangorodia ja estää vihollista pääsemästä linnoituksen pohjoispuolella millään kohdalla Veikselin yli.

Kaartin reserviosasto sai samanlaisen käskyn linnoituksen eteläpuoliseen Veikselin osaan nähden Novo Alexandrijaan saakka tämä mukaan luettuna.

Siitä etelään piti maanpuolustus-osaston puolustaa Veikseliä.

XI armeijaosasto astui Itävalta-Unkarin armeijan puitteisiin antaakseen sille enemmän kiinteyttä. Sen piti puolustaa Veikselin linjaa etelään Annopoliin saakka ja siellä itse kulkea joen yli, kun kauempana etelässä oli kuljettu Sanin yli. Kenraali v. Conrad antoi käytettäväksemme kaksi ratsuväki-divisioonaa, joista 3:s annettiin XX:lle armeijaosastolle Veikselin vartioimista varten, 7:s Frommelin joukko-osastolle.

Näitä käskyjä toimeen pantaessa syntyi monessa kohden katkeria taisteluita.

XVII armeijaosasto marssi Radomista Bialobrshegin kautta jyrkkään vasemmalle ja tapasi jo 9 p:nä lokak. Grojetzin luona ja sen itäpuolella sinne kokoontuvat siperialaiset joukot. Ankarain taistelujen jälkeen ne työnnettiin takaisin Varsovaa kohti. Kenraali v. Mackensen lähestyi kintereillä ja veti kenraali Frommelin vasemman sivustansa tueksi. Jo 12 p:nä hän oli linnoituksen vieressä sen eteläpuolella.

Kaatuneelta tai haavoitetulta venäläiseltä upseerilta löydettiin 9:nnen p:n tappelutanterelta käsky, josta saimme erinomaisen tärkeitä tukikohtia.

Yksi XX:n armeijaosaston brigaadi ryhtyi Ivangorodin pohjoispuolella Kosjenitzen luona taisteluun vihollista vastaan, joka oli sillä kohdalla heikoin voimin kulkenut Veikselin yli. Se ei voinut karkoittaa sitä takaisin.

Kaartin reserviosasto kävi Nowo Alexandrijan luona joen yli tulleen vihollisen kimppuun ja ajoi sen Veikselin toiselle rannalle sangen katkerien taisteluiden jälkeen, joihin maanpuolustus-osastokin otti osaa.

Kauempana etelässä venäläinen ei vielä ollut kulkenut Veikselin yli.

Päämajamme oli Radomissa.

V.

Grojetzin luota löydetty käsky antoi meille selvän käsityksen vihollisen aikeista. Suuriruhtinaan suunnitelma oli suuripiirteinen ja meille vaarallinen. Paljon yli 30 venäläisen armeijaosaston, jotka oli vankasti oikealle puolelle kokoon kasattu, piti Varsovan ja Sanin suun välillä kulkea Veikselin yli ja muiden voimain etelämpänä Sanin yli. 14 divisioonan tuli vain lyödä Mackensenin ryhmän viisi. Suuriruhtinas aikoi pohjoisen puolitse suurin voimin kiertää 9:nnen armeijan ja käydä sen samoin kuin Itävalta-Unkarinkin armeijan kimppuun rintaman puolelta, samalla kuin hän vasemmalla siivellään piti hallussaan Przemyslin itäpuolisia kukkuloita. Näihin sotatoimiin suuriruhtinas toi osia Rennenkampfinkin armeijasta. Jos suunnitelma onnistui, oli Venäjän voitto varma, johon ententen strateegiset laskut osaksi perusturvatkin.

En vielä ollut menettänyt toivoani, että Itävalta-Unkarin armeija löisi venäläiset Sanin itäpuolella ja kulkisi Sanin poikki. Tosin Sanin suun pohjoispuolella olevat joukot tarvitsivat jonkun verran, vaikkei aivan suurtakaan, vahvistusta ja tuntuvaa äkillistä taajennusta Varsovaa ja Ivangorodia kohti.

Samalla Luoteis-Puolaan marssinut V:n, II:n ja XVII:n armeijaosaston nostoväki lähetettiin Bshuran alajuoksua kohti.

Erikoisen jälkitarkastelun alaisiksi otettiin selkäpuoliset yhteydet. Liiankin helposti saattoi peräytyminen käydä välttämättömäksi. Rautateitten hävitystä valmisteltiin muun muassa sen kautta, että hankittiin varalle suunnattomat määrät räjähdysaineita.

Lokakuun 15 p:stä täytyi kenraali v. Mackensenin Varsovan eteläpuolella puolustaa itseään vihollisen vahvoja hyökkäyksiä vastaan ja kauempana etelässä venäläinen yhä ja yhä koetti kulkea Veikselin poikki. Kävi tarpeelliseksi lähettää XX:n armeijaosaston 37:s jalkaväkidivisioona Kalvarijaa kohti. Se esti siellä pääsyn joen yli, mutta vihollisjoukko, josta osia jo oli tullut vasemmalle rannalle, pääsi muutamalla mustelmalla. Divisioona jäi siihen seutuun. Sekin annettiin kenraali v. Mackensenin komentoon.

41:nen jalkaväkidivisioona ja Itävalta-Unkarin 3:s ratsuväkidivisioona seisoivat Pilitzan suulla aina Kosjenitzeen asti etelässä.

Kaartin reserviosasto oli ryhtynyt Ivangorodia eristämään. Se aikoi työntää takaisin vihollisen Kosjenitzen kohdalla, jossa se vielä oli Veikselin vasemmalla rannalla. Sillä oli sitä varten apunaan myös yksi XI:n armeijaosaston brigaadi, jonka armeijan-ylikomento oli sen käytettäväksi lähettänyt.

Kosjenitzen tappelu on aina pysyvä minulle unohtumattomana. Vietiin todella neljä brigaadia Veikselin kapealle rantueelle, jonka rankkasade oli kastanut kuravelliksi. Ivangorodin edustalla seisovan brigaadin työnsi voimakas venäläinen hyökkäys takaisin. Minun täytyi pelätä, että venäläisten hyökkäys ulottuisi aina neljän yllä mainitun brigaadin sivustaan saakka, ja tilan ahtaus taas mitä suurimmassa määrässä rajoitti niiden rintaman kehittämistä ja puolustautumista. Sinä yönä en voinut kertaakaan silmiäni ummistaa. Seuraavana aamuna kävi selville, ettei asema Ivangorodin edustalla ollutkaan niin kireä. Kosjenitzen luona kesti taisteluita liejussa, venäläinen kun kävi kimppuun. Kammolla sitä muistelevat kaikki joukot, jotka siihen osaa ottivat.

Sen johdosta että kaartin reserviosasto oli lähetetty pohjoiseen, oli maanpuolustusosasto ryhtynyt puolustamaan Nowo Alexsandrijan kohdalla olevaa ylimenopaikkaa.

Kosjenitzen taistelun vielä parhaillaan riehuessa sain lentäjäin tuoman tiedon, että Ivangorodin eteläpuolellakin Veikselin yli oli kulkenut suuria vihollisvoimia. Tilamme oli sen johdosta käynyt ehdottomasti erinomaisen vakavaksi. Armeijan-ylikomennolla ei ollut käytettävänään minkäänlaisia reservejä, kaikki oli käytetty. Hyvä oli, että tieto osoittautui vääräksi. Lentäjä oli luullut Kosjenitzen taistelupaikan olevan Ivangorodin eteläpuolella.

Maanpuolustus-osastolle ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Kasimiershin kohdalla Nowo Aleksandrijan eteläpuolella estettiin sillan teko. Ylempänä jokivarressa venäläinen vielä pysyi odottavalla kannalla.

Aikomuksemme päästä Veikselin linjalle olimme saavuttaneet, mutta Varsova ja Ivangorod jäivät vihollisen käsiin ja Ivangorodin pohjoispuolella Kosjenitzen luona oli vihollinen saanut haltuunsa ylimenopaikan, vaikka huononkin.

VI.

Veikselin eteläpuolella ei Itävalta-Unkarin armeijan ollut onnistunut kulkea Sanin poikki eikä Przemyslin itäpuolella edetä. Kenraali v. Conrad kuitenkin toivoi vielä saavuttavansa menestystä.

Kuta kauemmin ratkaisu Sanin eteläpuolella viipyi, sitä pakottavammaksi kävi 9:nnen armeijan vasemman siiven vahvistaminen, sen asema kun kävi yhä kireämmäksi. Se oli mitä täydellisimmässä vuorovaikutuksessa Sanin tapausten kanssa. Jos siellä edettiin, voitiin Varsovan luona ottaa vaarojakin kaupan päälle, muussa tapauksessa meidät Varsovan luona tuhottaisiin.

Apujoukkojen avulla asema voitiin jonkin aikaa säilyttää. Ylimmältä armeijanjohdolta oli mahdoton mitään saada. Uudet vastamuodostetut armeijaosastot se oli lähettänyt Ypernin luo, XXV:n reserviosaston Itä-Preussiin, jossa asema oli käynyt vakavammaksi.

Armeijan-ylikomento ajatteli kaartin reserviosaston, maanpuolustusosaston ja XI:n armeijaosaston vapauttamista Veikselin puolustuksesta ja Itävalta-Unkarin joukkojen tuomista sijaan, joten mainitut voimat olisi siirretty pohjoista kohti, taikka, ja se olisi ollut meille mieluisinta, vasen siipemme suoraan noilla joukoilla vahvistettu. Veikselille varustautuneet saksalaiset joukot olisivat siinä tapauksessa voineet jäädä sinne. Veikselin linja olisi siten saatu todella turvatuksi. Jokainen vaihto olisi sitä paitsi ehdottomasti vaatinut kallista aikaa. Asema ei sietänyt viivytystä.

Kenraali v. Conrad niinikään piti taistelurintaman vahvistamista Pilitzan pohjoispuolella tarpeen vaatimana, mutta hän vastusti jyrkästi sitä, että siellä käytettäisiin Itävalta-Unkarin joukkoja molempia ratsuväkidivisioonia lukuun ottamatta. Käännyimme ylimmän armeijanjohdon puoleen ja H.M. Keisari kääntyi Keisari Frans Josefin puoleen, joka antoi suopean vastauksen. Itävalta-Unkarin ylikomento pysyi kuitenkin mielipiteessään. Annettiin käsky kolmen preussilaisen armeijaosaston vaihtamisesta. Ivangorodin edustalla tuli vaihdon I:sen armeijan osiin kenraali v. Conradin käskystä tapahtua sillä tavalla, että ylimenopaikat jätettäisiin vapaiksi. Itävalta-Unkarin joukkojen piti sitten tunkea takaisin Veikseliin perässä tulevat venäläiset. Tästäkin me hartaasti varoitimme, mutta kohtalon piti saada kulkea tietään.

Itävalta-Unkarin jalkaväkijoukko-divisioonat, jotka I:sestä armeijasta lähetettiin vapauttamaan Veikselin luota maanpuolustus-osastoa ja kaartin reserviosastoa, lähestyivät hitaasti. Kaikkien osien vaihtamista ei ennen 20 p:ää voitu loppuun suorittaa. Varsovan luona oli asema sillä välin kehittynyt senluontoiseksi, että nopea päätös oli tarpeen. Vihollisen kiertoliike lähestyi yhä tuntuvammin. Novo Georgiewskin ja Varsovan luona vihollisen painostus kävi yhä kovemmaksi.

Syntyi valtava jännitys. Liian vaarallista olisi ollut suostua taisteluun. Nyt kävi selville, että oli tullut hetki kenraali v. Mackensenin peräyttämiseksi Varsovan luota. Se ei saanut tapahtua liian varhain, eikä liian myöhään. Se oli raskas päätös. Mitä sanottaisiin kotimaassa? Lokakuun 17 p:n iltana päätin hetken tulleen, jona minun tuli käskeä hänet peräytymään. Pyysin kenraalieversti v. Hindenburgia, että hän nyt kutsuisi kenraali v. Mackensenin ryhmän pois Varsovasta lounaiseen suuntaan Rawan--Skiernjewitzen--Lowitschin linjalle. Saatoimme toivoa, että meidän onnistuisi tuoda vapautettu maanpuolustus-osasto vielä hyvissä ajoin asemiin Nowe Miaston ja Rawan välille Pilitzan pohjoispuolelle. Tähän muodostui uusi rintama, jota vastaan venäläinen jouti rynnätä. Tosin nostoväki ja ratsuväki vain puutteellisesti suojasi sen vasenta sivustaa, mutta olihan mahdollista vetää se taapäin. Jos venäläinen puraisisi lujasti kiinni, niin kävi mahdolliseksi lähettää sen sivustaan sillä välin yhtyneet tai paikalla olevat XX, XI armeijaosasto ja kaartin reserviosasto Pilitzan yli Nowe Miaston itäpuolelta ja tavoittaa ratkaisevaa taistelua. Näillä sotatoimilla voitaisiin voittaa aikaa. Oli vihdoinkin päästävä varmuuteen siitä, saavuttaisiko Itävalta-Unkarin armeija Sanin eteläpuolella menestystä.

Tämä kävi yhä epäiltävämmäksi. Jopa venäläinen yöllä lokak. 18 p:ää vastaan päinvastoin kulki Sanin yli ja siten teki juuri sen, mitä Itävalta-Unkarin 4:s armeija ei saanut aikaan.

Kenraali v. Mackensen marssi yöllä 19 p:ää vastaan pois Varsovan edustalta. Nämä liikkeet, joita oli jo kauan valmistettu, suoritettiin mallikelpoisessa järjestyksessä. Vihollinen ei saanut saalista ja vasta myöhemmin alkoi vähitellen ahdistaa tuimemmin.

Lokak. 25 ja 26 p:nä käytiin kenraali v. Mackensenin ja ajoissa saapuneen maanpuolustus-osaston, samoin kuin 37:nnen jalkaväkidivisioonankin kimppuun Nowe Miaston pohjoispuolella niiden uusissa asemissa tavattoman kiivaasti. Vasemman siiven täytyi polveta taapäin Lodzin suuntaan ja myös 37:s jalkaväkidivisioona oli vedettävä takaisin Pilitzan etelärannalle. Muutoin me seuraavinakin vaikeina taistelupäivinä pysyimme aseman herroina. Mutta hyökkäyksestä Pilitzan yli ei tullut mitään. Itävaltalaiset kärsivät Ivangorodin luona tuntuvan tappion ja peräytyivät Radomiin.

Oli tapahtunut se, mitä päämajamme oli pelännytkin. Itävalta-Unkarin I:nen armeija, joka lokak. 21 p:stä oli seisonut Ivangorodin edustalla vartioimassa, oli laskenut Veikselin poikki liian paljon venäläisiä; sen sijaan, että se olisi työntänyt vihollisen takaisin, kärsikin se itse tappion.

Itävalta-Unkarin armeijan vasemmalla sivustalla koetimme kaartin reserviosaston avulla parhaan taitomme mukaan torjua onnettomuuden. Mutta mahdotonta oli asiaa enää auttaa. Venäläinen tunki päälle Nowo Alexandrijasta ja Ivangorodista ja Pilitzankin suun kohdalla kulki Veikselin poikki.

Itävalta-Unkarin armeijan päätöksestä peräytyä Radomiin sain vasta sattuman kautta tiedon. Kaartin reserviosaston aseman vuoksi everstiluutnantti Hoffmann paikalla pani vastalauseen. Itävalta-Unkarin armeija jäi paikalleen vielä muutamaksi tunniksi, mikä kävi aivan helposti päinsä. Kaartin reserviosasto tuli näin autetuksi, mutta hyökkäystä Pilitzan yli suunnassa pohjoisesta etelään ei ollut ajattelemistakaan, sen oikeanpuolinen sivustasuoja kun oli puserrettu luttuun.

Mackensenin ryhmän vasemman siiven tueksi siirrettiin nyt XI armeijaosasto pitkin marssein Lodzin luoteispuoliseen seutuun.

Itävalta-Unkarin armeijan peräytyminen Ivangorodista Radomiin oli täydelleen muuttanut aseman. Nyt oli odotettavana, että vihollinen koko Veikselin rintamalla ryhtyisi ankarasti ahdistamaan. Meidän täytyi epäillä, tokko itävalta-unkarilaiset joukot kykenisivät sitä vastustamaan. Veikselin eteläpuolellakin asema oli käynyt yhä arveluttavammaksi. Kaikki toivo suotuisasta aseratkaisusta oli lopullisesti menetetty. Jos 9:s armeija olisi jäänyt tähän yhteisasemaan paikoilleen, olisi siitä vain seurannut, että se aikanaan olisi kierretty ja lyöty. Itävalta-Unkarin armeijan kohtalo olisi silloin ollut itsestään selvä. 9:s armeija oli tuotava takaisinpäin, jotta se uudelleen voisi toimia. Selvää oli, että tämä liike vaikuttaisi itävalta-unkarilaisiin joukkoihin. Mutta venäläisten hyökkäys olisi muutoinkin pakottanut sen peräytymään.

Itävalta-Unkarin puolelta myöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin armeija oli peräytynyt, koska 9:s armeija oli peräytynyt; tämä sekä on että ei ole totta. Vaietaan siitä, että syynä 9:nnen armeijan peräytymiseen oli yksinomaan se, ettei sodan alussa niin urhea Itävalta-Unkarin armeija voinut täyttää tehtäväänsä, se kun ei vielä ollut toipunut Lembergin tappeluitten jälkivaikutuksista.

VII.

27 p:nä annettiin käskyt lähteä paluumatkalle, jonka todennäköisyys oli niin sanoaksemme ollut ilmassa. Asema oli erinomaisen kriitillinen, lokakuun sotatoimilla oli voitettu aikaa, mutta ne eivät olleet menestyneet. Näytti siltä, kuin nyt pitäisi tapahtua sen, mitä oli tahdottu estää syyskuun lopulla rintamaansijoittumisella Ylä-Schlesiaan ja siihen liittyvällä etenemisellä: suuresti ylivoimaisen venäläisen armeijan hyökkäys Poseniin, Schlesiaan ja Mähriin kävi todennäköiseksi.

Peräytymisen yleiset ohjeet olivat jo Saksan joukoille tunnetut. Niille oli moneen kertaan ilmoitettu, että kaikki, jota paitsi voitiin toimeen tulla, oli lähetettävä kauas taapäin. Yleiseen oli täten toimittu, yksityisissä tapauksissa vain rintamalla oli enemmän kuin siellä piti olla. Raskaat vaunumme ja teitten huonous tuottivat minulle vakavia huolia.

Liikkeet olivat suoritettavat mikäli mahdollista läntiseen suuntaan, jotta päästäisiin kierroksesta.

Pääpiirtein "strateeginen peräytymisemme", joksi sotilaat sen ristivät, suoritettiin suunnitelman mukaisesti ja mallikelpoisessa järjestyksessä. Maata säästettiin. Peräytymisemme on kaikkina aikoina oleva varman ja humaanisen sodankäynnin esikuva.

Oikealla sivustalla oli kaartin reserviosaston asema vaikea, Itävalta-Unkarin armeija kun yhä enemmän menetti vastustusvoimaansa ja vihollisen rintamahyökkäysten edessä peräytyi.

Itävalta-Unkarin armeijat peräytyivät Veikselin kahden puolen aina Krakovan tasalle ja osat Karpaateille Przemyslin lounaispuolelle saakka.

9:nnestä armeijasta täytyi:

Kaartin reserviosaston, XX:n armeijaosaston ja maanpuolustusosaston peräytyä Kielce--Tomaschow linjan kautta Krakovan--Tschenstochaun linjaa kohti puoliväliin, jopa Tschenstochaun pohjoispuolelle saakka.

XVII:n armeijaosaston ja Frommelin osaston Petrikaun--Lodzin kautta, maanpuolustus-osastoon liittymällä, Wjeluniin.

Tschenstochaun ja Wjelunin luo oli varustettu asemat.

XI armeijaosasto kulki Sieradzin lounaispuolisiin seutuihin.

Prosnan ja Warthen välille yhdistyivät kenraali v. Frommelin johtoon, joka nyt luovutti pois 35:nnen reservidivisioonan ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonan komentovallan, 5:s ratsuväkidivisioona, joka tuli lännestä, 8:s ratsuväkidivisioona ja 7:s Itävalta-Unkarin ratsuväkidivisioona.

Nostoväki-muodostukset peräytyivät linjalle Kalisch--Wreschen--Thorn.

Venäläinen seurasi kaikella mahdilla. Itä-Preussissä ja Mlawan luonakin se kävi kimppuumme suurella voimalla. Asema kävi sangen vakavaksi. Etsimme tilaisuutta käydäksemme peräytymisestä hyökkäykseen, mutta Itävalta-Unkarin armeijan naapuruus oli liian epävarma tekijä mihinkään sotatoimeen, jokainen rintamaisku sitä paitsi kohdistui vihollisen vahvaan kohtaan. Menestystä ei voitu saavuttaa.

Oli tehtävä uusi suuri päätös. Yhä selvemmäksi minulle kävi, että tämä päätös vain saattoi olla voimallisten armeijanosain lähettäminen rautatietä Hohensalzan ja Thornin seuduille, josta niiden tuli pitkin Veikseliä Lodzin--Lowitschin suunnassa toimia etenevän venäläisen armeijan sivustaa vastaan pysäyttääkseen sen. Toinen asia oli, mitä voimia saatoimme tähän liikkeeseen käyttää.

Ensinnäkin oli tarpeellista pidättää venäläistä niin kauan kuin mahdollista ja pysyttää se poissa Saksan radoilta. Rautateiden ja maanteiden hävitys oli mallikelpoisesti valmisteltu. Kokemus oli meille opettanut, että uudenaikainen armeija voi edetä noin 120 km rautatien-päätekohdistaan. Jos tämä piti paikkansa, ja jos meidän onnistui hävittää rautatiet siten kuin toivoin, niin saatoimme ottaa lukuun, että joksikin aikaa pakottaisimme ilman asevoimaakin venäläisen armeijan pysähtymään, ennenkuin se rajallemme pääsisi. Kaikista valmistuksista huolimatta ei ollut mahdollista saada rautateiden hävitystä todella tehokkaasti toteutetuksi, joukot tahtoivat yhä vain viivytellä, ennenkuin siihen ryhtyivät. Mutta ei auttanut, minä käskin ja valvoin, että se tapahtui. Kapteeni Sperr oli tässä erinomaisena apunani. Maantiesillat joukot muitta mutkitta tuhosivat. Suurenmoisia töitä suoritettiin. Minulla oli se tyydytys, että vihollisen eteneminen kävi yhä hitaammaksi ja todentotta seisahtuikin yllä mainitun matkan päähän, vaikka jätimmekin jälkeemme suuria maantuotevarastoja. Olin kieltänyt niitä hävittämästä.

VIII.

Jo lokakuun lopulla oli kenraali v. Falkenhayn kutsunut minut Berliiniin. Kenraali v. Conrad oli hänelle ehdottanut, että lännestä vietäisiin suuria voimia itään. Kenraali v. Falkenhayn puhui toivehikkaasti Ypernin hyökkäyksestä eikä halunnut tehdä päätöstä. Armeijan-ylikomennon aikeista en voinut hänelle antaa varmoja tietoja. Kaikki oli vielä epämääräistä. Berliinissä olin mielestäni kuin toisessa maailmassa. Ero sen suunnattoman jännityksen välillä, jota olin sodan alusta pitäen kokenut, ja Berliinin elämän välillä oli liian valtava. Siellä vallitsi huvittelun- ja nautinnonhimo. Puuttui vakavuutta, jota vaikea sotatilanteemme vaati. Se teki minuun vastenmielisen vaikutuksen ja tunsin itseni vieraaksi. Saavuttuani taas Tschenstochauhun ja toverien piiriin olin tyytyväinen.

Marrask. 3:ntena aamupäivällä olin mielessäni selvillä siitä, että oli tarpeen ryhtyä uudelleen toimeen. Ehdotin kenraalieversti v. Hindenburgille, että hän suostuisi ennen pohdittuun ajatukseen sotaväen keräämisestä Hohensalzan luo. Käskyt paikalla annettiin ja ylimmälle armeijanjohdolle lähetettiin tieto päätöksestä.

Se oli mitä suurimmalla huolella nähnyt, kuinka asiat idässä kehittyivät.

Mlawassa ja Itä-Preussin itärajalla asema kävi päivä päivältä vakavammaksi. Uudesti muodostettu XXV reserviosasto, joka oli lähetetty Itä-Preussiin vahvistukseksi, oli sankarillisesti taistellut. Pian kuitenkin kävi selville, että uusien muodostuksien taisteluarvo oli paljon pienempi kuin niiden joukkojen, jotka oli koottu kauan palvelleesta miehistöstä ja joille oli annettu verekset ja toimitarmoiset upseerit. Näissä uudestamuodostetuissa armeijaosastoissa oli itse ihmisaines ihmeteltävän hyvä, mutta miehet eivät vielä olleet sotamiehiä. Sankarius ja uhrautuvaisuus eivät korvanneet puuttuvaa opetusta. Ne monet vakinaiseen väkeen kuulumattomatkin upseerit, jotka jälleen oli otettu niissä palvelukseen, tekivät minkä suinkin voivat, mutta heiltä sentään puuttui harjaannus. Poikkeuksia luonnollisestikin oli. Armeijaa ei luoda muutamassa viikossa. Siihen tarvitaan pitkällistä opetusta ja traditsiooneja. Sen osoittavat englantilaisetkin divisioonat ja amerikkalaiset joukot; niidenkin täytyi raskailla uhreilla maksaa pelkäämättömyytensä. XXV reserviosasto ei ollut voinut muuttaa itärajalla tilannetta. Nyt oli odotettava, että suuriruhtinas valtavalla ylivoimallaan Veikselin kaarteesta suuntaisi Saksaa ja Itävaltaa vastaan ratkaisevan iskun, ja samalla kävisi Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan kimppuun, koettaakseen saada sielläkin aikaan ratkaisun ja ainakin estääkseen meitä voimiamme siirtämästä.

Preussin kuningaskunnan koko itärajalla täytyi kehittyä taisteluita, jotka olivat keskenään mitä läheisimmässä yhteydessä. Yhtenäinen ja luja johto oli välttämätöntä. Tätä oli jo pohdittu kun Berliinissä tapasin kenraali v. Falkenhaynin. Marrask. 1 p:nä oli Hänen Majesteettinsa nimittänyt kenraalieversti v. Hindenburgin itään ylipäälliköksi, vapauttaen hänet samalla 9:nnen armeijan ylipäällikön toimesta. Tähän toimeen nimitettiin meidän ehdotuksestamme kenraali v. Mackensen. Minä jäin kenraalieversti v. Hindenburgin esikunnanpäälliköksi. Useimmat työtovereistani siirtyivät uuteen esikuntaan.

Idän ylipäällikön käskyvalta käsitti nyt epäämättömästi 8:nnen ja 9:nnen armeijan ynnä I:n, XX:n, XVII:n, II:n, V:n ja VI:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennot Itä- ja Länsi-Preussissä, Pommerissa, Posenissa ja Schlesiassa näissä maakunnissa olevine linnoineen.

Myöhemmin Soldaun--Mlawan linjalla oleva Zastrowin joukko-osasto, joka vielä kuului 8:nnen armeijan johtoon, siirtyi välittömästi itäisen rintaman ylipäällikön alle.

Johtojärjestely oli hyvä. Se kohotti ylipäällikön armeijanjohdon yksityisseikkain yläpuolelle. Siitä huolimatta vaativat joskus olot puuttumaan armeijainkin käskypiiriin ja antamaan armeijan-ylikomennolle ohjeita. Helppoa se ei minulle ollut. Alussa ehkä liian usein laiminlöin sen, myöhemmin toivoakseni löysin oikean tien.

Itäisen rintaman ylipäällikön päämaja sijoitettiin Poseniin. Asetuimme asumaan kuninkaalliseen linnaan ja jäimme sinne 1915 vuoden helmikuun alkuun. Se oli sanomattoman rasittava ja työteliäs aika. Täällä kehittyi se säännöllinen elämä, jota olen erooni saakka viettänyt.

IX.

Kauttaaltaan tietoisina edesvastuun suunnattomasta suuruudesta olimme me päämajassa kaikki selvillä siitä, mistä oli kysymys. Posenissa tunsimme selvemmin kuin Puolassa kotimaan suonentykytyksen ja tunsimme sen huolestuksen vihollishyökkäyksen ja sen kauheitten seurauksien johdosta. Sotilaallisilla toimilla meidän vielä täytyi lisätä sen levottomuutta. Odotettavain tappeluiden tulos ei ollut varma Venäläisten ylivoima oli valtava, joukkomme olivat kovin rasittuneet, liittolaisten taistelukunto vähäinen.

Rajamaakuntain asekuntoinen nuoriso siirrettiin pois. Tutkittiin strateegisia asemia ja annettiin käsky ryhtyä niitä varustamaan. Puolan vuorikaivokset jo toisin paikoin tehtiin käyttökelvottomiksi ja ryhdyttiin toimiin Saksan puoleisten rautateiden hävittämiseksi, samoin kuin rajaseudunkin vuorikaivosten. Ylä-Schlesian vuorikaivosten hävittämiseksi tehtävistä valmistuksista kehoitti VI:nnen armeijaosaston ylikomento minun pyynnöstäni erästä maakuntansa vuorikaivosvirastoa tekemään ehdotuksia, jotka sitten päätettiinkin toteuttaa. Nyt levisi kautta maakunnan kauhistus. Minun täytyi rikkoa vuorikaivokset siten, ettei venäläisille pitkiin aikoihin kävisi mahdolliseksi niitä käyttää, sitä vaativat sotilaalliset edut. Englantilaiset myöhemmin mitä säälimättömimmin hävittivät Romanian öljykentät; yhtä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä sodankäyntiin. Erään korkeamman viranomaisen lausunnon perustuksella kävi kuitenkin mahdolliseksi rajoittaa valmistavia toimia.

Rajamaakuntaimme puolalaisten seutujen mieliala ei ollut suopea, ne pysyivät hyvin umpimielisinä ja odottavalla kannalla. Ei kukaan selvänäköinen mies voinut muuta odottaakaan.

Heikommuutemme johdosta oli odotettavaan ratkaisuun nähden tärkeätä, että Preussin linnoituksista ja alaisiksemme määrättyjen virkaatekeväin kenraalikomentojen hallusta saimme kaikki käyttökelpoiset joukot ja kenttäsotaan kelpaavat sota-aseet. Jo elokuussa 1914 olimme alkaneet idässä muodostaa nostoväestä, maanpuolustusväestä ja muista linnoitusmuodostuksista divisioonia yhtä suuren luvun, kuin niitä kenraali v. Moltkella oli käytettävänään Königgrätzin taistelussa. Nämä divisioonat saivat myöhemmin numerot kuten vakinaisetkin divisioonat, mutta niiden luonne ei silti muuttunut. Varsinkin taisteluun ja marssiin nähden niille oli asetettava toiset vaatimukset kuin nuoremmista ikäluokista muodostetuille joukoille. Usein tämä ei hädän pakottaessa ollut mahdollista. Nämä joukot ovat saaneet aikaan enemmän kuin niiltä kohtuudella voitiin odottaa; kotimaataan ja sen keralla tavaraansa ja omaisuuttaan, vaimojaan ja lapsiaan ne ovat puolustaneet mitä suurinta uhrautuvaisuutta osoittaen.

Preussin itärajalla oli 8:nteen armeijaan vähitellen muodostettu muutamia maanpuolustusdivisioonia. Soldaun luo oli Veikselin linnoitusten sota-varusväestä ja nostoväestä muodostettu rajansuojelusjoukko, kaksi divisioonaa käsittävä Zastrowin joukko-osasto, myöhemmin XVII reserviosasto. Thornin linnoitus, jonka ensimmäinen pääreservi -- 35:s reservidivisioona -- oli Tschenstochaun luona, asetti vähitellen uuden pääreservin: sitä sanottiin v. Dickhuthin joukko-osastoksi. Sitä myöhemmin käytettiin Veikselin oikealla rannalla Plockin suunnalla. Thornin pääreservin ensinnäkin muodosti v. Westernhagenin nostoväki-brigaadi, joka lähetettiin Bshuraa kohti ja joka 9:nnen armeijan peräytyessä oli kulkenut takaisin Wlozlawekiin.

Poseninkin linnoitus oli jo luovuttanut yhden pääreserveistään. Kenraali kreivi v. Bredow oli erinomaisen etevästi johtanut sitä Frommelin joukko-osastossa Puolan sotaretkellä. Hänen maanpuolustusosastollaan ei ollut kenttäkeittiöitä ja venäläisten kimppuun hän kävi sillä verukkeella, että muka aikoi lähteä niitä noutamaan, -- ja hän noutikin ne. Nyt Posenin linnoitus ja maakunta antoivat uusia voimia. Posenin joukko-osasto, joka koottiin Kalischin seuduille, oli sangen vahva divisioona, joka oli suurella huolella varustettu. Posenin kuvernööri kenraali v. Koch ja hänen esikuntapäällikkönsä eversti Marquard ponnistivat erikoisesti voimiaan sen hyväksi.

VI:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon piti Kempenin itäpuolella muodostaa rajan suojelusta varten Breslaun joukko-osasto. Kesti verrattain kauan, ennenkuin tämä oli tehty ja joukko-osasto oli taistelukunnossa.

Majuri v. Bockelberg oli minulle oivana apuna näiden uusien joukkojen muodostamisessa.

X.

Kuta enemmän ajatuksineni syvennyin nyt edessäni olevaan uuteen tehtävään, kuta jyrkemmin asema ja suunnaton vaara kävivät ilmi, sitä selvemmäksi alkoi minussa kiteytyä päätös kehittää Tschenstochaussa päätetty sotaliike mikäli mahdollista suureksi tuhoiskuksi; se yksin saattoi lopullisesti pelastaa meidät. Ei riittänyt se, että vihollinen vain seisautettiin. Tämäkään ajatus ei syntynyt yht'äkkiä, vaan kehittyi vähitellen.

Mitä itäisen rintaman ylipäälliköltä itseltään riitti, se koottiin hyökkäystä varten Wreschenin ja Thornin välille. Kenraali v. Conrad oikeana sotilaana osoitti meille mitä suurinta myötämielisyyttä.

8:tta armeijaa heikonnettiin, se ei voinut enää jäädä entiseen tehtäväänsä, suojelemaan Itä-Preussin itärajaa. Spirding-Seen ja Mauer-Seen äsken varustetut asemat ja linnoitetut Angerapp-asemat soivat sen sotatoimille tukea. Armeija vähitellen luovutti pois paljon tappioita kärsineen XXV:n reserviosaston, jonka tilasta vasta myöhemmin saimme tiedon, ynnä I:n reserviosaston ja 1:sen ja 36:nnen reservidivisioonan. Nämä joukot lähetettiin Thorniin, Wlozlawekin suuntaan. 8:nnen armeijan päällikön, kenraali Otto v. Belowin, täytyi nyt tarkkaan käyttää voimiaan, jos mieli säilyttää asemat, joihin hänen viime hädässä tuli asettua. Ja säilyttää hänen ne piti, vaikkapa tehtävän ratkaisu vaatisikin päälliköltä ja joukoilta tavattomia.

Zastrowin joukko-osaston tuli pitää puoliaan Soldaun luona, siitä riippui 8:nnen armeijan elämä ja Itä-Preussin kohtalo.

Erittäin tärkeätä olisi ollut, että tänne olisi voitu sijoittaa enemmän voimia. Voimallinen eteneminen Mlawasta Narewin linjaa kohti Roshanin ja Pultuskin välillä olisi ollut omiaan mitä tehokkaimmin tukemaan sotatoimiamme Veikselin vasemmalla rannalla. Meidän täytyi tyytyä vähempään, oli turvattava vasemmalla rannalla tapahtuvan sivustahyökkäyksen menestys. Muutoin hajoittaisimme voimamme. Paljon voitettaisiin jo sillä, jos voitaisiin Zastrowin joukkoa sen verran vahvistaa, että se saattaisi pitää yllä Pohjois-Puolaa kohti jonkun verran painetta ja siten edes vähäksi aikaa pitää vireillä semmoista harhakäsitystä, että moinen hyökkäys todella oli tekeillä. Nowo Georgiewskin pohjoispuolella oli melkoisia venäläisiä voimia. Veikselin vasemmalla rannalla tapahtuvaa taistelua varten oli tärkeätä saada ne siellä pidätetyiksi.

Thornin linnoituksesta voitiin Westernhagenin brigaadi ja myöhemmin osa pääreservistä lähettää Veikselin oikeata rantaa ylöspäin marssimaan. Sitä oli aiottu käyttää Plotzkin suunnalla vaikuttamaan harhaanjohtavasti Zastrowin joukko-osaston kanssa. Plotzkista oli mahdollinen tuoda se Veikselin vasemmalle rannalle taisteluun osaa ottamaan.

9:nnen armeijan ylikomento sijoitettiin Hohensalzaan. Thorniin määrättyjen 8:nnen armeijan osain -- I:n reserviosaston ja XXV:n reserviosaston -- tuli kuulua sen johdon alle.

XX armeijaosasto ja 3:s kaartindivisioona lähetettiin Ylä-Schlesiasta etelää kohti Hohensalzaan, XVII armeijaosasto Gneseniin.

V. Richthofenin ratsujoukko ynnä 6:s ja 9:s ratsuväkidivisioona, jotka tulivat lännestä, koottiin niinikään sinne.

XI armeijaosasto marssi jalan saksalaisen alueen halki Ostrowon kautta Wreschenin seutuun.

Frommelin ratsujoukko taisteli venäläistä ratsuväkeä vastaan Prosnan ja Warthen välillä Kalischin itäpuolella, sen takana Posenin joukko-osasto asettui asemiinsa.

Nostoväki, joka myöhemmin liittyi Breslaun joukko-osastoon, täytti yhä edelleen niukasti tilan aina Wieluniin saakka. Sieltä Tschenstochaun--Krakovan linjan puoliväliin seisoi kenraali v. Woyrsch, johdossaan 35:s reservidivisioona, kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona, maanpuolustusosasto ja kaartin reserviosasto ilman 3:tta kaartindivisioonaa. Se oli kosketuksessa Itävalta-Unkarin I:sen armeijan kanssa, joka ulottui Veikseliin asti; joen eteläpuolella aina Karpaatteihin saakka seisoivat taajaan yhteensullottuina liittolaisarmeijan muut osat, vuoristossa oli melkoisia voimia Unkarin suojana.

Tästä kuvasta näkyy, että varsinaiseen hyökkäykseen vihollisen sivustaa vastaan riitti vain 5 1/2 armeijaosastoa. Vihollisen rintaman kimppuun siitä, missä Warthe tulee saksalaiselle alueelle, aina Tschenstochaun seuduille saakka voitiin käydä vain aivan riittämättömin voimin. Kenraali v. Woyrschin tuli toimia yhdessä Itävalta-Unkarin armeijan kanssa. Aivan epätietoista oli, ryhtyisikö se hyökkäämään. Sen mieliala oli jälleen laskeutunut niin alhaalle kuin suinkin. Kysymykseen, kykenisikö Itävalta-Unkarin armeija kestämään vihollisen hyökkäyksen, jota yhä odotettiin, saatiin vastaukseksi, että 24 tuntia se varmasti siihen kykenisi. Hyökkäystä ei tehty. Kenraali v. Conradin ansio taaskin oli, että hän sai mielialan kohoamaan ja hyökkäysajatuksen uudelleen suosioon, mutta epäilemättä hän tarvitsi sen toteuttamiseen saksalaisten apua.

Saadaksemme sivustahyökkäyksen tehokkaammaksi ja vahvistaaksemme rintamaa olimme aikoneet viedä pohjoiseen Woyrschin armeijaosastosta melkoisia osia. Mutta kenraali v. Conrad pyysi hartaasti, että luopuisimme siitä aikeesta. Ainoastaan 3:s kaartindivisioona vietiin sen vuoksi Hohensalzaan ja yhdistettiin 9:nnen armeijan sivustahyökkäys-ryhmään.

Kenraali v. Conrad lähetti Karpaateilta rautateitse kenraali v. Boehm-Ermollin neljän jalkaväki- ja kahden tai kolmen ratsuväkidivisioonan keralla Ylä-Schlesian läpi Tschenstochaun pohjoispuolella olevaan seutuun.

Kenraali v. Conradin toivomuksesta alistettiin kenraali v. Woyrsch Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alaiseksi.

Itävalta-unkarilaisten joukkojen saavuttua voitiin parhaillaan muodostuva Breslaun joukko-osasto supistaa vähän enemmän kokoon. Tosin tämän toimenpiteen kautta rintama jälkeen marraskuun keskivälin jonkin verran vahvistui, mutta suureen iskuun se vielä oli liian heikko.

Myöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin armeija oli puolustanut Ylä-Schlesiaa. Todellisuudessa se Tschenstochaun pohjoispuolella puolusti omaa kotimaataankin.

Luonnollista oli, että näissä oloissa katseet jälleen luotiin länteenkin. Minä kysyin itseltäni, oliko vielä toiveita voiton saavuttamisesta Ypernin luona, vai olisiko parempi tyytyä lännessä kokonaan puolustautumiseen ja suorittaa Venäjää vastaan suunnitellut sotatoimea niin pontevasti kuin suinkin. Kenraali v. Conrad oli ehdottanut tätä marraskuussa. Tämä kanta näytti minusta oikealta ja pyysin ylimmältä armeijanjohdolta lännestä apuvoimia. Niitä meille luvattiinkin molempien ratsuväkidivisioonain lisäksi; ne saapuivat kuitenkin liian myöhään ja liian vähin erinkin. Sivustahyökkäys saattoi käydä sotaaratkaisevaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se tapahtui yllättäen, s.o. nopeaan ja kootuin voimin yhdessä vahvan rintamahyökkäyksen kanssa. Idässä meidän täytyi viipymättä ryhtyä toimeen, vaikkapa olisimmekin marrask. 10 p:nä selvään tienneet, paljonko apujoukkoja saisimme.

Lännestä tulevat joukot olivat taisteluissa menettäneet niin paljon miehiä, etteivät ne mieslukuun nähden olleet täydelleen sotakuntoisia, enempää kuin idänkään joukot. Se seikka, että Puolan sotanäyttämön olot olivat niin kokonaan toiset kuin lännen, oli sitä paitsi alussa omiaan haittaamaan niiden toimia.

En voi yksityisseikkaisesti arvostella, olisiko apua lännestä lähetettäessä voitu menetellä toisin. Arvostelua en sen vuoksi voi julki lausua. Olen aina ollut sillä kannalla, sota-akatemian opettajanakin, että jokainen arvostelu, joka ei ole asiallisesti perusteltu, tuomitsee arvostelijan itsensä.

Pian v. Richthofenin ratsuväkiosaston jälkeen, joka saapui paikalle hyvissä ajoin voidakseen ottaa osaa etenemiseen, saapui vielä v. Holleninkin ratsuväkiosasto, 2:nen ja 4:s ratsuväkidivisioona. Se liitettiin Zastrowin joukko-osastoon.

Myöhemmin, mutta vasta etenemisen aljettua, saapui vielä: III reserviosasto, kenraali v. Beseler, tuoden 5:nnen ja 6:nnen reservidivisioonan, XIII armeijaosasto, kenraali v. Fabeck, kerallaan 26:s jalkaväkidivisioona ja 25:s reservidivisioona, II armeijaosasto, kenraali v. Linsingen, tuoden 3:nnen ja 4:nnen jalkaväkidivisioonan, XXIV reserviosasto, kenraali v. Gerok, mukanaan 47:s ja 48:s reservidivisioona. Niitä käytettiin sen mukaan kuin tilanne vaati.

Apuneuvot, jotka meillä oli marrask. 10 p:nä käytettävänämme, olivat epätäydelliset. Siitä huolimatta oli koetettava, voisimmeko ratkaisevalla iskulla lopullisesti pysäyttää Veikselin kaarteen venäläiset joukot ja saada ne luopumaan jatkamasta etenemistään, vieläpä antaa niille tuhoiskunkin. Tämä onnistuisi, jos saisimme ne tungetuksi pois Varsovan luota. Jos kuitenkin olisimme tähän liian heikot, täytyisi meidän tyytyä tuohon pienempään tulokseen. Sekin oli valtavan suuri.

XI.

Marraskuussa sotatoimet alkoivat edistyä, niinkuin oli odotettukin. Venäjän armeija ryhtyi kaikkialla suorittamaan suuriruhtinaan sille antamia suuria tehtäviä.

8:nnen armeijan kimppuun hyökättiin. I:n ja XXV:n reserviosaston pois luovutettuaan se koetti suojella Itä-Preussin itärajaa venäläisten ylivoimaisia hyökkäyksiä vastaan, mutta ajan pitkään tämä kävi mahdottomaksi. Marraskuun puolivälissä se vietiin taapäin Masurin-järville ja Angerapp-asemille.

Itä-Preussin itäosa oli siten jälleen jätetty venäläisille. Se on saanut paljon kärsiä. Vaikka tämä olikin odotettavaa, oli 8:tta armeijaa kuitenkin täytynyt heikontaa. Venäläinen seurasi perässä tuimasti ja kävi uusienkin asemien kimppuun. Siitä huolimatta päätettiin viedä 9:nnen armeijan 1:nenkin jalkaväkidivisioona Veikselin länsipuolelle taistelemaan. Uskallettiin paljon, jotta tärkeimmällä kohdalla saavutettaisiin päämäärä.

Zastrowin joukko-osaston kimppuun käytiin Mlawan--Prassnyshin asemilla ja sen täytyi perääntyä Soldaun--Neidenburgin suuntaan. Ankarin taisteluin vihollisen hyökkäys täällä pysäytettiin. Koko tilanne Veikselin itäpuolisessa maassa näytti uhatulta, Länsi-Preussi ainakin näytti olevan mitä suurimmassa vaarassa, mutta Zastrowin joukko-osasto teki velvollisuutensa. Posenissa elimme huolestuksen hetkiä. Asema parani kuitenkin, kun v. Hollenin ratsuväkijoukko marraskuun puolivälissä saapui kummallekin siivelle.

v. Westernhagenin nostoväkibrigaadi saavutti Plotzkin, mutta tuotiin myöhemmin Veikselin vasemmalle rannalle.

9:nnen armeijan rintamaansijoitus oli sillä välin saatu suunnitelman mukaisesti suoritetuksi. Rautatie oli täyttänyt kaikki, mitä siltä oli vaadittukin. Jo marrask. 10:nnen illalla armeija seisoi valmiina marssimaan eteenpäin:

XXV ja I reserviosasto Thornin eteläpuolella, marssisuunnassa Wlozlawek--Lowitsch.

v. Richthofenin ratsuväkiosasto, XX armeijaosasto ja 3:s kaartindivisioona Hohensalzan eteläpuolella, marssin suuntana Kutno.

XVII armeijaosasto Gnesenin kaakkoispuolella, marssin suuntana Lentschytza.

XI armeijaosasto Wreschenin itäpuolella, marssisuunnassa Kolo--Donibe.

Frommelin ratsuväkiosasto Unjejowin ja Sieradzin välillä, marssisuunnassa Lodz.

Posenin joukko-osasto Kalischin ja Sieradzin välillä, marssisuuntana Lask.

Breslaun joukko-osaston nostoväeltä ei voinut paljoakaan odottaa, enempää kuin sinne saapuvilta Itävalta-Unkarin ratsuväkidivisiooniltakaan. Muita voimia ei toistaiseksi ollut paikalla. Kauempana etelässä ei ollut ajattelemistakaan ryhtyä vielä hyökkäykseen. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että kenraali v. Woyrsch, jota vihollinen tuimasti lähenteli, yksin olisi ryhtynyt hyökkäämään.

Veikselin kaarteessa oli Wlozlawek venäläisten miehittämä, mutta muutoin asema oli jotenkin epäselvä aina Wartheen saakka. Täällä oli I:nen venäläinen armeija, josta kuitenkin osa vielä oli Veikselin oikealla rannalla. Se oli 10-14 divisioonan suuruinen. 8:sta 10:een divisioonaa täytyi varmaan olla Veikselin ja Warthen välillä. Heti Warthen pohjoispuolella voimakkaat venäläiset ratsuväkijoukot tunkeutuivat rajaa kohti. Venäläisen armeijan pääosa oli yhtenäisessä linjassa saavuttanut Warthen Sieradzin--Nowo Radomskin--Krakovan koillispuolisen seudun pohjoispuolella. Toisia osia oli saapunut Galitsiaan Dunajecin varrelle ja tunkeutunut syvälle Karpaatteihin. Vastustajan liikkeissä oli tapahtunut seisahdus. Rautateiden hävityksellä oli ollut tarkoitettu vaikutus. Mutta merkit viittasivat siihen, että meidän nyt täytyi valmistua etenemisen jatkamiseen.

Kenraali v. Mackensen alkoi marrask. 11:ntenä viipymättä sotatoimet; saatoimme vain antaa tähän suostumuksemme. Jo etenemisen ensi päivinä tapahtui Wlozlawekin, Kutnon ja Domben luona sangen ankaria ja molemmin puolin sangen suuria tappioita tuottavia tappeluita täydelleen yllätettyä venäläistä vastaan. Vihollinen työnnettiin kaikkialla takaisin.

Samalla kuin 9:nnen armeijan pääosat herkeämättä etenivät suuntaan Lodz--Koljuschkin asema, suojasi kenraali v. Morgen I:n reserviosaston keralla Lovitschin pohjoispuolisissa seuduissa sen sivustaa. Häntä ahdistettiin sangen ankarasti. Alussa hän puolustautui siten, että itse ryhtyi pontevasti toimimaan, sitten vain torjuen päältään Nowo Georgiewskin kautta Veikselin vasemmalle rannalle eteneviä venäläisiä armeijaosastoja. Mlawan luota vaikuttavaa painostusta saimme kiittää siitä, että tämä eteneminen tapahtui vain verkalleen.

9:nnen armeijan keskusta, v. Richthofenin ratsuväkiosasto, 3:s kaartindivisioona ja XXV reserviosasto murti lopullisesti edessään olevan vastustuksen. Se kulki Lovitschin--Lodzin linjan poikki ja tunkeutui Brsheshinyn kautta kauas etelään. Se oli suunnannut katseensa vain tänne ja länteen päin ja tähtäsi suureen menestykseen. 9:nnen armeijan käsky, josta minullakin oli tieto, että sen piti Skiernjewitzen luo asettua varustettuihin asemiin, ei saapunut perille; ylikomento oli jäänyt liian kauas jäljelle.

XX, XVII ja XI armeijaosasto, jotka olivat vetäytyneet yhteen sangen ahtaalle alalle, kohtasivat 17 p:nä Lodzin pohjoispuolella voimallisen vihollisen ja taistelivat sen kanssa. Frommelin ratsuväkiosasto ja Posenin joukko-osasto pääsivät Warthen itärannalla vain hitaasti eteenpäin.

Venäläinen tuumi sieppaamamme kipinäviestin mukaan lähteä Lodzista peräytymään. Ilomme oli suuri. Mutta suuriruhtinaan valtava tahto piti, kuten toisesta kipinäsanomasta saimme tietää, joukkoja paikoillaan. Olimme kärsineet pahan pettymyksen.

Veikselin oikealla rannalla olevat venäläiset joukot saivat käskyn kulkea Veikselin poikki lukuun ottamatta niitä osia, jotka jäivät Mlawan luo. Hyvä oli, että tämä edelleenkin tapahtui vain vitkastellen, muutoin olisi kenraali v. Morgenin asema käynyt vielä vaikeammaksi.

Skiernjewitzen kautta takaisinvirtaavat, Varsovan luona lyödyt voimat koottiin linnoituksen viereen sen länsipuolelle; ne oli uudelleen johdettava eteenpäin.

Venäläisten oikea sivusta keräytyi Lodzin ympärille. 2:sen ja 5:nnen venäläisen armeijan toimettomana olevasta rintamasta siirtyi osia Koljuschkia kohti ja myös Lodzin länsipuolitse pohjoista kohti. Nämä tapasivat täällä yllättäen XI:n armeijaosaston ja ahdistivat sitä ankarasti.

Vahvistettu XXV reserviosasto oli kokeneen johtajansa, kenraali v. Sehäffer-Boyadelin johdolla, jonka esikuntapäällikkö oli eversti v. Massow, 22:seen päivään mennessä tunkeutunut kauas Brsheshinyn ohi. V. Richthofenin ratsuväkiosastosta oli osia saapunut Petrikaun ja Tomaschowin läheisyyteen. Jalkaväki-divisioonat kaartoivat Lodzin kaakkoispuolitse länteen; suuria toivottiin. Silloinpa muuttuikin asema.

XXV:n reserviosaston yhteys XX:n armeijaosaston kanssa katkesi. Vihollista ei Lodzin luona voitu työntää takaisin. Se päinvastoin oli työntänyt takaisin XX:n armeijaosaston ja tunkeutunut molempain armeijaosastojen sisempien siipien väliin. Skiernjewitzestä tunkeutuivat Varsovan länsipuolelle uudelleen kootut voimat minkään pidättämättä jälleen Brsheshinyä kohti. XXV:s reserviosasto ja sen luona olevat joukko-osat olivat eristetyt, etelästä käsin kävivät niiden kimppuun Koljuschkin asemalle marssivat 5:nnen venäläisen armeijan osat.

Ne taistelut, jotka nyt sukeutuivat kenraali Litzmannin johtamaa 3:tta kaartindivisioonaa, XXV:ttä reserviosastoa ja v. Richthofenin ratsuväkiosastoa vastaan, on kapteeni v. Wulffen erikoisesityksessä yksityiskohtia myöten mestarillisesti kuvannut. Voin siis viitata siihen. Vihollisen kipinäsanomista saimme Posenissa, taistelukentältä kaukana, tietää, kuinka toivehikkaana venäläinen piti tilannetta, kuinka se varustautui ratkaiseviin taisteluihin, kuinka se riemuitsi, kun muka oli saamaisillaan vangiksi monta saksalaista armeijaosastoa. Vihollinen varusteli jo junia, joilla vangit kuljetettaisiin pois. En voi sanoin kuvata, mitä tällöin tunsin. Mistä olikaan kysymys! Ei ainoastaan niin monen urhoollisen miehen vangiksijoutumisesta ja vihollisen voitonriemusta sen johdosta, vaan menetetystä sotaretkestä! 9:s armeija olisi tämän tappion jälkeen täytynyt viedä takaisin. Kuinka olisi silloin vuosi 1914 päättynyt?

Brsheshinyn episodi päättyi loistavaan urotyöhön. Piiritetyt saksalaiset joukot murtautuivat yöllä marrask. 25 päivää vastaan ulos pohjoista kohti. Mukanaan ne toivat yli 10.000 vankia ja paljon anastettuja tykkejä.

Läpimurtautuneet osat pysäytettiin XX:n armeijaosaston ja I:n reserviosaston väliin. Muodostui terävä yhtenäinen rintama, jota vastaan venäläinen suotta tuimasti törmäsi.

Sotaliikkeen suurta päämäärää, venäläisen armeijan tuhoamista Veikselin kaarteessa, ei oltu saavutettu. Meillä ei ollut siihen riittäviä voimia.

Kenraali v. Conrad oli sillä välin käskenyt Boehm-Ermollin armeijaa, Woyrschin armeijaosastoa ja Krakovan eteläpuolella seisovaa Itävalta-Unkarin armeijaa hyökkäämään. Taisteluilla oli paikallista menestystä. Sangen pian ne kuitenkin laimenivat. Strateegista merkitystä niillä ei enää ollut.

Aina marraskuun loppuun venäläinen vuorostaan kävi sangen ankarasti 9:nnen armeijan kimppuun, hyökäten kauempana etelässäkin, mutta se ei missään saavuttanut sanottavaa menestystä.

Marraskuun lopussa ja joulukuun alussa minulla oli vielä kerran tilaisuus sivumennen noudattaa entistä sotaliike-aatettani, kun 8:nnen armeijan 1:nen jalkaväkidivisioona ja vihdoin lännestä apujoukot saapuivat, mutta oli joukkoja sijoitettaessa myös otettava lukuun vihollisen hyökkäystenkin torjuminen, etenkin I:n reserviosaston kohdalla.

Zastrowin joukko-osaston onnistui vallata Zjiechanow ja Prassnysch. Venäläinen oli sieltä siirtänyt voimia Veikselin vasemmalla rannalle. Ratsuväkidivisioonat eivät kuitenkaan päässeet pitemmälle, sää oli käynyt liian huonoksi. Hevosetkaan eivät vielä olleet talvikengässä. Vihollinen ryhtyi pian vastahyökkäyksiin. Zastrowin joukko-osaston täytyi jälleen peräytyä Mlawaan.

Veikselin kaarteessa tapahtui uudelleen ylenmäärin katkeria hyökkäystaisteluita.

III reserviosasto ja XIII armeijaosasto liitettiin 9:nnen armeijan johtoon ja sijoitettiin kauimmaksi sen vasemmalle sivustalle. Kun tilanne oli erittäin vakava I:sen reserviosaston luona, tapahtui tämä heti niiden saavuttua. Yhtenäistä taistelutoimintaa ei täällä syntynyt. Ehkä olisin menetellyt oikeammin, jos olisin ehdottanut erityisen armeijaosan muodostamista, joka olisi ollut välittömästi itäisen rintaman ylipäällikön johdossa. Siten olisimme saaneet tehokkaamman vaikutuksen sotatoimiin.

9:nnen armeijan vasen siipi oli nyt käynyt niin vahvaksi, ettei ollut mitään pelon syytä, se saattoi vihollisen asemain kautta verkalleen tunkeutua Bshuraa kohti; tämä oli kuitenkin puhtaasti rintamakamppailua eikä enää suuripiirteistä kiertämistä. Samalla saatoimme rintamankin kohdalla ryhtyä hyökkäykseen aina Woyrschin armeijaosaa myöten, se mukaan luettuna. II armeijaosasto oli sijoitettu Sieradzin itäpuolelle, 48:s reservidivisioona rintaman vahvistukseksi Breslaun joukko-osaston luo. II:n armeijaosaston hyökkäyksellä joulukuun alussa oli täysi menestys, se tunkeutui tuimasti Lodzin suuntaan. Valitettavasti oli tämä painostus 14 päivää aikaisemmin puuttunut.

Venäläinen tyhjensi Lodzin jouluk. 6:ntena ja peräytyi Miashgan taa. Kauempana etelässäkin pääsimme etenemään, vihollinen kun oli marraskuun jälkipuoliskolla siellä heikontanut voimiaan voidakseen pitää Lodzin hallussaan.

Jouluk. 15:ntenä valloitettiin pohjoisella sivustalla Lowitsch; rintaman kohdalla tapahtui edelleenkin paikallisia etenemisiä.

Krakovan eteläpuolella asema marraskuun lopulla oli käynyt kireämmäksi. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento oli hartaasti pyytänyt saada yhden saksalaisen divisioonan rintamansa vahvistukseksi. Raskaalla sydämellä lähetimme sinne 47:nnen reservidivisioonan. Puhtaasti teoreettiselta kannalta katsoen tämä näytti olevan erehdys. Tapaukset kuitenkin osoittivat meidän menetelleen oikein. Divisioona tuli perille parhaiksi pelastaakseen taistelun. Kenraali v. Conrad pyrki täällä Karpaateilta kiertämään venäläisten eteläisen siiven. Voidakseen sen tehdä hän oli suuresti heikontanut rintamaansa. Limanowa--Lapanowin pulista rikkaassa taistelussa jouluk. 3:nnesta sen 14:nteen päivään onnistui hänen voittaa venäläiset Dunajecin länsipuolella; tämä oli Itävalta-Unkarin aseille kaunis menestys niiden monien vastoinkäymisten jälkeen, joita Itävalta-Unkarin armeija oli sotaretken alusta saakka kärsinyt.

Meidän etenemisemme painostuksesta Puolassa ja Galitsiassa venäläisten rintama peräytyi Bshuran ja Rawkan välisen osan ylitse Pilitzan, Nidan ja Dunajecin taa.

Kenraali Boroevicin kiertoliike Karpaateilta Sanin ja Dunajecin välillä kohtasi pian ylivoimaisen vihollisen, joka vitkastelematta itse kävi hyökkäykseen. Itävalta-unkarilaisten kiertävä siipi tungettiin takaisin Karpaateille. Täällä alkoi muodostua tilanne, jolla sitten oli mitä laajakantoisin merkitys 1915 vuoden päätöksille.

Veikselin kaarteessa, varsinkin 9:nnen armeijan luona, tapahtui vielä sarja paikallisia taisteluita, jotka olisi ollut parempi jättää. Tunsimme vielä liian vähän juoksuhauta-sotaa. Tapeltiin liian paljon umpimähkään. Minun olisi pitänyt paikalla käydä tuimemmin kiinni, kuten myöhemmin teinkin. Tarjona oli vaara, etteivät tappiot olleet sopusoinnussa saavutusten kanssa. Johdon velvollisuus on pitää tästä huoli.

Veikselin pohjoisrannalla venäläinen miehitti Plotzkin ja tunkeutui aina Wlozlawekin tasalle saakka. Kaupungin itäpuolella saatoimme pitää hallussamme Veikselin oikean rannan kukkulat, joilta rataa voitiin vallita. Tänne oli kuitenkin 9:nnelle armeijalle syntynyt pitkä sivusta Bshuran suun ja Wlozlawekin välille. Sitä oli herkeämättä silmällä pidettävä. Veiksell ei jäätynyt. Siitä ei tullut 9:nnelle armeijalle vaaraa.

Maamme etelärajalla Veikselin itäpuolella asema pysyi ennallaan. Kestävissä jännittävissä taisteluissa 8:s armeija pääasiassa säilytti linjansa. Venäläisten murtautumisella Masurin-järvien sulkulinjan läpi eräästä kohdasta oli vain paikallinen merkitys.

Kaikilla rintamilla varustettiin asemia uutteraan.

Sotatoimien aikana meille tuotti huolta rautateiden kuntoon paneminen, me itse kun olimme vähän aikaisemmin niin perinpohjin hävittäneet ne. Kaikin voimin teimme nyt työtä saadaksemme ne korjatuiksi, mutta runsaan ajan kesti, ennenkuin rautatieliike kävi todella säännölliseksi. Joukkojen, jotka olivat ylenmäärin rasittuneet, täytyi sen vuoksi vielä paljon kärsiä. Se varsinkin oli valitettava asia, ettemme voineet ajoissa toimittaa perille joululähetyksiä. Tämä oli rautateille melkoinen tehtävä; rakkaudenlahjoja virtasi silloin vielä runsaasti. Lomalupiakaan ei voitu antaa niin paljon kuin olisi suotavaa ollut.

Oman aikansa vaativat toimet vallatun Puolan osan hallitsemiseksi; nyt niillä ei enää ole minkäänlaista mielenkiintoa. Maalla ei ollut syytä valittaa, vaikka otimmekin arvokkaat sotaraaka-aineet, kuten asemamme vaati.

Itävalta-Unkarin kanssa keskusteltiin molemminpuolisten etappialueitten uudelleen rajoittamisesta. Välipuheet, jotka olin tehnyt syyskuussa toisilla edellytyksillä, kaipasivat luonnollisestikin muuttamista. Valitettavasti ylin armeijanjohto ja Berliini, arvatenkin Itävalta-Unkarin toimesta, nyt sekaantuivat keskusteluihin. Tästä ei ollut asialle hyötyä, asianomaiset kun eivät tunteneet kysymyksessä olevia tapauksia. Tähänkin on enää turha puuttua. Virkatoimeni vaati minua käsittelemään koko joukon sotilaspoliittisia kysymyksiä, jotka minulle tuottivat enemmän harmia kuin sisällistä tyydytystä.

Ylpeään tyydytyksen tunteeseen, jonka sotatilanteen muodostuminen itärintamalla oli meille tuottanut, lankesi varjo. Itävalta-Unkarin armeija oli Serbiassa taistellut onnettomasti. Se oli marraskuun lopulla tunkeutunut syvälle maahan. Belgrad oli valloitettu jouluk. 2:sena. Itävalta-Unkarissa riemuittiin. Mutta jo samoina päivinä jolloin Lodz valloitettiin ja Limanowan luona taisteltiin, peräytyivät Itävalta-Unkarin joukot Serbiasta voitettuina. Ne eivät enää olleet täysiarvoinen taisteluvoima. Alussa ne olivat arvostelleet vastustajansa liian heikoksi, nyt ne tekivät päinvastaisen virheen, antoivat niille liian suuren arvon ja kauhistuivat paljasta lukua. Tästä taikauskosta ja jonkinlaisesta heikkouden tunteesta, jota tämä alkuaan urhoollinen armeija näitä vihollisia kohtaan tunsi, ei se sen koommin päässyt vapaaksi.

Posenin linnassa kehittyi sopusointuinen esikunta-elämä, yhteisesti kannetut huolet, samoin kuin yhteisesti ansaittu mainekin olivat meidät yhteen liittäneet. Tavaksi kävi, että illallisen jälkeen vielä jäimme joksikin aikaa yhteen. Istuimme silloin pyöreän pöydän ympärillä, jolla oli viuhkapalmu. Sen olimme saaneet lahjaksi Hänen Majesteetiltaan Keisarinnaltamme, todella saksalaiselta naiselta, jota aina muistelen syvimmällä kunnioituksella.

Minulle tämä lyhyt hetki oli levähdystä näiden neljän sotakuukauden melkein ylivoimaisen työn keskellä.

Valtava taistelu oli päättynyt. Uutta oli tulossa! Saksa ja Itävalta-Unkari oli venäläisvaarasta pelastettu. Kaikki suuriruhtinaan suunnitelmat olivat menneet myttyyn. Hänen hyökkäyksensä Preussin itärajaa vastaan ja eteneminen Veikselin länsirantaa pitkin olivat kärsineet haaksirikon ja samalla rauenneet kaikki ententen toiveet, että sotavuosi 1914 päättyisi sille voitollisesti. Tämän rinnalla ei paljoa merkitse se, että Itä-Preussin itäosa ja suuri osa Galitsiaa oli annettu viholliselle alttiiksi, vaikka se olikin hyvin valitettavaa.

Puolan sotaretken toinenkin osa oli mainetyö. Sotahistoria tuntee vähän sen vertoja.

Sotajoukkomme, jotka elokuun alusta olivat yhtämittaa taistelleet tai olleet liikkeellä, olivat osoittaneet olevansa kaiken kiitoksen yläpuolella. Nytkin ne jälleen olivat voittaneet melkein kaksinkertaisen ylivoiman. Vain semmoisten päälliköiden ja sotamiesten avulla oli mahdollista ylivoimaakin vastaan toteuttaa rohkeita aikeita.

Kunnia ja ikuinen muisto 1914 vuoden saksalaiselle armeijalle!

MASURINMAAN TALVITAISTELU HELMI- JA MAALISKUUSSA 1915

I.

Vuoden 1914 sotaretki ei saanut aikaan ratkaisua. Kuinka siihen oli vuonna 1915 pyrittävä, siitä en voinut luoda itselleni käsitystä. Vuoden vaihteessa oli muodostettu neljä uutta armeijaosastoa, joiden piti helmikuussa olla taistelukunnossa. 1914 syksyllä uusia joukkoja muodostettaessa saadut kokemukset oli otettu varteen. Nämä joukko-osastot olivat taistelutehoisemmat kuin silloiset muodostukset, sillä jokaiseen komppaniaan oli annettu kantajoukko sotaa kokeneita ja erikoisen kunnollisia upseereja, aliupseereja ja sotamiehiä. Korkeammatkin paikat oli sangen hyvin täytetty. Minä toivoin luonnollisestikin, että nämä neljä armeijaosastoa lähetettäisiin itään, jotta voisimme antaa Venäjälle edelleenkin iskuja ja heikontaa sen vastustusvoimaa, sikäli kuin omat voimamme sallivat. Suunnittelimme Itä-Preussissa uutta taistelua. Strateegisesti se olisi ollut aivan mahdollinen Karpaateillakin, jos Unkarin rautateitä olisi rauhan aikana paremmin kehitetty.

Jo vuodenvaihteessa Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi, että Przemysl keväällä kukistuisi ja lisäksi se pelkäsi, että Unkariin hyökkäisi suuri vihollisen sotavoima, Siellä venäläinen oli jatkanut hyökkäystään kenraali Boroevicin armeijaa vastaan ja saanut haltuunsa Karpaattien harjanteen. Kenraali v. Conrad tahtoi nyt itse ryhtyä suurisuuntaiseen vastahyökkäykseen ja samalla päästää Przemyslin piirityksestä.

Minusta näytti olevan syytä tukea Itävalta-Unkarin armeijaa Karpaateilla sen sisällisten olojen vuoksi; siihen oli sitäkin enemmän syytä, kun Venäjän armeijaan ei muualta voitu tarmokkaasti päästä käsiksi. Kysymyksenalaista vielä oli, oliko se Itä-Preussissä mahdollista; emme vielä tienneet, saisimmeko oikeuden käyttää noita neljää joukko-osastoa. Minun täytyi sentähden kannattaa saksalaisten voimain lähettämistä Unkariin, ottamalla niitä itärintaman ylipäällikön käskynalaisista joukoista. 9:s armeija oli Puolassa sangen suppealla alalla. Asemat olivat parhaillaan syntymässä. Maailmansota oli opettanut, että asemasodassa puolustuksen rintamaleveydet voivat olla melkoista suuremmat kuin oli tähän saakka otaksuttu. 9:nnestä armeijasta voitiin ottaa koko monta divisioonaa muualla käytettäväksi. Rintamahyökkäysten jatkamista täällä tai Pilitzan eteläpuolella, jota eräältä taholta ehdotettiin, en voinut hyväksyä. Unkarin rintamaa varten vapautettiin II:n armeijaosaston ylikomento, 1:nen jalkaväkidivisioona ja 48:s reservidivisioona, sitä paitsi yksi vahvistettu kolmen rykmentin brigaadi, josta myöhemmin muodostettiin kaartindivisioona, ja 5:s ratsuväkidivisioona. Samalla tuotiin vielä lisää reservejä itärintaman ylipäällikön käytettäväksi. Jos luvattujen apujoukkojen kanssa kenraali v. Conradin aikoma hyökkäys voitiin toteuttaa, oli se parempi kuin pelkkä torjuminen.

Kenraali v. Conrad puolestaan päätti mikäli mahdollista heikontaa Serbian rajalla olevia joukkoja ja kuljettaa Karpaateille kaikki, mitä suinkin liikeni. Hän aikoi päävoimillaan Uzsokin ja Duklan solain väliltä suunnata pääiskun Przemysliä kohti. Idempänä piti saksalaisten joukkojen itävalta-unkarilaisilla joukoilla vahvistettuina seurata saksalaisena etelä-armeijana päävoimain etenemistä Przemysliä kohti ja olla päävoimain oikeanpuolisena sivustaporrastuksena.

Saksalainen eteläarmeija, jonka komentaja, kenraali v. Linsingen, oli erinomaisen huolellinen ja tarmokas johtaja, oli siksi heikko, ettei sillä voitu kiertoliikettä suorittaa. Sen olisi täytynyt kaartaa kaukaa Bukovinan kautta. Ei rautatieverkkokaan soveltunut semmoisiin aikeisiin.

Meidän keskustellessamme sotatoimista yllätti minut ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma, jonka mukaan minusta oli tullut eteläarmeijan yleisesikunnanpäällikkö.

Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ei tahtonut erota minusta. Seikkaperäisessä kirjelmässä hän Hänen Majesteetiltaan pyysi, että minä saisin jäädä hänen luokseen ja entiseen toimeeni.

Samoin kuin silloin Insterburgissa hyvästelin kuitenkin nytkin esikunnan ja astuin uuteen toimeeni, ollen kuitenkin varma siitä, että pian saisin palata takaisin.

Matkalla Karpaateille keskustelin Breslaussa kenraalien v. Conradin ja v. Falkenhaynin kanssa, ja tässä keskustelussa sovittiin lähemmin rintamasijoituksen ja sotatointen yksityisseikoista. Erityisesti harkittiin sotajoukkojen varustusta. Kenraali v. Conrad ei pitänyt vuoristovarustusta tarpeellisena. Tullessani myöhemmin rintamaansijoitusalueelle huomasin, että ehdoton pakko vaati sitä. Kiireimmiten ryhdyin sitä hankkimaan.

Väestö otti meidät Unkarissa vastaan sangen lämpimästi, samoin kuin myöhemmin Siebenbürgiäkin vapauttaessamme. Mutta kun olimme velvollisuutemme tehneet, katosi kiitollisuuden tunne sangen nopeaan. Tapahtui kaikenlaista semmoista, joka teki sotajoukkojemme elämän ikäväksi. Magyarit ovat voimallista isäntävalta-kansaa, mutta heiltä puuttuu Itävalta-Unkarin yhteisten etujen käsitys, eivätkä he ota huomioon Unkarissa eläväin lukuisain kansallisuuksien oikeutettuja toiveita ja tarpeita. Unkari oli kaksoismonarkian vahvempi osa ja se väärinkäytti tätä asemaansa pakottaakseen koko valtakunnan onnettomaan ulkopolitiikkaan Serbiaa ja Romaaniaa kohtaan. Me sallimme tämän valitettavasti.

Etelä-armeijan ylikomennon päämaja oli Munkacsissa. Kenraali v. Linsingen ja minä teimme sieltä matkan rintamaansijoitusalueen kautta ja asetuimme yhteyteen läheisten komentoviranomaisten ja Itävalta-Unkarin joukkojen kanssa, jotka jo olivat vuoristossa ja joiden piti eteläarmeijaan liittyä.

Joukoista ei ollut pidetty riittävää huolta, yhtä vähän asemain rakentamisesta kuin majoituksestakin. Paljon laiminlyötyä oli nyt korjattava.

Eräällä käynnillä metsävuorilla tapasin vahdin. Hän sanoi minulle ilmoituksensa vieraalla, en tiedä millä kielellä. Eivät mukanani olleet itävalta-unkarilaiset upseeritkaan sitä ymmärtäneet. Täten sain käsityksen niistä vaikeuksista, joita tämän armeijan täytyi voittaa. Niitä vielä lisäsi se, että rykmenteissä kansallisuudet olivat melkoisesti sekaisin, jotta ne olisivat luotettavammat. Tshekkiläisiä ja romaanialaisia rykmenttejä oli mennyt vihollisen puolelle. Nämä kansallisuudet hajoitettiin nyt moneen rykmenttiin. Tästä toimenpiteestä ei ollut apua. Se heikonsi hyvin olennaisesti urheitten unkarilaisten ja erikoisen kunnollisten saksalaisten rykmenttien sisällistä arvoa. Sitä paitsi se aivan tavattomasti lisäsi kielellisiä vaikeuksia.

Täälläkin, kuten syyskuussa 1914 Neu-Sandecissa käydessäni, sain sen vaikutuksen, että kaikki ne kansaheimot, jotka eivät kuulu vallitseviin, ovat täydelleen takapajulla. Niinpä tulin eräällä retkellä käyneeksi hutsulien kylissä. Tämän onnettoman heimon asumukset ja köyhyys jäivät ainiaaksi mieleeni. Kuinka toisin ovat viisaitten ruhtinaitten toimesta asiat Saksassa ja kuinka korkealla ovat meillä Itävalta-Unkariin verraten kulttuuri ja edistys. Nähdessäni nämä hutsulikylät minulle selvisi, ettei tämä kansa voinut tietää, minkä puolesta se taisteli. Itävalta-Unkari on laiminlyönyt sanomattoman paljon; liittolaisvaltana olisi meidän tullut osata se estää. Jos kaksoismonarkia ja sen armeija olisivat tehneet puoletkaan siitä, mitä Saksa täydellä syyllä saattoi niiltä odottaa, niin ei ainakaan saksalaisia joukkoja olisi siihen määrään tarvittu Itävalta-Unkarin rintamain tueksi; meiltä olisi kaiken aikaa riittänyt enemmän voimia länteen. Tosin Itävalta-Unkarikin puolestaan syyttää sitä, ettemme me syksyllä 1914 Ranskassa voittaneet ja että se yksin joutui venäläisten ylivoimalle alttiiksi. Joka tapauksessa oli meille onnettomuus, että olimme tehneet liiton kuolevain valtioiden, kuten Itävalta-Unkarin ja Turkin kanssa. Radomissa sanoi eräs juutalainen yhdelle herroistani, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka Saksan kaltainen elosta lämmin ja voimallinen ruumis saattoi käydä yhdessä kuolleen kanssa. Hän oli oikeassa, mutta elinvoimaisia taistelutovereita Saksan ei ollut suotu itselleen saada. Ja me laiminlöimme antaa kuolevalle liittolaiselle edes joksikin aikaa uutta elinvoimaa. Itävalta-Unkarin oloihin tutustuin vasta sodan aikana, ennen minulla ei ollut siihen tilaisuutta. Niin alhaisen tason näkeminen oli minulle yllätys. Vastuunalaiset virastomme olivat tosin älynneet, että kaksoismonarkiasta oli tullut Euroopan sairas mies, mutta he eivät siitä tehneet oikeita johtopäätöksiä. Meidän olisi tullut pysyä sille uskollisena ja johtaa sitä, eikä sille lupautua ja seurata sen tosin etevää, mutta yksipuolista politiikkaa.

Munkacsissa en kauan viipynyt. Tammikuun lopulla olin jälleen Posenissa entisessä toimessani. Olin tällä ajalla saanut paljon herätteitä enkä ollut mitään oleellista laiminlyönyt.

II.

Itärintaman ylipäällikölle oli sillä välin tullut ylimmän armeijanjohdon ilmoitus, että helmikuun ensi puoliskolla idässä oli käytettävänä kolme uutta joukko-osastoa ja XXI armeijaosasto. Ylin armeijanjohto oli pitänyt välttämättömänä vaihtaa XXI armeijaosaston yhteen uuteen sen elsass-lothringilaisen täydennyksen vuoksi. Osa valtakunnanmaitten sotamiehistä osoittautui epäluotettaviksi läntisellä rintamalla ja tämä epäluotettavuus sodan pitkittyessä yhä lisääntyi. Enimmäkseen ne sen vuoksi lähetettiin itään. Tämä kohtasi kaikkia uskollisiakin elsass-lothringilaisia. Ei ollut mahdollista päättää, mikä jokaiselle yksityiselle olisi ollut oikein. Vuonna 1918 otettiin Ranskaan hyökkäyssotaan itäarmeijasta kaikki nuoremmat miehet ja vietiin länteen, muiden mukana vastaavat elsass-lothringilaisetkin vuosikutsunnat, joita vastaan joukot paikoitellen olivat kovin valittaneet. Idässä elsass-lothringilaiset taistelivat moitteettomasti, XX armeijaosasto kerrassaan etevästi.

Ylimmän armeijanjohdon kanssa oli sovittu, että nuo neljä armeijaosastoa heti perille saavuttuaan käytettäisiin 8:tta armeijaa vastassa olevain vihollisvoimain voittamiseksi. Tannenbergin ja Masurinjärvien taisteluissa saadut kokemukset olivat osoittaneet, että suuri ja nopea tappelumenestys oli mahdollinen saavuttaa ainoastaan siinä tapauksessa, että vihollisen kimppuun käytiin kahdelta puolelta. Tässä oli tarjolla mahdollisuus vahvalla, kolme armeijaosastoa käsittävällä joukkoryhmällä, joka oli koottava Niemenin ja Insterburgin--Gumbinnenin tien välille, tehdä kiertoliike Tilsitin--Wladislawowin--Kalwarijan suuntaan, ja viedä toinen ryhmä, XXXX reserviosasto, johon liitettiin 2:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona, Spirding-Seen ja rajan välitse Biallan kautta Raigrodiin ja edelleen Augustowiin ja etelää kohti. Samalla oli vihollista rintamahyökkäyksellä pidätettävä.

Vastustajan molemmat siivet olivat heikot. Saatoimme toivoa tekevämme paljon taivalta, ennenkuin vihollisen päävoimat kykenisivät irtaantumaan hyökkäyksen alaisesta rintamasta. Kummankin sivuiskuryhmän piti kiertää vihollinen; sitä parempi, kuta pikemmin tämä tapahtui.

Jos vastustajan tuhoaminen onnistuisi, voisi sitten tulla kysymykseen hankkia pysyvä turva Kownoa--Grodnoa vastaan ja tehdä hyökkäys linjalla Ossowjetz--Grodno ja takaapäin avata Bobrin ylimenopaikka Ossowjetzin luona. Edellytyksenä oli, että pitkä sivusta Wlozlawek--Mlawa--Johannisburg--Ossowjetz oli varma.

Edullisempaa olisi, jos samalla kuin Itä-Preussin itärajalla taisteltiin, voitaisiin linjalta Wlozlawek--Johannisburg edetä Narewia kohti ja käydä Ossowjetzin kimppuun. Tähän minä pyrin. Siinä tapauksessa olisi meillä kaikkialla ollut venäläisiin nähden etu puolellamme. Tulevaisuuden varaan oli jäävä, voisimmeko myöhemmin tehdä hyökkäyksen Veikselin länsipuolella olevain venäläisten päävoimain selkään.

Johtajan tulee tämmöisiä ajatuksia viljellä. Hän ei saa elää kädestä suuhun, muutoin kärsivät sodanjohto ja sotajoukko. Rautainen todellisuus pitää huolta siitä, etteivät aikeet muodostu teoiksi laajemmassa määrässä kuin joukon voima vihollisen voittamiseen riittää.

Toimenpiteet, joita tässä mieteyhteydessä puolsin, tekivät tehokkaasti tyhjiksi vihollisen tunnetuiksi tulleet aikeet. Entente v. 1915 aikoi vielä Venäjän voimilla voittaa sodan. Samalla kuin suuriruhtinas aikoi koko voimallaan tehdä hyökkäyksen Karpaateille, piti hänen niin sanotun "jättiläissuunnitelmansa" mukaan vahvoja venäläisiä voimia Niemenin ja Gumbinnenin--Insterburgin viertotien välillä marssia 8:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan, musertaa se, kiertää armeija ja työntää se Veikseliä vastaan. Toisten joukkojen, etenkin voimakkaitten ratsuväkijoukkojen, piti lyödä Mlawan ja Veikselin välillä olevat heikot sotavoimamme ja hyökätä Länsi-Preussiin. Veikselin itäpuolella olevat preussilaiset maa-alueet oli valloitettava ja niissä olevat joukot tuhottava. Todellakin alkoi tammikuussa tuntua, että vihollinen 8:nnen armeijan vasemmalla sivustalla vahvistui. Venäläisten eteneminen Veikselin itäpuolella linjaa Wlozlawek--Mlawaa vastaan joulukuussa 1914 tarkoitti ehkä jo tämä aikomuksen edistämistä. Toisen sotaliikkeen jälkikaiut olivat täällä samoin kuin Karpaateillakin johdantona uuteen. "Jättiläissuunnitelman" suoritus oli vasta alkamassa. Mutta jo olivat venäläisten silmät kiintyneet Veikselin itäpuoliseen maahan. Jo tammikuun alussa oli vihollinen ottanut Veikselin länsipuoliselta rintamalta joukkoja käyttääkseen niitä pohjoisessa. Jos me aikeinemme ennätimme ennen sitä, niin tuli meidän ottaa lukuun, että sekä Niemenin että Narewin puolelta saisimme kokea voimakkaita vastahyökkäyksiä. Vastahyökkäykset todella tulivatkin. Tarmo ja itsepintaisuus, jolla niitä johdettiin, tuottivat meille ankaraa työtä. Suuriruhtinas oli täysi sotilas ja sotapäällikkö.

Sotatointen suojelus toiselta puolen Kownoa ja Olitaa, toiselta Ossowjetzia ja Lomshaa vastaan oli pääasiassa määrätty niille 8:nnen armeijan osille, jotka rintaman supistuksen johdosta vapautuivat. Tämä johtui molempain siipien kiertoliikkeestä Grodnon pääsuuntaan.

Etelärintaman vahvistukseksi tuli jo helmikuun alussa 9:nnen armeijan neljän joukko-osaston sijoittuessa rintamaan XX armeijaosasto Ortelsburgin kaakkoispuoliseen seutuun. Se oli valmiina vietäväksi Lomshaa ja Myschinjetziäkin kohti. Myöhemmin seurasivat I reserviosasto ja 6:s ratsuväkidivisioona Willenbergiin, 3:s jalkaväkidivisioona Neidenburgiin ja 1:nen kaartin reservidivisioona Woyrschin armeijaosastosta Soldaun seutuun. Näiden osien sijoittuminen rintamaan saattoi olla suoritettu helmikuun 20 päiväksi. Ne oli tarkoituksella lähetetty myöhään liikkeelle. Pelkäsimme, etteivät niin laajat liikkeet Puolan vallatusta osasta käsin voisi pysyä salassa, vaan voisivat ilmaista Itä-Preussiin tähdätyn iskun. Annoin salassapysymiselle menestyksen turvaamisessa ratkaisevan merkityksen. Myöhemmin otettiin Veikselin länsipuoliselta rintamalta vielä lisää divisioonia. Tämä kävi mahdolliseksi, kun vihollinenkin siellä vähensi joukkojensa lukua. Voimain siirto muodostui täydelliseksi vuorosiirtelyksi, joka vaati paljon huomiota.

Nyt tosin täytyi jäljestäpäin ottaa kysymyksenalaiseksi: oliko oikein, että Karpaateille lähetettiin saksalaisia joukkoja? Epäilemättä niitä Veikselin itäpuolella talvisotaretkellä kaivattiin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt olla siellä, mutta kun Itävalta-Unkarin armeija kerran oli semmoinen kuin oli, tuli niiden olla Karpaateilla. Tuo armeija tarvitsi niitä tuekseen. Minun olisi kuitenkin ollut melkoista vaikeampi puolustaa niiden lähettämistä, jos jo silloin olisin selvään nähnyt, että saisimme nuo neljä armeijaosastoa.

En voi muodostaa mielipidettä siitäkään, eikö ylin armeijanjohto nyt jo olisi voinut lännestä itää varten vapauttaa enemmän voimia, kuten se huhtikuussa tekikin. Jokainen lisäys tietysti olisi ollut meille tervetullut. Tuo suuri päätös käydä kaikin voimin Venäjän kimppuun tehtiin vasta myöhemmin.

III.

Veikselin kaarteessa Puolassa oli sillä välin jatkunut paikallisia taisteluita. Epätietoista oli, missä määrin venäläisten huomiota niillä kiinnitettiin. Yleensä ei tarvitse odottaa paljoakaan moisista huomionpoisjohtamisista, niin kauan kuin vihollisen joukot ovat luotettavat ja pitävät paikkansa. Vasta kun arveluttavien ilmiöiden johdosta johto alkaa tuntea itsensä epävarmaksi, saavuttavat ne merkitystä. Jos valehyökkäykset muodostuvat taktillisiksi taistelutoimiksi, jotka saattavat johtaa suurempaan paikalliseen menestykseen, on asian laita kuitenkin toinen.

Saadaksemme venäläiset uskomaan, että hyökkäystä aiottiin jatkaa, aioimme tammikuun lopulla Bolimowin seuduilla tehdä 9:nnellä armeijalla voimallisen hyökkäyksen. Ylin armeijanjohto oli sitä varten antanut käytettäväksemme 18,000 ammusta, vieläpä kaasuammuksia. Kuvaavaa sen ajan käsitykselle on, että tätä ammusmäärää pidettiin aivan erikoisen suurena. Idässä meillä ei milloinkaan ollut ampumavarain puutetta, meillä oli alati niin paljon kuin kuormasto liikuntosodassa saattoi teiden huonouden vuoksi mukana kuljettaa, eikä asemasodassa silloin vielä koottu suuria varastoja. Lännessä olot kuitenkin olivat toisin; siellä oli tuntuva puute ampumatarpeista. Kaikki sotaakäyvät vallat olivat yhtä väärin arvostelleet sekä voimallisesti kootun tykkitulen vaikutuksen että ammusten kulutuksen.

Rintamaansijoitusosaston esimiehenä rauhan aikana huomautin alati, kuinka välttämätöntä oli arvata ja lisätä rauhanaikaiset ammusvarastot niin suuriksi, että ne riittivät siksi, kunnes liikekanta-hankinnat alkoivat. En likimainkaan saanut tässä toimeen sitä, mikä näytti tarpeelliselta. Ammuksista olisi tullut puute, vaikka minun ehdotukseni olisi toteutettukin; kulutus oli niin valtava. Mutta me olisimme aikaisemmin suoriutuneet pulasta ja olisimme ehkä ammusten valmistukseen nähden päässeet etukynteen, sen sijaan että lopulta aina jäimme takapajulle. Jo syksyllä 1914 everstiluutnantti Bauer puuttui asiaan kiitettävällä tarmolla.

9:nnen armeijan hyökkäys Bolimowin luona tapahtui tammik. 31:senä. Kaasuvaikutukseen sää oli liian kylmä; tätä ei silloin vielä tiedetty. Ei muutoinkaan kaikki ollut niin kuin olisi suotavaa ollut. Saimme parituhatta miestä vangiksi, mutta taktillinen menestys oli muutoin vähäinen. Mutta venäläisiin tämä hyökkäys teki suuren vaikutuksen. Näin saavutettiin toivottu strateeginen etu.

Helmikuun alussa alkoi neljän hyökkäykseen määrätyn armeijaosaston rintamaansijoitus ja se sujui liukkaasti. Helmik. 6:ntena se päättyi. Päämajan sijoitimme Insterburgiin. Ero Posenista ei ollut helppo. Olimme siellä eläneet suurta aikaa, mutta herättihän Insterburgkin meissä hyviä muistoja v:n 1914 syyskuulta.

Sotatoimia varten oli itäisen rintaman ylipäällikön käytettäväksi vielä annettu 10:s armeijan-ylikomento, kenraali v. Eichorn, esikunnanpäällikkö eversti Hell; 8:nnella armeijan-ylikomennolla oli joukkoyhtymiä ollut liian paljon. Tämä uusi jako oli minulle erittäin mieleen, sillä on helpompi toimia kahdella kuin yhdellä armeijan-ylikomennolla; Puolan sotaretki oli sen minulle opettanut. 10:s armeija oli 8:nnen pohjoispuolella, niiden välinen raja kulki likimain Darkehmenin kautta. 10:nnen armeijan kiertoryhmä, johon vasemmalta oikealle lukien kuuluivat XXI armeijaosasto, XXXIX ja XXXVIII reserviosasto, oli Ragnitin ja Insterburgin pohjoispuolella olevain suurten metsäin välillä, sivusuojanaan 1:nen ratsuväkidivisioona ja 5:s kaartin jalkaväkibrigaadi, tämän vieressä Insterburgin suuren viertotien sivussa Königsbergin pääreservi, nyt maanpuolustus-divisioona. Sitten seurasi Spirding-Seehen asti hajallisessa järjestyksessä 3:s reservidivisioona, kolme maanpuolustus-divisioonaa, seassa vahvasti nostoväkeä, ja 5:s jalkaväkibrigaadi. Kenraali Litzmannin johtaman 8:nnen armeijan hyökkäysryhmästä oli 2:nen jalkaväkidivisioona Johannisburgin länsipuolella, XXXX reserviosasto siitä etelään rajalle saakka, 4:s ratsuväkidivisioona sen taa ryhmittyneenä. Pitkin rajaa seisoi nostoväkimuodostuksia. 8:nnen armeijan oikean siiven takana Ortelsburgin luona XX armeijaosasto parhaillaan päätteli kuormastonsa purkamista. Se tuli 9:nnestä armeijasta ja sen piti kenraali Litzmannin hyökkäysryhmän takana marssia Lomshaa kohti ja Myschinjetzin kautta tunnustella Narewin puolta. Muiden joukkojen liikkeellelähtö ja niiden kuljetus Mlawan suuntaan oli käynnissä. Kenraali v. Gallwitzin piti ottaa käsiinsä johto Veikselin ja Orshitzin välillä ja joukkonsa koottuaan niinikään edetä etelää kohti. Kokemus oli osoittava, kuinka kauas Pohjois-Puolaan hyökkäävät saksalaiset joukot pääsisivät. Hyökkäys oli täällä 10:nnen ja 8:nnen armeijan päähyökkäyksen tueksi paras apu ja paras shakkisiirto vihollisen vastahyökkäyksiä vastaan.

Talvitaistelu alkoi helmik. 7:ntenä. Kenraali Litzmann teki mainittuna päivänä alun. 8:nnen ja 10:nnen armeijan muitten osien piti vasta helmik. 8:ntena lähteä liikkeelle ja hyökätä. Sotatoimet voitiin käskyillä määrätä vain pääpiirteissään. Armeijan-ylikomennoilla oli mitä laajin toimivapaus. Kaikkien asianomaisten samat taktilliset mielipiteet olivat menestyksen takeena. Itse taistelunkin aikana itäisen rintaman ylikomentaja ryhtyi sitä varten vain muutamiin harvoihin toimenpiteihin. Minun oli ajatteleminen sotatoimen jatkoa ja sivustasuojaa.

Raskasta oli päättää ja lähettää armeija liikkeelle, siten kuin aikomus oli. Talvi oli kylmä. Helmikuun 4:nnestä tai 5:nnestä päivästä alkaen vallitsi harvinaisen ankara lumimyrsky, joka tuiskutti tiet ja rautatiet umpeen ja aivan tavattomasti haittasi etenemistä sivulla teistä. Usein vaihtelivat miehenkorkuiset kinokset ja paljaat paikat, jotka olivat iljanteella. Pidimme kiinni alkuperäisistä suunnitelmistamme. Venäläisillä oli vielä suurempia vaikeuksia voitettavanaan. Heidän kuormastonsa joutui marssivan armeijan edelle.

Meidän joukkomme olivat talvisotaretkeä varten varustetut. Ajoneuvoilla oli jalakset. Nämä osoittautuivat myöhemmin epäkäytännöllisiksi. Niitä oli mahdoton käyttää teillä, joilla vain paikoitellen oli lunta.

Uskomatonta on, mitä miehet ja hevoset seuraavina päivinä saivat aikaan ja pysyy mainetyönä kaikiksi ajoiksi. Marssikolonnain alkupäät tunkeutuivat vaivalloisesti kinoksien läpi. Ajoneuvot juuttuivat kiinni, kolonnat takertuivat ja venyivät yhä pitemmiksi. Jalkaväki tunkeutui ajoneuvojen ja tykkien sivuitse ja koetti jälleen sulkea jonot eteenkäsin. Tykkien ja ammusvaunujen eteen valjastettiin 10-12 hevosta. Täten ne tiet, joita pitkin edettiin, joutuivat vähitellen pitkäveteisten joukkojonojen peittoon, joissa jalkaväki ponnisti eteenpäin, mutta lomassa oli vain vähän tykkejä ja vielä vähemmän ampumatarpeita. Yöksi tai taistelua varten joukot taas jonkun verran sulkeutuivat. Muutaman päivän kuluttua sää muuttui, tiet kävivät pohjattomiksi, teiden kahden puolen vielä jäässä olevalla maalla oli alavilla paikoilla ja soilla vettä. Onni oli, että me laajan kiertoliikkeemme kautta saimme vihollisen kuormastokolonnista ruokatavaroita, muutoin olisi koko liike ollut muonan puutteen vuoksi heitettävä sikseen.

Kenraalikomentojen ja alemman johdon täytyi voittaa kerrassaan kuulumattomia vaikeuksia. Vihollisen kanssa yhteeniskettäessä viipyi kauan, ennenkuin taistelukykyisiä joukko-yhdistymiä pääsi paikalle. Käskyjä oli mahdoton toimittaa perille, johdot katkeilivat myrskyssä, tietoja ei saatu. Mutta siitä huolimatta olivat saavutukset mitä parhaat.

Kuten useimmat taistelut ei tämäkään sujunut takerruksitta, jotka suuressa määrin haittasivat strateegista tulosta.

Kenraali Litzmannin joukot pääsivät 7 p:nä hyvin etenemään. Ne pääsivät aina Johannisburgin seudulle saakka ja kauempana etelässä kulkivat Pissan poikki. 8 p:nä ne valloittivat Johannisburgin ja seuraavina päivinä suojattuina Ossowjetziu suuntaa vastaan tunkeutuivat Raigrodiin, jossa ne kohtasivat jäykän vastarinnan. Ossowjetzin suunnalta kohdistettiin niitä vastaan vihollisen hyökkäysliike, jonka ne torjuivat päältään. Samalla lähestyi 8:nnen armeijan keskusta Lyckiä, seuraten kintereillä koko rintamalla väistyvää vihollista.

Johtajat ja joukot ponnistivat parhaan taitonsa mukaan päästäkseen nopeaan eteenpäin. Suureen strateegiseen suunnitelmaan nähden se tapahtui liian hitaasti. Lyck, III:nnen siperialaisen armeijaosaston etevästi puolustamana, joutui käsiimme vasta 14 päivän aamulla. Armeijaosasto vältti tuhon ja peräytyi Augustowin kautta ylisen Bobrin suoseutujen taa.

Lyckin valloituksen jälkeen edettiin nopeaan; jo yöllä 17:ttä päivää vastaan kenraali Litzmann uuden ankaran taistelun jälkeen saapui Augustowiin. Olin näinä päivinä koettanut viedä 8:nnen armeijan oikean sivustan Raigrodista jyrkkään itää kohti Augustowin eteläpuolitse Tainon kautta Bobria kohti, päästäkseni yhä uudelleen III:ta siperialaista armeijaosastoa sivulta ahdistamaan. Teiden tilan vuoksi ei 8:s armeija pitänyt tätä mahdollisena.

Armeijojen suojaksi Ossowjetzia-Lomshaa vastaan erotettiin sangen varhain, vielä kolonnain Augustowia kohti rientäessä, 3:s reservidivisioona, 5:s jalkaväkibrigaadi ja 11:s maanpuolustusdivisioona hyökkäyksestä ja lähetettiin sinne. Ossowjetz oli saarrettava ja sen kimppuun hyökättävä. Vahvain sotavoimain kerääntyminen Lomshan luo oli käynyt varmaksi. Sinne lähetetyt XX:n armeijaosaston osat eivät enää riittäneet.

Sillä välin oli 10:nnen armeijan kiertoliike ennättänyt täydelleen vaikuttaa. Erinomaisten marssiennätysten jälkeen ja sanomattomia rasituksia voitettuaan sen keskusta jo yöllä 11 p:ää vastaan Tilsitin--Kalwarijan hyökkäyssuunnalla saavutti Insterburgin--Kownon tien Wirballenin luona ja kun Lyck 14 p:nä valloitettiin, olivat marssikolonnat saapuneet aivan Augustowin suuren metsän pohjoispuolelle Suwalkin--Seinyn luo.

Takaisin vyöryvän venäläisen armeijan sivustaan tehtiin ratkaiseva hyökkäys ja se tungettiin etelää kohti. Se näytti tälläkin kertaa tulleen yllätetyksi, aivan samoin kuin Ylä-Schlesiasta ja Hohensalzastakin liikkeelle lähdettäessä. Tiedustelu-osastomme työskenteli täällä erittäin hyvin levitellen vääriä huhuja ja estäen oikeita tietoja leviämästä. Venäläisten ei enempää kuin ententenkaan onnistunut saada tietoa näistä liikkeistä. Onkin ylenmäärin vaikeata saada vihollisesta tarkkoja tietoja, varsinkaan hyvissä ajoin, muutoinhan sodankäynti heikommilla voimilla ei olisikaan niin tavattoman vaikea tehtävä. Tannenbergin luona oli meitä suosinut onni.

Venäläisten sotavoimista olivat osat, jotka olivat peräytyneet Kownoa kohti ja kaiken aikaa uhkasivat sivustaa, hyökkäyksillään turhaan koettaneet etenemistä viivyttää. 10:nnen armeijan sivustasuoja työnsi ne takaisin Kownon--Olitan suunnalle.

14 päivän illalla näytti siltä, kuin olisi vihollisen kiertäminen mahdollinen toteuttaa heti Augustowin itäpuolella. Kenraali v. Eichorn sijoitti sinne vasemman siipensä. XXl:n armeijaosaston etujoukko tunkeutui 15 ja 16 p:nä Seinyn--Augustowin viertotietä pitkin kauas metsään, mutta siellä lännestä itää kohti takaisin virtaavat venäläiset kolonnat lamasivat sen alleen ja osaksi ottivat vangiksi. Muitta mutkitta lähetti nyt 10:s armeija aina helmik. 18 p:ään saakka osia metsän pohjoisreunaa pitkin Grodnon luoteispuolisiin seutuihin. Siellä ne seisoivat rintama länttä kohti, linnoituksen varustukset aivan selän takana. Tässä rohkeassa asennossa ne sulkivat viholliselta paluutien. Toisia saksalaisia joukkoja tunkeutui metsään pohjoisesta ja eteni Augustowin valloitettuaan Grodnoon vievää tietä pitkin taistellen Lipskiin sekä Bobria alaspäin Krasnyboriin. Lipskin luona rengas suljettiin.

Grodnon edustalla joukkojen asema oli tavattoman vaikea. Linnoituksesta, johon venäläinen oli vienyt lisäjoukkoja, tehtiin etenkin 20 ja 21 p:nä sangen ankaria hyökkäyksiä. Augustowin metsästä sinne virtaava, peräytyvä vihollinen teki yhä uusia hyökkäyksiä. Raskaita tappioita kärsien saksalaiset joukot pitivät paikkansa. Se oli XXI:n armeijaosaston loistava urotyö ja sen johtaja, kenraali Fritz v. Below, joka myöhemmin armeijan ylipäällikkönä osoitti lännessä kuntoaan, saattoi olla ylpeä päättäväisyydestään ja joukoistaan. 10:nnen armeijan ylikomento saattoi sisällisellä tyydytyksellä päästä osalliseksi tästä kunniasta. Seuraavina päivinä antautuivat Augustowin metsässä sinne tänne aaltoilevat, epätoivoisesti itseään puolustavat venäläiset; taistelu oli päättynyt.

IV.

Masurinmaan talvitaistelun taktilliset tulokset olivat melkoiset: 110,000 vankia ja monta sataa tykkiä. Venäläisten 10:s armeija oli tuhottu, venäläistä sotavoimaa jälleen tuntuvasti heikonnettu.

Sotaliikkeen perussuunnitelman mukaan oli hyökkäys Ossowjetzia vastaan aljettu järeintä laakatulta käyttäen. Hyökkäysarmeijain osista, jotka vielä taisteluiden kestäessä metsässä olivat saapuneet ylisen Bobrin rannalle Augustowin eteläpuolelle, piti XXXVIII:n ja XXXX:n reserviosaston, 2:sen jalkaväkidivisioouan ja 4:nnen ratsuväkidivisioonan mennä joen poikki. Ne olivat kuitenkin jo osaksi olleet mukana niissä valtavissa metsätaisteluissa, joita käytiin ennen venäläisten 10:nnen armeijan tuhoutumista. Yhä kiihtyvällä jännityksellä olin odottanut niiden päättymistä. Se 8:nnen armeijan osa, joka täällä toimi -- Litzmannin tyhmä -- liittyi 10:nteen armeijaan. 8:nnen armeijan tuli edellisen tehtävänsä mukaisesti Grajewosta käsin toteuttaa mainittu hyökkäys Ossowjetzin kimppuun ja täältä Orshitziin saakka suojella Itä-Preussiä venäläisten hyökkäyksiltä.

Joukoillemme ei sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistunut päästä ylisen Bobrin suoalueen yli. Tarvitsimme pakkasta, mutta sen sijaan satoikin yhä vettä rankasti. Oleskelu metsä- ja suoseuduissa kävi kovin tukalaksi. Ylisen Bobrin poikki oli mahdoton kulkea muuta kuin teitten kohdalla. Sillat oli hävitetty. Lyckin luota pakoon päässyt III siperialainen armeijaosasto teki urheasti vastarintaa ja venäläisten epätoivoinen vastarinta Augustowin metsässä oli viholliselle suonut aikaa Grodnon--Ossowjetzin välin puolustuslaitosten vahvistamiseen. Epäsuotuisat säät ja sotatointen rasitukset uuvuttivat kovasti joukkojamme. Ne ilmoittivat, että venäläinen kanavan eteläpuolella oli betonivarustuksissa. Se tosin kyllä saattoi olla mahdollista, vaikka melko lailla sitä epäilimmekin. Myöhemmin, vuonna 1916, everstiluutnantti Hoffmann kävi katsomassa venäläisten asemia eikä hän nähnyt mitään betonivarustuksia. Kuta uupuneempi hyökkäävä joukko on, sitä vahvemmalta siitä näyttää asema, jonka kimppuun on käytävä, vihollisessa se näkee olemattomia voimia. Tämä ilmiö on inhimillinen. Päätöksiin sillä ei ollut vaikutusta. Nuoren sotaväen voimat olivat uupuneet. Tämä vaati uusia toimenpiteitä.

Hyökkäys Ossowjetziakaan vastaan ei sillä välin ollut edistynyt. Rintaman puolelta sitä valtavasta tykistöstämme huolimatta olikin mahdoton valloittaa, tykkituli kun ei yleensä ensinkään tavoittanut Bobrin etelärantaa vallitsevia kukkuloita.

Näin ollen täytyi minun itselleni myöntää, ettemme voineetkaan strateegisesti hyväksemme käyttää suurta voittoamme. Ylikomennon täytyi ryhtyä harkitsemaan sangen painavia asianhaaroja.

Ensinnäkin annettiin käsky, että hyökkäykset Bobria ja Ossowjetzia vastaan olivat keskeytettävät.

10:s armeija ei voinut jäädä nykyisiin asemiinsa. Olisi tarvittu hyvin suuria voimia suojelemaan sen sivustaa idän puolelta, Olita--Kownon suuntaa kohti, mutta niitäpä ei ollut. Pahat säät olivat tehneet armeijan selkäyhteyden ja toimeentulon edellytykset vaikeiksi. Kauan ei tätä voitu kestää. Venäläisten rakentama täysiraiteinen rata Marggrabowasta Ratshkin kautta Suwalkiin ei voinut ratkaisevasti parantaa tätä asiaa. Viertotiet ja muut tiet olivat liian huonot, säät huonot ja hevoset kovin rasittuneet. Kuormavaunut tuskin pääsivät eteenpäin viertoteillä, joiden ohut kivipeite oli ajettu rikki. Niitä oli lisäksi vähän käytettävänä. Armeijan tuli päästä oloihin, joissa se saattoi elää ja jälleen uudistaa voimansa. Ehdoton pakko oli niin ollen kaartaa 10:s armeija taapäin.

Jo sotatoimien alussa oli ryhdytty toimiin selkäpuolisten asemien varustamiseksi heti Augustowin--Suwalkin itäpuolelle. Varustusjoukot ryhtyivät työhön paikalla, kun olimme alueen valloittaneet. Nämä alueet tarjosivat jo jonkun verran tukea, vaikka työ vasta olikin alulla. 10:s armeija sai käskyn kaartaa oikean siipensä taapäin varustetulle linjalle. Itse se sai päättää, vetäisikö vasemman siipensä yhtä kauas, vaiko vain linjalle Kalwarija--Pilwishki, jolla sen sivustasuoja jo oli; peräytymisliikkeen yksityiskohdat jätettiin niinikään sen toimivaltaan. Oli arvattavaa, että vihollinen tunkisi ankarasti perässä.

Samalla 10:s armeija oli saanut käskyn vapauttaa voimia, joita kiireesti tarvittiin kauempana lännessä. Venäläisten suuret vastahyökkäykset pitkää sivustaamme vastaan Länsi- ja Itä-Preussin etelärajalla olivat alkaneet. Ja Niemenin pohjoispuolellakin venäläinen askarrutti taas meitä. Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan joka puolella riehui taistelu.

Puolassa Veikselin kaarteessa oli hiljaista.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Przemyslin päästämiseksi piirityksestä ei ollut menestynyt. Venäläinen oli sangen pian ryhtynyt vastahyökkäyksiin. Przemysl ei voinut kohtaloaan välttää. Koko itäisellä rintamalla elimme ankarain venäläisten vastahyökkäysten merkeissä.

V.

Kun Augustowin metsä oli puhdistettu ja haavoitetut kuljetettu selkäpuolelle, vei kenraali v. Eichhorn maaliskuun alussa oikean siipensä viipymättä taapäin määrättyihin asemiin ja vasemman siipensä Augustowin metsän pohjoispuolella Seinyyn ja Kalwarijan eteläpuolelle saakka. Hän aikoi uudelleen käydä perässä tunkevain venäläisten kimppuun ja lyödä ne kiertämällä niiden oikean siiven.

Ajatus oli hyvä ja armeijan-ylikomennon suosimien nopeitten päätösten mukainen. Maaliskuun 9:nnen ja 11:nnen päivän välisenä aikana yrityksellä olikin menestystä. Venäjän 10:s armeija, joka oli uusittu, kärsi tappion. Joukkojen levontarve oli kuitenkin niin suuri, säät niin epäsuotuisat, että armeijan-ylikomennon, jonka myös täytyi vielä hankkia lisäväkeä 8:nnelle armeijalle ja Gallwitzin armeijaosalle, epäröiden täytyi lopullisesti luopua enemmistä hyökkäystuumista ja vakaantua asemasotaan. Se jätti vasemman siipensä linjalle Kalwarija--Marjampol--Pilwishki. Venäläinen törmäsi maaliskuun puolivälissä näitä asemia vastaan, mutta vähitellen kaikki rauhoittui. Etelärintamalla venäläisten hyökkäykset olivat käyneet yhä itsepintaisemmiksi, taistelut yhä katkerammiksi. Kenraali Litzmannin marssiessa Johannisburgista Biallan kautta eteenpäin talvitaistelun ensi päivinä oli XX:sta armeijaosastosta 41:nen jalkaväkidivisioona nostoväen keralla Johannisburgin--Kolnon tietä edennyt Lomshaan eristämään sen pohjoisen puolelta. 37:s jalkaväkidivisioona piti yllä Mysehinjetzistä eteenpäin painostusta. 41:nen jalkaväkidivisioona tapasi Lomshan linnoitusten etupuolella vihollisen, ja sen voimat juuri ja juuri riittivät sulkemaan Pissan ja Shtshutshinin--Stawiskin--Lomshan välin. Vähitellen vasta saapuivat 3:s reservidivisioona ja 5:s jalkaväkibrigaadi paikalle. Niiden piti olla suojana Stawiskin ja Bobrin välisellä pitkällä alalla 11:nnen maanpuolustusdivisioonan ryhtyessä Ossowjetzin kimppuun hyökkäämään. 3:nnen reservidivisioonan ja 5:nnen jalkaväkibrigaadin tulo sattui samaan aikaan kuin venäläinen kaarti ja V armeijaosasto tekivät Lomshasta hyökkäyksen. Helmik. 21 p:stä alkaen kehittyi salpalinnoitusten pohjoispuolella ankaria taisteluita. Saksalaiset joukot taistelivat sankarillisesti, pula oli vakava. Eräänä aamuna 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkö ilmoitti minulle, että 3:s reservidivisioona oli murrettu. Lopulta se kuitenkin piti puoliaan, venäläinen kun väsyi kesken. Kauan pysyi siellä tilanne ja samalla Ossowjetzia piirittäväin joukkojenkin asema jännitettynä. Vasta 1:sen maanpuolustusdivisioonan saavuttua Lomshasta maaliskuun alussa oli meidän rintamamme siksi taaja, että saatoin pitää jokaista vaaraa Pissan itäpuolella torjuttuna. Joukkojen jäykkyys, varsinkin 3:nnen reservidivisioonan, oli meille tuottanut loistavan puolustusmenestyksen. Kenraali v. Scholtz otti ryhmän johtoonsa. Hänen käskyvaltansa ulotettiin myöhemmin Shkwahan saakka. Kenraali v. Scholtz oli jo Tannenbergin taistelussa ja Puolassa osoittanut erinomaista johtajakykyä. Virka-arvoltaan hän oli melkoista vanhempi kuin 8:nnen armeijan ylipäällikkö, kenraali Otto v. Below, mutta auliisti kenraali alistui nuoremman toverinsa johtoon. Pissan ja Orshitzin välillä oli kenraali v. Staabs 37:nnen jalkaväkidivisioonan ja siellä olevan nostoväen johtajana edennyt Narewia kohti. Venäläinen lisäsi piankin voimiaan tällä suunnalla melkoisesti. Herkeämättä se teki hyökkäyksiä Nowogrodista ja varsinkin IV:llä siperialaisella armeijaosastolla Ostrolenkasta. Taistelut kävivät yhä katkerammiksi. Yhä enemmän täytyi tänne lähettää joukkoja, jotka olivat ottaneet talvitaisteluun osaa. Toinen toisensa jälkeen tulivat tänne 10:nnestä armeijasta 2:nen jalkaväkidivisioona, 75:s reservidivisioona, 10:s maanpuolustusdivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona. Ajan pitkään ne eivät kuitenkaan riittäneet; 76:skin reservidivisioona siirrettiin sinne 10:nnestä armeijasta oltuaan jo jonkun ajan Orshitzin länsipuolella kenraali v. Gallwitzin luona. Maiseman luonteen mukaisesti, laajain tasaisten soitten välillä kun oli metsätilkkuja ja harvaa petäjikköä kasvavia kannaksia, hajaantuivat taistelut täällä yksityisotteluiksi. Alemmalle johdolle varsinkin ne asettivat vaikeita tehtäviä. Mies taisteli miestä vastaan. Ja vaikkei paikallisista ahdingoista tahtonutkaan tulla loppua, jäimme kuitenkin taistelujen huhtikuussa vihdoinkin päättyessä rajan tuolle puolelle.

Orshitzin länsipuolellakin olivat taistelutoimet helmikuun jälkimäisellä puoliskolla täydessä käynnissä. Kenraali v. Gallwitz, yritteliäs ja aaterikas sotilas, mies, jolla elämän kaikkiin aloihin nähden oli mitä monipuolisimmat harrastukset, oli sotajoukkomme parhaita johtajia. Hän vahvisti Mlawan länsipuolista ohutta rintamaa ja tunkeutui täällä helmikuun keskivaiheilla Veikseliä ylöspäin aina Plotzkin ohi. Täälläkin ennätimme häiritsemään venäläisen suunnitelmia ja teimme sen keräytymisrintamaan hyökkäyksen. Gallwitzin armeijaosan vasemmallekin siivelle, Neidenburgin--Willenbergin seuduille, oli saapunut saksalaisia apujoukkoja. Asema näytti siltä, kuin voitaisiin vereksellä toimella Prassnyshin suunnalla XVII:n reserviosaston edessä seisovat vihollisjoukot työntää takaisin. Gallwitzin armeijaosan eteneminen Narewia kohti oli silloin mahdollinen. Tämä näytti silloin vielä strateegisesti tärkeältä. Hyökkäystä Ossowjetzia ja ylistä Bobria vastaan ei vielä oltu keskeytetty. Jokainen kenraali v. Gallwitzin saama osittaismenestys paransi yleisasemaa ja tulevien taisteluiden menestysmahdollisuuksia. Olimme suuressa jännityksessä.

Kenraali v. Gallwitz teki helmik. 22 p:nä XVII:n reserviosaston osilla, I:llä reserviosastolla ja 3:nnella jalkaväkidivisioonalla hyökkäyksen Prassnyshin suuntaan. Kenraali v. Morgen valloitti 24 p:nä tämän erinomaisen lujasti linnoitetun kaupungin reippaalla ja tarmokkaalla toimella. Kaikki näytti erittäin suotuisalta, kun huomattiinkin, että Zjechanowin--Mlawan tien ja Orshitzin välillä oli tulossa hyvin suuria vihollisvoimia, jotka jo alkoivat kulkea kenraali v. Morgenin sivustain ohi. Näinä päivinä oli ollut mahdotonta hankkia tietoja lentäjäin avulla; lentäjämuodostuksia meillä olikin ylen vähän käytettävänämme. Ratsuväkivartiomme eivät enää päässeet etenemään, lopulta seisoi kaikkialla vastakkain jalkaväkivartioita. Siperialaisten joukko-osastojen hyökkäyksen johdosta oli meidän helmik. 27 p:nä kerrassaan melkoisia tappioita kärsittyämme luovuttava Prassnyshista ja kenraali v. Morgen peräytyi Janowin--Chorshelen rajalinjaa kohti. Venäläinen ei sanottavasti tunkeutunut pohjoista kohti, Mlawaa vastaan sen sijaan ylenmäärin tuimasti.

Paikalliset johtajat pitivät huolen Neidenburgin--Willenbergin eteläpuolisten, parhaillaan rakenteella olevain raja-asemain miehityksestä. Minä pidätin I:tä reserviosastoa kauempana etelässä. Täälläkin syntyi nyt katkeria taisteluita.

Venäläinen teki maaliskuun 7 p:ään saakka Mlawan ja Chorshelen välillä herkeämättä turhia hyökkäyksiä mitä raskaimpia tappioita kärsien.

Tähän aikaan taisteltiin Itä- ja Länsi-Preussin koko itä- ja etelärintamalla. 10:s armeija oli kaartanut taapäin ja parhaillaan kävi vastahyökkäykseen Augustowin metsän pohjoispuolella. Lomshan luona ahdinkomme oli laimenemaisillaan, Pissan ja Mlawan välillä se ei ollut vielä likimainkaan päättynyt. Jokainen päivä vaati minua ratkaisemaan suunnattoman paljon taktillisia ja muita kysymyksiä. Etelärintaman päälliköt yhä herkeämättä pyysivät apua, 10:s armeija piti muutamia, vaikka tosin vain paikallisia menestyksiä vielä mahdollisena ja oli sen vuoksi vastahakoinen luovuttamaan muuanne joukkojaan.

Kenraali v. Gallwitzille ja 8:nnen armeijan oikealle sivustalle oli sillä välin 10:nnestä armeijasta saapunut uusia apujoukkoja. Olimme nyt kyllin voimakkaat tekemään Orshitzin kahden puolen vastahyökkäyksen viimeisten päiväin raskaitten tappioitten heikontamaa vihollista vastaan.

Hyökkäysliikkeemme tunkeutui eteenpäin maaliskuun 8:nnesta 12:nteen päivään ja seisahtui Prassnyshin pohjoispuolella. Venäläinen vastasi tuimilla vastahyökkäyksillä. Maalisk. 18 p:nä se Jednoroshetzin luona opetti joukoillemme, ettei suo ole vihollista vastaan varma suoja. Meidän sotamiestemme käsityksissä suo tiesi uppoamista, mutta luonnonlapsena venäläinen tunsi asian paremmin. Suot näillä taistelualueilla jäätyivät vain osaksi, osaksi niissä oli matalan kerrostuman alla läpäisemätön pohjakerros, joten niiden poikki voitiin kahlata.

Orshitzin länsipuolella taistelu maaliskuun lopulla laimeni. Täällä kävi mahdolliseksi viedä pois 76:s reservidivisioona ja käyttää sitä joen itäpuolella. 6:s ratsuväkidivisioonakin voitiin Orshitzin länsipuolelta vapauttaa, sitä kun kipeästi tarvittiin Pregelin pohjoispuolella.

Gallwitzin armeijaosa oli saanut suuria aikaan ja tämäkin johtaja saattoi hyvällä syyllä olla joukoistaan ylpeä. Ne olivat pitäneet puoliaan tavatonta ylivoimaa vastaan, jopa sen takaisinkin tunkeneet.

Maaliskuun lopusta ja huhtikuun alusta alkaen joukkomme koko etelärintamalla vihdoinkin saivat kauan kaivatun levon.

Lomshan ja Mlawan väliset taistelut ovat tulleet verraten vähän tunnetuiksi. Idässä Saksa ajatteli vain suuria voittoja. Näitä ei enää ollut mahdollinen saada yhtä silmäänpistävällä tavalla. Suuriruhtinaan suuri vastasiirto talvitaistelun kostoksi, hyökkäys Narewin poikki heikkoa sivustaamme vastaan oli torjuttu ja samalla tehty tyhjäksi osa ententen sotasuunnitelmasta vuodeksi 1915; sotajoukot ja jokainen yksityinen mies olivat taistelleet entisten suurtöittensä maineen mukaisesti, vanhat ja uudet muodostukset taistelussa keskenään kilpailleet. Vanhoissa muodostuksissa oli enemmän pysyvää voimaa. Maanpuolustusväki ja nostoväki olivat taistelleet täysipätöisesti. Johto oli tehtäväinsä tasalla, päättynyt talvisota sotilaallinen saavutus, josta voitiin olla ylpeitä.

VI.

Kaukana suurista ratkaisuista tapahtui helmikuun puolivälistä alkaen taisteluita Pregelin pohjoispuolella. Niissä käytettiin molemmin puolin vain nostoväkeä ja maanpuolustusjoukkoja, ja ne olivat vailla strateegista merkitystä, mutta siitä huolimatta ne meitä askarruttivat, ja vaativat paljon huomiota.

Helmikuun alussa venäläinen vielä oli Tilsitin koillispuolella Preussin alueella ja täydellä syyllä voitiin toivoa, että tämäkin pieni kaistale Saksanmaata voitaisiin vihollisen käsistä riistää. Tämä tehtävä uskottiin Königsbergin kuvernöörille, kenraali v. Pappritzille, jonka piti se suorittaa paikalla olevalla nostoväellä, jonkun verran tykistöä apunaan. Tauroggen vallattiin helmik. 18:ntena.

Tauroggenin nimeen liittyy maailmanhistoriallisia muistoja ja molemmille nyt toisiaan vastaan taisteleville valtakunnille on luopuminen siltä tieltä, jonka varressa Saksan ja Venäjän ystävyyden merkkinä Tauroggen on, merkinnyt onnettomuutta.

Lepo, joka tämän jälkeen jälleen seurasi Pregelin pohjoispuolisella alueella, rikkoutui väkivaltaisesti maalisk. 17:ntenä, jolloin Memelin ja Tauroggenin luona maahan hyökkäsi venäläisiä reservi-, maanpuolustus- ja rajansuojelusjoukkoja. Tämä oli meille yllätys, meillä oli vielä kaikkialla täysin määrin työtä.

Tosin oli kuulunut huhuja, että Venäjän puolelle Memelin kohdalle koottiin vihollisvoimia. Mutta usein ennenkin oli kulkenut huhuja. Tähän saakka ne eivät olleet toteutuneet. Eikä nyt ollut minkäänlaista sisäistä todennäköisyyttä, että venäläiset niissä seuduissa ryhtyisivät toimiin.

Venäläisiä joukkoja tunkeutui Memeliä kohti, jonka nostoväki jätti. Saimme tästä tiedon eräältä telefonineidiltä, joka soitti meille ja vielä antoi tietoja, kun venäläiset jo olivat postitoimistossa.

Koetin hankkia tälle nuorelle tytölle, neiti Erica Röstelille, II luokan rautaristin. Se ei ollut mahdollista. Hän sai myöhemmin valtiolta kultakellon.

Venäläinen valloitti samaan aikaan Tauroggenin ja tunkeutui tuimasti Tilsitiä kohti. Muiden rintamain taistelut olivat kuluttaneet reservit. Nyt täytyi II:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon lähettää Stettinistä täydennyspataljoona; tämä osoittaa, kuinka olimme kuluttaneet varamme vähiin ja kuinka ankarasti helmikuun alusta pitäen käydyt taistelut olivat jäytäneet voimiamme. Maaliskuun 21:senä Memel jälleen oli vapautettu ja 22:sena vastustajalta vielä otettiin 3000 henkilöä, jotka se oli mukanaan raastanut. Venäläiset olivat mellastaneet uskomattomasti. Tauroggen vallattiin maalisk. 29:ntenä. 6:s ratsuväkidivisioona sijoitettiin tuohon seutuun ja se suojeli nyt rajaa Liettuan puolella.

Itä-Preussi vapautettiin täten uudelleen ja säästyi siitä pitäen vihollisen hyökkäyksiltä. Voitiin ryhtyä saattamaan sitä ennalleen. Päämaja oli helmikuun puolivälistä Lötzenissä. Minä olin huhtikuun alkuun saakka viettänyt raskaita päiviä. Niistä toiveista, joita minulla oli ollut talvitaistelun välittömään strateegiseen hyötyyn nähden, minun täytyi luopua. Taktillisesti se oli onnistunut, se seikka tuotti minulle tyydytystä. Olin tyytyväinen, että suuriruhtinaan suuret hyökkäykset olivat menneet myttyyn ja me kaikkialla majailimme vihollismaassa. Mutta ratkaisu taistelussa Venäjää vastaan, ja sitähän sisimmissä ajatuksissani ja tunteissani lähinnä haudoin, oli astunut vain askeleen lähemmäksi. Venäläisten suuri voimankulutus Itä- ja Länsi-Preussissä tuli myöhemmin Galitsian sotatoimien hyväksi. Venäläisten tappiot sitä paitsi olivat meidän tappioihimme verraten tavattoman suuret. Eivät edes Venäjän ihmisvarat voineet ilman muuta ajan pitkään korvata niin suurta hukkaa.

Eri taktilliset tilanteet olivat vaatineet koko sielullisen joustavuuteni. Kaikkea ei ole mahdollinen kirjoittaa paperille, ylpeitä toiveita, sydämen epäröimistä, pettymystä, päätökseen johtavaa mielentaistelua, milloin minkin asian tuottamaa mielipahaa. Mahdotonta on kuvata kahnauksia, joita monessa tilaisuudessa täytyi voittaa, mahdoton kertoa sitäkään, mitä tunsin joukkojen puolesta, joiden kaikkein kehnoimmalla säällä täytyi kestää talvisodan rasitukset. Myöhemmin sain Lötzenissä kokea parempia aikoja. Asuntomme ja virkahuoneemme olivat ahtaat, mutta viihdyin niissä hyvin. Mielelläni muistelen tuota aikaamme ystävällisessä Itä-Preussin pikkukaupungissa.

Taisteluiden vielä kestäessä oli selkäpuolen asemain varustaminen meidän tärkeimpiä tehtäviämme. Preussin koko itärajalle syntyi piikkilanka-aita, joka oli ensimmäinen näyte myöhemmin täydennettävistä varustuksista. Minun vaatimuksestani muodostettiin hätäpikaa opetetuista, kenttäpalvelukseen kelpaamattomista, mutta työkykyisistä miehistä useita varustuspataljoonia. Usein näiden täytyi työskennellä vihollisen tulessa ja alttiiksiantautuvasti ne sen tekivät. Sana "Schipper" (lapiomies) on kunnianimitys. Myöhemmin varustuspataljoonat otettiin itärintamalta pois ja lähetettiin länsirintamalle.

Ylimmän armeijanjohdon määräyksestä muutettiin divisioonat läntisellä rintamalla siten, että niihin 4 rykmentin sijasta tuli vain 3, 12 pataljoonan sijasta 9. Mekin teimme samoin. Sen kautta saatiin enemmän strateegisia yksiköitä, liikkuminen kävi helpommaksi, mikä kieltämättä oli suuri etu. 9 pataljoonan divisioona on kuitenkin taktillisesti liian heikko, esikunta- ja hallintolaitokset kaikkineen liian suuret. Sodan jälkeen olisin ehdottomasti kannattanut voimakasta divisioonaa.

Tulevaisuus on osoittava, mitä kauniista ja ylpeästä armeijastamme nyt tulee, armeijasta, joka sotilaallisesti ala-arvoisten liittolaisten rinnalla on nämä neljä vuotta puoliaan pitänyt, jopa maailmaa uhmannut ja melkein koko kotimaan suojellut sodan kauhuilta. Onko moinen armeija katoava? Tekeekö saksalainen vielä kerran itsemurhan? Sitä en voi koskaan uskoa. Saksalaiset, nuo 70-80 miljoonaa saksalaista, löytävät vielä toisensa ja luottamuksen itseensä. Muistaen tämän sodan valtavat sotilaalliset suurtyöt he eivät unohda, mikä merkitys lujasti yhteenliitetyllä armeijalla on.

KESÄSOTARETKI VENÄJÄÄ VASTAAN 1915.

I.

Hyökkäyksellä, johon kenraali v. Conrad tammikuussa päätti ryhtyä, ei ollut minkäänlaista menestystä. Ensi rynnäköllä oli koko Karpaattien selänteellä päästy etenemään, mutta sitten seurasi seisahdus. Venäläinen ryhtyi vastahyökkäykseensä ja pani Itävalta-Unkarin armeijan sangen ahtaalle, ainoastaan kenraali v. Linsingenin johtama urhoollinen eteläarmeija tunkeutui yhä kauemmaksi. Ilman näitä saksalaisia joukkoja asemaa olisi ollut mahdoton pelastaa. Sotanäyttämön vaikeudet olivat talvella valtavat. Ne vaativat suunnattomia ponnistuksia joukoilta, jotka saivatkin aikaan ihmeitä. Pakkasvammain aiheuttama miesten poisto rintamasta oli suuri.

Przemysliä ei voitu pelastaa, se kukistui maalisk. 10:ntenä. Hyökkäykset Veikselin itäpuolista saksalaista maata vastaan talttuivat huhtikuun alussa ja suuriruhtinas jatkoi sen sijaan hyökkäyksiään Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan nimenomaisena päämääränään marssia Karpaattien poikki alas Unkariin ja siten lyödä maahan Itävalta-Unkari.

Teschenissä majaileva ylikomento piti kaksois-monarkian sotilaallista asemaa huhtikuussa ylenmäärin arveluttavana. Italian suhtautuminen oli käynyt yhä epäilyttävämmäksi. Se oli hylännyt kaikki Itävalta-Unkarin pitkälle menevät myönnytykset, joita minäkin olin kenraali v. Conradille puoltanut, ja oli kokonaan joutunut ententen verkkoihin. Tämä tarvitsi ylivoimastaan huolimatta uusia apuvoimia voidakseen meidät kukistaa. Yhä varmempana asiana oli otettava lukuun, että Italiakin sekaantuisi sotaan vihollisenamme. Itävalta-Unkari huomasi välttämättömäksi melkoisesti vahvistaa joukkojaan Italian rajalla; Serbiankin armeija näytti taas vaativan entistä enemmän huomiota. Venäjän hyökkäyksen täytyi kohdata Itävalta-Unkarin armeijaa sitä kipeämmin, kuta enemmän sen täytyi muita rintamia varten heikontaa mieslukuaan Unkarissa ja Galitsiassa. Teschenissä mieliala yhä enemmän lannistui. Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri esitti meille kenraali v. Conradin käskystä aseman ylen vakavaksi. Tämä pitikin paikkansa sen mukaan, mitä minä tiesin Itävalta-Unkarin armeijasta. Nämä vakavat lausunnot ja oman käsityksemme ilmoitimme edelleen ylimmälle armeijanjohdolle.

Huhtikuun keskivälissä asema Karpaateilla kävi yhä jännitetymmäksi. Kenraali Boroevicin armeija työnnettiin takaisin vuoriselänteen yli, jota vastoin kauempana idässä saksalainen eteläarmeija piti puoliaan. Nyt oli tullut se hetki, jolloin ehdottomasti täytyi auttaa. Lähetimme 9:nnen armeijan luona varalla olevan 25:nnen reservidivisioonan rautateitse matkaan. Se saapui perille siksi ajoissa, että juuri ja juuri saattoi torjua pahimman onnettomuuden.

Ilmoitimme ylimmälle armeijanjohdolle, mihin toimiin olimme ryhtyneet. Se hyväksyi kantamme. Se muodosti Beskidien armeijaosaston, nimittäen sen päälliköksi kenraali v. der Marwitzin, joka tähän saakka oli meidän luonamme johtanut XXXVIII:ta reserviosastoa. Itäisen rintaman ylipäällikkö antoi lisäksi vielä 4:nnen ja erään uuden divisioonan Karpaattien rintaman vahvistukseksi. Sikäläinen tilanne pysyi kuitenkin vakavana. Samaan aikaan piti meidän lähettää apujoukkoja Serbian rintamalle. Ne tukivat myöhemmin kenraali v. Linsingeniä hänen toukokuussa ryhtyessään hyökkäämään.

Saksan ylin armeijanjohto päätti nyt pyrkiä ratkaisevaan voittoon Venäjästä. Suunnitelma oli suuripiirteinen, päätös heikontaa lännessä voimia siellä vallitsevasta jännityksestä huolimatta osoitti rohkeata päättäväisyyttä.

Marraskuun taistelujen jälkeen Ypernin seuduilla oli kamppailu koko länsirintamalla kehittynyt ampumahautasodaksi. Etenemisen keskeytys Ranskassa, oikean sivustan takaisin kaartaminen syyskuussa ja Flanderin taistelujen pienet tulokset olivat tehneet lännen armeijain mielialaan kovin painostavan vaikutuksen, jota ampumatarpeitten puute vielä lisäsi. III:n armeijaosaston hyökkäys ansiokkaan ja etevän komentavan kenraalinsa v. Lochowin johdolla Soisponsin luona tammikuussa oli vaikuttanut erinomaisen elähyttävästi ja hyökkäys, jonka saksilaiset pian sen jälkeen olivat tehneet Craonnen luona, oli johtanut oivalliseen menestykseen. Raskain taisteluin oli vihdoin onnistuttu tehdä tyhjäksi suurisuuntainen murtoyritys, jonka ranskalaiset helmikuussa ja maaliskuussa tekivät Champagnessa.

Ententen puolella liittyivät toiveet edelleenkin Venäjään. Englannissa Kitchenerin armeijat vielä olivat muodostumassa; ne olivat etevän järjestävän kyvyn suuri luoma. 32 divisioonasta saattoivat ensimmäiset 12 toukokuussa olla valmiina. Ententen teollisuuden kiinnittämistä sotatarpeiden valmistukseen laajennettiin. Yhdysvallatkin esiintyivät sen hankkijoina. Vaikka meidän aluksi onnistuikin taloudellisilla toimenpiteillä vaikeuttaa sotatarpeitten vientiä Amerikasta, ei tämä kuitenkaan saattanut jatkua ajan pitkään. Raskaassa taistelussamme emme muuta voineet kuin pitää tätä Yhdysvaltain menettelyä vihollistemme yksipuolisena suosimisena; tämän menettelyn täytyi meissä synnyttää syvää katkeruutta.

Oli odotettavissa, että Saksan hyökkäys Venäjää vastaan saisi vihollisen länsirintamalla tekemään kevennyshyökkäyksiä. Toukokuun jännitetyt ja monivaaraiset taistelut La Basseen ja Arrasin luona osoittavat, minkä vastuun ylin armeijanjohto otti niskoilleen, kun se idässä uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.

Oli muodostettava uusi, 11:s armeija joukoista, jotka enimmäkseen olivat länsirintamalta, ja kenraali v. Mackensen sai käskyn hyökätä sillä toukokuun alussa Länsi-Galitsiassa niiden venäläisten kylkeen, jotka Karpaateilla kuolemaa halveksien rynnistivät eteenpäin, ja lyödä heidät. Hän oli suuripiirteinen, ylevä mies ja loistava sotilas, jonka mainetyöt elävät ikuisesti historiassa. Hänen yleisesikuntansa päälliköksi nimitettiin eversti v. Seeckt, joka siihen saakka oli ollut kenraali v. Lochowin esikunnanpäällikkö; terävän älynsä ja selvän täsmällisyytensä kautta hän oli sodan huomattavimpia ilmiöitä.

9:nnen armeijanjohdon vastaanotti kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold, joka täydellä syyllä oli saanut tämän korkeimman sotilasarvon. Auliisti hän alistui virka-arvon puolesta melkoista nuoremman kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin johdonalaisuuteen.

Itäisen rintaman ylipäällikköä käskettiin rintamallaan panemaan toimeen mielenosoitus-sotatoimia sitoakseen vihollisen voimia.

II.

9:s armeija oli viettänyt levon aikoja. Maaliskuun alussa se luuli voivansa saavuttaa menestystä Pilitzan pohjoispuolella ja teki monenlaisten kahnausten haitatessa paikallisia hyökkäyksiä; pian sen kuitenkin täytyi niistä luopua.

Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan sen piti nyt tehdä hyökkäys Skiernjewitzen luona. Olimme saaneet kaasua ja luulimme sitä käyttämällä saavamme suuren taktillisen menestyksen, venäläisten varustukset kaasuja vastaan kun olivat vielä keskeneräiset. Saatoimme lisäksi toivoa, että 10:s armeija Suwalkin itäpuolella hyökkäyksellä voisi saavuttaa paikallisia etuja. Annettiin senmukaiset käskyt.

9:nnen armeijan kaasuhyökkäys, joka tapahtui toukok. 2:sena, ei onnistunut. Tuuli oli suotuisa, mutta joukkojen johto ei ollut oikea. Kaasu kulki, kuten oli tarkoitettukin, mutta joukot luulivat, ettei vihollinen enää saisi osoittaa elonmerkkejä. Kun se kuitenkin paikoitellen yhä ampui eikä omakaan tykistö tahtonut ruveta tehoamaan, niin ei jalkaväki hyökännyt. Se otaksui, ettei kaasu ollutkaan vaikuttanut. 9:nnellä armeijalla oli kaasunkäytössä huono onni. Kun se myöhemmin, ei enää tämän suuren tilanteen kehyksissä, samalla paikalla uudisti kaasuhyökkäyksen, kääntyikin tuuli. Riveistämme poistui kovin paljon kaasusairaita. Kaasu ei joukoissa saavuttanut suosiota. Laitosten paikoilleen asettaminen kesti liian kauan ja tuulen odotteleminen juoksuhaudoissa täysin kaasusäiliöin oli upseereille ja sotamiehille vastenmielistä.

10:nnen armeijan hyökkäyksellä Suwalkin luona oli taktillista menestystä.

Hyödyttivätkö nämä hyökkäykset todella suurta sotatointa, sitä en tiedä, mutta kun ne olivat taktillisesti oikeat, näyttivät ne oikeutetuilta. Tehokkaammin olisi kenraali v. Mackensenin yritystä voitu tukea, jos olisimme itse päässeet vapaasti liikkumaan vihollista vastaan. Tämä oli mahdotonta 9:nnen armeijan, Gallwitzin armeijaosan ja 10:nnen armeijan rintamilla, ainoastaan Niemenin pohjoispuolella Liettuaan ja Kuurinmaalle käsin se kävi päinsä. Olimme maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa saaneet lännestä 3:nnen ja baierilaisen ratsuväkidivisioonan ja purkaneet ne Gumbinnenin luona junasta, koska 10:nnen armeijan vasen siipi yhä vielä oli melkoisen heikko. Näiden molempain divisioonain ja 6:nnen ratsuväkidivisioonan, joka jo oli Pregelin pohjoispuolella, piti huhtikuun lopulla ratsastaa Liettuaan ja Kuurinmaalle, 6:nnen, 36:nnen ja 78:nnen reservidivisioonan tukemina. Ratsuväkidivisioonat oli tätä sotaretkeä varten sangen huolellisesti varustettu. Johto uskottiin täällä kenraali v. Lauensteinille.

Huhtik. 27:ntenä alkoi Liettuan ja Kuurinmaan retki.

Itäisen rintaman ylipäällikön määräämistä rintamaansijoitusasemista kenraali v. Lauenstein lähti liikkeelle Schaulenia kohti kolmessa kolonnassa:

oikeanpuolinen -- baieril. ja 3:s ratsuväkidivisioona ja 36:s reservidivisioona -- Jurborgin kautta,

keskimmäinen -- 78:s reservidivisioona -- Tauroggenin suurta viertotietä,

vasemmanpuolinen -- 6:s ratsuväkidivisioona ja 6:s reservidivisioona -- Memelin seuduilta.

Jo 27 päivän illalla 3:s ratsuväkidivisioona oli heti Tauroggenin--Kjelmyn viertotien kaakkoispuolella lähellä Skaudvilea, kun taas baierilainen ratsuväkidivisioona oli ratsastanut Rossienya kohti. 6:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi heti rajan itäpuolella tuimasti taistella, eikä se 27 p:nä päässyt kovinkaan kauas.

Vihollinen, jonka päävoimat maaliskuun lopulta saakka olivat olleet liikkumatta paikallaan Tauroggenin koillispuolella, väisti Kjelmya kohti ja pääsi pakoon, kun 3:s ratsuväkidivisioona ei käynytkään kimppuun. Huhtik. 28 p:nä baierilainen ja 3:s ratsuväkidivisioona olivat Kjelmyn seudulla ja idempänä ja 6:s Wornyssa. Kahdessa päivässä oli edetty 75 kilom. 29 p:nä ratsuväkidivisioonat lähestyivät Schaulenia ja Kurschanya. 30 p:nä Schaulen vallattiin, kun venäläiset ensin olivat sytyttäneet sen palamaan. 6:s ja 3:s ratsuväkidivisioona jatkoivat etenemistään Mitauta kohti, jonka edustalle 6:s ratsuväkidivisioona saapui toukok. 3 p:nä. Se ei täällä enää voinut murtaa vihollisen vastarintaa ja jäi aluksi Mitaun lounaispuolelle. Myöhemmin se Mitaun--Moscheikin rataa pitkin väisti Windaun taa. 3:s ratsuväkidivisioona seisautettiin piankin ja vietiin baierilaisen divisioonan perässä. Molemmat retkeilivät nyt Schaulenista Beissagolan kautta kaakkoiseen suuntaan Keidanya kohti. Siellä vihollisen vastarinta kuitenkin vahvistui. Eteenpäin ponnistavan vihollisen edestä ne nyt peräytyivät hitaasti Kjelmyn suuntaan Dubissan taa.

Jalkaväkidivisioonat saattoivat ylpeillä erinomaisista marssisaavutuksista. 36:s reservidivisioona lähetettiin aliselle Dubissalle suojaksi Kownoa vastaan, kun taas 78:s ja 6:s reservidivisioona Schaulenin luona yhtyivät.

Rohkean yrityksen tarkoitus oli voitettu. Venäläinen vahvistui ilmeisesti.

Nyt seurasi Dubissan luona sen suusta Kjelmyyn saakka, Schaulenin ympäristössä ja sen luoteispuolella pitkillä rintamilla koko joukko jännittäviä ja sekä johtoa että joukkoja väsyttäviä taisteluita, joita kesti touko- ja kesäkuun. Meidän puolellamme taisteltiin paljon pienemmillä voimilla milloin torjuen, milloin hyökäten, mutta seurauksena oli, että me vähitellen sekä saavutuksiemme säilyttämiseksi että vihollisen edelleen sitomiseksi siirsimme Niemenin pohjoispuolelle vielä 9:nnen armeijan 8:nnen ratsuväkidivisioonan, 1:sen reservidivisioonan ja 2:sen ratsuväkidivisioonan Gallwitzin armeijaosasta ja 10:nnestä armeijasta Beckmannin heikon divisioonan. Joukkomme täten vahvistuivat siihen määrään, että niiden täytyi saada yhteinen armeijanylikomento lukuisine hallintoviranomaisineen; kenraalikomento ei enää riittänyt. Kenraali Otto v. Belowista tuli ylipäällikkö ja armeijan nimeksi annettiin "Niemenin-armeija".

Hänen sijaansa tuli kenraali v. Scholtzista 8:nnen armeijan päällikkö.

Dubissan linjaa puolustimme ankarin taisteluin. Sehaulenia emme voineet ajan pitkään vallassamme pitää ja vain osa sikäläisistä runsaista ja meille niin erinomaisen tärkeistä nahkavarastoista voitiin kuljettaa pois.

Jo toukokuussa täytyi meidän luovuttaa kaupunki viholliselle takaisin, mutta jäimme aivan sen eteläpuolelle. Ratsuväkemme oli Windaun varrella Kurschanyn alapuolella aina Hasenpotin seudulle saakka, joskus vihollinen murtautui sen läpi, mutta lopulta se sittenkin piti jokilinjan hallussaan.

3:s ratsuväkibrigaadi oli toukok. 7 p:n illalla vallannut Libaun. Tiesimme kyllä erinomaisesti, että siellä olevat venäläiset joukot merkitsivät hyvin vähän, mutta emme tienneet, missä kunnossa varustukset olivat. Sotasatamana Libau oli jo ennen sotaa lakannut toimimasta. Sen laajat sotilaalliset satamalaitokset todistivat tsaarinaikuisen Venäjän suurisuuntaisuutta kaikilla aloilla, jotka koskivat valtakunnan mahtiasemaa. Kaupungissa oli tärkeitä teollisuuslaitoksia, muun muassa väkälankatehdas, joka oli Venäjän suurimpia. Everstiluutnantti Hoffmann ehdotti äkkiyllätystä. Minä suostuin siihen. Sotajoukkoa meillä ei ollut paljoa. 3:s ratsuväkibrigaadi, jota eversti v. der Schulenburg johti, pari-kolme pataljoonaa ja muutama siellä jo olevain reservidivisioonain patteri sai käskyn lähestyä kaupunkia idän puolelta, sillä välin kuin yksi nostoväkipataljoona eteni etelästä käsin rannikkoa pitkin ja torpedoveneet tekivät hyökkäyksen meren puolelta. Linnoitusta ei toden takaa puolustettu. Varusväki räjähytti varustukset ilmaan, rannikkotykit osoittautuivat kuviksi. Heikko varusväki, 1500 miestä, antautui joukkojemme etelästä ja idästä tunkeutuessa kaupunkiin. Libaun valloitus ei ollut mikään urotyö, josta maailmanhistoria tulevaisuudessa puhuisi, mutta se oli onnistunut yritys, jota kaikki mukana olleet mielellään muistelevat. Erittäin suuri arvo oli sillä seikalla, että se tapahtui ilman tappioita; tämä oli sopusoinnussa pyrkimyksieni kanssa saada vähillä tappioilla menestystä. Joukko voi ylpeillä siitä, että se voi kestää suuria tappioita ja sen kautta voittaa. Johtajan tulee ajatella toisin.

III.

Kenraali v. Mackensen oli toukokuun 2:sen päivän aamuhetkinä hyvin valmistetulla ja joukkojen loistavasti suorittamalla hyökkäyksellä murtanut venäläisten rintaman Dunajecin keskijuoksulla. Seuraavina päivinä valloitettiin venäläisten toinen ja kolmas linja. Venäläinen lähti silloin Unkarista, peräytyen Karpaattien selänteen poikki pohjoista kohti. Unkari vapautettiin ja Itävalta-Unkarin armeija tuli nyt ratkaisevasti autetuksi. Olikin aika, sillä Italia yhtyi näinä päivinä sotaan. Sen armeijaan kuului yli 600.000 miestä ilman niitä lukuisia toisen linjan muodostuksia, joita ei käytetä välittömästi taisteluun. Ententelle se oli valtava voimain lisäys.. Syyskuussa Italian rintamajoukkojen koko miesluku oli jo noussut 900.000 mieheen.

Kenraali v. Mackensen tunki hellittämättä Sania ja Jaroslawia kohti ja toukok. 15:ntenä rynnäköllä valloitti siltalinnakkeen. Itävalta-unkarilaiset naapuriarmeijat tarrasivat molemmin puolin kiinni eteenpäin tunkeutuviin saksalaisiin joukkoihin ja saksalainen eteläarmeijakin kävi hyökkäämään ja eteni Stryjn yli pohjoista kohti. Kesäkuun alussa Przemysl uudelleen valloitettiin venäläisiltä takaisin.

Veikselin latvaosan pohjoispuolella venäläinen jätti Nidan väistyäkseen takaisin Veikseliä kohti. Kenraali v. Woyrsch saattoi toukokuun puolivälissä vasenta siipeään paikallaan pitäen edetä Kielceen saakka.

Karpaattien ja Pilitzan välillä olevain venäläisten armeijain oli niin ollen täytynyt luopua asemistaan ja ne olivat samalla kärsineet suuria tappioita. Liittolaiset eivät kuitenkaan yleensä voineet muuta kuin ajaa niitä takaa rintaman puolelta, vaikka ne kaikin tavoin koettivatkin tehdä paikallisia kiertoliikkeitä ja varsinkin koettivat päästä venäläisen Karpaattien-armeijan läntiseen siipeen käsiksi. Itävalta-Unkarin armeija koetti Bukowinassa saada satimeen sen oikealla siivellään, mutta tämä yritys raukesi tyhjiin. Voimat olivat riittämättömät. Se päättyi lopulta peräytymiseen vihollisen painostuksen vuoksi.

Vaikeat selkäpuolen yhteydet pakottivat aluksi pysäyttämään etenemisen Sanille. Kesäkuun alussa vaikeudet oli saatu voitetuksi. Hyökkäystä jatkettiin nyt. Saksalaisten joukkojen osalle tulivat aina vaikeimmat taistelutehtävät. Kesäk. 22:sena valloitettiin Lemberg takaisin, pian sen jälkeen otettiin Rawa Ruska väkirynnäköllä ja venäläinen pakotettiin edelleen peräytymään Bugia kohti. Vihollinen peräytyi nyt Veikselin vartta alaskinpäin Lublinia--Ivangorodia kohti.

Olimme tietysti Lötzenissä mitä suurimmalla jännityksellä seuranneet Galitsian tapauksia ja luoneet itsellemme pysyvän kuvan, kuinka voisimme edelleenkin tarmokkaasti tukea sotatoimia Venäjää vastaan. Toistaiseksi olimme sitoneet voimamme. Venäläinen heikonsi kuitenkin rintamaansa, varsinkin 9:nnen armeijan edessä. Länsi- ja Itä-Preussin etelärajaltakin se vei joukkoja Galitsiaan. 10:nnen armeijan edessä olevalta rintamalta se meidän Liettuaan hyökätessämme oli lähettänyt sinne joukkoja. Vihollinen oli siis edessämme kaikkialla käynyt ohuemmaksi. Mekin olimme jo ottaneet rintamastamme ja vähitellen kaakkoisen rintaman sotatoimiin lähettäneet paljon joukkoja. Hiljalleen saatoimme kuitenkin yhä vieläkin edetä. Rintaman suunnattoman pituuden vuoksi oli joukkojen vähennyksellä kuitenkin lopulta rajansa. Asemat olivat ainakin siten miehitettävät, että yksityinen sotamies voitiin laskea lepäämään. Vasta kun ylin armeijanjohto kesäkuussa meille myönsi muutamia äsken muodostettuja nostoväkirykmenttejä, saatoimme ruveta varustamaan divisioonia omia hyökkäystoimiamme varten.

Venäläisten rintaman takaisintunkeminen Galitsiassa ei tuottanut sodan ratkaisua, vaikka se olikin heille niin tuntuva isku. Venäläiset peräytyivät taistellen niin kauas kuin me yhteyksiimme nähden saatoimme seurata. He eivät vielä taistelleet venäläisellä alueella, omalla pohjallaan, vaan saattoivat vielä luovuttaa paljon alaa, ennenkuin siellä olivat. Lisäksi olivat meidän tappiomme näissä rintamahyökkäyksissä melkoiset. Täytyi harkita, eivätkö muut sotatoimet tarjoaisi parempia mahdollisuuksia. Gallwitzin armeijaosaan, josta sillä välin oli muodostettu 12:s armeija, saatoimme ehkä koota 9 tai 10 divisioonaa hyökkäystä varten Narewin alijuoksua vastaan, mutta emme siitä paljoakaan toivoneet. Saatoimme pitää varmana, että venäläinen sopivassa tilaisuudessa tekisi vastarintaa ja sitten jälleen peräytyisi, samoin kuin se oli tehnyt Galitsiassakin.

Teoreettisesti edullisemmalta näytti nytkin se sotatoimi, jota talvitaistelun jälkeen olimme ajatelleet: eteneminen Ossowjetzin--Grodnon, ehkä vielä Lomshankin linjalla. Semmoisella marssilla olisi voinut olla ratkaiseva vaikutus. Se vei lyhintä tietä Itä-Galitsiasta Veikselin ja Bugin välillä peräytyvän venäläisen armeijan selkään. Tutkimme Ossowjetzin kahden puolen suot löytääksemme ylimenopaikan, mutta tulos oli kielteinen, kuten odotettava oli. Maanlaadun vuoksi oli ylimeno siellä mahdoton. Meidän täytyi ottaa lukuun, että taktillisesti itsessään jo sangen vahva ja luultavasti vahvoilla joukoilla puolustettukin linja Ossowjetz--Grodno tekisi vakavaa vastarintaa. Ei ollut luultavaa, että siellä voittaisimme vastarinnan ja muut vaikeudet. Minua suretti syvästi, etten voinut semmoista hyökkäystä puoltaa, en edes ylimmän armeijanjohdon tiedustellessa.

Pohjoisemmassa kaikki sotatoimet etääntyivät Grodnon kaakkoispuolella olevasta ratkaisevasta kohdasta. Tämä epäkohta oli korvattava nopeudella, varsinkin jos vihollisen peräytyminen muuttuisi entistä nopeammaksi. Tässä tapauksessa tuli vihollisen sivustaan käydä kiinni yhä enemmän ja enemmän Wilnon--Minskin suunnassa. Saksalaisten valtava eteneminen Grodnon--Kownon välillä ei ollut riittävän tehokas, olisimme joutuneet pussiin. Edullisemmalta näytti antaa 10:nnen armeijan vallata Kowno lännestä samalla kuin Niemenin-armeija sen kiersi pohjoisen puolelta. Kun tämä linnoitus, venäläisten Niemenin-puolustuksen kulmakivi, kukistuisi, avautuisi samalla tie Wünoon ja Venäjän armeijan päävoimain selkään. Sen täytyisi silloin tehdä valtava harppaus taapäin. Jos Niemenin-armeija ja 10:s armeija ajoissa saisivat vähänkin apua ja niille varustettaisiin runsaasti kolonnia ja kuormastoa, niin oli toivottava, että tämän harppauksen sivustaan voitaisiin pohjoisesta Wilnosta päin käydä siksi tehokkaasti, että kesäsotaretki 1915 päättyisi Venäjän sotavoimain ratkaisevalla heikontamisella. Tämä tulos saavutettaisiin sitä helpommin, kuta enemmän sotatoimet Itä-Galitsiasta siirtyisivät Bugin itäpuolella olevaan seutuun.

Tämän suunnitelman toteuttamista varten Niemenin-armeijaa vahvistettiin 41:sellä jalkaväkidivisioonalla, 76:nnella reservidivisioonalla ja 4:nnellä ratsuväkidivisioonalla, jotka otettiin 8:nnesta armeijasta.

Hyökkäys Kownon kimppuun oli käynyt yksinkertaisemmaksi sen johdosta, että toukokuun puolivälissä, kun venäläiset olivat tehneet Kownon länsipuolella olevista metsistä hyökkäysliikkeen Shakia kohti, meidän linjamme oli näissä metsissä siirretty eteenpäin siksi kauas, että saatoimme kuljettaa asemiin raskaimman tykistömme. Tämä venäläisten hyökkäys oli ollut meille yllätys ja alussa se eteni rajaa kohden melko kauas. Ei ollut mahdollista selvään nähdä, oliko sen määrä valmistaa suurempaa hyökkäystä 10:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan. Tämän armeijan ylikomento kokosi nopeaan Wilkowishkiin kenraali Beckmannin johtoon eri divisioonista osia, ja nämä joukot löivät sangen pian vihollisen takaisin. Tunsimme jonkun verran huojennusta, kun asema siellä taas laukesi jännityksestään. Kenraali Beckmann kulki myöhemmin Niemenin poikki, jossa hänet alistettiin Niemenin-armeijanjohdon alaiseksi.

Valmistuksien sotatoimia varten Kownoa vastaan piti alkaa, kun Hänen Majesteettinsa kutsui kenraalisotamarsalkan ja minun heinäk. 1 p:ksi Poseniin. Yleisesikunnan päällikön ehdotuksesta, kenraalisotamarsalkan esityksen kuultuaan, keisari täällä päätti, että hyökkäyssotaa Puolassa jatkettaisiin, varsinkin että 12:nnen armeijan tuli murtautua edessään olevan vihollisen läpi ja tunkeutua Narewia kohti, jota vastoin 9:nnen armeijan kenraali v. Woyrschin johdossa piti edetä Veikselille. Muutoin liittoutuneiden armeijain piti jatkaa etenemistä Bugin ja Veikselin välillä.

Ylin armeijanjohto luuli tällä sotatoimella vielä voivansa tuhota osan Veikselin kaarteeseen yhä jääneestä Venäjän armeijasta. Minun täytyi jättää ajatukseni sikseen, mutta minä toivoin, että minun haluamani sotatoimi toteutettaisiin, kun kenraali v. Gallwitz olisi saapunut Narewille ja ryhtynyt rintamankin puolelta vihollista ahdistamaan. Näytti vielä silloinkin olevan sen toimeenpanemiseen riittävästi aikaa. Linjaimme eteneminen Liettuassa ja Kuurinmaalla siellä jo olevain joukkojemme toimesta saattoi olla tälle sotatoimelle suotuisa valmistus. Tosin meidän täytyi luopua lähettämästä Kuurinmaalle toisia joukkoja, jotka jo oli sinne määrätty ja joita olisi voitu käyttää Kownon valloitukseen.

IV.

Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan valmisteltiin Narewin ylimenoa nyt mitä perusteellisimmin, ja sitä varten asetettiin sekä 12:s armeija että 8:nnen armeijan oikea siipi siten, että 12:s armeija tunkeutuisi eteenpäin Veikselin ja Shkwan välillä, painopisteenä Pultuskin--Roshanin suunta, 8:s armeija taas yhdyttäisi joen Shkwan ja Pissan suun välillä.

Kenraali v. Gallwitz päätti sijoittaa ensimmäisen hyökkäyksen Prassnyshin kahden puolen. Hyökkäykseen hänellä oli käytettävänä:

I armeijaosasto, 2:nen ja 37:s jalkaväkidivisioona,

XIII armeijaosasto, 3:s ja 26:s jalkaväkidivisioona ja 4:s kaartindivisioona,

XVII armeijaosasto, 35:s ja 36:s jalkaväkidivisioona ynnä 1:nen kaartin reservidivisioona,

XI armeijaosasto, 38:s jalkaväkidivisioona ynnä Wernitzin divisioona,

XVII reserviosasto, v. Breugelin divisioona, 14:s maanpuolustusdivisioona ja Dickhuthin joukko-osasto.

Kenraali v. Scholtz teki hyökkäyksen 75:nnellä reservidivisioonalla ja 10:nnellä maanpuolustusdivisioonalla.

Hyökkäyksen valmisteluun meillä, varsinkin 12:nnella armeijalla, oli koolla tykistö, joka oli varsin voimallinen siihen verraten, mitä itäisellä rintamalla oli siihen saakka ollut.

Kummankin armeijan hyökkäys alkoi heinäk. 13:ntena. Armeijan-ylikomentojen erittäin huolelliset valmistukset ja joukkojen oiva hyökkäyshenki vaikuttivat, että sillä oli täydellinen menestys.

Kenraali v. Gallwitzin divisioonat valtasivat vihollisen asemajärjestelmässä alaa kauas eteenpäin ja tunkeutuivat herkeämättä eteenpäin. 15 p:nä valloitettiin eräs taaempi asema tuimassa taistelussa väkirynnäköllä ja saavuttiin jo 17 p:nä Narewille, kun taas oikea siipi saapui aivan Nowo Georgiewskin luoteiskulmille. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme taistelussa läsnä 13 ja 14 p:nä 12:nnen armeijan luona; saimme johdosta ja joukoista mitä parhaan vaikutuksen. 12:s armeija oli samoin kuin Galitsiassa 11:s armeija ensi ryntäyksellä päässyt paljon etenemään. Kuten aikanaan Sanilla, niin täällä Narewillakin seurasi liikkeissä pysähdys. Pultusk ja Roshan valloitettiin rynnäköllä heinäk. 23:ntena, Ostrolenka vasta elok. 4:ntenä ja samalla oli pääsy Narewin yli leveällä rintamalla taattu. Toisia osia kääntyi Serotzkia ja Segersheä kohti saartaakseen, sikäläiset varustukset vallattuaan, Nowo Georgiewskin koillisen puolelta.

12:nnen armeijan ohella oli 8:skin armeija ankarain taistelujen jälkeen Shkwan ja Pissan välillä saavuttanut Narewin, mutta vain heikoilla voimilla saanut jalansijaa Narewin etelärannalla Shkwan suun läheisyydessä.

Venäläinen teki kaikkialla mitä sitkeintä vastarintaa ja kärsi mitä raskaimpia tappioita.

Puolan alueella olevaan Veikselin kaarteeseen olivat myös saapuneet 9:s armeija ja kenraali v. Woyrschin armeijanosa. Jälkimmäinen oli lyönyt venäläiset Ilshankan varrella ja Radomin luona, heinäk. 19 p:nä vallannut Radomin ja pakottanut venäläiset peräytymään Veikselin taa. Venäläinen peräytyi tämän jälkeen 21 p:nä Pilitzan pohjoispuolellakin Veikselin taa ja erääseen Varsovan ulkovarustukseen. Nyt lähti liikkeelle 9:skin armeija, joka vielä oli heikko, ja ryhtyi tätä asemaa vastaan hyökkäämään. Sen tuli myös etelän puolelta eristää Nowo Georgiewsk.

Bugin ja Veikselin latvaosain välillä liittolais-armeijat herkeämättömillä rintamahyökkäyksillä pääsivät etenemään yhä kauemmaksi pohjoiseen.

Kaukana Puolan suurelta sotakentältä oli Niemenin-armeija heinäkuun keskivaiheilla niinikään ryhtynyt hyökkäämään ja edennyt kauas itää kohti.

Minä esitin nyt sen mielipiteen, että oli aika toteuttaa minun haluamani sotatoimi ja edetä Niemenin alijuoksulta Kownoa kohti ja sieltä suurilla voimilla venäläisten selkään. Joukot voitiin ottaa Woyrschin armeijanosasta, 9:nnestä, 12:nnesta ja 8:nnesta armeijasta. Aika oli jo täpärällä, Kownon valloitus vaati aikaa ja venäläisten peräytyminen Galitsiassa oli edistynyt pitkälle. Näytti kuitenkin yhä vieläkin mahdolliselta päästä suureen tulokseen, joka tapauksessa suurempaan kuin käynnissä olevalla sotatoimella. Tämä ei voinut muuhun johtaa, kuin että vihollista suoraan rintamalla työnnettiin yhä kauemmas itää kohti.

Ylin armeijanjohto pysyi entisellä kannallaan. Oli jatkettava sotatoimia Veikselin ja Narewin poikki. Emme saaneet niihin osaaottavia armeijoja heikontaa 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan vahvistamiseksi. 12:nteen ja 8:nteen armeijaan ylin armeijanjohto lähetti lännestä uuden divisioonan kumpaankin. Eikö ylin armeijanjohto syistä, jotka olivat yhteydessä yleisen sotatilanteen kanssa, enää tahtonut antautua niin laajaan sotatoimeen, kuin meidän ehdottamamme oli, sitä en voi päättää.

9:s, 12:s ja 8:s armeija jäivät entiseen etenemissuuntaansa ja pysyivät vahvuudeltaan sellaisina kuin ylin armeijanjohto oli määrännyt. Ryhdyttiin toimiin Nowo Georgiewskin valloittamiseksi. Samalla päätimme käydä Kownon kimppuun ja jättää Niemenin-armeijan hyökkäystään jatkamaan, niin hyvin kuin kumpaankin kyettiin.

V.

Liittolaisarmeijain liikkeet Veikselin itäpuolella Puolassa johtivat vihollisen ahdistamiseen rintamalla ja yhtämittaisiin taisteluihin, kuten olin odottanutkin. Täälläkin tehtiin yhä uudelleen ja uudelleen turhia yrityksiä venäläisten kiertämiseksi. Venäjän armeijaa tosin pidettiin liikkeellä, mutta se pääsi käsistämme. Usein se vahvoin voimin teki mitä tuimimpia vastahyökkäyksiä ja lukuisat soistuneet joki- ja puroseudut tarjosivat sille yhä uudelleen ja uudelleen tilaisuuden järjestyä ja menestyksellä tehdä pitempää vastarintaa. Joukkomme rasittuivat tavattomasti jo pelkästään siitä, että niiden täytyi viikkokausia herkeämättä kulkea eteenpäin huonoja teitä ja enimmäkseen pahalla säällä. Vaatteet ja jalkineet hajosivat repaleiksi. Ravinnon hankinta kävi vaikeaksi, majaa tuskin oli minkäänlaista, venäläinen kun järjestelmällisesti hävitti ja poltti muonavarastot ja kylät. Karjan se ajoi edellään antaakseen sen sitten tien viereen heittää henkensä. Mukaan raastettu väestö ajettiin teiltä soihin, kun se tukki tiet. Muistoon painui monta kohtausta venäläisten sodankäynnistä.

Muonan kuljetus kävi päivä päivältä vaikeammaksi, etenkin 12:nnelle armeijalle, joka eteni yhä kauemmas rautatienpäätekohdista. 8:nnen armeijan selkäpuolen yhteys parani, kun Lomsha-Ossowietz oli valloitettu. Muonan kuljetus sivulta päin kävi mahdolliseksi, mutta siitä huolimatta se jäi vaikeaksi. Kaikki alukset, mitä meillä oli, käytettiin pääasiallisesti ammuksien kuljettamiseen armeijalle. Uupunut jalkaväkemme tarvitsi hyökkäykseen ryhtyessään sitä enemmän tykistön apua, kuta kauemmas itää kohti se eteni. Mutta kuta suuremmaksi etäisyys kasvoi, sitä vaikeammaksi kävi ampumatarpeiden perillekuljetus. Näin taistelut viivästyivät ja laimenivat. Eräs korkea venäläinen upseeri sanoi minulle myöhemmin -- rauha Venäjän kanssa oli silloin jo solmittu --, ettei hän käsittänyt, miksi emme ahdistaneet tuimemmin, Venäjän armeija muka olisi hajonnut. Johto ja joukot tekivät mitä suinkin saattoivat tämän päämäärän saavuttamiseksi, mutta kun täyden mieskurin vallitessa yksityisen miehen voimat uupuvat hänen parhaasta tahdostaan ja suurimmasta tarmostaan huolimatta, silloin ei johtajan tahdostakaan ole apua.

Rakensimme rautatieyhteyden Willenbergistä Chorshelen kautta Ostrolenkaan ja korjasimme muutkin radat verraten nopeasti käyttökuntoon, mutta maaetappiyhteys kävi yhä pitemmäksi; se jätti kauas jälkeensä ne 120 kilometriä, jotka olimme otaksuneet korkeimmaksi rajaksi. Parempi oli ententen asema siinä suuressa hyökkäyksessä, jonka se teki kesällä 1918. Sillä oli heti rintamansa takana tiheä rautatieverkko ja suunnattomat sotatarpeensa se saattoi herkeämättä kuljettaa eturintamalle ja niillä tehokkaasti tukea jalkaväkeään. Voimavaunukolonnain avulla voitiin jalkaväelle toimittaa hyvä majoitus ja hyvä muonitus, niin että se saattoi yhä uudelleen ryhtyä taisteluun vereksin voimin.

Liikkeet jatkuivat siten, että ylimmän armeijanjohdon antamia määräyksiä toteutettiin. Cholm ja Lublin joutuivat meidän haltuumme jo heinäkuun lopussa. Kauemmaksi itää kohti emme voimakkaasti tunkeneet. Venäläiselle jäi näin aikaa antaa kaarteesta virrata joukkoja etelää kohti ja siellä muodostaa uusi rintama.

Kenraali v. Woyrsch valloitti Ivangorodin läntisen siltalinnakkeen, kulki sen pohjoispuolella heinäk. 28:ntena vihollisen nähden Veikselin yli, jonka toisella puolella hänen kimppuunsa ankarasti hyökättiin. Olin pitänyt tätä ylimenoa erittäin vaikeana, taktillisesti se oli onnistunut, mutta suuri strateeginen tilanne ei siitä muuttunut.

9:nnen armeijan edestä venäläinen elokuun alussa peräytyi Varsovan ulkoasemista ja Varsovasta itsestään.

Elok. 5:ntenä 9:s armeija valtasi Puolan pääkaupungin. Armeija erosi nyt meidän käskypiiristämme ja joutui suoraan ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold; sai samalla Woyrschin armeijaosan päällikkyyden. Ylimmällä armeijanjohdolla varmaankin oli pätevät syynsä, kun se näin järjesti johdon uudelle kannalle. Minun työni ei sen kautta käynyt yksinkertaisemmaksi, etenkin kun 9:nnen armeijan etappi jäi meidän hoitoomme. Etenemisen jatkamistakin varten minun täytyi suoranaisesti tehdä tämän armeijan kanssa sangen monta välipuhetta, 9:nnen ja 12:nnen armeijan liikkeet koskettivat sangen läheltä toisiaan. Ylimmällä armeijanjohdolla oli aivan liian paljon työtä, joten minä en voinut sitä vaivata kaikilla tästä johtuvilla yksityisseikoilla.

Varsovan valloitus täytti meidät suurella tyydytyksellä. Olimmehan jo syksyllä 1914 siitä ankarasti taistelleet. Ne sotaretket laskivat, perustuksen nykyiselle menestykselle, jonka ulkonainen tunnusmerkki Varsovan valtaus oli.

Seuraavina päivinä kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä meni Ivangorodin ja Varsovan välillä leveällä rintamalla kaikkine osineen Veikselin poikki. Vielä kerran ylin armeijanjohto koetti panna toimeen kiertoliikkeen suuntaamalla tämän armeijaryhmän Brest-Litowskia vastaan, kun Lublinin pohjoispuolella vielä oli melkoisia venäläisiä voimia. Se oli turha yritys. Venäläinen väisti. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin pyrkiessä Brest-Litowskiin suunnattiin prinssi Leopoldin armeijaryhmä Bugia kohti linnoituksen alapuolelle.

12:nnen armeijan kuljettua heinäkuun viimeisinä päivinä Narewin poikki oli kenraali v. Gallwitz kääntänyt katseensa kiinteästi etelään Bugia kohti. Hän toivoi vielä ennättävänsä kiertää vihollisen, joka silloin oli Varsovan luona. Painopisteensä hän sen vuoksi sijoitti jyrkkään oikealle siivelleen Wyshkowiin, Bugia kohti. Nämä toiveet eivät täyttyneet, kuten minä olin pelännyt ja kenraali v. Gallwitzkin otaksunut. 10:nnen päivän vaiheilta 12:nnen armeijan marssisuunta kävi suoraan itään, oikea siipi Bugin vartta ylöspäin seuraten. Se joutui täten läheisesti koskettamaan 8:tta armeijaa, joka Ostrolenkan antauduttua elok. 5:ntenä oli Narewin etelärannalla päässyt enemmän etenemään ja nyt kulki painopiste Lomshan suunnassa.

Sillä välin olivat Serotzk ja Segershe sekä Dombe kukistuneet ja Nowo Georgiewsk saatu joka puolelta saarretuksi. Kenraali v. Beseler oli kenraalisotamarsalkalta saanut linnoituksen valloituksen toimekseen. Hänen johtoonsa alistettiin joukot, jotka 9:nnestä ja 12:nnesta armeijasta oli Nowo Georgiewskin edustalle lähetetty. Hän sai niinikään melkoisen määrän kaikkein järeimpiä itävalta-unkarilaisia pystytulitykkejä.

Nowo Georgiewskin valloitusta koskevat määräykset, 8:nnen ja 10:nnen armeijan yhtenäinen johto, hyökkäys Kownoa vastaan ja Liettuan ja Kuurinmaan olot vaativat edelleenkin esikunnaltani ja minulta paljon työtä. Vaikka emme johtaneetkaan 1915:n kesäsotaretken toimia yhtä itsenäisesti kuin edellisiä sotaretkiä, vaan pääpiirteissä noudatimme ylimmän armeijanjohdon osoituksia, oli minun kannettavanani kuitenkin erinomaisen suuri työtaakka ja minun täytyi tehdä sekä melkoinen joukko pienempiä että suurempiakin päätöksiä ja panna päätökset toimeen. Ilmeni lisäksi erimielisyyksiä kenraali v. Falkenhaynin kanssa, kuten itsenäisten luonteitten välillä sattuu liiankin helposti, ja ne velvoittivat minun toteuttamaan niitä ylimmän armeijanjohdon ajatuksia, jotka poikkesivat minun mielipiteistäni, jos mahdollista vieläkin suuremmalla huolella kuin omia tai omain mielipiteitteni kanssa sopusoinnussa olevia ajatuksia.

VI.

Nowo Georgiewskin valloitus ei välittömästi vaikuttanut sotatointen jatkamiseen. Se oli itsenäinen toimi itää kohti tunkeutuvain armeijain selkäpuolella. Kenraali v. Beseler, Antwerpenin valloittaja, ja hänen erinomaisen tarmokas esikunnanpäällikkönsä, eversti v. Sauberzweig, olivat takeena siitä, että jokainen niin sanotun piirityksen ajatus monine mutkineen hylättiin. Jo paljas saarroskin olisi saanut Nowo Georgiewskin kukistumaan. Linnoituksen sotavarusväki, jonka luku nousi 80,000 mieheen, ei voinut kauan puoliaan pitää. Hämmästyttävää on, että suuriruhtinas oli päästänyt asiat tälle kannalle, vaikka myöhemmin Brest-Litowsk ja Grodno hylättiin. Hänen täytyi itselleen myöntää, ettei linnoitus voinut puolustautua ja etteivät varustukset todellakaan olleet siinä kunnossa, että ne saattoivat kestää ankaraa pystytulta.

Kenraali v. Beseler päätti tehdä hyökkäyksen koillisen puolella olevia linnakkeita vastaan; Mlawan--Zjechanowin--Nasjelskin rautatie, joka oli hyvissä ajoin kuntoon saatu, viittasi siihen suuntaan. Ennen kaikkea oli tärkeätä, että rautatietä tuodun tykistön paikoilleen ajamista varten ja ammuksien toimittamista varten oli lyhyet maantiet, jotta päästiin tuhlaamasta aikaa kenttä- ja nostoratain rakentamiseen. Rintaman vahvuudella ei tässä ollut mitään merkitystä, runsaat järeät ammukset takasivat hyökkäykselle kaikki edut. Tykistö ajettiin paikalle heti kun rata oli Nasjelskiin saakka valmis.

Elok. 9:ntenä linnoituksen saarto oli päättynyt, tykistön sijoitus ja ammuksien tuonti alkoi heti tämän jälkeen. Elokuun puolivälissä patterit saattoivat aloittaa tulen. Sen vaikutus ei näyttänyt riittävältä. Kuului nyt ääniä, jotka perästäpäin olivat viisaampia kuin aikanaan, ettei nimittäin lyhennetystä hyökkäysmenetelmästä ollut mihinkään; se mikä jossakin tapauksessa tehosi, ei toisessa käynyt päinsä. Tämä horjuminen voitettiin pian. Koillisvarustukset kukistettiin hellittämättömällä tulella ja valloitettiin rynnäköllä. Sitten seurasi rynnäkkö koko Veikselin pohjoispuolista rintamaa vastaan. Joukkomme, johon pääasiassa kuului vain nosto- ja maanpuolustusväkeä, kävivät lujasti toimeen; elok. 19:ntenä Nowo Georgiewsk antautui.

Hänen Majesteettinsa keisari kävi heti sen jälkeen tarkastamassa linnoitusta ja kiitti joukkoja. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme saaneet käskyn tulla mukaan. Saatoin omin silmin todeta sekä järeän tykistön tuhoisat vaikutukset että varustusten huonon rakenteen.

Vapaaksi joutuneet joukot lähetettiin nyt ylimmän armeijanjohdon suostumuksella 10:nteen armeijaan, joka siten valitettavasti vasta kovin myöhään sai kaivatun vahvistuksen. Järeimmät patterit oli lähetettävä Grodnoa vastaan. Kowno oli sillä välin jo kukistunut.

Puolan venäläinen kenraalikuvernöörikunta oli elokuun lopulla kokonaan liittolaisten käsissä. Saksa ja Itävalta-Unkari jakoivat keskenään sen hallinnon, kuten jo tähänkin saakka. Veikselin länsipuolella oli Pilitza rajana, sen itäpuolella raja kulki likimain Wjepshin alajuoksua pitkin. Näin syntyivät saksalainen Varsovan kenraalikuvernöörikunta, joka annettiin kenraali v. Beselerille, ja itävalta-unkarilainen Lublinin sotilaslääni. Jaosta koitui vahinkoa liittolaisten yhteisille eduille: paljon kiireellisiä välttämättömiä toimenpiteitä jäi sen johdosta toteuttamatta.

Itäisen rintaman ylipäällikkö oli v:n 1914 syksystä hoitanut Puolan vallattujen osien hallintoa. Hän luovutti sen nyt kenraali v. Beselerille ja sai sen sijaan koillisessa ylenmäärin runsaasti hallintohuolia. Nowo Georgiewsk on ehkä viimeinen saarrokseen saatettuna valloitettu rengaslinnoitus. Ei siksi, että minä uskoisin aseittenriisumiseen. Sen harhaluulon oikean arvon maailma on piankin kokeva. Ihmiskunta ei koskaan pääse niin pitkälle, niin surulliselta kuin tämä voikin tuntua. Mutta rengaslinnoituksen aika on ollut ja mennyt. Se ei voi millään tavalla kilpailla uudenaikaisen tykistön ja sen suunnattomien ammusmääräin kanssa, vaan on tuomittu häviämään. Maalinnoitukset ovat edelleenkin tarpeen, mutta ne saavat enemmän laajain rajavarustusten luonteen.

VII.

Kun elokuun 10:ntenä 12:s armeija lähti liikkeelle, oikea siipi Bugia ylöspäin seuraten, jäi se länttä kohti 8:tta armeijaa taammaksi, joka Narewin kahden puolen eteni Lomshaa kohti. Koetin marssia jatkettaessa pysyttää tämän porrastuksen voidakseni käyttää molemminpuolisia sivustaliikemahdollisuuksia. Mutta vähitellen molempain armeijain sisäsiivet Ostrolenkan--Lapyn radalla tulivat samalle tasalle. Bugin eteläpuolella kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmä kulki vastaavan määrän eteenpäin.

Itäisen rintaman ylipäällikön täytyi etenemistä varten järjestää taktillisia yksityiskohtia, joilla ei suureen sotaan nähden ollut merkitystä. Everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijain kanssa paljon keskusteluissa. Molemmat armeijanesikunnanpäälliköt, eversti Marquard ja majuri kreivi Schwerin, olivat oivallisia sotilaita, jotka tukivat tehokkaasti ylipäälliköitään.

Lomsha valloitettiin elokuun 9:ntenä etelästä käsin. Meillä oli Itä-Preussissä kauan aikaa käytettävänämme lentopommituslaivasto. Salpalinnoituksiin, joihin oli majoitettu vihollisen kenraalikomento tai armeijan-ylikomento, nakattiin usein pommeja ja meille kerrottiin niiden suurenmoisesta vaikutuksesta; kun nyt jäljestäpäin annoin tutkia näitä vahingoita, ei niitä ollut edes mahdollista huomata. Joukkojen puolesta olin siitä hyvilläni: ne saivat niissä suojan. Vasta myöhemmin pommimme kävivät tehokkaammiksi ja pommien heittäminen alkoi herättää enemmän ilmailijain harrastusta.

Etenemistä jatkettaessa alkoi tuntua, että Mackensenin ja prinssi Leopoldin armeijaryhmät tunkivat pohjoista kohti ja sen vuoksi sekä 12:s että 8:s armeija työntyi vasemmalle. Elok. 18:ntena kenraalisotamarsalkka v. Mackensen saapui Brest-Litowskin edustalle, kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä lähestyi Belovezin nummea ja 12:s armeija Bjalystokia, Uuden Itä-Preussin oivallisen preussilaisen hallituksen entistä pääkaupunkia 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan alussa; 8:s armeija Bjalystokin ja Narewin välisellä ahtaalla alalla eteni koillista kohti Grodnoon päin valloittaakseen Ossowjetzin eteläpuolelta. 22 p:nä se vallattiin. Olimme aikoneet valloittaa sen idästä ja pohjoisesta, mutta saimmekin sen haltuumme etelästä käsin. Semmoista on sota. Molemmat armeijat marssivat elokuun viimeisinä päivinä Bjalystokin--Ossowjetzin linjalta edelleen suunnilleen koilliseen suuntaan, 12:s armeija Wolkowyskin pohjoispuoliseen seutuun, 8:s Grodnoa kohti. Molemmat armeijat erosivat siten yhä enemmän taktillisesta yhteistoiminnasta molempien eteläisten armeijaryhmäin kanssa, jotka Brest-Litowskin 25 ja 26 p:nä elokuuta antauduttua marssivat edelleen Pinskiä ja Baranowitshia kohti. Vähitellen ne liittyivät sotatoimiin, joita kauempana pohjoisessa valmisteltiin.

Syyskuun alussa 8:s ja 12:s armeija saapuivat Grodnon seudulle ja sen kaakkoispuolelle, noin 14 päivää myöhemmin niiden oli määrä päästä Lidaan Niemenin pohjoispuolelle. Tähän ne hyökkäyksen alusta lukien tarvitsivat noin kahdeksan viikkoa. 12:nnen armeijan täytyi tällöin kaartaa kauas etelää kohti. Kuinka paljon edullisempaa olisi ollut, jos tämän liikkeen sijaan olisi ollut mahdollista hyökkäys Lomshan--Grodnon kautta. Se ei käynyt päinsä. Mutta sotaliikkeellä Grodnon ohi sen pohjoispuolitsekin, johon olisi liittynyt Kownon valloitus, olisi koko joukon nopeammin ja tehokkaammin saavutettu tämä seutu ja saatu enemmän aikaan, jos se täydellä voimalla olisi suoritettu vasta elokuun ensi puoliskolla.

Jonkun aikaa näytti siltä, kuin ylin armeijanjohto olisi asiain kehityttyä näin pitkälle aikonut keskeyttää marssin itää kohti. Se lähetti melkoisia osia kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin armeijasta ja myöhemmin 12:nnesta ja 8:nnestakin armeijasta länteen ja Etelä-Unkariin. Mutta niihin sotatoimiin, jotka me Kownon sillä välin tapahtuneen valloituksen ja Liettuaan ja Kuurinmaalle tehdyn retken kautta olimme alkuun panneet, se antoi vapaan vallan.

VIII.

Kownon valloitus väkirynnäköllä oli peloton teko. Jotta se olisi mahdollinen, täytyi 10:nnen armeijan keskustaa ja oikeaa siipeä sen ylenmäärin laajoista asemista huolimatta yhä enemmän ja enemmän ohentaa; vain näin saatoimme Kownon länsipuolelle koota jommoisiakin hyökkäysvoimia. Itärintaman ylipäällikkö ja kenraali v. Eichhorn ottivat tämän jännityksen kannettavakseen rintamansa muilla osilla. Kenraali oli jo kauan valittanut minulle sitä, että 10:s armeija oli liian kauan ollut toimettomana, ja ryhtyi nyt ilolla uuteen tehtäväänsä. Hän ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Hell, olivat erittäin yritteliäitä ja rohkeita miehiä. Kenraali v. Eichhorn oli upseeri, jolla oli häikäisevät henkiset lahjat ja joka osasi kasvattaa joukkojansa esikuvalliseen henkeen.

Kenraali Litzmannin johtaman vahvistetun XXXX armeijaosaston piti toimeenpanna hyökkäys.

Kenraali oli tulinen mies, jolla oli joukkoihinsa suuri vaikutus. Sotamaineensa hän loi Brsheshinyn läpimurrossa marraskuun 22:sen ja 25:nnen päivän välillä 1914. Hän oli kerran kirjoittanut kaartin upseerikuntaa vastaan, mutta tässä läpimurrossa kuitenkin huomannut, mikä voima tästä upseerikunnasta lähti. Minä itse olen ylpeydellä kuulunut linjajalkaväkeen ja henkikrenatöörirykmentissä n:o 8 oppinut tuntemaan rykmentin, jonka upseerikunnassa kulki perintönä erityiset traditiot, kuten kaartin upseerikunnassakin. Moiset traditiot ovat oikeutetut, mutta ne eivät saa johtaa suosimiseen eikä kopeuteen; muutoin ne ovat omiaan synnyttämään tyytymättömyyttä ja ovat hylättävät.

Hyökkäys Kownoa vastaan oli vaikeampi sen vuoksi, että puuttui raskainta pystytulta. Se mitä ylimmältä armeijanjohdolta saatiin heinäkuun lopulla, oli vietävä Nowo Georgiewskin edustalle. Itsellemme pidätimme pääasiallisesti vain muutamia pattereita, jotka voitiin kiskoja pitkin kuljettaa paikalle, mutta joiden kantavuus oli vain vähäinen. Emme kuitenkaan säikähtäneet mitään vaikeuksia, vaan rakensimme radat. Koko tilanteesta johtui, että hyökkäys voitiin tehdä vain Wirballenin--Kownon rautatien ja Niemenin välillä. Hyökkäyksen oikea siipi oli kaiken aikaa mitä suurimmassa vaarassa ja sitä suuremmassa, kuta enemmän etenimme. Venäläinen saattoi joka hetki tykistöllään käydä sangen tehokkaasti sen sivustan kimppuun. Vasenta siipeä suojeli Niemenin pohjoispuolella nostoväkibrigaadi, joka Niemenin-armeijan hyökkäysliikettä jatkaen eteni Dubissan poikki Kownon luoteispuolisille varustuksille saakka.

Elokuun alussa rautatiet olivat valmiit. Nyt puuttui ammuksia järeihin kenttähaupitseihin. Annoin hätävarastani; itärintaman kenttäammuspäälliköllä, everstiluutnantti Rostockilla, oli aina jonkun verran varalla. Näin oli vihdoinkin elokuun 8:ntena kaikki jotenkuten saatu kokoon ja hyökkäys saattoi alkaa. Vähemmillä apuneuvoilla ei ole vielä milloinkaan linnoituksen kimppuun käyty, mutta joukkoa, jonka piti se tehdä, elähytti johtajainsa reipas henki.

Tällä hetkellä oli venäläinen, mainittakoon se vielä tässä kerran, yhä lähellä Veikseliä vastapäätä Varsovaa.

Elok. 6:ntena siirrettiin jalkaväki jo hyökkäyspalstalla kauemmaksi eteenpäin, jotta voisimme saada paremmat tiedot tulen vaikutuksesta. 8 p:nä alkoi tykkitaistelu. Seuraavina päivinä valloitettiin väkirynnäköllä koko sarja lujia asemia. Hyökkäysjoukkojen voima näytti lamaantuvan. Kenraali Litzmann tunkeutui siitä huolimatta aina 15:nteen päivään saakka yhä lähemmä linnakelinjaa. Onneksi venäläinen näytti hyvin huonosti kestävän järeimmän tykistön tulta. Sen kautta onnistui erään komppanian, johon muut joukot liittyivät, reippaalla toimella 16 p:nä murtautua läntisen linnakelinjan sisään.

17 p:nä kenraali Litzmann kulki Niemenin poikki ja valloitti kaupungin ja idänpuoliset linnakkeet. Saalis oli pienempi kuin Nowo Georgiewskin valloituksessa. Tämä ei ollut hyökkäys saarretun linnoituksen kimppuun, selkäpuoli kun oli jäänyt avoimeksi. Idänpuolisen rintamansa kautta se oli yhteydessä venäläisen armeijan kanssa. Miksi tämä ei auttanut, oliko linnoitusvarustusten kukistuminen sille yllätys, sitä en ole tullut tietämään.

Kaikki sillat, ylen tärkeä rautatiesiltakin, sekä itärannan tunneli oli hävitetty, tämä ei onneksi kovin perusteellisesti. Se saatiin pian korjatuksi. Saatoimme sen jälkeen aloittaa jonkinlaisen liikkeen Niemenin itäpuolella Wilnoa kohti jo ennenkuin rautatiesilta oli valmiskaan. Sen kuntoonsaattaminen oli armeijalle elinkysymys, jos mieli saada sotatoimet toivon mukaan menestymään.

Kownon kaupunki itse oli säilynyt tehtaita lukuunottamatta. Nämä oli poltettu, väestö oli paennut. Täällä näin, kuinka vaikeaan tilaan joukot joutuvat, kun ne on majoitettava ilman väestön apua. Kownon valloituksen jälkeen kenraali v. Eichhorn lähetti viipymättä kenraali Litzmannin hyökkäysjoukkoineen Wilnoa kohti ja siirsi lähinnä olevat joukot perässä Niemenin valloitetun ylimenopaikan kautta. Samalla hän lähetti 10:nnen armeijan muut osat ja kenraali v. Hutier'n johtaman XXI:n armeijaosaston liikkeelle painamaan etupäässä Olitaa kohti ja heikompia osastoja Augustowin metsän kautta Grodnoa kohti; nämä toimivat mitä lähimmässä kosketuksessa 8:nnen armeijan kanssa, joka oli marssinut samaan suuntaan ja jo päässyt melkein niiden tasalle.

Kenraali v. Eichhornin aikomus oli koko linjalla tunkeutua Niemenin yli, vaikuttaakseen täten meidän suunnittelemamme sotaliikkeen puitteissa. Nämä toimenpiteet olivat mitä parhaassa sopusoinnussa meidän mielipiteidemme kanssa. Vaikka toiselta puolen jäikin paljon järjestettävää, varsinkin siellä, missä armeijat koskettivat toisiaan, helpotti toiselta puolen armeijain itsenäinen päätösvalta koko hoitoa tavattomasti. Niiden velvollisuus vain oli ajoissa ilmoittaa, miten ne tilanteen käsittivät ja mitä aikoivat. Armeijain rajakohdat ovat aina erikoisia kahnauskohtia. Idässä se ei, varsinkaan asemasodassa, esiintynyt samassa määrässä kuin myöhemmin lännessä. Täällä osastojen rajat muodostuivat toisinaan korkeiksi aidoiksi, joita pitkin vain saattoi nähdä, ylitse ei. Ylemmän johdon tärkeä velvollisuus oli tällöin vaikuttaa tasaavasti, ettei osastojen rajakohdista tullut taktillisesti heikkoja kohtia.

10:nnen armeijan keskustan ja oikean siiven eteneminen tapahtui ankarin taisteluin. Kownon tapausten painostuksesta venäläinen, rautatiet ja Niemenin sillat perusteellisesti hävitettyään, ensinnäkin luovutti tämän joen vasemman rannan ja väistyi pian sen jälkeen yhä etemmä Oranya kohti. XXI armeijaosasto valtasi jo elok. 26:ntena Olitan. Elokuun lopussa 10:s armeija oli kulkenut Niemenin poikki ja eteni hitaasti Grodnon--Wilnon rataa kohti. Jo ennenkuin se tämän radan saavuttikaan se kohtasi sangen ankaraa vastarintaa, jota se ei voinutkaan paikalla murtaa. Venäläinen alkoi Puolan itäosista siirtää voimia pohjoista kohti.

10:nnen armeijan tunkeutumisella Niemenin yli Grodnoa kohti ei ollut suurtakaan taktillista vaikutusta tämän linnoituksen koillispuolella olevan suunnattoman metsäalueen vuoksi. Venäläinen oli kuitenkin käynyt araksi. 10:nnen armeijan oikean siiven ja varsinkin 8:nnen armeijan hyökätessä se jätti hämmästyttävän pian Grodnon. 75:nnellä reservidivisioonalla kenraali v. Scholtz jo syysk. 1 p:nä valloitti kaupungin lounaispuoliset varustukset ja 2 p:nä itse kaupungin kiivaiden katutaistelujen jälkeen. Grodnon lähellä sen itäpuolella Kotran ja Osjery järvestä tulevan pohjoisen lisäjoen varrella hän kohtasi voimallisen vihollisen vastarinnan.

Piiritystykistö oli käynyt tarpeettomaksi. Se annettiin nyt ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi.

Kenraali v. Gallwitz saapui taistellen Swislotshille. Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä oli samonnut Belovezin metsän läpi, joka ei sivumennen sanoen ole mikään ylipääsemätön suoalue, vaan teillä hyvin varustettu. Kauempana etelässä joukot vielä etenivät Pinskiä kohti.

IX.

Niemenin-armeijan taistelut heinäkuussa ja elokuussa olivat tähän saakka vain sikäli olleet välittömässä yhteydessä suurien sotatoimien kanssa, mikäli ne vetivät puoleensa vihollisvoimia. 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan sisemmät siivet olivat luonnollisestikin taktillisessa yhdysvaikutuksessa keskenään Niemenin luona. Ryhdyttäessä Kownoa vastaan hyökkäämään tämä yhdysvaikutus kävi yhä läheisemmäksi ja johti linnoituksen valloituksessa taisteluun samalla tappotantereella, jonka jälkeen se jälleen löyhtyi. Nyt piti sotatoimien yhteisvaikutuksen astua jyrkästi etualalle.

Kenraali Otto v. Below johti sotaa eristetyllä sotanäyttämöllä ja oli sen vuoksi toimissaan itsenäisempi kuin muut armeijan-ylipäälliköt, jotka taistelivat ahtaammissa kehyksissä. Saatoimme taistelun johtoon nähden tyytyä yleisiin ohjeisiin.

Niemenin-armeija oli heinäkuun puoliväliin saakka puolustanut Dubissan linjaa aina Schaulenin lounaispuolelle saakka sekä pitänyt hallussaan Wentaa ja Windauta aina Hasenpotin tasalle ja kauemmaksi rannikolle saakka. Sotatoimien alkamiseksi sai kenraali v. Below käskyn kiertäen käydä Schaulenin luona olevan voimallisen vihollisen kimppuun ja vasemman siipensä Riian suuntaa kohti suojaten edetä Niemenin pohjoispuolella itää kohti. Tämä sotatoimi oli erikoisen hyvissä käsissä. Kenraali v. Below, jota jo rauhan aikana pidettiin erikoisen kyvykkäänä upseerina ja itsenäisenä luonteena, oli Tannenbergiu taistelussa osoittanut selvää käsitystä johtajan toimessa ja Masurinjärvien taistelussa kunnostautunut tarkoituksenmukaisilla toimillaan. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg piti aivan erikoisessa arvossa hänen suoraa ja miehuullista luonnettaan ja ehdottikin hänet marraskuussa Hänen Majesteetilleen 8:nnen armeijan ylipäälliköksi, vaikka hän virkavuosiinsa nähden oli nuorimpia komentavia kenraaleja. Kenraali v. Below on osoittautunut täydelleen sen luottamuksen arvoiseksi, jota ylin sotaherra häntä kohtaan tunsi. Hänen esikunnanpäällikkönsä, kenraali v. Böckmann, oli ollut yleisesikunnassa kauan, sodassa hän oli kunnostautunut joukkojen johtajana ja hänellä oli hyvän armeijanjohtajan ominaisuudet. Molemmat miehet työskentelivät yhdessä täydessä sopusoinnussa. Päämajassa Lötzenissä saatoimme olla vakuutetut siitä, että Niemenin pohjoispuolisilla sotatoimilla todella saataisiin aikaan, mitä sinne viedyillä voimilla oli mahdollinen aikaansaada.

Niemenin-armeijan selkäpuolen yhteys oli vaikea. Täysiraiteiset radat päättyivät Tilsitin koillispuolella Laugzargeniin ja Memeliin. Niemeniä, joka kyllä soveltui laivaliikkeeseen, saattoi oikea armeijansiipi selkäpuolisiin yhteyksiinsä käyttää, mutta se oli niin perkaamaton, ettei siihen ollut luottamista. Yritys kuljettaa kerran niemeniläisillä veneillä joukkoja jokea ylöspäin oikean siiven välttämättömäksi käyneeseen vahvistukseen epäonnistui. Hinattavat alusjonot tarttuivat Venäjän puolella hiekkasärkille.

Libauta voitiin vain suurimmalla varovaisuudella käyttää muonitussatamana. Venäjän laivasto ja englantilaiset vedenalaiset veneet vallitsivat silloin vielä Itämeren itäosaa. Olimme kuitenkin käsillä olevalla kalustolla voineet panna toimeen heikon junaliikkeen Libausta itää kohti vievällä radalla. Jo varhain olimme ryhtyneet rakentamaan kenttärataa Laugzargenin--Tauroggenin--Kjelmyn linjalle; työvoimain puutteen vuoksi se edistyi kuitenkin vain hitaasti. Kun suuren sotaliikkeen suunnitelmat alkoivat saada varman muodon, täytyi ryhtyä ajattelemaan rautatieverkon täydentämistä suuremmassa mittakaavassa. Lyhin yhteys venäläisille radoille kulki Memelistä Prekulniin Libaun itäpuolelle. Tämän välin rakentamiseen ryhdyttiin, mutta myöhemmin se oli jälleen heitettävä kesken, kun itärintaman ylipäällikön täytyi luovuttaa rautatietyöväkeä Willenbergin--Ostrolenkan radan rakennukseen. Heinäkuun alussa valmistui rata Prekulniin. Sillä oli suunnattoman suuri arvo, vaikka sen liikenne vielä olikin monessa suhteessa puutteellinen. Libaun--Mosheikin rata naulattiin nyt uudestaan. Myöhemmin Koschedaryn kautta Kownon itäpuolella yhdytimme Liettuan rautatieverkon. Vihdoin aloimme rakentaa Schaulenin kaakkoispuolelle vievää Tauroggenin-Radsiwilishkin rataa. Tämän radan puisesta sillasta Dubissan yli oli tuleva taideteos.

Heinäkuun puolivälissä päättyi Niemenin-armeijan ryhmitys jo kesäkuussa lähetettyjen apujoukkojen saavuttua perille. Ylikomentoon koski sangen raskaasti, ettei se hyökkäykseen Narewia vastaan saanut kaikkia joukkoja, jotka se oli toivonut saavansa. Siitä huolimatta se piti kiinni sotatoimen periaatteesta. Dubissan se Kjelmyyn saakka jätti vain heikkojen joukkojen huostaan. Kjelmyn ja Schaulenin välille koottiin reserviosasto hyökkäysryhmäksi. Sitten seurasi Windaun vartta alaspäin taas heikko linja, johon Libauhun vievän radan pohjoispuolella liittyi vahva ryhmä. Täällä seisoi kahdesta kolmeen jalkaväkidivisioonaa ja yhtä monta ratsuväkidivisioonaa.

Heinäk. 14:ntenä, Prassnyshin juuri kukistuttua Pohjois-Puolassa ja venäläisen kauempana etelässä vielä ollessa Veikselin länsipuolella ja Lublinin--Cholmin eteläpuolella, kulki kenraali v. Below Vindaun yli kiertääkseen etenemällä pohjoiseen Mitaun suuntaan Schaulenin luona olevat vahvat venäläiset sotavoimat ja antaakseen I reserviosaston ahdistaa niitä ankarasti kaakosta, samalla kuin heikko keskusta pysyisi paikoillaan. Dubissan luona tuli armeijan oikean siiven toistaiseksi odottaa ja vasta sotatoimien edistyessä lähteä liikkeelle.

Venäläinen ei ilmeisestikään ollut odottanut hyökkäystä eikä myöskään huomannut sen ulottuvaisuutta pohjoista kohti. Se hyökkäsi Okmjanyn suuntaan keskustassa etenevää 6:tta reservidivisioonaa vastaan ja pakotti sen väistymään länttä kohti. Venäläisen oikea sivusta oli kuitenkin niin uhattu, ettei vihollinen voinut menestystään käyttää.

Vasemman siiven jalkaväkidivisioonat löivät jo 17 p:nä venäläisen Autzin luona, mutta antoivat sitten 6:nnelle reservidivisioonalle sattuneiden tapausten vetää itseään etelää kohti; kiertoliike menetti täten tehoaan. Herkeämättömissä taisteluissa, jotka venyivät heinäk. 23:nteen päivään saakka ja joista on käytetty "Schaulenin taistelun" nimeä, työnnettiin 5:s venäläinen armeija Schaulenin taa Ponjewjeshiin. Se pääsi osittain pakoon, sen selän taa päässeeltä saksalaiselta ratsuväeltä kun puuttui tehoisia ampuma-aseita. Jo heinäk. 29:ntenä valtasimme Ponjewjeshin. Vasemmalla sivustalla ratsuväki retkeili aina Riianlahdelle saakka ja liittyi jalkaväkeen sen ahdistaessa Mitauta, joka elok. 1 p:nä valloitettiin. Kauempana etelässä kuljettiin Dubissan poikki ja edettiin heinäk. 29 p:ään mennessä Kownon--Ponjewjeshin linjalle saakka.

Selkäpuolen yhteyttä oli jälleen vahvistettava ja joukoille hankittava ampumatarpeita. 12:s ja 8:s armeija olivat saaneet suuret määrät kolonnia, joita sen vuoksi Niemenin-armeijalta puuttui. Sen eteneminen kävi nyt hitaammin. Samana päivänä, jona Kowno valloitettiin, se oli Swjentan ja Jaran rannalla. Tähän se jäi pitkäksi aikaa vasemman siiven edetessä edelleen Väinäjokea kohti. Riian eteläpuolella venäläinen piti hallussaan suuren siltavarustuksen, josta meille tuli pitkäksi ajaksi vaaran aihe. Sen sijaan saavuttiin syyskuun alkupäivinä Väinäjoelle Ykskyllin ja Friedrichstadtin välillä ja täällä oleva vihollinen työnnettiin joen toiselle rannalle.

Venäläinen oli sillä välin vahvistanut voimiaan. Niemenin-armeijan heikot voimat oli jaettu sangen laajoille aloille, joten ne toistaiseksi eivät voineet omin neuvoin enää edetä. Se ylläpiti tuntumusta 10:nnen armeijan vasemman siiven kanssa, kun tämä Kownon valloituksen jälkeen puolimatkassa Wilnoon jälleen tapasi voimallisen vihollisen.

Laivaston yrityksellä Riianlahdessa elok. 8:ntena ei maasotatoimiin ollut mitään vaikutusta.

Niemenin-armeijan nopea eteneminen osoittaa, että olisi ollut mahdollista saada aikaan vielä enemmän, jos armeija olisi ollut suurempi ja varsinkin paremmin varustettu kolonnilla.

X.

Elokuun toisella puoliskolla oli aikomus jatkaa sotatoimia Niemenin itäpuolella saanut kiinteämmän muodon. Puolasta peräytyvän armeijan sivustaan oli, jos ollenkaan, enää mahdollista päästä käsiksi vain Kownon--Wilnon--Minskin yleisessä hyökkäyssuunnassa. Tämä hyökkäysliike tuli 10:nnen armeijan tehdä, kun taas 8:s ja 12:s armeija ja eteläiset armeijaryhmät seurasivat vihollista kintereillä.

10:nnen armeijan sotatoimet tarvitsivat pohjan puolella sivustasuojelusta Riian--Väinänlinnan ratalinjaa vastaan, johon koillisesta ja idästä yhtyi useita kiskoteitä, ja samoin Polotzkin--Molodetshnon ja Orsehan--Borissowin--Minskin rataosia vastaan. Niemenin-armeijan tuli jatkaa etenemistään, painopisteenä Väinänlinna, samalla kuin molempia viimemainittuja ratoja vastaan eteni vahvoja ratsuväkieskadroonia.

Venäläinen, joka 10:nnen ja Niemenin-armeijan edessä seisoi yhtenäisessä, mutta Kownon koillispuolella vain ohuessa rintamassa, oli siis murrettava, s.o. tungettava takaisin Wilnon kautta ja Väinänlinnaa kohti ratsuväkidivisioonain edetessä Polotzkia--Minskiä kohti.

Kysymyksenalaista oli, vieläkö tämä sotatoimi kannatti, kun venäläisten peräytyminen itää kohti jo oli joutunut niin pitkälle. Siitä ei ollut epäilystäkään, että jokainen päivä, jonka viivytystä kesti, vähensi sen menestystoiveita. Minä punnitsin, eikö meidän olisi tyydyttävä hyökkäykseen Lidaa kohti Olitan--Oranyn kautta. Luovuin kuitenkin siitä, kun kaikki samanlaiset yritykset päästä vihollisen sivustan kimppuun edellisen kesäretken aikana olivat menneet myttyyn. Mielessäni jäin sen vuoksi kannattamaan suurta sotaliikettä, sillä kun saattoi vielä olla suurempi menestys. Tässäkin meidän täytyi toimia arviokaupalla. Selvää oli, että 10:ttä armeijaa oli vahvistettava. Nowo Georgiewskin saartojoukot liitettiin siihen.

8:s ja 12:s armeija olivat sotatoimien kestäessä vetäytyneet niin yhteen, että oli käynyt mahdolliseksi paitsi länteen määrättyjä osastoja ottaa niistä vielä muitakin divisioonia. Nämä lähetettiin Kownoon ja vietiin sieltä 10:nnen armeijan vasemmalle tai 8:nnen oikealle siivelle.

Sillä välin oli Wilnosta käsin tehty 10:nnen armeijan kimppuun sangen voimakas hyökkäys. Vihollinen oli Puolasta vienyt voimia pohjoiseen. Yrittäen sivustahyökkäystä olivat sekä 10:s armeija että sen vastustaja lisänneet voimiaan pohjoisessa Wilkomirin suunnalla. Taistelu tapahtui Wilijan pohjoisella rannalla ja oli erikoisen kiivas.

Seurasi jälleen erinomaisen jännittäviä päiviä. Mielelläni olisin kiirehtinyt sotatoimien alkua, mutta Wirballenin--Kownon rata ei keskeneräisessä kunnossaan voinut kuljettaa enempää kuin se kuljetti. Kaikki vaati sanomattoman paljon aikaa, tiet lisäksi olivat huonot eivätkä joukot enää reippaita.

Syysk. 9:ntenä alkoi vihdoin eteneminen. Niemenin-armeija pääsi hyvin eteenpäin Väinänlinnaa--Jakobstadtia kohti. Sen oikea siipi asettui Uzjanyn vaiheilla Kownon--Väinänlinnan tielle ja työnsi vihollisen sangen pian takaisin Nowo Aleksandrowskin kautta. Molemmissa siltavarustuksissa vihollinen piti puoliaan. Täällä alkoivat pitkät katkerat taistelut.

10:nnen armeijan vasen siipi, joka oli Wilkomirin eteläpuolella, pääsi molempina ensimmäisinä päivinä hyvin etenemään Wilijaa kohti Wilnon yläpuolella. Sittemmin voitiin kuitenkin vain vähitellen työntää venäläistä taaksepäin tämän joen yli.

Molempien armeijain sisempien sivustain välillä, Väinänlinnasta Wilijaan saakka, oli ratsuväkidivisioonain pääsy eteenpäin vapaampaa. Ensinnä niiden täytyi yhtämittaa taistellen raivata itselleen tie Wilkomirin ja Swentzjanyn välisen järviseudun läpi. 13 p:nä tämä paikka valloitettiin. Sieltä divisioonat kääntyivät Smorgonia, Molodetshnoa ja Molodetshnon--Polotzkin rataa kohti, molempain näiden paikkain puoliväliin. 8:nnen armeijan ratsuväkidivisioonia voitiin nyt lähettää perästä. Jo 14 p:nä oli Wilnon--Molodetshnon--Polotzkin rata saavutettu Smorgonin ja Wileikan luona ja Glubokojen itäpuolella ja venäläisten oikea siipi Wilijan varrella Wilnon koillispuolella saatettu hyvin uhattuun asemaan. Orshan--Minskin ratakin katkaistiin Borissowin seudulla. Ratsuväkidivisioonat saivat täällä, kuten jo niin usein muulloinkin idässä, uuden toiminta-alan. Saksalaisen ratsuväen reipas ratsumieshenki on kaikkialla kunnostautunut loistavasti.

10:s armeija pyrki yhä uudelleen ja uudelleen lähettämään rintamastaan joukkoja vasemmalle siivelleen. Sitä varten se kaartoi Wilijaa ylöspäin Smorgonia kohti ja heti Wishnjew-järven eteläpuolitse Wileikaa kohti. Liikkeet olivat vaikeat suorittaa ja maksoivat aikaa. Joukoille ne tuottivat aivan tavattomia rasituksia, sillä tiet ja sää olivat kehnot ja vaikuttivat haitallisesti. Jalkaväkidivisioonat eivät voineet kyllin nopeaan asettua ratsuväkidivisioonain sijaan niiden etäällä edessäpäin oleviin asemiin. Heikon tulivoimansa vuoksi ne eivät voineet ajan pitkään pitää Smorgonia hallussaan. 19 p:nä tämä jälleen riistettiin meiltä Wilnosta käsin, vaikka 1:nen ratsuväkidivisioona oli mitä urhoollisimmin pitänyt puoliaan.

Venäläinen oli huomannut uhkaavan vaaran ja tuonut rautateitse Väinänlinnan itäpuolelle apujoukkoja, jotka sangen pian ilmestyivät Väinänlinnan eteläpuolelle. Polotzkin kautta Molodetshnoon menevää rautatietä ei käytetty. Sen sijaan vihollinen saattoi jalkaväkidivisioonilla tehdä suuren peräytymisliikkeen Lidasta ja Slonimista Molodetshnon suuntaan, ratsuväkidivisioonilla taas Dokshitzyyn päin. Venäläisten suuri rintamansiirto Puolasta Länsi-Venäjälle oli valitettavasti jo ehtinyt niin pitkälle, että pohjoista kohti poikkeavat joukot ennättivät vielä ajoissa Wilijalle. Saksalaisten kiertoliike joutui tässä seisahduksiin. Sen voima ei riittänyt voittamaan vihollisen vastarintaa. Venäläinen siirtyi nyt vuorostaan Wilijan yli Molodetshnon pohjoispuolella vastahyökkäykseen, mutta ei sekään päässyt etenemään. Saksalaisten hyökkäys oli sillä välin rintamankin kohdalla edistynyt verkalleen. Tämän painostuksen vuoksi venäläisen oli mahdotonta pitää Wilnoa, ja se peräytyi nyt hitaasti, taistellen koko rintamalla. Saksan armeijan rintamalla oli vielä siksi paljon voimaa, että se saattoi saavuttaa heti Smorgonin länsipuolella olevan seudun, läntisen Beresinan ja Baranowitshin ja Pinskin seudut.

Armeijan verkalleen edetessä Wilnosta Smorgoniin oli minulle selvinnyt, että sotaliike oli keskeytettävä. Hyökkäyksen jatkaminen ei voinut enää tulla kysymykseen. Vihollisen ratsuväen vuoksi, jota joka puolelta tunkeutui yhä voimallisemmin meidän läpimurtokohtaamme vastaan, ei 10:nnen armeijan vasenta siipeä ollut mahdollinen ajan pitkään pysyttää sen kaukana edessäpäin olevissa asemissa. Meidän täytyi järjestäytyä talven varalta ja Wishnewin-, Narotshin- ja Dryswjaty-järvien linja tarjosi edullisen tuen.

Dryswjaty-järven luona yhtyi Niemenin-armeijaan uusia osia, mutta 10:nnen armeijan pohjoinen siipi kääntyi takaisin mainitulle linjalle. 10:s armeija aikoi, kuten aikanaan Grodnon edustalla samanlaista liikettä suoritettaessa, pidättää perässä tunkevaa vihollista, mutta tässä se runsaan ajan viivytteli ja joutui lopulta Narotsh-järven itäpuolella kovakouraisen puristuksen alaiseksi.

Uutta rintamaamme vastaan hyökyi sitten venäläistulva, mutta vähitellen meri taas asettui. Itävalta-Unkarin armeija oli sillä välin yrittänyt Lutzkin pohjoispuolella murtaa vihollisen rintaman ja päästä kiertämään. Vastahyökkäys oli kuitenkin työntänyt sen takaisin. Väinänlinnan luona taisteluita kesti vielä kauan. Niemenin-armeija toivoi yhä voivansa valloittaa siltavarustuksen. Ammuksien perille saapuminen oli kuitenkin niin riittämätön, ettei voitu ryhtyä hyökkäykseen. Taistelut keskeytettiin sen vuoksi minun kehoituksestani.

Rintama asettui Karpaatteja myöten lepoon.

Kesäsotaretki Venäjää vastaan oli päättynyt. Venäläinen oli lyöty ja koko rintamalla taapäin tungettu. Kownon kautta yritetty sotatoimemme ei johtanut suurempiin tuloksiin, se kun tuli liian myöhään. Tämä oli pääsyy. Vihollinen oli kyennyt estämään kierroksen, joka sitä Wilijan luona uhkasi. Jos se olisi ollut muutamankaan päivämatkan kauempana lännessä, ei se olisi ollut sille mahdollista.

Emme voineet idässä eikä lännessä koko sodan aikana suorittaa loppuun ainoatakaan suurta strateegista murtoliikettä ja saavuttaa kaikkia siitä johtuvia seurauksia. Wilnon ja Väinänlinnan välinen murtoliike edistyi kaikista pisimmälle. Se osoittaa, kuinka strateeginen murtoliike vasta sitä seuraavan taktillisen kiertoliikkeen kautta pääsee täyteen vaikutukseensa. Bulgaarian armeijan osaksi jäi näyttää syyskuussa 1918 maailmalle semmoisen sotatoimen painavat seuraukset. Mutta ne olivat mahdolliset vain sen kautta, että Bulgaarian armeija oli silloin täydelleen lamassa.

Syyskuun päiväin ankara jännitys oli tuottanut meille jälleen vain taktillisen menestyksen. Oli ollut voitettava erinomaisen kriitillisiä tilanteita. 1:sen ratsuväkidivisioonan taistelu Smorgonin luona vihollisen peräytymislinjalla oli traagillisen suurta. Aivan vähää ennen jalkaväen saapumista sen täytyi väistyä suuria tappioita kärsittyään. Niemenin-armeijan eteläisenkin siiven asema oli kaiken aikaa arveluttava, 10:nnen armeijan taapäin kääntyminen suuressa määrin vaarallinen temppu. Tämä kaikki jäi kuitenkin toiseen sijaan hermoja jännittävän odotuksen rinnalla: pääseekö jalkaväki huonoilla teillä kyllin nopeaan eteenpäin voidakseen saattaa päätökseen kiertoliikkeen, jonka valmistelut ratsuväki niin hyvällä ymmärryksellä oli suorittanut? Moisen jännityksen voi vain se täysin ymmärtää, joka on sen kokenut ja sydämellään ja järjellään ollut siinä mukana.

Venäjän nujertamisessa olimme astuneet uuden suuren askeleen eteenpäin. lujatahtoinen suuriruhtinas erosi. Tsaari asettui armeijansa ylimmäksi johtajaksi.

Kaikkialla olivat joukkomme ja johtajamme tehneet velvollisuutensa ja saksalaisessa sotamiehessä vakaantui syystä se tunne, että hän on venäläistä ehdottomasti etevämpi. Lukumäärä menetti kammottavuutensa.

ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKÖN PÄÄMAJA KOWNOSSA LOKAKUUSTA 1915 HEINÄKUUHUN 1916

LEVON AIKA.

I.

Taistelujen päätyttyä Arrasin pohjoispuolella toukokuussa oli läntisellä rintamalla kesällä 1915 yleensä levollista. Syyskuun lopulla alkoivat ententen valtavat hyökkäykset Loosin luona ja Champagnessa. Idästä kutsutut joukot saapuivat juuri parhaiksi auttamaan länsirintaman urheita, kestäviä puolustajia ja torjumaan suurta ja vaarallista iskua.

Italialaiset olivat tehneet useita turhia hyökkäyksiä. Itävalta-Unkarin armeija taisteli hyvin Italiaa vastaan; sehän olikin vanha perivihollinen, kun taas Venäjää vastaan eivät mitkään kansalliset vaistot nousseet.

Saksan ylin armeijanjohto ja Itävalta-Unkarin armeijan-ylikomento olivat päättäneet nujertaa Serbian. Luonnollinen ristiriita Serbian kanssa ja makedonialaisten painostus sai Bulgaarian julkisesti rupeamaan meidän puolellemme; Varsovan valloitus oli siellä tehnyt erikoisen syvän vaikutuksen. Bulgaaria tuotti meille Balkanilla 12:lla voimakkaalla jalkaväkidivisioonallaan paikalla voimaintasauksen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen kulki lokakuun alussa Tonavan yli. Serbian sotaretki saattoi meidät joulukuun alkuun mennessä lähelle Kreikan rajaa. Varovaisuus Kreikan suhteen, joukkojen uupumus ja selkäpuolisten yhteyksien tila ja ehkä vielä muutkin minulle tuntemattomat valtiolliset ja sotilaalliset syyt estivät meitä jatkamasta sotatoimia Salonikiin saakka, josta ensimmäiset entente-joukot puuttuivat taisteluun. Salonikin valloitus olisi tuottanut meille Balkanin niemimaalla suuren huojennuksen. Myöhempien kokemuksieni nojalla täytyy minun kuitenkin todeta, ettemme siten menettelemällä olisi länsirintamalle saaneet ainoatakaan bulgaarialaista. Olisimme luultavasti saaneet Ranskaan ne englantilaiset, ranskalaiset ja serbialaiset, jotka myöhemmin olivat Makedonian rintamalla. Nämä näkökohdat jäivät edelleenkin määrääviksi. Hyökkäys Salonikia vastaan jäi aina sivusotatoimeksi ja sitä on siltä kannalta arvosteltava.

Itävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat Montenegron kautta Albaniaan Vojusalle saakka, jossa taisteluita kesti helmikuuhun saakka. Itävalta-Unkarin sivustasuoja oli siirtynyt Tonavalta kauas Albanian sisäosiin ja Kreikan rajalle saakka. Täällä olivat vartiona etupäässä bulgaarialaiset joukot ei ainoastaan oman maansa puolesta, vaan myöskin Itävalta-Unkarin ja meidän puolestamme.

Saksalaiset joukot vedettiin vähitellen suurimmaksi osaksi takaisin Tonavalle. Itävalta-Unkarinkin voimia vapautui. Serbian armeija oli kärsinyt perusteellisen tappion, jätteitä peräytyi Valonaan päin ja Ranskan ja Englannin voimakkaissa käsissä niistä jälleen tuli sotatekijä, jota bulgaarialainen sotamies pelkäsi. Ne siirrettiin myöhemmin Salonikiin ja taistelivat siellä täysitehoisesti.

Entente huomasi välttämättömäksi vapauttaa toisilta sotanäyttämöiltä voimia Makedoniaan. Se luopuikin Gallipolin yrityksen jatkamisesta, joka saksalaisten miesten ja Välimeren divisioonan toiminnan johdosta oli tullut sille maksamaan paljon. Retkikunta oli nyt joutunut liian suureen vaaraan. Yhteys Turkin kanssa oli aikaan saatu, kun Serbia oli voitettu ja Bulgaarian kanssa tehty liitto. Meidän ei enää tarvinnut kuljettaa sotatarpeitamme salaa Romaanian kautta. Turkkia voitiin välittömästi avustaa. Tammikuun 16:ntena avattiin rautatieyhteys Konstantinopoliin. Tammikuun 8:ntena ja 9:ntenä ententen joukot olivat lähteneet Gallipolin niemeltä.

Salmien sulkeminen oli nyt turvattu. Jos vihollisten laivastot olisivat salmien avulla Mustaakin merta vallinneet, olisi Venäjälle voitu hankkia sotatarpeita, joita se niin välttämättä tarvitsi. Idässä olisivat taistelut silloin saaneet paljon ankaramman luonteen. Entente olisi voinut käyttää hyväkseen Etelä-Venäjän ja Romaanian rikkaita viljavarastoja ja taivuttaa tämän kuningaskunnan mielensä mukaiseksi jo ennen kuin näin tapahtuikaan. Venäjän yhteys ulkomaailman kanssa sotatarpeitten tuontia varten kulki siihen aikaan Siperian rataa pitkin, Muurmanin rannikon kautta, johon Pietarista paraikaa rakennettiin rautatietä, mutta joka ei vielä pitkään aikaan voinut valmistua, ja kesällä Vienanmeren kautta. Liike Suomen kautta Ruotsiin oli tärkeä, mutta sitä tietä ei voitu kuljettaa sotatarpeita. Ruotsilla oli oikea käsitys puolueettoman vallan velvollisuuksista. Tämä esitys osoittaa mitä epäämättömimmällä tavalla, kuinka tärkeät salmet ja niiden mukana Turkki olivat itäiselle rintamalle ja samalla koko asemallemme. Turkin aasianpuoleisilla alueilla sodankäynti oli vaikeata. Turkki saattoi käyttää ainoastaan maayhteyksiään. Uudenaikainen sota tarvitsee kuitenkin rautatie- ja laivayhteyksiä. Kaukaasian rajalle rakennettava rautatie oli Angoran ja Sivasin välillä vasta alulla. Bagdadin rata, jonka Taurus ja Amanus-vuoristot vielä katkaisivat, ei ollut vielä likimainkaan ennättänyt Tigriille. Tunnelit olivat keskeneräiset. Syyrian rautatie liittyi Bagdadin rataan Alepon luona, siis erottavain vuorenharjanteiden tuolla puolen. Damaskon eteläpuolella se vaihtui kapearaiteiseen Hedshasin rataan ja pieneen rataan, joka vei Palestiinaan ja päättyi Berzebaan, Jerusalemin eteläpuolelle. Rautatieoloja, jotka jo itsessään olivat näin huonot, pahensi vielä se, että kuljetusmahdollisuudet sekä henkilökunnan että kaluston puolesta olivat huonoimmat, mitä ajatella saattaa. Rautateiden tuottama hyöty oli sangen pieni, suhteettoman pieni vaatimuksiin verraten.

Koetettiin käyttää Eufratia ja Tigristä, vieläpä jonkinlaisella menestykselläkin. Mutta kokonaiskuvaa tämä ei voinut muuttaa.

Saksalaiset kuorma-autokolonnat olivat apuna vaikeuksia vähentämässä.

Selkäpuolen yhteyksien vuoksi oli sodankäynti Vähässä Aasiassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa tuomittu tuloksiltaan huonoksi, kunnes liikenneolot saataisiin parannetuiksi.

Turkin sotatoiminnan tehoa rajamaakunnissa rajoitti vielä se, että Kaukaasian rajalla kurdit ja armeenialaiset, Mesopotamiassa ja Syyriassa arabialaiset heimot aina Adenia myöten olivat turkkilaisille vihamielisiä. Turkin politiikan suhtautuminen maan omiin alamaisiin on aina ollut onneton. Turkkilaiset ovat vain ottaneet, eivät milloinkaan antaneet. Nyt heidän täytyy tyytyä siihen, että nuo heimot ovat heidän vastustajiaan. Kohtelemalla armeenialaisia niin anteeksi antamattomalla tavalla Turkki riisti itseltään työvoiman, jota se niin välttämättä tarvitsi muun muassa rautateiden rakennukseen ja maanviljelykseen.

Turkkilaisten yritys nostattaa Tripolis ja Benghasi pyhään sotaan menestyi vain osittain. Sukelluslaivamme kuljettivat sinne aseita ja ylläpitivät jonkinlaista yhteyttä noiden maiden ja Turkin kanssa.

Suezin kanavaa vastaan tammikuussa ja helmikuussa 1915 kohdistettu yritys oli kärsinyt haaksirikon. Menestystä olisi sillä voinut olla vain siinä tapauksessa, että senussit olisivat samaan aikaan lännestä hyökänneet Egyptiin ja egyptiläiset nousseet kapinaan. Mutta nämä olivat tuulentupia; englantilainen ylivalta on luja niissä maissa, joissa se on päässyt voimaan.

Eufratin ja Tigriin suistamossa Englanti, meri tukenaan, eteni asteettain Bagdadia kohti. Turkin puolelta oli tätä ollut mahdoton estää. Joulukuussa 1915 taisteltiin jälleen Kut-el-Amaran seuduilla Bagdadin alapuolella; englantilainen sotaretkikunta oli saapunut arveluttavan lähelle sitä.

Kaukaasian rajalla Turkin armeija oli lyöty talvella 1914-15. Se oli tämän jälkeen odottavalla kannalla. Siitä huolimatta se herkeämättä menetti sangen paljon väkeä varsinkin pilkkukuumeen ja pakkasen johdosta.

Sinain niemimaan ja Mesopotamian tapaukset eivät suoranaisesti vaikuttaneet itärintamaan. Suezin yritystä seurattiin suurella mielenkiinnolla ja suurilla toiveilla. Selkäpuolisten yhteyksien vaikeudet, jotka olen lyhyesti kuvannut, eivät silloin vielä olleet minulle koko laajuudessaan tunnetut. Näin varsinkin Bagdadin radan melkoista edullisemmassa valossa ja edistyneempänä kuin se todenteolla oli. Olisiko täällä ollut mahdollista saada enemmän aikaan, sitä en voi päättää.

Kaukaasian rintaman taistelut eivät meille Venäjään nähden tuottaneet sitä lievennystä, jota olin aikoinani toivonut.

Laajain alueiden valtauksesta idässä, Balkanin niemimaan avauksesta ja yhteyden aikaansaamisesta Turkin kanssa oli seurauksena, että sotataloudellinen asemamme melkoisesti parani, ja Romaaniakin oli nyt auliimpi myymään, kun se ei voinut muuanne luovuttaa varastajaan. Vuosi 1915 merkitsi meille plussia. Seuraavan vuoden varalle keräsimme voimia, emme kuitenkaan ottaneet irti kotimaastamme likimainkaan kaikkea, mitä olisimme voineet ja olisi tarpeen ollut. Vihollistemme varustelut jatkuivat.

Englantilaiset Kitchenerin-armeijat lujittuivat. Niistä oli jo suurin osa saapunut länsirintamalle. Englantilaisten rintama oli levinnyt etelää kohti ja huojentanut Ranskan taakkaa. Englannissa muodostettiin yhä uusia divisioonia. Pestauksen sijaan alkoi väenotto. Tammikuussa 1916 hyväksyttiin parlamentissa englantilainen asevelvollisuuslaki. Englantikin asettui silloin viimeisenä valtana Euroopassa yleisen asevelvollisuuden kannalle, joka onkin sodan pakon mukainen ja sen siveellisen vaatimuksen kanssa sopusoinnussa, että jokaisen asekuntoisen miehen on ase kädessä palveltava valtiota. Englanti ei ulottanut lakia Irlantiin. Se on kuvaavaa.

Ranskan armeija oli pysynyt entisen vahvuisena, Serbian armeija uusittiin. Venäjä alkoi tappioittensa vaikutuksesta ammentaa syvältä melkoisia ihmisvarojaan.

Ranskan, Englannin, Japanin ja Amerikan teollisuuden mobilisatio oli ratkaisevasti edistynyt.

Valtavia taisteluja oli v. 1916 ehdottomasti odotettavissa. Näissä maailmanhistoriallisten tapausten suurissa kehyksissä väistyvät itärintaman ylipäällikön toimipiirin tapaukset syrjään oltuaan marraskuusta 1914 koko sodan oleellisena, usein ratkaisevanakin osana. Meidän tuli nyt tehdä enemmän hiljaista työtä.

II.

Idän armeijat jäivät suurten sotatoimien päättyessä oloihin, jotka olivat joka suhteessa keskeneräiset. Samoin kaipasivat sodan kestäessä miehittämäimme maiden olot järjestämistä.

Ollaksemme miehitetyllä alueella ja lähempänä armeijoja lähdimme lokakuun lopussa Kownoon.

Kenraalisotamarsalkka, yleisesikunnan herrat ja minä asetuimme asumaan kahteen huvilaan, jotka olivat herra Tillmannsin omaisuutta, saksalaisen, jonka sukunimellä oli Venäjän saksalaisten keskuudessa hyvä kaiku. Kenraalisotamarsalkka, eversti Hoffmann ja minä asuimme kaikki toisessa huvilassa. Siinä söi myös suppeampi esikunta. Olen tässä talossa viettänyt monet hetket, se on kiintynyt syvään muistooni.

Yleisesikunnan virkahuoneet olivat sotilashallinnon rakennuksessa. Kuvaavia Venäjän silloiselle kulttuurille olivat tsaarin, tsaarittaren ja suuriruhtinaallisen perintöruhtinaan 50-pfennigin kuvat. Huoneet olivat suuret, tarkoitukseemme soveliaat ja seuraavana talvena voitiin niitä hyvin lämmittää.

Kowno mataline vähäpätöisine puutaloineen ja verraten leveine katuineen on venäläisen kaupungin perikuva. Kukkuloilta, jotka sulkevat kaupungin ahtaaseen piiriinsä, on mieltäkiinnittävä näköala yli kaupungin ja Niemenin ja Wilijan yhtymäkohdan. Niemenin tuolla puolen on vanhan saksalaisen ritarikuntalinnan torni merkkinä saksalaisesta kulttuurityöstä idässä ja lähellä sitä eräs ranskalaisten maailmanvaltasuunnitelmain muistomerkki, se kukkula, jolta Napoleon v. 1812 katseli suuren armeijan kulkua joen yli.

Valtavia historiallisia vaikutelmia tulvi mieleeni:

Kulttuurityön, jota saksalaiset olivat monen vuosisadan kuluessa noissa maissa tehneet, päätin aloittaa vallatuilla alueilla uudestaan. Itsestään ei tämä kirjava sekaväestö kykene kulttuuria luomaan, omiin oloihinsa jätettynä se joutuu puolalaisuuden saaliiksi.

Olin ylpeä siitä, että me perisaksalaisen heikkouden aikain ja katkerimman hädän aikain jälkeen enemmän kuin sata vuotta takaperin olimme päältämme luoneet muukalaisen ikeen. Sama Saksa, joka oli ollut laho ja jonka Napoleon oli iskenyt palasiksi mutta jonka suuret miehet sitten olivat liittäneet yhteen, sama Saksa piti nyt voitokkaasti puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja oli saavuttanut loistavaa menestystä. Minä toivoin sen voittavan. Toisin ei voinut käydä. Saksan kansa oli jo kokenut liian ankaria aikoja antautuakseen vielä kerran niin kamalaan kohtaloon. Niiden miesten, jotka Saksaa johtivat, ei muuta tarvinnut kuin ottaa käytäntöön sen kaikki voimat ja lietsoa sitä pyhää tulta, joka -- niin luulin silloin -- paloi kaikkien saksalaisten sydämessä.

Varman menestyksen onnellinen tulevaisuus näytti avautuvan isänmaalle.

Muuttomme kautta Lötzenistä Kownoon ei työ luonnollisestikaan keskeytynyt päiväksikään. Tarpeelliset kaukopuhelinjohdot oli ajoissa asetettu työhuoneisiin ja hankittu lisää kaikkein tärkeimpiä huonekaluja. Ainoa keino oli ottaa ne toisista taloista, jotka väestö oli jättänyt autioiksi. Tämä toimitettiin tietysti niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, mutta paljon sekaantui kuitenkin. Nämä ovat valitettavia seikkoja, mutta ne johtuvat säälimättömästä pakosta. Sotaa käyvää valtaa ei voida syyttää siitä enempää kuin yksityistä sotamiestäkään. Olot ovat tahtoa voimallisemmat. Vieraan maan yksityiselle asukkaalle on tietysti yhdentekevää, millä tavalla hän omaisuutensa menettää. Hän ei käsitä sodan pakkoa ja sitten ollaan hyvin kärkkäät syyttämään vihollista raakamaisesta sodankäynnistä.

Kownosta löysimme riittävästi huonekaluja; mutta kun myöhemmin muutimme Brest-Litowskiin, tulimme tyhjiin parakkeihin. Tuotimme sen vuoksi Kownosta osan huonekaluistamme, lisää saimme muualta. Sotahan on karkeata ammattia.

Kaupungissa kävin usein evankelisessa jumalanpalveluksessa, joita pastori Wessel piti entisessä oikeauskoisessa kirkossa, mahtavassa rakennuksessa, joka näillä seuduilla edusti venäläistä pakkovaltaa. Kuulin siellä vieraassa maassa ensikerran virtenä kauniin vanhan laulun:

Ich hab' mich ergeben mit Herz und mit Hand Dir Land voll Lieb' und Leben mein deutsches Vaterland.

Se liikutti minua syvästi. Tätä laulua olisi nyt sunnuntaisin laulettava kaikissa kirkoissa ja jokaisen saksalaisen miehen tulisi kätkeä se syvälle sydämeensä.

III.

Ensi työ oli rintaman vahvistaminen ja armeijain elämän siedettävämmäksi tekeminen. Oikealla siivellämme oli Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmällä se rintaman osa, joka Niemenin eteläpuolelta ulottui Pinskin eteläpuolelle saakka. Tämä armeijaryhmä ynnä itärintaman ylipäällikkö olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon käskyn alaisia. Tähän liittyi etelän puolella Itävalta-Unkarin Teschenissä olevan ylikomennon rintama, Linsingenin armeijaryhmä vasemmalla siivellä; oikea siipi oli aivan lähellä Romaanian rajaa.

Itärintaman ylipäällikön käskyalueella olivat 12:s ja 8:s armeija vetäytyneet niin yhteen, että tilaa jäi vain yhdelle armeijalle. 12:s pysytettiin, se ulottui Niemenistä aina Lidan--Molodetshnon radan tuolle puolelle. Kenraali v. Gallwitz oli luopunut ylipäällikkyydestä ja ryhtynyt komentamaan yhtä Serbiaa vastaan toimivaa armeijaa. Hänen sijassaan komensi 12:tta armeijaa kenraali v. Fabeck, joka oli tullut lännestä.

10:s armeija liittyi tähän pohjoisessa ulottuen Disnaan saakka. Sen pohjoispuolelle muodostettiin 8:tta armeijaa komentaneen kenraali v. Scholtzin nimeä kantava armeijaryhmä. Sen vasen siipi oli Väinäjoella, Väinänlinnan ja Jakobstadtin puolivälissä.

Rintaman pohjoinen osa ja rannikon vartioiminen oli uskottu kenraali v. Belowille. Niemenin-armeijasta, jonka nimi ei enää sopinut, tuli nyt 8:s armeija. Moinen nimenmuutos ei ole niin yksinkertainen, kuin sen kirjoittaminen tähän. Tarvitaan koko joukko toimenpiteitä, jos mieli välttää nykyisiä ja tulevia haittoja.

Sotalaivasto asettui Libaun sotasatamaan. Erikoista järjestelyä kaipasi sen sikäläinen käskyvalta.

Tähän rintamaa varten muodostettuun kehykseen ryhmitettiin alemmat joukkoyhtymät. Oli suoritettava koko joukko huomattavia siirtoja. Entisissä suurien hyökkäysliikkeitten painopisteissä joukot seisoivat liian tiheässä, muissa paikoin liian harvassa. Tässä oli saatava aikaan tasoitusta. Ratsuväkidivisioonain sijaan oli vietävä jalkaväkidivisioonia. Kesti melko kauan, ennenkuin siirtelyt oli loppuun suoritettu ja joukot saatu niihin paikkoihin, joissa niiden tuli toistaiseksi olla. Todellisesta levosta ei vielä voinut olla puhettakaan. Asemia oli varustettava. Yhden joukon tuli pitää hallussaan laajoja aloja. Kumpikin tehtävä kysyi sotamiehen voimia. Aseman varustamiseen ryhdyttiin yleensä siellä, missä hyökkäys oli seisahtunut. Semmoisista paikoista, joita oli vaikea puolustaa, oli luovuttava. Johtajain ja joukkojen oli vaikea suostua siihen.

Wishnjewin ja Disnan välillä, johon 10:nnen armeijan vasen siipi oli peräytynyt, voitiin asemat paremmin valita.

Asemain ja asumusten rakentamista ja koko rintamaelämääkin haittasi suuresti huono rautatieyhteys. Venäläinen oli kaikkialla hävittänyt radat perinpohjin. Niemenin ja muiden suurien jokien sillat oli kauttaaltaan räjäytetty, asematalot poltettu, vedenhankintalaitokset hävitetty, sähkölennätinjohdot purettu. Ratapenkereet oli osaksi hajoitettu, pölkyt ja kiskot viety pois. Sotilasrautatieviranomaisilla ja heidän rakennus- ja liikennejoukoillaan, joita sähkölennätinjoukot avustivat erinomaisen tärkeissä johtotöissä, oli suunnaton työ suoritettavanaan. Itärintaman kenttärautatiepäällikkö, eversti Kersten, oli valtavan tehtävänsä tasalla.

Mitä suurin merkitys oli Kownon rautatiesillan valmistumisella. Syyskuun lopulla se oli käyttökunnossa, ja kauan aikaa se oli ainoa tie, jota 10:s ja 12:s armeija ja Scholtzin armeijaryhmän oikea siipi saattoi saada tarpeensa. Olin siihen aikaan tyytyväinen, kun saatoin olla varma siitä, että 12:nnelle armeijalle voitiin Lidaan lähettää kaksi junaa päivässä, mutta nyt saatiin nähdä, ettei ollut niinkään yksinkertaista saada armeijan tarvitsemat junat perille. Kotimaan rautateillä vallitsi ankara liikepula. 12:s armeija olisi tarvinnut kiireimmiten kaurajunan, mutta saikin junallisen seltterivettä. Suuressa sodassa sellaiset ovat vähäpätöisyyksiä. Mutta sotamiehen ja hevosen viihtyminen riippuu lopultakin vähäpätöisistä seikoista ja sen vuoksi näillä on aivan suunnaton ja ratkaiseva merkitys.

Pohjoinen rautatieverkko liittyi Prekulnissa Memelin rataan. Liettuan ja Kuurinmaan venäläisten ratain kuljetuskyky oli rauhan aikana odottamattoman pieni. Asianlaita olisi ollut toinen, jos Venäjä todella olisi tarvinnut Windaun ja Libaun satamia taloudellista elämäänsä varten. Prekulnin--Memelin rata oli nytkin liikenteeseensä nähden takapajulla. Kauan kesti, ennenkuin Ponjewjeshin ja Väinänlinnan välisellä radalla saatiin edes likimain säännöllinen kolmen tai neljän junan liike.

Wilnon--Smorgonin ja Wilnon--Väinänlinnan suurilla linjoilla eivät olot olleet niin tukalat, mutta täälläkin jäätyivät ensi hätään rakennetut vesisäiliöt talvella ja oli voitettava kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia vaikeuksia.

Ponjewjeshin--Uzjanyn--Swentzjanyn pieni rata ei ollut hävitetty erittäin pahasti, mutta sen kuljetuskyky oli varsin pieni.

Vasta myöhään joulun jälkeen oli liikenne kaikilla radoilla varma ja johonkin määrään säännöllinenkin, niin että nyt jälleen voitiin ryhtyä lähettämään toivottuja lomallekuljetusjuniakin.

Nyt ilmestyi vielä aivan erikoinen pula. Ankaran pakkasen jälkeen loivat Niemen ja Windau jäänsä. Jäät veivät mukanaan Mosheikin kohdalle Windaun yli rakennetun sillan. Toinen rautatieyhteys Saksan kanssa täten katkesi. Kownon rautatiesiltaa vastaan kasautui niin paljon jäitä, että kiskot siirtyivät, mutta silta kesti. Nämä olivat jälleen, vaikka aivan toisella tavalla, jännittäviä päiviä. Armeijat olisivat joutuneet mitä vaikeimpaan tilaan, jos tämäkin silta olisi sortunut.

Muut Niemenin sillat valmistuivat vähitellen. Ratojen kuntoon saattaminen edistyi. Liikenne alkoi kehittyä ja itärintaman ylipäällikön alueella vakaantui koko rautatieliikenne. Suuret ratatyöt: Tauroggenin--Radsiwilishkin ja Schaulenin--Mitaun radat valmistuivat toukokuussa ja elokuussa 1916, Swentzjanyn--Narotshin järven suunnan rata vasta myöhemmin.

Molemmat ensiksimainitut radat ovat avanneet maassa uusia kulttuurimahdollisuuksia. Se on meille siitä kiitollisuuden velassa.

Tämän rataverkon yhteydessä syntyi rintaman taa verkko kenttä- ja muonitusratoja, joiden nimenomainen tehtävä oli kuljettaa joukoille kaikenlaisia tarpeita.

Maanteillä ja muilla teillä oli edelleenkin suuri merkityksensä niiden seutujen piirissä, joissa armeijat olivat. Grodnon ja Lidan, Kownon ja Väinänlinnan sekä Tauroggenin ja Mitaun väliset suuret viertotiet pantiin oivalliseen kuntoon. Muita teitä parannettiin, mikäli voitiin. Lumensulamisen aikana ne muuttuivat osittain kamalaksi kuraksi, johon kaatuneet hevoset upposivat.

Samalla kuin rautateitä ja maanteitä rakennettiin, jatkettiin asemienkin varustamista. Joukot kaatoivat puita, väkälankaa valmistimme osaksi itse. Erikoisia vaikeuksia tuottivat koko kaivantojärjestelmälle pohjavesiseikat. Näiden voittamisessa saivat joukot geologeilta arvokasta apua.

Rintaman taa syntyi työpajoja kaikenlaisten sotavälineiden korjausta varten. Lukuisat saaliiksi saadut venäläiset konekiväärit korjattiin erikoisissa tehtaissa siten, että niissä voitiin käyttää saksalaisia ammuksia.

Näihin asioihin puutuin tietenkin vain yleispiirtein, minun ei tarvinnut muuta kuin vaikuttaa vireillepanevasti ja tasoittavasti.

Sydämelläni olivat varsinkin miesten ja hevosten majoitus ja muonitus.

Majoitusolot eivät itsessään olleet epäsuotuisia. Sota oli verraten nopeaan kulkenut niiden seutujen yli, jotka lopulta joutuivat valtaamme, eikä sen vuoksi ollut vaikuttanut liian hävittävästi. Eikä venäläinen ollut kaikkea polttanut, kuten etelämpänä Puolassa. Paljon täytyi kuitenkin, varsinkin asemain läheisyydessä, tehdä majoituksen hyväksi. Joukot sisustivat kaivossuojukset mikäli mahdollista asuttaviksi sikäli kuin niitä valmistui, mikä tapahtui hitaasti. Mutta siitä, mihin upseerien ja miesten täytyi tyytyä ja mihin he tyytyivätkin, siitä on käsitystä vain niillä, jotka ovat olleet rintamalla mukana.

Kauemmaksi taapäin oli miehille ja hevosille rakennettava parakkeja. Niiden teossa joukot saavuttivat suuren taidon. Taideaisti kehitti jonkinlaisen koivu-ornamentiikan.

Sotamiehen annostelu järjestyi suurin piirtein ohjeiden mukaiseksi. Toisilla joukoilla se monesti jäi niukaksi, etenkin perunain saanti. Hevosille ei voitu hankkia riittävästi rehua. Kauroista oli puute, heiniä ja olkia ei voitu tuoda riittävästi niiden tilanottavuuden vuoksi. Paljon hevosia kuoli uupumuksesta. Lopulla syötettiin puujauhojakin.

Erikoista huolta kysyi se, miten suurella vaivalla hankittu muona saataisiin estetyksi varastoissa pahenemasta. Vajoja ja telttoja ei asemilla tietenkään ollut nimeksikään. Tästäkin minun tuli pitää huolta. Kaikkialla oli tahto hyvä, mutta vaikeuksia lisääntyi alaspäin yhä enemmän ja ne masensivat monenkin mielen.

Joululahjalähetysten toimittamisessa oli voitettava samanlaisia vastuksia.

Miesten ja hevosten terveysoloihin kiinnitin kaiken mahdollisen huomioni. Pohdin asiaa perusteellisesti niiden molempain herrain, ylikenraalilääkäri v. Kernin ja pääeläinlääkäri Grammlichin kanssa, jotka niistä olivat erikoisesti vastuunalaiset.

Haavoitettujen hoito oli etenemisen aikana ollut vaikeata, nyt olivat edellytykset käyneet hieman yksinkertaisemmiksi. Mutta yhä vielä jäi vastuunalaisten virastojen tehtäväksi suunnattoman paljon. Ne harvat sairashoitolaitokset, joita vallatulla alueella oli, tulivat tuskin kysymykseenkään. Koetin vaikuttaa siihen suuntaan, että kotimaahan lähetettäisiin niin suuri määrä haavoittuneita kuin mahdollista, mutta sangen kauan sain malttaa mieltäni. Lievästi sairastuneet ja lievästi haavoittuneet jätettiin myöhemmin vallatulle alueelle ja saivat ne siellä toipuessaan tehdä helppoja töitäkin. Armeijataudeilta säästyimme, pilkkukuume vain silloin tällöin pikimmältään kohotti päätään. Joukkojen varjelemiseksi syöpäläisiltä ryhdyttiin toimiin ja rajoilla ryhdyttiin mitä laajimpiin varokeinoihin, ettei syöpäläisiä päässyt kotimaahan leviämään. Koko terveydenhoitolaitos oli ylikenraalilääkäri v. Kernin toimeliaan tarmon ja sotilaslääkärien velvollisuudentunnon vuoksi mallikelpoisessa järjestyksessä. Herra v. Kern on filosofi. Filosofitkin voivat siis olla tarmokkaita ja toimekkaita.

Hevosia vaivasivat ruvet ja räkätauti. Räkätaudista tekivät veritutkimukset lopun, eivät sitä vastoin rupitaudista. Tämä tuotti meille sangen suuria vaurioita. Useita keinoja koetettiin, mutta vasta sodan päätyttyä löydettiin tehoisa keino. Hevosparantoloja perustettiin paljon. Eläinlääkäreillä oli runsaasti työtä. Heidän uutteruudellaan oli tärkeät seuraukset.

Hevosten hoito ja majoitus ei ollut aina moitteetonta. Usein käännyin armeijan ylikomentojen puoleen ja vaadin hevosten hoidossa suurempaa huolta ja rakkautta.

Vaatetuksen uusiminen, talvivaatteiden ja villavaatekappaleiden sekä kaivantojen seinäverhouksen hankkiminen synnytti sangen ankaraa kahnausta. Minun täytyi puuttua tarmokkaasti asiaan.

Lomalle alettiin laskea, heti kun se oli vähänkin mahdollista. Tämä edistyi tasaisesti sikäli kuin rautateidenkin tila parani.

Kirje- ja sanomalehtilähetysten nopeuden otin erityisen tutkimuksen alaiseksi. Minulle oli tärkeätä saada yhteys sotamiehen ja kodin välillä niin läheiseksi kuin suinkin. Saatoinkin auttaa asiaa. Kenttäpostilla oli sodan puhjetessa edessään pulma, jota oli mahdoton ratkaista. Siltä puuttui voimavaunuja. Kenttäpostimestari Domizlaffin johdolla se saatiin sangen nopeaan järjestetyksi ja tyydytti suuriakin vaatimuksia.

Rintaman taa ja suurempiin kaupunkeihin perustettiin sotilaskoteja, joskus upseerikotejakin. Minun mielipiteeni oli, ettei tässä voitu hevillä liikoja tehdä. Itärintamalla sotamieskodit täyttivät kipeän tarpeen. Siitä on todistuksena se, että niissä käytiin niin ahkeraan Kotimaa auttoi minua tehokkaasti, naiset, jotka lähtivät sotilaskoteihin, tekivät hyvän työn.

Suureksi ilokseni tuttavat pastori Hoppen kautta tarjosivat keuraalisotamarsalkalle ja minulle joukkoja varten kirjallisuusvaunuja. Henkisen ravinnon hankkiminen joukoille oli meille rakas tehtävä. Suostuimme tarjoukseen sen vuoksi ilolla. Pastori Hoppe hoiti edelleenkin asiaa ja edisti sitä tarmokkaasti. Syntymäpäivänäni 1917 hän toi minulle melkoisen lahjan samaan tarkoitukseen käytettäväksi lausuen nämä syvään vakaumukseen perustuvat sanat: "Henki hankkii aseet ja voiton." Toivon, että kirjallisuusvaunut ovat joukkoja hyödyttäneet. Tietysti ne eivät voineet kokonaan tyydyttää joukkojen lukutarvetta. Syntyi paljon kenttäkirjakauppoja. Niiden oikeudet oli annettu Stilke-toiminimelle, jonka piti työskennellä yhdessä muiden toiminimien kanssa. Se palveli armeijaa hyvin. Kenttäkirjakaupat pitivät kaupan kaikkien puolueiden sanomalehtiä.

Armeijat julkaisivat omia armeijanlehtiään; minä autoin niitä uutisten saannissa.

Konserttien, teatteri-esitysten ja eläväin kuvain näytäntöjen toimeenpano oli armeijain huolena, me edistimme sitäkin. Suunnattomani ponnistusten jälkeen, joita itärintaman ylipäällikön oli täytynyt joukoilta vaatia, oli minulle rakas tehtävä nyt pitää niistä niin hyvää huolta kuin suinkin taisimme. Apulaiseni ovat minua tässäkin erittäin tehokkaasti tukeneet.

Joukkojen jokapäiväistä sotapalveluselämääkään ei laiminlyöty. Opetusta edistettiin, mikäli se oli mahdollista, vaikkei perustettukaan kouluja samassa määrin kuin lännessä jo siihen aikaan perustettiin.

Niemenin linnoituksia, Grodnoa ja Kownoa, vahvistettiin, Libauta niinikään. Entisiä raja-asemia pidettiin kunnossa. Niiden piti olla selkänojana. Sen suurempiin töihin eivät työvoimat riittäneet.

Ne tehtävät, joita huolenpito armeijoista minulle välittömästi tuotti, laajenivat sangen oleellisesti niiden vaatimusten johdosta, joita armeijalla ja kotimaalla oli vallattuun alueeseen nähden sekä niiden velvollisuuksien kautta, joita huolenpito sen väestöstä tuotti. Mielelläni ryhdyinkin näihin minulle monessa suhteessa uusiin töihin ja päätin vahvasti saada aikaan jotain kokonaista.

IV.

Maa oli sodan johdosta joutunut avuttomaan tilaan, järjestystä oli vain siellä, missä jo olimme pitemmän aikaa olleet. Väestö oli osaksi vapaaehtoisesti lähtenyt kotoaan peräytyvän vihollisen edellä, osaksi oli tämä vienyt sen mukanaan. Osaksi se oli piiloutunut suuriin metsiin ja palasi nyt jälleen kotiinsa. Monet maatalot jäivät kuitenkin autioiksi. Vainioilta ei ollut satoa vielä korjattu. Mahdotonta oli arvata, miten peltotöiden kävisi. Esivaltaa ei ollut minkäänlaista. Venäläiset hallintoviranomaiset ja venäläiset tuomarit, koko venäläinen virallinen valloittajasääty ja melkein koko kotimainen sivistyneistö oli lähtenyt maasta. Ei ollut poliisiviranomaisia, ei santarmistoa, papistolla vain oli jonkun verran arvovaltaa.

Maaseutu tuli toimeen; kaupungeissa, etenkin Wilnossa, Kownossa ja Grodnossa, ilmeni heti valtauksen alussa arveluttavia muonitusvaikeuksia, joiden tietysti täytyi lisääntyä ja levitä muihinkin kaupunkeihin. Lämmitykseen ei ollut riittävästi puita.

Väestö asettui meitä kohtaan vierovalle kannalle, saksalaisia aineksia lukuun ottamatta. Nämä, varsinkin baltilaiset, olivat ottaneet saksalaiset joukot hyvin vastaan. Lättiläinen opportunistina asettui odottavalle kannalle. Liettualainen luuli, että nyt oli hänen vapautuksensa hetki lyönyt; kun ei toivottu parempi aika paikalla tullutkaan sodan rautaisen pakon vuoksi, käänsi hän jälleen selkänsä ja kävi epäluuloiseksi. Puolalainen pysyi vihamielisenä syrjässä, sillä se pelkäsi hyvällä syyllä, että me noudattaisimme liettualais-ystävällistä politiikkaa. Valkovenäläinen ei tullut kysymykseenkään, puolalaiset olivat siltä riistäneet kansallisuuden antamatta mitään sijaan. Koetin syksyllä 1915 muodostaa itselleni kuvan valkovenäläisten asuma-aloista. Niitä oli alussa kirjaimellisesti mahdoton löytää. Vasta myöhemmin selveni, että he muodostavat laajalle levinneen, mutta ulkonaisesti puolalaistuneen heimon, joka on niin alhaisella kulttuuriasteella, että sitä vain pitkällisen vaikutuksen kautta on mahdollinen auttaa. Juutalainen ei vielä tiennyt, mimmoista naamaa sen tuli näyttää, mutta se ei tuottanut meille mitään vaikeuksia ja kielenkin puolesta tulimme sen kanssa toimeen, mikä taas puolalaisten, liettualaisten ja lättiläisten kanssa oli melkein kaikkialla mahdotonta. Nämä kielelliset vaikeudet vaikuttivat sangen haitallisesti, niitä ei voi liian suuriksi arvata. Tätä alaa koskevan saksankielisen kirjallisuuden puutteessa tunsimme muutoinkin maan ja kansan oloja vain vähän ja näimme siis edessämme aivan uuden maailman.

Alueella, joka oli likimain yhtä suuri kuin Itä- ja Länsi-Preussi, Posen ja Pommeri yhteensä, oli meidän nyt ryhdyttävä kerrassaan valtavaan työhön: kaikki oli alusta alkaen rakennettava ja järjestettävä. Ensinnäkin oli armeijan selkäpuolella rauha ja järjestys turvattava ja vakoilu ehkäistävä. Maan tuli itse elättää itsensä ja siitä oli myös hankittava elintarpeita armeijoille ja kotimaalle ja muita tarveaineita joukoillemme ja sotataloudellemme. Taloudellinen asemamme teki tämän vihollisten saarron vuoksi ehdottomaksi velvollisuudeksi.

Kulttuuritehtäviin oli käytävä käsiksi niin nopeaan kuin suinkin, valtiollisten kysymysten ratkaisuun ryhtyminen olisi vielä ollut ennenaikaista.

Etappitarkastajat, joiden tehtävänä ensi sijassa on hoitaa vallattujen alueiden hallintoa, saivat sen täälläkin toimekseen.

Etappikomendantit pitivät sotilaallisen velvollisuutensa mukaisesti maassa järjestystä yllä. Sitä varten heillä oli käytettävänään etappijoukot ja vakoojain torjumisessa avusti heitä kenttäpoliisi.

Maan hallintoa varten etappitarkastajat saivat erityisen hallintopäällikön johtaman järjestön, jolla oli erikoiset valtuudet ja joka oli etappitarkastajalleen ankarasti vastuunalainen.

Etappitarkastajat olivat esimiehen asemassa etappikomendantteihin ja hallintoviranomaisiin nähden. Mutta mahdotonta oli kokonaan välttää kahnauspintoja, ja missä niitä on, siellä on meillä saksalaisilla ehdottomasti kahnaustakin. Niin oli täälläkin asianlaita. Mutta lopulta tästä kaikesta kuitenkin oivallisten etappitarkastajain avulla suoriuduttiin. Kenraalit v. Harbou, Madlung ja vapaah. v. Seekendorff ovat hallintoviranomaisina osoittaneet taattua kuntoa.

Itärintaman ylipäällikön koko alueella tuli korkeamman viraston yhdistää ja tasoittaa kaikki hallinto- ja taloudelliset kysymykset. Kenraalikuvernöörikunnalle ei ollut sijaa, puhumattakaan siitä, että se on epätarkoituksenmukainen laitos; armeijoilla piti olla oma etappialueensa. Kenraalimajoitusmestarilla oli lännessä työtä yllin kyllin; hän ei voinut kiinnittää riittävästi huomiotaan itäisen rintaman ylipäällikön alueeseen. Tämän täytyi itse ryhtyä asioihin käsiksi.

Etappitarkastusviranomaisten tuli toteuttaa hänen tekemänsä päätökset ja suorittaa paljon erikoistehtäviä.

Kun maassa ei ollut minkäänlaista kotimaista hallintokoneistoa eikä tuomioistuimia, niin sai hallinto erikoisen luonteen. Tämä teki sille mahdolliseksi kestää 1918 vuoden marraskuussa vallankumouksen myrskyt.

V.

Luon vain katsauksen itärintaman ylipäällikön hallintoon ja teen sen mielelläni, sillä samoin kuin työtovereitani puhtaasti sotilaallisella alalla olen tässäkin velvollinen kiittämään apulaisiani. Työ, jota siellä yhdessä suoritimme aina erooni saakka, joka tapahtui heinäkuun lopulla 1916, oli suuri, kaunis ja saksalaisten miesten arvoinen työ. Siitä oli hyötyä ja apua armeijalle ja kotimaalle, samoin kuin maalle itselleen ja sen asukkaille.

Vastuunalaiseen työhöni tarvitsin paljon apulaisia. Näitä ei kutsuttu yhdellä kertaa, vaan vähitellen, sitä mukaa kuin tarve vaati. Sotilaallisen esikuntani rinnalle syntyi vähitellen laaja hallintoesikunta, jonka esimies oli ylimajoitusmestari kenraali v. Eisenhart-Rothe. Hänellä oli kokemusta taloudellisen elämän useilla aloilla. Hän on alttiilla innolla palvellut asiaa ja minua ja antanut herätteitä. Myöhemmin hän kenraali-intendenttinäkin oli minulle erittäin arvokas tuki. Lokakuun lopulla oli hallinto ensinnäkin ulotettava etappialueen äsken vallattuihin osiin. Läntisillä alueilla se oli jo aikaisemmin saatettu voimaan. Pitkin koko rintamaa jäi sotatoimi-alueeksi kaistale, joka asetettiin armeijan-ylikomentojen välittömän vallan alaiseksi.

Hallinnollinen järjestely oli eri etappialueilla ruvennut kulkemaan eri teitä; tässä oli saatava aikaan yhdenmukaisuutta, muutoin koneisto kävi liian monimutkaiseksi, mutta se oli varovaisella kädellä aikaan saatava. Asialle olisi muutoin koitunut vahinkoa.

Tehtävän suuruuden ja hallittavan alueen laajuuden vuoksi tarvittiin hallintoon paljon miehiä, vaikka olikin säästettävä niin paljon kuin mahdollista. Joskin muutoin kannatankin sitä mielipidettä, ettei luku ole pääasia, vaan yksilöjen laatu, niin on tällä kuitenkin rajansa. Määrättyä vähintä lukua vähemmällä en voinut tulla toimeen, eikä mikään muukaan järjestämistapa olisi voinut tyytyä pienempään määrään. Kunkin yksityisen työtulokset olivat sangen hyvät ja ne vaativat täyttä miehuusvoimaa.

Panin painoa siihen, että sotilaallinen luonne säilytettiin, joka luonne olikin etappitarkastuksen puitteissa ainoa mahdollinen, ja että käytettiin etupäässä semmoisia sotilassäätyyn kuuluvia miehiä, joita ei enää voitu käyttää rintamalla. Otin kuitenkin työhön muitakin kuin sotilaita. Minulle tietysti oli tärkeätä koettaa saada ammattitekniikkaan perehtyneitä miehiä, sillä en voi yhtyä siihen käsitykseen, että useimmat ihmiset kykenevät hoitamaan mitä tointa tahansa. Olen usein nähnyt, kuinka pelkästään määrätty työtekniikkakin helpottaa työtä kokonaisuuden eduksi. Puhtaaseen hallintotyöhön täytyi minun ottaa semmoisiakin herroja, joilla ei ollut ammattiteknillisiä tietoja, toivossa että selvä tahto, yleistiedot ja terve arvostelukyky korvaavat sen, mitä puuttui. Maanviljelystä ja metsiä, oikeudenhoitoa, raha-asioita, kirkkoa ja koulua varten tarvittiin ehdottomasti ammattimiehiä. Varsinkin alussa oli vaikeata hankkia tarvittavat toimihenkilöt, armeija ja kotimaa kun niin tyystin tarvitsivat ihmisvaramme; myöhemmin, kun itärintaman ylipäällikön hallinto oli saavuttanut jonkin verran mainetta, se kävi helpommaksi. Ilmoittautuvista pyysimme kotimaasta asianomaisilta esimiehiltä tarkkoja tietoja. Samalla tavoin hallinnolliset tai etappitarkastusviranomaiset hankkivat miehiä alempiinkin virkoihin. Tahdoin saada vieraaseen maahan luotettavaa väkeä. Paikkakuntalaisia käytettiin vain Kuurinmaalla ja sielläkin varovasti.

Kaikki ryhtyivät heti innolla vaikeaan ja vaivaloiseen työhönsä. Työskentelimme oloissa, jotka siihen saakka olivat olleet meille kokonaan vieraat, lisäksi sodan raastamassa maassa, jossa kaikki valtiolliset ja taloudelliset siteet oli katkottu. Olimme tekemisissä vieraan väestön kanssa, johon kuului useita keskenään sotakannalla olevia heimoja, joka ei ymmärtänyt kieltämme, ja joka sisimmässään oli meille vihamielistä. Mutta kaikkia meitä elähytti uskollisen ja epäitsekkään velvollisuuden täyttämisen henki, satavuotisen preussilaisen kurin ja saksalaisen tradition perintöosa.

Opittuani maata paremmin tuntemaan näin vähitellen, ettei kaikkea ollut mahdollinen toteuttaa, vaan että milloin mitäkin oli muutettava. Itsestään selvää on, että siellä ja täällä oli sentään mahdollista saada parempaakin aikaan. Minun velvollisuuteni oli kuitenkin tuntemattomissa oloissa menetellä lyhyeen ja tarmokkaasti. Tässäkin tapauksessa oli taloudellisissa kysymyksissä laiminlyönti suurempi paha kuin erehdys, sillä erehdys voitiin aina korjata. Vasta kun asiaan oli käsiksi käyty, saatoin arvostella sitä täysin selvästi. Poliittisissa kysymyksissä olisi täytynyt menetellä varovammin; mutta niihin en vielä puuttunut.

VI.

Itärintaman ylipäällikön hallittava maa ulottui etelää kohti kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin etappialueelle. Nämä osat olivat ennen kuuluneet 12:nnen armeijan läpimarssi- ja etappialueihin. Belovezin metsäkin joutui täten itärintaman ylipäällikön hallinnon alaiseksi. Hallinnon jäsentely mukautui etappialueiden kaikkiin muutoksiin ja siten se kehittyi näiden keralla. Vuodenvaihteeseen 1915/16 oli syntynyt seuraavat hallintopiirit:

Kuurinmaa, Liettua, Suwalki, Wilno, Grodno, Bjalystok.

Myöhemmin jako muuttui: ensinnäkin Wilno ja Suwalki yhdistettiin Wilnon hallintopiirikunnaksi; minun erottuani heinäkuussa 1916 yhdistettiin minun toivomukseni mukaisesti Wilnon ja Liettuan piirikunnat Liettuan piirikunnaksi. Grodno yhdistettiin aluksi Bjalystokiin. Syksyllä 1917 sulatettiin täten suurennettu piirikunta Liettuan kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kuurinmaan ja Liettuan hallinnon päälliköt ovat olleet julkisen arvostelun alaisina.

Kuurinmaalla hoiti majuri v. Gossler sangen levolliseen ja objektiiviseen tapaan hallitusta. Hän oli valtiopäiväin jäsen, ritaritilan omistaja ja entinen maaneuvos. Toiselta puolen hän sai baltilaiset, jotka olivat vuodesta 1905 olleet lättiläisiä kohtaan sangen katkeroituneet, myöntyväisemmiksi ja lättiläistenkin kanssa hänen onnistui päästä kosketuksiin ja taivuttaa heidät positiiviseen yhteistyöhön. Vielä tänäpäivänä puhutaan Kuurinmaalla kiitellen ja tunnustuksella hänen oikeamielisestä ja huolekkaasta hallinnostaan.

Liettuassa everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg oli toimihaluinen, ehkä joskus liiaksikin. Hän oli työtarmoinen mies, joka hoiti etevästi perhetilaansa. Hän oli jo vallattujen Puolan osain hallinnossa toiminut etevästi ja oli siellä kiinnittänyt huomiotani. Everstiluutnantti joutui myöhemmin politiikan uhriksi. Niin kauan kuin minä olin Kownossa, ei se vielä vaikuttanut hallintoon. Hänellä oli tilaisuus häiritsemättä toimia muilla aloilla ja ylläpitää suhteita silloin vielä pienen piirikuntansa väestön ja papiston kanssa.

En saata ryhtyä tässä luettelemaan muiden ansiokkaiden hallintopäälliköiden nimiä. Bjalystokin piirikunnassa astui etappitarkastajan, kenraali vapaah. v. Seckendorffin persoonallisuus erikoisen jyrkästi näkyviin; hän antoi hallinnolle erikoisen leiman, piiripäällikön ja etappikomentajan sujuvan yhteistyön oli hän paremmin ja pikemmin kuin kukaan muu saanut toteutetuksi.

Hallintopäälliköt olivat etappitarkastajille ja itärintaman ylipäällikölle maan hallinnosta kaikissa suhteissa vastuunalaiset. Heillä oli apunaan virasto, joka vastasi minun taloudellista esikuntaani.

Hallintopiirikunnat oli jaettu piireihin, jotka olivat kooltaan useinkin lännen etappialueiden kokoisia. Hallinnon painopiste oli hallintoteknillisessä ja taloudellisessa suhteessa keskitetty piiripäällikköön. Oikeudenhoitoon hänellä ei ollut mitään vaikutusta, se kulki pääasiallisesti hänen rinnallaan. Piiripäällikköjen tasalla olivat suurempien kaupunkien kaupunginpäälliköt.

Piiripäällikköjen alaisia olivat pormestarit ja viranhoitajat pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla. Viranhoitajat puolestaan olivat paikallisten viranomaisten esimiehiä. Maan viljelysmahdollisuuksien käyttämistä varten oli piiripäälliköiden avuksi annettu erikoisia talousupseereja, joiden velvollisuutena oli valvoa maan viljelemistä ja tilain hoitoa sekä pitää huolta tuotannon lisäämisestä ja käytöstä. Toiset virkamiehet auttoivat piiripäälliköitä kaikenlaisten sotaraaka-aineiden hankinnassa.

Yllä hahmotellun hallinnon yhdenmukaisuus toteutettiin eri piirikunnissa vasta vähitellen kesäk. 7:ntenä 1916 annetun hallintoasetuksen mukaisesti.

Poliisiviranomaisina oli piiripäälliköillä santarmisto käytettävänään. Hallintopiirikunnissa se oli järjestetty erityisiksi santarmiosastoiksi, itärintaman ylipäällikön alueella santarmikunnaksi. Kovin kipeästi haittasi se, ettei ollut kotimaisia poliisiviranomaisia. Saksa ei voinut luovuttaa riittävää santarmimäärää, minun täytyi sen vuoksi tulla toimeen sillä, että vanhempia miehiä rintamalta komennettiin santarmipalvelukseen. Nämä saivat erikoista opetusta ollakseen jonkin verran edes valmistuneita toimeensa. Mielellään olisi sekä erinomaisen huolellinen santarmi-eversti Rochus Schmidt että minä saanut aikaan jotain parempaa. Koko laitoksella oli hätävaran luonne. Ehkä ovat yksityiset santarmit, valitettavasti kyllä, antaneet aihetta myöhemmin ilmenneeseen tyytymättömyyteen. Kuinka olisi heidän ollut mahdollista saada vieraassa maassa vihamielistä väestöä vastaan esiintyen mitään aikaan, kun heiltä puuttui riittävä kielitaitokin? Viitattakoon vain tällä yhdellä kysymyksellä kaikkiin niihin vaikeuksiin, joita saksalaisten täytyi vieraassa maassa voittaa. Epärehellisyyttä ja kunniatonta voittoa ei koskaan voida suvaita. Moni santarmi on hengellään maksanut uskollisuutensa taistelussa lukuisia rosvojoukkoja vastaan. Siitä olemme heille ikuisesti kiitolliset.

Oikeudenkäyttö liittyi hallintoon, piirijaon puitteissa kulkien. Kukin piiri sai piirioikeutensa maan väestöä varten; meidän täytyi ne luoda, kun ei tuomioistuimia ollut minkäänlaisia. Piirikunnanoikeuksista tuli jonkinlaisia korkeampia oikeusasteita, ne ehkä olivat tarpeettomat. Korkeimpana asteena oli Kownon ylioikeus, jonka esimies oli senaatinpresidentti Kratzenberg. Oikeudenkäyttöosaston päällikkönä hänen tuli myös valmistaa hallinto-oikeudelliset asiat.

Etappioikeuksien toimintaa eivät nämä maan oikeuslaitokset millään lailla häirinneet. Molemmat oikeusmuodot työskentelivät hyvin yhdessä ja rinnan.

Hallintopiirikuntien metsänhoito oli piirijaosta riippumaton. Metsäntarkastaja asetettiin aina sen mukaan, kuinka metsää oli. Tunnetuin oli Belovezin sotilas-metsäntarkastusvirasto.

VII.

Täten järjestettyyn hallintoon oli puhallettava elämä, jotta se kykenisi hyödylliseen työhön. Sen ei tullut työskennellä virkavaltaisesti, vaan tarpeita silmälläpitäen. "Ennakkomenettelyä", kaiken vapaan päätösvallan haudankaivajaa, ei onneksi ollut olemassa.

Koko hallinnon järjestämistyössä ovat reservikapteenit v. Brockhusen ja vapaah. v. Gayl olleet apunani. Edellinen oli ennen sotaa maaneuvos, jälkimmäinen itäpreussilaisen maayhtiön johtaja Preussin Königsbergissä. Syntyi hyvä rakennus, joka otti täydelleen lukuun vakavat tarpeet.

Erikoista huomiota panimme väestön terveysoloihin. Pilkkukuume oli monin paikoin vallalla ja sitä vastaan järjestettiin tehokas taistelu. Meidän täytyi siihen uhrata paljon lääkäreitä.

Väestön rauhoittamiseksi ja maan aineellisen tilan parantamiseksi ryhdyttiin lunastamaan pakko-ottokuitteja, joita joukot olivat sotatoimien kestäessä jättäneet; tämä oli ylenmäärin mutkikas ja vaikea toimi. Tästä lähtien maksoimme kaikki käteisellä rahalla. Tahdoin näin saada tuotannon paranemaan, mikä oli minulle ylen tärkeätä, ja auttaa maata.

Meille oli tärkeätä päästä maanviljelystuotteihin käsiksi sekä pitää huolta säännöllisestä maanviljelyksestä ja maan ja viljelyksien hyödynannosta. Tämä kävi mahdolliseksi sen kautta, että maassa oli niin vähän asukkaita -- Bausken piirissä esimerkiksi oli vain 4 asukasta neliökilometrillä. Haluten kotimaatamme auttaa ja sen painostuksesta me yritimme viljeltävään alaan nähden liikaa. Hankimme apuun saksalaisiakin yhtiöitä, joiden apuneuvoineen tuli hoitaa viljelystä tässä harvaan asutussa maassa. Suuria tiluksia otimme omaan viljelykseemme, hankimme moottoriauroja ja kaikenlaisia maanviljelyskoneita, jakelimme siemenviljaa. Maan muokkauksessa käytettiin sotaväen hevosia apuna. Mutta pääasia oli käteismaksun ohella oikealla hintasäännöstelylläkin vaikuttaa maalaisväestöön rohkaisevasti.

Myöntämämme hinnat olivat pienemmät kuin Varsovan kenraalikuvernöörin alueella, mutta ne olivat täydelleen riittävät. Otimme lukuun valtiorahastomme suunnattomat menot. Prinssi Maxin hallitus koroitti paikalla hintoja; syitä siihen en käsitä. Kiitosta ei valtiokansleri prinssi Max siitä ainakaan saanut.

Maasta saadut sadot olivat yleensä pienet ja tuottivat meille pettymyksen. Maa ei ollut salaojitettu ja peltotyöt voitiin sen vuoksi aloittaa liian myöhään. Viljalajien valintaa ei toimitettu kyllin huolellisesti. Keinotekoinen lannoitus oli tuntematon. Hyviä satoja saatiin vain apilaasta ja tavallisesta heinästä ynnä rapsista ja pellavasta.

Varastojen kuljetus rautatielle tai muihin keruupaikkoihin tuotti erikoisia vaikeuksia. Huonoilla teillä, pienillä yhden tai kahden hevosen vetämillä vaunuilla kuljetettuina maalaistuotteet usein viipyivät tiellä päiväkausia, ennenkuin saapuivat perille. Maksoimme vedätyspalkinnoita, mutta tämän sotanäyttämön omituisuuksia voitiin vain lieventää, ei poistaa. Paljon jäi varastoihin toimittamatta.

Perunankuivauslaitoksia ryhdyttiin heti hankkimaan ja olkien ja puun ravinnoksi muokkaaminen pantiin niinikään alkuun.

Siihen nähden, että kotimaan karjakanta hupeni kovasti, oli vallattujen alueitten karjakannan hyväkseenkäyttäminen erikoisen tärkeätä. Tietysti sota oli sitä paljon vähentänyt. Oli pantava toimeen lasku. Tämä työ oli sangen vaikea. Eläimiä piiloteltiin kellareihin tai ajettiin metsiin, mutta vähitellen karjakanta kuitenkin saatiin lasketuksi, vaikka ei ollut olemassa mitään veroluetteloa. Näin saatiin taloudenhoito vähitellen säännölliselle kannalle.

Suurta huomiota kiinnitettiin vihannesten ja hedelmäin viljelykseen. Rakennettiin tehtaita marmelaadin ja säilykkeiden valmistamista varten. Sieniä kerättiin suuret määrät ja kuivattiin.

Lukuisain suurien sisämaanjärvien kalastus annettiin vuokralle. Libausta käsin järjestettiin merikalastus.

Kaikki, mikä suinkin ravintoaineeksi kelpasi, otettiin talteen.

Kaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella 1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita sotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai osansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki kesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin sen tehdä.

Maan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain ulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät ne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan kansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten komiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä Amerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden toiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa yhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka perustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini Rosenack pyysi siihen minulta luvan.

Kaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain taatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen jäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv. ratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri Heckeliltä.

Hevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat siinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi hankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin kuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen, vähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.

Maahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä vahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto. Paikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän hallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta. Kotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa myöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä välttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut tylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli tietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti tätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.

Mieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman ylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen maanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön supistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin kuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.

Raaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui käteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton. Toimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja messinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin, että Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita. Vähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen laajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja selvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin tuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.

Suuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka rauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa, sodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut nämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin kaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.

Sotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet suuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.

Raaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin vilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa maassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa vapaammin kehittymästä.

Runsaat metsävarat varsinkin houkuttelivat, mutta kaikki ryöstökäyttö kiellettiin. Varustusrakennuksiin ja ratapölkkyihin kului tavattoman paljon puutavaraa. Syntyi sahalaitos toisensa jälkeen ja samalla kuin armeijamme vähitellen hankkivat omat tarpeemme, saatoimme vielä lähettää puutavaraa länteen ja Serbiaankin. Veistopuuta lähetettiin itse Saksaankin ja väestölle annettiin puita asuntojen uudelleen rakentamiseen.

Kenttälentopäällikkö rakensi Alt-Autziin Kuurinmaalle erittäin hyvin varustetun työpajan halleja ja parakkeja varten.

Ratapölkkyjä saatiin melkoiset määrät.

Lämmitykseen tarvittavain polttopuiden hankkiminen oli suuri työ ja talveksi 1915/16 erikoisen vaikeakin, meillä kun ei ollut mitään ohjetta tarvittavain määräin suuruuteen nähden.

Saksaan vietiin varsin melkoiset määrät selluloosapuuta ruudin- ja paperinvalmistusta varten. Tämän puutavaran kaupan vapautimme sangen pian vallatulla alueella. Kotimaalle ja meille oli tästä suuri hyöty. Minua ilahutti, että saatoin helpottaa paperin hankintaa kotimaan sanomalehtien kustantajille.

Niemenillä ja monilla muilla uittokelpoisilla vesillä ryhdyttiin uudelleen tukinuittoon; metsänhoitoneuvos Schütte järjesti tämän työn suuripiirteisesti.

Pihkankin keruuseen kiinnitimme huomiota ja järjestimme sen näillä alueilla uudelleen ylimetsänhoitaja Kienitzin ehdotusten mukaan. Se on pitkästyttävää askartelua, mutta antaa kuitenkin loppujen lopuksi helpon ansion. Pihkan keruu kelpasi myöhemmin Saksallekin esikuvaksi. Pihkan jalostusta varten rakennettiin Kownoon tehdas.

Kaikenlaisia kemiallisiakin puutuotteita valmistimme eri tehtaissa.

Ja päällepäätteeksi poltimme sysiäkin.

Metsänhoitoneuvos Kirchner ja monet muut metsänhoitomiehet ovat älykkään ja tarmokkaan toimintansa kautta pystyttäneet sinne itselleen muistopatsaan. Sitä mitä metsänhoitoneuvos majuri Escherich talouden järjestäjänä ja hallinnollisena virkamiehenä sai aikaan Belovezin aarniometsäalueella, on Saksasta moni käynyt katsomassa ja ihailemassa.

Maan taloudellinen hyödyksikäyttäminen oli joka suhteessa sangen perusteellista, mutta mikäli mahdollista se samalla säästi maata ja sen asukkaita.

Valuuttahuolien vuoksi oli meidän mahdotonta maksaa kaikkea Saksan rahalla. Yksissä neuvoin Saksan valtakunnanpankin ja Berliinin asianomaisten virastojen kanssa perustivat armeijan-intendentti salaneuvos Kessel ja kapteeni Königs erikoisen itärintaman ylipäällikön rahan, jota pian alettiin mielellään vastaanottaa. Saksalaisia pankkejakin toimitimme maahan antamaan sille uutta taloudellista voimaa.

Koko hallintoon tarpeellisten varain toimittaminen ei ollut mikään helppo asia. Salainen ylifinanssineuvos kapteeni Tiesler, jonka erittäin selvä katse ja suuri toimitarmo ansaitsevat kiitosta, ryhtyi tähän tehtävään mitä suurimmalla taidolla. Hänen tuli laatia koko hallinnolle tarkka kustannusarvio ja samalla keksiä tulolähteet.

Virkamiehiä koskeva menosääntö suunniteltiin, kuten jo mainitsin, niin niukaksi kuin mahdollista. Hallintoni eri osastojen välillä riehui aika kiivas taistelu alempien virkamiesten paikoista ja palkoista. Etappihallintojen päälliköt esittivät herkeämättä uusia vaatimuksia. Minun täytyi vaikuttaa tasoittelevasti ja sain tässä esimakua valtion finanssihallitusten huolista ja tuskista. Kun olimme onnellisesti saaneet ensimmäisen kulunkiarviomme valmiiksi, lähetettiin se Berliiniin sotaministeriöön ja ylimajoitusmestarille, siitä annettiin lausunnot ja kovien taisteluiden jälkeen se vihdoin hyväksyttiin.

Tulomme perustuivat tulleihin, monopoleihin, veroihin ja valtion harjoittamiin liikkeisiin.

Kaikki maksujärjestelmät olivat teknillisesti rakennettavat niin yksinkertaiselle perusteelle kuin mahdollista. Mutkikkaammat ja samalla kohtuullisemmat järjestelmät olisivat olleet kerrassaan mahdottomat toteuttaa, koska oli puute harjaantuneesta henkilökunnasta, venäläisajalta kun ei ollut minkäänlaisia esikuvia olemassa ja väestö oli tottumaton semmoisiin. Tulojen pääpaino pantiin venäläisiin oloihin nojautuen tulleihin, välillisiin veroihin ja monopoleihin.

Tuontitulleja kantoivat rajalla Preussin finanssihallituksen virkamiehet mainitulle hallitukselle suoritettavaa korvausta vastaan. Armeijalle tulevista muonalähetyksistä ei tietysti otettu tullia. Tullit kohdistuivat vain niihin vähiin lähetyksiin, jotka olivat väestön kulutusta varten aiotut. Tästä lähteestä herui tuloja kylläkin niukasti. Vain selluloosalle määräsimme kohtuullisen vientitullin. Siitä ei paljoa lähtenyt.

Verot tuottivat paremmin. Kapteeni Tiesler perusti savukekauppamonopolin, jonka järjestely minusta näyttää olevan finanssiteknillisesti jäljentelyn arvoinen. Paloviina-, imellysaine-, suola- ja tulitikkukauppamonopolit järjestettiin likimain samoille perusteille.

Välittömistä veroista meidän täytyi ottaa käytäntöön summittaisesti porrastettu päävero, meillä kun ei ollut minkäänlaisia tukikohtia paremman henkilöverotuksen säätämiseksi.

Omaisuusveroja saatettiin voimaan maa- ja kiinteimistövero sekä ammattivero.

Väestö oli yleensä veroihin tyytyväinen. Verorasitus ei ollutkaan ankara. Koko rasitus, kunnalliset verot mukaan luettuina, nousi tällä alueella henkeä kohti vuodessa vain 19,50 Saks. markkaan, jota vastoin se ennen sotaa oli ollut 32,75 Saks. markkaa. Koiraveroon vain ei voitu tottua. Koirat olivat vesikauhuvaaran vuoksi käyneet maanvaivaksi ja tätä vastaan oli ryhdyttävä toimiin. Kun koiravero oli tuossa suhteessa tehtävänsä täyttänyt, lakkautettiin se.

Hallituksen harjoittamat liikkeet eivät aluksi tuottaneet sanottavia voittoja. Toiselta puolen siihen olivat syynä korkeat perustamiskustannukset ja korkea kuoletus, toiselta puolen se, ettei johtavana periaatteena Saksan taloudellisen saarron vuoksi voinut olla voittojen hankkiminen, vaan niin suuri tuotanto kuin suinkin.

Olen edellä esittänyt vain perusteet, lisää tulolähteitä hankittiin vähitellen. Tulos oli suotuisa. Tulokset riittivät maan hallitsemiseen ilman Saksan valtakunnan rahallista avustusta. Suurisuuntainen, mutta yksityiskohdissaan silti erinomaisen hieno työ oli suoritettu.

VIII.

Oikeudenkäyttö oli järjestetty Haagin maasota-asetuksen mukaisesti. Tämä vaati, että asukkaat yksityisasioissa oli tuomittava maan lakien mukaan. Oli sen vuoksi ensinnäkin saatava selville, mitkä lait yleensä olivat voimassa. Tämä ei ollut helppoa niissä sekavissa venäläisissä oloissa, jotka ennen sotaa tälläkin alalla vallitsivat. Kun laeista oli päästy selville, oli ne käännettävä saksaksi, jotta saksalaiset tuomarit saattoivat niiden mukaan tuomita. En luule, että mikään muu kuin Saksan kansa menettelisi näin perusteellisesti sodassa vallatussa maassa. Siitä huolimatta ovat viholliset propagandallaan voineet leimata meidät siihen määrään hunneiksi koko maailman edessä, että me olemme voimattomat sitä vastaan. Senaatinpresidentti Kratzenbergin levollinen selvyys on luonut erinomaista. Saksalainen tuomari on tuominnut täällä köyhissä, syöpäläisten vallassa olevissa liettualaisissa pikkukaupungeissa vieraiden lakien mukaan yhtä puolueettomasti ja yhtä vakavasti kuin Berliinissä omien lakiemme mukaan. Kuka kykenee tässä seuraamaan meidän esimerkkiämme?

Vielä oli majuri Altmann, Preussin opetusministeriön esittelijäneuvos, väestön hyvinvoinnin vuoksi suunnitellut koululaitoksen suuntaviivat. Ne oli ylevältä kannalta laadittu ja jokainen uskontunnustus ja jokainen kansallisuus sai niissä oikeudenmukaisesti osuutensa. Tässä, kuten kaikessakin, oli hyljättävä kaikki semmoinen, mikä saattoi vaikuttaa neulanpistopolitiikan tavoin. Koulua varten ei ollut opettajia. Nostoväkeen kuuluvia koulumiehiä otettiin avuksi. Perästäpäin on meitä moitittu siitä, että he vapaaehtoisesti kouluihin kerääntyneille lapsille puhuivat vain saksaa. Opettajat eivät valitettavasti osanneet muuta kieltä. Liettuan- ja puolankieltä puhuvia opetusvoimia oli käytettävissä vain aivan pieni määrä. Oppikirja-asiaankin kiinnitettiin huomiota; kuinka opetuskeinoilla voidaan kansallista tunnetta kasvattaa, sen osoittivat minulle useat puolalaiset oppikirjat. Niissä Danzig, Gnesen, Posen ja Wilno olivat puolalaisia kaupunkeja. Tämä seikka teki minuun yhtä syvän vaikutuksen kuin sekin johdonmukaisuus, jota Ranska osoitti kasvattaessaan nuorisoaan samalla tavalla kostosodan ajatukseen. Puolalaiset ja ranskalaiset ovat täten pitäneet itsessään vireillä voimakasta kansallistunnetta, jonka hedelmät he nyt saavat korjata. Me emme ole noudattaneet tämmöistä koulupolitiikkaa ja saamme nyt kärsiä siitä, ettei nuorisossamme ole vahvistettu voimallista kansallistunnetta. Moinen tunne on tarpeellinen, kun maan tulee suoriutua semmoisista vaikeuksista, joita me jälkeen vuoden 1914 ja varsinkin nyt olemme saaneet kokea. Tämän käsityksen hylkäävät kaikki ne, jotka asettavat ensi sijaan ihmisyysihanteen. Tämä on heidän kannaltaan ymmärrettävää. Mutta tosiasiain valta puhuu heitä vastaan niin kauan kuin eivät kaikki valtiot noudata samoja periaatteita. Kipeästi tarvitsisimme nyt voimakasta kansallistunnetta!

Eri uskontojen tunnustajia ei suinkaan estetty uskontoaan harjoittamasta. Menimme auliudessamme niin pitkälle, että hankimme juutalaisille vehnäjauhoja happamattoman pääsiäisleivän valmistamiseen.

Kuurinmaan evankelinen papisto oli kokonaan meidän puolellamme. Liettuan katolilaisen papiston kanssa saimme pian aikaan siedettävät välit. Puolalais-katolilainen papisto sitä vastoin oli meille vihamielinen. Tässä papiston kannassa kuvastui myös tavallaan väestön mieliala meitä vastaan, sillä erotuksella kuitenkin, että Liettuan papisto yleensä oli meitä kohtaan suosiollisempi kuin Wilnossa liettualaiset kansanvaltaiset ainekset, jotka epäselvissä pyrkimyksissään sangen pian joutuivat pettävälle pohjalle. Puolalainen papisto oli puolalais-kansallisen propagandan tuki. Venäläisen ruoskankin vallan alla se on toiminut mitä suurimmalla johdonmukaisuudella. Liettualaisia vastaan se jatkoi yhä taistelua, valkovenäläiset se jo oli nujertanut. Käsittämätöntä on, kuinka venäläiset ovat tätä sallineet. Venäläiset suvaitsivat sitä, että valkovenäläiset eivät saaneet kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään, vaan puolaksi! Samoin kuin Itä-Galitsiassa ukrainalaisia, niin täällä heidän veljiään sorrettiin papiston avulla.

Koulun alalla puolalaiset ryhtyivätkin sangen pian toimiin, he tahtoivat saada Wilnoon yliopiston; minä en siihen suostunut.

Sinä aikana, jonka minä hallintoa hoidin, me olimme eri kansallisuuksia kohtaan pääasiallisesti puolueettomat. Siinä, että pidimme liettualaisia ja puolalaisia tasa-arvoisina, näkivät viimemainitut puolalaisvihaa. Tiesin kyllä hyvin, ettei puhtaasti puolueettomalla politiikalla saa ketään ystäväkseen.

Tahallani pidättäydyin kansallisesta politiikasta, koska tämä voitiin toteuttaa vasta sen jälkeen, kun olimme selvittäneet suhteemme Puolaan. Valtakunnan hallitus ei ollut missään suhteessa tehnyt ratkaisevaa päätöstä ja pidättyväisyyteni oli siitä loogillinen seuraus. Maan koko tilaankin nähden oli poliittisten kysymysten sekoittaminen hallintoon liian aikaista. En sen vuoksi nähnyt olevan syytä pyytää valtiokanslerilta minkäänlaisia poliittisia ohjeita, annoin hänelle vain tiedon mielipiteistäni.

Kullakin kansallisuudella oli sanomalehtensä, joka tietysti oli sensuurin alainen. Saksankielisenä kuului ensi sija "Kownoer Zeitungille."

Sanomalehdistöä ja sensuuria varten minulla oli neuvonantajana kapteeni Bertkau. Suureen työkykyyn ja sanomalehtitekniikan hallitsemiseen hänessä yhdistyi itsenäinen ja kypsynyt valtiollinen arvostelukyky, ja hän oli minulle erittäin suureksi hyödyksi. Hän oli sitä ennen työskennellyt Ullsteinin kustannustoimistossa, kun taas "Kownoer Zeitungin" päätoimittaja, luutnantti Osman, kuului "Deutsche Tageszeitungin" aputoimittajiin. Lämpimän kansallistunteensa vuoksi hän oli mieleni mukainen mies.

Kaikille sanomalehdille annoin sen selvän ohjeen, että niiden piti käsitellä Saksan tapahtumia valtakunnan hallituksen hengessä.

Väestön en luonnollisestikaan voinut sallia ryhtyä valtiolliseen toimintaan. Se kiellettiin; kaikki kokouksetkin kiellettiin.

Olojen vaatimista liikennerajoituksista huolimatta sai väestö luvan kirjeenvaihtoon määrätyssä laajuudessa. Valtakunnan postiviraston avulla järjestin maapostin. Maksumerkkeinä käytettiin valtakunnan postimerkkejä, joihin oli erikoisesti painettu leima, että ne kuuluivat itärintaman ylipäällikön alueelle.

Ja vihdoin helpotimme liettualaisten ja juutalaisten yhteyttä heidän Yhdysvalloissa olevain heimolaistensa kanssa.

Tyydytyksellä näimme, että olot maassa vahvistuivat ja sikäläinen elämä taas asettui säännöllisiin uriin. Saksalaisen järjestyksenrakkaus ja hänen käsityksensä terveyshoidon tärkeydestä teki tehtävänsä. Maamies ansaitsi enemmän kuin venäläisaikana. Kaupungeissa kauppa alkoi uudelleen.

Väestöä johdettiin levollisella varmuudella. Asetuin tervehtimispakkoa vastaan, jonka eräs armeija oli voimaan saattanut. Väestö on nyt älyävä, että olemme toimineet oikeuden ja kohtuuden mukaan.

IX.

Ne taloudelliset toimenpiteet, joihin vallatussa maassa ryhdyttiin, jäivät sotatoimien alueella sotajoukkojen huoleksi. Joukkojen vyöhykkeeseen syntyi etenkin paljon sahalaitoksia; paitsi lautain kulutusta, joka oli suuri, tarvittiin myös paljon lastuvillaa upseerien ja miesten vuoteisiin ja hevosille kuivikkeiksi. Asemasodan yksitoikkoisuudessa tuotti osallisuus talouselämän toimiin joukoille paljon iloa.

Minua elähytti sama tunne ja olin tyytyväinen, kun saatoin isänmaatani auttaa muillakin aloilla kuin tähän saakka. Osalleni oli tullut erinomaisen viehättävä työ, joka vaati suuressa määrin huomiotani. Opin tuntemaan oivallisia ihmisiä ja sain vaikuttaa useilla aloilla, jotka siihen saakka olivat olleet minulle vieraat. Suurta tyydytystä minulle tuotti, että herrat sotilashallinnon jäsenet osoittivat minulle rajatonta luottamustaan. Minun tahtoni imeytyi koko hallintotoimeen ja sai siitä luomisen iloa. Meitä elähytti se tunne, että me työskentelimme vieraalla pohjalla Saksan tulevaisuuden hyväksi. Etenkin Kuurinmaalla tahdoimme valmistaa alaa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Kielsin maan myynnin saadakseni täten perustuksen terveelle maa- ja siirtolaispolitiikalle ja ehkäistäkseni maakeinottelun. Minun mielessäni oli tällöin samanlaiset määräykset, jotka laivastomme oli hyvällä menestyksellä toteuttanut Kiautshoussa.

Se mitä itärintaman ylipäällikön hallinto oli saanut aikaan tuona lyhyenä kautena elokuun alkuun 1916, jolloin maasta lähdin, pysyy kulttuurityönä. Se oli vapaata iskusanoista, käytännöllisestä toiminnasta sitä rikkaampaa.

Se kaunis lahja, jonka hallintoalalla palvelevat herrat myöhemmin antoivat minulle Plessissä, on aina johtava mieleeni tämän ajan, jolloin minun keskellä sotaa oli suotu rakentaa.

Tämä työ ei mennyt hukkaan, se on ainakin sodan aikana hyödyttänyt kotimaata, armeijaa ja maata itseäänkin. Onko sitten maankamaraan jäänyt siemeniä, jotka myöhemmin antavat hedelmiä, se on kovalle kohtalollemme kysymys, johon vain tulevaisuus voi vastata.

TAISTELU JA AHDINKO ITÄRINTAMALLA

X.

Samalla kuin itärintaman ylipäällikön toimipiirissä tehtiin hiljaista työtä armeijan ja vallatun alueen hyväksi, jatkoivat sotatapaukset kulkuaan.

Menestyksemme Serbiaa ja Montenegroa vastaan olivat marras- ja joulukuussa 1915 aiheuttaneet neljännen Isonzon taistelun ja joulun aikaan samana vuonna Itävalta-Unkarin rintaman eteläosaa vastaan venäläisten hyökkäyksen, jota kesti aina tammikuuhun 1916 saakka. Molemmat päättyivät siten, että liittolaisemme torjui vihollisen täydellä menestyksellä.

Molempien ylimpäin armeijanjohtojen oli nyt tehtävä päätöksensä vuoden 1916 sotaretkeä varten. Molemmat yrittivät päästä hyökkäyksen avulla ratkaisuun. Saksan ylin armeijanjohto aikoi hyökätä Verduniä vastaan, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Tirolista Italiaan.

Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä torjumaan varmuudella odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Verdun oli strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina ollut erittäin arka hyökkäysaukko meitä vastaan ja se uhkasi tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme, kuten syksy 1918 oli mitä räikeimmin osoittava. Jos olisi onnistunut valloittaa edes Maasin oikean rannan varustukset, niin olisi sekin meille ollut täysi menestys. Strateeginen asemamme länsirintamalla ynnä joukkojemme taktilliset elinehdot St. Mihielin kaaressa olisivat suuressa määrin parantuneet. Hyökkäys alkoi helmikuun 21:senä ja varsinkin ensi päivinä se joukkojemme loistavain ominaisuuksien vuoksi menestyi erinomaisesti; mutta se tehtiin kapealla alalla ja jotenkin pian pysähtyi. Maaliskuun alussa oli maailmalla vielä eheänä vaikutus saksalaisten voitosta Verdunin edustalla.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Tirolista Ylä-Italiaan piti tapahtua vasta huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Tirolin huonojen rautatieolojen vuoksi täytyi valmistuksiin ryhtyä jo sangen varhain. Jotta hyökkäys Verduniä vastaan kävisi mahdolliseksi, täytyi saksalaisen itärintaman lähettää länteen raskasta tykistöä. Ylin armeijanjohto oli muuten kutsunut taas takaisin Serbiasta sinne lähetetyt divisioonat. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento taas oli heikontanut tuntuvasti itärintamaa Italian rintaman hyväksi.

Kummallekin hyökkäykselle täytyi sitten käydä niin, ettei ensimmäistä menestystä voitu voimain puutteen vuoksi edelleen kehittää. Verdunin luona ei ehkä olisi aivan paljon tarvittu, jotta olisi päästy meille edes johonkin määrään edulliseen päätökseen, hyökkäys kun sentään oli taktillisesti rajoitettu.

Hyökkäys Italiaa vastaan sen sijaan suurena sotatoimena oli sitä laatua, että sen todellinen menestyminen edellytti jo alunpitäen tuntuvasti enemmän voimia kuin yleensä oli käytettävänäkään. Tämä tunne lieneekin ollut syynä siihen, että itärintamaa niin tuntuvasti heikonnettiin, vaikka se venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi epäilemättä oli vaarallista, siinäkin tapauksessa, että Italiassa olisi saatu ratkaiseva voitto. Näyttää siltä, kuin venäläisten talvihyökkäyksen onnellinen torjuminen olisi saanut Itävalta-Unkarin pitämään itseään turvattuna.

Olisiko molempain ylimpäin armeijanjohtojen ollut mahdollista joko ryhtyä toisiin sotatoimiin taikka tehdä Italiaa vastaan yhteinen hyökkäys, sitä en voi arvostella. Sodan ratkaisua ei missään tapauksessa ollut mahdollinen saavuttaa Italian rintamalla. Ratkaisu oli lännessä, Ranskassa. Siellä saatoimme esiintyä kyllin voimallisina vasta kun venäläinen oli nujerrettu. Ajatukseni suuntautuivat Romaaniaan. Siitä riippui, kummalle puolelle vaaka kallistui. Sen aikeista oli päästävä selvyyteen. Jos se olisi meihin liittynyt, vaikkapa vain painostuksestakin, olisi samalla Venäjän armeijan sivusta ratkaisevasti kierretty. Täällä oli mahdollinen saada suuria aikaan. Jos taas Romaania meidän painostuksemme johdosta kääntyi ententen puolelle, niin sittenhän tiesimme, miten meidän oli meneteltävä. Saatoimme toimia ilman ajan hukkaa ja joukoilla, jotka meillä silloin oli paikalla.

Balkanilla ja Vähän-Aasian sotanäyttämöillä neliliitto oli puolustuskannalla. Ainoastaan Bagdadin eteläpuolella kenraalisotamarsalkka v. der Goltz valmisteli iskua englantilaisia vastaan Kut-el-Amaran luona.

Turkin asema oli melkoisesti parantunut ententen luovuttua Gallipolin-yrityksestään.

Mitä entente aikoi tehdä 1916, ennenkuin Ranskan armeijan täytyi keräytyä Verdunin luo, siitä minulla ei ole tietoa. Näytti siltä, että se itse valmisteli kaikilla rintamilla suuria hyökkäyksiä, niinkuin luonnollista olikin.

Venäläisten etenemisellä Armeeniassa, josta oli keväällä 1916 seurauksena Trapezuntin ja Erzerumin valloitus, ei ollut strateegista merkitystä. Venäläisillä oli turkkilaisiin verraten suuri ylivoima ja edullinen asema.

Englantilaisten toimenpiteet Persiassa, Mesopotamiassa ja Siinain niemellä eivät myöskään tarkoittaneet Turkin armeijan tuhoamista, vaan ainoastaan paikallisia valloituksia brittiläiselle maailmanvallalle.

XI.

Saksan hyökkäys Verduniä vastaan sai Italian armeijan maalisk. 5:ntenä ryhtymään Isonzon hyökkäykseen. Tämä tapahtui siis paljon ennen Itävalta-Unkarin suunnittelemaa hyökkäystä ja jäi jälleen tuloksettomaksi.

Venäjänkin armeija astui näyttämölle.

Hyökkäys, jonka venäläiset maaliskuun jälkipuoliskolla tekivät itärintaman ylipäällikön varustuslinjoja vastaan, ei suinkaan ollut pelkkä kevennysyritys. Se oli taistelua ratkaisusta ja siksi jo alunpitäen suunniteltukin. Käskyt, joita löydettiin, puhuvat vihollisen karkoituksesta valtakunnan alueelta.

Maaliskuun alusta saakka meille saapui tietoja hyökkäyksestä, jota suunniteltiin Wilnoa vastaan. Smorgonin itäpuolelle huomattiin koottavan joukkoja. Todennäköistä oli, että Smorgonin--Wilnon suunta oli kysymyksessä. Väinänlinnasta ja Jakobstadtistakin saapui tietoja, että hyökkäystä valmisteltiin. Ryhdyttiin vastatoimiin. Näytti siltä, että alku vielä oli melko kaukana. Päätin sen vuoksi lähteä kahdeksi päiväksi Berliiniin perheasioissa ja Preussin prinssin Joakimin häihin; prinssi oli syksystä 1914 ollut esikuntamme uskollinen jäsen. Olin siellä maaliskuun 11 ja 12 päivän ja sain sinne tietoja, joiden mukaan hyökkäys näyttikin alkavan tuota pikaa. Tuntui rauhoittavalta, kun jälleen olin saapunut takaisin Kownoon.

Jo 16 p:nä venäläinen aloitti rumputulensa, ei kuitenkaan Smorgonin luona, kuten olimme odottaneet, vaan Wishnjew- ja Narotshjärvien kannasta kohti, Swentzjanyn--Postawyn kapearaiteisen radan kahden puolen ja Väinänlinnan lounaispuolella. Tykistötaistelu oli voimakkaampi kuin itärintamalla koskaan ennen oli ollut ja sitä jatkui 17:ntenäkin päivänä. 18:ntena alkoivat jalkaväen hyökkäykset ja niitä jatkui keskeytyksin maaliskuun loppuun saakka.

Venäläisten aikomus oli katkaista pohjoinen siipemme Kownon suunnalla ja samalla tehdä toisaallakin hyökkäys, joten se saataisiin järkkymään. Jälkihyökkäyksellä se sitten oli Niemenin pohjoispuolitse työnnettävä rannikkoa kohti. Suunnitelma oli suurenmoinen.

Katkaisemisen piti alkaa sillä, että rintamastamme leikattaisiin pois kappale molempain hyökkäysten avulla järvikannaksen ja Postawyn väliltä Swentzjanyn suunnassa. Rintamakappale oli leveä ja hyvin valittu. Meillä ei olisi ollut niin paljoa reservejä, että olisimme voineet sen jälleen sulkea. Ja kun rautatieyhteys Narotsh-järven kanssa oli niin huono -- rataa vasta parhaillaan rakennettiin -- oli niiden lisäksi vaikea päästä taistelutantereelle. Jos vain aukko saatiin tehdyksi, seurasi jatko itsestään, tie Kownoon päin oli vapaa.

Hyökkäykset kauempana pohjoisessa olevaa rintamaa vastaan tehtiin Dryswjaty-järven eteläpuolella Widsyn luona ja niiden lähtökohtana oli pääasiallisesti Väinänlinnan ja Jakobstadtin sotavarustukset.

Maaliskuun 18:nnen ja 21:sen päivän välisellä ajalla oli 10:nnen armeijan asema arveluttava, venäläisen ylivoima mieslukuun nähden valtava. 21 p:nä venäläinen saavutti järvikannaksella menestyksen, joka tuntui meihin kipeästi, ja Postawyn länsipuolellakin sen rynnäkkö saatiin vain vaivoin pysäytetyksi. Maa oli pehmennyt, vesi, joksi lumi oli sulanut, oli suoperäisellä seudulla kokoontunut lammikoiksi, tiet olivat kerrassaan pohjattomat. Apujoukot, joita 10:nnen armeijan ylikomento ja me kaikella kiireellä toimitimme hätään, pääsivät Wilnon--Väinänlinnan radalta soilla kahlaten vain hitaasti etenemään. Suunnaton jännitys valtasi kaikki, miten nyt oli käyvä. Mutta venäläinen, jonka hyökätessään oli kuljettava vielä pahemman maan poikki kuin mitä meidän asemillamme ja niiden selkäpuolella oli, uupui. Kun venäläisten hyökkäys 26 p:nä saavutti uudelleen huippukohtansa, olimme me pääasiassa jo päässeet ahdingosta.

Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan asema oli yhtä vaikea. Widsyn luona täytyi henkihusaaribrigaadin laajoihin asemiin hajoitettuna torjua vihollisen joukkorynnäköt. Se teki sen loistavasti. Kauempana pohjoisessa Väinänlinnan luona vihollisen hyökkäykset olivat erikoisen itsepintaiset. Vanhimmistakin ikäluokista muodostetut divisioonat taistelivat yhtä alttiisti kuin heidän nuoremmat toverinsa heidän rinnallaan.

Jakobstadtin luona rintama oli erikoisen ohuesti miehitetty, mutta siellä seisovat länsipreussiläiset rykmentit tekivät velvollisuutensa. Vihollisen hyökkäykset raukesivat.

Jo maaliskuun lopulla venäläisten hyökkäys alkoi laimentua. Se tukahutettiin "suohon ja vereen", kuten silloin liioittelematta sanottiin. Venäläisten tappiot olivat erinomaisen suuret. Meidän vielä hyvin harjoitetut urheat joukkomme, joilla oli riittävä luku upseereja, olivat osoittaneet etevämmyytensä huonosti harjoitetun venäläisen armeijan massataktiikkaa vastaan. Taistelevain joukkojen rasitukset olivat maata peittävän syvän vesikerroksen ja kylmänkostean sään vuoksi sangen suuret.

Itärintaman ylipäällikön linjat olivat ensimmäisestä suuresta puolustustaistelusta suoriutuneet hyvin.

Ylemmälle johdolle tämmöinen taistelu on vain näennäisesti vähemmän jännittävä kuin hyökkäystaistelu; tosiasia on, että se vielä enemmän koskee hermoihin. Ylemmän johtajan tulee tyytyä siihen, että hän saa ajoissa reservit paikalle; sitä varten tietenkin tulee ensin olla reservejä. Niitäpä on vaikea toimittaa, kun ylikomennon on pakko kaiken aikaa elää kädestä suuhun, kuten meidän laitamme oli. Ei ole helppo päättää, miten reservejä on siirrettävä, niin kauan kuin ei vihollisen hyökkäyssuunnasta olla ehdottomasti selvillä, ja kuitenkin niitä on siirrettävä, muutoin ne tulevat liian myöhään. Ja lisäksi on sangen vaikea vaatia alemmalta johdolta reservien luovutusta, niinkauan kuin se itse uskoo joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Luottamussuhde, jossa everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijan ylikomentojen kysymyksessä oleviin viranomaisiin, sai aikaan, että nämä vakavat kysymykset ratkaistiin ilman kahnauksia armeijain onneksi.

Huhtikuun alussa kaikki asettui.

Huhtik. 28:ntena 10:s armeija valloitti oivallisesti valmistetulla, suurilla tykistövaroilla tuetulla hyökkäyksellä maaliskuun taistelussa Wishnjew- ja Narotsh-järvien välillä menetetyn alueen takaisin. Se oli itärintamalla ensimmäinen taistelu, jossa käytimme länsirintamalla tavaksi käyneitä tykistötaistelukeinoja. Tulos oli hyvä.

Varustausimme siihen, että venäläinen jatkaisi rintamallamme suurhyökkäystään.

Armeijat järjestettiin ja reservit erotettiin. Ylimmän armeijanjohdon toimesta saimme Itävalta-Unkarin armeijan rintamalta saksalaisia divisioonia. Toukokuun kuluessa näytti olevan odotettavissa uusia hyökkäyksiä Riian siltavarustuksesta ja Smorgoninkin seuduilta. Ryhmityimme sen mukaan, ajattelimme hyökkäystä itsekin. Sen johdosta, että meillä oli niin heikot voimat, täytyi meidän rajoittua paikalliseen hyökkäykseen Riian luona, päämääränä meille hankaluutta tuottavan siltavarustuksen valloitus.

Toukokuun lopulla kävi Hänen Majesteettinsa luonamme. Keisari kävi kaikkialla itärintaman ylipäällikön alueella. Kenraalisotamarsalkka ja minä seurasimme häntä matkoilla. Kävimme Mitaussakin. Saksalaisia vaikutelmia, jotka siellä sain, en unohda milloinkaan. Kaikki herrat, jotka ensi kertaa kävivät Baltikumissa, saivat saman vahvan vaikutelman: siellä on kappale kotimaatamme.

Kesäkuun alussa juhlimme menestystä, joka Saksan laivastolla oli ollut Skagerrakin taistelussa; sekin oli tämän sodan suurtöitä ja puolueettomain valtain kantaan sillä oli vaikutusta. Valitettavasti masensi menestyksen tuottamaa iloa tapausta koskeva tiedonanto, joka ensin ilmoitti tappiot pienemmiksi, sitten suuremmiksi.

XII.

Olin lämpimällä harrastuksella seurannut sotalaivastomme toimia. Siihen oli rauhan aikana kiinnitetty suuret varat. Sen oli nyt armeijan rinnalla täysipätöisenä taistelutekijänä oteltava voitosta ja suojeltava meitä Englannin kuristusyritykseltä. Englannin osanotto sotaan tiesi meille sitä, että taistelua Englannin historiallisten traditioitten mukaisesti käytäisiin keskusvaltain koko väestöä vastaan, pitämättä lukua voimassa olevasta kansainoikeudesta ja inhimillisyyden laeista. Alunpitäenkin oli selvää, etteivät risteilijämme voisi pitää vallassaan avointa valtamerta. Välimeren-divisioona lähti Konstantinopoliin. Itä-Aasiassa ja Tyynellä merellä menetti risteilijä-eskaaderimme tukikohtansa, kun japanilaiset ryhtyivät toimiin Kiautshouta vastaan, jonka varusväki puolusti urhoollisesti tätä menetettyä asemaa. Eskaaderin täytyi palata kotimaan satamiin. Coronelin taistelu marrask. 1:senä ja Falklandin saarien jouluk. 3:ntena 1914 olivat risteilijä-eskaaderin voitto, ahdinko ja loppu; ne täyttävät jokaisen saksalaisen sydämen ylpeydellä ja syvällä haikeudella. Risteilijämme ja apuristeilijämme ovat miinoillaan saastuttaneet vihollisen vedet ja silloin tällöin tehneet valtameren viholliselle epävarmaksi. Saksalaisen uhkarohkeuden ne saattoivat suureen kunniaan, ratkaisevaa ne eivät voineet saada aikaan. Siitä huolimatta eivät niiden teot ole menneet hukkaan. Nekin rohkaisevat saksalaista.

Bosporissa oli Välimeren-divisioona enimmäkseen tuomittu toimettomuuteen ententen luovuttua hyökkäyksestä Konstantinopolia vastaan. Vihollisen ylivoima Mustalla merellä ja Välimerellä oli suuri. Itävalta-Unkarin laivastolta puuttui toimintahalua. Kun Italia oli julistanut sodan, se teki vain vähäpätöisiä partioretkiä sen itärannikolle.

Itämerellä olivat voimasuhteet semmoiset, että saksalaisen kauppalaivaliikkeen jatkaminen oli mahdollista. Tällä oli sodankäyntiin nähden erittäin suuri merkitys, malmia kun voitiin tuoda Ruotsista. Pitämällä Itämeren vapaana laivasto on täyttänyt osan tehtävästään ja samalla tehnyt itärintaman ylipäällikölle mahdolliseksi yhteyden aikaansaamisen Saksan Itämeren-satamain ja Libaun välillä, mikä oli mitä tärkeintä tarveaineiden lähetyksen vuoksi Kuurinmaalla oleville joukoillemme. Itämeren länsiosa jäi laivastollemme harjoituskentäksi.

Sotalaivastomme pääosa oli Pohjanmerellä, tukikohtanaan Elben suu, Helgolanti ja Wilhelmshaven. Meidän olisi sodan alussa tullut aivan erikoisesti pyrkiä sillä taisteluun, kuten suuramiraali Tirpitzkin tahtoi, vaikkei hän saanut tätä tahtoaan toteutumaan. Vain sillä tavalla olisimme voineet tehdä tyhjiksi vihollisen toimenpiteet, joista emme voineet itsellemme muodostaa selvää kuvaa. Jälkeen 1910 ja 1911 vuosien Englannin laivastoharjoituksien merkit viittasivat siihen, että Englanti suunnitteli laajaa saartoa. Tämä ei ollut kansainoikeuden kanssa sopusoinnussa ja se voitiin toteuttaa vain sillä ehdolla, että puolueettomat vallat, etenkin Yhdysvallat, olivat sitä kohtaan suopeat.

Englanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta siihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä väkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut ratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi mitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi käynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti valtiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se piti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa, liittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut syyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita olisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu vakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian lehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.

Meritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa Helgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus viehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin yritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin rannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun 24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin taisteluun.

Sotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin lähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali Scheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen onnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän olikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.

Vihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi, että merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin viedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin valloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä taisteli rohkeasti maarintamallakin.

Sillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 -- aluksi suuramiraali v. Tirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian varhaisena -- sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut Englantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli sangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin siitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa sitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja samalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu sukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se valtiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen kauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin rajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan. Lusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915 ja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva Sussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa toukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain merisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.

Sukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen kansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi. Omituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta rikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen Yhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan nootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu lausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka "Times" julkaisi heinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali kirjoittaa:

"Semmoinen julistus -- miina- ja sukellusvenesaarrosta -- olisi minun mielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset tai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja koettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne liikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham puhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi leimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa muodossa."

Kieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää semmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme sotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja puolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään arvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.

Heti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein alkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja nälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet propagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin päämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta Saksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa taistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan johdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa. Asteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin hallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in councileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla toimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan satamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta puolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken huippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin sota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen suljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin kautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki yhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt, että se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa normiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan toinen.

Sota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se enää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta merisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia, väkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina sota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa ollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin vuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.

Helmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta kuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai aiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja vastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se määräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli otettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut tuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista alkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin omaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista anastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan alle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli vastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu alkuun.

Tämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen juhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt, jos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut lakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut olemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui muuttumattomana edelleen.

Kesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti lopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin muodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista huolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden rikkomiselle oli saatava lain pätevyys!

Englannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea itärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton, Yhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan että sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat Englannin pakkovallan alaisia.

XIII.

Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.

Länsirintaman muilla osilla oli rauhallista.

Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se tunkeutui Asiagon--Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.

Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla. Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli pilkkukuumeeseen.

Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla, jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä mielenosoituksen luonne.

Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman ylipäällikön joukkoja vastaan ja -- jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin suuntaan -- siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä. Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen. Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi. Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii, niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi. Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset vaatimukset.

Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin pohjoispuolella.

Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla. Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja itärintamalleen.

Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä epäsuotuisammaksi meille.

Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona, kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.

Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla, vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy--Kisjelin linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.

Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin--Lutzkin radan kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen, vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen. Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista menestystä.

Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) --Sniatynin suuntaan ja sangen pian joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin. Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin Tlumatshin--Kolomean--Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä edelleen Karpaattien solia kohti.

Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat nyt aivan ohueen miehitetyt.

Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan. Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.

Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk. 13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa reservinsä.

Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti, maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.

Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi. Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.

Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä uusia joukkoja.

Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä, vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.

Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.

Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja kohti.

Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona, kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli taisteluja.

Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.

Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto, lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan; se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.

Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen armeijaryhmän -- Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän -- täytyi väistyä sinne.

Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla Stochod-linjalla, oli sangen heikko.

Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin. Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.

Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia, itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.

Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti v. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että venäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään kaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta kohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi Bothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.

Selvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun, kun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja Itävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla. Ilmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty äärimmilleen.

XIV.

Niinä raskaina ja ylen jännittävinä päivinä, jotka kesäkuun alusta pitäen olimme Kownossa eläneet, olimme ylimmän armeijanjohdon kanssa mitä lähimmässä yhteydessä. Olimme uupumatta huomauttaneet, kuinka välttämättä oli saatava itärintamalla yhtenäinen ylijohto voimaan. Tosinhan oli mitenkuten tultu näinkin toimeen, mutta samalla oli kuitenkin käynyt ilmi, että reservien siirtely tapahtuisi ehdottomasti vähemmin kahnauksin, jos vain yksi tahto vallitsisi itärintamalla. Jo kesäkuun lopulla olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsusta käyneet Plessissä selvittämässä mielipiteitämme itärintaman oloista. Meidän täytyi myöntää ne sangen vakaviksi. Luonnollisestikin otimme taas puheeksi yhtenäisen ylijohdon ja huomautimme samalla, että oli välttämätöntä sekoittaa vielä perusteellisemmin itävalta-unkarilaisiin joukkoihin saksalaisia. Itärintaman ylipäällikön linjoille voitiin taas levollisiin kohtiin sijoittaa Itävalta-Unkarin joukkoja. Erikoisesti tehostimme sitä, että Itävalta-Unkarin armeijan, varsinkin jalkaväen, opetuksen tuli tapahtua todella uudenaikaisten perusteitten mukaisesti.

Matkamme Plessiin ei ylijohdon järjestämiseen nähden tuottanut tuloksia. Vastarinta oli liian luja. Ylin armeijanjohto päätti sen sijaan lännestä ja idästä Itävalta-Unkarin rintamalle luovutettavasta väestä muodostaa kolme uutta divisioonaa. Niiden tuli olla elokuun alkupuolella valmiina Puolassa. Pyydetty saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain vaihtaminen pantiin alkuun. Me saimme taisteluiden runteleman itävalta-unkarilaisen jalkaväkidivisioonan, joka vaihdettiin 10:nnen armeijan 10:nteen maanpuolustusdivisioonaan. Tämä lähetettiin paikalla kenraali v. Linsingenille. Toista itävalta-unkarilaista divisioonaa, joka oli luvattu, ei taistelun ahdingossa enää voitu luovuttaa.

Itävalta-Unkarin armeija oli järjestänyt mieshukan korvaamisen sillä tavalla, että kuhunkin jalkaväkirykmenttiin, kaikkiin samalla kertaa, liitettiin määrätyn väliajan kuluttua täyteväestä muodostettu n.s. marssipataljoona. Usein nämä pataljoonat liitettiin rykmentteihin taistelupataljooniksi. Rykmenteissä, jotka eivät olleet kärsineet ensinkään mieshukkaa, oli joskus viisi tai kuusikin pataljoonaa kolmen sijasta, kun taas toisten miesluku oli kovin pieni. Tasoitus oli saatava aikaan, joka kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan kansallisuuksien moninaisuuden vuoksi oli sangen vaikea suorittaa. Edelleenkin jäi joukko-osastoihin epätasaisuutta. Arveluttavampaa oli, että jalkaväen marssipataljoonain opetus oli aikalailla puutteellista. Se johti aina suuriin vankilukuihin. Näiden marssipataljoonain opetukseen meidän täytyi puuttua. Teimmekin sen. Sotamies-aines huomattiin tällöin hyväksi ja kelvolliseksi; Itävalta-Unkarin armeijan upseeri oli veltto eikä ollut kasvatettu yhtä ankaraan velvollisuudentuntoon kuin saksalainen upseeri.

Heinäk. 27:ntenä meidät kutsuttiin vielä kerran Plessiin. Sanoma Brodyn menetyksestä, joka mainittuna päivänä saapui, sai Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon osaksi luopumaan entisestä kannastaan. Se suostui siihen, että kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg sai ylipäällikkyyden aina Brodyyn saakka etelässä. Kenraalien kreivi Bothmerin ja v. Pflanzer-Baltinin armeijat muodostivat jo armeijaryhmän, jonka komentaja arkkiherttua-kruununprinssi oli, kenraali v. Seeckt esikunnanpäällikkönä. Me jäimme Saksan ylimmän armeijanjohdon ylipäällikkyyden alaisiksi. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä oli edelleen, kuten ennenkin, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alainen. Ei vieläkään oltu voitu ponnistella niin pitkälle, että olisi saatu aikaan eheä päätös. Joka tapauksessa tämä järjestely tarjosi niin olennaisia etuja, että pidin sitä suurena edistyksenä.

Palasimme aluksi Kownoon. Sanoin jäähyväiset paikoille, joissa olin elänyt rauhallisen työn onnellisen ajan ja lopuksi ankaran ahdistuksen hetkiä. Monta uskollista työtoveria jätin hallintoon. Sotilasesikunta jäi entiselleen.

Olin ehdottanut, että ensin kävisimme tähänastisen Itävalta-Unkarin rintaman armeijan ylikomentojen luona voidaksemme muodostaa tilanteesta oman mielipiteen. Uuden päämajan suhteen emme vielä olleet mitään päättäneet. Kownoon jääminen ei tullut kysymykseen, se oli liian kaukana pohjoisessa. Toistaiseksi aioimme asua junassamme.

Kenraali v. Eichhornille luovutettiin Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan armeijajoukon komento; hän pysyi samalla edelleen 10:nnen armeijan ylikomentajana. 12:s armeija joutui kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän komennon alaiseksi.

ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKKYYS LAAJENNETTUNA: Elokuussa 1916.

I.

Elokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin päämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä ennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt heinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa oloissa oikea mies oikealla paikalla.

Itärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava hyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton arvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain aivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja, joissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme sijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.

Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen 25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa, missä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se oli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin jo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka venäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet kokonaan tuloksettomiksi.

v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.

Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.

Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.

Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.

Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.

Illalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä armeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla. Ylipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli ylen arka "itävaltalaisille tulevasta arvosta" ja tuotti kenraali v. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan. Marssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen asemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja reippaan vaikutuksen.

Kenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä ajatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä taisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.

Seuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen ulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan Krakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan puolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen esikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin ja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina ilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä vastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla tapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn ja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun saatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty saksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen jatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä muutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli täydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan hyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla syntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne ajoissa apujoukkoja.

Lembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen mukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin eteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti Tlumatshin--Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut Karpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä. Tämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen arveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia. Jos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin veti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen itärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati ottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me autoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä Unkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen jalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut. Mieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen epätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun välitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme. Selkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei koskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa ryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista huolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot painoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.

Paluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä, puhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt Linsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja itävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät asemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja siihen he uskoivat -- ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime taisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin oiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi ja niiden opetus olivat sydämen asia.

Kaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä edelleen mitä ankarin.

Olin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin armeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle onnistuisi.

II.

Päämajamme junassa Brest-Litovskin asemalla ei ollut kovinkaan loistava. Asuimme harvinaisen vaatimattomasti. Puuttui työhön tarvittavia huoneita. Suuret kartatkin jo kokonsa vuoksi asettavat vaatimuksia ja sitä paitsi oli kirjoittamistakin. Ihmettelin, kuinka everstiluutnantti Hoffmann tuli toimeen niin sanotulla salongillaan; vielä vähemmän tilaa oli muilla herroilla, ja sitä paitsi aurinko paahtoi armottomasti vaunujen kattoja ja teki olon sietämättömäksi. Päätin sen vuoksi muuttaa junasta pois niin pian kuin suinkin ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle juuri Brest-Litovskia päämajaksi. Esikuntaherramme valtasi lievä kauhistus. Täydelleen poroksi palanut kaupunki ei yleensä tullut kysymykseenkään, sitadelli oli kuin pieni vankila. Linnoituksen komendantti oli siihen järjestänyt asuntonsa ja työhuoneensa, mutta työvoimien puutteessa ei hän ollut voinut vähääkään raivata sitadellissa. Kaikki oli autiota, umpeen kasvanutta, pitkään aikaan ei oltu tehty mitään, nokkoset olivat kasvaneet valtavan suuriksi. Ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Parakkeja oli, mutta niissä ei ollut ainoatakaan huonekalua. Mikään ei auttanut, päätös oli tehtävä. Annoin määräykset, että päämaja oli järjestettävä sitadelliin. Tietysti viipyi kauan aikaa, ennenkuin kaikki oli valmiina ja me pääsimme junasta.

Oleskelin Brestissä mielelläni enkä sitadellista sen koommin lähtenyt. Harvinaisen kauniit pitkät pajut, joiden oksat riippuivat syvälle linnan läpi juokseviin vesiin, ja muutamat lyhyet lehtokujat antoivat kaikelle ystävällisen leiman. Linnoituksen ulkopuolella oli kaikki autiota; karut, mutta niin ylen tärkeät rautatiet ja poltettu kaupunki tarjosivat sangen vähän viehätystä.

Annoin raivata parakkeja ympäröivät pensaikot, jotta ilma pääsisi seiniin ja saattaisi puhaltaa pois niistä ummehtuneen kosteuden; puitakin kaadettiin ja oksia hakattiin pois, jotta aurinko ja ilma pääsisivät vapaasti rakennuksille. Tämä kuntoonpaneminen tuotti minulle iloa.

Itävalta-Unkarin rintaman vahvistamiseen tarvittiin saksalaisia joukkoja. Itärintaman ylipäällikön entisiä joukkoja oli jo siihen määrään viety muuanne, ettei niistä toistaiseksi voitu sanottavia ottaa. Riian eteläpuolella oli ankara hyökkäys juuri torjuttu. Mahdollista oli, että se uusiutuisi. Luovutimme vielä muutamia ratsuväkirykmenttejä sekä yhden yhdistetyn osaston, johon kuului 3 pataljoonaa ja muutamia pattereita, kenraali Melior niiden johdossa. Nämä olimme jo luvanneet Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle. Ne lähetettiin rautateitse sinne. Ainoa reservimme noin 1000 kilometrin rintamaa kohti oli niin ollen nyt tykistöllä ja konekivääreillä vahvistettu ratsuväkibrigaadi -- asema ei suinkaan ollut kadehdittava, kun joka päivä täytyi olla valmiina lähettämään apua kaukana oleviin paikkoihin. Mutta se osoittaa kuitenkin, mitä me saksalaiset olemme saaneet aikaan.

Ratsuväkibrigaadikin päätettiin lähettää Itävalta-Unkarin 2:seeu armeijaan. Sen piti liittyä Meliorin osastoon.

Ylimmällä armeijanjohdolla oli idässä vielä muitakin voimia. Turkin XV armeijaosasto oli parhaillaan tulossa. Enver oli itärintaman ahdingon johdosta päättänyt paikalla lähettää Konstantinopolin seuduilta armeijaosaston itärintamalle. Saksan ylin armeijanjohto tahtoi vahvistaa sillä Linsingenin armeijaryhmää. Majoittajat olivat tulleet jo elokuun alussa, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän tilanne sai ylimmän armeijanjohdon ohjaamaan Itä-Galitsiaan turkkilaisen armeijaosaston, joka saattoi saapua vain muutamilla junilla. Turkkilaiset ovat saksalaisen eteläarmeijan osana taistelleet hyvin, vaikka heidän täytyikin oppia ja noudattaa aivan uutta taistelutapaa.

Niiden kolmen divisioonan täyttäminen, jotka ylin armeijanjohto heinäkuussa oli määrännyt itää varten perustettaviksi, alkoi olla suoritettu. Olisin mielelläni ottanut ne heti käytettäväkseni. Siihen ei ylin armeijanjohto kuitenkaan suostunut, se ei vielä pitänyt divisioonia valmiina. Muutamia päiviä myöhemmin meille kuitenkin lähetettiin kaksi, kolmannen sai arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä.

Venäläinen oli huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten rintamalle, eikä Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitsiaan ja vei sinne uusia voimia. Vielä elokuun ensi puoliskolla se jatkoi siellä hyökkäyksiään.

Elok. 8-10 p:nä venäläinen kävi uudelleen Linsingenin armeijaryhmän ja Gronaun armeijaryhmän oikean siiven kimppuun koko niiden rintamalla, mutta lyötiin takaisin. Vaikka suurhyökkäys päättyikin, jatkuivat taistelut kuitenkin ylen katkerina etenkin Stochodilla, Kovelin itä- ja koillispuolella. Venäläisten onnistui saada jalansijaa muutamissa kohdin Stochodin länsirannallakin; sillä ei ollut mitään ratkaisevaa merkitystä, mutta Linsingenin armeijaryhmän ylenmääräisten voimainponnistusten ja suuren voimankulutuksen vuoksi se kuitenkin oli sangen painava tosiasia. Se sai meidät purkamaan ratsuväkireservimme junasta Kovelissa.

Samalla kuin venäläinen hyökkäsi Kovelia vastaan, kävi se myös Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän kimppuun Galitsiassa. Itävalta-Unkarin armeijan oikea siipi murtui Zaloschen luona, Meliorin osasto esti pahimman onnettomuuden, mutta rintama oli niin hatara, että veimme sen taapäin Zborowiin. Molemmat käytettäviksemme annetut uudet divisioonat lähetettiin I armeijaosaston kenraalikomennon -- kenraali v. Ebenin -- johdolla tänne, ne juuri ja juuri jaksoivat pitää lopullisesti hallussamme Zborowin seudun ankarissa, pitkälle venyvissä taisteluissa. Serethin rintamaosaa puolustamaan ne eivät enää ehtineet.

Kun 2:sen armeijan oikea siipi oli tästä luopunut, täytyi myöskin Bothmerin armeijan vasemman siiven peräytyä. Tähän saakka se oli pitänyt puoliaan. Dnjestrin eteläpuolella venäläinen oli Tlumatshin luona uudelleen käynyt itävalta-unkarilaisten joukkojen kimppuun, työntänyt ne takaisin ja valloittanut Stanislaun ja Nadwornan. Täällä sen hyökkäykset olivat menestyneet, jota vastoin Karpaateilla kenraali v. Contan johtamat saksalaiset joukot -- 1:nen jalkaväkidivisioona niiden mukana -- saivat venäläisestä voiton.

Olin Romaanian vuoksi pitänyt erikoisen tärkeänä, ettemme Itä-Galitsiassa antaisi työntää itseämme taapäin. Mutta kenraali kreivi v. Bothmerin urhoollisesti taistelleen armeijan siirtämistä takaisinpäin ei enää voitu välttää Dnjestrin eteläpuolella sattuneiden tapausten johdosta. Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan Zborowin--Brsheshanyn luona liittyen se peräytyi Zlota-Lipan taa ja kaartoi oikean siipensä takaisin Stanislaun suuntaan. Elokuun keskivaiheilla Itävalta-Unkarin armeijan tappio kävi näin yhä ilmeisemmäksi. Romaanian kanta kävi yhä epäiltävämmäksi.

Elokuun puolivälistä alkoi itärintaman ylipäällikön laajennettu rintama lujittua. Itävalta-Unkarin 2:nen armeija sai nyt vielä ratsuväkireservimme Kovelista Brodyn luona käytettäväksi. Tähän armeijaan olikin nyt sekoitettu siihen määrään saksalaisia joukkoja, että sen asemaa voitiin pitää turvattuna. Luvun puolesta Itävalta-Unkarin joukot olisivat täydelleen voineet pitää asemansa ilman saksalaisten apuakin. Mutta mielenlaatunsa vuoksi ne eivät siihen kyenneet. Meidän täytyi sen vuoksi tulla apuun. Ja me autoimme; mutta sitä verta, jonka saksalaiset joukot vuodattivat Itävalta-Unkarin armeijassa, oli enää mahdoton korvata.

Linsingenin armeijaryhmä koetti saada joukkonsa järjestetyksi ja reservejä muodostetuksi. Toimme sen vahvistukseksi vielä 1:sen maanpuolustusdivisioonan Mitausta, jonka luota venäläinenkin vei pois paljon väkeä.

Asemain vahvistamiseen ryhdyttiin pontevasti. Meidän täytyi sitä varten antaa Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle melkoiset määrät väkälankaa; selkäpuolenkin yhteydet järjestettiin. Oli suoritettava kaikki se, mitä edellisenä syksynä oli tehty kauempana pohjoisessakin itärintaman ylipäällikön armeijain siirtyessä hyökkäyssodasta asemasotaan. Asemain varustamisen edellytykset olivat täällä samat. Kaikkialla oli alettava alusta. Luonnollisesti oli rautatieverkon aikaansaaminen yleensä helpompaa, kun rintama ei ollut edennyt, kuten silloin, vaan painettu lyttyyn yhteyksiään vastaan, mutta kuitenkin oli Itävalta-Unkarin liikkeeseen ottamien rautateiden laitoksissa paljon semmoista, joka oli perästäpäin korjattava; uusiakin ratoja täytyi ruveta rakentamaan ja heti armeijan taa oli tehtävä verkko kenttä- ja kuljetusratoja.

Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan liitetyille saksalaisille joukoille oli Lembergiin perustettava erikoiset etappilaitokset samoin kuin Unkariinkin niitä divisioonia varten, jotka taistelivat Karpaateilla. Ryhdyttiin opettamaan marssipataljoonia meikäläisten perusteitten mukaisesti; saksalaisten kenraalien tuli tarkastaa niitä. Eversti Preussin prinssi Oskar, jonka toimeksi oli annettu opettaa saksalaiseen eteläarmeijaan kuuluvia itävalta-unkarilaisia marssipataljoonia, suoritti erittäin hyödyllisen työn. Saksalaiset tykistöbrigaadinkomentajat opettivat tulen suuntausta suurtaistelun vaatimusten mukaisesti itävalta-unkarilaiselle tykistölle, jonka muu ampumatekniikka oli etevää. Upseerien vaihtoon, tosin hyvin rajoitettuun, ryhdyttiin niinikään. Tehtiin kaikki, mikä tilanteeseen nähden oli mahdollista, Itävalta-Unkarin suojelemiseksi semmoiselta vauriolta, jota se oli kesäkuussa kokenut.

Suurta ja pientä työtä oli kosolta, Brest-Litovskin linnassa hetket kuluivat kuin siivillä.

Elokuun 27:ntenä Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan. Kaksoismonarkia sai täten palkan Unkarin yksipuolisesta politiikasta ja meillä oli nyt hedelmät siitä, että olimme asiaan puuttumatta sitä suvainneet.

Elokuun 28:ntena kello 1 päivällä sotilaskabinetin päällikkö kenraali v. Eyncker ilmoitti kaukopuhelimella kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgille ja minulle Hänen Majesteettinsa käskyn tulla viipymättä Plessiin.

Samana päivänä me kello 4 iltapäivällä lähdimme Brestistä emmekä sen koommin palanneet itärintamalle. Takanamme oli kaksi suuren yhteisen työn ja valtavain tulosten vuotta.

ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA.

Elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.

ENTENTEN RYNNISTYS SYKSYLLÄ 1916.

I.

Saavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v. Lyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka oli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti tulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys "ensimmäinen kenraalimajoitusmestari" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni mukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi, mutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen kenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin, toimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut vastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta voitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli näinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan rauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen hänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.

Asemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin sen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä ajattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen. Siihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli suunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään minua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja erinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa ei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi. Taivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle tehtävääni voimia.

Tilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan ylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.

Entente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan viimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja nyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa, että se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa, Makedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti, venäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme avoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan. Jossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin sotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä vilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka vertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot, tässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme Tannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä arveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka suuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti. Syyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon vaikutuksesta.

Laadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä muusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä ratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan jätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan, joilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt häilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli tapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena toukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:

"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen vuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen pituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat vallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin varustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida yhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne myöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin rauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden kuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä kolmikymmenvuotinenkin sota..."

Vihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään tulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän puolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon väkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla. Mutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään vihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa että liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.

Nyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan taisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä pystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia saksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista verta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin kivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet Bulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä esiintynytkään niin räikeänä -- rahaa ja sotatarpeita sekä liikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla Saksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa tarpeellista vastapalvelusta saamatta.

Välillisesti liittolaisemme epäilemättä kyllä huojensivat taakkaamme. Ilman niitä sota olisi ollut mahdoton. Nekin suorittivat valtavan osansa, mutta pitivät luonnollisena oikeutenaan esittää meille yhä uusia vaatimuksia, vaikkeivät niiden teot vetäneetkään meidän teoillemme vertoja. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä tuntuvammaksi muodostui neliliitossa liittolaistemme turvautuminen Saksaan. Tämän sodan koko suunnaton paino lepäsi meidän hartioillamme.

Vihollinen oli sodan alusta lukumäärältään yhä vahvistunut, Italia oli yhtynyt sotaan, kaikki vallat olivat muodostaneet uusia joukkoja ja kutsuneet suuret määrät sotaväkeä apukansoistaankin; nyt nousi Romaaniakin meitä vastaan 750,000-miehisellä voimallaan. Olimme sen vuoksi hyvin paljon heikommat, vaikka Bulgaaria ja Turkki olivatkin liittoomme yhtyneet ja vaikka olimmekin yhä uudelleen muodostaneet uusia joukkoja ja entisiä uusineet. Rintamalla meillä oli noin 6 miljoonaa vihollisen 10 miljoonaa vastassa.

Entente-armeijain varustaminen sotatarpeilla oli kehitetty ennen kuulumattomiin. Sommen taistelu osoitti päivä päivältä yhä selvemmin, kuinka paljon vihollinen oli päässyt edelle meistä. Kun vielä otettiin lukuun ententen viha ja suunnaton sotatahto, nälkä- ja kuristussaarto ja vihollisen meille niin vaarallinen valhe- ja yllytys-propaganda, niin kävi selväksi, että voimme ajatella voittoa vain sillä ehdolla, että Saksa ja sen liittolaiset antoivat väkeä ja taloudellisia voimia, minkä suinkin saattoivat antaa, ja että joka mies sotaan lähtiessään kotoaan toi mukanaan lannistumattoman voitontahdon ja sen vakaumuksen, että armeijan täytyi isänmaan vuoksi voittaa. Sodassa mies kokee raskainta, mitä ihminen voi kokea, ja siksi tarvitsee hän hädän hetkenä ehdottomasti tätä kotoa saatua sielullista voimanlisäystä pysyäkseen lujana rintamalla ja kestääkseen.

Niissä oloissa, joihin kenraalisotamarsalkka ja minä tulimme, me pidimme koko sodan olemuksesta ja vihollisen tuhoamistahdosta saamamme käsityksen nojalla välttämättömänä, että kaikki ruumiilliset, taloudelliset ja siveelliset voimat, mitä isänmaalla suinkin oli, tulivat käytäntöön. Ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle vaatimuksensa, jotka koskivat väkeä, sotatarpeita ja sielullista voimaa.

liittolaisiimme vaikutimme samaan suuntaan, mikäli voimme. Itävalta-Unkari oli jo koroittanut nostoväkiasevelvollisuutensa 55:nteen, Turkki asevelvollisuutensa 50:nteen ikävuoteen ja siten ainakin paperilla käyttänyt ihmisvoimansa viimeiseen saakka.

Näissä oloissa ylimmän armeijanjohdon täytyi enemmän kuin koskaan ajatella, miten se vallatuista alueista saisi lisävoimia.

Nämä olivat ylimmän armeijanjohdon ratkaisevat tulevaisuuden vekselit.

Amiraaliesikunnan päällikkö vaati ryhtymistä rajoittamattomaan sukellussotaan, jonka tuli saartoalueella kohdistua puolueettomiinkin laivoihin. Se oli tehokkain apu, mitä laivasto saattoi antaa armeijalle sen raskaassa taistelussa. Epätietoista oli, vieläkö vihollisen sotavoimat toisen kerran antautuisivat taisteluun; yritys, joka elokuussa tehtiin sen aikaan saamiseksi, jäi tuloksettomaksi. Vihollisen miinasulut rajoittivat yhä enemmän avomerilaivastomme liikuntovapautta ja vaikeuttivat sen käyttämistä. Valtiokanslerin pyynnöstä otettiin kysymys rajoittamattomasta sukellussodasta jo elokuun 30:ntenä puheeksi. Kenraalisotamarsalkalle ja minulle oli tärkeätä, ettei laivasto, joka oli puolustuslaitoksemme osa, kansaintaistelussa ollut suorastaan joutilaana. Armeija ei saanut siltä riittävästi tukea vielä sen kautta, että se piti Itämeren vapaana ja että merisotaväki taisteli Flanderissa; ententen laivasto oli sen sodankäynnille ratkaisevasti apuna. Valitimme mitä syvimmin, ettemme voineet kannattaa rajatonta sukellussotaa, siitä kun valtiokanslerin mielestä olisi voinut olla seurauksena, että Hollanti ja Tanska ehkä olisivat ryhtyneet sotaan; suojaksemme näitä molempia valtoja vastaan meiltä ei olisi liiennyt ainoatakaan miestä. Ne olisivat voineet armeijoillaan, joilta tosin puuttui sotakokemusta, marssia Saksaan ja antaa meille surmaniskun. Meidät olisi voitettu, ennenkuin ne rajattoman sukellussodan vaikutukset, joita laivasto lupasi, olisivat tulleet näkyviin.

Mielipiteiden vaihdosta oli kuitenkin seurauksena, että ryhdyimme uudelleen harkitsemaan rajasuhteitamme Tanskaan ja Hollantiin. Hampurissa oleva pohjoinen ylikomento sai käskyn ryhtyä Tanskan ja Hollannin rajoille rakentamaan asemia. Brysselissä oleva kenraalikuvernööri sai käskyn kiirehtiä, mikäli häneltä työvoimia riitti, Belgian pohjoisrajalla jo heikolle alulle pantua asemain rakentamista.

II.

Länsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla ei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli toivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä päivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja toisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.

Verdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema oli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään, sitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat voimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat moisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten välimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys antoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti eteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon aikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko yritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain kannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.

Ryhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla ja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se kuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan tasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin nähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin. Olimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan etumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen pommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen suojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin kuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein oli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja sielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä asemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava, jotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta oli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia. Yhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla. Tykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi jätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin taistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi entisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli seurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla muodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo tehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.

Ampumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä sotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne armeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin, mitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin tuskallinen tehtävä.

Länsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut aavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen selvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua taistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne itään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme Romaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin mahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli järjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin kuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan hankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä vastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai uuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa tappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää uuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla asema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat jo heinäkuussa perääntyneet Asigon--Arsieron pohjoispuolella oleville kukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta täytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen eteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet italialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima ja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo ensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja tekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista ei tämä itsessään ollut.

Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa saksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt seuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä jatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli tähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla entisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme taisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin armeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.

Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut pysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.

Romaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen. Eteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja Moldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja se voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.

Itävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt mitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi. Rautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky erinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella, ettei romaanialaisia "ärsytettäisi". Levollisesti oli Itävalta-Unkari katsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia Siebenbürgenin puolelle aivan rajalle.

Sinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja kaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi ammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla romaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa myöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai miekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen vallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian romaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos romaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja Balkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.

Meidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja idässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan, samalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä lähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä takasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn suoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat olleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä vapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan viivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman ylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin paikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia divisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen nähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun, oli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin, sitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.

Aikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden puolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan. Se oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin Maros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta, vaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun, kuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn sotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman ylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin jäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian kanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut käsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten, itävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen ylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan länsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja kokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi, Rustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu sekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto samassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia joukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen saakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista divisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla päivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.

Bulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki olivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä tämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta avustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian rintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta.

Välipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten kanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan joukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad oli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti huojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä olisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio joko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten tunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä tapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten torjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu suunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan Siebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat sitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui vain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä vastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui tuumaan.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka Pohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja vaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.

III.

Bulgaarian armeijan pääosa seisoi asemissaan Kreikan alueen rajalla. Se oli vahvistettu saksalaisilla komentoviranomaisilla, jota paitsi se oli saanut likimain yhden saksalaisen divisioonan ja muita saksalaisia joukkoja, etupäässä tykistö- ja konekivääri-, kaukopuhelu- ja lentäjäosastoja. Bulgaaria sai sitä paitsi meiltä ja melkoista vähemmässä määrässä Itävalta-Unkarilta rahaa ja runsaasti sotatarpeita. Bulgaarian rautateiden kuljetuskyky oli pieni. Meidän täytyi ehdottomasti korjata niitä, jotta saisimme liikenteen parempaan kuntoon.

Entente oli vienyt Salonikiin uudelleen muodostetun Serbian armeijan ja omiakin voimiaan, mutta jäänyt toimettomaksi. Kenraali Sarail oli ryhtynyt ylijohtoon ja alkanut toimensa tekemällä Kreikalle häikäilemätöntä väkivaltaa ja perustamalla kreikkalaisia Venizeloksen-joukkoja. Albaniassa oli ollut keväästä alkaen itävaltalais-unkarilaisia sotavoimia Ohrida-järven länsipuolella, Beratin eteläpuolella ja Vojusan alajuoksulla. Italialaiset olivat vallanneet Valonan ja ulottivat siltaansa Pohjois-Epeirosta kohti, jonka Kreikka oli alueeseensa liittänyt. Ententen rintama ei ollut kuitenkaan vielä Egean meren ja Adrian meren välillä yhtenäinen. Kreikan kanssa oli Koritsan kautta vielä sangen vaikeakulkuinen yhteys. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Kreikka oli lujasti ententen käsissä ja kaikkiin elinkysymyksiinsä nähden siitä siihen määrään riippuvainen, ettei kukaan saattanut täydellä todella ajatella, että se voitaisiin meidän puolellemme taivuttaa.

Bulgaarian armeija ja Bulgaaria itse olivat taipuvaisia käymään sotaa niin kauan kuin se edisti maan erikoispyrkimyksiä, jotka tähtäsivät suurvalta-asemaan Balkanin niemimaalla. Sitä varten taisteli Bulgaarian armeija, joka tosin ei vielä ollut toipunut molempain edellisten Balkanin sotain jälkivaikutuksista. Ei ollut otaksuttavaa, että Bulgaaria suostuisi sotatoimiin millään muulla neliliiton sotanäyttämöllä.

Kun Turkki v. 1914 liittyi Saksaan, oli Bulgaaria puolueettomuutensa hinnaksi saanut Maritsan oikealla rannalla olevan turkkilaisen alueen ja vasemmalta rannalta kymmenen kilometriä leveän kaistaleen Adrianopolista mereen saakka. Palkaksi siitä, että se ryhtyi sotaan Serbiaa vastaan, se oli vaatinut maa-alueita Serbian kustannuksella, ja siinä tapauksessa, että Romaaniakin yhtyisi sotaan, niin sanotun bulgaarilaisen Dobrudshan, jonka se Bukarestin rauhassa 1913 oli luovuttanut Romaanialle. Sopimukset, jotka syksyllä 1915 oli tehty saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen sotaväen lähettämisestä, olivat tarkoittaneet vain sotaretkeä Serbiaa vastaan ja nyt menettäneet merkityksensä. Itävalta-Unkari ja Bulgaaria olivat saaneet hallittavakseen silloin valloitetun alueen. Raja kulki pääpiirteissään Moravaa pitkin suusta ylöspäin Pristinaan, Prizreniin ja sitten Driniä ylöspäin.

11:nellä saksalaisella armeijan ylikomennolla oli käskyvalta Makedonian rintamalla Vardarin molemmin puolin olevalla kappaleella; siellä oli suurin osa saksalaisista joukoista, toisia kuitenkin rintaman muillakin osilla. Nishissä oli etappitarkastus. Emme olleet Serbian alueesta pidättäneet itsellemme omaa etappialuetta. Vain sikäläiset radat olivat hallinnossamme. Valtiollisia vaikeuksia ehkä täten vältettiin, mutta saksalaisille joukoille tämän vaatimattomuuden ehdottomasti täytyi tuottaa häiriöitä. Bulgaarian armeijaan kuuluvina he eivät saaneet kokea semmoista avuliaisuutta, kuin ne kaukana kotimaastaan tietenkin olisivat voineet odottaa ja mihin Bulgaaria monessa suhteessa oli nimenomaan sitoutunutkin. Velvollisuutensa käsittävä saksalainen sotamies taisteli Makedonian rintamalla yhtä uskollisesti kuin lännessä ja idässäkin. Hän tiesi, että hän Balkanin niemimaallakin puolusti kotimaataan. Bulgaarian kansa ja Bulgaarian armeija eivät olleet moiseen korkeaan katsantotapaan kypsät. Ne eivät kyenneet sitä käsittämään vielä sittenkään, kun saksalaiset joukot vietiin Makedonian rintamalta taistelemaan toisaalla ratkaisusta.

Jo ennenkuin romaanialainen rajuilma puhkesi valloilleen, oli Bulgaarian ylin armeijanjohto päättänyt tehdä hyökkäyksen Salonikin suuntaan. Hyökkäys oli sotilaallisesti paikallaan. Bulgaarian armeijan vasen sivusta oli melkoista turvallisemmassa asemassa Struman luona, jossa se sai tukea merestä, kuin nykyisissä asemissaan pitkin rajaa. Struman itäpuolisen alueen valtaus tapahtui elokuun 27:nteen päivään mennessä ilman sanottavaa taistelua. Siellä oleva IV kreikkalainen armeijaosasto ei tehnyt vastarintaa, vaan salli kaikessa rauhassa bulgaarialaisten joukkojen kulkea ohitseen. Se jäi Draman ja Kavalan seuduille. Ylin armeijanjohto antoi paikalla saksalaiselle yhdysside-upseerille käskyn, että hänen piti ottaa kreikkalaiset joukot huostaansa. Tuota pikaa ne antautuivatkin meille ja lähetettiin Görlitziin, jonne ne omalla suostumuksellaan suljettiin. Bulgaarian armeijan selkäpuolella oli täten saatu aikaan tarvittava selvyys. Struman rannalla seisoi entente. Bulgaarialaiset eivät sen koommin edenneet, heidän päähyökkäyksensä Florinan kautta oli sillä välin mennyt myttyyn. Bulgaarialaiset olivat täällä elokuun 19:ntenä kulkeneet Kreikan rajan yli valloittaakseen ensinnäkin Florinan itäpuolelta Malka Nidzen kukkularyhmän, jota serbialaiset puolustivat. Etumaiset vuoret vallattiin yllätyksellä, mutta päähyökkäyksen serbialaiset torjuivat voimallisella vastahyökkäyksellä. Bulgaarialaisten tappiot olivat suuret. Bulgaarialaisten hyökkäys meni myttyyn ja heidän urheutensa lannistui. Bulgaarian tsaari ja Radoslavov, jotka syyskuun alussa kävivät Plessissä, valittivat ja tahtoivat saada saksalaisia joukkoja. Hallituksemme puolusteli tätä meille hartaasti, samoin kuin sen velankin anteeksiantoa, joka Bulgaarialla oli Saksalle; se oli kysymys, josta en silloin vielä ollut ensinkään selvillä ja joka ei vähääkään kuulunut minulle.

Olisi ollut sodan terveitä periaatteita vastaan, jos nyt olisimme suostuneet Bulgaarian pyyntöön ja lähettäneet avuksi saksalaisia joukkoja. Siebenbürgenissä oli parhaillaan vireillä sellaista, joka oli koko sodankäynnille paljon tärkeämpää. Ylin armeijanjohto epäsi avunlähetyksen. Saatoin todeta, ettei kulkuyhteys Vardarin laaksosta Monastirin tasangolle mitenkään riittänyt siihen, että siellä oleville joukoille olisi voitu lähettää likimainkaan, mitä ne tarvitsivat. Olisi ollut väärin lähettää sinne vielä lisää joukkoja. Täälläkin oli siis aluksi saatava aikaan terveet olot, vaikkapa bulgaarialaiset menettäisivätkin kappaleen maata; siihenkin oli nyt tyytyminen. Emme voineet käyttää kaikkeen saksalaisiakaan joukkoja. Mutta ylin armeijanjohto auttoi niinkuin asema salli. Saksalainen armeijan-ylikomento siirrettiin Vardarilta oikealle siivelle, olemaan takeena siitä, että taktillinen johto oli oikea ja että selkäpuolen yhteyksiä olojen vaatimusten mukaisesti parannettiin. Saksalaisten rautatie- ja työjoukkojen tuli ottaa taitaviin käsiinsä työt tässä ylenmäärin vaikeassa vuorimaassa ja käyttää pitkät kuukaudet sen suorittamiseen jäljestäpäin, mikä olisi pitänyt tehdä jo ennen hyökkäystä Florinaan.

Bulgaarialaisten ylipäällikkö oli kenraali Jekov. Hän oli uskollinen liittolainen, mutta häneltä puuttui ne etevät johtajaominaisuudet, joita uudenaikainen sota vaatii, sitä paitsi olivat hänen opintonsa vajanaiset. Vaikka hänen oma luonteensa olikin moitteeton, ei hän kuitenkaan ollut siksi tarmokas, että olisi kyennyt Bulgaarian armeijasta poistamaan eräitä sangen painavia epäkohtia; hän sekaantui ahtaaseen puoluepolitiikkaan ja sen vuoksi unohti sodan. Hänen silloinen yleisesikunnanpäällikkönsä, kenraali Lukov, oli ajatuksenjuoksultaan epäselvä ja juonitteleva, ja syypää maansa ja neliliiton onnettomuuteen.

Bulgaarian kansan sieluntilasta, psyykestä, minun oli vaikea päästä selville. Minusta kansa näytti natsionalistiselta ja halukkaalta taistelemaan johtovallastaan Balkanilla.

Radoslavov lyöttäytyi Saksaan sisäisestä vakaumuksesta. Liiton mukana hän pysyi pystyssä tai kukistui. Vaatimuksissaan Saksalta ja suurbulgaarialaisessa politiikassaan hän oli erinomaisen itsepintainen ja antoi kaikille tämänkaltaisille pyrinnöille täyden vallan käyttääkseen sitten kansantahtoa meitä vastaan. Tällöin hän ei ajatellut, kuinka suuresti hän siten mahdollisissa rauhanneuvotteluissa vaikeuttaisi omaa asemaansa. Eikä hän antanut kansalleen tietoja sodan välttämättömiin vaatimuksiin nähden, ehkei hän itsekään niitä oikein käsittänyt.

Tsaari niinikään seisoi lujana liiton pohjalla. Hän oli erinomaisen älykäs mies, mutta enemmän taitavain neuvottelujen kuin toimen mies. Piti mielellään tulessa useata rautaa ja luuli voivansa lykätä ratkaisuja tuonnemmaksi. Opittuaan bulgaarialaisia erinomaisen taitavasti käsittelemään, hän oli rauhan aikana tullut tällä toimeen, mutta sodassa se ei enää riittänyt. Etenkin oli minusta valitettavaa, ettei hän ollut sotilas ja ettei hänellä armeijaansa ollut sitä vaikutusta, kuin korkea asema häneltä vaati.

Kruununprinssi Boris, joka oli isältään saanut mallikelpoisen kasvatuksen, oli kokonaan sotilasluonne ja paljon kypsyneempi kuin hänen nuoren ikänsä perusteella saattoi olettaa. Hänen selvä katseensa käsitti sodan välttämättömät vaatimukset. Bulgaariassa olevat komentoviranomaiset olivat hänen kanssaan mielellään tekemisissä samoin kuin minäkin. Parempaa hallitsijaa tuon kansan on mahdoton saada.

IV.

Turkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin niemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja Saksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen selvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla sotatantereilla.

Tosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja varustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun lopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen divisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka Liman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin ja Vähän Aasian suojeleminen.

Englantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta. Innokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja vesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle, saattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan. Turkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia. Englantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa kaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai myöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.

Kummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi todella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin turkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi englantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin välillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä tuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan Palestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne lähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja, joita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen Aasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä. Mutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.

Turkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja, joilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.

Vähän Aasian itäosissa, Trapezuntin--Erzingjanin--Mushin linjan länsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset vastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä näyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt selville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu Venäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä sotanäyttämö siksi hankala.

Turkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut Balkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka oli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen anatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki sai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa. Joukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta oli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute varsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha divisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli mahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas joutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai Romaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos ne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä saksalainen vakavuus oli pannut päähän.

Paitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä sotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain kovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin siellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja Mesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin rajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat varustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän merkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa lähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.

Turkin hallituksen kanta muita kansallisuuksia kohtaan pysyi jyrkkänä.

Huolimatta kehoituksistani ei Turkki ryhtynyt vakaviin toimiin entisen araabilaispolitiikkansa muuttamiseksi. Ehkä jo olikin liian myöhä. Englannin raha teki loput. Araabialaiset kääntyivät yhä jyrkemmin Turkkia vastaan. Ihme oli, että Turkki melkein sodan loppuun saakka piti puoliaan Hedshasin radalla ja Medinassa.

Enverkin saapui jo syyskuun alussa Plessiin. Hän oli suurisuuntainen mies ja teki harvinaisen vaikutuksen. Hän oli Saksan uskollinen ystävä. Lämmin myötätunto yhdisti minut häneen. Sodankäyntiin nähden hänellä oli sotilaallista ymmärrystä. Mutta häneltä puuttui perustaa ja työaseet; samoin kouluutus. Hänen suuret sotilaalliset lahjansa eivät päässeet oikeuksiinsa. Turkkilaisten joukkojen lähettäminen Galitsiaan ja Romaaniaa vastaan johtui hänen oikeasta sotilaallisesta tunteestaan. Toiselta puolen hän vaati sotatarpeita semmoiset määrät, että niitä olisi ollut aivan mahdoton toimittaa perille. Suurin osa Sofian kautta Turkkiin menevistä junista käytettiin hiilen kuljetukseen Ylä-Schlesiasta Konstantinopoliin. Pyysin Enveriä, pyysin Talaatia, joka oli sangen huomattava mies, ja muita turkkilaisia viranomaisia, jotka kävivät luonamme, jos kuinka moneen kertaan edistämään hiilenkaivamista, joka näytti täysin mahdolliselta. Siten he olisivat saaneet tilaa sotatarpeiden kuljetukselle. Olen heidän kanssaan keskustellut rautateiden suuresta merkityksestä sodankäynnille ja osoittanut, kuinka Turkki voisi auttaa itseään. Osakseni ei tullut paljoa ymmärtämystä, ainakaan ei neuvojani otettu varteen. Mutta siitä huolimatta yhä vain vaadittiin, vaikkei voinutkaan olla näkemättä, ettei vaatimuksia otettaisi varteen. Turkki ei puolestaan tehnyt todellisuudessa mitään vuorikaivostensa ja rautateittänsä hyväksi.

Konstantinopolissa valta oli lujasti nuorturkkilaisten käsissä.

Väestö pysyi syrjässä.

Turkin tila ei minun ryhtyessäni toimeeni suinkaan näyttänyt ilahduttavalta, minun täytyi huolella ajatella Mesopotamiaa ja Palestiinaa.

V.

Meidän ja liittolaistemme välinen ajatuksenvaihto tapahtui molemmin puolin sotilasasiamiesten välityksellä, milloin ei suoranainen keskustelu ollut mahdollinen. Molemminpuolista yhteyttä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa välitti saksalainen kenraali v. Cramon, joka hoiti erinomaisella taidolla ja suurella henkilökohtaisella hienotunteisuudella useinkin vaikeata tehtävätään. Hänen ansiostaan suhteemme Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoon kävivät yhä luottavammiksi. Itävalta-Unkarin sotilasasiamies Saksan suuressa päämajassa, sotamarsalkkaluutnantti v. Klepsch, ei joutunut samassa määrin etualalle. Hänkin oli erinomaisen sovelias henkilö, joka piti aina huolta siitä, ettei väärinkäsityksiä syntynyt, ja oli aina valmis toimimaan rikkomattoman aseveljeyden hengessä.

Keskusteluitamme Bulgaarian kanssa välitti etupäässä eversti, myöhemmin kenraali Gantshev, joka oli Bulgaarian sotilasasiamies luonamme. Erinomaisen älykäs ja tottunut mies, joka edusti taitavasti Bulgaarian etuja, pitäen samalla kuitenkin silmällä suuriakin näkökohtia. Hän oli liiton uskollinen kannattaja. Myöhemmin hän seurasi kuninkaallista herraansa hänen erottuaan Saksaan. Saksan sotilasasiamies Sofiassa, eversti v. Massow, jota tsaari piti suuressa arvossa, sai usein puuttua asioihin ja tuon tuostakin tasoittaa soraääniä, joita bulgaarialaisille ominainen luonnonlaatu helposti aiheutti.

Turkin sotilasvaltuutettu, kenraaliluutnantti Zeki pasha, oli ylhäismielinen osmani ja Saksan luotettava ystävä, joka edusti armeijaansa erinomaisen tahdikkaasti ja taitavasti. Saksan edustaja Konstantinopolissa, kenraali v. Lossow, oli erikoisen perehtynyt Turkin oloihin ja Enverin persoonallinen ystävä. Asiain luonteen mukaista oli, että käännyimme usein hänen puoleensa. Kun Turkin ylimmässä armeijanjohdossa saksalainen oli yleisesikunnan päällikkönä -- ensin kenraali Bronsart v. Schellendorf, sitten kenraali v. Seeckt -- muodostui yhteytemme sen kanssa erikoisen luottavaksi.

Kenraalisotamarsalkan ja minun tullessa Plessiin oli parhaillaan harkinnan alaisena kysymys yhteisestä sodanjohdosta neliliitolle taktillis-strateegisella alalla; minä kannatin sitä lämpimästi ja minulle tuotti tyydytystä, kun siitä pian tuli tosi. Hänen Majesteetilleen keisarille tuli kuulumaan viimeinen ratkaisu, kenraalisotamarsalkka sai määrätä "toimeksi saaneena". Käytännössä johto oli rajoitettu; meiltä puuttui selvä käsitys liittolaistemme armeijain sisäisestä arvosta, emmekä siitä syystä esim. voineet määrätä, että Itävallan rajalle Italiaa vastaan oli jätettävä vain niin ja niin monta divisioonaa. Käytännössä olivat molemminpuoliset välipuheet tarpeen; ja nämä välipuheet takasivat joka tapauksessa Saksan ylimmälle armeijanjohdolle jonkinlaisen arvovallan, joka osoittautui hyödylliseksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä siis olennaisella tavalla johdimme sotaa länsi- ja itärintamalla Dobrudshaa myöten etelässä. Siitä, miten sotaa Romaaniaa vastaan oli käytävä, oli meidän sovittava liittolaistemme, ensi sijassa Itävalta-Unkarin kanssa. Teschenissä olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alle kuuluivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä ja ne joukot, joita parhaillaan saapui Siebenbürgeniin. Mutta ne olivat niin riippuvaiset niistä toimenpiteistä, joihin meidän tuli ryhtyä, ettei se todellisuudessa muuttanut ylimmän armeijanjohdon suorittamaa yhtenäistä johtotyötä.

Italian ja Albanian rintamat olivat yksinomaan kenraali v. Conradin työalana.

Makedonian rintaman, Bulgaarian ja Turkin olot vaativat mitä suurimmassa määrässä huomiotamme, mutta niihin nähden emme voineet toimia ratkaisevina tekijöinä.

Yhteisen sodanjohdon perustamisesta johtui myös, että liittoutuneiden ylimmät armeijanjohdot kääntyivät meidän puoleemme, milloin niiden kesken esiintyi erimielisyyksiä. Bulgaarian ylin armeijanjohto antautui Balkanin asioissa hyvin vastahakoisesti tekemisiin Turkin ja Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon kanssa ja nämäkin keskustelivat mieluummin meidän kuin Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon kanssa.

VI.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli ylin sotaherra. Hänelle kuului armeijan ja laivaston korkein komentovalta. Armeijain ja laivaston ylipäälliköt olivat hänen alaisiaan.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö johti sotatoimia itsenäisesti Hänen Majesteettinsa tahdosta; ratkaiseviin päätöksiin vaadittiin keisarin hyväksyminen. Komentovaltaa hänellä ei ollut.

Keisari siis oli ylimmän armeijanjohdon päämies. Kun muistelmissani käytän tätä nimitystä ahtaammassa, toimivan armeijan yleisesikunnan merkityksessä, noudatan yleistä, vaikka tosin erehdyttävää kielenkäyttöä.

Amiraaliesikunnan päällikkö oli merisodan johdon edustajana samanarvoinen kuin toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö. Merisodan käyntiin nähden hänellä oli samat oikeudet ja velvollisuudet kuin tälläkin. Yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan yhteistyö on aina sujunut hyvin.

Brüsselin ja Varsovan kenraalikuvernöörit kuuluivat suoraan keisarin käskyvallan alle ja politiikkaansa nähden ne olivat riippuvaiset valtiokanslerista. Sotilaallisissa asioissa ne noudattivat ylimmän armeijanjohdon toivomuksia -- kerrankin oli Hänen Majesteettinsa käsky tarpeen, kun oli Varsovan kenraalikuvernöörin alueelta saatava hevosia.

Muu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän armeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia valtiaita olivat armeijan-ylikomennot.

Preussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat meidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa päämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat edustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin edustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen jälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit v. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti Holland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona miehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu välttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa tai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen niskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen kerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta. Henkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava. Näiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin. Heidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin puolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt eroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät velvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia divisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama tunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät muodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta armeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn onnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin joukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.

Preussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf; lämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.

Sotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat minulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan pakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset miehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät voittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta tuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.

Sijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut tekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät ylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa koskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat sotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat perustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen ollut näin.

Preussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan voitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut entistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa valtiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi kotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti alueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä yritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä. Komentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään valtakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain johdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri kohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus yhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa muussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi olisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja käsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä aikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin, sitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain kenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki, joka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla hyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.

Sotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain keisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän armeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä viranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se muodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella. Armeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin mielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet ylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin nähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä ritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että sotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan tunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita. Nyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä riittävästi asettanut esiin lujia luonteita.

Ritarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava liian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin. Niihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä. Valitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat ritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän armeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki hyväksytyksi.

Siirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin käsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut läheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v. Schlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen sotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei ole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä, jonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin korkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa määrin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään tapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme hyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään vastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia vastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja, jotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen seurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa toimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti. En näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito siirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy. Itä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan Rufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella aina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta vieraassa maanosassa.

Ylin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin yhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan hallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen masentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä sodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi voittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.

Sotilaallisten etujen edustus kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä sodan aikana ja rauhan solmimista varten tuotti myös monta kosketus- ja samalla hankauskohtaakin.

Berliinissä oleva hallituskoneisto teki ylenmäärin kömpelön vaikutuksen.

Jaostot työskentelivät liiaksi paljon rinnakkain ilman vähintäkään keskinäistä kosketusta; usein vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki. Bismarck saattoi saada jaostot onnelliseen yhteistyöhön, sodanaikaisille valtiokanslereille se ei ollut mahdollista.

Molemminpuolinen yhteys kävi yksinkertaisemmaksi ja paremmaksi, kun valtiokansleri helmikuusta 1917 alkaen lähetti ylimpään armeijanjohtoon oman edustajansa, ensimmäisenä alivaltiosihteeri v. Steinin, josta puhalsi raikas tuulahdus koko ajan, jonka hän oli luonamme. Syksyllä 1917 tuli kreivi Limburg-Stirum luoksemme, mies, jonka tottumukseen ja runsaihin tietoihin yhtyi lämmin isänmaallinen mieliala. Seurustelu hänen kanssaan tuotti minulle vilpitöntä iloa. Melkein samasta ajasta alkaen edusti ylintä armeijanjohtoa valtiokanslerin luona Berliinissä eversti, myöhemmin kenraali v. Winterfeldt. Hän suoritti vaikean tehtävänsä antaumuksella ja hienolla älyllä.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi lisäksi olla tekemisissä monen muun valtakunnan viraston ja liikenneasioissa suurten liittovaltioittenkin hallitusten kanssa. Voimakkaan valtiomahdin puute tuntui kipeästi. Valtiollinen monimuotoisuutemme kävi tuntuvaksi. Asiaaymmärtävät korkeammat baierilaiset upseerit lausuivat toivomuksen, että perustettaisiin valtakunnan-sotaministeriö. Minä en voinut muuta kuin kannattaa tätä ajatusta ja pyysin heitä kotimaassaan toimimaan sen puolesta.

Päiväjärjestyksessä on nyt Saksan perustuslain yhtenäiseksi tekeminen. Tapahtukoon se siten, että se on isänmaallemme uusi kehitysaskel, älköönkä tällöin unohdettako, mitä Saksa on Preussille ja liittovalloille velkaa.

Puolueettomissa valtakunnissa olivat ylimmän armeijanjohdon käytettävinä sotilasattasheet, samoin kuin rauhankin aikana. He kuuluivat asianomaisen lähettilään alle eivätkä harjoittaneet politiikkaa. Sotilaallisista asioista he tekivät ilmoituksia suoraan yleisesikunnalle, jättäen lähettiläälle jäljennöksen. Tämä menettelymuoto ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Propagandankin alalla sotilasattasheet työskentelivät yksissä neuvoin lähettiläiden kanssa. Siihen kuuluvat ohjeensa he saivat eversti v. Haefteniltä.

Liittolaisvalloissa sotilasattasheilla oli samanlaiset tehtävät. Hekin pysyivät erillään politiikasta. Etupäässä he olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon yhdysside-upseereina liittolaisarmeijain ylikomennoissa.

VII.

Syyskuun 5:ntenä kenraalisotamarsalkka ja minä lähdimme länteen ensimmäiselle matkallemme. Matkustimme Charlevillen kautta, jossa suuri päämaja vielä oli, Cambraihen Baierin kruununprinssin Rupprechtin päämajaan.

Charlevillen edustalla tervehti meitä kruununprinssi. Kenraalisotamarsalkan kunniavartiona oli komppania v. Rohrin kuuluisasta rynnäkköpataljoonasta. Ensi kerran näin nyt suljetun rynnäkköpukuisen joukon, päässä teräskypärä, joka oli osoittautunut niin erinomaisen hyödylliseksi. Meille se itärintamalla oli tuntematon. Kruununprinssi oli erittäin tyytyväinen siihen, että hyökkäys Verduniä vastaan oli keskeytetty, siten oli toteutunut, mitä hän jo kauan oli toivonut. Hän kosketteli sitten muita kysymyksiä ja huomautti minullekin haluavansa rauhaa; mutta hän ei sanonut minulle, miten se olisi saatavissa ententelta.

Charlevillessa kenraalisotamarsalkka kohtasi suuren päämajan herrat. Ylimmän armeijanjohdon jako kahteen ryhmään ja Plessin ja Charlevillen ylen pitkä välimatka oli kokonaisuuteen vaikuttanut melko häiritsevästi. Hyvät kaukopuhelin- ja kaukokirjoitus-yhteydet eivät voineet korvata suullista keskustelua. Olisin mielelläni yhdistänyt päämajan länteen, en tosin kuitenkaan Charlevilleen, joka oli epäedullisella paikalla. Belgiassa ja Ranskassa oli Saksan joukkojen kestettävä taistelun koko raskaus sen leppymättömimmässä muodossa. Halu olla sitä paikallisesti lähellä oli luonnollinen. Mutta ylimmän armeijanjohdon täytyi jäädä Plessiin, sotatoimet Romaaniaa vastaan kun edellyttivät läheistä yhteyttä Teschenissä olevan kenraali v. Conradin kanssa. Suuri päämaja siirrettiin sen vuoksi itään ja majoitettiin Plessiin, Kattowitziin ja muihin paikkoihin.

7:nnen aamupäivällä keskustelimme Cambraissa kiivaan kamppailun riehuessa Sommella. Kaikki olivat näiden ylenmäärin ankarain taistelujen vaikutuksen alaisina.

Länsirintaman järjestely ei siihen aikaan ollut onnistunut. Armeijain yhdistäminen armeijaryhmiksi ei vielä ollut kehittynyt kyllin pitkälle. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli syntynyt elokuussa Sommen taistelun vaikutuksesta. Se käsitti nyt Arrasin edustalla olevan 6:nnen armeijan, jota kruununprinssi Rupprecht siihen saakka oli itse komentanut, ja molemmat taisteluarmeijat, 1:sen ja 2:sen armeijan, joita johtivat kenraalit Fritz v. Below ja v. Gallwitz. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli vanhempi; se oli muodostettu Reimsin luona olevasta 3:nnesta armeijasta, Verdunin edustalla olevasta 5:nnestä, jota kruununprinssi itse johti, ja Lothringissa ja Elsassissa olevista armeijanosista A ja B. Armeijaryhmämuodostuksen ulkopuolella olivat 4:s armeija, jota kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrecht johti, sotajoukon oikealla sivustalla ja kenraalieversti v. Schubertin johtama 7:s armeija molempain armeijaryhmäin välissä. Muutoksiin ei aluksi ryhdytty, 7:s armeija vain liitettiin kruununprinssi Rupprechtin johtoon ja pian sen jälkeen muodostettiin Saksan kruununprinssiä varten erikoinen armeijaryhmäkomento. Ylimmän armeijanjohdon tarvitsi nyt enää antaa käskyjä vain kolmeen paikkaan. Länsirintaman järjestelyn täydelliseen uudistukseen oli vasta taistelulevon jälkeen ryhdyttävä.

4:nnen armeijan esikunnanpäällikkö, kenraali Ilse, ja kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmäin esikunnanpäälliköt, kenraalit v. Kuhl ja v. Lüttwitz, esittivät yleispiirtein rintamaosainsa olot. Eversti v. Lossberg syvällä vakavuudellaan ja Bronsart v. Schellendorf vilkkaalla tavallaan täydensivät kenraali v. Kuhlin esitystä Sommen taistelusta kuvaamalla sen sisäistä menoa. Tähänastinen alueen menetys ei mielestäni merkinnyt paljoa, se voitiin vielä kestää, mutta äärettömän tärkeä oli sitä vastoin kysymys, miten se voitaisiin tulevaisuudessa ehkäistä ja samalla sen seurauksena ilmenevä voimamme yhä jatkuva heikontuminen. Minun oli voimasuhteista päästävä selvyyteen samoin kuin siitäkin, vieläkö taktilliset käsityksemme olivat oikeat. Edellinen oli helppoa, jälkimmäinen sanomattoman vaikeata. Strateegis-taktillisissa kysymyksissä mielipiteet törmäsivät yhteen aivan samalla tavalla kuin kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissakin kysymyksissä. Tässä suhteessa on yhtä vaikeata vaikuttaa vakuuttavasti; ilmiöt todetaan, mutta perussyyt kielletään. Niitä on sen vuoksi vaikea korjata. Joukkojen kestävyys on suuri. Niin oli asian laita rauhan aikana, sama se on sodassa.

Kuva, jonka olin itselleni luonut Verdunin ja Sommen rintaman oloista, täytyi minun nyt kuulemani perustuksella nähdä vielä melkoista synkemmissä väreissä. Ainoa valoisa värisävy oli saksalainen sankarius, joka isänmaan puolesta kärsi vaikeinta, mitä kärsiä saattoi. En voi toistaa niitä liikuttavia taistelukuvauksia, jotka kuulin; kauneimman, mitä siitä on julkaistu, on eräs karaistuneen hampurilaisen rykmentin nuori upseeri kirjoittanut. Siinä on sankariruno suorasanaisessa muodossa.

Minulle selveni, mitä äärettömiä vaatimuksia uusi toimi asetti sotamarsalkalle ja minulle ja mitä vaatimuksia me asetimme lännessä taisteleville joukoille ja niiden johdolle heikontaessamme niitä yhä, jotta kaakossa voisimme ryhtyä hyökkäykseen.

Valtava, lentäjien hyvin ohjaama tykistö oli Sommen luona suunnattomin ammusmäärin nujertanut ja murskannut tykistömme. Jalkaväkemme puolustuskyky oli siihen määrään lopussa, että vihollisen joukkohyökkäys onnistui. Emme menettäneet vain sielullista joustavuutta, vaan suuren verenhukan lisäksi menetimme vielä vankeina melkoisen määrän ja paljon sotatarpeita.

Päällikköjen toiveet keskittyivät siihen vaatimukseen, että oli kiireimmiten saatava lisää tykistöä, ampumatarpeita, lentäjiä ja ilmapalloja sekä paremmat mahdollisuudet miehistön vaihtoon hankkimalla enemmän ja ajoissa vereksiä divisioonia ja muita joukkoja. Näiden vaatimusten tyydyttäminen kävi helpommaksi sen kautta, että luovuttiin hyökkäyksestä Verduniä vastaan; meidän täytyi kuitenkin ottaa lukuun, että siellä edelleenkin menetettäisiin paljon väkeä paljaastaan paikallisten olojenkin vuoksi. Mahdollistahan oli, että ranskalainen itse ryhtyi linnoituksesta hyökkäämään. Verdun jäi avoimeksi, voimia kuluttavaksi mätähaavaksi. Olisi ollut suotavampaa, että asemat olisi siirretty taapäin suppiloalueella. Verdunin taistelun paikallisista vaikeuksista minulla ei silloin ollut oikeata käsitystä. Linnoitus vaati Sommen ohella yhä vakavaa huomiota; siitä huolimatta 5:nnen armeijan täytyi luovuttaa melkoiset määrät tykistöä ja lentäjiä. Muiden armeijain suhteen oli meneteltävä häikäilemättömämmin. Niiden tuli venyttää rintamiaan ja vapauttaa taistelurintamaa varten divisioonia, tykistöä, lentäjiä ja ilmapalloja. Itsestään selvää on, että sen johdosta syntyi heikkoja kohtia; siihen saimme tyytyä, jos mieli kyetä Sommella puolustukseen. Mutta siihen taas oli pakko; selkäpuolella ei ollut asemia. Ylin armeijanjohto saattoi lisäksi turvautua muutamiin uusiin divisiooniin, jotka vähitellen valmistuivat.

Tykistö- ja ilmataistelusuhteiden täytyi vähitellen käydä rintamalla suotuisammiksi, kun annetut määräykset oli pantu toimeen; ammuskysymys vain jäi surettavaksi, vaikka riistätinkin toisilta rintamilta ampumatarpeita.

Jos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi vähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei sen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi toivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden pysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen rakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino. Asiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että hevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin kaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen saakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen lisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin pysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen olennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin käyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen tehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin määrätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja asetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.

Niitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta rintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja menolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi vielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin pari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli määräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys tehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai ratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin, mitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.

Taktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle tykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo vihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden vuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu yleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut paljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä, täytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen ammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi liian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin taisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä oli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien päällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja ilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden muiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa pääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain käskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen ajatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan tuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä varten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.

Tykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli mieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi odottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan tiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen ohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää. Tykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta käsittämään.

Taistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin vielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918, mutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät vaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme. Siihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että vihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen saakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin voimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä, vaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista. Jokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä jalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta sielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin; vasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren miehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen toimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: "Jalkaväki kantaa taistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä odottaa suurin kunniakin" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.

Jalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut. Maata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa, kosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen sullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa vihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään tuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään, on miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa antaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja syvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri. Mutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut vielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne. Kotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään. Moisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä -- ja olla puhumatta!

Saavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat taistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai kenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii vanhan ohjesäännön kaunis lause.

En tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat aikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja samalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan mieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee jotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia. Tykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman vankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää vääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli noustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase. Valitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen tykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin on oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman yhtäkään niistä.

Se mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja varustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että jalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi kiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena. Syvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi ihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen, käsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä ja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen vastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme aluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin ohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista semmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen oli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia tappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain vähitellen panna alulle.

Käsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne kaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi käyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan takaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt tehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan, oli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin käytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli ymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan vihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos taisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti ratkaisevaksi.

Jalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle uudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan kivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä huomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan. Täyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin moneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain pitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa ampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.

Vihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa mitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä liiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää yksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos; konekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase. Jalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka käyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin. Se konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian raskas.

Voidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan sotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia konekiväärijoukkoja -- tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia runkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.

Miinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen taisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli edistettävä.

Ja vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi, jommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi omaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja ne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia, joita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli lausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.

Asemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun tähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin käytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset suojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti niiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat kaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa näkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen tykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä, höllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat lankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin niin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin. Kevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin taisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala, vihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja omat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat pitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni, ja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää. Suurtaistelussa oli niille annettava etusija.

Tykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla välttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli käynyt sangen ilmeiseksi.

Tähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa kääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!

Kaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu. Yleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka välttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka armeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta kehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan mukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme kehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen oli velvollisuuteni.

Olen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja varustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä suuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon semmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi helposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa, tulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta huomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava. Vaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla toisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme ihmishenkiä.

Tämä sai minun miettimään kannettavia suojapanssareita. Niitä jaettiinkin joukoille. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota, ne kun olivat liian raskaat.

Cambrain keskustelu oli ollut hyödyksi. Syvän vaikutuksen teki näiden kokoontuneiden päällikköjen ja esikunnanpäällikköjen hiljainen suuruus. Lähes kaksi vuotta he olivat nyt lännessä pitäneet puoliaan suurissa torjuntataisteluissa, sillä välin kuin kenraalisotamarsalkka ja minä olimme idässä saattaneet voittaa rohkeita hyökkäystaisteluita. Yhä vahvemmaksi kävi mielipiteeni, että valtakunnan hallitus oli saatava sodalle antamaan, mitä sodalle kuului. Ihmiset, sotatarpeet ja sielullinen voima olivat armeijalle elinkysymyksiä. Kuta kauemman sotaa kesti, sitä pakottavampana täytyi tämän tulla näkyviin. Kuta enemmän armeija vaati, sitä enemmän tuli kotimaankin antaa, sitä suuremmaksi kävi valtakunnan hallituksen ja etenkin Preussin sotaministeriön tehtävä.

Keskustelun jälkeen kutsuttiin meidät aterialle Baierin kruununprinssin luo. Hän oli sotamies velvollisuudentunnosta. Hänen taipumuksensa eivät olleet sotilaalliset. Suurella vakavuudella hän hoiti korkeata sotilaallista tointaan ja sen tehtäviä ja onkin oivallisten yleisesikunnanpäällikköjensä tukemana -- alussa baierilaisen kenraali Krafft v. Dellmensingenin ja nyt kenraali v. Kuhlin -- täyttänyt ne suuret vaatimukset, jotka ylipäällikölle on asetettava. Samoin kuin Saksan kannatti Baierinkin kruununprinssi sodan lopettamista ilman minkäänlaista voittoa, mutta suostuisiko entente siihen, sitä ei hänkään tiennyt. Suhteeni Baierin kruununprinssiin oli aina hyvä.

Württembergin herttua Albrecht, 4:nnen armeijan ylipäällikkö, joka niinikään oli läsnä, on jyrkempi sotilasluonne kuin molemmat kruununprinssit. Minulla on ollut harvoin ilo häntä tavata, mutta erikoisen mielelläni muistelen herätteistä rikasta keskusteluani hänen kanssaan. Hän oli persoonallisuus.

Iltapäivällä lähdimme Cambraista paluumatkalle Belgian kautta. Kenraalikuvernööri v. Bissing matkusti jonkun matkaa kerallamme. Sovimme hänen kanssaan, että miehitysjoukkojamme Belgiassa vähennettäisiin; pian tapahtuva joukkojen venyttäminen useissa kohdin länsirintamaa kehoitti pistämään sinne tänne väliin nostoväkijoukkoja. Samoin pyysimme häntä auttamaan, kun ryhdyttiin toteuttamaan aiottua sotatarpeiden hankintaa.

Seuraavana iltapäivänä keskustelin tästä asiasta matkalla herrain Duisbergin ja Krupp v. Bohlen u. Halbachin kanssa. Olin pyytänyt heitä tulemaan junalle. Raaka-ainetilanteeseemme nähden he pitivät sotatarpeittemme lisäystä aivan mahdollisena, kunhan vain työmieskysymys saataisiin ratkaistuksi.

9:nnen aamulla saavuimme jälleen Plessiin. Olin nyt perehtynyt asemaani ja tunsin työmaani. Valtava oli se toimiala, joka oli äkkiä minulle avautunut ja joka minulta vaati paljon semmoista, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outoa. Minun täytyi tunkeutua syvälle sodankäynnin koneistoon ja kotimaan elämään, suuriin ja pieniin seikkoihin, ja samalla myös olla selvillä suurien maailmankysymysten probleemeista.

Entiset virkahuoneet -- eräässä ruhtinaallisen linnan siipirakennuksessa -- olivat käyneet liian ahtaiksi; uudet huoneet sisustettiin ruhtinas Plessin hallintorakennukseen. Muutimme herra Nassen, Plessin ruhtinaan omaisuuden hoitajan taloon. Säännöllinen työ alkoi.

VIII.

Ententen hyökkäystä jatkui syyskuun ja lokakuun ajan ja vielä kauemminkin muuttumattomalla voimalla, kuten olikin odotettavaa. Syyskuu oli erikoisen kriitillinen kuukausi. Meidän ei ollut helppo päästä Siebenbürgenissä alkamaan sotatoimia Romaaniaa vastaan.

Sommen taistelu, joka alkoi heinäkuun 1:senä suurisuuntaisella murtoyrityksellä, oli pyrkimyksessään pysyen jatkunut heinäkuun keskivaiheille saakka muuttumattomalla voimalla. Elokuun loppuun saakka entente oli taistelurintaman kaikilla osilla ryhtynyt uusiin laajoihin hyökkäyksiin mitä suurimpia voimia käyttäen pehmittääkseen meidät ensinnäkin perinpohjin. Romaanian sodanjulistuksen jälkeen alkoivat hyökkäykset jälleen mitä valtavimmalla voimalla ja entente ryhtyi taas suunnitelmallisesti murtoyritykseen. Ne taistelut, joita nyt taisteltiin, kuuluvat koko sodan valtavimpiin ja voittivat käytettyihin sotatarve- ja ihmismääriin nähden kaikki entiset hyökkäykset. Jo syyskuun 3:ntena alkoivat rynnäköt Sommen pohjoispuolella ja kestivät 7:nteen päivään saakka. Vihollinen tunkeutui asemiimme yhä syvemmälle. Syyskuun 5:ntenä ranskalainen kävi Sommen eteläpuolellakin hyökkäykseen leveällä rintamalla. Me menetimme useita paikkoja.

Pohjoisrannalla alkoivat taistelut uudelleen jo 9:ntenä päivänä ja kestivät 17:nteen, meidät työnnettiin yhä kauemmas taapäin. Vihollinen anasti Ginchyn ja Bouchavesnesin. 17:ntenä päivänä oli etelärannalla suurtaistelun päivä, Berny ja Deniécourt menetettiin. Sommen eteläpuolella taistelutoiminta hieman lauhtui, mutta vihollisen tykkituli jyrisi edelleen. Sommen pohjoispuolella taisteluja jatkui; 25:ntenä alkoi ankarista otteluista niin rikkaan Sommen taistelun valtavin kamppailu. Tappiomme olivat suuret; vihollinen anasti Rancourtin, Morvalin, Geudecourtin ja Comblesinkin, josta niin kiihkeästi oteltiin. 26:ntena menetettiin Thiepvalin luona kulmaus. 28:ntena yhä jatkuvat hyökkäykset menivät myttyyn.

Johtajilta ja joukoilta vaadittiin suunnattomia. Cambraissa luvatut joukkojen vaihdot ja länsirintamaa varten hahmoteltu vaihtosuunnitelma eivät enää likimainkaan riittäneet. Divisioonia ja muita joukkoja oli nopeammassa tahdissa työnnettävä Sommen rintamalle ja niiden tuli kestää siellä kauemmin. Yhä lyhyemmäksi kävi se aika, joka jäi virkistymiseen ja harjoituksiin levollisella rintamanosalla. Joukot kuluivat kulumistaan. Kaikki oli äärimmilleen pingoitettu! Plessissä oli hermojännityksemme valtava, yhä uusia apukeinoja oli keksittävä ja toimeen pantava. Tarvittiin kenraalien v. Gallwitzin, Fritz v. Belowin, v. Kuhiin, everstien v. Lossbergin ja Bronsart v. Schellendorfin rautaiset hermot mielenmaltin säilymiseen ja saapuvain apujoukkojen suunnitelmalliseen paikoilleen toimittamiseen, jota paitsi heidän kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vielä piti pitää silmämääränään tilanteen parantamistakin. Mutta ennen kaikkea siihen vaadittiin sellaisia joukkoja kuin saksalaiset joukot ovat!

Lokakuussa hyökkäykset jatkuivat vähentymättömällä voimalla, etenkin taistelutantereen pohjoisella osalla. Vihollisen käyttämät keinot kävivät vieläkin voimallisemmiksi; kärsimme tappioita, mutta puolustuksen menestyksellinen varmistuminen kävi kuitenkin tuntuvaksi.

Suppiloseudussa Verdunin koillisrintamalla taisteltiin edelleen. Ranskalainen teki hyökkäyksiä, me pysyimme puolustuskannalla. Joukkomme kärsi paljon. Mutta siellä kokonaiskuva ei siitä huolimatta muuttunut.

Italian rintamalla teki Itävalta-Unkari syyskuun 14:nnen ja 17:nnen päivän välillä Italian armeijan 7:nnen, lokakuun 9:nnen ja 13:nen päivän välillä 8:nnen Isonzo-hyökkäyksen tyhjäksi; uusi hyökkäys oli odotettavissa.

Makedonian rintamalla oli entente syyskuun jälkipuoliskolla ryhtynyt Ostrowo-järven länsipuolella vastahyökkäykseen Florinan suuntaan ja tunkenut bulgaarialaiset takaisin ja työntänyt heidät aina heidän elokuullisiin lähtöasemiinsa saakka. Minä toivoin, että heillä olisi siellä ennakolta varustetut asemat. Mutta 11:nnen armeijan ylikomento, joka sillä välin oli siellä ottanut ylijohdon käsiinsä, antoi minulle kylläkin pian päinvastaiset tiedot. Bulgaarialaiset eivät olleet tehneet mitään. Tilanne oli tietenkin vakava ja eversti Gantsev valitti sangen liikutettuna, kuinka huonon vaikutuksen Monastirin menetys tekisi hänen bulgaarialaisiinsa. Miten paljon huonomman vaikutuksen vielä hänen bulgaarialaisensa tekivät meihin, sitä hän ei tahtonut ajatella. Heitä ei toistaiseksi voitu auttaa. Mutta minä olin tullut siihen johtopäätökseen, että Bulgaarian armeija oli otettava lujempiin käsiin, ja ehdotin sen vuoksi erikoisen armeijaryhmän muodostamista, jolla olisi saksalainen ylipäällystö, mutta joka kuuluisi Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon alle. Tämä siihen suostui. Kenraali Otto v. Below lähti esikunnanpäällikkönsä kenraali v. Böckmannin keralla Kuurinmaalta ja ryhtyi Yskybissä johtamaan uutta armeijaryhmää.

Bulgaarian sotajoukon aseina Makedonian lakeudella oli lokakuun alkupuoliskolla vakava.

Itärintamalla ylin armeijanjohto ensinnäkin koetti toimittaa saksalaisia joukkoja Maros-joen rintamaosalle antamaan siellä jonkinmoista tukea Itävalta-Unkarin heikolle puolustukselle. Se oli ensimmäinen, mitä oli tehtävä. Päällikkyyssuhteet sodassa Romaaniaa vastaan oli lisäksi järjestettävä selvälle kannalle ja Karpaattien pohjoispuolellakin uusittava. Kun kenraali v. Conrad piti tärkeänä, että itävalta-unkarilainen komentoviranomainen johtaisi Siebenbürgenissä, muodostettiin Unkarissa uusi armeijaryhmä, jonka johtajaksi arkkiherttua Kaarle tuli ja hänen esikunnanpäällikökseen kenraali v. Seeckt.

Arkkiherttuan tähänastinen armeijaryhmä, lukuunottamatta Karpaateilla olevia joukkoja, joutui kenraali v. Boehm-Ermollin johtoon; samalla hän pysyi Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan päällikkönä. Täten muodostettu armeijaryhmä joutui itärintaman ylipäällikön ylijohdon alaiseksi. Nyt oli vihdoinkin Karpaattien pohjoispuolella saatu aikaan selvä ja olojen vaatimusten mukainen johdonjako, johon jo niin kauan olimme pyrkineet. Tämä oli nyt käynyt välttämättömän tarpeelliseksi. Kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan saksalaiset divisioonat, joiden kimppuun venäläinen herkeämättä ankarasti hyökkäsi ja joita oli pahoin kolhittu, kaipasivat vaihtamista semmoisiin itärintaman ylipäällikön vanhalla rintamalla oleviin divisiooniin, joiden oli tarvinnut vähemmin kestää. Vaihtaminen oli sangen hidasta työtä, se kun voitiin toimittaa vain juna junalta. Voimat olivat kaikkialla niin heikot, ettei jännitetyn sotatilanteen vuoksi ollut mahdollista yhdestä paikasta kerrallaan viedä pois kokonaisia divisioonia. Tätä oli sitä enemmän kartettava, kun itärintaman ylipäällikön täytyi irroittaa yhä uusia voimia Romaaniaa vastaan.

Arkkiherttua Kaarlen uuden armeijaryhmän alle kuuluivat Karpaateilla olevat joukot, jotka yhdistettiin Itävalta-Unkarin 7:nnen armeijakomennon johtoon yhdeksi armeijaksi, ynnä lisäksi molemmat Siebenbürgenissä muodostettavat armeijat. Pohjoisen, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan piti kenraali v. Arzin johdolla asettua rintamaan Maros Vasarhelyn kahden puolen taaksepäin Klausenburgiin saakka, eteläisen Saksan 9:nnen armeijan kenraali v. Falkenhaynin johdolla Karlsburgin ja Mühlbachin välille, heikoin osastoin etelää kohti Orsovaan saakka. Kenraali v. Falkenhayn sai täällä kaikkein tärkeimmällä kohdalla tilaisuuden isänmaan palveluksessa osoittaa joukkojen johtajana sotilaallista kykyään.

Venäläinen ahdisti elokuun lopulla ja syyskuun alussa arkkiherttua Kaarlen silloista armeijaryhmää ankarasti Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla, mikä sai kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan verkalleen vetäytymään Zlota-Lipalta Narajowkan taa ja itävalta-unkarilaisten joukkojen peräytymään Karpaateilla yhä kauemmaksi, etenkin Tataarisolan seuduilla ja Bukovinan rajalla. Kun Siebenbürgeniin hyökännyttä romaanialaista armeijaa vastaan tähdättyjen sotatoimien ensimmäisenä edellytyksenä oli tämän rintaman lujittuminen, niin ei ollut muuta neuvoa, kuin lähettää vielä ainakin kolme divisioonaa, jotka niin ankarasti ahdistetusta lännestä olivat tulossa Siebenbürgeniin, Boehm-Ermollin ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmiin Dnjestrille ja Karpaateille. Verta vuotavalla sydämellä siihen suostuin. Muistan sen katkeruuden, joka minussa silloin pääsi valloilleen Itävalta-Unkarin armeijaa kohtaan, kun ajattelin asemaamme lännessä ja idässä ja sitä, mitä joukkojemme kaikkialla täytyi aikaan saada. Mutta meidän täytyi toimia, molempain edut olivat yhteiset.

Jatkuvan horjunnan jälkeen lujittui sitten rintamamme venäläisiä vastaan syyskuun puolivälistä. Uudet, mitä suurimmilla ihmisvoimilla tehdyt hyökkäykset Lutzkin länsipuolella Saturtzy--Pustomityn linjaa vastaan, Brodyn länsipuolella Graberkan rintamaosaa, Zborowin kukkuloita ynnä Brsheshanya ja Narajowkalla olevia asemiamme vastaan pysyivät joka kerta tuloksettomina. Eikä venäläisillä Karpaateillakaan taisteluissa, joita käytiin Tataari-solassa ja harjanteilla siitä kaakkoon Kirlibabaan saakka, enää saksalaisten joukkojen erinomaisen vastustuksen vuoksi ollut sanottavaa menestystä. Lokakuun puolivälissä ei asema kuitenkaan vielä ollut lopullisesti varma, venäläisten hyökkäysvoima kun ei vielä suinkaan ollut murrettu. Entisellä rohkeudella he edelleen tekivät joukkohyökkäyksiään; missä rohkeutta puuttui, siellä autettiin takaapäin konekivääreillä. Halu päästä voitolle Volhyniassa, Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla vaikutti yhä tehokkaana käyttövoimana Venäjän armeijan päämajassa.

Joukkojen sijoitus Maros-joelle viivästyi aina syyskuun loppupuolelle saakka. Jos romaanialaiset olisivat toimineet nopeaan, olisivat he voineet kerrassaan mullistaa kaikki. Dobrudshaan hyökänneen kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin suuri menestys käänsi kuitenkin Romaanian armeijan huomion toisaalle. Se odotti sitä paitsi venäläisten pääsyä Karpaattien yli ja kulki hitaasti kuin etana eteenpäin. Vasemman siipensä se piti alallaan Orsovasta Hermannstadtiin saakka, jossa oli vahvanlainen ryhmä. Päävoimat etenivät Kronstadtista ja Moldaun rajavuoristosta käsin idästä länteen päin läheisessä kosketuksessa venäläisten vasemman siiven kanssa.

Venäjän ja Romaanian aikomus näyttää olleen laskeutua Unkarin alangolle suljetussa linjassa Karpaattien ja Tonavan välillä. Sitä varten oli kuitenkin Karpaattien yli tuotava sangen suuria venäläisvoimia. Romaanialaisten olisi sitä varten ollut, tarmokkaasti edeten meidän joukkojemme keskitysalueille, avattava venäläisille takaapäin Karpaattien ylimenopaikat. He tekivätkin aivan päinvastoin. Suursotaan perehtymättömänä romaanialainen ei käyttänytkään mitenkään hyväkseen olojen suotuisuutta, jonka meidän divisioonaimme siirtäminen Dnjestrille ja Karpaateille yhä uudelleen tarjosi. Se eteni tavattoman hitaasti ja menetti aikaa. Jokainen päivä oli meille voitto! Venäläisetkään eivät menetelleet tarkoituksenmukaisesti; he ryntäilivät mieluummin Karpaattien harjanteita vastaan, sen sijaan että olisivat Moldaun kautta hyökänneet meidän avoimeen sivustaamme. Romaanian osanotto sotaretkeen tapahtui ilman suunnitelmaa. Ei oltu sovittu yhteisistä sotatoimista.

Kun ensimmäiset lännestä Romaaniaa vastaan lähetetyt saksalaiset joukot oli ohjattu Itä-Galitsiaan ja Karpaateille, oli meidän Siebenbürgeniin tuotava itärintaman ylipäällikön divisioonia. Saimme tyytyä siihen, että rintama heikkeni. Tuskin saatoimme kuitenkaan toivoa, että nämä joukot saapuisivat ennen syyskuun puoliväliä Siebenbürgeniin. Unkarin huonot radat viivyttivät osaltaan kuljetusta.

Itävalta-unkarilaisiakin joukkoja saapui hitaasti. Kenraali v. Conrad ei uskaltanut heikontaa Isonzon rintamaa kovin tuntuvasti. Hän luovutti Tirolista vain muutamia vuoristobrigaadeja. Nämä saattoivat kuitenkin tulla perille vasta hyvin myöhään. Tarjosin sen vuoksi Teschenissä olevalle ylikomennolle Linsingenin armeijaryhmästä eräitä itävalta-unkarilaisia divisioonia, joita ei enää voitu käyttää Venäjän armeijaa vastaan. Ne otettiin kiitollisuudella vastaan. Nämä divisioonat täyttivät aukkoja; hyökkäysjoukoiksi niitä tuskin kuitenkaan enää voitiin käyttää.

Syyskuun toisella puoliskolla joukkojen sijotus Siebenbürgeniin alkoi vähitellen olla taajempaa; mutta vihollisen voimiin verraten joukkomme olivat vielä sangen heikot. Niitä ei kaiken kaikkiaan ollut kuin muutamia harvoja divisioonia. Itävalta-Unkarin armeijan taisteluteho oli pieni. 9:s armeija kykeni kuitenkin hyökkäämään, siinä oli sotatoimien painopiste.

Kummankin armeijan piti lähteä liikkeelle, heti kun rintamaansijoitus syyskuun lopulla oli päättynyt, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan Schässburgin pohjoispuolitse jyrkkään itää kohti, 9:nnen armeijan siten, että sen pääosa kulki Hermannstadtia--Kronstadtia kohti. Oli hyökättävä romaanialaisten kimppuun ja työnnettävä heidät takaisin itää kohti. 9:nnen armeijan piti kulkea siten, että sen oikea siipi oli aivan Transsylvanian alppien pohjoisseinässä kiinni, joten se voisi katkaista Siebenbürgenissä olevan romaanialaisen armeijan yhteyden Valakian kanssa. Itsestään selvää oli, että tällöin oli turvattava armeijan oikea sivusta.

9:nnen armeijan kolmen divisioonan sijoittuminen Mühlbachiu tienoille tarjosi viholliselle tilaisuuden kiertoliikkeeseen Vulkan- ja Szurduk-solista Petrosenyn suunnalta, jos romaanialainen aikoi pyrkiä Hermannstadtin kautta ja edelleen pohjoista kohti Maros-joen yli. Tämä mahdollisuus oli etusijassa otettava lukuun. Oli sen vuoksi tärkeätä, että työntäisimme Petrosenyn luona olevat romaanialaiset takaisin vuoriston taa. 19 p:nä tämä onnistui ensinnä paikalle saapuneille saksalaisille joukoille. Kun ne oli kutsuttava pois ja liitettävä Mühlbachista Hermannstadtia kohti eteneviin joukkoihin, joutuivat solat itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustettaviksi. Romaanialaiset saattoivat vallata ne uudelleen 25 p:nä, mutta osaksi ne silloin jo olivat menettäneet merkityksensä.

Romaanialainen oli 1:sen armeijan kohdalla tunkeutunut Maros-joen ylemmässä kaarteessa olevaan Görgeny-vuoristoon ja Maros--Vasarhelyn yläpuolella tunkenut takaisin jokeen saakka itävalta-unkarilaiset vartiot. Kauempana etelässä se oli edennyt likimain Szekely--Udvarhelyn seudulle ja idässä Fogarasiin. Hermannstadtin seuduilla oleva ryhmä, pari kolme divisioonaa, oli jäänyt alalleen. Schässburgin ja Hermannstadtin välillä oli harvassa linjassa heikkoja itävalta-unkarilaisia joukkoja, joiden vahvistuksena oli kolmesta ratsuväkirykmentistä tähän tarkoitukseen muodostettu Siebenbürgenin ratsuväkibrigaadi.

Sotatoimien piti alkaa sillä, että kenraali v. Falkenhayn löisi perinpohjin Hermannstadtin luona olevan ryhmän. Kun Rotenturmin sola oli saatu suljetuksi, piti molempain armeijain sitten edetä itää kohti.

Hermannstadtin tappelu onnistui. Kiertoliikettä suorittaen alppijoukko saapui syyskuun 26 päiväksi Rotenturmin solalle vihollisen selän taa, jonka jälkeen 9:s armeija teki pääosallaan hyökkäyksen Hermannstadtin kahden puolen. Voimamme olivat heikot, taistelu kesti 30:nteen päivään saakka. Romaanialainen puolustautui sitkeästi ja kävi etelästä käsin alppijoukonkin kimppuun. Romaanialaisten pääjoukot lähtivät kuitenkin liian myöhään liikkeelle eivätkä enää voineet estää sitä, että osa armeijasta kärsi Hermannstadtin luona tuhoisan tappion.

Alppijoukko, jonka vahvistukseksi nyt saapui itävalta-unkarilaisia vuorijoukkoja, ryhtyi suojelemaan armeijan oikeata sivustaa Rotenturmin solan luona. Kenraali v. Falkenhayn itse lähti viipymättä marssimaan itää kohti vuoriston pohjoispuolella. Jotta painostus täällä saataisiin vielä vahvemmaksi, vietiin 1:sen armeijan 89:s saksalainen divisioona Schässburgin länsipuolitse 9:nnen armeijan viereen; kenraali v. Arz lähti samalla liikkeelle. Vihollisen armeijat joutuivat täten marssiessaan yhteen.

Romaanialaisilla oli aluksi keskustassa menestystä. Mutta Fogarasin eteläpuolella 9:s armeija löi heidät ja työnsi heidät loistavalla hyökkäyksellä, jota kesti lokakuun 10:nteen päivään saakka, Geister-Waldin ja Kronstadtin kautta tämän kaupungin eteläpuolella olevaan vuoristoon Campulungiin, Sinajaan ja Buzauhun saakka. 9:nnen armeijan täten aikaansaama painostus oli niin ankara, että romaanialainen peräytyi kauempana pohjoisessakin ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija saattoi vähitellen Altin ja Maroksen lähdeseuduilta nousta Moldaun rajavuoristoon.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys romaanialaisia vastaan oli sillä välin menestynyt hyvin. Dobrudshan rataa Dobriciin lähetettiin vain heikkoja joukkoja, kun taas kenraalisotamarsalkka kävi muine voimineen syyskuun ensi päivinä linnoitetun Tutrakanin kimppuun. Boden heikon saksalaisen osaston osanotto sai ratkaisevasti aikaan sen, että tulos oli hämmästyttävän hyvä. Suunnilleen kaksi romaanialaista divisioonaa antautui syyskuun 6:ntena lyhyen vastarinnan jälkeen. Nopealla toiminnalla saatiin Silistriakin 9 p:nä antautumaan. Dobric oli jo 4 p:nä valloitettu. Tätä kaupunkia kauemmaksi ei ollut mahdollinen tunkeutua, romaanialaiset joukot kun täällä saivat tuota pikaa avukseen yhden venäläisen ja yhden itävalta-unkarilaisista sotavangeista muodostetun divisioonan. Sofiassa tunnettiin jonkinmoista huolta siitä, kuinka bulgaarialaiset joukot taistelivat venäläisiä vastaan; pelko oli aiheeton. Bulgaarialaiset eivät tehneet venäläisten ja romaanialaisten välillä eroa, mutta heidän toimi- ja hyökkäyskykynsä ei ollut suuri. Saksalaiselle ylikomennolle 3:s bulgaarialainen armeija tuotti toisinaan paljon huolta.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen nojasi vasemmalla sivustallaan suorastaan Tonavaan ja keskittikin tänne pääpuserruksen. Vihollisen voimat, jotka kokoontuivat linjalle Kara Omer -- 10 km Dobricin koillispuolella -- Oltina-järvi, oli määrä tunkea Mustaa merta kohti. Vasemmalla siivellä oleva Boden saksalainen osasto mursi nämä asemat rohkealla rynnäköllä ja jatkoi työntöä kauemmas Tonavan vartta alaspäin. Mutta bulgaarialaiset eivät saapuneet paikalle kyllin nopeaan; tosin hekin tekivät hyökkäyksen, mutta vastustaja peräytyi syyskuun 15:ntenä järjestyksessä. 3:s bulgaarialainen armeija oli päästänyt käsistään tilaisuuden suureen menestykseen. Vihollinen saattoi uudelleen asettua jo ennen sodan alkua vahvistettuihin Rasovan--Cobadinun--Tuzlan asemiin.

Yrityksistä, joita tehtiin näidenkin asemain valtaamiseksi, oli pian luovuttava. Paikalla olevain bulgaarialais-turkkilaisten joukkojen hyökkäysvoima ei riittänyt siihen. Selkäpuolen yhteydet oli järjestettävä ja varustettava, jotta saataisiin paikalle hyökkäykseen tarvittavat ampumatarpeet. Se vaati aikaa.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen pyysi jo syyskuun toisella puoliskolla saada yhden saksalaisen divisioonan, ilman sitä hän ei voinut suorittaa hyökkäystä. Toistaiseksi täytyi odottaa, kunnes tämä pyyntö voitiin ratkaista.

Kun valmistukset hyökkäyksen jatkamiseen olivat täydessä käynnissä, saimme äkkiä lokakuun 1:senä Sofiasta sen yllättävän tiedon, että romaanialainen oli Rahovon luona Rustshukin koillispuolella vahvoin voimin kulkenut Tonavan yli. Tonavaa suojelevat voimamme olivat heikot, muita joukkoja ei ollut paikalla. Kenraalisotamarsalkka työnsi hyökkääjiä vastaan mitä kokoon sai, ja jo lokakuun 3:ntena romaanialaisen oli pakko palata takaisin Tonavan pohjoisrannalle. Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto oli puuttunut tehokkaasti taisteluun. Mitä Romaanian armeijanjohto oikeastaan tarkoitti tällä yrityksellä, siitä ei ole selvyyttä saatu. Siebenbürgenin ja Dobrudshan tapauksiin se ei voinut vaikuttaa.

Lokakuun puolivälissä yleistilanne oli parantunut. Länsirintamalla se pysyi suuressa määrin vakavana, mutta sikäläisten voimain valtavilla ponnistuksilla pahimmasta ahdingosta päästiin.

Italian rintamalla oli torjuttu kaksi vihollisen voimallista hyökkäystä.

Makedoniassa täytyi vielä pelätä tappioita.

Romaanian armeija oli Dobrudshassa ja Siebenbürgenissä saanut tuntuvia iskuja. Muu itärintama kesti.

Ententen suunnitelma musertaa lopullisesti meidät syksyllä 1916, jolla suunnitelmalla vielä elo- ja syyskuussa näytti olevan hyvät toiveet, oli nyt toistaiseksi tehty tyhjäksi. Vielä eivät taistelut kaikilla rintamilla kuitenkaan olleet päättyneet. Vihollisenko voimat kestäisivät kauemmin, vai meidän, sitä emme silloin vielä tienneet, kuten nyt tiedämme, luodessamme silmäyksen taapäin. Romaania ei ollut vielä lyöty. Nyt olin täysin selvillä siitä, ettemme voisi mitenkään elää ja käydä sotaa ilman Romaanian viljaa ja öljyä, vaikka olisimmekin Galitsiassa venäläisten käsistä pelastaneet Drohobytshin öljykentät.

Sen jälkeen kun sotamarsalkka ja minä olimme tulleet ylimpään armeijanjohtoon, olimme astuneet valtavan askeleen eteenpäin ja toinen askel oli vielä astuttava; rintamat oli saatava kestämään ja Romaania oli voitettava, jotta voisimme edelleenkin elää. Vuosi 1917 alkoi, ennenkuin tämä päämäärä saavutettiin. Mutta silloin emme enää ajatelleet ententen 1916 vuoden suuren rynnistyksen torjuttuja vaaroja, vaan tunsimme uusia huolia katsellessamme ylenmäärin vakavaan tulevaisuuteen.

IX.

Toinen yritys, josta meidän täytyi lokakuun keskivaiheilla päättää, oli erinomaisen vakava.

Oli vaikea antaa Romaanialle isku rajavuorien poikki tai Tonavan yli; vielä vaikeampi oli saada kokoon uusia joukkoja sotatoimien jatkamista varten.

Olimme tietysti kaiken aikaa keskenämme harkinneet, miten sotatoimia Romaaniaa vastaan oli jatkettava. Edullisin liike oli molempain armeijaryhmäin samanaikainen eteneminen, sisäsiipi Galatzia kohti. Mackensenin armeija etenisi Tonavan suistamoa kohti, Galatzin alapuolella, ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä Serethiä kohti, Galatzin yläpuolella. Sisempiä sivustoja suojattaisiin. Tuloksena olisi ollut Romaanian armeijain pääosan tuhoaminen Valakiassa ja alueen valtaus, joka oli erinomaisen rikas juuri niistä sotatarpeista, joita meiltä puuttui. Tämä kaunis suunnitelma oli iskenyt asianomaisten johtajain ja minunkin päähäni.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai ajoissa pyytämänsä divisioonan -- 217:nnen -- ja saattoi ryhtyä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan Tuzlan--Cobadinun--Rasovan linjalla ja tunkeutua edelleen Tonavan suistamoon saakka.

Se ankarin hyökkäyksin toimiva vastarinta, jota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä sai kokea rajavuoristossa Orsovasta Bukovinaan saakka, osoitti kuitenkin sangen pian, että 9:s ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija olivat takertuneet kiinni. Siellä ei hyökkäyksen jatkaminen ollut mahdollista.

Toisia teitä oli keksittävä yleistä sotasuunnitelmaa varten. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli sen saksalaisen divisioonan avulla, joka paraillaan oli matkalla, vaikka sen matka edistyikin hyvin hitaasti, lyödä vihollinen Dobrudshassa, seurata sitä vain osalla sotavoimastaan ja viedä loput Bukarestin eteläpuolella Tonavan yli. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä piti 9:nnen armeijan kulkea Transsylvanian alppien poikki etelää kohti Valakiaan. Kummankin armeijan oli sitten koetettava voittaa vihollinen ja pyrittävä yhtymään.

Ei ollut vielä selvää, kulkisiko kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Tonavan yli Tutrakanin, Rustshukin vai Svistovin kohdalla, ja hyökkäisikö kenraali v. Falkenhayn, käyttäen tukikohtanaan Orsovaa, Szurdukin vaiko Rotenturmin solan kautta Valakiaan. Ne voimat, jotka olivat Romaaniaa vastaan tähän saakka taistelleet, eivät missään tapauksessa enää riittäneet. Romaanian armeija oli vahva. Venäjältä odotettiin apua. Oli itsestään selvää, että molemmat armeijaryhmät hankkivat niin paljon voimia, kuin suinkin kokoon saivat, Valakiaan marssiakseen.

Mielelläni olisin lähettänyt kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille ne lisävoimat, mitä ehkä irti saataisiin, asettaakseni hänen rintamalleen koko sotasuunnitelman painopisteen. Tonavan yli oli helpompi kulkea kuin vuoriston, jossa sitä paitsi jo oli satanut lunta. Vihollisen koko huomio oli niinikään sinne kääntynyt. Bulgaarian rautatieolot tekivät kuitenkin sotamarsalkka v. Mackensenin armeijan vahvistamisen mahdottomaksi. Täytyi sen vuoksi tehdä päätös, että ensin raivattaisiin pääsö vuoriston poikki; vasta kun tämä olisi tapahtunut ja Valakiassa päästy etenemään, tuli kenraalisotamarsalkan kulkea Tonavan poikki, muutoin hänen asemansa voimain vähyyden vuoksi olisi käynyt vaaralliseksi.

Periaatteessa kaikki oli selvillä. Päävaikeus oli ratkaista, oliko joukkoja tätä sotatointa varten yleensä ensinkään käytettävissä. Taistelin sisäistä taistelua. Voimain kulutus molemmilla suurilla rintamilla idässä ja lännessä oli ollut sangen suuri, eivätkä taistelut olleet vielä päättyneet. Ummistin silmäni kaikille vaaroille muilla rintamilla. Itärintaman ylipäällikön piti vielä luovuttaa pari-kolme jalkaväkidivisioonaa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa. Belgian kenraalikuvernöörin piiristäkin tuotiin 7:s ratsuväkidivisioona. Näillä lisävoimilla voitiin ainakin tehdä yritys ja siihen päätettiin ryhtyä marraskuun puolivälissä; epätietoista oli, onnistuisiko se voimiemme vähyyden vuoksi.

Kun uutta joukkojen sijoitusta Romaaniaa vastaan suoritettiin lokakuun lopussa ja marraskuun alussa ja siihen liittyvät tapaukset kulkivat kulkuaan, jatkuivat taistelut edelleen muilla rintamilla.

Sommen taistelua taisteltiin vielä koko lokakuu suurella katkeruudella. Joen pohjoisella rannalla olivat lokakuun 13, 18 ja 23 päivä mitä vakavimpia suurtaistelupäiviä; joukot olivat tavattoman ahtaalla, mutta yleensä ne säilyttivät asemansa; puolustuksemme oli sentään käynyt jäykemmäksi. Valtava rynnäkkö, joka marraskuun 5:ntenä tehtiin Bouchavesnesin ja Le Sarsin välillä, torjuttiin niinikään. Mutta seuraavissa katkerissa taisteluissa ranskalaisella jälleen oli menestystä. Marraskuun 13:ntenä englantilainenkin Ancren kahden puolen tunkeutui asemiimme -- se oli erikoisen raskas isku, sillä emme olleen enää pitäneet tätä mahdollisena, varsinkaan täällä, missä joukkomme vielä olivat hyvissä asemissa. Marraskuun 14:ntenä oli englantilaisella jälleen siellä menestystä. 18:s oli uusi suurtaistelun päivä, jolloin meillä kuitenkin, huolimatta vihollisen suuresta voimankäytöstä, ylipäänsä oli menestystä.

Sommen etelärannallakin oli taisteltu. Lokakuun 10:nnen jälkeen kävivät hyökkäykset Roomalaistien eteläpuolella jälleen ankarammiksi, myöhemmin taisteltiin sen pohjoispuolellakin katkerasti. Saavutimme täällä lokak. 20:ntenä menestystä hyökkäyksessä Maisonetten maatilaa vastaan. Se herätti yleistä iloa, vaikka se itsessään olikin vähäpätöinen; olihan kerran lännessäkin tehty onnellisesti päättynyt hyökkäys! Koettakaamme asettua joukkojen mielialaan, joukkojen, jotka vihdoinkin pääsevät hyökkäämään, oltuaan vihollisen ainaisen rumputulen suomittavina, ja joille nyt onnistuu saada hyökkäyksellä voitto rintamalla, missä siihen saakka oli täytynyt vain puolustautua ja nähdä Saksan aseitten kärsivän paljon vastoinkäymisiä.

Samalla kuin Sommen taistelutantereen ranskalaisella osalla taistelutoiminta laimeni, kävi Verdunin edustalla asema jälleen kireämmäksi. Lokakuun 24:ntenä ranskalainen jälleen teki hyökkäyksen, menetimme Douaumontin linnakkeen ja marraskuun 1:senä meidän täytyi lähteä Vaux'nkin linnakkeesta. Tämä tappio koski kipeästi, mutta vielä raskaampaa oli muutamain divisioonain pirstoutuminen, joka tuli meille yllätyksenä. Länsirintaman jännitys oli meille sitä kovempaa tähän aikaan, kun toinen joukkojensijoitus Romaaniaa vastaan vielä oli keskeneräinen. Ylin armeijanjohto kesti epävarmuuden keskellä vielä tämän uudenkin koettelemuksen toteuttaakseen oikeaksi harkitsemansa aikomuksen, lyödäkseen Romaanian armeijan ja miehittääkseen Valakian.

Ahdistetuin mielin odotimme marraskuun puolivälistä alkaen sekä Sommella että Verdunin luona vihollisen ankarain hyökkäysten jatkumista, mihin marssimme Romaaniaan saattoi antaa aihetta. Mutta taistelutoiminta, joka oli Sommen etelärannalla alkanut lauhtua marraskuun alussa ja pohjoisrannalla kuukauden loppupuolella, ei enää kühtynyt. Ententella ei sillä hetkellä enää ollut voimia eikä arvatenkaan ammuksiakaan hyökkäyksiensä jatkamiseen.

Mutta joulukuun 14:ntenä, 15:ntenä ja 16:ntena taisteltiin Verdunin edustalla uudelleen sangen ankarasti. Ranska ryhtyi hyökkäykseen supistaakseen yhä ennen vuoden loppua niitä saavutuksia, joihin saksalaiset vuonna 1916 olivat tämän linnoituksen edustalla päässeet. Tuo aie menestyi, saamamme isku oli erikoisen raskas. Paitsi paljon voimia menetimme tärkeitä asemiakin. Vuoden rasitukset olivat olleet liian suuret. Puolustuksessa yhtämittaa alallaan olleiden joukkojen joustavuus oli herpaantunut vihollisen valtavan tykkitulen ja omain tappioiden johdosta. Olimme länsirintamalla täydelleen uupuneet!

Italian rintamalla alkoivat taistelut uudelleen marraskuun alussa. 7 p:nä Italian 9:s Isonzo-lryökkäys oli pääasiassa torjuttu. Taistelutoiminta taukosi täällä toistaiseksi. Italiallakaan ei ollut voimia liittolaisensa Romaanian keventämiseksi. Itävalta-Unkarin sikäläiset joukot olivat niinikään niin uupuneet, ettei niistä voitu luovuttaa uusia voimia Romaaniaa vastaan.

Makedonian rintamalla ei tilanteen ollut suotu kehittyä onnellisesti. Selkäpuolen yhteydet Makedonian lakeudelle päin ja Cernan molemmin puolin olevaan vuoristoon olivat vielä aivan keskeneräiset. Hyvin paljon laiminlyötyä oli tehtävä. Saksalaisella armeijanylikomennolla oli hyvin vähän toiveita Bulgaarian armeijan lujittamisesta sen entisiin alkuasemiin. Hyvissä ajoin se ryhtyi johtamaan selkäpuolen asemain rakentamista Monastirin pohjoispuolelle suoraan tasangon poikki ja Cernan kahden puolen olevan ylen rotkoisen vuorimaan yli.

Jo lokakuun keskivaiheilla onnistui ententen kulkea tämän joen yli Brodin kohdalla ja saada käsiinsä tärkeitä kukkula-asemia. Tämä sai 11:nnen armeijan ylikomennon siirtämään rintaman takaisinpäin lähemmäksi Monastiria. Kun entente sitten marraskuun keskivaiheilla jatkoi hyökkäyksiään, väistyivät bulgaarialaiset joukot taas ja niiden täytyi taistellen peräytyä Monastirin pohjoispuolella oleviin asemiin. Serbialaiset valtasivat kaupungin marrask. 18:ntena. Bulgaarian armeijan lujuus oli saanut olennaisen kolahduksen. Meidän täytyi lähettääkin sinne saakka kolme tai neljä jääkäripataljoonaa, jotka olivat matkalla vain Orsovaan, ja sijoittaa ne Makedonian vuoristoon. Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, että Bulgaarian armeijasta riittäisi lisää väkeä Romaaniaa vastaan. Tunkeutumisemme Valakiaan antoi ententelle marraskuun lopulla ja joulukuun alussa mitä lähimmän aiheen ryhtyä ankariin hyökkäyksiin uusia asemia vastaan, jotka kuitenkin katkerista taisteluista huolimatta säilytettiin. Joulukuun jälkipuoliskollakin suoriuduttiin voitokkaasti taisteluista, mutta viimeisetkin voimat oli pantava liikkeelle. Selkäpuolella yhteydet paranivat, joukoille voitiin toimittaa tarpeita; Makedonian rintama alkoi jälleen lujittua; ikävä kyllä oli sinne ollut pakko sijoittaa saksalaisia pataljoonia, tosin vain muutamia, joita tietenkin kipeästi kaivattiin Romaaniassa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us