Myladyn poika: Historiallinen romaani (part 4 of 4)

Myladyn poika: Historiallinen romaani (part 4 of 4)

"Tehkää mitä kreivi de la Fère pyytää; sitenhän nimitätte itseänne, monsieur?"

"Madame", virkkoi Mazarin, ja hänen hymynsä ilmaisi, että hän ymmärsi yskän, "voitte olla huoletta; toivomuksenne täytetään."

"Menkäähän siis, monsieur", sanoi kuningatar eroten Atoksesta kädenliikkeellä; "te olette saanut mitä halusitte ja tiedämme kaikki, mitä meidän tarvitsi tietää."

Oviverhon ummistuttua Atoksen jälkeen kuningatar kääntyi Mazariniin.

"Kardinaali", hän virkahti, "vangituttakaa tuo julkea aatelismies, ennen kuin hän poistuu palatsista."

"Ajattelin sitä jo", vastasi Mazarin, "ja pidän itseäni onnellisena, kun teidän majesteettinne antoi minulle määräyksen, jota aioin teiltä pyytääkin. Meillä on suurta kiusaa noista yltiöpäistä, jotka tyrkyttävät meidän aikakaudellemme edellisen hallituksen perimätapoja; ja kun on jo kaksi heistä siepattu kiinni, niin toimitettakoon seuraan kolmas."

Atos ei ollut antanut kuningattaren puheen kokonaan eksyttää itseänsä. Itävallan Annan sävyssä oli ollut jotakin oudoksuttavaa ja lupaavanakin uhkaavaa. Mutta hän ei ollut mies vetäytymään tiehensä pelkän epäluulon perusteella, semminkin kun hänelle oli selvästi sanottu, että hän saisi nähdä jälleen ystävänsä. Hän jäi senvuoksi erääseen suojamaan työhuoneen likellä ja odotti, että hänen luokseen tuotaisiin d'Artagnan ja Portos tai tultaisiin noutamaan häntä heidän luokseen.

Odottaessaan hän oli lähestynyt ikkunaa ja silmäili koneellisesti pihalle. Hän näki pariisilaisten lähetystön, joka saapui sopimaan lopullisesti neuvottelujen paikasta ja tervehtimään kuningatarta. Siinä oli parlamenttineuvoksia, tuomareita ja asianajajia; olipa joukkoon eksynyt joitakuita sotilashenkilöitäkin. Mahtava saattue odotti heitä ristikkoportaiden takana.

Atos jännitti huomaavaisuuttaan, kun hän oli parven keskellä näkevinään tutut kasvot. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen olallaan.

Hän kääntyi.

"Kas, herra de Comminges!" hän virkahti.

"Niin, herra kreivi, minä juuri, ja minut lähetettiin tänne asialla, josta minun täytyy pyytää teiltä anteeksi sydämeni pohjasta."

"Millä asialla, monsieur?" tiedusti Atos.

"Suvaitkaa luovuttaa minulle miekkanne, kreivi."

Atos hymyili ja huusi avaten ikkunan:

"Aramis!"

Muuan aatelismies kääntyi katsomaan; Atos oli aivan oikein arvellut äsken tunteneensa Aramiin. Hän tervehti ystävällisesti kreiviä.

"Aramis", ilmoitti Atos, "minut vangitaan."

"Hyvä!" vastasi Aramis levollisesti.

"Monsieur", jatkoi Atos kääntyen Commingesiin ja kohteliaasti ojentaen hänelle kärjestä miekkansa, "tässä on säiläni; olkaa hyvä ja tallettakaa sitä huolellisesti, voidaksenne luovuttaa sen minulle takaisin, kun pääsen vankilasta. Pidän sitä suuressa arvossa, sillä kuningas Frans ensimmäinen antoi sen isoisälleni. Hänen aikanaan aseistettiin aatelismiehiä, heiltä ei riisuttu aseita. Minne minut nyt viette?"

"Ka ... ensin omaan huoneeseeni", vastasi Comminges. "Kuningatar päättää sittemmin olopaikastanne."

Atos seurasi Commingesia sanaakaan lisäämättä.

KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Mazarinin kuninkuus

Atoksen vangitseminen ei ollut aiheuttanut vähäisintäkään melua; se ei ollut herättänyt mitään pahennusta, vaan jäänyt melkein tuntemattomaksi tapahtumaksi. Niinpä se ei häirinnytkään asiain kulkua, ja Pariisin kaupungin lähetystölle ilmoitettiin juhlallisesti, että se sai saapua kuningattaren eteen.

Kuningatar vastaanotti valtuutetut mykkänä ja korskeana kuten aina; hän kuunteli heidän valituksiaan ja anomuksiaan, mutta heidän puhuttuaan loppuun näyttivät Itävallan Annan kasvot niin välinpitämättömiltä, ettei kukaan olisi voinut sanoa, oliko hän tosiaan tarkannut, mitä hänelle oli esitetty.

Mazarin, joka oli saapuvilla tässä esittelyssä, kuuli sitävastoin erittäin hyvin, mitä lähetystö pyysi. Se nimittäin vaati selvin ja täsmällisin sanoin hänen karkoitustaan; vähempään ei tyydytty.

Kun lähetystö oli lausunut sanottavansa ja kuningatar pysyi vaiti, virkkoi Mazarin:

"Hyvät herrat, minä yhdyn teidän kanssanne anomaan kuningattarelta, että hän asettaisi rajan alamaistensa onnettomuuksille. Olen tehnyt kaikkeni niiden lieventämiseksi, ja kuitenkin on teidän sanojenne mukaan yleisenä käsityksenä, että ne johtuvat minusta, halvasta ulkomaalaisesta, jonka ei ole onnistunut miellyttää ranskalaisia. Voi, minua ei ole ymmärretty, ja siihen on syynä se, että jouduin seuraajaksi suurimmalle miehelle, mikä milloinkaan on tukenut Ranskan kuninkaitten valtikkaa. Herra de Richelieun muisto musertaa minut. Jos olisin kunnianhimoinen, niin taistelisin turhaan sitä muistoa vastaan, -- mutta minä en ole, ja siitä tahdon antaa todisteen. Selitän olevani voitettu. Alistun kaikkeen, mitä kansa vaatii. Jos pariisilaiset ovat tehneet joitakuita erehdyksiä, -- ja kuka ei hairahtelisi, hyvät herrat? -- niin Pariisi on saanut siitä riittävän rangaistuksen; kylliksi on vuotanut verta, kuninkaansa ja oikeuden menettäneenä on kaupunki kokenut jo tarpeeksi paljon kovaa. Röyhkeätä olisi minun, yksityisen miehen, tekeytyä niin tärkeäksi, että kuningattaren ja hänen valtakuntansa välit siitä särkyisivät. Koska ehtonanne on, että minä poistun, niin olkoon menneeksi, -- minä vetäydyn syrjään!"

"Silloinhan", kuiskasi Aramis naapurinsa korvaan, "rauha on saatu ja kaikki neuvottelut käyvät turhiksi. Tarvitsee vain lähettää herra Mazarin vankasti vartioittuna etäisimmälle rajalle ja valvoa, että hän ei palaa maahan miltään suunnalta."

"Hetkinen vielä, monsieur, malttakaa hiukan", vastasi se virkamies, jota Aramis oli puhutellut. "Hitto, tepä olette pikainen! Kyllä näkee, että te olette soturi. Vielähän on sovittava palkkioista ja vahingonkorvauksista."

"Herra kansleri", sanoi kuningatar kääntyen vanhaan tuttavaamme Séguieriin, "te saatte avata neuvottelut; ne pidetään Rueilissa. Herra kardinaalin lausunto on hyvin suuresti järkyttänyt mieltäni. Sentähden en vastaa teille pitempään. Mitä tulee kardinaalin jäämiseen tai matkustamiseen, niin vaatii kiitollisuuteni minua myöntämään hänelle täydellisen vapauden kaikissa toimissaan. Herra kardinaali tehköön tahtonsa mukaan."

Äkillinen kalpeus vilahti pääministerin älykkäillä kasvoilla. Hän katseli kuningatarta rauhattomasti. Tämän kasvonpiirteet olivat niin jäykät, että kardinaali ei sen paremmin kuin muutkaan kyennyt niistä lukemaan, mitä hänen sydämessään liikkui.

"Mutta herra de Mazarinin päätöstä odoteltaessa", lisäsi kuningatar, "pyydän teitä harkitsemaan ainoastaan kuninkaan etuja."

Valtuutetut kumarsivat ja poistuivat.

"Mitä kuulenkaan!" virkahti kuningatar, kun viimeinen heistä oli lähtenyt; "taipuisitteko te noiden musteentuhrijain ja asianajajien tieltä!"

"Kun teidän majesteettinne menestys on kysymyksessä, madame", vastasi Mazarin suunnaten kuningattareen terävän silmäyksensä, "ei ole mitään uhrausta, johon en olisi altis."

"Monsieur", virkkoi kuningatar, "enkö sanonut ja ettekö kuullut sanovani noille ihmisille, että te saatte tehdä tahtonne mukaan?"

"Siinä tapauksessa", vastasi Mazarin, "luulen tahtovani jäädä paikalleni. Se ei ainoastaan ole minun etuni mukaista, vaan rohkenenpa väittää, että siitä riippuu teidänkin turvallisuutenne."

"Jääkää siis, monsieur, en toisin toivokaan; mutta älkää silloin salliko loukata minua."

"Te tarkoitatte kapinallisten vaatimuksia ja sitä sävyä, jolla he niitä ilmaisevat? Kärsivällisyyttä! He ovat valinneet alan, jolla minä olen taitavampi kenraali kuin he: neuvottelut. Me voitamme heidät pelkästään ajan kuluttamisella. He kärsivät jo nälänhätää; kahdeksan päivän kuluttua on heidän asemansa vielä paljoa pahempi."

"Voi, hyvä Jumala, kyllähän tiedän, että se rettelö päättyy siihen! Mutta ei ole kysymys ainoastaan heistä; he eivät minulle toimita sietämättömimpiä loukkauksia."

"Ah, minä ymmärrän! Te tarkoitatte muistoja, joita nuo kolme tai neljä aatelismiestä alituiseen herättävät. Mutta hehän ovat hallussamme vankeina, ja he ovat juuri kyllin rikollisia, voidaksemme pitää heitä kytkettyinä niin kauan kuin hyväksi näemme. Yksi ainoa on vielä vapaana ja uhmaa meitä, mutta kyllä me hänetkin saamme toimitetuksi kumppaniensa seuraan, kautta kaiken! Olemme onnistuneet vaikeammissakin tehtävissä, nähdäkseni. Varovaisuuden vuoksi olen ensiksikin suljettanut kaksi lannistumattominta Rueiliin, siis ihan lähelleni, omin silmin valvottaviksi, oman käteni ulottuviin. Tänään liittyy heihin kolmas."

"Kaikki on hyvin niin kauan kuin he istuvat telkien takana", arveli Itävallan Anna, "mutta jonakuna päivänä he pääsevät vapaiksi."

"Kyllä, jos teidän majesteettinne päästää heidät."

"Voi!" jatkoi Itävallan Anna vastaten omaan ajatukseensa; "täällä tulee sentään kaivanneeksi Pariisia!"

"Ja minkätähden?"

"Bastiljin tähden, joka on niin varma ja vaientava säilytyspaikka, monsieur."

"Madame, neuvottelut tuottavat meille rauhan, rauha luovuttaa haltuumme Pariisin, ja Pariisin mukana saamme Bastiljin. Siellä lahotkoot neljä rehentelijäämme."

SEITSEMÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU

Varokeinoja

Saint-Germainista lähti Mazarin jälleen Rueiliin, missä hänellä oli asuntonsa. Näin levottomana aikana kulki hän vankan saattueen suojassa ja usein valepukuisenakin. Olemme jo maininneet, että kardinaali oli soturin asussa varsin komea urho.

Vanhan linnan pihalla hän nousi vaunuihin ja saapui Seine-virran rantaan Chatoun luona. Hänen korkeutensa prinssi oli antanut hänen saattueekseen viisikymmentä rakuunaa, ei niin suuresti suojelukseksi kuin näyttääkseen valtuutetuille kuinka esteettömästi kuningattaren kenraalit käyttelivät joukkojaan ja saattoivat mielensä mukaan lähetellä väkeänsä liikkeelle.

Commingesin vartioitsemana seurasi Atos sanattomana kardinaalia ratsain ja ilman miekkaa. Isäntänsä jättämänä linnanportille oli Grimaud kuullut hänen vangitsemisensa, kun Atos huusi Aramiille, ja kreivin viittauksen johdosta oli hän ääneti siirtynyt Aramiin saattolaiseksi ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Mutta Grimaud oli kahdenkolmatta vuoden aikana isäntäänsä palvellessaan nähnyt tämän suoriutuvan niin monista seikkailuista, että mikään ei huolestuttanut häntä.

Heti puheillepääsynsä päätyttyä olivat valtuutetut lähteneet paluumatkalle Pariisiin, kulkien noin viisisataa askelta kardinaalin edellä. Eteensä katsellessaan saattoi Atos siis nähdä selkäpuolelta Aramiin, jonka kullattu hankkilus ja ylpeä ryhti kiinnittivät hänen katseitaan ryhmässä yhtä paljon kuin hänen herättämänsä pelastuksenkin toivo, tottumus hänen seuraansa ja hartaan ystävyyden ainainen vetovoima.

Aramis päin vastoin ei näkynyt vähääkään välittävän siitä, seurasiko Atos häntä. Vain kerran hän kääntyi katsomaan, nimittäin heidän saapuessaan jokivarteen, sillä hän oletti, että Mazarin jättäisi uuden vankinsa siihen pikku linnoitukseen, joka suojeli siltaa; siinä oli muuan kuningattaren kapteeni päällikkönä. Mutta niin ei tapahtunut. Atos sivuutti kardinaalin saattueessa Chatoun.

Pariisin ja Rueilin teitten risteyksessä Aramis kääntyi jälleen katsomaan. Tällä kertaa hän ei erehtynyt otaksumassaan. Mazarin poikkesi oikealle, ja Aramis näki vangin katoavan puistokujan käänteestä. Samanlaisen ajatuksen vaikutuksesta silmäili Atos silloin taakseen. Ystävykset tekivät toisilleen pikku merkin päällään, ja Aramis kohotti sormensa hatunreunaan ikäänkuin tervehtiäkseen. Ainoastaan Atos oivalti kumppaninsa tahtovan ilmoittaa, että hänellä oli suunnitelma valmistumassa.

Kymmenen minuutin kuluttua Mazarin saapui sen linnan pihalle, jonka hänen edeltäjänään ollut kardinaali oli varustuttanut itselleen Rueilissa.

Samassa kun hän portaiden juurella laskeusi ratsailta, lähestyi häntä Comminges.

"Monseigneur", kysyi tämä, "minne käskee teidän ylhäisyytenne meidän majoittaa kreivi de la Fèren?"

"Kasvihuoneen siivekkeeseen vastapäätä sitä kylkirakennusta, johon vartio on majoitettu. Herra kreivi de la Fèrelle on osoitettava kaikkea kunnioitusta, vaikka hän onkin hänen majesteettinsa vanki."

"Monseigneur", rohkeni Comminges huomauttaa, "hän pyytää, että hänet suosiollisesti vietäisiin herra d'Artagnanin luo, jota teidän ylhäisyytenne käskyn mukaisesti vartioidaan metsästysmajassa vastapäätä kasvihuonetta."

Mazarin mietti tovin.

"Nuo herrasmiehet eivät ole vankejani, Comminges", selitti Mazarin ovelasti myhäillen, "vaan vieraitani -- ja niin suuriarvoisia vieraita, että minä olen jättänyt rautaristikot heidän asuntonsa ikkunoihin ja teljet sen oviin, koska pelkään suuresti, että he kyllästyvät olemaan seuranani. Mutta varmaa on, että -- jos he ensi näkemällä tuntuvatkin olevan vankeja -- pidän heitä suuressa arvossa, ja siitä on todisteena, että haluan pistäytyä herra de la Fèren luo puhelemaan kahden kesken. Jotta meitä ei häirittäisi haastelussamme, viette te hänet kasvihuoneen siivekkeeseen, niinkuin jo sanoin. Te tiedätte, että teen tavallisen kävelyni sille taholle; no niin, kävelyltä poikkean hänen luokseen pakinoimaan. Vaikka häntä luullaan vihollisekseni, on hän kuitenkin herättänyt myötätuntoani, ja jos hän on järkevä, saamme kenties jotakin toimeen yhdessä."

Comminges kumarsi ja meni takaisin Atoksen luo, joka odotti neuvottelun päättymistä näennäisen tyynenä, mutta mieleltään rauhattomana.

"No niin?" kysyi hän kaartinluutnantilta.

"Monsieur", ilmoitti Comminges, "se näkyy olevan mahdotonta."

"Herra de Comminges", virkkoi Atos, "olen ollut soturi koko ikäni; tiedän siis, mitä käyttäytymisohje merkitsee. Mutta sen ulkopuolella voisitte tehdä minulle erään palveluksen."

"Siihen olen aulis kaikesta sydämestäni, monsieur", vastasi Comminges. "Siitä asti kun kuulin, kuka te olette ja mitä palveluksia te olette entiseen aikaan toimittanut hänen majesteetilleen -- sitten kun sain tietää, kuinka läheisessä suhteessa teihin on se nuori mies, joka niin uljaasti tuli avukseni vanhaa Broussel-rahjusta vangitessani -- vakuutan olevani kaikin puolin teidän käytettävissänne, mikäli ohjesääntöni suinkin sallii."

"Kiitos, monsieur, muuta en haluakaan; pyydän teiltä vain suosionosoitusta, joka ei millään tavoin voi saattaa teitä alttiiksi epäilyksille."

"Jos hiukan saattaisikin, monsieur", vastasi Comminges, "niin pyytäkää kuitenkin. En pidä italialaisestamme juuri enempää kuin tekään: palvelen kuningatarta, ja se sitoo minut luonnollisesti palvelemaan kardinaaliakin, mutta edellistä palvelen ilomielin ja jälkimmäistä kovin vastahakoisesti. Puhukaa siis, olkaa hyvä, olen tarkkaavainen."

"Koska ei ole mitään haittaa siitä, että tiedän herra d'Artagnanin olevan täällä", virkkoi Atos, "niin ei liene vahinkoa siitäkään, että hän saa kuulla minun joutuneen tänne?"

"Siinä kohden en ole saanut mitään määräystä, monsieur."

"No niin, viekää siis hyväntahtoisesti tervehdykseni hänelle ja ilmoittakaa, että asustan hänen naapurinaan. Kertokaa hänelle samalla, mitä vastikään kuulin teiltä, -- että kardinaali on majoittanut minut kasvihuoneen siivekkeeseen, käydäkseen luonani, ja että aion käyttää täten suotua kunniaa, yrittääkseni hankkia jotakin lievennystä vankeuteemme."

Comminges vei nyt kreivin erääseen pohjakerran huoneeseen siihen kylkirakennukseen, joka liittyi kasvihuoneeseen ja oli tämän tasalla. Kasvihuoneeseen päästiin avaran pihan yli, jolla kuhisi sotamiehiä ja hovilaisia. Keskellä tämän hevosenkengän muotoisen linnanpihan kehää sijaitsivat Mazarinin asuinhuoneet, ja kumpaisellakin sivulla kylkirakennukset -- metsästysmaja, johon d'Artagnan oli sijoitettu, ja Atoksen uudeksi asunnoksi luovutettu kasvihuoneen siiveke. Kylkirakennuksen takana levisi puisto.

Tultuaan huoneeseen, joka oli määrätty hänen talletuspaikakseen, Atos näki ristikolla varustetuista ikkunoista muureja ja kattoja.

"Mikä rakennus tuolla on?" hän tiedusti.

"Se on metsästysmajan takasivu; sinne on molemmat ystävänne suljettu", vastasi Comminges. "Valitettavasti muurattiin tämänpuoliset ikkunat umpeen edellisen kardinaalin aikana, sillä kumpaistakin rakennusta on useaan kertaan käytetty vankilana, ja kun herra Mazarin telkesi näihin teidät, noudatti hän vain edeltäjänsä esimerkkiä. Jos noita ikkunoita ei olisi ummistettu, niin teillä olisi se viihdytys, että voisitte keskustella merkeillä ystävienne kanssa."

"Ja oletteko varma, herra de Comminges", sanoi Atos, "että kardinaali kunnioittaa minua käynnillään?"

"Sen hän ainakin vakuutti tekevänsä, monsieur."

Atos huokasi katsellessaan ikkunaristikkoja.

"Niin, se on totta", jatkoi Comminges, "tämä on melkein samaa kuin vankila; mitään ei puutu, ei edes rautakankia ikkunoista. Mutta miten saatoittekaan te, aatelin parhaita miehiä, joutua niin kummalliseen päähänpistoon, että lähditte tuhlaamaan urhouttanne ja kuntoanne fronden vätystäjien parissa? Tosiaan, kreivi, jos olisin koskaan ajatellut näkeväni jonkun ystävän ihan varmasti kuninkaallisen armeijan riveissä, niin olisitte te heti tullut mieleeni. Te lyöttäytyneenä frondelaiseksi, kreivi de la Fère, te samaa puoluetta kuin joku Broussel, Blancmesnil tai Viole! Hyi toki -- se voisi saada luulemaan, että teidän arvoisa äitinne oli jonkun kirjuripahaisen tytär! Te frondelaisena!"

"Totta tosiaan, hyvä herra de Comminges", vastasi Atos, "täytyyhän nykyään olla mazarinilainen tai frondelainen. Kauan annoin molempien nimitysten sointua korvissani, ja jälkimmäinen miellytti minua paremmin; se on ainakin ranskalainen leima miehelle. En muuten ole frondelainen herrain Brousselin, Blancmesnilin ja Violen kanssa, vaan Beaufortin, Bouillonin ja Elboeufin herttuain kanssa, -- prinssien seurassa, vaan ei tuomarien, parlamentinneuvoksien ja kirjurien. Kylläpä sitäpaitsi kannattaisi palvella kardinaalia! Katsokaa tuota ikkunatonta muuria, herra de Comminges, -- se haastaa teille selvää kieltä mazarinilaisesta kiitollisuudesta."

"Kyllähän", myönsi Comminges nauraen, "olletikin jos se kertaa kaikki ne sadatukset, joilla herra d'Artagnan on sitä kahdeksan päivää pommittanut."

"D'Artagnan-parka!" huoahti Atos, ja hänen sävyssään ilmeni se sydämellinen kaihomielisyys, joka oli hänen olemuksensa pääpiirteenä; "niin kunnokas urho, niin peloittava niille, jotka eivät rakasta hänen rakastamiansa! Teillä on tuolla kaksi työläästi kaittavaa vankia, jos teidät on pantu vastuuseen noista lannistumattomista miehistä."

"Lannistumattomista!" toisti Comminges hymyillen. "Kas, monsieur, te tahdotte säikytellä minua. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä herra d'Artagnan ärsytteli kaikkia sotamiehiä ja aliupseereita, varmaankin saadakseen säilän; sitä kesti seuraavan päivän ja osan kolmattakin, mutta sitten hän tyyntyi lakeaksi kuin lammas. Nyt hän hyräilee gascognelaisia laulunpätkiä, joille nauramme katketaksemme."

"Entä herra du Vallon?" kysyi Atos.

"No, hänen laitansa on toinen! Hän on kamala mies, se minun täytyy tunnustaa. Ensimmäisenä päivänä hän survaisi auki kaikki ovet yhdellä olkapäänsä painalluksella, ja odotin milloin hyvänsä näkeväni hänen marssivan Rueilista niinkuin Simson lähti Gazasta. Mutta hänen mielialansa sai saman käänteen kuin herra d'Artagnaninkin. Nyt hän ei ainoastaan ole tottunut vankeuteen, vaan laskee siitä leikkiäkin."

"Sen parempi", virkahti Atos, "sen parempi!"

KAHDEKSASYHDEKSÄTTÄ LUKU

Tyytymättömät kumppanukset

Siirtykäämme nyt kasvihuoneen kylkirakennuksesta metsästysmajaan.

Pihan perällä näki joonilaisten pilarien pylväskäytävästä koiratarhan, kun taasen vasemmalla kohosi pitkulainen rakennus, joka näytti käsivarren tavoin ojentuvan toista käsivartta kohti -- kasvihuoneen lisäkkeeseen päin, muodostaen sen kanssa linnanpihaa saartavan puolikehän.

Tämän kylkirakennuksen pohjakerrassa olivat Portos ja d'Artagnan telkien takana, yhdessä viettäen kumpaisenkin luonteelle tuiki vastenmielisen vankeuden pitkiä tunteja.

Tuijottavin katsein ja tuon tuostakin kumeasti muristen d'Artagnan asteli kuin tiikeri edes takaisin sisäpihalle avautuvan ison ikkunan rautaristikon ohi.

Portos sulatteli vaiteliaana vankkaa päivällistä, jonka jäännökset oli äsken korjattu pois.

Toinen näytti olevan järjiltään, mutta hän mietiskeli; toinen taasen näytti syvällisesti aprikoivan, mutta hän nukkui. Hänen unensa oli kuitenkin kovin rauhatonta, kuten saattoi päättää hänen säännöttömästä ja katkonaisesta kuorsauksestaan.

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "aurinko alkaa jo mennä mailleen. Kello lienee neljän vaiheilla. Kohtsiltään tulemme olleeksi täällä satakahdeksankymmentä kolme tuntia."

"Hm!" äännähti Portos ollakseen jotakin vastaavinaan.

"Kuuletko, senkin unikeko?" huudahti d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että toinen kykeni antautumaan unen helmoihin päivällä, kun hän sitävastoin hädin tuskin sai unta yölläkään.

"Mitä niin?" sanoi Portos.

"Mitä sanon."

"Mitä siis sanot?"

"Minä sanon", aloitti d'Artagnan jälleen, "että tulee kuluneeksi satakahdeksankymmentäkolme tuntia siitä kun meidät tuotiin tänne."

"Oma vikasi", vastasi Portos.

"Mitä! Minunko vikani se on?"

"Niin, ehdotinhan sinulle, että lähtisimme täältä tiehemme."

"Irroittaen rautakangen tai murtaen oven?"

"Niin juuri."

"Portos, meidänlaisemme miehet eivät voi paeta noin yksinkertaisesti ja mutkattomasti."

"Totisesti", vakuutti Portos, "minä kyllä lähtisin tuolla yksinkertaisella ja mutkattomalla tavalla, jota sinä näyt halveksivan aivan liiaksi."

"Veikkoseni", kysyi d'Artagnan, "tiedätkö, minkätähden pasteijaleipurit eivät koskaan omin käsin ryhdy työhön."

"En", vastasi Portos, "mutta mielelläni sen kuulisin."

"No, he pelkäävät oppipoikiensa läsnäollessa polttavansa joitakuita leivoksia tai pilaavansa hyytelön."

"Entä sitten?"

"Sitten heille ilkuttaisiin, ja se ei käy laatuun, että pasteijaleipurille ilkutaan."

"Sinä tyynnytät mieltäni, d'Artagnan."

"No niin, tekeydy siis hyvälle tuulelle kuten minäkin, laskekaamme leikkiä vartijaimme kanssa, hauskuttakaamme sotamiehiä, koska emme voi heitä lahjoa; mielistele heitä enemmän kuin tähän asti, Portos, kun he tulevat ikkunaristikkojemme edustalle. Tähän asti olet vain puinut nyrkkiä heille, ja mitä kunnioittavampi sinun nyrkkisi on, Portos, sitä vähemmän se vetää puoleensa. Voi, antaisinpa paljon siitä, että minulla nyt olisi viisisataa louisdoria!"

"Ja minä myös", sanoi Portos, joka ei tahtonut jäädä d'Artagnanista jälkeen anteliaisuudessa; "minä antaisin hyvinkin sata pistolia."

Niin pitkälle olivat kumppanukset päässeet keskustelussaan, kun Comminges astui sisälle, edellään kersantti ja kaksi miestä, jotka kantoivat vangeille illallisen kulhoilla ja vadeilla täytetyssä vasussa.

YHDEKSÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU

D'Artagnan kuulee uutisia

"Kas", virkahti Portos, "taaskin lammasta!"

"Hyvä herra de Comminges", lausui d'Artagnan, "minun on sanottava teille, että ystäväni herra du Vallon on päättänyt ryhtyä jyrkkiin äärimmäisyyksiin, jos herra Mazarin itsepintaisesti pitää häntä näin yksitoikkoisessa ruuassa."

"Vakuutanpa vielä", lisäsi Portos, "etten syö mitään muutakaan, ellei sitä heti paikalla korjata pois."

"Viekää pois lampaanliha", käski Comminges; "toivoakseni herra du Vallon nyt illastaa mieluisasti, etenkin kun minulla on ilmoitettavana hänelle uutinen, joka varmaankin antaa hänelle ruokahalua."

"Olisiko Mazarin kuollut?" kysyi Portos.

"Ei, minun täytyy päin vastoin mielipahakseni sanoa teille, että hän jaksaa erinomaisesti."

"Sen pahempi!" murahti Portos.

"Mikä uutinen se sitten on?" kysyi d'Artagnan. "Uutisen kuuleminen on vankilassa niin harvinainen onni, että suonette anteeksi kärsimättömyyteni, herra de Comminges, olletikin kun annoitte meidän ymmärtää, että se uutinen on hyvä."

"Ilahduttaisiko teitä kuulla, että kreivi de la Fère jaksaa hyvin?" vastasi Comminges.

D'Artagnanin pienet silmät remahtivat tavattoman suuriksi.

"Ilahduttaisiko se minua!" huudahti hän; "tulisin enemmän kuin iloiseksi, suorastaan autuaaksi."

"No hyvä, hän on itse antanut minulle toimeksi tuoda teille terveisensä ja sanoa, että hän on mitä parhaassa voinnissa."

D'Artagnan oli hypähtää riemastuksesta. Nopea silmänisku tulkitsi hänen ajatuksensa Portokselle. -- Jos Atos tietää, missä me olemme -- sanoi tuo katse, -- jos hän lähettää meille terveisiä, niin silloin hän myös toimii piakkoin.

Portos ei ollut kovinkaan harjaantunut käsittämään merkkikieltä, mutta kun Atoksen mainitseminen teki häneen saman vaikutuksen kuin d'Artagnaniinkin, oivalsi hän tällä kertaa tarkoituksen.

"Vai niin", sanoi gascognelainen hiljaisesti, "kreivi de la Fère on pyytänyt teitä lausumaan terveisensä herra du Vallonille ja minulle?"

"Niin on, monsieur."

"Te olette siis tavannut hänet?"

"Olen kyllä."

"Missä, jos sitä sopii kysyä?"

"Ihan tässä likellä", vastasi Comminges hymyillen.

"Tässä likellä?" toisti d'Artagnan, jonka silmät säihkyivät.

"Niin likellä, että jos kasvihuoneen puolisia ikkunoita ei olisi muurattu umpeen, te voisitte nähdä hänet täältä."

-- Hän kiertelee linnan lähistöllä, -- ajatteli d'Artagnan. Sitten hän lisäsi ääneen:

"Olette kenties tavannut hänet puistossa metsästämässä?"

"Ei, vielä lähempänä, paljoa lähempänä. Tämän muurin toisella puolella", sanoi Comminges lyöden seinään.

"Tämän muurin toisella puolella? Mikä siellä sitten onkaan? Minut tuotiin tänne yöllä, niin että pahus minut periköön, jos tiedän missä olen."

"No", jatkoi Comminges, "otaksukaapa eräs seikka."

"Otaksun mitä hyvänsä tahdotte."

"Otaksukaa, että tässä seinässä olisi ikkuna."

"No?"

"No, siitä ikkunasta näkisitte kreivi de la Fèren omassaan."

"Herra de la Fère siis asuu linnassa?"

"Niin."

"Millä asialla?"

"Samalla asialla kuin tekin."

"Atos on vankina?"

"Te tiedätte hyvin", sanoi Comminges nauraen, "että Rueilissa ei ole vankeja, koska täällä ei ole mitään vankilaa."

"Älkäämme leikkikö sanoilla, monsieur. Atos on vangittu?"

"Niin, eilen Saint-Germainissa, kun hän tuli kuningattaren puheilta."

D'Artagnanin kädet vaipuivat hervottomina sivuille. Hän seisoi kuin ukkosen iskemänä.

"Ja miltä hän näytti?" tiedusti Portos, joka d'Artagnanin vaietessa käytti tilaisuutta puuttuakseen keskusteluun.

"Hän näytti olevan varsin hyvällä tuulella", vastasi Comminges. "Ensimmältä tuntui hän kovin murheelliselta kuten tekin; mutta kuullessaan, että herra kardinaali aikoi tänä iltana käydä hänen luonaan..."

"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "kardinaali aikoo käydä kreivi de la Fèren luona?"

"Niin, hän on lähettänyt kreiville sanan, ja sen kuullessaan kreivi de la Fère pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän käyttää kardinaalin osoittamaa suosiollisuutta puhuakseen teidän kaikkien puolesta."

"Sitä kunnon kreiviä!" kiitti d'Artagnan.

"Onpa tuokin nyt muka jotakin", murisi Portos, "suurikin suosionosoitus! Hiisi vieköön, kreivi de la Fère, jonka sukujuuret ulottuvat Montmorencyihin ja Rohaneihin, on toki Mazarinin arvoinen!"

"Olkoon vain, hyvä du Vallon", sanoi d'Artagnan mielistelevimmällä äänellään; "mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin se on sentään suuri kunnia kreivi de la Fèrelle. Ja siitä voi toivoa paljonkin, -- kardinaalin vierailusta! Minun mielestäni se on niin suuri kunnia vangille, että olen taipuvainen uskomaan herra Commingesin erehtyneen."

"Kuinka? Minäkö olisin erehtynyt?"

"Ei suinkaan herra Mazarin aio käydä kreivi de la Fèren luona, vaan kreivi lienee kutsuttu Mazarinin puheille?"

"Ei ei", vakuutti Comminges, joka piti tärkeänä esittää asian oikeassa valossa. "Kuulin aivan hyvin, mitä kardinaali sanoi minulle. Hän se todella poikkeaa puhuttelemaan kreivi de la Fèreä."

D'Artagnan yritti tavoittaa Portoksen katsetta nähdäkseen, oivalsiko hänen ystävänsä tuon vierailun merkitystä, mutta Portos ei vilkaissutkaan häneen päin.

"Kardinaalilla on siis tapana kävellä kasvihuoneessaan?" alkoi d'Artagnan urkkia.

"Hän sulkeutuu sinne joka ilta", vastasi Comminges. "Hän kai pohtii siellä valtion asioita."

"Sitten alan uskoa, että herra de la Fère todella saa luokseen hänen ylhäisyytensä", myönsi d'Artagnan; "sitäpaitsi hänellä epäilemättä on saattue mukanaan."

"On kaksi sotamiestä."

"Voi, monsieur", virkkoi d'Artagnan ikäänkuin pitkän keskustelun lyhyeksi ytimeksi, "kunhan hänen ylhäisyytensä vain leppyisi suomaan herra de la Fèrelle meidän vapautemme!"

"Toivon sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Comminges.

"Jos hän unohtaisi tuon käynnin, niin olisiko teidän hankala muistuttaa häntä siitä?"

"Ei ollenkaan; päin vastoin."

"No, se sentään rauhoittaa minua."

Tämä taitava puhelun käänne olisi tuntunut erinomaiselta tempulta jokaisesta, joka olisi kyennyt näkemään gascognelaisen sieluun.

"Hyvästi, messieurs", toivotti Comminges. "Nukkukaa hyvin!"

"Kyllä yritämme."

Comminges kumarsi ja lähti. D'Artagnan seurasi häntä katseellaan samassa nöyrässä asennossaan ja sama alistuvaisuuden ilme kasvoillaan. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kaartinkapteenin jälkeen, kun d'Artagnan syöksähti syleilemään Portosta niin riemastuneen näköisenä, että hänen tunteistaan ei voinut erehtyä.

"Kas, kas!" ihmetteli Portos; "mitä nyt? Oletko järjiltäsi, ystävä-parka?"

"Me olemme pelastettuja!" julisti d'Artagnan.

"Sitä en voi ollenkaan havaita", väitti Portos. "Päin vastoin huomaan, että me olemme kaikki vankina, Aramista lukuunottamatta, ja että meidän mahdollisuutemme päästä vapaalle jalalle ovat melkoisesti vähentyneet sitten kun Mazarin on saanut yhden rotan lisää loukkuunsa."

"Ei suinkaan, Portos veikkoseni; tämä rotanloukku vältti kahdelle, mutta se on liian heikko kolmelle."

"En ymmärrä vähääkään", päivitteli Portos.

"Se onkin turhaa", vastasi d'Artagnan. "Istuutukaamme pöytään ja kootkaamme voimia, sillä me tarvitsemme niitä tänä yönä."

"Mitäs siis teemme tänä yönä?" tiedusti Portos yhä enemmän ihmeissään.

"Lähdemme luultavasti matkalle."

"Mutta..."

"Istuutukaamme pöytään, hyvä ystävä; aatokset johtuvat mieleen syödessä. Illallisen jälkeen, kun olen saanut riittävästi aatoksia, ilmoitan ne sinulle."

Portos oli kovin utelias kuulemaan d'Artagnanin suunnitelmaa, mutta tuntien kumppaninsa menettelytavan istuutui hän aterialle sen enempää vastustelematta ja söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa d'Artagnanin kekseliäisyyden herättämälle luottamukselle.

YHDEKSÄSKYMMENES LUKU

Järki ja jännervoima

Ateria nautittiin ääneti, muttei painostuneella mielellä, sillä d'Artagnanin kasvoja valaisi tuon tuostakin sellainen viekas myhäily, joka oli hänellä tavallista hyvällä tuulella ollessaan. Portoksen huomiota ei välttänyt ainoakaan noista hymyilyistä, ja hän säesti niitä joka kerta jollakin huudahduksella, joka ilmaisi hänen ystävälleen, että vaikka voimamies ei käsittänytkään ilahduksen merkitystä, hän tahtoi kuitenkin tarkoin seurata sen ajatuksen kulkua, joka nyt pyöri järkimiehen aivoissa.

Jälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski säärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä itseensä.

Portos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä pöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka antoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.

"No?" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.

"No?" kertasi Portos.

"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos, vai mitä?"

Portos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja silmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut kuin tavallisen miehen reidet.

"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen", vastasi hän.

"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä hiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?"

"Varmastikin", vakuutti Portos.

"Katsotaanpa", pyysi d'Artagnan.

Jättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja ilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.

"Noin!" virkahti Portos.

"Suurenmoista!" kehaisi d'Artagnan; "sinä olet tosiaan saanut luonnolta runsaat antimet, Portos."

"Olen kuullut puhuttavan", kertoi Portos, "eräästä Krotonin Milosta, joka teki tavattomia voimatemppuja, -- sitoen nuoran otsalleen ja pingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja kantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen takajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa itselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa minä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella."

"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos", huomautti d'Artagnan.

"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani", vastasi Portos yksinkertaisesti.

"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden rautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun."

Portos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti sitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät heltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina kolmekymmentä vuotta.

"Oivallista, hyvä ystävä!" kiitti d'Artagnan; "siinäpä temppu, johon kardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin."

"Irroitanko lisää?" kysyi Portos.

"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta."

Portos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.

"Kyllä mahtuu", hän sanoi.

"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi."

"Mihin?"

"Ulos aukosta."

"Miksi?"

"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin."

Portos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon läpi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan.

"Näkyy siis luistavan?"

"Kuin öljytty, veikkonen."

"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?"

"Ei mitään."

"Onko siis kaikki valmista?"

"Ei vielä."

"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää", sanoi Portos.

"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko juttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet."

"Näen kyllä."

"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua mennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat häntä."

"Kas tuolla he astuvatkin ulos."

"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat sen kiinni."

"Edelleen?"

"Hiljaa! He voisivat kuulla."

"Mutta silloin en saa tietää mitään."

"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun."

"Mieluisampaa olisi kuitenkin..."

"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä."

"Aivan oikein, se kyllä on totta", myönsi Portos.

"Vaiti nyt!"

Portos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.

Molemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä helmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.

Samassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä huudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.

"Käykö se vieläkin laatuun?" kysyi Portos.

"Paremmin kuin koskaan", vastasi d'Artagnan. "Kuulehan nyt: minä huudan tänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen kutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?"

"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan."

"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt huomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu toimeenpanemisesta, Portos."

"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani."

"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun."

"Puhu pois."

"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan."

"Sen olet jo sanonut."

"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi, noustessaan penkille."

"Mutta jollei hän nousekaan?"

"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat sinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät hänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta muista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään."

"Kyllä", lupasi Portos; "mutta jos kuristan hänet?"

"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et sentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa pitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet johonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan."

"Mainiota!" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.

"Eikö olekin?" vastasi gascognelainen.

"Niin", älysi Portos muistuttaa, "mutta yksi univormu ja miekka ei riitä meille kahdelle."

"No, onhan hänellä kumppani!"

"Aivan oikein", huomasi Portos.

"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki."

YHDESSADATTA LUKU

Jännervoima ja järki

Ystävykset asettuivat kumpainenkin määräpaikalleen. Asemassaan oli Portos kokonaan ikkunansoppeen kätkeytyneenä.

"Hyvää iltaa, kumppani!" tervehti d'Artagnan mielistelevimmällä äänellään.

"Hyve ilda, monsir", vastasi sotamies.

"Ei taida nyt olla kovinkaan lämmin kävellä", sanoi d'Artagnan.

"Brrrr!" päristi kaartilainen.

"Lasillinen viiniä ei kenties olisi haitaksi?"

"Lashilinen fiini -- she maishtuis."

"Kala tärppii, -- jo puraisee!" jupisi d'Artagnan Portokselle.

"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos.

"Minulla on täällä pullo", ilmoitti d'Artagnan.

"Bullo!"

"Niin."

"Däysh bullo?"

"Ihan täysi, ja lahjoitan sen teille, jos juotte terveydekseni."

"Hehee, juon gyllä!" vakuutti sveitsiläinen lähestyen.

"No, tulkaa ottamaan, veikkonen", kehoitti gascognelainen.

"Gyllä dulen. Duoll ongin benkki."

"Totta tosiaan, ihan kuin vasiten asetettuna sitä varten. Nouskaa penkille ... kas noin, veikkonen."

Ja d'Artagnan yskäisi.

Samassa iski Portoksen käsivarsi alas; hänen rautainen kouransa sieppasi sotamiestä kaulasta nopeasti kuin salama ja tukevasti kuin ruuvipihti sekä veti hänet ylös aukosta toisen kykenemättä äännähtämäänkään ja ollessa tukehtumaisillaan matkalla. Voimamies asetti hänet pitkäkseen lattialle, d'Artagnan jätti hänelle juuri sen verran aikaa, että hän pääsi hengähtämään, tukki häneltä sitten suun huivillaan ja alkoi riisua uhriaan niin joutuisasti ja kätevästi kuin ainakin mies, joka oli oppinut ammattinsa taistelukentällä.

Sidottuna ja kapuloituna kannettiin sotamies liedelle, mistä ystävykset olivat ennakolta sammuttaneet tulen.

"Saatiinhan toki yksi säilä ja asu", virkahti Portos.

"Ne otan minä", sanoi d'Artagnan. "Jos sinä tahdot univormun ja miekan lisää, niin meidän on uudistettava temppumme. Pidä varasi! Näen toisen juuri tulevan vahtihuoneesta ja suuntaavan askeleensa tänne päin."

"Minä pelkään, että olisi varomatonta ryhtyä toistamiseen sellaiseen kepposeen", epäili Portos. "Sama keino ei onnistu kahdesti, väitetään. Jos tempaisuni sattuisi harhaan, niin kaikki olisi hukassa. Mieluummin ryömin ulos, kaappaan hänet kiinni aavistamattomalla hetkellä ja työnnän hänet sinulle kapuloittuna."

"Parempi on", yhtyi gascognelainen.

"Pysyttele siis valmiina", sanoi Portos luisuen alas aukosta.

Hanke toteutui Portoksen lupauksen mukaan. Jättiläinen piiloutui sotamiehen tien varteen, ja tämän astuessa ohitse hän kaappasi miestä niskasta, sulloi hänelle kapulan suuhun, työnsi hänet kuin muumion ikkunaristikon lävestä ja kapusi itse sisälle hänen perässään.

Toinen vanki riisuttiin kuten äskeinenkin. Hänet laskettiin makuusijalle ja sidottiin kaksinkertaisilla vöillä vankkoihin tammisiin vuodepatsaisiin, joten hänen suhteensa saattoi olla yhtä huoleton kuin edellisenkin.

"Kas niin", puheli d'Artagnan, "tämähän sujuu oivallisesti! Yritä nyt vetää yllesi tuon juuttaan asu, Portos. Luulen mahtuvasi siihen, mutta jos se on liian ahdas, niin eipä hätää: silloin riittäköön hankkilus ja punatöyhtöinen hattu."

Sattumalta oli toinen sotamies jättimäinen sveitsiläinen, niin että hänen univormunsa sopi Portokselle erinomaisesti, paitsi että saumoja ratkeili joistakuista kohdista.

Tuokioon ei kuulunut muuta kuin vaatteiden kahinaa, kun Portos ja d'Artagnan pukeutuivat kiireimmiten.

"Tehty!" virkahtivat he yhtaikaa. "Teille, kumppanit", he lisäsivät molempiin kaartilaisiin kääntyen, "ei tapahdu mitään pahaa, jos pysytte hiljaa, mutta jos yritätte rimpuilla, niin olette kuoleman omia."

Sotamiehet pysyivät hievahtamattomina. Portoksen koura oli saanut heidät käsittämään, että asia oli mitä vakavinta laatua ja että tästä oli leikki kaukana.

"Seuraa minua", vastasi d'Artagnan.

Ja työntyen ulos aukosta hän solui keveästi pihalle. Portos seurasi samaa tietä, vaikka vaivaloisemmin ja vitkallisemmin.

Huoneeseen kytketyt sotamiehet värisivät pelosta.

Tuskin olivat d'Artagnan ja Portos laskeneet jalkansa maahan, kun eräs ovi avautui ja kamaripalvelijan ääni huusi:

"Vartio!"

Samassa avautui myöskin vahtihuoneen ovi, ja kaikuva ääni käski:

"La Bruyère ja du Barthois, lähtekää!"

"Minä olen nähtävästi nimeltäni la Bruyère", supatti d'Artagnan.

"Ja minä du Barthois", lisäsi Portos.

"Missä olettekaan?" kysyi kamaripalvelija, joka kirkkaasta valosta tultuaan ei nähtävästi vielä kyennyt eroittamaan kahta sankariamme hämystä.

"Täällä!" vastasi d'Artagnan.

Ja Portokseen kääntyen hän kysäisi:

"Mitä tästä sanot, hyvä du Vallon?"

"Hiisi vieköön, kunpahan jatkuisi näin, niin tämä olisi hupaista peliä!"

Molemmat tilapäiset sotamiehet astelivat totisina kamaripalvelijan takana; tämä avasi heille eteisen oven ja sitten toisen, joka näytti johtavan odotushuoneeseen, sekä osoitti heille kahta töyrytuolia.

"Ohjesääntö on ihan yksinkertainen", hän sanoi. "Te sallitte ainoastaan yhden henkilön tulla tänne, kuuletteko? Yhden ainoan, ei ketään muuta; ja häntä te tottelette kaikessa. Mitä paluuseenne tulee, niin siitä ette voi erehtyä, sillä teidän tarvitsee vain odottaa, kunnes minä tulen päästämään teidät palveluksesta."

D'Artagnan oli hyvin tunnettu tälle kamaripalvelijalle, joka ei ollut kukaan muu kuin Bernouin; kuuden tai kahdeksan kuukauden aikana oli tämä hyvinkin kymmeneen kertaan johtanut hänet kardinaalin luo. Vastaamisen sijasta hän senvuoksi murahti vain jaa! koettaen saada tämän saksalaisen myönnytyssanan lausutuksi niin vähän gascognelaisesti kuin suinkin.

Portokselta taasen oli d'Artagnan ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi missään tapauksessa. Äärimmäisyyteen ahdistettuna oli hänelle sallittua vain sadattaa juhlallisen kumeasti: Teufel.

Bernouin poistui lukiten oven jälkeensä.

"Ohoh", äännähti Portos kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa, "täällä näkyy olevan tapana teljetä huoneisiin kaikki ihmiset. Minusta näyttää, että me olemme vain vaihtaneet vankilaa; äskeisestä kopistamme olemme siirtyneet pidätetyiksi kasvihuoneeseen. En tiedä, tokko olemme kostuneet siitä kaupasta."

"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "tuolta tulee se ilmoitettu joku."

Eteisestä kuului keveitä askeleita. Ovi narisi saranoillaan, ja huoneeseen astui herrasmieheksi pukeutunut henkilö kääriytyneenä ruskeaan levättiin, leveä hattu painettuna silmille ja lyhty kädessä.

Portos painautui seinää vasten, mutta hän ei kyennyt tekeytymään niin näkymättömäksi, että tulija ei olisi häntä huomannut; hän ojensi Portokselle lyhtynsä ja käski:

"Sytyttäkää riippulamppu."

Sitten hän lisäsi d'Artagnaniin kääntyen:

"Tunnettehan ohjesäännön?"

"Ja", vastasi gascognelainen, päättäneenä turvautua tähän ainoaan saksankieliseen näytteeseen.

"Tedesco", mutisi tulija; "va bene."

Ja lähestyen vastapäistä ovea hän avasi sen ja katosi, mutta lukitsi sen jälleen jälkeensä.

"Ja mitä nyt teemme?" kysyi Portos.

"Nyt, veikkoseni, käytämme olkapäätäsi, jos tämä ovi on lukossa. Kaikella on aikansa, ja kaikki tulee oikealla hetkellä sille, joka osaa odottaa. Mutta teljetkäämme ensin sopivalla tavalla ulko-ovi, seurataksemme sitten isäntäämme."

Ystävykset ryhtyivät heti puuhaan ja kasasivat ovea vasten kaikki huonekalut, joten pääsy huoneeseen kävi sitä mahdottomammaksi, kun ovi oli sisäänpäin aukeava.

"Noin", tuumi d'Artagnan; "nyt saamme olla varmoja siitä, että meitä ei yllätetä takaapäin. Eteenpäin siis!"

KAHDESSADATTA LUKU

Mazarinin salaluolat

He saapuivat ovelle, josta Mazarin oli kadonnut; d'Artagnan yritti turhaan avata sitä.

"Nyt on koeteltava sinun hartiaväkeäsi", sanoi d'Artagnan. "Työnnä, veikkonen, mutta tasaisesti, melua välttäen; älä murra mitään, tyrkkää vain ovipuoliskot erilleen, siinä kaikki."

Portos painoi vankan olkansa ovipuoliskoa vasten, joka heti myötäsi, ja d'Artagnan pisti silloin miekkansa kärjen salvan ja sinkilän väliin. Salvan vinoksi hiottu syrjä luiskahti sivulle, ja ovi avautui.

"Sanoinhan sinulle, Portos, että naisten ja ovien kanssa tulee toimeen kaikessa, kun niitä pitelee tasaisesti."

"Sinä olet suuri järkeilijä", vastasi Portos, "se on totinen tosi."

"Astukaamme sisälle", virkkoi d'Artagnan.

He hiipivät eteenpäin. Lasisen väliseinän takana pilkoitti kardinaalin lyhty lattialta suojaman keskikohdalta, missä Rueilin linnan pomeranssi- ja granaattipuut pitkiin riveihin asetettuina muodostivat leveän puistokujan ja kaksi soukempaa sivukujaa.

"Kardinaalia ei näy missään", huomautti d'Artagnan; "pelkkä lyhty on jäljellä. Missä lemmossa hän onkaan?"

Ja hän alkoi tutkia toista sivukäytävää, viitattuaan Portosta tarkastelemaan toista. Äkkiä hän näki vasemmallaan paikoiltaan siirretyn säiliön, ja sen entisellä sijalla ison aukon.

Kymmenen miestä olisi vaivoin kyennyt siirtämään säiliötä syrjään, mutta jonkun koneiston avulla oli se kääntynyt sivulle aluslevyineen.

D'Artagnan näki, kuten sanottu, säiliön sijalla suuren aukon, ja sen reunasta pisti näkyviin kiertoportaiden ensimmäiset askelmat.

Hän viittasi luokseen Portoksen ja osoitti hänelle havaintonsa.

Kumppanukset katselivat toisiaan tyrmistyneinä.

"Jos haluaisimme ainoastaan kultaa", supatti d'Artagnan, "niin olisimme nyt löytäneet mitä tahdoimme ja pysyisimme äveriäinä koko ikämme."

"Kuinka niin?"

"Etkö käsitä, Portos, että kardinaali kaiken todennäköisyyden mukaan säilyttää näiden portaiden juurella sitä kuuluisaa aarretta, josta niin paljon puhutaan? Meidän tarvitsisi vain laskeutua holviin, tyhjentää joku rahakirstu, sulkea kardinaali kaksinkertaisten lukkojen taakse, lähteä tiehemme kultataakkoinemme ja kääntää tuo pomeranssipuu takaisin paikalleen, ainoankaan ihmisen kysymättä meiltä, mistä olemme saaneet rikkautemme, -- itse kardinaalinkaan."

"Se olisi hyvä kaappaus kelmeille", vastasi Portos, "mutta minun nähdäkseni arvoton aatelismiehille."

"Samaa mieltä olen minäkin", vahvisti d'Artagnan; "minä sanoinkin: 'jos haluaisimme ainoastaan kultaa', mutta me haluamme muuta."

Samassa, ja juuri kun d'Artagnan kumartui kellaria kohti kuuntelemaan, tunkeusi hänen korvaansa metallisointuista kilinää, niinkuin olisi liikuteltu kultarahoilla täytettyä säkkiä. Hän hätkähti, ja heti jälkeenpäin sulkeutui joku ovi. Portailta alkoi näkyä valon kajastusta.

Mazarin oli jättänyt lyhtynsä kasvihuoneeseen uskotellakseen muille, että hän oleskeli siellä. Mutta mukanaan hänellä oli vahakynttilä, jonka avulla hän tarkasteli salaista aartehistoaan.

"He, he!" haastoi hän itsekseen italiankielellä, hitaasti noustessaan portaita ja silmäillessään pulleata espanjalaisilla realeilla täytettyä pussia. "Näillä saa maksetuksi viisi parlamentinneuvosta ja kaksi Pariisin kenraalia. Minäkin olen suuri päällikkö, vaikka käyn sotaa omalla tavallani."

D'Artagnan ja Portos olivat kumpainenkin lymynneet omaan sivukujaansa säiliön taakse ja odottivat.

Kolmen askeleen päässä d'Artagnanista Mazarin painoi seinään kätkettyä joustinta. Aluslevy kääntyi, ja sen kannattama pomeranssipuu siirtyi itsestään varsinaiselle paikalleen.

Sitten kardinaali sammutti kynttilänsä, pisti sen taskuunsa, ja virkahti ottaen jälleen lyhdyn:

"Menkäämme katsomaan herra de la Fèreä."

"Hyvä! Se on meidänkin tiemme", ajatteli d'Artagnan; "me pidämme seuraa."

Kaikki kolme lähtivät liikkeelle. Mazarin asteli keskikujassa, Portos ja d'Artagnan hiipivät rinnakkaisia sivukujia myöten. Ystävykset karttelivat huolellisesti niitä valojuovia, joita kardinaalin lyhty loi kasvisäiliöiden väliin.

Kardinaali saapui toiselle lasiovelle ihan tietämättömänä saattueestaan, sillä pehmeä hiekka tukahdutti askeleiden kaiun.

Hän kääntyi sitten vasemmalle ja poikkesi käytävään, jota Portos ja d'Artagnan eivät olleet vielä huomanneet. Mutta juuri kun hänen piti avata ovi, pysähtyi hän miettiväisenä.

"Äh, diavolo!" pahoitteli hän; "unohdin Commingesin neuvon. Minun on kutsuttava tänne sotamiehet ja asetettava heidät ovelle, jotten antaudu tuon uskalikon valtaan. Täytyy palata."

Ja kärsimättömästi liikahtaen hän kääntyi mennäkseen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

"Älkää huoliko vaivautua, monseigneur", sanoi d'Artagnan astahtaen askeleen eteenpäin hattu kädessä ja kohtelias hymy huulillaan; "me olemme saattaneet teidän ylhäisyyttänne askel askeleelta, ja tässä olemme."

"Niin, tässä olemme", yhtyi Portos.

Ja hän kumarsi yhtä herttaisesti kuin kumppaninsakin.

Mazarin loi säikkyneen katseensa toisesta toiseen, tunsi kumpaisenkin ja pudotti lyhtynsä pelästyneesti huoahtaen.

D'Artagnan otti lyhdyn, joka ei ollut onneksi sammunut.

"Voi, kuinka varomatonta, monseigneur!" hän huudahti; "täällä ei ole hyvä liikkua ilman valoa! Teidän ylhäisyytenne voisi törmätä jotain säiliötä vasten tai suistua johonkin kuoppaan."

"Herra d'Artagnan!" sopersi Mazarin, joka ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään.

"Niin, monseigneur, minä itse, ja minulla on kunnia esitellä teille herra du Vallon, kelpo ystäväni, jota kohtaan teidän ylhäisyytenne on aikaisemmin suvainnut osoittaa vilkasta harrastusta."

Ja d'Artagnan antoi valon sattua Portoksen ilahtuneille kasvoille; jättiläinen alkoi nyt käsittää kaikki ja tunsi itsensä ylen ylpeäksi retkeilystään.

"Te aiotte pistäytyä herra de la Fèren luo", jatkoi d'Artagnan. "Älkää antako meidän häiritä vierailuanne, monseigneur. Näyttäkää meille vain tietä, kyllä tulemme perässä."

Mazarin toipui vähitellen.

"Oletteko kauankin olleet kasvihuoneessa, messieurs?" hän kysyi vapisevalla äänellä, ajatellessaan käyntiä, jonka hän oli tehnyt aarrekammioonsa.

Portos avasi suunsa vastatakseen. D'Artagnan teki hänelle merkin, ja mykäksi jääden sulkeutui Portoksen suu hiljalleen.

"Tulimme juuri nyt, monseigneur", vastasi d'Artagnan.

Mazarin hengitti keveämmin; hän ei ollut enää levoton aarteestaan, vaan pelkäsi ainoastaan oman turvallisuutensa tähden. Väkinäinen hymy vilahti hänen huulillaan.

"Monseigneur", jatkoi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne näkee, kuinka säädyllisesti me esiinnymme. Mutta meidän on pakko ilmoittaa, että meillä ei ole aikaa hukata. Avatkaa siis, monseigneur, olkaa hyvä, ja muistakaa hyväntahtoisesti kerta kaikkiaan, että vähäisinkin pakoliikkeenne, heikoinkin avunhuutonne voisi tässä poikkeuksellisessa asemassamme johtaa meidät johonkin äärimmäisyyteen, jota teidän ei sovi siinä tapauksessa panna pahaksenne."

"Olkaa huoletta, messieurs", vakuutti Mazarin; "minä en yritä mitään, siitä annan kunniasanani."

D'Artagnan antoi Portokselle merkin pysyä kaksin verroin valppaana ja lausui sitten Mazariniin kääntyen:

"Menkäämme nyt sisälle, monseigneur, jos suvaitsette."

KOLMASSADATTA LUKU

Kardinaalilla on aavistamaton neuvottelu

Mazarin avasi lukitun kaksoisoven, jonka kynnyksellä Atos seisoi valmiina vastaanottamaan korkean vieraansa Commingesilta saamansa ilmoituksen johdosta.

Mazarinin nähdessään hän kumarsi.

"Teidän ylhäisyytenne olisi voinut säästää itseltänne saattueen", hän sanoi; "minulle osoittamanne kunnia on liian suuri, voidakseni sitä koskaan unohtaa."

"Hänen ylhäisyytensä ei tosiaan tahtonut olla tietääkseenkään meistä, hyvä kreivi", tokaisi d'Artagnan; "seikka on sellainen, että du Vallon ja minä kenties sopimattomastikin lyöttäysimme mukaan, kun olimme kovin halukkaita tapaamaan sinua."

Tämä ääni, sen pilkallinen sävy ja puhujan tuttu kädenliike sai Atoksen hypähtämään kummastuksesta.

"D'Artagnan! Portos!" huudahti hän.

"Samat miehet, veikkonen."

"Samat", toisti Portos.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kreivi.

"Se merkitsee", vastasi Mazarin yrittäen hymyillä kuten äskenkin, mutta samalla puraisten huultansa, "se merkitsee, että osat ovat vaihtuneet ja että näiden herrasmiesten oltua vankejani olen minä nyt heidän vallassaan, joten minun on vastaanotettava heiltä määräyksiä sen sijaan että heitä käskisin. Mutta minun on sanottava teille, messieurs, että voittonne ei ole pitkällinen, ellette suorastaan tapa minua; tulee taas minunkin vuoroni, väkeni..."

"Voi, monseigneur", keskeytti d'Artagnan, "älkää uhatko: se on kovin huono esimerkki. Mehän olemme niin säveitä ja myötämielisiä teidän ylhäisyyttänne kohtaan! Kuulkaahan, heittäkäämme sikseen kaikki pahantuulisuus, jättäkäämme kaikki kauna, ja pakiskaamme kauniisti."

"En parempaa pyydä, messieurs", vastasi Mazarin. "Mutta lunastussummastani keskusteltaessa en soisi teidän katsovan asemaanne edullisemmaksi kuin se on; saadessanne minut ansaan te jouduitte siihen itsekin. Miten pääsisitte poistumaan täältä? Katsokaa noita rautaristikkoja, noita ovia, ajatelkaa ovien ja ristikkojen takana valvovia vartijoita, pihoilla kuhisevia sotamiehiä, ja sitten tehkäämme sovinto. Malttakaa, tahdon näyttää teille, että tarkoitukseni on rehellinen."

-- Ahaa! -- ajatteli d'Artagnan; -- olkaamme varuillamme, nyt hän miettii jotakin kepposta.

"Tarjosin teille vapautenne", jatkoi ministeri, "ja tarjoan vieläkin. Tahdotteko sen? Tunnin kuluttua te olette ilmitulleita, pidätettyjä, pakotettuja surmaamaan minut, mikä olisi inhoittava rikos ja ihan arvoton teidänlaisillenne kunnon aatelismiehille."

-- Hän on oikeassa, -- ajatteli Atos.

Ja niinkuin kaikki, mitä liikkui tuossa ainoastaan ylevien ajatusten elähdyttämässä sielussa, kuvastui tämäkin ajatus hänen katseissaan.

"Siihen väkivaltaan ryhdymmekin vain äärimmäisessä hätätilassa", virkkoi d'Artagnan tukahduttaakseen toivon, jonka Atoksen hiljainen myönnytys oli herättänyt Mazarinin mielessä.

"Jos päin vastoin", pitkitti Mazarin, "päästätte minut ja otatte vastaan vapautenne..."

"Mitä!" keskeytti d'Artagnan; "tahdotteko meitä tyytymään vapauteemme, jonka te voisitte jälleen riistää meiltä viittä minuuttia myöhemmin, kuten itse sanoitte? Ja mikäli teitä tunnen, monseigneur", hän lisäsi, "niin sen te tekisittekin."

"En, kautta kardinaalin kunnian? Ettekö usko minua?"

"Monseigneur, minä en luota kardinaaleihin, jotka eivät kuulu hengelliseen säätyyn."

"No niin, kautta ministerin kunnian!"

"Te ette ole enää ministeri, monseigneur; olette vanki."

"Kautta Mazarinin kunnian sitten! Se olen ja sinä pysyn aina, toivoakseni."

"Hm", hymähti d'Artagnan, "olen kuullut puhuttavan eräästä Mazarinista, joka ei pitänyt valojaan kovinkaan pyhinä, ja minä pelkään, että hän oli joku teidän ylhäisyytenne esi-isä."

"Te olette hyvin järkevä mies, herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "ja pahoittelen tosiaan, että olen joutunut ikävyyteen teidän kanssanne."

"Palatkaamme siis sopuun, monseigneur, parempaa en tahdo."

"No niin", jatkoi Mazarin, "jos toimitan teidät turvaan todellisella, selkeällä tavalla?"

"Kas, se on toista!" tokaisi Portos.

"Antakaahan kuulla", sanoi Atos.

"Niin, antakaahan kuulla", yhtyi d'Artagnan.

"Ensiksikin, suostutteko?" kysyi kardinaali.

"Selittäkää suunnitelmanne, monseigneur, niin saamme nähdä."

"Ottakaa huomioon, että olette vankeina, telkien takana."

"Te tiedätte hyvin, monseigneur", huomautti d'Artagnan, "että meillä on aina käytettävissämme viimeinen keino."

"Mikä sitten?"

"Se, että kuolemme yhdessä."

Mazarin värähti.

"Kuulkaa", hän sanoi; "käytävän päässä on ovi, johon minulla on avain, ja se johtaa puistoon. Ottakaa tämä avain ja lähtekää. Te olette ketteriä, voimakkaita, aseistettuja. Kun käännytte vasempaan, saavutatte sadan askeleen päässä puistoa ympäröivän muurin; kiivetkää sen yli, ja kolmella hyppäyksellä olette maantiellä ja vapaina. Nyt tunnen teidät kyllin hyvin tietääkseni, että vaikka teidät yllätettäisiinkin, ei se estäisi teitä pakenemasta."

"Hiisi vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "olkoon menneeksi, se on selvää puhetta! Missä onkaan avain, jonka suvaitsette tarjota meille?"

"Tässä."

"Ah, monseigneur", lisäsi d'Artagnan, "te kai suosiollisesti vielä opastatte meidät itse tuolle ovelle?"

"Hyvin mielelläni", vastasi ministeri, "jos se on tarpeellista teidän rauhoittumiseksenne."

Mazarin, joka ei ollut toivonutkaan pääsevänsä niin huokealla hinnalla, astui säteilevin kasvoin käytävään ja avasi oven.

Se johti todella puistoon, kuten kolme pakolaistamme huomasivat kylmästä yötuulesta, joka käytävään tunkeutuen tuprutti lunta heidän silmilleen.

"Istu ja pala, nyt on kamala yö, monseigneur!" sanoi d'Artagnan. "Me emme tunne seutua emmekä mitenkään löytäisi tietä. Kun teidän ylhäisyytenne on suvainnut tulla tänne asti, niin tulkaahan vielä muutama askel, monseigneur, johtakaa meidät muurin luo."

"Olkoon menneeksi", myöntyi kardinaali.

Hän suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin ja kiirehti muuria kohti, jonka juurella kaikki neljä seisoivat hetkisen kuluttua.

"Oletteko nyt tyytyväisiä, messieurs?" kysyi Mazarin.

"Olemme toki! Muutoin olisimmekin kovin vaateliaita. Hitto, mikä kunnia meille! Kolmea köyhää aatelismiestä saattelemassa kirkkoruhtinas! Muuten, monseigneur, sanoittehan äsken, että me olemme ketteriä, voimakkaita ja aseistettuja?"

"Niin."

"Te erehdytte, ainoastaan herra du Vallon ja minä olemme aseistettuja; kreivi on aseeton, ja jos sattuisimme tapaamaan jonkun patrullin, pitäisi meidän kyetä puolustautumaan."

"Se on luonnollista."

"Mutta mistä saisimme miekan?" kysyi Portos.

"Monseigneur", arveli d'Artagnan, "lainannee kreiville omansa, jota hän ei itse tarvitse."

"Varsin mielelläni", mukautui kardinaali; "vieläpä pyydän, että kreivi suosiollisesti pitäisi sen muistona minulta."

"Se on mielestäni peräti kohteliasta, hyvä kreivi!" huomautti d'Artagnan.

"Minä lupaankin, monseigneur, etten milloinkaan luovu siitä", vastasi Atos.

"Oikein sanottu", tuumi d'Artagnan; "sepä liikuttavaa molemminpuolista kohteliaisuutta! Eikö sinulla ole silmät kyynelissä, Portos?"

"On kyllä", vastasi Portos, "mutta minä en tiedä, sekö ne on pusertanut esiin vai tuuli. Pikemmin luulen sen johtuvan tuulesta."

"Kiipeä nyt ylös, Atos", sanoi d'Artagnan, "ja kiirehdi."

Portoksen avulla, joka kohotti hänet keveästi kuin höyhenen, pääsi Atos muurinharjalle.

"Hyppää nyt, Atos."

Atos hyppäsi näkyvistä toiselle puolelle muuria.

"Oletko maassa?" kysyi d'Artagnan.

"Olen."

"Ilman tapaturmaa?"

"Aivan eheänä."

"Portos, pidä silmällä herra kardinaalia sillävälin kun minä kiipeän ylös; ei, en tarvitse apuasi, nousen kyllä omin neuvoin. Mutta pidä vain silmällä herra kardinaalia, siinä kaikki."

"Kyllä pidän", takasi Portos. "No?"

"Olet oikeassa; yritys on vaikeampi kuin luulin. Lainaa minulle selkääsi, mutta älä hellitä herra kardinaalia."

"Enkä hellitä."

Portos tarjosi selkänsä d'Artagnanille, joka tämän tuen avulla tovin kuluttua istui harareisin muurilla. Mazarin oli nauravinaan.

"Oletko perillä?" kysyi Portos.

"Olen, veikkonen, ja nyt..."

"Nyt mitä?"

"Ojenna minulle herra kardinaali ja vähäisimmästäkin älähdyksestä tukehduta hänet."

Mazarin tahtoi huutaa, mutta Portos pusersi häntä molemmin käsin ja nosti hänet d'Artagnanin ulottuviin, joka vuorostaan tarttui häntä kaulukseen ja asetti hänet viereensä istumaan. Sitten hän käski uhkaavasti:

"Monsieur, hypätkää heti alas herra de la Fèren luo, tai surmaan teidät niin totta kuin olen aatelismies!"

"Mosjöö, mosjöö", huudahti Mazarin, "te rikotte lupauksenne?"

"Minäkö! Missä minä olen teille mitään luvannut, monseigneur."

Mazarin ähkäisi.

"Te saitte vapautenne minulta, monsieur", hän muistutti; "teidän vapautenne oli minun lunastuksenani."

"Myönnetään; mutta lunnaat kasvihuoneeseen kätketystä suunnattomasta aarteesta, salaluolasta, jonne päästään painamalla seinään sovitettua joustinta ja siten siirtämällä kiertoportaiden päältä syrjään säiliö, -- eikö niistäkin kannata hiukan puhua, sanokaahan, monseigneur?"

"Jeesus!" kirahti Mazarin tukahtuneesti ja liittäen kätensä ristiin. "Jeesus, armias Jumala! Minä olen hukassa."

Mutta hänen valituksistaan välittämättä d'Artagnan tarttui häntä kainalosta ja solutti hänet hiljaa Atoksen syliin, sillä kreivi oli jäänyt seisomaan hievahtamattomana muurin juurelle.

Sitten virkkoi d'Artagnan Portokseen kääntyen:

"Ota kiinni kädestäni; minä pitelen muurista."

Portos teki ponnistuksen, joka sai muurin huojumaan, ja pääsi vuorostaan harjalle.

"En ollut käsittänyt täydellisesti", hän sanoi; "mutta nyt käsitän. Tämä on tavattoman hauska juttu."

"Siltäkö tuntuu?" sanoi d'Artagnan; "sen parempi! Mutta jotta se pysyisi hauskana loppuun asti, älkäämme menettäkö aikaa..."

Ja hän hyppäsi alas muurilta.

Portos teki samaten.

"Saattakaa herra kardinaalia, messieurs", määräsi d'Artagnan; "minä tarkastan seutua."

Gascognelainen veti miekkansa ja marssi etunenässä.

"Monseigneur", tiedusti hän, "missä on käännyttävä, jotta pääsisi valtamaantielle? Ajatelkaa tarkoin ennen kuin vastaatte, sillä jos teidän ylhäisyytenne erehtyisi, voisi siitä koitua arveluttavia haittoja ei ainoastaan meille, vaan teillekin."

"Kulkekaa pitkin muuria, monsieur", neuvoi Mazarin, "niin ette voi joutua harhaan."

Ystävykset jouduttivat askeleitaan, mutta hetkisen kuluttua heidän oli pakko hiljentää vauhtiansa; parhaallakaan tahdollaan ei kardinaali saanut pysytellyksi mukana.

Äkkiä d'Artagnan törmäsi johonkin pehmeään, joka liikahti.

"Kas, hevonen!" ihmetteli hän; "olen tavannut hevosen, messieurs!"

"Minä samoin!" ilmoitti Atos.

"Ja minä myös!" yhtyi Portos, joka ohjettansa totellen yhä piteli kardinaalia kainalosta.

"Tätä voi tosiaan sanoa onnenpotkaukseksi, monseigneur", puheli d'Artagnan. "Juuri kun teidän ylhäisyytenne pahoitteli, että teidän oli pakko kiirehtää jalkaisin..."

Mutta hänen puhuessaan painui pistoolin piippu hänen rintaansa vasten, ja hän kuuli vakavasti lausutun varoituksen:

"Älkää koskeko!"

"Grimaud!" huudahti d'Artagnan; "Grimaud, mitä sinä täällä teet? Taivasko sinut on lähettänyt?"

"Ei, monsieur", vastasi kunnon palvelija; "herra Aramis käski minun vartioida hevosia."

"Aramis on siis täällä?"

"Niin, monsieur, eilisestä saakka."

"Mitä te täällä teette?"

"Vakoilemme."

"Mitä! Onko Aramis täällä?" toisti Atos.

"On, pienellä linnanportilla. Se on hänen vartiopaikkansa."

"Teitä on siis oikein joukko?"

"Kuusikymmentä."

"Anna hänelle tieto."

"Heti, monsieur."

Ja ajatellen, että kukaan ei pystynyt siihen tehtävään paremmin kuin hän, Grimaud porhalsi juoksuun, kolmen ystävyksemme jäädessä odottamaan ilahtuneina siitä, että he taas vihdoinkin olivat kaikin koolla.

Koko ryhmästä ainoastaan herra Mazarin oli kovin huonolla tuulella.

NELJÄSSADATTA LUKU

Alkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin tulee parooni ja d'Artagnanista kapteeni

Kymmenen minuutin kuluttua Aramis saapui Grimaudin ja kymmenkunnan aatelismiehen saattamana. Riemastuneena hän syleili ystäviään.

"Olette siis vapaita, veljet, vapaita minun avuttani! Kaikista ponnistuksistani huolimatta en olekaan kyennyt tekemään mitään hyväksenne!"

"Älä siitä välitä, hyvä ystävä; apusi tulee vielä tarpeeseen. Me emme ole valmiita hommastamme."

"Olin kyllä ryhtynyt tehokkaihin toimenpiteisiin", kertoi Aramis. "Sain koadjutorilta kuusikymmentä miestä, kaksikymmentä vartioitsee puiston muureja, kaksikymmentä on asetettu Rueilin ja Saint-Germainin tien varteen ja kaksikymmentä siroiteltu metsään. Tämän strategisen järjestelyn avulla olen siepannut kaksi kuriiria, jotka Mazarin oli lähettänyt kuningattaren luo."

Mazarin heristi korviaan.

"Mutta toivoakseni olet kunniallisesti toimittanut heidät takaisin kardinaalin luo?" kysyi d'Artagnan.

"Kyllä käskisi!" vastasi Aramis; "juuri häntä kohtaan kai tekisi mieleni osoittaa sellaista hienotuntoisuutta! Toisessa sanomassaan kardinaali selittää kuningattarelle, että kassat ovat tyhjillään ja että hänen majesteetillaan ei enää ole varoja; toisessa hän ilmoittaa siirrättävänsä vankinsa Meluniin, koska Rueil ei hänestä tunnu kyllin varmalta talletuspaikalta. Käsitäthän, veikkonen, että jälkimmäinen kirjelmä herätti minussa hyviä toiveita? Asetuin väijyksiin kuudenkymmenen mieheni kanssa, saarsin linnan, toimitin paikalle muutamia varahevosia, jotka uskoin järkevän Grimaudin huostaan, ja odottelin tuloanne. Tosin en arvellut sen juuri tapahtuvan ennen kuin huomenna aamulla, ja toivoin saavani teidät vapautetuksi ilman kahakkaa. Mutta nyt olette vapaina jo tänä iltana, vapaina ilman mitään selkkausta, -- sen parempi! Miten saitte livistetyksi tuolta Mazarinin pahukselta? Teillä lienee paljon valittamista häntä vastaan."

"Eipä erityisesti", vastasi d'Artagnan.

"Mitä ihmettä?"

"Vieläpä täytyy minun sanoa, että meillä on aihetta kiitelläkin häntä."

"Mahdotonta!"

"Niin vain on asia; hänen toimestaan me nyt olemme vapaalla jalalla."

"Hänen toimestaanko?"

"Niin, hän antoi kamaripalvelijansa Bernouinin viedä meidät kasvihuoneeseen, ja sieltä seurasimme häntä kreivi de la Fèren luo. Silloin hän tarjoutui antamaan meille takaisin vapautemme, me vastaanotimme tarjouksen, ja hän osoitti meille suosiollisuuttaan niin pitkälle, että näytti meille tietäkin ja johti meidät puistomuurin luo, jonka yli olimme juuri hyvillä mielin kavunneet, kun kohtasimme Grimaudin."

"Kas vain!" kummeksui Aramis; "se lepyttää minua, ja soisinpa hänen olevan tässä, saadakseni sanoa hänelle, etten luullut häntä kykeneväksi niin kauniiseen menettelyyn."

"Monseigneur", virkkoi d'Artagnan, joka ei saanut enää hillityksi itseään, "sallikaa minun esitellä teille herra chevalier d'Herblay, joka haluaa -- kuten jo kuulittekin -- lausua teidän ylhäisyydellenne kunnioittavan kiitollisuutensa."

Ja hän vetäysi sivulle, paljastaen Aramiin hämmästyneille katseille Mazarinin hämmentyneet kasvot.

"Ka, hei!" äännähti Aramis; "kardinaali? Oiva saalis! Hoi, ystävät! Hevosia, hevosia!"

Muutamia ratsumiehiä kiirehti esiin.

"Hiisi vieköön", jatkoi Aramis, "olen kuitenkin tuottanut jotakin hyötyä. Monseigneur, suvaitkaa vastaanottaa alamainen kunnioitukseni! Lyön vetoa, että voimallinen Portos on tehnyt tämän kelpo kaappauksen! Mutta minä unohdin..."

Hän antoi hiljaa käskyn eräälle ratsumiehelle.

"Luullakseni olisi viisasta lähteä", huomautti d'Artagnan.

"Kyllä, mutta odotan vielä erästä ... Atoksen ystävää."

"Ystävää?" toisti kreivi. "Ja tuolta hän nelistääkin näreikön halki."

"Herra kreivi! Herra kreivi!" huusi nuorekas ääni, joka hätkähdytti Atosta.

"Raoul! Raoul!" huusi hän vastaan.

Nuori mies unohti silmänräpäykseksi tavanmukaisen kunnioituksensa ja heittäysi isänsä kaulaan.

"Katsokaa, herra kardinaali, -- eikö olisi vahinko eroittaa ihmisiä, jotka rakastavat toisiansa niinkuin me! Messieurs", jatkoi Aramis kääntyen ratsumiehiin, jotka yhä lukuisampina keräytyivät paikalle, "asettukaa hänen ylhäisyytensä ympärille kunniasaatoksi; hän suvaitsee suosia meitä seurallaan, ja toivoakseni olette hänelle siitä kiitollisia. Portos, älä kadota hänen ylhäisyyttään näkyvistäsi."

Ja Aramis yhtyi neuvottelemaan d'Artagnanin ja Atoksen kanssa.

"No niin", virkkoi d'Artagnan heidän keskusteltuaan pari minuuttia, "taipaleelle!"

"Minne lähdemme?" kysyi Portos.

"Sinun luoksesi, ystäväiseni, Pierrefondsiin; kaunis linnasi kykenee tarjoamaan hänen ylhäisyydelleen suurenmoista vieraanvaraisuutta. Sitäpaitsi se on varsin hyvällä paikalla, ei liian lähellä Pariisia eikä liian kaukana sieltä, joten saa parahiksi olluksi yhteydessä pääkaupungin kanssa. Tulkaa, monseigneur, siellä asutte kuin ruhtinas, ja sehän olettekin."

"Kukistunut ruhtinas", vastasi Mazarin surkealla äänellä.

"Sotaonni vaihtelee, monseigneur", sanoi Atos, "mutta olkaa varma siitä, että me emme käytä väärin menestystämme."

"Emme, mutta me käytämme sitä hyväksemme", lisäsi d'Artagnan.

Koko lopun yötä ystävykset ratsastivat niin väsymättömän joutuisasti kuin entiseenkin aikaan. Synkkänä ja miettiväisenä antoi Mazarin laahata itseään ratsastavassa aavekulkueessa.

Kello kahdentoista aikaan he saapuivat Portoksen linnan puistokujaan.

"Ah", virkahti Mousqueton, jonka paikka oli d'Artagnanin vierellä ja joka ei ollut hiiskunut sanaakaan koko matkalla, "ah, uskokaa, jos tahdotte, monsieur, mutta ensi kertaa nyt hengitän keveästi sen jälkeen kun lähdin Pierrefondsista!"

Hän kannusti hevosensa laukkaan, ilmoittaakseen palveluskunnalle herra du Vallonin ja tämän ystävien tulon.

"Meitä on neljä", sanoi d'Artagnan kumppaneilleen; "meidän on vuorotellen vartioittava monseigneuria, ja kukin valvokoon kolme tuntia kerrallaan. Atos saa tarkastaa linnan, joka on varustettava valloittamattomaan kuntoon piirityksen varalta. Portos pitää huolen muonittamisesta ja Aramis linnoitusväen sijottamisesta. Toisin sanoen Atoksesta tulee yli-insinööri, Portoksesta ylimuonanhankkija ja Aramiista paikan linnanpäällikkö."

Mazarin majoitettiin linnan kauneimpiin huoneisiin.

"Messieurs", hän sanoi saatuaan asuntonsa, "arvattavasti ei aikomuksenanne ole pitää minua täällä pitkääkään aikaa tietymättömissä?"

"Ei, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "aiomme piammiten saattaa julkisuuteen, että te olette meidän vallassamme."

"Silloin teidät piiritetään."

"Sen otamme lukuun."

"Ja mitä silloin teette?"

"Me puolustaudumme. Jos kardinaali Richelieu vielä eläisi, niin hän voisi kertoa teille tarinan Saint-Gervaisin vallinsarvesta, jossa me neljä neljän lakeijamme ja kahdentoista ruumiin avulla pidimme puoliamme kokonaista armeijaa vastaan."

"Sellaiset urotyöt käyvät päinsä kerran, monsieur, mutta ne eivät uudistu."

"Nyt ei meidän tarvitsekaan olla niin sankarillisia; huomenna ilmoitetaan asia pariisilaisarmeijalle, ja ylihuomenna se on täällä. Sen sijaan että taistelu syttyisi Saint-Denisin tai Charentonin seuduilla, tapahtuukin se silloin Compiègnen tai Villers-Cotteretsin lähellä."

"Hänen korkeutensa prinssi on siinä voitollinen kuten aina."

"Hyvin mahdollista, monseigneur; mutta taistelun edellä me siirrämme teidän ylhäisyytenne toiseen herra du Vallonin linnaan ja hänellä on kolme tällaista. Me emme tahdo panna teidän ylhäisyyttänne alttiiksi sodan vaaroille."

"No niin", mukautui Mazarin, "minä näen, että minun on antauduttava."

"Ennen piiritystä?"

"Niin, saadakseni kenties paremmat ehdot."

"Ka, mitä ehtoihin tulee, monseigneur, niin huomaatte meidät hyvin kohtuullisiksi."

"No, antakaa minun siis kuulla ne."

"Levähtäkää ensin, monseigneur, niin mietimme sillaikaa."

"En kaipaa lepoa, messieurs; haluan vain tietää, olenko ystävien käsissä vai vihollisten."

"Ystävien, monseigneur, ystävien!"

"No, sanokaa minulle siis heti, mitä tahdotte, voidakseni päättää onko meidän keskemme sovinto mahdollinen. Puhukaa, kreivi de la Fère."

"Monseigneur", vastasi Atos, "minulla ei ole mitään pyydettävää itselleni, ja Ranskalle vaatisin liian paljon. Sen vuoksi jäävään itseni ja luovutan puhevuoron chevalier d'Herblaylle."

Atos vetäytyi kumartaen askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan tulisijaan nojautuneena pelkäksi neuvottelun kuuntelijaksi.

"Puhukaa siis te, chevalier d'Herblay", pyysi kardinaali. "Mitä haluatte? Jättäkää sikseen kaikki kiertely, kaikki kaksimielisyys. Lausukaa asianne selvästi, lyhyeen ja täsmällisesti."

"Minä lyön heti kortit pöydälle, monseigneur."

"Näyttäkää siis pelinne."

"Minulla on taskussani niiden ehtojen luonnos, joita toispäiväinen lähetystö tuli Saint-Germainiin määräämään teille; olin silloin mukana. Pitäkäämme ensiksikin kunniassa vanhoja oikeuksia; tässä ohjelmassa mainittuihin vaatimuksiin on suostuttava."

"Olimme jo melkein päässeetkin sovintoon niistä", myöntyi Mazarin; "siirtykäämme siis yksityisiin ehtoihin."

"Luulette siis niitäkin olevan?" virkkoi Aramis hymyillen.

"Minä luulen, että te ette kaikki ole yhtä välinpitämättömiä omista eduistanne kuin kreivi de la Fère", vastasi Mazarin kääntyen Atokseen ja kumartaen tälle.

"Olette oikeassa, monseigneur", pitkitti Aramis, "ja minua ilahduttaa, että te vihdoinkin teette oikeutta kreiville. Kreivi de la Fère on harvinainen olento, yläpuolella kaikkien alhaisten pyyteitten ja inhimillisten intohimojen; hän on entisen ajan ylväitä sieluja. Kreivi ei ole muiden ihmisten kaltainen. Te olette oikeassa, monseigneur, -- me emme voi verrata itseämme häneen, ja sen tunnustamme ensimmäisinä."

"Teetkö pilaa, Aramis?" kysyi Atos.

"En, hyvä kreivi, en; sanon ainoastaan, mitä ajattelemme ja mitä kaikki ajattelevat, jotka tuntevat sinut. Mutta sinä olet oikeassa, tässä ei ole kysymys sinusta, vaan monseigneurista ja hänen arvottomasta palvelijastaan chevalier d'Herblaysta."

"No niin, mitä haluatte, monsieur, paitsi noita yleisiä ehtoja, joihin palaamme sittemmin?"

"Minä haluan, monseigneur, että madame de Longuevillelle myönnetään Normandia sekä täydellinen anteeksianto ja viisisataatuhatta livreä. Haluan, että hänen majesteettinsa kuningas suvaitsee olla kummina pojalle, joka madamelle on vastikään syntynyt, ja että monseigneur kastetoimituksessa mukana oltuaan lähtee osoittamaan kunnioitustansa pyhälle isällemme paaville."

"Toisin sanoen tahdotte, että minä eroan ministerivirastani, että poistun Ranskasta ja vetäydyn maanpakoon?"

"Toivomukseni on, että monseigneur kohoaa seuraavaksi paaviksemme, ja minä pidätän itselleni oikeuden anoa silloin rajatonta synninpäästöä itselleni ja ystävilleni."

Mazarinin huulet rypistyivät irvistykseen, jota on mahdoton kuvata.

"Entä te monsieur?" kysyi hän d'Artagnanilta.

"Minä, monsieur", vastasi gascognelainen, "yhdyn kaikin puolin chevalier d'Herblayn lausuntoon, viimeistä pykälää lukuunottamatta, sillä siinä kohdassa olen ihan eri mieltä kuin hän. Minä en suinkaan tahdo, että monseigneur jättää Ranskan; päin vastoin soisin teidän jäävän Pariisiin. Paavia en teidän ylhäisyydestänne toivo ollenkaan niin mielelläni kuin että pysytte pääministerinä, sillä monseigneur on suuri valtiomies. Mikäli minusta riippuu, koetan vielä auttaa teitä voitolle koko frondelaisliikkeestäkin, mutta sillä ehdolla, että te hiukan muistatte kuninkaan uskollisia palvelijoita ja että annatte ensimmäisen muskettisoturi-komppanian päällikkyyden henkilölle, jonka minä määrään. Entä sinä, du Vallon?"

"Niin, nyt on teidän vuoronne, monsieur", sanoi Mazarin; "puhukaa!"

"Minä haluaisin", vastasi Portos, "että herra kardinaali kunnioittaakseen taloani, joka on suonut hänelle turvapaikan, suvaitsisi tätä seikkailua muistellen kohottaa maatilani paroonikunnaksi ja luvata Pyhän Hengen tähdistön jäsenyyden eräälle ystävälleni ensimmäisessä hänen majesteettinsa kuningattaren nimitystilaisuudessa."

"Te tiedätte, monsieur, että siihen tähdistöön pääsemiseksi täytyy suorittaa kokeita."

"Ystäväni suorittaa ne. Sitäpaitsi, jos se on ihan välttämätöntä, osoittaa monseigneur kyllä hänelle, miten sitä mahdollisuutta sopii kiertää."

Mazarin puri huultansa, sillä pisto osui kipeään kohtaan. Hän aloitti jälleen jokseenkin kuivakiskoisesti:

"Kaikki tuo näyttää minusta soveltuvan hyvin huonosti yhteen, messieurs, sillä jos tyydytän toisia, täytyy minun pahastuttaa toisia. Jos jään Pariisiin, niin en voi lähteä Roomaan; jos käännyn paavilliselle uralle, niin en voi pysyä ministerinä, ja jollen olen ministeri, en voi tehdä herra d'Artagnanista kapteenia ja herra du Vallonista paroonia."

"Se on totta", myönsi Aramis. "Ja kun olen vähemmistönä, peruutankin ehdotukseni mikäli se koski monseigneurin Rooman-matkaa ja virkaeroa."

"Saan siis jäädä ministeriksi?" kysyi Mazarin.

"Ministeriksi jäätte, se on sovittu, monseigneur", vastasi d'Artagnan;

"Ranska tarvitsee teitä."

"Luovun vaatimuksistani", jatkoi Aramis. "Teidän ylhäisyytenne jää pääministeriksi ja kuningattaren suosikiksikin, jos myönnätte minulle ja ystävilleni, mitä pyydämme Ranskalle ja itsellemme."

"Ajatelkaa vain itseänne, messieurs, ja antakaa Ranskan järjestää asiansa minun kanssani parhaansa mukaan", esitti Mazarin.

"Ei, ei", intti Aramis; "meidän täytyy saada aikaan sopimus frondelaisten hyväksi. Teidän ylhäisyytenne tulee laatia ja meidän läsnäollessamme allekirjoittaa se, samalla sitoutuen toimittamaan sille kuningattaren vahvistuksen."

"Voin vastata ainoastaan itsestäni", väitti Mazarin, "en kuningattaren puolesta. Jos hänen majesteettinsa kieltäytyy..."

"Oh, monseigneur tietää hyvin, että hänen majesteettinsa ei voi evätä teiltä mitään", tokaisi d'Artagnan.

"Kuulkaahan, monseigneur", tiukkasi Aramis, "tässä on frondelaislähetystön ehdottama rauhansopimus; suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea ja tarkastaa sen?"

"Tunnen sen jo", vastasi Mazarin.

"Kirjoittakaa siis alle."

"Mutta ajatelkaa, messieurs, että näissä olosuhteissa annettua, allekirjoitusta voitaisiin katsoa väkivallalla kiristetyksi."

"Monseigneur voi todistaa, että olette kirjoittanut vapaasta tahdostanne."

"Mutta jos kieltäydyn kirjoittamasta?"

"Silloin, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne suvaitkoon syyttää itseänsä seurauksista."

"Rohkenisitteko tehdä väkivaltaa kardinaalille?"

"Te olette tehnyt väkivaltaa hänen majesteettinsa muskettisotureille, monseigneur!"

"Kuningatar kostaa minun puolestani, hyvät herrat!"

"Sitä en usko, vaikken epäile häneltä puuttuvan siihen halua; me lähdemme Pariisiin teidän ylhäisyytenne keralla, ja pariisilaiset pystyvät kyllä puolustamaan meitä..."

"Kylläpä nyt oltaneen levottomia Rueilissa ja Saint-Germainissa!" kiusasi Aramis. "Sielläkös kysellään, missä kardinaali on, mihin ministeri on joutunut, missä suosikki viettää aikansa! Joka sopesta ja kolosta siellä nyt haeskellaan teidän ylhäisyyttänne. Juttuja tulee liikkeelle jos jonkinlaisia, ja jos frondelaiset ovat jo kuulleet katoamisestanne, on heidän leirissään rajaton riemu valloillaan!"

"Hirveätä!" mutisi Mazarin.

"Kirjoittakaa siis alle, monseigneur", kovisti Aramis.

"Mutta jos minä kirjoitan ja kuningatar kieltää vahvistuksensa?"

"Minä otan lähteäkseni hänen majesteettinsa luo", tarjousi d'Artagnan, "ja hankkiakseni hänen nimikirjoituksensa."

"Varokaa saamasta Saint-Germainissa toisenlaista vastaanottoa kuin luulette ansaitsevanne", sanoi Mazarin.

"Joutavia!" vakuutti d'Artagnan; "kyllä osaan toimittaa itseni tervetulleeksi, -- tiedän siihen keinon."

"Minkä niin?"

"Vien hänen majesteetilleen sen kirjeen, jossa monseigneur ilmoittaa rahavarojen täydellisen ehtymisen."

"Entä sitten?" sopersi Mazarin kalveten.

"Kun sitten näen hänen majesteettinsa tuskallisen neuvottomuuden, vien hänet Rueiliin, annan hänen astua kasvihuoneeseen ja näytän hänelle joustimen, joka panee liikkeeseen erään puusäiliön."

"Riittää, monsieur", jupisi kardinaali, "riittää! Missä on sopimuskirja?"

"Se on tässä", vastasi Aramis.

"Te näette, että me olemme jalomielisiä", huomautti d'Artagnan, "sillä me voisimme varata itsellemme suurta etua sellaisesta salaisuudesta."

"Kirjoittakaa siis alle", ahdisti Aramis tarjoten hänelle kynää.

Mazarin nousi astelemaan hetkiseksi edes takaisin pikemmin mietteissään kuin masentuneena. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkahti:

"Ja kun olen kirjoittanut alle, messieurs, niin mitä on minulla vakuutena?"

"Minun kunniasanani, monsieur", lausui Atos.

Mazarin hätkähti, kääntyi kreivi de la Fèreen päin, silmäsi noita yleviä ja rehellisiä kasvoja ja sanoi tarttuen kynään:

"Se riittää minulle, herra kreivi."

Hän piirsi nimensä.

"Ja nyt, herra d'Artagnan", lisäsi hän, "valmistautukaa ratsastamaan Saint-Germainiin, viedäksenne minulta kirjeen kuningattarelle."

VIIDESSADATTA LUKU

Odottamaton sanansaattaja

D'Artagnan tunsi sananlaskun, että rauta on taottava kuumana ja hän ei ollut mies päästämään tilaisuutta käsistään. Hän laati täsmällisen ja taatun matkasuunnitelman, lähettäen ennakolta varahevosia Chantillyn kaupunkiin, ehtiäkseen Pariisiin viidessä tai kuudessa tunnissa. Mutta ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi, että järkevän ja kokeneen miehen olisi omituista antautua epätoivoiseen asemaan ja jättää varma taakseen.

-- Totta tosiaan, -- hän tuumi ollessaan juuri nousemaisillaan satulaan vaarallisen tehtävänsä aloittamiseksi, -- Atos on jalomielisyydessään oikea romaanisankari. Portoksella on oivallinen, mutta herkkä mielenlaatu, ja Aramiilla on hieroglyfiset kasvot, -- niitä on aina mahdoton lukea. Mitä saavatkaan aikaan nuo kolme ainesta, kun minä en ole pitämässä niitä koossa? ... kardinaalin vapautuksen kenties. Mutta kardinaalin pelastuminen olisi meidän toiveittemme hukka, ja toiveemme ovat tähän saakka ainoana palkkiona kahdenkymmenen vuoden ponnistuksista, joihin verraten Herkuleen suurtyöt olivat kääpiön näperrystä.

Hän haki käsiinsä Aramiin.

"Sinä, hyvä d'Herblay", hän virkkoi, "olet ruumiillistettu frondelaisuus. Epäile siis Atosta, joka ei tahdo hoitaa kenenkään asioita, ei omiansakaan. Epäile vielä enemmän Portosta, joka pitää kreiviä jumalallisena olentona ja auttaisi mielellään häntä Mazarinin hellittämisessä hallustamme, jos tämä vain hoksaa vetistellä tai näytellä ritarillisuutta."

Aramis myhäili viekasta ja samalla päättäväistä hymyään.

"Älä pelkää mitään", tyynnytti hän; "minulla on ehtoni valvottavina. En työskentele omaksi hyväkseni, vaan muiden eduksi, ja pikku kunnianhimoni vaatii etupäässä oikeuden voittoa."

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta ei minun tarvitse olla huolissani.

Hän puristi Aramiin kättä ja lähti tapaamaan Portosta.

"Hyvä ystävä", hän haastoi, "sinä olet uurastanut minun kanssani onnemme perustamiseksi niin innokkaasti, että nyt ollessamme juuri korjaamaisillamme vaivojemme palkinnon olisi naurettavaa, jos antaisit Aramiin eksyttää itseäsi viekkaudellaan; se ei ole aina vapaata itsekkyydestä, kuten voimme sanoa näin kahden kesken. Samoin olisi tyhmää sinun ottaa vaikutuksia Atokselta; hän on ylväs ja omaa voittoaan tavoittamaton mies, mutta myöskin veltto luonteeltaan. Hän kun ei enää halua mitään itselleen, ei hän myöskään käsitä, että muilla voi olla toivomuksia. Mitä sanoisitkaan, jos kahdesta ystävästämme jompikumpi ehdottaisi sinulle, että Mazarinin annettaisiin mennä matkoihinsa?"

"Minä sanoisin nähneemme hänen sieppaamisessaan niin paljon vaivaa, ettei häntä niin vain lasketa livistämään."

"Mainiota, Portos! Ja oikeassa olisitkin, veikkonen, sillä hänen mukanaan hellittäisit parooniutesi, joka sinulla nyt on hallussasi, -- siitä puhumattakaan, että Mazarin siten päästyään täältä hirttäisi sinut."

"Kas, niinkö luulet?"

"Olen varma siitä."

"Silloin surmaisinkin hänet mieluummin kuin laskisin hänet pakoon."

"Se olisi ainoa oikea menettely. Eihän käy laatuun, -- sen käsität, -- että me luullessamme hoitavamme omia asioitamme ajaisimmekin frondelaisten etuja, he kun muuten eivät kykene arvostelemaan valtiollisia kysymyksiä niinkuin me vanhat soturit."

"Älä ole ollenkaan hädissäsi, veikkonen", takasi Portos, "ikkunasta katselen lähtöäsi, kunnes katoat näkyvistä, ja sitten palaan kardinaalin oven eteen, sen lasioven, joka johtaa hänen huoneeseensa. Pidän silmällä kaikkea mitä siellä tapahtuu, ja vähäisimmästäkin epäiltävästä eleestä nitistän hänet."

-- Oivallista! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta luulen kardinaalia vartioittavan visusti.

Hän puristi Pierrefondsin herran kättä ja meni puhuttelemaan Atosta.

"Hyvä Atos", hän sanoi, "nyt lähden matkalle. Minun on vain huomautettava sinulle eräästä seikasta: sinä tunnet Itävallan Annan; Mazarinin vankeus on henkeni ainoana takuuna, -- jos päästät hänet menemään, niin olen myyty mies."

"Ei tarvittaisi muuta kuin tämä vaikutin, hyvä d'Artagnan, taivuttamaan minua lujaksi vanginvartijaksi. Vakuutan sinulle kautta kunniani, että palatessasi tapaat kardinaalin täältä."

-- Tuo rauhoittaa minua enemmän kuin kaikki kuninkaalliset allekirjoitukset, -- ajatteli d'Artagnan. -- Nyt voin lähteä turvallisena, kun Atos antoi sanansa.

D'Artagnan lähti tosiaan yksinään, ilman muuta suojelusta kuin miekkansa ja se yksinkertainen todistuskirjelmä, jonka Mazarin oli kyhännyt hankkiakseen hänelle pääsyn kuningattaren luo.

Kuuden tunnin kuluttua hän oli Saint-Germainissa.

Mazarinin katoaminen oli vielä tuntematon tapaus; ainoastaan Itävallan Anna tiesi sen ja salasi levottomuutensa läheisimmältäkin ympäristöltä. D'Artagnanin ja Portoksen huoneesta oli löydetty molemmat sidotut ja kapuloidut sotamiehet. Heille oli heti palautettu raajojensa käyttö ja puhelahja, mutta he eivät olleet kyenneet ilmaisemaan muuta kuin mitä tiesivät, nimittäin miten heidät oli pyydystetty, kytketty ja riisuttu. Mutta mitä Portos ja d'Artagnan olivat tehneet lähdettyään ulos samaa tietä kuin sotamiehet olivat joutuneet sisälle, siitä he olivat yhtä tietämättömiä kuin linnan muutkin asukkaat.

Bernouin yksin tiesi hiukan enemmän kuin muut. Kun hänen herraansa ei kuulunut takaisin ja kello löi kaksitoista, oli hän päättänyt itse tunkeutua kasvihuoneeseen.

Jo ensimmäisellä ovella, joka oli teljetty huonekaluilla, oli hänessä herännyt epäluuloja; mutta hän ei ollut tahtonut ilmoittaa arveluitansa kellekään, vaan oli kärsivällisesti raivannut tiensä sulun läpi. Sitten hän oli saapunut käytävään, jonka kaikki ovet olivat auki. Samoin havaitsi hän Atoksen kamariin ja puistoon johtavat ovet avoimiksi. Puistoon tultuaan oli hänen ollut helppo seurata askelten jälkiä lumessa. Hän näki niiden johtavan muurin juurelle; sen toisella puolella hän tapasi ne jälleen, huomasi sitten kavionjälkiä ja sai piankin selville, että lähistöltä oli kokonainen ratsujoukko poistunut Enghieniin päin. Siitä hetkestä alkaen ei hän ollut enää epäillyt, että nuo kolme vankia olivat riistäneet mukaansa kardinaalin, koska he olivat kadonneet hänen kanssaan, ja hän oli rientänyt Saint-Germainiin ilmoittamaan kuningattarelle tapauksesta.

Itävallan Anna oli velvoittanut hänet pysymään vaiti, ja Bernouin oli tunnollisesti totellut käskyä. Kuningatar oli ainoastaan kutsunut luokseen hänen korkeutensa prinssin, jolle hän oli kertonut kaikki, ja prinssi oli heti lähettänyt liikkeelle viisi- tai kuusisataa ratsumiestä, joiden piti tarkoin tutkia ympäristöä ja tuoda Saint-Germainiin jokainen epäiltävä joukko, joka oli etääntynyt Rueilista mille suunnalle hyvänsä.

Mutta kun d'Artagnan ei ollut mikään joukko, -- kun hän oli yksinään eikä etääntynyt Rueilista, vaan päin vastoin ratsasti Saint-Germainiin päin, ei häneen kohdistettu mitään huomiota, ja hänelle ei tullut esteitä matkallaan.

Vanhan linnan pihalle saapuessaan näki sanansaattajamme ensimmäiseksi itse Bernouinin, joka seisoi ovella ja odotti tietoja kadonneesta herrastaan.

Huomatessaan d'Artagnanin ratsastavan linnanpihalle hieroi Bernouin silmiään ja luuli erehtyvänsä. Mutta d'Artagnan nyökkäsi hänelle ystävällisesti, hyppäsi ratsailta, heitti ohjakset ohikulkevalle lakeijalle ja lähestyi kamaripalvelijaa hymyhuulin.

"Herra d'Artagnan", huudahti tämä kuin painajaisen ahdistama mies, joka kiljaisee unissaan; "herra d'Artagnan!"

"Hän itse, herra Bernouin."

"Mikä teidät tänne tuo?"

"Tuon tietoja herra Mazarinilta, ja kaikkein vereksimpiä."

"Miten on hänen käynyt?"

"Hän jakselee kuten te ja minä."

"Hänelle ei ole siis tapahtunut mitään ikävää?"

"Ei ollenkaan. Hän vain tunsi tarvista tehdä pikku retkeilyn Ile-de-Francen tienoille ja pyysi saattajikseen meitä, kreivi de la Fèreä, herra du Vallonia ja minua. Hänen hartaina palvelijoinaan emme voineet kieltäytyä pyynnöstä. Lähdimme matkalle eilen illalla, ja nyt olen tässä."

"Ja nyt olette tässä!"

"Hänen ylhäisyydellään oli jotakin ilmoitettavana hänen majesteetilleen, jotakin salaista luottamusasiaa; sellainen lähetystoimi voitiin uskoa ainoastaan taatulle miehelle, joten hän lähetti minut Saint-Germainiin. Jos siis tahdotte tehdä herranne mieliksi, hyvä herra Bernouin, niin ilmoittakaa hänen majesteetilleen, että minä olen saapunut, ja sanokaa hänelle millä asialla."

Puhuipa d'Artagnan tosissaan tai leikkiä, oli kuitenkin selvää, että hän oli tällähaavaa ainoa ihminen, joka kykeni hälventämään Itävallan Annan rauhattomuutta. Sentähden ei Bernouin vähääkään vastustellut, vaan meni heti kertomaan hallitsijattarelle tästä merkillisestä lähetystoimesta, ja kuten hän oli arvannutkin, kuningatar antoi käskyn tuoda d'Artagnanin viipymättä puheilleen.

Mitä syvintä kunnioitusta ilmaisten lähestyi d'Artagnan kuningatartaan.

Kolmen askeleen päähän tultuaan hän painui toisen polvensa varaan ja ojensi hänen majesteetilleen kirjeen.

Tämä Mazarinin kirjelmä oli sävyltään puolittain esittelevä, puolittain suositteleva. Kuningatar luki sen ja tunsi aivan hyvin kardinaalin käsialan, vaikka se olikin kyhätty hiukan vapisevalla kynällä; mutta kun kirjeessä ei mainittu mitään tapahtuneesta, tiedusti hän yksityiskohtia.

D'Artagnan kertoi hänelle kaikki niin suoraluontoisen ja teeskentelemättömän näköisenä kuin hän osasi erityisissä tilanteissa omaksua sävykseen.

Kuningatar katseli häntä yhä hämmästyneempänä, mitä pitemmälle soturi ehti selityksessään; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan rohkeni ryhtyä niin huimaan yritykseen, ja vielä ihmeellisemmältä tuntui hänestä, että sama henkilö uskalsi itse tehdä selvää tuosta kaikesta hänelle, jonka etu ja melkein velvollisuus vaati moisen nurjamielisyyden rankaisemista.

"Mitä, monsieur!" huudahti hän punehtuen suuttumuksesta, kun d'Artagnan oli lopettanut kertomuksensa; "te julkeatte tunnustaa minulle rikoksenne, mainita kavalluksenne!"

"Suokaa anteeksi, madame, mutta minä olen nähtävästi selittänyt asian huonosti tai teidän majesteettinne ei ole käsittänyt minua; tässä ei ole mitään rikosta tai kavallusta. Herra Mazarin piti meitä vankeudessa, herra du Vallonia ja minua, koska me emme olleet voineet uskoa, että hän oli lähettänyt meidät Englantiin rauhallisesti katselemaan kuningas Kaarlo ensimmäisen mestausta, teidän kuninkaallisen puoliso-vainajanne langon, vieraananne asuvan kälynne rakastetun veristä loppua, ja koska me olimme tehneet kaikkemme marttyyrikuninkaan pelastamiseksi. Ystäväni ja minä pidimme senvuoksi varmana, että me olimme joutuneet jonkun erehdyksen uhriksi, joten meidän ja hänen ylhäisyytensä kesken oli selitys tarpeellinen. Mutta jotta selittely tuottaisi tyydyttäviä tuloksia, tulee sen tapahtua rauhallisesti, kaukana maailman melusta ja tungettelijoista. Niinpä veimmekin kardinaalin herra du Vallonin linnaan, ja siellä ryhdyimme selittelemään. No niin, madame, kävi kuten arvasimme: oli tosiaan tapahtunut erehdys. Herra Mazarin oli luullut, että me Kaarlo-kuninkaan palvelemisen sijasta olimmekin palvelleet kenraali Cromwellia. Se olisi ollut häpeä, joka olisi meistä siirtynyt kardinaaliin ja hänestä teidän majesteettiinne, -- kehnous, joka olisi tahrannut teidän loistokkaan poikanne kuninkaallisuutta. Me todistimme kardinaalille, että olimme toimineet päin vastoin, ja valmiita olemme antamaan siitä todisteen teidän majesteetillennekin, vetoamalla korkeaan leskeen, joka vuodattaa kyyneleitä Louvressa, missä teidän kuninkaallinen jalomielisyytenne on suonut hänelle turvapaikan. Todistelumme oli kardinaalille niin tyydyttävä, että hän -- kuten teidän majesteettinne näkee -- mielihyvänsä osoitukseksi lähetti minut keskustelemaan teidän kanssanne siitä hyvityksestä, jota väärin arvostellut ja kohtuuttomasti vainotut aatelismiehet luonnollisesti ansaitsevat."

"Minä kuuntelen teitä ihmetellen, monsieur", sanoi Itävallan Anna. "Olen tosiaan harvoin nähnyt noin suunnatonta häpeämättömyyttä."

"Ah", virkkoi d'Artagnan, "nyt on tullut teidän majesteettinne vuoro ymmärtää meitä väärin niinkuin äskettäin herra Mazarinin."

"Te erehdytte, monsieur", vakuutti kuningatar, "ja minä ymmärrän teitä niin oikein, että te olette kymmenen minuutin kuluttua vangittu ja että minä tunnin päästä lähden armeijani etunenässä vapauttamaan ministeriäni."

"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne ei ryhdy sellaiseen varomattomuuteen", vastasi d'Artagnan, "sillä sehän olisi ihan hyödytön ja tuottaisi mitä arveluttavimpia seurauksia. Ennen vapautumistansa kardinaali olisi ruumiina, ja hänen ylhäisyytensä on niin lujasti vakuutettu huomautukseni todellisuudesta, että hän on päin vastoin pyytänyt minua, jos huomaisin teidän majesteettinne ajattelevan tuollaista menettelyä, tekemään kaikkeni päätöksenne muuttamiseksi."

"Luulenpa", sanoi Itävallan Anna luoden häneen katseensa, joka jo naisella korskeana kävi kuningattarella peloittavaksi, "luulenpa, että te uhkaatte kuninkaanne äitiä!"

"Madame", vastasi d'Artagnan, "minä uhkaan, kun minut pakotetaan siihen. Minä ylentäydyn, kun minun on asetuttava tapausten ja henkilöiden tasalle. Mutta olkaa vakuutettu eräästä seikasta, madame, -- niin totta kuin tässä rinnassa vielä on sydän, joka sykkii teidän hyväksenne, olkaa vakuutettu siitä, että te olette ollut elämämme ainaisena epäjumalana, -- että me olemme hyvinkin kaksikymmentä kertaa panneet alttiiksi henkemme teidän majesteettinne tähden. Hyvä Jumala, senhän kyllä tiedätte! Madame, eikö teidän majesteettinne tule sääli palvelijoitaan, jotka ovat kaksikymmentä vuotta viettäneet huomaamatonta elämää, ainoallakaan huokauksella kavaltamatta niitä pyhiä ja kalliita salaisuuksianne, joihin heillä on ollut onni päästä osallisiksi? Katsokaa minua, joka puhun teille, madame, -- minua, jota te syytätte ääneni korottamisesta ja uhkaavan sävyn omaksumisesta. Mitä olenkaan minä? Köyhä upseeri-parka ilman turvaa ja tulevaisuutta, jollei kuningattareni katse, jota olen niin kauan tavoittanut, alennu hetkiseksi minuun. Katsokaa kreivi de la Fèreä, kunnon aatelismiehen esikuvaa, ritariston valiomiestä, -- hän on valinnut kantansa kuningatarta vastaan tai oikeastaan hänen ministeriänsä vastaan, ja omasta puolestaan ei hänellä luullakseni olekaan mitään yksityisiä vaatimuksia. Katsokaa edelleen herra du Vallonia tuota uskollista urhoa, -- hän on jo kaksikymmentä vuotta odottanut teidän huuliltanne sanaa, joka kohottaisi hänet ulkonaiselta arvoasemaltaan sille tasolle, millä hän jo on mielenlaatunsa ja kuntonsa puolesta. Katsokaa lopuksi kansaanne, joka toki merkitsee jotakin kuningattarelle, kansaanne, joka rakastaa teitä ja kuitenkin kärsii, jota te rakastatte ja kuitenkin raskautatte, joka ei pyydä parempaa kuin saada siunata teitä ja kuitenkin... Ei, olen väärässä; kansanne ei koskaan voi johtua kiroamaan teitä, madame. No niin, virkkakaa sana, jotta kaikki päättyy, -- rauha seuraa sotaa, ilo kyyneleitä, auvo onnettomuuksia."

Itävallan Anna silmäili hiukan hämmästyneenä d'Artagnanin sotaisia kasvoja, joilla kuvastui harvinaista mielenliikutusta.

"Minkätähden ette sanonut kaikkea tätä ennen kuin kävitte toimimaan?" kysäisi hän.

"Syystä, että meidän oli selvitettävä teidän majesteetillenne eräs seikka, josta näytitte olevan epätietoinen, nimittäin, että meillä vielä on jonkun verran urheutta, joten on kohtuullista, että meitä pidetään jossakin arvossa."

"Ja se urheus ei nähtävästi horjuisi missään olosuhteissa?" virkkoi Itävallan Anna.

"Se ei ole horjunut ennenkään", vastasi d'Artagnan; "vielä vähemmin se kai voisi pettää vastedes."

"Ja jos kieltäydyn ja siten aiheutan taistelun, ei se urheus häikäilisi edes riistää minua hovini keskeltä luovutettavaksi frondelaisille, niinkuin olette valmiit jättämään heidän haltuunsa ministerini?"

"Sitä emme ole koskaan ajatelleet, madame", vastasi d'Artagnan, ja hänen sävyssään ilmeni tuo gascognelainen mahtailu, joka oli hänellä mitä luonnollisinta; "mutta jos me neljä päättäisimme siten, toteuttaisimme sen myöskin."

"Se minun olisi pitänyt tietää", mutisi Itävallan Anna; "nuo miehet ovat rautaisia luonteeltaan."

"Voi, madame", huomautti d'Artagnan, "vasta tänään näkyy teidän majesteettinne saavan meistä oikean käsityksen."

"Hyvä", virkkoi Anna, "mutta jos tosiaan saan sen käsityksen..."

"Silloin teidän majesteettinne tekee meille oikeutta. Silloin ette enää kohtele meitä kuin jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin näette minussa niiden korkeiden etujen arvoisen lähettilään, joista olen saanut toimekseni keskustella kanssanne."

"Missä on sopimus?"

"Se on tässä."

KUUDESSADATTA LUKU

Kynällä ja uhkauksella on joutuisampi ja parempi teho kuin miekalla ja uhrautuvaisuudella

Itävallan Anna katsahti paperiin, jonka d'Artagnan oli hänelle ojentanut.

"Näen tässä ainoastaan yleisiä rauhanehtoja", hän sanoi. "Herra de Contin, de Beaufortin, de Bouillonin, d'Elboeufin ja koadjutorin edut otetaan niissä lukuun. Mutta teidän omanne?"

"Madame, me osaamme asettua oikeaan asemaamme. Emme katsoneet olevamme ansiollisia esiintymään noin loistavien nimien rinnalla."

"Mutta arvattavasti ette ole luopunut esittämästä vaatimuksianne suullisesti?"

"Minä uskon, että te olette suuri ja mahtava kuningatar, madame, ja että olisi arvotonta teidän suuruudellenne ja mahtavuudellenne jättää soveliaasti palkitsematta ne miehet, jotka tuovat hänen ylhäisyytensä takaisin Saint-Germainiin."

"Palkita aionkin", vastasi kuningatar; "antakaa siis kuulua."

"Se, joka on johtavana tehnyt sopimuksen -- suokaa anteeksi, että aloitan itsestäni, mutta siten en itse omaksu tärkeyttä, vaan suon itselleni sen merkityksen, jonka muut ovat minulle antaneet -- se mies, joka on tehnyt sopimuksen kardinaalin lunnaista, on nähdäkseni teidän majesteettinne kunnollisesti häntä palkitessa nimitettävä kaartien päälliköksi, muskettisoturien kapteenin arvolla."

"Pyydätte herra de Trévillen paikkaa!"

"Se paikka on avoinna, madame; sitä ei ole täytetty sen koommin kun herra de Tréville otti eronsa vuosi takaperin."

"Mutta sehän on korkeimpia sotilasvirkoja kuninkaan hovissa!"

"Herra de Tréville oli yksinkertainen gascognelainen aatelismies kuten minäkin, madame, ja hän oli siinä virassa kaksikymmentä vuotta."

"Teillä on kaikkeen vastaus varalla, monsieur", virkkoi Itävallan Anna.

Hän otti kirjoituspöydältä valtakirjan lomakkeen, täytti sen ja vahvisti sen nimikirjoituksellaan.

"Tämä on tosin kaunis ja ylevä palkinto, madame", sanoi d'Artagnan ottaen valtakirjan ja kumartaen; "mutta tässä maailmassa on kaikki epävakaista, ja mies, joka joutuisi teidän majesteettinne epäsuosioon, menettäisi tämän paikan seuraavana päivänä."

"Mitä siis vielä tahdotte?" kysyi kuningatar punastuen, kun näki tavanneensa viekkaudessa vertaisensa, joka kykeni lukemaan hänen ajatuksiaan.

"Satatuhatta livreä köyhälle muskettisoturien kapteenille, maksettavaksi sinä päivänä, jona hänen palveluksensa ei enää miellytä teidän majesteettianne."

Anna epäröitsi.

"Ja pariisilaiset kun parlamentin päätöksen perusteella", lisäsi d'Artagnan, "äsken tarjosivat kuusisataatuhatta livreä kardinaalista elävänä tai kuolleena -- elävänä hirtettäväksi, kuolleena heitettäväksi teloitettujen ruumistarhaan!"

"No", myöntyi kuningatar, "vaatimuksenne on siis kohtuullinen, koska pyydätte hallitsijattareltanne vain kuudettaosaa parlamentin palkinnosta."

Ja hän kirjoitti ehdollisen maksumääräyksen sadalletuhannelle livrelle.

"Edelleen?" tiedusti hän.

"Madame, ystäväni du Vallon on rikas eikä senvuoksi halua mitään aineellista etua; mutta muistelen hänen ja herra Mazarinin kesken olleen puhetta hänen moisionsa korottamisesta paroonikunnaksi. Tietääkseni se on hänelle luvattukin."

"Nousukas!" äännähti Itävallan Anna. "Sille nauretaan."

"Vaikka vain", huomautti d'Artagnan, "mutta siitä olen varma, että ne, jotka nauravat hänen nähtensä, eivät ilku toistamiseen."

"Olkoon menneeksi", taipui kuningatar ja vahvisti aateliskirjan.

"Nyt on jäljellä chevalier tai abbé d'Herblay, kumpaiseksi teidän majesteettinne vain suvainnee häntä ajatella."

"Hän tietenkin pyrkii piispaksi?"

"Ei, madame, hänellä on paljoa helpommin toteutettava toivomus."

"Mikä se on?"

"Että kuningas suvaitsee olla kummina madame de Longuevillen pojalle."

Kuningatar hymyili.

"Herra de Longueville on kuninkaallista syntyperää, madame", huomautti d'Artagnan.

"Niin", muistutti kuningatar, "mutta poika?"

"Poika, madame ... kaiketikin mitä äitinsä puoliso?"

"Ja ystävänne ei pyydä mitään muuta madame de Longuevillelle?"

"Ei, madame, sillä hän olettaa, että hänen majesteettinsa kuningas armollisesti esiintyessään hänen lapsensa kummina ei äidin kirkkoonotto-tilaisuudessa anna hänelle vähäisempää lahjaa kuin viisisataatuhatta livreä, samalla luonnollisesti nimittäen isän jälleen Normandian kuvernööriksi."

"Normandian maaherruuden luulen voivani luvata", vastasi kuningatar, "mutta mitä noihin viiteensataantuhanteen livreen tulee, kardinaali vakuuttelee minulle alinomaa, että valtiorahastossa ei ole varoja."

"Me etsimme yhdessä, madame, jos teidän majesteettinne sallii, ja silloin kyllä löydämme."

"Sitten?"

"Sitten, madame?..."

"Jatkakaa."

"Kaikki on lueteltu."

"Eikö teitä kumppanuksia ole neljäskin?"

"On kyllä, madame, -- kreivi de la Fère."

"Mitä hän pyytää?"

"Hän ei pyydä mitään."

"Eikö mitään?"

"Ei."

"Maailmassa on siis ihminen, joka ei halua mitään silloin kun hänellä on tarjolla?"

"On kreivi de la Fère, madame; mutta hän ei oikeastaan ole ihminen."

"Mikä hän siis on?"

"Tavallaan puolijumala."

"Eikö hänellä ole poika, sukulainen, holhotti, jota Comminges on minulle kiittänyt uljaaksi nuoreksi mieheksi ja joka herra de Châtillonin kanssa toi tänne Lensin luona vallatut liput?"

"Kyllä, hänellä on kuten teidän majesteettinne sanoi holhotti, -- Bragelonnen varakreivi."

"Jos tuolle nuorelle miehelle annettaisiin rykmentti, niin mitä sanoisi hänen holhoojansa?"

"Kenties hän vastaanottaisi suosionosoituksen."

"Kenties!"

"Niin, jos teidän majesteettinne itse pyytäisi."

"Hän on tosiaan kummallinen mies, kuten sanoitte, monsieur. No niin, ajattelemmepa asiaa ja kenties pyydämme. Oletteko nyt tyytyväinen, monsieur?"

"Olen, teidän majesteettinne. Mutta yksi toimenpide on vielä kuningattaren nimikirjoitusta vailla."

"Mikä niin?"

"Ja se on kaikkein tärkein."

"Suostumus rauhansopimukseen?"

"Niin."

"Sehän on turhaa, kun huomenna allekirjoitan itse sopimuskirjan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän majesteetillenne", sanoi d'Artagnan, "että jos teidän majesteettinne ei tänään kirjallisesti vahvista suostumustaan, siihen ei tule tilaisuutta myöhemmällä. Suvaitkaa siis, minä pyydän, merkitä tämän lauselman alle, jonka näette olevan kauttaaltaan herra Mazarinin käsialaa:

"'Suostun vahvistamaan pariisilaisten esittämän sopimuksen!'"

Anna oli ahdistettu umpikujaan, hän ei päässyt peräytymään, hän kirjoitti. Mutta tuskin oli hän piirtänyt nimensä, kun korskeus kuohahti valloilleen hänen sielussaan kuin myrsky, ja hän puhkesi itkuun.

D'Artagnan hätkähti nähdessään nuo kyyneleet. Siihen aikaan kuningattaret itkivät kuin tavalliset naiset.

Gascognelainen pudisti päätänsä. Kuninkaalliset kyyneleet tuntuivat kirvelevän hänen sydäntään.

"Madame", sanoi hän polvistuen, "katsokaa onnetonta aatelismiestä jalkainne juuressa; hän rukoilee teitä uskomaan, että hän tekisi mitä hyvänsä teidän majesteettinne vähäisimmästäkin viittauksesta. Hän luottaa itseensä, hän luottaa ystäviinsä, hän tahtoo luottaa myöskin kuningattareensa, ja näyttääkseen, että hän ei pelkää mitään, -- että hänellä ei ole mitään itsekästä tarkoitusta, tuo hän herra Mazarinin teidän majesteettinne luo ilman ehtoja. Tuossa, madame, ovat teidän majesteettinne pyhät nimikirjoitukset; jos katsotte sopivaksi luovuttaa ne minulle takaisin, niin tehkää se. Mutta tästä hetkestä lähtien ne eivät sido teitä mihinkään."

Ja yhä polvistuneena d'Artagnan ylpeydestä ja miehekkäästä säikkymättömyydestä leimuavin katsein ojensi Itävallan Annalle takaisin kaikki nuo paperit, joiden saamiseksi hän oli nähnyt niin paljon vaivaa.

On hetkiä, -- sillä joskaan kaikki ei ole tässä maailmassa hyvää, ei kaikki ole pahaakaan, -- on hetkiä, jolloin kuivettuneimmissakin ja jäähtyneimmissä sydämissä itää järkyttävän mielenliikutuksen kyynelten kostuttamana jalomielinen tunne, joskin itsekäs harkinta ja ylpeys helposti tukahuttavat sen, ellei sitä heti käy toinen tunne suojelemaan. Annalla oli nyt sellainen hetki. Kun d'Artagnan taipui omaan liikutukseensa, joka oli sopusoinnussa kuningattaren mielialan kanssa, oli hän täydentänyt työnsä erinomaisella valtiotaidolla; hän saikin heti palkinnon taidokkuudestaan tai uhrautuvaisuudestaan, -- pantakoon hänen vaikuttimensa järjen tai sydämen ansioksi.

"Te olitte oikeassa, monsieur", virkkoi Anna, "minä olen tuntenut teitä huonosti. Tässä allekirjoittamani paperit, jotka annan teille takaisin vapaaehtoisesti; menkää nyt tuomaan kardinaali kiireimmiten luokseni."

"Madame", muistutti d'Artagnan, "kaksikymmentä vuotta takaperin -- sillä minulla on hyvä muisti -- minulla oli kunnia kaupungintalon seinäverhon takaa suudella toista noista kauneista käsistä."

"Tässä toinenkin", vastasi kuningatar, "ja jotta vasen ei olisi vähemmän antelias kuin oikea", -- hän veti sormestaan jokseenkin samanlaisen timanttisormuksen kuin tuonnoisellakin kerralla, -- "ottakaa ja säilyttäkää tämä sormus muistona minulta."

"Madame", vakuutti d'Artagnan nousten, "minulla on enää vain yksi toivomus, nimittäin että ensimmäiseksi palveluksekseni pyydätte henkeni."

Ja ryhdikkäästi suoristautuneena hän poistui huoneesta.

-- En ole tuntenut noita miehiä oikein, -- pahoitteli Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin lähtevän, -- ja nyt on myöhäistä käyttää heitä: vuoden kuluttua kuningas on täysi-ikäinen!

Viittätoista tuntia myöhemmin d'Artagnan ja Portos toivat Mazarinin kuningattaren luo ja vastaanottivat virallisesti palkkionsa, toinen muskettisoturien kapteenin nimityskirjan ja toinen paroonidiploomin.

"No niin, oletteko tyytyväisiä?" kysyi Itävallan Anna.

D'Artagnan kumarsi. Portos pyöritteli diploomiansa hyppysissään Mazarinia katsellen.

"Mitä vielä puuttuu?" tiedusti ministeri.

"Oli puhetta Pyhän Hengen ritarikunnan merkistä, joka piti antaa ensimmäisessä nimitystilaisuudessa, monseigneur."

"Mutta sanoinhan", huomautti Mazarin, "että sitä ei voi myöntää ilman määrättyjä kokeita, herra parooni."

"Ka, en minä itselleni sininauhaa pyydäkään, monseigneur", selitti Portos.

"No, kelle sitten?" kysyi Mazarin.

"Ystävälleni kreivi de la Fèrelle."

"Kas, hänen laitansa on toisin", puuttui puheeseen kuningatar; "hän on jo suorittanut kokeensa."

"Hän saa sen?"

"Se on myönnetty."

Samana päivänä allekirjoitettiin rauhansopimus pariisilaisten kanssa, ja kaikkialle levitettiin tietoa, että kardinaali oli sulkeutunut kolmeksi päiväksi kammioonsa, voidakseen valmistella sitä mahdollisimman huolellisesti.

Seuraavia etuja voitti kukin sopimuksesta:

Prinssi de Conti sai Damvilliersin, ja koska hän oli nyt näyttänyt kuntoa sotapäällikkönä, sallittiin hänen jäädä soturin uralle, joten hänen ei tarvinnut sukeutua kardinaaliksi. Vieläpä kuiskittiin avioliitosta Mazarinin sisarentyttären kanssa ja tämä puhe ei ollut vastenmielistä prinssille, hän kun ei suurestikaan välittänyt, kenen kanssa hänet naitettiin, kunhan vain sai vaimon.

Beaufortin herttua palasi hoviin niin hyvitettynä kuin hänen kärsimänsä loukkaukset vaativatkin sovituksekseen ja niin suurin kunnianosoituksin kuin hänen arvoasemaansa kuului. Hän sai täydellisen ja ehdottoman armahduksen kaikille pakonsa auttajille, isältään Vendômen herttualta periytyneen amiraaliarvon ja vahingonkorvauksen rakennuksistaan ja linnoistaan, jotka Bretagnen parlamentti oli revittänyt.

Bouillonin herttua sai Sedanin ruhtinaskuntaa vastaavan alueen kruununtiluksia, korvauksen niiltä kahdeksalta vuodelta, joiden aikana ei ollut kantanut tuloja ruhtinaskunnastaan, ja koko suvulleen periytyvän ruhtinaallisen arvonimen.

Longuevillen herttuasta tuli Pont-de-l'Archen kuvernööri; hänen puolisolleen maksettiin viisisataatuhatta livreä yksityiseksi omaisuudeksi, jotapaitsi herttua sai kunnian nähdä nuoren kuninkaan ja Englannin nuoren Henriette-prinsessan esiintyvän sylikummeina poikansa kastetoimituksessa.

Aramis pidätti itselleen sen määräysvallan, että Bazinin oli palveltava tässä juhlatilaisuudessa ja että makeiset siihen oli tilattava Planchetilta.

Elboeufin herttua sai suorituksen muutamista puolisonsa saatavista sekä lisäksi satatuhatta livreä vanhimmalle pojalleen ja viisikolmattatuhatta kullekin kolmelle nuoremmalle.

Ainoastaan koadjutori jäi osattomaksi; tosin luvattiin sopia paavin kanssa hänen kardinaalihatustaan, mutta hän tiesi, minkä verran saattoi luottaa tuollaisiin hommiin, kun lupaajina olivat kuningatar ja Mazarin. Päin vastoin kuin prinssi de Conti oli hänen pysyttävä miekkamiehenä syystä että hän ei päässyt kardinaaliksi.

Ja koko Pariisin iloitessa kuninkaan seuraavaksi päiväksi määrätystä paluusta olikin Gondy yleisen raton keskellä yksinään niin huonolla tuulella, että hän lähetti heti noutamaan kahta henkilöä, joita hänellä oli tapana puhutella aina kun sattui sille päälle.

Nämä kaksi olivat kreivi de Rochefort ja Saint-Eustachen kerjäläinen.

He saapuivat säntilleen kuten tavallista, ja koadjutori vietti osan yötä heidän kanssaan.

SEITSEMÄSSADATTA LUKU

Kuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa kuin poistua sieltä

Sillaikaa kun d'Artagnan ja Portos veivät kardinaalin Saint-Germainiin, palasivat Atos ja Aramis Pariisiin, erottuaan heistä Saint-Denisissä.

Kumpaisellakin oli vieraskäynti tehtävänä.

Matkapukunsa vaihdettuaan riensi Aramis kiireimmiten kaupungintalolle, missä madame de Longueville asui. Rauhanteosta kuullessaan puhkesi kaunis herttuatar heti äänekkäihin valituksiin. Sota oli tehnyt hänestä kuningattaren, rauha suisti hänet vallasta; hän vakuutti, että hän ei voinut ikinä suostua sopimukseen, vaan tahtoi ikuista sotaa.

Mutta kun Aramis esitti hänelle tämän rauhan oikeassa valossaan, kaikkine etuineen, -- kun hän Pariisin epävarman ja kiistanalaisen kuninkuuden vastapainoksi kuvasi, millaista oli elellä Pont-de-l'Archen kuvernöörin rinnalla eli toisin sanoen koko Normandian varakuningattarena, -- kun hän antoi kardinaalin lupaamien viidensadantuhannen livren kilistä tyytymättömän korvissa ja loihti hänen näkyviinsä sen kunnian, mitä kuningas aikoi hänelle osoittaa pitelemällä hänen pienokaistaan kastetoimituksessa, silloin madame de Longueville vastusteli enää vain tavan vuoksi, niinkuin kaunottaret aina tahtovat pitää oman päänsä, ja puolustausi ainoastaan lopulta antautuakseen.

Aramis oli uskovinaan hänen vastustuksensa todelliseksi eikä tahtonut hänen omissa silmissään jäädä hänen taivuttelunsa ansiota vaille.

"Madame", hän haastoi, "te olette tahtonut kerrankin kunnolleen voittaa veljenne, hänen korkeutensa prinssin, aikakautemme suurimman sotapäällikön, ja mitä nerokkaat naiset tahtovat, se heille aina onnistuu. Tekin olette saanut tahtonne täytäntöön, prinssi on hävinnyt, koska hän ei voi enää käydä sotaa. Taivutelkaa nyt hänet meidän puolellemme. Eroittakaa hänet hiljalleen kuningattaresta, jota hän ei rakasta, ja herra Mazarinista, jota hän halveksii. Frondeliike on huvinäytelmä, josta me olemme esittäneet vasta ensimmäisen näytöksen. Odottakaamme, kunnes saamme nähdä Mazarinin loppukohtauksessa -- kunnes eteemme tulee se päivä, jolloin hänen korkeutensa prinssi on teidän ansiostanne kääntynyt hovia vastaan."

Madame de Longueville tuli suostutelluksi. Frondelainen herttuatar oli niin lujasti vakuutettu kauniiden silmiensä voimasta, että hän ei epäillyt niiden vaikutusta Condén prinssiinkään, ja sen ajan juorupuheet kertovat, että hän ei siinä kohden luullutkaan liikoja tehostaan.

Erottuaan Aramiista Place Royalilla oli Atos lähtenyt madame de Chevreusen luo. Tämäkin oli suostuteltava frondetar, mutta vaikeampi saada vakuutetuksi kuin hänen nuori kilpailijattarensa, kun hänen hyväkseen ei ollut sovittu mitään ehtoja. Herra de Chevreusea ei ollut nimitetty minkään maakunnan kuvernööriksi, ja jos kuningatar olisi suostunut hänen huonekuntaansa kummiäidiksi, olisi se kunnia voinut kohdata ainoastaan lapsenlasta.

Jo ensimmäisestä rauhantekoa koskevasta sanasta rypistikin madame de Chevreuse silmäkulmiaan, ja vaikka Atos koetti mitä valaisevimmin osoittaa hänelle, että pitkällisempi sota oli mahdoton, puolsi hän yhä vihollisuuksien jatkamista.

"Kaunis ystävättäreni", lausui Atos, "sallikaa minun sanoa teille, että kaikki ovat jo kyllästyneet sotaan, -- kaikki haluavat rauhaa, teitä ja kenties koadjutoria lukuunottamatta. Te toimitatte itsenne karkoitetuksi maanpakoon kuten edellisen kuninkaan aikana. Uskokaa minua, meiltä on jo jäänyt taaksemme onnistuvan vehkeilyn ikäkausi, ja teidän kauniiden silmienne ei sovi himmentyä itkuun Pariisin kaipuussa, pääkaupunkimme, missä on aina kaksi kuningatarta niin kauan kuin te pysytte täällä."

"Oh", huudahti herttuatar, "jollen voi yksinäni käydä sotaa, niin voin kuitenkin kostaa tuolle kiittämättömälle kuningattarelle ja kunnianhimoiselle suosikille, ja ... niin totta kuin olen herttuatar, minä kostan!"

"Madame", vetosi Atos, "minä rukoilen, älkää tuottako vastuksia herra de Bragelonnen tulevaisuudelle; hän on nyt hyvällä tolalla, hänen korkeutensa prinssi tahtoo hänen parastaan, hän on nuori, antakaamme nuoren kuninkaan tarttua valtikkaan. Voi, suokaa anteeksi heikkouteni, madame, -- on hetkiä, jolloin ihminen virkoaa uuteen eloon ja nuortuu lapsissaan!"

Herttuatar hymyili puolittain hellästi, puolittain ivallisesti.

"Kreivi", hän sanoi, "minä pelkään, että teidät on voitettu hovipuolueen mieheksi. Eikö teillä ole jotakin sininauhaa taskussanne?"

"Kyllä, madame", myönsi Atos, "minulla on Sukkanauhan ritarikunnan merkki, jonka sain Kaarlo-kuninkaalta muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa."

Kreivi puhui totta; hän ei ollut kuullut Portoksen tekemästä pyynnöstä eikä tiennyt muusta kunniamerkistä.

"Niin, tässä täytyy siis alistua tulemaan vanhaksi naiseksi!" virkahti herttuatar haaveksien.

Atos tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Hän huokasi katsellen kreiviä.

"Kreivi", hän sanoi, "Bragelonne lienee viehättävä asuinpaikka. Teillä on hyvä aisti; kartanossanne on varmaankin vettä, metsiä, puutarhoja?"

Hän huokasi jälleen ja nojasi viehättävää päätänsä keimailevasti taivutettuun käteen, joka oli yhä säilyttänyt siroutensa ja valkoisuutensa.

"Madame", vastasi kreivi, "mitä sanoittekaan äsken? En ole koskaan nähnyt teitä nuorempana, en koskaan kauniimpana."

Herttuatar pudisti päätänsä.

"Jääkö herra de Bragelonne Pariisiin?" hän kysyi.

"Miten pitäisi hänen mielestänne menetellä?"

"Uskokaa hänet minun huostaani", esitti herttuatar.

"Se ei käy laatuun, madame; jos olette unohtanut Oidipoksen tarun, niin minä muistan sen."

"Te olette tosiaan kovin kohtelias, kreivi, ja mielelläni viettäisin kuukauden Bragelonnessa."

"Ettekö pelkää toimittavanne minulle liiaksi kadehtijoita, herttuatar?" vastasi Atos hilpeästi.

"En, minä lähden tuntemattomana, kreivi, Marie Michonin nimeä käyttäen."

"Olette ihailtava, madame!"

"Mutta älkää antako Raoulin oleskella luonanne."

"Miksen?"

"Syystä että hän on rakastunut."

"Hän, -- lapsi!"

"Lasta hän rakastaakin."

Atos joutui mietteisiin.

"Te olette oikeassa, herttuatar; tuo omituinen kiintymys seitsenvuotiaaseen tyttöseen voisi myöhemmällä tehdä hänet onnettomaksi. Flandriassa tulee taisteluita, hän menköön sinne."

"Palattuaan lähettäkää hänet minun luokseni; minä terästän hänet rakkautta vastaan."

"Voi, madame", vastasi Atos, "nykyään on rakkauden laita kuten sodankin: haarniska on käynyt hyödyttömäksi."

Samassa saapui Raoul ilmoittamaan kreiville ja herttuattarelle kuulleensa ystävältään kreivi de Guichelta, että kuninkaan, kuningattaren ja ministerin juhlallinen saapuminen Pariisiin oli määrätty seuraavaksi päiväksi.

Aamun valjetessa valmistausikin hovi lähtemään Saint-Germainista.

Edellisenä iltana oli kuningatar kutsunut luokseen d'Artagnanin.

"Monsieur", oli hän sanonut tälle, "minulle vakuutetaan, että Pariisi ei ole vielä rauhoittunut. Pelkään kuninkaan tähden; ratsastakaa te oikeanpuolisen vaununoven ääressä."

"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", takasi d'Artagnan; "minä vastaan kuninkaasta."

Hänen tullessaan Itävallan Annan luota saapui Bernouin ilmoittamaan d'Artagnanille, että kardinaali odotti häntä tärkeällä asialla.

Hän lähti suoraa päätä kardinaalin puheille.

"Monsieur", huomautti Mazarin, "puhutaan Pariisissa metelöitävän. Minä istun kuninkaan vasemmalla puolella, ja kun vaara uhkaa etusijassa minua, niin pysytelkää te vasemmanpuolisen vaununoven vieressä."

"Teidän ylhäisyytenne saa olla ihan huoletta", vakuutti d'Artagnan; "ei kajota ainoaankaan hiuskarvaanne."

"Hitto!" murisi hän eteishuoneeseen tultuaan; "miten selviänkään tästä? En voi yhtaikaa ratsastaa vaunujen molemmilla sivuilla. Ah, jo tiedänkin, -- minä suojelen kuningasta ja Portos kardinaalia."

Tämä järjestely miellytti kaikkia, harvinaista kyllä. Kuningatar luotti d'Artagnanin miehuuteen, jonka hän tunsi, ja kardinaali Portoksen voimiin, joita hän oli saanut kokea.

Kulkue läksi liikkeelle Pariisia kohti ennakolta sovitussa järjestyksessä. Guitaut ja Comminges ratsastivat ensimmäisinä kaartilaisten etunenässä; sitten tulivat kuninkaalliset vaunut, d'Artagnan toisen ja Portos toisen vaununoven kaitsijana, ja jälkijoukkona olivat muskettisoturit, joiden kapteeniksi d'Artagnan oli edellisenä päivänä tullut, oltuaan heidän luutnanttinaan jo kaksikymmentä vuotta.

Tulliportilla tervehdittiin vaunuja voimakkailla huudoilla: "Eläköön kuningas!" ja: "Eläköön kuningatar!" Joitakuita kirkaisuja: "Eläköön Mazarin!" sekaantui mukaan, mutta niitä tuskin kuulikaan.

Lähdettiin Notre-Damen tuomiokirkkoon päin, missä piti veisata Te Deum.

Pariisin koko väestö tunkeili kaduilla. Sveitsiläisiä oli asetettu kujaksi pitkin matkaa, mutta kun taival oli pitkä, täytyi heidän seistä yksitellen kuuden tai kahdeksan askeleen päässä toisistaan. Suojelusvartio oli senvuoksi aivan riittämätön, ja väentulvan tuon tuostakin murtama ketju oli jälleen järjestettävissä vain kovin työläästi.

Tuollaiset murtautumiset olivat laatuaan hyväntahtoisia, sillä niiden vaikuttimena oli ainoastaan pariisilaisten uteliaisuus nähdä jälleen kuninkaansa ja kuningattarensa, joista he olivat olleet erillään jo vuoden ajan. Mutta kansan siten liikehtiessä Itävallan Anna aina katsoi levottomasti d'Artagnaniin, joka tyynnytti häntä hymyilyllään.

Mazarin oli antanut jakaa tuhannen louisdoria saadakseen huudelluksi: "Eläköön Mazarin!" Kuulemiansa huutoja hän ei arvioinut kahteenkymmeneenkään pistoliin ja silmäili niinikään rauhattomasti Portokseen; mutta jättimäinen henkivartija vastasi hänen katseeseensa niin soinnukkaalla bassoäänellä: "Olkaa huoletta, monseigneur", että Mazarin tosiaan tyyntyi yhä enemmän.

Palais-Royalin edustalle tultaessa oli väkijoukko vielä runsaampi; sitä oli kertynyt tälle paikalle kaikilta lähikaduilta, ja koko väenpaljouden nähtiin tulvavyöryn tavoin kuohahtavan vaunuja vastaan Saint-Honoré-katua myöten.

Aukiolle saavuttaessa kajahti huikeita huutoja: "Eläköön heidän majesteettinsa!" Mazarin kumartui ulos vaununovesta. Pari kolme huutoa: "Eläköön kardinaali!" tervehti häntä, mutta ne tukahdutettiin heti armottomasti vihellyksiin ja pilkkarähinään. Mazarin kalpeni ja heittäysi kiireesti takakenoon vaunuihin.

"Niitä hylkyjä!" jupisi Portos.

D'Artagnan ei virkannut mitään, mutta hän sipaisi viiksiään erikoisella liikkeellä, joka ilmaisi, että hänen gascognelainen sisunsa alkoi kuohua.

Itävallan Anna kumartui supattamaan nuoren kuninkaan korvaan:

"Tee ystävällinen ele, poikani, ja lausu muutamia sanoja herra d'Artagnanille."

Nuori kuningas kumartui ulos vaununovesta.

"En ole vielä toivottanut teille hyvää huomenta, herra d'Artagnan", sanoi hän, "ja kuitenkin tunsin teidät heti. Te seisoitte vuoteeni uutimien takana sinä yönä kun pariisilaiset tahtoivat nähdä minut nukkumassa."

"Ja jos kuningas sallii", vastasi d'Artagnan, "olen hänen luonaan aina kun uhkaa joku vaara."

"Monsieur"; virkahti Mazarin Portokselle, "mitä te tekisitte, jos koko väkijoukko ryntäisi päällemme?"

"Tappaisin heitä kiireen kautta, monseigneur", vastasi Portos.

"Hm", huomautti Mazarin, "niin urhoollinen ja väkevä kuin olettekin, ette kuitenkaan voisi surmata kaikkia."

"Se on totta", myönsi Portos kohoutuen jalustimissa, voidakseen paremmin nähdä mittaamattoman väkimeren yli, "se on totta, niitä on tavaton liuta."

-- Luulen sentään, että pitäisin paremmin tuosta toisesta, -- päätteli Mazarin.

Ja hän vetäytyi vaunujen perimmäiseen soppeen.

Kuningattarella ja hänen ministerillään oli tosiaan syytä olla jonkun verran levottomia, ainakin jälkimmäisellä. Väkijoukko alkoi meluta, vaikka se ulkonaisesti säilytti kunnioituksensa ja myötätuntoisuutensakin kuningasta ja hallitsijatarta kohtaan. Kuului sitä kumeata kohua, joka meren ulapalla ennustaa myrskyä ja väkijoukossa mellakkaa.

D'Artagnan kääntyi muskettisotureihin ja antoi silmäniskulla tälle urhealle valiojoukolle selvästi ymmärrettävän merkin, jota yleisö ei voinut havaita.

Ratsujen rivit sulkeutuivat, ja miesten parvessa näkyi liikehtimistä.

Barrière-des-Sergentsin luona oli pysähdyttävä; saattueen etunenässä ratsastanut Comminges peräytyi kuningattaren vaunujen luo. Kuningatar kysyi d'Artagnanin neuvoa katseellaan; d'Artagnan vastasi hänelle samalla kielellä.

"Ratsastakaa eteenpäin", käski kuningatar.

Comminges asettui jälleen paikalleen. Tehtiin ponnistus, ja elävä sulku murrettiin väkivaltaisesti.

Yleisöstä kuului napinaa, joka tällä kertaa kohdistui sekä kuningasta että ministeriä vastaan.

"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan kaikuvalla äänellä.

"Eteenpäin!" toisti Portos.

Mutta ikäänkuin olisi väenpaljous vain odottanut tätä käskyä heittäytyäkseen valtoimeksi, puhkesivat nyt kaikki sen vihamieliset tunteet ilmoille. Huutoja: "Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille!" kaikui joka taholta.

KADEKSASSADATTA LUKU

Kahden rauhattoman loppu

Grenelle-Saint-Honoré-kadulta ja Rue du Coqilta ryntäsi esiin kaksoisvirta, joka mursi sveitsiläisen kaartin heikon ketjun ja aaltoili d'Artagnanin ja Portoksen hevosten jalkoihin asti.

Tämä uusi murtautuminen oli vaarallisempi kuin edelliset, sillä hyökkääjät olivat aseellisia miehiä, ja paremminkin aseistettuja kuin rahvas tuollaisissa tilanteissa yleensä on. Viime liike ei voinut olla satunnaista tyytymättömyyden kasautumista samaan kohtaan, vaan vihamielisen johtelun järjestämää hyökkäystä.

Kumpaisellakin joukolla oli päällikkö, joista toinen ei nähtävästi kuulunut tavalliseen kansanjoukkoon, vaan kerjäläisten kunnianarvoisaan ammattikuntaan, ja toinen oli helposti tunnettavissa aatelismieheksi, vaikka hän yrittikin jäljitellä alemman kansan käytöstapaa.

Molemmat toimivat ilmeisesti saman suunnitelman mukaan.

Tuli kiivas yhteentörmäys, joka tuntui kuninkaallisissa vaunuissa asti; sitten kohosi ilmoille tuhansia huutoja yhtämittaisena pauhuna, jossa eroitti pari kolme musketinlaukausta.

"Tänne, muskettisoturit!" huusi d'Artagnan.

Suojelusvartio jakautui kahdeksi osastoksi; toinen vaunujen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kokoontuen d'Artagnanin ja Portoksen ympärille.

Sitten alkoi käsirysy, -- sitä kamalampi, kun sillä ei ollut mitään tarkoitusperää, sitä surkeampi, kun ei tiedetty, minkä tai kenen puolesta oteltiin.

Tuon väkijoukon rynnäkkö oli hirvittävä kuten kaikkikin kansanmetelit; harvalukuiset muskettisoturit, joiden rivit oli murrettu, eivät voineet käännellä hevosiaan ja alkoivat juuttua ahdinkoon tikahtamattomiksi.

D'Artagnan tahtoi laskea alas vaunujen nahkasuojustimet, mutta nuori kuningas ojensi käsivartensa ja sanoi:

"Ei, herra d'Artagnan, tahdon nähdä."

"Teidän majesteettinne tahtoo nähdä?" vastasi d'Artagnan; "no, katsokaa siis!"

Ja kääntyen niin vimmaisesti kuin peloittavina hetkinään ainakin d'Artagnan karautti metelin johtajan kimppuun, joka pistooli toisessa kädessä ja iso säilä toisessa yritti raivata tietänsä vaununovelle, taistellen kahta muskettisoturia vastaan.

"Pois tieltä, mordioux!" karjaisi d'Artagnan; "tilaa!"

Pistoolia ja isoa säilää pitelevä mies kohotti päätänsä sen äänen kuullessaan, mutta se oli jo myöhäistä: d'Artagnanin survaisu oli osunut, miekka oli lävistänyt hänen rintansa.

"Ah, tuhannen pentelettä!" kirkaisi d'Artagnan, yrittäessään liian myöhään pidättää pistoaan; "mitä lempoa teidän pitikään tehdä täällä, kreivi?"

"Tulin täydentämään kohtaloani", vastasi Rochefort painuen toisen polvensa varaan. "Olen toipunut kolmesta miekanpistostanne, mutta neljäs teki lopun."

"Kreivi", virkkoi d'Artagnan hiukan liikuttuneena, "survaistessani en tuntenut teitä. Jos kuolette, niin en soisi kuolevanne vihoissanne minulle."

Rochefort ojensi d'Artagnanille kätensä, johon tämä tarttui. Kreivi tahtoi lausua jotakin, mutta verensyöksy tukahdutti hänen puheensa; hän suoristausi kouristuneesti ja heitti henkensä.

"Takaisin, heittiöt!" kiljaisi d'Artagnan. "Päällikkönne on kuollut, ja teillä ei enää ole mitään tekemistä täällä."

Tuntui tosiaan siltä kuin olisi kreivi de Rochefort ollut hyökkäysliikkeen sieluna tällä puolen kuninkaan vaunuja, sillä koko se parvi, joka oli seurannut häntä ja noudattanut hänen käskyjään, hajautui pakosalle nähdessään hänen kaatuvan. D'Artagnan teki kahdenkymmenen muskettisoturin etunenässä hyökkäyksen Rue de Coqille, ja tämä osa metelöitsijöitä katosi kuin savuna Saint-Germain-l'Auxerrois-torille ja laitureille päin.

D'Artagnan palasi katsomaan, tarvitsisiko Portos apua; mutta Portos oli omalla tahollaan toiminut yhtä rivakasti kuin kumppaninsakin. Vaunujen vasen puoli oli lakaistu puhtaaksi kuten oikeakin, ja parhaillaan vedettiin jälleen ylös suojustimet, jotka Mazarin oli varokeinoksi laskenut alas vähemmän sotaisena kuin kuningas.

Portos näytti kovin synkältä.

"Mikä helkkarin pilvi onkaan kasvoillasi, Portos? Tuonko näköinen sopii olla voittajan!"

"Entä sinä itse?" vastasi Portos; "näytät järkkyneeltä!"

"Syystä kyllä, mordioux! Tulin surmanneeksi vanhan ystävän."

"Niinkö!" virkahti Portos. "Kenet?"

"Kreivi de Rochefort-paran."

"No, samaten sattui minullekin: sohaisin miestä, jonka kasvoja en varmaankaan nähnyt ensi kertaa. Valitettavasti satutin päähän, niin että kasvot heti peittyivät vereen."

"Eikö hän virkkanut mitään kaatuessaan?"

"Kyllä, hän sanoi: Uh!"

"Jo käsitän", huomautti d'Artagnan, joka ei voinut olla naurahtamatta, "että jos hän ei virkkanut sen enempää, et siitä saanut suurtakaan valaistusta."

"No, monsieur?" kysyi kuningatar.

"Madame", selitti d'Artagnan, "tie on nyt aivan vapaa, ja teidän majesteettinne voi jälleen edetä."

Koko kulkue päätyikin sen enemmittä seikkailuitta Notre-Damen tuomiokirkolle, jonka pääovella koko papisto koadjutorin johtamana odotti kuningasta, kuningatarta ja ministeriä, jotta näiden onnellisen paluun johdosta veisattaisiin kiitosvirsi.

Jumalanpalveluksen loppupuolella ilmestyi kirkkoon säikähtynyt poika, riensi sakastiin, pukeutui hätäisesti kuoripojaksi ja pääsi kunnianarvoisan asunsa perusteella tunkeutumaan temppeliin ahtautuneen yleisön läpi Bazinin luo, joka sinisessä kauhtanassaan ja hopeahelainen sauva kädessään seisoi juhlallisena vastapäätä kirkonvartijaa kuorikäytävän päässä.

Bazin tunsi nykäisyn hihassaan. Hän käänsi maata kohti silmänsä, jotka oli hartaasti kohottanut taivaaseen päin, ja tunsi Friquetin.

"No, jolppi, mikä on hätänä, kun uskallat häiritä minua virkatoimissani?" kysyi pedelli.

"Herra Bazin", vastasi Friquet, "tiedättehän Maillardin, joka on jaellut Saint-Eustachen vihkivettä..."

"Kyllä, mitä sitten?"

"Häntä iskettiin katukahakassa miekalla päähän; tuo jättiläinen, joka seisoo tuolla kultaompeleisena, se häntä löi."

"Vai niin", sanoi Bazin; "siinä tapauksessa hänen tilansa on varmaankin hyvin huono."

"Niin huono, että hän kuolee, mutta sitä ennen hän tahtoisi ripittää itsensä herra koadjutorille, jolla sanotaan olevan valta päästää suurista synneistä."

"Ja hän kuvittelee, että herra koadjutori vaivautuisi hänen takiaan?"

"Niin kyllä, koska herra koadjutori kuuluu luvanneen hänelle."

"Kuka sinulle on sen sanonut?"

"Maillard itse."

"Olet siis nähnyt hänet?"

"Tottahan toki, kun olin saapuvilla hänen kaatuessaan."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ka, kiljuin: 'Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille! Hirteen italialainen!' Ettekö käskenyt minun sillä tavoin huutaa?"

"Vaiti siinä, pikku lurjus!" sähähti Bazin silmäillen levottomasti ympärilleen.

"Maillard-parka sanoi minulle: 'Mene hakemaan herra koadjutoria, Friquet, ja jos tuot hänet luokseni, saat periä minut.' Ajatelkaas' isä Bazin, -- minä saan periä herra Maillardin, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan! Hei, eipä ole minun enää tarvis tehdä muuta kuin laskea käsivarteni ristiin! Mutta eipä väliä, tahtoisin kuitenkin tehdä hänelle sen palveluksen. Mitä sanotte?"

"Menen ilmoittamaan herra koadjutorille", vastasi Bazin.

Kunnioittavasti ja verkalleen lähestyi hän kirkkoruhtinasta, kuiskasi hänelle muutamia sanoja, joihin tämä vastasi nyökkäyksellä, ja palasi sitten yhtä hiljaa kuin oli mennytkin.

"Ilmoita kuolevalle, että hänen pitää olla kärsivällinen; monseigneur tulee hänen luokseen tunnin kuluessa."

"Hyvä", vastasi Friquet, "nyt pääsen varoihini!"

"Kuules vielä", kysyi Bazin, "minne hän on antanut kantaa itsensä?"

"Saint-Jacques-la-Boucherien torniin."

Lähetystoimensa menestyksestä hyvillään Friquet lähti ulos kirkosta, riisumatta kuoripukuaan, jonka avulla hän sai helpommin raivatuksi tiensä. Kadulle tultuaan hän porhalsi juoksemaan Saint-Jacques-la-Boucherien tornia kohti.

Kiitospalveluksen päätyttyä koadjutori lupauksensa mukaan ja papillista asuansakaan vaihtamatta suuntasi vuorostaan askeleensa vanhaan torniin päin, jonka hän niin hyvin tunsi.

Hän ehti perille ajoissa. Hetki hetkeltä voipuneenakin oli haavoittunut vielä hengissä.

Koadjutorille avattiin sen kammion ovi, jossa kerjäläinen virui henkitoreissaan.

Seuraavassa tuokiossa lähti sieltä Friquet, pidellen isoa nahkamassia. Heti ulos päästyään hän avasi sen, ja hänen suureksi hämmästyksekseen se oli täytetty kultarahoilla.

Kerjäläinen oli pitänyt sanansa ja tehnyt hänet perillisekseen.

"Voi, muori Nanette!" huudahti Friquet tukahtuneesti; "voi, muori Nanette!"

Hän ei kyennyt hiiskumaan enempää, mutta vaikka ääni petti, kykeni hän kuitenkin toimimaan. Kuin mieletön kapaisi hän vauhtiin, ja niinkuin Maratonin kentältä juossut kreikkalainen kaatui laakeriseppele kädessään Ateenan turulle, samaten Friquet suistui nurin saapuessaan parlamenttineuvos Brousselin asunnon ovelle. Täysinäisestä massista kierähti silloin päällimmäisiä louisdoreja lattialle.

Muori Nanette poimi ensin näppiinsä kultarahat ja auttoi sitten ylös Friquetin.

Kuninkaallinen kulkue palasi sillävälin Palais-Royaliin.

"Tuo d'Artagnan on hyvin urhoollinen mies, äitini", sanoi nuori kuningas.

"Niin on, poikani, ja hän on tehnyt suuria palveluksia isällesi. Säilytä hänet senvuoksi puolellasi vastaisen varalle."

"Herra kapteeni", virkkoi nuori kuningas d'Artagnanille, astuessaan alas vaunuista, "kuningatar on antanut toimekseni käskeä teidät ja ystävänne, parooni du Vallonin, päivällisillemme tänään."

Tämä oli suuri kunnia d'Artagnanille ja Portokselle; jälkimmäinen joutuikin ihan hurmioon. Mutta koko juhla-aterian aikana näytti arvoisa ylimys kuitenkin kovin miettiväiseltä.

"Mikä vaivaakaan paroonia?" virkkoi hänelle d'Artagnan laskeutuessaan alas Palais-Royalin portaita; "näytit tavattoman huolestuneelta päivällisillä."

"Yritin muistutella mieleeni", vastasi Portos, "missä olin nähnyt tuon kerjäläisen, jonka varmaankin surmasin."

"Ja sinä et saanut hänestä tolkkua?"

"En."

"No, muistuttele, veikkonen, muistuttele, ja kun pääset selville, ilmoitat minullekin, niinhän?"

"Totta hitossa!" vakuutti Portos.

Loppusanat

Asuntoonsa tullessaan ystävykset tapasivat kirjeen Atokselta, joka pyysi saada puhutella heitä "Kaarlo Suuren ravintolassa" seuraavan päivän aamuna.

He menivät varhain levolle, mutta kumpainenkaan ei saanut nukutuksi. Ihminen ei pääse toivomustensa perille menettämättä sen saavutuksen johdosta ainakin ensimmäisen yön unta.

Seuraavana päivänä he määrähetkellä lähtivät Atoksen luo. He tapasivat kreivin ja Aramiin matkapukuisina.

"Kas", virkkoi Portos, "lähdemmekin siis kaikki taipaleelle? Minäkin olen tehnyt valmistukseni täksi aamuksi."

"Voi, hyvä Jumala, niin!" vastasi Aramis. "Täällä Pariisissa ei ole enää mitään tekemistä frondeliikkeen loputtua. Madame de Longueville on kutsunut minut viettämään joitakuita päiviä Normandiassa ja antanut toimekseni laittaa kuntoon hänen asuntonsa Rouenissa, kunnes hänen poikansa kastetaan. Suoritan sen tehtävän, ja jollei sitten kuulu mitään uutta, palaan hautautumaan luostariini Noisyle-Seciin."

"Ja minä palaan Bragelonneen", huomautti Atos. "Sinä tiedät, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään pelkästään toimeentuleva tilanomistaja. Raoulilla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun, poika-paralla, ja minun täytyy valvoa sen hoitoa, koska se on jonkunlainen uskotunmiehen velvollisuus."

"Ja Raoul -- mitä hänestä teet?"

"Hänet uskon sinun hoivaasi, veikkonen. Flandriassa käydään sotimaan, ja sinä viet hänet sinne; pelkään, että pitempi oleskelu Bloisin lähistöllä voisi koitua vaaralliseksi hänen nuorelle sydämelleen. Ota hänet mukaasi ja kasvata hänestä urhea ja uskollinen mies kuten itsekin olet."

"Jollen enää saa pitää sinua kumppaninani, Atos", vastasi d'Artagnan, "niin saan siis kuitenkin seurustella tuon herttaisen vaaleakutrisen kanssa; ja vaikka hän onkin vain lapsi, kuvastuu hänessä täydellisesti sinun sielusi, parahin veikkonen, joten minusta tuntuu aina, että sinä olet lähelläni saattamassa ja tukemassa minua."

Kaikki neljä ystävystä syleilivät toisiaan kyynelsilmin.

Sitten he erosivat tietämättä, tapaisivatko enää koskaan toisiansa.

D'Artagnan palasi Portoksen kanssa Tiquetonne-kadulle; jälkimmäinen oli yhä mietteissään ja yritti muistutella, kuka se mies oli, jonka hän oli surmannut. Heidän saapuessaan la Chevrette-hotellin edustalle oli paroonin ratsu lähtökunnossa, ja Mousqueton istui jo satulassa.

"Kuulehan, d'Artagnan", esitti Portos, "pane pois miekka ja tule minun kanssani Pierrefondsin, Bracieuxin tai Vallonin linnaan; siellä vanhenemme yhdessä, tarinoiden tovereistamme."

"Ei, kiitos!" kieltäysi d'Artagnan. "Hitto, kohdakkoin alkaa sotaretki ja minä tahdon olla mukana! Toivon voittavani siitä jotakin."

"Miksi siis toivot yleneväsi?"

"Ranskan marskiksi, hiisi vieköön!"

"Kah, kah!" äännähti Portos katsellen d'Artagnania, jonka mahtailuun hän ei ollut koskaan saanut oikein totutuksi.

"Tule mukaan, Portos", ehdotti d'Artagnan, "niin teen sinusta herttuan."

"Ei", epäsi Portos, "Mouston ei enää välitä sodista. Minulle on sitäpaitsi järjestetty suurenmoinen tervehdysjuhla, joka saa kaikki naapurini pakahtumaan kateudesta."

"Ei sitten auta", virkkoi d'Artagnan, joka tunsi uuden paroonin turhamaisuuden. "Näkemiin siis, veikkonen!"

"Näkemiin, kapteeni!" vastasi Portos. "Sinä tiedät olevasi aina tervetullut paroonikuntaani, kun tahdot pistäytyä katsomaan minua."

"Kyllä tulenkin sotaretkeltä palatessani", lupasi d'Artagnan.

Ystävykset puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi. D'Artagnan jäi ovelle seisomaan, seuraten kaihomielisin katsein Portosta tämän etääntyessä.

Mutta kahdenkymmenen askeleen päässä Portos pysähtyi äkkiä, löi otsaansa ja pyörsi takaisin.

"Nyt muistan", hän sanoi.

"Mitä?" kysyi d'Artagnan.

"Kuka se kerjäläinen oli, jonka tapoin."

"Kas, niinkö? Kuka hän siis oli?"

"Se vietävän Bonacieux."

Ja peräti hyvillään siitä, että mikään ei enää painanut hänen mieltään, Portos läksi jälleen Mousquetonin luo ja katosi tämän kanssa kadunkulmasta.

D'Artagnan pysyi tovin liikkumattomana ja mietteissään. Sitten hän kääntyi ja näki sievän Madeleinen, joka seisoi kynnyksellä d'Artagnanin uudesta arvoasemasta huolissaan.

"Madeleine", sanoi gascognelainen, "anna minulle nyt alakerran huoneet; muskettikapteenina täytyy minun edustaa arvoani. Mutta pidä yhä varallani se viidennen huonekerran kamari; ei tiedä, mitä voi sattua."

VIITESELITYKSET:

[1] D'Artagnanin käynnistä Richelieun luona -- kts. johdantoa.

[2] Tiedetään että Mazarin, joka ei ollut vastaanottanut avioliitolle esteellisiä papillisia säätyarvoja, oli vihitty Itävallan Annan kanssa. (Katso Laporten ja pfalzilaisprinsessan muistelmia). -- Tekijä.

[3] Rouva de Mottevillen muistelmat. -- Tekijä.

[4] Livre vastaa markkaa, pistole kymmentä. -- Suom.

[5] Tavallisten rikollisten teloituspaikka. -- Suom.

[6] Richelieun sepittämä viisinäytöksinen murhenäytelmä. -- Suom.

[7] Ranskaksi fronde.

[8] Geusit (les gueux, kerjäläiset) olivat kansanpuolueena Alankomaiden kärsiessä Espanjan herruuden sortoa. -- Suom.

[9] Monsieur merkitsee puhuttelusanana: "hyvä herra", mutta arvonimenä se on kuninkaan lähimmällä veljellä, -- tässä romaanissa sedällä, Orleansin herttualla. -- Suom.

[10] Kanelilla, sokerilla ja mausteilla höystettyä viiniä.

[11] Lieue vastaa alkuaan vajaata puolta penikulmaa. -- Suom.

[12] Mousqueton on suomeksi musketti. -- Suom.

[13] Mademoiselle on neiti, madame rouva. Suom.

[14] Kuvanveistäjä, jonka luoma ihannenainen sai elon. -- Suom.

[15] Kardinaalin asuun kuuluu punainen kauhtana. -- Suom.

[16] "Hätäpäärynä" oli verraton suukapula; se oli mainitun hedelmän muotoinen, työnnettiin suuhun ja laajennettiin joustimensa avulla siten, että leukapielet tulivat mahdollisimman ammolle. -- Tekijä.

[17] Hotelli merkitsi entiseen aikaan yksityistä, tavallista komeampaa asuinrakennusta. -- Suom.

[18] Isä Vincent oli kuningattaren rippi-isä.

[19] Sitten Scarronin puoliso ja leskeksi jäätyään kuninkaan puoliso (madame de Maintenon). -- Suom.

[20] La Cour des Miracles, Pariisin kerjäläisten kokouspaikan nimi. Suom.

[21] Alas Mazarin!

[22] Muistakaa!

[23] Englannin kuningas Edward IV tuomitsi v. 1478 kuolemaan veljensä Georgen Clarencen herttuan: saaden itse valita kuolintapansa tämä ylimielisesti ilmoitti haluavansa tulla hukutetuksi mieliviiniinsä malvasiriin. Siitä järkyttävä kohtaus Shakespearen "Rikhard III:ssa." -- Suom.

[24] Ainoastaan itse on hyvä palvelija. -- Suom.

[25] Teloituspaikka Pariisissa. -- Suom.

[26] Salaluukun kattama vankiluola; siihen suistetaan ne, joista haluttiin päästä eroon huomaamattomasti. -- Suom.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us