Myladyn poika: Historiallinen romaani (part 2 of 4)

Myladyn poika: Historiallinen romaani (part 2 of 4)

"Ei, monseigneur", väitti La Ramée täydestä sydämestään, "ei, minä sanon ainoastaan, mitä ajattelen, ja mitään kohteliaisuutta en sillä tavoita."

"Olette siis todellakin kiintynyt minuun?" kysyi prinssi.

"Niin", vakuutti La Ramée, "joutuisin ihan lohduttomaksi, jos teidän korkeutenne jättäisi Vincennesin."

"Eriskummainen tapa miellytyksenne osoittamiseksi!" (Prinssi tahtoi sanoa: mieltymyksenne.)

"Mutta, monseigneur", jatkoi La Ramée, "mitä tekisittekään, jos pääsisitte täältä? Taaskin jonkun hullutuksen, joka närkästyttäisi teihin hovin ja toimittaisi teille Vincennesin sijasta Bastiljin. Myönnän kyllä, että herra de Chavigny ei suinkaan ole erittäin herttainen", lisäsi päällysmies madeira-lasistaan siematen, "mutta herra du Tremblay on toki pahempi."

"Niinkö!" virkkoi herttua hyvillään keskustelun saamasta käänteestä, ja hän vilkaisi tuon tuostakin kelloon, jonka minuuttiosoittaja liikkui tuskastuttavan vitkallisesti.

"Mitä voisikaan odottaa kardinaali de Richelieun koulussa kasvatetun kapusinimunkin veljeltä? Uskokaa minua, monseigneur, on suuri onni, että kuningatar, joka ainakin kuulemani mukaan on aina suonut teille hyvää, huomasi toimittaa teidät tänne, missä saatte käyttää kävelypaikkaa, pallorataa, hyvää ruokapöytää ja raitista ilmaa."

"Tosiaankin", sanoi herttua, "kun kuuntelen teitä, hyvä La Ramée, huomaan olleeni kiittämätön hetkeksikään ajatellessani laittautua pois täältä."

"Voi monseigneur, se on mitä mustinta kiittämättömyyttä", vastasi La Ramée; "mutta teidän korkeutenne ei ole koskaan voinut ajatella sellaista tosissaan."

"Olen vainkin", ilmoitti herttua, "sen tunnustan teille; en kiellä sen kenties olevan hupsua, mutta toisinaan tuumiskelen sitä vieläkin."

"Aina mahdollisuutenanne joku neljästäkymmenestä pakokeinostanne, monseigneur?"

"Niinpä tietenkin."

"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "koska nyt puhelemme vilpittömästi, niin mainitkaapa minulle joku noista neljästäkymmenestä teidän korkeutenne keksimästä keinosta."

"Kernaasti", taipui herttua. "Grimaud, anna tänne piirakka."

"Minä kuuntelen", sanoi La Ramée, heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan, kohottaen lasinsa ja siristäen silmäänsä tarkastaakseen sen sisältöä valoon päin.

Herttua vilkaisi seinäkelloon. Se oli vielä kymmentä minuuttia vailla seitsemän.

Grimaud asetti piirakan prinssin eteen, joka otti hopeateräisen veitsensä, viiltääkseen sillä irti kannen, mutta La Ramée pelkäsi, että kaunis laitos saattaisi siitä vahingoittua ja ojensi vangille teräsveitsensä paremmaksi työkaluksi.

"Kiitos, La Ramée", sanoi herttua, ottaen veitsen.

"No, monseigneur", kysyi päällysmies, "se verraton pakokeino?"

"Sanonko sen", aloitti herttua, "johon parhaiten luotin, -- jota olin päättänyt käyttää ensimmäiseksi?"

"No, se juuri", vastasi La Ramée.

"No niin", jatkoi herttua, toisella kädellään kovertaen piirakkaa ja toisella kieputtaen veistänsä, "ensiksikin toivoin saavani kaitsijakseni kunnon miehen, kuten te olette, herra La Ramée."

"Hyvä!" virkkoi La Ramée; "se teillä jo on, monseigneur. Edelleen?"

"Niin, siitä onnittelen itseäni."

La Ramée kumarsi.

"Tuumin itsekseni", pitkitti prinssi, "että jos minulla kerran on La Raméen kaltainen kelpo vartija, yrittäisin jonkun ystäväni välityksellä, -- sellaisen, jota hän ei tietäisi minulle suosiolliseksi, -- saada hänelle suositelluksi jonkun minuun kiintyneen henkilön, voidakseni tämän kanssa sopia parhaasta pakenemiseni valmistelusta."

"Kas, kas!" innostui La Ramée, "eipä ollut hullummin ajateltu."

"Ei kaiketikaan", vahvisti prinssi. "Sellaiseksi saattoi soveltua jonkun kelpo aatelismiehen palvelija, -- ritarin, joka itse oli vihamielinen Mazarinia vastaan, kuten jokaisen aatelismiehen tulee olla."

"No, no, monseigneur", pyysi La Ramée, "älkäämme sekaantuko valtiollisiin asioihin."

"Saatuani tuon henkilön luokseni", selitteli herttua, "luottaisi kaitsijani häneen täydellisesti, jos hän olisi ovela mies ja osaisi teeskennellä hyvin, ja sitten minä saisin tietoja ulkoapäin."

"Vai niin", sanoi La Ramée, "mutta millä tavoin ulkoapäin?"

"Ka, mikään ei ole helpompaa", selitti Beaufortin herttua, "esimerkiksi pallopelissä."

"Pallopelissäkö?" toisti La Ramée, joka alkoi mitä tarkkaavaisemmin kuunnella herttuan selvitystä.

"Niin kyllä. Sinkautan esimerkiksi pallon kaivantoon; siellä on käsillä mies, joka korjaa sen talteen. Pallossa on kirje; sen sijaan että heittäisi minulle tämän pallon, jota olen muurilta pyytänyt takaisin, heittääkin hän toisen. Tässä toisessakin pallossa on kirje. Sillä tavoin olemme me vaihtaneet ajatuksiamme kenenkään huomaamatta mitään."

"Perhanan perhana!" huudahti La Ramée korvallistaan kynsien; "teitte oikein siinä, että sanoitte sen minulle, -- pidänpä valppaasti silmällä sitä, joka poimii kaivannosta pallot."

Herttua hymyili.

"Mutta", jatkoi La Ramée, "lopultakin se on vain kirjeenvaihdon väline?"

"Sekin on mielestäni paljon."

"Vaan ei kylliksi."

"Suokaa anteeksi -- minä esimerkiksi kirjoitan ystävilleni: 'Saapukaa sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä hetkellä vallikaivannon toiselle puolelle, kaksi varahevosta mukananne'."

"No, entä sitten?" kysyi La Ramée hieman rauhattomasti; "ellei noilla hevosilla ole siipiä lentääkseen muurinharjalle noutamaan teitä..."

"Voi, hyväinen aika", tokaisi prinssi huolettomasti, "eiväthän hevoset tarvitse siipiä vallille lentääkseen, kun minulla vain on keino laskeutuakseni alas sieltä."

"Mikä sitten?"

"Nuoraportaat."

"Niin, mutta nuoraportaat eivät voi kirjeen tavoin tulla pallossa", muistutti La Ramée yrittäen nauraa.

"Ne voivat tulla jossakin muussa."

"Jossakin muussako, jossakin muussa? Missä muka?"

"Vaikkapa piirakassa."

"Piirakassa?" kertasi La Ramée.

"Niin. Olettakaa muuan mahdollisuus", pitkitti herttua; "olettakaa esimerkiksi, että hovimestarini Noirmont on ostanut isä Marteaun myymälän..."

"No?" kysyi La Ramée ihan vavisten.

"No niin, -- La Ramée, joka on herkkusuu, saa nähdä hänen piirakoitaan, huomaa ne paremmiksi kuin hänen edeltäjänsä leipomat ja pyytää minuakin maistamaan niitä. Minä suostun sillä ehdolla, että La Ramée maistelee piirakoita yhdessä minun kanssani. Saadaksemme olla paremmin rauhassa lähettää La Ramée pois kaikki vahtisotilaat ja pitää ainoastaan Grimaudin tarjoilijanamme. Grimaud on juuri sama mies, jonka minulle on ystävä toimittanut, -- juuri sama palvelija, johon minä olen salaisissa väleissä ja joka on valmis auttamaan minua kaikin mahdollisin tavoin. Pakohetkekseni on määrätty kello seitsemän. No niin, kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän..."

"Kun se on muutamaa minuuttia vailla seitsemän..." toisti La Ramée, jonka otsalle alkoi kihoilla hikihelmiä.

"Kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän", jatkoi herttua, sovittaen sanansa toimintaan, "nostan minä pois piirakan kannen. Sieltä löydän kaksi tikaria, nuoraportaat ja suukapulan. Toisen tikarin asetan La Raméen rintaa vasten ja sanon hänelle: Olen peräti pahoillani, hyvä ystävä, mutta jos liikahdat tai huudat, olet kuollut mies."

Olemme jo maininneet, että herttua sovitti viime sanansa toimintaan. Hän asettui La Raméen eteen ja laski tikarin kärjen hänen rintaansa vasten niin päättäväisenä sävyltään, että puhutellulle ei jäänyt vähäisintäkään epäilyä hänen aikeittensa vakavuudesta.

Grimaud, ainiaan yhtä vaiteliaana, otti sillaikaa piirakasta toisen tikarin, nuoraportaat ja suukapulan.

La Raméen hirmustuminen yltyi sikäli kuin nuo esineet ilmestyivät näkyviin.

"Voi, monseigneur", huudahti hän, ja hänen tyrmistynyt katsantonsa olisi milloin hyvänsä muulloin saanut herttuan purskahtamaan makeaan nauruun, "eihän teillä toki ole sydäntä surmataksenne minua?"

"Ei, jollette asetu vastustamaan pakoani."

"Mutta, monseigneur, jos sallin teidän paeta, niin olen hukassa."

"Minä korvaan teille virkanne menetyksen."

"Ja te olette todellakin päättänyt lähteä linnasta?"

"Olen, kautta taivaan!"

"En siis voi millään tavoin saada teitä peruuttamaan päätöstänne?"

"Ette, -- tänä iltana tahdon olla vapaana."

"Mutta jos puolustaudun, -- jos huudan, jos kiljun?"

"Silloin surmaan teidät, kautta kunniani!"

Samassa löi kello.

"Kello on seitsemän", huomautti Grimaud, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan.

"Kello on jo seitsemän", toisti herttua; "te huomaatte minun jo myöhästelevän."

La Ramée liikahti ikäänkuin tuntonsa rauhoittamiseksi.

Herttua rypisti silmäkulmiaan, ja La Ramée tunsi tikarin kärjen, joka hänen vaatteensa lävistettyään oli tunkeutunut rintaan.

"Hyvä, monseigneur", hän sanoi, "se riittää, en enää hievahda."

"Kiirehtikäämme", virkkoi herttua.

"Minulla on vielä pyyntö, monseigneur."

"Mikä? Puhukaa pian!"

"Sitokaa minut lujasti, monseigneur."

"Miksi teidät sitoisimme?"

"Jottei minua epäiltäisi rikoskumppaniksi."

"Kädet!" määräsi Grimaud.

"Ei, ei eteen; taakse kaikin mokomin!"

"Mutta millä?" kysyi herttua.

"Huivillanne, monseigneur", esitti La Ramée.

Herttua otti huivinsa ja antoi sen Grimaudille, joka sitoi La Raméelta kädet sellaisella tavalla, että tämä oli tyytyväinen.

"Jalat!" käski Grimaud.

La Ramée ojensi säärensä, Grimaud otti ruokaliinan, repi sen kaistaleiksi ja sitoi hänet näillä.

"Nyt miekkani!" neuvoi La Ramée; "kytkekää kahva tikahtamattomaksi."

Herttua repäisi irti alusvaatteittensa nauhoista yhden ja tyydytti kaitsijansa toivomuksen.

"Nyt", puheli La Ramée-parka, "pyydän hätäpäärynää, sillä muutoin joutuisin vastuuseen siitä, etten ole kirkunut. Työntäkää se suuhun, monseigneur, työntäkää suuhun!"

Grimaud valmistausi täyttämään La Raméen toivomusta, mutta samassa tämä liikahti merkiksi, että hänellä oli vielä jotain sanottavana.

"Puhukaa", käski herttua.

"Älkää nyt unohtako, monseigneur", sanoi La Ramée, "että jos minulle teidän kauttanne tapahtuu jotakin pahaa, minulla on vaimo ja neljä lasta."

"Olkaa huoletta. Työnnä paikoilleen suukapula, Grimaud." Silmänräpäyksessä oli La Ramée vaiennettu ja oikaistu pitkäkseen lattialle; pari kolme tuolia lyötiin kumoon taistelun merkiksi; Grimaud otti päällysmiehen taskusta kaikki avaimet, mitä siellä oli, avasi ensin sen huoneen oven, jossa yllätys oli tapahtunut ja lukitsi sen jälleen kaksin kierroin heidän jälkeensä; molemmat riensivät nyt pitkin lehteriä, joka vei pikku linnanpihalle. Nuo kolme porttia avattiin ja suljettiin perätysten niin joutuisasti, että Grimaud ansaitsi kunniaa kätevyydestään. Lopulta he saapuivat palloradalle. Se oli ihan autiona, vahtisotilaat poissa, ei ketään ikkunoissakaan.

Herttua kiirehti muurin luo ja näki kaivannon toisella puolella kolme ratsumiestä, jotka pitelivät kahta varahevosta. Pakolainen teki heille merkin; he vastasivat ilmaisten olevansa siellä hänen tähtensä.

Sillävälin Grimaud kiinnitti johtoköyden. Pakovälineenä ei ollutkaan nuoraportaat, vaan kimppu palikan ympäri kiedottua silkkinarua: palikka oli otettava säärten väliin, jolloin naru kiertyisi istujan painosta auki.

"Mene alas!" käski herttua.

"Minäkö menen edellä, monseigneur?" kysyi Grimaud.

"Niinhän tietenkin", vastasi herttua. "Jos minut siepataan kiinni, vaarannan ainoastaan vapauteni, mutta sinua uhkaa hirsipuu."

"Se on totta", myönsi Grimaud.

Hän istuutui heti harareisin palikalle ja aloitti vaarallisen laskeutumisensa; väkisinkin säikkyen seurasi häntä herttua katseellaan. Grimaud oli jo päässyt kolme neljännestä matkastaan, kun naru äkkiä petti, ja Grimaud suistui päistikkaa alas kaivantoon.

Herttua huudahti, mutta Grimaud ei päästänyt hiljaisintakaan voihkaisua; hän oli kuitenkin ilmeisesti saanut pahan vamman, sillä hän jäi virumaan paikalle.

Muuan odottajista lipui heti alas kaivantoon ja sitoi Grïmaudin kainaloon köydenpään, jolla molemmat toiset hinasivat hänet ylös.

"Laskeutukaa vain alas, monseigneur", kehoitti mies, joka seisoi kaivannossa; "välimatkaa on ainoastaan viisitoista jalkaa, ja maaperä on pehmeätä."

Herttua oli jo tulossa. Hänelle oli matka vielä työläämpi, sillä hänellä ei ollut palikkaa tukenaan, joten hänen oli hinauduttava käsivoimin runsaasti viisikymmentä jalkaa korkealta. Mutta olemme jo sanoneet, että herttua oli ketterä, voimakas ja peräti kylmäverinen; vajaassa viidessä minuutissa hän pääsi narun päähän, jolloin hän oli ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta, kuten aatelismies oli sanonut. Hän hellitti nyt narusta, jossa oli pysytellyt, ja putosi jaloilleen ilman pienintäkään vahinkoa.

Hän alkoi heti kavuta ylös juoksuhaudasta, jonka reunalla hän tapasi Rochefortin. Molemmat toiset ylimykset olivat hänelle tuntemattomia. Grimaud oli pyörtyneenä sidottu hevosen selkään.

"Hyvät herrat", sanoi prinssi, "saan kiittää teitä myöhemmällä, mutta tällähaavaa ei meillä ole hetkeäkään hukattavana. Matkalle siis, taipaleelle! Seuratkoon minua, ken on puolellani!"

Hän hyppäsi ratsaille, karautti laukkaan, hengitti laajentunein rinnoin ja huusi sanomattoman riemastuneesti:

"Vapaa! Vapaa! Vapaa!"

KUUDESKOLMATTA LUKU

D'Artagnan saapuu parahiksi

D'Artagnan nosti Bloisissa rahaerän, jonka Mazarin innokkaasti halutessaan saada hänet ensi tilassa takaisin oli päättänyt antaa hänelle vastaisista palveluksistaan.

Sieltä Pariisiin oli tavalliselle ratsastajalle neljän päivän matka. D'Artagnan saapui kolmantena päivänä kello neljän tienoissa iltapäivällä Saint-Denisin portille. Entiseen aikaan olisi hän tarvinnut vain kaksi päivää. Olemme jo nähneet, että Atos, joka oli lähtenyt matkalle kolmea tuntia myöhemmin kuin hän, päätyi perille vuorokautta aikaisemmin.

Planchet oli vieraantunut näin rasittavista ratsastusmatkoista; d'Artagnan moitti hänen veltostumistansa.

"Mutta, monsieur, neljänkymmenen lieuen taival kolmessa päivässä! Se on mielestäni varsin sievä saavutus sokerileipurille."

"Oletko sinä siis tosiaankin kaupustelija, Planchet? Ja aiotko vakavasti nyt toisemme tavattuamme viettää toimetonta elämää myymälässäsi?"

"Hm", tuumi Planchet, "te yksin, monsieur, olette luotu toimeliaaseen elämään. Katsokaa herra Atosta; kuka olisi uskonut, että hän on sama uskalikko seikkailija, jonka me muinoin tunsimme? Hän elelee nyt todellisena maalaisjunkkarina. Tietäkääs, monsieur, ei ole mitään mieluisampaa kuin tyyni elämä."

"Sinua ulkokullattua!" sanoi d'Artagnan; "kuinka hyvin sinusta näkyykään, että lähestyt Pariisia ja että sinua siellä odottaa silmukka ja poikkipiena!"

Samassa saapuivatkin molemmat matkustavaiset kaupunginportille. Planchet veti huopahatun silmilleen, sillä hän muisti joutuvansa kulkemaan katuja, joilla hän oli hyvin tunnettu, ja d'Artagnan kiersi kaarelle viiksensä muistaessaan, että Portos odotti häntä Tiquetonne-kadun varrella. Hän mietiskeli nyt keinoja, joilla saisi hänet unohtamaan Bracieuxin kartanon ja Pierrefondsin ylellisen keittiön.

Kääntyessään Montmartre-kadun kulmasta näki hän Portoksen eräässä la Chevrette-hotellin ikkunassa, pukeutuneena upeaan taivaansiniseen, hopeakirjauksilla somisteltuun ihokkaaseen ja haukotellen, niin että leukapielet olisivat voineet väännähtää sijoiltaan; siksipä ohikulkijat jotenkin kunnioittavasti silmäilivätkin tätä niin pulskaa ja rikasta aatelismiestä, joka näytti olevan peräti kyllästynyt rikkauteensa ja nuoruuteensa.

D'Artagnan ja Planchet olivat tuskin kääntyneet kadun kulmasta kun Portos jo tunsi heidät.

"Kas, d'Artagnan!" hän huudahti, "Luojan kiitos, sinähän sieltä tuletkin!"

"Hyvää päivää, veikkonen!" vastasi d'Artagnan.

Pikku ryhmä uteliaita kokoontui pian hevosten luo, joita hotellin tarjoilijat jo pitelivät suitsista, ja ratsumiesten ympärille, jotka puhuivat siten nenä pystyssä; mutta d'Artagnanin silmäkulmien rypistys ja muutamat Planchetin uhkaavat eleet, jotka olivat helposti tajuttavia, hajoittivat joukon, tämän jo alettua kasvaa sitä enemmän, kun ei tiedetty, minkätähden oli tultu koolle.

Portos oli jo tullut hotellin kynnykselle.

"Voi, hyvä ystävä", hän sanoi, "kuinka tukalat oltavat onkaan hevosillani täällä!"

"Tosiaanko!" vastasi d'Artagnan; "olen sydämeni pohjasta pahoillani noiden jalojen elukkain tähden."

"Ja minunkin oloni olivat kehnosti viihdyttäviä", lisäsi Portos, "ja jos ei olisi ollut emäntää", hän jatkoi pöyhkeän itsetyytyväisenä huojuen edestakaisin, "joka on jokseenkin huomaavainen ja sietää leikkiä, olisinkin etsinyt toisen asunnon."

Kaunis Madeleine oli lähestynyt tämän keskustelun aikana; hän hätkähti taaksepäin ja kävi kalmankalpeaksi, kuullessaan Portoksen väitteen, sillä hän luuli sveitsiläiskohtauksen uudistuvan. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei d'Artagnan edes rypistänyt otsaansa, ja loukkaantumatta virkkoi tämä nauraen Portokselle:

"Niin, minä ymmärrän, hyvä ystävä, että Tiquetonne-kadun ilmaa ei voida verrata Pierrefondsin laakson oltaviin; mutta olehan huoletta, parempaa toimitan sinulle pian hengittääksesi."

"Milloin sitten?"

"Kohtsiltään, niin toivon totisesti."

"Hei, sepä hyvä!"

Tätä Portoksen huudahdusta seurasi hiljainen ja syvä huokaus, joka kuului erään oven kulmauksesta. D'Artagnan, joka oli hypännyt maahan, näki nyt Mousquetonin mahtavan vatsan kuvastuvan seinää vasten, ja tämän murheellisesta suusta puhkesi mykkä valitus.

"Ja tekään, herra Mouston-parka, ette viihdy tässä viheliäisessä hotellissa, arvatakseni?" kysyi d'Artagnan, ja hänen leikkisä sävynsä saattoi yhtä hyvin merkitä surkuttelua kuin pilantekoa.

"Hän havaitsee keittiön kurjaksi", huomautti Portos.

"Mutta miksei hän varustele itselleen kuten Chantillyssä?" muistutti d'Artagnan.

"Voi, monsieur, minulla ei ole täällä herra prinssin oivallisia lammikoita, pyydystääkseni sieltä pulskia karppeja, eikä hänen korkeutensa metsiä, virittääkseni ansoja herkullisille peltopyille. Mitä kellariin tulee, niin olen sen tutkinut läpikotaisin, ja toden totta on se peräti niukka sisällöltään."

"Herra Mouston", virkkoi d'Artagnan, "minä säälittelisin teitä, jollei minulla olisi tällähaavaa paljoa kiireellisempää tehtävää."

Hän vei Portoksen syrjään.

"Hyvä du Vallon", hän jatkoi, "olet valmiiksi pukeutunut, ja se sattuu hyvin, sillä minä vien sinut suoraa päätä kardinaalin luo."

"Kah, niinkö?" ihmetteli Portos suurenevin silmin.

"Niin, veikkonen."

"Esittelyyn?"

"Peloittaako sinua?"

"Ei, mutta hämilleni joudun."

"Joutavia! Älä ollenkaan välitä; et ole nyt tekemisissä entisen kardinaalin kanssa -- tämä ei lannista sinua majesteetillisuudellaan."

"Yhdentekevää; ymmärräthän, d'Artagnan -- hovi!"

"Voi, veikkonen, ei ole enää hovia."

"Kuningatar!"

"Aioin sanoa: ei ole enää kuningatarta. Vai kuningatar? Rauhoitu, häntä emme joudu näkemään."

"Sanot siis, että me lähdemme heti Palais-Royaliin?"

"Heti. Ja jotta ei tule viivytystä, lainaan hevosistasi yhden."

"Kuten haluat; ne ovat kaikki neljä käytettävissäsi."

"Oh, en tällä hetkellä tarvitse muuta kuin yhden."

"Emmekö ota palvelijoitamme mukaan?"

"Kyllä, Mousqueton tulkoon, siitä ei ole vahinkoa. Planchetilla sitävastoin on syynsä, pysyäkseen loitolla hovista."

"Kuinka niin!"

"Hm, hän on huonoissa kirjoissa hänen ylhäisyytensä luona."

"Mouston", käski Portos, "satuloitse Vulcanus ja Bayard."

"Ja minä, monsieur, otan kai Rustaudin?"

"Ei, ota loistohevonen, Phoebus tai Superbe; me lähdemme kohteliaisuusvierailulle."

"Ah", virkkoi Mousqueton hengittäen huojentuneemmin, "on siis kysymyksessä vain vierailu?"

"Niin, pelkästään pikku käynti, Mouston. Mutta pistä sentään kaiken varalta pistoolit koteloihin; omani ovat jo satulassa ja valmiiksi panostettuina."

Mouston huoahti; hän ei oikein ymmärtänyt kohteliaisuusvierailuja, joille lähdettiin hampaisiin asti aseistautuneina.

"Totta tosiaan", virkkoi Portos tyytyväisesti silmäillessään vanhan lakeijansa loittonemista, "sinä olet oikeassa, d'Artagnan -- Mouston riittää kyllä, Mouston on komea katsella."

D'Artagnan hymyili.

"Entä sinä", lisäsi Portos, "etkö sinä vaihda pukua?"

"En, minä jään tällaiseksi."

"Mutta olethan ihan märkä hiestä ja pölyttynyt, ja saappaasi ovat siistimättömät?"

"Tästä matka-asustani näkyy, kuinka innokas olen noudattamaan kardinaalin määräystä."

Samassa palasi Mousqueton, tuoden kolme satuloitua hevosta. D'Artagnan hyppäsi ratsaille kuin olisi levännyt viikon.

"Hei", hän virkkoi Planchetille, "pitkä miekkani..."

"Minulla", huomautti Portos osoittaen hänelle pientä paraatikalpaa, jonka kahva oli kullattu, "minulla on hovisäiläni."

"Ota lyömämiekkasi, veikkonen."

"Minkätähden?"

"En osaa sanoa, mutta ota kuitenkin; luota minuun."

"Lyömämiekkani, Mouston!" käski Portos.

"Mutta siitähän tulee täydellinen sota-asu, monsieur!" huomautti palvelija; "taisteluretkelle siis lähdemmekin? Sanokaa se heti suoraan, jotta tiedän ryhtyä varokeinoihini."

"Meidän seurassamme, Mouston, pitää teidän tietää, että on aina hyvä pitää varansa", huomautti d'Artagnan. "Teillä on huono muisti, jos olette unohtanut, että me emme ole tottuneet viettämään öitämme tansseissa ja laulajaisissa."

"Voi, niin, se on totta", myönsi Mousqueton aseistautuessaan kiireestä kantapäähän; "mutta unohtanut minä sen olin."

He karauttivat jokseenkin vinhasti liikkeelle ja saapuivat kardinaalin palatsiin neljänneksen yli kello seitsemän illalla. Kadut olivat täynnä väkeä, kun oli helluntaipäivä, ja kaikki katselivat ihmeissään noita kahta ratsastajaa, joista toinen oli siistitty kuin vastikään hattukotelosta putkahtaneena, mutta toinen niin pölyttynyt kuin olisi hän tullut suoraan taistelukentältä.

Mousqueton sai myös osalleen uteliaita silmäyksiä, ja kun Don Quijote-romaani oli silloin parhaassa vauhdissa, huomauttivat jotkut, että Sancho Pansa siinä nyt yhden isännän menetettyään oli saanut sijalle kaksi.

Eteishuoneeseen tultaessa huomasi d'Artagnan olevansa tuttavien keskellä; hänen komppaniansa muskettisotureita oli nimittäin nyt vahtivuorollaan. Hän kutsutti luokseen päivystäjän ja näytti kardinaalin kirjettä, jossa hänet velvoitettiin tulemaan takaisin hetkeäkään hukkaamatta. Päivystäjä kumarsi ja meni hänen ylhäisyytensä luo.

D'Artagnan kääntyi Portokseen päin ja luuli huomaavansa, että tätä vaivasi pikku vavistus. Hän hymyili ja kuiskasi kumppanilleen:

"Ole hyvällä mielellä, urhea ystäväni! Älä arkaile -- usko minua, kotkansilmä on ummessa, ja me olemme tekemisissä pelkän korppikotkan kanssa. Pidä ryhtisi suorana kuin silloin Saint-Gervaisin vallinsarvella, äläkä kumarra kovin syvään tuolle italialaiselle; se antaisi hänelle halventavan käsityksen sinusta."

"Hyvä, hyvä", vastasi Portos.

Päivystäjä ilmestyi takaisin.

"Astukaa sisälle, hyvät herrat", hän sanoi, "hänen ylhäisyytensä odottaa teitä."

Mazarin istui työhuoneessaan, puuhanaan pyyhkiä pois mahdollisimman monta nimeä eräästä eläkkeiden ja armolahjan luettelosta. Silmänurkkauksestaan näki hän d'Artagnanin ja Portoksen tulon, ja vaikka hänen katsantonsa oli ilahtuneesti kirkastunut päivystäjän ilmoituksesta, ei hän nyt ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.

"Tekö siinä, herra luutnantti?" hän virkahti. "Te olette kiirehtinyt, ja se on hyvä; tervetuloa."

"Kiitos, monseigneur. Olen nyt teidän ylhäisyytenne käskettävissä, samaten kuin herra du Vallon, se vanha ystäväni, jolla oli aateluutensa verhona Portoksen nimi."

Portos kumarsi kardinaalille.

"Komea ritari!" kiitti Mazarin.

Portos käänsi päätänsä oikeaan ja vasempaan ja teki arvokkuutta tavoittelevia liikkeitä olkapäillään.

"Valtakunnan etevin miekkailija, monseigneur", vakuutti d'Artagnan, "ja sen ovat monet joutuneet kokemaan niin tehokkaasti, etteivät voi sitä sanoillaan vahvistaa."

Portos kumarsi d'Artagnanille.

Mazarin piti komeita sotureita melkein yhtä suuressa arvossa kuin sittemmin Preussin Fredrik-kuningas. Hän ihaili Portoksen jänteviä käsiä, leveitä hartioita ja avointa katsetta. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänen edessään ollut ministeriytensä ja valtakuntansa pelastus lihaksi ja vereksi muunnettuna. Tästä hän johtui muistamaan, että vanhaan muskettisoturiliittoon kuului neljä henkilöä.

"Entä kaksi muuta ystäväänne?" kysyi Mazarin.

Portos avasi suunsa arvellen, että hänen vuoronsa oli nyt virkkaa jotakin. D'Artagnan iski hänelle silmää vaikenemisen merkiksi.

"Toiset ystävämme ovat tällähaavaa estettyjä, mutta yhtyvät meihin myöhemmällä."

Mazarin yskäisi.

"Ja tämä herrasmies, jolla ei ole estettä, on halukas jälleen ryhtymään palvelukseen?" hän kysyi.

"Niin, monseigneur, ja pelkästä harrastuksesta, sillä herra de Bracieux on rikas."

"Rikas?" toisti Mazarin, jonka mielestä tuo ainoa sana aina kuulosti tavatonta kunnioitusta herättävältä.

"Viidenkymmenentuhannen livren korot", ilmoitti Portos.

Ne olivat ensimmäiset sanat, mitä hän oli lausunut.

"Pelkästä harrastuksesta?" pitkitti Mazarin, huulet hienoon hymyynsä vetäytyneinä; "vai pelkästä harrastuksesta?"

"Monseigneur ei kenties suurestikaan usko sitä sanaa?" kysyi d'Artagnan.

"Entä te itse, herra gascognelainen?" sanoi Mazarin nojaten molemmat kyynärpäänsä kirjoituspöytään ja tukien leukaansa käsillään.

"Minä", vastasi d'Artagnan, "uskon harrastuksen kuten esimerkiksi ristimänimen, jota luonnollisesti tulee sukunimen seurata. Ollaan tosin luonnostaan enemmän tai vähemmän harrastava, mutta jotakin jatkoa täytyy aina olla suoritetuilla harrastuksen näytteillä."

"Ja mitä haluaisi esimerkiksi teidän ystävänne saada harrastuksensa todisteen lopuksi?"

"No, monseigneur, ystävälläni on kolme uhkeata kartanoa: Vallon Corbeilissa, Bracieux Soissonnaisissa ja Pierrefonds Valoisissa. Hän haluaisi, monseigneur, että joku noista kolmesta tilasta tehtäisiin paroonikunnaksi."

"Eikö muuta?" sanoi Mazarin, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun hän kuuli voivansa palkita Portoksen kiintymyksen keventämättä kukkaroaan; "eikö muuta? Se asia kyllä on järjestettävissä."

"Minusta tulee parooni!" huudahti Portos astahtaen askeleen eteenpäin.

"Olenhan sen sinulle sanonut", huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet kädellään, "ja monseigneur vahvistaa sen nyt."

"Entä te, herra d'Artagnan, mitä te haluatte?"

"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "syyskuussa tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun herra kardinaali de Richelieu korotti minut luutnantiksi."

"Vai niin, ja te tahtoisitte, että kardinaali Mazarin tekisi teistä kapteenin?"

D'Artagnan kumarsi.

"No niin, mahdottomiahan ette pyydä. Saamme nähdä, hyvät herrat, saamme nähdä. Sanokaahan nyt, herra du Vallon", jatkoi Mazarin, "mistä palveluksesta pidätte paremmin, varustus- vai kenttäpalveluksestako?"

Portos avasi suunsa vastatakseen.

"Monseigneur", tokaisi d'Artagnan, "herra du Vallon on minunkaltaiseni siinä, että hän pitää parhaiten ylimääräisestä palveluksesta, sellaisista yrityksistä, joita katsotaan mielettömiksi tai mahdottomiksi."

Tämä gascognelaisuus ei pahastuttanut Mazarinia; hän alkoi miettiä asiaa.

"Tunnustan teille kuitenkin, että olen pyytänyt teitä tulemaan tänne, pitääkseni teitä paikoillanne. Olen hieman rauhattomassa asemassa. Mutta mitä nyt?" oudoksui Mazarin.

Eteishuoneesta nimittäin kuului kiivasta melua; melkein samassa avautui työhuoneen ovi, ja huoneeseen ryntäsi pölyttynyt mies huutaen: "Herra kardinaali! Missä on herra kardinaali?" Mazarin luuli, että hänet tahdottiin murhata ja vieritti lepotuolinsa loitommaksi. D'Artagnan ja Portos siirrähtivät vastatulleen ja kardinaalin väliin.

"No, monsieur", sanoi Mazarin, "mikä on hätänä, kun tulette tänne kuin kauppahalliin?"

"Monseigneur", vastasi upseeri, jolle tämä nuhde lausuttiin, "tahtoisin heti saada puhua teille kahden kesken. Olen de Poins, kaartin upseeri, Vincennesistä."

Upseeri oli niin valju ja hätääntynyt, että Mazarin käsitti hänen tuovan tärkeää viestiä; hän antoi d'Artagnanille ja Portokselle viittauksen väistyä lähetin tieltä.

D'Artagnan ja Portos vetäytyivät työhuoneen soppeen.

"Puhukaa, monsieur, puhukaa pian!" käski Mazarin; "mitä on tapahtunut?"

"Monseigneur", ilmoitti airut, "herra de Beaufort on vastikään karannut Vincennesin linnasta."

Mazarin huudahti ja kävi vielä valjummaksi kuin viestin tuoja; melkein musertuneena vaipui hän lepotuoliinsa.

"Karannutko!" hän toisti; "herra de Beaufort karannut?"

"Monseigneur, minä näin hänen pakenevan yläpengermältä."

"Ja te ette ampunut?"

"Hän oli jo luodin tapaamattomissa."

"Mutta herra de Chavigny -- mitä siis hän teki?"

"Hän oli poissa."

"Entä La Ramée?"

"Hänet löydettiin käsistä ja jaloista sidottuna vangin huoneessa, kapula suussa ja tikari ihan lähellään."

"Mutta se mies, jonka hän oli saanut apulaisekseen?"

"Hän oli herttuan juonissa ja pakeni samalla."

Mazarin huokasi.

"Monseigneur!" virkkoi d'Artagnan astahtaen kardinaalia kohti.

"No?" kysyi Mazarin.

"Nähdäkseni menettää teidän ylhäisyytenne kallista aikaa."

"Kuinka niin?"

"Jos teidän ylhäisyytenne käskisi ajaa vankia takaa, niin kenties hänet vielä tavoitettaisiin. Ranska on laaja, ja lähimmälle rajalle on kuudenkymmenen lieuen taival."

"Ja kuka ajaisi häntä takaa?" huudahti Mazarin.

"Minä totisesti!"

"Ja te vangitsisitte hänet?"

"Miksi en?"

"Te vangitsisitte Beaufortin herttuan, hänen ollessaan aseistautunut taisteluun?"

"Jos monseigneur käskisi minun pidättää itse paholaisen, niin minä tarttuisin häntä sarvista ja toisin teidän ylhäisyytenne eteen."

"Minä myös", sanoi Portos.

"Te myös?" kertasi Mazarin katsellen kumppanuksia ihmeissään. "Mutta herttua ei antaudu ilman tuimaa ottelua."

"No niin", virkkoi d'Artagnan leimuavin silmin, "oteltakoon sitten! Siitä on kauan kun viimeksi tappelimme, eikö niin, Portos?"

"Otteluun!" virkkoi Portos.

"Ja te luulette saavuttavanne hänet?"

"Kyllä, jos meillä on paremmat hevoset kuin hänellä."

"No, ottakaahan siis mukaanne mitä kaartilaisia saatte käsiinne täältä ja kiirehtikää."

"Se on teidän määräyksenne, monseigneur?"

"Vahvistan sen nimikirjoituksellani", vastasi Mazarin siepaten paperin ja kyhäten joitakuita rivejä.

"Lisätkää, monseigneur, että saamme ottaa kaikki hevoset, mitä taipaleella tapaamme."

"Kyllä, kyllä", hätäili Mazarin, "kuninkaan palvelukseen! Tuossa, rientäkää!"

"Hyvä on, monseigneur!"

"Herra du Vallon", sanoi Mazarin, "teidän parooniutenne on Beaufortin herttuan satulassa; teidän tarvitsee vain tavoittaa hänet. Teille, hyvä herra d'Artagnan, en lupaa mitään, mutta jos tuotte hänet takaisin elävänä tai kuolleena, saatte pyytää minulta mitä haluatte."

"Ratsaille, Portos!" sanoi d'Artagnan, tarttuen ystävänsä käteen.

"Kyllä tulen", vastasi Portos ylvään kylmäverisesti.

Ja he kiirehtivät alas pääportaita, ottivat mukaansa kaikki tapaamansa kaartilaiset ja huusivat: "Ratsaille! ratsaille!"

Heillä oli jo vähintään kymmenen miestä saattueenaan.

D'Artagnan ja Portos hyppäsivät hevosen selkään, toinen Vulcanuksen ja toinen Bayardin; Mousqueton ratsasti Phoebuksella.

"Seuratkaa minua!" huusi d'Artagnan.

"Matkaan!" virkahti Portos.

He painoivat kannuksensa jalojen juoksijain kupeisiin; vimmaisen vihurin tavoin pyyhälsivät ne pitkin Saint-Honoré-katua.

"No niin, herra parooni, lupasin sinulle liikuntoa; nyt näet, että pidän sanani."

"Kyllä, kapteeni", myönsi Portos.

He katsahtivat taakseen. Mousqueton, joka hikoili vielä enemmän kuin hevosensa, pysytteli asianmukaisen matkan päässä. Mousquetonin takana nelistivät kaartilaiset.

Porvarit riensivät ihmeissään ulos kynnyksilleen, ja säikähtyneet koirat hyppivät haukkuen ratsastajien kintereillä.

Saint-Jeanin hautausmaan kulmassa d'Artagnan ratsasti kumoon miehen, mutta se oli liian vähäpätöinen tapaus, voidakseen pysähdyttää noin kiireellisellä asialla kulkevaa joukkuetta. Ratsastajat karauttivat senvuoksi yhä eteenpäin kuin olisi hevosilla ollut siivet.

Voi, tässä maailmassa ei ole mitään pikku tapauksia, ja me saamme nähdä, että tämä oli kukistaa koko yksinvallan!

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Maantie

Siten kiirehtivät he Saint-Antoinen pitkän esikaupungin halki päästä päähän ja Vincennesin tietä pitkin; pian olivat he kaupungin ulkopuolella, pian metsässä, pian kylän näkösällä.

Hevoset tuntuivat elpyvän askel askeleelta, ja niiden sieraimet alkoivat punottaa kuin hehkuvat uunit. D'Artagnan, kannukset hevosensa kupeissa, ratsasti korkeintaan kaksi jalkaa Portoksen edellä; Mousqueton oli kahta hevosenmittaa taaempana. Kaartilaiset seurasivat eri välimatkojen päässä mikäli kunkin ratsu sai taivalletuksi.

Eräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella puolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa. Hän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja siltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille, kaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.

Kaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he katselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan kahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat korkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli ällistyneen näköisiä vahtisotilaita.

Muuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä herttua oli noussut ratsaille.

D'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.

"Herra upseeri", sanoi kersantti, "tähän ei saa kukaan pysähtyä."

"Se kielto ei koske minua", vastasi d'Artagnan. "Onko karkureita lähdetty ajamaan takaa?"

"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset."

"Kuinka monta heitä on?"

"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa loukkaantuneena."

"Neljä!" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. "Kuulitko, parooni? Heitä on ainoastaan neljä!"

Iloinen hymy valaisi Portoksen kasvoja.

"Ja kuinka pitkä etumatka heillä on?"

"Neljänneksen kolmatta tuntia, herra upseeri."

"Neljänneksen kolmatta tuntia! Se ei merkitse mitään, kun olemme saaneet näin hyvät ratsut, vai mitä, Portos?"

Portos huoahti; hän ajatteli, mikä kohtalo odotti hänen hevospoloisiaan.

"Varsin hyvä", virkkoi d'Artagnan; "sanokaa nyt, mille suunnalle he livistivät."

"Sitä on kielletty ilmaisemasta, herra upseeri."

D'Artagnan otti paperin taskustaan.

"Tässä on kuninkaan käsky", hän sanoi.

"Puhukaa siis kuvernöörille."

"Ja missä on kuvernööri?"

"Maalla."

Suuttumus kuohahti d'Artagnanin kasvoille; hänen otsansa rypistyi ja poskensa hehkuivat.

"Sinua heittiötä!" ärjäsi hän kersantille; "luulenpa tekeväsi minusta pilaa. Maltahan!"

Hän taittoi kokoon paperin, näytti sitä toisella kädellään kersantille ja toisella otti kotelosta pistoolin, jonka veti vireeseen.

"Kuninkaan käsky, sanon sinulle. Lue ja vastaa, muutoin ammun sinut! Mitä kautta he ratsastivat?"

Kersantti huomasi d'Artagnanin olevan tosissaan.

"Vendômois-tietä", hän vastasi.

"Ja mistä portista he menivät?"

"Saint-Maurin portista."

"Jos petät minua, vintiö", uhkasi d'Artagnan, "niin sinut hirtetään huomenna!"

"Ja jos te saavutatte hänet, ette tule takaisin minua hirtättämään", jupisi kersantti.

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, viittasi saattueelleen ja kannusti ratsuaan.

"Tänne, hyvät herrat, tätä kautta!" hän huusi, suunnaten kulkunsa vastamainitulle puiston portille.

Mutta nyt herttuan paettua oli portinvartija katsonut parhaaksi teljetä portin kaksinkertaisilla salvoilla. Hänet oli pakotettava avaamaan niinkuin äsken oli kersanttia kovisteltu, ja tämä vei taas kymmenen minuuttia hukkaan.

Viimeisestä esteestä suoriuduttuaan karautti joukkue yhtä huimaan vauhtiin kuin äskenkin.

Mutta kaikki hevoset eivät olleet yhtä kestäviä juoksijoita; muutamat eivät kyenneet pitkälle jatkamaan tätä vinhaa porhallusta: kolme pysähtyi tunnin juostuaan, ja sortui maahan.

D'Artagnan, joka ei vilkaissut taakseen, ei sitä edes huomannut. Portos ilmoitti sen hänelle levollisena kuten yleensä.

"Kunhan vain me kaksi ehdimme perille", sanoi d'Artagnan, "niin ei muuta tarvitakaan, heitä kun on ainoastaan neljä."

"Se on totta", myönsi Portos.

Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin.

Kahden tunnin kuluttua olivat hevoset seisahtumatta juosseet kahdentoista lieuen matkan; niiden koivet alkoivat horjua, ja pärskyvä vaahto täplitti ratsastajien takkeja, hien pusertuessa heidän alusvaatteittensa läpi.

"Levähtäkäämme hetkiseksi, jotta elukka-parat saavat hengähtää", esitti Portos.

"Ratsastakaamme ne mieluummin hengettömiksi ja laittautukaamme perille!" vastasi d'Artagnan. "Näen vereksiä jälkiä; ei ole kulunut neljännestuntia enempää siitä kun he ovat menneet tästä."

Tiellä näkyikin kavionjälkiä. Ne eroitti päivän viimeisissä säteissä.

He pitkittivät kulkuansa, mutta kahden lieuen päässä sortui Mousquetonin hevonen.

"Kas niin", sanoi Portos, "nyt on Phoebus pakahtunut!"

"Kardinaali maksaa siitä sinulle tuhannen pistolia."

"Oh", vastasi Portos, "en ole sen puutteessa."

"Matkaan siis, neliä!"

"Kyllä, jos voimme."

D'Artagnanin hevonen kieltäysikin nyt juoksemasta pitemmälle; se ei enää hengittänyt. Viimeinen kannuksen isku sai sen sortumaan maahan sen sijaan että olisi kiihdyttänyt sen liikkeelle.

"Voi hiisi", äännähti Portos, "nyt tuli loppu Vulcanuksesta!"

"Lempo!" huudahti d'Artagnan tukkaansa repien; "meidän täytyy siis pysähtyä! Anna minulle hevosesi, Portos. No, mikä hitto sinua vaivaa?"

"Tuhannen tulimmaista, minä kaadun", vastasi Portos, "tai oikeastaan menehtyy Bayard."

D'Artagnan yritti saada hevosta nousemaan, Portoksen kiskoessa kaikin voimin jalkojansa jalustimista; mutta samassa huomattiin, että veri pursusi elukan sieraimista.

"Se oli kolmas!" hän sanoi. "Nyt on kaikki mennyttä!"

Samassa kuului hirnahdus.

"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan.

"Mitä nyt?"

"Kuulen hevosen."

"Se on jonkun lähenevän kumppanimme."

"Ei", väitti d'Artagnan, "ääni tuli edestäpäin."

"Sepä on toinen asia", sanoi Portos, ja hänkin vuorostaan kuunteli korviansa heristellen d'Artagnanin osoittamalle taholle.

"Monsieur", virkkoi Mousqueton, joka oli jättänyt ratsunsa maantielle ja nyt yhtyi jalkaisin isäntäänsä, "monsieur, Phoebus ei jaksanut pitemmälle, ja..."

"Vaiti siinä", käski Portos.

Samassa kuului toinen hirnahdus yötuulen tuomana.

"Se on viidensadan askeleen päässä täältä", arvioitsi d'Artagnan.

"Tosiaankin, monsieur", vahvisti Mousqueton, "ja viidensadan askeleen päässä täältä on pikku metsästystupa."

"Mousqueton, ota pistoolisi", käski d'Artagnan.

"Minulla on ne kädessäni, monsieur."

"Ota omasi koteloista, Portos."

"Tässä ovat."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, hänkin siepaten omat ampuma-aseensa; "käsittänethän tehtävämme, Portos?"

"En aivan."

"Me toimimme kuninkaan palveluksessa."

"No niin?"

"Kuninkaan palveluksessa tarvitsemme noita hevosia."

"Olet oikeassa", myönsi Portos.

"Ei sanaakaan enää; rivakasti toimeen!"

Kaikki kolme kävelivät eteenpäin pimeässä, hiljaisina kuin aaveet. Syrjätien haarassa näkivät he valoa pilkoittavan puiden lomasta.

"Tuolla on talo", supatti d'Artagnan. "Anna minun toimia, Portos, ja tee kuten minä."

He hiipivät puulta toiselle ja saapuivat kahdenkymmenen askeleen päähän talosta kenenkään näkemättä. Niin likelle tultuaan he nyt huomasivat vaunuvajan seinustalle ripustetun lyhdyn valossa neljä vankannäköistä ratsua. Palvelija suki niitä. Hevosten vieressä oli satulat ja päitset.

D'Artagnan lähestyi nopeasti ja viittasi molempia seuralaisiaan pysyttelemään muutaman askeleen päässä.

"Minä ostan nämä hevoset", hän sanoi palvelijalle.

Tämä kääntyi ällistelemään, vaan ei hiiskunut sanaakaan.

"Etkö kuullut, hölmö?" aloitti taas d'Artagnan.

"Kyllä", vastasi palvelija.

"Mikset siis vastaa?"

"Koska nämä hevoset eivät ole kaupan."

"Sitten minä otan ne", uhkasi d'Artagnan.

Hän laski kätensä lähimmän lautasille. Samassa astuivat hänen molemmat saattolaisensa esille ja tekivät kuten hänkin.

"Mutta, hyvät herrat", huudahti palvelija, "ne ovat vastikään juosseet kuuden lieuen taipaleen hengähtämättä; siitä on tuskin puolta tuntia, kun vapautimme ne satuloistaan."

"Puolen tunnin lepo riittää", sanoi d'Artagnan, "ja ne käyvät sitten vain yhä innokkaimmiksi."

Tallirenki huusi apua. Jonkunlainen isännöitsijä saapui juuri kun d'Artagnan ja hänen kumppaninsa satuloitsivat hevosia.

Isännöitsijä tahtoi panna äänekkäästi vastaan.

"Ystäväiseni", varoitti d'Artagnan, "jos virkatte sanankaan, niin tukin teiltä kurkun."

Ja hän näytti pistoolia, jonka taas heti pisti kainaloonsa, täydentääkseen hommansa.

"Mutta, monsieur", intti isännöitsijä, "tiedättekö, että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin?"

"Sen parempi!" vastasi d'Artagnan; "sitten ne varmasti ovatkin hyviä ratsuja."

"Monsieur", jatkoi isännöitsijä, askel askeleelta vetäytyen taaksepäin ja yrittäen lähestyä ovea, "minä pyydän teitä ottamaan huomioon, että huudan tänne väkeni."

"Ja minäkin huudan saapuville omani", vastasi d'Artagnan. "Olen kuninkaan muskettiväen luutnantti, minulla on kymmenen kaartilaista saattueenani; kuunnelkaahan vain -- kuuletteko, kuinka ne nelistävät? Saammepa nähdä!"

Mitään ei kuulunut, mutta isännöitsijä luuli kuulevansa.

"Oletko valmis, Portos?" kysyi d'Artagnan.

"Valmis olen."

"Entä te, Mouston?"

"Samaten."

"Ratsaille siis ja taipaleelle!"

Kaikki kolme hyppäsivät satulaan.

"Tänne!" huusi isännöitsijä; "apuun, palvelijat, ratsupyssyinenne!"

"Eteenpäin!" käski d'Artagnan; "tässä tulee kuumat paikat."

Ja he porhalsivat tielle kuin tuulena.

"Tänne!" kirkui isännöitsijä, tallirengin rientäessä läheiseen rakennukseen.

"Varokaa surmaamasta hevosianne!" huusi d'Artagnan nauraen.

"Ampukaa!" vastasi isännöitsijä.

Salaman tavoin valaisi leimahdus tietä, ja samassa pamahti; ratsastajat kuulivat luotien viuhuvan vieritseen ilmaan.

"He ampuvat kuin palvelijat", morkkasi Portos; "paremmin paukuteltiin kardinaali de Richelieun aikana. Muistatko Crèvecoeurin maantietä, Mouston?"

"Voi, monsieur, tunnen vieläkin jumotusta oikealla puolella."

"Oletko varma siitä, että olemme heidän jäljillään, d'Artagnan?" kysyi Portos.

"Totta perhanassa! Etkö siis kuullut?"

"Mitä niin?"

"Että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin."

"Entä sitten?"

"Herra de Montbazon on rouva de Montbazonin mies."

"Vaikkapa vain."

"Ja rouva de Montbazon on herra de Beaufortin rakastajatar."

"Ahaa, nyt ymmärrän!" sanoi Portos; "rouva oli järjestänyt hevosten vaihdon."

"Aivan."

"Ja me hätyytämme herttuaa samoilla hevosilla, joita hän on äsken käyttänyt."

"Portos hyvä, sinulla on tosiaan mitä selkein järki", vastasi d'Artagnan puolittain piloillaan, puolittain vakavana.

"Hm, niinpä luulisin", sanoi Portos.

Kokonaisen tunnin kiitivät he eteenpäin; hevoset olivat valkeina vaahdosta, ja veri pulppusi niiden kupeista.

"Kas, mitä näenkään tuolla?" virkahti d'Artagnan.

"Onnellinen sinä, jos näet mitään tällaisessa pimeydessä", sanoi Portos.

"Kipinöitä."

"Näin ne minäkin", vahvisti Mousqueton.

"Ahaa, olisimmekohan jo saavuttamassa heidät?"

"Kuollut hevonen -- hyvä!" huudahti d'Artagnan palauttaessaan ratsunsa tämän tekemästä syrjähyppäyksestä; "eivät näy heidänkään elukkansa jaksavan pitemmälle."

"Olen kuulevinani ratsujoukon tömistelyä", huomautti Portos kurkoittaen päätään hevosensa harjan yli.

"Mahdotonta!"

"Heitä on monta."

"Se muuttaa asian."

"Taaskin hevonen!" virkahti Portos.

"Kuollutko?"

"Ei, henkitoreissaan."

"Satuloittu vai riisuttuko?"

"Satuloittu."

"Sitten se on heidän."

"Rohkeutta siis! He ovat käsissämme."

"Mutta jos heitä on monta", muistutti Mousqueton, "eivät he ole meidän käsissämme, vaan me heidän."

"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "he luulevat meidän olevan voimakkaampia, koska ajamme heitä takaa; he säikkyvät ja hajaantuvat."

"Niin, se on varmaa", arveli Portoskin.

"Kas, näetkö nyt?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, taaskin kipinöitä; näin ne minäkin nyt", vastasi Portos.

"Eteenpäin, eteenpäin!" käski d'Artagnan kaikuvalla äänellään; "viiden minuutin kuluttua saamme nauraa."

He ryntäsivät jälleen yön selkään. Kivusta ja ponnistuksesta hurjistuneet hevoset kiitivät pitkin pimeätä tietä, jolla nyt alkoi häämöttää jotakin tiheämpää ja tummempaa kuin muu ilmapiiri.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Tapaaminen

Vielä ratsastettiin kymmenen minuuttia samaa vauhtia.

Kiireisesti irtausi kaksi tummaa kohtaa ryhmästä; ne lähestyivät, suurenivat ja saivat yhä selvemmin kahden ratsumiehen hahmon.

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "meitä tullaan vastaan."

"Sen pahempi tulijoille"-, vastasi Portos.

"Ken siellä?" huusi karski ääni.

Vimmatusti kiitävät kolme ratsumiestä eivät pysähtyneet eivätkä vastanneet; kuului vain huotrista vedettyjen miekkain kalinaa ja noiden kahden haamun pistoolinhanain naksahtaminen vireeseen.

"Ohjakset hampaisiin!" käski d'Artagnan.

Portos ymmärsi; molemmat ottivat vasemmalla kädellään kotelosta pistoolin ja vetivät aseensa niinikään vireeseen.

"Ken siellä?" karjaistiin toistamiseen. "Ei enää askeltakaan, tai olette kuoleman oma!"

"Pyh!" vastasi Portos melkein tukahtuneena pölyyn ja pureskellen ohjaksia niinkuin hänen ratsunsa puri kuolainta: "pyh, pahempaakin olemme nähneet!"

Samassa sulkivat molemmat haamut tien, ja tähtien kajastuksessa kiiluivat alaslasketut pyssynpiiput.

"Takaisin", kiljaisi d'Artagnan, "tai te olette kuoleman omia!"

Uhkaukseen vastasi kaksi pistoolinlaukausta; mutta hyökkääjät tulivat niin hurjaa vauhtia, että he melkein samassa silmänräpäyksessä olivat vastustajiensa kimpussa. Kolmas laukaus pamahti nyt d'Artagnanin ampumana likeltä, ja hänen vihollisensa putosi. Portos tölmäsi niin kiivaasti omaa pidättäjäänsä vastaan, että tämä sinkosi kymmenen askeleen päähän hevosensa selästä, vaikka saikin väistetyksi ahdistajansa miekan survaisun.

"Lopeta, Mousqueton, lopeta!" käski Portos.

Ja hän karautti ystävänsä vierelle, joka oli jo jälleen aloittanut takaa-ajon.

"Miten kävi?" kysyi Portos.

"Musersin häneltä pään", vastasi d'Artagnan; "entä sinä?"

"Keikautin mieheni vain nurin, mutta kuulehan..."

Pamahti pistoolinlaukaus; Mousqueton se ohi kiitäessään täytti herransa käskyn.

"Eteenpäin!" sanoi d'Artagnan. "Hyvin käy, olemme jo voittaneet ensimmäisen erän."

"Kas", huudahti Portos, "tuoltapa tulee pelikumppaneita!"

Kaksi muuta ratsastajaa näkyikin nyt eriävän pääryhmästä ja nopeasti lähenevän sulkemaan jälleen tien.

Tällä kertaa ei d'Artagnan odottanut puhuttelua.

"Tilaa!" hän huusi ensimmäisenä; "tilaa!"

"Mitä tahdotte?" kysyi ääni.

"Herttuan!" äyskäisivät d'Artagnan ja Portos yhtaikaa.

Nauru oli vastauksena, mutta se päättyi huokaisuun; d'Artagnan oli lävistänyt naurajan säilällään.

Samassa ammuttiin kaksi laukausta, jotka kuuluivat yhdeltä; Portos ja hänen vastustajansa olivat ampuneet toisiaan.

D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki Portoksen ihan lähellään.

"Mainiota, Portos!" hän sanoi; "taisit surmata hänet?"

"Luulen osanneeni ainoastaan hevoseen", vastasi Portos.

"Mikäs auttaa, veikkonen! Pilkkuun ei osaa joka laukauksella, eikä sovi valittaa, kun sentään satuttaa tauluun. Kas, hitto, mikä nyt hevostani vaivaa?"

"Se sortuu", vastasi Portos seisahduttaen omansa.

D'Artagnanin ratsu horjui tosiaan ja vaipui polvilleen; sitten se korahtaen kaatui kyljelleen.

Se oli saanut rintaansa d'Artagnanin ensimmäisen vastustajan ampuman luodin.

D'Artagnan kirosi niin katkerasti, että siitä olisi taivaskin voinut revetä.

"Haluatteko hevosta, monsieur?" kysyi Mousqueton.

"Hitto, haluanko muka!" karjaisi d'Artagnan.

"Tässä on", sanoi Mousqueton.

"Mistä hornasta oletkaan saanut kaksi varahevosta?" ihmetteli d'Artagnan hypätessään toisen selkään.

"Niiden ratsastajat ovat kuolleet; arvelin niistä saattavan olla hyötyä, joten otin ne mukaan."

Sillaikaa oli Portos uudestaan panostanut pistoolinsa.

"Pian!" huusi d'Artagnan, "tuolla on taas kaksi!"

"Mutta tätähän kestää aamuun!" tuumi Portos.

Kaksi ratsumiestä lähestyi jälleen nopeasti.

"Voi, monsieur", sanoi Mousqueton, "se, jonka survaisitte alas ratsailta, nousee nyt ylös."

"Mikset menetellyt hänen suhteensa kuten ensimmäisenkin?"

"Olin estetty, monsieur; pitelin hevosta."

Kajahti laukaus, Mousqueton kiljaisi kivusta.

"Voi, monsieur", hän parkaisi, "nyt osui toiseenkin, juuri toiseen! Tämä laukaus tuli ihan vastapainoksi sille, jonka sain matkalla Amiensiin."

Portos käännähti kuin jalopeura ja ryntäsi hevosensa menettäneen ratsastajan kimppuun, joka yritti sivaltaa miekkansa; mutta ennen kuin se paljastui säilästä, oli Portos omansa kahvalla jymäyttänyt häntä päähän niin hirveästi, että hän kaatui kuin härkä lysähtää teurastajan nuijasta.

Vikisten oli Mousqueton luisunut alas ratsailta, sillä hänen saamansa haava ei sallinut hänen istua satulassa.

Ratsastajat huomattuaan oli d'Artagnan pysähtynyt ja jälleen panostanut pistoolinsa; hänen uuden hevosensa satulanupissa muuten riippui ratsupyssykin.

"Tässä nyt olen", sanoi Portos; "odotammeko vai hyökkäämmekö me?"

"Käykäämme päälle!" esitti d'Artagnan.

"Se sopii!" suostui Portos.

He iskivät kannukset hevostensa kylkiin.

Ratsumiehet olivat ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.

"Kuninkaan nimessä", huusi d'Artagnan, "tie auki!"

"Kuninkaalla ei ole täällä mitään tekemistä", vastasi kumea ääni, joka tuntui tulevan pilvestä, sillä ratsastaja läheni pölypatsaan kiehtomana.

"Hyvä! Saammepa nähdä, eikö kuningas pääse esille yli kaiken", tuumi d'Artagnan.

"Se nähdään!" virkkoi sama ääni.

Kaksi pistoolinlaukausta pamahti melkein yhtaikaa, toinen d'Artagnanin luikusta, toinen Portoksen vastustajan ampumana. D'Artagnanin luoti vei viholliselta hatun, Portoksen vastustajan kuula lävisti paroonikokelaan hevoselta kaulan, ja pärskähtäen sortui elukka heti.

"Viimeisen kerran, minne aiotte?" kysyi sama ääni.

"Hornaan!" karjaisi d'Artagnan.

"Hyvä! Olkaa siis huoletta, sinne joudutte pian."

D'Artagnan näki musketinpiipun painuvan vastaansa. Hänellä ei ollut aikaa kopeloida kotelosta, mutta hän muisti neuvon, jonka oli aikoinaan saanut Atokselta: hän antoi hevosensa kavahtaa takajaloilleen, ja luoti osui elukkaa mahaan. D'Artagnan tunsi hevosen huojuvan allansa, ja harvinaisen ketteränä, kuten aina heittäysi hän, sivulle.

"Mutta, hiisi vieköön", virkkoi sama väräjävä ja pilkallinen ääni "tämähän on hevosteurastusta eikä mieskohtaista taistelua. Vetäkäämme miekkamme, monsieur -- miekkasille!"

Ja hän hyppäsi alas ratsailta.

"Olkoon menneeksi!" myöntyi d'Artagnan; "se on ihan minun alaani."

Kahdella harppauksella joutui d'Artagnan seisomaan kiistakumppaniansa vastassa, jonka säilä nyt iski hänen aseeseensa. Tavallisen taitavuutensa avulla oli hän saanut miekan sovitetuksi terssiliikkeisiin, jotka olivat hänen parhaana puolustusasentonaan.

Sillävälin oli Portos polvistunut hevosensa taakse, joka vavahteli henkitoreissaan, ja piteli pistoolia kumpaisessakin kädessään.

D'Artagnanin ja hänen vastakumppaninsa ottelua jatkui. D'Artagnan ahdisti tapansa mukaan kiivaasti, mutta tällä kertaa oli hän tavannut miekkailijan ja käden, jotka saivat hänet miettimään. Kahdesti kvarttiin pakotettuna astahti d'Artagnan taaksepäin; hänen vastustajansa ei hievahtanut, d'Artagnan palasi ja heittäysi uudestaan terssitemppuihin.

Pari kolme survaisua suunnattiin kumpaiseltakin puolelta tuloksetta, kipinäin singotessa säilänteristä.

Vihdoin katsoi d'Artagnan hetken tulleeksi, yrittääkseen mieluisinta kujettaan; hän valmisteli sitä taitavasti, suoritti sen nopeasti kuin salama ja tähtäsi survaisun niin voimakkaasti, että hän piti sitä vastustamattomana.

Työntäisy torjuttiin.

"Mordious!" huudahti hän gascognelaisella murteellaan.

Tämän huudahduksen kuullessaan kavahti vastustaja taaksepäin, ojensi esiin paljastetun päänsä ja yritti pimeässä eroittaa d'Artagnanin kasvonpiirteitä.

D'Artagnan taasen epäili viekkautta ja pysyi puolustusasennossa.

"Pitäkää varanne!" varoitti Portos vastustajaansa; "minulla on vielä kaksi pistooliani panostettuina."

"Sitä suurempi syy teillä ampua ensin", vastasi jälkimmäinen.

Portos laukaisi, salama valaisi taistelupaikkaa.

Tämän tuiskahduksen leimussa huudahtivat molemmat toiset taistelukumppanukset.

"Atos!" oudostui d'Artagnan.

"D'Artagnan!" kummeksui Atos.

Atos kohotti miekkansa, d'Artagnan laski alas omansa.

"Aramis!" huusi Atos, "älä ammu!"

"Hei, sinäkö se oletkin, Aramis?" ihmetteli Portos.

Ja hän heitti sivulle pistoolinsa.

Aramis pisti omansa koteloon ja miekkansa huotraan.

"Poikani!" sanoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä.

Tällä nimityksellä oli hän entiseen aikaan puhutellut d'Artagnania, tahtoessaan ilmaista hellyyttä.

"Atos", valitti d'Artagnan käsiänsä väännellen, "sinä siis puolustat häntä! Ja minä kun olin vannonut vieväni hänet takaisin elävänä tai kuolleena! Voi, minä olen häväisty mies!"

"Surmaa minut", sanoi Atos rintansa paljastaen, "jos kuolemani on välttämätön kunniallesi."

"Minua poloista!" huudahti d'Artagnan. "Maailmassa oli yksi ainoa mies, joka kykeni pysähdyttämään minut, ja onneton kohtaloni toimitti juuri sen miehen tielleni! Mitä nyt sanonkaan kardinaalille?"

"Te sanotte hänelle, monsieur", vastasi ääni, joka kajahti yli koko taistelupaikan, "että hän oli lähettänyt minua vastaan kaksi ainoata miestä, jotka kykenivät nujertamaan neljä, mies miestä vastaan keskeytymättömästi ahdistamaan kreivi de la Fèreä ja ritari d'Herblayta ja olemaan antautumatta vähäisemmälle lukumäärälle kuin viidellekymmenelle."

"Prinssi!" huudahtivat Atos ja Aramis yhtaikaa, liikahtaen ikäänkuin tehdäkseen tilaa Beaufortin herttualle, samalla kun d'Artagnan ja Portos puolestaan astahtivat taaksepäin.

"Viisikymmentä ratsumiestä!" mutisivat d'Artagnan ja Portos.

"Katsokaa ympärillenne, hyvät herrat, jos epäilette sitä", jatkoi herttua.

D'Artagnan ja Portos vilkaisivat sivulleen; he olivatkin täydellisesti saarrettuina ratsujoukon keskelle.

"Taistelunne melu, hyvät herrat", puheli herttua, "sai minut siihen luuloon, että teitä oli vähintään kaksikymmentä, ja minä palasin kaikkien saattolaisteni kanssa, kyllästyneenä ainaiseen pakenemiseen ja haluten saada itse paljastaa miekkani; mutta kaksihan teitä vain olikin."

"Niin, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kaksi kahdenkymmenen veroista, kuten itse sanoitte."

"No niin, miekkanne, hyvät herrat!" käski herttua.

"Miekkamme!" toisti d'Artagnan kohottaen päänsä ja tointuen; "niitä emme koskaan luovuta!"

"Emme koskaan!" vahvisti Portos.

Jotkut ratsumiehet liikahtivat.

"Silmänräpäys, monseigneur!" virkkoi Atos; "kaksi sanaa!"

Hän lähestyi prinssiä, joka kumartui häntä kohti, ja lausui tälle hiljaa pari sanaa.

"Kuten haluatte, kreivi", vastasi prinssi. "Olen liian suuressa kiitollisuudenvelassa teille, voidakseni evätä ensimmäistä pyyntöänne. Poistukaa, hyvät herrat!" hän virkkoi saattueelleen. "Herrat d'Artagnan ja du Vallon, te olette vapaita."

Käskyä toteltiin heti, ja d'Artagnan ja Portos näkivät nyt olevansa laajan kehän keskuksena.

"Nyt, d'Herblay", sanoi Atos, "laskeudu ratsailta ja tule mukaan."

Aramis hyppäsi maahan ja lähestyi Portosta, Atoksen astuessa d'Artagnanin luo. Kaikki neljä olivat siten jälleen koolla.

"Veikkoseni", kysyi Atos, "pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet vertamme?"

"Emme", vastasi d'Artagnan, "mutta minua surettaa nähdä joutuneemme vastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, -- sydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin kuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!"

"Taivasten tekijä, ei, -- nyt on kaikki mennyttä!" huudahti Portos.

"No, siirtykää siis meidän puolellemme", esitti Aramis.

"Hiljaa, d'Herblay!" tokaisi Atos; "tällaisille miehille ei ehdoteta mitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on heidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta menneet prinssien puolelle."

"Vihollisia nyt kuitenkin olemme", sanoi Portos. "Hitto, kuka olisi koskaan uskonut sitä!"

D'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.

Atos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.

"Hyvät herrat", hän haastoi, "asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee niinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on tärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet toisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen viimeinen kohtaus on välttämätön."

"Minä puolestani vaadin sitä", sanoi Aramis.

"Minä suostun siihen", vastasi d'Artagnan ylpeästi.

Portos nyökkäsi myöntymykseksi.

"Määrätkäämme siis kokouspaikka, joka on meille kaikille mukava", jatkoi Atos, "ja siinä viimeisessä kohtauksessa sopikaamme ratkaisevasti keskinäisestä asemastamme ja esiintymistavasta, jota meidän tulee noudattaa toisiamme kohtaan."

"Hyvä!" vastasivat toiset kolme.

"Yhdytte siis minun käsitykseeni?" kysyi Atos.

"Täydellisesti."

"No niin, mikä paikaksi?"

"Soveltuuko teille Place Royale?" esitti d'Artagnan.

"Pariisissa?"

"Niin."

Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa. Aramis teki hyväksyvän merkin.

"Place Royale, olkoon menneeksi", suostui Atos.

"Ja milloin?"

"Huomen-illalla, jos haluatte."

"Kerkiättekö siksi takaisin?"

"Kyllä."

"Mihin aikaan tulemme?"

"Kello kymmenen illalla -- sopiiko se teille?"

"Erinomaisesti."

"Siitä on seurauksena rauha tai sota", huomautti Atos, "mutta kunniamme, ystävät, ainakin jää loukkaamattomaksi."

"Voi", jupisi d'Artagnan, "meidän sotilaallinen kunniamme on mennyttä!"

"D'Artagnan", sanoi Atos vakavasti, "minä vannon, että teet minua kohtaan väärin, ajatellessasi tuolla tavoin, kun minä sitävastoin ajattelen vain yhtä seikkaa, nimittäin että me olemme paljastaneet säilämme toisiamme vastaan. Niin", hän jatkoi murheellisesti pudistaen päätänsä, "niin, sinäpä sen sanoit: onnettomuus uhkaa meitä. Tule, Aramis!"

"Ja me, Portos", sanoi d'Artagnan, "palatkaamme ilmoittamaan kardinaalille häpeämme."

"Ja sanokaa hänelle ennen kaikkea", huusi hämystä joku, "että minä en ole vielä liian vanha toimimaan."

D'Artagnan tunsi Rochefortin äänen.

"Voinko tehdä mitään hyväksenne, messieurs?" kysyi prinssi.

"Te voitte todistaa, että me olemme tehneet voitavamme, monseigneur."

"Olkaa huoletta, se tapahtuu. Hyvästi, messieurs! Jonkun ajan kuluttua toivoakseni näemme toisemme jälleen Pariisin edustalla, kenties itse Pariisissakin, ja silloin voitte ottaa hyvityksenne."

Näin sanoen herttua heilautti kättänsä hyvästiksi, kannusti ratsunsa jälleen laukkaan ja katosi saattolaisineen, jotka häipyivät pimeään niinkuin melukin avaruuteen.

D'Artagnan ja Portos jäivät yksikseen maantielle, likellään mies, joka piteli kahta varahevosta.

He luulivat tätä Mousquetoniksi ja lähestyivät.

"Mitä näenkään!" huudahti d'Artagnan, "sinäkö siinä Grimaud?"

"Grimaud!" kummeksui Portos.

Grimaud antoi ystävyksille merkin, että he eivät erehtyneet.

"Kenen ovat hevoset?" kysyi d'Artagnan.

"Kuka ne meille antaa?" kysyi Portos.

"Herra kreivi de la Fère."

"Atos, Atos", mutisi d'Artagnan, "sinä ajattelet ihan kaikkea; sinä olet todellinen aatelismies!"

"Hyvä juttu!" virkkoi Portos; "pelkäsin joutuvani taivaltamaan jalkaisin."

Ja hän hyppäsi ratsaille. D'Artagnan istui jo satulassa.

"No, mihin siis sinä aiot, Grimaud?" tiedusti d'Artagnan; "jätät herrasi?"

"Niin", vastasi Grimaud, "olen menossa varakreivi de Bragelonnen luo Flandriassa toimivaan armeijaan."

He etenivät äänettöminä joitakuita askeleita pitkin maantietä Pariisiin päin, kunnes äkkiä kuului voihkinaa, joka tuntui tulevan ojasta.

"Mitä tuo on?" ihmetteli d'Artagnan.

"Siellä on Mousqueton", arvasi Portos.

"Voi, niin, monsieur, minä täällä olen", vastasi vaikertava haamu, joka kohosi tien viereltä.

Portos kiirehti intendenttinsä luo, johon hän oli todella kiintynyt.

"Oletko vaarallisestikin haavoittunut, hyvä Mouston?" hän kysyi.

"Mouston!" kertasi Grimaud silmät suurina.

"En luule, monsieur, mutta peräti kiusalliseen tapaan olen haavoittunut."

"Et siis kykene ratsastamaan?"

"Voi, vielä kysyttekin, monsieur!"

"Pääsetkö kävelemään?"

"Koetan pyrkiä lähimpään taloon asti."

"Miten menetellä?" sanoi d'Artagnan. "Meidän on välttämättömästi palattava Pariisiin.

"Minä kyllä pidän huolen Mousquetonista", tarjoutui Grimaud.

"Kiitos, kunnon Grimaud!" sanoi Portos.

Grimaud laskeusi ratsailta ja meni ojentamaan käsivartensa vanhalle ystävälleen, joka vastaanotti hänet kyynelsilmin, Grimaudin oikein kykenemättä tietämään, pusersiko ne kyyneleet jälleennäkemisen ilahdus vai haavan tuottama kipuko.

D'Artagnan ja Portos pitkittivät vaiteliaina matkaansa Pariisiin.

Kolmea tuntia myöhemmin sivuutti heidät eräänlainen pikalähetti, pölyn peittämänä. Miehen oli herttua toimittanut viemään kardinaalille kirjettä, jossa prinssi lupauksensa mukaisesti antoi todistuksensa Portoksen ja d'Artagnanin kunnostautumisesta.

Mazarin oli viettänyt kovin tukalan yön, saadessaan tämän kirjeen, jossa prinssi itse ilmoitti hänelle olevansa vapaana ja ryhtyvänsä kuolettavaan sotaan häntä vastaan.

Kardinaali luki sen pariin kolmeen kertaan; sitten hän taittoi sen kokoon ja pisti taskuunsa.

"Se minua sentään lohduttaa hänen livahdettuaan d'Artagnanin käsistä", hän tuumi, "että takaa-ajaja ainakin ratsasti kumoon Brousselin. Tuo gascognelainen on totisesti oiva mies; hän palvelee minua kömpelyyksilläänkin."

Kardinaali tarkoitti sitä miestä, jonka d'Artagnan oli ajanut nurin Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa Pariisissa ja joka ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin parlamenttineuvos Broussel.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Neljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa

"No niin", sanoi Portos, istuessaan la Chevrette-hotellin pihalla, kun d'Artagnan naama pitkänä ja nyreissään palasi Kardinaalipalatsista, "hän kai otti sinut yrmeästi vastaan, kelpo d'Artagnan?"

"Sen totisesti teki! On siinä koko hylky mieheksi! Mitä sinä syöt, Portos?"

"Ka, näethän, että minä liotan korppua espanjalaiseen viinilasilliseen. Tee sinä samaten!"

"Oikeassa olet, Gimblou, lasi!"

Näin soinnukkaalla nimellä puhuteltu tarjoilija toi pyydetyn lasin, ja d'Artagnan istuutui ystävänsä viereen.

"Miten siis kävi?"

"Hitto, käsitäthän, että aseman selittämiseen oli vain yksi tapa! Minä astuin sisälle, hän katsoi minuun karsaasti, kohautin olkapäitäni ja sanoin:

"'No niin, monseigneur, me emme olleetkaan ylivoimaisia.'

"'Niin, sen jo tiedän; mutta kertokaahan yksityiskohdat.'

"Ymmärrät kyllä, Portos, että minä en ystäviäni nimeämättä voinut kertoa yksityiskohtia, ja heidän mainitsemisensa olisi syössyt heidät tuhoon."

"Perhana!"

"'Monseigneur', sanoin, 'heitä oli viisikymmentä ja meitä kaksi'.

"'Niin, mutta silti vaihdettiin pistoolinlaukauksia, mikäli olen kuullut', vastasi hän.

"'On kyllä totta, että molemmin puolin haaskattiin hiukan ruutia'.

"'Ja miekat sivallettiin päivänvaloon?' lisäsi hän.

"'Oikeastaan yön pimeyteen, monseigneur', korjasin minä.

"'No, mutta minä luulin teitä gascognelaiseksi, ystäväiseni?' jatkoi kardinaali.

"'En ole gascognelainen muulloin kuin onnistuessani, monseigneur.'

"Hän piti vastauksesta, sillä hän alkoi nauraa.

"'Se opettaa minut varustamaan kaartilaiseni paremmilla hevosilla', hän sanoi, 'sillä jos he olisivat kyenneet seuraamaan teitä ja kukin puolestaan toimineet kuten te ja teidän ystävänne, niin te olisitte saanut pidetyksi sananne ja tuonut hänet tänne elävänä tai kuolleena'."

"Kas, eihän tuo minusta näytä ollenkaan pahalta", virkahti Portos.

"Eihän kylläkään, mutta hyväinen aika, veikkonen, pääasiana on tapa, millä mikin sanotaan. On uskomatonta", keskeytti d'Artagnan puheensa, "kuinka paljon viiniä nämä korput imevät itseensä! Nehän ovat kuin sieniä. Gimblou, toinen pullo."

Tilauksen täyttämisessä noudatettiin kiirettä, joka osoitti, kuinka suurella huomaavaisuudella d'Artagnania kohdeltiin talossa. Hän pitkitti:

"Teinkin jo lähtöä, kun hän kutsui minut takaisin."

"'Teiltähän surmattiin tai menehtyi kolme hevosta?' hän tiedusti.

"'Niin, monseigneur'.

"'Mitä ne maksavat?'"

"Mutta se näyttää minusta varsin hyvältä käänteeltä", tokaisi Portos.

"'Tuhannen pistolia', minä vastasin."

"Tuhannen pistolia!" toisti Portos; "he-hei, sepä oli paljon! Jos hän tuntee hevosia, niin hänen olisi pitänyt tinkiä."

"Kyllä hänellä totta tosiaan oli siihen halua, saiturilla, sillä hän hätkähti rajusti ja tuijotti minuun. Minä tuijotin takaisin; silloin hän ymmärsi yskän, avasi kaapin ja veti esiin Lyonin pankin maksuosoituksia."

"Tuhannen pistolin arvosta?"

"Niin, ihan täsmälleen tuhannen pistolin, senkin visukinttu; ei rahtuakaan enempää."

"Ja sinulla on ne nyt?"

"Tässä näet."

"Totisesti tuntuu minusta kuitenkin siltä, että se oli sopivaa kohtelua", arveli Portos.

"Sopivaako! Miehiä kohtaan, jotka eivät ainoastaan olleet vaarantaneet nahkaansa, vaan vielä tehneet hänelle suuren palveluksen?"

"Minkä suuren palveluksen?" kysyi Portos.

"Hitto, minä kuulun ratsastaneen nurin jonkun parlamenttineuvoksen."

"Mitä! Sen mustapukuisen pikku miehen, jonka ajoit kumoon Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa?"

"Se oli juuri hän, veikkoseni. Katsos, hän oli kardinaalille kiusallinen. Pahaksi onneksi en rusentanut häntä kokonaan. Hän kuuluu toipuvan, ollakseen uutena haittana."

"No, pentele!" tokaisi Portos; "ja kun käänsin hevoseni, joka tahtoi rynnätä suoraan sen päälle! Toistamiseen en sitä tee."

"Sen myyrän olisi pitänyt maksaa minulle parlamenttineuvoksestakin."

"Mutta", intti Portos, "kun hän ei kunnolleen rusentunut..."

"Oh, herra de Richelieu olisi sanonut: 'Viisisataa écu'ta parlamenttineuvoksesta.' Mutta jääköön se jo silleen. Paljonko maksoivat elukkasi, Portos?"

"Voi, veikkonen, jos Mousqueton-parka olisi täällä, niin hän ilmoittaisi summan pennilleen."

"Sanoinhan sentään suunnilleen."

"Vulcanus ja Bayard tulivat minulle maksamaan kahdensadan pistolin vaiheille kumpainenkin, ja arvioitsemalla Phoebuksen sataanviiteenkymmeneen, luulisin laskun kutakuinkin oikeaksi."

"Jää siis jäljelle puolenviidettäsataa pistolia" virkkoi d'Artagnan jokseenkin tyytyväisenä.

"Niin", vastasi Portos, "mutta tamineet..."

"Kautta sieluni se on totta! Paljonko tamineista?"

"Jos laskisi kaikkien kolmen varustukset sadaksi pistoliksi..."

"Olkoon menneeksi sata pistolia", myöntyi d'Artagnan. "Jäännöksenä on siis kolmesataaviisikymmentä pistolia."

Portos nyökkäsi.

"Antakaamme emännälle viisikymmentä pistolia kestityksestä", ehdotti d'Artagnan, "ja tasatkaamme loput kolmesataa."

"Se käy laatuun", vastasi Portos.

"Kehno apaja!" jupisi d'Artagnan pistäessään maksuosoituksensa talteen.

"Hm", tuumi puolestaan Portos, "lähtipä sentään jotakin. Mutta kuulehan!"

"Mitä niin?"

"Eikö hän laisinkaan puhunut minusta?"

"Kas, tosiaan!" huudahti d'Artagnan, joka ei uskaltanut masentaa ystävänsä mieltä mainitsemalla, että kardinaali ei ollut hänestä virkkanut halaistua sanaa, "tosiaan, hän huomautti..."

"Huomautti mitä?" uteli Portos.

"Maltas hiukan -- koetan muistaa hänen omat sanansa. Hän huomautti: 'Mitä ystäväänne tulee, niin ilmoittakaa hänelle, että hän voi huoletta kääntää kylkeänsä.'"

"Ahaa!" ihastui Portos; "se merkitsee päivänselvästi, että hän on vakaasti päättänyt parooniudestani."

Samassa löi läheisin torninkello yhdeksän. D'Artagnan säpsähti.

"Kas, niin oikein!" virkkoi Portos; "kello on nyt yhdeksän, ja muistathan, että meillä on kymmeneltä kohtauksemme Place Royalella."

"Vaiti, Portos!" huudahti d'Artagnan kärsimättömästi liikahtaen. "Älä muistuta minua siitä; juuri se on pitänyt minua alakuloisella päällä eilisestä saakka. En mene sinne."

"Mistä syystä?" kysyi Portos.

"Syystä että minun on tukala katsella noita kahta miestä, jotka tärvelivät yrityksemme."

"Silti ei kumpainenkaan ollut millään tavoin voiton puolella meistä", huomautti Portos. "Minulla oli vielä toinen pistoolini panostettuna, ja te seisoitte miekkasilla vastakkain."

"Niin", tuumi d'Artagnan, "mutta jos siinä tapaamisessa piilee jotakin..."

"Oh", tokaisi Portos, "ethän toki sellaista usko, d'Artagnan!"

Se oli totta. D'Artagnan ei uskonut Atosta mihinkään kavaluuteen kykeneväksi, mutta hän etsi veruketta päästäkseen menemästä kohtaukseen.

"Lähdettävä sinne on", jatkoi ylväs Bracieuxin herra, "muutoin he luulisivat meidän pelkäävän. Hei, hyvä ystävä, uskalsimmehan kohdata viisikymmentä vihollista maantiellä; tottapahan rohkenemme mennä Place Royalelle tapaamaan kahta ystävää."

"Niinpä kyllä", myönsi d'Artagnan; "mutta he ovat liittyneet prinssin puolueeseen ilmoittamatta meille siitä: Atos ja Aramis ovat pitäneet minun kanssani peliä, joka huolestuttaa minua. Eilen saimme selon heidän kannastaan. Miksi siis tänään mennä kuulemaan vielä lisää?"

"Epäilet heitä siis tosiaankin?" kysyi Portos.

"Aramista epäilen, siitä saakka kun hänestä on tullut abbé. Et voi kuvitellakaan, veikkonen, kuinka suuresti hän on muuttunut. Hän katsoo meidän olevan piispansauvansa tiellä, ja kenties hän ei kovinkaan vastenmielisesti nitistäisi meitä."

"Ka, Aramiin laita onkin toinen", myönsi Portos, "eikä se minua ollenkaan ihmetyttäisi."

"Ja herra de Beaufort saattaa myös vuorostaan yrittää meidän pidättämistämme."

"Pyh, hänhän oli jo saanut meidät valtaansa, mutta laski menemään! Olkaamme sentään varuillamme, aseistautukaamme, ja tulkoon Planchet mukaan ratsupyssyinensä."

"Planchet on frondelainen", muistutti d'Artagnan.

"Hiisi kaikki kansalaiskiistat periköön!" sadatti Portos; "nykyään ei voi enää luottaa ystäviinsä eikä palvelijoihinsa. Voi, kunpa Mousqueton-poloinen olisi täällä! Siinä ainakin on mies, joka ei minua milloinkaan hylkää."

"Niin kauan kuin pysyt rikkaana. Tiedätkös, veikkoseni, kansalaiskiistat eivät meitä ole hajaannuttaneet. Seikka on se, että me emme enää ole kahdenkymmenen vuoden ikäisiä; nuoruuden iloinen innostus on kadonnut, saaden sijalleen omanvoitonpyynnin kehoitukset, kunnianhimon kannustuksen, itsekkyyden neuvot. Niin, sinä olet oikeassa. Portos; lähtekäämme sinne, mutta kunnollisesti aseistautuneina. Jollemme saapuisi niin he sanoisivat meidän pelkäävän. Planchet, hoi!"

Planchet ilmestyi paikalle.

"Toimita hevoset satuloiduiksi ja ota ratsupyssysi."

"Mutta sanokaahan ensin, monsieur, ketä vastaan lähdemmekään!"

"Emme ketään vastaan", vastasi d'Artagnan; "se on vain varokeino, koska meitä voitaisiin ahdistaa."

"Tiedättekö, monsieur, että on tahdottu surmata parlamenttineuvos Broussel, kansan isä?"

"Mitä ihmettä?" kummeksui d'Artagnan.

"Ihan varmasti, mutta hän sai hyvän koston, sillä hänet vietiin takaisin kotiinsa kansan kantamana. Eilispäivästä saakka on hänen talossaan kuhissut kävijöitä. Hänen luokseen ovat pistäytyneet koadjutori, herra de Longueville ja prinssi Conti. Madame de Chevreuse ja madame de Vendôme ovat lähettäneet käyntikorttinsa, ja milloin hän vain nyt haluaa..."

"No niin, milloin hän vain haluaa..."

Planchet alkoi laulaa:

"Nous fronde-tuuli nyt aamusella, jo kardinaali tais luimistella. Nous fronde-tuuli nyt aamusella!"

"Minua ei kummastuta", virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle, "että Mazarin olisi mieluummin nähnyt minun kokonaan rusentavan parlamenttineuvoksensa."

"Ymmärrättehän, monsieur", jatkoi Planchet, "että jos pyytäisitte minua ottamaan ratsupyssyni jotakin sellaista yritystä varten kuin herra Brousselia vastaan hankittiin..."

"Ei, ole huoletta; mutta keltä olet tuon kaiken kuullut?"

"Varmasta lähteestä, monsieur. Friquet kertoi minulle."

"Friquet?" toisti d'Artagnan. "Sen nimen tunnen."

"Hän on herra Brousselin palvelijattaren poika, reipas vekara joka kyllä hoitaisi osaansa metelissä, sen takaan."

"Eikö hän ole kuoripoikana Notre-Damessa?" kysyi d'Artagnan.

"On kyllä, Bazinin hoivassa."

"Kas, nytpä tiedänkin", sanoi d'Artagnan. "Ja hän toimi sarkkapoikana Rue de la Calandren viinituvassa?"

"Aivan."

"Mitä tekemistä sinulla on sellaisen jolpin kanssa?" tiedusti Portos.

"Ka, hän on antanut minulle hyviä tietoja", vastasi d'Artagnan, "tilaisuuden tullen saattaa hän antaa minulle lisää."

"Sinulle, joka olit vähällä ratsastaa kuoliaaksi hänen isäntänsä?"

"Kuka hänelle sen sanoisi?"

"Olet oikeassa."

Samaan aikaan saapuivat Atos ja Aramis Pariisiin Saint-Antoinen esikaupungin kautta. He olivat virkistäytyneet matkan varrella ja jouduttivat nyt kulkuansa, jotteivät myöhästyisi kohtauksesta. Bazin saattoi heitä yksinään. Kuten muistetaan oli Grimaud jäänyt hoitelemaan Mousquetonia ja ollut sitten lähdössä suoraan nuoren varakreivi de Bragelonnen luo, joka oli matkannut Flandrian armeijaan.

"Nyt pitää meidän poiketa johonkin majataloon", sanoi Atos "pukeutuaksemme siviilivaatteisiin, jättääksemme pois pistoolimme ja miekkamme ja antaaksemme palvelijammekin riisua aseensa."

"Emmehän toki; siinä seikassa et ainoastaan salline minun olla toista mieltä, vaan vieläpä yrittänet omaksua minun käsitykseni."

"Mutta miksi?"

"Koska olemme lähdössä sotaiseen kohtaukseen."

"Mitä tarkoitat Aramis?"

"Että Place Royale on Vendômoisin maantien jatkoa, ei muuta."

"Mitä! Ystävämme..."

"Ovat käyneet vaarallisimmiksi vihollisiksemme, Atos; usko minua, meidän on epäiltävä heitä, ja epäile etenkin sinä."

"Oh, hyvä d'Herblay!"

"Kuka menee takaamaan, että d'Artagnan ei ole pannut tappioitaan meidän syyksemme ja antanut kardinaalille vihiä kohtauksestamme? Kuka voi sanoa, että kardinaali ei käytä tätä tilaisuutta meidän vangitsemiseksemme?"

"Mitä ihmettä, Aramis! Pidätkö mahdollisena, että d'Artagnan, että Portos antautuisivat niin häpeälliseen kätyritoimeen?"

"Ystävysten kesken, hyvä Atos, se olisi alhaista, siinä olet oikeassa; mutta vihollisia kohtaan se on vain viekkautta."

Atos laski kätensä ristiin ja antoi kauniin päänsä painua rinnalle.

"Mikäs auttaa, Atos!" pitkitti Aramis; "sellaisia ovat ihmiset, he eivät ole ikuisesti kaksikymmenvuotiaita. Tiedäthän, että olemme julmasti loukanneet sitä itserakkautta, joka sokeasti johtelee d'Artagnanin toimia. Hänet on voitettu. Etkö kuullut, kuinka hän tuskitteli maantiellä? Mitä Portokseen tulee, niin hänen parooniarvonsa kenties riippui juuri tämän jutun menestyksestä. No niin, hän tapasi meidät tiellänsä eikä pääse tälläkään kertaa parooniksi. Kuka tietää, eikö tuo paljonpuhuttu paroonius voisi koitua tämäniltaisesta kohtauksesta? Ryhtykäämme varokeinoihin, Atos!"

"Mutta jos he tulevat aseettomina? Mikä häpeä silloin meille, Aramis!"

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen; minä vastaan siitä, että niin ei käy! Onhan meillä muuten aina puolustuksenamme, että tulemme matkalta ja olemme kapinoitsijoita!"

"Puolustuksena! Meidän on siis otettava lukuun se mahdollisuus, että meidän on puolustauduttava d'Artagnanin ja Portoksen edessä! Voi, Aramis, Aramis", pitkitti Atos murheellisesti pudistaen päätänsä, "kautta sieluni, sinä teet minut ihmisistä onnettomimmaksi. Sinä riistät erhekuvat sydämeltä, joka ei vielä ollut tyyten ummistunut ystävyydeltä! Tiedätkös, Aramis, melkein soisin yhtä mielelläni, että se reväistäisiin rinnastani, sen vannon. Tee kuten haluat, Aramis. Minä ainakin lähden aseettomana."

"Ei, sitä en minä salli. Sillä heikkoudella et ainoastaan kavaltaisi yhtä miestä, ei ainoastaan Atosta tai kreivi de la Fèreä, vaan kokonaisen puolueen, johon kuulut ja joka luottaa sinuun."

"Olkoon sitten menneeksi, niinkuin sinä sanot", vastasi Atos alakuloisena.

Ja he pitkittivät kulkunsa.

Tuskin olivat he Pas-de-la-Mule-katua pitkin saapuneet aution aukion ristikkoportille, kun he pilarikatoksen alla Sainte-Catherinekadun päässä huomasivat kolme ratsumiestä.

D'Artagnan ja Portos sieltä tulivat levätteihinsä kääriytyneinä, mutta näiden alta pistivät kuitenkin miekat esiin. Heidän takanaan asteli Planchet, musketti kupeellaan.

Atos ja Aramis laskeusivat ratsailta, kun näkivät d'Artagnanin ja Portoksen.

Nämä tekivät samaten. D'Artagnan havaitsi, että noita kolmea hevosta ei jätetty Bazinin pideltäviksi; ne sidottiin pilarikäytävän renkaisiin. Hän käski Planchetin menetellä samoin kuin Bazin.

Palvelijain saattamina astuivat he nyt kaksi kahta vasten tapaamaan toisiansa ja tervehtivät kohteliaasti.

"Missä haluatte keskustella, hyvät herrat?" kysyi Atos, joka huomasi useiden ohikulkijain pysähtyvän katselemaan heitä, niinkuin olisi ollut kysymyksessä tuollainen kuuluisa kaksintaistelu, joita oli vielä säilynyt parisilaisten muistissa, olletikin niiden, jotka asuivat Place Royalen äärellä.

"Ristikkoportti on teljetty", huomautti Aramis, "mutta jos herrat pitävät puiston raikkaasta ilmasta ja häiritsemättömästä yksinäisyydestä, niin haen Hôtel de Rohanista avaimen, ja siellä viihdymme mainiosti."

D'Artagnan vilkaisi ympärilleen aukion pimeyteen, ja Portos uskalsi pistää päänsä kahden ristikkokangen lomitse, yrittääkseen tutkia sisäpuolella vallitsevaa synkkyyttä.

"Jos pidätte jotakuta muuta paikkaa parempana, messieurs", virkkoi Atos ylväällä ja vakuuttavalla äänellään, "niin valitkaa itse."

"Tämä paikka on minun nähdäkseni kaikkein soveliain, jos d'Herblay saa hankituksi avaimen."

Aramis lähti heti, varoittaen Atosta jäämästä yksinään d'Artagnanin ja Portoksen ulottuviin; mutta neuvon saaja hymyili sille halveksivasti ja astahti vanhoja ystäviänsä kohti, jotka molemmat jäivät liikkumattomiksi paikalleen.

Aramis oli tosiaan mennyt kolkuttamaan Hôtel de Rohanin ovelle; hän ilmestyi tuotapikaa takaisin, mukanaan mies, joka sanoi:

"Vannottehan sen, monsieur?"

"Kas tuossa", vastasi Aramis ojentaen hänelle louisdorin.

"Vai niin, ette siis tahdo vannoa, herra aatelismies?" jatkoi portinvartija päätänsä pudistaen.

"Kas, voiko ihminen vannoa mitään?" huomautti Aramis. "Vakuutan teille ainoastaan, että nämä herrat tällähaavaa ovat ystäviä."

"Kyllä, epäilemättä", sanoivat Atos, d'Artagnan ja Portos kylmäkiskoisesti.

D'Artagnan oli kuullut keskustelun ja tajunnut tarkoituksen.

"Näetkös?" hän virkkoi Portokselle.

"Mitä niin?"

"Että hän ei tahtonut vannoa."

"Vannoa mitä?"

"Tuo mies tahtoi Aramista vannomaan, että me emme olleet menossa taistelemaan Place Royalelle."

"Ja Aramis ei tahtonut vannoa?"

"Ei."

"Valppautta siis!"

Atos ei kadottanut keskustelijoita näkyvistään. Aramis avasi portin ja siirtyi syrjään, antaakseen tilaa d'Artagnanille ja Portokselle. Kun d'Artagnan astui sisälle, tarttui hänen miekankahvansa portinristikkoon, ja hänen oli pakko levittää auki viittansa. Silloin paljastuivat näkyviin hänen ristikkäin riippuvat pistoolinsa, joihin kuun säteet heijastuivat.

"Näetkö?" virkkoi Aramis koskettaen toisella kädellään Atoksen olkapäätä ja toisella osoittaen, mitä asevarastoa d'Artagnan kantoi vyössään.

"Voi, kyllä!" vastasi Atos raskaasti huoaten.

Hän astui puistoon kolmantena. Aramis tuli viimeisenä ja lukitsi portin takanaan. Molemmat palvelijat jäivät ulkopuolelle, mutta pysyttelivät erillään ikäänkuin olisivat hekin epäilleet toisiansa.

KOLMASKYMMENES LUKU

Place Royale

Vaiteliaina käveltiin keskellä aukiota; mutta kun kuu samassa pistäytyi esiin pilvestä, tuli ajatelluksi, että tällä avoimella paikalla oli helppo nähdä liikkujat, joten he vetäysivätkin lehmuksien juurelle, missä oli tummempaa varjoa.

Useihin kohtiin oli asetettu penkkejä; sellaisen eteen pysähtyivät nuo neljä kävelijää. Atos viittasi, d'Artagnan ja Portos istuutuivat. Atos ja Aramis jäivät seisomaan.

Syntyi hetkiseksi vaitiolo, jollaikaa kukin tunsi, kuinka kiusallista oli aloittaa selittely.

"Hyvät herrat", virkkoi sitten Atos, "läsnäolomme tässä kohtauksessa on todisteena vanhan ystävyytemme voimasta. Ei ainoakaan ole jäänyt pois; kellään ei siis ole mitään moitteita tehtävänä itselleen."

"Kuulehan, kreiviseni", sanoi d'Artagnan, "sen sijaan että lausuisimme toisillemme kohteliaisuuksia, joita kenties ei kukaan meistä ansaitse, käykäämme vilpittömästi selittämään suhteitamme."

"En parempaa pyydä", vastasi Atos. "Olen avomielinen; puhu siis sinäkin aivan vilpittömästi: onko sinulla mitään moittimista minua tai abbé d'Herblayta vastaan?"

"Kyllä on", sanoi d'Artagnan. "Kun minulla oli kunnia kohdata sinut Bragelonnen linnassa, tein sinulle ehdotuksia, jotka sinä varsin hyvin käsitit, mutta sen sijaan että olisit vastannut minulle kuten ystävälle, teit sinä minusta pilaa kuin lapsesta. Se ystävyys, josta ylvästelet, ei särkynyt eilen miekkojemme osuessa yhteen, vaan teeskentelyn johdosta, johon antausit linnassasi."

"D'Artagnan!" virkahti Atos lempeän moittivasti.

"Sinä pyysit minua olemaan vilpitön", pitkitti d'Artagnan; "sitä olen nyt ollut. Sinä kysyt, mitä ajattelen; sen sanon avoimesti. Ja nyt olen samassa mitassa valmis palvelemaan sinua, abbé d'Herblay. Menettelin samaten sinua kohtaan, ja sinäkin petit minua."

"Puhutpa tosiaan kummallisesti", vastasi Aramis. "Sinä tulit tekemään minulle ehdotuksia, mutta teitkö niitä? Et; sinä vain tutkistelit minua, siinä kaikki. No niin, mitä minä vastasinkaan? Että Mazarin oli heittiö ja että minä en tahtonut häntä palvella. Mutta siinä oli myös kaikki. Sanoinko silti, että minä en tahtonut palvella ketään muuta? Päin vastoin annoin luullakseni sinun ymmärtää, että olin liittynyt prinssien puolueeseen. Ellen erehdy, niin me laskettelimme hyvin hauskasti leikkiä siitä varsin todennäköisestä tapauksesta, että sinä saisit kardinaalilta toimeksesi vangita minut. Etkö sinä ollut puoluemies? Epäilemättä. No, miksemme mekin kuuluisi puolueeseen? Sinulla oli salaisuutesi, samaten meillä omamme; sitä parempi, -- se osoittaa, että me osaamme säilyttää ne."

"En moiti sinussa mitään", sanoi d'Artagnan; "ainoastaan sen johdosta, että kreivi de la Fère puhui ystävyydestä, tahdoin ilmaista menettelytapasi."

"Ja millaisena sitä pidät?" kysyi Aramis korskeasti.

Veri kohahti heti d'Artagnanin ohimoihin; hän nousi seisaalle ja vastasi:

"Minun nähdäkseni se soveltuu varsin hyvin jesuiittain oppilaalle."

Nähdessään d'Artagnanin nousevan kohottausi Portoskin. Kaikki neljä seisoivat nyt siten uhkaavina toisiansa vastassa.

D'Artagnanin vastatessa liikahti Aramis ikäänkuin tarttuakseen miekkaansa.

Atos pidätti hänet.

"D'Artagnan", hän sanoi, "sinä tulet puheillemme tänä iltana vielä raivostuksissasi eilispäivän seikkailujen tuloksesta. Minä luulin, että sinulla oli kyllin jalo sydän, jotta kaksikymmenvuotinen ystävyys kykenisi vastustamaan neljännestunnin tappiota, joka oli kohdannut itserakkauttasi. Kuulehan, sano minulle rehellisesti: luuletko sinä todellakin saaneesi jotakin moittimisen aihetta minua vastaan? Jos olen rikkonut, d'Artagnan, niin tahdon tunnustaa vikani."

Atoksen vakavalla ja soinnukkaalla äänellä oli vielä entinen tehonsa d'Artagnaniin, kun häntä sitävastoin ärsytti Aramiin ääni, joka hänen ollessaan huonolla tuulella kävi käreäksi ja kimeäksi. Hän vastasi sen vuoksi Atokselle:

"Minä, luulen, kreivi, että sinulla oli jotakin uskottavana minulle Bragelonnen linnassa, ja että tuolla miehellä", hän jatkoi Aramiiseen viitaten, "myös oli jotakin uskottavana minulle luostarissaan. Jos minulle olisi suotu ne luottamukset, niin en olisi heittäytynyt seikkailuun, jossa te suljitte minulta tien. Mutta jos olenkin ollut vaitelias, ei minua silti sovi katsoa kovin yksinkertaiseksi. Jos olisin tahtonut tutkia, miten erilaisia ovat ne henkilöt, joita d'Herblay vastaanottaa nuoraportaita myöten, ja ne, jotka saavat käyttää tikkaita, niin olisin kyllä pakottanut hänet puhumaan."

"Mihin sekaannutkaan?" huudahti Aramis vihasta vaaleten, sillä hän pelkäsi, että d'Artagnan oli vakoillut häntä ja nähnyt hänet madame de Longuevillen seuralaisena.

"Minä sekaannun ainoastaan sellaiseen, mikä koskee itseäni, ja osaan kyllä tekeytyä näkemättömäksi asioissa, jotka eivät minuun kuulu. Mutta minä vihaan ulkokullattuja, ja siihen luokkaan luen muskettisoturit, jotka näyttelevät abbén osaa, ja abbét, jotka tekeytyvät muskettisotureiksi; ja tämä herrasmies on samaa mieltä", hän lisäsi Portokseen kääntyen.

Portos, joka ei ollut vielä puuttunut keskusteluun, vastasi yhdellä ainoalla sanalla ja liikkeellä.

Hän sanoi: "niin" ja tarttui miekkaansa.

Aramis astahti taaksepäin ja veti aseensa hänkin. D'Artagnan kumarsi, valmiina hyökkäykseen tai puolustautumiseen.

Silloin ojensi Atos kätensä, ilmaisten liikkeellään sitä vastustamatonta käskeväisyyttä, joka oli ainoastaan hänellä, veti hitaasti esille miekkansa huotrineen, katkaisi polveansa vasten sekä terän että huotran ja viskasi kappaleet oikealle puolelleen.

Sitten hän kääntyi Aramiiseen.

"Aramis", hän sanoi, "taita säiläsi."

Aramis epäröitsi.

"Sinun täytyy", tiukkasi Atos ja lisäsi matalammalla ja lempeämmällä äänellä: "Minä tahdon."

Vielä kalpeampana, mutta tuon liikkeen lannistamana ja tuon äänen voittamana katkaisi Aramis taipuvan terän käsissään, laski sitten käsivartensa rinnalle ristiin ja odotti raivosta vavisten, mitä oli tulossa.

Tämä liike sai d'Artagnanin ja Portoksen peräytymään. D'Artagnan ei vetänyt miekkaansa, ja Portos pisti omansa takaisin huotraan.

"Ei koskaan", haastoi Atos hitaasti kohottaen oikean kätensä taivasta kohti, "ei koskaan, -- sen vannon tänä juhlallisena iltana Jumalan edessä, joka näkee ja kuulee meidät, -- ei koskaan saa miekkani iskeä teidän miekkoihinne, ei koskaan saa silmäni luoda suuttunutta katsetta teihin, ei koskaan saa sydämeni tuntea vihaa teitä kohtaan. Me olemme eläneet kumppanuksina, vihanneet ja rakastaneet, yhteisesti vuodattaneet ja sekoittaneet vertamme; ja minun pitänee lisätä, että kenties on välillämme vielä lujempi side kuin ystävyyden, kenties on välillämme rikollinen liittoutuminen, sillä me kaikki neljä olemme tuominneet ja teloittaneet inhimillisen olennon, jota meillä kenties ei ollut oikeus eroittaa elämästä, vaikka hän näyttikin pikemmin kuuluvan kadotukseen kuin tähän maailmaan. D'Artagnan, minä olen aina rakastanut sinua kuin poikaani; Portos, me olemme kymmenen vuotta nukkuneet vierekkäin; Aramis on teidän veljenne niinkuin minunkin, sillä Aramis on rakastanut teitä kuten minä vielä rakastan ja tulen aina rakastamaan. Mitä merkitseekään kardinaali Mazarin meille, jotka olemme voittaneet sellaisen miehen kuin Richelieun käden ja sydämen? Mitä merkitsee mikään prinssi meille, jotka olemme lujittaneet kruunun kuningattaren päähän? D'Artagnan, pyydän sinua suomaan anteeksi, että eilen olin miekkasilla kanssasi; Aramis myös pyytää anteeksi Portokselta. Ja nyt, vihatkaa minua, jos voitte, mutta minä -- minä vannon, että vihastanne huolimatta olen tunteva ainoastaan kunnioitusta ja ystävyyttä teitä kohtaan. Toista nyt minun sanani, Aramis, ja jos he sitten tahtovat ja sinä itse tahdot, niin eritkäämme ainiaaksi vanhoista ystävistämme."

Syntyi toviksi juhlallinen vaitiolo, jonka Aramis keskeytti.

"Minä vannon", hän sanoi levollisen näköisenä ja katsannoltaan vilpittömänä, mutta hänen äänensä vapisi vielä kiivaasta mielenliikutuksesta, "minä vannon, etten enää kanna mitään kaunaa niille, jotka olivat ystäviäni; pahoittelen, että jouduin otteluun kanssasi, Portos; vannon vielä, että miekkani ei enää ikinä suuntaudu rintaanne kohti, vieläpä että salaisimmissa ajatuksissanikaan ei pääse ilmestymään nyreyden häivääkään teitä kohtaan. Tule, Atos."

Atos liikahti ikäänkuin poistuakseen.

"Voi, ei, ei, älkää menkö!" huudahti d'Artagnan haltioituneena tuollaisesta vastustamattomasta mielenkuohusta, jollaiset ilmaisivat hänen sydämensä lämpöä ja sielunsa luontaista jaloutta; "älkää menkö, sillä minullakin on vala tehtävänä. Minä vannon vuodattavani vereni viimeiseen pisaraan asti ja uhraavani ruumiistani viimeisenkin hitusen, ollakseni yhä edelleen sellaisen miehen arvossapitämänä kuin sinä olet, Atos, ja sinunlaisesi miehen ystävyydessä, Aramis."

Ja hän syöksähti Atoksen syliin.

"Poikani!" huudahti Atos painaen hänet sydäntään vasten.

"Ja minä", sopersi Portos, "minä en vanno mitään, mutta tukehdun, hiisi vieköön! Jos taistelisin teitä vastaan, niin luulenpa, että vastustamatta antaisin survaista miekan lävitseni, sillä minä en ole ikimaailmassa rakastanut ketään enemmän kuin teitä."

Kelpo Portos puhkesi kyyneliin ja heittäysi Aramiin kaulaan.

"Hyvät ystävät", puheli Atos, "kas tätä minä toivoin, tätä odotin kahdelta sellaiselta sydämeltä kuin teidän; niin, olen sanonut ja sanon vielä kerran, että meidän kohtalomme ovat epuuttamattomasti yhdistetyt, jos vaellammekin eri teitä. Minä pidän arvossa mielipidettäsi, d'Artagnan; pidän arvossa vakaumustasi, Portos; mutta vaikka taistelemme vastakkaisten tarkoitusperien hyväksi, niin pysykäämme kuitenkin ystävyksinä. Ministerit, prinssit, kuninkaat katoavat kuin virran laine, kansalaissota sammuu kuin liekki, mutta me -- jäämmekö me jäljelle? Niin aavistelen."

"Niin", yhtyi d'Artagnan, "olkaamme aina muskettisotureita ja pitäkäämme ainoana lippunamme kuuluisaa Saint-Gervaisin vallinsarven ruokaliinaa, johon suuri kardinaali toimitti ommelluksi kolme liljaa."

"Niin", virkkoi Aramis, "kardinaalilaisuus tai frondelaisuus -- mitä se meihin kuuluu! Löytäkäämme jälleen hyvät sekundanttimme kaksintaisteluissa, hartaat ystävämme vakavissa asioissa ja hilpeät toverimme raton hetkinä!"

"Ja aina kun kohtaamme toisemme käsirysyssä", pitkitti Atos, "ottakaamme vain Place Royalea mainittaessa miekka vasempaan käteen ja ojentakaamme kumppanillemme oikea vaikkapa keskellä luotituiskua!"

"Sinä puhut jumalallisesti!" kiitti Portos.

"Sinä olet miehistä suurin", vahvisti d'Artagnan, "ja kymmenkertaisesti verrempi meitä."

Atoksen myhäily ilmaisi sanomatonta iloa.

"Se on siis päätetty", hän sanoi. "Kas niin, hyvät herrat, kätenne! Oletteko hieman kristityitä?"

"Totta hitossa!" vastasi d'Artagnan.

"Olemme ainakin tässä tilaisuudessa, pitääksemme valamme", sanoi Aramis.

"Oih, minä olen valmis vannomaan missä nimessä hyvänsä", virkahti Portos, "jopa Muhametin parran kautta! Piru minut vieköön, jos olen koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tällä hetkellä!"

Ja kunnon Portos pyyhkieli vieläkin kosteita silmiään.

"Onko kellään teistä ristiä?" kysyi Atos.

Portos ja d'Artagnan katsoivat toisiinsa, pudistaen päätänsä ikäänkuin aivan valmistautumattomina sellaiseen.

Aramis hymyili ja otti esille timanttiristin, joka helminauhaan sovitettuna riippui hänen kaulassaan.

"Tässä on", hän sanoi.

"No niin", pitkitti Atos, "vannokaa tämän ristin kautta, joka aineestansa huolimatta kuitenkin aina on risti, vannokaa kaiken uhalla ja ikuisesti olevanne ystävyksiä, älköönkä tämä vala sitoko ainoastaan meitä itseämme, vaan meidän jälkeläisiämmekin! Tahdotteko tehdä tämän valan?"

"Tahdomme", vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Kas, sinua kavaltajaa!" supatti d'Artagnan Aramiin korvaan; "sinä olet pannut meidät vannomaan frondelaisella ristiinnaulitunkuvalla."

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Oise-virran lautta

Toivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa, jonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.

Kun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt kuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen, kannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen, osaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen kasvonpiirteitään.

Tunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat hattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta mielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, -- ja tällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan kärsineet mistään riippuvaisuudesta, -- kultasi Raoulin silmissä sekä taivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen näköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.

Sitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa, että monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja kreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina hänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin voinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta, seuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.

Vielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin tullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan, joka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän oli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli hän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli kunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten esineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka järkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin tahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen rihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi nimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt Raoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut hänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti, jolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen saakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni tammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti hänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien luokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties olikin jättänyt heidät ainiaaksi.

Paisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä hevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen musketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat. Itse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan kastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski Olivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta siellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.

Olivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul istuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää harhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt vaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita lumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.

Raoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia haaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki punakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki päässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.

"Kas vain", sanoi tulija, "kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan samat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs nuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen kuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden puiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä hän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa, söi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa macon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi meillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos vain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin..."

"Ei, ystäväiseni", vastasi Raoul hymyillen, "minä kiitän teitä, mutta tällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain peräti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä tapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin piirakasta."

"No hyvä, monsieur", jatkoi isäntä, "minä annan palvelijallenne piirakan ja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi."

"Tehkää kuten haluatte", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti tutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin kun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt heidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.

Ansionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja kynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.

Isäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin väkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla niin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.

"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen", virkkoi isäntä Olivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään muuta; "teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei."

"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä. Hän menetti sen toissapäivänä."

Olivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat, jotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta aatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.

Raoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:

Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki, ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle, josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.

Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli onni elää lähellänne.

Kirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi tarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman paperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen sydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.

Sillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa; hevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän luokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen postiin Senlisissä.

Ratsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa pysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja nuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli nähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta hänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija, jolla hän piti vinhan vauhdin.

"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies", sanoi Raoul Olivainille; "hän on matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan matkakumppanin."

Kello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi siellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta aatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul, pysähtynyt "Kellon ja Pullon" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja sitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.

"Olkaamme mekin yötä Noyonissa", sanoi Raoul.

"Monsieur", esteli Olivain kunnioittavasti, "sallikaa minun huomauttaa, että me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme. Luullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa matkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi päivämatkaksi."

"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin", vastasi Raoul, "ehtiäkseni prinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi Noyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme Bloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat levätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle."

Olivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi nurkuen.

"Mennään vain, mennään!" mutisi hän hampaittensa raosta; "tuhlatkaa pois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival kahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää viisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä lepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä."

Kyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin koulussa.

Raoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan; Atoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja kuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista, joten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo raudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli hänessä aina herättänyt suurta ihailua.

Raoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä huolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän seurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja lyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu. Erään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä ratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei epäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi, mutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka hevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli notko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi uuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista kohti.

Huomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun matkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.

Samassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi sinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat laskeutuvan auringon säteet:

"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?"

Uusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.

"Voi, monsieur", vastasi Olivain, "lauttaköysi on katkennut, ja lautta painuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu."

"Niin, epäilemättä", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle virtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, "siellä on hevonen ja ratsastaja."

"Ne vajoavat!" huusi Olivain vuorostaan.

Niin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että onnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän hellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun kiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi aidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen ympärilleen vaahtoavia laineita.

"Voi, monsieur!" hätäili Olivain; "hyvä Jumala, mitä teettekään?"

Raoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli arveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen melkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut virran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen silmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa häntä sellaisiin koetuksiin.

"Taivaan tähden!" huusi Olivain epätoivoissaan, "mitä sanoisikaan kreivi, jos näkisi teidät nyt?"

"Kreivi tekisi kuten minäkin", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan hevostaan.

"Mutta minä, minä!" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena ratsastellessaan pitkin rantaa; "kuinka pääsen minä yli?"

"Hyppää, pelkuri!" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.

Sitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä taisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:

"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!"

Olivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan takajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana karautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:

"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!"

Sillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana ajelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.

Harmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin hukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli rynnistettävä vastavirtaan.

Raoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta sekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään, vajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden pinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan, kohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin kaikki olisi ollut lopussa.

"Rohkeutta!" huusi Raoul, "rohkeutta!"

"Myöhäistä!" mutisi nuori mies, "myöhäistä jo!"

Vesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.

Raoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan. Kolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle aatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti sen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti kaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut. Samassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen hevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla kouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan, puuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata vastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen elvyttää sitä maiskutuksilla.

Äkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.

"Pelastettu!" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan pohjan.

"Pelastettu!" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi irtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.

Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.

Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.

Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle, ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla sattumalta olleen seipään avulla.

Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa, palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä, jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat pelastajaansa.

"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."

"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."

"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan teille!" huudahti harmaatukkainen mies.

"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette opettanut minua paremmin uimaan?"

"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."

"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.

"No, mitä yksinkertaisimmin", selitti kreiviksi puhuteltu. "Olimme kulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi. Lautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni hyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä virtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä, vaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi vetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme tästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa."

"Monsieur", vastasi Raoul kumartaen, "olen valmis palvelemaan teitä, sen vakuutan."

"Minä olen kreivi de Guiche", jatkoi nuori mies, "isäni on marski de Grammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla myöskin teidän nimenne."

"Olen varakreivi de Bragelonne", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut ilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.

"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua puoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme toisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne."

"Monsieur", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, "pidän teistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua uskollisiin ystäviinne."

"Minne olette nyt menossa varakreivi?" kysyi de Guiche.

"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi."

"Sinne minäkin!" huudahti nuori mies ilahtuen. "Sitä parempi, saamme siis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen."

"Oikein! Rakastakaa toisianne!" haastoi kasvattaja; "te olette nuoria molemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on täytynyt yhtyä toisiinne."

Molemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.

"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne", jatkoi kasvattaja; "lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo varmaan saapuneet majataloon, -- liinavaatteenne ja viini ovat lämpiämässä, tulkaa."

Tätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he sitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen toisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas ritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot kasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön, miellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta tuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.

Sisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat hevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon, toinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään, ihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut hänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä suojelijansa saattaisi iloita.

Olivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon urotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien, että jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä vaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta ja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Kahakka

Noyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä sikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa, mutta tätäpä ei kuulunut.

Hevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin häiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin. Kreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli toivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello kuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.

Nuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän kuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet oli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja hovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä olikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista seikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän oli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja kasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan Scarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli siellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti d'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän lasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti pelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de Chevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää myötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa kiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää kuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä hartaammin mieltymään kumppaniinsa.

Puhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli Bragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi senvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista seikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä salaisuus kuten hänelläkin.

Kuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi kaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la Fèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos oli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki uutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä, ja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame de Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta kaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse ollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan herttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa, jota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi ottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä rippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin seikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin myöhemmin nimitykseksi la grande Mademoiselle, ennen kuin hän oli tullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin kanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai osansa leikistä.

Päivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen maailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti Raoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan leikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen puolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.

Hevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat pysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä sotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä kaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät yöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.

Ranskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin saakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin sanottiin oleskelevan Béthunessa.

Vihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti kaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti yksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin, saadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.

Puheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi koetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti tehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt vihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä siitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.

He illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä solmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he tunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää koskaan eritä.

Ilta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän aseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja aamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat nähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen ottamaan osaa taisteluun.

Aamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta peräytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin varusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa, päättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin kun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.

Kreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti senvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja Béthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia varten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.

Kello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.

De Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:

"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin aseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka."

"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa", vastasi Raoul, "mutta hän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita."

"Niin, oikein", pitkitti de Guiche, "ja minä olen vakuuttunut siitä, että hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi taattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on siis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka lukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin meidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?"

"Totta kai", arveli varakreivi.

"Seis, nuoret herrat, seis!" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. "Jopa te olette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi? Unohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja turvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan päästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti täytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja käännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin."

De Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi jokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä maalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa edellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina selässään.

Seikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt vahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja oleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin taaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa tunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen rannalle.

Seutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin tällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi väijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä jonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet edustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella ja silmä valppaasti vaanivana.

Jokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla. Sadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra d'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi lakeijaa edeltäpäin liikkeelle.

Nämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja seurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana. Olivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä pamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua, nuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin lakeijain palaavan täyttä neliä.

Maltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat nuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.

"Onko teidät pysäytetty?" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.

"Ei", vastasivat lakeijat. "Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes nähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin tiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita."

"Minun neuvonani", sanoi herra d'Arminges, "ja tarpeen tullen vaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla väijytys tekeillä."

"Ettekö siis ole nähneet mitään?" kysyi kreivi lakeijoilta.

"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen rannalla", vastasi toinen.

"Siinäpä se", virkkoi kasvattaja, "me olemme osuneet espanjalaisen joukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!"

Nuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului pistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.

Vieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä siitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan jo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin huutaessa: "Seuraa minua, Olivain!" samalla kun kreivi de Guiche käski: "Mukaan, Urbain ja Blanchet!"

Ennenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet metsään.

Ratsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet pistoolin käteensä.

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui tulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.

"Hiljaa!" varoitti de Guiche, "ratsumiehiä."

"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta."

"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?"

"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut."

"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa", arveli de Guiche.

"He ovat kuitenkin sotureita", huomautti de Bragelonne.

"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja."

"Eteenpäin!" sanoi Raoul.

"Eteenpäin!" toisti de Guiche.

"Hyvät herrat", huusi kasvattaja-parka, "Luojan tähden, hyvät, herrat..."

Mutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja kasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.

Ratsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan, kolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään huomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan maassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.

Kymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan. Raoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi vasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän askeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa, ojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi takaisin ja vei hänet mukanaan.

Samassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan vastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama pakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus pamahti.

Hevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa silmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.

Espanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä musertaakseen Raoulilta pään.

Asennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa huotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän heilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa karautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja asetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.

"Antautukaa", hän sanoi, "tai olette kuoleman oma!"

Musketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.

De Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa vangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon yritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.

"Tosiaankin, hyvä ystävä", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen kalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, "sinäpä olet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle. Ilman sinua", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, "olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."

"Minun viholliseni kapaisi pakoon", selitti de Guiche, "joten minun oli peräti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko vaarallisesti haavoittunut -- sinusta näkyy vuotavan verta?"

"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni", vastasi Raoul. "Auta minut vain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä pitkittämästä matkaamme."

Herra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja kohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai vedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen heti seisaalle.

"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?" kysyi de Guiche.

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Raoul. "Mutta miten kävi niiden onnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?"

"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja paenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen vieressä."

"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa mitään apua", sanoi Raoul. "Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta, mutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta itsellesi ja anna minulle hevosesi."

He lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Munkki

Kaksi miestä makasi maassa, toinen liikkumattomana suullaan, kolmen luodin lävistämänä ja verissään -- hän oli hengetön.

Toisen olivat lakeijat asettaneet istumaan selkä puunrunkoa vasten. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili hartaasti kädet ristissä. Häneen osunut kuula oli musertanut reisiluun yläosan.

Molemmat nuoret miehet astuivat ensin kuolleen luo ja katsoivat kummastuneina toisiinsa.

"Hän on pappi", virkkoi de Bragelonne, "hänen kiireensä on ajeltu. Haa, niitä roistoja -- Herran palvelijoitakaan he eivät säästä?"

"Tulkaa tänne, monsieur", pyysi Urbain, vanha soturi, joka oli ollut kaikilla kardinaaliherttuan sotaretkillä, "tulkaa tänne! Sille toiselle ei voi mitään, mutta tämä kenties on pelastettavissa."

Haavoitettu hymyili surumielisesti.

"Minäkö pelastettavissa!" sanoi hän. "Ei, voitte ainoastaan auttaa minua kuolemaan."

"Oletteko pappi?" kysyi Raoul.

"En, monsieur."

"Onneton kumppaninne näkyy olevan kirkon miehiä", jatkoi Raoul.

"Hän oli Béthunen kirkkoherra, monsieur. Hänen piti viedä varmaan säilytyspaikkaan kirkon pyhät astiat ja rahasto, sillä hänen korkeutensa prinssi lähti tänään kaupungistamme; espanjalaiset tunkeutuvat sinne kenties huomenna. Kun tiedettiin, että vihollisen sissijoukkoja kierteli tienoolla, joten tehtävä oli vaarallinen, ei kukaan uskaltanut lähteä hänen saattajakseen; silloin tarjousin minä mukaan."

"Ja nuo konnat ovat hyökänneet päällenne, ampuneet pappia!"

"Messieurs", sanoi haavoittunut silmäten ympärilleen, "tuskani ovat tuimat, mutta kuitenkin haluaisin tulla viedyksi lähimpään taloon."

"Jotta teitä voitaisiin auttaa?"

"Ei, vaan tahtoisin saada ripitetyksi itseni."

"Mutta kenties ette olekaan niin vaarallisesti haavoittunut kuin luulette?" arveli Raoul.

"Olen kyllä, uskokaa minua, monsieur", vakuutti haavoittunut. "Tässä ei ole hetkeäkään hukattavana; kuula on rusentanut reisiluun ja tunkeutunut sisuksiin."

"Oletteko lääkäri?" kysyi de Guiche.

"En", vastasi kuoleva, "mutta ymmärrän jonkun verran vammoja, ja minun haavani on kuolettava. Yrittäkää senvuoksi toimittaa minut jonnekin, missä voisin tavata papin, tai ottakaa vaivaksenne tuoda tänne hengenmies. Jumala palkitsee teille sen siunauksellisen työn; sieluni on pelastettava, sillä ruumiini on hukassa."

"Kuolla hyväntyön hetkenä -- mahdotonta! Kyllä Jumala auttaa teitä."

"Taivaan nimessä, messieurs", haastoi haavoittunut, ponnistaen kaikki voimansa ikäänkuin noustakseen ylös, "älkäämme tuhlatko kallista aikaa hyödyttömiin puheisiin. Auttakaa minut läheisimpään kylään tai vannokaa minulle autuutenne kautta lähettävänne tänne ensimmäisen munkin, ensimmäisen pastorin tai muun hengenmiehen, mitä tapaatte. Mutta", lisäsi hän epätoivoisesti, "kenties ei kukaan uskallakaan tulla tänne, kun tiedetään espanjalaisia kuljeskelevan seudulla, ja minä kuolen ilman synninpäästöä. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" tuskitteli hän niin kauhistuneesti, että molempia nuoria miehiä värisytti, "sitähän ette toki tahdo sallia? Ei, se olisi liian hirveätä!"

"Rauhoittukaa, monsieur", tyynnytti de Guiche; "minä vannon, että teidän pitää saada anomanne lohdutus. Sanokaa meille vain, missä on joku talo, josta voimme pyytää apua teille ja joku kylä, mistä voimme noutaa papin."

"Kiitos, ja Jumala teille palkitkoon! Puolen lieuen päässä tämän tien varrella on majatalo ja noin lieuen verran edempänä Greneyn kylä. Ratsastakaa sinne ja tavoittakaa pastoria; jollei hän ole kotona, niin käykää augustinilaisluostarissa, joka on kauppalan viimeinen talo oikealla, ja tuokaa luokseni veljeskunnan jäsen. Munkki tai pastori, sillä ei ole väliä, kunhan hän on vain saanut pyhältä kirkoltamme luvan synninpäästön antamiseen in articulo mortis."

"Herra d'Arminges", sanoi de Guiche, "jääkää te tämän onnettoman luo ja pitäkää huolta siitä, että hänet siirretään niin varovasti kuin mahdollista. Teettäkää kantotuoli puunoksista ja levittäkää kaikki viittamme aluseksi; kaksi palvelijaamme olkoot kantomiehinä, ja kolmas pysytelköön varalla astumaan sijalle, kun jompikumpi uupuu. Varakreivi ja minä noudamme papin."

"Tehkää niin, herra kreivi", myöntyi kasvattaja, "mutta Luojan tähden, älkää antautuko vaaraan!"

"Olkaa huoletta. Olemmehan muuten turvassa täksi päivää; tunnettehan sananparren: Non bis in idem."

"Miehuutta, monsieur!" virkkoi Raoul haavoittuneelle; "me lähdemme täyttämään toivomustanne."

"Jumala teitä siunatkoon, hyvät herrat!" vastasi kuoleva sanomattoman kiitollisena.

Nuoret miehet nelistivät neuvottuun suuntaan, kreivi de Guichen kasvattajan ryhtyessä valmistuttamaan kantotuolia.

Kymmenen minuuttia ratsastettuaan saivat nuoret miehet näkyviinsä majatalon.

Ratsailta laskeutumatta huusi Raoul esille isännän, ilmoitti hänelle, että majataloon oltiin tuomassa haavoitettua, pyysi tätä sillävälin laittamaan kuntoon kaikki, mitä voitiin tarvita hänen sitomisekseen, nimittäin vuoteen, sidekaistoja ja liinanukkaa, ja sitoutui maksamaan sanansaattajan palkkion, jos isäntä tunsi jonkun paikkakunnalla asuvan lääkärin, haavurin tai sairaanhoitajan ja lähetti häntä hakemaan.

Havaitessaan puhuttelijoinansa kaksi nuorta, rikkaasti puettua herrasmiestä lupasi isäntä toimittaa kaikki, mitä pyydettiin, ja nähtyään vastaanottoa jo valmisteltavan lähtivät ratsastajamme jälleen liikkeelle ja karauttivat vinhaa vauhtia Greneyn taholle.

He olivat edenneet runsaan lieuen verran ja eroittivat jo kylän ensimmäiset talot, joiden punaiset tiilikatot pistivät silmään ympäristönsä vihreiden puitten taustalta, kun näkivät muulilla ratsastavan munkin tulevan vastaansa; leveälierisestä hatusta ja harmaasta villakauhtanasta he päättelivät hänet augustiinilaisluostarin veljeksi. Tällä kertaa näytti sattuma lähettävän heille, mitä he hakivat. He ratsastivat munkin luo.

Tämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään päättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten voivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää kalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka riippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään ympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät näyttivät tyyten ilmeettömiltä.

"Monsieur", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti, "kuulutteko hengelliseen säätyyn?"

"Miksi sitä kysytte?" vastasi vieras melkein säädyttömän välinpitämättömästi.

"Saadaksemme tietää sen", selitti kreivi de Guiche korskeasti.

Vieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.

De Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä tien.

"Vastatkaa, monsieur", tiukkasi hän; "me kysyimme teiltä kohteliaasti, ja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen."

"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen, kahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua kuulustella."

De Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin kurittamiseksi.

"Ensiksikään", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, "emme me ole uppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen kreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston vuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua. Jos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan minua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin varoitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte olevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne."

Munkin vaaleat kasvot saivat nyt mustansinervän synkkyyden, ja hän hymyili niin kummallisesti, että Raoul kiinteästi pitäessään häntä silmällä havaitsi tuon myhäilyn yhtä julkeaksi kuin loukkauksen.

"Hän on joku espanjalainen tai flaamilainen vakooja", virkahti hän kouraisten pistoolinsa perää.

Salaman tavoin leimahtaen oli uhkaava katse vastauksena Raoulille.

"No niin, monsieur", tiukkasi de Guiche, "suvaitsetteko vastata?"

"Olen pappi, messieurs", ilmoitti nuori mies.

Hänen kasvonsa saivat sitten takaisin tavallisen järkähtämättömyytensä.

"Siinä tapauksessa, arvoisa isä", sanoi Raoul, pistäen tuppeen pistoolinsa ja antaen sanoilleen kunnioittavan sävyn, joka ei kuitenkaan tullut sydämestä, "jos olette pappi, niin saatte tilaisuuden harjoittaa kutsumustanne, kuten ystäväni jo on sanonut: me jätimme vastikään onnettoman haavoittuneen, joka kannetaan lähimpään majataloon. Hän pyytää Herran palvelijan apua; palvelijamme saattavat häntä."

"Lähden sinne", vastasi munkki.

Ja hän kannusti taas muuliansa korollaan.

"Jos ette lopulta lähdekään sinne, monsieur", lisäsi de Guiche, "niin olkaa varma siitä, että meillä on kyllin hyvät ratsut tavoittaaksemme muulinne ja kylliksi vaikutusvaltaa otattaaksemme teidät kiinni, missä ja milloin teidät tavattaneenkin; ja minä vannon, että juttunne silloin päättyy lyhyeen: puun ja narun löytää missä hyvänsä."

Munkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti huomautuksensa: "lähden sinne", ja poistui sitten.

"Seuratkaamme häntä", esitti de Guiche; "se olisi varmempaa."

"Samaa juuri aioin ehdottaa", vahvisti de Bragelonne.

Molemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat vauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman päässä.

Viiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä silmällä.

"Näetkös, -- oikein teimme!" sanoi Raoul.

"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!" huudahti kreivi de Guiche.

"Niin on", vastasi Raoul, "ja millainen katsanto! Keltainen tukka, synkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan..."

"Niin, niin", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut kaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de Guichen puhellessa hänen kanssaan; "niin, kovin kummalliset kasvot -- mutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot kalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja heidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka ovat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia."

"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin", jatkoi Raoul; "mutta kautta taivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin hänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan toisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon."

"Kas", virkkoi de Guiche, "etkö nähnyt, että tämä on tuollainen kuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä, kunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen ulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on toisinaan osoitettu sellaisia."

"Niin kolkko kuin tuo?"

"Ei, mutta sentään melkoisen rumia."

"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin käsissä!"

"Pyh!" vähitteli de Guiche, "synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan Jumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin mieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin tuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä näinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut kiusausta rusentaa häneltä pään."

"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua, että tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua. Oletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?"

"En koskaan", vastasi de Guiche.

"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä muistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua sameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä vipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin lumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère..."

"Isäsi?" kysyi de Guiche.

"Ei, holhoojani", vastasi Raoul punastuen.

"Vai niin."

"Aina siihen hetkeen saakka", pitkitti Raoul, "jolloin kreivi de la Fère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin käärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui pyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon kokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän sanoi: Miksi sitä kysytte? ja silmäili minua."

"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit käärmeelle?"

"Niinpä melkein", myönsi Raoul.

Tällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja sen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra d'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen taluttaessa hevosia.

Nuoret miehet kannustivat ratsujaan.

"Tuolla tuodaankin haavoitettua", virkkoi de Guiche ratsastaessaan augustinilaismunkin ohi; "suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki."

Raoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien toiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten käänsi pois kasvonsa.

Nuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat häntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle ilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle, näki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin kantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.

"Nyt", huomauttivat nuorukaiset, "olemme tehneet hyväksenne kaiken voitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän pitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun olevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään myöhästyneinä."

"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat", vastasi haavoittunut; "Jumala teitä sääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte, tehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä kerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!"

"Monsieur", huomautti de Guiche kasvattajalleen, "me ratsastamme edeltä, ja te tulette perästämme Cambrinin tietä."

Isäntä seisoi ovella, laitettuaan kuntoon kaikki valmistukset haavoittuneen vastaanotoksi; muuan tallirenki oli lähtenyt Lensiin, lähimpään kaupunkiin, noutamaan lääkäriä.

"Hyvä", sanoi isäntä, "me toimimme toivomustenne mukaan; mutta ettekö te jää sidottamaan vammaanne?" lisäsi hän de Bragelonneen päin kääntyen.

"Ka, haavani on vähäpätöinen", vastasi varakreivi. "Lähimmässä pysähdyspaikassa ehdin kyllä pitää huolta siitä. Mutta jos näette ratsumiehen, joka kysyy ruodikolla ratsastavaa ja lakeijan saattamaa nuorta miestä, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että olette minut kyllä tavannut, mutta että pitkitin matkaani ja aion syödä päivällistä Mazingarbessa ja yöpyä Cambriniin. Se ratsumies on minun palveluksessani."

"Eikö olisi parempi ja varmempi minun tiedustaa hänen nimeään ja sanoa hänelle omanne?" ehdotti isäntä.

"Liiallisestakaan varovaisuudesta ei ole haittaa", arveli Raoul. "Olen varakreivi de Bragelonne, ja hänen nimensä on Grimaud."

Samassa saapui haavoitettu toiselta puolelta ja munkki toiselta. Molemmat nuoret miehet peräytyivät suodakseen tilaa kantotuolille; munkki puolestaan laskeusi muulin selästä ja käski panna sen talliin riisumatta siltä satulaa.

"Herra munkki", virkkoi de Guiche, "ripittäkää kunnollisesti tuo kelpo mies älkääkä huolehtiko omista ja muulinne kuluista, kaikki on maksettu."

"Kiitos, monsieur!" vastasi munkki, huulet jälleen hymyssä, joka oli värisyttänyt de Bragelonnea.

"Tule, kreivi", sanoi Raoul, jonka vaisto ei näyttänyt kykenevän sietämään augustinilaismunkin läsnäoloa; "tule, voin täällä pahoin."

"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat", sanoi haavoitettu, "älkääkä unohtako minua rukouksissanne."

"Emme suinkaan", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen de Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.

Tällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä ja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla. Onneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei hän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.

Valjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti käsivarteen.

"No, mitä nyt?" kysyi jälkimmäinen. "Käännytkö sairaaksi?"

"En, mutta katsohan", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.

"Niin", myönsi mies, "hänen tilansa näyttää pahalta."

"Sitä en aikonut sanoa", jatkoi vaimo vapisten; "kysyn etkö tunne häntä."

"Tuota miestäkö? Maltas..."

"Voi, nyt näen, että tunnet hänet", sanoi vaimo, "sillä sinäkin kalpenet."

"Oikeassa olet", huudahti isäntä; "voi taloani! Hän on Béthunen entinen pyöveli."

"Béthunen entinen pyöveli!" jupisi nuori munkki hätkähtäen taaksepäin, kasvojensa ilmaistessa hänen ripitettävänsä herättämää inhoa.

Ovelle seisomaan jäänyt herra d'Arminges huomasi hänen epäröimisensä.

"Herra munkki", hän sanoi, "jos tuo onneton onkin tai on ollut pyöveli, niin hän on silti ihminen. Tehkää hänelle siis se viimeinen palvelus, jota hän teiltä pyytää, ja työnne on sitä ansiollisempi."

Munkki ei vastannut, vaan lähti vaiteliaana astelemaan siihen alakerran huoneeseen, jonne palvelijat olivat kuolevan jo laskeneet vuoteelle.

Nähdessään hengenmiehen lähestyvän haavoittuneen päänalusta poistuivat palvelijat ja sulkivat oven, jättäen munkin ja hänen ripitettävänsä kahden kesken.

D'Arminges ja Olivain odottivat heitä. Kaikki nousivat taas ratsaille ja laskettivat ravia eteenpäin seuraten samaa tietä, jota myöten Raoul oli kadonnut matkakumppaninsa keralla.

Juuri kun kasvattaja ja hänen saattueensa vuorostaan hävisivät näkyvistä, pysähtyi uusi matkustavainen ravintolan portille.

"Mitä herra haluaa?" kysyi isäntä vielä kalpeana ja tutisevana äskeisestä havainnostaan.

Matkustavainen teki juomista ilmaisevan merkin, hyppäsi maahan, viittasi hevoseensa ja oli hierovinaan kädellään.

"Hitto", tuumi isäntä itsekseen, "tuo näyttää olevan mykkä! Missä sitten tahdotte juoda?" hän kysyi.

"Täällä", vastasi matkustavainen, osoittaen likeistä pöytää.

"Minä erehdyin", oikaisi isäntä arveluaan, "hän ei ole aivan mykkä."

Hän kumarsi ja kävi noutamassa pullon viiniä ja korppuja, jotka asetti harvasanaisen vieraansa eteen.

"Haluaako herra mitään muuta?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi matkustavainen.

"Mitä herra haluaa?"

"Tietää, oletteko nähnyt viisitoistavuotiaan aatelismiehen ratsastavan tästä ohi raudikolla ja lakeijan saattamana."

"Varakreivi de Bragelonnen?" tiedusti isäntä.

"Aivan."

"Te olette siis herra Grimaud?"

Matkustavainen nyökkäsi.

"No niin", jatkoi isäntä, "nuori herranne oli täällä vasta neljännestunti takaperin. Hän syö päivällistä Mazingarbessa ja pysähtyy yöksi Cambriniin."

"Pitkäkö matka täältä on Mazingarbeen?"

"Puolenkolmatta lieuen verran."

"Kiitos!"

Tietäessään jo illaksi tapaavansa nuoren herransa näytti Grimaud nyt tyynemmältä. Hän pyyhki otsaansa ja kaatoi itselleen lasillisen viiniä, tyhjentäen sen äänettömänä.

Hän oli vastikään laskenut lasin pöydälle ja laittausi täyttämään sen toistamiseen, kun hirvittävä kirkaisu tunkeusi huoneesta, missä munkki ja kuoleva olivat.

Grimaud kavahti seisaalle.

"Mitä tuo on?" hän kysyi; "mistä kuului huuto?"

"Haavoitetun kamarista", vastasi isäntä.

"Minkä haavoitetun?" tiedusti Grimaud.

"Béthunen entisen pyövelin, joka joutui espanjalaisten soturien käsiin. Hänet on kannettu tänne, ja häntä ripittää nyt muuan augustinilaisveli; pahasti haavoittunut hän näytti olevan."

"Béthunen entinen pyöveli", mutisi Grimaud, yrittäen koota muistojaan. "Viidenkuudetta ja kuudenkymmenen ikävuoden väliltä, pitkä, vanttera, tummaihoinen mies, hiukset ja parta tummat?"

"Aivan niin, paitsi että parta on harmaantunut ja tukka valjennut. Tunnetteko hänet?" kysyi isäntä.

"Olen kerran nähnyt hänet", vastasi Grimaud, ja hänen kasvojaan synkistytti kuva, jonka tuo muisto loihti hänen eteensä.

Vapiseva emäntä riensi paikalle.

"Kuulitko sinä?" hän kysyi mieheltään.

"Kuulin", vastasi isäntä, levottomasti silmäillen ovelle päin.

Samassa kajahti taas huuto, vähemmin vihlova kuin äsken, mutta sitä seurasi pitkällinen voihkaus.

Kaikki kolme kuuntelijaa silmäilivät toisiaan hirmustuneina.

"Meidän täytyy katsoa, mikä siellä on hätänä", virkkoi Grimaud.

"Voisi luulla miestä siellä murhattavan", murisi isäntä.

"Jeesus!" huudahti emäntä, tehden ristinmerkin.

Jos Grimaud puhuikin niukasti, niin tiedetään vanhastaan, että hän toimi sitä enemmän. Hän ryntäsi ovelle ja jyskytti sitä kiivaasti, mutta se oli lukittu sisäpuolelta.

"Avatkaa", kirkui isäntä, "avatkaa, herra munkki, heti!"

Ei vastausta.

"Ovi auki, tai lyön sen säpäleiksi!" huusi Grimaud.

Sama hiljaisuus.

Grimaud vilkaisi ympärilleen ja huomasi rautakangen, joka oli sattumalta jätetty nurkkaan. Hän syöksähti soppeen, tempasi käsiinsä aseen ja survaisi oven auki, ennenkuin isäntä ehti asettua hänen aikomustansa vastaan.

Lattia oli patjalta virtaavan veren tahrima. Haavoitettu ei enää puhunut, hän korisi; munkki oli kadonnut.

"Munkki? Missä on munkki?" huusi isäntä.

Grimaud säntäsi avoimen ikkunan ääreen, joka oli pihan puolella.

"Hän on paennut tästä", huudahti Grimaud.

"Niinkö luulette?" sanoi tyrmistynyt isäntä.

"Tarjoilija, katsokaa, onko munkin muuli tallissa."

"Ei ole muulia siellä!" huusi mies, jolle käsky oli annettu.

Grimaud rypisti silmäkulmiaan, isäntä pani kätensä ristiin ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Hänen vaimonsa ei ollut uskaltanut tulla huoneeseen, vaan seisoi säikkyneenä ovella.

Grimaud lähestyi haavoitettua ja katseli tämän teräväpiirteisiä kasvoja, jotka hänessä herättivät niin kamalan muiston.

Vaiteliaana ja synkkänä tovin tarkasteltuaan kuolevaa hän sanoi viimein:

"Ei enää epäilystäkään; hän se on."

"Elääkö hän vielä?" kysyi isäntä.

Vastaamatta avasi Grimaud hänen takkinsa tunnustellakseen, sykkikö sydän, samalla kun isäntäkin lähestyi. Mutta molemmat kavahtivat taaksepäin, isännän huudahtaessa kauhistuneena ja Grimaudin kalvetessa.

Tikari oli vartta myöten tunkeutuneena pyövelin rintaan vasemmalle puolelle.

"Kiirehtikää hankkimaan apua", sanoi Grimaud; "minä jään hänen luokseen."

Isäntä lähti huoneesta aivan sekaannuksissa; hänen vaimonsa oli paennut kuullessaan miehensä huudahduksen.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Ripitys

Tapahtunut oli seuraavaa:

Olemme jo nähneet, että munkki ei ollut vapaaehtoisesti, vaan varsin vastahakoisesti seurannut haavoitettua, joka oli niin kummallisella tavalla uskottu hänen hengelliseen hoivaansa. Hän olisi kenties yrittänyt päästä tehtävästä eroon, jos se olisi vain ollut mahdollista; mutta noiden kahden nuoren ylimyksen uhkaukset, heidän saattueensa, joka oli jäänyt majataloon heidän lähdettyään ja arvattavasti saanut toimintaohjeita, toisin sanoen harkintasyyt olivat nähtävästi saaneet munkin liian suurta vastustelua ilmaisematta loppuun asti näyttelemään rippi-isän osaa. Heti kamariin tultuaan oli hän senvuoksi astunut haavoittuneen päänalusen ääreen.

Ihmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi ei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella katseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen hengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:

"Te olette hyvin nuori, isä."

"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää", vastasi munkki kuivakiskoisesti.

"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!" pyysi haavoittunut; "tarvitsen ystävää viimeisinä hetkinäni."

"Teillä on suuret tuskat?" kysyi munkki.

"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini."

"Me pelastamme sielunne", vakuutti nuori mies. "Mutta oletteko tosiaan Béthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?"

"Kyllähän olen ollut", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi, että pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, "mutta en ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen. Olen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa toimituksiin -- oi, en, en!"

"Kammoatte siis ammattianne?"

Pyöveli huokasi raskaasti.

"Niin kauan kuin teloitin ihmisiä ainoastaan lain ja oikeuden nimessä", selitti hän, "salli ammattini minun nukkua rauhallisesti, olletikin kun minulla oli oikeuden ja lain suoja; mutta siitä hirveästä yöstä asti, jolloin olin yksityisen koston välikappaleena ja vihan vallassa kohotin miekkani Jumalan luoman olennon pään menoksi ... siitä saakka..."

Pyöveli vaikeni, epätoivoisen näköisenä pudistaen päätänsä.

"Puhukaa", kehoitti munkki, joka oli istuutunut vuoteen jalkopäähän ja näytti saavan mielenkiintoa kertomuksen kuulemiseen, tämän alettua niin kummallisesti.

"Voi!" huudahti kuoleva, ja hänen äänessään purkausi kauan hillitty tuska, "ja minä olen kuitenkin yrittänyt kahdenkymmenen vuoden hurskaalla elämänlaadulla huumata omantunnon soimausta. Olen häätänyt sielustani sen rajuuden, joka on veren vuodattajille luonnollinen; kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa olen pannut henkeni alttiiksi, pelastaakseni vaaran uhkaamia; olen maailmalle säilyttänyt useita ihmisolentoja hyvitykseksi siitä, jonka tempasin pois. Eikä vielä sillä hyvä: ammattini harjoittamisessa ansaitsemani omaisuuden olen jakanut köyhille; olen ahkeraan käynyt kirkossa; ne jotka ennen kaihtoivat minua, ovat tottuneet näkemään minua; kaikki ovat antaneet minulle anteeksi, jotkut ovat minuun kiintyneetkin. Mutta kuitenkin luulen, että Jumala ei ole minulle leppynyt, sillä tuon mestauksen muisto vainoaa minua lakkaamatta, ja minä olen joka yö näkevinäni tuon naisen haamun kohoavan eteeni."

"Naisen! Siis olettekin naisen murhannut!" huudahti munkki.

"Tekin", voihkaisi pyöveli, "tekin käytätte sitä sanaa, joka ainiaan kaikuu korvissani: murhannut! Olen siis murhannut, enkä mestannut -- olen siis murhamies, enkä oikeuden toimeenpanija!"

Hän ummisti silmänsä, huokaisten syvään. Munkki nähtävästi pelkäsi hänen kuolevan kertomustansa jatkamatta, sillä hän huomautti vilkkaasti:

"Jatkakaa, minä en tiedä mitään; kun olette lopettanut kertomuksenne, tuomitsemme Jumala ja minä asiassanne."

"Voi, hyvä isä!" pitkitti pyöveli silmiänsä avaamatta, ikäänkuin hän olisi pelännyt näkevänsä jonkun hirveän ilmestyksen; "etenkin pimeässä ja jonkun virran yli mennessäni tämä minulle voittamaton kauhu yltyy kaksinkertaiseksi. Silloin tuntuu minusta käteni tulevan yhtä raskaaksi kuin pitelisi se vieläkin miekkaa, vesi kuvastuu veripunaisena, ja kaikki luonnon äänet -- puitten humina, tuulen kohina, aaltojen loiske -- yltyvät itkeväksi, epätoivoiseksi, hirveäksi ääneksi, joka huutaa minulle: Tapahtukoon Jumalan oikeus!"

"Hän hourii!" mutisi munkki päätänsä pudistaen.

Pyöveli avasi silmänsä, liikahti kääntyäkseen nuoreen mieheen päin ja tarttui häntä käsivarteen.

"Hourin", hän toisti, "hourin, sanotte? Ei, ei, sillä illalla minä heitin hänen ruumiinsa virtaan, ja nuo sanat, joita tunnontuska hokee minulle, lausuin silloin röyhkeydessäni; oltuani inhimillisen oikeuden välikappaleena luulin tulleeni jumalallisenkin tahdon täyttäjäksi."

"Mutta sanokaahan siis, miten se kävi. Puhukaa!" käski munkki.

"Se tapahtui illalla; muuan mies tuli noutamaan minua, näyttäen määräyksen. Seurasin häntä. Neljä muuta herrasmiestä odotti minua. He veivät minut mukanaan naamioituna. Pidätin itselleni kuitenkin oikeuden kieltäytyä, jos minulta vaadittu tehtävä näyttäisi väärältä. Ratsastimme viiden tai kuuden lieuen matkan, vaiteliaina, synkkinä, tuskin sanaakaan vaihtaen. Vihdoin he osoittivat minulle pienen mökin ikkunasta naista, joka istui kyynäspää pöytään tuettuna, ja he sanoivat minulle: 'Tuossa on se, joka teidän tulee mestata.'"

"Hirveätä!" huudahti munkki. "Ja te tottelitte käskyä?"

"Pyhä isä, se nainen oli epäsikiö; hänen väitettiin myrkyttäneen toisen miehensä, yrittäneen murhata lankonsa, joka oli nyt mukana saattolaisteni joukossa; hän oli äskettäin myrkyttänyt kilpailijattarekseen katsomansa nuoren naisen, ja hyvällä syyllä epäiltiin, että hän oli ennen Englannista lähtöään murhauttanut kuninkaan suosikin."

"Buckinghamin?" huudahti munkki.

"Niin, Buckingham oli hänen nimensä."

"Se nainen oli siis englannitar?"

"Ei, hän oli ranskatar, mutta hän oli mennyt naimisiin Englannissa."

Munkki vaaleni, pyyhki otsaansa ja meni lukitsemaan oven. Pyöveli luuli tulevansa hylätyksi ja vaipui huoaten taaksepäin vuoteelleen.

"Ei, ei tässä minä olen", huomautti munkki, nopeasti palaten hänen luokseen. "Jatkakaa, -- keitä olivat ne miehet?"

"Yksi oli ulkomaalainen, luullakseni englantilainen. Muut neljä olivat ranskalaisia ja käyttivät muskettisoturin univormua."

"Heidän nimensä?" kysyi munkki.

"En tuntenut heitä. Tiedän vain, että nuo neljä muuta herrasmiestä puhuttelivat englantilaista mylordiksi."

"Oliko hän kaunis, tuo nainen?"

"Oli, nuori ja kaunis, -- voi, hyvin kaunis! Näen hänet vieläkin, kun hän polvilleen vaipuneena ja pää taaksepäin painuneena rukoili jalkojeni juuressa. En ole sen koommin kyennyt käsittämään, kuinka hennoin hakata poikki niin ihanan ja kalpean pään."

Munkkia näytti eriskummainen liikutus järkyttelevän. Hän vapisi joka jäsenessään; näköjään tahtoi hän tehdä kysymyksen, muttei rohjennut.

Viimein virkkoi hän rajusti ponnistaen:

"Mikä oli se nainen nimeltään?"

"Sitä en tiedä. Niinkuin jo sanoin, hän lienee ollut kahdesti naimisissa, ensin Ranskassa ja sitten Englannissa."

"Hän oli nuori, sanotte?"

"Viidenkolmatta vanha."

"Kaunis?"

"Viehättävä."

"Vaaleaverinen?"

"Niin."

"Hänellä oli pitkä tukka, joka valui alas hartioille?"

"Niin oli."

"Silmissä ihailtava ilme?"

"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!"

"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?"

"Kuinka te sen tiedätte?"

Pyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa munkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.

"Ja te surmasitte hänet!" sanoi munkki; "te antausitte välikappaleeksi noille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä ei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te tapoitte sen naisen!"

"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä", puolustausi pyöveli, "että siinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja nähdessäni hänet, -- muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut minulle itselleni..."

"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!"

"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli houkutellut veljeni karkaamaan luostarista."

"Kanssansako?"

"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni kuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi, olenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle anteeksi?"

Munkki pakotti kasvonpiirteensä lauhkeammiksi.

"Kyllä, kyllä", hän vastasi, "annan teille anteeksi, jos sanotte kaikki."

"Kyllä", huudahti pyöveli, "kaikki, kaikki, kaikki!"

"Vastatkaa minulle siis! Jos hän vietteli veljenne ... sanoittehan hänen vietelleen?"

"Niin."

"Jos hän aiheutti veljenne kuoleman ... sanoittehan niin tapahtuneen?"

"Sanoin", toisti pyöveli.

"Silloin täytyy teidän myöskin tietää hänen tyttönimensä."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikersi pyöveli; "luulen kuolevani tähän paikkaan. Synninpäästö, pyhä isä, synninpäästö!"

"Sanokaa minulle hänen nimensä", tiukkasi munkki, "niin annan sen teille."

"Hänen nimensä oli ... laupias taivas, armahda minua!" mutisi pyöveli vaipuen hervottomana vuoteelleen, kalpeana ja vapisten kuin viimeistä hetkeänsä lähenevä.

"Hänen nimensä!" vaati munkki kumartuen pyövelin yli ikäänkuin pakottaakseen tämän lausumaan sen, jos hän tahtoi vastustaa; "hänen nimensä? ... Sanokaa se, muutoin ei mitään synninpäästöä!"

Kuoleva näytti keräävän kaikki voimansa. Munkin silmät salamoitsivat.

"Anne de Bueil", jupisi haavoittunut.

"Anne de Bueil!" huudahti munkki, nousten seisaalle ja kohottaen kätensä taivasta kohti; "Anne de Bueil! Sanoit Anne de Bueil? Niinhän?"

"Niin, niin, se oli hänen nimensä. Antakaa minulle nyt synninpäästö, sillä minä kuolen!"

"Minäkö antaisin sinulle synninpäästön?" huudahti munkki, ja hänen ivanaurunsa sai kuolevan hiukset nousemaan pystyyn; "vai synninpäästön! En ole mikään pappi."

"Ettekö olekaan pappi!" kauhistui pyöveli; "kuka te sitten olette?"

"Sen sanon sinulle vuorostani, konna!"

"Voi, taivasten tekijä!"

"Olen John Francis Winter."

"En tunne teitä", voihkaisi pyöveli.

"Odota, odota, kyllä pian tulet tuntemaan minut: olen John Francis Winter", hän toisti, "ja se nainen..."

"No, se nainen?"

"Oli äitini!"

Silloin puhkesi pyövelin rinnasta hänen ensimmäinen huutonsa, se kamala kirkaisu, joka oli hätkähdyttänyt kuulijoita.

"Voi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi", vaikeroi hän, "jollette Jumalan, niin ainakin omassa nimessänne, -- jollette pappina, niin toki poikana!"

"Sinulleko anteeksi!" huudahti munkiksi tekeytynyt; "vai niin! Jumala kenties antaa sinulle anteeksi, mutta en ikinä minä."

"Armeliaisuudesta!" rukoili pyöveli ja ojensi kätensä häntä kohti.

"Ei mitään armeliaisuutta sitä kohtaan, joka ei itse ollut armelias! Kuole ripittämättömänä, epätoivoisena, kuole ja ole kirottu!" Hän sieppasi tikarin ja survaisi sen avuttoman rintaan. "Tuossa", hän sanoi, "tuossa synninpäästösi!"

Silloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi pitkällinen korina.

Pyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin vuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo, avasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi talliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti lähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti matkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin lähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja pitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Grimaud puhuu

Grimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua, ja hänen vaimonsa rukoili.

Tovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.

"Apua!" voihki hän; "apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa voi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai kuolemaan?"

Vaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.

"Haa!" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota jälleen alas.

"Miehuutta!" rohkaisi Grimaud; "apua on menty hakemaan."

"Kuka te olette?" kysyi haavoittunut, suurin silmin tuijottaen viihdyttelijäänsä.

"Vanha tuttava", vastasi Grimaud.

"Te?"

Haavoittunut yritti muistuttaa mieleensä puhujan kasvonpiirteitä.

"Missä oloissa olemme tavanneet toisemme?" tiedusti hän.

"Eräänä yönä kaksikymmentä vuotta takaperin. Isäntäni oli noutanut teidät Béthunesta ja toi teidät Armentièresiin."

"Jo tunnenkin", sanoi pyöveli; "te olitte niiden neljän palvelijan joukossa."

"Niin."

"Mistä tulette?"

"Matkustin tätä tietä ja pysähdyin majataloon syöttämään hevostani. Minulle kerrottiin, että Béthunen pyöveli makasi täällä pahasti haavoittuneena, ja kuulin teidän huutavan kahdesti. Ensimmäisen huudon jälkeen riensimme ovelle, toinen sai meidät iskemään sen auki."

"Entä munkki?" kysyi pyöveli; "oletteko nähnyt munkkia?"

"Mitä munkkia?"

"Munkkia, joka oli sulkeutunut tänne luokseni."

"En, hän ei enää ollut täällä. Hän on arvattavasti paennut tuosta ikkunasta. Hänkö se työnsi rintaanne tikarin?"

"Niin", vastasi pyöveli.

Grimaud liikahti lähteäkseen ulos.

"Mitä aiotte tehdä?" hätääntyi haavoittunut.

"Meidän täytyy ajaa häntä takaa."

"Ei, varokaa sitä!"

"Minkätähden?"

"Hän kosti, ja siinä hän teki oikein. Nyt toivon Jumalan antavan minulle anteeksi, sillä minä olen sovittanut rikokseni."

"Selittäkää lähemmin", kehoitti Grimaud.

"Se nainen, jonka teidän herranne ja te panitte minut surmaamaan..."

"Mylady?"

"Niin mylady; siksihän te häntä tosiaan puhuttelitte..."

"Mitä yhteyttä myladylla on munkin kanssa?"

Grimaud horjahti ja katseli kuolevaa synkällä, melkein sammuneella silmäyksellä.

"Sen miehen äitikö?" hän kertasi.

"Niin, hänen äitinsä."

"Hän siis tietää sen salaisuuden?"

"Pidin häntä munkkina ja ilmaisin sen hänelle ripissäni."

"Onneton!" huudahti Grimaud, jonka otsalle sai kihoilemaan hikihelmiä pelkkä ajatus, mitä seurauksia sellaisesta ilmitulosta saattoi koitua; "onneton! Toivottavasti ette ole ilmaissut kenenkään nimeä?"

"En ilmaissut, kun en tuntenut joukostanne ainoatakaan. Hänen äitinsä tyttönimen vain sanoin, ja siitä hän saikin selville asian. Mutta hän tietää setänsä kuuluneen tuomareihin."

Hän vaipui taas voipuneena alas; Grimaud tahtoi auttaa häntä ja ojensi kätensä tikarin vartta kohden.

"Älkää koskeko minuun", kielsi pyöveli, "jos vetäisitte ulos tikarin, niin kuolisin heti."

Grimaud seisoi käsi koholla; sitten hän äkkiä löi nyrkillään otsaansa.

"Haa! Jos se mies koskaan tietää, keitä ne toiset olivat, niin herrani on hukassa."

"Rientäkää, rientäkää!" huudahti pyöveli; "varoittakaa häntä, jos hän vielä elää. Varoittakaa hänen ystäviänsä. Uskokaa, mitä teille sanon: minun kuolemani ei ole tämän hirveän seikkailun loppuna."

"Minne hän lähti?" kysyi Grimaud.

"Pariisiin."

"Kuka hänet teidän luoksenne toi?"

"Kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olivat menossa armeijaan. Toinen oli varakreivi de Bragelonne; kuulin hänen kumppaninsa puhuttelevan häntä siksi."

"Ja se nuori mies toi munkin luoksenne?"

"Niin."

Grimaud loi katseensa ylöspäin.

"Se oli siis Jumalan tahto!" hän sanoi.

"Epäilemättä", vahvisti haavoitettu.

"Se olisi kamalaa", mutisi Grimaud; "ja kuitenkin oli tuo nainen ansainnut kohtalonsa. Ettekö tekin ole sitä mieltä?"

"Kuoleman hetkellä", vastasi pyöveli, "ihminen huomaa muiden rikokset omiensa rinnalla vähäpätöisiksi."

Ja hän ummisti jälleen voipuneena silmänsä.

Sääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun taasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la Fèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua käytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään haavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.

Uteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä harvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.

Haavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.

"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan", hän sanoi merkitsevästi pudistaen päätänsä.

Grimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois kasvonsa.

Haavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti rinnan.

Tikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme maininneet.

Haavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria avautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua kokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa vaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta valumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa kuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin kumeaan korinaan.

Silloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui lattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin anteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi jälleen ratsaille.

Grimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli ajatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa tuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen päässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno että paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi hevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi ratsailta Mazingarben ainoan ravintolan "Seppelöidyn muulin" edustalla.

Jo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän selville, että etsitty oleskeli siellä.

Raoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa, mutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille otsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan kasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään tuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.

Äkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä, onnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.

"Grimaud, kelpo Grimaud", huudahti Raoul, "vihdoinkin olet täällä! Suokaa anteeksi, messieurs, -- hän ei ole palkollinen, vaan ystävä."

Hän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.

"Kuinka jaksaa kreivi?" pitkitti Raoul; "kaipaako hän minua joskus? Oletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, -- minulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut monia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan! Verta! Mistä tuo veri?"

"Niin, se on tosiaan verta", sanoi kreivi nousten.

"Oletko haavoittunut, hyvä mies?"

"En, monsieur", vastasi Grimaud; "se ei ole minun vertani."

"Kenen sitten?" kysyi Raoul.

"Sen onnettoman, jonka jätitte majataloon; hän kuoli syliini."

"Kuoliko hän sinun syliisi! Tiedätkö, kuka hän olikaan?"

"Kyllä", vastasi Grimaud.

"Hänhän oli Béthunen entinen pyöveli."

"Sen tiedän."

"Sinä tunsit hänet?"

"Niin, tunsin."

"Ja hän on kuollut?"

"Niin."

Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa.

"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!" huomautti d'Arminges; "se on kaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin. Päättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen ajatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia."

Munkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.

"Käykäämme nyt jälleen pöytään", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan miesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään mitään tunnepurkauksia aterian aikana.

"Niin, te olette oikeassa, monsieur", myönsi Raoul. "Pyydä sinäkin ruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme puhella."

"Ei, herra varakreivi, ei", epäsi Grimaud, "minä en voi viipyä hetkeäkään -- minun on heti palattava Pariisiin."

"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä jäät."

"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille sen."

"Mutta mistä tämä muutos?"

"Sitä en voi teille mainita."

"Selitä toki."

"En voi selittää."

"Mutta mitä pilantekoa tämä on?"

"Herra kreivi tietää, että minä en milloinkaan laske leikkiä."

"Kyllä, mutta tiedän myöskin kreivi de la Fèren sanoneen, että sinä jäät luokseni ja Olivain palaa Pariisiin. Minä menettelen kreivin käskyn mukaan."

"Ette tässä tapauksessa, herra varakreivi."

"Osoittautuisitko kenties tottelemattomaksi minua kohtaan?"

"Kyllä, herra varakreivi, minun ei auta muu."

"Pysyt siis itsepintaisena?"

"Niin, minä lähden matkalle; seuratkoon onni teitä, herra varakreivi!"

Grimaud kumarsi ja kääntyi ovea kohti, tehden lähtöä. Sekä suuttuneena että levottomana riensi Raoul hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsivarteen.

"Grimaud", huudahti Raoul, "pysähdy, minä tahdon!"

"Sitten tahdotte myös, että sallin surmata kreivin", sanoi Grimaud.

Hän kumarsi jälleen ja hankkiutui poistumaan.

"Grimaud, hyvä mies", huusi varakreivi, "noin et saa mennä; sinä et saa jättää minua niin ahdistavaan huolestukseen. Puhu, Grimaud, taivaan tähden, puhu!"

Raoul horjui ja vaipui nojatuoliin.

"Voin sanoa teille vain yhden seikan, herra varakreivi, sillä minun ei ole salaisuus, jota pyydätte saada tietää. Tehän tapasitte erään munkin?"

"Niin."

Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa säikähtäen.

"Veitte hänet haavoittuneen luo?"

"Niin."

"Silloin teillä arvatenkin myös oli tilaisuutta katsella häntä?"

"Oli kyllä."

"Ja kenties tuntisitte hänet jälleen, jos vastedes kohtaisitte hänet?"

"Kyllä, sen vannon", vastasi Raoul.

"Minä myös", vakuutti de Guiche.

"No niin", jatkoi Grimaud, "jos koskaan tapaatte hänet, tapahtukoon se missä hyvänsä, -- maantiellä, kadulla, kirkossa, -- kaikkialla, missä hän on ja te olette, polkekaa hänet maahan ja rusentakaa hänet armotta ja säälittä, niinkuin musertaisitte kyykäärmeen. Niin, murskatkaa hänet, älkääkä päästäkö häntä ennenkuin hän on hengetön, sillä niin kauan kuin hän elää, olen minä epävarma viiden ihmisen hengestä."

Sen enempää virkkamatta käytti Grimaud hyväkseen kuulijainsa kummastusta ja säikähdystä, syöksyäkseen suoraa päätä ulos huoneesta.

"Kas, kreivi", virkkoi Raoul Guicheen kääntyen, "enkö sanonut sinulle, että munkki vaikutti minuun samaten kuin käärme?"

Kahta minuuttia myöhemmin kuultiin hevosen laukkaavan tiellä. Raoul kiirehti ikkunaan.

Grimaud siellä teki paluuta Pariisiin. Hattuansa heilauttaen tervehti hän varakreiviä ja katosi heti jälkeenpäin tienmutkan taakse.

Kerran taipaleelle päästyään otti Grimaud huomioon kaksi seikkaa: ensiksikään hänen hevosensa ei voinut kestää kymmenen lieuen kiidätystä pitemmälle nykyisellä vauhdilla, ja toisekseen hän oli rahaton. Jos Grimaud puhuikin vähän, niin hän ajatteli sitä enemmän.

Ensimmäisellä kyytiasemalla hän möi hevosensa; siitä saamillansa rahoilla hän alkoi käyttää kievarihevosia.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Taistelun aatto

Raoulin herätti synkistä mietteistä isäntä, astuen hätäisesti huoneeseen, missä vasta kertomamme kohtaus oli tapahtunut, ja huutaen: "Espanjalaiset, espanjalaiset!"

Se hälytys oli kyllin tärkeä, häätääkseen kaikki muut ajatukset niiden tieltä, joilla oli yhteyttä sen kanssa. Nuoret miehet kysyivät lähempiä tietoja ja saivat kuulla, että vihollinen oli tosiaan tulossa Houdinin ja Béthunen kautta.

Herra d'Arminges antoi käskyn laittaa lähtövalmiiksi hevoset, joita parhaillaan ruokittiin. Sillävälin nuorukaiset nousivat talon korkeimmalla sijaitseviin ikkunoihin, joista oli laaja näköala, ja näkivät Marsinin ja Lensin taholta tosiaan vilahtelevan suuren joukon jalka- ja ratsuväkeä. Tällä kertaa ei siellä liikkunut sissijoukkue, vaan kokonainen armeija.

Ei siis voinut asettua muulle kannalle kuin noudattaa herra d'Armingesin viisasta neuvoa ja peräytyä.

Nuoret miehet astuivat nopeasti alas. Herra d'Arminges istui jo satulassa. Olivain piteli nuorten herrain hevosia, ja kreivi de Guichen lakeijat vartioitsivat tarkoin espanjalaista vankia, joka istui häntä varten ostetulla ratsulla. Varmuuden vuoksi oli häneltä sidottu kädet.

Pikku joukko lähti ravia Cambriniin päin, missä prinssin toivottiin olevan tavattavissa. Mutta hän ei ollut oleksinut siellä edellisestä illasta saakka, vaan vetäytynyt takaisin la Basséen tienoolle, syystä että väärä tieto oli ilmoittanut vihollisen aikovan mennä Lys-virran yli Estairen kohdalta.

Tämän ilmoituksen harhaannuttamana oli prinssi antanut joukkojensa marssia Béthunesta ja keskittänyt koko voimansa Vieille-Chapellen ja la Venthien välille. Käytyään marski de Grammontin kanssa tarkastamassa koko rintamaa oli hänen korkeutensa vastikään palannut ja istuutunut pöytään, kysellen upseereilta, jotka olivat saaneet sijan hänen vieressään, missä määrin kukin oli onnistunut heille uskotuissa tiedusteluissa; mutta kellään ei ollut mitään varmoja uutisia kerrottavana. Vihollisarmeija oli ollut kaksi vuorokautta kadoksissa, ja sitä ei tuntunut enää olevankaan.

Vihollisarmeija ei ole koskaan niin likellä ja niin vaarallinen kuin tyyten kadottuansa. Prinssi oli senvuoksi vastoin tapaansa tyytymätön ja huolestunut, kun muuan päivystäjäupseeri astui sisälle ja ilmoitti marski de Grammontille, että joku halusi puhutella häntä.

Grammontin herttua sai katseella prinssin luvan ja lähti ulos.

Prinssi tähysti hänen jälkeensä, ja hänen silmänsä suuntautuivat herkeämättä oveen. Kukaan ei rohjennut virkkaa mitään, peläten häiritsevänsä hänen mietiskelyään.

Äkkiä kuului kumeata jymyä; prinssi nousi heti seisaalle ja ojensi kätensä sille suunnalle, mistä ääni kuului. Se kaiku oli hänelle varsin tuttu; se oli kanuunain pauketta.

Kaikki nousivat ylös kuten hänkin.

Samassa avautui ovi.

"Monseigneur", sanoi marski de Grammont säihkyvin silmin, "salliiko teidän korkeutenne, että poikani, kreivi de Guiche ja hänen matkakumppaninsa, varakreivi de Bragelonne, saapuvat antamaan tietoja vihollisesta, jota me turhaan etsimme, ja jonka he ovat keksineet?"

"Mitä", huudahti prinssi vilkkaasti, "sallinko muka! En ainoastaan salli, vaan haluankin. Tulkoot he sisälle."

Marski toi huoneeseen molemmat nuoret miehet, jotka nyt seisoivat prinssin edessä.

"Puhukaa, messieurs", kehoitti prinssi tervehtien heitä, "puhukaa ensin; sitten suoriudumme kohteliaisuuksista. Tärkeintä meille kaikille on nyt saada tietää, missä vihollinen oleksii ja mitä se puuhailee."

Kreivi de Guichen oli luonnollisesti esiinnyttävä puhujana; hän ei ainoastaan ollut matkakumppaniansa vanhempi, vaan hänet oli sitäpaitsi jo isänsä esitellyt prinssille. Hän muuten tunsikin jo pitkältä ajalta prinssin, jonka Raoul nyt näki ensi kertaa.

Hän kertoi siis prinssille, mitä he olivat nähneet Mazingarben majatalossa.

Sillaikaa katseli Raoul nuorta sotapäällikköä, joka jo oli tullut peräti kuuluisaksi Rocroyn, Freiburgin ja Nördlingenin taisteluista.

Bourbonin Ludvig, prinssi de Condé, jolla isänsä Henrikin kuoltua oli lyhyyden vuoksi ja sen ajan tavan mukaan puhuttelunimityksenään monsieur le prince, oli tuskin kuuden- tai seitsemänkolmatta ikäinen nuori mies. Hänellä oli kotkan katse, a gl'occhi grifani, kuten Dante sanoo, kyömynenä, pitkä kiemuroiksi valuva tukka, keskimittainen, mutta sorea vartalo. Hänessä yhtyivät suuren soturin kaikki ominaisuudet, nimittäin salamannopea tajunta, rivakka päättäväisyys ja uskomaton miehuus. Se ei kuitenkaan estänyt, että hän oli myöskin loistelias ja nerokas mies. Paitsi sitä mullistusta, jonka hän oli toimeenpanemillansa uusilla menetelmillä saanut aikaan sotataidossa, oli hän tuottanut kumouksen Pariisissakin nuorten hoviherrain joukossa, joiden luonnollisena johtajana hän oli; näillä oli nimityksenään petitsmaitres eroitukseksi vanhan hovin teikareista, joiden esikuvina olivat olleet Bassompierre, Bellegarde ja Angoulêmen herttua.

Heti ensimmäisistä kreivi de Guichen virkkamista sanoista ja äskeisen kanuunanjyskeen suunnasta oivalsi prinssi kaikki. Vihollinen oli ilmeisesti tullut Lys-virran yli Saint-Venantin luona ja marssi nyt Lensiä kohti, varmaankin vallatakseen tämän kaupungin ja katkaistakseen ranskalaiselta armeijalta tien Ranskaan. Ne kanuunat, joiden jymy toisinaan vaimensi muiden jyskeen, olivat järeitä pitkapiippuisia, jotka vastasivat espanjalaiseen ja lotringilaiseen tykkituleen.

Mutta kuinka voimakas oli tuo joukko? Oliko se vihollisen huomiota hairahduttamaan lähetetty osasto vai ryntäsikö siellä kokonainen armeija?

Tämä oli prinssin viimeisenä kysymyksenä, ja siihen oli de Guichen mahdoton vastata.

Kun se kuitenkin oli tärkein, olisi prinssi erityisesti juuri siitä halunnut täsmällisen selvityksen.

Raoul tukahdutti silloin sen luonnollisen ujostelun tunteen, joka häntä väkisinkin valtasi prinssin edessä, ja virkkoi lähestyen häntä:

"Salliiko monseigneur, että minä tässä asiassa rohkenen virkkaa muutamia sanoja, jotka kenties voisivat auttaa teitä pulasta?"

Prinssi kääntyi katsomaan ja näytti yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittävän nuoren puhuttelijansa koko olemuksen; hän hymyili havaitessaan tämän tuskin viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi.

"Kyllä, monsieur, puhukaa vain", hän vastasi yrittäen lieventää jämeätä ja terävää ääntänsä, ikäänkuin olisi tällä kertaa puhunut naiselle.

"Monseigneur", ehdotti Raoul punastuen, "voisi kuulustaa espanjalaista vankia."

"Mitä! Oletteko te saaneet espanjalaisen vangiksi?" huudahti prinssi.

"Olemme, monseigneur."

"Se on totta!" virkahti de Guiche; "sen unohdin."

"Se on varsin luonnollista, sillä kreivi hänet vangitsikin", huomautti Raoul hymyillen.

Vanha marski kääntyi varakreiviin kiitollisena tästä pojalleen suodusta ylistyksestä, prinssin huudahtaessa:

"Nuori mies on oikeassa; tuotakoon vanki tänne."

Sillävälin vei prinssi de Guichen syrjään ja kysyi häneltä, millä tavoin vanki oli saatu ja kuka tuo nuori mies oli.

"Monsieur", lausui prinssi jälleen kääntyen Raouliin, "minä tiedän, että teillä on kirje sisareltani, madame de Longuevilleltä; mutta huomaankin teidän mieluummin tahtoneen suositella itseänne antamalla minulle hyvän neuvon."

"Monseigneur", vastasi Raoul punastuen, "en tahtonut keskeyttää teidän korkeuttanne, ollessanne niin tärkeässä keskustelussa kreivin kanssa. Mutta tässä on kirje."

"Hyvä", virkkoi prinssi, "sen voitte jättää minulle sittemmin. Tuossa tulee vanki; käykäämme käsiksi tärkeimpään."

Samassa tuotiinkin huoneeseen vanki. Hän oli niitä vielä tähän aikaan käytettyjä palkkasotureita, jotka möivät verensä ostajille ja kuluttivat koko ikänsä sotaharjoituksiin ja rosvouksiin. Kiinni jouduttuaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan; siksipä ei edes tiedetty, mihin kansallisuuteen hän kuului.

Prinssi katseli häntä peräti epäluuloisesti.

"Mikä sinä olet miehiäsi?" hän kysyi.

Vanki vastasi joitakuita sanoja vieraalla kielellä.

"Vai niin, hän kuulostaa espanjalaiselta. Puhutteko te espanjankieltä, de Grammont?"

"Hyvin vähän, monseigneur",

"Ja minä en ollenkaan", ilmoitti prinssi nauraen. "Messieurs", hän lisäsi ympäristöönsä kääntyen, "onko joukossanne ketään, joka puhuu espanjankieltä ja tahtoo palvella tulkkinani?"

"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.

"Kas, te puhutte espanjaa?"

"Luullakseni sen verran, että kykenen tässä tilaisuudessa täyttämään teidän korkeutenne käskyn."

Kaiken aikaa oli vanki seissyt aivan hievahtamattomana, ikäänkuin hän ei olisi vähääkään käsittänyt, mistä oli kysymys.

"Monseigneur tiedustaa kansallisuuttanne", virkkoi nuori mies mitä puhtaimmalla kastilialaisella murteella.

"Ich bin ein deutscher"_, vastasi vanki.

"Mitä hittoa hän lasketteleekaan?" kummeksui prinssi; "mitä uutta mongerrusta se on?"

"Hän sanoo olevansa saksalainen, monseigneur", selitti Raoul, "mutta sitä epäilen, sillä hän ei äännä oikein."

"Puhutte siis saksaakin?" kysyi prinssi.

"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.

"Sen verran, että voitte tutkia häntä sillä kielellä?"

"Kyllä, monseigneur."

"No, kuulustakaa häntä siis."

Raoul aloitti kuulustelun, mutta hänen oletuksensa osoittausi pian oikeaksi. Vanki ei kuullut tai ollut kuulevinaan, mitä Raoul hänelle sanoi; hänkään puolestaan ei kyennyt oikein ymmärtämään vangin vastauksia, joissa flaamilainen ja elsassilainen murre sekaantuivat toisiinsa.

Vaikka vanki kaikin mokomin yritti kiemurrella erilleen kunnollisesta kuulustelusta, keksi Raoul kuitenkin hänen kansallisuutensa.

"Non siete spagnuolo", hän väitti, "non siete tedesco, siete italiano."

Vanki säpsähti ja puri huultansa.

"Hei, tuon minä ymmärrän varsin hyvin", tokaisi Condén prinssi, "ja koska hän on italialainen, niin pitkitänkin kuulustelua itse. Kiitoksia, herra varakreivi", jatkoi prinssi nauraen; "nimitän teidät tästä hetkestä alkaen tulkikseni."

Mutta vanki oli yhtä vähän halukas vastaamaan italiaksi kuin muillakaan kielillä; hänen ainoana tarkoituksenaan oli vältellä kysymyksiä. Niinpä hän ei tiennytkään mitään, ei vihollisen voimakkuutta, päälliköiden nimiä tai armeijan aikeita.

"Vai niin", virkkoi prinssi, joka oivalsi tuon tietämättömyyden aiheen; "mies siepattiin kiinni rosvouksesta ja murhasta, hän olisi voinut pelastaa henkensä, jos olisi puhunut. Hän ei tahdo; viekää hänet pois ja ampukaa."

Vanki kalpeni. Ne kaksi sotamiestä, jotka olivat tuoneet hänet sisälle, tarttuivat häntä kumpaiseenkin käsivarteen ja taluttivat häntä ovelle päin. Prinssi kääntyi marski de Grammontiin ja näytti jo unohtaneen antamansa määräyksen.

Kynnykselle tultuaan vanki seisahtui. Ohjeitansa sokeasti tottelevat sotamiehet tahtoivat pakottaa hänet astumaan eteenpäin.

"Malttakaa!" sanoi vanki ranskaksi, "olen valmis puhumaan, monseigneur."

"Kas, kas", nauroi prinssi, "arvasinhan joutuvamme siihen. Tiedän ihmeellisen keinon kielten kirvoittamiseen; käyttäkää tekin sitä, messieurs, kun teille vuorostanne tulee päällikkyys."

"Mutta sillä ehdolla", pitkitti vanki, "että teidän korkeutenne vannoo säästävänsä henkeni."

"Siitä annan aatelismiehen sanan", vakuutti prinssi.

"Kysykää minulta siis, monseigneur."

"Missä meni armeija Lysin yli?"

"Saint-Venantin ja Airen välillä."

"Kuka johtaa sitä?"

"Kreivi Fuonsaldagna, kenraali Beck ja itse arkkiherttua."

"Kuinka suuri se on?"

"Siihen kuuluu kahdeksantoistatuhatta miestä ja kuusineljättä kanuunaa."

"Minne se marssii?"

"Lensiin."

"Kuuletteko sitä, messieurs?" virkkoi prinssi voitonriemuisesti kääntyen marski de Grammontiin ja toisiin upseereihin.

"Kyllä, monseigneur", vastasi marski; "te olitte arvannut kaikki, mitä oli ihmisjärjen oivallettavissa."

"Kutsukaa tänne Le Plessis, Bellièvre, Villequier ja d'Erlac", käski prinssi. "Kutsukaa tänne kaikki joukot, mitä on Lysin tällä puolella, jotta ne pysyttelevät ensi yön lähtövalmiina; luultavasti hyökkäämme vihollisen kimppuun huomenna."

"Mutta, monseigneur", huomautti marski de Grammont, "muistakaa, että jos yhdistäisimmekin koko käytettävissä olevan voimamme, on meillä kuitenkaan tuskin kolmeatoistatuhatta miestä."

"Herra marski", vastasi prinssi, ja hänen silmissään välähti se ihailtava katse, jollainen oli ainoastaan hänellä, "juuri pienillä armeijoilla voitetaan usein suuria taisteluita."

Sitten hän kääntyi vankiin.

"Viekää pois tuo mies ja vartioitkaa häntä tarkoin. Hänen henkensä riippuu niistä tiedoista, joita hän on meille antanut. Jos ne ovat tosia, niin hän pääsee vapaaksi; jos hän valehteli, niin hänet ammutaan."

Vanki korjattiin talteen.

"Kreivi de Guiche", pitkitti prinssi, "siitä on pitkä aika, kun tapasitte isänne; jääkää hänen luokseen. Monsieur", hän jatkoi Raouliin kääntyen, "ellette ole kovin väsyksissä, niin seuratkaa minua."

"Maailman ääriin asti, monseigneur", huudahti Raoul; hän tunsi sokeata kiintymystä nuoreen kenraaliin, joka hänestä näytti täydellisesti ansainneen loistavan maineensa.

Prinssi hymyili; hän halveksi imartelijoita, mutta piti hehkuvaa innostusta suuressa arvossa.

"Hyvä on, monsieur", hän virkkoi; "te olette taitava neuvonantaja, sen olemme jo nähneet; huomenna saamme tarkastaa, miten käyttäydytte ottelussa."

"Entä minä, monseigneur", kysyi marski, "mitä on minun tehtävä?"

"Jääkää tänne vastaanottamaan joukkoja. Joko palaan itse noutamaan ne tai lähetän pikaviestin, jotta te tuotte ne luokseni. Saattueekseni en tarvitse enempää kuin kaksikymmentä kaartilaista vantterain ratsujen selässä."

"Se on kovin vähän", huomautti marski.

"Se riittää", vakuutti prinssi. "Onko teillä hyvä hevonen, herra de Bragelonne?"

"Hevoseni surmattiin aamulla, monseigneur, ja toistaiseksi käytän palvelijani ratsua."

"Pyytäkää ja valitkaa itse tallistani hevonen, joka soveltuu teille. Ei mitään väärää kainoutta! Ottakaa se, josta pidätte parhaiten. Joudutte kenties tänä iltana tarvitsemaan sitä, varmasti ainakin huomenna."

Raoul ei odottanut toista käskyä; hän tiesi, että esimiehiä ja etenkin prinssejä kohtaan ollaan parhaiten säädyllisiä, jos totellaan heti ja vastaan väittämättä. Hän meni senvuoksi alas talliin, valitsi andalusialaisen hiirakon, satuloitsi ja suitsitti sen itse, sillä Atos oli varoittanut häntä uskomasta vaaran hetkinä noita tärkeitä hommia kellekään muulle. Sitten hän palasi prinssin luo, joka samassa nousi ratsaille.

"Nyt, monsieur", hän virkkoi Raoulille, "jättänette minulle tuomanne kirjeen."

Raoul ojensi prinssille lähetyksensä.

"Pysytelkää ihan lähelläni, monsieur", käski prinssi.

Hän iski molemmat kannukset hevosensa kupeisiin, kiinnitti ohjakset satulanuppiin, kuten hänellä oli tapana silloin kun tahtoi pitää kätensä vapaina, mursi auki madame de Longuevillen kirjeen ja nelisti pitkin tietä Lensiin päin. Häntä saattoi Raoul ja pikku vartioväki, samalla kun ne lähetit, joiden piti kutsua koolle joukot, karauttivat eri suunnille.

Prinssi luki ratsastaessaan.

"Monsieur", hän sanoi tuokion kuluttua, "teistä puhutaan hyvin suotuisasti. Minun on vain sanottava teille, että vähäisen näkemäni ja kuulemani jälkeen ajattelen teistä vielä suotuisammin kuin kirjeessä lausutaan."

Raoul kumarsi.

Mitä lähemmäksi pikku joukkue pääsi Lensiä, sitä selvemmin kumahtelivat kanuunat. Prinssin katse tähtäsi jymyä kohti kiinteästi kuin petolinnun. Olisi luullut hänen kykenevän lävistämään silmäyksellään ne puitten esiriput, jotka levisivät hänen edessään näköpiiriä rajoittamassa.

Prinssin sieraimet laajenivat kuin hän olisi kaivannut ruudinsavun hengittämistä, ja hän huohotti kuin hevosensa.

Vihdoin kuuluivat kanuunanlaukaukset niin likeltä, että he ilmeisesti eivät voineet olla etäämpänä kuin lieuen päässä taistelukentältä. Tien käänteestä ilmestyikin näkyviin pieni Aunayn kylä.

Talonpojat olivat joutuneet suunnattomaan sekasortoon. Espanjalaisten julmuudesta levinnyt huhu oli herättänyt yleistä kauhua. Naiset olivat jo paenneet Vitryn taholle; vain joitakuita miehiä oli jäljellä.

Prinssin nähdessään ryntäsivät he esille; muuan tunsi hänet.

"Voi, monseigneur", hän sanoi, "tuletteko karkoittamaan pois kaikki nuo kurjat espanjalaiset ja lotringilaiset rosvot?"

"Tulen", vastasi prinssi, "jos sinä rupeat oppaakseni."

"Mielelläni, monseigneur; minne tahtoo teidän korkeutenne minua näyttämään teille tietä?"

"Jollekulle ylänteelle, mistä voin nähdä Lensin ympäristöineen."

"Sepä onkin sitten helposti tehty."

"Voinhan luottaa sinuun -- olethan kunnon ranskalainen?"

"Olen vanha Rocroyn soturi, monseigneur."

"Kas tuossa", sanoi prinssi ojentaen hänelle kukkaronsa, "tuossa Rocroyn tähden. Tahdotko nyt hevosen vai tuletko mieluummin kävellen?"

"Kävellen, monsieur, kävellen, -- olen aina palvellut jalkaväessä. Aion muuten viedä teidän korkeutenne sellaisia teitä myöten, missä on pakostakin laskeuduttava ratsailta."

"Tulehan siis", sanoi prinssi, "älkäämme hukatko aikaa."

Talonpoika juoksi prinssin hevosen edellä; sadan askeleen päässä kylästä hän poikkesi kapealle tielle, joka johti kauniiseen laaksoon. Puolen lieuen verran pitkitettiin ratsastusta metsän halki, ja kanuunat jymisivät niin lähellä, että jokaisen laukauksen pamahtaessa odotti kuulevansa kuulan viuhuvan. Vihdoin tultiin polulle, joka vei tieltä suoraan ylös vuoren rinnettä. Talonpoika poikkesi polulle ja pyysi prinssiä mukaan. Tämä hyppäsi maahan, käskien Raoulin ja erään ajutanttinsa tehdä samaten; muiden piti odottaa hänen määräyksiään, ollen varuillaan ja pitäen tarkoin silmällä ympäristöä. Sitten hän alkoi kavuta ylös polkua.

Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin vanhan linnan raunioille; nämä sijaitsivat huipulla, mistä oli laaja näköala yli tienoon. Tuskin neljänneslieuen päässä näkyi Lens, sortumaisillaan, ja kaupungin edustalla koko vihollisarmeija.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti prinssi koko aseman, joka levittäysi hänen katseilleen Lensistä Vimyyn asti. Silmänräpäyksessä laati hän päässään koko suunnitelman taistelua varten, joka seuraavana päivänä toistamiseen pelasti vihollisten maahanryntäykseltä Ranskan. Hän otti lyijykynän, repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti:

Hyvä marski!

Tunnin kuluttua on Lens vihollisen hallussa. Tulkaa yhtymään minuun ja tuokaa mukananne koko armeija. Menen Vendiniin, järjestääkseni sen kuntoon. Huomenna valloitamme takaisin Lensin ja hajoitamme vihollisen.

Sitten hän sanoi Raouliin kääntyen:

"Kiirehtikää, monsieur, ratsastakaa täyttä vauhtia viemään tämä herra de Grammontille."

Raoul kumarsi, otti kirjeen, riensi alas rinnettä, hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti taipaleelle.

Neljännestunnin kuluttua hän oli marskin luona.

Osa joukkoja oli jo saapunut, toisia odotettiin joka hetki. Marski de Grammont asettui kaikkien käytettävissään olevien jalkaväki- ja ratsujoukkojen etunenään sekä suuntasi kulkunsa Vendiniin, jätettyään Châtillonin herttuan odottamaan loppuja osastoja ja tulemaan niiden kanssa perästäpäin.

Koko tykkiväestö oli valmiina heti lähtemään liikkeelle, joten se aloittikin marssin.

Kello oli seitsemän illalla, kun marski saapui määräpaikalle, missä prinssi häntä odotti. Kuten tämä oli ennakolta oivaltanut, oli Lens melkein heti Raoulin lähdettyä joutunut vihollisen valtaan. Kanuunatulen taukoaminen olikin muuten ilmoittanut tämän tapauksen kaikille.

Varrottiin yötä. Pimeän lisääntyessä saapuivat vähitellen prinssin kutsumat joukot. Niitä oli kielletty pärryttämästä rumpujaan tai toitottamasta torviaan.

Kello yhdeksältä alkoi täysi yö. Kuitenkin valaisi tasankoa vielä hämärän häivä. Lähdettiin hiljaa liikkeelle, ja prinssi johti kolonnaa.

Aunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari kolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka ilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.

Prinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa vasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti keskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla. Seuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan edellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä alalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.

Järjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen illalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista tarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.

Päälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta siitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti eri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta ratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa, säilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.

Toiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.

Kolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.

Prinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de Bragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön yhdessä, ja se myönnettiin heille.

Ystävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa. Vaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen tarvetta.

Sitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja juhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt olivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä näytelmässä!

Taistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa oltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee vieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.

Siten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku hellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.

Luultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin sellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin eri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.

Kirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen hienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret miehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta; nämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat toisilleen sanojen välityksettä.

Kun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen koteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin ulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja vaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.

"Jos joku onnettomuus sattuu minulle..." virkahti de Bragelonne.

"Jos kaadun..." sanoi de Guiche.

"Ole huoletta", takasivat molemmat.

He syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja vaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille, kukkasille ja lapsille.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Päivällinen entiseen aikaan

Entisten muskettisoturien toinen kohtaus ei ollut yhtä jäykkämuotoinen ja uhkaava kuin edellinen. Atoksen ainiaan ilmenevä älyllinen ylemmyys tajusi, että pöytä oli nopein ja täydellisin yhteenliittäjä, ja juuri kun hänen ystävänsä pelkäilivät hänen arvokkuuttansa ja kohtuullisuuttansa eivätkä rohjenneet muistuttaa mieliin muinaisia joko Pomme du Pinissä tai Parpaillotissa nautittuja hyviä päivällisiänsä, ehdotti hän itse, että he istuutuisivat kunnollisesti varustetun pöydän ääreen ja ilman mitään pakkoa seuraisivat kukin taipumuksiansa ja tapojansa, jollainen vapaus oli pitänyt voimassa heidän hyvää sopuansa entiseen aikaan ja antanut heille eroittamattomien nimen.

Esitys miellytti kaikkia ja olletikin d'Artagnania. Tämä halusi hartaasti tavata uudestaan sitä hyvää sävyä ja rattoisuutta, joka oli vallinnut heidän nuoruutensa seurustelussa, sillä hänen hilpeä ja herkkä mielensä oli jo kauan saanut varsin riittämätöntä tyydytystä, kehnoa ravintoa, kuten hän itse lausui. Parooniksi pyrkivää Portosta ihastutti tämä tilaisuus saada Atoksen ja Aramiin seurassa tutkia hienon maailman esiintymistapoja. Aramis tahtoi d'Artagnanin ja Portoksen välityksellä kuulustaa tietoja Palais-Royalista ja kaikkien mahdollisuuksien varalle säilyttää puolellaan nämä niin uskolliset ystävät, jotka olivat vanhaan aikaan tukeneet hänen kiistojaan rivakoilla ja voittamattomilla miekoillaan.

Atos sitävastoin oli ainoa, jolla ei ollut mitään odotettavaa eikä saatavaa toisilta; häntä johtivat ainoastaan jalot vaikuttimet ja puhdas ystävyys.

Sovittiin siis, että kukin jättäisi kumppaneille tarkan osoitteensa ja että he jonkun ystävyksen tarvitessa tapaisivat toisensa erään kuuluisan ravintolanisännän luona Rue de la Monnaien varrella, l'Ermitage-nimisessä majatalossa. Ensimmäinen kohtaus määrättiin seuraavaksi keskiviikoksi täsmälleen kello kahdeksalta illalla.

Sinä päivänä saapuivatkin nuo neljä ystävystä säntillisesti määräaikana, kukin omalta taholtaan. Portos oli koetellut uutta hevosta, d'Artagnan tuli vartiovuorolta Louvresta, Aramis oli käynyt ripittämässä erästä naisholhottiansa lähitienoolla, ja Guénégaud-kadun varrelle majoittuneella Atoksella oli vain pikku matka kohtauspaikalle. He hämmästyivätkin sen vuoksi, kun osuivat yhteen l'Ermitagen portilla, Atos tullen Pont-Neufilta, Portos Roule-kadulta, d'Artagnan Rue des Fossés-Saint-Germain-l'Auxerroisilta ja Aramis Béthisykadulta.

Ystävysten ensimmäiset lauselmat olivat hiukan väkinäisiä juuri sen teennäisen herttaisuuden johdosta, jota kukin tavoitteli sävyssään ja käyttäytymisessään; aterioiminen alkoi sentähden hieman jäykästi. Näytti siltä, että d'Artagnan pakottausi nauramaan, Atos juomaan, Aramis kertoilemaan ja Portos vaikenemaan. Atos huomasi tämän hämillisyyden ja tilasi neljä pulloa samppanjaa, nopeasti häivyttääkseen sen.

Gascognelaisen katsanto kirkastui, ja Portoksen otsarypyt silisivät käskystä, jonka Atos antoi tyynesti kuten tavallista.

Aramis kummastui. Hän ei ainoastaan tiennyt, että Atos ei enää junnut, vaan myöskin, että kreivissä herätti viini inhoakin.

Tämä ihmetys lisääntyi, kun hän näki Atoksen täyttävän lasinsa ihan reunoja myöten ja tyhjentävän sen yhtä innostuneesti kuin entiseenkin aikaan. D'Artagnan täytti ja tyhjensi myös heti omansa. Portos ja Aramis kilistivät laseja keskenään. Tuossa tuokiossa olivat nuo neljä pulloa tyhjentyneet. Olisi voinut luulla, että vierailla oli kiire huuhtoa salatut ajatuksensa alas.

Hetkisen kuluttua olikin tämä oivallinen keino hälventänyt vähäisimmänkin sumun, mitä vielä oli saattanut jäädä heidän sydämensä pohjukkoihin. Ystävykset alkoivat haastella äänekkäämmin, puuttuvat kursailematta toistensa puheisiin ja heittäysivät kukin pöydän ääressä mieliasentoonsa. Ja pianpa Aramis -- ihmeellistä sanoa -- avasi kaksi nauhasolmua ihokkaastaan; sen nähdessään Portos purki auki kaikki omansa.

Heidän entiset tappelunsa, pitkät matkansa, saamansa ja antamansa miekaniskut olivat ensimmäisinä puheenaineina. Sitten siirryttiin tarinoimaan niistä salaisista kamppailuista, joita he olivat kestäneet nyt suureksi kardinaaliksi nimitettyä mahtimiestä vastaan.

"Kautta kunniani", sanoi Aramis nauraen, "emmeköhän jo olekin kylliksi kiitelleet vainajia; panetelkaamme nyt hiukan eläviä. Mieleni tekisi puhua pikkuisen pahaa Mazarinista. Onko se sallittua?"

"Aina", myöntyi d'Artagnan, purskahtaen nauruun, "aina; kerrohan juttusi, ja jos se on hyvä, niin taputan käsiäni."

"Muuan kuuluisa ruhtinas", kertoi Aramis, "jonka kanssa Mazarin halusi päästä väleihin, sai jälkimmäiseltä kehoituksen lähettää hänelle kirjallisesti ehdot, joiden pohjalla hän myöntyisi suomaan kardinaalille kunnian seurustella hänen kanssaan. Ruhtinas oli vastahakoinen rupeamaan tekemisiin sellaisen myyrän kanssa; hän laati kuitenkin, vaikka varsin väkinäisesti, pyydetyn kirjoitelman ja lähetti sen hänelle. Tässä luettelossa oli kolme ehtoa, jotka eivät miellyttäneet Mazarinia; siksi hän tiedusti ruhtinaalta, eikö tämä kymmenentuhannen écun korvausta vastaan luopuisi niistä."

"Ha, ha, ha!" huudahtivat kuulijat, "sepä ei ollut kallista, -- hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni sanoistaan. Mitä teki ruhtinas?"

"Ruhtinas lähetti heti viisikymmentätuhatta livreä Mazarinille ja pyysi häntä olemaan enää koskaan kirjoittamatta hänelle; lisäksi tarjosi hän tälle kaksikymmentätuhatta livreä, jos hän sitoutuisi pidättymään enää koskaan puhuttelemastakaan ruhtinasta."

"Mitä teki Mazarin?"

"Hän kai pahastui?" arveli Atos.

"Ruoskitti varmaankin sanansaattajan?" oletti Portos.

"Hän arvattavasti otti vastaan rahat?" virkkoi d'Artagnan.

"Sinä arvasit oikein, d'Artagnan", sanoi Aramis.

Kaikki remahtivat nauramaan niin jyrisevästi, että isäntä ilmestyi paikalle ja kysyi, tarvitsivatko herrat mitään.

Hän luuli seurueen joutuneen käsirysyyn.

Vihdoin vaimeni heidän iloisuutensa.

"Saako letkauttaa herra de Beaufortia?" kysyi d'Artagnan; "minulla on siihen hyvä halu."

"Kyllä, puhu pois", vastasi Aramis. Hän tunsi perinpohjin tuon älykkään ja reippaan gascognelaisen luonteen, joka ei koskaan perääntynyt askeltakaan, liikkuipa hän millä maaperällä tahansa.

"Entä sinä, Atos?" kysyi d'Artagnan.

"Vannon aateliskunniani nimessä, että me nauramme, jos kaskusi on hauska", vastasi Atos.

"Aloitan siis", sanoi d'Artagnan. "Herra de Beaufort puheli kerran erään monsieur le princen ystävän kanssa ja sanoi tälle, että hän oli Mazarinin ensimmäisten parlamenttiriitojen johdosta joutunut kiistaan herra de Chavignyn kanssa, ja huomatessaan tämän olevan uuden kardinaalin miehiä hän oli kelpo lailla suominut herra de Chavignyä, koska hän monestakin syystä piti arvossa edellistä kardinaalia.

"Mainittu ystävä tunsi herra de Beaufortin hyvin kuumaveriseksi eikä suurestikaan ihmetellyt tapausta, mutta meni heti kertomaan sen hänen korkeudelleen prinssille. Asia tuli yleiseen tunnetuksi, ja tuttavat alkoivat syrjiä herra de Chavignyä. Tämä koetti saada selitystä kylmäkiskoisuuteen, jota hänelle yleisesti osoitettiin. Sen aihetta epäröitiin ilmaista hänelle: viimein rohkeni kuitenkin joku huomauttaa kaikkien kummastelevan, että hän oli antanut herra de Beaufortin suomia itseänsä, vaikka tämä kyllä olikin prinssi.

"'Kuka sanoo, että prinssi on suominut minua?' kysyi de Chavigny.

"'Prinssi itse', vastasi ystävä.

"Huhun lähdettä tutkitaan, ja saadaan selko henkilöstä, jolle prinssi on väitteensä lausunut. Kunniansa kautta kehoitettuna puhumaan totta hän toistaa ja vahvistaa sen.

"Epätoivoisena tuollaisesta panettelusta, josta hän ei mitään käsittänyt, selitti de Chavigny ystävilleen tahtovansa mieluummin kuolla kuin sietää sellaista häväistystä. Niinpä hän lähetti kaksi todistajaa kysymään prinssiltä, oliko hän todellakin sanonut suomineensa herra de Chavignyä.

"'Kyllä, sen olen sanonut, ja sanassani pysyn', vastasi prinssi, 'sillä se on silkkaa totta'.

"'Monseigneur', vastasi silloin toinen de Chavignyn sekundanteista, 'sallikaa minun sanoa teidän korkeudellenne, että aatelismiehelle annettu kuritus halventaa yhtä suuresti antajaa kuin saajaakin. Kuningas Ludvig kolmastoista ei tahtonut ottaa kamaripalvelijoita säätyläisperheistä, ollakseen oikeutettu tarpeen tullen ojentamaan heitä ruumiillisella rangaistuksella.'

"'Mutta', kysyi herra de Beaufort ihmeissään, 'kuka tässä onkaan saanut kuritusta ja kuka puhuu ruumiillisesta rangaistuksesta?'

"'Te, monseigneur, joka väitätte ruoskineenne...'

"'Ketä?'

"'Herra de Chavignyä.'

"'Minäkö?'

"'Ettekö te ole suominut herra de Chavignyä, ainakin omien sanojenne mukaan, monseigneur?'

"'Kyllä.'

"'No niin, hän kieltää sen.'

"'Onko se mahdollista?' kummeksui prinssi. 'Ja kuitenkin olen suominut häntä oikein kunnollisesti. Omat sanani kuuluivat näin', selitti herra de Beaufort niin arvokkaasti kuin tiedätte hänen parhaimmillaan kykenevän:

"-- Hyvä Chavigny, on kovin väärin, että annatte kannatusta sellaiselle mokomalle kuin tuolle Mazarinille.

"'Voi, monseigneur', huudahti toinen sekundantti, 'nyt ymmärrän! Te tahdoitte sanoa soimanneenne häntä.'

"'Soimannut tai suominut, onko tuossa nyt erikoisempaa eroa? tuumi prinssi. 'Eikö se ole samaa? Kylläpä totisesti ovat sanaseppämme kovin tyystiä jokaisesta äänestä!'"

Tämä herra de Beaufortin kieliopillinen hairahdus herätti paljon naurua; sellaiset prinssin kompastukset alkoivatkin tulla puheenparsiksi. Nyt sovittiin, että puoluehenki oli tästälähtein ainiaaksi kielletty näistä ystävällisistä kohtauksista, -- d'Artagnanin ja Portoksen piti saada lasketella leikkiä prinsseistä sillä ehdolla, että Atos ja Aramis saisivat suomia Mazarinia.

"Totta tosiaan", huomautti d'Artagnan molemmille ystävilleen, "syytä onkin teillä kantaa kaunaa Mazarinia kohtaan, sillä vakuutanpa, että hän puolestaan ei suinkaan ajattele teille hyvää."

"Niinkö?" virkkoi Atos. "Jos luulisin, että se lurjus tuntee nimeni, niin ottaisin toisen, jottei minulla arveltaisi olevan mitään tuttavuutta hänen kanssaan."

"Hän ei tunne sinua niineltäsi, mutta hän on kuullut urotöistäsi. Hän tietää kahden aatelismiehen erikoisesti auttaneen herra de Beaufortin pakoa, ja heitä nyt innokkaasti tavoituttaakin kiinni."

"Kenen välityksellä?"

"Minun."

"Mitä! Sinullako se on toimena?"

"Niin, tänä aamunakin hän kutsutti minut luoksensa ja kysyi oliko minulla mitään tietoja."

"Niistä kahdesta aatelismiehestä?"

"Niin."

"Ja mitä vastasit hänelle?"

"Että minä en ollut vielä kuullut heistä, mutta sanoin aikovani syödä päivällistä kahden henkilön kanssa, jotka kenties voivat antaa minulle tietoja."

"Niinkö vastasit hänelle?" sanoi Portos, ja hänen leveille kasvoilleen levittäysi järeä hymy äärestä toiseen. "Hyvä! Ja sinä et säiky, Atos?"

"En", vastasi tämä, "Mazarinin vaanimista en pelkää."

"Sinäkö pelkäisit?" virkkoi Aramis. "Pelkäätkö siis mitään?"

"En ainakaan minkään nykyisen takia, se on kyllä totta."

"Menneisyydenkö siis?" kysyi Portos.

"Menneisyys on toista", vastasi Atos huoaten; "menneen ja tulevaisen takia."

"Oletko kenties peloissasi nuoren Raoulin tähden?" tiedusti Aramis.

"Kah", sanoi d'Artagnan, "mies ei koskaan kaadu ensimmäisessä taistelussaan."

"Eikä toisessakaan", lisäsi Aramis.

"Ei vielä kolmannessakaan", täydensi Portos. "Ja surmattunakin tulee kummitelleeksi uudestaan jalkeilla; todistuksena siitä olemme nyt täällä."

"Ei", lausui Atos, "ei minulle myöskään Raoul tuota huolia, sillä minä toivon hänen käyttäytyvän kuten aatelismies, ja jos hän kaatuu, niin se tapahtuu kunniakkaasti. Mutta katsokaas, jos hänelle se onnettomuus sattuisi, niin...."

Atos pyyhkäisi kalpeata otsaansa kädellään.

"No?" kysyi Aramis.

"Silloin minä pitäisin tätä onnettomuutta sovintouhrina."

"Ahaa", tokaisi d'Artagnan, "kyllä ymmärrän, mitä tahdot sanoa."

"Minä myös", puuttui puheeseen Aramis; "mutta älähän huoli ajatella sitä asiaa, Atos, -- mennyttä ei kutsu takaisin."

"Minä puolestani en käsitä", sanoi Portos.

"Armentièresin tapaus", valaisi d'Artagnan hiljaa.

"Armentièresin tapaus?" kummasteli Portos. "Mylady..."

"Kas", vastasi Portos, "se on totta, olin unohtanut."

Atos tähtäsi häneen syvän katseensa.

"Sen olit sinä unohtanut, Portos?" hän sanoi.

"Niin, toden totta!" vakuutti Portos. "Siitä on niin pitkä aika."

"Se asia ei siis paina omaatuntoasi?"

"Ei, ei lainkaan", vastasi Portos.

"Entä sinun Aramis?"

"Ajattelen sitä toisinaan", ilmoitti tämä, "sellaisena omantunnonkysymyksenä, joka mitä parhaiten soveltuu tutkisteltavaksi."

"Ja sinun, d'Artagnan?"

"Minä puolestani tunnustan, että tuota kamalaa aikaa ajatellessani en muistele muuta kuin rouva Bonacieux-paran kuolemaa. Niin", jupisi hän, "olen usein tuntenut karvasta surua uhrin tähden, vaan en milloinkaan tunnonvaivoja murhaajattaren kohtalosta."

Atos pudisti epäilevästi päätänsä.

"Sinun tulee oivaltaa", haastoi Aramis, "että jos hyväksytään todeksi jumalallisen oikeuden olemassaolo ja sen sekaantuminen maailman tapahtumiin, niin tuo nainenhan sai rangaistuksensa Jumalan tahdosta. Me olimme välikappaleina, siinä kaikki."

"Entä vapaa tahto, Aramis?"

"Mitä tekee tuomari? Hänelläkin on vapaa tahtonsa, ja hän tuomitsee pelotta. Mitä tekee pyöveli? Hän vallitsee käsivarttansa, ja kuitenkin hän mestaa tunnonvaivoitta."

"Pyöveli..." mutisi Atos; näkyi, että hän kiintyi siihen muistoon.

"Hirveätä se kyllä on", puheli d'Artagnan; "mutta kun otan huomioon, että me olemme surmanneet englantilaisia, La Rochellen asukkaita, espanjalaisia, vieläpä ranskalaisia, jotka eivät ole milloinkaan tehneet meille muuta pahaa kuin että ovat tähdänneet meihin ja ampuneet ohi, tai tuottaneet meille muuta vahinkoa kuin että ovat mitelleet miekkoja kanssamme eivätkä ole kyenneet väistämään kyllin nopeasti, silloin minäkin totisesti pidän puolustettavana osallisuuteni sen naisen kuolemaan."

"Minä", tokaisi Portos, "näen nyt jälleen, -- sitten kun sinä, Atos muistutit sitä minulle, -- koko kohtauksen edessäni niinkuin olisin itse paikalla. Mylady istui, missä nyt sinä" -- Atos kalpeni -- "minulla oli d'Artagnanin nykyinen sija, -- kupeellani oli miekka terävä kuin damaskolainen säilä, -- senhän muistanetkin, Aramis, sillä sinä nimitit sitä Balizardeksi? No niin, vannon teille kaikille kolmelle, että jollei Béthunen pyöveli olisi ollut siellä... Béthunestahan hänet tuotiin? ... niin, hitto, Béthunesta varmastikin! ... olisin minä katkaissut kaulan siltä pahantekijältä katumatta, vieläpä vaikka minun olisi täytynyt katuakin. Hän oli kunnoton nainen."

"Mitä muuten hyödyttääkään hautoa tuota kaikkea?" sanoi Aramis huolettomaan järkeilevään tapaansa, jonka hän oli omaksunut tultuansa kirkon mieheksi ja jossa oli paljon enemmän epäuskoisuutta kuin kristillisyyttä. "Tehty kuin tehty. Kuolemamme hetkellä esiintyy se toimenpide ripissämme, ja Jumala tuomitsee paremmin kuin me, oliko se rikos, virhe vai ansiokas teko. Katuisinko? En millään muotoa. Kautta kunniani ja pyhän ristin, minua kaduttaa ainoastaan se, että hän oli nainen!"

"Viihdyttävintä tässä kaikessa on se, että menneisyys ei ole jättänyt mitään jälkiä", huomautti d'Artagnan.

"Hänellä oli poika", muistutti Atos.

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi d'Artagnan, "ja sinä sen minulle sanoitkin; mutta kuka tietää, miten hänen on käynyt? Käärmeen heittäessä henkensä kuolee sen sikiökin. Luuletko, että hänen setänsä, Winter, on ottanut kasvattaakseen mokomaa kyynpoikasta? Winter on kyllä tuominnut pojan kuten äidinkin."

"Voi silloin Winteriä!" sanoi Atos, "lapsi ei ollut mitään pahaa tehnyt."

"Hiisi minut periköön, ellei se lapsi ole kuollut!" vannoi Portos.

"Siinä kelvottomassa maassa on niin turkasen sumuista, ainakin mikäli d'Artagnan väittää..."

Samassa kun tämä Portoksen johtopäätös olisi kenties saanut palautetuksi hilpeyden kaikille noille enemmän tai vähemmän synkistyneille kasvoille, kuului portailta askelten kopinaa, ja ovelle koputettiin.

"Sisälle", sanoi Atos.

"Messieurs", ilmoitti isäntä, "muuan mies, jolla on hyvin kiire, pyytää saada puhutella erästä teistä."

"Ketä?" kysyivät ystävykset.

"Kreivi de la Fèreä."

"Se olen minä", vastasi Atos. "Mikä se mies on nimeltään?"

"Grimaud."

"Mitä!" huudahti Atos kalveten; "jo palannut? Mitä onkaan siis tapahtunut Bragelonnelle!"

"Tulkoon hän sisälle", sanoi d'Artagnan, "tulkoon sisälle."

Grimaud oli jo noussut portaat ja odotti ulkopuolella; hän ryntäsi nyt huoneeseen ja antoi isännälle merkin poistua.

Isäntä sulki jälleen oven, ystävykset jäivät jännittyneeseen odotukseen. Grimaudin mielenkuohu, hänen kalpeutensa, kasvojen hiestyminen, vaatteitten pölyisyys -- kaikki ilmaisi, että hänellä oli joku tärkeä ja kamala viesti.

"Messieurs", hän sanoi, "sillä naisella oli lapsi, -- lapsesta on tullut mies; naarastiikerillä oli penikka, -- tiikeri on jäljillä. Se etsii teitä, pitäkää varanne!"

Atos katsoi ystäviinsä raskasmielisesti hymyillen. Portos hapuili kupeeltaan miekkaa, joka riippui seinällä, Aramis tempasi veitsen ja d'Artagnan kavahti seisaalle.

"Mitä tarkoitat, Grimaud?" huudahti viimeksimainittu.

"Että myladyn poika on lähtenyt Englannista, -- että hän on Ranskassa, tulossa Pariisiin, jollei hän jo olekin täällä."

"Perhana, oletko varma siitä?" kysyi Portos.

"Varma olen", vakuutti Grimaud.

Ilmoitusta seurasi pitkällinen äänettömyys. Grimaud oli niin hengästynyt ja uuvuksissa, että hän vaipui tuolille.

Atos täytti lasillisen samppanjaa ja vei hänelle.

"No, olkoon niinkin", tuumi d'Artagnan, "jos hän elääkin ja tulee Pariisiin, niin me olemme pahempaakin kohdanneet. Tulkoon vain."

"Niin", matki Portos, luoden hyväilevän katseen seinälle ripustamaansa miekkaan, "me odotamme häntä; tulkoon vain!"

"Hänhän muuten onkin pelkkä lapsukainen", huomautti Aramis.

Grimaud nousi.

"Lapsukainen!" hän toisti; "tiedättekö, mitä se lapsukainen on tehnyt? Munkiksi pukeutuneena sai hän ilmi koko jutun, ripittäessään Béthunen pyöveliä, ja kun tämä oli ilmaissut hänelle kaikki, survaisi hän synninpäästöksi tämän tikarin ripitettävänsä sydämeen. Katsokaa, se on vielä punainen ja kostea verestä, sillä siitä ei ole kolmeakaankymmentä tuntia, kun se vedettiin haavasta."

Grimaud heitti pöydälle tikarin, jonka munkki oli jättänyt pyövelin haavaan.

D'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman tunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.

Atos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.

"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?"

"Niin, augustinilaismunkiksi."

"Minkä näköinen hän on?"

"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, -- laiha, kelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen."

"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?" kysyi Atos.

"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei hänet kuolinvuoteen ääreen."

Atos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan ottamaan miekkansa.

"Hm, messieurs", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, "tiedättekös, me käyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää räväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me vapisemme nyt lapsen takia!"

"Niin", väitti Atos, "mutta se lapsi tulee Jumalan nimessä."

Ja he kiirehtivät pois ravintolasta.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Kaarlo I:n kirje

Lukijamme suvaitkoot nyt seurata meitä Seine-virran yli, Saint-Jacques-kadun varrella sijaitsevan karmeliittiluostarin portille.

Kello on yksitoista aamupäivällä, ja hurskaat sisaret ovat vastikään päättäneet messun kuningas Kaarlo I:n aseitten menestykseksi.

Muuan vallasnainen ja nuori tyttö, molemmat puettuina mustiin -- toinen leskenkuosiin, toinen orvon tavoin, -- ovat palanneet kirkosta kammioonsa.

Vallasnainen on polvistunut puusta veistetylle rukousjakkaralle; muutaman askeleen päässä hänestä seisoo nuori tyttö nojaten tuoliin ja itkien. Vallasnainen on ollut kaunis, mutta hänestä näkee, että kyyneleet ovat vanhentaneet häntä. Nuori tyttö on viehättävä, ja kyyneleet kaunistavat häntä vielä enemmän. Edellinen näyttää olevan neljänkymmenen vanha, jälkimmäinen neljäntoista.

"Laupias Jumala", anoi polvistunut rukoilija, "suojele miestäni, poikaani, mutta ota oma surullinen ja viheliäinen elämäni!"

"Voi taivas", toivotti nuori tyttö, "säilytä äitini minulle!"

"Äitisi ei kykene enää tekemään hyväksesi mitään tässä maailmassa, Henriette", sanoi murheellinen rukoilija, kääntyen tyttäreensä. "Ei ole äidilläsi enää valtaistuinta, ei puolisoa, poikaa, varoja, ystäviä; koko maailma on hylännyt äitisi, lapsirukka."

Ja vaipuen kannattajakseen rientäneen tyttären syliin antoi hän vapaan vallan nyyhkytyksilleen.

"Miehuutta, äitini!" rohkaisi nuori tyttö.

"Voi, kuninkaat ovat kovaonnisia tänä vuonna", huudahti äiti nojaten päätänsä tyttären olkapäähän, "ja tässä maassa ei kukaan ajattele meitä; kaikilla on vain omat asiansa mielessään. Niin kauan kuin veljesi oli luonamme, tuki hän meitä, mutta nyt on veljesi poissa; hän ei nykyään voi antaa tietoja oloistaan minulle tai isälleenkään. Olen pantannut viimeiset jalokiveni ja myynyt meidän molempien vaatteet maksaakseni palkan niille palvelijoille, jotka kieltäysivät saattamasta häntä, jollen tehnyt sitä uhrausta. Nyt on meidän pakko elää Herran tyttärien kustannuksella. Me olemme köyhiä, jotka nautimme avustusta Jumalalta."

"Mutta minkätähden ette vetoa kälyynne, kuningattareen?" kysyi nuori tyttö.

"Voi", vastasi hädänalainen, "kälyni ei enää ole kuningatar, lapsonen; toinen hallitsee hänen nimessään. Aikanaan sen kyllä ymmärrät."

"No, kääntykää sitten veljenpoikanne, kuninkaan puoleen. Tahdotteko, että minä puhuttelen häntä? Tiedättehän, että hän pitää minusta, äiti?"

"Voi, veljenpoikani ei vielä ole kuningas, ja sinä tiedät, mitä Laporte kahteenkinkymmeneen kertaan on sanonut meille, -- että hän itse kärsii kaiken puutetta."

"Turvautukaamme siis Jumalaan", jatkoi nuori tyttö.

Ja hän polvistui äitinsä viereen.

Nämä kaksi naista, jotka siten rukoilivat samalla polvijakkaralla olivat Henrik IV:n tytär ja tyttärentytär, Kaarlo I:n puoliso ja tytär.

He lopettivat yhteisen rukouksensa, juuri kun muuan nunna hiljaa koputti kammion ovelle.

"Tulkaa sisälle, sisar", sanoi naisista vanhempi, nousten seisaalle ja kuivaten kyyneleensä.

Nunna avasi kunnioittavasti oven puolitiehen.

"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa anteeksi, että häiritsen hartauttanne", hän lausui, "mutta vastaanottohuoneessa odottaa vieras herrasmies, joka tulee Englannista ja pyytää kunniaa saada toimittaa teidän majesteetillenne kirjeen."

"Oi, kirje! Kenties kuninkaalta! Luultavasti tietoja isältäsi! Kuuletko, Henriette?"

"Kyllä, minä kuulen ja toivon."

"Mutta sanokaa, kuka onkaan se herrasmies?"

"Viidenneljättä tai viidenkymmenen ikäinen aatelismies."

"Hänen nimensä? Sanoiko hän sitä?"

"Loordi Winter."

"Loordi Winter!" huudahti kuningatar; "mieheni ystävä! Voi, antakaa hänen tulla, antakaa hänen tulla!"

Kuningatar astui lähettiä vastaan ja tarttui innokkaasti hänen käteensä.

Kammioon astuessaan polvistui loordi Winter ja ojensi kuningattarelle kirjeen, joka oli kierretty kultakoteloon.

"Voi, mylord", huudahti kuningatar, "te tuotte meille kolme lahjaa, jollaisia emme ole nähneet pitkään aikaan: kultaa, uskollisen ystävän ja kirjeen kuninkaalta, herraltamme ja puolisoltamme!"

Winter kumarsi jälleen, mutta oli niin liikuttunut, ettei kyennyt vastaamaan.

"Mylord", pitkitti kuningatar näyttäen kirjettä, "oivallattehan, että olen kiihkeä tietämään, mitä tämä sisältää?"

"Minä vetäydyn syrjään, madame", vastasi Winter.

"Ei, jääkää tänne", pyysi kuningatar; "me luemme sen teidän läsnäollessanne. Ettekö ymmärrä, että minulla on tuhansia kysymyksiä tehtävänä teille?"

Winter peräytyi muutamia askeleita ja seisoi äänettömänä.

Äiti ja tytär siirtyivät ikkunakomeroon; tytär nojautui äidin käsivarteen, ja mitä jännittyneimmän tarkkaavasti lukivat he seuraavan kirjeen:

Madame ja rakastettu puoliso!

Nyt olemme joutuneet loppuun. Kaikki apukeinot, mitä Jumala on vielä jättänyt minulle, ovat nyt koolla täällä Nasebyn leirissä, mistä suurimmassa kiireessä kirjoitan teille. Täällä odotan kapinallisten alamaisteni armeijaa ja käyn heitä vastaan viimeiseen taisteluuni. Voittajaksi joutuen täydentäisin menestykseni; jos häviän, niin olen kerrassaan hukassa. Jälkimmäisessä tapauksessa -- voi, näin pitkälle koettuansa täytyy olla valmistautunut kaikkeen! -- aion pyrkiä Ranskan rannikolle. Mutta voidaanko ja tahdotaanko siellä vastaanottaa onnetonta kuningasta, joka antaa niin surkean esimerkin jo ennestään sisäisten kiistojen häiritsemälle maalle? Teidän järkevyytenne ja kiintymyksenne olkoot oppainani. Tämän kirjeen tuoja ilmoittaa teille, madame, mitä minä en ole rohjennut panna julkisuuden vaaraan mahdollisen tapaturman tähden. Hän selittää, mitä toimenpiteitä odotan teiltä. Jätän hänen tehtäväkseen myös tuoda siunaukseni lapsilleni ja tulkita sydämeni kaikkia tunteita teille, madame ja rakastettu puoliso.

Kirjeen allekirjoituksena ei ollut: "Kaarlo, kuningas", vaan "Kaarlo, vielä kuningas."

Tämä surullinen kirje, jonka vaikutelmat Winter luki kuningattaren kasvoista, sytytti hänen silmissään kuitenkin toivonsäteen.

"Vaikkapa hän ei olisikaan enää kuningas", huudahti uskollinen puoliso, "tulkoon hän voitetuksikin, maanpakolaiseksi, kulkuriksi, kunhan hän vain saa pitää henkensä! Voi, valtaistuin on nykyään liian vaarallinen paikka minun toivoakseni sen pysyvän hänellä! Mutta sanokaa minulle kaikki, mylord", jatkoi kuningatar, "älkää salatko minulta mitään. Miten jaksaa kuningas? Onko hänen asemansa tosiaankin niin epätoivoinen kuin hän itse luulee?"

"Valitettavasti vielä toivottomampi, madame, kuin hän itse olettaa. Hänen majesteetillaan on niin jalo sydän, että se ei voi käsittää vihaa, -- niin rehellinen, että se ei epäile kavallusta. Englannin on vallannut hourio, jonka pelkään olevan ainoastaan verellä vaimennettavissa."

"Mutta loordi Montrose?" pitkitti kuningatar. "Olen kuullut kerrottavan suurista ja nopeista menestyksistä, -- Inverlochyn, Auldearnin, Alfondin ja Kilsythin voitokkaista taisteluista. Olen kuullut sanottavan, että hän marssi rajaa kohti, yhtyäkseen kuninkaaseensa."

"Kyllä, madame, mutta rajalla hän kohtasi Leslien. Hän oli monilla yli-inhimillisillä yrityksillä uuvuttanut Voitottaren, joka senvuoksi hylkäsi hänet. Montrose joutui tappiolle Philiphaughin luona; hänen täytyi lähettää hajalle armeijansa jäännös ja lakeijaksi pukeutuneena lähteä pakosalle. Hän on nyt Bergenissä Norjassa."

"Jumala häntä suojelkoon!" toivotti kuningatar. "On ainakin lohdutus tietää, että ne, jotka ovat niin usein panneet henkensä alttiiksi meidän tähtemme, ovat turvassa. Ja nyt, mylord, kun näen kuninkaan aseman sellaisena kuin se todella on, nimittäin epätoivoisena, sanokaa minulle, mitä kuninkaallinen puolisoni on jättänyt suullisesti ilmoitettavaksenne."

"No niin, madame", vastasi Winter, "kuningas haluaa, että yritätte tiedustella, mikä on Ranskan kuninkaan ja kuningattaren kanta hänen suhteensa."

"Voi", huokasi kuningatar, "tiedättehän, että kuningas on vasta lapsi, että kuningatar on heikko nainen, ja hyvinkin heikko! Mazarin on kaikki kaikessa."

"Tahtoisiko hän siis Ranskassa näytellä samaa osaa kuin Cromwell Englannissa?"

"Ei toki, hän on vain näppärä ja ovela italialainen, joka kenties voi ajatella rikosta, vaan ei koskaan rohkene tehdä sitä; päin vastoin kuin Cromwell, joka käskee koko parlamenttia, on Mazarin saanut taistelussaan tuekseen ainoastaan kuningattaren."

"Silloin on hänellä sitä suurempi syy suojella sellaista kuningasta, jota parlamentti vainoaa."

Peräti suruissaan pudisti kuningatar päätänsä.

"Jos minun on pääteltävä sen mukaan kuin olen jo kuullut, mylord", hän sanoi, "niin kardinaali ei tee mitään; kenties hän esiintyy meitä vastaankin. Minun ja tyttäreni oleskelu Ranskassa on jo vastenmielinen hänelle; kuninkaan asettuminen tänne pahastuttaisi häntä siis yhä enemmän. Mylord", lisäsi Henriette alakuloisesti hymyillen, "sitä on surkea, melkein häpeäkin mainita, mutta me olemme Louvressa viettäneet talven rahattomina, ilman liinavaatteita, melkein leivättöminä, ja usein emme tulen puutteessa päässeet nousemaan makuulta."

"Kauheata!" huudahti Winter. "Henrik neljännen tytär, Kaarlo-kuninkaan puoliso! Minkätähden ette sitten vedonnut kehen tahansa meistä?"

"Sellaista vieraanvaraisuutta täällä kuningatar saa osakseen ministeriltä, jolta kuningaskin nyt tahtoo sitä pyytää."

"Mutta minä kuulin puhuttavan hänen korkeutensa Walesin prinssin ja Orleansin prinsessan kihlauksesta", sanoi Winter.

"Niin, minäkin toivoin sitä vähän aikaa. Nuoret rakastivat toisiansa, ja kuningatar oli ensimmältä suosiollinen sellaiselle liitolle, mutta joutui sittemmin toiselle kannalle; ja vaikka Orleansin herttuakin oli alussa edistänyt heidän tuttavallisuuttaan, kielsi hän myöhemmällä tyttärensä enää ajattelemasta tätä naimasopimusta. Voi, mylord", pitkitti kuningatar huolimatta edes pyyhkiä pois kyyneleitään, "parempi on silloin taistella, kuten kuningas on ponnistellut, ja kuolla, kuten hänelle kenties tapahtuu, kuin minun tavallani elää kerjäläisenä."

"Rohkeutta, madame!" kehoitti Winter, "rohkeutta! Älkää antautuko epätoivoon! Ranskan kruunun edut, jotka tällähaavaa ovat niin pahasti uhattuja, vaativat vastustamaan naapurikansan kapinoitsemista. Mazarin on valtiomies, ja hän kyllä älyää sen välttämättömäksi."

"Mutta oletteko varma siitä, että teidän edellenne ei ole ehditty?" kysyi kuningatar epäilevästi.

"Kuka sen olisi tehnyt?" tiedusti Winter.

"Joku Joyce, Pridge tai Cromwell."

"Räätäli, ajuri, oluenpanija! Ei, madame, toivoakseni ei kardinaali lyöttäydy liittoon sellaisten miesten kanssa."

"Mutta mitä on hän itsekään?" kysyi madame Henriette.

"Mutta kuninkaan ja kuningattaren vuoksi..."

"No, toivokaamme, että hän tekee jotakin heidän kunniansa vuoksi", vastasi madame Henriette. "Ystävän sanat ovat niin kaunopuheisia, mylord, että te todellakin tyynnytätte mieltäni. Ojentakaa minulle kätenne, ja käykäämme ministerin puheilla."

"Madame", sanoi Winter kumartuen, "tulen ihan hämilleni tästä kunniasta."

"Mutta ajatelkaahan, jos hän epäisi anomuksemme ja kuningas menettäisi taistelun!" huudahti madame Henriette.

"Silloin pakenisi hänen majesteettinsa Hollantiin, missä olen kuullut hänen korkeutensa Walesin prinssin oleskelevan."

"Ja voisiko hänen majesteettinsa odottaa pakoonsa montakaan sellaista luotettavaa auttajaa kuin te olette?"

"Kovaksi onneksi ei, madame", vastasi Winter, "mutta me olemme ottaneet lukuun tämän tapauksen, ja minä tulin Ranskaan hankkimaan liittolaisia."

"Liittolaisia!" toisti kuningatar päätänsä pudistaen.

"Madame", jatkoi Winter, "jos saan käsiini muutamia entisiä ystäviäni, niin vastaan kaikesta."

"No, niin, mylord", toivotti kuningatar äänessään tuskallinen epäily kuten ainakin ihmisellä, joka on kauan ollut onneton, "kuulkoon teitä Jumala!"

Kuningatar nousi vaunuihinsa, ja kahden lakeijan saattamana ratsasti Winter vaununoven vieressä.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Cromwellin kirje

Samalla hetkellä, jolloin madame Henriette lähti karmeliittiluostarista, mennäkseen Palais-Royaliin, laskeutui muuan ratsumies hevosensa selästä tämän kuninkaallisen asunnon portilla ja ilmoitti vartiolle, että hänellä oli tärkeä sanoma kardinaali Mazarinille.

Vaikka kardinaalia usein vaivasi pelko, oli hän kuitenkin vielä useammin neuvojen ja tietojen tarpeessa, joten hänen puheilleen oli helppo päästä. Ensimmäisestä ovesta ei ollut juuri ollenkaan vaikea suoriutua; toinenkin avattiin jokseenkin vähällä, mutta kolmannen ääressä valvoi vartion ja palvelijain lisäksi vielä uskollinen Bernouin, -- ja hän oli kerberos, jota ei voitu hellyttää millään sanoilla, ei lumota millään taikasauvalla, vaikka se olisi ollut kultaakin.

Kolmannella ovella täytyi siis antautua suoranaiseen kuulusteluun sen, joka anoi tai vaati puheillepääsyä.

Ratsastaja, joka oli sitonut hevosensa ristikkoporttiin, astui ylös pääportaita ja virkkoi, ulompaan suojamaan asetettuihin kaartilaisiin kääntyen:

"Herra kardinaali Mazarin?"

"Menkää vain", vastasivat kaartilaiset katsahtamattakaan puhujaan, toiset kiintyneinä kortteihinsa, toiset arpanoppiinsa, ja kaikki sitäpaitsi mielellään osoittaen, että heille ei kuulunut lakeijan virka.

Ratsastaja eteni toiseen suojamaan. Sitä vartioitsivat muskettisoturit ja palvelijat.

Vieras uudisti kysymyksensä.

"Onko teillä mitään kirjettä, joka oikeuttaa puheillepääsyyn?" tiedusti muuan palvelija, astuen tulijaa vastaan.

"Kirje on, vaan ei kardinaali Mazarinilta."

"Astukaa sisälle ja kysykää herra Bernouinia", neuvoi palvelija.

Ja hän avasi kolmannen suojanaan oven.

Joko sattumalta tai tavallisella paikallaan ollen oli Bernouin seissyt tämän oven takana ja kuullut kaikki.

"Etsitte minua, monsieur", hän sanoi. "Keneltä tuotte kirjeen hänen ylhäisyydelleen?"

"Kenraali Oliver Cromwellilta", vastasi vieras. "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa se nimi hänen ylhäisyydellensä sekä sanokaa minulle sitten, tahtooko hän ottaa minut vastaan vai eikö."

Hän piti yhä sen vakavan ja ylpeän ryhdin, joka oli puritaaneille erikoinen.

Tutkivasti silmäiltyään nuorta miestä kiireestä kantapäähän astui Bernouin kardinaalin työhuoneeseen ja kertoi tälle sanansaattajan tervehdyksen.

"Mies, joka tuo kirjeen Oliver Cromwellilta?" kysyi Mazarin; "mitä lajia miestä se on?"

"Aito englantilainen, monseigneur: tukka vaalea, punertava pikemmin punainen kuin keltainen, sinisenharmaat silmät, kuitenkin enemmän harmaat kuin siniset, -- muuten korskea ja jäykkä."

"Pyydä häntä jättämään kirje."

"Monseigneur pyytää saada kirjeen", sanoi Bernouin tullessaan työhuoneesta takaisin eteishuoneeseen.

"Monseigneur ei saa nähdä kirjettä ilman sen tuojaa", vastasi nuori mies; "mutta varmistuaksenne siitä, että todellakin tuon kirjeen, katsokaa tätä!"

Bernouin silmäili sinettiä, ja nähdessään kirjeen tosiaan tulevan kenraali Oliver Cromwellilta oli hän jälleen lähdössä Mazarinin luo.

"Lisätkää", sanoi nuori mies, "että minä en ole tavallinen sanansaattaja, vaan erityinen lähettiläs."

Bernouin meni taas työhuoneeseen, palaten jonkun silmänräpäyksen kuluttua.

"Astukaa sisälle, monsieur", hän sanoi avaten oven.

Mazarin oli tarvinnut kaikkia näitä valmistuksia tointuakseen järkytyksestä, jota tieto tästä kirjeestä oli herättänyt hänen mielessään; mutta niin älykäs kuin hän olikin, yritti hän turhaan aprikoida selville, mikä oli voinut saada Cromwellin asettumaan yhteyteen hänen kanssaan.

Nuori mies näyttäytyi nyt työhuoneen kynnyksellä; hän piteli hattua toisessa kädessään ja kirjettä toisessa.

Mazarin nousi seisaalle.

"Teillä on puoltokirje minulle, monsieur?" hän virkkoi.

"Tässä se on, monseigneur", vastasi nuori mies.

Mazarin otti kirjeen, mursi sen auki ja luki:

Herra Mordaunt, kuuluen käsikirjureihini, jättää tämän esittelykirjeen hänen ylhäisyydelleen kardinaali Mazarinille Pariisissa; hän tuo sitäpaitsi toisen, tuttavallisen kirjeen hänen ylhäisyydelleen.

"Hyvä, herra Mordaunt", virkkoi Mazarin; "antakaa minulle se toinenkin kirje ja istuutukaa."

Nuori mies otti taskustaan toisen kirjeen, ojensi sen kardinaalille ja istuutui.

Kokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena otti kardinaali kirjeen ja käänteli sitä kädessään avaamattomana, samalla kun hän kuitenkin tapansa mukaan alkoi urkkia selvyyttä sanansaattajalta, tehden hänelle kysymyksiä; kokemus olikin saanut hänet vakuutetuksi siitä, että harvojen ihmisten onnistui salata häneltä mitään, kun hän yhtaikaa kuulusteli ja tähysti heitä.

"Te olette hyvin nuori, herra Mordaunt", hän sanoi, "vaikeaan lähettilään ammattiin, jossa toisinaan vanhimmatkin valtiomiehet menestyvät huonosti."

"Olen kolmenkolmatta vanha, monseigneur, mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy sanoessanne minua nuoreksi. Olen vanhempi teitä, vaikka minulla ei ole teidän viisauttanne."

"Kuinka niin, monsieur?" kummeksui Mazarin; "en ymmärrä teitä."

"Tahdon sillä lausua, monseigneur, että onnettomuus tekee vuodet kaksinkertaisiksi, ja kaksikymmentä vuotta olen ollut onneton."

"Oi, niin, minä käsitän", vastasi Mazarin; "varallisuuden puute. Te olette köyhä, niinhän?"

Ja itsekseen hän lisäsi:

Nuo englantilaiset kapinoitsijat ovat kaikki kerjäläisiä ja heittiöitä.

"Monseigneur, minun olisi pitänyt joutua kuuden miljoonan omistajaksi, mutta se omaisuus on riistetty minulta."

"Ette siis olekaan kansan miehiä?" kysyi Mazarin ihmetellen.

"Jos käyttäisin arvonimeäni, niin olisin loordi; jos kulkisin sukunimelläni, niin olisitte kuullut erään koko Englannin loistavimpia."

"Mikä siis onkaan nimenne?" tiedusti Mazarin.

"Nimeni on Mordaunt", vastasi nuori mies kumartaen.

Mazarin huomasi, että Cromwellin lähetti tahtoi pysyä tuntemattomana.

Hän vaikeni hetkiseksi, mutta silmäili vierasta tällävälin yhä huomaavaisemmin.

Nuori mies pysyi hievahtamattomana.

"Hiton puritaanit!" jupisi Mazarinin aivan hiljaa; "ne ovat kuin marmoripatsaita."

Sitten hän lisäsi kovaa:

"Mutta teillä on kai ainakin sukulaisia?"

"Kyllä, on yksi, monseigneur."

"Silloin hän varmaan auttaakin teitä?"

"Olen kolmasti käynyt hänen luonaan vetoamassa hänen apuunsa, ja kolmasti on hän antanut palvelijainsa häätää minut ulos."

"Voi, hyvä Jumala, parahin herra Mordaunt", sanoi Mazarin, joka toivoi näennäisellä osanotollaan voivansa houkutella nuoren miehen johonkin ansaan, "hyvä Jumala, kertomuksennehan on peräti liikuttava! Ette siis tunne syntyperäänne?"

"Olen tuntenut sen vasta vähän aikaa."

"Ja sitä ennen..."

"Sitä ennen pidin itseäni hyljättynä lapsena."

"Ette siis ole koskaan nähnyt äitiänne?"

"Kyllä, monseigneur. Lapsuudessani hän tuli kolmasti hoitajattareni luo; viimeisen kerran muistan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut tänään."

"Teillä on hyvä muisti", jatkoi Mazarin.

"On, monseigneur", vahvisti nuori mies niin kummallisella äänensoinnulla, että kardinaali tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.

"Kuka siis kasvatti teidät?" urkki Mazarin.

"Ranskalainen imettäjätär, joka lähetti minut pois viisivuotiaana, kun ei enää saanut maksua, ja silloin hän ilmoitti minulle sen sukulaisen nimen, josta äitini oli usein puhellut hänelle."

"Mihin sitten jouduitte?"

"Minä itkin ja kerjäsin maanteillä. Viimein otti minut hoivaan muuan pappi Kingstonissa, opetti minulle kalvinilaisuutta, antoi minulle kaikki tiedot, mitä hänellä itselläänkin oli, ja auttoi minua sukututkimuksissani."

"Ja ne tutkimukset..."

"Olivat hyödyttömiä; sattuma paljasti kaikki."

"Te saitte selville, miten äitinne oli käynyt?"

"Sain kuulla, että hänet oli murhannut tuo sukulainen neljän ystävänsä avustamana; mutta jo ennestään tiesin, että kuningas Kaarlo ensimmäinen oli riistänyt minulta aateluuteni ja kaiken perintöni."

"Ahaa, nyt ymmärrän, minkätähden palvelette Cromwellia! Te vihaatte kuningasta."

"Niin, monseigneur, minä vihaan häntä", vastasi nuori mies.

Mazarin näki ihmeekseen sen pirullisen ilmeen, johon nuoren miehen kasvot synkistyivät hänen lausuessaan nuo sanat; niinkuin tavallisia kasvoja värittää veri, sai sappi hänen kasvonsa tummansinisiksi.

"Se oli kamala juttu, herra Mordaunt, ja se tekee minuun syvän vaikutuksen; mutta onneksenne palvelette kaikkivaltiasta miestä. Hän kyllä auttaa teitä tutkimuksissanne. Meillä on niin monia keinoja tiedonhankinnassa, meillä korkeassa asemassa olevilla."

"Monseigneur, hyvärotuiselle koiralle tarvitsee vain näyttää jäljet, jotta hän pian etsii esille saaliin."

"Mutta mitä mainitsemaanne sukulaiseen tulee, niin tahdotteko, että puhuttelen häntä?" kysyi Mazarin, joka halusi saada Cromwellin ympäristöstä ystävän.

"Kiitos, monseigneur, puhuttelen häntä kyllä itse."

"Mutta sanoittehan, että hän kohteli teitä pahoin?"

"Kyllä hän kohtelee minua paremmin ensi kerralla tavatessamme."

"Teillä on siis joku keino hänen hellyttämisekseen?"

"Minulla on keino hänen peloittamisekseen."

Mazarin tähysteli yhä tiukemmin nuorta miestä, mutta kun tämän silmistä leimahti salama, painoi hän alas päänsä, ja ikäänkuin tuntien tukalaksi pitkittää tuollaista keskustelua hän avasi Cromwellin kirjeen.

Vähitellen kävivät nuoren miehen silmät yhtä himmeiksi ja lasittuneiksi kuin tavallista, ja hän vaipui syviin mietteisiin. Silmättyään kirjeen ensimmäiset rivit yritti Mazarin syrjäkatseella saada selville, eikö Mordaunt vakoillut hänen kasvojaan, mutta havaitessaan vieraansa välinpitämättömyyden hän virkkoi itsekseen, huomaamattomasti kohauttaen olkapäitänsä:

-- Kyllä kannattaa jättää asiansa hoidettavaksi henkilöille, jotka samalla kertaa pitävät huolta omistaan! Katsokaamme, mitä tämä kirje sisältää.

Me julkaisemme sen kirjaimellisesti:

Hänen ylhäisyydelleen monseigneur kardinaali Mazarinille.

Olen halunnut tutustua teidän mielipiteisiinne Englannin nykyisistä oloista, monseigneur. Molemmat valtakunnat ovat niin likekkäin, että Ranska luonnollisesti pitää silmällä meidän asemaamme niinkuin mekin puolestamme Ranskan. Melkein kaikki englantilaiset ovat yhtyneet taistelemaan Kaarlo-kuninkaan ja hänen kannattajiensa hirmuvaltaa vastaan. Yleisen luottamuksen asettamana tämän liikkeen etunenään osaankin paremmin kuin kukaan arvostella sen luonnetta ja seurauksia. Nykyhetkellä varustaudun taisteluun ja pakotan Kaarlo-kuninkaan ratkaisevaan voimien koetukseen. Minä voitan siinä, sillä kansan toivo ja Herran henki tukevat minua. Tämän taistelun menetettyään ei kuninkaalla ole enää mitään apulähteitä Englannissa tai Skotlannissa, ja jollei hän joudu vangiksi tai menetä henkeään, yrittää hän tulla Ranskaan pestaamaan sotureita ja uudestaan hankkimaan aseita ja rahoja. Ranska on jo ottanut vastaan kuningatar Henrietten ja -- luultavasti tahtomattaan -- pitänyt vireillä kansalaissodan liekkejä isänmaassani; mutta madame Henriette on ranskalaisen kuninkaan tytär, ja Ranskalla oli vieraanvaraisuuden velvollisuus häntä kohtaan. Mutta toisin on Kaarlo-kuninkaan laita. Jos Ranska vastaanottaisi hänet ja kannattaisi häntä, paheksuisi se siten avoimesti Englannin kansan menettelyä ja vahingoittaisi siinä määrin Englantia, -- olletikin sitä hallitusta, jonka se aikoo itselleen antaa, -- että sellainen tapaus olisi samaa kuin julkisten vihollisuuksien aloittaminen.

Hyvin rauhattomana kirjeen saamasta käänteestä keskeytti Mazarin jälleen lukemisensa ja silmäili vaivihkaa nuorta miestä.

Tämä on yhä vaipunut syvään aprikoimiseensa.

Mazarin pitkitti lukemistansa.

On senvuoksi perin tärkeätä, monseigneur, minun saada tietää, mitä minun tulee ajatella Ranskan aikeista. Molempien valtakuntain edut ovat vastakkaisiin suuntiinkin johdettuina kuitenkin lähempänä toisiaan kuin luulisi. Englanti tarvitsee sisäistä rauhaa voidakseen täydentää kuninkaansa karkoittamisen; Ranska tarvitsee tätä rauhaa voidakseen lujittaa nuoren hallitsijansa valtaistuimen. Te tarvitsette yhtä kipeästi kuin mekin tätä sisäistä tyventä, jonka me hallituksemme voimakkuuden johdosta jo olemmekin saavuttamaisillamme.

Kiistanne parlamentin kanssa, meluisat riitanne prinssien kanssa, jotka tänään taistelevat puolestanne ja huomenna vastaanne, kansan uppiniskaisuus, jota johtelee koadjutori, presidentti Blancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel, -- sanalla sanoen valtioruumiin kaikissa osissa kuohuva epäjärjestys ehdottomasti saanee teidät levottomasti ajattelemaan ulkomaisen sodan mahdollisuutta, sillä uusien aatteiden voiman elvyttämä ja innostama Englanti liittoutuisi silloin Espanjan kanssa, joka jo tavoittelee tätä yhtymistä. Tuntien teidän varovaisuutenne, monseigneur, ja sen kokonaan henkilöllisen aseman, johon tapaukset ovat nykyisin toimittaneet teidät, olen siis arvellut, että te mieluummin tahtoisitte vahvistaa valtaanne Ranskassa ja antaa Englannin uuden hallituksen edistyä häiritsemättömästi ladullaan. Tämä puolueettomuus edellyttää vain, että Kaarlo-kuningas torjutaan Ranskan alueelta ja että tätä maallenne vento vierasta hallitsijaa ei auteta aseilla, rahoilla tai miehillä.

Kirjeeni on siten aivan tuttavallinen, joten lähetänkin sen tuojaksi miehen, jolla on erityinen luottamukseni; aiheen siihen voi teidän ylhäisyytenne helposti käsittää, ja vastauksesta riippuu, mihin toimenpiteisiin saatan katsoa tarpeelliseksi ryhtyä. Oliver Cromwell on arvellut, että järkisyyt helpommin saavuttaisivat ymmärrystä Mazarinin kaltaisen älykkään miehen punnitsemina kuin tosin terävyydestään ihaillulle, mutta syntyperän ja jumalallisen vallan ennakkoluulojen liiaksi hallitsemalle kuningattarelle esitettyinä.

Hyvästi, monseigneur! Ellen neljäntoista päivän kuluessa saa vastausta, niin katson kirjeeni joutuneen hukkateille.

Oliver Cromwell.

"Herra Mordaunt", sanoi kardinaali korottaen ääntänsä ikäänkuin havahduttaakseen mietiskelijän, "vastaukseni tulee sitä tyydyttävämpi kenraali Cromwellille, mitä varmempi voin olla siitä, että kukaan ei saa tietää kirjoittaneeni hänelle. Lähtekää senvuoksi Boulogne-sur-Meriin, odottakaa vastaustani ja luvatkaa matkustaa jo huomenna varhain."

"Sen lupaan, monseigneur", vastasi Mordaunt; "mutta montako päivää antaa teidän ylhäisyytenne minun varrota vastausta?"

"Jollette saa sitä kymmenen päivän kuluessa, niin voitte lähteä matkallenne."

Mordaunt kumarsi.

"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, monsieur", jatkoi Mazarin. "Yksityiset asianne ovat herättäneet minussa suurta myötätuntoa; herra Cromwellin kirjekin antaa minulle edullisen käsityksen teistä lähettiläänä. Kysyn teiltä vielä kerran: mitä voin tehdä hyväksenne?"

Mordaunt mietti tuokion, ja ilmeisesti epäröityään aikoi hän juuri avata suunsa puhuakseen, kun Bernouin astui kiivaasti sisälle, kumartui kardinaalin korvan lähelle ja virkkoi hänelle hiljaa:

"Monseigneur, kuningatar Henriette saapui juuri nyt Palais-Royaliin erään englantilaisen ylimyksen saattamana."

Mazarin hätkähti tuolillaan; nuori mies huomasi sen, ja se havainto pidätti luottamuksen, jota hän nähtävästi aikoi osoittaa kardinaalille.

"Monsieur", sanoi kardinaali, "kuulittehan mitä sanoin? Valitsin Boulognen siinä käsityksessä, että kaikki Ranskan kaupungit soveltuvat oleskeluunne yhtä hyvin. Jos pidätte jotakin muuta kaupunkia mukavampana, niin mainitkaa se; mutta te oivallatte kyllä, että minä kaikenlaisten vaikutusten saartamana, joita kykenen karttelemaan ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella, haluan kaikilta salata oleskelunne Pariisissa."

"Minä matkustan, monsieur", vastasi Mordaunt lähestyen samaa ovea, josta oli tullutkin.

"Ei, minä pyydän, ei sitä tietä!" pidätti kardinaali vilkkaasti; "olkaa hyvä ja menkää tuon käytävän kautta, josta sitten tulette eteiseen. En tahdo kenenkään näkevän lähtöänne; keskustelumme tulee pysyä salassa."

Mordaunt seurasi Bernouinia, joka vei hänet läheiseen suojamaan ja jätti hänet palvelijan haltuun osoittaen hänelle, mistä ovesta hänen oli mentävä ulos.

Sitten hän palasi kiireesti herransa luo, viedäkseen hänen puheilleen kuningatar Henrietten, joka jo asteli lasiovisen lehterin yli.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Mazarin ja madame Henriette

Kardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin kuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli lähinnä työhuonetta.

Hän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja loistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa moitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.

Mutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik IV:n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.

-- Kas, -- tuumi Mazarin itsekseen, -- onpa hän omaksunut herttaisen sävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?

Hän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi sisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan kohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen ja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin Gygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä kierrettiin.

Mazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän arvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun kuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan hymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.

"Herra kardinaali", lausui korkea vieras, "aioin ensin puhua kälyni, kuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne, mutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan kuuluvat miehille."

"Madame", vastasi Mazarin, "olkaa vakuutettu siitä, että teidän majesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella."

-- Hän on kovin kohtelias, -- ajatteli kuningatar; -- olisikohan hän arvannut aikomukseni?

Nyt oli tultu kardinaalin työhuoneeseen. Hän pyysi kuningatarta istuutumaan, ja tämän asetuttua hänen lepotuoliinsa virkkoi hän:

"Ilmoittakaa nyt käskynne kaikista palvelijoistanne kunnioittavimmalle."

"Voi, monsieur", vastasi kuningatar, "minä olen vieraantunut käskemisestä ja sen sijaan tottunut rukoilemaan. Tulen tännekin rukoilemaan ja pidän itseäni hyvin onnellisena, jos kuulette minua."

"Minä kuuntelen, madame", sanoi Mazarin.

"Herra kardinaali, kysymys on sodasta, jota kuninkaallinen puolisoni käy kapinallisia alamaisiaan vastaan. Ette kenties tiedä, että Englannissa on kansalaissota puhjennut", jatkoi kuningatar synkästi hymyillen, "ja että tätä sotaa tullaan piakkoin käymään vielä ratkaisevammalla tavalla kuin tähän asti."

"Siitä olen ihan tietämätön, madame", vastasi kardinaali, samalla keveästi kohauttaen olkapäitänsä. "Omat levottomuutemme, surullista kyllä, vaativat niin paljon aikaa ja vaivaa sellaiselta heikolta ja kehnolta ministeriltä kuin minä olen!"

"No niin, herra kardinaali", pitkitti kuningatar, "sanon siis teille, että puolisoni, Kaarlo ensimmäinen, on aikeissa antautua ratkaisevaan taisteluun. Jos siinä tulee häviö" -- Mazarin liikahti -- "niin, kaikki on otettava lukuun ... jos siitä tulee tappio, niin hän haluaa paeta Ranskaan ja elää täällä yksityisenä kansalaisena. Mitä te sanotte tästä ehdotuksesta?"

Kardinaali kuunteli kuningatarta kasvojensa ainoankaan väreen ilmaisematta puhujan sanojen vaikutusta; huulilla leikki yhäti sama petollinen ja huoleton hymyily kuin tavallisesti, ja kuningattaren lopetettua hän lausui maireimmalla äänensoinnullaan:

"Luuletteko siis, madame, että Ranska, niin järkkyneenä ja kuohuvana kuin se on nykyhetkellä, voi soveltua valtaistuimelta syöstyn kuninkaan mukavaksi turvapaikaksi? Kruunu ei nytkään ole kovin taattu Ludvig neljännentoista päässä; miten hän siis voisi kestää kaksinkertaista painoa?"

"Se paino ei ole ollut kovinkaan raskas, ainakaan mitä minuun tulee", keskeytti kuningatar tuskallisesti hymyillen, "ja minä en pyydä, että puolisoni hyväksi tehtäisiin enemmän kuin minunkaan. Huomaattehan siis, että me olemme hyvin vaatimattomia kuninkaallisia henkilöitä, monsieur?"

"Teidän asemanne, madame", kiirehti kardinaali vastaamaan, keskeyttääkseen lyhyeen kaikki aavistamansa selitykset, "teidän asemanne on aivan toinen; Henrik neljännen tytär, tuon suuren, ylvään ja kunniakkaan kuninkaan..."

"Mikä ei kuitenkaan estä teitä epäämästä hänen vävyltään vieraanvaraisuutta, niinkö, monsieur? Teidän tulisi kuitenkin muistaa, että tuo suuri ylväs ja kunniakas kuningas maanpakolaisena, jollaiseksi minunkin puolisoni kenties pian joutuu, kerran pyysi apua Englannilta ja että Englanti auttoi häntä; tosin ei kuningatar Elisabet ollut hänen veljentyttärensä."

"Peccato!" virkahti Mazarin tuon selkeän päätelmän typerryttämänä. "Teidän majesteettinne ei ymmärrä minua; te käsitätte väärin aikeeni, luultavasti syystä että minä tulkitsen ajatuksiani niin kehnosti ranskankielellä."

"Puhukaa siis italiankieltä, monsieur; äitimme, kuningatar Maria dei Medici, opetti meille sitä kieltä, ennen kuin teidän edeltäjänne lähetti hänet maanpakoon kuolemaan. Jos suuri, ylväs ja kunniakas Henrik-kuningas, josta juuri puhuitte, kuulee meitä, niin hän varmaankin suuresti ihmettelee teidän ilmaisemaanne suurta ihailua häntä kohtaan, kun samalla osoitatte niin vähäistä sääliä hänen suvulleen."

Hiki herui suurina pisaroina Mazarinin otsalle.

"Se ihailuni on päinvastoin niin suuri ja todellinen, madame", vastasi Mazarin omaksumatta kuningattaren ehdotusta puhekielen muuttamisesta, "että jos kuningas Kaarlo ensimmäinen, jota Jumala kaikilta onnettomuuksilta varjelkoon, saapuisi Ranskaan, tarjoaisin minä hänelle oman taloni, -- mutta voi, se olisi hyvin epävarma turvapaikka! Ihmiset sytyttävät vielä tuleen tämän rakennuksen, niinkuin polttivat marski d'Ancren talon. Concino Concini-parka! Hän ei kuitenkaan halunnut mitään muuta kuin Ranskan parasta."

"Niin, monseigneur, kuten tekin", huomautti kuningatar ivallisesti.

Mazarin ei ollut oivaltavinaan oman lauselmansa kaksimielisyyttä ja säälitteli yhä Concino Concinin kohtaloa.

"Mutta sanokaahan siis, herra kardinaali", virkkoi kuningatar kärsimättömästi, "mitä vastaatte minulle?"

"Madame", huudahti Mazarin yhä enemmän liikuttuneena, "salliiko teidän majesteettinne minun antaa teille neuvon? Tietysti, ennenkuin sitä rohkenen, asetan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaikki, mitä teidän majesteettinne voi toivoa minulta."

"Puhukaa, herra kardinaali", vastasi kuningatar; "noin viisaan miehen neuvon täytyy olla hyvä."

"Uskokaa minua, madame, kuninkaan pitää puolustautua viimeiseen asti."

"Sen on hän tehnyt, monsieur, ja kun hän nyt aikoo ryhtyä lopulliseen kamppailuun paljoa vähäisemmin voimin kuin hänen vihollisillaan on käytettävissä, on se todistuksena siitä, että hän ei taivu antautumaan vastarinnatta. Mutta jos hän joutuu tappiolle...?"

"No niin, madame, siinä tapauksessa on neuvonani... Tiedän hyvin, kuinka rohkeata minun on pyrkiä neuvomaan teidän majesteettianne ... mutta neuvonani on, että kuninkaan ei sopisi peräytyä valtakunnastaan. Poissaolevat kuninkaat unohtuvat pian; jos hän tulee Ranskaan, niin hänen asiansa on hukassa."

"Mutta", vastasi kuningatar, "jos annatte tämän neuvon ja todellakin tunnette jotakin harrastusta häntä kohtaan, niin lähettäkää hänelle toki hiukan apua -- miehiä ja rahaa, sillä minä en voi tehdä enää mitään hänen hyväkseen. Häntä auttaakseni olen myynyt kalleuteni viimeiseen timanttiin asti; tiedätte, ettei minulla enää ole mitään, -- tiedätte paremmin kuin kukaan, monsieur. Jos minulla olisi ollut mitään koruja jäljellä, niin olisin niillä ostanut polttopuita, voidakseni nyt kuluneena talvena pitää huonetta lämpimänä itselleni ja tyttärelleni."

"Voi, madame", pahoitteli Mazarin, "teidän majesteettinne ei tiedä, mitä teidän majesteettinne minulta pyytää. Siitä päivästä saakka, jolloin kuninkaan täytyy käyttää vierasta apua päästäkseen jälleen valtaistuimelle, on hän itse tunnustanut, että hänellä ei ole enää mitään apua odotettavana alamaistensa rakkaudelta."

"Asiaan, herra kardinaali", sanoi kuningatar kyllästyneenä seuraamaan kekseliästä valtiomiestä siinä sanojen sokkelossa, johon tämä aina pyrki pujahtamaan, "asiaan! Vastatkaa minulle myöntäen tai kieltäen! Jos kuningas pysyy päätöksessään jäädä Englantiin, niin lähetättekö hänelle silloin hiukan apua? Jos hän tulee Ranskaan, niin suotteko hänelle silloin vieraanvaraisuutta?"

"Madame", vastasi kardinaali mitä suurinta vilpittömyyttä teeskennellen, "toivon saavani teidän majesteettinne vakuutetuksi siitä, kuinka suuresti harrastan asiaanne ja kuinka hartaasti haluan noudattaa toivomuksianne hankkeessa, joka on teille niin rakas; sitten ei teidän majesteettinne toivoakseni epäile intoani teidän palvelemisessanne."

Kuningatar puraisi huultansa ja liikahteli maltittomasti lepotuolissaan.

"No, mitä siis aiotte tehdä?" kysyi hän viimein; "puhukaa!"

"Aion lähteä heti neuvottelemaan kuningattaren kanssa, ja me jätämme asian kiireimmiten parlamentin ratkaistavaksi."

"Jonka kanssa te olette julkisessa kiistassa, eikö niin? Te jätätte Brousselin tehtäväksi asian esittelemisen! Riittää, herra kardinaali, riittää! Minä ymmärrän teidät, tai oikeastaan olen väärässä; vedotkaa tosiaankin parlamenttiin, sillä siltä kuninkaille vihamieliseltä parlamentilta suuren, ylvään ja kunniakkaan Henrik neljännen -- suuresti ihailemanne hallitsijan -- tytär sai ainoan avun, joka esti häntä talvella menehtymästä nälkään ja viluun."

Näin sanoen kuningatar nousi, ja hänen kasvonsa kuvastivat arvokasta pahastusta.

Kardinaali ojensi häntä kohti ristiinliitetyt kätensä.

"Voi, madame, madame! Hyvä Jumala, kuinka väärin te tulkitsette minua!"

Mutta edes kääntymättä noiden ulkokultaisten kyynelten pusertajaan lähestyi kuningatar Henriette ovea ja avasi sen itse. Hänen ylhäisyytensä lukuisan vartion keskitse, niiden hovilaisten välitse, jotka olivat pyrkimässä kardinaalin puheille, ja luomatta mitään huomiota kuningasvallan komeuden kanssa kilpailevaan loistokkuuteen astui hän nyt eteenpäin ja tarttui erillään seisovan loordi Winterin käteen, -- kukistunut kuningatar-poloinen, jolle seurasääntöjen johdosta vielä kaikki kumarsivat, mutta jolla todellisuudessa oli vain yksi ainoa käsivarsi tukenaan!

"Olipa menneeksi", virkkoi Mazarin jäätyään yksikseen, "se oli kiperä juttu; minulla oli vaikea osa näyteltävänä. Mutta minä en ole sanonut mitään toiselle sen enempää kuin toisellekaan. Hm, Cromwell on kovakourainen kuningasvihaaja; surkuttelen hänen ministereitään, jos hän koskaan hankkii itselleen sellaisia. Bernouin!"

Bernouin ilmestyi esille.

"Katsohan, onko se mustanuttuinen keropää nuori mies, jonka äsken toit luokseni, vielä täällä palatsissa."

Bernouin astui ulos. Kardinaali huvitteli hänen poissaollessaan kääntämällä sormuksensa korun ulospäin, hieromalla timanttia kirkkaaksi ja ihailemalla sen hohtoa, ja kun hänen silmissään vielä muuan kyynel hämärsi näköä, pudisti hän päätänsä, tipauttaakseen sen pois.

Bernouin saapui jälleen, mukanaan Comminges, jolla oli päivystysvuoro.

"Monseigneur", ilmoitti Comminges, "kun saatoin sitä nuorta miestä, jota teidän ylhäisyytenne kysyy, lähestyi hän lehterin lasiovea ja silmäili hyvin ihmeissään jotakin esinettä, luultavasti Rafaelin kaunista taulua, joka riippui vastapäätä ovea; sitten hän seisoi kotvasen mietteissään ja astui alas portaita. Olin näkevinäni hänen nousevan harmaan hevosen selkään ja ratsastavan ulos linnanpihalta; mutta eikö monseigneur aio lähteä kuningattaren luo?"

"Mitä varten?"

"Enoni, herra de Guitaut, sanoi minulle äsken, että hänen majesteettinsa on saanut tietoja armeijasta."

"Vai niin, sitten kiirehdinkin hänen puheilleen."

Samassa saapui herra de Villequier juuri kuningattaren puolesta tavoittamaan kardinaalia.

Comminges oli nähnyt aivan oikein; Mordaunt oli tosiaan menetellyt kuten hän oli kertonut. Astuessaan pitkin käytävää suuren lasiovisen lehterin vieritse oli hän huomannut Winterin, joka odotti kuningattaren puhuttelun päättymistä.

Se havainto sai nuoren miehen pysähtymään äkkiä, ei ihailemaan Rafaelin taulua, vaan ikäänkuin jonkun hirveän ilmestyksen kahlitsemana. Hänen silmänsä laajenivat, koko ruumista puistatti väristys. Olisi voinut luulla, että hän tahtoi murtaa lasiseinän, joka eroitti hänet vihollisestaan; sillä jos Comminges olisi nähnyt, kuinka vimmaisesti nuoren miehen katseet suuntautuivat Winteriin, ei hän olisi hetkeäkään epäillyt, että tuo englantilainen oli hänen verivihollisensa.

Mutta hän pidättyi kuitenkin, nähtävästi harkiten paremmin, sillä vaikka hänen ensimmäisenä tunteenaan oli ollut lähteä suoraan loordi Winterin luo, laskeusikin hän verkalleen alas portaita, poistui pää kumarassa palatsista ja nousi satulaan. Hän ohjasi hevosensa Richelieukadun kulmaan ja piti tiukasti silmällä ristikkoporttia, odottaen näkevänsä kuningattaren vaunujen vierivän esille linnanpihalta.

Hänen ei tarvinnutkaan varrota pitkää aikaa, sillä kuningatar viipyi Mazarinin luona tuskin neljännestuntiakaan; mutta sekin tuokio tuntui odottajasta vuosisadalta. Vihdoin jymisi ulos ristikkoportista se raskas koneisto, jota siihen aikaan sanottiin vaunuiksi, ja hevosensa selässä istuen kumartui Winter jälleen vaununoveen päin, haastellakseen hänen majesteettinsa kanssa.

Hevoset saivat juosta ravia Louvreen päin, jonka pihalle vaunut ajoivat. Ennen kuin madame Henriette oli lähtenyt karmeliittiluostarista, oli hän käskenyt tyttärensä odottaa palatsissa, jossa kuningatar oli asunut kauan, muuttaakseen sieltä vain sentähden, että heidän hätänsä oli noissa kullatuissa suojamissa tuntunut hänestä yhä painostavammalta.

Mordaunt seurasi vaunuja. Nähtyään niiden vierivän synkkään holvikäytävään ratsasti hän erään muurin juurelle, joka oli varjossa, ja pysyi siellä hievahtamattomana Jean Goujonin koruveistoksien keskellä kuin ratsumiestä esittävä korkokuva.

Hän odotteli, kuten oli jo tehnyt Palais-Royalin edustalla.

ENSIMMÄINENVIIDETTÄ LUKU

Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana

"No niin, madame?" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois palvelijansa.

"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord."

"Hän kieltäytyy?"

"Sitähän jo sanoin ennakolta."

"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää onnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu sellaista, madame."

"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes ole ranskalainen."

"Mutta kuningatar -- oletteko tavannut häntä?"

"Turhaa", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä; "kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on antanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen hallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä palaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi ehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan kanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö sitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, -- miten siellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin? Lienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?"

"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta kiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin matkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla puritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani kanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen muuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi odottamatta teidän majesteettinne vastausta."

"Sanokaa hänelle, mylord", kehoitti kuningatar epätoivoisena, "että minä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä enemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää ja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka nauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen persoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana kuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään."

"Madame, madame!" huudahti Winter. "Teidän majesteettinne antaa miehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa."

"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa muuta kuin te! Voi, laupias Jumala!" huudahti madame Henriette kohottaen silmänsä taivasta kohti, "oletko siis kutsunut takaisin luoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?"

"Toivoakseni ei", vastasi Winter aprikoiden; "puhuin teidän majesteettinne kanssa neljästä miehestä."

"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?"

"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy paljoon, -- olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat siihen aikaan suuria toimeen."

"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?"

"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen vuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa, milloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa."

"Ja ne miehet olivat ystäviänne?"

"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen. En tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä hetkestä saakka ollut häneen kiintynyt."

"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?"

"Niin, ainakin luulen."

"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä mainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne."

"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan."

"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien luutnantti -- olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä pelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella."

"Siinä olisi taas onnettomuus lisää", vastasi Winter, "ja silloin tuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä."

"Mutta toiset", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen toivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, "toiset, mylord?"

"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin nuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he meille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen tulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun totuin puhuttelemaan heitä salanimillään."

"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä uudestaan", sanoi kuningatar, "koska kerran luulette, että ne arvoisat aatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle."

"Niin kyllä", jatkoi Winter, "jos he ovat pysyneet entisellään. Kuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette kuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta vaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?"

"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin herttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja."

"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen säälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä, on syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja."

"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin kykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme -- sillä sanon vieläkin, että teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?"

"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta ne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta; neljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, -- suojelemassa häntä vihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa häntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, -- se ei kylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan hänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin sanokoon mitä hyvänsä, -- jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain tulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta tyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä."

"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät, jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan teitä."

"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne, että kuningas odottaa vastausta -- ja tuskallisesti?"

"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.

Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria vaihtamaan puheenainetta.

Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi kuningattareen kääntyen:

"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"

Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.

"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."

Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:

"Mitä tahdot, Henriette?"

"Äitini", vastasi nuori prinsessa, "muuan ritari saapui juuri Louvreen ja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa. Hän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille, -- se on marski de Grammontilta, luullakseni."

"Ah", sanoi kuningatar Winterille, "se Grammont on uskollisia ystäviäni, -- mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on palveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?"

"Säälikää minua, madame", sanoi Winter, "se on tuskallista."

"Kuka se ritari on, Henriette?" kysyi kuningatar.

"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin kuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne."

Kuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen oven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.

Hän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen polvensa varaan.

"Madame", hän ilmoitti, "minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen ystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla palveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen syvää kunnioitustansa teitä kohtaan."

Kreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille punehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.

"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?" muistutti kuningatar.

"Sitä luulinkin, madame", sopersi nuori tyttö.

"Se on minun vikani, madame", tokaisi Raoul. "Ilmoittausin tosiaankin marski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen haavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de Guiche hänen käsikirjurinansa."

"On siis taisteltu?" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.

"Niin, madame", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi Winterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen kuningattarelle.

Tieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun kysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki sen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen poskiltaan.

Kuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä varmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:

"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de Guichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme, kuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme."

"Ei, madame", vastasi Raoul; "hän päinvastoin sai siitä päivästä loistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että hänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä."

Nuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli viehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain ja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.

"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa", virkkoi kuningatar.

"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän kirjoitti isänsä nimessä."

"Aivan, monsieur."

Kuningatar mursi sinetin ja luki:

Madame ja korkea kuningatar!

Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani, kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan. Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.

Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.

marski de Gramont.

Silloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville, ei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen prinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta kohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I:n tytär rakasti hänen ystäväänsä.

"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!" huudahti kuningatar. "Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de Grammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään suuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties vahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur", jatkoi kuningatar; "minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan sen minulle, -- ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai kenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen."

"Madame", vastasi Raoul. "Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin tämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä vannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän majesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani."

"Holhoojaanne -- onko hän Bragelonne kuten tekin?" kysyi loordi Winter. "Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?"

"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni on jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä kannan."

"Ja holhoojanne, monsieur", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis nuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, "mikä hän on nimeltään?"

"Kreivi de la Fère, madame", vastasi nuorukainen kumartaen.

Winter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.

Winter ei ollut uskoa korviaan.

"Kreivi de la Fère!" hän huudahti; "ettekö maininnut juuri sitä nimeä minulle?"

"Kreivi de la Fère!" huudahti hänkin vuorostaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs aatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja saattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?"

"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen."

"Ja hän palveli salanimellä?"

"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen ystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä."

"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on Pariisissa?" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa kuningattarelle: "Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii meitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä urheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa minulle se."

"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren hotellissa."

"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle ystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään häntä."

"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen majesteettinsa sallii minun poistua."

"Menkää, varakreivi de Bragelonne", vastasi kuningatar, "menkää ja olkaa varma suosiollisuudestamme."

Raoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti Winteria ja poistui huoneesta.

Winter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä, jotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli tarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.

Kun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:

"Kuulkaa, mylord, -- olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain äidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain puolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin vannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot; mutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai hänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden. Ottakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne empimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi, niin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman palveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä ja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa minulle tämän rintatähden ja ristin."

"Madame", vastasi Winter, "teidän majesteettianne palvelee herrasmies. Kiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta, joita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä entisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut takavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä kaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren luo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen."

Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:

"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen isänsä puolesta?"

Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.

Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa aatelismiehelle.

"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."

"Siitä olen varma, madame", vastasi Winter, huulillaan koskettaen Henrietten otsaa.

Sitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja pimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei viisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään, nähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.

TOINENVIIDETTÄ LUKU

Setä ja veljenpoika

Loordi Winterin hevonen ja lakeija odottivat portilla. Mietteissään ja tuon tuostakin kääntyen silmäilemään Louvren hiljaista ja synkkää julkipuolta lähti Winter nyt asuntoonsa. Silloin näki hän ratsumiehen ikäänkuin irtautuvan muurista ja alkavan seurata jonkun matkan päässä; hän muisti huomanneensa melkein samanlaisen varjon, ratsastaessaan ulos Palais-Royalista.

Loordi Winterin lakeija, joka tuli muutamaa askelta taampana, katseli myös ratsastajaa levottomasti.

"Tony!" sanoi loordi antaen palvelijalle merkin lähestyä.

"Tässä olen, mylord."

Ja lakeija ratsasti nyt ihan herransa vieressä.

"Oletko pitänyt silmällä tuota miestä, joka seuraa meitä?"

"Kyllä, mylord."

"Kuka hän on?"

"En tiedä, mutta hän on pysytellyt teidän armollisuutenne jäljillä Palais-Royalista asti; hän pysähtyi Louvren luo ja odotti, kunnes teidän armollisuutenne tuli ulos, jolloin hän lähti sieltäkin saattamaan teitä."

-- Joku kardinaalin kätyri, -- virkkoi Winter itsekseen; -- enpä ole huomaavinanikaan hänen vakoiluansa.

Hän kannusti hevostaan ja tunkeusi niiden katujen sokkeloon, jotka johtivat hänen hotelliinsa. Se sijaitsi le Maraisin kaupunginosassa; kun loordi Winter oli kauan asunut Place Royalen varrella, oli hän luonnollisesti nytkin majoittunut vanhan asuntonsa läheisyyteen.

Tuntematon hoputti hevosensa laukkaan.

Winter laskeusi ratsailta hotellin edustalla ja meni huoneisiinsa, päättäen pitää valppaasti silmällä vakoojaa. Mutta juuri kun hän laski sormikkaansa ja hattunsa pöydälle, näki hän vastapäisen seinän kuvastimesta, että joku seisoi kynnyksellä.

Hän käännähti, ja Mordaunt oli hänen edessään.

Winter kalpeni ja seisoi kuin naulittu; Mordaunt pysyi paikallaan oviaukossa, kylmäkiskoisena, uhkaavana ja Don Juanin kauhuksi ilmestynyttä haamupatsasta muistuttavana.

Kotvasen tähystivät miehet toisiaan sanaakaan hiiskumatta.

"Monsieur", aloitti sitten Winter, "minä luulin jo antaneeni teidän ymmärtää, että kiusaamisenne vaivaa minua; menkää siis, -- muutoin huudan väkeäni ajamaan teidät tiehenne kuten Lontoossa. Minä en ole setänne, en tunne teitä."

"Te erehdytte, setä", vastasi Mordaunt raa'asti ja ivallisesti. "Tällä kertaa ette karkoita minua, niinkuin teitte Lontoossa; ette uskalla. Ja ennen kuin kiellätte, että olen veljenne poika, ajatelkaa kuitenkin kahdesti, sillä nyt olen saanut tietää paljon, mistä olin vuosi sitten tietämätön."

"Mitä teidän tietonne minuun kuuluvat?" sanoi Winter.

"Ne koskevat teitä hyvinkin läheisesti, setä, siitä olen varma, ja pian olette kyllä tekin samaa mieltä", lisäsi hän, huulillaan hymy, joka sai puhutellun värähtämään. "Ensi kertaa saapuessani luoksenne Lontoossa tahdoin kysyä, mihin omaisuuteni oli joutunut; seuraavalla kerralla tulin tiedustamaan, mikä oli tahrannut nimeni. Nyt teen teille vielä kamalamman kysymyksen kuin edelliset olivat, tulin sanomaan teille niinkuin Jumala lausui ensimmäiselle murhaajalle: 'Kain, kussa on Abel, sinun veljesi?' Mylord, mitä olette tehnyt kälyllenne, joka oli minun äitini?"

Hänen leimuava katseensa sai Winterin kavahtamaan taaksepäin.

"Äitinne?" hän sanoi.

"Niin, äitini, mylord!" vastasi nuori mies, pontevasti nyökäten.

Winter hillitsi järkkymystänsä lujalla ponnistuksella, muistutteli mieleensä entisiä päiviä vihansa elvyttämiseksi ja huudahti:

"Ottakaa selko siitä, mihin hän on joutunut, onneton, ja kysykää sitä hornasta, -- kenties sieltä vastataan teille."

Nuori mies lähestyi nyt, kunnes hän seisoi kasvoista kasvoihin loordi Winterin edessä, ja laski käsivartensa rinnalle ristiin.

"Olen kysynyt sitä Béthunen pyöveliltä", vastasi Mordaunt kumealla äänellä ja kasvot tummansinervinä tuskasta ja vimmasta, "ja Béthunen pyöveli vastasi minulle."

Winter lysähti tuolille kuin salaman iskemä ja yritti turhaan vastata.

"Niin, eikö totta?" jatkoi nuori mies; "se sana selittää kaikki, se avain aukaisee hornan. Äitini oli saanut periä miehensä ja te murhasitte äitini. Nimeni takasi minulle isänperinnön, mutta te riistitte sen minulta. Ottaessanne minulta nimen veitte minulta omaisuudenkin. Nyt ei minua ihmetytä, että te ette tunnustanut minua sukulaiseksenne, -- että te kieltäysitte tuntemasta minua. Rosvon ei ole hauska sanoa uhriansa veljenpojaksi; murhaaja ei halua nimittää äidin mukaan miestä, jonka on tehnyt orvoksi."

Näillä sanoilla oli aivan toisenlainen vaikutus kuin Mordaunt oli odottanut. Winter muisti nyt, mikä epäsikiö mylady oli ollut; hän nousi tyynenä ja vakavana, ankaralla silmäyksellä lannistaen nuoren miehen hehkuvan katseen.

"Te tahdotte tunkeutua siihen hirveään salaisuuteen?" lausui Winter. "No, olkoon menneeksi! Tietäkää siis, mitä lajia naista se oli, josta nyt vaaditte minulta tiliä. Se nainen oli kaiken todennäköisyyden mukaan surmannut veljeni, ja minut periäkseen hän aikoi murhata minutkin, -- siitä on minulla todistuksia. Mitä siitä sanotte?"

"Minä sanon, että hän oli äitini!"

"Ranskaan palattuansa hän myrkytti Béthunen augustinilaisluostarissa nuoren naisen, jota eräs hänen vihollisensa rakasti. Eikö se rikos saa teitä vakuutetuksi hänen rangaistuksensa oikeudellisuudesta? Siitäkin teosta on minulla todistukset."

"Hän oli äitini!" huudahti nuori mies yhä voimakkaammin.

"Verenvian raskauttamana, irstaisuuteen vaipuneena, kaikkien vihaamana, mutta silti yhä uhkaavana kuin verenhimoinen pantteri, hän lopulta sortui miesten tieltä, jotka hän oli pakottanut äärimmäisiin keinoihin, vaikka he eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle vähäisintäkään vahinkoa. Hänen kohtalonsa ratkaisivat tuomarit, jotka hän oli nostattanut esiin kamalilla rikoksillaan, -- ja se pyöveli, jonka te olette tavannut ja joka on väitteenne mukaan kertonut teille kaikki, se pyöveli on kai myös sanonut teille, että hän vapisi ilosta, saadessaan tuomitulle kostaa veljensä häväistyksen ja itsemurhan. Ollen turmeltunut tyttönä, uskoton puolisona, luonnoton käly, murhaajatar ja myrkynsekoittaja, kaikkien inhoama, jotka hänet tunsivat, niiden kansallisuuksien kammoama, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan, kuoli hän taivaan ja maan kiroamana. Kas sellainen se nainen oli!"

Mordauntin luja tahto ei kyennyt pidättämään nyyhkytystä, joka puhkesi hänen rinnastaan ja säväytti veren hänen sinertäviin kasvoihinsa. Hän puristi kätensä nyrkkiin, ja hiestyneenä, hiukset harillaan otsanrajassa kuin Hamletilla, huudahti hän raivosta vapisten:

"Vaietkaa, hän oli äitini! Minä en tunne hänen huikenteluaan, paheitaan, rikoksiaan. Mutta sen tiedän, että minulla oli äiti, että viisi miestä, jotka olivat tehneet salaliiton yhtä naista vastaan, murhasi hänet salassa ja mitä julmimmalla tavalla, kurjien konnien tavoin. Sen tiedän, että te olitte yksi joukosta, setä, ja että te muiden tavoin, vieläpä kumppaneitanne äänekkäimmin sanoitte: Hänen täytyy kuolla! Sanon teille senvuoksi, -- ja kuunnelkaa tarkoin sanojani ja painakaa ne mieleenne unohtumattomiksi: siitä murhasta, joka on riistänyt minulta kaikki, -- murhasta, joka on tehnyt minusta nimettömän, tehnyt keppikerjäläisen, tehnyt turmeltuneen, häijyn, leppymättömän, siitä murhasta toimitan minä ensin tilille teidät ja sitten rikoskumppaninne, niin pian kuin saan heistä selon."

Silmät vihasta leimuavina, suupielet vaahdossa, nyrkkiään puistaen astahti Mordaunt lähemmäksi, tehden hirveän ja uhkaavan liikkeen Winteria kohti.

Tämä kouraisi miekkansa kahvaa ja hymyili kuten mies, joka on kolmekymmentä vuotta leikkinyt kuoleman kanssa.

"Tahdotteko surmata minut?" hän ivasi. "Silloin tunnustan teidät veljenpojakseni, sillä silloin olette äitinne aito sikiö."

"En", vastasi Mordaunt pakottaen kasvonsa kaikki piirteet ja ruumiinsa kaikki lihakset tavalliseen asentoonsa ja väkisinkin tyynnyttäytyen, "en surmaa teitä ainakaan tällä hetkellä, sillä ilman teitä en voisi keksiä noita toisia. Mutta saatuani heistä tiedon vapiskaa! Tapoin Béthunen pyövelin tikariniskulla, tapoin hänet säälittä, armotta, -- ja hän oli kuitenkin vähimmin rikollinen teistä kaikista."

Näin sanoen poistui nuori mies ja meni alas portaita niin rauhallisesti, ettei hänen esiintymisensä herättänyt huomiota. Alimmalle sillakkeelle tultuaan hän astui Tonyn ohi, joka seisoi kaidepuuhun nojaten ja odotti vain herransa kutsua, rientääkseen hänen luokseen.

Mutta Winter ei huutanut; musertuneena ja voimattomana seisoi hän vielä heristäen korviaan. Vasta kuultuaan ratsumiehen karauttavan matkoihinsa vaipui hän lepotuoliin ja huokasi:

"Armias Jumala, minä kiitän sinua, että hän ei tunne ketään muuta kuin minut!"

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Isänsydän

Tämän kamalan kohtauksen sattuessa loordi Winterin luona istui Atos huoneensa ikkunan ääressä, kyynäspää pöytään tuettuna ja pää käden varassa, ja kuunteli ja katseli Raoulia, kun tämä kertoili hänelle matkaseikkailujaan ja taistelun yksityiskohtia.

Aatelismiehen jalot ja kauniit kasvot ilmaisivat sanomatonta onnea, toisen kuvaillessa noita ensimmäisiä raikkaita ja puhtaita tunnelmia; viehättyneenä kuunteli hän nuorekkaan äänen sointua, joka jo elähteli ylväistä aatoksista niinkuin soitannon sävelmien säestämänä. Hän unohti, mitä menneisyydessä oli synkkää ja tulevaisuudessa hämärää. Olisi voinut luulla, että rakastetun nuorukaisen paluu oli vaihtanut hänen pelkonsa toivoksi. Atos tunsi itsensä onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin oli koskaan ollut.

"Ja sinä olit apuna ja otit osaa siihen suureen taisteluun, Bragelonne?" kysyi entinen muskettisoturi.

"Niin, kreivi."

"Ja se oli tuima, sanot?"

"Hänen korkeutensa prinssi hyökkäsi itse yksitoista kertaa."

"Hän on suuri soturi, Bragelonne."

"Hän on sankari, kreivi; en hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistäni. Voi, kylläpä on ihanaa olla nimeltään Condé ja siten kannatella nimeänsä!"

"Rauhallinen ja säteilevä, eikö niin?"

"Rauhallinen kuin harjoituskentällä ja säteilevä kuin juhlassa. Me ryntäsimme vihollista vastaan käymäjalkaa; meitä oli kielletty ampumasta ensin, ja musketti lanteilla lähestyimme espanjalaisia, jotka olivat ottaneet haltuunsa erään ylänteen. Tultuamme kolmenkymmenen askeleen päähän heistä kääntyi prinssi sotureihin ja sanoi: 'Pojat, teidän on kestettävä kamala tuiskahdus, mutta olkaa levollisia, sillä sitten tulette helposti toimeen niiden kaikkien kanssa.' Oli syntynyt niin syvä hiljaisuus, että ystävät kuten vihollisetkin kuulivat nämä sanat. Senjälkeen hän kohotti miekkansa ja käski: 'Puhaltakaa torviin!'"

"Hyvä, hyvä! Tilaisuuden tullen menettelisit sinä samaten, Raoul, vai mitä?"

"Sitä epäilen, kreivi, sillä minä havaitsin sen niin suurenmoiseksi ja hurmaavaksi. Kahdenkymmenen askeleen välimatkalle lähestyttyämme näimme kaikkien muskettien alenevan ikäänkuin loistavana viiruna, sillä aurinko heijastui luikkujen piippuihin. 'Käyden, lapsukaiset, käyden!' sanoi prinssi; 'nyt on hetki käsissä'."

"Peloittiko sinua, Raoul?" kysyi kreivi.

"Kyllä, kreivi", vastasi nuori mies avomielisesti, "tunsin ikäänkuin hyytävää vilua sydämessäni, ja kun vihollisen riveistä kajahti espanjankielellä käsky ampua, ummistin silmäni ja ajattelin teitä."

"Oikeinko totta, Raoul?" kysyi Atos puristaen hänen kättänsä.

"Niin, kreivi. Samassa kuului sellainen jyminä, että olisi voinut luulla hornan revenneen auki, ja ne, jotka eivät menettäneet henkeänsä, tunsivat tulen kuumuuden. Avasin jälleen silmäni ja ihmettelin, etten ollut kuollut tai ainakin haavoittunut; kolmannes osastoa virui maassa, silvottuna ja verissään. Silloin kohtasin prinssin katseen; ajattelin vain sitä, että hän silmäili minua. Kannustin ratsuani ja pian olin vihollisten keskellä."

"Ja prinssi oli tyytyväinen sinuun?"

"Niin hän ainakin sanoi, antaessaan toimekseni saattaa Pariisiin herra de Châtillonia, joka on tullut tänne tuomaan kuningattarelle selonteon taistelusta ja luovuttamaan vallatut liput. 'Matkustakaa', sanoi prinssi minulle, 'vihollinen ei ehdi jälleen tointua kahteen viikkoon. Siihen asti en teitä tarvitse. Matkustakaa syleilemään niitä, joita rakastatte ja jotka rakastavat teitä, ja sanokaa sisarelleni, madame de Longuevillelle, että minä kiitän häntä saamastani lahjasta, kun hän lähetti minulle teidät.' Ja täällä nyt olen", lisäsi Raoul katsoen kreiviin, huulillaan mitä hartainta rakkautta ilmaiseva myhäily, "sillä minä arvelin, että mieltänne suuresti keventäisi nähdä minut jälleen."

Atos veti nuoren miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle kuin olisi nuorukainen ollut tyttönen.

"Sinä olet siis jo hyvällä tolalla, Raoul", hän lausui; "sinulla on herttuoita ystävinäsi, valtakunnanmarski suojelijanasi, täysverinen prinssi kenraalinasi, ja palatessasi olet yhden päivän kuluessa päässyt kahden kuningattaren puheille: se on hyvää vauhtia alokkaalle."

"Oi, kreivi", huomautti Raoul pikaisesti, "te johdatte mieleeni seikan, jonka unohdin ollessani innostunut kertomaan omia urotekojani: hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona tapasin aatelismiehen, joka teidän nimeänne mainitessani huudahti hämmästyksestä ja ilahduksesta. Hän sanoi olevansa ystäviänne, kysyi osoitettanne ja aikoo tulla luoksenne."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Sitä en rohjennut häneltä kysyä; mutta vaikka hän puhuu hyvin sujuvasti ranskaa, huomasin hänen ääntämisestään kuitenkin, että hän oli englantilainen."

"Vai niin!" äännähti Atos.

Hän laski alas päänsä ikäänkuin muistellakseen. Kun hän sitten jälleen katsoi ylös, kohtasivat hänen katseensa miehen, joka seisoi puoliavoimessa ovessa ja silmäili häntä liikuttuneen näköisenä.

"Loordi Winter!" huudahti kreivi.

"Atos, hyvä ystävä!"

Ystävykset syleilivät toisiaan; sitten tarttui Atos tulijan molempiin käsiin ja sanoi häntä tähystellen:

"Mikä teitä vaivaa, mylord? Näytätte yhtä synkältä kuin minä olen iloinen."

"Totta kyllä, ystävä, ja vieläpä voin sanoa, että teidän näkemisenne lisää pelkoani."

Winter katsoi ympärilleen ikäänkuin ilmaistakseen toivomuksen jäädä kahden kesken kreivin kanssa. Raoul oivalsi, että ystävyksillä oli joitakin erityistä puheltavaa, ja poistui huomaamattomasti.

"Nyt, kun olemme yksiksemme", virkkoi Atos, "puhukaamme teistä."

"Rauhassa ollessamme puhukaamme meistä", vastasi Winter. "Hän on täällä."

"Kuka?"

"Myladyn poika."

Jälleen tuon nimen kohtaamana, joka tuntui vainoavan häntä pahaenteisen kaiun lailla, Atos epäröitsi hetkisen, rypisti hiukan silmäkulmiaan ja sanoi sitten tyynesti:

"Tiedän sen jo."

"Tiedättekö sen?"

"Grimaud tapasi hänet Béthunen ja Arrasin välillä ja nelisti tänne ilmoittamaan minulle hänen tulostaan."

"Grimaud siis tunsi hänet!"

"Ei, mutta hän auttoi kuolinvuoteen ääressä miestä, joka hänet tunsi."

"Béthunen pyöveliä!" huudahti Winter.

"Te siis tiedätte sen?" kummeksui Atos vuorostaan..

"Mies lähti luotani vastikään", kertoi Winter; "hän ilmaisi minulle kaikki. Voi, hyvä ystävä, sepä oli kamala kohtaus! Miksemme surmanneet häntä lapsena äitinsä kanssa!"

Kaikkien jalojen luonteiden tavoin tahtoi Atos muilta salata ikäviä vaikutelmiaan; sulkien ne omaan poveensa hän päinvastoin antoi toisille toiveita ja lohtua. Oli kuin olisi hänen omakohtainen tuskansa muuttunut iloksi muille, tunkeutuessaan esiin hänen sielustaan.

"Mitä pelkäätte?" virkkoi hän harkinnalla halliten aluksi tuntemaansa vaistomaista säikkyä; "emmekö me kykene puolustautumaan? Onko se mies ammatillinen murhaaja, kylmäverinen konna? Hän saattoi raivostuksensa purkauksessa surmata Béthunen pyövelin, mutta nyt on hänen vimmansa talttunut."

Winter hymyili synkästi ja pudisti päätänsä.

"Ette siis enää tunne sitä sukujuurta?" hän sanoi.

"Joutavia!" tuumi Atos yrittäen hänkin hymyillä; "se on toisessa polvessa menettänyt julmuutensa. Onhan muuten kaitselmus varoittanut meitä, hyvä ystävä, ollaksemme varuillamme. Emme voi tehdä muuta kuin varrota asiain kehitystä. Odottakaamme. Mutta puhukaamme teistä, kuten jo äsken esitin. Mikä teidät on Pariisiin tuonut?"

"Muutamat tärkeät asiat, joista puhun sittemmin. Mutta mitä kuulinkaan hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona? Herra d'Artagnan kuuluu Mazarinin puolueeseen? Suokaa anteeksi suoruuteni, hyvä ystävä: minä en vihaa enkä moiti kardinaalia, ja teidän mielipidettänne pidän aina arvossa -- kuuluisitteko sattumalta tekin sen miehen kannattajiin!"

"Herra d'Artagnan on palveluksessa", vastasi Atos, "hän on soturi, hänen on toteltava esivaltaa. Herra d'Artagnan ei ole rikas, ja hänen on elettävä luutnantinpalkallaan. Teidänlaisenne miljoonamiehet, mylord, ovat harvinaisia Ranskassa."

"Voi", huudahti Winter, "minä olen nyt yhtä köyhä ja köyhempikin kuin hän! Mutta palatkaamme teihin."

"No niin, te tahdotte tietää, olenko Mazarinin miehiä. En, tuhanteen kertaan en! Suokaa tekin anteeksi minun suoruuteni, mylord."

Winter nousi seisaalle ja syleili Atosta.

"Kiitos, kreivi!" hän sanoi; "kiitos tästä riemullisesta tiedosta! Näette minut nyt onnellisena ja nuortuneena. Oi, te ette siis ole mazarinilainen -- sepä onni! Ja eihän se ollut mahdollistakaan. Mutta sallikaa minun vielä kysyä: oletteko vapaa?"

"Mitä tarkoitatte vapaalla?"

"Ettehän liene naimisissa?"

"En, en suinkaan", vastasi Atos hymyillen.

"Minä luulin, että tuo nuorukainen, niin kaunis, niin loistava ja miellyttävä..."

"Hän on kasvattini eikä edes tunne isäänsä."

"Oivallista, te olette siis aina sama hyvä Atos, aina suuri ja jalo."

"Sanokaa siis, mylord, mitä pyydätte minulta?"

"Teillä on vielä ystävinänne Portos ja Aramis?"

"Ja lisätkää d'Artagnan, mylord. Me neljä olemme yhäti ystävyksiä, toisiimme yhtä hartaasti kiintyneitä kuin ennenkin; mutta kun on kysymys kardinaalin palvelemisesta tai vastustamisesta, Mazarinin tai frondelaisten kannattamisesta, silloin on meitä ainoastaan kaksi."

"Herra Aramis on siis d'Artagnanin kannalla?" kysyi loordi Winter.

"Ei", vastasi Atos, "herra Aramis on kunnioittanut minua yhtymällä käsityksiini."

"Voitteko toimittaa minut väleihin tuon herttaisen ja nerokkaan ystävänne kanssa?"

"Kyllä, milloin vain haluatte."

"Onko hän yhtään muuttunut?"

"Hänestä on tullut abbé, siinä kaikki."

"Te peloitatte minua; hänen säätynsä on siis kaiketi saanut hänet luopumaan kaikista suurista yrityksistä?"

"Päinvastoin", kertoi Atos hymyillen, "hän ei ole koskaan ollut enempää muskettisoturi kuin abbéksi tultuaan, ja te tapaatte hänessä todellisen Galaorin. Tahdotteko, että lähetän Raoulin kutsumaan häntä?"

"Ei, kiitos, kreivi! Tähän aikaan hän ei varmaankaan ole kotosalla. Mutta kun luulette voivanne vastata hänestä..."

"Kyllä, niinkuin itsestäni."

"Voitteko luvata tuoda hänet mukananne huomenna kello kymmenen Louvre-sillalle?"

"Ahaa", huomautti Atos hymyillen, "teillä on kaksintaistelu?"

"Niin, kreivi, varsin kunniakas kaksintaistelu, johon toivon teidänkin ottavan osaa."

"Minne lähdemme, mylord?"

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luo, joka on pyytänyt minua esittelemään teidät asunnossaan, kreivi."

"Hänen majesteettinsa siis tuntee minut?"

"Minä tunnen teidät, minä."

"Arvoitus kerrassaan!" virkkoi Atos; "mutta mitäpä siitä, -- koska te tiedätte ratkaisun, en huoli asiasta sen enempää. Suvaitsetteko illastaa kanssani, mylord?"

"Ei, kiitos, kreivi!" kieltäysi Winter; "tunnustan, että tuon nuoren miehen vierailu on vienyt ruokahaluni ja luultavasti riistää unenikin. Mikä yritys on hänet houkutellut Pariisiin? Minua tavatakseen ei hän tänne tullut, sillä hän ei tiennyt matkastani mitään. Tuo nuori mies kammoksuttaa minua, kreivi, -- hän ennustaa meille veristä tulevaisuutta."

"Mitä hän Englannissa hommailee?"

"Hän on Oliver Cromwellin innokkaimpia puoluelaisia."

"Mikä onkaan voinut saada hänet yhtymään siihen puolueeseen? Sekä hänen äitinsä että isänsä olivat luullakseni katolilaisia."

"Hän vihaa kuningasta."

"Kuningastako?"

"Niin, kuningas on selittänyt hänet aviottomaksi lapseksi, otattanut häneltä omaisuuden ja kieltänyt hänet käyttämästä Winterin nimeä."

"Mikä hänellä siis nyt on nimenään?"

"Mordaunt."

"Puritaani ja kuitenkin munkin valepuvussa matkustellessaan yksinään Ranskassa."

"Munkin valepuvussa, sanotte?"

"Niin, ettekö sitä tiedä?"

"En tiedä sen enempää kuin hän minulle sanoi."

"Siitä syystä ja sattumalta -- Jumala minulle antakoon anteeksi, jos tulen puhuneeksi syntisesti -- hän joutui ripittämään Béthunen pyöveliä."

"Silloin arvaankin kaikki -- hän on Cromwellin lähettämä."

"Kenen luo?"

"Mazarinin; kuningatar arvasi oikein: meidän edellemme on ehditty -- kaikki on minulle nyt selvillä. Hyvästi kreivi, huomiseen!"

"Mutta yö on hyvin pimeä", sanoi Atos nähdessään loordi Winterin olevan levottomamman kuin tämä halusi ilmaista, "ja teillä ei kenties ole lakeijoita saattueenanne?"

"Minulla on Tony, rehellinen, mutta yksinkertainen nuorukainen"

"Kuulkaahan, Olivain, Grimaud, Blaisois -- ottakaa muskettinne ja kutsukaa tänne varakreivi."

Blaisois oli se vanttera nuori mies, puolittain lakeija ja puolittain talonpoika, jonka olemme jo nähneet Bragelonnen linnassa, kun hän tuli ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu; Atos oli antanut hänelle nimen sen maakunnan mukaan, missä hän oli syntynyt.

Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen Raoul.

"Varakreivi", sanoi Atos, "sinä saatat mylordia hänen asuntoonsa etkä salli kenenkään lähestyä häntä."

"Voi, kreivi", sanoi Winter, "miksi luulettekaan minua?"

"Muukalaiseksi, joka ei ollenkaan tunne Pariisia", vastasi Atos, "ja jolle varakreivi saa näyttää tietä."

Winter puristi hänen kättänsä.

"Grimaud", käski Atos, "asetu joukkueen etunenään ja varo munkkia."

Grimaud hätkähti, nyökäytti päätänsä ja odotti lähtöä, vaiteliaan kaunopuheisesti sivellen muskettinsa perää.

"Huomiseen, kreivi", sanoi Winter.

"Niin, mylord."

Pikku osasto lähti liikkeelle Saint-Louis-kadulle päin. Olivainia vapisutti jokainen epäilyttävä valontuikahdus, Blaisois oli jokseenkin miehuullinen, hän kun ei tiennyt mitään vaaraa olevan uhkaamassa, Tony vilkui oikealle ja vasemmalle, vaan ei kyennyt virkkamaan sanaakaan siitä pätevästä syystä, että hän ei osannut ranskaa.

Winter ja Raoul astelivat vierekkäin ja puhelivat keskenään.

Grimaud käveli Atoksen määräyksen mukaan kulkueen etunenässä, soihtu toisessa kädessä ja musketti toisessa. Hän saapui Winterin asunnolle, kolkutti portille ja avaamaan tultaessa kumarsi mylordille äänettömänä.

He palasivat samassa järjestyksessä, ja Grimaudin terävät katseet eivät keksineet mitään epäilyttävää; jonkunlainen varjo vain näytti väijyvän Guénégaud-kadun ja laiturin kulmassa. Grimaud luuli jo menomatkalla nähneensä tämän yöllisen vaanijan, joka nyt herätti hänen huomiotansa. Hän riensi urkkijaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti paikalle, oli varjo vilahtanut syrjäkujaan, johon Grimaud ei pitänyt turvallisena tunkeutua. Atokselle ilmoitettiin yrityksen onnellisesta päättymisestä, ja kun kello oli jo kymmenen illalla, vetäysi kukin huoneeseensa.

Seuraavana päivänä oli kreivin vuoro nähdä Raoul päänalusensa ääressä, kun hän avasi silmänsä. Nuori mies oli täysissä pukeissa ja lueskeli vastikään ilmestynyttä Chapelainin teosta.

"Jo jalkeilla, Raoul?" sanoi kreivi.

"Niin, kreivi", vastasi nuori mies hieman empien. "En ole nukkunut hyvin."

"Sinäkö, Raoul, et ole nukkunut hyvin! Jokin siis painoi mieltäsi?" kysyi Atos.

"Te varmaankin sanotte, kreivi, että minulla on kovin kiire jättää teidät, kun olen juuri vasta tullut, mutta..."

"Sinulla on siis ainoastaan kahden päivän loma, Raoul?"

"Ei, ei suinkaan, kreivi, sain kymmenen päivää. Ja leiriin en haluakaan nyt lähteä."

Atos hymyili.

"Minne siis -- ellei se ole salaisuus, varakreivi?" hän tiedusti. "Sinä olet nyt melkein jo mies, Raoul, suoritettuasi ensimmäiset asetyösi, ja niillä olet hankkinut itsellesi oikeuden liikkua vapaasti, minulle mitään sanomatta."

"En koskaan, kreivi", vastasi Raoul; "niin kauan kuin minulla on onni pitää teitä suojelijanani, en katso saaneeni oikeutta välttää holhuuta, joka on minulle niin rakas. Toivoisin vain saavani viettää päivän Bloisissa. Te katselette minua ja aiotte nauraa minulle?"

"En suinkaan", kielsi Atos tukahuttaen huokauksensa; "en, minä en naura, varakreivi. Ikävöitset nähdä jälleen kotiseutua, mutta sehän on aivan luonnollista."

"Sallitte sen siis?" huudahti Raoul ilahtuneena.

"Tietysti, Raoul."

"Ettekö ole ollenkaan tyytymätön siitä itseksenne, kreivi?"

"En millään muotoa. Minkätähden olisin tyytymätön siitä, mikä tuottaa sinulle iloa?"

"Voi, kuinka hyvä te olette, kreivi!" huudahti nuori mies, ja hän liikahti syleilläkseen Atosta, mutta kunnioitus pidätti häntä.

Atos avasi hänelle sylinsä.

"Saan siis lähteä heti?"

"Milloin tahdot, Raoul."

Raoul astui kolme askelta ovelle päin.

"Olen ajatellut erästä seikkaa, kreivi", virkkoi hän sitten pysähtyen, "nimittäin, että minun on kiitettävä hänen korkeudelleen prinssille tuomastani suosituksesta Chevreusen herttuatarta, joka on ollut niin suopea minua kohtaan."

"Ja sinä pidät velvollisuutenasi käydä kiittämässä häntä, vai mitä, Raoul?"

"Siltä minusta tuntuu, kreivi; sen saatte kuitenkin te päättää."

"Poikkea ohimennessäsi Hôtel de Luynesiin, Raoul, kysymään, ottaako herttuatar vastaan. Kuulen hyvillä mielin, että sinä et unohda säädyllisyyden vaatimuksia. Mukaasi otat Grimaudin ja Olivainin."

"Molemmatko, kreivi?" kummeksui Raoul.

Toisen nyökätessä hän kumarsi ja lähti.

Atos huokasi nähdessään hänen sulkevan oven ja kuullessaan hänen huutavan palvelijoita iloisella ja väräjävällä äänellään.

"Hyvinpä joutuin hän sentään jättää minut", hän ajatteli päätänsä pudistaen; "mutta hän tottelee yleistä lakia. Sellainen on ihmisen luonto; se katsoo eteenpäin. Hän rakastaa ilmeisesti tuota nuorta tyttöä, mutta rakastaako hän minua vähemmin sen johdosta, että hänellä on muuta rakkautta?"

Ja Atos tunnusti itselleen, että hän ei ollut laisinkaan ottanut lukuun näin äkillistä lähtöä. Mutta Raoul oli niin onnellinen, että Atos sitä ajatellessaan unohti kaiken muun.

Kello kymmeneksi oli kaikki valmista matkaa varten.

Kun Atos näki Raoulin nousevan ratsaille, tuli lakeija tuomaan madame de Chevreusen tervehdyksen. Hän oli saanut toimekseen ilmoittaa kreivi de la Fèrelle, että hän oli kuullut nuoren suojattinsa palanneen suuresti kunnostautuneena taistelusta ja halusi onnitella häntä.

"Sanokaa herttuattarelle", vastasi Atos, "että herra varakreivi juuri nyt nousi satulaan, tullakseen Hôtel de Luynesiin."

Annettuaan vielä joitakuita ohjeita Grimaudille viittasi Atos kädellään Raoulille, että tämän sopi lähteä liikkeelle.

Tarkemmin ajatellessaan arveli Atos sitäpaitsi, ettei kenties ollutkaan hullumpaa Raoulin poistua tällä haavaa Pariisista.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Taaskin apua pyytävä kuningatar

Heti aamulla oli Atos lähettänyt kirjeen Aramiille hänen valmistautuakseen, viejänä Blaisois, ainoa hänen käytettäväkseen jäänyt palvelija. Blaisois tapasi Bazinin juuri kun tämä veti ylleen pedellinkaapua, sillä hänellä oli sinä päivänä palvelusvuoro Notre-Damessa.

Atos oli käskenyt Blaisoisin yrittää päästä itse Aramiin puheille. Yksinkertainen palvelija oli sokeasti totellut saamaansa määräystä ja siis kysynyt abbé d'Herblayta, ja vaikka Bazin oli vakuutellut, että hänen herransa ei ollut kotona, oli tavoittelija pysynyt niin itsepintaisena, että Bazin kerrassaan ärtyi. Blaisois, joka näki Bazinin kirkollisessa asussa, ei ollut millänsäkään tämän kiertelystä ja pyrki kaikin mokomin sisälle, koska hän arveli, että hänen puhuttelemallaan henkilöllä oli kaikki asuun kuuluvat hyveet, etenkin kärsivällisyyttä ja kristillistä rakkautta.

Mutta Bazin oli aina muskettisoturin lakeija, kun hänen isot silmänsä tulistuivat. Hän sieppasi luudan ja hosui tunkeutujaa sen varrella, hokien:

"Sinä olet häväissyt kirkkoa, mies, olet häväissyt kirkkoa,"

Harvinainen melu sai Aramiin varovasti raottamaan makuuhuoneensa ovea.

Bazin asetti silloin kunnioittavasti luudan ylösalaisin pystyyn niinkuin oli nähnyt Notre-Damessa sveitsiläissoturin menettelevän piilukeihäällä, ja luoden nuhtelevan silmäyksen tähän kerberokseen otti Blaisois kirjeen taskustaan ja ojensi sen Aramiille.

"Kreivi de la Fèreltä?" sanoi Aramis; "hyvä on."

Sitten hän vetäysi huoneeseensa edes kysymättä metelin syytä.

Blaisois palasi nolona Kaarle Suuren ravintolaan. Atos tiedusti häneltä, miten hän oli suorittanut tehtävänsä, ja Blaisois kertoi silloin seikkailunsa.

"Sinua nautaa", sanoi Atos nauraen, "et siis ilmoittanut tulleesi minun lähettämänäni?"

"En, monsieur."

"No, mitä sanoi Bazin kuullessaan, että olit minun palveluksessani?"

"Ka, monsieur, hän pyyteli kaikin tavoin anteeksi ja pakotti minut juomaan kaksi lasillista peräti hyvää muskattiviiniä, johon sain kastaa kolme tai neljä oivallista korppua; mutta hiivatin raju hän kuitenkin on. Sellainen pedelli! Hyi sentään!"

-- Hyvä, -- ajatteli Atos, -- kun Aramis kerran on saanut kirjeeni, saapuu hän kyllä paikalle, olkoon hänellä kuinkakin paljon puuhia.

Ainiaan täsmällisenä oli Atos kello kymmeneltä Louvre-sillalla. Hän tapasi siellä loordi Winterin, joka saapui samaan aikaan.

He odottivat kymmenisen minuuttia.

Loordi Winter alkoi pelätä, että Aramis ei tulisikaan.

"Kärsivällisyyttä", sanoi Atos, joka katseli Rue du Bacille päin; "kärsivällisyyttä -- tuolla tulee abbé, joka hotaisee erästä miestä ja tervehtii vallasnaista: siinä varmastikin on Aramis."

Hän se tosiaan oli; muuan nuori porvari, joka käveli taivastellen pitkin katua, osui tielle ja räiskäytti katulokaa Aramiin päälle, joka heti iski häntä nyrkillään niin lujasti, että hän poukkosi kymmenen askeleen päähän. Samassa astui ohi muuan hänen naispuolisista rippilapsistaan, ja koska tämä oli nuori ja kaunis, tervehti Aramis häntä kaikkein herttaisimmalla hymyllään.

Ja pian ilmestyi hän odottajien luo.

On arvattavissa, että hän ja loordi Winter nyt syleilivät toisiaan mitä sydämellisimmin.

"Minne menemme?" tiedusti Aramis; "onko kysymys tappelemisesta, hitto vieköön? Minulla ei tänä aamuna ole säilää mukana, mutta saanhan haetuksi kotoa."

"Ei", vastasi Winter, "me lähdemme hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren puheille."

"Kas, sepä hauskaa!" virkkoi Aramis; "ja mikä on tämän käynnin tarkoituksena?" kuiskasi hän Atokselle.

"Siitä ei minulla totisesti ole aavistustakaan; kenties pyydetään meiltä jotakin todistusta."

"Olisikohan kenties nyt edessä se kirottu juttu?" tuumi Aramis. "Siinä tapauksessa ei minulla ole erityistä halua lähteä sinne, sillä silloin saisin kai kuulla nuhdesaarnan, ja sitten kun olen ruvennut pitämään sellaisia muille, en mielelläni kuuntele niitä."

"Jos niin olisi asian laita", huomautti Atos, "niin ei loordi Winter olisi viemässä meitä hänen majesteettinsa luo, sillä hänkin saisi siitä osansa; olihan hän mukana."

"Se on totta. Menkäämme siis."

Heidän tultuansa Louvreen astui Winter ensimmäisenä sisälle; portilla olikin vain yksi ainoa vahtisotilas. Atos, Aramis ja englantilainen itse saivat nyt päivänvalolla tarkatuksi, kuinka kamalan rapistuneen asunnon niukka armeliaisuus oli luovuttanut onnettomalle kuningattarelle. Suuret suojamat aivan kalustamattomina, ränstyneet seinät, joilla vielä paikotellen välkkyi hoidottomuudelta säilyneitä kultakoristeitten rippeitä, ikkunat, joita ei enää voitu sulkea ja joista oli ruutuja pirstoutunut, ei missään mattoja, ei henkivartijoita, ei mitään palveluskuntaa, -- kaikki tuo oudostutti heti Atosta, ja hän käänsi siihen myös hiljaa saattolaisensa huomion, survaisten häntä kyynäspäällään ja osoitellen silmäniskuina hänelle tätä kurjuutta.

"Mazarin asuu mukavammin", sanoi Aramis.

"Mazarin on melkein kuningas", virkkoi Atos, "ja madame Henriette ei melkein enää ole kuningatar."

"Jos sinä tahtoisit alentua olemaan sukkela, Atos", kehaisi Aramis, "niin luulenpa tosiaan, että siinä taidossa voittaisit herra Voiture-paran."

Atos hymyili.

Kuningatar näytti odottavan kärsimättömästi, sillä heti kun hän kuuli liikettä suojamasta makuuhuoneensa ulkopuolelta, näyttäysi hän kynnyksellä, ottaakseen vastaan hovilaiset, jotka muistivat häntä onnettomuudessa.

"Astukaa sisälle ja olkaa tervetulleita, hyvät herrat", hän tervehti.

Aatelismiehet astuivat huoneeseen ja jäivät seisomaan, mutta kun kuningatar viittasi heitä istuutumaan, antoi Atos muille esimerkin tottelevaisuudesta. Hän oli tyyni ja vakava, mutta Aramis kuohuksissaan; tämä kuninkaallinen viheliäisyys katkeroitti häntä, ja hänen katseensa kiintyi jokaiseen uuteen laiminlyönnin merkkiin, mitä hän huomasi.

"Tarkastelette loistoani?" virkkoi madame Henriette luoden suruisen silmäyksen ympärilleen.

"Madame", vastasi Aramis, "pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi, mutta minä en voi salata pahastustani, kun näen, millä tavoin Ranskan hovissa kohdellaan Henrik neljännen tytärtä."

"Tämä herrasmies ei ole soturi!" sanoi kuningatar loordi Winterille.

"Hän on abbé d'Herblay", vastasi Winter.

Aramis punastui.

"Madame", hän selitti, "olen kyllä abbé, mutta vastoin tahtoani. En ole milloinkaan tuntenut kutsumusta papinkauluksen kantamiseen; kauhtanani on vain yhdessä napissa, ja minä olen aina valmis lyöttäytymään jälleen muskettisoturiksi. Tänä aamuna, kun en vielä tiennyt saavani kunniaa joutua teidän majesteettinne puheille, vedin ylleni nämä vaatteet, mutta silti havaitsee teidän majesteettinne minut hartaimmaksi palvelijaksenne, mitä hyvänsä teidän majesteettinne suvaitsee käskeä."

"Chevalier d'Herblay", pitkitti Winter, "on niitä kuningas Ludvig kolmannentoista urheita muskettisotureita, joista jo olen puhunut teidän majesteetillenne."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Tämä herrasmies on jalo kreivi de la Fère, jonka loistava maine on teidän majesteetillenne niin tuttu."

"Hyvät herrat!" lausui kuningatar, "minulla oli joitakuita vuosia sitten käytettävissäni aatelismiehiä, aarteita ja armeijoita; käteni viittausta odottaen oli se kaikki varallani. Mutta tänään -- katselkaa ympärillenne, ja teitä varmaankin hämmästyttää, että minulla henkeni pelastusta koskevan suunnitelman toteuttamiseen on ainoastaan loordi Winter, kahdenkymmenen vuoden aikana koeteltu ystävä, ja te kaksi, messieurs, jotka näen ensi kertaa ja ainoastaan tunnen maanmiehikseni."

"Siinä on kylliksi, madame", vastasi Atos kumartaen syvään, "mikäli kolmen ihmisen henki kykenee pelastamaan omanne."

"Kiitos, hyvät herrat! Mutta kuulkaa minua", jatkoi hän. "Minä en ainoastaan ole kuningattarista surkuteltavin, vaan myöskin äideistä onnettomin, puolisoista epätoivoisin: lapseni, ainakin kaksi, -- Yorkin herttua ja prinsessa Charlotte, ovat kaukana luotani, alttiina kunnianhimoisten vehkeilijäin ja vihollisten vainolle; mieheni, kuningas, viettää Englannissa niin säälittävää elämää, että minä sanon teille liian vähän kun vakuutan, että hän tavoittelee kuolemaa toivottavana päämääränä. Katsokaa tässä, messieurs, tämän kirjeen hän lähetti minulle loordi Winterin myötä. Lukekaa!"

Atos ja Aramis estelivät.

"Lukekaa", toisti kuningatar.

Atos luki ääneen jo tuntemamme kirjeen, jossa Kaarlo-kuningas kysyi, suotaisiinko hänelle Ranskassa vieraanvaraisuutta.

"No niin?" kysyi Atos lopetettuaan lukemisen.

"Hän on kieltäytynyt", sanoi kuningatar.

Ystävykset vaihtoivat keskenään halveksivan hymyn.

"Ja mitä pitää meidän nyt tehdä, madame?" kysyi Atos.

"Tunnetteko mitään sääliä näin raskaan kohtalon johdosta?" sanoi kuningatar liikuttuneena.

"Minulla on kunnia kysyä teidän majesteetiltanne, mitä toivotte, herra d'Herblayn ja minun tekevän palvelukseksenne; me olemme valmiit."

"Voi, monsieur, teillä on tosiaan jalo sydän!" huudahti kuningatar kiihkeän kiitollisesti, loordi Winterin katseen näyttäessä lausuvan hänelle: "Enkö mennyt takuuseen heistä?"

"Mutta te, monsieur?" virkkoi kuningatar Aramiille.

"Madame", vastasi tämä, "kaikkialle, minne kreivi menee, vaikkapa kuolemaan, seuraan minä häntä syytä kysymättä, mutta kun on palveltava teidän majesteettianne", lisäsi hän katsahtaen kuningattareen kaiken nuoruudenaikaisen viehättelynsä saaneena, "silloin riennän kreivin edelle."

"No niin, messieurs", puheli kuningatar, "koska todellakin tahdotte omistaa palveluksenne koko maailman hylkäämälle onnettomalle valtiattarelle, niin kuulkaa, mitä voitte tehdä hyväkseni. Kuningas on muutamien aatelismiesten kanssa, jotka hän joka päivä pelkää menettävänsä, avuttomana skotlantilaisten keskellä, joita hän epäilee, vaikka hän itse on skotlantilainen. Loordi Winterin lähdettyä hänen luotansa en saa rahtuakaan rauhaa, messieurs. No niin, pyydän paljon, kenties liikaa, sillä minulla ei ole oikeutta pyytää yhtään mitään: lähtekää Englantiin, yhtykää kuninkaaseen, ruvetkaa hänen ystävikseen, suojelusvartiokseen, -- seuratkaa häntä taistelussa, ympäröikää häntä kotona, missä väijytykset joka päivä uhkaavat häntä paljoa vaarallisempina kuin kaikki sodan vaihtelut, ja tekemänne uhrauksen hyvitykseksi en lupaa palkita teitä, sillä se sana luullakseni tuntuisi teistä loukkaavalta, vaan rakastaa teitä kuin veljiä ja pitää teitä kaikkein suurimmassa arvossa puolisoni ja lasteni jälkeen, sen vannon kautta taivaan!"

Ja kuningatar kohotti hitaasti ja juhlallisesti katseensa taivasta kohti.

"Madame", sanoi Atos, "milloin lähdemme?"

"Te siis suostutte!?" huudahti kuningatar ilahtuen.

"Niin, madame. Minusta vain tuntuu, että teidän majesteettinne menee liian pitkälle, luvatessanne meille suosiollisuutta niin paljon yli sen, mitä ansaitsemme. Me palvelemme Jumalaa, madame, kun palvelemme niin kovaonnista hallitsijaa ja niin ylvästä kuningatarta. Madame, me kuulumme teille ruumiinemme ja sieluinemme."

"Oi, messieurs", huudahti kuningatar kyyneliin heltyneenä, "tämä on ensimmäinen ilon ja toivon hetki mitä olen saanut kokea viiteen vuoteen. Niin, te palvelette Jumalaa, ja kun minun valtani on liiaksi rajoitettu voidakseni palkita sellaista palvelusta, antaakin teille hyvityksen Hän, joka sydämestäni lukee, kuinka kiitollinen olen Hänelle ja teille. Pelastakaa mieheni, pelastakaa kuningas, ja vaikka te ette pidä väliä palkinnolla, mikä saattaa tulla osaksenne maan päällä siitä jalosta teosta, niin sallikaa minun kuitenkin elää siinä toivossa, että kerran näen teidät jälleen, voidakseni itse kiittää teitä. Sitä päivää odottaen jään tänne. Onko teillä mitään pyydettävää minulta? Olen tästä hetkestä saakka ystävänne, ja kun omistatte minulle palveluksenne, pitää minunkin vuorostani palvella teitä."

"Madame", sanoi Atos, "minä en pyydä mitään muuta kuin että teidän majesteettinne suvaitsee muistaa minua rukouksissanne."

"Ja minä", virkkoi Aramis, "olen yksinäni maailmassa, ilman muuta palveltavaa kuin teidän majesteettinne."

Kuningatar ojensi heille kätensä, jota he suutelivat, ja huomautti hiljaa Winterille:

"Jos tarvitsette rahaa, niin älkää empikö hetkeäkään. Hajoittakaa teille jättämäni kalleudet, irroittakaa timantit ja myykää ne jollekulle juutalaiselle. Saatte niistä viisi- tai kuusikymmentätuhatta livreä; käyttäkää ne, mikäli tarvitaan, mutta etusijassa kohdeltakoon näitä aatelismiehiä niinkuin he ansaitsevat, nimittäin kuten kuninkaita."

Kuningattarella oli valmiina kaksi kirjettä, toinen hänen omaa käsialaansa, toinen prinsessa Henrietten. Molemmat olivat osoitetut Kaarlo-kuninkaalle. Hän luovutti toisen Atokselle ja toisen Aramiille, jotta heillä olisi esittelykirje kuninkaalle siinäkin tapauksessa, että sattuma eroittaisi heidät. Sitten he poistuivat.

Portaiden alapäässä pysähtyi Winter.

"Nyt lähdemme eri tahoille, messieurs", hän esitti, "jottemme herättäisi epäluuloja; ja tavatkaamme toisemme kello yhdeksältä illalla Saint-Denisin tulliportilla. Ratsastamme minun hevosillani niin pitkälle kuin ne jaksavat; sitten käytämme kievarikyytiä. Vielä kerran kiitos, hyvät ystävät! Kiitän teitä omassa ja kuningattaren nimessä."

Aatelismiehet puristivat toistensa kättä; loordi Winter lähti Saint-Honoré-katua pitkin, Atos ja Aramis jäivät kahden kesken.

"No niin", virkkoi nyt Aramis, "mitä sanot tästä asiasta, kreivi hyvä?"

"Tukala, hyvin tukala asia", vastasi Atos.

"Mutta sinä otit sen kuitenkin innostuneena ajettavaksesi?"

"Niinkuin aina otan puolustaakseni tähdellistä periaatetta, hyvä d'Herblay. Kuninkaat eivät voi olla mahtavia muutoin kuin aatelin avulla, mutta aatelissäätykään ei voi loistaa ilman kuninkaita. Tukekaamme senvuoksi yksinvaltiutta, sillä siten kannattelemme itseämme."

"Me lähdemme murhauttamaan itsemme tuonne meren taa", sanoi Aramis. "Minä vihaan englantilaisia, he ovat raakimuksia niinkuin kaikki oluenjuojat."

"Olisiko siis parempi jäädä tänne", muistutti Atos, "ja joutua kyyditetyksi Bastiljiin tai Vincennesin vankitorniin, koska olemme avustaneet herra de Beaufortin pakoa? Ei, hiisi vieköön, usko minua, Aramis, siinä ei ole mitään katumista. Me vältämme vankilan ja toimimme sankareina; valinta on helppo."

"Totta kyllä, mutta silti on minun palattava pääkysymykseen, jonka tiedän ylen yksinkertaiseksi, mutta samalla tuiki tarpeelliseksi, veikkonen: onko sinulla rahoja?"

"Suunnilleen sata pistolia, jotka vuokraajani lähetti minulle päivää ennen lähtöäni Bragelonnesta. Mutta siitä on minun jätettävä viitisenkymmentä Raoulille: nuoren aatelismiehen on elettävä arvonsa mukaisesti. Minulla on siis käyttövaroja ainoastaan viidenkymmenen pistolin vaiheille. Entä sinulla?"

"Olen varma siitä, että jos käännän kaikki taskuni nurin ja kopeloitsen kaikki laatikkoni, en löydä kokoon kymmentä louisdoria. Onneksi on loordi Winter rikas."

"Loordi Winter on joutunut häviöön, sillä Cromwell kantaa hänen tulonsa."

"Nyt olisi parooni Portos hyvä olemassa", toivotti Aramis.

"Nyt kaipaan d'Artagnania", sanoi Atos.

"Niin pullea massi!"

"Niin osuva säilä!"

"Houkutelkaamme heidät mukaan!"

"Tämä salaisuus ei ole meidän, Aramis; usko minua, meidän ei sovi ottaa ketään luottamukseemme. Ja näyttäisimmekin muuten epäilevän itseämme, jos sen tekisimme. Kaivatkaamme heitä keskenämme, mutta älkäämme puhuko siitä."

"Olet oikeassa. Mitä teet iltaan asti? Minun on pakko lykätä kaksi hommaa."

"Ovatko ne mahdollisia lykätä?"

"Hitto, täytyyhän!"

"Mitä puuhia ne ovat?"

"Ensiksikin miekanpisto koadjutorille; tapasin hänet eilen illalla madame de Rambouilletin luona, ja hän tuntui omaksuvan minua kohtaan kummallisen sävyn."

"Uh, toki! Kiista pappien kesken! Kaksintaistelu liittolaisten välillä!"

"Niin, mikäs auttaa, veikkonen? Hän on rehentelijä, ja minä samaten. Hän juoksentelee lempiseikkailussa, ja minä myös. Hänen kauhtanansa tuntuu kantajastaan kiusalliselta, ja minäkin lienen kyllästynyt omaani; toisinaan kuvittelen, että hän on Aramis ja minä koadjutori -- niin suuresti olemme toistemme kaltaisia. Tuo toinen minäni ikävystyttää minua kerrassaan ja toimittaa minut varjoon; muuten hän on rettelöitsijä, joka vielä tuottaa tuhon puolueellemme. Olen vakuutettu siitä, että jos antaisin hänelle korvapuustin, kuten aamupäivällä pikku porvarille, joka räiskytti lokaa päälleni, niin se saisi yleisen aseman näyttämään toiselta."

"Ja minä luulen, hyvä Aramis", huomautti Atos tyynesti, "että se saisi vain herra de Retzin näyttämään toiselta. Luota siis minuun, jätä mieluummin kaikki silleen; sitäpaitsi ette enää kumpainenkaan ole ihan itsenäisiä toimimaan. Sinä kuulut Englannin kuningattarelle ja hän frondelle. Jos siis toinenkaan homma, jonka laiminlyömistä pahoittelet, ei ole edellistä tärkeämpi..."

"Kyllä se on hyvin tärkeä."

"Suoriudu siitä siis heti."

"Valitettavasti ei minun vallassani ole toimittaa sitä millä hetkellä hyvänsä. Sen täytyy tapahtua illalla, myöhään illalla."

"Ymmärrän", sanoi Atos hymyillen, "keskiyöllä."

"Jokseenkin."

"No, veikkonen, voidaanhan sellaisiakin hommia siirtää tuonnemmaksi, ja se sinun on tehtävä, olletikin kun sinulla palatessasi on hyvä puolustus esitettävänä."

"Niin, jos palaan."

"Ka, jos jäät sille tielle, niin mitä se sinua sitten liikuttaakaan? Ole toki hieman järkevä. Kuulehan, Aramis, sinä et ole enää kaksikymmenvuotias, veikkonen."

"Lempo soikoon, sen kyllä tiedän suureksi surukseni; voi jospa olisinkin!"

"Niin", sanoi Atos, "silloin sinä kait hulluttelisit peräti teikarimaisesti. Mutta nyt on meidän erittävä. Minulla puolestani on pari vieraskäyntiä tehtävänä ja kirje kyhättävänä. Tule hakemaan minua kahdeksalta, vai onko sinulle mieluisampaa, että odotan sinua illalliselle kello seitsemäksi?"

"Se käy laatuun; minulla taasen", vastasi Aramis, "on kaksikymmentä vieraskäyntiä huolenani ja yhtä monta kirjettä lähetettävänä."

Niin sanoen he erosivat toisistaan. Atos meni pistäytymään madame de Vendômen luona, käski merkitä nimensä madame de Chevreusen käyntikirjaan ja kyhäsi näin kuuluvan kirjelipun d'Artagnanille:

Hyvä ystävä! Matkustan pois Aramiin kanssa tärkeälle asialle. Kävisin mielelläni jättämässä sinulle hyvästi; mutta siihen ei minulla ole aikaa. Älä unohda, että kirjoitan lausuakseni sinulle vielä kerran, kuinka hartaasti olen kiintynyt sinuun.

Raoul on mennyt Bloisin tienoolle eikä tiedä lähdöstäni. Pidä häntä poissaollessani silmällä niin paljon kuin voit, ja jollet kuule minusta kolmeen kuukauteen, niin käske hänen avata omalla osoitteellaan varustettu sinetöity käärö, jonka hän löytää pronssilippaastani kotikartanossa; avaimen lähetän tässä sinulle.

Syleile Portosta Aramiin ja minun puolestani. Hyvästi näkemiin asti tai kenties ainiaaksi!

Blaisois sai viedäkseen kirjeen.

Aramis saapui määrähetkellä. Hän oli pukeutunut ritariksi, kupeellaan vanha säilänsä, jonka hän oli niin usein paljastanut ja jota hän oli nyt kiihkeämmin kuin koskaan halukas väläyttelemään.

"Mutta luulen kuitenkin ehdottomasti", sanoi hän, "että me teemme väärin lähtiessämme taipaleelle tällä tavoin, jättämättä ainoatakaan hyvästelyn sanaa Portokselle ja d'Artagnanille."

"Se on jo suoritettu, veikkonen", vastasi Atos. "Olen pitänyt huolta siitä asiasta ja syleillyt kumpaistakin meidän molempien puolesta."

"Sinä olet ihailtava, kreiviseni", kiitti Aramis; "ajattelet kaikkea."

"No niin, oletko tehnyt päätöksesi matkasta?"

"Täydellisesti, ja nyt paremmin harkittuani olen varsia tyytyväinenkin siitä, että tulen poistuneeksi Pariisista."

"Minä samaten", virkkoi Atos. "Olen vain pahoillani, että sain ainoastaan kirjallisesti syleillyksi d'Artagnania, mutta se veitikka on niin ovela, että hän olisi arvannut aikeemme."

Illallisen loppupuolella palasi Blaisois.

"Monsieur", hän ilmoitti, "tässä on vastaus herra d'Artagnanilta."

"Mutta enhän sanonut, että siihen piti tulla vastaus, senkin tyhmyri!" ärähti Atos.

"Tieheni minä läksinkin sitä odottamatta, mutta hän kutsutti minut takaisin ja antoi minulle tämän."

Ja hän ojensi Atokselle nahkakukkaron, joka oli hyvinkin pullea ja helisi käsissä.

Atos avasi sen ja otti ensiksi esiin kirjelmän, joka kuului seuraavasti:

Hyvä kreivi!

Kun ihminen lähtee matkalle, varsinkin kolmeksi kuukaudeksi, ei hänellä koskaan ole kylliksi rahaa. Muistan entisen pulailumme ja lähetän sinulle tässä puolet kukkarollisestani; ne rahat olen saanut puserretuksi Mazarinista. Älä siis käytä niitä aivan pahoin, minä pyydän.

Mitä siihen tulee, ettemme muka kenties enää tapaisi toisiamme, niin sitä en usko hetkeksikään; sinun uljuudellasi ja miekallasi suoriutuu kaikesta.

Näkemiin siis, eikä ainiaaksi hyvästi.

On sanomattakin selvää, että olen rakastanut Raoulia kuin omaa poikaani siitä päivästä asti, kun hänet ensi kerran näin; ole sentään vakuutettu siitä, että vilpittömästi rukoilen Jumalaa säästämään minua hänen isyydestään, niin ylpeä kuin olisinkin sellaisesta pojasta.

Veikkosi d'Artagnan.

J.K. -- Tietysti kuuluvat lähettämäni viisikymmentä louisdoria sinulle kuten Aramiillekin, Aramiille kuten sinullekin.

Atos hymyili, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. D'Artagnan, josta hän on aina sydämellisesti pitänyt, oli siis yhäti kiintynyt häneen, Mazarinin puoluelaisenakin.

"Kautta kunniani, viisikymmentä louisdoria tosiaan", sanoi Aramis tyhjentäen pöydälle kukkaron, "kaikki Ludvig kolmannentoista rintakuvalla leimattuja. No, mitä teet näillä rahoilla, kreivi? Pidätkö ne vai lähetätkö takaisin?"

"Minä pidän ne, Aramis, ja pitäisin, vaikken niitä tarvitsisikaan. Mitä hyvästä sydämestä tarjotaan, se on aina sydämellisesti otettava vastaan. Ota sinä viisikolmatta, Aramis, ja anna loput minulle."

"Kas sillä tavalla; minua ilahduttaa, että olemme yhtä mieltä. No, lähdemmekö nyt matkalle?"

"Milloin vain haluat; mutta eikö sinulla olekaan lakeijaa?"

"Ei, kun tuo Bazin epatto on tyhmyyksissään ruvennut pedelliksi, niinkuin tiedät, joten hän ei enää pääse irti Notre-Damesta."

"Hyvä, otatkin siis Blaisoisin, jota en osaa mihinkään toimittaa, kun minulla jo on Grimaud."

"Oivallista", vastasi Aramis.

Samassa ilmestyi Grimaud ovelle.

"Valmista", hän virkahti harvasanaisena kuten tavallisesti.

"Taipaleelle siis", sanoi Atos.

Hevoset olivat jo satuloidut. Ystävykset nousivat ratsaille, ja lakeijat noudattivat esimerkkiä.

Laiturin kulmassa he kohtasivat Bazinin, joka juoksi hengästyneenä vastaan.

"Voi, monsieur", huohotti Bazin. "Jumalan kiitos, että ehdin perille ajoissa!"

"Mikä on hätänä?"

"Herra Portos kävi meillä äsken ja jätti tämän teitä varten sanoen olevan hyvin tärkeätä, että se toimitettaisiin käsiinne ennen lähtöänne."

"Hyvä!" sanoi Aramis ottaen Bazinin ojentaman kukkaron; "mitä tämä merkitsee?"

"Malttakaa, herra abbé, minulla on myös kirje."

"Olenhan jo sanonut sinulle, että jos puhuttelet minua muuksi kuin ritariksi, niin ruhjon sinulta raajat. Katsotaanpa siis kirjettä."

"Kuinka voit nyt lukea?" kysyi Atos. "Onhan pimeä kuin säkissä."

"Odottakaa hiukan", sanoi Bazin.

Ja hän iski tulta ja viritti vahapuikon, jolla hänellä oli tapana sytyttää kynttilöitänsä.

Vahapuikon loimussa luki Aramis:

Hyvä d'Herblay!

Kuulin d'Artagnanilta, joka on syleillyt minua sinun ja kreivi de la Fèren puolesta, että sinä lähdet kahdesta kolmeen kuukauteen kestävälle seikkailumatkalle. Kun tiedän, että sinä et mielelläsi lainaa ystäviltäsi, tarjoan sinulle nämä kaksisataa pistolia, vapaasti käytettäväksesi ja tilaisuuden tullen maksettavaksesi takaisin. Älä pelkää, että toimitan itseni pulaan, sillä jos tarvitsen rahoja, käsken lähettää niitä itselleni jostakin linnastani: yksistään Bracieuxissa on minulla kaksikymmentätuhatta livreä kullassa. Enemmänkin lähettäisin sinulle, ellen pelkäisi, että sinä et huolisi suuremmasta erästä.

Käännyn sinun puoleesi, sillä tiedäthän, että kreivi de la Fère väkisinkin herättää minussa aina erityistä kunnioitusta, vaikka pidän hänestä hartaasti. Mutta se on selvä seikka, että mitä tarjoan sinulle, tarjoan hänellekin.

Minä olen, kuten toivoakseni et epäile, uskollinen ystäväsi

Du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.

"No, mitäs tästä sanot?" kysyi Aramis.

"Sanon, hyvä d'Herblay, että olisi melkein jumalatonta epäillä kaitselmusta, kun ihmisellä on sellaisia ystäviä."

"Siis?"

"Siis jaamme Portoksen pistolit, niinkuin jo tasasimme d'Artagnanin louisdorit."

Jako toimitettiin Bazinin vahapuikon hohteessa, ja ystävykset lähtivät ratsastamaan.

Neljännestunnin kuluttua he olivat Saint-Denisin tulliportilla, missä Winter odotti heitä.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ensimmäinen vaikutelma on aina paras

Matkalaiset kääntyivät Picardien tielle, joka niin tuttuna johdatti Aatoksen ja Aramiin muistiin muutamia heidän jännittävimpiä nuoruudenseikkailujaan.

"Jos Mousqueton olisi mukana", sanoi Atos heidän tullessaan paikalle, missä muskettisoturit olivat joutuneet riitaan tienkorjaajien kanssa, "niin kylläpä hän tutisisi ratsastaessaan tästä ohi! Muistathan, Aramis, että hän sai tässä sen merkillisen luodin?"

"Hitto, minä en sanoisi siitä mitään", vastasi Aramis, "sillä minuakin värisyttää se muisto; katsos, tuolla, tuon puun takana, on pikku aukio, jolla luulin loppuni tulleen."

Kuljettiin edelleen. Pian tuli Grimaudin vuoro muistella menneitä vaiheita. Heidän ollessaan ravintolan kohdalla, missä kreivi ja hän olivat entiseen aikaan suorittaneet tavattoman juominkinsa, hän lähestyi Atosta ja virkahti kellarinluukkuun viitaten:

"Makkaroita."

Atos purskahti nauruun, ja tämä nuoruudenhullutus huvitti häntä nyt yhtä suuresti kuin hän olisi kuullut sitä kerrottavan kaskuna jostakusta muusta.

Kaksi päivää ja yhden yön ratsastettuaan he viimein eräänä ihanana ehtoopäivänä saapuivat Boulogneen, joka oli silloin melkein autio kaupunki ja kokonaan ylänteelle rakennettu; nykyistä alikaupunkia ei vielä ollut. Boulognella oli valloittamaton asema.

Heidän tullessaan kaupunginportille sanoi Winter:

"Hyvät herrat, menetelkäämme täällä kuten Pariisissakin. Eritkäämme epäluulojen välttämiseksi. Tiedän verrattain vähäliikkeisen majatalon, jonka omistaja on minulle täysin uskollinen; lähden sinne, sillä siellä odotan saavani kirjeitä. Te voitte poiketa kaupungin parhaaseen ravintolaan, 'Suuren Henrikin miekkaan'; nauttikaa virvokkeita ja tulkaa kahden tunnin kuluttua alas satamaan, missä veneemme on lähtövalmiina."

Niin sovittiin. Loordi Winter pitkitti kulkuansa ulkoviertotietä myöten, ratsastaakseen kaupunkiin toisesta portista, sillävälin kun molemmat toiset käyttivät kohdallaan olevaa pääsytietä. Parinsadan askeleen päässä he näkivät neuvotun ravintolan.

Hevoset saivat haukata, mutta satuloita ei niiltä riisuttu. Lakeijat söivät illallista, kun alkoi jo olla myöhä, ja heidän isäntänsä, jotka olivat kiihkeitä pääsemään ulapalle, käskivät heidän tulla jälkeenpäin satamaan, millään ehdolla antautumatta puheisiin kenenkään kanssa. Tietenkin koski tämä kielto ainoastaan Blaisoisia; Grimaudille se oli aikapäiviä ollut tarpeeton.

Atos ja Aramis lähtivät satamaan päin.

Pölyisillä vaatteillaan ja huolettomalla ryhdillään, josta aina tuntee matkoihin tottuneet henkilöt, ystävykset herättivät muutamien ohikulkijain huomiota.

He havaitsivat tulonsa tehoavan varsinkin erääseen henkilöön. Ensiksi panivat he merkille tämän miehen samasta syystä, mikä oli heidätkin saanut huomatuiksi, nähdessään hänen alakuloisena astelevan edes takaisin satamassa. Heti kun hän oli huomannut heidät, ei hän puolestaan lakannut tuijottamasta heihin, ja hänellä näytti olevan kova halu puhutella heitä.

Mies oli nuori ja kelmeä; hänen silmiensä sini oli niin epämääräinen, että ne näyttivät vivahtelevan kuten tiikerin, mikäli heijastivat eri värejä; hitaista ja epävakaisista käänteistä huolimatta oli hänen ryhtinsä suora ja rohkea; hänellä oli musta puku ja jokseenkin soreasti heilahteleva pitkä miekka.

Alas satamaan tultuaan pysähtyivät Atos ja Aramis katselemaan pikku venettä, joka oli kiinnitetty paaluun ja täydellisesti varustettu ikäänkuin piammiten tapahtuvaa lähtöä varten.

"Tuossa on arvattavasti meidän veneemme", virkkoi Atos.

"Niin", vastasi Aramis, "ja pursi, joka valmistautuu retkelle tuolla ulohtaalla, on luultavasti se, joka vie meidät määräpaikkaamme. Kunhan nyt vain Winter ei siekailisi", hän jatkoi. "Täällä ei ole hauska viipyä; ei ainoatakaan naista mene ohi."

"Hiljaa!" käski Atos; "meitä kuunnellaan."

Kävelijä oli ystävysten tarkastellessa venettä astellut muutamaan kertaan heidän taitseen, mutta tosiaan seisahtunut loordi Winteria mainittaessa. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään liikutusta, joten hänen pysähtymisensä saattoi yhtä hyvin johtua pelkästä sattumasta.

"Messieurs", sanoi nuori mies tervehtien kohteliaasti ja huolettomasti, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta näen tulevanne Pariisista tai ainakin olevanne vieraita Boulognessa."

"Kyllä, monsieur, me tulemme Pariisista", vastasi Atos yhtä kohteliaasti. "Millä voimme palvella teitä?"

"Monsieur", virkkoi nuori mies, "suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, onko totta, että kardinaali Mazarin ei enää ole ministeri?"

"Sepä kummallinen kysymys", tokaisi Aramis.

"Hän sekä on että ei ole", vastasi Atos, "kun seikka on sellainen, että puoli Ranskaa tahtoo ajaa hänet pois, mutta hän toisen puolen tukemana saa pysytellyksi paikallaan kaikenlaisten vehkeiden ja lupausten avulla. Tätä saattaa vielä kestää hyvinkin kauan, kuten huomannette."

"Hän ei siis ole pakosalla eikä vankilassa, monsieur?" pitkitti vieras.

"Ei, monsieur, ei ainakaan juuri tällähaavaa."

"Kiitän kohteliaisuudestanne, messieurs", sanoi nuori mies poistuen.

"Mitä sanot tuosta utelijasta?" virkkoi Aramis.

"Että hän on ikävystynyt pikkukaupunkilainen tai kuulusteleva vakooja."

"Ja sinä vastasit hänelle tuolla tavoin?"

"Mikään ei oikeuttanut minua vastaamaan toisin. Hän esiintyi kohteliaasti, ja minä olin samaten säädyllinen."

"Mutta kuitenkin, jos hän on vakooja..."

"Mitä luulet vakoojan voivan tehdä nykyään? Emme elä enää kardinaali de Richelieun aikoina, -- hänen, joka pelkän epäluulon nojalla suljetti satamat."

"Silti teit väärin vastatessasi hänelle sillä lailla", väitti Aramis, seuraten katseillaan nuorta miestä, joka katosi hietakumpujen taakse.

"Ja sinä unohdat itse olleesi vielä varomattomampi, kun nimittäin lausuit loordi Winterin nimen. Etkö huomannut, että juuri hänen mainitsemisensa sai miehen pysähtymään?"

"Sitä suurempi syy käskeä hänen laputtaa tiehensä, kun hän puhutteli sinua."

"Tehdä riitaa?" sanoi Atos.

"Milloin olet sinä pelännyt riitaa?"

"Pelkään kaikkea rettelöä, kun minua odotetaan jossakin ja häiriö saattaa estää minut pääsemästä perille. Sitäpaitsi on minun tunnustettava sinulle eräs seikka: olin myöskin utelias tähystämään sitä nuorta miestä ihan läheltä."

"Minkätähden?"

"Aramis, sinä kenties naurat minulle, sanot ainiaan hokevani samaa asiaa, moitit kaikista henkinäkijöistä arimmaksi."

"No?"

"Kenen näköinen on tuo mies mielestäsi?"

"Rumuuden vai kauneuden puolesta?" kysyi Aramis nauraen.

"Rumuuden, ja niin suuresti kuin mies voi muistuttaa naista."

"Hiisi vieköön!" huudahti Aramis; "sinä saat minut ajattelemaan sitä. Ei, sinä et tosiaankaan ole nyt henkinäkijänä, veikkonen, ja miettiessäni huomaan sinun olevan oikeassa, kautta kunniani; nuo ohuet ja yhteenpuristuneet huulet, nuo silmät, jotka tuntuvat ainiaan tottelevan järkeä eivätkä milloinkaan sydäntä ... hän on joku myladyn heimoa."

"Sinä naurat, Aramis?"

"Vanhasta tavasta vain, sillä vannonpa, että minulle on yhtä vastenmielistä kuin sinullekin tuon käärmeenpoikasen kohtaaminen tielläni."

"Kas, tuolla tulee Winter!" huudahti Atos.

"Hyvä", sanoi Aramis; "nyt puuttuisi vain, että joutuisimme odottelemaan lakeijoitamme."

"Ei", huomautti Atos, "minä näen heidätkin, parinkymmenen askeleen päässä loordin takana. Tunnen kankeasta kaulasta ja pitkistä koivista Grimaudin. Tony kantaa muskettejamme."

"Lähdemme siis merelle tänä iltana?" kysyi Aramis, luoden silmäyksen länttä kohti, missä aurinko taivaanrannan alle painuessaan oli jättänyt jälkeensä vain kultaisen pilven, jonka hohde hiipui vähitellen.

"Luultavasti", vastasi Atos.

"Perhana!" noitui Aramis. "En paljoakaan pidä merestä päivisin, mutta vielä vähemmän yöllä; aaltojen pauhu, tuulten ulvonta, aluksen ilkeä vaaruminen ... tunnustanpa, että Noisyn luostari on minusta mieluisampi."

Atos myhäili suruista hymyään, sillä hän kuuli ystävänsä sanat, vaikka ilmeisesti ajattelikin jotakin muuta. Hän meni Winteria vastaan.

Aramis kääntyi mukaan.

"Mikä vaivaakaan ystäväämme?" oudoksui Aramis. "Hän muistuttaa Danten kadotettuja, joilta sielunvihollinen on kiertänyt niskat, niin että he katselevat kantapäitänsä. Mitä lempoa hän niin tiukasti tähystelee taaksensa?"

Kun Winter vuorostaan huomasi toiset, joudutti hän askeleitansa ja lähestyi heitä ihmeteltävän nopeasti.

"Mikä on hätänä, mylord?" kysyi Atos; "miksi olette niin hengästyksissä?"

"Ei mikään", vastasi Winter, "ei mikään. Luulin vain hietakumpujen ohi tullessani..."

Ja hän kääntyi taas katsomaan.

Atos katsoi kumppaniinsa.

"Mutta lähtekäämme", jatkoi Winter; "lähtekäämme, vene on valmiina, ja tuolla on purtemme ankkurissa -- näettekö sen täältä? Soisinpa jo olevani ulapalla."

Ja taaskin kääntyi hän katsomaan.

"Mutta, hiisi vieköön", sanoi Aramis, "olette siis unohtanut jotakin?"

"Ei, olen vain hajamielinen."

"Hän on nähnyt sen miehen", virkkoi Atos hiljaa Aramiille.

Tällävälin oli tultu portaille, jotka johtivat veneeseen. Winter antoi lakeijain mennä edeltä aseineen ja kantajien seurata heitä reppuineen, ennen kuin alkoi itse laskeutua alas heidän perässään.

Samassa huomasi Atos miehen, joka asteli pitkin merenrantaa yhdensuuntaisesti satamahaaran vieritse ja joudutti käyntiänsä, ikäänkuin katsellakseen heidän lähtöänsä sataman toiselta sivulta, tuskin kahdenkymmenen askeleen päästä.

Leviävästä pimeydestä huolimatta oli Atos tuntevinaan sen nuoren miehen, joka oli äsken puhutellut heitä.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- oliko hän todellakin vakooja ja aikooko hän estää meitä lähtemästä liikkeelle?

Mutta kun oli jo jokseenkin myöhä toteuttaa sitä aikomusta, jos vieras sellaista suunnitteli, astui Atos vuorostaan alas portaita, silti menettämättä nuorta miestä näkyvistään. Lyhyimmän tien valiten näyttäysi tämä nyt likeisimmän sulun ääressä.

-- Meitä hän varmasti tavoittelee, -- tuumi Atos, -- mutta menkäämme kuitenkin veneeseen; kerran ulapalle päästyämme sopii hänen tulla.

Atos hyppäsi veneeseen, joka heti loittoni rannasta neljän voimakkaan miehen soutamana.

Nuori mies alkoi saattaa venettä tai oikeammin kävellä sen edellä. Veneen piti pujahtaa vastasytytetyn majakan valaiseman satamanhaaranpään ja mereen äkkijyrkästi laskeutuvan kallion välitse. Hänen nähtiin etäällä kapuavan kalliolle, voidakseen seistä veneen yläpuolella, tämän soluessa ohitse.

"Mutta, hitto vieköön", sanoi Aramis Atokselle, "tuo nuori mies on selvästi vakooja!"

"Mikä nuori mies se on?" kysyi Winter kääntyen katsomaan.

"No, hän puhutteli meitä ja lähti sitten pitämään lähtöämme silmällä, odottaen nyt tuolla -- katsokaa!"

Winter tähysti Aramiin sormen suuntaan. Majakka levitti hohdettansa pikku aukkoon, josta veneen piti mennä, ja kalliolle, jolla nuori mies seisoi odottamassa avopäin ja käsivarret rinnalla ristikkäin.

"Hän se on", huudahti loordi Winter tarttuen Atoksen käsivarteen, "hän se on! Minä olinkin tuntevinani hänet enkä siis erehtynyt."

"Kuka hän?" kysyi Aramis.

"Myladyn poika", vastasi Atos.

"Munkki?" huudahti Grimaud.

Nuori mies kuuli nämä sanat; olisi voinut luulla hänen tahtovan syöksyä alas, kun hän nojautui merelle päin ihan kallion äärimmäiseltä reunalta.

"Niin, minä se olen, setä, -- minä, myladyn poika, munkki, Cromwellin kirjuri ja ystävä, ja minä tunnen teidät ja saattolaisenne."

Veneessä oli tosin kolme säikkymätöntä miestä, joiden urheutta ei kukaan olisi uskaltanut epäillä, mutta heitäkin värisytti tuo ääni, sävy ja asento.

Grimaud tunsi tukkansa nousevan pystyyn, ja hiki helmeili hänen otsallaan.

"Kas", sanoi Aramis, "se on siis veljenpoika, munkki, myladyn poika, kuten hän itse sanoi!"

"Voi, niin!" mutisi Winter.

"Malttakaahan!" jatkoi Aramis.

Hirvittävän kylmäverisenä, kuten aina tärkeissä tilanteissa, hän otti Tonyn kädestä musketin, viritti hanan ja tähtäsi nuoreen mieheen, joka seisoi suorana kalliolla kuin kadotuksen enkeli.

"Ampukaa!" huusi Grimaud kuohuksissaan.

Atos heittäysi musketinpiipun yli ja esti laukaisemasta.

"Hiisi sinut vieköön!" huudahti Aramis. "Olin saanut niin varman tähtäyksen; luoti olisi lentänyt keskelle rintaa."

"Se riittää, että olemme surmanneet äidin", huomautti Atos kumeasti.

"Äiti oli rikollinen nainen, joka teki meille kaikille pahaa, -- meille tai niille, jotka olivat meille rakkaita."

"Niin kyllä, mutta poika ei ole tehnyt meille mitään."

Grimaud oli noussut seisaalle katsomaan laukauksen tehoa, mutta vaipui nyt alakuloisena istualleen, lyöden kätensä yhteen.

Nuori mies puhkesi ivanauruun.

"Vai niin, te siellä olettekin", huusi hän, "te tosiaan, ja nyt tunnen teidät."

Tuuli vei hänen vihlovan naurunsa ja uhkaavat sanansa veneen yli kauas ulapalle.

Aramis värähti.

"Ole levollinen", sanoi Atos. "Hitto, emmekö siis enää ole miehiä!"

"Kyllä", vastasi Aramis, "mutta tuo on hornanhenki. Ja kysypäs hänen sedältään, olinko väärässä, kun tahdoin vapauttaa hänet rakkaasta veljenpojastaan."

Winter vastasi vain huokauksella.

"Kaikki olisi silloin ollut selvänä", jatkoi Aramis. "Voi, pelkään toden teolla, että sinun viisautesi, Atos, pakotti minut menettelemään tyhmästi!"

Atos tarttui Winterin käteen ja yritti kääntää puheen toisaanne.

"Milloin astumme maihin Englannissa?" kysyi hän ylimykseltä, mutta tämä ei kuullut eikä vastannut.

"Kuulehan, Atos", esitti Aramis, "kenties olisi vielä aika. Katso, hän seisoo yhä samalla paikalla."

Atos kääntyi vastahakoisesti, nuoren miehen näkeminen oli hänelle ilmeisesti kiusallinen.

Kostaja seisoi tosiaan vielä kalliollansa, ja majakka loi ikäänkuin sädekehän hänen ympärilleen.

"Mutta mitä hän Boulognessa tekee?" kysyi Atos, joka ainiaan järkevänä etsi kaiken syytä, vähemmin välittäen seurauksesta.

"Hän väijyi minua, hän väijyi minua", vastasi Winter, joka oli tällä kertaa kuullut Atoksen äänen, kun se oli sopusoinnussa hänen omien ajatustensa kanssa.

"Väijyäksensä teitä, hyvä ystävä", huomautti Atos, "olisi hänen täytynyt tietää meidän lähtömme; mutta kaikesta päättäen on hän päin vastoin tullut tänne edellämme."

"Sitten en ymmärrä koko asiaa", sanoi englantilainen pudistaen päätänsä kuten mies, joka katsoo turhaksi yrittää taistella yliluonnollista voimaa vastaan.

"Aramis", myönsi nyt Atos, "luulen tosiaan tehneeni väärin, kun en antanut sinun toimia."

"Vaikene!" vastasi Aramis; "sinä voisit saada minut itkemään, jos siihen kykenisin."

Grimaud murisi kumeasti kuin saaliinsa menettänyt peto.

Samassa huusi heille ääni purresta. Peräsimessä istuva luotsi vastasi, ja vene asettui aluksen kupeelle.

Tuossa tuokiossa olivat herrat, palvelijat ja kapineet kannella. Laivuri oli odottanut vain matkustajiansa, lähteäkseen purjehtimaan, ja tuskin olivat he tulleet, kun suunta jo ohjattiin Hastingsia kohti, missä aiottiin nousta maihin.

Lähtöhetkellä loivat kaikki kolme ystävystä väkisinkin jäähyväiskatseen kalliolle, missä heitä vainoava uhkaava varjo vielä kuvastui selvästi.

Silloin tunkeutui heidän kuuluviinsa ääni, joka lähetti heille tämän viimeisen uhkauksen:

"Me tapaamme toisemme, hyvät herrat, Englannissa!"

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Te Deum Lensin voiton johdosta

Kaikki se kuhina, jonka madame Henriette oli huomannut, turhaan aprikoiden sen aihetta, johtui Lensin luona saadusta voitosta, kun hänen korkeutensa prinssi oli lähettänyt siinä kunniakkaasti esiintyneen Châtillonin herttuan tuomaan siitä sanoman. Herttua oli sitäpaitsi saanut toimekseen ripustuttaa Notre-Damen holveihin kaksikolmatta lippua, jotka oli anastettu lotringilaisilta ja espanjalaisilta.

Tämä viesti oli ratkaiseva; se katkaisi äkkiä hovin eduksi parlamentin kanssa käydyn kiistan. Kaikki umpimähkäisesti vahvistetut rasitukset, joita parlamentti vastusti, perustuivat aina Ranskan kunnian puoltamisen välttämättömyyteen ja siihen epävarmaan toiveeseen, että vihollinen joutuisi häviölle. Kun nyt oli Nördlingenin taistelusta saakka koettu pelkkiä vastoinkäymisiä, oli parlamentilla ollut vapaa tilaisuus tehdä Mazarinille välikysymyksiä aina luvatuista ja aina viivästyvistä voitoista; mutta tällä kertaa oli vihdoinkin jouduttu taisteluun ja saatu siinä täydellinen menestys. Kaikki olivatkin niin hyvin oivaltaneet tuon ratkaisun hoville kaksinkertaiseksi voitoksi, -- voitoksi sekä ulkoisista että sisäisistä vihollisista, -- että nuori kuningaskin oli huudahtanut kuullessaan suuren uutisen:

"Hei, parlamenttiherrat, saammepa nyt nähdä, mitä sanotte!"

Kuningatar painoi silloin sydäntään vasten kuninkaallisen lapsen, jonka ylpeä ja lannistumaton luonne niin hyvin vastasi hänen omaansa. Samana iltana pidettiin neuvottelu, johon oli kutsuttu marski de la Meilleraie ja herra de Villeroy Mazarinin miehinä, Chavigny ja Seguier parlamentin vihaajina sekä Guitaut ja Comminges kuningattaren ystävinä.

Tämän neuvottelun päätöksistä ei kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että seuraavana sunnuntaina veisattaisiin Notre-Damessa Te Deum Lensin vastasaadun voiton johdosta.

Seuraavana sunnuntaina heräsivät siis pariisilaiset riemuun ja rattoon; kiitosjumalanpalvelus oli siihen aikaan hyvinkin suurenmoinen tilaisuus. Tätä hartausmenoa ei vielä silloin käytetty väärin, ja se teki asianmukaisen tehonsa. Aurinkokin näytti puolestaan ottavan osaa juhlaan ja oli noussut säihkyvänä kultaamaan kaupungin komeimman kirkon tummia torneja, hartaussuojaman jo ollessa suunnattoman väenpaljouden täyttämä. Keskikaupungin vähäpätöisimmätkin kadut olivat saaneet juhlallisen näön, ja pitkin laitureita nähtiin loppumattomana jonona porvareita, käsityöläisiä, naisia ja lapsia solumassa Notre-Dameen tulvan tavoin, joka virtaa takaisin lähteeseensä.

Myymälät olivat tyhjillään, talot lukittuina; kaikki tahtoivat nähdä nuoren kuninkaan, hänen äitinsä ja kuuluisan kardinaali Mazarinin, jota vihattiin siinä määrin, ettei kukaan tahtonut jäädä osattomaksi hänen katselemisestaan.

Mitä suurin vapaus vallitsi muuten tässä epälukuisessa ihmispaljoudessa; kaikenlaisia mielipiteitä lausuttiin avoimesti ja ikäänkuin soiteltiin siten katumeteliin, niinkuin Pariisin kaupungin kaikkien kirkkojen tuhannet kellot kutsuivat kiitosjumalanpalvelukseen. Kun järjestyksen säilyttäminen oli kaupungin omassa hallussa, ei mikään uhannut häiritä yleisen vihan sopusointua tai jäähdyttää herjauksia.

Jo kello kahdeksan aamulla olivat kuningattaren kaartilaiset Guitautin ja hänen sisarenpoikansa Commingesin johtamina lähteneet liikkeelle rummuin ja torvin ja asettuneet eri osastoiksi säännöllisten välimatkain päähän toisistaan, ulottuen siten Palais-Royalista Notre-Dameen saakka. Sitä järjestäytymistä olivat pariisilaiset katselleet levollisesti, halukkaina kuten aina kuulemaan sotilassoittoa ja näkemään loistavia univormuja.

Vanha tuttavamme Friquet, pikku tarjoilija ja kuoripoika, oli pyhäasussa, ja esimieheltään Bazinilta oli hän hankkinut lomaa koko päiväksi paiseen perusteella, jonka hän oli tähän tarpeeseen muovannut sullomalla toiseen suupieleensä tavattoman määrän kirsikansiemeniä.

Bazin oli aluksi evännyt, sillä hän oli pahalla tuulella ensiksikin siitä, että Aramis oli lähtenyt matkalle sanomatta hänelle päämääräänsä, ja toisekseen syystä, että hänen oli avustettava messun toimittamisessa sellaisen voiton kunniaksi, joka ei ollut hänen katsantokannalleen mieluinen. Muistettaneen, että Bazin oli frondelainen, ja jos olisi ollut mitenkään mahdollista pedellin pysytellä poissa tuollaisesta juhlallisuudesta kuten pelkän kuoripojan, olisi Bazin varmaan esittänyt arkkipiispalle saman anomuksen, jonka Friquet oli vastikään tehnyt hänelle. Hän oli, kuten sanottu, aluksi evännyt kaiken vapautuksen, mutta ihan Bazinin omissa silmissä oli Friquetin poski yhäti turvonnut siinä määrin, että hän oli vihdoin nurkuen taipunut, jotta tuollainen rumentava piirre ei olisi häväissyt kuoripoikien arvokkuutta. Kirkonoven ulkopuolella sylkäisi Friquet paisumansa katuojaan ja omisti Bazinille tuollaisen eleen, joilla pariisilainen vekara ylläpitää ylemmyyttänsä maailman kaikkiin muihin katupoikiin verraten. Viinituvassa palvelemasta oli hän luonnollisesti päässyt vapaaksi siten, että sanoi avustavansa Notre-Damen messussa.

Friquet oli siis vapaa ja parhaimpiinsa pukeutunut, kuten jo olemme kuulleet. Erityisenä ulkonaisena kaunistuksenaan hän käytti tuollaista päähinettä, joita on mahdoton kuvata, keskiajan kypärilakkien ja Ludvig XIII:n aikana sommiteltujen hattujen välimuotoa. Hänen äitinsä, parlamenttineuvos Brousselin vanha emännöitsijä, oli hänelle valmistanut tämän kummallisen päähineen, ja joko oikun takia tai samanlaisen kankaan puutteessa ei hän ollut huolinut valita soveliaita värejä, joten tämän seitsemännentoista vuosisadan hattutehtailun mestarituote oli toiselta sivulta keltainen ja vihreä, toiselta valkea ja punainen. Mutta Friquet oli aina pitänyt räikeistä väriyhtymistä ja tunsi itsensä sitä ylpeämmäksi ja mahtavammaksi päähineensä johdosta.

Bazinin jätettyään juoksi Friquet minkä jaksoi Palais-Royalin luo, saapuen perille juuri kun kaartilaiset lähtivät liikkeelle. Tulleena ainoastaan nauttimaan heidän näkemisestään ja kuulemaan soittoa asettui hän osaston etunenään, rummutti kahdella liuskakiven sirpaleella ja siirtyi tästä harjoittelusta toitotukseen, matkien torven ääntä suullaan samaan tapaan, jolla hän oli jo useasti ansainnut ylistystä hyvän jäljittelyn harrastajilta.

Tätä huvia kesti Barrière-Sergentsistä aina Notre-Damen aukiolle asti, ja Friquetillä oli hyvin hauskaa. Mutta kun rykmentti pysähtyi ja komppaniat jakaantuivat, tunkeutuen ihan keskikaupungille ja ulottuen Saint-Christophe-kadun päähän asti, lähelle Cocatrix-katua, jonka varrella Broussel asui, silloin muisti Friquet, että hän ei ollut murkinoinut. Hän mietti, mille taholle suuntaisi askeleensa toteuttaakseen tämän tärkeän toimituksen, ja päätti tarkoin harkittuaan, että Brousselin piti tällä kertaa kustantaa hänen aamiaisensa.

Niinpä hän porhalsi täyteen juoksuun, säntäsi hengästyneenä parlamenttineuvoksen ulko-ovelle ja kolkutti kiivaasti. Hänen äitinsä tuli avaamaan.

"Mitä sinä täältä haet, epäkelpo", kysyi hän, "ja minkätähden et ole Notre-Damessa?"

"Minä olin siellä, äiti Nanette", vastasi Friquet, "mutta näin siellä sellaista hommaa, josta parlamenttineuvos Brousselin tulee saada tieto, ja herra Bazinin luvalla -- tiedättehän herra Bazinin, pedellin, äiti Nanette? -- tulen nyt puhuttelemaan herra Brousselia."

"Mitä pitäisi sinun sanoa herra Brousselille, senkin apina?"

"Tahdon puhutella häntä itseään."

"Se ei käy päinsä, hän tekee työtä."

"Sitten minä odotan", sanoi Friquet, jolle viivytys soveltui sitä paremmin, kun hän kyllä tiesi osaavansa käyttää aikaa edukseen.

Hän nousi nopeasti ylös portaita, ja Nanette-muori seurasi hitaasti perässä.

"Mutta sanohan minulle, mitä tahdot herra Brousselista?"

"Tahdon sanoa hänelle", kirkui Friquet täyttä kurkkua, "että koko kaartilaisjoukko marssii tälle tienoolle. Ja kun olen kuullut kaikkialla sanottavan, että hovilla on pahaa mielessä häntä kohtaan, tulen ilmoittamaan hänelle, jotta hän tietää olla varuillaan."

Broussel kuuli nuoren jolpin huudon, ja ihastuksissaan tämän erinomaisesta innosta tuli hän alas ensimmäiseen huonekertaan, sillä hän oli tosiaan puuhaillut työhuoneessaan portaita ylempänä.

"Kuules, pikku mies", hän sanoi, "mitä tekemistä meillä on kaartilaisten kanssa, ja etkö ole hupsu, kun pidät sellaista ääntä? Etkö tiedä, että noiden herrain menettely on tavallista ja että kaartilla on aina määränä asettua riveihin pitkin kuninkaan tietä?"

Friquet teeskenteli ihmettelyä ja hieroi uutta päähinettä käsiensä välissä.

"Ei ole ihme, että te tiedätte sen, herra Broussel, te kun tiedätte kaikki; mutta vannon hyvän Jumalan nimessä, että minä en tietänyt, vaan luulin antavani teille hyvän neuvon. Hyvä on Broussel, älkää panko pahaksenne."

"Päin vastoin, poikani, päin vastoin, olen hyvilläni harrastuksestasi. Matami Nanette, hakekaa ne aprikoosit, jotka madame de Longueville lähetti meille eilen Noisystä, ja antakaa pojallenne niistä puoli tusinaa pehmeän leivänviipaleen keralla."

"Voi, kiitoksia, herra Broussel!" sanoi Friquet. "Kiitos, minä pidän ihan erityisesti aprikooseista."

Broussel meni nyt vaimonsa luo ja pyysi aamiaistansa. Kello oli puoli kymmenen aamupäivällä. Parlamenttineuvos asettui ikkunan ääreen. Katu oli aivan tyhjillään, mutta etäältä kuului ikäänkuin tulvavirran kohua, kun väkijoukon aallot soristen yhäti lisääntyivät Notre-Damen ympärillä.

Melu yltyi vielä enemmän, kun d'Artagnan toi komppanian muskettisotureita ja asettui Notre-Damen portille, pitääkseen huolta kirkon sisäpuolen vartioimisesta. Hän oli kehoittanut Portosta käyttämään hyväkseen tilaisuutta juhlamenojen katselemiseen, ja Portos olikin loistavimmassa asussaan noussut komeimman ratsunsa selkään ja tullut mukaan kunniasoturiksi, jollaisena d'Artagnan oli entiseen aikaan useasti esiintynyt. Tämän komppanian kersantti, Espanjan sodassa koeteltu urho, tunsi vanhan kumppaninsa Portoksen ja kertoi pian kaikille käskettävilleen, mitä merkillisiä urotöitä tämä jättiläinen oli tehnyt ollessaan Trévillen entisten muskettisoturien merkkimiehiä. Komppania kohteli Portosta senvuoksi ystävällisesti ja silmäili häntä ihaillenkin.

Kello kymmenen ilmoittivat Louvren kanuunat, että kuningas lähti sieltä. Niinkuin puiden latvat taipuvat ja huojuvat myrskypuuskan tuivertamina, samaten nyt liikehti väkijoukko, joka tunkeili kaartilaisten liikkumattomain muskettien takana. Vihdoin ilmestyivät kuningas ja kuningatar näkyviin kauttaaltaan kullatuissa vaunuissa. Kymmenen muuta ajoneuvoa tuli perässä, väkenänsä hovilaiset, arvohenkilöt ja muut hovin jäsenet.

"Eläköön kuningas!" huudettiin joka taholta.

Nuori kuningas katsoi juhlallisesti vaununovesta, antoi näkyä jokseenkin kiitollisen pikku hymyn, vieläpä alentui keveään tervehdykseen, joka innostutti väkijoukon hurraamaan kahta huikeammin.

Kulkue eteni vitkallisesti ja tarvitsi lähes puoli tuntia ehtiäkseen Louvresta Notre-Damen aukiolle. Sinne saavuttuaan se vähitellen astui hämärän kirkon jättiläisholvin alle, ja jumalanpalvelus alkoi.

Samassa kun hovi asettui paikoilleen poistuivat Commingesin vaakunalla koristetut vaunut hovivaunujen rivistä ja vierivät hiljalleen aivan tyhjän Saint-Christophe-kadun päähän. Perille tultua astuivat saattueena olleet neljä kaartilaista ja poliisikivalteri tuohon raskaaseen koneeseen ja sulkivat nahkavarjostimet; sitten alkoi kivalteri tähyillä pitkin Cocatrix-katua aukosta, joka oli varovasti sovitettu kaihtimien väliin. Hän ikäänkuin odotti jotakuta saapuvaksi.

Kaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että kukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja. Friquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon kaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan reunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan, kuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin olisi hän itse ollut sitä avustamassa.

Jumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan Commingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille antanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:

"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!"

Comminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi Saint-Christophe-kadulle.

Friquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä huvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa päättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.

Heti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä, virkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut Brousselin ulko-ovelle.

Comminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen edustalle.

Friquet odotti Commingesin takana oven avaamista.

"Mitä sinä täällä teet, roikale?" kysyi Comminges.

"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri", vastasi Friquet omaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen osaa erinomaisesti käyttää.

"On siis varmaa, että hän asuu täällä?" kysyi Comminges.

"Kyllä, monsieur."

"Missä huonekerrassa hän asuu?"

"Hän asuu koko talossa", vastasi Friquet; "rakennus on hänen omansa."

"Mutta missä häntä yleensä tapaa?"

"Työskennellessään hän on toisessa huonekerrassa; aterioimaan hän tulee ensimmäiseen ja tällähaavaa hän kai syökin puolipäivällistä, sillä kello on kaksitoista."

"Hyvä!" sanoi Comminges.

Samassa avautui ovi. Upseeri kysyi palvelijalta ja sai kuulla, että herra Broussel oli kotona, tosiaankin syömässä puolipäivällistä. Comminges seurasi lakeijaa ja Friquet Commingesia.

Broussel istui pöydässä perheensä parissa; vastapäätä häntä istui hänen puolisonsa, hänen vieressään molemmat tyttäret ja pöydän toisessa päässä hänen poikansa, Louvières. Vanhus oli jo täydellisesti toipunut ennenmainitusta tapaturmasta ja maisteli parhaillaan madame de Longuevillen lähettämiä kauniita hedelmiä.

Comminges oli tarttunut palvelijan käsivarteen, kun tämä tahtoi avata oven ilmoittaakseen hänet; hän avasi sen itse ja ilmestyi keskelle tätä perhepiiriä.

Upseerin nähdessään tunsi Broussel hiukan levottomuutta, mutta kun tämä tervehti kohteliaasti, nousi hänkin tervehtimään.

Tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta huolimatta kuvastui naisten kasvoilla rauhattomuutta. Louvières kävi hyvin kalpeaksi ja odotti kärsimättömästi selitystä upseerilta.

"Monsieur", sanoi Comminges, "tuon kuninkaallisen määräyksen."

"Hyvä on, monsieur", vastasi Broussel. "Ja mitä se sisältää?"

Hän ojensi kätensä.

"Olen saanut toimekseni ottaa huostaani teidät, monsieur", ilmoitti Comminges yhäti yhtä tyynesti ja kohteliaasti; "ja jos noudatatte minun neuvoani, niin ette turhaan vaivaudu lukemalla pitkää kirjettä, vaan seuraatte minua heti."

Jos salama olisi iskenyt näiden hiljaisten ja rauhallisesti kokoontuneiden ihmisten keskelle, ei se olisi aiheuttanut suurempaa järkkymystä. Broussel hätkähti vapisten taaksepäin. Siihen aikaan oli kamalaa joutua vangituksi kuninkaallisen epäsuosion johdosta. Louvières liikahti ikäänkuin juostakseen sieppaamaan miekkansa, joka oli tuolilla huoneen etäisimmässä sopessa, mutta hurjamielisen aikeen pidätti katseellaan vanha Broussel, joka yllätettynäkään ei menettänyt malttiansa. Rouva Broussel, jonka eroitti miehestään pöydän leveys, niiskutti haikeasti, ja molemmat nuoret tytöt syleilivät isäänsä.

"Kas niin, monsieur", sanoi Comminges, "kiirehtikäämme! Kuningasta on toteltava."

"Monsieur", vastasi Broussel, "olen huonovointinen enkä saata tässä tilassa antautua vangiksi; pyydän lykkäystä."

"Mahdotonta", epäsi Comminges; "määräys on selvä ja heti toimeenpantava."

"Mahdotontako!" huudahti Louvières; "varokaa ahdistamasta meitä epätoivoon, monsieur!"

"Mahdotontako!" kirkaisi kimakka ääni huoneen perältä.

Comminges kääntyi katsomaan ja näki muori Nanetten vihasta hehkuvat silmät, tämän seistessä varsiluuta ojolla.

"Hyvä Nanette, pysykää rauhallisena", sanoi Broussel, "minä pyydän."

"Minäkö pysyisin rauhallisena, kun isäntäni vangitaan, -- köyhän kansan tuki, vapauttaja ja isä! Kyllä kai! Hyvin te minut tunnettekin... Menettekö tiehenne?" hän tiuskasi Commingesille.

Comminges hymyili.

"Kuulkaa nyt, monsieur", hän virkkoi Brousseliin kääntyen, "vaientakaa tuo nainen ja seuratkaa minua."

"Minutko vaiennettaisiin! minut!" ärjyi Nanette; "jopa jotakin! Siihen tarvittaisiin toisenlainen lintu kuin tuollainen hovihippiäinen! Saattepa nähdä."

Ja muori Nanette ryntäsi ikkunaan, avasi sen ja kirkui niin vihlovalla äänellä, että se kuului Notre-Dameen asti:

"Apua! Isäntäni vangitaan -- parlamenttineuvos Broussel vangitaan! Apua!"

"Monsieur", tiukkasi Comminges, "selittäkää heti kantanne: totteletteko vai aiotteko vastustaa kuningasta?"

"Tottelen, tottelen, monsieur", huudahti Broussel yrittäen irroittautua tyttäriensä syleilystä ja katseellaan pidätellä poikaansa, joka oli hädin hallittavissa.

"Siinä tapauksessa pakottakaa akka sulkemaan suunsa", vaati Comminges.

"Vai akka!" tulistui Nanette ja sydäntyi kiljumaan kaikin voimin, pidellen kiinni ikkunan puitteista:

"Auttakaa! auttakaa! Herra Broussel vangitaan kansan puolustajana! Auttakaa!"

Comminges sieppasi palkollista vyötäisiltä ja tahtoi kiskaista hänet taamma, mutta samassa kuului alemmasta huonekerrasta vinkuvaa luikkausta:

"Murhaa! tulipalo! salamurhaajia! Herra Broussel tapetaan! herra Broussel kuristetaan!"

Se oli Friquetin ääni. Havaitessaan saaneensa kannatusta alkoi muori Nanette uusin voimin säestää häntä.

Ikkunoissa näkyi jo uteliaita päitä. Kadun päähän puikahtaneita ihmisiä riensi paikalle, ensin joitakuita, sitten ryhminä ja viimein sankkana parvena; kuultiin huudot, nähtiin vaunut, mutta asemaa ei oivallettu. Friquet hyppäsi välikerrasta vaunujen katolle.

"Ne tahtovat vangita herra Brousselin!" huikkasi hän; "vaunuissa on kaartilaisia, ja upseeri on yläkerrassa."

Väkijoukko alkoi nurista ja lähestyi hevosia. Ne kaksi kaartilaista, jotka olivat jääneet ovikäytävään, kiirehtivät ylös Commingesin avuksi, kaleeseissa istuvat avasivat vaunuovet ja laskivat peitsensä tanaan.

"Näettekö niitä?" kirkui Friquet; "näettekö niitä? Siinä ne ovat!"

Ajaja kääntyi päin ja hotaisi poikaa ruoskalla, niin että tämä kiljahti kivusta.

"Sinua ajajan paholaista!" ärjäisi Friquet; "sekaannutko sinäkin jupakkaan! Maltahan!"

Ja hän loikkasi takaisin välikertaan, mistä alkoi pommitella ajajaa kaikilla käsiinsä osuvilla kapineilla.

Kaartilaisten vihamielisestä asennosta huolimatta ja kenties juuri sen johdosta alkoi väkijoukko uhkaavasti murista, yhä läheten hevosia. Kaartilaiset torjuivat pahimpia tungettelijoita kiivailla peisten survaisuilla.

Meteli yltyi taukoomatta; kadulle eivät enää mahtuneet kaikkialta tulvivat katselijat, ja ahdinko anasti tilan, jonka kaartilaisten peloittavat peitset olivat muodostaneet vaunujen ympärille. Sotamiehet työnnettiin takaisin ikäänkuin elävien muurien likistäminä, ja he olivat rusentua kuoliaiksi pyörännapoja ja vaununkehystä vasten. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hoki poliisikivalteri huutoansa: "kuninkaan nimessä!" -- mutta se ei ollenkaan säikyttänyt tätä valtavaa väenpaljoutta, vaan näytti vain kiihdyttävän sitä yhä enemmän. Mutta huutojen johdosta kiirehti muuan ratsumies paikalle ja nähdessään sotureita hätyytettävän ryntäsi mylläkkään miekka kädessä, tuoden odottamatonta apua kaartilaisille.

Ratsastaja oli nuori mies, tuskin viiden- tai kuudentoista ikäinen, ja hän oli vaalea suuttumuksesta. Hän laskeusi ratsailta kuten kaartilaisetkin nyt ponnistelivat jalkaisin, asettui selin aisaa vasten, sijoitti hevosensa etuvarustuksekseen, veti satulakoteloista pistoolit esille ja pisti ne vyöhönsä sekä alkoi heilutella lyömämiekkaansa miehen tavoin, jolle sen aseen käyttö on tuttua.

Kymmenen minuutin ajan pidätteli nuori mies yksinään koko joukon yrityksiä.

Silloin nähtiin Commingesin ilmestyvän, työntäen Brousselia edellään.

"Särkekäämme vaunut!" kiljuttiin väkijoukosta.

"Apua!" kirkui vanha palkoillinen.

"Murhaa!" luikkasi Friquet, yhä viskellen kaartilaisia kaikella heltiävällä.

"Kuninkaan nimessä!" karjui Comminges.

"Ensimmäinen, joka lähestyy, on kuoleman oma!" uhkasi Raoul; tuntiessaan olevansa liiaksi puserruksissa hän kutkutti miekkansa kärjellä erästä jättiläistä, joka oli ollut vähällä likistää hänet kuoliaaksi ja nyt haavoittuessaan kavahti ulvoen taaksepäin.

Raoul se tosiaan oli kreivi de la Fèrelle antamansa lupauksen mukaisesti palannut Bloisista, viisi päivää poissa oltuaan, ja tahtonut pikimältään katsastaa juhlamenoja. Ratsastaessaan pitkin katuja, jotka johtivat lyhyintä tietä Notre-Damen luo, hän oli Cocatrix-kadun lähistölle tultuaan joutunut väenvirtaukseen ja kuullut huudeltavan: "kuninkaan nimessä!" Hän oli silloin muistanut Atoksen sanat: "palvele kuningasta" ja rientänyt taistelemaan kuninkaan puolesta, jonka kaartilaisia rääkättiin.

Comminges ikäänkuin viskasi vaunuihin Brousselin ja hyppäsi hänen perässään ylös. Samassa pamahti kiväärinlaukaus; luoti lävisti Commingesin hatun ja mursi eräältä kaartilaiselta käsivarren. Comminges kohotti päätänsä ja näki ruudinsavun keskeltä Louvièresin uhkaavat kasvot toisen huonekerran ikkunassa.

"Hyvä on, monsieur", äännähti Comminges, "saatte kuulla minusta!"

"Samoin te, monsieur", vastasi Louvières, "ja silloin näemme, kumpiko puhuu äänekkäämmin."

Friquet ja Nanette kiljuivat yhäti; huudot, laukaus ja ainiaan päihdyttävä ruudinsavu tekivät tehonsa.

"Kuolema upseereille! kuolema!" karjui väkijoukko.

Syntyi raju sekasorto.

"Vielä askel", huusi Comminges työntäen sivulle nahkasuojustimet, jotta vaunuihin voitiin nähdä, ja asettaen miekkansa Brousselin rintaa vasten, "vielä askel, niin minä surmaan vangin! Minulla on käsky tuoda hänet elävänä tai kuolleena -- vien hänet kuolleena, siinä kaikki!"

Kajahti kamala kirkaus. Brousselin vaimo ja tyttäret ojensivat kätensä rukoilevasti metelöitsijöitä kohti.

Väkijoukko oivalsi, että kalpea, mutta sävyltään jyrkän päättäväinen upseeri aikoi menetellä sanojensa mukaan; uhkailtiin, mutta vetäydyttiin pois tieltä.

Comminges antoi haavoittuneen kaartilaisen nousta luokseen vaunuihin ja käski toisten sulkea vaununovet.

"Aja palatsiin", sanoi hän ajajalle, joka oli enemmän kuollut kuin elävä.

Tämä ruoski hevosia, jotka avasivat leveän tien väkijoukkoon; mutta rantakadulla oli pysähdyttävä. Vaunut kaatuivat, tungos valtasi, tukehdutti ja rusensi hevoset. Raoul oli kulkenut mukana jalkaisin, sillä hän ei ollut saanut aikaa nousta jälleen ratsaille; hän väsyi jakelemaan iskuja miekkansa lappeella, niinkuin kaartilaiset peitsien reunoilla, ja alkoi käyttää kärkeä kuten nyt hekin. Mutta tämä kamala ja viimeinen keino vain ärsytti joukkoa. Alettiin nähdä siellä täällä väenpaljoudessakin musketinpiipun tai säilänterän välkkyvän; pamahti joitakuita laukauksia, epäilemättä ilmaan ammuttuja, mutta niiden kaiku kuohutti kuitenkin mieliä; heittoaseita sateli yhä ikkunoista. Kuultiin ääniä, joita kaikuu vain kapinapäivinä; nähtiin kasvoja, joita ilmestyy esille ainoastaan veren vuotaessa. Huudot: "kuolema, kuolema kaartilaisille! Seine-virtaan upseeri!" pauhasivat yli kaiken tämän melun, niin huumaavaa kuin se olikin. Revityin hatuin ja verisin kasvoin tunsi Raoul, että häneltä alkoi loppua sekä voimat että tajunta; hänen silmissään häämötti punertavaa usmaa, jonka läpi hän näki satojen käsivarsien kurottautuvan uhkaavasti, valmiina tarttumaan häneen uhrinsa kaatuessa. Kumoutuneissa vaunuissa repi Comminges raivoissaan tukkaansa. Kaartilaiset eivät kyenneet auttamaan ketään, kun kullakin oli täysi työ omassa puolustautumisessaan. Kaikki oli hukassa: vaunut, hevoset, kaartilaiset ja kenties vankikin olivat tulla revityiksi, kun äkkiä kuului Raoulille tuttu ääni, ja ilmassa välähti pitkä miekka; samassa avautui väkijoukko, sivulle työnnettynä, kumoon survaistuna tai kasaan iskettynä; muskettisoturien upseeri, joka huitoi ja sohi oikealle ja vasemmalle, riensi Raoulin luo ja kaappasi hänet syliinsä juuri kun nuorukainen oli lyyhistymäisillään.

"Taivaan vallat!" huudahti upseeri; "ovatko ne murhanneet hänet? Siinä tapauksessa heidät paha perii!"

Ja hän kääntyi ahdistajiin niin hirmuisen voimallisena, vimmastuneena ja uhkaavana, että hurjimmatkin kapinoitsijat säntäsivät toistensa yli pakosalle, ja muutamia kierähti alas virtaankin.

"Herra d'Artagnan!" mutisi Raoul.

"Niin, kautta taivaan, minä omassa persoonassani, ja parahiksi sinulle, kuten näyttää, nuori ystäväni! Kas niin, tänne te toiset!" huusi hän kohottautuen jalustimissa ja nostaen korkealle miekkansa, sekä äänellä että eleellä kutsuakseen paikalle ne muskettisoturit, jotka eivät olleet pysyneet hänen nopean ratsastuksensa tasalla. "Muistakaakin lakaista pois kaikki tuo! Tarttukaa musketteihin! Valmiiksi asentoon! Tähdätkää..."

Se käskysana sai kasautuneet laumat hajautumaan niin kiireesti, että d'Artagnan ei voinut olla remahtamatta nauruun.

"Kiitos, d'Artagnan!" sanoi Comminges puolittain kumartuen ulos kumoutuneiden vaunujen ovesta; "kiitos, nuori aatelismies! Nimenne, ilmoittaakseni sen kuningattarelle?"

Raoul oli vastaamaisillaan, kun d'Artagnan kallisti päänsä hänen korvansa lähelle.

"Vaikene", hän neuvoi, "ja anna minun vastata."

Sitten hän kääntyi Commingesiin.

"Älkää menettäkö aikaa, Comminges", hän sanoi; "astukaa ulos vaunuista, jos voitte, ja hankkikaa tänne toiset ajoneuvot."

"Mutta mitkä?"

"Hitto, ensimmäiset, mitä Pont-Neufillä näette! Siellä ajelevat ovat luullakseni onnellisia, jos saavat luovuttaa vaununsa kuninkaan palvelukseen."

"Hm", arveli Comminges, "ties hänet."

"Kiirehtikää toki, muutoin nuo rähisijät tulevat kaikki viiden minuutin kuluttua takaisin miekoin ja musketein. Teidät surmataan, ja vankinne vapautetaan. Menkää! Kas, tuolla alhaalla juuri tuleekin vaunut."

Ja jälleen Raoulin puoleen kumartuen hän kuiskasi:

"Älä millään ehdolla ilmaise nimeäsi!"

Nuori mies katseli häntä ihmeissään.

"Hyvä, minä juoksen", päätti Comminges, "ja jos he palaavat, niin ampukaa."

"Ei, ei", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin, älköön ainoakaan hievahtako! Yksi tällä hetkellä ammuttu laukaus olisi huomenna liian kalliisti maksettava."

Comminges otti neljä kaartilaistansa ja yhtä monta muskettisoturia ja kiirehti vaunujen luo. Hän pakotti niissä istuvat herrasmiehet astumaan ulos ja toi heidät mukanaan kumoutuneiden vaunujen lähelle.

Mutta kun hänen piti siirrättää Broussel rikkoutuneista kaleeseista toisiin, huomasi väkijoukko miehen, jota se sanoi vapauttajakseen, puhkesi hurjiin huutoihin ja ryntäsi jälleen paikalle.

"Lähtekää!" käski d'Artagnan. "Ottakaa kymmenen muskettisoturia saattueeksenne, minä pidän kaksikymmentä väkijoukon hallitsemiseksi; lähtekää minuuttiakaan siekailematta! Kymmenen miestä herra de Commingesin matkaan!"

Määrätty ryhmä erosi muusta joukosta, saarsi uudet vaunut ja karautti liikkeelle.

Vaunujen lähtiessä yltyi pauhina kahta hullummaksi; runsaasti kymmenen tuhatta ihmistä sulloutui laiturille, sulkien Pont-Neufin ja likeiset kadut.

Pamahti joitakuita laukauksia. Muuan muskettisoturi haavoittui.

"Eteenpäin!" karjaisi d'Artagnan äärimmäisyyteen häädettynä ja pureskellen viiksiään.

Ja hän teki kahdenkymmenen miehensä etunenässä hyökkäyksen koko tätä väenpaljoutta vastaan, joka pelästyen tulvahti taaksepäin. Yksi ainoa mies jäi paikalleen, musketti kädessä.

"Haa!" huudahti mies; "sinä se jo kerran tahdoit surmata hänet! Maltahan!"

Ja hän alensi muskettinsa d'Artagnania kohti, joka täyttä neliä läheni häntä.

D'Artagnan paiskautui hevosensa kaulalle, nuori mies laukaisi, ja luoti katkaisi hänen hatustaan töyhdön.

Esiin ryntäävä hevonen survaisi seinää vasten yltiöpään, joka oli yksinään yrittänyt pidättää myrskyä.

D'Artagnan pysähdytti äkisti hevosensa, ja muskettisoturiensa pitkittäessä rynnäkköä hän palasi miekka koholla miestä kohti, jonka oli ratsastanut nurin.

"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka tunsi nuoren miehen, nähtyään hänet Cocatrix-kadulla, "säästäkää häntä -- hän on vangitun poika!"

D'Artagnan pidätti käsivartensa, joka oli ollut survaisemaisillaan.

"Kas, vai hänen poikansa!" hän sanoi; "se muuttaa asian."

"Monsieur, minä antaudun", virkkoi Louvières ojentaen laukaistun muskettinsa upseerille.

"Älkää toki! Hiisi vieköön, älkää antautuko! Livistäkää, päin vastoin, ja heti; jos minä nappaan teidät, niin joudutte hirteen."

Tätä ei tarvinnut nuorelle miehelle kahdesti sanoa; hän livahti hevosen kaulan alitse ja katosi Guénégaud-kadun kulmasta.

"Kautta sieluni", sanoi d'Artagnan Raoulille, "jopa olikin aika sinun pysähdyttää käsivarteni! Hän oli kuoleman oma, ja olisin totisesti katunut hänen loppuansa, kun olisin sitten kuullut, kuka hän oli."

"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "sallikaa minun kiittää teitä sekä nuorukais-paran puolesta että omastani! Minäkin, monsieur, olin lähellä kuolemaa teidän tullessanne."

"Maltas, maltas, nuori mies, äläkä väsytä itseäsi puhumisella." Hän otti toisesta pistoolikotelostaan täysinäisen pullollisen espanjalaista viiniä. "Juo tästä pari kulausta", hän sanoi.

Raoul joi ja tahtoi palata kiitoksiinsa.

"Ystäväiseni", esti d'Artagnan, "siitä asiasta puhumme toisella kertaa."

Nähdessään nyt, että muskettisoturit olivat puhdistaneet laiturin Pont-Neufiltä Saint-Michelin laiturille asti ja että he olivat jo tulossa takaisin, hän kohotti säilänsä, jotta he jouduttaisivat kulkuaan.

Muskettisoturit saapuivat ravia; samassa tuli myös laiturin toiselta puolelta se kymmenmiehinen saattue, jonka d'Artagnan oli antanut Commingesille.

"Hoi!" huusi d'Artagnan näille; "onko mitään uutta tapahtunut?"

"Ka, monsieur", vastasi kersantti, "niiltä meni vaunut vielä kerran hajalle; ihan se on kirottu peli."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.

"Niitä patuksia!" sanoi hän; "vaunuja valitessa on katsottava, että ne ovat tukevat -- sellaisten vaunujen, joissa viedään Brousselia vankilaan, pitää kantaa kymmenenkintuhatta ihmistä."

"Mitä käskette, herra luutnantti?"

"Ottakaa osaston johto ja viekää se kasarmiin."

"Te siis lähdette kotiin yksin?"

"Tietenkin. Ettehän luulle, että minä tarvitsen saattuetta?"

"Mutta..."

"Menkää!"

Muskettisoturit ratsastivat pois, ja d'Artagnan jäi kahden kesken Raoulin kanssa.

"Tunnetko kipua?" hän kysyi tältä.

"Kyllä tunnen, monsieur -- päätäni jumottaa ja kuumottaa."

"Mikä siis onkaan päähän tullut?" sanoi d'Artagnan, kohottaen hattua. "Kas vain, ruhjevamma!"

"Niin, taisin saada kukkaruukun takaraivooni."

"Senkin riiviöt!" tuumi d'Artagnan. "Mutta sinulla on kannukset -- tulitko siis ratsain?"

"Tulin, mutta laskeusin maahan puolustamaan herra de Commingesia, ja hevoseni on viety. Kas, tuolla se onkin!"

Samassa ilmestyikin näkyviin Raoulin hevonen, ratsastajanaan Friquet, joka karautti neliä ohitse, heilutellen neliväristä lakkiaan ja luikaten:

"Broussel! Broussel!"

"Hei! Seis, vintiö!" huusi d'Artagnan; "tänne se hevonen!"

Friquet kuuli kyllä, mutta hän ei ollut kuulevinaan, vaan yritti pitkittää ratsastustansa.

D'Artagnanin teki ensi hetkenä mieli karauttaa veitikan perässä, mutta hän ei tahtonut jättää Raoulia yksikseen; hän tyytyi senvuoksi sieppaamaan kotelostansa pistoolin ja virittämään hanan.

Friquetilla oli nopea katse ja tarkka korva; hän näki d'Artagnanin liikkeen, kuuli hanan napsahduksen ja pysähdytti äkkiä ratsunsa.

"Kas, tekö siinä, herra upseeri!" hän huudahti lähestyen d'Artagnania; "olipa hyvä, että tapasin teidät."

D'Artagnan tähysti veitikkaa tiukasti ja tunsi hänet pikku tarjoilijaksi Rue de la Calandren varrelta.

"Vai niin, sinäkö se oletkin, vekkuli", hän virkkoi; "tules tänne."

"Niin, minä se olen, herra upseeri", vastasi Friquet mielistelevästi.

"Olet siis vaihtanut ammattia? Et ole enää kuoripoika tai tarjoilijakaan? Sinusta on tullut hevosvaras?"

"Voi, herra upseeri, mitä te sanottekaan!" huudahti Friquet. "Hain aatelismiestä, jolle tämä hevonen kuuluu, -- komeata nuorta ritaria, urhoollista kuin Caesar..."

Nyt hän vasta oli huomaavinansa Raoulin.

"Hei, mutta ellen erehdy", hän jatkoi, "hän onkin tuossa! Monsieur, ettehän unohda poikaa?"

Raoul pisti käden taskuunsa.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi d'Artagnan.

"Antaa kymmenen livreä kelpo pojalle", vastasi Raoul ottaen taskustaan kultarahan.

"Kymmenen potkua hän ansaitsee", sanoi d'Artagnan. "Tiehesi, lurjus, äläkä unohda, että minulla on osoitteesi!"

Friquet ei ollut odottanut pääsevänsä niin vähällä; hän poukkosi yhdellä ainoalla harppauksella laiturilta Dauphine-kadulle ja katosi sinne. Raoul nousi jälleen satulaan, ja käymäjalkaa ratsastaen suuntasivat molemmat kulkunsa Tiquetonne-kadulle, d'Artagnanin suojellessa nuorta miestä kuin omaa poikaansa.

Pitkin matkaa kuului kyllä kumeata sorinaa ja etäisiä uhkauksia; mutta kun nähtiin tämä sotilaallisen ryhdikäs upseeri ja hankkilukseen ripustettu vankka säilä ranteen vieressä heilumassa, väistyttiin aina tieltä, ja mitään vakavaa hyökkäystä ei tehty noita kahta ratsumiestä vastaan.

Seikkailuitta siis saavuttiin la Chevrette-hotelliin.

Sievä Madeleine ilmoitti d'Artagnanille, että Planchet oli palannut ja tuonut mukanaan Mousquetonin, joka oli sankarillisesti kestänyt luodin poistamisen ja jaksoi niin hyvin kuin hänen tilansa vain salli.

D'Artagnan käski silloin kutsua Planchetin, mutta mihinkään huhuiluun ei Planchet vastannut: hän oli kadoksissa.

"No, tuokaa viiniä!" käski d'Artagnan.

Viinin tultua, ja jäätyään Raoulin kanssa kahden kesken d'Artagnan silmäili nuorukaista vakavasti ja virkkoi:

"Olet kai hyvin tyytyväinen itseesi, vai mitä?"

"Olen toki", vastasi Raoul; "nähdäkseni olen tehnyt velvollisuuteni. Enkö ole puoltanut kuningasta?"

"Ja kuka on sanonut, että sinun pitää puoltaa kuningasta?"

"No, kreivi de la Fère itse."

"Niin, kuningasta kylläkin; mutta tänään et ole puoltanut kuningasta, vaan Mazarinia, mikä on aivan toista."

"Mutta, monsieur..."

"Sinä olet kompastunut pahasti, nuori mies; olet sekaantunut asioihin, jotka eivät sinuun kuuluneet."

"Kuitenkin te itse..."

"Oh, minun laitani on toisin; minun on toteltava kapteenini määräyksiä. Sinun päällikkösi on hänen korkeutensa prinssi. Paina se mieleesi, -- sinulla ei ole muuta esivaltaa. Onko nähtykään moista huimapäätä, joka tekeytyy mazarinilaiseksi ja auttaa Brousselin vangitsemisessa! Älä toki hiisku tästä sanaakaan; muutoin kreivi de la Fère raivostuisi."

"Luuletteko, että kreivi pahastuisi minulle?"

"Luulenko muka! Olen varma siitä. Muutoin kiittäisin sinua, sillä olethan toiminut meidän hyväksemme. Torun sinua nyt hänen sijaisenaan; usko minua, myrsky pauhaa täten lievempänä. Käytänkin, poikaseni", lisäsi d'Artagnan, "etuoikeutta, jonka holhoojasi on minulle suonut."

"En käsitä teitä, monsieur", sanoi Raoul.

D'Artagnan nousi, astui kirjoituspöytänsä ääreen, haki kirjeen ja ojensi sen Raoulille.

Nuorukaisen katseet sumenivat hänen silmättyänsä sisällön.

"Voi, hyvä Jumala", hän virkahti luoden d'Artagnaniin kauniit, kyynelten kostuttamat silmänsä, "kreivi on siis lähtenyt Pariisista minua tapaamatta?"

"Hän matkusti neljä päivää sitten", ilmoitti d'Artagnan.

"Mutta hänen kirjeensä tuntuu ilmaisevan, että hän antautuu hengenvaaraan."

"Mitä vielä, hänkö hengenvaaraan! Ei, ole huoletta: hän matkustaa liikeasioissa ja tulee tuotapikaa takaisin; toivoakseni et ole vastahakoinen sillävälin tunnustamaan minua holhoojaksesi?"

"Oi, en, herra d'Artagnan", vakuutti Raoul; "te olette niin urhea aatelismies, ja kreivi de la Fère pitää teistä kovin paljon!"

"No, taivaan nimessä, pidä sinäkin minusta; enpä juuri kiusaa sinua, kunhan lyöttäydyt frondelaiseksi, nuori ystäväni, ja oikein innokkaaksi."

"Mutta voinko edelleenkin käydä madame de Chevreusen luona?"

"Sen uskon hiton hyvin! Ja herra koadjutorinkin sekä madame de Longuevillen; ja jos täällä olisi kunnon Broussel, jonka vangitsemista niin päätäpahkaa autoit, niin sanoisin sinulle: Pyydä heti anteeksi herra Brousselilta ja suutele häntä molemmille poskille."

"Hyvä, monsieur, minä tottelen teitä, vaikken ymmärräkään."

"Turha sinun onkaan ymmärtää. Kas", jatkoi d'Artagnan kääntyen avautuvaa ovea kohti, "tässäpä tulee herra du Vallon ihan revityin vaattein."

"Niin kyllä", sanoi Portos hikisenä ja tomuisena, "mutta vastavuoroon olen repinyt monelta nahan. Eivätkös vain tahtoneet ne hylyt riistää minulta miekkaani! Hitto, mikä mylläkkä!" pitkitti jättiläinen rauhallisesti: "mutta runsaasti kaksikymmentä minä nitistin Balizarden nupilla... Tilkka viiniä, d'Artagnan!"

"Sen sinusta kyllä uskon", sanoi gascognelainen täyttäen Portoksen lasin reunoja myöten; "mutta juotuasi kysyn mielipidettäsi."

Portos tyhjensi lasin yhtenä siemauksena; laskettuaan sen pöydälle ja pyyhittyään viiksensä hän kysyi:

"Mistä niin?"

"No, katsohan", selitti d'Artagnan, "tässä on herra de Bragelonne, joka tahtoi kaikin voimin auttaa Brousselin vangitsemisessa, ja hädin sain hänet pidätetyksi puolustamasta herra de Commingesia!"

"Hiisi vieköön!" virkkoi Portos; "mitä sanoisikaan sen kuullessaan holhooja?"

"Siinä kuulet!" keskeytti d'Artagnan; "frondeile, ystäväiseni, frondeile, ja muista tulleeni kaikin puolin kreivin sijaiseksi."

Ja hän helisytti kukkaroansa.

Sitten hän virkkoi kumppaniinsa kääntyen:

"Tuletko mukaan, Portos?"

"Minne sitten?" kysyi Portos, kaataen itselleen toisen lasillisen viiniä.

"Osoittamaan alamaisuuttamme kardinaalille."

Portos tyhjensi toisen lasillisen yhtä levollisesti kuin ensimmäisenkin, otti hattunsa, jonka oli laskenut tuolille, ja seurasi d'Artagnania.

Raoul jäi ihan hämmennyksiinsä näkemästänsä; d'Artagnan oli kieltänyt häntä lähtemästä huoneesta ennen kuin mieltenkuohu oli kokonaan laannut.

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Saint-Eustachen kerjäläinen

D'Artagnan oli menetellyt harkitusti, kun ei ollut heti lähtenyt Palais-Royaliin: hän oli jättänyt Commingesille aikaa ehtiä sinne edellään, hänen ilmoittaakseen kardinaalille, kuinka hyviä palveluksia d'Artagnan oli ystävänsä keralla tehnyt aamun kuluessa kuningattaren puolueelle.

Heidät ottikin erinomaisen suosiollisesti vastaan Mazarin, joka lausui heille monia kohteliaisuuksia ja ilmoitti, että he olivat jo enemmän kuin puolitiessä toiveittensa täyttymistä, nimittäin d'Artagnan kapteeninarvoaan ja Portos parooniuttansa.

D'Artagnan olisi enemmän pitänyt rahoista kuin tästä kaikesta, sillä hän tiesi, että Mazarin lupasi kielellään, vaan ei pitänyt mielellään: niinpä hän pitikin kardinaalin korusanoja utukuvina, mutta tekeysi varsin tyytyväisen näköiseksi Portoksen silmissä, jonka mielialaa hän ei tahtonut masentaa.

Ystävysten ollessa kardinaalin luona lähetti kuningatar kutsumaan häntä. Kardinaali arveli kannustavansa kahden puoltajansa innokkuutta, jos hankki heille itse kuningattaren kiitokset; hän viittasi heidät senvuoksi mukaansa. D'Artagnan ja Portos näyttivät hänelle pölyisiä, revittyjä pukujaan, mutta kardinaali pudisti päätänsä.

"Nuo puvut", hän virkkoi, "ovat arvokkaampia kuin useimpien hoviherrojen, joita tapaatte kuningattaren luona, sillä ne ovat taisteluasuja."

D'Artagnan ja Portos tottelivat.

Itävallan Annan hovi oli lukuisa ja hilpeästi hälisevä, sillä olihan espanjalaisten kukistamisen jälkeen nyt päästy voitolle kansastakin. Broussel oli ilman vastarintaa viety Pariisin ulkopuolelle ja asusti kaiketi jo parhaillaan Saint-Germainin vankilassa; samaan aikaan oli Blancmesnil vangittu, mutta hiljaisesti ja vaivattomasti, ja hänet oli merkitty Vincennesin linnan asukasluetteloon.

Comminges seisoi kuningattaren lähellä, tämän kysellessä häneltä yrityksen yksityiskohtia, ja kaikki kuuntelivat hänen kertomustaan, kun hän näki kardinaalin saapuvan d'Artagnanin ja Portoksen saattamana.

"Kas, madame", hän huudahti rientäen d'Artagnanin luo, "tässä on mies, joka kykenee kuvaamaan sen teille paremmin kuin minä, sillä hän on pelastajani. Hänettä olisin tällähaavaa luultavasti takertuneena kalaverkkoihin Saint-Cloudin luona, sillä kysymys ei ollut vähemmästä kuin minun heittämisestäni virtaan. Puhukaa, d'Artagnan, puhukaa!"

Muskettisoturien luutnantiksi tultuaan oli d'Artagnan ollut kenties, satakin kertaa samassa huoneessa kuin kuningatar, mutta tämä ei ollut vielä koskaan puhutellut häntä.

"No niin, monsieur, tehtyänne minulle niin suuren palveluksen te vaikenette?" sanoi Itävallan Anna.

"Madame", vastasi d'Artagnan, "minulla ei ole mitään sanottavana, paitsi että elämäni on teidän majesteettinne käytettävissä ja että minä en ole onnellinen ennen kuin sinä päivänä, jona menetän sen teidän puolestanne."

"Tiedän sen, monsieur, tiedän sen", virkkoi kuningatar, "ja jo pitkältä ajalta. Olenkin hyvilläni, kun voin antaa teille tämän julkisen tunnustuksen kunnioituksestani ja kiitollisuudestani."

"Sallikaa minun, madame", huomautti d'Artagnan, "siirtää siitä osa ystävälleni, -- entiselle Trévillen komppanian muskettisoturille kuten minäkin --" hän korosti näitä sanoja --, "joka on tehnyt ihmeitä."

"Hänen nimensä?" kysyi kuningatar.

"Muskettiväessä", vastasi d'Artagnan, "hänet tunnettiin Portoksena", -- kuningatar säpsähti --, "mutta hänen todellinen nimensä on chevalier du Vallon."

"De Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Portos.

"Näin monta nimeä en jaksa muistaa, ja minä painan mieleeni vain ensimmäisen", sanoi kuningatar armollisesti.

Portos kumarsi. D'Artagnan peräytyi kaksi askelta.

Samassa ilmoitettiin koadjutori.

Kuninkaallinen seurue puhkesi kummastuksen huudahdukseen. Vaikka koadjutori oli saarnannut samana aamuna, tiedettiin hänen varsin suuresti kallistuvan frondelaisuuteen, ja pyytäessään Pariisin arkkipiispaa uskomaan saarnan pitämisen veljenpojalleen oli Mazarin ilmeisesti tarkoittanut herra de Retzille tuollaista salakavalaa letkausta, jollaiset suuresti huvittivat häntä.

Notre-Damesta lähtiessään olikin koadjutori kuullut, mitä oli tapahtunut. Vaikka hän oli melkein jo liitossa frondelaisten johtajien kanssa, ei hän kuitenkaan ollut niin sitoutunut, ettei olisi voinut peräytyä, jos hovi tarjosi hänelle kaipaamiansa etuja, joihin koadjutorinvirka oli vain valmistuksena. Herra de Retz tahtoi kohota arkkipiispaksi setänsä jälkeen ja kardinaaliksi kuten Mazarin. Mutta kansanpuolue tuskin kykeni toimittamaan hänelle näitä kokonaan kuningasvallasta riippuvaisia suosionosoituksia. Hän saapui senvuoksi nyt palatsiin onnittelemaan kuningatarta Lensin taistelun johdosta, ennakolta päättäneenä toimia hovin puoltajana tai vastustajana, mikäli hänen onnittelunsa vastaanotettaisiin suosiollisesti tai karsaasti.

Koadjutori siis ilmoitettiin tulleeksi; hän astui vastaanottohuoneeseen, ja hänen näkemisensä kiihdytti koko voitonriemuisen hovin uteliaisuutta kuulemaan hänen sanojansa.

Koadjutorilla oli yksinään jokseenkin yhtä paljon nerokkuutta kuin kaikilla niillä yhteensä, jotka olivat tulleet koolle tekemään hänestä pilaa. Hänen puhelunsa olikin niin peräti luontevaa, että läsnäolijat hyvästä naurunhalustaan huolimatta eivät saaneet tartutuksi mihinkään. Hän lopetti vakuutuksella, että hän tahtoi omistaa kaiken heikon kykynsä hänen majesteettinsa palvelukseen.

Koadjutorin puheen aikana näytti kuningatar hyvinkin mieltyneeltä, mutta kun se päättyi tuohon lauselmaan, ainoaan, joka saattoi antaa aihetta kompasanoihin, Anna kääntyi hovilaisiin ja ilmaisi silmäniskulla suosikeilleen, että hän luovutti koadjutorin heidän haltuunsa. Heti olivat hovin sukkelukset valmiina naljailuun. Hovinarri Nogent-Beautin huudahti kuningattaren olevan hyvin onnellisen, saadessaan tällaisena hetkenä uskonnon apua. Kaikki puhkesivat nauramaan.

Kreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään pelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita vastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan liikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.

Marski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja herra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että mylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria kuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.

Tämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt musertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja totisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään lisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.

"Kyllä, madame", vastasi koadjutori; "pyydän teitä ajattelemaan kahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa."

Kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa. Koadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan kardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima, että se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen sodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:

"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti ulos, vai mitä?"

"Kyllä, monseigneur", takasi d'Artagnan.

Sitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:

"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken."

Gondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden itselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin polvistumaan eteensä.

"Ah", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, "kiittämätön, kavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa äänilajissa!"

Mutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista iloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut aikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, -- järkevänä miehenä, jolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti koadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn ja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.

Kotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut hänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja säpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut Louvièresiksi.

Hän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika, vielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen kanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli jättänyt muskettinsa erään ystävän luo.

Koadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti häntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.

"Hyvä herra Louvières", virkkoi koadjutori, "olkaa vakuutettu siitä, että minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen."

"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?" kysyi Louvières.

"Sydämeni pohjasta", vastasi Gondy.

"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja toiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on kolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua kardinaali."

Koadjutori hätkähti.

"Ka, puhukaamme avomielisesti", jatkoi Louvières, "ja kääntäkäämme kortit pöydälle. Ei jaeta kolmeakymmentätuhatta écu'ta almuina, kuten te olette tehnyt viimeisinä kuutena kuukautena, yksistään kristillisestä armeliaisuudesta, sillä se olisi kerrassaan liian kaunista. Te olette kunnianhimoinen, ja se on aivan luonnollista: olettehan nerokas mies ja tunnette ansiokkuutenne. Minä puolestani vihaan hovia ja haluan tällä hetkellä ainoastaan kostoa. Antakaa meille papisto ja rahvas, jotka ovat teidän käskettävissänne, niin minä annan teille porvariston ja parlamentin; näiden neljän aineksen avulla on Pariisi kahdeksassa päivässä meidän, ja uskokaa minua, herra koadjutori, hovi antaa pelosta, mitä se ei anna suosiosta."

Koadjutori silmäili vuorostaan Louvièresiä läpitunkevalla katseellaan.

"Mutta tiedättekö, herra Louvières, että te ehdotatte minulle suorastaan kansalaissotaa?"

"Te olette valmistellut sitä niin kauan, monseigneur, että sen täytyy nyt olla teille tervetullut."

"Vaikka vain", sanoi koadjutori, "mutta käsittänette kuitenkin, että tämä vaatii mietintää?"

"Ja montako tuntia tarvitsette siihen?"

"Kaksitoista, monsieur. Onko se liikaa?"

"Nyt on puolipäivä; tulen luoksenne keskiyöllä."

"Ellen ole silloin palannut, niin odottakaa minua."

"Mainiota. Keskiyöllä, monseigneur."

"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières."

Yksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän oli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut asuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja siis levottomimmista seurakunnista.

Gondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja toisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien kokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.

"Seikka on selvä", vastasi koadjutori. "Te vallitsette omiatuntoja -- no niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen viheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on tyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet johtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan. Aloittakaa työnne tänään, -- niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa odotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa minulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni."

Kolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen seurakuntien. Toiset poistuivat.

"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin virkaveljenne?" kysyi Gondy.

"Niin toivomme", vastasivat papit.

"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori."

"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä suurinta hyötyä."

"Kuka se on?"

"Muuan Rue des Lombardsin kauppias, jolla on hyvin suuri vaikutusvalta seudun pikku elinkeinolaisiin."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Planchet; hän aiheutti yksinään mellakan noin kuusi viikkoa sitten, mutta kun häntä sen johdosta etsiskeltiin hirtettäväksi, katosi hän."

"Ja voitteko te saada hänestä selon?"

"Niin toivon; en luule hänen joutuneen kiinni, ja hänen vaimonsa rippi-isänä saan kyllä tietooni, missä hän on, jos vaimo sen tietää."

"Hyvä; etsikää käsiinne se mies, herra pastori, ja jos tapaatte, niin tuokaa hänet minun luokseni."

"Mihin aikaan, monseigneur?"

"Kello kuudelta, jos teille sopii."

"Tulemme tänne kello kuusi, monseigneur."

"Menkää, hyvä pastori, menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!"

Pappi lähti.

"Entä te, monsieur?" virkkoi Gondy Saint-Sulpicen pastoriin kääntyen.

"Minä, monseigneur", vastasi tämä, "tunnen miehen, joka on tehnyt suuria palveluksia hyvin suositulle prinssille; hänestä tulisi erinomainen päällikkö, ja hänet voin asettaa käytettäväksenne."

"Kuka se mies on?"

"Kreivi de Rochefort."

"Hänet tunnen minäkin; pahaksi onneksi ei hän ole Pariisissa."

"Monseigneur, hän asuu Cassette-kadun varrella."

"Mistä saakka?"

"Jo kolmatta päivää."

"Ja miksei hän ole pistäytynyt puheillani?"

"Hänelle oli sanottu ... monseigneur suonee minulle anteeksi..."

"Tietysti, puhukaa."

"Että monseigneur pyrki sopimukseen hovin kanssa."

Gondy puraisi huultansa.

"Häntä on petetty. Tuokaa hänet luokseni kello kahdeksalta, herra pastori, ja Jumala teitä siunatkoon kuten minäkin!"

Toinen pappi kumarsi ja lähti.

"Nyt on teidän vuoronne, monsieur", virkkoi koadjutori kääntyen viimeiseen vieraaseensa. "Onko teillä yhtä hyvää tarjottavaa minulle kuin noilla kahdella herrasmiehellä, jotka ovat lähteneet täältä viimeksi?"

"Parempaa, monseigneur."

"Jopa jotakin! Ajatelkaa, että siten sitoudutte varsin paljoon: toinen tarjosi minulle kauppiaan, toinen kreivin -- teillä kai siis on prinssi varalla?"

"Tarjoan teille kerjäläisen, monseigneur."

"Niin, aivan", virkahti Gondy miettivästi, "olette oikeassa, herra pastori -- jonkun, joka kykenisi yllyttämään liikkeelle Pariisin risteyksissä kuhisevan köyhälistön armeijan ja saamaan sen kirkumaan koko Ranskan kuuluviin, että Mazarin heidät on mierolle toimittanut."

"Juuri sellaisen miehen tunnen."

"Hyvä! Ja kuka se on?"

"Pelkkä kerjäläinen, kuten jo sanoin, monseigneur; hän on kuuden vuoden ajan anellut almuja, jakaessaan vihkivettä Saint-Eustachen kirkon portailla."

"Ja te sanotte, että hänellä on suuri vaikutus vertaisiinsa?"

"Tiedättekö, monseigneur, että kerjäläiset ovat järjestyneet yhdyskunnaksi, jonkunlaiseksi varattomien liitoksi omistavia luokkia vastaan, ammattiseuraksi, jolle kukin suorittaa pikku jäsenmaksun ja jota johtelee päällikkö!?"

"Kyllä olen kuullut sitä kerrottavan", vastasi koadjutori.

"No, tarjoamani mies on yhdyskunnan pää."

"Ja mitä tiedätte hänestä?"

"En mitään muuta, monseigneur, kuin että hänellä näyttää olevan tunnonvaivoja."

"Mistä olette siihen käsitykseen johtunut?"

"Jokaisen kuukauden kahdeksantenakolmatta päivänä hän luetuttaa minulla sielumessun jonkun puolesta, joka on saanut väkivaltaisen kuoleman; viimeksi luin sen eilen."

"Ja häntä nimitetään?"

"Maillardiksi, mutta minä en luule, että se on hänen todellinen nimensä."

"Luuletteko tapaavanne hänet paikallaan tällä hetkellä?"

"Varmasti."

"Lähtekäämme katsomaan kerjäläistänne, herra pastori, ja jos hän on sellainen kuin sanotte, olette tosiaan keksinyt aarteen."

Gondy pukeutui herrasmieheksi, painoi leveälierisen punatöyhtöisen hatun päähänsä, kiinnitti vyötäisilleen pitkän miekan ja saappaisiinsa kannukset, kietoutui väljään viittaan ja seurasi pastoria.

Edetessään kaikkia niitä katuja myöten, jotka johtivat arkkipiispan talolta Saint-Eustachen kirkolle, koadjutori ja hänen saattolaisensa tutkivat tarkoin kansan mielialaa. Väki oli kiihdyksissään, mutta näytti säikytetyn mehiläisparven tavoin olevan ymmällä, mihin asettua, ja oli ilmeistä, että kaikki päättyisi pelkkään surinaan, jollei joukoille saataisi johtajia.

Heidän saapuessaan Rue des Prouvairesille pastori ojensi kätensä kirkon edustaa kohti.

"Kas, tuolla hän on asemapaikallaan", hän virkkoi.

Gondy tähysti osoitetulle paikalle ja näki ryysyläisen, joka istui tuolilla, selkä seinäkoristetta vasten, hänellä oli vieressään pikku allas ja kädessään pirskoitushuiska.

"Oleskeleeko hän tuolla jonkun etuoikeuden perusteella?" kysyi Gondy.

"Ei, monseigneur", vastasi pappi; "hän on edeltäjältään ostanut tämän vihkivesi-jakopaikan."

"Ostanut?"

"Niin, nämä paikat ovat liike-etuja; tuo mies on maksanut hyvinkin sata pistolia tästä edusta."

"Se heittiö on siis varakas?"

"Jotkut tuollaiset jättävät kuollessaan kaksikymmentä-, viisikolmatta- ja kolmekinkymmentätuhatta livreä, vieläpä siitäkin yli."

"Hm", tuumi Gondy nauraen, "enpä luullut tallettavani almujani niin hyvin."

He olivat sillävälin lähestyneet kirkkoa; pastorin ja koadjutorin laskiessa jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle nousi kerjäläinen seisaalle ja ojensi huiskansa.

Hän oli lyhytkasvuinen, jokseenkin tanakka, kuudesta kahdeksaanseitsemättä iältään; tukka oli harmaa, silmät vaaleanruskeat. Kasvot ilmaisivat kahden vastakkaisen vaikuttimen taistelua, -- häijyn luonteen, jota taltutti tahto, kenties katumus.

Nähdessään pappia saattavan herrasmiehen hän hiukan säpsähti ja katseli tätä hämmästyneenä.

Pastori ja koadjutori koskettivat vihkihuiskaa sormenpäällä ja tekivät ristinmerkin; koadjutori heitti hopealantin hattuun, joka oli laskettu portaille.

"Maillard", sanoi pastori, "monsieur ja minä olemme tulleet haastelemaan hetkisen sinun kanssasi."

"Minun kanssani?" vastasi kerjäläinen; "se on liian suuri kunnia köyhälle vihkiveden jakelijalle."

Kerjäläisen äänessä oli ivallinen sointu, jota hän ei kyennyt kokonaan pidättämään, ja se ihmetytti koadjutoria.

"Niin", pitkitti pastori, joka näytti olevan tottunut tähän sävyyn, "tahtoisimme tietää, mitä sinä ajattelet tämänpäiväisistä tapauksista ja mitä olet kuullut kirkossakävijäin virkkavan niistä."

Kerjäläinen pudisti päätänsä.

"Ne ovat surkeita tapauksia, herra pastori, ja köyhää kansaa ne kohtaavat nyt kuten aina. Mitäkö niistä sanotaan? No, kaikki ovat tyytymättömiä, kaikki haikailevat, mutta kaikki on samaa kuin ei kukaan."

"Selittäkää käskystänne, hyvä mies", pyysi koadjutori.

"Minä sanon, että kaikki nuo huudot, kaikki tuo surkeilu, kaikki sadatukset saavat aikaan vain jyrinää ja leimahtelua, mutta salama ei iske alas ennenkuin on johtaja ohjaamassa sitä."

"Ystäväiseni", sanoi Gondy, "te näytätte minusta keinokkaalta mieheltä. Olisitteko taipuvainen ottamaan osaa pikku kansalaissotaan, jos sellainen syttyisi, ja asettamaan tuon johtajan käytettäväksi, jos sellaisen keksimme, omakohtaisen kykynne ja sen vaikutusvallan, joka teillä on tovereihinne?"

"Kyllä, monsieur, kunhan sen sodan hyväksyy kirkko, jotta se voisi johtaa tavoittamaani päämäärään, nimittäin syntieni anteeksisaamiseen."

"Tätä sotaa ei kirkko ainoastaan hyväksy, vaan se ohjaileekin sitä. Mitä synninpäästöönne tulee, niin meillä on puolellamme Pariisin arkkipiispa, joka on saanut Rooman hovilta täydet valtuudet, ja myöskin koadjutori, jolla on täydellinen aneoikeus; kehoittaisimme teitä kääntymään hänen puoleensa."

"Muista, Maillard", sanoi pastori, "että minä olen suositellut sinua tälle herrasmiehelle, joka on mahtimies, ja tavallaan mennyt vastuuseen sinusta."

"Minä tiedän, herra pastori", vastasi kerjäläinen, "että te olette aina ollut varsin hyväntahtoinen minua kohtaan, ja minä olenkin puolestani hyvin halukas tekemään mieliksenne."

"Ja arveletteko tosiaan olevanne niin vaikutusvaltainen ammattiveljienne keskuudessa kuin herra pastori minulle äsken vakuutti?"

"Luulen heidän pitävän minua jossakin arvossa", vastasi kerjäläinen ylpeästi; "he eivät ainoastaan tehne kaikkea, mitä annan heille toimeksi, vaan seurannevatkin minua kaikkialle, minne menen."

"Voitteko hankkia viisikymmentä rivakkaa miestä, oikeita häliseviä tyhjäntoimittajia, kiljujia, jotka kykenisivät luhistuttamaan Palais-Royalin seinät huutamalla alas Mazarinia, niinkuin muinoin Jerikon muurit sortuivat?"

"Luullakseni sietää minulle antaa vaikeampiakin ja tärkeämpiä tehtäviä kuin se", vastasi kerjäläinen.

"Vai niin!" sanoi Gondy. "Ottaisitte siis ehkä rakennuttaaksenne yhdessä yössä kymmenkunnan katusulkua?"

"Ottaisin viisikinkymmentä ja päivän tullen puolustaakseni niitä."

"Kautta taivaan", huudahti Gondy, "te puhutte miellyttävän varmasti, ja koska herra pastori vastaa teistä..."

"Kyllä vastaan", vahvisti pastori.

"Kas, tässä kukkaro, joka sisältää viisisataa kultapistolia: tehkää kaikki valmistuksenne ja sanokaa, missä voin tavata teidät tänä iltana kello kymmenen."

"Sen pitäisi tapahtua jollakulla ylänteellä, mistä saa merkin näkymään kaikkiin Pariisin osiin."

"Annanko sinulle kirjallisesti pari sanaa Saint-Jacques-la-Boucherien kappalaista varten, jotta hän päästää sinut johonkin tornin kammioon?" esitti pastori.

"Se sopii", vastasi kerjäläinen.

"Illalla kello kymmenen siis", lopetti koadjutori; "ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte viisisataa pistolia lisää."

Kerjäläisen silmissä leimahti ahneus, mutta hän tukahdutti sen tunteen.

"Tänä iltana, monsieur", hän vastasi, "tulee kaikki kuntoon."

Hän kantoi tuolinsa kirkkoon, asetti tuolin viereen altaansa ja pirskoitushuiskansa, meni ottamaan vettä kirkon vihkivesiastiasta ikäänkuin ei olisi luottanut omaansa ja poistui sitten.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Saint-Jacques-la-Boucherien torni

Neljännestä vailla kuusi oli herra de Gondy suoriutunut kaupungilta ja palannut arkkipiispalaan.

Kello kuudelta ilmoitettiin Saint-Merrin pastori.

Koadjutori loi nopean katseen taaksensa ja näki, että häntä seurasi toinen mies.

"Tulkoot sisälle", hän sanoi.

Pastori astui huoneeseen ja Planchet hänen mukanaan.

"Monseigneur", aloitti Saint-Merrin pastori, "tässä on se henkilö, josta minulla on ollut kunnia puhua teille."

Planchet tervehti sellaisen miehen tavoin, joka on liikkunut säätyläisperheissä.

"Ja te olette halullinen palvelemaan kansan asiaa?" kysyi Gondy.

"Olen kuin olenkin", vastasi Planchet; "olen frondelainen kaikesta sydämestäni. Onpa minut jo tuomittu hirteenkin, monseigneur."

"Mistä syystä?"

"Riistin Mazarinin vartion kynsistä aatelismiehen, jota oltiin viemässä takaisin Bastiljiin, missä hän oli istunut viisi vuotta."

"Kuka hän olikaan?"

"Ka, te tunnette hänet hyvin, monseigneur; se oli kreivi de Rochefort."

"Kas, tosiaankin!" huudahti koadjutori; "olen kuullut siitä tapauksesta: te yllytitte meteliin koko korttelin, sanotaan?"

"Melkeinpä", vastasi Planchet itsetyytyväisen näköisenä.

"Ja te olette ammatiltanne...?"

"Sokerileipuri, Rue des Lombardsin varrella."

"Selittäkäänhän minulle, miten noin rauhallisen toimen harjoittaja tulee olleeksi niin sotainen taipumuksiltaan!"

"Mistä se johtuu, että te kirkon miehenä, monseigneur, nyt vastaanotatte minut ritarin asussa, miekka kupeella ja kannukset saappaissa?"

"Eipä ollut huonosti vastattu, totta tosiaan!" huudahti Gondy hymyillen, "mutta tiedättehän, että minä papinkauluksestani huolimatta olen aina pitänyt asetoimista."

"No niin, monseigneur, ennen kuin rupesin sokerileipuriksi, olin minä kolme vuotta kersanttina Piemontin rykmentissä ja sitä ennen kahdeksantoista kuukautta herra d'Artagnanin palvelijana."

"Muskettisoturien luutnantin?" kysyi Gondy.

"Saman, monseigneur."

"Mutta häntä väitetään villityksi mazarinilaiseksi?"

"Hm..." rykäisi Planchet.

"Mitä tahdotte sanoa?"

"En mitään, monseigneur. Herra d'Artagnan on palveluksessa; herra d'Artagnan saa elantonsa puoltamalla Mazarinia, joka pitää häntä palkoissa, niinkuin meillä porvareilla on tehtävänä ahdistaa Mazarinia, joka rosvoaa meitä."

"Te olette älykäs mies, ystäväiseni; voiko teidän apuunne luottaa?"

"Luulin", vastasi Planchet, "että herra pastori on mennyt teille takuuseen minusta."

"Niin onkin, mutta mieleni tekee saada se vakuutus omasta suustanne."

"Saatte luottaa minuun, monseigneur, jos on kysymys metelin nostattamisesta kaupungissa."

"Siitä juuri on kysymys. Montako miestä luulette voivanne koota yöllä?"

"Kaksisataa muskettia ja viisisataa pertuskaa."

"Jos vain on jokaisessa korttelissa yksi mies, joka tekee saman, niin meillä on huomenna melkoinen armeija."

"Niinpä kyllä."

"Suostuisitteko kreivi de Rochefortin johdettavaksi?"

"Häntä seuraisin vaikka hornaan, ja se ei merkitse vähän, sillä uskon hänet tosiaan kykeneväksi menemään sinne."

"Mainiota!"

"Mistä merkistä voi huomenna eroittaa ystävät ja viholliset?"

"Kaikki frondelaiset asettakoot keltaisen nauharuusun hattuunsa."

"Hyvä. Antakaa minulle toimintaohje."

"Tarvitsetteko rahoja?"

"Rahoista ei ole koskaan ollut haittaa missään asiassa, monseigneur. Jollei niitä ole, niin on tultava toimeen ilman; jos on, niin hommat luistavat sitä joutuisammin ja paremmin."

Gondy astui lippaan ääreen ja otti siitä kukkaron.

"Tässä on viisisataa pistolia", hän sanoi; "ja jos asiat menestyvät hyvin, niin saatte huomenna odottaa saman verran lisää."

"Teen monseigneurille rehellisen tilin näistä rahoista", vastasi Planchet pistäen massin kainaloonsa.

"Hyvä on, suosittelen kardinaalia teidän hoivaanne."

"Olkaa huoletta, hän on hyvissä käsissä."

Planchet lähti; pastori viivähti vielä hetkisen.

"Oletteko tyytyväinen, monseigneur?" hän kysyi.

"Kyllä, tuo mies näyttää päättäväiseltä veitikalta."

"Niin, hän tekee enemmänkin kuin on luvannut."

"Sepä oivallista."

Pastori yhtyi nyt suojattiinsa, joka odotti häntä portailla. Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitettiin Saint-Sulpicen pastori.

Heti kun Gondyn työhuoneen ovi avautui, ryntäsi sinne mies; hän oli kreivi de Rochefort.

"Tekö siinä, hyvä kreivi!" virkkoi Gondy ojentaen hänelle kätensä.

"Olette siis viimeinkin tehnyt päätöksenne, monseigneur?" sanoi Rochefort.

"En ole kahden vaiheilla ollutkaan", vastasi Gondy.

"Älkäämme siis enää puhuko siitä: kun te sen sanotte, niin uskon. Toimitamme siis tanssit Mazarinille?"

"Niinpä toivon."

"Ja milloin alkaa karkelo?"

"Kutsu on annettu täksi yöksi", selitti koadjutori, "mutta viulut alkavat vinkua vasta huomisaamuna."

"Voitte ottaa lukuun minut ja viisikymmentä soturia, jotka chevalier d'Humières on luvannut minulle milloin vain tarvitsen."

"Viisikymmentä soturia?"

"Niin; hän pestaa tarjokkaita ja lainaa ne minulle -- jos puuttuu joitakuita juhlan päättyessä, niin hankin toisia sijalle."

"Hyvä on, hyvä Rochefort; mutta siinä ei ole vielä kylliksi."

"Mitä puuttuu?" kysyi Rochefort hymyillen.

"Herra de Beaufort -- minne olette hänet sijoittanut?"

"Hän on Vendômisissa odottelemassa, kunnes kirjeellisesti kutsun hänet takaisin Pariisiin."

"Kirjoittakaa hänelle, nyt on aika."

"Olette siis varma asiastanne?"

"Olen, mutta hänen pitää kiirehtiä, sillä niin pian kuin Pariisin väestö on kerran noussut liikkeelle, saamme yhden sijasta kymmenen prinssiä, jotka tahtovat asettua sen etunenään. Jos hän viivästyy, niin hän huomaa paikkansa otetuksi."

"Saanko ilmoittaa hänelle mielipiteenne?"

"Kyllä, kernaasti."

"Saanko sanoa hänelle, että hän voi vedota teihin?"

"Sanokaa vain."

"Ja te annatte hänelle täyden valtuuden?"

"Sotaa varten, kyllä; mutta mitä politiikkaan tulee..."

"Te tiedätte, että se ei ole hänen vahva puolensa."

"Hänen on annettava minun sopia omalla tavallani kardinaalinhatustani."

"Te pidätte siitä vielä kiinni?"

"Niin, koska minut pakotetaan käyttämään sellaista hatunkuosia, joka ei minulle sovellu", vastasi Gondy, "niin olkoon se hattu ainakin punainen."

"Ei käy kiistäminen makuasioista", arveli Rochefort nauraen; "vastaan hänen suostumuksestaan."

"Ja te kirjoitatte hänelle tänä iltana?"

"Teen paremminkin, -- lähetän sanansaattajan."

"Monenko päivän kuluttua hän voi olla täällä?"

"Viiden päivän."

"Tulkoon siis, ja hän näkee aseman täällä suuresti muuttuneeksi."

"Niin toivon."

"Minä takaan sen."

"Ja edelleen?"

"Menkää kokoamaan viisikymmentä miestänne ja pysytelkää valmiina."

"Mihin?"

"Kaikkeen."

"Onko mitään puoluemerkkiä?"

"Keltainen nauharuusuke hatussa."

"Hyvä. Näkemiin, monseigneur."

"Jumalan haltuun, hyvä Rochefort."

"Haa, mosjöö Mazarin, mosjöö Mazarin!" virkkoi Rochefort vetäen mukaansa pastorinsa, joka ei ollut saanut osutetuksi sanaakaan tähän keskusteluun; "nyt saat nähdä olenko minä liian vanha toimimaan!"

Kello oli puoli kymmenen; koadjutori tarvitsi hyvinkin puoli tuntia ehtiäkseen arkkipiispalasta Saint-Jasques-la-Boucherien torniin.

Koadjutori huomasi, että eräässä tornin ylemmistä ikkunoista tuikutti kynttilä.

-- Hyvä on, -- hän tuumi, -- kerjäläiskuninkaamme on paikallaan.

Hän kolkutti, tultiin avaamaan. Itse kappalainen odotti häntä ja valaisi hänelle tietä tornin huippuun asti. Heidän tultuaan sinne hän viittasi pieneen oveen, asetti kynttilän muurinnurkkaan, jotta koadjutori lähtiessään löytäisi sen, ja laskeutui jälleen alas portaita.

Vaikka ovessa oli avain, koputti koadjutori kuitenkin.

"Sisälle!" lausui ääni, josta koadjutori tunsi kerjäläisen.

De Gondy astui kammioon. Siellä tosiaan oli Saint-Eustachen vihkiveden jakelija. Hän odotteli lojuen kurjalla makuulavalla.

Nähdessään koadjutorin astuvan sisälle hän nousi seisaalle.

Kello löi kymmenen.

"No niin", kysyi Gondy, "oletko pitänyt sanasi?"

"En aivan tarkoin", vastasi kerjäläinen.

"Kuinka niin?"

"Tehän pyysitte minulta viittäsataa miestä?"

"Niin, entä sitten?"

"No, saatte kaksituhatta."

"Ethän vain kersku?"

"Tahdotteko todisteen?"

"Kyllä."

Kolme kynttilää paloi kukin ikkunassaan, la Citén, Palais-Royalin ja Saint-Denis-kadun puolella.

Mies lähestyi äänettömänä kaikkia kolmea kynttilää peräkkäin ja puhalsi ne sammuksiin.

Koadjutori oli hämyssä; kammiota valaisi nyt ainoastaan himmeillä säteillään kuu, joka oli vetäytynyt paksujen, mustien pilvien huntuun, koristaen niiden reunoja hopearipsuilla.

"Mitä olet tehnyt?" kysyi koadjutori.

"Olen antanut merkin."

"Mihin?"

"Katusulkujen rakentajille."

"Ahaa!"

"Lähtiessänne täältä näette väkeni työssä. Pitäkää vain varanne, jotta ette loukkaa säärtänne johonkin ketjuun tai putoa aavistamattomaan kuoppaan."

"Hyvä on! Tässä on luvattu summa, saman verran kuin jo olet saanut. Muista nyt olevasi päällikkö äläkä mene ryyppäämään."

"En ole kahteenkymmeneen vuoteen juonut muuta kuin vettä."

Mies vastaanotti massin koadjutorilta, joka kilinästä kuuli hänen kopeloivan ja tunnustelevan kultarahoja.

"Kas, kas!" virkkoi koadjutori; "sinä, veijari, oletkin ahnas!"

Kerjäläinen huokasi ja heitti massin luotansa.

"Pysynkö siis ainiaan samana!" hän huudahti; "enkö ikinä saa riisuutuneeksi vanhasta ihmisestä? Voi viheliäisyyttä, voi turhuutta!"

"Otat sen kuitenkin."

"Niin, mutta vannon teidän edessänne, että käytän jäännöksen hyväntekeväisyyteen."

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, ilmaisten sisäistä taistelua.

"Kummallinen mies!" mutisi Gondy.

Ja hän otti hattunsa lähteäkseen, mutta ovelle kääntyessään hän näki tiellään kerjäläisen.

Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että mies tahtoi hänelle jotakin pahaa.

Mutta pian hän päinvastoin huomasi tämän liittävän kätensä ristiin ja polvistuvan.

"Monseigneur", pyysi kerjäläinen, "ennen kuin lähdette täältä, rukoilen siunaustanne."

"Monseigneur!" huudahti Gondy. "Hyvä mies, sinä otaksut minut joksikuksi toiseksi."

"Ei, monseigneur, minä puhuttelen herra koadjutoria; tunsin teidät heti ensi silmäyksellä."

Gondy hymyili.

"Ja sinä tahdot siunaustani?" hän virkkoi.

"Niin, tarvitsen sitä."

Kerjäläinen lausui tämän niin peräti nöyrästi ja niin hartaan katuvasti, että Gondy ojensi kätensä hänen ylitseen ja antoi hänelle siunauksensa niin sydämellisesti kuin suinkin kykeni.

"Nyt on meidän välillämme yhdysside", lausui koadjutori. "Olen siunannut sinua, ja sinä olet minulle pyhitetty, niinkuin minäkin sinulle. Annahan kuulla, -- oletko tehnyt jonkun rikoksen, jonka maallisilta seuraamuksilta voin sinua suojella?"

Kerjäläinen pudisti päätänsä.

"Rikokseni, monseigneur, ei kuulu inhimillisen oikeuden tuomiovaltaan, ja te ette voi vapauttaa minua siitä muutoin kuin siunaamalla minua useasti samaten kuin äsken."

"Kuulehan, ole vilpitön", kehoitti koadjutori; "sinä et ole koko ikääsi ollut nykyisessä ammatissasi?"

"En, monseigneur; vasta kuusi vuotta on minulla tämä ollut."

"Missä olit sitä ennen?"

"Bastiljissa."

"Ja ennen kuin jouduit Bastiljiin?"

"Sen sanon teille, monseigneur, sinä päivänä, jolloin suvaitsette kuunnella rippiäni."

"Hyvä on; ilmoittaudu millä hyvänsä vuorokauden hetkellä, niin olen valmis myöntämään sinulle synninpäästön."

"Kiitos, monseigneur", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; "mutta vielä en ole valmis vastaanottamaan sitä."

"Sovittu siis. Hyvästi."

"Hyvästi, monseigneur", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen kirkkoruhtinaalle.

Koadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä mietteissä.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Mellakka

Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan tekeillä.

Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.

Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän valmis tekemään ristinmerkin.

Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa oleville.

Muuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla -- miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla sälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa tunsi koadjutori hänet Planchetiksi.

Koadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi liikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli kuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä käveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta pisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.

Pont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan mies lähestyi häntä ja kysyi:

"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi."

"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières", vastasi koadjutori kohottaen hattuaan.

Louvières näki nyt paremmin ja kumarsi.

Gondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä hän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi voinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet valkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he perätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut heidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja katseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.

Viimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että häntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän astui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.

"Hei, herra de Rochefort", virkahti Gondy nauraen, "älkäämme leikkikö ampuma-aseilla."

Rochefort tunsi äänen.

"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.

"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"

"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."

"Ja te lähdette...?"

"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa marmoritarpeet työpajaansa."

"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.

Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.

Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa ja kumartui kuuntelemaan.

Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa: olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli ennustelemassa maanjäristystä.

Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat, patrullit, pidätykset ja rankaisutkin -- sellaisia kohtasi vaeltaja joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia, syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että halua siihen ei puuttunut.

Katusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons Enfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta Pont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli asettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista etummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin vartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän ristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki heidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan, sadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita, kelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat: Katsokaa kansan kurjuutta! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki, siellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin paljon, että kaikkialla karjuttiin.

Itävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään, kun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat edellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja kuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan vastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille avattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.

Mazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä rahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana työhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti kauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin, raivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen marski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta miestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo pila merkitsi.

Marski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut mitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti kaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi saattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia Louvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän viisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin viisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun avaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.

Mutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa marski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla, samalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme miestä.

Hän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja tämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän tahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta harmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin Saint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa, jotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.

Hän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi Saint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut ainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra Friquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän oli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa meteliä.

Marski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi murtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta sekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän muun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä marssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa, kärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä muskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les Innocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la Monnaien kulmaan.

Marski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.

Marski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua paikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi kuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat tarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella rautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn tai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan, musertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen oli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein suunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin säikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien kihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de l'Arbre-Secin puolelta, huudellen: "Eläköön koadjutori!" ja Gondy ilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten keskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan yhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan kulkuetta.

Kaikki polvistuivat.

Marski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.

"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä", pyysi hän, "muutoin maksaa leikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!"

Syntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin. Gondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.

"Lapseni", hän lausui, "tässä näette herra marski de la Meilleraien, jonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan pyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista. Sitoudutteko siihen, marski?" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.

"Hitto!" huudahti tämä; "totta kai! En toivonut pääseväni näin huokealla."

Marski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.

"Eläköön koadjutori!" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet: "Eläköön marski!" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: "Alas Mazarin!"

Tungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen läpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen kanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat lyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.

Se oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen katusulut; marski pureskeli kynsiään.

Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania, mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä, kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän Portoksensa saattamana.

"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali, "ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa nyt hommataankaan?"

"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!' ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä kovisteltiin?"

"Sanokaa, sanokaa."

"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"

Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.

"Ja te huusitte?" hän sanoi.

"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur..."

"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.

"Katsokaa hattuani ja levättiäni."

Ja d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan. Portokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja pistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.

"Diavolo!" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän ihailevasti silmäillen ystävyksiä, "minä olisin huutanut, minä!"

Samassa kuului meteli yhä lähempää.

Mazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua ikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.

"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan", hän sanoi.

D'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.

"Kas, kas", hän huudahti, "mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie on tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa siteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään... Ka, mutta ... mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!"

"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon", huudahti Mazarin, "jos se lähestyy Palais-Royalia."

"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!" huudahti d'Artagnan.

"Meillä on ristikkoportit."

"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti, väännetään sivulle, hakataan mäsäksi!... Älkää hitossa ampuko!" huikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.

Tästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan, pamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala kiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen, muuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi kuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.

"Voi minua!" parahti kardinaali; "se oli venetsialaista lasia!"

"Oh, monseigneur", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan, "älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että tunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta, venetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan."

"Mutta mikä siis on neuvonne?" kysyi kardinaali vapisten.

"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä lempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole mihinkään."

"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?"

"Luovuttaisin Brousselin", vastasi Portos.

"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat", huudahti Mazarin, "minä lähden puhumaan asiasta kuningattarelle."

Hän pysähtyi käytävän päässä.

"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?" sanoi hän.

"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti", vastasi d'Artagnan, "olemme luvanneet sen teille, -- käskekää, me tottelemme."

"No niin", virkkoi Mazarin, "astukaa tuohon kamariin ja odottakaa."

Ja kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.

VIIDESKYMMENES LUKU

Mellakka yltyy kapinaksi

Kamari, johon d'Artagnan ja Portos oli osoitettu, oli ainoastaan oviverhoilla eroitettu vastaanottohuoneesta, jossa kuningatar oleksi. Niiden läpi saattoi kuulla kaikki mitä sisemmällä tapahtui, ja pikku raosta sai sinne katselluksikin.

Kuningatar seisoi lattialla, kalpeana suuttumuksesta; mutta hän kykeni kuitenkin niin lujasti hillitsemään itsensä, että hänessä ei havainnut vähäisintäkään mielenliikutusta. Hänen takanaan seisoivat Comminges, Villequier ja Guitaut sekä näiden takana hoviväkeä.

Hänen edessään oli kansleri Seguier, sama mies, joka oli kaksikymmentä vuotta sitten niin katkerasti vainonnut häntä, ja kertoi nyt, että hänen vaununsa oli pirstattu ja että häntä oli ajettu takaa. Hän oli paennut erääseen loistoasuntoon, jonne väkijoukko oli murtautunut, hävittäen ja rosvoten; onneksi oli hän ehtinyt piiloutua seinäverhojen peittämään kammioon, jonne muuan vanha eukko oli sulkenut hänet ja hänen veljensä, Meauxin piispan. Vaara oli ollut niin suuri, hurjistuneet hätyyttäjät olivat niin kamalin uhkauksin lähestyneet kammiota, että kansleri oli luullut viimeisen hetkensä tulleen ja ripittänyt itsensä veljelleen, ollakseen ilmitulon varalta valmis kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut keksitty: ahdistajat luulivat hänen pujahtaneen ulos jostakin takaovesta, vetäytyivät pois ja jättivät hänelle peräytymistien avoimeksi. Hän oli silloin pukeutunut talon omistajan vaatteisiin ja lähtenyt kätköstään, jolloin hänen oli täytynyt kiivetä poliisivirkamiehensä ja kahden kaartilaisen yli, näiden saatua surmansa katuovea puolustaessaan.

Tämän kertomuksen aikana oli Mazarin astunut sisälle ja ihan hiljaa hiipinyt kuningattaren luo kuuntelemaan.

"No", kysyi kuningatar kanslerin lopetettua, "mitä ajattelette tuosta?"

"Pidän asemaa varsin vakavana, madame."

"Mutta mitä neuvotte?"

"Tekisi mieleni tehdä ehdotus teidän majesteetillenne, mutta minä en uskalla."

"Uskaltakaa vain huoletta, monsieur", sanoi kuningatar katkerasti hymyilleni "olette te enemmänkin uskaltanut."

Kansleri punastui ja sopersi joitakuita sanoja.

"Nyt ei ole puhetta menneisyydestä, vaan nykyisestä tilanteesta", sanoi kuningatar. "Te huomautitte, että teillä olisi ehdotus lausuttavana minulle; mikä se on!"

"Madame", vastasi kansleri epäröiden, "esittäisin vapautettavaksi Brousselin."

Vaikka kuningatar jo oli kovin kalpea, vaaleni hän silminnähtävästi vieläkin, ja hänen kasvonsa jäykistyivät.

"Vapauttaisinko Brousselin!" hän huudahti; "en koskaan!"

Samassa kuului askeleita etuhuoneesta, ja ilmoittautumatta näyttäysi marski de la Meilleraie kynnyksellä.

"Ah, teko siellä, marski!" huudahti Itävallan Anna ilahtuen. "Te olette toivottavasti saanut roskaväen järkiinsä?"

"Madame", vastasi marski, "jätin kolme kaatunutta Pont-Neufille, neljä kauppahallien luo, kuusi Rue de l'Arbre-Secin kulmaan ja kaksi teidän palatsinne portille, kaikkiaan siis menettäen viisitoista. Tuon mukanani kymmenen tai kaksitoista haavoitettua. Hattuni jäi jonnekin kuulan tuiskauttamana, ja kaiken todennäköisyyden mukaan olisi minun käynyt samoin, ellei herra koadjutori olisi tullut pelastamaan minua pinteestä."

"Kas, minua tosiaan ihmetyttäisi, ellen näkisi tuota vääräsääristä mäyräkoiraa sekaantuneeksi tuohon kaikkeen", virkahti kuningatar.

"Madame", sanoi la Meilleraie nauraen, "älkää puhuko hänestä liian pahaa minun kuulteni, sillä hänen apunsa on minulla vielä vereksessä muistissa."

"Hyvä on", vastasi kuningatar; "olkaa te niin kiitollinen häntä kohtaan kuin tahdotte, mutta se ei sido minua mihinkään. Te olette suoriutunut eheänä metelistä, siinä kaikki mitä toivon; ette ole ainoastaan tervetullut, vaan kunnialla palannut."

"Niin, madame, olen päässyt kunniallisesti palaamaan, mutta vain sillä ehdolla, että ilmoitan teille kansan tahdon."

"Tahdon!" sanoi Itävallan Anna silmäkulmiansa rypistäen. "Kas vain, herra marski, jopa lienettekin ollut kovin täpärässä vaarassa, kun olette voinut omaksua noin kummallisen luottamustoimen!"

Näiden sanojen ivallinen sävy ei välttänyt marskin huomiota.

"Suokaa anteeksi, madame", selitti marski, "minä en ole asianajaja. Olen soturi ja ymmärrän senvuoksi kenties vaillinaisesti sanantapojen merkityksen; minun olisi pitänyt puhua kansan toivomuksesta eikä tahdosta. Ja mitä tulee vastaukseen, jolla olette minua kunnioittanut, niin luulen tahtoneenne vihjata, että minua on peloittanut."

Kuningatar hymyili.

"No niin, madame, minua tosiaan peloitti. Kolmannen kerran tapahtui minulle sellaista elämässäni, ja kuitenkin olen ottanut osaa kahteentoista varsinaiseen kenttätaisteluun ja epälukuisiin pienempiin otteluihin ja kahakoihin. Niin, minua peloitti, ja minä seison mieluummin teidän majesteettinne edessä, olkoon hymynne kuinkakin uhkaava, kun noita hornanhenkiä vastassa, jotka ovat saattaneet minua tänne asti, ties mistä keräytyneinä."

"Mainiota!" virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle; "hyvin vastattu."

"No niin", sanoi kuningatar puristaen huultansa, hovilaisten katsellessa toisiansa ihmeissään, "mikä on se kansani toivomus?"

"Että Broussel annetaan heille takaisin, madame", vastasi marski.

"Ei koskaan", epäsi kuningatar, "ei koskaan!"

"Teidän majesteettinne on valtiatar", sanoi la Meilleraie kumartuen ja peräytyen askeleen.

"Minne menette, marski?" kysyi kuningatar.

"Menen ilmoittamaan teidän majesteettinne vastauksen niille, jotka sitä odottavat."

"Jääkää, marski; en tahdo olla tavallaan väleissä kapinallisten kanssa."

"Madame, olen antanut sanani", vastasi marski.

"Mitä se merkitsee?..."

"Että minun on mentävä takaisin, ellette vangituta minua."

Itävallan Annan silmät salamoitsivat.

"Oh, jos asia siitä riippuu, monsieur", virkkoi hän, "niin olen pidätyttänyt isoisempiakin. Guitaut!"

Mazarin kiirehti esiin.

"Madame", hän sanoi, "jos minäkin vuorostani uskaltaisin antaa teille neuvon..."

"Kuuluisiko sekin, että luovuttaisin Brousselin, monsieur? Siinä tapauksessa on teidän turha vaivautua."

"Ei", vastasi Mazarin, "vaikka se neuvo kenties olisi yhtä hyvä kuin mikään muukaan."

"Mitä siis esitätte?"

"Että tänne kutsuttaisiin herra koadjutori."

"Koadjutori!" huudahti kuningatar; "tuo inhoittava rettelöitsijä! Hän se on saanut toimeen koko tämän kapinan."

"Sitä suurempi syy", arveli Mazarin; "jos hän on toimeenpanija, niin hän kykenee sen lopettamaankin."

"Kas, madame", huomautti Comminges seistessään ikkunan ääressä, josta hän silmäili ulos, "tilaisuus onkin suotuisa, sillä tuolla hän parhaillaan jakelee siunauksiansa, Palais-Royalin edustalla."

Kuningatar riensi ikkunan luo.

"Se on totta", hän sanoi; "katsokaa sitä teeskentelijää!"

"Minä näen", sanoi Mazarin, "että kaikki polvistuvat hänen edessään, vaikka hän on vain koadjutori; jos minä olisin hänen sijassaan, niin minut revittäisiin kappaleiksi, vaikka olen kardinaali. Pysyn sen vuoksi, madame, toivomuksessani" -- Mazarin korosti tämän sanan -- "että teidän majesteettinne vastaanottaisi koadjutorin."

"Ja miksette tekin puhu tahdostanne?" vastasi kuningatar hiljaa.

Mazarin vain kumarsi.

Kuningatar seisoi kotvan mietteissään. Sitten hän nosti päänsä ja sanoi:

"Herra marski, menkää noutamaan luokseni herra koadjutori."

"Ja mitä saan sanoa kansalle?" kysyi marski.

"Että sen on oltava kärsivällinen", vastasi Itävallan Anna; "niinhän totisesti olen minäkin!"

Ylpeän espanjattaren ääni oli niin käskevä, että marski ei lausunut mitään vastaväitettä; hän kumarsi ja lähti.

D'Artagnan kääntyi Portokseen.

"Kuinkahan tämä päättyy?" virkkoi hän.

"Saammehan nähdä", vastasi Portos järkkymättömän tyynenä.

Sillävälin Itävallan Anna astui Commingesin luo ja puhui hänen kanssaan hiljaa.

Mazarin vilkui levottomasti d'Artagnanin ja Portoksen taholle.

Muu seurue vaihtoi joitakuita sanoja matalalla äänellä. Ovi avautui jälleen; marski astui sisälle koadjutorin saattamana.

"Tässä, madame", hän sanoi, "tulee herra de Gondy, kiirehtien kuulemaan teidän majesteettinne määräyksiä."

Kuningatar astui muutaman askeleen häntä kohti ja pysähtyi kylmäkiskoisena, totisena, liikkumattomana ja alahuuli halveksivasti työntyneenä eteenpäin.

Gondy kumarsi kunnioittavasti.

"No, monsieur", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä mellakasta?"

"Että se ei enää ole mellakkaa, madame", vastasi koadjutori, "vaan kapinaa."

"Kapinaa se on niiden mielestä, jotka kuvittelevat, että minun kansani pystyy kapinoimaan!" huudahti Anna kykenemättömänä teeskentelemään koadjutorin edessä, jota hän hyvällä syyllä katsoi koko metelin aiheuttajaksi. "Kapinaksi sitä nimittävät ne, jotka kapinaa haluten ovat panneet toimeen epäjärjestystä; mutta odottakaa, odottakaa, kyllä kuninkuus sen tasaannuttaa."

"Tätäkö minulle sanoaksenne, madame", vastasi Gondy kylmäkiskoisesti, "teidän majesteettinne kunnioitti minua kutsullanne?"

"Ei, hyvä koadjutori", tokaisi Mazarin, "me tahdoimme pyytää neuvoanne siinä kiusallisessa asemassa, jossa nyt olemme."

"Onko totta", kysyi de Gondy hämmästystä teeskennellen, "että teidän majesteettinne on kutsuttanut minut kysyäksenne neuvoani?"

"Kyllä", vastasi kuningatar, "sitä on minulta tahdottu."

Koadjutori kumarsi.

"Teidän majesteettinne haluaa siis...?"

"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan", kiirehti Mazarin vastaamaan.

Koadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.

"Hänen majesteettinsa sijassa", sanoi Gondy jäykästi, "minä en epäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin."

"Ja jos en sitä tee", huudahti kuningatar, "niin mitä luulette tapahtuvan?"

"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa", huomautti marski.

"Teiltä en kysynyt", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes kääntymättä, "vaan herra de Gondyltä."

"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta", vastasi koadjutori yhä yhtä tyynesti, "niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla."

Kuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä näyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita kaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja vapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka kuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin kohtauksiin.

"Vapauttaisinko Brousselin!" huudahti hän kamalasti hymyillen; "kaunis neuvo, kautta kunniani! Kyllä kuulee, että se tulee papin suusta!"

Gondy pysyi lujana. Tämän päivän loukkaukset näyttivät lipuvan hänen ohitseen kuin eilispäivän kokkapuheet; mutta viha ja kostonhalu keräytyivät hiljaisesti pisaroittain hänen sydämensä syvyyteen. Kylmäkiskoisesti katseli hän kuningatarta, joka nyhkäisi Mazarinia, jotta tämäkin vuorostaan virkkaisi jotakin.

Tapansa mukaan Mazarin ajatteli paljon ja puhui vähän.

"He, he!" sanoi hän; "se on hyvä neuvo, ystävän neuvo. Minäkin antaisin hänet takaisin, tuon kunnon mosjöö Brousselin, elävänä tai kuolleena, ja silloin olisi kaikki lopussa."

"Jos antaisitte hänet takaisin kuolleena, niin kaikki olisi lopussa kuten sanotte, monseigneur, mutta toisella tavoin kuin te tarkoitatte."

"Sanoinko elävänä tai kuolleena?" huomautti Mazarin; "se oli vain puheentapa: tiedättehän, että minä en oikein hyvin ymmärrä kieltä, kun te sitävastoin puhutte ja kirjoitatte erinomaisen huolitellusti, mosjöö koadjutori."

"Siinä on oikein valtioneuvottelu", sanoi d'Artagnan Portokselle; "mutta parempia olemme me pitäneet La Rochellessa Atoksen ja Aramiin kanssa."

"Saint-Gervaisin vallinsarvella", sanoi Portos.

"Siellä ja muualla."

Koadjutori antoi sadekuuron mennä ohi ja lausui yhä järkkymättömyytensä säilyttäen:

"Madame, jos teidän majesteettinne ei pidä siitä neuvosta, jonka olen alistanut mietittäväksenne, niin on teillä epäilemättä parempi noudatettavana; tunnen kuningattaren ja hänen neuvonantajiensa viisauden liian hyvin, voidakseni olettaa, että pääkaupunkia pitkäksikään aikaa jätettäisiin epäjärjestykseen, joka voisi johtaa vallankumoukseen."

"Teidän mielipiteenne on siis", sanoi espanjatar pilkallisesti nauraen, samalla kun hän suuttuneesti puraisi huultansa, "että eilispäivän mellakka, joka tänään on jo kapinaa, saattaa huomenna koitua vallankumoukselliseksi?"

"Niin, madame", vastasi koadjutori vakavasti.

"Mutta teidän käsityksenne mukaan, monsieur, on kansa siis käynyt ihan hillittömäksi?"

"Tämä vuosi on nurja kuninkaille", sanoi Gondy päätänsä pudistaen; "katsokaa Englantia, madame."

"Niin, mutta onneksi ei meillä Ranskassa ole mitään Oliver Cromwellia", vastasi kuningatar.

"Kuka tietää?" sanoi Gondy; "sellaiset miehet ovat kuin salama: heistä ei tiedä ennen kuin iskevät."

Jokaista värisytti, ja syntyi tuokion äänettömyys.

Sillävälin kuningatar laski käsivartensa ristiin rinnalle; oli ilmeistä, että hän tahtoi tyynnyttää sydämensä rajua tykytystä.

"Portos", kuiskasi d'Artagnan, "katso tarkkaan tuota pappia."

"Niin, kyllä näen", vastasi Portos. "Entä sitten?"

"No, siinä on mies!"

Portos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei oikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.

"Teidän majesteettinne", pitkitti koadjutori säälimättömästi, "ryhtyy siis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen ennakolta, että niistä tulee hirveitä, -- sellaisia, että ne vain yhä ärsyttävät kapinallisia."

"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme", sanoi kuningatar ivallisesti, "silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille siunauksianne."

"Kenties on silloin myöhäistä", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti; "kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun sitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän majesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden rangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen liekkiin."

"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?" huudahti kuningatar.

"Jos on, niin käyttäkää sitä", vastasi Gondy.

"Hiisi vieköön", sanoi d'Artagnan Portokselle, "siinä on luonne, jollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen d'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia! Tuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!"

"Niin", vastasi Portos.

Kädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia. Gondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.

"Jääkää, monsieur!" virkkoi kuningatar.

-- Ähä, -- sanoi Gondy itsekseen, -- hän aikoo myöntyä.

"Hän aikoo kai surmauttaa miehen", sanoi d'Artagnan Portokselle, "mutta olipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu. Päinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä ahdistajien kimppuun."

"Minä myös", yhtyi Portos.

"Kas niin", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, "nyt saamme kuulla jotakin uutta."

Kuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut oven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti kaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan, haisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin istui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä levottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli rintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja varmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn espanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.

"Kuulkaahan", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, "nyt kun olemme yksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori."

"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa julkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana, päästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle."

"Voi", huudahti Itävallan Anna, "alentaisinko siinä määrin itseni! Olenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai eikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen, kuten kuningatar Katarina vannoi", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä omilla sanoillaan, "mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon kurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!"

Ja kädet nyrkissä hän syöksähti koadjutoria kohti, jota hän sillä hetkellä varmasti inhosi ainakin yhtä syvästi kuin Brousselia.

Gondy pysyi hievahtamattomana, ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen kasvoissaan; mutta hänen jääkylmä katseensa kohtasi kuningattaren raivoisan silmäyksen kuin miekka.

"Hän on kuoleman oma, jos hovissa on vielä joku Vitry ja se Vitry astuu sisälle tällä hetkellä", sanoi gascognelainen. "Mutta ennen kuin hän pääsee käsiksi tuohon kunnon kirkkoruhtinaaseen, surmaan minä sen Vitryn, ja sillä hyvä! Kardinaali Mazarin on siitä minulle äärettömän kiitollinen."

"Hiljaa", sanoi Portos, "kuunnelkaamme!"

"Madame", huudahti kardinaali tarttuen Itävallan Annaan ja vetäen hänet takaisin, "mitä teettekään, madame?"

Sitten hän lisäsi espanjaksi:

"Anna, oletko järjiltäsi? Sinähän haastat tässä riitaa kuin porvarisnainen, sinä, kuningatar! Etkö näe, että edessäsi on tuon papin hahmossa koko Pariisin väestö, jota tällä hetkellä on hyvin vaarallinen loukata, ja että jos tuo pappi tahtoo, ei sinulla enää tunnin kuluttua ole kruunua? Maltahan, myöhemmällä, toisessa tilaisuudessa, voit osoittautua lujaksi ja taipumattomaksi, mutta tänään se ei käy laatuun; imartele ja mielistele tänään, muutoin olet vain tavallinen nainen."

Jo tämän puhuttelun ensimmäiset sanat saivat d'Artagnanin tarttumaan Portoksen käsivarteen, jota hän sitten puristi yhä kovemmin; Mazarinin vaiettua hän sanoi hiljaa:

"Portos, älä milloinkaan ilmaise Mazarinille, että minä ymmärrän espanjankieltä, -- muutoin olen mennyttä miestä ja sinä samaten."

"Hyvä", vastasi Portos.

Tämä karkea nuhde lausuttiin niin kaunopuheisesti kuin Mazarinin oli tapana käyttää italian- tai espanjankieltä, ranskaksi haastaessaan menettäen sen taitonsa kerrassaan. Mutta se ei aiheuttanut puhujan kasvoilla mitään sellaista ilmettä, että Gondy taitavana ihmistuntijanakaan olisi kyennyt siinä aavistamaan muuta kuin yksinkertaista kehoitusta suurempaan kohtuullisuuteen.

Ankarasti soimattu kuningatar tyynnyttäysikin yhtäkkiä; hän antoi niin sanoen tulen sammua silmissään, veren kadota poskiltaan ja sanarikkaan suuttumuksen kuoleutua huuliltaan. Hän istuutui ja virkkoi kyyneleisellä äänellä, käsivarsiensa vaipuessa voimattomina sivulle:

"Suokaa minulle anteeksi, herra koadjutori, ja uskokaa tämän rajuuden johtuvan vain tämän hetken kärsimyksistä. Naisena olen sukupuoleni heikkouksien alainen, joten minua säikähdyttää kansalaissodan ajatus; kuningattarena ja tottuneena näkemään kuuliaisuutta kiihdyn ensimmäisestä vastustelusta."

"Madame", vastasi Gondy kumartaen, "teidän majesteettinne erehtyy katsoessaan vilpittömiä mielipiteitäni vastusteluksi. Teidän majesteetillanne on vain nöyriä ja kunnioittavia alamaisia. Kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa, se kaipaa Brousselia, siinä kaikki, -- tuntien itsensä peräti onnelliseksi teidän majesteettinne hallittavana, kunhan teidän majesteettinne vain antaa sille Brousselin", lisäsi Gondy hymyillen.

Kuullessaan sanat kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa oli Mazarin jo heristänyt korviansa siinä oletuksessa, että koadjutori ottaisi puheeksi huudot: "Alas Mazarin!" Hän oli hyvillään Gondyn pidättyväisyydestä ja virkkoi pehmeimmällä äänellään ja sovittaen kasvonsa maireimpaan hymyynsä:

"Madame, uskokaa koadjutoria, joka on meidän taitavimpia valtiomiehiämme; ensimmäinen joutilaaksi tuleva kardinaalihattu näyttää olevan tehty hänen ylvästä päätänsä varten."

-- Kas, kuinka kipeästi sinä minua tarvitsetkin, kavala heittiö! -- mietti Gondy.

"Ja mitä lupaakaan hän meille sinä päivänä, jona hänet tahdotaan tappaa?" sanoi d'Artagnan. "Hitto, jos hän tuolla tavoin jakelee hattuja, niin käyttäkäämme tilaisuutta, Portos, ja pyytäkäämme jo huomenna kumpainenkin itsellemme oman rykmentin päällikkyys. Perhana, kunhan kansalaissotaa kestäisi vain vuodenkin päivät, niin kultauttaisin itselleni konnetabelimiekan!"

"Entä minä?" virkkoi Portos.

"Sinulle minä hankin herra de la Meilleraien marskinsauvan, hän kun ei tällä haavaa näy olevan suuressakaan suosiossa."

"Pelkäätte siis ihan vakavasti yleistä kansan kiihtymystä, monsieur?" sanoi kuningatar.

"Ihan vakavasti, madame", vakuutti Gondy ihmeissään siitä, ettei ollut vielä päässyt pitemmälle; "minä pelkään, että tulvavirta patonsa särjettyään tuottaa suuria tuhoja."

"Ja minä", vastasi kuningatar, "luulen siinä tapauksessa välttämättömäksi rakentaa uusia patoja sitä vastaan. Menkää, mietin kyllä asiaa."

Gondy katseli Mazarinia hämmästyneenä. Mazarin lähestyi kuningatarta, puhutellakseen häntä. Samassa kuului hirveätä melua Palais-Royalin edustalta.

Gondy hymyili, kuningattaren katse leimahti, Mazarin vaaleni huomattavasti.

"Mitä nyt taas?" jupisi hän.

Comminges säntäsi huoneeseen.

"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi hän hätäisesti kuningattarelle, "mutta väkijoukko on rusentanut etuvartijat ristikkoaitaa vasten ja murtaa nyt portteja. Mitä käskette?"

"Kuunnelkaa, madame", sanoi Gondy.

Aaltojen meuru, ukkosen jyrinä, tulivuoren ryminä eivät ole mitään niiden huutojen myrskyyn verraten, jotka nyt kajahtivat ilmoille.

"Mitäkö käsken?" toisti kuningatar.

"Niin, hetki on täpärä."

"Montako miestä teillä on suunnilleen Palais-Royalissa!"

"Kuusisataa."

"Asettakaa sata miestä kuninkaan ympärille ja lopulla väellä lakaiskaa pois tuo roskalauma."

"Madame", sanoi Mazarin, "mitä teettekään?"

"Menkää!" käski kuningatar.

Comminges astui ulos huoneesta sokean kuuliaisena kuin soturi ainakin.

Silloin kuului hirmuinen romahdus, porteista alkoi eräs myödätä.

"Voi, madame", surkeili Mazarin, "te syöksette turmioon meidät kaikki, kuninkaan, itsenne ja minut!"

Itävallan Anna pelästyi vuorostaan tästä huudahduksesta, joka puhkesi kardinaalin kauhistuneen sielun syvyydestä; hän kutsui takaisin Commingesin.

"Se on myöhäistä!" hätäili Mazarin tukkaansa repien; "se on myöhäistä!"

Portti myötäsi, ja väkijoukon kuultiin hurraavan riemuissaan. D'Artagnan veti miekkansa ja viittasi Portosta tekemään samaten.

"Pelastakaa kuningatar!" huusi Mazarin koadjutoriin kääntyen.

Gondy ryntäsi ikkunan ääreen ja avasi sen; hän tunsi Louvièresin kolmen- tai neljäntuhannen miehen suuruisen joukon etunenässä.

"Ei askeltakaan pitemmälle!" hän huikkasi; "kuningatar kirjoittaa alle."

"Mitä sanottekaan?" huudahti kuningatar.

"Totta, madame", vastasi Mazarin ojentaen hänelle kynän ja paperin; "se täytyy tehdä." Sitten hän lisäsi: "Kirjoittakaa, Anna, minä pyydän, minä tahdon!"

Kuningatar vaipui tuolille, otti kynän ja kirjoitti.

Louvièresin pidättämänä ei kansa tunkeutunut pitemmälle, mutta se kamala pauhina, joka ilmaisee väenpaljouden suuttumusta, kohisi entisellään.

Kuningatar kirjoitti:

"Saint-Germainin vankilan kaitsija laskekoon vapauteen parlamenttineuvos Brousselin." Ja hän vahvisti määräyksen nimikirjoituksellaan.

Koadjutorin katse seurasi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Hän otti paperin heti kun se oli kunnossa, palasi ikkunan ääreen ja huusi heiluttaen sitä kädessään:

"Tässä on määräys!"

Koko Pariisi tuntui ratkeavan rajattoman riemastuksen huutoon; sitten kajahteli: "Eläköön Broussel! Eläköön koadjutori!"

"Eläköön kuningatar!" lisäsi koadjutori.

Jotkut huudot vastasivat siihen, mutta harvoina ja heikkoina. Kenties oli koadjutori kohottanut sen huudon ainoastaan saadakseen Itävallan Annan tuntemaan valtansa vähäisyyden.

"Ja nyt saatuanne mitä tahdoitte", virkkoi hän, "menkää, herra de Gondy!"

"Kun kuningatar jälleen tarvitsee minua", sanoi koadjutori kumartaen, "tietää teidän majesteettinne olevani käytettävissä."

Kuningatar antoi merkin päällään, Gondy vetäytyi pois.

"Sinua kirottua pappia!" huudahti Itävallan Anna ojentaen kätensä juuri sulkeutunutta ovea kohti; "panen sinut vielä tyhjentämään lopun kalkista, jonka olet tänään tarjonnut nautittavakseni."

Mazarin tahtoi lähestyä häntä.

"Jättäkää minut!" kivahti kuningatar, "te ette ole mies!"

Ja hän poistui huoneesta.

"Sinä se et ole nainen", mutisi Mazarin.

Sitten hän hetkisen mietittyään muisti, että d'Artagnanin ja Portoksen piti olla saapuvilla, joten he siis olivat kuulleet kaikki. Hän rypisti kulmiansa ja astui suoraan esiripun luo, kohottaen sitä; kammio oli tyhjä.

Kuningattaren viime sanan kuullessaan oli d'Artagnan tarttunut Portoksen käteen ja vetänyt hänet mukanaan lehterille.

Mazarin saapui vuorostaan lehterille ja tapasi ystävykset kävelemässä siellä.

"Minkätähden olette lähteneet kammiosta, herra d'Artagnan?" kysyi Mazarin.

"Syystä että kuningatar käski kaikkien poistua", vastasi d'Artagnan, "ja minä ajattelin määräyksen koskevan meitä kuten muitakin."

"Olette siis olleet täällä...?"

"Noin neljännestunnin", virkkoi d'Artagnan katsoen Portokseen ja ilmaisten tälle merkillä, että toisen oli pysyttävä hänen puolellaan.

Mazarin huomasi merkin ja jäi vakuutetuksi siitä, että d'Artagnan oli nähnyt ja kuullut kaikki; mutta hän oli hyvillään siitä valheesta.

"Te, herra d'Artagnan, olette tosiaankin se mies, jota tavoittelin, ja voitte luottaa minuun kuten ystävännekin."

Sitten hän tervehti kumppanuksia herttaisimmalla hymyllään ja lähti rauhallisempana takaisin työhuoneeseensa, sillä Gondyn poistuessa oli meteli tauonnut kuin loihdittuna.

YHDESKUUDETTA LUKU

Vastoinkäyminen virkistää muistia

Itävallan Anna oli raivostuksissaan palannut rukoushuoneeseensa.

"Mitä!" huudahti hän väännellen kauniita käsiään, "mitä! Kansa on nähnyt anoppini Maria dei Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen prinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen hallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik neljännen pojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun häväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä! Mutta jonkun Brousselin vuoksi ... hyvä Jumala, mihin onkaan joutunut kuninkuus!"

Ajattelemattaan kosketti Anna juuri polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut virkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin vuoksi sentähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi vaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.

Sillaikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin katsoen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan sirpaleina.

"Hm", hän sanoi, "ikäväähän kyllä on joutua siten mukautumaan, mutta me saamme vielä hyvityksemme: mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä nimi eikä mikään asia."

Niin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, erehtyi hän kuitenkin tällä kertaa: Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.

Niinpä, kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa vaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet, ryntäsikin kansa aseissaan häntä vastaanottamaan. Huudot: "Eläköön Broussel! Eläköön isämme!" kajahtelivat kaikkialla ja kuuluivat kuolon sanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja kuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä, mutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti hautovan jotakin suurta päätöstä, ja lisäsi Mazarinin levottomuutta. Ministeri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan Annan itsenäisiä aikeita.

Koadjutori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin kuningas, kuningatar ja kardinaali kaikki yhteensä. Hänen lausuntonsa perusteella oli parlamentin julistuksella kehoitettu porvareita laskemaan pois aseensa ja poistamaan katusulut: he tiesivät nyt, että tarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien katusulkujen rakentamiseen.

Planchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen. Planchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuutettu siitä, että jos häntä vain yritettäisiinkään pidättää, nousisi kansa hänen puolestaan niinkuin se oli Brousselista mellakan nostanut.

Rochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier d'Humièresille; kaksi puuttui nimihuudossa, mutta chevalier oli sydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään vahingonkorvauksesta.

Kerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle, yhä jaellen vihkivettänsä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella; kukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet murtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.

Louvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut Mazarinille, jota hän inhosi, ja voimakkaasti auttanut isänsä vapauttamista vankilasta; hänen nimeänsä oli kauhistuneesti mainittu Palais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun tämä oli taas päässyt perheensä pariin:

"Uskotko, isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän antaisi sen minulle?"

D'Artagnan oli käyttänyt hetken rauhaa lähettääkseen pois Raoulin, jota hänen oli ollut mellakan aikana kovin työläs pidätellä huoneessaan, kun tämä oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman puolueen hyväksi. Raoul oli alussa vastustellut, mutta d'Artagnan oli puhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt vieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin armeijaan.

Ainoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti: hän oli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, tämä oli nyt tulossa, tavatakseen Pariisin rauhallisena.

Hän meni tapaamaan koadjutoria, kysyäkseen tältä, eikö hänen ollut ilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan; mutta Gondy mietti tuokion ja vastasi:

"Antakaa hänen vain tulla."

"Mutta eikö siis kaikki ole lopussa?" kysyi Rochefort.

"Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa."

"Mikä teidät saa siihen käsitykseen?"

"Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä: hän ei tahdo jäädä häviölle."

"Onko hänellä siis jotakin mielessään?"

"Toivoakseni."

"Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulla?"

"Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä kiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa."

"Kas, kas!" sanoi Rochefort; "te olette oikeassa, herra de Beaufortin on tultava."

Samana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen korkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.

Tieto oli varsin yksinkertainen ja luonnollinen, mutta se herätti kuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen virkkaneeksi muutamia varomattomia viittauksia: hänellä muka oli prinssin luottamus, -- tämänhän syytettiin tuntevan sisartansa kohtaan hellyyttä, joka meni yli veljellisen ystävyyden rajojen.

Ne viittaukset ilmaisivat pahaenteisiä suunnitelmia kuningattaren taholta.

Ja samana iltana kiersivät huomattavammat porvarit, raatimiehet ja korttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:

"Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon? On väärin jättää häntä vihollistemme kasvatettavaksi: he antavat hänelle huonoja neuvoja, kun hän sitävastoin esimerkiksi herra koadjutorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi rakastamaan kansaansa."

Kaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen harmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiasten patrullit ja kerjäläisjoukot.

Kuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa hänen korkeutensa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu kuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden tienoissa aamulla.

Kello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos kuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin oli sitävastoin kardinaali jo noussut jalkeille.

Hän oli laatimassa vastausta Cromwellille; kuusi päivää oli jo kulunut kymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.

-- Pyh, -- sanoi hän itsekseen, -- olen kyllä antanut hänen hiukan odottaa, mutta herra Cromwell tietää hyvin, mitä kapinoiminen merkitsee, suodakseen minulle anteeksi.

Hän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta, kun koputettiin hiljaa ovelle, joka johti kuningattaren huoneisiin. Ainoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi ja meni avaamaan.

Kuningattarella oli yllään aamupuku, mutta se soveltui hänelle erinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin säilytti Itävallan Anna pysyväisen kauneuden etuoikeutenaan; tänä aamuna hän vain oli tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli kaikki se loiste, mitä sisäinen ilo voi katseille antaa.

"Mitä on tekeillä, madame?" kysyi Mazarin levottomasti; "sävynne on kovin ylpeä?"

"Niin, Giulio", vastasi hän, "olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen keksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön."

"Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni", sanoi Mazarin; "sallikaa minunkin kuulla se keino."

Ja hän salasi, mitä oli kirjoittanut, piilottaen aloitetun kirjeen papereihinsa.

"Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan?" kysyi kuningatar.

"Voi, kyllä! Ja minut hirttää."

"He eivät saa kuningasta."

"Eivätkä hirtä minua, benone."

"Kuulkaahan: aion riistää heiltä poikani, itseni ja mukanani teidät. Tahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain kulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen henkilön tietämättä."

"Ja kuka on tuo kolmas henkilö?"

"Hänen korkeutensa prinssi."

"Hän on siis saapunut, kuten minulle jo on kerrottukin."

"Niin on, eilen illalla."

"Ja te olette tavannut hänet?"

"Erkanin hänestä vastikään."

"Hän antaa apunsa tähän aikeeseen?"

"Hän antoi sen neuvon itse."

"Ja Pariisi?"

"Hän pakottaa sen nälällä antautumaan armoille."

"Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni on sen toteuttamisessa vain yksi vastus."

"Mikä sitten?"

"Mahdottomuus."

"Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta."

"Ehdottaa, ei."

"Toteuttaa. Onko meillä rahoja?"

"Hiukan", vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna turvautuisi hänen kukkaroonsa.

"Onko meillä sotaväkeä?"

"Viisi- tai kuusituhatta miestä."

"Onko meillä rohkeutta?"

"Paljon."

"Sitten on asia helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä vihattava Pariisi, herää jonakuna aamuna ilman kuningatarta ja kuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana turvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen koadjutorinsa."

"Erinomaista, erinomaista!" huudahti Mazarin; "minä käsitän vaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen."

"Sen kyllä keksin minä!"

"Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä, leppymätöntä."

"Niin, niin, sotaa", vastasi Itävallan Anna; "niin, minä tahdon hävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa tulen, kamala esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi, minä vihaan, inhoan sinua!"

"Hiljaa, hiljaa, Anna, jopa olette verenhimoinen! Pitäkää varanne, me emme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette vaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko."

"Laskette leikkiä."

"Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa vastaan: katsokaa lankoanne Kaarlo-kuningasta, hän on peräti pahassa pinteessä."

"Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar."

"Sitä pahempi, per Baccho, sitä pahempi! Soisin mieluummin olevanne ranskalainen ja itseni samaten; silloin vihattaisiin meitä molempia vähemmin."

"Hyväksytte kuitenkin esitykseni?"

"Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi."

"Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle."

"Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en milloinkaan lähde ... ja tällä kertaa en luultavasti sen paremmin kuin ennenkään."

"Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?"

"Kyllä koetan."

"Te kuoletatte minut pelkäilyllänne, Giulio; ja mitä pelkäättekään tapahtuvan?"

"Monia seikkoja."

"Millaisia?"

Mazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme, synkistyivät.

"Anna", hän sanoi, "te olette nainen ja voitte senvuoksi loukata miehiä mielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua pelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en pyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vain minua? Kenet tahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin myrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, enkä pöyhistelyllä, sillä se ei ole tapojani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni: vähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette saavuta mitään. Puhutte paosta!" Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui kuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. "Katsokaa!"

"No niin?" kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.

"No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla porvareita haarniskoissa ja kypäreissä, hyvillä musketeilla varustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä ikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos nostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan; mitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne. Jokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin, näkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne ovat vartioittuja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La Ramée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä linnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä."

"Hän livahti kuitenkin."

"Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?"

"Olen siis vankina?"

"Parbleu!" virkahti Mazarin; "tunnin ajan olen teille sitä todistellut."

Ja tyynesti otti Mazarin aloitetun kirjelmänsä ja jatkoi kohdasta, johon se oli keskeytynyt.

Suuttumuksesta vapisten ja nöyryytyksestä punehtuneena lahti Anna työhuoneesta, paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.

Huoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.

Sitten hänen mieleensä juolahti äkillinen aatos.

-- Olen pelastettu, -- hän sanoi nousten ylös. -- Oi, niin, niin, -- tunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka olen unohtanut liian pitkäksi aikaa.

Ja mietteissään, vaikka ilahtuneen luottamuksen elähyttämänä, hän lisäsi:

-- Kuinka kiittämätön olenkaan! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi unohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski. Anoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille, joka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti murhasta Ranskan marskiksi Vitryn, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen jalon d'Artagnanin, joka on minut pelastanut!

Hän kiirehti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi kirjoittaa.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Puheillepääsy

Sinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.

D'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli hattuansa räystään alla.

Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut kyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.

Heidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen d'Artagnanille.

"Keltä kirje on?" kysyi gascognelainen.

"Kuningattarelta", vastasi palvelija.

"Hä?" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; "mitä hän sanookaan?"

D'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian kuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.

"Portos-veikkonen", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle kirjeen, "tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä kapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!"

Portos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä seuraavat sanat:

"Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hän seuratkoon kirjeen tuojaa."

"Hm", sanoi Portos, "minä en näe tässä mitään erikoista."

"Minä näen, ja aivan erikoista", huomautti d'Artagnan. "Kun minua kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä mullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen muistissaan!"

"Se on totta", myönsi Portos.

"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta ennen huomispäivää; ja hiljaa kuin muuri!"

"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin eroon!" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen tulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.

"Jos se on ansa", vakuutti d'Artagnan, "niin kyllä minä sen vainuan; ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä Gascognesta kotoisin."

Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.

Kun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin ovelle toistamiseen.

"Sisälle!" sanoi d'Artagnan.

Toinen palvelija ilmestyi esille.

"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta", ilmoitti tämä.

D'Artagnan katsoi Portokseen.

"Jopa mutkistuu", virkahti Portos; "kumpaisesta on aloitettava?"

"Tämä sopii erinomaisesti", vastasi d'Artagnan; "hänen ylhäisyytensä kutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua."

"Hyvä!"

"Ystäväiseni", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, "sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttua hänen käytettävissään."

Palvelija kumarsi ja lähti.

"Onpa hyvä, että hän ei saanut nähdä tuota toista", tuumi d'Artagnan.

"Luulet siis, että he molemmat eivät lähetä noutamaan sinua samalla asialla?"

"En luule, vaan olen varma siitä."

"Kas niin, d'Artagnan, rivakasti nyt! Muista, että kuningatar odottaa sinua, kuningattaren jälkeen kardinaali ja kardinaalin jälkeen minä."

D'Artagnan kutsui jälleen huoneeseen Itävallan Annan palvelijan.

"Valmis olen, ystäväiseni", hän sanoi, "opastakaa minua."

Lakeija vei hänet Rue des Petits Champsia pitkin, poikkesi sitten vasemmalle ja antoi hänen astua sisälle Richelieu-kadun puoleisesta pikku puutarhaveräjästä; sieltä he menivät salaportaita myöten rukouskammioon.

Selittämätön tunne sai luutnantin sydämen pamppailemaan. Hänellä ei enää ollut nuoruuden luottavaisuutta, ja kokemus oli opettanut hänet oivaltamaan äskeisten tapahtumien tärkeyden. Hän tiesi, mitä ruhtinaitten korkeus ja kuninkaitten majesteettisuus merkitsi; hän oli tottunut asettamaan keskinkertaisuutensa alemmaksi rikkauden ja ylhäisen syntyperän loistoa. Entiseen aikaan hän oli lähestynyt Itävallan Annaa kuin nuori mies, joka käy tervehtimässä naista. Tänään oli asema toinen: hän saapui kuningattaren puheille kuin halpa sotamies kuuluisan päällikön luo.

Hisahdus häiritsi kappelin hiljaisuutta. D'Artagnan säpsähti ja näki valkoisen käden kohottavan oviverhoa; sen muodosta, valkoisuudesta ja kauneudesta hän tunsi kuninkaallisen käden, joka oli aikoinaan ojennettu hänelle suudeltavaksi.

Kuningatar astui sisälle.

"Te se olette, herra d'Artagnan", hän sanoi luoden upseeriin leppeätä suruisuutta kuvastavan katseen, "te se olette, ja minä tunnen teidät hyvin. Katselkaa nyt te minua, olen kuningatar, -- tunnetteko minua?"

"En, madame", vastasi d'Artagnan.

"Mutta ettekö siis enää muista", pitkitti Itävallan Anna sillä miellyttävällä sävyllä, jonka hän tarpeen tullen osasi antaa äänelleen, "että kuningatar aikoinaan tarvitsi nuorta ja uskollista urhoa, että hän tapasi sen ritarin ja että hän on aina säilyttänyt tälle sijan sydämensä syvyydessä, vaikka tämä on saattanut luulla jääneensä unohduksiin?"

"En, madame, siitä olen tietämätön", vastasi muskettisoturi.

"Sepä vahinko, monsieur", sanoi Itävallan Anna, "sepä vahinko, ainakin kuningattarelle, sillä kuningatar tarvitsee nyt samaa uljuutta ja samaa uskollisuutta."

"Mitä!" virkahti d'Artagnan; "kuningatarko, niin harrasten palvelijain, niin viisasten neuvonantajain, sanalla sanoen niin etevien tai likeisten miesten ympäröimänä, suvaitsee katsahtaakaan halpaan soturiin!"

Anna käsitti verhotun moitteen, mutta häntä se pikemmin liikutti kuin ärsytti. Gascognelaisen aatelismiehen suuri uhrautuvaisuus ja tavoittelemattomuus olivat useana kertana nöyryyttäneet häntä; hän oli antanut voittaa itsensä jalomielisyydessä.

"Saattaa olla totta, mitä minulle sanotte ympäristöstäni, herra d'Artagnan", hän lausui; "mutta minä en luota muihin kuin ainoastaan teihin. Tiedän teidän kuuluvan herra kardinaalin palvelukseen, mutta olkaa minunkin apunani, niin otan pitääkseni huolta ylenemisestänne. Sanokaa, tekisittekö hyväkseni tänään, mitä se entinen aatelismies teki kuningattarensa puolesta?"

"Teen kaikkea, mitä teidän majesteettinne käskee", vastasi d'Artagnan.

Kuningatar mietti tovin ja sanoi nähdessään muskettisoturin varovaisen esiintymisen:

"Haluatte kenties mieluummin levätä?"

"Enpä tiedä, sillä minä en ole milloinkaan levännyt, madame."

"Onko teillä ystäviä?"

"Minulla oli kolme: kaksi on lähtenyt Pariisista, en tiedä minne; yksi ainoa on jäljellä, mutta hän on niitä, jotka luullakseni tunsivat sen entisen ritarin, miehen, jonka mainitsemisella teidän majesteettinne minua äsken kunnioitti."

"Hyvä on", jatkoi kuningatar; "te ja ystävänne vastaatte armeijaa."

"Mitä minun on tehtävä, madame?"

"Tulkaa takaisin kello viideltä, jolloin sanon sen teille; mutta älkää hiiskuko ainoallekaan elolliselle olennolle kohtauksesta, jonka teille myönnän, monsieur."

"En, madame."

"Vannokaa se Kristuksen nimessä."

"Madame, minä en ole milloinkaan syönyt sanaani; kun lupaan, niin se pitää."

Vaikka ihmeissään tästä puheenlaadusta, johon hovilaiset eivät olleet häntä totuttaneet, näki kuningatar siinä onnellisen enteen innosta, jota d'Artagnan osoittaisi hänen hankkeensa toimeenpanossa. Gascognelaisen temppuja oli toisinaan kätkeä terävä oveluutensa uskollisen karkeapintaisuuden verhoon.

"Kuningattarella ei tällähaavaa ole muuta käskettävää?" kysyi soturi.

"Ei, monsieur", vastasi Itävallan Anna; "voitte poistua mainitsemaani määrähetkeen asti."

D'Artagnan kumarsi ja vetäytyi pois.

-- Perhana, -- hän tuumi ovella; -- näyttää siltä kuin minua tarvittaisiin täällä tosiaankin kipeästi.

Puoli tuntia oli jo kulunut, joten hän astui lehterin yli ja meni koputtamaan kardinaalin huoneiston ovelle.

Bernouin vei hänet herransa eteen.

"Tulin kuulemaan määräyksiänne, monseigneur", sanoi d'Artagnan.

Ja tapansa mukaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen ja huomasi, että Mazarinilla oli sinetöitty kirje kädessään. Mutta se oli alassuin kirjoituspöydällä, joten oli mahdoton nähdä osoitetta.

"Tulette kuningattaren luota?" kysyi Mazarin tähystäen d'Artagnania tiukasti.

"Minäkö, monseigneur! Kuka sitä on sanonut?"

"Ei kukaan, mutta tiedän sen."

"Minua surettaa sanoa teidän ylhäisyydellenne, että te erehdytte", vastasi gascognelainen häikäilemättömästi, lujana sen lupauksen johdosta, jonka oli antanut Itävallan Annalle.

"Avasin itse eteishuoneen oven ja näin teidän tulevan lehterin päässä."

"Se johtui siitä, että minut johdettiin tänne salaportaita myöten."

"Minkätähden?"

"En tiedä, nähtävästi siinä oli joku väärinkäsitys."

Mazarin tiesi, ettei ollut helppo saada d'Artagnania ilmaisemaan, mitä tämä tahtoi salata; hän luopuikin siksi kertaa yrittämästä tunkeutua gascognelaisen salamyhkäisyyteen.

"Puhukaamme minun asioistani", virkkoi kardinaali, "koska te ette tahdo hiiskua mitään omistanne."

D'Artagnan kumarsi.

"Pidättekö matkoista?" kysyi kardinaali.

"Olen viettänyt suuren osan elämääni maantiellä."

"Pidätteleekö teitä mikään Pariisissa?"

"Minua ei voisi pidätellä mikään muu kuin käsky korkeammasta paikasta."

"Hyvä! Kas tässä kirje, joka on toimitettava osoitteen mukaisiin käsiin."

"Osoitteen, monseigneur? Mutta sitähän siinä ei ole."

Kuoren etupuolellekaan ei tosiaan ollut kirjoitettu mitään.

"Seikka on sellainen", huomautti Mazarin, "että kirje on kaksinkertaisessa kotelossa."

"Ymmärrän, ja minun on murrettava ulkokuori vasta kun olen saapunut määrättyyn paikkaan."

"Aivan. Ottakaa ja lähtekää. Teillä on muuan ystävä, herra du Vallon, josta pidän paljon; lähteköön hän mukaanne."

-- Lempo! -- ajatteli d'Artagnan; -- hän tietää, että me kuulimme hänen keskustelunsa eilen, ja tahtoo nyt loitontaa meidät Pariisista.

"Epäröitsettekö?" kysyi Mazarin.

"En, monseigneur; lähden päätähavin. Soisin vain..."

"Mitä niin? Sanokaa."

"Että teidän ylhäisyytenne pistäytyisi kuningattaren luona."

"Milloin?"

"Nyt heti."

"Mitä varten?"

"Lausuaksenne hänelle ainoastaan nämä sanat: 'Lähetän herra d'Artagnanin matkalle, ja hänen on lähdettävä suoraa päätä.'"

"Nyt kai myönnätte", huomautti Mazarin, "että olette tavannut kuningattaren?"

"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne, että joku väärinkäsitys on kenties tapahtunut."

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.

"Rohkenenko uudistaa pyyntöni teidän ylhäisyydellenne?"

"Hyvä, minä lähden. Odottakaa täällä."

Mazarin katsoi huolellisesti, oliko mitään avainta unohtunut kaappeihin, ja poistui.

Kului kymmenen minuuttia, jollaikaa d'Artagnan ponnisti kaiken kykynsä lukeakseen kirjeen ulkokuoren läpi, mitä sisempään oli kirjoitettu, mutta onnistumatta.

Mazarin palasi kalpeana ja kuohuksissaan; hän meni istuutumaan kirjoituspöytänsä ääreen. D'Artagnan yritti lukea hänen sävynsä kuten äsken kirjelmän osoitetta, mutta kardinaalin kasvonpiirteet olivat melkein yhtä läpitunkemattomat kuin kotelokin.

-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen; -- hän näyttää ärtyneeltä. Minuako vastaan? Hän miettii -- lähettääkseenkö minut Bastiljiin? Siivolla, monseigneur! Jos virkat sanankaan sellaisesta, niin kuristan sinut heti ja lyöttäydyn frondelaiseksi. Silloin minua kannetaan riemusaatossa kuin herra Brousselia, ja Atos julistaa minut Ranskan Brutukseksi. Olisi sekin jotain!

Ainiaan nelistävällä mielikuvituksellaan oli gascognelainen jo laskenut, mitä etuja hän voisi saada asemasta.

Mutta Mazarin ei antanut mitään sellaista määräystä; hän päin vastoin omaksui herttaisen sävyn d'Artagnania kohtaan.

"Olitte oikeassa", hän sanoi, "hyvä mosjöö d'Artagnan; te ette voi lähteä vielä."

"Kas!" virkahti d'Artagnan.

"Antakaahan minulle siis takaisin se kirje."

D'Artagnan totteli. Mazarin varmistausi siitä, että sinetti oli koskematon.

"Tarvitsen teitä tänä iltana", hän sanoi; "tulkaa takaisin kello viideltä."

"Kello viideltä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minulla on kohtaus, josta en voi jäädä pois."

"Se älköön teitä huolestuttako", virkkoi Mazarin; "se saa jäädä."

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- sen saatoin arvatakin.

"Palatkaa siis kello viisi ja tuokaa mukananne kunnon herra du Vallon; mutta jättäkää hänet eteishuoneeseen: tahdon puhua kanssanne kahden kesken."

D'Artagnan kumarsi.

Kumartaessaan hän virkkoi itsekseen:

-- Molemmilla sama määräys, molemmat samalla hetkellä, molemmat Palais-Royalissa: kyllä aavistelen. Voi, tässäpä salaisuus, josta herra de Gondy maksaisi satatuhatta livreä!

"Te harkitsette?" virkahti Mazarin levottomasti.

"Niin, tulin tuumineeksi pitäisikö meidän olla aseistettuina vai eikö."

"Aseissa hampaita myöten", vastasi Mazarin.

"Hyvä monseigneur, kyllä ollaan."

D'Artagnan kumarsi, poistui huoneesta ja kiirehti toistamaan ystävälleen Mazarinin imartelevia lupauksia, jotka saivat Portoksen tavattomaan hurmioon.

KOLMASKUUDETTA LUKU

Pako

Kaupungissa havaittiin kyllä kiihtymyksen merkkejä, mutta Palais-Royalissa näkyi riemu olevan valloillaan, kun d'Artagnan lähti sinne kellon lähetessä viittä ehtoopäivällä. Eikä ihmekään: olihan kuningatar antanut kansalle takaisin Brousselin ja Blancmesnilin. Hänellä ei senvuoksi ollut todella mitään pelkäämistä, koska kansalla ei enää ollut mitään vaadittavaa. Hänen nykyinen mielenkuohunsa oli vain jäännöstä järkkymyksestä, joka tarvitsi aikaa tyyntyäkseen, niinkuin myrskyn jälkeen toisinaan kuluu päiväkausia ennen kuin maininki tasaantuu.

Linnassa vietettiin suurta juhlaa, jolle oli verukkeena Lensin voittajan paluu. Prinssit ja prinsessat olivat kutsuttuja; vaunut täyttivät linnanpihat puolipäivästä asti. Päivällisen jälkeen aiottiin kuningattaren luona pelata korttia.

Itävallan Anna oli tänä päivänä harvinaisen herttainen ja sukkela; häntä ei ollut milloinkaan nähty iloisemmalla tuulella. Hehkuva kostonhimo säihkyi hänen silmissään ja väreili hänen huulillaan.

Samassa kun noustiin pöydästä hiipi Mazarin pois; d'Artagnan oli jo paikallaan ja odotti häntä eteishuoneessa. Kardinaali ilmestyi sinne hymyillen, tarttui häntä kädestä ja johti hänet työhuoneeseensa.

"Hyvä mosjöö d'Artagnan", virkkoi ministeri istuutuen, "aion nyt antaa teille todisteen suurimmasta luottamuksesta, mitä ministeri voi osoittaa upseerille."

D'Artagnan kumarsi.

"Minä toivon", hän vastasi, "että teidän ylhäisyytenne antaa sen minulle ilman sivutarkoituksia ja vakuutettuna ansiollisuudestani siinä suhteessa."

"Olette kaikkein ansiollisin, hyvä ystävä, koska kerran käännyn teidän puoleenne."

"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tunnustan teille, monseigneur, että olen jo kauan odottanut sellaista tilaisuutta. Ilmoittakaa minulle senvuoksi heti, mitä teillä on sanottavaa."

"Te saatte, hyvä mosjöö d'Artagnan", aloitti Mazarin, "tänä iltana haltuunne koko valtion menestyksen."

Hän pysähtyi.

"Selittäkää tarkoituksenne, monseigneur, minä odotan."

"Kuningatar on päättänyt tehdä kuninkaan kanssa pikku matkan Saint-Germainiin."

"Vai niin!" vastasi d'Artagnan; "kuningatar siis aikoo jättää Pariisin."

"Naisen oikku, ymmärrättehän."

"Kyllä ymmärrän varsin hyvin", vastasi d'Artagnan.

"Sentähden hän kutsutti teidät luokseen aamulla ja pyysi tulemaan jälleen viideltä."

-- Kyllä kannatti vaatia minua vannomaan, etten hiisku siitä kohtauksesta kellekään! jupisi d'Artagnan. -- Voi niitä naisia -- kuningattarinakin he aina ovat naisia!

"Paheksutteko tätä pikku matkaa, hyvä mosjöö d'Artagnan?" kysyi Mazarin levottomasti.

"Minäkö, monseigneur!" virkahti d'Artagnan; "kuinka niin?"

"Te kohautitte olkapäitänne."

"Se on tapanani, kun haastan itsekseni, monseigneur."

"Hyväksytte siis matkan?"

"En hyväksy enkä paheksu, monseigneur; odotan määräyksiänne."

"Hyvä. Teidät siis olen valinnut viemään kuninkaan ja kuningattaren Saint-Germainiin."

-- Siinäpä lurjus kerrassaan! -- tuumi d'Artagnan itsekseen.

"Näettehän", jatkoi Mazarin huomatessaan d'Artagnanin umpimielisyyden, "että valtion menestys joutuu teidän huostaanne, kuten jo sanoin."

"Kyllä, monseigneur, ja tunnen täydellisesti sen luottamustoimen vastuun."

"Otatte kuitenkin vastaan?"

"Otan aina vastaan."

"Katsotte hankkeen mahdolliseksi?"

"Kaikki on mahdollista."

"Hätyytettäneenköhän teitä tiellä?"

"Luultavasti."

"Mutta miten menettelette siinä tapauksessa?"

"Tunkeudun niiden välitse, jotka karkaavat kimppuuni."

"Mutta jos ette pääse?"

"Sen pahempi silloin heille, -- menen heidän ylitseen."

"Ja te viette kuninkaan ja kuningattaren vahingoittumattomina Saint-Germainiin?"

"Niin."

"Henkenne kaupalla?"

"Henkeni kaupalla."

"Te olette sankari, ystäväiseni!" virkahti Mazarin, ihailevasti katsellen muskettisoturia.

D'Artagnan hymyili.

"Entä minä?" tiedusti Mazarin oltuaan tovin vaiti ja tähystäen d'Artagnania tiukasti.

"Miten, monseigneur?"

"Entä jos minäkin tahdon lähteä?"

"Se käy vaikeammaksi."

"Kuinka niin?"

"Teidän ylhäisyytenne voidaan tuntea."

"Tässä valepuvussakin?" kysyi Mazarin.

Ja hän kohotti viittaa lepotuolilta, jolle oli asetettu täydellinen helmiharmaa ja granaatinvärinen herrasmiehen vaatekerta hopeapunoksineen.

"Jos teidän ylhäisyytenne käyttää valepukua, niin yritys käy helpommaksi."

"Ah!" huoahti Mazarin huojentuneesti.

"Mutta teidän ylhäisyytenne tulee tehdä, mitä sanojenne mukaan olisitte äskettäin tehnyt meidän sijassamme."

"Mitä minun tulee tehdä?"

"Huutaa: A bas Mazarin!"[21]

"Kyllä huudan."

"Ranskaksi, sointuvaksi ranskaksi, monseigneur. Pitäkää tarkkaa huolta ääntämisestä; Sisiliassa surmattiin kuusituhatta anjoulaista, kun heidät tunnettiin murteellisesta italiankielen ääntämisestä. Varokaa, etteivät ranskalaiset nyt teille kosta Sisilian iltamessua."

"Teen parhaani."

"Kaduilla kuhisee aseellista väkeä", pitkitti d'Artagnan; "oletteko varma siitä, että kukaan ei tiedä kuningattaren suunnitelmaa?"

Mazarin mietti.

"Esittämänne homma olisi hyvin tuottoisa kavaltajalle, monseigneur; hyökkäyksen satunnaisuudet kelpaisivat peittelyksi."

Mazarinia värisytti; mutta hän tuli ajatelleeksi, että kavallusta hankkiva mies ei varoittaisi ennakolta.

"Sentähden en luotakaan kaikkiin", hän huomautti vilkkaasti, "ja niinpä olenkin valinnut teidät saattolaisekseni."

"Ettekö lähde kuningattaren mukana?"

"En", vastasi Mazarin.

"Lähdette siis myöhemmällä?"

"En", kertasi Mazarin.

"Ahaa!" sanoi d'Artagnan, alkaen käsittää.

"Niin, minulla on omat suunnitelmani", jatkoi kardinaali. "Kuningattaren seurassa minä vain lisäisin turmion mahdollisuudet kaksinkertaisiksi; myöhemmin taasen aiheuttaisi hänen matkansa minun mahdollisuuksilleni saman tuloksen. Sitä paitsi voitaisiin minut unohtaa, hovin tultua kerran pelastetuksi: isoiset ovat kiittämättömiä."

"Totta kyllä", myönsi d'Artagnan, vastoin tahtoansa luoden silmäyksen kuningattaren timanttisormukseen, jota Mazarin piti sormessaan.

Mazarin seurasi hänen katseensa suuntaa ja käänsi hiljaa sormuksensa kannan sisällepäin.

"Tahdon siis", virkkoi Mazarin viekkaasti hymyillen, "estää heitä olemasta kiittämättömiä minua kohtaan."

"Kristityn velvollisuus kieltää johtamasta lähimmäistänsä kiusaukseen", sanoi d'Artagnan.

"Juuri sentähden tahdon lähteä heidän edellään", täydensi Mazarin.

D'Artagnan myhäili; hän oli mies oivaltamaan varsin hyvin tätä italialaista keinokkuutta.

Mazarin näki hänen hymyilevän ja käytti hyväkseen tilaisuutta.

"Aloitatte siis viemällä ensin minut Pariisista, niinhän, hyvä mosjöö d'Artagnan?"

"Kiperä tehtävä, monseigneur!" tuumi d'Artagnan omaksuen jälleen totisen katsantonsa.

"Mutta", sanoi Mazarin pitäen häntä tarkoin silmällä, jotta soturin kasvojen ainoakaan ilme ei välttäisi hänen huomiotansa, "mutta te ette ollenkaan vastustellut kuninkaan ja kuningattaren hankkeesta puhuttaessa?"

"Kuningas ja kuningatar ovat minun kuningattareni ja kuninkaani, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "henkeni kuuluu heille, minä olen velvollinen uhraamaan sen heidän hyväkseen. He vaativat sitä, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista."

-- Aivan oikein, -- jupisi Mazarin itsekseen; -- mutta kun henkesi ei kuulu minulle, on minun se tietenkin ostettava.

Ja syvään huoaten hän alkoi jälleen kääntää sormuksensa kantaa ulospäin.

D'Artagnan hymyili.

Nämä kaksi miestä olivat toistensa tasalla eräässä kohdassa; oveluudessa. Jos heillä olisi ollut urheuskin yhteisenä, olisi toinen saanut toisen tekemään suurtöitä.

"Mutta käsittänettehän myös", sanoi Mazarin, "että jos pyydän teiltä tätä palvelusta, aion antaa siitä tunnustukseni."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole vielä ehtinyt aietta pitemmälle?" kysyi d'Artagnan.

"Malttakaas", virkkoi Mazarin vetäen sormuksen sormestaan; "hyvä mosjöö d'Artagnan, kas tässä timantti, joka on aikoinaan ollut teidän, -- on kohtuullista, että saatte sen takaisin: ottakaa se, olkaa hyvä."

D'Artagnan ei tuottanut Mazarinille vaivaa kursailulla. Hän otti sormuksen ja katseli koristetta nähdäkseen, oliko se sama; ja tultuaan vakuutetuksi timantin puhtaudesta hän pisti sen sormeensa sanomattoman mielissään.

"Pidin sitä suuressa arvossa", virkkoi Mazarin luoden kalleuteen jäähyväissilmäyksen; "mutta eipä väliä, annan sen teille auliista sydämestä."

"Ja minä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "otan sen samaten vastaan. No, puhukaamme siis pikku asioistanne. Tahdotte lähteä ennen kaikkia muita?"

"Niin, se on päätökseni."

"Mihin aikaan?"

"Kello kymmenen."

"Ja milloin lähtee kuningatar?"

"Keskiyöllä."

"Se käy laatuun: vien ensin teidät, jätän teidät tulliportin ulkopuolelle ja palaan noutamaan häntä."

"Oikein, mutta millä tavoin pääsen ulos kaupungista?"

"Oh, se on jätettävä minun huolekseni."

"Annan teille avoimen valtuuden; ottakaa niin voimakas saattue kuin haluatte."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Minusta se kuitenkin näyttää varmimmalta keinolta", sanoi Mazarin.

"Niin, teille kyllä, monseigneur, muttei kuningattarelle."

Mazarin puraisi huultansa.

"Miten siis menettelemme?" hän kysyi.

"Se on jätettävä minun huolekseni, monseigneur."

"Hm!" empi Mazarin.

"Minun johdettavakseni on jätettävä koko yritys."

"Mutta..."

"Tai käännyttävä jonkun muun puoleen", jatkoi d'Artagnan pyörähtäen poispäin.

-- Äh! -- hätääntyi Mazarin itsekseen; -- hän taitaa tosiaan mennä matkoihinsa timantteineen.

Ja hän kutsui soturin takaisin.

"Mosjöö d'Artagnan, hyvä mosjöö d'Artagnan!" hän virkahti mielistelevällä äänellä.

"Monseigneur?"

"Vastaatteko minulle kaikesta?"

"En vastaa mistään, panen parastani."

"Parastanne!?"

"Niin."

"No, minä luotan teihin."

-- Sepä hyvä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen.

"Olette siis täällä puoli kymmeneltä."

"Ja tapaan teidän ylhäisyytenne valmiina?"

"Varmasti, ihan valmiina."

"Sovittu. Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne nyt toimittaa minut kuningattaren puheille?"

"Mitä varten?"

"Haluaisin kuulla hänen majesteettinsa määräykset hänen omasta suustaan."

"Hän on antanut niiden ilmoittamisen minun toimekseni."

"Hän on saattanut unohtaa jotain."

"Tahdotte siis ehdottomasti tavata hänet?"

"Kyllä se on välttämätöntä, monseigneur."

Mazarin epäröi tovin; d'Artagnan pysyi itsepintaisen järkkymättömänä.

"No hyvä", sanoi Mazarin, "lähden saattamaan teitä, mutta ei sanaakaan keskustelustamme!"

"Mitä meidän kesken on puhuttu, se koskee ainoastaan meitä, monseigneur", virkkoi d'Artagnan.

"Vannotte vaikenevanne?"

"En milloinkaan vanno, monseigneur. Vakuutan tai epään, ja aatelismiehenä pysyn sanassani."

"No, minä huomaan, että minun on uskottava itseni täydellisesti teidän huostaanne."

"Niin on parempi, uskokaa minua, monseigneur."

"Tulkaahan", sanoi Mazarin.

Mazarin vei d'Artagnanin kuningattaren rukouskammioon ja pyysi häntä odottamaan siellä.

D'Artagnanin ei tarvinnut varrota pitkää aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapui kuningatar hienossa juhlapuvussa. Siten somistautuneena hän näytti tuskin viidenneljättä vanhalta ja oli yhä vielä kaunis.

"Tehän se olettekin, herra d'Artagnan", hän virkkoi armollisesti hymyillen; "kiitän teitä siitä, että teitte vaatimuksen puheiilepääsystä."

"Pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne", sanoi d'Artagnan, "mutta halusin omasta suustanne kuulla ohjeeni."

"Tiedätte, mistä on kysymys?"

"Kyllä, madame."

"Otatte vastaan tehtävän, jonka uskon teille?"

"Kyllä, kiitollisesti."

"Hyvä; saapukaa tänne puoliyön aikaan."

"Kyllä tulen."

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningatar, "tunnen liian hyvin uhrautuvaisuutenne, puhuakseni tällä hetkellä kiitollisuudestani, mutta vannon teille, etten unohda tätä toista palvelusta, kuten unohdin ensimmäisen."

"Teidän majesteetillanne on vapaus muistaa ja unohtaa, ja minä en tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."

Ja d'Artagnan kumarsi.

"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar mitä suopeimmin hymyillen, "menkää ja tulkaa takaisin puoliyön aikaan."

Hän viittasi jäähyväisiksi kädellään, ja d'Artagnan poistui; mutta mennessään hän vilkaisi oviverhoon, jonka takaa kuningatar oli tullut, ja näki sen alta samettikengän kärjen pistävän esiin.

-- Ahaa! -- tuumi hän, -- Mazarin siis kuunteli urkkiakseen, pettäisinkö hänet. Tuo italialainen tanssimestari ei totisesti ole kunniallisen miehen palveluksen arvoinen.

Silti saapui d'Artagnan täsmälleen määrähetkellä; puoli kymmeneltä hän astui eteishuoneeseen.

Bernouin oli odottamassa ja vei hänet sisälle.

Hän tapasi kardinaalin hienoksi herraksi pukeutuneena. Tämä vaateparsi soveltui hänelle erinomaisesti, ja hän käyttikin sitä luontevasti, kuten jo olemme maininneet. Silti hän oli kovin kalpea ja vapisikin.

"Ihan yksinkö?" kysyi Mazarin.

"Niin, monsieur."

"Ja kelpo herra du Vallon, eikö hänenkin seuransa saa meitä ilahuttaa?"

"Kyllä, monsieur; hän odottaa vaunuissaan."

"Missä sitten?"

"Palais-Royalin puutarhaveräjällä."

"Lähdemme siis hänen vaunuissaan?"

"Niin, monseigneur."

"Ja ilman muuta vartiota kuin teitä kahta?"

"Eikö siinä ole kylliksi? Yksikin meistä riittäisi!"

"Totisesti, hyvä herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "te peloitatte minua kylmäverisyydellänne."

"Olisin päin vastoin luullut, että sen pitäisi herättää teissä luottamusta."

"Entä Bernouin, -- enkö voi ottaa häntä mukaan?"

"Hänelle ei ole tilaa; hän saa jälkeenpäin yhtyä teidän ylhäisyyteenne."

"Olkoon menneeksi", virkkoi Mazarin; "minunhan tulee kaikessa tehdä tahtonne mukaan."

"Monseigneur, vielä on aika peräytyä", sanoi d'Artagnan, "ja teidän ylhäisyydellänne on siihen täysi vapaus."

"Ei, ei", vastasi Mazarin, "lähtekäämme."

Molemmat menivät alas salaportaita, Mazarin pistäen kätensä d'Artagnanin kainaloon, ja muskettisoturi tunsi, että se käsi vapisi.

He astuivat linnanpihan yli, missä vielä oli joidenkuiden myöhempään viipyneiden juhlijain vaunut, saapuivat puutarhaan ja lopuksi pienelle veräjälle.

Mazarin yritti avata sitä avaimella, jonka otti taskustaan, mutta hänen kätensä vapisi niin, että hän ei tavannut avaimenreikää.

"Antakaa tänne", sanoi d'Artagnan.

Mazarin ojensi hänelle avaimen; d'Artagnan avasi ja pisti avaimen taskuunsa, aikoen mennä samaa tietä takaisin.

Astuinlauta oli käännetty alas, ja vaununovi oli auki; Mousqueton seisoi ovikaihtimen vieressä, ja Portos istui vaunujen perällä.

"Nouskaa vaunuihin, monseigneur", kehoitti d'Artagnan.

Mazarinia ei tarvinnut pyytää kahdesti: hän hyppäsi heti vaunuihin.

D'Artagnan nousi hänen perässään; Mousqueton sulki vaununoven ja kiipesi huokaillen vaunujen taakse. Hän oli jonkun verran vastustellut matkallelähtöä sillä syyllä, että hän kärsi vielä kipua vammastaan, mutta d'Artagnan oli sanonut hänelle:

"Jääkää vain, jos haluatte, hyvä herra Mouston, mutta huomautan teille ennakolta, että Pariisi palaa tänä yönä tuhkaksi."

Silloin ei Mousqueton ollut enää estellyt, vaan selittänyt olevansa valmis seuraamaan isäntäänsä ja herra d'Artagnania vaikkapa maailman ääriin.

Vaunut vierivät tasaista vauhtia eteenpäin, jotta kukaan ei voinut aavistaa, kuinka kiireisiä matkalaisia niissä istui. Kardinaali pyyhki otsaansa nenäliinalla ja katseli ympärilleen.

Vasemmallaan hänellä oli Portos ja oikeallaan d'Artagnan; kumpainenkin vartioitsi vaununoveansa, ollen hänelle etuvarustuksena.

Vastapäätä oli takaistuimella kaksi pistooliparia, toinen Portoksen ja toinen d'Artagnanin edessä, ystävyksillä oli lisäksi miekka kupeellaan.

Sadan askeleen päässä Palais-Royalista muuan patrulli pysähdytti vaunut.

"Ken kulkee?" huusi johtaja.

"Mazarin!" vastasi d'Artagnan remahtaen nauruun.

Kardinaali tunsi tukkansa nousevan pystyyn.

Pila tuntui porvareista hauskalta; nähdessään nuo vaakunattomat vaunut ilman saattuetta eivät he olisi mitenkään voineet uskoa moista varomattomuutta mahdolliseksi.

"Onnea matkalle!" huusivat he.

Ja he antoivat vaunujen vieriä edelleen.

"No", virkahti d'Artagnan, "mitä ajattelee teidän ylhäisyytenne siitä vastauksesta?"

"Te olette kekseliäs mies", kiitti kardinaali.

"En totisesti käsitä..." tuumiskeli Portos.

Rue des Petits-Champsin keskivaiheilla pidätti vaunut toinen patrulli.

"Ken siellä?" huusi patrullin johtaja.

"Vetäytykää sisemmä, monseigneur", sanoi d'Artagnan.

Mazarin painausi ystävysten väliin ihan näkymättömäksi.

"Ken siellä?" toisti sama ääni kärsimättömästi.

Ja d'Artagnan huomasi, että miehiä karkasi hevosten pääpuoleen.

Hän nojausi puolittain ulos vaunuista.

"Hei, Planchet!" hän huudahti.

Johtaja lähestyi; hän oli tosiaan Planchet. D'Artagnan oli äänestä tuntenut entisen lakeijansa.

"Mitä! Tekö siinä, monsieur!" kysyi Planchet.

"Voi, hyvä Jumala, niin, ystäväiseni! Portos-veikkonen sai miekanpiston, ja minä olen viemässä häntä maataloonsa Saint-Cloudiin."

"Voi, niinkö?" pahoitteli Planchet.

"Portos", jatkoi d'Artagnan, "jos kykenet vielä puhumaan, hyvä Portos, niin virkahan sananen kunnon Planchetille."

"Planchet, ystäväiseni", sopersi Portos surkealla äänellä, "olen kurjassa tilassa, ja jos tapaat jonkun lääkärin, tee minulle se palvelus, että lähetät hänet luokseni."

"Taivasten tekijä!" surkutteli Planchet; "mikä onnettomuus! Kuinka se sattuikaan?"

"Kyllä kerron sittemmin", virkkoi Mousqueton.

Portos huokasi tärisyttävästi.

"Toimita meille pääsy, Planchet", sanoi d'Artagnan hiljaa; "muutoin hän ei pääse elävänä perille: keuhkot ovat vahingoittuneet, ystäväiseni."

Planchet pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa: Siinä tapauksessa on asia aivan arveluttava.

Sitten hän virkkoi väkeensä kääntyen:

"Antakaa mennä, ne ovat ystäviä."

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja Mazarin, joka oli pidätellyt hengitystään, uskalsi jälleen huoahtaa.

"Bricconi!" jupisi hän.

Joitakuita askeleita Saint-Honorén tulliportin sisäpuolella kohdattiin kolmas ryhmä: siihen kuului pelkkiä epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka pikemmin muistuttivat rosvoja kuin mitään muuta: se oli Saint-Eustachen kerjäläisen väkeä.

"Pidä varasi, Portos!" virkkoi d'Artagnan.

Portos ojensi kätensä pistoolejansa kohti.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Mazarin.

"Monseigneur, luulen meidän joutuneen huonoon seuraan."

Vaununoven luo astui mies, jolla oli jonkunlainen viikate kädessä.

"Ken siellä?" tiedusti tunkeutuja.

"Mitä, heittiö!" ärähti d'Artagnan; "etkö tunne hänen korkeutensa prinssin vaunuja?"

"Prinssi tai ei", vastasi mies, "avatkaa! Me vartioitsemme porttia, ja kukaan ei pääse lähtemään tästä meidän tuntemattamme menijöitä."

"Mitä on tehtävä?" kysyi Portos.

"Hitto, mentävä?" vastasi d'Artagnan.

"Mutta miten mentävä?" tiedusti Mazarin.

"Välitse tai ylitse. Ajaja, täyttä laukkaa!"

Ajaja heilautti ruoskaansa.

"Ei askeltakaan edemmäksi", kielsi mies, joka näytti olevan johtaja, "tai sivallan kinnerjänteet poikki hevosiltanne!"

"Horna!" sadatti Portos; "se olisi vahinko, sillä elukat maksavat minulle sata pistolia kumpainenkin!"

"Minä annan teille niistä kaksisataa", lupasi Mazarin.

"Niin, mutta katkaistuaan niiltä kinnerjänteet he kaiketi leikkaavat meiltä kaulan. Tältä puolelta lähestyy muuan", jatkoi Portos; "tapanko hänet?"

"Tee se, mutta nyrkillä iskien, jos voit: älkäämme ampuko ennen kuin äärimmäisessä hätätilassa."

"Siihen kyllä pystyn", vakuutti Portos.

"Tulkaa siis avaamaan", sanoi d'Artagnan viikatemiehelle, tarttuen toiseen pistooliinsa piipusta ja valmistautuen iskemään sen perällä.

Mies lähestyi.

Ollakseen vapaampi liikkeissään ojentausi d'Artagnan puoliksi ulos vaununovesta, ja hänen silmänsä tähystivät nyt kerjäläistä, jonka kasvoille osui lyhdyn valo.

Epäilemättä tämä tunsi muskettisoturin, sillä hän kävi kovin kalpeaksi, ja nähtävästi d'Artagnankin tunsi kerjäläisen, sillä hänen tukkansa nousi pystyyn.

"Herra d'Artagnan!" huudahti tulija hätkähtäen askeleen taaksepäin; "herra d'Artagnan! Tie auki!"

Kenties aikoi d'Artagnan puolestaan vastata, mutta samassa kuului jysähdys kuin härän päähän tähdätty nuijan lyönti: Portos siinä iski miehensä maahan.

D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki onnettoman viruvan neljän askeleen päässä vaunuista.

"Nyt neliä!" huudahti hän ajajalle; "huitele menemään!"

Ajaja läimäytti lujasti hevosia, rivakat elukat syöksähtivät eteenpäin. Kuului huutoja kuin olisi ihmisiä tuiskahtanut nurin. Sitten tuntui kaksinkertainen täräys: kaksi pyörää oli mennyt jonkin pehmeän ja liereän yli.

Syntyi tovin hiljaisuus. Vaunut vierivät portista.

"Cours-la-Reinelle!" huusi d'Artagnan ajajalle.

Sitten hän kääntyi Mazariniin.

"Nyt, monseigneur", hän sanoi, "voitte lausua viisi Paternosteria ja viisi Ave Mariaa kiitokseksi pelastuksestanne. Olette turvassa, olette vapaa!"

Mazarin vastasi vain huokaisulla; hän ei kyennyt uskomaan sellaista ihmettä.

Viiden minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät; oli tultu Cours-la-Reinelle.

"Onko teidän ylhäisyytenne tyytyväinen saattueeseenne?" kysyi muskettisoturi.

"Ihastuksissani, mosjöö", vastasi Mazarin uskaltaen pistää päänsä vaununovesta; "tehkää nyt sama palvelus kuningattarelle."

"Se käy vähemmin vaikeaksi", vastasi d'Artagnan hypäten maahan. "Herra du Vallon, jätän hänen ylhäisyytensä teidän huostaanne."

"Ole huoletta", sanoi Portos ojentaen kätensä.

D'Artagnan tarttui Portoksen käteen ja puristi sitä.

"Ai!" älähti Portos.

D'Artagnan katseli ystäväänsä ihmeissään.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Taisin nyrjäyttää ranteeni", vastasi Portos.

"Lempo soikoon, sinä isketkin armottomasti!"

"Täytyihän, kun se miekkonen aikoi laukaista minuun pistoolinsa; mutta miten sinä suoriuduit vastustajastasi?"

"Kas, hän ei ollut mikään ihminen", sanoi d'Artagnan.

"Mikä se sitten oli?"

"Olipahan aave."

"Ja..."

"Ja minä manasin sen pois."

Sen enempää selittämättä d'Artagnan otti pistooliparinsa takaistuimelta, pisti ne vyöhönsä, kääriytyi viittaansa ja lähti Richelieu-porttia kohti, hän kun ei tahtonut palata samaa tietä kuin oli tullut.

NELJÄSKUUDETTA LUKU

Herra koadjutorin vaunut

Richelieu-portilla tultiin d'Artagnania vastaan, ja kun töyhtöhatusta ja kultanauhaisesta viitasta nähtiin, että hän oli muskettisoturien upseeri, saarrettiin hänet aikeessa pakottaa tulija huutamaan: "Alas Mazarin!" Tämä ensimmäinen mielenosoitus herätti hänessä aluksi rauhattomuutta; mutta saadessaan tietää, mistä oli kysymys, hän huusi niin kaikuvalla äänellä, että vaateliaimmatkin tyytyivät.

Hän seurasi Richelieu-katua ja pohti, millä tavoin hänen oli toimitettava vuorostaan kuningatar kaupungista, sillä ei käynyt ajatteleminenkaan viedä häntä hovivaunuissa. Samassa hän huomasi ajoneuvot madame de Guéménéen rakennuksen portilla.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us