Myladyn poika: Historiallinen romaani (part 3 of 4)

Myladyn poika: Historiallinen romaani (part 3 of 4)

-- Hitto, -- hän virkahti itsekseen, -- se olisi luvallinen sotajuoni!

Ja hän lähestyi kuomuvaunuja ja silmäili vaununoviin maalattua vaakunaa sekä ajopukilla istuvan miehen livreijaa.

Tämä tarkastus oli sitä helpompi, kun ajaja oli uinahtanut sikeästi.

-- Nehän ovat herra koadjutorin vaunut, -- tuumi hän; -- kautta kunniani, alanpa uskoa, että Kaitselmus on puolellamme.

Hän nousi hiljaa vaunuihin ja sanoi vetäen silkkirihmasta, joka johti ajajan pikkusormeen:

"Palais-Royaliin!"

Nopeasti havahtuen ajoi mies käskettyyn suuntaan, vähääkään aavistamatta, että käsky ei ollut hänen isäntänsä antama. Sveitsiläinen huovi oli juuri sulkemaisillaan ristikkoportit; mutta nähdessään uhkeat ajopelit luuli hän jonkun ylhäisen vieraan saapuvan ja antoi vaunujen vieriä pylväskäytävään, jonne ne pysähtyivät.

Vasta siellä huomasi ajaja, että vaunujen takana ei seissytkään lakeijoita.

Hän luuli nyt, että koadjutori oli lähettänyt heidät pois, hyppäsi alas ajopukilta ohjaksia hellittämättä ja tuli avaamaan vaununovea.

D'Artagnan hyppäsi nyt vuorostaan maahan, ja samassa kun ajaja isäntänsä näkemisessä pettyneenä kavahti pelästyen taaksepäin, tarttui anastaja vasemmalla kädellään hänen kaulukseensa ja asetti oikealla pistoolin hänen rintaansa vasten.

"Jos hiiskut sanankaan", varoitti d'Artagnan, "niin olet kuoleman oma!"

Ajaja näki puhuttelijansa kasvonilmeestä, että hän oli joutunut ansaan, ja hän jäi seisomaan avosuin ja silmät suurina.

Pihalla käveli kaksi muskettisoturia; d'Artagnan huusi heitä nimeltä.

"Herra de Bellière", hän virkkoi toiselle, "suvaitkaa ottaa ohjakset tuon kelpo miehen kädestä, nouskaa ajopukille, ajakaa vaunut salaportaiden ovelle ja odottakaa minua siellä, asia on tärkeä ja kuuluu kuninkaan palvelukseen."

Muskettisoturi tiesi, että hänen luutnanttinsa ei voinut palvelustoimissa tehdä mitään huonoa pilaa; hän totteli sanaakaan virkkamatta, vaikka määräys tuntui hänestä kummalliselta.

D'Artagnan kääntyi toiseen muskettisoturiin.

"Herra du Verger", hän sanoi, "auttakaa minua viemään tämä mies talteen."

Muskettisoturi arveli luutnanttinsa pidättäneen jonkun valepukuisen prinssin; hän kumarsi, veti miekkansa ja ilmaisi merkillä olevansa valmis.

D'Artagnan nousi ylös portaita vankinsa saattamana, jota taasen saattoi muskettisoturi, astui eteiskäytävän poikki ja saapui Mazarinin odotushuoneeseen.

Bernouin odotti kärsimättömästi tietoja herrastaan.

"No, miten kävi, monsieur?" hän kysyi.

"Mainiosti, hyvä Bernouin; mutta tässä on mies, joka teidän tulee toimittaa hyvään turvaan."

"Mihin sitten?"

"Mihin hyvänsä, kunhan valitsemassanne paikassa on munalukoilla ummistettavat ikkunaluukut ja avaimella lukittava ovi."

"Sellainen meillä on, monsieur", vastasi Bernouin.

Ja ajaja-parka vietiin kammioon, jonka ikkunoissa oli ristikot ja joka hyvin suuresti muistutti vankilaa.

"Nyt, hyvä ystävä", virkkoi d'Artagnan, "pyydän teitä suosiollisesti luovuttamaan minulle hattunne ja viittanne."

Ajaja ei luonnollisesti tehnyt vähintäkään vastarintaa; hän oli muuten niin ällistyksissäänkin seikkailustaan, että hoippui ja soperteli kuin päihtynyt. D'Artagnan laski tarvitsemansa vaatekappaleet kamaripalvelijan käsivarrelle.

"Nyt, herra du Verger", sanoi d'Artagnan, "sulkeutukaa te tämän miehen seuraan, kunnes herra Bernouin tulee avaamaan oven. Siitä tulee jokseenkin pitkällinen ja ikävänlainen palvelusvuoro, sen tiedän, mutta ymmärrättehän", hän lisäsi vakavasti, "että se tapahtuu kuninkaan asioissa."

"Kuten käskette, herra luutnantti", vastasi muskettisoturi, joka oivalsi tehtävänsä tärkeyden.

"Vielä muuan seikka", jatkoi d'Artagnan; "jos tämä mies yrittää paeta tai huutaa, niin lävistäkää hänet miekallanne."

Muskettisoturi teki päällään liikkeen ilmaistakseen, että hän tahtoi säntillisesti totella ohjeitaan.

D'Artagnan poistui Bernouinin kanssa.

Kello löi kaksitoista.

"Viekää minut kuningattaren kappeliin", hän sanoi, "ilmoittakaa hänelle, että olen täällä, ja pankaa tuo kääry sekä panostettu musketti niiden vaunujen ajopukille, jotka odottavat salaportaiden juurella."

Bernouin vei d'Artagnanin rukouskammioon; siellä hän istuutui mietteissään.

Palais-Royalissa oli kaikki mennyt tavallista menoansa. Kello kymmeneltä olivat melkein kaikki juhlavieraat poistuneet, kuten olemme jo maininneet; ne, joiden piti paeta hovin mukana, olivat saaneet ohjeensa, ja kunkin oli käsketty saapua keskiyön ja kello yhden välillä Cours-la-Reinelle.

Kello kymmenen lähti Itävallan Anna kuninkaan luo. Anjoun herttua oli toimitettu levolle, mutta nuori Louis oli vielä jalkeilla, huvitellen tinasotamiesten järjestämisellä taistelurintamaan; se ajanvietto oli hänelle hyvin mieluista. Kaksi hovipoikaa leikki hänen kanssaan.

"Laporte", sanoi kuningatar, "on aika toimittaa hänen majesteettinsa makuulle."

Kuningas pyysi saada olla vielä ylhäällä, häntä kun muka ei lainkaan unettanut; mutta kuningatar oli itsepintainen.

"Sinunhan on kello kuusi huomisaamuna lähdettävä Conflansiin kylpemään, Ludvig? Pyysit sitä itse."

"Olette oikeassa, madame", vastasi kuningas, "ja valmis olenkin vetäytymään huoneeseeni, jahka olette syleillyt minua. Laporte, antakaa kynttilänjalka chevalier de Coislinille."

Kuningatar painoi huulensa valkoiselle ja sileälle otsalle, jonka hänelle tarjosi kuninkaallinen lapsi niin vakavana sävyltään, että hän ilmeisesti jo tunsi hovikaavan vaikutusta.

"Nuku joutuin, Ludvig", kehoitti kuningatar, "sillä sinut herätetään varhain."

"Teen parhaani totellakseni teitä, madame", lupasi nuori Ludvig, "mutta minua ei ollenkaan nukuta."

"Laporte", virkkoi Itävallan Anna hiljaa, "hakekaa joku hyvin ikävä kirja hänen majesteettinsa luettavaksi, mutta älkää riisuutuko."

Kuningas lähti ritari de Coislinin saattamana, joka kantoi kynttilänjalkaa. Toinen hovipoika vietiin huoneeseensa.

Kuningatar palasi huoneustoonsa. Hänen hovinaisensa -- nimittäin madame de Brègy, mademoiselle de Beaumont, madame de Motteville ja tämän sisar Socratine, joka oli järkevyytensä perusteella saanut tämän lisänimen -- toivat hänelle pukeutumishuoneeseen päivällisen jäännökset, jotka tavallisuuden mukaan olivat kuningattaren illallisateriana.

Kuningatar antoi sitten määräyksensä, puheli päivällisistä, joihin hänet oli markiisi de Villequier kutsunut ylihuomiseksi, nimesi henkilöt, jotka hän oli valinnut saattueekseen siihen tilaisuuteen, ja ilmoitti lisäksi, että hän aikoi seuraavana päivänä käydä Val-de-Gracen kappelissa rukoilemassa sekä käski ensimmäisen kamaripalvelijansa Béringhenin tulla mukaan sille retkelle.

Naisten lopetettua ateriansa oli kuningatar olevinaan hyvin väsynyt ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Madame de Motteville, jolla tänä iltana oli vasituinen palvelusvuoro, seurasi häntä sinne ja auttoi riisuutumisessa. Kuningatar laskeusi sitten vuoteelle, haastoi muutaman minuutin ajan ystävällisesti hovinaisen kanssa ja toivotti tälle hyvää yötä.

Juuri silloin saapui d'Artagnan Palais-Royalin pihalle koadjutorin vaunuissa.

Hetkisen kuluttua vierivät hovinaisten ajopelit pois, ja ristikkoportti suljettiin heidän jälkeensä.

Puoliyön hetki kajahti.

Viittä minuuttia myöhemmin Bernouin koputti kuningattaren makuuhuoneen oveen, tullen kardinaalin salakäytävää myöten.

Itävallan Anna meni itse avaamaan.

Hän oli jo pukeutunut, nimittäin vetänyt jalkaansa sukat ja kietoutunut pitkään aamuvirttään.

"Tekö siellä, Bernouin?" hän virkkoi; "onko herra d'Artagnan tullut?"

"On, madame; hän odottaa rukoushuoneessa teidän majesteettinne valmistautumista."

"Olen valmis. Menkää sanomaan Laportelle, että hänen pitää herättää ja pukea kuningas; poiketkaa sitten marski de Villoroyn luo ja pyytäkää häntä olemaan valmiina minun puolestani."

Bernouin kumarsi ja lähti.

Kuningatar astui kappeliinsa, jota valaisi vain yksinkertainen venetsialainen lasilamppu. Hän näki d'Artagnanin seisovan odottamassa.

"Tekö siinä?" virkkoi kuningatar.

"Niin, madame."

"Oletteko valmis?"

"Kyllä olen."

"Ja herra kardinaali?"

"On päässyt kaupungista ilman tapaturmaa. Hän odottaa teidän majesteettianne Cours-la-Reinellä."

"Mutta missä ajoneuvoissa lähdemme matkalle?"

"Kaikki on kunnossa; kuomuvaunut odottavat teidän majesteettianne tuolla alhaalla."

"Lähtekäämme kuninkaan luo."

D'Artagnan kumarsi ja seurasi kuningatarta.

Nuori Ludvig oli jo pukeutunut, kenkiä ja ihokasta lukuunottamatta; ihmeissään antoi hän menetellä kanssaan miten haluttiin, tehden kysymyksiä Laportelle, joka vastaili ainoastaan:

"Sire, se tapahtuu kuningattaren käskystä."

Vuodepeite oli heitetty sivulle, ja kuninkaan hurstit paljastuivat niin kuluneina, että niissä näkyi paikoitellen reikiä.

Sekin oli Mazarinin itaruuden tuloksia.

Kuningatar astui sisälle, ja d'Artagnan seisahtui kynnykselle. Kuningattaren nähdessään lapsi irroittausi Laporten käsistä ja riensi hänen luokseen.

Kuningatar viittasi d'Artagnania lähestymään.

D'Artagnan totteli.

"Poikani", lausui Itävallan Anna osoittaen muskettisoturia, joka seisoi tyynenä ja avopäin, "tässä on herra d'Artagnan, yhtä urhoollinen mies kuin ne muinaiset sankarit, joiden seikkailuista niin mielelläsi kuuntelet hovinaisteni kertomuksia. Muista tarkoin hänen nimensä ja paina mieleesi hänen kasvonsa, jotta sinä et unohda hänen ulkomuotoaan, sillä hän tekee meille tänä yönä suuren palveluksen."

Nuori kuningas katseli upseeria suurilla, ylpeillä silmillään ja toisti:

"Herra d'Artagnan?"

"Niin, se on hänen nimensä, poikani."

Kuningas kohotti hitaasti pikku kätensä ja ojensi sen muskettisoturille; tämä painui toisen polvensa varaan ja suuteli kättä.

"Herra d'Artagnan", kertasi Ludvig vielä; "hyvä on, madame."

Samassa kuului kohua, joka tuntui lähenevän.

"Mitä nyt?" virkahti kuningatar.

"Kas vain!" vastasi d'Artagnan heristäen tarkkaa korvaansa ja teroittaen varman katseensa; "tuo on levottoman kansanjoukon mellakkaa."

"Meidän on paettava", sanoi kuningatar.

"Teidän majesteettinne on uskonut minulle tämän hankkeen johdon; meidän tulee jäädä ja ottaa selville, mitä on tekeillä."

"Herra d'Artagnan!"

"Vastaan kaikesta."

Mikään ei vaikuta toisen mieleen niin nopeasti kuin varma esiintyminen. Kuningatar, ollen itse luonteeltaan luja ja miehuullinen, osasi varsin hyvin pitää arvossa noita kahta avua toisissakin.

"Tehkää kuten tahdotte", hän myöntyi; "turvaudun teihin."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne sallia, että minä koko tässä asiassa annan käskyjä teidän nimessänne?"

"Määräilkää vain, monsieur."

"Mitä siis jälleen tahtookaan kansa?" kysyi kuningas.

"Sen saamme piankin tietää, sire", vastasi d'Artagnan.

Ja hän meni joutuisasti ulos huoneesta.

Meteli yltyi; se tuntui saartavan Palais-Royalin joka taholta. Sisäpuolelta kuului huutoja, joiden merkitystä ei voinut käsittää. Oli ilmeistä, että tyytymättömyyttä ja kapinoimista oli vallalla. Puoleksi pukeutunut kuningas, kuningatar ja Laporte jäivät kaikki siihen tilaan ja melkein siihen paikkaankin, missä olivat, kuunnellen ja odottaen.

Comminges, joka oli tänä yönä vartiovuorolla Palais-Royalissa, kiirehti sisälle; hänellä oli noin kaksisataa miestä linnanpihoilla ja talleissa, ja hän asetti ne kuningattaren käytettäviksi.

"No niin", kysyi Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin palaavan, "mikä on hätänä?"

"Madame, on levinnyt huhu, että kuningatar on poistunut Palais-Royalista, vieden mukanaan kuninkaan. Sentähden kansa vaatii nähdäkseen todisteen, että niin ei ole asian laita, uhaten muussa tapauksessa hajoittaa koko palatsin."

"Haa, jo menee liian pitkälle!" huudahti kuningatar; "kyllä näytän heille, että minä en ole poistunut."

Kuningattaren kasvonilmeestä huomasi d'Artagnan, että hän aikoi antaa jonkun väkivaltaisen käskyn. Hän lähestyi kuningatarta ja sanoi hiljaa:

"Vieläkö teidän majesteettinne luottaa minuun?"

Tämä ääni sai Annan säpsähtämään.

"Kyllä, monsieur, täydellisesti", hän vastasi. "Puhukaa!"

"Suvaitseeko kuningatar toimia neuvojeni mukaan?"

"Puhukaa vain!"

"Teidän majesteettinne suvaitkoon lähettää pois herra de Commingesin, käskien hänen sulkeutua miehinensä päävartioon ja talleihin."

Comminges loi d'Artagnaniin sen kateellisen katseen, jolla jokainen hovimies näkee uuden suosikin ilmestyvän.

"Te kuulitte, Comminges?" virkkoi kuningatar.

D'Artagnan astui soturin luo; terävänäköisenä oli hän havainnut tuon levottoman silmäyksen.

"Suokaa minulle anteeksi, herra de Comminges", hän sanoi; "olemmehan molemmin kuningattaren palvelijoita? Nyt on minun vuoroni toimia hänen hyödykseen; älkää siis kadehtiko tätä onneani."

Comminges poistui kumartaen.

-- Kas niin --, arveli d'Artagnan itsekseen, -- siinäpä minulle vihamies lisää!

"Ja nyt", virkkoi kuningatar d'Artagnaniin kääntyen, "mitä on tehtävä? Sillä kuulettehan, että melu ei suinkaan vaimene, vaan yltyy yhäti."

"Madame", vastasi d'Artagnan, "kansa tahtoo nähdä kuninkaan ja sen on nähtävä hänet."

"Kuinka! Nähtävä hänet! Missä sitten? Parvekkeella?"

"Ei, madame, vaan täällä, vuoteellaan nukkumassa."

"Voi, teidän majesteettinne, herra d'Artagnan on aivan oikeassa!" huudahti Laporte.

Kuningatar mietti ja myhäili naisen tavoin, jolle teeskentely ei ollut vierasta.

"Tosiaankin", hän jupisi.

"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "menkää Palais-Royalin ristikkoportista ulos ilmoittamaan kansalle, että sen toivomus täytetään ja että se viiden minuutin kuluttua ei ainoastaan saa nähdä kuningasta, vaan vieläpä makaamassa vuoteellaan. Lisätkää, että kuningas nukkuu ja että kuningatar pyytää olemaan hiljaa, jotta hän ei heräisi."

"Mutta eiväthän kaikki, vaan kahden tai neljän henkilön lähetystö?"

"Kaikki, madame."

"Mutta ajatelkaa toki, ne pidättelevät meitä päivänkoittoon asti."

"Selviämme siitä neljännestunnissa. Minä vastaan kaikesta, madame; uskokaa minua, tunnen kansan: se on suuri lapsi, jota tarvitsee vain hemmotella. Nukkuvan kuninkaan edessä se on mykkä, sävyisä ja lauhkea kuin karitsa."

"Menkää, Laporte", käski kuningatar.

Nuori kuningas lähestyi äitiänsä.

"Miksi tehdä kaikkea mitä nuo ihmiset tahtovat?" hän kysyi.

"Täytyy, poikani", vastasi Itävallan Anna.

"Mutta jos minulle sanotaan täytyy, niin enhän enää olekaan kuningas?"

Kuningatar seisoi sanattomana.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "salliiko teidän majesteettinne minun tehdä erään kysymyksen?"

Ludvig XIV kääntyi päin, ihmeissään siitä, että häntä rohjettiin puhutella; kuningatar puristi lapsen kättä.

"Kyllä, monsieur", vastasi tämä.

"Muistaako teidän majesteettinne Fontainebleaun puistossa tai Versaillesin palatsin linnanpihalla leikkiessänne joskus nähneenne taivaan äkkiä synkistyvän ja kuulleenne ukkosen jyrinää?"

"Muistan kyllä."

"No niin, tuo ukkonen sanoi teidän majesteetillenne, vaikka halusittekin suuresti pitkittää leikkiänne: Menkää sisälle, sire, teidän täytyy!"

"Totta kyllä, monsieur; mutta minulle onkin sanottu, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni."

"No, sire", pitkitti d'Artagnan, "kuunnelkaa kansan kohua, niin huomaatte, että se elävästi muistuttaa ukkosta."

Samassa tosiaan kuului kamalaa jymyä, jonka kaikua yötuulahdus kuljetti.

Äkkiä se taukosi.

"Sire", huomautti d'Artagnan, "kansalle on nyt sanottu, että te nukutte; näettehän, että yhäti olette kuningas?"

Kuningatar katseli ihmetellen tätä kummallista miestä, jonka loistava uljuus kohotti suurimpien urhojen tasalle, samalla kun hänen terävä älynsä veti vertoja kelle hyvänsä.

Laporte astui huoneeseen.

"No niin, Laporte?" kysyi kuningatar.

"Madame", vastasi tämä, "herra d'Artagnanin ennustus piti paikkansa; ne rauhoittuivat kuin loihdittuina. Niille avataan nyt portit, ja viiden minuutin kuluttua ne ovat täällä."

"Laporte", esitti kuningatar, "jos te panisitte jonkun pojistanne kuninkaan sijalle, niin me voisimme sillaikaa paeta."

"Jos teidän majesteettinne käskee", vastasi Laporte, "niin poikani ovat kuningattaren käytettävissä kuten minäkin."

"Se ei käy laatuun", epäsi d'Artagnan, "sillä jos joku heistä tuntisi hänen majesteettinsa ja keksisi juonen, olisi kaikki hukassa."

"Olette oikeassa, monsieur, olette aina oikeassa", myönsi Itävallan Anna. "Viekää kuningas levolle, Laporte."

Laporte asetti kuninkaan pukeutuneena vuoteelle, peittäen hänet sitten olkapäitä myöten.

Kuningatar kumartui suutelemaan kuningasta otsalle.

"Ole nukkuvinasi, Ludvig", hän sanoi.

"Kyllä", vastasi kuningas, "mutta minä en tahdo, että yksikään noista ihmisistä kajoo minuun."

"Sire, minä olen saapuvilla", virkkoi d'Artagnan, "ja takaan teille, että jos ainoakaan yrittää sitä julkeutta, hän saa maksaa sen hengellään."

"Mitä on nyt tehtävä", kysyi kuningatar, "sillä minä kuulen niiden tulevan?"

"Herra Laporte, menkää heitä vastaan ja pyytäkää heitä uudestaan olemaan hiljaa. Madame, odottakaa tuossa ovella. Minä seison kuninkaan päänalusen vieressä, valmiina kuolemaan hänen edestään."

Laporte meni ulos, kuningatar asettui oviverhojen ääreen, d'Artagnan hiipi uutimien taakse.

Sitten kuului suuren väkijoukon kumeata ja tasaista tömistelyä; kuningatar itse kohotti oviverhoa, laskien sormensa huulilleen.

Kuningattaren nähdessään miehet pysähtyivät kunnioittavaan asentoon.

"Astukaa sisälle, hyvät herrat, astukaa sisälle!" sanoi kuningatar.

Joukon valtasi silloin epäröimisen tunne, joka läheni häpeilyä: tunkeutujat olivat valmistautuneet kohtaamaan vastarintaa ja vastaväitteitä, murtamaan auki ristikkoportit ja suistamaan vartijat nurin; mutta portit olivat avautuneet itsestään, ja kuninkaalla ei ainakaan näköjään ollut mitään muuta vartiota vuoteensa äärellä kuin äitinsä.

Etunenään asettuneet sopersivat jotain ja yrittivät peräytyä.

"Astukaa vain sisälle, hyvät herrat"; kehoitti Laporte, "koska kuningatar sen sallii."

Muuan toisia rohkeampi uskaltausi kynnyksen yli ja lähestyi varpaisillaan. Muut seurasivat nyt hänen esimerkkiään, ja huone täyttyi hiljaisesti ikäänkuin olisivat kaikki nuo tulijat olleet mitä nöyrintä ja hartainta hoviväkeä. Ulkopuolella kurottausi pitkä jono päitä, kun ne, jotka eivät olleet mahtuneet sisälle, nousivat varpailleen katselemaan. D'Artagnan näki tämän kaiken aukosta, jonka hän oli sohaissut uutimeen; ensimmäisen tulijan hän tunsi Planchetiksi.

"Monsieur", virkkoi tälle kuningatar, käsittäen hänet joukon johtajaksi, "te olette halunnut nähdä kuninkaan, ja minä tahdoin itse näyttää hänet teille. Astukaa lähemmäksi, katsokaa häntä ja sanokaa, näkyykö täällä pakoaikeita."

"Ei suinkaan", vastasi Planchet hiukan hämmennyksissään hänelle suodusta odottamattomasta kunniasta.

"Sanokaa siis hyville ja uskollisille pariisilaisilleni", pitkitti Itävallan Anna, huulillaan hymy, jonka ilmeestä d'Artagnan ei erehtynyt, "että olette nähnyt kuninkaan makuulla ja nukkumassa sekä kuningattarenkin lähdössä levolle."

"Sanon kyllä, madame, ja samaa tahtovat vakuuttaa kaikki täällä olleet, mutta..."

"Mutta mitä?" kysyi Itävallan Anna.

"Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi", sanoi Planchet, "mutta onko tuossa todellakin kuningas nukkumassa vuoteella?"

Kuningatar hätkähti.

"Jos teidän joukossanne on ketään, joka tuntee kuninkaan", hän virkkoi, "niin hän astukoon esiin ja ilmoittakoon, makaako tässä varmasti hänen majesteettinsa."

Viittaan kääriytynyt mies, joka peitti kauluksella kasvojansakin, lähestyi, kumartui vuoteen yli ja katseli kuningasta.

D'Artagnan luuli hetkiseksi, että miehellä oli pahaa mielessä, ja kouraisi miekkansa kahvaa; mutta kumartuessaan tuli tämä hiukan paljastaneeksi kasvojaan ja d'Artagnan tunsi koadjutorin.

"Kyllä siinä on kuningas", vakuutti tarkastaja kohoutuen. "Jumala hänen majesteettiansa siunatkoon."

Ja kaikki nämä miehet, jotka olivat saapuneet raivostuneina, heltyivät nyt suuttumuksesta sääliin ja toivottivat vuorostaan taivaan siunausta kuninkaalliselle lapselle.

"Kiittäkäämme nyt kuningatarta, hyvät ystävät", virkkoi Planchet, "ja poistukaamme."

Kaikki kumarsivat ja vetäytyivät vähitellen ulos yhtä hiljaisesti kuin olivat tulleetkin. Ensimmäisenä saapunut Planchet poistu viimeisenä.

Kuningatar pidätti hänet.

"Mikä on nimenne, hyvä mies?" kysyi hän.

Planchet kääntyi päin, tyrmistyneenä tiedustuksesta.

"Niin", pitkitti kuningatar; "katson tämäniltaisen käyntinne yhtä suureksi kunniaksi itselleni kuin olisitte ollut prinssi, ja haluan saada tietää nimenne."

-- Kyllä kai minua sitten myös prinssin lailla kohdeltaisiinkin -- ajatteli Planchet; -- ei, kiitos!

D'Artagnania vapisutti pelko, että Planchet sadun korpin tavoin mielisteltynä virkkaisi nimensä ja että kuningatar myös samalla saisi tietää Planchetin olleen hänen palveluksessaan.

"Madame", vastasi Planchet kunnioittavasti, "nimeni on Dulaurier, palveluksessanne."

"Kiitän, herra Dulaurier", sanoi kuningatar. "Ja mikä on ammattinne?"

"Madame, olen vaatekauppias Rue des Bourdonnaisin varrella."

"Sitä vain tahdoin tietää", lopetti kuningatar; "olen teille hyvin kiitollinen, hyvä herra Dulaurier, ja saatte vielä kuulla minusta."

-- Kas, kas! -- jupisi d'Artagnan astuessaan esille uutimien takaa, -- mestari Planchet ei totisesti ole mikään taulapää; näkee kyllä, että hän on käynyt hyvän koulun.

Tämän oudon kohtauksen eri esittäjät katselivat tovin toisiansa sanaakaan virkkamatta, kuningatar seisten ovella, d'Artagnan astuneena puolittain esiin piilostaan, kuningas kohoutuneena kyynäspäänsä varaan ja valmiina vaipumaan takaisin vuoteelleen, jos vähäisinkään melu ilmaisi väenpaljouden palaavan; mutta kohu etääntyikin yhä enemmän ja kuoleutui viimein kokonaan kuuluvista.

Kuningatar hengitti huojentuneesti; d'Artagnan kuivasi kosteata otsaansa, ja kuningas lipui alas makuusijaltaan, sanoen:

"Lähtekäämme!"

Samassa saapui Laporte takaisin.

"No?" kysyi kuningatar.

"Teidän majesteettinne", vastasi kamaripalvelija, "seurasin heitä ristikkoporteille asti; he ilmoittivat kaikille tovereilleen nähneensä kuninkaan ja puhutelleensa kuningatarta, ja joukko poistui ylpeänä ja mahtavana."

"Niitä kurjia!" mutisi kuningatar; "he saavat kalliisti maksaa julkeutensa, sen lupaan heille!"

Sitten hän virkkoi d'Artagnaniin kääntyen:

"Monsieur, te olette tänä iltana antanut minulle parhaat neuvot, mitä olen eläissäni saanut. Pitkittäkää: mitä tulee meidän nyt tehdä?"

"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "täydentäkää nyt hänen majesteettinsa pukeutuminen."

"Voimme siis lähteä matkalle?" kysyi kuningatar.

"Milloin teidän majesteettinne suvaitsee; tarvitsee vain laskeutua alas salaportaita, minä odotan veräjällä."

"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar; "tulen hetimiten."

D'Artagnan lähti; vaunut olivat paikallaan, muskettisoturi istui ajopukilla.

D'Artagnan otti mytyn, jonka Bernouin oli hänen käskystään vienyt muskettisoturin jalkoihin. Siinähän oli, kuten muistettaneen, herra de Gondyn ajurin hattu ja viitta.

Hän heitti viitan hartioilleen ja painoi hatun päähänsä.

Muskettisoturi laskeusi ajopukilta.

"Monsieur", haastoi d'Artagnan, "nyt menette päästämään vapaaksi toverinne, joka vartioitsee ajajaa. Nousette sitten ratsaille ja lähdette Tiquetonne-kadulle, la Cheyxette-hotelliin, noutaaksenne minun ja herra du Vallonin hevoset. Te satuloitsette ne kenttäkuntoon, ratsastatte ulos Pariisista taluttaen niitä suitsista ja tulette Cours-la-Reinelle. Jollette tapaa siellä ketään, niin pitkitätte matkaa Saint-Germainiin asti. Se tapahtuu kuninkaan palveluksessa."

Muskettisoturi kohotti kätensä hatunreunaan ja lähti panemaan toimeen saamiansa määräyksiä.

D'Artagnan nousi ajopukille.

Hänellä oli pistoolipari vyössään, musketti jaloissaan ja paljastettu miekka takanaan.

Kuningatar ilmestyi esiin; hänen takanaan tulivat kuningas ja tämän veli, Anjoun herttua.

"Koadjutorin kuomuvaunut!" huudahti Itävallan Anna hätkähtäen askeleen taaksepäin.

"Niin, madame", vastasi d'Artagnan, "mutta tulkaa huoletta: minä olen ajamassa."

Kuningatar huudahti kummastuneena ja nousi vaunuihin. Kuningas ja monsieur tulivat hänen perässään ja istuutuivat molemmin puolin häntä.

"Tulkaa, Laporte", käski kuningatar.

"Kuinka, madame?" epäröitsi kamaripalvelija; "samoihin vaunuihinko kuin majesteetit?"

"Tänä yönä ei tule kysymykseen kuninkaallinen sovinnaisuus, vaan ainoastaan kuninkaan pelastus. Nouskaa tänne, Laporte!"

Laporte totteli.

"Sulkekaa suojustimet", sanoi d'Artagnan.

"Mutta eikö se herätä epäluuloja, monsieur?" kysyi kuningatar.

"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", vakuutti d'Artagnan; "minulla on vastaukseni valmiina."

Suojustimet ummistettiin hakasilla, ja hevoset kiitivät laukkaa Richelieu-katua pitkin. Tulliportille tultaessa astui esiin vartion johtaja kahdentoista miehen etunenässä ja pidellen lyhtyä.

D'Artagnan viittasi häntä lähemmäksi.

"Tunnetteko vaunut?" hän kysyi kersantilta.

"En", vastasi tämä.

"Katsokaa vaakunaa."

Kersantti valaisi lyhdyllään vaununovea.

"Herra koadjutorin vaakuna?!" hän sanoi.

"Hiljaa! Hän on liikkeellä lemmenseikkailussa madame de Guéménéen kanssa."

Kersantti alkoi nauraa.

"Avatkaa portti", hän käski; "tiedän kulkijat."

Sitten hän lähestyi alaslaskettua suojustinta.

"Toivotan onnea, monseigneur!" hän virkkoi.

"Teitä ajattelematonta!" sanoi d'Artagnan; "toimitatte minulle potkut."

Tulliportti kirskui saranoillaan, ja nähdessään tien olevan auki huitaisi d'Artagnan hevosia, jotka porhalsivat vinhaan raviin.

Viittä minuuttia myöhemmin tavoitettiin kardinaalin vaunut.

"Mousqueton", huusi d'Artagnan, "päästä auki hänen majesteettinsa vaunujen suojustimet!"

"Hän siellä on", sanoi Portos.

"Ajurina!" huudahti Mazarin.

"Ja koadjutorin vaunuilla!" lisäsi kuningatar.

"Corpo di Dio, mosjöö d'Artagnan", ihmetteli Mazarin, "te vastaatte painoanne kullassa!"

VIIDESKUUDETTA LUKU

D'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja

Mazarin tahtoi heti pitkittää matkaa Saint-Germainiin, mutta kuningatar selitti odottavansa niitä henkilöitä, joille hän oli antanut kohtaamiskäskyn. Silti hän tarjosi kardinaalille Laporten paikan. Kardinaali suostui, siirtyen toisista vaunuista toisiin.

Aiheettomasti ei ollut levinnyt se huhu, että kuningas oli yöllä jättämässä Pariisin: kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli jo kuusi tuntia pitänyt tämän paon salaisuutta tietonaan, ja kaikessa vaiteliaisuudessaankaan eivät he olleet kyenneet antamaan lähtöohjeitaan siten, että hankkeesta ei olisi tullut liikkeelle mitään aavistusta. Sitäpaitsi kukin näistä henkilöistä tunsi harrastusta joitakuita muita kohtaan, ja kun arvailtiin, että kuningatar oli poistumassa Pariisista kamalin kostosuunnitelmin, oli jokainen varoittanut ystäviänsä tai omaisiansa, mistä oli tuloksena, että huhu tästä matkasta pian levisi pitkin kaupunkia kuin kulovalkeana.

Ensimmäiset vaunut, jotka saapuivat kuningattaren tultua, olivat hänen korkeutensa prinssin; niissä ajoivat herra de Condé; hänen korkeutensa prinsessa ja leskiprinsessa. Molemmat oli herätetty keskellä yötä, heidän tietämättänsä, mitä oli tekeillä.

Toisissa vaunuissa tulivat Orleansin herttua, herttuatar, la grande Mademoiselle -- tämän tytär -- ja abbé de la Rivière, herttuan eriämätön suosikki ja uskottu.

Kolmantena ryhmänä ilmestyivät herra de Longueville ja prinssi de Conti, hänen korkeutensa prinssin lanko ja veli. He astuivat maahan, lähestyivät kuninkaan ja kuningattaren vaunuja ja osoittivat hänen majesteetillensa kunnioitustaan.

Kuningatar loi katseensa vaunujen perälle, kun niiden ovi oli jäänyt auki, ja näki ajoneuvojen olevan tyhjillään.

"Mutta missä siis onkaan madame de Longueville?" hän kysäisi.

"Tosiaankin, missä on sisareni?" tiedusti hänen korkeutensa prinssi.

"Madame de Longueville on pahoinvointinen, madame", vastasi terttua, "ja hän pyysi minua ilmoittamaan esteensä teidän majesteetillenne."

Anna loi nopean silmäyksen Mazariniin, joka vastasi huomaamattomalla päänliikkeellä.

"Mitä te sanotte siitä?" kysyi kuningatar.

"Että siinä on pariisilaisille panttivanki", vastasi kardinaali.

"Miksei hän tullut?" kysyi hänen korkeutensa prinssi hiljaa veljeltään.

"Vaiti!" vastasi jälkimmäinen; "hänellä tietenkin on syynsä."

"Hän syöksee meidät turmioon", mutisi prinssi.

"Hän pelastaa meidät", sanoi Conti.

Vaunuja saapui nyt parvena. Marski de la Meilleraie, marski de Villeroy, Guitaut, Villequier ja Comminges tulivat peräkkäin; molemmat muskettisoturitkin ilmestyivät vuorostaan, pidellen d'Artagnanin ja Portoksen hevosia. Ystävykset nousivat satulaan. Portoksen ajomies siirtyi d'Artagnanin sijaan kuninkaallisten vaunujen ajopukille, Mousqueton otti ajomiehen paikan ja hoiti tehtäväänsä seisovassa asennossa -- syystä, jonka hän itse parhaiten tunsi -- kuten muinaiset automedonit.

Vaikka kuningattarella oli tuhansia seikkoja mietittävänään, etsi hänen katseensa d'Artagnania; mutta gascognelainen oli tavallisen ymmärtäväisyytensä perusteella jo sekautunut joukkoon.

"Olkaamme etuosastona", sanoi hän Portokselle, "ja hankkikaamme itsellemme hyvä yösija Saint-Germainissa, sillä kukaan ei ajattele meitä. Olen peräti väsyksissä."

"Minä", vastasi Portos, "sorrun kerrassaan unen tarpeeseen. Mutta ajatteles, että me emme saaneet vähääkään tapella! Pariisilaiset ovat totisesti kovin tyhmiä."

"Mutta eiköhän se oikeammin johtune siitä, että me olemme kovin nokkelia?" sanoi d'Artagnan.

"Kenties."

"Entä ranteesi, miten on sen laita?"

"Parempi; mutta luuletko, että me tällä kertaa saamme ne?"

"Mitkä?"

"Ka, sinä ylennyksesi ja minä arvonimeni!?"

"Tottahan toki, siitä melkein löisin vetoa. Sitäpaitsi, jos he eivät muista, niin kyllä minä muistutan."

"Kuulen kuningattaren äänen", huomautti Portos. "Hän luullakseni pyytää päästä ratsaille."

"Niin, kyllähän; mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta kardinaalipa ei tahdo. Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan kääntyen molempiin muskettisotureihin, "saattakaa kuningattaren vaunuja älkääkä jättäytykö niiden viereltä. Me lähdemme pitämään huolta yömajoituksesta."

Ja d'Artagnan kannusti ratsuansa Saint-Germainia kohti, Portos kintereillään.

"Lähtekäämme, hyvät herrat!" virkkoi kuningatar.

Kuninkaalliset vaunut vierivät nyt taipaleelle, saattueenaan kaikki muut ajoneuvot ja runsaasti viisikymmentä ratsastajaa.

Saint-Germainiin tultiin seikkailutta; maahan laskeutuessaan kuningatar tapasi hänen korkeutensa prinssin, joka odotti seisten ja avopäin, tarjotakseen hänen tuekseen kätensä.

"Outo herääminen pariisilaisille!" huudahti Itävallan Anna säteilevänä.

"Siitä tulee sota", virkkoi prinssi.

"No, tulkoon! Eikö meillä ole puolellamme Rocroyn, Nördlingenin ja Lensin voittaja?"

Prinssi kumarsi kiitokseksi.

Kello oli kolme aamulla. Kuningatar astui ensimmäisenä linnaan; häntä seurasivat kaikki muut: noin kaksisataa henkeä oli saattanut häntä pakoretkelle.

"Messieurs", lausui kuningatar nauraen, "majoittukaa linnaan, -- se on tilava, ja sijaa ei teiltä puutu; mutta kun tulomme oli aavistamaton, ilmoitetaan minulle nyt, että täällä on ainoastaan kolme vuodetta, kuninkaalle, minulle..."

"Ja Mazarinille", virkahti prinssi hiljaa.

"Ja minä saan siis maata lattialla?" kysyi Gaston d'Orléans kovin kiusaantuneesti hymyillen.

"Ei, monseigneur", tokaisi Mazarin, "sillä kolmas vuode on tarkoitettu teidän korkeudellenne."

"Mutta te?" kysyi prinssi.

"Ka, minä en menekään levolle", vastasi Mazarin; "minulla on työtä suoritettavana."

Gaston antoi opastaa itsensä huoneeseen, jossa mainittu makuusija oli, huolehtimatta siitä, miten hänen puolisonsa ja tyttärensä viettäisivät yönsä.

"Kas niin, nyt minä lähden makuulle", sanoi d'Artagnan. "Tule mukaan, Portos."

Portos seurasi d'Artagnania siinä järkkymättömässä luottamuksessa, jota hänessä herätti ystävänsä erinomainen älykkyys.

He kävelivät rinnakkain linnanpihan poikki; Portos katseli suurin silmin d'Artagnania, joka laskeskeli sormillaan.

"Neljäsataa yhden pistolin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa pistolia."

"Niin", mukasi Portos, "neljäsataa pistolia; mutta mikä se tekee neljäsataa pistolia?"

"Yksi pistoli ei riitä", jatkoi d'Artagnan; "sietää saada louisdori."

"Mistä sietää saada louisdori?"

"Neljäsataa louisdorin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa louisdoria."

"Neljäsataa?" kertasi Portos.

"Niin, niitä on kaksisataa, ja kukin tarvitsee vähintään kaksi. Kahden mukaan hengeltä menee kaikkiaan neljäsataa."

"Mutta neljäsataa mitä?"

"Kuulehan", sanoi d'Artagnan.

Ja kun kaikenlaista väkeä oli keräytynyt ällistelemään hovin tuloa, supatti hän Portoksen korvaan lauseensa lopun.

"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos, "ymmärrän aivan hyvin, kautta kunniani! Kaksisataa louisdoria kummallekin, se on sievoinen ansio; mutta mitä siitä sanottaneen?"

"Sanottakoon mitä hyvänsä; sitäpaitsi ei kukaan saa tietää, että keinottelu on meidän."

"Mutta kuka ottaa myynnin välittääkseen?"

"Eikö meillä ole Mousqueton?"

"Mutta minun livreijani?" sanoi Portos; "livreijani tunnetaan."

"Hän voi kääntää takkinsa nurin."

"Sinä olet aina järkevä, veikkoseni!" huudahti Portos. "Mistä hitosta saatkaan kaikki aatoksesi?"

D'Artagnan hymyili.

Ystävykset lähtivät marssimaan ensimmäistä katua, jolle joutuivat; Portos kolkutti lähimmän rakennuksen ulko-oveen oikealla puolella, d'Artagnanin tehdessä saman tempun vastapäätä.

"Tarvitsemme olkia!" he sanoivat.

"Meillä ei ole olkia, monsieur", vastasivat avaamaan tulleet; "mutta kääntykää rehukauppiaan puoleen."

"Ja missä on rehukauppias?"

"Viimeisessä isossa talossa tämän kadun varrella."

"Oikealla vai vasemmalla?"

"Vasemmalla."

"Onko täällä Saint-Germainissa muitakin, joilta voisi ostaa olkia?"

"On 'Palkitun Pässin' isäntä ja vuokratilallinen Gros-Louis."

"Missä he asuvat?"

"Rue des Ursulinesin varrella."

"Molemmatko?"

"Niin."

"Mainiota!"

Ystävykset hankkivat yhtä tarkan selvityksen jälkimmäisistä osoitteista kuin olivat saaneet ensimmäisestäkin. Sitten d'Artagnan lähti rehukauppiaan puheille ja osti kolmella pistolilla ne sataviisikymmentä lyhdettä olkia, mitä tällä oli varastossa. Sieltä hän poikkesi majataloon, missä tapasi Portoksen, joka oli jokseenkin samasta erästä ostanut kaksisataa lyhdettä. Lopuksi he saivat vuokratilalliselta satakahdeksankymmentä lisää, joten heillä oli kaikkiaan hallussaan neljäsataa kolmekymmentä.

Koko Saint-Germainissa ei enää ollut olkia jäljellä.

Tämä saalistus ei ollut vienyt heiltä puolta tuntia enempää aikaa. Asianmukaisesti evästettynä sai Mousqueton hoitaakseen tilapäisen myyntiliikkeen. Häntä kiellettiin hellittämästä ainoatakaan lyhdettä alle louisdorin, joten hänen huostaansa uskotun varaston arvo muka nousi neljäänsataankolmeenkymmeneen kultarahaan.

Mousqueton ravisteli päätänsä, hän kun ei käsittänyt rahtuakaan ystävysten keinottelusta.

D'Artagnan kaappasi kolme lyhdettä syliinsä ja palasi linnaan, missä kaikki vilusta hytisten ja väsymykseen menehtymäisillään näkivät kademielin kuninkaan, kuningattaren ja Monsieurin makaavan telttasängyssä.

D'Artagnanin tulo suureen suojamaan herätti yleistä naurua, mutta olematta huomaavinaankaan, että häntä tarkkailtiin, alkoi hän niin rivakasti ja kätevästi laittaa olkivuodettaan, että kaikkien noiden unettomuuteen tuomittujen uneliaiden kielelle herahti vesi.

"Olkia!" he huusivat, "olkia! Mistä saa olkia?"

"Minä näytän", tarjousi Portos.

Ja hän johti halulliset Mousquetonin luo, joka auliisti jakeli lyhteitään lousdorista kappaleen. Hintaa kyllä pidettiin kutakuinkin kalliina, mutta kuka ei olisi maksanut kahta tai kolmea louisdoria muutaman tunnin hyvästä unesta, tuntiessaan sitä kipeästi tarvitsevansa?

D'Artagnan luovutti vuoteensa kelle hyvänsä havittelijalle, uudistaen sen ainekset kymmeneen kertaan peräkkäin; ja koska hänen katsottiin muiden tavoin maksaneen louisdorin lyhteeltä, pisti hänkin vajaassa tunnissa taskuunsa kolmekymmentä louisdoria. Kello viideltä aamulla olivat oljet kahdeksankymmenen livren hinnassa lyhde, mutta ne loppuivat kesken.

D'Artagnan oli älynnyt panna syrjään neljä lyhdettä omaan lukuunsa. Hän otti taskustaan säilytyshuoneensa avaimen ja palasi Portoksen saattamana tekemään tiliä Mousquetonin kanssa, joka vakavasti ja arvokkaana kuten kunnon intendentti ainakin luovutti heille neljäsataakolmekymmentä louisdoria ja piti vielä sata kultarahaa omina hyvinään.

Mousqueton ei tiennyt, mitä linnassa oli tapahtunut; hän vain ihmetteli, ettei hän ollut ennemmin älynnyt ruveta myymään olkia.

D'Artagnan kokosi kullan hattuunsa ja tasasi paluumatkalla saannoksensa Portoksen kanssa. Kumpaisellekin jäi kaksisataaviisitoista louisdoria.

Vasta nyt huomasi Portos, että hänellä ei ollutkaan itselleen varattuna olkia; hän pyörsi takaisin Mousquetonin luo, mutta tämä oli myynyt viimeistä kortta myöten, jättämättä mitään omiksi tarpeiksi.

Hän tuli uudestaan tapaamaan d'Artagnania, joka neljän olkilyhteensä avulla parhaillaan suloisin ennakkoaistimuksin valmisti vuodetta niin pehmeätä, pääpuoli niin pöyhittynä ja jalkopää niin hyvin peitettynä, että sitä olisi itse kuningaskin kadehtinut, ellei tämä olisi jo nukahtanut omalle vuoteelleen.

D'Artagnan ei tahtonut mistään hinnasta tärvellä vuodettaan Portoksen hyväksi, mutta neljästä louisdorista, jotka jälkimmäinen luki hänelle kouraan, hän suostui päästämään Portoksen makuukumppanikseen.

Hän asetti miekkansa päänalusen viereen, laski pistoolit sivulleen, levitti viitan jalkainsa päälle, pani viitan päälle hattunsa ja ojentausi nautinnokseen oljille, jotka rauskahtivat hänen allaan. Hyvillä mielin hän jo ajatteli, mitä herttaisia unia kahdensadanyhdeksäntoista louisdorin voittaminen neljännestunnissa mahtoikaan tuottaa, kun suojaman ovelta kajahtava ääni hätkähdytti häntä.

"Herra d'Artagnan!" huudettiin; "herra d'Artagnan!"

"Täällä", vastasi Portos, "täällä!"

Portos oivalsi, että jos d'Artagnanin oli lähdettävä jonnekin, vuode jäisi kokonaan hänen haltuunsa.

Muuan upseeri lähestyi.

D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan.

"Tekö olette herra d'Artagnan?" kysyi häiritsijä.

"Niin, monsieur; mitä tahdotte?"

"Tulin noutamaan teitä."

"Kenen asialla?"

"Hänen ylhäisyytensä."

"Sanokaa monseigneurille, että aion nukkua ja että ystävänä neuvon häntä tekemään samaten."

"Hänen ylhäisyytensä ei ole mennyt makuulle ja aikoo pysyäkin jalkeilla; hän tarvitsee teitä nyt heti."

-- Rutto periköön tuon Mazarinin, joka ei osaa oikealla ajalla nukkuakaan! -- mutisi d'Artagnan. -- Mitä hän minusta tahtonee? Tehdäkseenkö minusta kapteenin? Siinä tapauksessa annan hänelle anteeksi.

Ja muskettisoturi nousi nurkuen, otti miekkansa, hattunsa, pistoolinsa ja viittansa sekä seurasi sitten upseeria, sillaikaa kun Portos vuoteen yksinomaiseksi haltijaksi jäätyään yritti jäljitellä ystävänsä mukavaa järjestelyä.

"Mosjöö d'Artagnan", virkkoi kardinaali havaitessaan näin hankalana hetkenä kutsumansa miehen, "en ole unohtanut, kuinka innokkaasti olette palvellut minua, ja tahdon antaa teille siitä todisteen."

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- tuo kuulostaa joltakin.

Mazarin tähysti muskettisoturia ja näki hänen kasvojensa kirkastuvan.

"Ah, monseigneur..."

"Herra d'Artagnan", jatkoi kardinaali, "haluatteko tosiaan kapteeniksi?"

"Kyllä, monseigneur!"

"Ja vieläkö ystävänne kaipaa parooniarvoa?"

"Tällä hetkellä, monseigneur, hän näkee siitä unta!"

"Siispä", sanoi Mazarin ottaen salkusta kirjeen, jota hän oli jo näyttänyt d'Artagnanille, "ottakaa tämä asiakirja ja viekää se Englantiin."

D'Artagnan silmäili kuorta: siinä ei ollut mitään osoitetta.

"Enkö saa tietää, kelle minun on se annettava?"

"Kyllä Lontooseen tultuanne; vasta siellä avaatte päällyskuoren."

"Ja mitä muita ohjeita saan?"

"Teidän tulee kaikin kohdin totella henkilöä, jolle kirje on osoitettu."

D'Artagnan aikoi kysellä lisää, kun Mazarin lisäsi:

"Lähdette Boulogneen; siellä tapaatte 'Englannin Vaakunassa' nuoren herrasmiehen, joka on nimeltään Mordaunt."

"Niin, monseigneur, ja miten pitää minun menetellä sen herrasmiehen suhteen?"

"Seuratkaa häntä, minne hän vie teidät."

D'Artagnan katsoi kardinaaliin tyrmistyneenä.

"Kaikki on siis selvänä", virkkoi Mazarin; "kiirehtikää!"

"Kiirehtikää -- sepä helposti sanottu", vastasi d'Artagnan; "mutta matkustukseen tarvitaan rahaa, ja siitä on minulla puute."

"Äh!" virkahti Mazarin korvallistaan raapien; "teillä on puute rahasta, sanotte?"

"Niin, monseigneur."

"Entä eilen illalla lahjoittamani timantti?"

"Sen haluaa säilyttää muistona teidän ylhäisyydeltänne."

Mazarin huokasi.

"Englannissa on eleskely kallista, monseigneur, olletikin erityisenä lähettiläänä."

"Hm", jupisi Mazarin, "se on hyvinkin vakava maa, ja vallankumouksesta saakka siellä eletään mitä yksinkertaisimmin; mutta olkoon menneeksi!"

Hän veti lipastosta auki laatikon ja otti siitä kukkaron.

"Mitä sanotte näistä tuhannesta écu'sta?"

D'Artagnan työnsi alahuulensa tavattomasti ulospäin.

"Minä sanon, monseigneur, että se ei ole paljoa, kun en varmaankaan lähde yksin."

"Otan kyllä lukuun", vastasi Mazarin, "että herra du Vallon tulee mukaanne, -- se kunnon aatelismies, sillä teidän jälkeenne, hyvä mosjöö d'Artagnan, hän on totisesti se mies, jota Ranskassa enimmin rakastan ja pidän arvossa."

"Silloin, monseigneur", huomautti d'Artagnan osoittaen kukkaroa, jota Mazarin ei ollut vielä hellittänyt kädestään, "koska niin suuresti rakastatte ja pidätte arvossa häntä, käsittänette myös..."

"No, hänen tähtensä lisään kaksisataa écu'ta."

-- Visukinttu! -- mutisi d'Artagnan. "Mutta palatessamme", hän lisäsi ääneen, "voinemme ainakin luottaa herra Portoksen parooniuden ja minun kapteenivaltuuteni myöntämiseen?"

"Kautta Mazarinin kunnian!"

-- Parempi vakuus olisi minulle enemmän mieleen, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, virkkaen sitten ääneen:

"Enkö saa ilmaista kunnioitustani hänen majesteetilleen kuningattarelle?"

"Hänen majesteettinsa nukkuu", vastasi Mazarin vilkkaasti, "ja teidän on lähdettävä viipymättä. Hyvästi siis, monsieur!"

"Vielä sananen, monseigneur: jos siellä tapellaan, missä liikun, niin otanko osaa?"

"Noudatatte kaikessa sen henkilön määräyksiä, jonka luokse teidät lähetän."

"Hyvä on, monseigneur", vastasi d'Artagnan ojentaen kätensä vastaanottamaan kukkaroa; "vakuutan teille syvää kunnioitustani."

Hän solutti massin hiljalleen tilavaan taskuunsa ja virkkoi upseeriin kääntyen:

"Monsieur, menisittekö nyt herättämään hänen ylhäisyytensä puolesta herra du Valloninkin ja sanomaan hänelle, että odotan häntä tallissa?"

Upseeri kiirehti asialleen niin innokkaasti, että moinen kerkeys näytti d'Artagnanista hieman itsekkäältä.

Portos oli vuorostaan ojentautunut olkivuoteelleen ja alkanut tapansa mukaan kuorsata kaikuvasti, kun hän tunsi jonkun naputtavan olkapäähänsä.

Hän luuli sitä d'Artagnaniksi eikä hievahtanut.

"Kardinaalin asialla", ilmoitti upseeri.

"Häh", huudahti Portos levittäen silmänsä suuriksi; "mitä sanottekaan?"

"Sanon, että hänen ylhäisyytensä lähettää teidät Englantiin ja että herra d'Artagnan odottaa teitä tallissa."

Portos huokasi raskaasti, nousi seisaalle, otti hattunsa, pistoolinsa, säilänsä ja viittansa sekä vilkaisi lähtiessään kaihomielisesti vuoteeseen, jolla hän oli toivonut nauttivansa mitä makeinta unta.

Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun upseeri omaksui hänen paikkansa, ja hän ei ollut vielä ehtinyt kynnyksen yli, kun hänen jälkeläisensä jo vuorostaan vetää jyryytteli hirsiä. Se olikin varsin luonnollista, hän kun oli kuningasta, kuningatarta ja monseigneur Gaston d'Orléansia lukuunottamatta koko seurueesta ainoa, joka nukkui ilmaiseksi.

KUUDESKUUDETTA LUKU

Kirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta

D'Artagnan oli mennyt suoraa päätä talliin. Päivä oli alkanut valjeta; hän näki molemmat hevoset, omansa ja Portoksen, sidottuina tyhjiin pilttuisiin. Hänen tuli sääli elukkaparkoja, ja hän astui tallin loukkoon, jossa näki vähän olkia häämöttävän, nähtävästi säästyneinä yön saalistuksesta; mutta kun hän jalallaan kaappi olkia kasaan, osui hänen kengänkärkensä johonkin pyöreään esineeseen, joka luultavasti arkaan paikkaan satutettuna kiljaisi ja nousi polvilleen silmiänsä hieroen. Se oli Mousqueton, joka itse puille paljaille jäätyään oli käyttänyt hyväkseen hevosille aiotut oljet.

"Mousqueton", virkkoi d'Artagnan, "lähdetään; matkalle, matkalle!"

Tuntiessaan isäntänsä ystävän äänen Mousqueton nousi kiireesti seisaalle, mutta pudotti tällöin muutamia yöllisissä olkikaupoissa laittomasti ansaitsemiansa louisdoreja.

"Ahaa!" sanoi d'Artagnan ottaen maasta yhden louisdorin ja haistellen sitä; "tälläpä kullalla on kummallinen haju: se tuoksahtaa oljelta."

Mousqueton punastui häpeissään ja näytti niin neuvottomalta, että gascognelainen purskahti nauruun ja sanoi hänelle:

"Portos kiukustuisi, hyvä herra Mousqueton, mutta minä annan teille anteeksi; muistakaa vain, että tämän kullan tulee olla paranteena vammallenne, ja näyttäkää siis hilpeältä, pian!"

Mousqueton omaksui heti mitä iloisimman katsannon, satuloitsi vikkelästi hevosen ja nousi omansa selkään kovinkaan pahasti irvistelemättä.

Sillävälin saapui Portos jokseenkin synkkänä ja hämmästyi aikalailla, kun näki d'Artagnanin alistuvaisena ja Mousquetonin melkein riemastuneena.

"Hei", sanoi hän, "sinulla siis on kapteeniarvosi ja minulla parooniuteni?"

"Lähdemme juuri noutamaan valtakirjoja", vastasi d'Artagnan, "ja palatessamme signor Mazarini kirjoittaa alle."

"Ja minne lähdemme?" kysyi Portos.

"Aluksi Pariisiin", vastasi d'Artagnan; "tahdon siellä järjestää muutamia asioita."

"No, Pariisiin siis!" virkahti Portos.

Tulliportille tultaessa ihmetytti heitä kaupungin esittämä uhkaava näky. Sirpaleiksi rikottujen vaunujen ympärillä syyti väkijoukko sadatuksia, pidättäen vankina niitä henkilöitä, jotka olivat tahtoneet paeta, -- vanhaa miestä ja kahta vallasnaista.

Sitävastoin imarreltiin kaikin tavoin d'Artagnania ja Portosta kun nämä pyysivät pääsyä kaupunkiin. Heitä arveltiin kuningasmielisestä puolueesta eronneiksi karkureiksi ja yritettiin voittaa omalle puolelle.

"Mitä kuningas tekee?" kysyttiin.

"Nukkuu."

"Entä espanjatar?"

"Haaveilee."

"Ja se kirottu italialainen?"

"Hän valvoo. Pysykää siis lujina, sillä kun he ovat poistuneet kaupungista, on heillä varmasti jotain mielessä. Mutta kun te joka tapauksessa olette ylivoimana", pitkitti d'Artagnan, "niin älkää piitatko naisista ja ukoista, vaan ryhtykää vakaviin toimiin."

Väkijoukko kuuli nämä sanat hyvillä mielin ja päästi menemään naiset, jotka kiittivät d'Artagnania kaunopuheisella katseella.

"Nyt eteenpäin!" sanoi d'Artagnan.

He pitkittivät matkaansa, ratsastivat katusulkujen ja ketjujen yli, välttelivät tyrkkäyksiä tungoksessa, vastailivat kysymyksiin ja kyselivät vuorostaan.

Palais-Royalin edustalla d'Artagnan näki kersantin, joka toimeenpani harjoituksia viiden- tai kuudensadan porvarin kanssa; se oli Planchet, joka nyt käytti Piemontin rykmentin muistoja kaupungin nostoväen hyväksi.

Marssiessaan d'Artagnanin ohi hän tunsi entisen isäntänsä.

"Hyvää päivää, herra d'Artagnan!" tervehti Planchet ylpeän näköisenä.

"Hyvää päivää, herra Dulaurier!" vastasi d'Artagnan.

Planchet seisahtui kuin naulittu, tähystäen d'Artagnania suurin silmin; nähdessään päällikkönsä pysähtyvän teki ensimmäinen rivi samoin, ja sitten kaikki muutkin viimeistä myöten.

"Nuo porvarit ovat kerrassaan hullunkurisia", virkkoi d'Artagnan Portokselle.

Ja hän ratsasti edelleen.

Viiden minuutin kuluttua hän laskeusi ratsailta la Chevrette-hotellin luona.

Sievä Madeleine säntäsi d'Artagnania vastaan.

"Hyvä rouva Turquaine", sanoi d'Artagnan, "jos teillä on rahoja, niin kaivakaa ne kiireesti maahan; jos teillä on kalleuksia, niin kätkekää ne heti; perikää joutuin kaikki saatavanne ja jättäkää velkanne toistaiseksi maksamatta."

"Minkätähden?" kysyi Madeleine.

"Syystä että Pariisi pannaan piankin tuhkaksi niinkuin Babylon, josta olette varmaankin kuullut puhuttavan."

"Ja te jätätte minut tällaisena hetkenä?"

"Ihan heti", vastasi d'Artagnan.

"Ja minne lähdette?"

"Kas, jos voisitte sanoa sen minulle, niin tekisitte minulle todellisen palveluksen."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

"Onko teillä kirjeitä minulle?" tiedusti d'Artagnan, ilmaisten kädenliikkeellä emännälleen, että tämän piti säästää valituksiaan, koska niistä ei ollut apua.

"Yksi tuli juuri äsken."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille.

"Atokselta!" huudahti d'Artagnan tuntien ystävänsä vakaan ja venytetyn käsialan.

"Hei!" virkahti Portos; "katsotaanpa, mitä hänellä on kerrottavana."

D'Artagnan avasi kirjeen ja luki:

Hyvä d'Artagnan, hyvä du Vallon, rakkaat ystävät! Kenties nyt viimeisen kerran saatte tietoja minulta. Aramis ja minä olemme kovin onnettomia; mutta Jumala, rohkeutemme ja meidän ystävyytemme muisto tukee meitä. Älkää unohtako Raoulia. Uskon teidän hoitoonne asiakirjat, jotka ovat Bloisissa ja jollette puolenkolmatta kuukauden aikana saa mitään tietoja meiltä, niin tutustukaa niiden sisältöön. Syleilkää varakreiviä kaikesta sydämestänne teidän hartaan ystävänne puolesta.

Atos.

"Sen uskon hiivatin hyvin, että häntä syleilen!" sanoi d'Artagnan. "Tapaammehan hänet matkamme varrella; ja jos hän on onnettomuudekseen menettää Atos-parkamme, niin hänestä tulee siitä päivästä lähtien minun poikani."

"Ja minä teen hänestä yleisperilliseni", virkkoi Portos.

"Kas, mitä lisääkään vielä Atos?"

Jos matkoillanne sattumalta tapaatte erään herra Mordauntin, niin epäilkää häntä. Kirjeessä en voi sanoa teille enempää.

"Herra Mordauntin!" äännähti d'Artagnan ihmeissään.

"Mordaunt, hyvä on", tuumi Portos, "kyllä muistetaan. Mutta katsohan, siinä on jälkikirjoitus Aramiilta."

"Tosiaankin", sanoi d'Artagnan.

Ja hän luki:

Me salaamme teiltä olopaikkamme, hyvät ystävät, sillä tuntien veljellisen kiintymyksenne tiedämme hyvin, että te rientäisitte tänne kuolemaan kerallamme.

"Sacrebleu!" keskeytti Portos niin kiukkuisella kirouksella, että Mousqueton huoneen toisessa päässä hypähti koholle; "ovatko he siis hengenvaarassa?"

D'Artagnan pitkitti:

Atos testamenttaa teille Raoulin, ja minä puolestani testamenttaan teille kostotehtävän. Jos onnellisen sattuman avulla osutte yhteen erään Mordauntin kanssa, niin vieköön Portos hänet johonkin soppeen ja vääntäköön häneltä niskat nurin. En rohkene lausua enempää kirjeessä.

Aramis.

"Jollei enempää tarvita", sanoi Portos, "niin sepä on helposti tehty."

"Päin vastoin", ilmoitti d'Artagnan synkän näköisenä, "se on mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"No, juuri tuota herra Mordauntia tapaamaan me lähdemme Boulogneen, matkustaaksemme hänen kanssaan Englantiin."

"Entä jos me siis tuohon Mordauntiin yhtymättä lähtisimmekin ystäviemme luokse!" esitti Portos, tehden liikkeen, joka olisi voinut peloittaa kokonaista armeijaa.

"Olen tosin ajatellut sitä", vastasi d'Artagnan, "mutta kirjeessä ei ole päivämäärää eikä postileimaa."

"Aivan oikein", myönsi Portos.

Ja hän alkoi reuhtoa huoneessa kuin mieletön, tehden kiivaita eleitä ja tuon tuostakin vetäen miekkansa kolmannekseksi huotrasta.

D'Artagnan seisoi tyrmistyneenä, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä syvintä murhetta.

"Voi, tämä on surkeata!" pahoitteli hän; "Atos loukkaa meitä, hän tahtoo kuolla yksinään, ja siinä hän tekee pahasti."

Nähdessään nämä kaksi epätoivoista pillahti Mousqueton itkuun sopessaan.

"Ei", virkkoi d'Artagnan, "tästä ei ole mihinkään. Lähtekäämme, menkäämme syleilemään Raoulia kuten sovittu, ja kenties hän on saanut muita tietoja Atokselta."

"Hei, sinäpä sen sanoit", ilahtui Portos. "Totisesti, hyvä d'Artagnan, en tiedä, miten sinä menettelet, mutta aina sinulla on onnellisia aatoksia. Menkäämme syleilemään Raoulia."

-- Varokoon kukaan tällä hetkellä katsomasta isäntääni karsaasti, tuumi Mousqueton itsekseen; -- en antaisi penniäkään hänen nahastaan.

Noustiin ratsaille ja lähdettiin liikkeelle. Saint-Denis-kadulle tullessaan ystävykset tapasivat siellä suuren väkijoukon. Herra de Beaufort oli nimittäin saapunut Vendômoisista ja koadjutori näytti häntä nyt ihmetteleville ja riemastuneille pariisilaisille.

Saatuaan mukaansa herra de Beaufortin nämä pitivät itseänsä voittamattomina.

Ystävykset poikkesivat syrjäkadulle, väistääkseen prinssiä, ja tulivat Saint-Denisin tulliportille.

"Onko totta", kysyivät vartijat noilta kahdelta ratsumieheltä, "että herra de Beaufort on saapunut Pariisiin?"

"On vainkin", vastasi d'Artagnan, "ja siitä on todistuksena, että hän lähettää meidät vastaanottamaan isäänsä, Vendômen herraa, joka hänkin nyt tulee tänne."

"Eläköön herra de Beaufort!" huusivat vartijat.

Ja he astuivat kunnioittavasti syrjään, tehdäkseen tilaa suuren prinssin läheteille.

Tulliportista suoriuduttuaan ystävykset karauttivat taipaleelle kuin eivät olisi tunteneet mitään väsymystä tai alakuloisuutta. Ratsut kiitivät tuulena, kannustajiensa alituiseen haastellessa Atoksesta ja Aramiista.

Mousqueton kärsi hirveitä kipuja, mutta kunnon palvelija lohduttausi ajatuksella, että hänen molemmat herransa kokivat vielä pahempaa tuskaa, -- hän oli nimittäin alkanut pitää d'Artagnania toisena isäntänään ja totteli tätä vielä rivakamminkin ja auliimmin kuin Portosta.

Leiri sijaitsi Saint-Omerin ja Lamben välillä; ystävykset tekivät mutkan leiriin ja toivat armeijalle yksityiskohtaiset tiedot kuninkaan ja kuningattaren paosta; siitä oli hämärä huhu levinnyt tänne asti. He tapasivat Raoulin makaamassa telttansa lähellä heinäkuvolla, josta hänen hevosensa sieppoi tukkoja salavihkaa. Nuoren miehen silmät olivat punaiset, ja hän näytti masentuneelta. Marski de Grammont ja kreivi de Guiche olivat palanneet Pariisiin, ja nuorukainen tunsi olonsa yksinäiseksi.

Hetkisen kuluttua Raoul kohotti katseensa ja näki silloin nuo kaksi ratsumiestä, jotka olivat pysähtyneet silmäilemään häntä; hän tunsi heidät heti ja juoksi avosylin heitä vastaan.

"Voi, tekö siellä, hyvät ystävät!" hän huudahti; "tulitteko hakemaan minua? Viettekö minut mukaanne? Tuotteko tietoja holhoojastani?"

"Etkö siis itse ole saanut kuulla uutta?" kysyi nuorukaiselta d'Artagnan.

"Oi, en, monsieur, enkä tosiaankaan tiedä mihin hän on joutunut. Sentähden, voi, olen niin rauhaton, että minua ihan itkettää!"

Ja kaksi isoa kyyneltä kierähti tosiaan nuorukaisen ruskettuneille poskille.

Portos käänsi pois päänsä, jotta hänen karkeat, rehelliset kasvonsa eivät olisi ilmaisseet, mitä hänen sydämessään liikkui.

"Hiisi vieköön!" virkkoi d'Artagnan enemmän liikuttuneena kuin hän oli ollut pitkään aikaan; "älä heittäydy toivottomaksi, ystäväiseni: jollet sinä olekaan saanut kirjeitä kreiviltä, niin olemmepa me saaneet ... yhden vastikään..."

"Voi, niinkö?" huudahti Raoul.

"Ja hyvin rauhoittavaa laatuakin", lisäsi d'Artagnan nähdessään, kuinka suuresti tämä tieto elähytti nuorukaista.

"Onko se teillä?" kysyi Raoul.

"Onhan tietenkin, taikka ainakin oli", vastasi d'Artagnan, ollen etsivinään. "Maltas, täällähän sen täytyy olla taskussa; hän puhui siinä paluustansa, eikö puhunutkin, Portos?"

Gascognelaisenakaan ei d'Artagnan tahtonut yksinään kantaa tämän valheen taakkaa.

"Sen teki", vahvisti Portos yskäisten.

"Oi, antakaa se minulle!" pyysi nuorukainen.

"Ka, juurikaanhan minä sen vielä luin. Olisikohan tuo joutunut hukkaan! Ai, peijakas, taskustani on pohja revennyt!"

"Voi, niin, monsieur Raoul", tokaisi Mousqueton, "kovasti lohdullinen kirje se oli; herrat lukivat sen minulle, ja minä itkin ilosta."

"Mutta tiedätte ainakin, herra d'Artagnan, missä hän oleskelee?" tiedusti Raoul puolittain rauhoittuneena.

"Ka, tottahan toki", vastasi d'Artagnan; "mutta se on salaisuus."

"Ei toivoakseni minulle?"

"Ei, ei sinulle; kyllä sen sinulle ilmaisen."

Portos katseli d'Artagnania ihmeissään.

-- Missä lemmossa sanoisinkaan hänen olevan, jotta poikanen ei yritä taivaltaa hänen luokseen? -- mutisi d'Artagnan itsekseen.

"No, missä hän siis on, monsieur?" kysyi Raoul pehmeällä ja lempeällä äänellään.

"Hän on Konstantinopolissa!"

"Turkkilaisten seassa!" huudahti Raoul säikähtyneenä. "Taivas, mitä kuulenkaan!"

"Ka, mitä pelättävää siinä on?" sanoi d'Artagnan. "Pyh, eihän turkkilaisista ole mihinkään sellaisten miesten tiellä kuin kreivi de la Fère ja abbé d'Herblay ovat."

"Vai niin, hänen ystävänsä on siis hänen kanssaan?" virkkoi Raoul; "se tyynnyttää minua hiukan."

-- Onpa hän kekseliäs, tuo penteleen d'Artagnan! -- jupisi Portos ihmeissään ystävänsä oveluudesta.

"Ja nyt", jatkoi d'Artagnan, jolla oli kiire vaihtaa puheenaihetta, "tässä on viisikymmentä pistolia, jotka kreivi lähetti sinulle saman tuojan mukana. Arvattavasti ei sinulla enää ole rahoja jäljellä, joten tämä erä on tervetullut."

"On minulla vielä kaksikymmentä pistolia, monsieur."

"No, ota kuitenkin, niin sinulla on seitsemänkymmentä."

"Ja jos tahdotte lisää..." virkahti Portos pistäen käden housuntaskuunsa.

"Ei, kiitos", vastasi Raoul punehtuen; "tuhansia kiitoksia hyväntahtoisuudestanne, monsieur."

Samassa ilmestyi Olivain näkyviin.

"Sivumennen sanoen", huomautti d'Artagnan niin kovaa, että lakeija saattoi kuulla, "oletko tyytyväinen Olivainiin?"

"Kyllähän, jotakuinkin."

Olivain ei ollut kuulevinaan mitään ja astui telttaan.

"Mitä moittimista sinulla on tuossa heittiössä?"

"Hän on herkkusuu", vastasi Raoul.

"Voi, monsieur!" tokaisi Olivain ilmestyen jälleen esille tuon syytöksen johdosta.

"Hän on hiukan pitkäkyntinen."

"Oi, voi monsieur!"

"Ja ennen kaikkea hän on suuri jänishousu."

"Oi, voi, monsieur, te häpäisette minua", surkeili Olivain.

"Saakeli!" kirosi d'Artagnan; "ottakaa onkeenne, Olivain, että meidänlaisemme miehet eivät tahdo pitää jänishousuja palveluksessaan. Näpistelkää isännältänne, maistelkaa hänen namusiansa, juokaa hänen viiniänsä, mutta -- tuhannen tulimmaista! -- älkää olko pelkuri, muutoin leikkaan teiltä korvat. Ottakaa esimerkkiä herra Moustonista, pyytäkää häntä näyttämään teille, mitä kunniallisia vammoja hän on saanut, ja katsokaa, mitä arvokkuutta hänen ainainen urheutensa on painanut hänen kasvojensa leimaksi!"

Mousqueton oli kolmannessa taivaassa, ja hän olisi syleillyt d'Artagnania, jos olisi uskaltanut; itsekseen hän vannoi syöksyvänsä surman suuhun hänen tähtensä, jos siihen tarjoutuisi tilaisuutta.

"Lähetä tiehensä tuo heittiö, Raoul", lopetti d'Artagnan, "sillä jos hän on pelkuri, häpäisee hän itsensä jonakuna päivänä."

"Monsieur sanoo minua jänishousuksi vain sentähden", huudahti Olivain, "että hän tahtoi hiljakkoin tapella erään de Grammontin rykmentin kornetin kanssa ja minä kieltäysin saattamasta häntä."

"Olivain ystäväiseni, lakeija ei saa koskaan niskuroida", sanoi d'Artagnan ankarasti.

Ja vetäen hänet syrjään hän lisäsi:

"Teit aivan oikein, jos isäntäsi kerran oli väärässä, ja tästä saat écu'n; mutta jos häntä koskaan loukataan ja sinä et anna hakata itseäsi kappaleiksi hänen puolestaan, niin leikkaan sinulta kielen ja pyyhin sillä naamasi. Pane se mieleesi."

Olivain kumarsi ja pisti kolikon taskuunsa.

"Ja nyt, hyvä Raoul", pitkitti d'Artagnan tälle, "me lähdemme matkalle lähettiläinä, herra du Vallon ja minä. En voi ilmoittaa sinulle, mikä on matkamme määränä, kun en tiedä sitä itsekään; mutta jos tarvitset jotakin, niin kirjoita madame Turquainelle la Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadun varrelle ja aseta maksuosoituksia hänen kassansa suoritettavaksi niinkuin käyttäisit pankkiluottoa, -- silti säästellen, sillä huomautan sinulle heti, että se ei ole aivan yhtä hyvin varustettu kuin herra d'Émeryn."

Ja syleiltyään tilapäistä holhottiaan hän luovutti nuorukaisen Portoksen vantterille käsivarsille, jotka nostivat hänet maasta ja pitivät häntä hetkisen puserrettuna peloittavan jättiläisen jaloa sydäntä vasten.

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "taipaleelle!"

Ja he suuntasivat kulkunsa Boulognea kohti, jonka edustalle ehtoopuolella pysähdyttivät hiostuneet ja vaahtotäpläiset hevosensa.

Kymmenisen askeleen päässä paikasta, johon he seisahtuivat ennen kuin ratsastivat kaupunkiin, seisoi nuori mustapukuinen mies, joka näytti odottavan jotakuta ja oli tähystellyt heitä herkeämättä siitä saakka kun ensin sai heidät näkyviinsä.

D'Artagnan lähestyi häntä ja virkkoi havaitessaan, että tuntematon ei kääntänyt hänestä katsettaan:

"Hei ystäväiseni, minä en pidä siitä, että minua tuolla tavoin mittaillaan."

"Monsieur", sanoi nuori mies vastaamatta d'Artagnanin huomautukseen, "ettekö tule Pariisista, jos saan luvan kysyä?"

D'Artagnan arveli jonkun uteliaan siinä haluavan tiedustaa pääkaupungin kuulumisia.

"Kyllä, monsieur", hän vastasi suopeammin.

"Ettekö aio asettua 'Englannin Vaakunaan'?"

"Kyllä, monsieur."

"Eikö teillä ole lähetystoimi hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarinin asioilla?"

"On, monsieur."

"Siinä tapauksessa", jatkoi nuori mies, "teillä onkin tekemistä minun kanssani: nimeni on Mordaunt."

-- Kas, tuumi d'Artagnan itsekseen, -- sama mies, jota Atos kehoittaa epäilemään.

-- Kas, -- jupisi Portos, -- sama mies, joka minun pitäisi Aramiin pyynnöstä kuristaa.

Molemmat katselivat nuorta miestä tarkkaavasti.

Tämä erehtyi heidän katseittensa ilmeestä.

"Epäilettekö sanaani?" hän kysyi; "siinä tapauksessa olen valmis antamaan teille täydet todisteet."

"Emme suinkaan, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja me asetumme käytettäväksenne."

"No niin, hyvät herrat", virkkoi Mordaunt, "me matkustamme viipymättä, sillä tänään on menossa viimeinen päivä kardinaalin pyytämästä lykkäyksestä. Alukseni on lähtövalmiina, ja jollette te olisi tulleet, olisin purjehtinut ilman teitä, sillä kenraali Oliver Cromwell on varmastikin jo hyvin kärsimätön matkani pitkistymisestä."

"Vai niin", tokaisi d'Artagnan, "meidät onkin siis lähetetty kenraali Oliver Cromwellin luo?"

"Eikö teillä ole kirjettä hänelle?" kysyi nuori mies.

"Minulla on kirje, jonka ulkokuori minun piti murtaa Lontoossa; mutta koska nyt sanotte minulle, kelle se on osoitettu, on minun turha odottaa siihen asti."

D'Artagnan repäisi kirjeen päällyksen auki.

Sisäkuoressa oli tosiaankin osoitteena:

"Herra Oliver Cromwellille, Englannin kansallisarmeijan ylipäällikölle."

"Kas", huudahti d'Artagnan, "onpa se omituinen luottamustoimi!"

"Kuka se Oliver Cromwell on?" kysyi Portos hiljaa.

"Entinen oluenpanija", vastasi d'Artagnan.

"Aikoneeko Mazarin keinotella nyt oluella niinkuin me äsken oljilla?" kummasteli Portos.

"Kas niin, messieurs", sanoi Mordaunt maltittomana, "lähtekäämme jo."

"Mitä, ilman illallistako?" päivitteli Portos. "Eikö herra Cromwell siis voi siunaaman aikaa odottaa?"

"Kyllä, mutta minä?" vastasi Mordaunt.

"Te! Mitä sitten teistä?" tiukkasi Portos.

"Minulla on kiire."

"Joutavia! Jos asia vain teitä koskee", arveli Portos, "niin se ei erityisesti kuulu minuun; minä syön illallista luvallanne tai luvattanne."

Nuoren miehen harhaileva katse leimahti ja näytti olevan iskemäisillään salaman, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monsieur", pitkitti d'Artagnan, "teidän tulee suoda anteeksi nälkäisille matkustavaisille. Ateriamme ei muuten tuota teille suurtakaan viivykkiä; karautamme nyt suoraa päätä majataloon. Menkää te sillävälin jalkaisin satamaan; me haukkaamme hiukan ruokaa ja ehdimme perille samaan aikaan kuin tekin."

"Kuten haluatte, messieurs, kunhan vain lähdemme", sanoi Mordaunt.

"Hyvä juttu", jupisi Portos. "Mikä on alus nimeltään?" kysyi d'Artagnan.

"Standard."

"Hyvä. Puolen tunnin kuluttua olemme kannella."

Ystävykset kannustivat ratsujansa ja lähtivät kiitämään "Englannin Vaakunaa" kohti.

"Mitä sanot tuosta nuoresta miehestä?" kysyi d'Artagnan matkalla.

"Hän ei vähääkään miellytä minua", vastasi Portos, "ja sormeni syhyivät Aramiin pyynnön täyttämiseen."

"Varo tekemästä sitä, hyvä Portos! Tuo mies on kenraali Cromwellin lähetti, ja me saisimme luullakseni verrattain nuivan vastaanoton, jos tulisimme hänen luokseen sellaisin viestein, että olemme vääntäneet niskat nurin hänen uskotultaan."

"Vaikka vain", intti Portos, "mutta minä olen aina havainnut Aramiin viisaaksi neuvojaksi."

"Kuulehan", virkkoi d'Artagnan, "kun lähetystoimemme on päättynyt..."

"No?"

"Jos hän johtaa meidät takaisin Ranskaan..."

"Niin mitä?"

"Niin saammehan nähdä!"

Ystävykset saapuivat hotelliin, missä he aterioitsivat mitä parhaalla ruokahalulla, sitten viipymättä lähtien satamaan. Siellä oli priki purjehdusvalmiina, ja aluksen kannella he tunsivat Mordauntin, joka kärsimättömästi asteli edes takaisin.

-- On ihmeellistä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, kun häntä soudettiin veneellä "Standardiin" -- kerrassaan hämmästyttävää, kuinka tavattomasti tuo nuori mies muistuttaa jotakuta henkilöä, jonka olen tuntenut, vaikken osaa sanoa ketä.

He pääsivät nuoraportaiden juurelle ja olivat seuraavana hetkenä kannella.

Mutta hevosten laivaaminen oli työläämpää, ja priki sai nostetuksi ankkurinsa vasta kello kahdeksan illalla.

Nuori mies polki jalkaa maltittomana ja käski avata purjeet.

Kolmen unettoman yön ja seitsemänkymmenen lieuen ratsastuksen näännyttämänä oli Portos vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui.

D'Artagnan yritti voittaa vastenmielisyytensä Mordauntia kohtaan ja käveli tämän kanssa kannella, kertoillen hänelle senkin seitsemän kaskua, pakottaakseen hänet puhelemaan.

Mousqueton oli merikipeä.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Skotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa

Ja nyt jättäkööt lukijamme "Standardin" rauhassa viilettämään -- ei Lontooseen, jonne d'Artagnan ja Portos luulivat olevansa matkalla, vaan Durhamiin, jonne Mordaunt oli Boulognessa oleskellessaan määrätty saapumaan Englannista tulleella kirjeellä -- ja seuratkoot meitä kuninkaalliseen leiriin, joka sijaitsi Newcastlen kaupungin luona tällä puolen Tyne-jokea.

Siellä leviävät pienen armeijan telttarivit kahden joen välissä Skotlannin rajalla, mutta vielä englantilaisella alueella. On keskiyö. Jotkut sotamiehet, jotka paljaista sääristään, lyhyistä hameistaan, ristiraitaisista leväteistään ja töyhtölakeistaan ovat helposti tunnettavia Skotlannin ylämaalaisiksi, pitävät huoletonta vartiota. Kuu pilkistelee tuolloin tällöin pilvivuorten takaa kimmeltelemään vartijain musketinpiipuissa ja esittämään voimakkaina ääriviivoina sen kaupungin muurit, katot ja kirkontornit, jonka Kaarlo I on äskettäin luovuttanut parlamentin joukoille kuten Oxfordinkin ja Newarkin, näiden oltua siihen saakka hänen puolellaan sovinnon toivossa.

Leirin toisessa päässä -- lähellä tavattoman isoa telttaa, jossa skotlantilaiset upseerit pitävät jonkunlaista neuvottelua, puheenjohtajanaan päällikkönsä, vanha Levinin jaarli, -- makaa ritaripukuinen mies nurmikolla, nukkuessaan pitäen oikeata kättään miekan kahvassa.

Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä juttelee niinikään ritaripukuinen mies erään skotlantilaisen vartiosoturin kanssa; tämä tosin vastailee Perthin kreivikunnan murteella, mutta puhuttelija saa siitä tolkun sen tuntemuksen avulla, jonka hän näkyy hankkineen englanninkielestä, vaikka onkin muukalainen.

Kun kello löi yksi Newcastlen kaupungissa, havahtui nukkuja, ja liikehdittyään kuin ainakin ihminen, joka avaa silmänsä sikeästä unesta, hän tähyili tarkkaavasti ympärilleen. Nähdessään olevansa yksin hän nousi seisaalle ja astui mutkan tehden sen ritarin ohi, joka puhutteli vartiosoturia. Ritari oli kaiketikin päässyt kysymystensä loppuun, sillä hetkisen kuluttua hän lausui hyvästi sotamiehelle ja lähti välinpitämättömästi samalle suunnalle kuin olemme nähneet edellisenkin ritarin astelleen.

Erään tiepuolessa olevan teltan varjossa he yhtyivät.

"No niin, hyvä ystävä?" virkkoi viimeksi tullut puhtaimmalla ranskankielellä, mitä on milloinkaan puhuttu Rouenin ja Toursin välillä.

"Ei ole aikaa menetettävissä, veikkonen, vaan meidän on ilmoitettava kuninkaalle."

"Mitä siis on tekeillä?"

"Sitä kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle; kuulethan sen muutenkin tuotapikaa. Sitäpaitsi voi vähäisinkin täällä virketty sana helposti tärvellä kaikki. Lähtekäämme tapaamaan loordi Winteria."

Ja he lähtivät leirin vastakkaiselle kolkalle; mutta kun koko leiri ei peittänyt viittäsataa neliöjalkaa laajempaa alaa, ehtivät he tavoittelemansa miehen teltalle hyvin pian.

"Nukkuuko herranne, Tony?" kysyi toinen herrasmies englanninkielellä palvelijalta, joka makasi eteishuoneeksi varatussa ulko-osastossa.

"Ei, herra kreivi", vastasi lakeija, "en luule, -- taikka jos juurikään lie nukahtanut, sillä hän käveli edes takaisin runsaasti kaksi tuntia sen jälkeen kun oli palannut kuninkaan luota, ja hänen askeleensa taukosivat kuulumasta tuskin kymmenen minuuttia takaperin. Muuten", hän lisäsi kohottaen teltan väliverhoa, "voittehan katsoa itse."

Winter istuikin aukon ääressä, joka ikkunan virkaa toimittaen päästi yöilman virtaamaan sisälle; siitä hän suruisin silmin tarkkasi kuuta, jonka vastikään huomautimme aika-ajoin kadonneen raskaitten mustien pilvien taakse.

Ystävykset lähestyivät Winteria, joka nojasi päätänsä käteen, tähystellessään taivasta; hän ei kuullut heidän tuloaan ja jäi samaan asentoon, kunnes tunsi käden laskeutuvan olalleen. Kääntyessään hän tunsi Atoksen ja Aramiin, paiskaten heidän kanssaan kättä.

"Oletteko huomanneet", hän virkahti, "kuinka veripunainen on tänä yönä kuu?"

"Minusta se on ollut entisensä näköinen", vastasi Atos.

"Katsokaa, chevalier!" jatkoi Winter.

"Tunnustan kreivi de la Fèren tavoin", sanoi Aramis, "etten näe sen muodossa mitään erikoista."

"Mylord", huomautti Atos, "meidän täpärässä asemassamme on huomio kohdistettava maan päälle eikä yläilmoihin. Oletteko tutkinut skotlantilaisiamme ja pidättekö heitä taattuina?"

"Skotlantilaiset?" kysyi Winter; "mitkä skotlantilaiset?"

"Ka, hitto, meikäläiset!" vastasi Atos; "Levenin jaarlin skotlantilaiset, joiden huostaan kuningas on uskonut itsensä."

"En", virkkoi Winter. "Mutta", hän lisäsi, "sanokaa minulle, ettekö näe -- kuten minä -- tuota punerrusta, joka kattaa taivaan?"

"Emme ollenkaan", vastasivat Atos ja Aramis yhteen suuhun.

"Sanokaahan", pitkitti Winter yhä saman aatoksen vallassa, "eikö Ranskassa ole taruna, että päivää ennen murhaansa Henrik neljäs pelasi shakkia herra de Bassompierren kanssa ja näki verilaikkuja shakkilaudalla?"

"Kyllä", vastasi Atos, "ja marski itse on sen minulle kertonut monastikin."

"Niinpä niin", mutisi Winter, "ja seuraavana päivänä murhattiin Henrik neljäs."

"Mutta mitä yhteyttä teillä on Henrik neljännen näyn kanssa, mylord?" kysyi Aramis.

"Ei minkäänmoista, messieurs, ja totisesti olenkin hupsu puhuessani teille mokomista asioista, kun tulonne tällä vuorokauden hetkellä telttaani ilmaisee, että tuotte jonkun tärkeän tiedon."

"Niin, mylord", vastasi Atos, "tahtoisin puhutella kuningasta."

"Kuningasta? Mutta hän nukkuu."

"Minun on hänelle ilmoitettava hyvin tähdellisiä asioita."

"Eikö niitä voi lykätä huomiseen?"

"Ei, hänen pitää saada tietää ne heti, ja kenties on jo nytkin myöhäistä."

"Lähtekäämme siis, messieurs", mukautui Winter.

Winterin teltta oli pystytetty kuninkaallisen teltan viereen; jonkunlainen käytävä yhdisti niitä. Käytävää ei vartioinut vahtisotamies, vaan muuan Kaarlo I:n uskottu lakeija, jotta kuningas tarpeen tullen pääsi heti puhuttelemaan taattua palvelijaansa.

"Nämä herrat kuuluvat minun seurueeseeni", virkkoi Winter.

Lakeija kumarsi ja päästi heidät ohitseen.

Kaarlo-kuningas oli tosiaan lannistunut vastustamattomaan unen tarpeeseen ja nukkui nyt telttavuoteella, pukeutuneena mustaan ihokkaaseensa ja korkeihin saappaisiinsa, vyö hellitettynä ja hattu vierellään. Miehet lähestyivät, ja etummaisena astuva Atos silmäili tovin sanattomana noita ylväitä, kalpeita kasvoja, joita reunustivat pitkät mustat kiharat levottoman unen hiostuttamina kiinni ohimoihin ja juovittivat marmorimaisiksi isot siniset suonet, näköjään kyynelten pullistamina hänen uupuneitten silmiensä alla.

Atokselta puhkesi syvä huokaus, joka herätti kuninkaan, -- niin keveätä oli hallitsijan uni.

Hän avasi silmänsä.

"Ah, tekö siinä, kreivi de la Fère?" hän virkkoi kohoutuen kyynäspään nojaan.

"Niin, sire", vastasi Atos.

"Te valvotte minun nukkuessani ja tulette nyt tuomaan minulle jotakin sanomaa?"

"Voi, sire", vastasi Atos, "teidän majesteettinne on arvannut oikein."

"Viesti on siis surullinen?" jatkoi kuningas kaihomielisesti hymyillen.

"Niin, sire."

"Ei väliä, sanansaattaja on tervetullut, ja tunnen aina erityistä mielihyvää, kun te saavutte luokseni, -- te, jonka kiintymys kohdistuu muukalaiseenkin ja onnettomaan; ja teidäthän on Henriette lähettänyt tuekseni. Olkoon sanomanne mikä hyvänsä, puhukaa siis huoletta."

"Sire, Cromwell on tänä yönä saapunut Newcastleen."

"Vai niin!" huudahti kuningas; "hyökätäkseen kimppuuni?"

"Ei, sire, vaan ostaakseen teidät."

"Mitä sanottekaan?"

"Sanon, sire, että skotlantilaisella armeijallanne on neljänsadantuhannen punnan saatava."

"Maksamatonta palkkaa, niin, sen tiedän. Lähes vuoden ajan ovat urheat ja uskolliset skotlantilaiseni jo taistelleet pelkästään kunnian vuoksi."

Atos hymyili.

"No niin, sire, vaikka kunnia on kaunis saavutus, ovat he väsyneet taistelemaan yksinomaan siitä hyvityksestä, ja tänä yönä he ovat myyneet teidät kahdestasadastatuhannesta punnasta, puolesta saamisestaan."

"Mahdotonta!" huudahti kuningas; "skotlantilaisetko möisivät kuninkaansa kahdestasadastatuhannesta punnasta!"

"Juutalaiset möivät Vapahtajan kolmestakymmenestä hopearahasta."

"Ja kuka on se Judas, joka on päättänyt tämän häpeällisen kaupan?"

"Levenin jaarli."

"Oletteko varma siitä, monsieur?"

"Kuulin sen omin korvin."

Kuningas huokasi syvään kuin olisi hänen sydämensä pakahtunut ja antoi päänsä painua käsiensä väliin.

"Voi, skotlantilaiset!" hän valitti; "skotlantilaiset, joita minä sanoin uskollisiksi uroikseni! Skotlantilaiset, joiden haltuun uskoin itseni, kun olisin voinut paeta Oxfordiin! Skotlantilaiset, maanmieheni, veljeni! Mutta oletteko ihan varma, monsieur?"

"Makasin Levenin jaarlin teltan takana, josta olin kohottanut liepukan; siten sekä näin että kuulin kaikki."

"Ja milloin pitäisi sen kurjan kaupan toteutua?"

"Tänä aamuna. Kuten teidän majesteettinne näkee, ei ole aikaa hukattavissa."

"Mitä tehdäkseni, kun kerran sanotte olevani myyty?"

"Mennäksenne Tynen yli, jotta Skotlantiin päästyänne voisitte yhtyä loordi Montroseen, joka totisesti ei teitä myy!"

"Ja mitä minä Skotlannissa tekisin? Kävisinkö sissisotaa? Sellainen rynnistely on kuninkaalle arvotonta."

"Robert Brucen esimerkki kelpaa puolustukseksenne, sire."

"Ei, ei! Olen taistellut liian kauan; jos he ovat minut myyneet, niin luovuttakootkin minut, ja kohdatkoon heitä ikuinen häpeä kavalluksestaan!"

"Sire", muistutti Atos, "kenties pitäisi kuninkaan toimia siten, muttei puolison ja isän. Olen tullut tänne vaimonne ja tyttärenne nimessä, ja vaimonne ja tyttärenne sekä vielä Lontoossa asuvien kahden muun lapsenne nimessä sanon teille: Eläkää, sire, se on Jumalan tahto!"

Kuningas nousi seisaalle, kiinnitti vyönsä soljen, ripusti miekkansa hankkilukseen ja pyyhki nenäliinalla kosteata otsaansa.

"No niin", hän virkkoi, "mitä on tehtävä?"

"Sire, onko teillä koko armeijassa mitään rykmenttiä, johon voitte luottaa?"

"Winter", kysyi kuningas, "uskotteko te omanne horjumattomuuteen?"

"Sire, he ovat vain ihmisiä, ja ihmiset ovat käyneet kovin heikoiksi tai ilkeiksi. Uskon heidät kyllä horjumattomiksi, mutta en mene takuuseen heistä; oman henkeni luovuttaisin heidän haltuunsa, mutta epäröitsen uskoa heille teidän majesteettinne turvallisuutta."

"No niin", huomautti Atos, "rykmentin puutteessa on meitä tässä kolme harrasta miestä, ja se riittää. Teidän majesteettinne nouskoon ratsaille ja asettukoon meidän keskellemme; me menemme Tynen yli, tulemme Skotlantiin ja olemme turvassa."

"Onko se teidänkin neuvonne, Winter?" kysyi kuningas.

"On, sire."

"Entä teidän, herra d'Herblay?"

"Samoin, sire."

"Tapahtukoon siis tahtonne. Antakaa tarvittavat määräykset, Winter."

Winter astui ulos; sillaikaa kuningas täydensi pukeutumisensa. Päivän ensimmäinen kajastus alkoi tunkeutua teltan aukoista, kun Winter palasi.

"Kaikki on valmiina, sire", hän ilmoitti.

"Entä me?" kysyi Atos.

"Grimaud ja Blaisois pitelevät hevosianne satuloittuina."

"Siinä tapauksessa", sanoi Atos, "älkäämme menettäkö silmänräpäystäkään, vaan lähtekäämme."

"Lähtekäämme", yhtyi kuningas.

"Sire", muistutti Aramis, "eikö teidän majesteettinne ilmoita tästä askeleesta ystävillenne?"

"Ystävilleni?" vastasi Kaarlo I murheellisesti pudistaen päätänsä; "minulla ei ole enää muita kuin te kolme: kahdenkymmenen vuoden ystävä, joka ei ole koskaan unohtanut minua, kaksi kahdeksan päivän ystävää, joita minä en eläissäni unohda. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa."

Kuningas astui ulos teltastaan ja tapasi ratsunsa valmiina. Hän ratsasti tällä voikolla jo kolmatta vuotta ja oli suuresti kiintynyt siihen.

Hänet nähdessään hevonen hirnahti mielihyvästä.

"Voi, minä olin kohtuuton!" sanoi kuningas; "tuossakin on minua rakastava olento, jollei juuri ystävä. Sinä pysyt minulle uskollisena, vai mitä, Arthus?"

Ja ikäänkuin käsittäen nämä sanat hevonen painoi höyryävät sieraimensa lähelle kuninkaan kasvoja, avasi huulensa ja näytti hilpeästi valkoisia hampaitaan.

"Niin, niin", puheli kuningas taputtaen elukkaa kädellään, "niin, hyvä on, Arthus, -- olen sinuun tyytyväinen."

Kaarlo oli Euroopan parhaita ratsastajia; keveästi hyppäsi hän satulaan ja virkkoi kolmeen kannattajaansa kääntyen:

"No, hyvät herrat, odotan teitä."

Mutta Atos seisoi liikahtamattomana, tuijottavin katsein ja käsi ojennettuna mustaa viirua kohti, joka reunusti Tynen rantaa ja ulottui kahta vertaa pitemmälle kuin leiri levisi.

"Mikä onkaan tuo viiru?" virkkoi Atos, jota yön viimeiset huurut päivän ensimmäisten valojuovien kanssa taistellessaan estivät vielä näkemästä selvästi. "Mikä onkaan tuo viiru? Sitä en nähnyt eilen."

"Kaiketi virralta nousevaa usmaa", arveli kuningas.

"Sire, se on jotakin tiiviimpää kuin usmaa."

"Tosiaankin näen ikäänkuin punertavan muurin", tokaisi Winter.

"Vihollinen siellä on lähtenyt liikkeelle Newcastlesta ja saartaa meidät!" huudahti Atos.

"Vihollinen?" toisti kuningas.

"Niin, vihollinen. Hankkeemme myöhästyi. Katsokaa, katsokaa! Näettekö tuolla kaupungin taholla auringon säteissä rautakylkien välähtelyä?"

Siten nimitettiin huoveja, jotka olivat Cromwellin henkivartioina.

"Haa!" sanoi kuningas; "nyt saamme tietää, onko totta, että skotlantilaiseni pettävät minut."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Atos.

"Antaa heille hyökkäyskäskyn ja rynnätä heidän kerallaan noita kurjia kapinoitsijoita vastaan."

Ja ratsuansa kannustaen kuningas karautti Levenin jaarlin teltalle päin.

"Seuratkaamme häntä!" sanoi Atos.

"Niin, tulkaa", huudahti Aramis.

"Onkohan kuningas haavoittunut?" virkahti Winter. "Näen veritäpliä maassa."

Hän säntäsi ystävysten perään. Atos pysäytti hänet.

"Menkää kokoamaan rykmenttinne", hän sanoi; "aavistan piammiten tarvitsevamme sitä."

Winter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa. Kahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan ylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.

Kenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.

"Kuningas!" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen tyrmistyneinä toisiaan.

Kaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat rypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.

"Niin, hyvät herrat", hän vastasi, "kuningas itse; kuningas tulee nyt vaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä."

"Mitäkö on tekeillä, sire?" kysyi Levenin jaarli.

"Herra jaarli", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen, "kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen, mutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja sulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on täytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä tietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella kahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä olen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat; vastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä."

"Sire", änkytti Levenin jaarli, "sire, teidän majesteettianne on petetty jollakin väärällä ilmoituksella."

"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja Skotlannin välille", vastasi Kaarlo, "ja voinpa melkein sanoa omin korvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan."

Skotlantilaiset päälliköt katsoivat toisiinsa, vuorostaan rypistäen kulmiansa.

"Sire", mutisi Levenin jaarli häpeän painamana, "sire, olemme valmiit antamaan teille kaikki mahdolliset todisteet..."

"Pyydän yhtä ainoata", keskeytti kuningas. "Asettakaa armeija taistelujärjestykseen ja marssikaamme vihollista vastaan."

"Se ei käy laatuun, sire", sanoi jaarli.

"Kuinka? Eikö se käy laatuun? Mikä sitten on esteenä?" huudahti Kaarlo ensimmäinen.

"Teidän majesteettinne tietää hyvin, että meidän ja Englannin armeijan välillä on sovittu aselepo", vastasi jaarli.

"Englannin armeija on rikkonut aselevon, kun se on lähtenyt kaupungista vastoin sopimusta, että sen oli pysyttävä siellä; ja minä sanon siis teille, että teidän tulee minun kanssani hyökätä tuon armeijan läpi ja palata Skotlantiin. Jos kieltäydytte siitä, -- no niin, valitkaa silloin jompikumpi kahdesta nimityksestä, jotka tuottavat ihmisten silmissä ylenkatsetta ja inhoa: joko olette pelkureita tai sitten pettureita!"

Skotlantilaisten silmät leimahtivat, ja kuten usein tapahtuu tuollaisissa tilanteissa heidän suunnaton häpeilynsä muuttui äärimmäiseksi julkeudeksi. Kaksi heimopäällikköä lähestyi kumpainenkin taholtaan kuningasta, sanoen:

"No hyvä, -- niin, me olemme luvanneet vapauttaa Skotlannin ja Englannin miehestä, joka on jo viisikolmatta vuotta imenyt skotlantilaisten ja englantilaisten verta ja ryöstänyt heidät puille paljaille. Me olemme luvanneet sen ja pidämme myös sanamme. Kuningas Kaarlo Stuart, olette vankimme!"

Molemmat ojensivat yhtaikaa kätensä tarttuakseen kuninkaaseen; mutta ennen kuin heidän sormenpäänsä kajosivat hänen persoonaansa, kaatuivat he molemmat, toinen tajuttomana ja toinen kuolleena.

Atos oli pistoolinsa perällä nujertanut toisen ja Aramis lävistänyt toisen miekallaan.

Levenin jaarlin ja muiden päälliköiden kavahtaessa taaksepäin, pelästyneinä odottamattomasta avusta, jonka taivas näytti suoneen heidän luullulle vangilleen, Atos ja Aramis vetivät kuninkaan ulos petollisesta teltasta, jonne hän oli varomattomuudessaan uskaltautunut. Kaikki kolme hyppäsivät hevosten selkään, joita lakeijat pitivät varalla, ja ratsastivat takaisin kuninkaalliselle teltalle.

Matkalla he näkivät Winterin rientävän esiin rykmenttinsä etunenässä. Kuningas antoi hänelle merkin seurata heitä.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Kostaja

Kaikki neljä menivät telttaan. Ei ollut vielä mitään toimintasuunnitelmaa; täytyi sopia sellaisesta.

Kuningas heittäysi nojatuoliin.

"Olen hukassa", hän virkahti.

"Ei, sire", vastasi Atos; "teidät on vain petetty."

Kuningas huokasi syvään.

"Petetty, minut ovat pettäneet skotlantilaiset, joiden maassa olen syntynyt ja jotka olen aina asettanut englantilaisten edelle! Voi niitä kurjia!"

"Sire", lausui Atos, "tässä ei ole aikaa syytöksiin; hetki on tullut näyttääksenne, että olette kuningas ja aatelismies. Nouskaa, sire, nouskaa, sillä teillä on tässä ainakin kolme miestä, jotka eivät petä teitä, siitä voitte olla varma. Voi, jos meitä vain olisi viis!" mutisi Atos ajatellen d'Artagnania ja Portosta.

"Mitä sanotte?" kysyi Kaarlo nousten ylös.

"Sanon, sire, että on ainoastaan yksi keino. Loordi Winter vastaa rykmentistään, ainakin likipitäin, -- älkäämme tarpeettomasti väitelkö sanoista: hän asettuu miestensä etunenään; me asetumme teidän majesteettinne rinnalle, me murtaudumme Cromwellin armeijan läpi ja tunkeudumme Skotlantiin."

"On toinenkin keino", lisäsi Aramis, "nimittäin, että joku meistä ottaa kuninkaan puvun ja hevosen; sillaikaa kun häntä ajetaan takaa, pääsee kuningas kenties pakenemaan."

"Neuvo on hyvä", sanoi Atos, "ja jos teidän majesteettinne suo jollekulle meistä kunnian, niin olemme siitä hyvin kiitollisia."

"Mitä ajattelette te tästä neuvosta, Winter?" kysyi kuningas ja silmäili ihaillen noita kahta miestä, joiden ainoana pyrkimyksenä oli vierittää päälleen häntä uhkaavat vaarat.

"Sire, jos on mitään keinoa teidän majesteettinne pelastamiseksi, niin herra d'Herblayn esittämä pätee siihen. Rukoilen senvuoksi mitä nöyrimmin, että teidän majesteettinne tekee viivyttelemättä valintansa, sillä meillä ei ole aikaa hukata."

"Mutta jos suostun ehdotukseen, niin kohtaa kuolema tai ainakin vankeus sitä, joka asettuu minun paikalleni."

"On suuri kunnia pelastaa kuninkaansa!" huudahti Winter.

Kyynelsilmin katseli kuningas vanhaa ystäväänsä, irroitti Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jota hän kantoi kohteliaisuudesta saattueensa kahta ranskalaista kohtaan, ja kiinnitti sen Winterin kaulaan, joka polvistuneena otti vastaan tuon peloittavan merkin hallitsijansa ystävyydestä ja luottamuksesta.

"Se on kohtuudenmukaista", sanoi Atos; "hän on palvellut kauemmin kuin me."

Kuningas kuuli nämä sanat ja kääntyi kyyneleisin silmin.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "odottakaa hetkinen; minulla on myös teille kumpaisellekin ritarinauha annettavana."

Hän meni kaapille, jossa säilytettiin hänen omia ritarimerkkejään, ja otti sieltä kaksi Sukkanauha-ritarikunnan tunnusta.

"Nämä ritarimerkit eivät voi olla meitä varten", huomautti Atos.

"Ja miksei, monsieur?" kysyi Kaarlo.

"Tuollaiset kunniamerkit ovat melkein kuninkaallisia, ja me olemme vain aatelismiehiä."

"Ajatelkaa kaikkia maailman valtaistuimia", lausui kuningas, "ja mainitkaa minulle, mitkä niistä voivat esittää jalompia sydämiä kuin teidän. Ei, te ette ole oikeudenmukaisia itseänne kohtaan, messieurs, mutta minä teen teille oikeutta. Polvillenne, kreivi!"

Atos taivutti polvensa, kuningas kiinnitti ritarinauhan oikealta vasemmalle kuten tapa on, ja kohottaen miekkansa hän tavallisen kaavan sijasta: "lyön teidät ritariksi, olkaa urhea, uskollinen ja alamainen"; lausui:

"Te olette urhea, uskollinen ja alamainen, lyön teidät ritariksi, herra kreivi."

Sitten hän kääntyi Aramiiseen.

"Nyt on teidän vuoronne, herra chevalier", hän sanoi.

Hän uudisti saman toimituksen samoin sanoin, jollaikaa Winter riisui kuninkaan aseenkantajan avulla vaskihaarniskansa, paremmin käydäkseen kuninkaasta.

Aramiistakin suoriuduttuaan kuningas syleili molempia vastalyötyjä ritareja.

"Sire", virkkoi Winter, joka suurta uhrautumista ajatellessaan oli saanut takaisin kaiken voimansa ja rohkeutensa, "me olemme valmiit."

Kuningas katsoi noihin kolmeen aatelismieheen.

"Meidän täytyy siis paeta?" hän kysyi.

"Armeijan läpi pakenemista, sire", huomautti Atos, "sanotaan kaikkialla maailmassa rynnäköksi."

"Kuolen siis miekka kädessä", virkkoi Kaarlo. "Herra kreivi, herra chevalier, jos vielä jolloinkin nousen valtaistuimelle..."

"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle aatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän puolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo liiaksi."

Kuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi päähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.

Winterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä; kolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää kohti.

Skotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt teltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.

"Näettekö", virkkoi kuningas, "kenties he katuvat ja ovat valmiina marssimaan."

"Jos he katuvat, sire", vastasi Atos, "niin he seuraavat meitä."

"Hyvä!" sanoi kuningas; "mitä siis teemme?"

"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa", vastasi Atos.

Pikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun sarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä säteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli puhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin selvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten värit.

Nyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin vihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä seisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa kuningas oli.

"Tunteeko teidän majesteettinne omakohtaisesti tuon miehen?" kysyi Aramis.

Kaarlo hymyili.

"Siinä on Cromwell", hän vastasi.

"Painakaa siis otsalle päähineenne, sire, jottei vaihdos pistäisi hänen silmäänsä."

"Voi", virkkoi Atos, "olemme menettäneet paljon aikaa."

"Ei siis muuta kuin määräys", sanoi kuningas, "ja lähtekäämme."

"Annatteko te sen, sire?" kysyi Atos.

"En, minä nimitän teidät kenraaliluutnantikseni", vastasi kuningas.

"Kuulkaa siis, loordi Winter", lausui Atos. "Suvaitkaa etääntyä, sire, sillä meidän puhelumme ei koske teidän majesteettianne."

Hymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.

"Ehdotukseni on tällainen", jatkoi Atos. "Me jaamme rykmenttinne kahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen majesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me ryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja syöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos sitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte surmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme kuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme, vaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän osastonne tekee velvollisuutensa."

"Ratsaille!" käski Winter.

"Ratsaille!" toisti Atos; "kaikki on otettu lukuun ja päätetty."

"Eteenpäin siis, messieurs", sanoi kuningas, "ja ponnistakaamme Ranskan vanhan sotahuudon elähdyttäminä: Montjoie et Saint-Denis! Englannin taistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia."

Noustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter kuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja kuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.

Koko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän hievahtamattomana ja äänettömästi.

Nähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan miekkansa.

"No", virkahti kuningas, "se minua sentään lohduttaa, että he eivät kaikki ole kavaltajia."

Samassa kajahti Winterin ääni.

"Eteenpäin!" hän huusi.

Ensimmäinen osasto lähti liikkeelle, toinen seurasi ja laskeusi alas pengermältä. Melkein yhtä lukuisa joukko haarniskahuoveja levittäysi kummun takaa ja karautti heitä kohti.

Kuningas kiinnitti Atoksen ja Aramiin huomiota siihen.

"Sire", virkkoi Atos, "tapaus oli otettu ennakolta lukuun, ja jos Winterin väki vain tekee velvollisuutensa, niin tämä liike pelastaa meidät sen sijaan että syöksisi meidät tuhoon."

Silloin kajahti Winterin ääni hevosten tömistelyn ja hirnumisen yli:

"Miekka käteen!"

Kaikki säilät leimahtivat huotristaan kuin salamoina.

"Hei, messieurs", huudahti kuningas vuorostaan, melun ja näyttämön innostuttamana, "no niin, miekka käteen meilläkin!"

Mutta tätä käskyä, josta kuningas itse antoi esimerkin, tottelivat ainoastaan Atos ja Aramis.

"Meidät on kavallettu", virkkoi kuningas hiljaa.

"Odottakaamme hetkinen", huomautti Atos; "kenties he eivät ole tunteneet teidän majesteettinne ääntä, vaan odottavat osastopäällikkönsä käskyä."

"Eivätkö he muka ole kuulleet everstinsä käskyä! Mutta katsokaa!" huudahti kuningas pysähdyttäen hevosensa niin kiivaalla tempaisulla, että sen kintereet hetkuivat, ja tarttuen Atoksen ratsun ohjaksiin.

"Voi pelkureita, kurjia kavaltajia!" huusi Winter, jonka ääni kajahti selvästi, kun hänen miehensä hajautuivat riveistä ja levisivät tasangolle päin.

Tuskin viisitoista miestä oli vielä koolla hänen ympärillään odottamassa Cromwellin huovien hyökkäystä.

"Kuolkaamme heidän kanssaan!" huudahti kuningas.

"Niin, kuolkaamme!" toistivat Atos ja Aramis.

"Tänne kaikki uskolliset sydämet!" huusi Winter.

Tämä ääni tunkeusi ystävysten korviin asti, ja he karauttivat laukkaan.

"Ei mitään armoa!" ärjäisi ranskaksi vastaten Winterin huutoon ääni, joka sai heidät hätkähtämään.

Winter taasen vaaleni sen kuullessaan ja jäykistyi kuin kivettyneenä.

Huutaja oli muhkean mustan ratsun selässä englantilaisten hyökkääjien etummaisena ja kiihdyksissään karauttanut kymmenen askelta rykmenttinsä edelle.

"Se on hän!" mutisi Winter tuijottavin silmin ja antaen miekkansa vaipua alas.

"Kuningas, kuningas!" huusivat monet äänet Winterin sinisen ritarinauhan ja kellanruskean hevosen pettäminä; "ottakaa hänet elävänä!"

"Ei, siinä ei ole kuningas!" karjaisi ratsumies; "älkää antako harhaannuttaa itseänne. Ettehän te ole kuningas, loordi Winter? Setänihän te olette, vai mitä?"

Ja samassa Mordaunt -- sillä hän se oli -- tähtäsi pistoolinsa Winteriä kohti. Laukaus pamahti; luoti lävisti vanhan aatelismiehen rinnan; hän hypähti satulassa ja kaatui Atoksen syliin, jupisten:

"Kostaja!"

"Muista äitiäni!" karjaisi Mordaunt kiitäessään edelleen ratsunsa hurjistuneen vauhdin lennättämänä.

"Konna!" kiljaisi Aramis näpsäyttäen pistoolinsa liipasinta aseen melkein koskiessa Mordauntiin, kun tämä kiiti hänen ohitseen; mutta ainoastaan sankkiruuti syttyi synnyttämättä laukausta.

Samassa heittäysi koko rykmentti niitä harvoja vastaan, jotka olivat pysyneet paikallaan, ja molemmat ranskalaiset saarrettiin ja puserrettiin tungokseen. Varmistauduttuaan siitä, että Winter oli hengetön, Atos hellitti ruumiin ja veti miekkansa.

"No siis, Aramis, Ranskan kunnian puolesta!"

Ja ne kaksi englantilaista, jotka olivat ranskalaisia aatelismiehiä lähinnä, kaatuivat kuolettavasti haavoitettuina.

Silloin kajahti kamala hurraus, ja kolmisenkymmentä säilää välähti heidän päänsä päällä.

Nopeasti syöksähtää mies englantilaisista riveistä, jotka hän survaisee syrjään, karkaa Atoksen kimppuun, kytkee hänet jänteviin käsiinsä, tempaa häneltä miekan ja kuiskaa hänen korvaansa:

"Vaikene ja antaudu! Minulle antautuminen ei mitään merkitse."

Jättimäinen soturi tarttuu niinikään Aramiin ranteisiin, ja tämä yrittää turhaan irtautua peloittavasta puristuksesta.

"Antaudu!" sanoo hän tähystäen vankiansa tiukasti.

Aramis kohotti päänsä, Atos kääntyi katsomaan.

"D'Art..." huudahti Atos, mutta gascognelainen sulki häneltä suun kädellään.

"Minä antaudun", vastasi Aramis ojentaen Portokselle miekkansa.

"Ampukaa, ampukaa!" karjui Mordaunt palaten ryhmän luo, jossa molemmat ystävykset olivat.

"Miksi ampuisimme?" kysyi eversti; "kaikkihan ovat antautuneet."

"Siinä on myladyn poika", virkkoi Atos d'Artagnanille.

"Olen tuntenut hänet siksi."

"Se on se munkki", selitti Portos Aramiille.

"Kyllä tiedän."

Samassa alkoivat rivit avautua. D'Artagnan piteli Atoksen hevosta suitsista ja Portos Aramiin. Kumpainenkin yritti laahata vankiansa pois taistelukentältä.

Tämä liike paljasti paikan, missä Winterin ruumis makasi. Vihan vaistolla oli Mordaunt löytänyt sen jälleen ja katseli nyt uhriansa kamalasti hymyillen, kumartuneena hevosensa yli.

Niin tyyni kuin Atos olikin, liikahti hänen kätensä kopeloimaan satulakotelostaan pistoolia.

"Mitä teetkään?" kysyi d'Artagnan.

"Anna minun tappaa hänet."

"Älä ainoallakaan eleellä ilmaise tuntevasi häntä, muutoin olemme hukassa kaikki neljä."

Sitten hän kääntyi nuoreen mieheen.

"Oiva saalis!" hän huudahti; "oiva saalis, hyvä herra Mordaunt! Meillä on kumpaisellakin vanki, herra du Vallonilla ja minulla, ja vielä Sukkanauhan ritareita molemmat."

"Mutta", huudahti Mordaunt hehkuvin silmin katsellen Aramista ja Atosta, "mutta he näyttävät olevan ranskalaisia!"

"Siitäpä ei minulla ole tietoja. Oletteko ranskalainen, hyvä herra?" kysyi hän Atokselta.

"Olen kyllä", vastasi tämä vakavasti.

"No niin, monsieur, olettepa siis joutuneet maanmiehenne vangiksi."

"Mutta kuningas?" tiedusti Atos tuskaisesti; "kuningas?"

D'Artagnan puristi lujasti vankinsa kättä ja vastasi hänelle:

"Ka, hän on meidän tallessamme, kuningas!"

"Niin", virkahti Aramis, "häpeällisen kavalluksen avulla."

Portos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:

"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla: katsokaa vain!"

Samassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon peräytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen kuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä. Hallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys oli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki ohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun hän otti sen suultansa.

"Katsokaa Nebukadnetsaria!" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani, jonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin tyranniksi.

"Mitä, Nebukadnetsarko?" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. "Ei, siinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka ryöstää alamaisiaan periäkseen heidät."

Kaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut tätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä majesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.

"Hyvästi, messieurs!" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle, joita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. "Tämä on ollut onneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä on vanha Winterini?"

Aatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.

"Siellä, missä Strafford!" vastasi Mordauntin käreä ääni.

Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja öittensä aaveena.

Kuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasi Winter.

Kaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta vielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen polvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen saattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.

"Winter on siis surmattu?" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa ruumiiseen.

"Niin", vastasi Atos, "hänet ampui veljensä poika."

"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä", mutisi d'Artagnan: "levätköön rauhassa urhoollinen mies!"

"Kaarlo Stuart", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen kuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset, "antaudutteko vangiksi?"

"Eversti Tomlinson", vastasi Kaarlo, "kuningas ei antaudu; ihminen alistuu ylivoimaan, siinä kaikki."

"Miekkanne."

Kuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.

Tällöin ryntäsi hevonen esiin ilman ratsastajaa, vaahdoten, leimuavin silmin ja laajennein sieraimin. Se tunsi herransa, seisahtui hänen viereensä ja hirnui ilosta; se oli Arthus.

Kuningas hymyili, taputti ratsua kädellään ja hyppäsi keveästi satulaan.

"Kas niin, hyvät herrat", hän sanoi, "viekää minut nyt minne haluatte."

Sitten hän äkkiä käännähti.

"Malttakaa", hän virkkoi, "minusta näytti Winter liikahtavan; jos hän vielä elää, niin kautta kaiken, mikä teille on pyhintä, älkää hylätkö tuota jaloa ylimystä!"

"Oh, olkaa huoletta, kuningas Kaarlo", vastasi Mordaunt; "luoti lävisti sydämen."

"Älkää hiiskuko sanaakaan, älkää tehkö ainoatakaan liikettä, älkää luoko silmäystäkään minuun tai Portokseen", huomautti d'Artagnan Atokselle ja Aramiille, "sillä mylady ei ole kuollut, ja hänen sielunsa elää tuon pannahisen ruumiissa!"

Osasto marssi kaupunkia kohti kuninkaallisine saaliineen; mutta puolitiessä tuli muuan kenraali Cromwellin ajutantti tuomaan eversti Tomlinsonille määräyksen kuninkaan viemisestä Holdenby-linnaan.

Samaan aikaan lähetettiin kuriireja joka taholle ilmoittamaan Englannille ja koko Euroopalle, että kuningas Kaarlo Stuart oli kenraali Oliver Cromwellin vankina.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Oliver Cromwell

"Tuletteko kenraalin luo?" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja Portokselta; "tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun jälkeen."

"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen", vastasi d'Artagnan. "Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa viisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen."

"Oh, olkaa huoletta", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden hurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; "huovini kyllä vartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan."

"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse", väitti d'Artagnan. "Mitä muuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai pelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen järjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja pyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille."

"Aiotte siis matkustaa piammiten?" kysyi Mordaunt.

"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin sen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty."

Nuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:

"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja saatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin portille odottamaan."

Kersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.

Sen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin, Mordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt silmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne telttansa.

Cromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies tiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli, että kielto ei voinut koskea nuorta miestä.

Mordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa selin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.

Kuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.

Mordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.

Tovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja ikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi hitaasti päänsä.

"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!" hän huudahti nähdessään nuoren miehen.

"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir", vastasi Mordaunt; "mutta jos määräätte, poistun heti."

"Kas, tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla ponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; "koska olette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää."

"Tulin onnittelemaan teitä."

"Onnittelemaan! Ja mistä?"

"Kaarlo Stuartin vangitsemisesta. Te olette nyt Englannin valtias."

"Paremmin olin kaksi tuntia takaperin", sanoi Cromwell.

"Kuinka niin, kenraali?"

"Englanti tarvitsi minua silloin tyrannin kytkemiseen; nyt on tyranni sen hallussa. Oletteko nähnyt häntä?"

"Kyllä, sir", vastasi Mordaunt.

"Millainen hän on sävyltään?"

Mordaunt epäröitsi, mutta totuus näytti väkisinkin tunkeutuvan hänen huuliltaan.

"Tyyni ja arvokas", hän tunnusti.

"Mitä sanoi hän?"

"Vain joitakuita hyvästelyjä ystävilleen."

"Ystävilleen!" jupisi Cromwell; "hänellä siis on ystäviä!"

Sitten hän lisäsi ääneen:

"Puolustausiko hän?"

"Ei, sir; hänet hylkäsivät kaikki, paitsi kolme tai neljä miestä, joten vastarinta oli mahdotonta."

"Kelle hän luovutti miekkansa?"

"Hän ei luovuttanut sitä, vaan väänsi poikki."

"Siinä hän teki oikein; mutta katkaisemisen asemesta hän olisi tehnyt vielä paremmin, jos olisi käyttänyt sitä tehokkaammin."

Syntyi tovin vaitiolo.

"Kuninkaan saattueena olleen rykmentin eversti lienee saanut surmansa?" virkkoi sitten Cromwell katsellen Mordauntia kiinteästi.

"Niin, sir."

"Kenen kädestä?" kysyi Cromwell.

"Minun."

"Mikä hänen nimensä oli?"

"Hän oli loordi Winter."

"Setänne?" huudahti Cromwell.

"Setänikö!" tokaisi Mordaunt, "Englannin kavaltajia en omaksu sukuuni."

Cromwell jäi hetkeksi mietteisiinsä, silmäillen nuorta miestä; sitten hän virkkoi vaipuneena siihen syvään kaihomielisyyteen, jota Shakespeare osaa niin erinomaisesti kuvata:

"Mordaunt, te olette kauhea palvelija."

"Kun Herra käskee", vastasi Mordaunt, "ei Hänen tahtoansa vastaan sovi sotia. Abraham kohotti veitsensä Iisakkia iskemään, ja Iisak oli hänen poikansa."

"Niin", huomautti Cromwell, "mutta Herra ei sallinut uhrauksen toteutua."

"Minä silmäsin ympärilleni", vastasi Mordaunt, "mutta en nähnyt oinasta tai vohlaa tarttuneena mihinkään tasangon pensaaseen."

Cromwell taivutti päätänsä.

"Te olette väkevä väkevien seassa, Mordaunt", hän sanoi. "Entä nuo ranskalaiset, miten he käyttäysivät?"

"Urhojen tavoin, sir", kiitti Mordaunt.

"Niin, niin", jupisi Cromwell, "ranskalaiset tappelevat hyvin, ja jos saan luottaa kaukoputkeeni, niin he olivat ensimmäisessä rivissä."

"Niin olivat", vahvisti Mordaunt.

"Jäljelläpäin teistä kuitenkin", huomautti Cromwell.

"Se oli heidän hevostensa vika eikä heidän."

Oltiin jälleen tovi vaiti.

"Ja skotlantilaiset?" virkahti Cromwell.

"He pitivät sanansa", vastasi Mordaunt; "he eivät hievahtaneet paikaltaan."

"Niitä kurjia!" mutisi Cromwell.

"Heidän upseerinsa pyytävät päästä puheillenne, sir."

"Minulla ei ole aikaa. Ovatko he saaneet maksunsa?"

"Saivat yöllä."

"Lähtekööt siis tiehensä, palatkoot vuoristoonsa ja peitelkööt siellä häpeäänsä, jos sikäläiset tunturit ovat kyllin korkeita sen kattajiksi! Minulla ei enää ole tekemistä heidän kanssaan eikä heillä minun kanssani. Ja nyt jättäkää minut, Mordaunt."

"Ennen lähtöäni", sanoi Mordaunt, "minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä teille, sir, ja eräs pyyntökin, valtiaani."

"Minulle?"

Mordaunt kumarsi.

"Tulen luoksenne, sankarini, suojelijani, isäni, ja sanon: Oletteko tyytyväinen minuun, valtiaani?"

Cromwell katseli häntä kummastuneena.

Nuori mies seisoi liikkumattomana.

"Kyllä", vastasi Cromwell, "siitä asti kun olen tullut tuntemaan teidät, ette ole ainoastaan tehnyt velvollisuuttanne, vaan enemmänkin; te olette ollut uskollinen ystävä, taitava asiamies ja urhoollinen soturi."

"Muistatteko, sir, että minä se ensimmäisenä keksin aatteen kaupanhieromisesta skotlantilaisten kanssa, heidän kuninkaansa luovuttamiseksi?"

"Niin, se on totta, se aatos lähti teistä; minä en ollut ehtinyt vielä niin pitkälle ihmisten halveksimisessa."

"Olenko kunnollisesti suoriutunut lähetystoimestani Ranskassa?"

"Kyllä, ja te saitte Mazarinilta mitä pyysin."

"Enkö ole aina innokkaasti taistellut teidän maineenne ja harrastustenne puolesta?"

"Kenties liiankin innokkaasti; siitä juuri soimasin teitä äsken. Mutta mihin tähtäätte kaikilla näillä kysymyksillä?"

"Sanoakseni teille, mylord, että hetki on tullut, jolloin voitte yhdellä ainoalla sanalla palkita kaikki palvelukseni."

"Ahaa!" vastasi Cromwell liikahtaen hiukan ylenkatseellisesti; "se on totta, minä unohdin, että kaikki palvelukset on palkittava, että te olette palvellut minua ja jäänyt vielä hyvitystänne vaille."

"Sir, voin heti saada hyvitykseni ja yli toivomustenikin."

"Millä tavoin?"

"Minulla on palkinto jo melkein käsissäni."

"Mikä palkinto se sitten on?" kysyi Cromwell. "Tahdotteko kultaa? Toivotteko arvoastetta, hallinnollista virkaa?"

"Suostutteko pyyntööni, sir?"

"Antakaa ensin kuulua, mitä se koskee."

"Sir, kun te olette sanonut minulle: saatte minulta käskyn toimeenpannaksenne, olenko milloinkaan vastannut: minun on harkittava sitä käskyä?"

"Entä jos toivomuksenne olisi mahdoton toteuttaa?"

"Kun teillä on ollut toivomus ja te olette jättänyt sen minun toteutettavakseni, olenko milloinkaan vastannut teille: Se on mahdoton?"

"Mutta noin erikoisella johdannolla perusteltu pyyntö..."

"Hoo, olkaa huoletta, sir", vastasi Mordaunt synkästi: "ei se vie teitä häviöön."

"No hyvä", sanoi Cromwell, "minä lupaan suostua pyyntöönne, mikäli sen täyttäminen on minun vallassani; puhukaa."

"Sir", aloitti Mordaunt, "tänä aamuna saatiin kaksi vankia, joita pyydän teiltä."

"He ovat siis tarjonneet melkoisia lunnaita?" arveli Cromwell.

"Päin vastoin luulen heidän olevan köyhiä, sir."

"Mutta siinä tapauksessa he lienevät ystäviänne?"

"Niin, sir", huudahti Mordaunt, "he ovat ystäviäni, rakkaita ystäviä, ja minä antaisin henkeni heidän hengestään."

"Hyvä, Mordaunt", virkkoi Cromwell, ilmeisen ilahtuneesti saaden paremman käsityksen nuoresta miehestä; "hyvä, minä luovutan heidät teille. En tahdo edes tietää, keitä he ovat; tehkää heidän suhteensa miten mielitte."

"Kiitoksia, sir", huudahti Mordaunt, "kiitoksia! Elämäni kuuluu tästä hetkestä lähtien teille, ja sen menettäessäni jäisin teille vieläkin kiitollisuudenvelkaan. Kiitos, te olette suurenmoisesti palkinnut palvelukseni."

Ja hän heittäysi polvilleen Cromwellin eteen ja tarttui hänen käteensä, suudellen sitä puritaanikenraalin vastustuksesta huolimatta, tämä kun ei tahtonut tai ollut tahtovinaan sallia melkein kuninkaallisen kunnian osoittamista itselleen.

"Mitä!" virkahti Cromwell, vuorostaan pidättäen nuoren miehen hänen noustessaan; "eikö mitään muuta korvausta -- kultaa, arvoasemaa?"

"Olette antanut minulle kaikki, mitä voitte minulle suoda, mylord, ja tästä päivästä alkaen katson maksaneenne vastaisenkin elämäntyöni."

Ja Mordaunt säntäsi ulos kenraalin teltasta sydän tulvillaan ilosta ja säihkyvin silmin.

Cromwell seurasi häntä katseellaan.

-- Hän on surmannut setänsä! -- hän sanoi itsekseen; -- voi, millaisia ovatkaan palvelijani? Kenties tuo, joka ei minulta mitään vaadi ainakaan näköjään, on Jumalan edessä pyytänyt enemmän kuin ne, jotka tulevat vaatimaan maakuntien aarteita ja onnettomien leipää; kukaan ei minua palvele ilmaiseksi. Kaarlolla, joka on vankinani, on kenties vielä ystäviä, mutta minulla ei ole.

Ja huoahtaen hän jälleen syventyi mietiskelyynsä, jonka Mordaunt oli keskeyttänyt.

KUUDESKYMMENES LUKU

Aatelismiehet

Mordauntin lähtiessä Cromwellin teltalle kuljettivat d'Artagnan ja Portos vankinsa siihen taloon, joka heille oli Newcastlessa osoitettu asunnoksi.

Mordauntin kehoitus kersantille ei ollut välttänyt gascognelaisen huomiota; hän olikin katseellaan teroittanut Atoksen ja Aramiin mieleen, että oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Nämä seurasivat senvuoksi äänettöminä voittajiaan, mikä ei ollutkaan heille vaikeata, sillä kullakin oli tarpeeksi tekemistä omissa ajatuksissaan.

Jos ihminen on milloinkaan peräti hämmästynyt, niin ainakin Mousqueton ovelta nähdessään noiden neljän ystävyksen lähestyvän kersantin ja kymmenkunnan sotamiehen saattamina. Hän hieroi silmiään, sillä hänestä tuntui mahdottomalta, että siinä olivat Atos ja Aramis, mutta lopulta hänen täytyi luottaa näkimiensä todistukseen. Hän aikoikin puhjeta ihmetteleviin huudahduksiin, mutta Portos mykistytti hänet silmäyksellä, jota ei käynyt vastustaminen.

Mousqueton jäi seisomaan ovelle kuin naulittu odottaen selitystä näin kummalliseen ilmiöön; erityisesti ällistytti häntä se havainto, että ystävykset eivät näkyneet tuntevan toisiaan.

Talossa, johon d'Artagnan ja Portos veivät Atoksen ja Aramiin, olivat he asuneet edellisestä päivästä saakka, kenraali Cromwellin tarjouksen mukaan; se sijaitsi kadun kulmassa, ja sivukadun puolella oli jonkunlainen puutarha ja talli.

Pohjakerran ikkunat oli varustettu rautaristikoilla, joita usein käytetään pienissä maaseutukaupungeissa, ja senvuoksi ne suuresti muistuttivat vankilan ikkunoita.

Molemmat ystävykset antoivat vankien astua sisälle edellään ja pysähtyivät kynnykselle, käskettyään Mousquetonin viedä kaikki neljä hevosta talliin.

"Miksemme me mene taloon heidän kerallaan?" kysyi Portos.

"Siksi että meidän on ensin nähtävä, mitä tuo kersantti miehineen meistä tahtoo."

Kersantti asettui väkensä kanssa pikku puutarhaan.

D'Artagnan tiedusti heiltä, mitä he halusivat ja mitä varten he siellä oleksivat.

"Meidät on määrätty auttamaan teitä vankienne vartioimisessa", ilmoitti kersantti.

Siihen ei ollut mitään sanomista; se oli päin vastoin hienotuntoista huomaavaisuutta, josta piti tekeytyä mielistyneeksi. D'Artagnan kiitti kersanttia ja antoi hänelle kruunun, jotta hän saisi juoda kenraali Cromwellin maljan.

Kersantti vastasi, että puritaanit eivät ollenkaan ryypänneet, mutta pisti kolikon taskuunsa.

"Voi, mikä hirveä päivä, hyvä d'Artagnan!" pahoitteli Portos.

"Mitä sanotkaan, Portos? Mikä hirveä päivä se on, jona olemme löytäneet ystävämme!"

"Niin, mutta millaisissa olosuhteissa!"

"On totta, että tilanne on kiusallinen", myönsi d'Artagnan; "mutta eipä väliä, menkäämme heidän luokseen ja yrittäkäämme saada selvyyttä asemaamme."

"Se on kovin sekava", sanoi Portos, "ja nyt oivallan, minkätähden Aramis kehoitti minua kuristamaan tuon kamalan Mordauntin."

"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "älä lausu sitä nimeä."

"Mutta", väitti Portos, "minähän puhun ranskaa, ja he ovat englantilaisia!"

D'Artagnan katseli Portosta niin ihmettelevän näköisenä kuin järkevä mies aina kohtelee kaikenlaisia päättömyyksiä.

Kun Portos puolestaan silmäili häntä takaisin ollenkaan käsittämättä hänen ihmetystään, tyrkkäsi d'Artagnan häntä ja sanoi:

"Mennään sisälle."

Portos astui taloon edellä ja d'Artagnan hänen kintereillään, lukiten huolellisesti oven, ennenkuin sulki molemmat ystävänsä syliinsä vuoron jälkeen.

Atos oli murheen masentama. Aramis silmäili vuorotellen Portosta ja d'Artagnania sanaakaan virkkamatta, mutta hänen katseensa oli niin kaunopuheinen, että d'Artagnan käsitti sen.

"Tahdot tietää, miten me tulemme olleiksi täällä? Ka, hyvä Jumala, sehän on helppo arvata! Mazarin antoi toimeksemme tuoda kirjeen kenraali Cromwellille."

"Mutta miten on mahdollista, että tapaamme teidät Mordauntin vierellä?" kysyi Atos; "Mordauntin, josta varoitin sinua, d'Artagnan?"

"Ja jolta minä kehoitin sinua vääntämään niskat nurin, Portos", lisäsi Aramis.

"Siitäkin saamme kiittää Mazarinia. Cromwell oli lähettänyt hänet Mazarinin luo, ja Mazarin toimitti meidät Cromwellin puheille. Onneton kohtalo tässä johtelee kaikkea."

"Niin, olet oikeassa, d'Artagnan, onneton kohtalo hajaannuttaa ja syöksee meidät tuhoon. Älkäämme senvuoksi enää puhukokaan siitä, hyvä Aramis, vaan valmistautukaamme kokemaan oma osamme."

"Sang-Diou, päin vastoin puhukaamme siitä, sillä onhan kerta kaikkiaan sovittu, että me pidämme aina yhtä, vaikka ajammekin vastakkaisia asioita."

"Niin, kerrassaan vastakkaisia tosiaankin", virkkoi Atos hymyillen, "sillä tekeepä mieleni kysyä, mitä asiaa te ajatte täällä? Voi, d'Artagnan, näethän, mihin tuo kurja Mazarin käyttää teitä! Tiedätkö, mihin rikokseen olette tehneet itsenne syypäiksi? Kuninkaan vangitsemiseen, hänen häpäisemiseensä, kuolemaansa."

"Oho", tokaisi Portos, "niinkö luulet?"

"Sinä liioittelet, Atos", väitti d'Artagnan; "eihän sitä toki siinä asti olla."

"Kautta taivaan, siihen sitä ollaan juuri tulossa. Minkätähden vangitaan kuningas? Kun häntä tahdotaan kunnioittaa valtiaana, silloin häntä ei osteta kuin orjaa. Luuletko, että Cromwell lunasti hänet kahdellasadallatuhannella punnalla jälleen kohottaakseen valtaistuimelle? Hyvät ystävät, olkaa vakuutettuja siitä, että he surmaavat hänet, ja se on kuitenkin vähäisempi rikos kuin he voisivat tehdä. Parempi on mestata kuningas kuin rusikoida."

"En mene sitä kieltämään, ja se on lopultakin mahdollista", myönsi nyt d'Artagnan; "mutta mitä se meihin kuuluu? Minä olen täällä, koska olen soturi ja palvelen herrojani, nimittäin niitä, jotka maksavat palkkani. Olen vannonut tottelevani ja tottelen; mutta te, jotka ette ole tehneet valaa, minkätähden olette täällä ja mitä asiaa te ajatte?"

"Maailman pyhintä asiaa", vastasi Atos; "onnettomuuden, kuninkuuden ja uskonnon. Muuan ystävä, eräs aviopuoliso ja tytär ovat kunnioittaneet meitä kutsumalla meidät avukseen. Me olemme palvelleet heitä heikon kykymme mukaan, ja Jumala ottaa lukuun hyvän tahtomme, joskin meiltä on puuttunut voimia. Sinä voit ajatella toisin, d'Artagnan, katsella asioita toiselta näkökannalta, veikkonen; en tahdo käännyttää sinua, mutta pahoittelen menettelyäsi."

"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "mitä tekemistä minulla oikeastaan on siinä, että herra Cromwell, joka on englantilainen, nousee kapinaan kuningastansa vastaan, joka on skotlantilainen? Minä olen ranskalainen, minä, tuo kaikki ei koske minua; kuinka siis voit vetää minut vastuuseen siitä?"

"Niin tosiaan", virkahti Portos.

"Koska kaikki aatelismiehet ovat veljeksiä, koska sinä olet aatelismies, koska kaikkien maiden kuninkaat ovat aatelismiesten joukossa ensimmäisinä, koska sokea, kiittämätön ja raaka rahvas pitää aina huvinaan ylempiensä alentamista; ja sinä, sinä, d'Artagnan, mies vanhaa aatelia, kunniakkaan nimen ja kelpo säilän kantaja, sinä olet avittanut kuninkaan luovuttamisessa oluenpanijoille, vaattureille ja ajureille! Voi, aatelismiehenä olet hairahtunut, sen sanon sinulle."

D'Artagnan pureksi kukkavanaa, ei vastannut ja tunsi olonsa kiusalliseksi, sillä kääntäessään silmänsä Atoksesta hän kohtasi Aramiin katseen.

"Ja sinä, Portos", pitkitti kreivi ikäänkuin säälien d'Artagnanin hämiä, "sinä, paras sydän, paras ystävä, paras soturi, mitä tunnen, -- sinä, joka olisit sielusi puolesta ansainnut syntyä valtaistuimen portailla ja joka ennemmin tai myöhemmin saat ymmärtäväiseltä kuninkaalta palkinnon, -- sinä, hyvä Portos, aatelismies tavoiltasi, taipumuksiltasi ja miehuudeltasi, sinä olet yhtä suuresti moitittava kuin d'Artagnan."

Portos punastui, mutta pikemmin mielihyvästä kuin nolostuksesta; kuitenkin hän painoi alas päänsä kuin nöyryytettynä ja myönsi:

"Niin, kyllä, lienetpä oikeassa, kreiviseni."

Atos nousi seisaalle.

"Kas niin", hän lausui astuen d'Artagnanin luo ja ojentaen tälle kätensä, "älä murjottele, poikani, sillä kaiken virkkamani olen sanonut ainakin isän sydämellä, jollen isän äänellä. Minulle olisi ollut helpompaa, usko minua, ainoastaan kiittää sinua henkeni pelastamisesta ja olla sanallakaan kajoamatta mielipiteisiini."

"Epäilemättä, epäilemättä, Atos", vastasi d'Artagnan puristaen vuorostaan hänen kättänsä; "mutta sinulla onkin penteleen omituisia mielipiteitä, joihin koko muu maailma ei voi yhtyä. Kuka osaisikaan kuvitella, että järkevä mies jättää kotinsa, Ranskan, holhottinsa, -- viehättävän nuorukaisen, jonka luokse pistäysimme leiriin, -- lähteäkseen minne? Tukemaan lahonnutta ja madonsyömää valtaistuinta, joka piankin luhistuu kuin vanha hökkeli. Se ajatuskanta, johon vetoat, on kyllä kaunis, mutta niin kaunis, että se on yli-inhimillinen."

"Olipa se muuten millainen hyvänsä, d'Artagnan", vastasi Atos menemättä ansaan, jonka hänen ystävänsä gascognelainen oveluus viritti Atoksen isälliselle hellyydelle Raoulia kohtaan, "sinä tunnet ainakin sydämesi syvyydessä, että se ajatuskanta on oikea; mutta väärin teen väitellessäni herrani kanssa. Olen vankisi, d'Artagnan, kohtele minua sellaisena."

"Äh, hitto", sanoi d'Artagnan, "tiedät kyllä, että sinä et pitkäksi aikaa jää vangikseni."

"Ei", huomautti Aramis, "sillä meitä kohdellaan arvattavasti kuten niitä, jotka saatiin vangiksi Philliphaughin luona."

"Ja miten niille kävi?" kysyi d'Artagnan.

"Ka, puolet hirtettiin", vastasi Aramis, "ja toiset puolet ammuttiin."

"Vai niin!" sanoi d'Artagnan; "mutta minä takaan, että teitä ei hirtetä eikä ammuta niin kauan kuin minulla on pisaraakaan verta suonissani. Sang-Diou, tulkoothan! Sitäpaitsi, näetkö tuota ovea, Atos?"

"Entä sitten?"

"No, siitä marssitte te ulos milloin haluatte, sillä tästä hetkestä lähtien sinä ja Aramis olette vapaita kuin ilman linnut."

"Tuosta tunnen sinut hyvin, kunnon d'Artagnan", vastasi Atos; "mutta sinä et enää vallitse meitä: tuo ovi on vartioitu, d'Artagnan, senhän tiedät."

"No niin, te hyökkäätte läpi", huomautti Portos. "Montako heitä onkaan? Korkeintaan kymmenen miestä."

"Se ei merkitsisi mitään meille neljälle, mutta liikaa se on meille kahdelle. Ei, kuulkaahan, täten hajaantuneina meidän täytyy joutua hukkaan. Ajatelkaa, kuinka nurjaksi kohtalo on kääntynyt: Vendômoisin tiellä sinä, d'Artagnan, niin urhea, ja sinä, Portos, niin järkkymätön ja voimakas, jouduitte tappiolle; tänään olemme Aramis ja minä sortuneet alakynteen, on tullut meidän vuoromme. Sellaista ei meille milloinkaan tapahtunut ollessamme yhdessä kaikki neljä; kuolkaamme siis kuten Winter kuoli, -- minä puolestani vakuutan, etten suostu pakenemaan, jollemme lähde kokonaisena neljän kumppanuutena."

"Mahdotonta", virkahti d'Artagnan; "me olemme Mazarinin asioilla."

"Sen tiedän, enkä tahdokaan sen enempää suostutella teitä. Järkeilyni ei ole ollenkaan tehonnut; perusteeni olivat epäilemättä huonoja, koska ne eivät saaneet mitään vaikutusta niin rehellisiin mieliin kuin teidän."

"Ja muuten, vaikka ne olisivatkin jotain tehonneetkin", huomautti Aramis, "ei kuitenkaan sovi panna alttiiksi kahta niin oivallista ystävää kuin d'Artagnan ja Portos ovat. Olkaa huoletta, veikkoset, me tuotamme teille kunniaa kuollessamme. Minä puolestani tunnen itseni ylpeäksi, saadessani käydä kohtaamaan luoteja tai silmukkaakin sinun kanssasi, Atos, sillä sinä et ole minusta milloinkaan näyttänyt niin suurelta kuin tänään."

D'Artagnan ei hiiskunut sanaakaan, mutta pureksittuaan rikki kukkavanansa hän järsi kynsiään.

"Voitteko ajatella", aloitti hän viimein, "että teidät surmattaisiin? Mitä hyötyä siitä olisi? Kuka haluaisi teidän kuolemaanne? Olettehan muuten meidän vankejamme."

"Hupsu, kolminkertainen hupsu!" huudahti Aramis; "etkö siis tunne Mordauntia? Kas, minä olen vaihtanut yhden ainoan katseen hänen kanssaan ja nähnyt siitä silmäyksestä, että me olimme tuomittuja."

"Minua kaivelee totisesti, etten kuristanut häntä pyyntösi mukaan, Aramis", pahoitteli Portos.

"Pyh, viisi minä Mordauntista!" huudahti d'Artagnan; "cap de Diou, jos hän tunkeutuu liian likelle minua, niin rusennan hänet, sen itikan! Älkää siis paetko, se on turhaa, sillä minä vannon, että te olette täällä yhtä turvallisia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin sinä, Atos, olit Férou-kadun varrella ja sinä, Aramis, Rue de Vaugirardin."

"Malttakaas", virkkoi Atos ojentaen kätensä toista ristikkoikkunaa kohti niistä kahdesta, jotka päästivät valoa huoneeseen, "saatte hetimiten tietää, mitä teidän on siitä seikasta ajateltava, sillä tuolta hän tuleekin."

"Kuka?"

"Mordaunt."

Seuratessaan Atoksen käden suuntaa näki d'Artagnan ratsumiehen lähenevän täyttä laukkaa.

Se oli tosiaan Mordaunt.

D'Artagnan syöksyi ulos.

Portos tahtoi saattaa häntä.

"Jää tänne", käski d'Artagnan, "äläkä tule ennen kuin kuulet minun rummuttavan sormillani ovea."

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Herra armahda!

Saapuessaan talon edustalle Mordaunt näki d'Artagnanin seisovan ovella ja sotamiesten loikovan aseineen siellä täällä puutarhan nurmikolla.

"Hei!" huusi hän kiireisen vauhdin tukahduttamalla äänellä, "ovatko vangit vielä täällä?"

"Kyllä, sir", vastasi kersantti nousten joutuisasti seisaalle miestensä kanssa, ja kaikki tekivät rivakasti kunniaa.

"Hyvä! Neljä miestä ottamaan heidät viedäkseen heti minun asuntooni!"

Neljä miestä valmistausi tehtävään.

"Mitä halutaan?" kysyi d'Artagnan siihen ivalliseen tapaan, jonka lukijamme lienevät jo usein havainneet hänellä siitä asti kun häneen tutustuivat. "Mitä on tekeillä, jos saan kysyä?"

"Sitä vain, monsieur", vastasi Mordaunt, "että käskin neljän miehen viedä asuntooni vangit, jotka saimme tänä aamuna."

"Ja minkätähden?" tiedusti d'Artagnan. "Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta käsittänettehän, että asia herättää harrastustani."

"Syystä että vangit ovat nyt minun", vastasi Mordaunt korskeasti, "ja että minä menettelen heidän suhteensa mieleni mukaan."

"Sallikaa minun huomauttaa, nuori herraseni", virkkoi d'Artagnan, "että te nähdäkseni erehdytte; vangit kuuluvat tavanmukaisesti niille, jotka ovat heidät ottaneet, eivätkä niille, jotka ovat nähneet heitä otettavan. Teillä oli saatavissa vangiksenne loordi Winter, joka oli setänne, mikäli kerrotaan, mutta te surmasitte hänet mieluummin, ja se on oma asianne; herra du Vallon ja minä olisimme voineet surmata nuo kaksi aatelismiestä, mutta meille oli mieluisampaa vangita heidät, -- makunsa kullakin."

Mordauntin huulet vaalenivat.

D'Artagnan oivalsi, että tilanne oli saamassa vakavan käänteen, ja hän alkoi rummuttaa kaartilaismarssia oveen.

Siekalematta ilmestyi Portos ulos ja asettui toiseen pihtipieleen, jonka hänen kookas mittansa kokonaan peitti.

Tämä temppu ei välttänyt Mordauntin huomiota.

"Monsieur", hän sanoi, ja hänen kiukkunsa alkoi purkautua, "vastustus olisi hyödytöntä: nuo vangit antoi minulle vastikään korkea suojelijani, ylipäällikkö Oliver Cromwell."

Nämä sanat vaikuttivat d'Artagnaniin kuin salaman isku. Veri sävähti hänen ohimoihinsa, pilvi hämärsi hänen silmiään, hän älysi nuoren miehen verenhimoiset toiveet, ja hänen kätensä laskeutui vaistomaisesti miekan kahvaan.

Portos piti silmällä d'Artagnania nähdäkseen, mitä oli tehtävä, ja sovittaakseen liikkeensä kumppanin esiintymisen mukaan.

Tuo Portoksen katse huolestutti enemmän kuin viihdytti d'Artagnania, ja hän alkoi pahoitella, että oli vedonnut Portoksen raakaan voimaan asiassa, missä näytti ennen kaikkea viekkaus tarpeelliselta.

-- Väkivalta, -- tuumi hän itsekseen, -- syöksisi meidät kaikki tuhoon; d'Artagnan veikkonen, näytäppäs tuolle käärmeenpoikaselle, että sinä et ainoastaan ole väkevämpi kuin hän, vaan nokkelampikin.

"Voi", hän virkkoi ääneen ja kumarsi syvään, "miksette sitä heti sanonut, herra Mordaunt? Mitä, te tulette siis herra Oliver Cromwellin vakuuttamana, aikakautemme loistavimman sotapäällikön nimessä?"

"Lähdin hänen luotansa ihan äsken, monsieur", vastasi Mordaunt hypäten maahan ja jättäen hevosensa erään sotamiehen pideltäväksi; "tulen suoraa päätä hänen teltastaan."

"Kun ette sitä oitis sanonut, hyvä herra Mordaunt!" pitkitti d'Artagnan. "Koko Englanti kuuluu herra Cromwellille, ja koska tulette minulta pyytämään vankejani hänen nimessään, niin mukaudun, monsieur, -- ottakaa heidät, he ovat teidän."

Mordaunt lähestyi säteilevänä, ja Portos, joka seisoi ihan masentuneena ja katseli d'Artagnania tyrmistyksissään, avasi suunsa puhuakseen.

D'Artagnan polkaisi Portosta jalalle; silloin tämä ymmärsi, että hänen ystävänsä näytteli ilvettä.

Mordaunt laski jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, ja hattu kädessä oli hän astumaisillaan ystävysten välitse, viitaten neljää apuriansa tulemaan mukaansa.

"Mutta suokaa anteeksi", huomautti d'Artagnan hymyillen mitä herttaisimmin ja laskien kätensä nuoren miehen olalle, "jos mainehikas kenraali Oliver Cromwell oli määrännyt vankimme teidän huostaanne, niin hän on kaiketi tehnyt lahjoituksensa kirjallisesti?"

Mordaunt pysähtyi äkkiä.

"Häh on tietenkin antanut tuodaksenne jonkun kirjelmän minulle, edes pikku paperilappusen, joka todistaa tulevanne hänen nimessään. Suvatkaa uskoa minulle se paperi, voidakseni edes verukkeella puolustaa maanmiesteni luovutusta. Muutoinhan, -- sen käsittänette -- vaikka olenkin varma siitä, että kenraali Cromwell ei voi tahtoa heille mitään pahaa, menettelyni tekisi huonon vaikutuksen."

Mordaunt kavahti taaksepäin, tuntien iskun, ja loi kamalan silmäyksen d'Artagnaniin, mutta tämä vastasi siihen kohteliaimmalla ja sydämellisimmällä sävyllä, mikä on milloinkaan ihmisen kasvoja kirkastanut.

"Kun sanon teille jotakin, monsieur", virkkoi Mordaunt, "niin kehtaisitteko loukata minua epäilyksellä?"

"Minäkö!" huudahti d'Artagnan; "minäkö epäilisin sanaanne! Taivas minua siitä varjelkoon, hyvä herra Mordaunt! Päinvastoin on minulla täysi syy pitää teitä kunniallisena ja mallikelpoisena herrasmiehenä, ja tahdotteko, monsieur, että puhun teille avoimesti?" pitkitti d'Artagnan vilpittömän näköisenä.

"Puhukaa, monsieur", sanoi Mordaunt.

"Herra du Vallon tässä on rikas mies; hänellä on neljänkymmenen tuhannen livren vuosikorot, joten hän ei pidä väliä rahoilla; senvuoksi en puhu hänen puolestaan, vaan omastani."

"No niin, monsieur?"

"No, minä taasen en ole rikas. Gascognessa se ei ole mikään häpeä, monsieur; siellä ei kukaan ole varoissaan, ja Henrik neljännellä, muistossa loistokkaalla, joka oli gascognelaisten kuningas niinkuin hänen majesteettinsa Filip neljäs on kaikkien espanjalaisten kuningas, ei ollut koskaan penniäkään taskussaan."

"Jatkakaa, monsieur", kehoitti Mordaunt; "näen pyrkimyksenne, ja jos välillämme tosiaan on vain se mitä luulen, niin se vastus on helposti poistettavissa."

"Ah, tiesinhän, että te olette järkimies!" ihastui d'Artagnan. "No, sellainen on seikka; siitä se kenkä likistää, kuten sanotaan. Minä olen tyhjästä aloittanut upseeri, en sen enempää; en saa muuta kuin mitä miekkani tuottaa eli paljoa enemmän iskuja kuin pankinseteleitä. Mutta kun tänä aamuna otin vangiksi kaksi ranskalaista, jotka näyttivät olevan ylhäistä syntyperää, vieläpä Sukkanauharitareita, sanoin itselleni: Onneni on luotu. Sanon kaksi, koska herra du Vallon varakkaana miehenä tällaisissa olosuhteissa luovuttaa vankinsa aina minulle."

D'Artagnanin monisanaisen avomielisyyden täydellisesti eksyttämänä Mordaunt hymyili kuten mies, joka varsin hyvin oivaltaa hänelle esitetyt perusteet, ja vastasi säveästi:

"Toimitan hetimiten allekirjoitetun määräyksen, monsieur, ja sen mukana kaksituhatta pistolia; mutta sillävälin, monsieur, sallikaa minun viedä mukanani vangit."

"Ei", arveli d'Artagnan, "mitä merkitseekään teille puolen tunnin lykkäys? Olen järjestystä rakastava mies, monsieur; toimikaamme siis säännönmukaisesti."

"Voisin kuitenkin pakottaa teidät siihen, monsieur", muistutti Mordaunt, "sillä minä käsken täällä."

"Voi, monsieur", haastoi d'Artagnan sävyisästi hymyillen, "kylläpä näkee, että te ette tunne meitä, vaikka herra du Vallonilla ja minulla on ollut kunnia matkustaa teidän seurassanne. Me olemme aatelismiehiä, me pystymme kaksin surmaamaan teidät ja kahdeksan miestänne. Luojan nimessä, herra Mordaunt, älkää olko uppiniskainen, sillä uhmattuna uhittelen minäkin, ja silloin käyn julman itsepintaiseksi; ja katsokaas, monsieur", pitkitti d'Artagnan, "tämä kumppanini on sellaisessa tapauksessa vielä itsepintaisempi ja hurjaluontoisempi kuin minä, -- siitä puhumattakaan, että meidät on lähettänyt tänne kardinaali Mazarin, joka edustaa Ranskan kuningasta; siten olemme me tällä hetkellä kuninkaan ja kardinaalin edustajia ja lähettiläinä kajoamattomia, kuten varmasti käsittää herra Oliver Cromwell, ollen tietenkin yhtä suuri valtiomies kuin sotapäällikkökin. Pyytäkää siis kirjallinen määräys. Eihän siitä ole teille suurtakaan vaivaa, hyvä herra Mordaunt?"

"Niin, kirjallinen määräys", yhtyi Portos, joka nyt alkoi älytä d'Artagnanin aikomuksen; "muuta emme halua."

Niin suuresti kuin Mordauntin tekikin mieli turvautua väkivaltaan, oivalsi hän kuitenkin aivan hyvin d'Artagnanin esittämien syiden pätevyyden. Lisäksi tehosi häneen tämän maine, ja aamullinen kohtaus oli antanut sille maineelle tukea, saaden hänet arvelevalle päälle. Ja olihan hän aivan tietämätön noiden neljän ranskalaisen hartaasta ystävyysliitosta, joten hänen koko levottomuutensa oli hälventynyt lunnaiden ilmetessä selkeänä vaikuttimena.

Hän päätti senvuoksi sekä noutaa määräyksen että ne kaksituhatta pistoliakin, joiden arvoisiksi hän oli itse harkinnut nuo kaksi vankia.

Mordaunt nousi siis jälleen ratsaille, ja kehoitettuaan kersanttia pitämään tarkkaa vartiota hän kääntyi pois ja karautti tiehensä.

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- neljännestunti ratsastukseen teltalle, toinen mokoma paluuseen, siinä on pitempi loma kuin tarvitsemmekaan.

Hän kääntyi sitten Portokseen, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään muutosta, joten niiden, jotka vakoilivat häntä, täytyi uskoa hänen pitkittävän samaa keskustelua.

"Veikkoseni", hän virkkoi katsoen Portosta suoraan silmiin, "kuuntelehan tarkoin. Ensiksikään ei sanaakaan ystävillemme siitä, mitä olet kuullut; heidän on turha tietää, minkä palveluksen heille teemme."

"Hyvä", vastasi Portos, "kyllä ymmärrän."

"Mene talliin, missä tapaat Mousquetonin; te satuloitsette hevoset, asetatte pistoolit koteloihin, talutatte ratsut ulos ja viette ne sivukadulle, jotta tarvitsee vain nousta niiden selkään. Muu jää minun asiakseni."

Portos ei tehnyt mitään muistutusta, vaan totteli siinä rajattomassa luottamuksessa, jota ystävä hänessä herätti.

"Minä menen", hän virkkoi; "mutta tulenko enää huoneeseen, missä ystävämme ovat?"

"Et, se on turhaa."

"No, otahan siis sinä kukkaroni, jonka jätin uuninreunukselle."

"Kyllä, ole huoletta."

Portos käveli säntillisin ja tyynin askelin tallia kohti, sotamiesten keskitse, jotka eivät hänen ranskalaisuudestaan huolimatta voineet olla ihailematta aatelismiehen kookasta vartta ja voimakasta rakennetta. Kadunkulmassa hän kohtasi Mousquetonin, jonka otti mukaansa.

Sitten d'Artagnan meni jälleen sisälle, viheltäen sävelmää, jonka oli aloittanut Portoksen lähtiessä.

"Hyvä Atos, olen harkinnut järkeilyäsi, ja se on saanut minut vakuutetuksi; pahoittelen tosiaan, että olen sekaantunut koko tähän juttuun. Kuten sanoit, Mazarin on myyrä. Olen senvuoksi päättänyt paeta teidän kanssanne. Ei mitään vastaväitteitä, olkaa valmiina; miekkanne ovat tuolla nurkassa, älkää unohtako niitä, sillä ne työkapineet saattavat olla hyvinkin tarpeellisia nykyisissä olosuhteissamme. Siitä johtuu mieleeni Portoksen kukkaro. Kas, tuossa se onkin."

Ja d'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa. Molemmat ystävykset katselivat häntä hämmästyneinä.

"No, mitä merkillistä tässä on?" virkkoi d'Artagnan; "tekisipä mieleni tietää! Olin sokea: Atos avasi silmäni, siinä kaikki. Tulkaa tänne."

Molemmat ystävykset lähestyivät.

"Näettekö tuon sivukadun?" sanoi d'Artagnan. "Hevoset tuodaan odottamaan sinne; te lähdette ulos ovesta, käännytte vasemmalle, hyppäätte satulaan, ja sillä hyvä. Älkää välittäkö mistään muusta kuin että kuuntelette tunnussanaa. Minä nimittäin huudan lähtömerkiksi: Herra armahda!"

"Mutta sinun, d'Artagnan, pitää antaa meille kunniasanasi, että tulet mukaan!" huomautti Atos.

"Sen vannon kautta taivaan!"

"Sovittu!" huudahti Aramis. "Kun ulkoa kajahtaa 'Herra armahda!' me säntäämme ulos, iskemme kumoon kaikki mitä osuu tiellemme, juoksemme hevosten luo, hyppäämme ratsaille ja kannustamme menemään; eikö niin?"

"Aivan."

"Näetkös, Aramis", virkkoi Atos, "olen aina sanonut sinulle, että d'Artagnan on paras meistä kaikista."

"Kas, kohteliaisuuksia!" sanoi d'Artagnan; "silloin minä lähden tieheni. Hyvästi!"

"Ja sinä pakenet kanssamme, niinhän?"

"Se on selvä. Älkää unohtako tunnussanaa: Herra armahda!"

Ja hän astui ulos yhtä huolettomana kuin oli tullutkin, viheltäen jälleen samaa sävelmää siitä kohdasta, mihin oli sen keskeyttänyt.

Sotamiehet pelasivat keskenään tai nukkuivat; kaksi hyräili eräässä nurkassa väärin virttä Super flumina Babylonis.

D'Artagnan huusi kersanttia.

"Hyvä herra", sanoi hän tälle, "kenraali Cromwell on kutsuttanut minut luokseen herra Mordauntin välityksellä; pyydän teitä pitämään tarkoin silmällä vankeja."

Kersantti ilmaisi merkillä, että hän ei ymmärtänyt ranskaa.

Silloin yritti d'Artagnan tulkita hänelle sanojensa sisällön eleillä.

Kersantti ilmaisi tajuavansa merkkikielen.

D'Artagnan meni alas talliin; siellä hän tapasi kaikki viisi ratsua satuloittuina, omansa kuten muutkin.

"Tarttukaa nyt kumpainenkin yhtä hevosta suitsista", hän sanoi Portokselle ja Mousquetonille, "ja kääntykää vasemmalle, jotta Atos ja Aramis näkevät teidät ikkunastaan."

"He ovat siis tulossa?" kysyi Portos.

"Niin, aivan pian."

"Ethän unohtanut kukkaroani?"

"En, ole huoletta."

"Hyvä!"

Ja Portos ja Mousqueton lähtivät vartiopaikalleen, kumpainenkin taluttaen varahevosta mukanaan.

Yksin jäätyänsä d'Artagnan sieppasi tulukset ja iski tulta taulapalaseen, joka oli kahden herneen kokoinen. Hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti oven edustalle sotamiesten keskelle.

Siinä pysähtyen hän kumartui taputtamaan elukkaa kädellään ja sujautti taulapalasen sen korvaan.

Ainoastaan d'Artagnanin kaltainen taitava ratsastaja saattoi uskaltaa sellaisen kokeen, sillä tuskin oli elukka tuntenut polttavan kirvellyksen, kun se kiljahti kivusta, hypähti koholle ja alkoi teutaroida kuin villiintyneenä.

Sotamiehet etääntyivät päätähavin, ollessaan rusentua hevosen kavioihin.

"Apua, apua!" huikkasi d'Artagnan. "Pidättäkää, pidättäkää! Hevoseni on tullut virmapääksi."

Ja elukan silmät näyttivätkin hetimiten veristävän, ja se kävi valkeaksi vaahdosta.

"Auttakaa!" kirkui d'Artagnan yhäti, sotamiesten uskaltamatta lähestyä häntä. "Auttakaa! Annatteko minun joutua surman suuhun? Herra armahda!"

Tuskin oli d'Artagnan päästänyt sen huudon, kun ovi avautui ja Atos ja Aramis säntäsivät ulos miekka kädessä. Mutta d'Artagnanin viekkauden ansiosta oli tie vapaa.

"Vangit pakenevat! Vangit pakenevat!" karjui kersantti.

"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni", kiljui d'Artagnan hellittäen ohjaksia, jolloin vauhko hevonen porhalsi menemään ja survaisi nurin pari kolme miestä.

"Stop, stop!" huusivat sotamiehet juosten tempaamaan aseitansa.

Mutta vangit istuivat jo satulassa, ja sittenpä he eivät menettäneet aikaa, vaan karauttivat likeisintä kaupunginporttia kohti. Keskivaiheilla katua he näkivät Grimaudin ja Blaisoisin, jotka tulivat tavoittamaan isäntiänsä.

Viittauksella sai Atos kaikki selväksi Grimaudille, joka pyörähti saattamaan pikku ryhmää; tämä muistutti myrskypuuskaa, ja d'Artagnan yhäti hoputti sitä takimmaisena huudoillaan. He vilahtivat portista kuin varjot, vartijain edes ehtimättä ajatella heidän pidättämistään, ja pääsivät avoimelle kedolle.

Kaiken aikaa sotamiehet huutelivat: Stop, stop! ja kersantti, joka alkoi käsittää joutuneensa ansaan, repi tukkaansa.

Samassa näkyi ratsastaja lähestyvän täyttä laukkaa, heiluttaen paperia kädessään.

Mordaunt siinä toi määräyksen.

"Vangit?" hän huusi hypäten alas satulasta.

Kersantilla ei ollut voimia vastata hänelle; hän viittasi avoimeen oveen ja tyhjään huoneeseen. Mordaunt ryntäsi portaille, käsitti kaikki, parkaisi kuin olisi häneltä reväisty sisälmykset ja kaatui tajuttomana porraskivelle.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä miehuuttansa eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan

Sanaakaan vaihtamatta, taaksensa vilkaisematta, pikku joukko kiiti siten eteenpäin vinhaa laukkaa, kahlasi pienen joen yli, jonka nimeä kukaan ei tiennyt, ja jätti vasemmalleen kaupungin, jota Atos väitti Durhamiksi.

Lopulta he näkivät metsikön, ja kannustivat hevosia viimeisen kerran, ohjaten niitä sille suunnalle.

Kadottuaan lehvistön taakse, joka oli kyllin tiheä kätkeäkseen heidät mahdollisten takaa-ajajien katseilta, he pysähtyivät heti neuvottelemaan; hevoset jätettiin kahden lakeijan lepuutettaviksi, riisumatta niiltä satulaa tai suitsia, ja Grimaud asetettiin tähystäjäksi.

"Tule ensin syleiltäväkseni, veikkoseni", virkkoi Atos d'Artagnanille, "sinä meidän pelastajamme, joka olet todellinen sankari meidän joukossamme!"

"Atos on oikeassa, ja minä ihailen sinua", sanoi vuorostaan Aramis sulkien hänet syliinsä; "mitä ei olisikaan voinut odottaa noin älykkäältä päältä, erehtymättömältä silmältä, teräksiseltä käsivarrelta ja voittamattomalta tarmolta!"

"Nyt se käy laatuun", vastasi gascognelainen, "otan vastaan omasta ja Portoksen puolesta kaikkityyni, syleilyt ja kiitokset: meillä on hyvää aikaa, antakaa tulla vain!"

D'Artagnanin muistuttamina, että he olivat kiitollisuudenvelassa Portoksellekin, molemmat ystävykset puristivat tämänkin kättä.

"Nyt", sanoi Atos, "ei sovi enää vilistää umpimähkään ja kuten päättömät, vaan on laadittava suunnitelma. Mitä teemme?"

"Mitäkö teemme, perhanassa! Sitäpä ei ole vaikea sanoa."

"Sano siis, d'Artagnan."

"Riennämme lähimpään satamapaikkaan, panemme yhteen kaikki pikku varamme, vuokraamme aluksen ja purjehdimme Ranskaan. Minä ainakin panen likoon viimeisen lanttinikin. Paras aarre on kuitenkin elämä, ja myönnettävä on, että meidän elämämme nyt on hiuskarvan varassa."

"Mitä sinä siitä sanot, du Vallon?" kysyi Atos.

"Minä", vastasi Portos, "olen täydellisesti d'Artagnanin kannalla; tämä Englanti on kehno maa."

"Olet siis päättänyt jättää sen?" tiedusti Atos d'Artagnanilta.

"Sang-Diou", vannoi d'Artagnan, "enpä näe, mikä minua pidättelisi!"

Atos ja Aramis vilkaisivat toisiinsa.

"Lähtekää siis, hyvät ystävät", virkkoi edellinen huokaisten.

"Mitä! Lähtekää?" toisti d'Artagnan. "Lähtekäämme, piti sanomasi!"

"Ei, veikkoseni", vastasi Atos; "meidän on erottava."

"Erottava!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä tästä odottamattomasta tiedosta.

"Joutavia!" tokaisi Portos; "miksi eriäisimme, kun nyt olemme koolla?"

"Syystä että teidän tehtävänne on täytetty, joten te voitte ja teidän tuleekin palata Ranskaan; mutta meidän on vielä kesken."

"Vielä keskenkö?" ihmetteli d'Artagnan.

"Niin, veikkonen", vastasi Atos säveästi, mutta lujasti. "Me tulimme tänne puolustamaan Kaarlo-kuningasta; siitä tehtävästä suoriuduimme huonosti, ja nyt on jäänyt osallemme pelastaa hänet."

"Pelastaa kuningas!" huudahti d'Artagnan silmäillen Aramista yhtä suuresti ihmetellen kuin äsken Atosta.

Aramis vain nyökkäsi.

D'Artagnanin kasvoille tuli syvän säälin ilme; hän alkoi uskoa puhuttelevansa kahta mielenvikaista.

"Sinä et voi puhua tosissasi, Atos", lausui d'Artagnan. "Kuningas on kokonaisen armeijan keskellä, joka vie hänet Lontooseen. Sen armeijan päällikkönä on muuan teurastaja tai teurastajan poika, mikä lieneekään, -- eversti Harrison. Hänen majesteettinsa asetetaan heti Lontooseen tultuansa tuomioistuimen tutkittavaksi, sen takaan teille; olen kuullut Oliver Cromwellin virkkavan siitä seikasta moniaan sanan, jotta osaan kyllä oivaltaa sen asian."

Atos ja Aramis vilkaisivat jälleen toisiinsa.

"Ja oikeudenkäynnin kerran alettua ei kestä pitkääkään aikaa, kun jo tuomio pannaan täytäntöön", jatkoi d'Artagnan. "Herrat puritaanit ovat totisesti rivakkaa väkeä puuhissaan."

"Ja mihin rangaistukseen luulet kuninkaan tulevan tuomituksi?" kysyi Atos.

"Pelkään suuresti, että se vaatii häneltä hengen; he ovat tuottaneet hänelle liian paljon pahaa, jotta hän voisi antaa heille anteeksi, ja heillä ei senvuoksi ole muuta keinoa kuin surmata hänet. Etkö ole kuullut, mitä herra Oliver Cromwell virkkoi, kun hänelle Pariisissa käydessään näytettiin Vincennesin vankitornia, jossa herra de Vendôme istui teljettynä?"

"Mitä hän sanoi?" kysyi Portos. "Ruhtinaihin ei sovi koskaan kajota, paitsi päähän."

"Sen olen kyllä kuullut", sanoi Atos. "Ja sinä luulet, että hän ei pane mietelmäänsä täytäntöön, kun hänellä nyt on kuningas hallussaan?"

"Päin vastoin, mutta sitä suurempi syy on meillä pysyä uhatun majesteetin puolella."

"Atos, sinä olet menettämässä järkesi."

"En, veikkonen", vastasi aatelismies säveästi; "mutta Winter haki meidät puhuteltavakseen Ranskassa ja vei meidät madame Henrietten luo. Hänen majesteettinsa soi d'Herblaylle ja minulle sen kunnian, että pyysi meitä auttamaan puolisoansa; me lupasimme, ja siihen lupaukseen sisältyi kaikki. Voimamme, ymmärryksemme ja henkemmekin me siten liitimme siihen sitoumukseen; meidän on pidettävä sanamme. Eikö se ole sinunkin käsityksesi, d'Herblay?"

"On", vastasi Aramis, "me lupasimme ilman ehtoja."

"Ja meillä on toinenkin syy", pitkitti Atos. "Kuulkaahan, mitä sanon. Ranskassa on tällä haavaa kaikki kurjaa ja surkeata. Meillä on kymmenvuotias kuningas, joka ei vielä tiedä, mitä hän tahtoo; meillä on kuningatar, jonka sokaisee myöhäinen intohimo; meillä on ministeri, joka hoitelee Ranskaa kuin laajaa vuokratilaa, yrittäen vain pusertaa maasta mahdollisimman paljon kultaa, italialaisella vehkeilyllä ja kavaluudella; meillä on prinssejä ja ruhtinaita, jotka tekevät omakohtaista ja itsekästä vastarintaa, mutta eivät saa muuta aikaan kuin temmatuksi Mazarinin käsistä joitakuita kultaharkkoja, muutamia mahdin murusia. Olen palvellut heitä, en suinkaan innostuksesta, -- Jumala tietää, että minä arvostelen heitä ansionsa mukaan ja että minä en katso heitä suurenkaan arvoisiksi, -- vaan periaatteesta. Täällä on toista; täällä kohtaan tielläni suuren, kuninkaallisen, eurooppalaisen onnettomuuden, ja minä kiinnyn siihen. Jos meidän onnistuu pelastaa kuningas, niin se on kaunista; jos kuolemme hänen tähtensä, niin se on suurta."

"Tiedätte ennakolta, että siitä koituu tuhonne", sanoi d'Artagnan.

"Arvattavasti, ja ainoana surunamme on kuolla kaukana teistä."

"Mitä aiotte saada toimeen vieraassa, vihamielisessä maassa?"

"Nuorena matkustelin Englannissa; puhun englanninkieltä kuin maassasyntynyt, ja Aramiillekaan ei se kieli ole tuntematon. Voi, jospa vain saisimme teidätkin mukaamme, veikkoset! Me kaikki neljä ensi kertaa kahteenkymmeneen vuoteen yhtyneinä emme ainoastaan pystyisi pitämään puoliamme Englantia, vaan kaikkia kolmea kuningaskuntaa vastaan!"

"Oletteko luvanneet tuolle kuningattarelle", kysyi d'Artagnan kiivaasti, "vallata väkirynnäköllä Towerin, surmata satatuhatta sotamiestä, voitollisesti vastustaa kokonaisen kansan tahtoa ja sellaisen miehen kuin Cromwellin kunnianhimoa? Sinä et ole nähnyt sitä miestä, Atos, etkä sinä, Aramis. Tietäkää, hän on nerokas mies, joka johti mieleeni meidän kardinaalimme, sen toisen, suuren, ymmärrättehän. Älkää siis liioitelko sitoumuksenne laajuutta. Taivaan tähden, hyvä Atos, älä uhraudu suotta. Kun katselen sinua, luulen tosiaankin näkeväni järkevän miehen, mutta kuunnellessani vastauksiasi tuntuu minusta siltä kuin olisin tekemisissä kaistapään kanssa. Kuules, Portos, tule sinä tuekseni. Mitä ajattelet tästä jutusta, sanohan suoraan?"

"En mitään hyvää", vastasi Portos.

"Kuulehan", jatkoi d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että Atos ei näkynyt kuuntelevan hänen sanojaan, vaan hänen rinnassaan puhuvaa ääntä, "sinä et ole milloinkaan saanut haittaa neuvoistani. No niin, usko minua nytkin, Atos, teidän toimenne on päättynyt, ylevästi päättynyt; palatkaa meidän kanssamme Ranskaan."

"Hyvä ystävä", vakuutti Atos, "päätöksemme on peruuttamaton."

"Mutta teillä on siis joku muu vaikutin, jota me emme tunne?"

Atos hymyili.

D'Artagnan löi suuttuneesti rintaansa ja mutisi vakuuttavimpia perusteita, mitä kykeni keksimään; mutta Atos vastasi niihin vain tyynellä ja säveällä hymyllä ja Aramis päänsä liikkeillä.

"No niin", huudahti d'Artagnan viimein ähmissään, "no, koska niin tahdotte, niin jättäkäämme siis luumme tähän viheliäiseen maahan, missä kauniina säänä on sumu, sumuna sade, sateena vedenpaisumus, -- missä aurinko muistuttaa kuuta ja kuu kermajuustoa! Eipä tosiaankaan ole väliä, kuoleeko täällä vai muualla, kun kumminkin on kuoltava."

"Mutta ajattele kuitenkin, hyvä ystävä", huomautti Atos, "että se kuolema on ennenaikainen."

"Pyh, hetkistä varemmin tai myöhemmin, siitäpä ei kannata pitää suukopua."

"Jos mikään minua ihmetyttää", virkkoi Portos viisaasti, "niin se, että sitä ei ole tapahtunut."

"Ka, kyllä se tulee, Portos, ole huoletta!" vastasi d'Artagnan. "Se on siis selvillä", jatkoi gascognelainen, "ja jollei Portos pane vastaan..."

"Minä teen kuten sinä tahdot", sanoi Portos. "Minusta muuten kuulosti kovin kauniilta se, mitä kreivi de la Fère vastikään virkkoi."

"Mutta sinun tulevaisuutesi, d'Artagnan, ja sinun kunnianhimosi, Portos?"

"Meidän tulevaisuutemme, kunnianhimomme!" vastasi d'Artagnan kuumeellisen kaunopuheisesti; "tarvitseeko meidän ajatella sellaista, kun pelastamme kuninkaan? Kuninkaan pelastuttua me keräämme koolle hänen ystävänsä, annamme selkään puritaaneille, valloitamme takaisin Englannin, samoamme hänen kanssaan Lontooseen, asetamme hänet jälleen tukevasti valtaistuimelleen..."

"Ja hän tekee meistä silloin herttuoita ja päärejä", tokaisi Portos säihkyvin silmin, vaikka hän katseli tätä tulevaisuutta mielikuvituksen kuvastimesta.

"Tai unohtaa meidät", lisäsi d'Artagnan.

"Uh!" äännähti Portos.

"Lempo, sellaista on nähty ennenkin, veikkonen; minusta näyttää siltä, että me entiseen aikaan teimme Itävallan Annalle palveluksen, joka jokseenkin veti vertoja sille, minkä nyt aiomme tehdä Kaarlo I:lle, mutta se ei estänyt kuningatarta unohtamasta meitä lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi."

"Mutta oletko silti, d'Artagnan", virkkoi Atos, "pahoillasi siitä, että teit hänelle sen palveluksen?"

"En, totisesti", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin tunnustan, että usein huonolla tuulella ollessani olen saanut siitä muistosta lohdutusta."

"Näet siis, d'Artagnan, että ruhtinaalliset henkilöt ovat monasti kiittämättömiä, mutta Jumala ei koskaan."

"Kuulehan, Atos", sanoi d'Artagnan, "luulenpa, että jos kohtaisit maan päällä vihtahousun, osaisit sinä sovittaa niin hyvin, että saisit hänet vedetyksi kanssasi taivaaseen."

"Niinpä siis...?" virkkoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä. "Niinpä siis on sovittu", vastasi d'Artagnan; "huomaan Englannin ihanaksi maaksi ja jään tänne, mutta yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Että minua ei pakoteta opettelemaan englanninkieltä."

"No niin", lausui Atos voitokkaasti, "nyt vannon, hyvä ystävä, kautta sen Jumalan, joka kuulee meitä, kautta nimeni, jonka katson tahrattomaksi, että minä uskon korkeamman voiman valvovan puolestamme ja toivon koko kumppanuutemme näkevän jälleen Ranskan."

"Hyvin mahdollista", arveli d'Artagnan; "mutta minä tunnustan, että oma vakaumukseni on päinvastainen."

"Kunnon d'Artagnan", tokaisi Aramis, "edustaa meidän keskuudessamme parlamentin vastustusmiehiä, jotka aina sanovat ei ja aina tekevät kyllä."

"Niin, mutta pelastavatkin isänmaan", lisäsi Atos.

"No niin, kun nyt kaikki on selvillä", huomautti Portos hykertäen kämmeniänsä, "jos ajattelisimme päivällistäkin! Muistelen elämämme arveluttavimmissakin käänteissä aina syöneemme päivällistä."

"Ka, kannattaako puhuakaan aterioimisesta maassa, missä kaikkena ruokana käytetään keitettyä lampaanlihaa ja juomana pelkkää olutta! Miten hitossa saatoitkaan lähteä tämmöiseen maahan, Atos? Ai, anteeksi", lisäsi d'Artagnan hymyillen, "minä unohdin, että sinä et enää ole Atos. Mutta annahan silti kuulua päivällissuunnitelmasi, Portos."

"Suunnitelmani!"

"Niin, eikö sinulle ole suunnitelmaa?"

"Ei, vaan nälkä, siinä kaikki."

"Hitto, jollei muusta ole kysymys, niin samaten on minunkin laitani; mutta ruokahalu ei riitä, on saatava syötävää, ja ellemme käy rouskuttelemaan ruohoa kuten hevosemme..."

"Voi", tokaisi Aramis, joka ei ollut niin kylmäkiskoinen maallisille nautinnoille kuin Atos, "muistatteko, kuinka herkullisia ostereita me söimme Parpaillot-ravintolassa?"

"Entä suolalampien lampaanreisiä?" lisäsi Portos huuliansa lipoen.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "eikö meillä ole täällä Mousqueton-ystävämme, joka toimitti sinulle niin kylläiset oltavat Chantillyssä, Portos?"

"Tosiaankin", vastasi Portos, "meillä on Mousqueton; mutta intendentiksi tultuaan hän on käynyt kovin raskasliikkeiseksi. Kutsukaamme hänet kuitenkin."

Ja varmistuttaakseen, että palvelija vastaisi auliisti, Portos huusi:

"Hei, Mouston?"

Mousqueton ilmestyi hyvin surkean näköisenä.

"Mikä teitä vaivaakaan, hyvä herra Mouston?" kysyi d'Artagnan; "oletteko sairas?"

"Monsieur, minulla on hurja nälkä", vastasi Mousqueton.

"No niin, juuri sentähden me kutsuimme teidät tänne, hyvä herra Mouston. Ettekö te voisi pyydystää meille juoksusilmukalla moniaita tuollaisia muheita kaniineja ja joitakuita sulavia peltopyitä, jollaisista te valmistitte viilokkeita ja muhennoksia hotelli ... pentele, mikä hotelli se taas olikaan nimeltään?"

"Hotelli...", kertasi Portos; "pentele, en minäkään enää muista!"

"Eipä väliä, -- ja suopungilla muutamia pulloja sitä vanhaa burgundia, joka niin väleen paransi herranne jännesvenähdyksen?"

"Voi, monsieur", huokasi Mousqueton, "minä pelkään, että tässä kamalassa maassa on kovin niukalti sitä kaikkea, mitä minulta nyt pyydätte, ja minä luulen, että meidän olisi parempi lähteä anomaan vieraanvaraisuutta tuon pikku talon isännältä, joka pilkottaa tuolta metsänreunasta."

"Mitä! Onko täällä talo lähistöllä?" kysyi d'Artagnan.

"On, monsieur", vastasi Mousqueton.

"No niin, lähtekäämme siis, kuten sanotte, hyvä ystävä, tarjoutumaan päivälliselle sen talon isännän luokse. Mitä ajattelette siitä, messieurs? Eikö herra Moustonin neuvo tunnu teistä peräti järkevältä?"

"Hm!" tuumi Aramis; "entä jos isäntä on puritaani?"

"Sen parempi, mordioux!" vastasi d'Artagnan; "jos hän on puritaani, niin me ilmoitamme kuninkaan vangitsemisen, ja sen tiedon kunniaksi hän antaa meille valkoiset kanansa."

"Mutta jos hän on kuninkaan miehiä?" sanoi Portos.

"Siinä tapauksessa otamme murheellisen katsannon ja kynimme hänen mustat kanansa."

"Onnellinen sinä", virkkoi Atos ja hymyili vastoin tahtoansa lannistumattoman gascognelaisen hyväntuulisuudelle; "sinä näet kaikki valoisalta puolelta."

"Mitäs muutakaan?" arveli d'Artagnan; "olen seudulta, missä ei ole pilven hattaraa taivaalla."

"Se ei ole tämän maan kaltainen", huomautti Portos ojentaen kätensä tunnustelemaan, johtuiko hänen poskellaan tuntuva kylmän väre tosiaankin sadepisarasta.

"Hei, sitä suurempi syy on meillä siis lähteä liikkeelle", sanoi d'Artagnan. "Grimaud, hoi!"

Grimaud saapui esille.

"No, Grimaud, hyvä mies, oletko nähnyt mitään?" kysyi d'Artagnan.

"En mitään", vastasi Grimaud.

"Niitä epattoja!" virkkoi Portos; "he eivät ole edes ajaneet meitä takaa. Olisimmepa me olleet heidän sijassaan!"

"He menettelevät kovin väärin", myönsi d'Artagnan; "olisin mielelläni virkkanut pari sanaa Mordauntille tässä viehättävässä lehdossa. Katsokaa, kuinka oivallinen paikka tuossa on miehen kunnolliseen keikistämiseen!"

"Luulen tosiaankin, messieurs", huomautti Aramis, "että pojassa ei ole samaa sisua kuin äidissä."

"Oh, maltahan vain, veikkonen", vastasi Atos; "vastahan siitä on tuskin kahta tuntia, kun hänet jätimme. Hän ei vielä tiedä, mille taholle olemme pyrkimässä; olopaikkamme on hänelle tuntematon. Vasta silloin voimme sanoa, että hän jää äidistään alakynteen, jos jälleen eheinä astumme Ranskan kamaralle, saamatta sitä ennen loppuamme aseesta tai myrkystä."

"Syökäämme sillävälin päivällistä", virkahti Portos.

"Se kelpaa", yhtyi Atos, "sillä minulla on kova nälkä."

"Surma mustille kanoille!" toivotti Aramis.

Ja ystävykset lähtivät Mousquetonin saattamina taloa kohti; he olivat jo melkein saaneet takaisin entisen huolettomuutensa, sillä nyt he olivat kaikki neljä jälleen yhtyneitä ja yksituumaisia, kuten Atos oli huomauttanut.

KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Tervehdys kukistuneelle majesteetille

Taloa lähestyessään pakolaisemme näkivät maan tallatuksi kuin olisi melkoinen ratsujoukko kulkenut siitä heidän edellään. Oven edustalla näkyivät jäljet vielä selvemmin, tuo joukko, mikä lienee ollutkaan, oli pysähtynyt siinä.

"Hitto!" virkahti d'Artagnan; "asia on selvä: kuningas ja hänen saattueensa ovat menneet tätä kautta."

"Saakeli!" kirosi Portos; "siinä tapauksessa he ovat syöneet kaikki suihinsa."

"No, kai sentään yhden kanan verran ovat jättäneet", lohdutti d'Artagnan.

Hän hyppäsi maahan ja koputti oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän työnsi auki oven, joka ei ollut lukittu, ja näki etuhuoneen olevan tyhjillään.

"No niin?" kysyi Portos.

"En näe ketään", vastasi d'Artagnan. "Ah, kah!"

"Mitä siellä?"

Sen sanan kuullessaan hyppäsivät kaikki kolme ystävystä ratsailta ja astuivat etuhuoneeseen; mutta d'Artagnan oli jo työntänyt auki perähuoneen oven, ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvästi, että hän havaitsi siellä jotakin tavatonta.

Toiset lähestyivät ja huomasivat vielä nuoren miehen viruvan lattialla verissään.

Hän näkyi tahtoneen laahautua vuoteelleen, mutta voimiensa pettäessä kaatuneen sen eteen.

"No?" kysyi d'Artagnan.

"Jos hän on kuollut", virkkoi Atos, "niin siitä ei ole pitkääkään aikaa, sillä hän on vielä lämmin. Mutta ei, hänen sydämensä sykkii. Hei, hyvä mies!"

Haavoittunut huokasi raskaasti; d'Artagnan otti vettä kouraansa ja viskasi sen hänen kasvoihinsa.

Mies avasi silmänsä ja yritti kohottaa päätänsä, mutta painui jälleen alas.

Atos koetti sitten nostaa hänen päätänsä polvelleen, mutta huomasi, että vamma oli hiukan pienten aivojen yläpuolella ja että pääkuori oli rusentunut; verta vuoti siitä runsaasti.

Aramis kastoi ruokaliinan veteen ja laski sen haavalle; viileys toinnutti loukkaantuneen: hän avasi jälleen silmänsä.

Ihmetellen hän katseli miehiä, jotka näyttivät säälivän häntä ja yrittävän parhaansa mukaan huojentaa hänen tilaansa.

"Te olette ystävien keskellä", sanoi Atos englanninkielellä; "tyyntykää, ja jos teillä on voimia, niin kertokaa meille, mitä on tapahtunut."

"Kuningas", mutisi haavoittunut, "kuningas on vankina."

"Oletteko nähnyt hänet?" kysyi Aramis samalla kielellä.

Mies ei vastannut.

"Olkaa huoletta", ilmoitti Atos, "me olemme hänen majesteettinsa uskollisia palvelijoita."

"Puhutteko totta?" kysyi haavoittunut.

"Kautta aateliskunniamme!"

"Voin siis puhua teille vapaasti?"

"Aivan epäilemättä."

"Olen Parryn veli, hänen majesteettinsa kamaripalvelijan."

Atos ja Aramis muistivat, että Winter oli sillä nimellä puhutellut lakeijaa, jonka he olivat tavanneet kuninkaallisen teltan käytävässä.

"Me tunnemme hänet", sanoi Atos; "hän ei milloinkaan väistynyt kuninkaan viereltä."

"Niin, aivan", haastoi haavoitettu. "No niin, nähdessään kuninkaan joutuneen vangiksi hän ajatteli minua; tämän talon ohi kuljettaessa hän vaati kuninkaan nimessä pysähdyttäväksi. Siihen suostuttiin. Kuninkaan oli muka nälkä; hänet tuotiin huoneeseen, jossa nyt olen, jotta hän saisi aterioida, ja ovien ja ikkunain eteen asetettiin vartijat. Parry tunsi tämän kamarin, sillä hänen majesteettinsa oleskellessa Newcastlessa hän oli usein pistäytynyt minua tapaamaan. Hän tiesi, että täällä on laskuluukku, joka johtaa kellariin, ja että kellarista pääsee puutarhaan. Hän teki minulle merkin. Oivalsin sen. Mutta se merkki ei nähtävästi välttänyt kuninkaan vartijainkaan huomiota ja sai heidät epäluuloisiksi. Tietämättömänä siitä, että vihollisilla oli mitään aavistusta, minulla ei ollut muuta toivomusta kuin hänen majesteettinsa pelastaminen. Olin senvuoksi lähtevinäni ulos noutamaan puita, koska mielestäni ei ollut hetkeäkään menetettävissä. Astuin maanalaiseen käytävään, joka johti salaluukun yhteydessä olevaan kellariin. Kohotin luukkua päälläni, ja Parryn hiljaa työntäessä oven eteen teljen annoin kuninkaalle merkin seurata minua. Voi, hän ei tahtonut; tällainen pako näytti olevan hänelle vastenmielinen. Mutta Parry liitti kätensä ristiin ja rukoili häntä pakenemaan; minä puolestani myös yritin suostutella häntä käyttämään näin hyvää tilaisuutta. Vihdoin hän päätti seurata minua. Minä menin onneksi edellä; kuningas tuli jonkun askelen päässä takanani, kun äkkiä näin maanalaisessa käytävässä ikäänkuin ison varjon nousevan eteeni. Aioin huutaa varoittaakseni kuningasta, mutta siihen en saanut aikaa. Tunsin iskun, kuin olisi koko talo romahtanut päälleni, ja kaaduin tajuttomana."

"Kunnon englantilainen! Uskollinen alamainen!" huudahti Atos.

"Jälleen tointuessani makasin samassa paikassa. Laahauduin pihalle; kuningas ja hänen saattueensa olivat poissa. Minulta lienee mennyt tunnin vaiheille, päästäkseni pihalta tänne; mutta voimani uupuivat sitten kerrassaan, ja minä pyörryin toistamiseen."

"Miltä tuntuu vointinne?"

"Hyvin huonolta", vastasi haavoittunut.

"Voimmeko tehdä mitään hyväksenne?" kysyi Atos.

"Auttakaa minut vuoteelle; luullakseni se huojentaisi tuskiani."

"Onko teillä ketään avuksenne?"

"Vaimoni on Durhamissa ja palaa kyllä piammiten. Mutta te itse -- ettekö te tarvitse tai halua mitään?"

"Tulimme tänne aikoen pyytää teiltä ruokaa."

"Voi, he veivät kaikki; talossa ei ole leivän palaakaan."

"Kuuletko, d'Artagnan?" sanoi Atos; "meidän on etsittävä päivällistämme jostakin muualta."

"Nyt se on minulle aivan yhdentekevää", vastasi d'Artagnan; "en ole enää nälissäni."

"En totisesti minäkään", tokaisi Portos.

He nostivat miehen vuoteelle. Grimaud sai tulla sitomaan hänen vammansa. Grimaud oli noita neljää ystävystä palvellessaan joutunut niin usein laittamaan kuntoon liinanöyhtää ja kääreitä, että häneen oli tarttunut melkoinen määrä haavurin taitoa.

Sillaikaa olivat pakolaiset palanneet etuhuoneeseen ja pitivät siellä neuvottelua.

"Nyt on meillä asema selvillä", sanoi Aramis. "Kuningas ja hänen saattueensa ovat menneet tätä tietä; meidän on suunnattava kulkumme vastakkaiselle taholle. Etkö ole samaa mieltä, Atos?"

Atos ei vastannut, hän vain mietti.

"Niin", yhtyi Portos, "lähtekäämme vastakkaiselle suunnalle. Jos seuraamme saattuetta, niin näemme kaiken ahmituksi ja menehdymme lopulta nälkään. Kirottu maa tämä Englanti! Ensikertaa olen jäänyt päivällisettä, ja se on minun paras ateriani."

"Mitä sinä ajattelet, d'Artagnan?" kysyi Atos; "oletko Aramiin kannalla?"

"En ole", vastasi d'Artagnan, "vaan päinvastaisella."

"Mitä! Tahdot samota saattueen perässä?" virkahti Portos pelästyneenä.

"En, vaan matkustaa sen mukana."

Atoksen silmät välähtivät ilosta.

"Saattueen mukanako?" huudahti Aramis.

"Anna d'Artagnanin puhua; tiedäthän hänet keinokkaaksi mieheksi", virkkoi Atos.

"Tietenkin oli meidän suunnattava matkamme sinne, mistä meitä ei etsitä", selitti d'Artagnan. "Ja tuskinpa meitä osataan puritaanien joukosta tavoitella; yhtykäämme senvuoksi heihin."

"Mainiota, veikkonen! Se on erinomainen neuvo", kiitti Atos; "olin esittämäisilläni samaa, mutta sinä ehätit edelle."

"Se on siis sinunkin ajatuksesi?" kysyi Aramis.

"Niin. Meidän arvellaan tahtovan poistua Englannista, meitä nuuskitaan satamapaikoista. Sillaikaa me saavumme Lontooseen kuninkaan mukana, ja kerran sinne päästyämme olemme taatusti kadoksissa; miljoonan ihmisen joukkoon ei ole vaikea kätkeytyä, siitä puhumattakaan", lisäsi Atos vilkaisten Aramiiseen, "mitä mahdollisuuksia se matka meille tarjoaa."

"Kyllä ymmärrän", vastasi Aramis.

"Minäpä en ymmärrä", huomautti Portos, "mutta sillä ei ole väliäkään; koska se neuvo on sekä d'Artagnanin että Atoksen kannattama, niin sen täytyy olla paras."

"Mutta emmekö me näytä epäiltäviltä eversti Harrisonista?" muistutti Aramis.

"Juuri häneenhän minä luotan, lempo soikoon!" vastasi d'Artagnan. "Eversti Harrison on ystäviämme; me olemme kahdesti nähneet hänet kenraali Cromwellin luona. Hän tietää, että Mazarin on lähettänyt meidät tänne Ranskasta, joten hän pitää meitä veljinään. Ja onhan hän muuten teurastajan poika, eikö olekin? No niin, Portos näyttäköön hänelle, miten nuijataan härkä nyrkin iskulla, ja minä olen valmis osoittamaan, kuinka sonni kellistetään käymällä sitä sarvista kiinni; siten saavutamme hänen luottamuksensa."

Atos hymyili.

"Sinä olet paras kumppani mitä tunnen, d'Artagnan", hän sanoi ojentaen gascognelaiselle kätensä, "ja olen onnellinen siitä, että tapasin sinut jälleen, poikani."

Sillä nimityksellä Atos, kuten tiedetään, puhutteli d'Artagnania silloin kun hän ilmaisi sydämensä sisimpiä tunteita.

Samassa tuli Grimaud ulos sisähuoneesta. Haavoittunut oli nyt sidottu, ja hänen vointinsa oli parempi.

Ystävykset jättivät hänelle hyvästi ja kysyivät, oliko hänellä mitään sanomaa lähetettävänä veljelleen.

"Pyytäkää häntä ilmoittamaan kuninkaalle", vastasi kelpo mies, "että ne eivät ihan tappaneet minua; niin vähäpätöinen kuin olenkin, luulen kuitenkin, että hänen majesteettinsa suree minua ja soimaa itseänsä kuolemastani."

"Olkaa huoletta", vastasi d'Artagnan, "ennen iltaa saa hän sen tietää."

Pikku ryhmä lähti taipaleelle. Ei voinut erehtyä tiestä; heidän seuraamansa tie näkyi selvästi tasangon poikki.

Kaksi tuntia ratsastettiin äänettöminä, kunnes d'Artagnan muiden etunenässä pysähtyi tienmutkaan.

"Kas", hän virkahti, "tuolla onkin väkemme."

Melkoinen ratsujoukko näkyi noin puolen lieuen päässä.

"Veikkoset", määräsi d'Artagnan, "antakaa miekkanne herra Moustonille, joka ajan ja paikan tullen luovuttaa ne teille takaisin, älkääkä unohtako, että te olette vankejamme."

Sitten hoputettiin jo väsyvät hevoset raviin, ja pian tavoitettiin saattue.

Kuningas oli saanut sijansa ensimmäisessä rivissä, ympärillään osa eversti Harrisonin rykmenttiä; hän kulki eteenpäin välinpitämättömänä, mutta yhä arvokkaana ja ikäänkuin vapaasta tahdostaan.

Hänen kalvenneille kasvoilleen levisi mielihyvän punehdus, kun hän huomasi Atoksen ja Aramiin, joita hänen ei ollut suotu edes hyvästellä; hän luki molempien aatelismiesten katseista, että hänellä oli vielä ystäviä vain muutaman askeleen päässä, vaikka hän oli luullut näiden joutuneen vankilaan.

D'Artagnan ratsasti kolonnan etupäähän, jätti ystävänsä Portoksen vartioittaviksi ja meni suoraan Harrisonin luo, joka tosiaan muisti nähneensä hänet Cromwellin luona ja vastaanotti hänet niin kohteliaasti kuin saattoi siinä asemassa ja hänen luontoiseltaan mieheltä odottaakaan. D'Artagnanin arvelu piti paikkansa: everstillä ei ollut eikä voinutkaan olla mitään epäluuloa.

Pysähdyttiin kuninkaan päivällislomaa varten. Mutta tällä kertaa ryhdyttiin varokeinoihin, jotta hän ei yrittäisi pelastua. Ravintolan isoon suojamaan katettiin pieni pöytä hänelle ja suuri upseereille.

"Syöttekö päivällistä minun kanssani?" kysyi Harrison d'Artagnanilta.

"Sen tekisin hiton mielelläni", selitti d'Artagnan, "mutta minulla on kumppanini herra du Vallon ja kaksi vankiani, joita en voi jättää, ja he ottaisivat liian suuren sijan teidän pöydässänne. Mutta sovittakaamme paremmin: toimittakaa meille pöytä katetuksi johonkin nurkkaan ja lähettäkää meille mitä hyväksi näette omasta pöydästänne, sillä muutoin meitä uhkaa nälkäkuolema. Siten saamme silti yhteiset päivälliset, kun syömme samassa huoneessa."

"Olkoon menneeksi", vastasi Harrison.

Asia järjestettiin d'Artagnanin toivomuksen mukaan. Palatessaan sisälle everstin luo hän näki kuninkaan jo istuvan pikku pöydän ääressä Parryn palvelemana; Harrisonilla ja hänen upseereillaan oli yhteinen pöytä, ja nurkkaan oli varattu paikat d'Artagnanille ja tämän seurueelle.

Puritaaniupseerit olivat saaneet ympyriäisen pöydän, ja joko sattumalta tai töykeyttä osoittaakseen Harrison istui selin kuninkaaseen.

Hallitsija näki noiden neljän aatelismiehen tulevan, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaankaan.

He menivät istuutumaan heille katetun pöydän ääreen ja asettuivat siten, etteivät kääntäneet selkäänsä kellekään. Heillä oli tarkattavinaan sekä upseerien että kuninkaan pöytä.

Osoittaakseen kunnioitusta vieraitansa kohtaan Harrison lähetti heille parhaita ruokalajeja pöydästään. Ystävysten kovaksi onneksi puuttui viini. Seikka näytti Atoksesta aivan yhdentekevältä, mutta d'Artagnan, Portos ja Aramis irvistivät joka kerta kun heidän täytyi kulauttaa olutta, puritaanilaista juomaa.

"Totisesti, eversti", sanoi d'Artagnan, "olemmepa teille kovin kiitollisia suosiollisesta kutsustanne, sillä ilman teitä olisimme nähtävästi jääneet päivällisettäkin, kuten jo aamiaisetta, ja ystäväni herra du Vallon yhtyy kiitokseeni, sillä hän oli julmasti nälissään."

"Niin olen vieläkin", virkkoi Portos kumartaen eversti Harrisonille.

"Miten teille saattoi niin kamalasti käydä, että jäitte aamiaista vaille?" kysyi eversti nauraen.

"Peräti yksinkertaisesta syystä, eversti", vastasi d'Artagnan. "Minulla oli kiire saavuttaa teidät, ja sentähden lähdin samaa tietä kuin tekin. Sitä ei olisi minunlaiseni vanhan muonanhankkijan sopinut tehdä, kun minun piti tietää, että missä on kulkenut sellainen ravakka ja reima rykmentti kuin teidän, sieltä ei ole mitään jälkisatoa korjattavissa. Käsitättehän siis pettymyksemme, kun saapuessamme metsän laidassa sijaitsevaan pikku taloon, joka oli etäältä ollut mitä kodikkaimman toivorikas silmissämme punaisine kattoineen ja vihreine ikkunaluukkuineen, emme tavanneetkaan kanoja, jotka olimme päättäneet käristää, ja kinkkuja, joista meidän piti kiireimmiten paistaa viipaleita, vaan ainoastaan miehen pahuksen virumassa verisenä... Haa, hiisi vieköön, eversti, ilmaiskaa kunnioitukseni sille upseerillenne, joka antoi sen iskun; se oli naseva kolaus, niin naseva, että se herätti ystävänikin ihailua, herra du Vallonin, joka myös jakelee kelpo lyöntejä."

"Niin", vastasi Harrison nauraen, ja hän vilkaisi erääseen pöydän ääressä istuvaan upseeriin, "kun Groslow ottaa sellaisen homman huolekseen, silloin ei toisen tarvitse siihen enää puuttua."

"Kas, tekö se olitte, monsieur!" sanoi d'Artagnan kumartaen upseerille; "pahoittelen, että monsieur ei puhu ranskaa, jotta voisin itse lausua hänelle tunnustukseni."

"Olen valmis vastaanottamaan sen ja vastaamaan siihen, monsieur", virkkoi upseeri jokseenkin hyvällä ranskankielellä, "sillä minä olen asunut kolme vuotta Pariisissa."

"No niin, monsieur, kiirehdin sanomaan teille", jatkoi d'Artagnan, "että isku oli erinomaisen tehokkaasti tähdätty: te melkein tapoitte miehenne."

"Luulin tappaneenikin hänet kerrassaan", vastasi Groslow.

"Ei paljoa puuttunut, se on tosi, mutta kuollut hän ei ole."

Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan loi silmäyksen Parryyn, joka seisoi kalman kalpeana kuninkaan edessä, siten ilmaistakseen, että tieto oli aiottu hänelle.

Sanomattoman tuskan kouristaessa sydäntään oli kuningas kuunnellut koko tätä keskustelua. Hän ei tiennyt ranskalaisen tarkoitusta, joten hänen mieltänsä kuohuttivat nuo julmat yksityiskohdat, jotka esitettiin näennäisen huolettomasti.

Vasta d'Artagnanin viime sanat saivat kuninkaan hengittämään keveämmin.

"Voi peijakas!" noitui Groslow; "paremmin minä luulin onnistuneeni. Jollei sen heittiön asunto olisi jo niin kaukana, niin ratsastaisin takaisin lopettamaan hänet."

"Ja siinä tekisitte oikein, jos pelkäätte hänen toipuvan", huomautti d'Artagnan, "sillä te tiedätte, että milloin pääkuoren vammat eivät ole heti kuolettavia, ne yleensä paranevat kahdeksassa päivässä."

D'Artagnan vilkaisi jälleen Parryyn, jonka kasvot saivat niin iloisen ilmeen, että Kaarlo hymyillen ojensi hänelle kätensä.

Parry kumartui suutelemaan sitä kunnioittavasti.

"Tosiaankin, d'Artagnan", virkkoi Atos, "sinä olet sekä liukaskielinen että sukkela. Mutta mitä sanot kuninkaasta?"

"Hänen kasvonsa miellyttävät minua suuresti", vastasi d'Artagnan; "hän näyttää sekä ylevältä että hyväntahtoiselta."

"Niin, mutta hän antoi ottaa itsensä vangiksi", tokaisi Portos; "se oli virhe."

"Minulla on hyvä halu juoda kuninkaan malja", huomautti Atos.

"Salli siis minun ehdottaa se malja", esitti d'Artagnan.

"Tee se", sanoi Aramis.

Portos katseli d'Artagnania ihan ällistyksissään toverinsa ehtymättömästä gascognelaisesta keinokkuudesta.

D'Artagnan otti tinapikarinsa, täytti sen ja nousi seisaalle.

"Hyvät herrat", hän lausui kumppaneilleen, "juokaamme tämän aterian antajan terveydeksi, ja olkoon everstimme vakuutettu siitä, että me asetumme hänen palvelukseensa Lontooseen saakka ja pitemmällekin!"

Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan katsoi Harrisoniin, joten tämä luuli maljalauselman koskevan häntä, nousi seisaalle ja kumarsi noille neljälle ystävykselle; mutta nämä suuntasivat katseensa Kaarlo-kuninkaaseen ja tyhjensivät yhtaikaa pikarinsa, Harrisonin tyhjentäessä puolestaan omansa ilman vähäisintäkään epäluuloa.

Kaarlo vuorostaan ojensi lasinsa Parrylle, joka kaatoi siihen muutamia pisaroita olutta, sillä kuninkaan täytyi tyytyä siihen, mitä muille suotiin; nostaen lasin huulilleen hän tyhjensi sen, katsoen noihin neljään aatelismieheen ja ilmaisten heille kiitollisuuttansa ylväällä hymyllään.

"Kas niin, hyvät herrat", huudahti Harrison laskien pikarinsa takaisin pöydälle ja vähääkään välittämättä korkeasta vangistaan, "nyt taipaleelle!"

"Missä olemme yötä, eversti?"

"Thirskissä", vastasi Harrison.

"Parry", virkkoi kuningas nousten seisaalle hänkin ja kääntyen kamaripalvelijaansa, "toimita hevoseni valmiiksi; tahdon ratsastaa Thirskiin."

"Kautta kunniani", vakuutti d'Artagnan Atokselle, "kuninkaasi on voittanut minut puolelleen; antaudun täydellisesti hänen palvelukseensa."

"Jos sanot sen vilpittömästi", vastasi Atos, "niin hän ei saavu Lontooseen."

"Kuinka niin?"

"No, sitä ennen me sieppaamme hänet pois."

"Oi, totta toisen kerran, Atos", arveli d'Artagnan, "jo nyt olet ihan järjiltäsi!"

"Onko sinulla siis mitään suunnitelmaa valmiina?" kysyi Aramis.

"Niin", tokaisi Portos, "hanke ei ole mahdoton, jos olisi hyvä suunnitelma olemassa."

"Sitä ei minulla ole", sanoi Atos, "mutta kyllä d'Artagnan keksii."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, ja lähdettiin jälleen matkalle

NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

D'Artagnan keksii suunnitelman

Atos tunsi d'Artagnanin kenties paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän tiesi, että pelkän vihjauksen virkkaminen riitti miehelle, jolla oli niin rohkea ja seikkailunhaluinen luonne kuin gascognelaisella, samoin kuin muheaan ja hedelmälliseen maaperään tarvitsee vain pudottaa jyvä, jotta sen itäminen on varma. Hän näki senvuoksi aivan rauhallisena ystävänsä kohauttavan olkapäitään ja pitkitti matkaa keskustellen hänen kanssaan Raoulista, puheenaineesta, jonka hän oli toisessa tilaisuudessa, kuten muistettaneen, antanut kokonaan raueta.

Yön jo yllätettyä matkalaiset saavuttiin Thirskiin. Nuo neljä ystävystä olivat näköjään aivan vieraita ja välinpitämättömiä niihin varokeinoihin nähden, joihin ryhdyttiin kuninkaan vartioimiseksi. He asettuivat yksityiseen taloon, ja kun heidän täytyi joka hetki varoa turvallisuuttansa, majoittuivat he yhteen ainoaan huoneeseen, josta heillä oli vapaa pääsy kadulle, hyökkäyksen varalta. Lakeijat asetettiin eri paikkoihin. Grimaud makasi olkikuvolla ihan oven edessä.

D'Artagnan oli mietteissään ja näytti hetkeksi menettäneen tavallisen puheliaisuutensa. Hän ei virkkanut sanaakaan ja vihelteli herkeämättä, astellen edes takaisin vuoteensa ja ikkunan väliä. Portos, joka ei koskaan nähnyt muuta kuin kourin koeteltavaa, puheli hänelle kuten tavallista. D'Artagnan vastaili yksitavuisesti. Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan hymyillen.

Päivä oli ollut uuvuttava, mutta ystävykset nukkuivat kuitenkin huonosti, Portosta lukuunottamatta, jonka uni oli yhtä häilymätön kuin hänen ruokahalunsakin.

Seuraavana aamuna oli d'Artagnan ensimmäisenä jalkeilla. Hän oli mennyt talliin, tarkastanut hevosia ja antanut kaikki tarpeelliset määräykset matkaa varten, ennen kuin Atos ja Aramis olivat nousseet ja Portoksen vielä kuorsatessa.

Kello kahdeksalta aamulla lähdettiin taipaleelle samassa järjestyksessä kuin edellisenäkin päivänä. Ainoana eroituksena oli, että d'Artagnan jätti ystävänsä ratsastamaan omalla tahollaan, itse lähtien lujittamaan eilispäiväistä tutustumistansa Groslowin kanssa.

Jälkimmäisen sydäntä olivat hänen ylistävät lauselmansa suloisesti hivelleet, joten hän tervehti ranskalaista upseeria kohteliaalla hymyllä.

"Tosiaankin, monsieur", aloitti d'Artagnan, "tunnen itseni onnelliseksi, kun olen tavannut henkilön, jonka kanssa saan puhua vaivaisella äidinkielelläni. Ystäväni, herra du Vallon, on kovin raskasluontoinen; häneltä ei saa päivän mittaan neljää sanaa heltiämään. Mitä taasen kahteen vankiimme tulee, niin käsitätte kyllä, että he eivät ole halukkaita keskusteluun."

"He ovat villittyjä kuninkaan kannattajia", sanoi Groslow.

"Sitä suurempi syy heillä on murjotella meille siitä, että sieppasimme kiinni Stuartin, jolle te toivoakseni luetatte lyhyen virren."

"Damn!" kirosi Groslow; "sitä kuulemaan me hänet viemme Lontooseen."

"Ja te arvattavasti ette päästä häntä näkyvistänne?"

"Emme, jumaliste! Näettehän", lisäsi upseeri nauraen, "että hänellä on tosiaan kuninkaallinen saattue."

"Niin, päivällä ei voi olla pelkoa hänen karkaamisestaan; mutta yöllä..."

"Yöksi tehdään varokeinot kaksinkertaisiksi."

"Ja millaista vartioimista te käytätte?"

"Kahdeksan miestä oleskelee hänen huoneessaan."

"Saakeli, se on visua vartioimista!" kiitti d'Artagnan. "Mutta paitsi noita kahdeksaa miestä te kaiketi asetatte vartion ulkopuolellekin? Sellaisen vangin suhteen ei voi ryhtyä liikanaisiin varokeinoihin."

"Oh, emme sentään. Ajatelkaa toki: mitä voi kaksi aseetonta miestä kahdeksaa aseellista vastaan?"

"Miten kaksi?"

"No, kuningas ja hänen kamaripalvelijansa."

"Kamaripalvelija on siis saanut pysyä hänen luonaan?"

"Niin, Stuart pyysi tätä suosionosoitusta, ja eversti Harrison myöntyi siihen. Muka kuninkaana hän ei nähtävästi voi pukeutua tai riisuutua omin käsin."

"Totta tosiaan, kapteeni", haastoi d'Artagnan, päättäen pitkittää englantilaisen upseerin järjestelmällistä ylistelyä, jossa hän oli onnistunut niin hyvin, "mitä enemmän kuuntelen teitä, sitä hämmästyttävämmältä minusta tuntuu, että puhutte ranskankieltä niin sujuvasti ja hienostuneesti. Olette tosin asunut Pariisissa kolme vuotta; mutta vaikka minä oleskelisin Lontoossa ikäni kaiken, en varmaankaan pääsisi noin korkealle tasolle vieraan kielen omaksumisessa. Mitä teittekään Pariisissa?"

"Isäni, joka on kauppias, asetti minut liiketuttavansa palvelukseen, kun taasen tämä lähetti poikansa isäni luo; sellaiset vaihdokset ovat liikemiesten kesken tavallisia."

"Ja miellyttikö teitä Pariisi, monsieur?"

"Kyllä. Mutta te tarvitsisitte kipeästi samanlaista vallankumousta kuin meillä on ollut, -- ette kuningastanne vastaan, joka on vain lapsi, vaan tuota italialaista idartajaa vastaan, joka on kuningattarenne rakastaja."

"Voi, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne, monsieur, ja se olisi piankin tehty, jos meillä vain olisi kaksitoista teidänlaistanne upseeria, tervejärkistä, valpasta, horjumatonta! Ah, kyllä me väleen suoriutuisimme Mazarinista ja tekisimme jutun hänen kanssaan yhtä lyhyeksi kuin te aiotte menetellä kuninkaanne kanssa."

"Mutta minä luulin", huomautti upseeri, "että te olitte hänen palveluksessaan ja että hän se lähetti teidät kenraali Cromwellin luo?"

"Seikka on sellainen, että minä olen kuninkaan palveluksessa, ja tietäessäni jonkun tulevan lähetetyksi Englantiin pyysin tätä luottamustointa, sillä minä olin kovin halukas tutustumaan siihen nerokkaaseen mieheen, joka tällä hetkellä vallitsee kolmea kuningaskuntaa. Te olettekin nähnyt, kuinka innokkaita herra du Vallon ja minä olimme, kun hän ehdotti meille, että paljastaisimme miekkamme vanhan Englannin kunniaksi."

"Niin, minä tiedän, että te hyökkäsitte herra Mordauntin vieressä."

"Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan, monsieur. Pentele, urhea ja kunnollinen nuori mies hän onkin! Näittekö, miten hän nitisti setänsä?"

"Tunnetteko herra Mordauntin?" kysyi upseeri.

"Varsin hyvin; voinpa sanoa, että olemme likeisiäkin tuttavuuksia: herra du Vallon ja minä tulimme hänen seurassaan Ranskasta."

"Näyttepä panneen hänet melkoisen kauan odottamaankin teitä Boulognessa?"

"Mikäs auttoi", vastasi d'Artagnan; "minulla oli kuningas kaittavana kuten teilläkin."

"Vai niin!" vilkastui Groslow; "ja mikä kuningas?"

"Meidän, perhanassa -- pikku king, neljästoista Ludvig."

Ja d'Artagnan otti hatun päästään. Englantilainen teki kohteliaasti samaten.

"Kuinka kauan kaitsitte häntä?"

"Kolme yötä, ja niitä öitä muistelen totisesti aina erityisellä mielihyvällä."

"Nuori kuningas on siis hyvin herttainen?"

"Kuningas! Hän nukkuu kädet nyrkissä illasta aamuun."

"Mutta mistä sitten se mielihyvänne johtui?"

"No, moniaat ystäväni, kaartin ja muskettiväen upseereita kaikki, tulivat pitämään minulle seuraa, ja me vietimme yömme juomingeilla ja peluulla."

"Voi, niin", virkkoi englantilainen huoaten, "on totta, että te ranskalaiset olette aina hauskoja kumppaneita."

"Ettekö siis tekin pelaa vartiovuoroillanne?"

"Emme koskaan", vastasi englantilainen.

"Siinä tapauksessa on olonne kaiketi ylen ikävää, ja minä surkuttelen teitä", sanoi d'Artagnan.

"On totinen tosi", myönsi upseeri, "että minä jonkunlaiseksi hirmukseni näen vartiovuoroni tulevan. Käy kovin pitkästyttäväksi valvoa kokonainen yö."

"Niin, kun valvoo yksinään tai typerien sotamiesten kanssa, mutta kun on mukana hauska toveri, kun antaa kullan ja noppien kieriä pöydällä, silloin yö menee kuin unennäkö. Ettekö siis pidä pelaamisesta?"

"Päin vastoin."

"Esimerkiksi lansquenet-pelistä?"

"Siihen olen ihan hullaantunut, pelasin sitä melkein kaikki illat Ranskassa."

"Entä Englantiin tultuanne?"

"En ole kajonnutkaan noppaan tai korttiin."

"Minun käy säälikseni", virkkoi d'Artagnan hyvin surkuttelevasti.

"Kuulkaahan", aloitti englantilainen, "tehkääpäs muuan temppu."

"No?"

"Huomenna olen vartiovuorolla."

"Stuartin luona?"

"Niin. Tulkaa viettämään yö minun kanssani!"

"Mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Kerrassaan mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"Minä pelaan joka yö herra du Vallonin kanssa. Toisinaan emme käy ollenkaan levolle... Tänä aamunakin pelasimme vielä päivän valjetessa."

"No niin?"

"Ka, hän ikävystyisi, jollen olisi pelaamassa hänen kanssaan."

"Onko hän reima pelaaja?"

"Olen nähnyt hänen menettävän kaksituhatta pistolia ja nauravan sille katketakseen."

"Ottakaa hänet siis mukaan."

"Mitä ihmettä? Entä vankimme?"

"Se on totta, hiisi vieköön!" sanoi upseeri. "Mutta antakaa lakeijainne vartioida heitä."

"Jotta he karkaisivat!" vastasi d'Artagnan; "kyllä käskisi."

"He ovat siis säätyhenkilöitä, koska pidätte heistä niin tarkkaa vaaria?"

"Niin, perhanassa: toinen on rikas tourainelainen kartanonherra, toinen taasen maltalaisritari ja ylhäistä sukua. Me olemme sopineet kumpaisenkin lunnaista: kaksituhatta puntaa heidän saapuessaan Ranskaan. Senvuoksi emme voi hetkeksikään eritä heistä, sillä lakeijamme tietävät, että he ovat miljoonamiehiä. Me kopeloitsimme heitä hiukan, saadessamme heidät siepatuksi, ja minä tunnustan, että heidän kukkarollaan herra du Vallon ja minä nykyään pelaamme; mutta he ovat voineet kätkeä meiltä jonkun kalliin kiven, komean timantin, ja me pidämme heitä silmällä kuin saiturit aarrettaan. Vartioitsemme heitä hellittämättömästi, ja du Vallon ja minä nukumme vain vuorotellen."

"Kas, kas!" äännähti Groslow.

"Käsittänette nyt, minkätähden minun on kieltäydyttävä kohteliaisuudestanne, josta muuten olen sitä kiitollisempi, kun mikään ei ole ikävystyttävämpää kuin ainainen pelaaminen saman henkilön kanssa: mahdollisuudet tasaantuvat ikuisesti, ja kuukauden lopulla huomaa aina, ettei ole voitolla eikä häviöllä."

"Voi", virkkoi Groslow huoaten, "on ikävämpääkin, nimittäin pysyä kokonaan pelaamatta."

"Sen kyllä ymmärrän", myönsi d'Artagnan.

"Mutta sanokaahan", kysyi englantilainen, "ovatko nuo vankinne vaarallisia?"

"Missä suhteessa?"

"Kykenisivätkö he yrittämään väkivaltaista yllätystä?"

D'Artagnan puhkesi nauramaan.

"Hyväinen aika!" hän huudahti; "toista vaivaa horkka, hän kun ei ole kyennyt tottumaan teidän asumaanne ihastuttavaan maahan, ja toinen on maltalaisritari, ujo kuin nuori tyttö. Varmemmaksi vakuudeksi olemme ottaneet heiltä linkkuveitsetkin ja taskuaseet pois."

"No niin", esitti Groslow, "ottakaa siis heidät mukaan."

"Mitä! Te tahdotte sitä?" virkahti d'Artagnan.

"Niin, onhan minulla kahdeksan miestä."

"Mitä sitten?"

"Neljä vartioitsee heitä ja neljä kuningasta."

"Tosiaan, siten olisi kyllä järjestettävissä", myönsi d'Artagnan, "mutta siitä koituisi teille melkoista kiusaa.".

"Mitä vielä! Tulkaa kaikin mokomin; saatte nähdä, miten huokeasti hoidan sen asian."

"Ka, en minä levoton olekaan", sanoi d'Artagnan; "teidänlaisellenne miehelle uskon itseni sidotuin silmin."

Tämä viimeinen imartelu houkutteli upseerilta tuollaisen tyytyväisen naurahduksen, joka ilmaisee sydämellisyyttä aiheuttajaansa kohtaan, ollen mielistellyn turhamaisuuden purkausta.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "johtuupa mieleeni, -- mikä estää meitä aloittamasta ja tänä iltana?"

"Ei ikinä mikään", vastasi Groslow.

"No, tulkaa illalla meidän luoksemme, niin me teemme vastavierailun huomenna. Jos vankimme tuottavat teille mitään häiriöitä, he kun kerran ovat kiivaita kuningasmielisiä, niin silloinpa emme puhu sen enempää niistä hommista, ja olemme kuitenkin viettäneet hauskan yön."

"Oivallista! Tänä iltana teillä, huomenna Stuartin luona, ylihuomenna minun luonani."

"Ja seuraavina päivinä Lontoossa. Lempo soikoon", lisäsi d'Artagnan, "nyt näette, että iloista elämää voi viettää kaikkialla!"

"Kyllä, kun tapaa ranskalaisia ja eritoten sellaisia ranskalaisia kuin te olette", kehaisi Groslow.

"Ja herra du Vallon; saatte nähdä, millainen huimapää hän on miehiään: hurja frondelainen, joka likistää Mazarinin kuoliaaksi kahden oven väliin. Häntä käytetään juuri sentähden, että häntä pelätään."

"Niin", myönsi Groslow, "hän on kasvoiltaan rehti, ja minä ihan pidän hänestä, vaikken ole hänelle esiteltykään."

"Vasta te häneen oikein miellytte, kun tulette hänet tuntemaan. Kas, nyt hän kutsuukin minua. Suokaa anteeksi, me olemme niin kiintyneet toisiimme, että hän ei tule toimeen ilman minua. Sallittehan minun poistua?"

"Tottahan toki!"

"Tänä iltana."

"Teidän luonanne?"

"Minun luonani."

Herrasmiehet kumarsivat hyvästiksi, ja d'Artagnan palasi toveriensa luo.

"Mitä lemmon puheltavaa sinulla saattoi olla tuon verikoiran kanssa?" kummeksui Portos.

"Veikkoseni, älä puhu sillä tavoin herra Groslowista: hän on likeisimpiä ystäviäni."

"Ystävä!" huudahti Portos; "tuo talonpoikien teurastaja!"

"Hiljaa, hyvä Portos! Niin, kyllähän herra Groslow on hiukan kiivasluontoinen, mutta minä olen hänen sielunsa syvyydestä keksinyt kaksi oivallista ominaisuutta: hän on tyhmä ja pöyhkeä."

Portos levitti silmänsä suitsirenkaiksi, Atos ja Aramis silmäilivät toisiansa hymyillen; he tunsivat d'Artagnanin ja tiesivät, että hän ei milloinkaan toiminut ilman päämäärää.

"Mutta sinä saat itse tilaisuuden punnita hänen ansioitaan", jatkoi d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Minä esittelen hänet sinulle tänä iltana; hän tulee pelaamaan kanssamme."

"Älä nyt!" ihastui Portos ja hänen silmänsä säihkyivät; "ja onko hän äveriäs?"

"Hänen isänsä on Lontoon vauraimpia kauppiaita."

"Ja onko hänelle lansquenet tuttua?"

"Hän on ihastunut siihen."

"Bassette?"

"Se on hänen intohimojaan."

"Biribi!"

"Siinä hän on mestari."

"Hyvä", tuumi Portos; "me vietämme hauskan yön."

"Sitä hauskemman, kun se lupaa meille vielä paremman yön."

"Mitä sanotkaan?"

"No, me tarjoamme hänelle tilaisuuden tänä iltana ja hän meille pelitilaisuuden huomenna."

"Missä sitten?"

"Sen kuulet sittemmin. Ajatelkaamme nyt vain yhtä seikkaa, -- miten voimme asianmukaisesti vastaanottaa sen kunnian, jota herra Groslow meille osoittaa. Me pysähdymme illalla Derbyyn; lähteköön Mousqueton ennakolta ja jos koko kaupungissa on ainoakaan viinipullo, niin ostakoon sen. Ei myöskään ole hullumpaa hänen valmistaa näpsä illallinen, johon sinä Atos et saa horkaltasi otetuksi osaa, yhtä vähän kuin sinä, Aramis, voit maltalaisritarina pysyä kuuntelemassa meidänlaistemme sotauroitten haastelua, joka saisi sinut punastelemaan. Kuulittehan?"

"Kyllä", vastasi Portos; "mutta lempo minut vieköön, jos ymmärrän."

"Portos veikkoseni, sinä tiedät, että minä isän puolelta polveudun profeetoista ja äidin puolelta sibylloista, -- että minä puhun ainoastaan vertauskuvien ja tunnustähtien kautta ja että ne, joilla korvat on, kuulevat, ja ne, joilla silmät on, näkevät. Enempää en voi tällä hetkellä virkkaa."

"Järjestele vain, hyvä ystävä", sanoi Atos; "olen varma siitä, että mitä teet, se on paikallaan."

"Entä sinä, Aramis, oletko samaa mieltä?"

"Kerrassaan, hyvä d'Artagnan."

"Mainiota", tuumi d'Artagnan, "siinäpä totisia uskovaisia, joille ihan iltikseen tekee ihmetöitä; te ette ole niinkuin tuo epäilijä Portos, joka uskoakseen tahtoo aina nähdä ja tunnustella."

"On kyllä totta", myönsi Portos ovelan näköisenä, "että minä olen kovin heikkouskoinen."

D'Artagnan läimäytti häntä olalle, ja keskustelu jäi siihen, kun saavuttiin samassa aamiaisasemalle.

Kello viiden tienoissa ehtoopäivällä Mousqueton lähetettiin matkaan ennakolta, kuten oli sovittu. Mousqueton ei puhunut englanninkieltä, mutta oli päässyt selville eräästä seikasta, nimittäin että Grimaud oli merkkikielellään melkein kokonaan korvannut sanojen käytön. Hän oli senvuoksi alkanut opiskella elehtimistä Grimaudin johdolla, ja mestarin harvinaisen taitavuuden ansiosta oli hän päässyt melkoisen pitkälle jo muutamien luentojen jälkeen. Blaisois saattoi häntä.

Ratsastaessaan Derbyn pääkatua pitkin nuo neljä ystävystä huomasivat Blaisoisin seisomassa erään komean rakennuksen kynnyksellä; siellä oli heille asunto varattu.

Koko päivänä eivät he olleet lähestyneet kuningasta peläten herättävänsä epäluuloja, ja sen sijaan että olisivat syöneet päivällistä eversti Harrisonin seurassa, kuten edellisenä päivänä, he olivat nyt aterioineet erillään.

Groslow saapui sovitulla hetkellä. D'Artagnan vastaanotti hänet kuin kaksikymmenvuotisen ystävän. Portos mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja hymyili havaitessaan, että Groslow Parryn veljelle antamastansa merkillisestä iskusta huolimatta ei voinut voimakkuudessa vetää vertoja hänelle. Atos ja Aramis tekivät kaiken voitavansa salatakseen inhoa, jota heissä herätti miehen raakamainen ja törkeä luonne.

Sanalla sanoen Groslow oli tyytyväinen vastaanottoonsa.

Atos ja Aramis pysyivät näyttelemissään osissaan. Puoliyön hetkenä he vetäytyivät huoneeseensa, jonka ovi jätettiin auki muka hyväntahtoisuudesta. Sitäpaitsi d'Artagnan saattoi heitä sinne ja jätti Portoksen pelaamaan Groslowin kanssa.

Portos voitti viisikymmentä pistolia Groslowilta ja jäi tämän poistuessa siihen käsitykseen, että englantilaisen seura oli mieluisampaa kuin hän oli ensimmältä voinut uskoa.

Groslow taasen päätti ottaa seuraavana päivänä d'Artagnanilta hyvitystä siitä, mitä oli Portokselle menettänyt, ja hyvästellessään hän muistutti gascognelaista illaksi sovitusta kohtauksesta.

Illaksi, niin, sillä pelaajat erosivat toisistaan kello neljä aamulla.

Päivä kului tavalliseen tapaan; d'Artagnan ratsasti kapteeni Groslowin luota eversti Harrisonin luo ja jälkimmäisen seurasta ystäviensä pariin. Ne, jotka eivät tunteneet d'Artagnania, eivät voineet hänessä havaita mitään tavatonta; ystävistä, nimittäin Atoksesta ja Aramiista, hänen hilpeytensä oli kuumeellista.

"Mitä hän juonineekaan?" virkahti Aramis.

"Odottakaamme!" vastasi Atos.

Portos ei hiiskunut mitään, vaan laskeskeli yksitellen taskussaan Groslowilta voittamiansa viittäkymmentä pistolia, kasvojensa kuvastaessa herttaista tyytyväisyyttä.

Kun illalla tultiin Roystoniin, keräsi d'Artagnan ystävänsä koolle. Hänen kasvonsa olivat nyt menettäneet sen huolettoman hyväntuulisuuden leiman, jota hän oli kaiken päivää käyttänyt naamarina. Atos puristi Aramiin kättä.

"Hetki lähestyy", hän virkkoi.

"Niin", vastasi d'Artagnan kuullen sen, "niin, hetki lähestyy: tänä yönä, veikkoset, me vapautamme kuninkaan."

Atos hätkähti, hänen silmänsä leimahtivat.

"D'Artagnan", hän sanoi, alkaen nyt epäillä oltuaan toiveikas, "ethän laskene leikkiä? Se olisi minulle kovin tuskallista."

"Oletpa kummallinen, Atos", lausui d'Artagnan, "kun voit epäillä sellaista minusta. Missä ja milloin olet nähnyt minun tekevän pilaa ystävän sydämestä ja kuninkaan hengestä? Olen sanonut sinulle ja toistan sen, että me tänä yönä pelastamme Kaarlo ensimmäisen. Sinä jätit minun huolekseni keksiä keinon; se on selvillä."

Portos katseli d'Artagnania suunnattoman ihailevasti. Aramis hymyili toivorikkaasti. Atos oli kalpea kuin kuolema ja vapisi kauttaaltaan.

"Puhu", pyysi Atos.

Portos remahdutti auki isot silmänsä, Aramis tarkkasi jännittyneenä d'Artagnanin huulia.

"Meidät on kutsuttu viettämään yömme Groslowin luona, senhän tiedätte?"

"Niin", vastasi Portos, "hän pani meidät lupaamaan, että myönnämme hänelle hyvitystilaisuuden."

"Mutta tiedättekö, missä me myönnämme hänelle sen tilaisuuden?"

"Emme."

"Kuninkaan luona."

"Kuninkaan luona!" huudahti Atos.

"Niin, messieurs, kuninkaan luona. Kapteeni Groslow on tänä iltana vartiovuorolla hänen majesteettinsa luona, ja saadakseen hauskemmin valvotuksi hän kutsuu meidät seurakseen."

"Kaikki neljä!" kysyi Atos.

"Totta hitossa, kaikki neljä; jättäisimmekö me vankejamme!"

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Selitähän", sanoi Atos väristen.

"Lähdemme siis Groslowin luo, me miekkoinemme ja te tikareinenne; neljään mieheen me yllätämme nuo kahdeksan epattoa ja heidän typerän päällikkönsä. Mitä sanot siitä, Portos?"

"Se on helppo juttu", arveli Portos.

"Me annamme kuninkaan pukeutua Groslowin vaatteisiin; Mousqueton, Grimaud ja Blaisois pitelevät lähimmässä kadunkulmassa satuloittuja hevosia varallamme, me nousemme ratsaille ja ennen päivänkoittoa olemme kahdenkymmenen lieuen päässä täältä. Hei, onko juonessa vikaa, Atos?"

Atos laski molemmat kätensä d'Artagnanin olkapäille ja silmäili häntä, huulet tyynessä ja säveässä hymyssään.

"Minä väitän, ystäväni", hän sanoi, "että taivaan kannen alla ei ole olentoa, joka vetäisi sinulle vertoja ylevyydessä ja urheudessa; luullessamme sinut välinpitämättömäksi murheestamme, jota kunniantunto ei vaatinut sinua jakamaan kanssamme, keksit sinä yksinäsi sen, mitä me olemme turhaan tavoitelleet. Vakuutan sinulle siis vielä kerran, d'Artagnan, että sinä olet paras meistä kaikista, ja minä siunaan ja rakastan sinua, poikani."

"Ajatella, että minä en tuota hoksannut", päivitteli Portos lyöden otsaansa, "ja sehän on niin yksinkertaista!"

"Mutta jos olen ymmärtänyt oikein", huomautti Aramis, "niin me tapamme heidät kaikki, vai mitä?"

Atos värähti ja vaaleni.

"Mordioux!" vasasi d'Artagnan; "täytyyhän. Olen kauan pohtinut, eikö sitä voisi mitenkään välttää, mutta tunnustan, etten ole kyennyt muutakaan neuvoa keksimään."

"Kuulehan", sanoi Aramis, "tässä ei sovi pitkälti jaaritella; miten menettelemme?"

"Olen laatinut kaksi suunnitemaa", kertoi d'Artagnan.

"Kuulkaamme ensimmäinen", virkkoi Aramis.

"Jos olemme kaikki neljä yhdessä, kun annan merkin, -- ja tämä merkki on sana vihdoinkin, -- niin te kaksi survaisette tikarinne kumpainenkin lähimmän sotamiehen sydämeen; me puolestamme teemme samaten. Siioin on jo neljä miestä poissa tieltä. Ottelu käy siten tasaväkiseksi, koska meitä jää neljä viittä vastaan; nämä viisi antautuvat, ja heille pannaan kapula suuhun, tai puolustautuvat, jolloin heidät surmataan. Jos isäntämme sattumalta muuttaa mielensä ja vastaanottaa peliseuraan ainoastaan Portoksen ja minut, silloin meidän täytyy, hiisi vieköön, pinnistää kaikkemme ja hosua kaksinkertaisin voimin; se on hiukan pitkällisempää ja aiheuttaa jonkun verran ääntä, mutta teidän tulee väijyä ulkopuolella paljain miekoin ja rynnätä sisälle heti kun kuulette nujakkaa."

"Mutta jos meidät itse survaistaan maahan?" huomautti Atos.

"Mahdotonta!" vakuutti d'Artagnan; "nuo oluensärpijät ovat liian raskasliikkeisiä ja kömpelöitä. Sinun on sitäpaitsi survaistava kurkkuun, Portos; sellainen isku tappaa joutuisammin ja estää kirkumasta."

"Hyvä juttu!" arveli Portos; "siitä tulee hauska pikku kurkunleikkuu."

"Kauheata, kauheata!" huudahti Atos.

"Joutavia, sinä tunteellinen sielu", sanoi d'Artagnan, "pahempaakin sinä tekisit taistelukentällä. Sitäpaitsi, veikkonen", hän jatkoi, "jos sinusta tuntuu, että kuninkaan henki ei ole sen arvoinen, mitä se leikki voi tulla maksamaan, niin siitä asiasta emme puhu sen enempää, ja minä ilmoitan Groslowille, että voin pahoin."

"Ei", vastasi Atos, "olen väärässä, hyvä ystävä, ja sinä olet oikeassa; suo anteeksi!"

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui muuan sotamies.

"Herra kapteeni Groslow", solkkasi hän kehnolla ranskankielellä, "ilmoittaa herra d'Artagnanille ja herra du Vallonille, että hän odottaa heitä."

"Missä?" kysyi d'Artagnan.

"Englantilaisen Nebukadnesarin huoneessa", vastasi jyrkkä puritaanilainen sotamies.

"Hyvä on", virkkoi sujuvalla englanninkielellä Atos, jonka kasvot olivat punehtuneet tästä kuninkaallisen majesteetin loukkauksesta; "hyvä on, sanokaa kapteeni Groslowille, että me tulemme."

Puritaanin poistuttua annettiin lakeijoille käsky satuloida kahdeksan hevosta ja mennä odottamaan erääseen kadunkulmaan noin kahdenkymmenen askeleen päähän talosta, johon kuningas oli majoitettu, hajaantumatta ja ratsailta laskeutumatta.

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Peliseura

Kello oli yhdeksän illalla; vartiot oli vaihdettu kahdeksalta, joten kapteeni Groslowin vahtipalvelusta oli kestänyt jo tunnin.

D'Artagnan ja Portos miekkoineen sekä Atos ja Aramis, joilla oli kumpaisellakin tikari kätkettynä povelleen, lähtivät taloa kohti, jota sinä yönä käytettiin Kaarlo Stuartin vankilana. Molemmat jälkimmäiset seurasivat voittajiaan nöyrästi ja näköjään aseettomina kuten vangit ainakin.

"Totisesti", virkkoi Groslow heidät nähdessään, "tuskinpa enää rohkenin odottaakaan tuloanne."

D'Artagnan lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:

"Niin, herra du Vallon ja minä epäröitsimmekin jo tovin."

"Ja minkätähden?" kysyi Groslow.

D'Artagnan vilkaisi Atokseen ja Aramiiseen päin.

"Ahaa!" arveli Groslow; "heidän valtiollisten mielipiteittensä takia? Mitäpä minä niistä! Päin vastoin", hän lisäsi nauraen, "jos he tahtovat nähdä Stuartinsa, niin sehän käy nyt päinsä."

"Vietämmekö siis yömme kuninkaan kamarissa?" kysyi d'Artagnan.

"Emme, vaan viereisessä huoneessa; mutta kun ovea pidetään auki, olemme ihan kuin samassa huoneessa. Oletteko varustaneet rahoja mukaanne? Vakuutanpa teille, että aion tänään pelata oikein uhkatuulella."

"Kuuletteko?" kysyi d'Artagnan helisyttäen kultarahoja taskuissaan.

"Very good!" ilostui Groslow, ja hän avasi huoneen oven. "Näyttääkseni teille tietä, messieurs", hän lisäsi ja astui sisälle etummaisena.

D'Artagnan kääntyi ystäviinsä päin. Portos oli huoleton kuin tavalliseen peliseuraan menevä; Atos oli kalpea, mutta päättäväinen; Aramis pyyhki nenäliinalla hiukan kosteata otsaansa.

Kaikki kahdeksan vahtisotamiestä olivat paikoillaan: neljä kuninkaan kamarissa, kaksi väliovella ja kaksi sillä ovella, josta ystävykset astuivat sisälle. Atos hymyili nähdessään paljastetut miekat; ei ollut siis tulossa teurastus, vaan ottelu.

Siitä hetkestä alkaen hän näytti saaneen takaisin hyväntuulisuutensa.

Kaarlo, joka näkyi avoimesta ovesta, makasi täysissä pukeissa vuoteellaan, mutta hänen ylitseen oli heitetty villapeite.

Päänalusen vieressä istui Parry lukien katolilaista raamattua matalalla äänellä, mutta siksi selvästi, että Kaarlo saattoi ummistunein silmin antautua seuraamaan hänen lausuntaansa.

Mustalle pöydälle asetettu kehno talikynttilä valaisi kuninkaan tyyniä kasvoja ja hänen uskollisen palvelijansa paljoa vähemmin levollisia piirteitä.

Tuon tuostakin Parry keskeytti lukemisen siinä luulossa, että kuningas oli tosiaan nukahtanut, mutta jälkimmäinen avasi silloin silmänsä ja kehoitti hymyillen:

"Jatka, hyvä Parry, minä kuuntelen."

Groslow astui kuninkaan kamarin kynnykselle asti, painoi vasiten jälleen päähänsä hatun, jota oli pitänyt kädessään vieraittensa tullessa, ja tähysti tovin halveksivasti tätä yksinkertaista ja liikuttavaa kohtausta, jossa vanha palvelija luki raamattua vangitulle kuninkaalleen. Hän silmäsi, että kukin mies oli määrätyllä paikallaan, kääntyi jälleen d'Artagnaniin ja katsoi voitonriemuisesti ranskalaiseen ikäänkuin odottaen ylistystä viisaasta järjestelystään.

"Mainiota", kehaisi gascognelainen; "cap de Diou, tepä toimitte kuin parahin kenraali!"

"Luuletteko", kysyi Groslow, "että Stuart pakenee minun vartioidessani häntä?"

"En, totisesti", vastasi d'Artagnan, "jollei hänelle sada ystäviä taivaasta."

Groslowin kasvot säihkyivät.

Kun Kaarlo Stuartin silmät olivat pysyneet ummessa koko kohtauksen ajan, ei voi sanoa, oliko hän huomannut puritaanikapteenin häpeämättömyyden vai ei. Mutta kuullessaan d'Artagnanin helposti tunnettavan äänensoinnun hänen silmänsä väkisinkin avautuivat.

Parry puolestaan hätkähti ja keskeytti lukemisensa.

"Mitä ajattelet, kun keskeytät?" kysyi kuningas. "Jatkahan, hyvä Parry, ellet ole väsynyt."

"En ollenkaan, sir", vastasi kamaripalvelija.

Ja hän ryhtyi jälleen lukemiseensa.

Etuhuoneeseen oli asetettu pöytä ja sen valkoiselle verholle kaksi sytytettyä kynttilää, korttipinkka ja kaksi noppapikaria.

"Istuutukaa, hyvät herrat, minä pyydän", sanoi Groslow. "Minä asetun vastapäätä Stuartia, jota niin mielikseni katselen, liiatenkin nykyisissä oloissaan; istukaa te vastapäätä minua, herra d'Artagnan."

Atos karahti punaiseksi suuttumuksesta, d'Artagnan katsoi häneen rypistetyin silmäkulmin.

"Oikein", vastasi d'Artagnan; "te, herra kreivi de la Fère saatte sijanne herra Groslowin oikealla puolella ja te, herra chevalier d'Herblay, vasemmalla; sinä, du Vallon, asetut viereeni. Sinä veikkaat minun puolestani ja nämä herrat Groslowin puolesta."

D'Artagnanilla oli siten Portos vasemmalla puolellaan, jotta hän sai haastelluksi tämän kanssa polvikielellä, ja Atos ja Aramis vastapäätä, puhuakseen heidän kanssaan katseilla.

Kuullessaan mainittavan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn nimet Kaarlo avasi jälleen silmänsä; hän ei voinut olla kohottamatta ylvästä päätänsä, yhdellä ainoalla katsahduksella saadakseen selvän käsityksen etuhuoneen kohtauksen kaikista henkilöistä.

Samassa käänsi Parry muutamia lehtiä raamatusta ja luki kovalla äänellä Jeremiaan värssyn:

"Näin sanoo Herra: että te kuulette minun palvelijaini profeettain sanat, jotka minä varhain ja useasti lähettänyt olen."

Nuo neljä ystävystä vilkaisivat toisiinsa. Parryn lukema lause ilmaisi heille, että kuningas tajusi oikein heidän läsnäolonsa.

D'Artagnanin silmät loistivat ilosta.

"Te kysyitte minulta äsken, olenko varoissani", hän virkkoi laskien parikymmentä pistolia pöydälle.

"Niin", vastasi Groslow.

"No", jatkoi d'Artagnan, "minä puolestani sanon teille: pitäkää vaaria aarteestanne, hyvä herra Groslow, sillä minä vakuutan teille, että me emme lähde täältä viemättä sitä mukanamme."

"Se ei ainakaan tapahdu minun puolustautumattani", huomautti Groslow.

"Sen parempi", sanoi d'Artagnan. "Taistelu, hyvä herra kapteeni, taistelu! Te tiedätte tai ette kenties tiedäkään, että juuri sitä me haluamme."

"Ka, tiedän hyvinkin", vakuutti Groslow rähähtäen nauruun; "te ranskalaiset ette havittele muuta kuin haavoja ja kuhmuja."

Kaarlo oli kuullut ja käsittänyt kaikki. Hänen poskilleen kohosi heikko puna. Häntä vartioitsevat sotamiehet näkivät hänen piankin venyttelevän väsyneitä jäseniään; sitten hän valitti tulikuumasta rautauunista lähtevän liiallista lämpöä ja työnsi vähitellen yltään skotlantilaisen peitteen, jonka alla hän makasi täysissä pukeissa, kuten jo mainitsemme.

Atos ja Aramis hätkähtivät ilosta, kun näkivät kuninkaan menneen makuulle vaatteissaan.

Peli alkoi. Tänä iltana oli onni kääntynyt Groslowin puolelle; hän veikkasi kuinka paljon hyvänsä ja voitti aina. Satakunta pistolia siirtyi siten pöydän toiselta puolelta toiselle. Groslow oli ihastuksissaan.

Portos, joka oli menettänyt edellisenä iltana voittamansa viisikymmentä pistolia sekä lisäksi kolmisenkymmentä omista varoistaan, oli kovin nyreällä päällä ja nyhki d'Artagnania polvellaan ikäänkuin kysyäkseen, eikö jo ollut piankin aika muuttaa peliä; Atos ja Aramis taas loivat häneen tutkivia silmäyksiä, mutta d'Artagnan pysyi järkkymättömänä.

Kello löi kymmenen. Kuultiin kiertovahdin kulkevan.

"Montako tuollaista kiertokatsastusta te toimitatte?" kysyi d'Artagnan kaivaen lisää pistoleja taskustaan.

"Viisi", vastasi Groslow, "joka toinen tunti."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan; "se on hyvin järkevää."

Ja hän vuorostaan iski silmää Atokselle ja Aramiille.

Kuului patrullin tömistelyä, joka etääntyi.

Ensi kertaa vastasi nyt d'Artagnan Portoksen tönäyksiin samanlaisella polven nyhkäisyllä.

Pelin viehätys ja kaikkiin ihmisiin niin valtavasti vaikuttavan kullan näkeminen oli sillävälin houkutellut kuninkaan kamarissa vartioitsevat sotamiehet vähitellen lähestymään ovea, missä he varpailleen kohottautuen katselivat d'Artagnanin ja Portoksen olkapäiden yli; ovelle asetetut vartijat olivat niinikään lähestyneet, siten esiintyen ihan ystävysten toivomuksen mukaan, jotka mieluummin näkivät heidät lähellään kuin ajattelivat pakolliseksi juosta heidän kimppuunsa joka taholle huonetta. Ulko-ovelle asetetut nojausivat nyt aseittensa kärkiin ja pitivät silmällä pelaajia.

Atos näytti tyyntyvän sikäli kuin hetki läheni; hänen valkoiset ja hienot kätensä leikkivät louisdoreilla, joita hän taivutteli ja jälleen suoritteli niin helposti kuin olisivat ne olleet tinalevyjä. Vähemmin halliten itseänsä tunnusteli Aramis yhtämittaa poveansa, ja ainaisesta häviämisestään kärsimättömänä Portos tyrkki d'Artagnania ehtimiseen.

D'Artagnan kääntyi koneellisesti katsomaan taaksensa ja näki kahden sotamiehen välitse, että Parry oli noussut seisaalle ja että Kaarlo näytti ristissä käsin ja kyynäspäähänsä nojautuen palavasti rukoilevan. D'Artagnan käsitti toiminnan hetken tulleen; jokainen oli varuillaan, ja odotettiin ainoastaan sanaa: "Vihdoinkin!" joka oli rynnäkön tunnuksena, kuten muistettaneen.

Hän loi valmistavan silmäyksen Atokseen ja Aramiiseen, ja molemmat työnsivät hiljaa tuolinsa taaksepäin, ollakseen vapaita liikkeissään.

Hän nykäisi Portosta toistamiseen polvellaan; tämä nousi seisaalle ikäänkuin oikoakseen jäseniänsä ja varmistausi tällöin siitä, että hänen säilänsä oli helposti sivallettavissa huotrasta.

"No saakeli!" kirosi d'Artagnan; "taaskin hävisin kaksikymmentä pistolia! Totisesti, kapteeni Groslow, teiltä on liian hyvä onni; sitä ei voine kestää pitkälle."

Ja hän otti toiset kaksikymmentä pistolia taskustaan.

"Viimeinen ote, kapteeni! Nämä kaksikymmentä pistolia yhteen vetoon, yhteen ainoaan, viimeiseen."

"Olkoon menneeksi kaksikymmentä pistolia", myöntyi Groslow.

Ja hän käänsi tavan mukaan kaksi korttia, kuninkaan d'Artagnanille ja ässän itselleen.

"Kuningas", virkkoi d'Artagnan, "sepä hyvä enne. Herra Groslow", hän lisäsi, "varokaa kuningasta!"

D'Artagnanin itsehillinnästä huolimatta sai hänen äänensä omituisen vavahduksen, joka säpsähdytti hänen vastapelaajaansa.

Groslow alkoi yksitellen kääntää kortteja. Jos ensin ilmestyi ässä, niin hän voitti; jos kuningas, niin hän hävisi.

Kuningas kääntyi pöytään.

"Vihdoinkin!" virkahti d'Artagnan.

Samassa nousivat Atos ja Aramis; Portos astahti askeleen taaksepäin.

Tikarit ja säilät olivat välähtämäisillään, mutta äkkiä avautui ovi, ja Harrison näyttäysi kynnyksellä viittaan kietoutuneen miehen saattamana.

Tämän miehen takana välkkyi viiden tai kuuden sotamiehen musketit.

Groslow nousi nopeasti, häpeissään siitä, että hänet oli yllätetty viinin, korttien ja noppien ääressä. Mutta Harrison ei omistanut hänelle vähäisintäkään huomiota, vaan astui kumppaninsa seuraamana kuninkaan kamariin.

"Kaarlo Stuart", hän ilmoitti, "sain juuri määräyksen viedä teidät Lontooseen hetkeksikään pysähtelemättä päivällä tai yöllä. Laittautukaa siis heti lähtöön."

"Ja kuka on sen määräyksen antanut?" kysyi kuningas; "kenraali Oliver Cromwellko?"

"Niin", vastasi Harrison, "ja tässä on herra Mordaunt, joka sen toi ja on saanut sen toimeenpantavakseen."

"Mordaunt!" jupisivat ystävykset vilkaisten toisiinsa.

D'Artagnan kaappasi pöydältä kaikki rahat, jotka hän ja Portos olivat menettäneet, ja sulloi ne tilavaan taskuunsa; Atos ja Aramis asettuivat hänen taakseen. Se liike sai Mordauntin kääntymään; hän tunsi heidät ja huudahti hurjasta ilosta.

"Taisimme joutua kiikkiin", sanoi d'Artagnan hiljaa ystävilleen.

"Emmehän vielä", tuumi Portos.

"Eversti, eversti!" huusi Mordaunt; "antakaa saartaa tämä huone, sillä teidät on petetty! Nuo neljä ranskalaista ovat karanneet Newcastlesta ja aikovat epäilemättä riistää pois kuninkaan. Heidät on pidätettävä!"

"Ka, nuori mies", virkkoi d'Artagnan paljastaen miekkansa, "sepä on helpommin sanottu kuin tehty."

Peloittavasti viuhtoen miekallaan hän huusi sitten:

"Peräytykää, veikkoset; peräytykää!"

Samassa hän ryntäsi ovelle ja survaisi nurin kaksi sitä vartioitsevaa sotamiestä, ennen kuin nämä ehtivät virittää muskettiensa hanaa. Atos ja Aramis seurasivat häntä; Portos oli jälkijoukkona, ja kaikki neljä olivat ulkona kadulla, ennen kuin sotamiehet, upseerit ja eversti oivalsivatkaan.

"Ampukaa!" kiljaisi Mordaunt; "ampukaa heidät!"

Kaksi tai kolme laukausta pamahtikin, mutta ilman muuta tehoa kuin että ne näyttivät hänelle nuo neljä pakolaista kääntymässä eheinä turvaan kadunkulman taakse.

Hevoset olivat määräpaikalla; palvelijain tarvitsi vain heittää ohjakset isännilleen, jotka hyppäsivät satulaan keveästi kuin tottuneet ratsastajat ainakin.

"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan; "kannustakaa!"

He kiitivät siten d'Artagnanin perässä ja valitsivat saman tien, jota olivat jo päivällä kulkeneet, suunnaten kulkunsa Skotlantia kohti. Kauppalassa ei ollut portteja eikä muureja, joten he pääsivät sieltä vaivattomasti.

Viidenkymmenen askeleen päässä viimeisestä talosta d'Artagnan pysähtyi.

"Seis!" käski hän.

"Mitä seis?" huudahti Portos. "Täyttä karkua, tarkoitat?"

"En suinkaan", vastasi d'Artagnan. "Tällä kertaa meitä varmasti ajetaan takaa; antakaamme heidän tulla kauppalasta ja karauttaa jälkeemme Skotlannin tietä, ja nähtyämme heidän kiitävän ohitsemme käännymme vastakkaiselle taholle."

Muutaman askeleen päässä oli joki ja sen yli silta; d'Artagnan vei hevosen siltaholvin alle, ja hänen ystävänsä noudattivat esimerkkiä.

Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun he kuulivat ratsujoukon kiivaan töminän lähestyvän. Viittä minuuttia myöhemmin tämä joukko karautti heidän päänsä yli, vähääkään aavistamatta, että ainoastaan siltaholvi eroitti heidät takaa-ajetuista.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Lontoossa

Kavioiden kumun kuoleuduttua etäisyyteen d'Artagnan palasi pikku joen rannalle ja ratsasti sitten ulos lakeudelle, mahdollisuuden mukaan suunnaten kulkunsa Lontoota kohti. Hänen kolme ystäväänsä seurasivat häntä äänettöminä, kunnes he laajan puolikehän kierrettyään olivat jättäneet kauppalan kauas taakseen.

"Tällä kertaa", virkkoi d'Artagnan katsoessaan vihdoinkin ehtineensä kyllin etäälle lähtökohdasta, jotta nelistys voitiin hiljentää hölkkäjuoksuksi, "luulen tosiaan kaiken toivon olevan hukassa, joten meidän on paras palata Ranskaan. Mitä sanot siitä ehdotuksesta, Atos? Etkö pidä sitä järkevänä?"'

"Kyllä, hyvä ystävä", vastasi Atos; "mutta äskettäin lausuit pari sanaa, jotka olivat enemmän kuin järkeviä, -- ylvään ja jalomielisen lauselman. Sinä sanoit: 'Kuolkaamme täällä!' Muistutan sinulle nyt sitä."

"Oh", tokaisi Portos, "kuolema ei ole mitään, ja kuoleminen ei saa meitä huolestuttaa, etenkin kun tiedämme, mitä se on; mutta minua kiusaa tappion ajatus. Asiain saamasta käänteestä näen varsin hyvin, että meidän täytyy käydä taisteluun Lontoota, maakuntia ja koko Englantia vastaan, ja me emme voi olla lopultakaan joutumatta häviölle."

"Meidän on seurattava suuren murhenäytelmän kehitystä loppuun asti", huomautti Atos, "ja olkoon se millainen hyvänsä, me emme lähde Englannista ennen ratkaisua. Ajatteletko samaten kuin minäkin, Aramis?"

"Kaikin puolin, kreiviseni. Tunnustan muuten, että hyvinkin halukkaasti tapaisin uudestaan tuon Mordauntin; meillä on mielestäni tilinteko hänen kanssaan kesken, ja meidän tapojemme mukaista ei ole poistua mistään maasta tämänlaisia velkoja maksamatta."

"Kas, se on toinen asia", sanoi d'Artagnan, "ja se peruste tuntuu minusta pätevältä. Minä puolestani tunnustan, että viipyisin tarpeen tullen vuodenkin Lontoossa, tavatakseni tuon Mordauntin. Hankkikaamme vain asunto jonkun taatun henkilön luona, jottemme herätä epäluuloja, sillä nyt herra Cromwell itse etsittää meitä, ja minun käsitykseni mukaan ei hänen kanssaan käy leikitteleminen. Atos, tiedätkö koko kaupungissa mitään majataloa, jossa saa puhtaita hursteja, välttävää pihvipaistia ja sellaista viiniä, joka ei ole humalista eikä katajanmarjoista tehtyä?"

"Luulenpa tietäväni", vastasi Atos. "Winter vei meidät erään miehen luo, sanoen häntä vanhaksi espanjalaiseksi, joka on uusien maanmiestensä guineain avulla saanut Englannin kansalaisoikeudet. Mitä arvelet, Aramis?"

"Minusta näyttää señor Perezin luokse asettuminen varsin viisaalta, ja sen esityksen hyväksyn mielelläni. Me verestämme hänen mielessään Winter-paran muiston; hän näytti suuresti kunnioittavan loordia. Sanomme tulleemme asianharrastajina pitämään silmällä tapausten kulkua ja kulutamme hänelle kukin guinean päivässä. Näiden varokeinojen avulla luulen voivamme asustaa siellä jokseenkin turvallisina."

"Unohdat erään varsin tärkeän varokeinon, Aramis."

"Minkä siis?"

"Vaateparsien muuttamisen."

"Joutavia", väitti Portos; "minkätähden me pukuja vaihtaisimme? Mehän viihdymme nykyisissämme mainiosti!"

"Jotta ei meitä tunnettaisi", selitti d'Artagnan. "Vaateparsillamme on erikoinen kuosi ja melkein erikoinen värikin, joka heti ensi silmäyksellä ilmaisee, että me olemme ranskalaisia. Mutta minä en pidä niin suuressa arvossa ihokkaani muotoa tai housujeni väriä, että niiden takia antautuisin alttiiksi Tyburnin hirsipuulle tai rangaistussiirtolalle. Minä ostan kastanjanruskean takin; olen havainnut, että kaikki nuo paksupäiset puritaanit ovat ihastuneita siihen väriin."

"Mutta löytänetkö sen miehen?" kysyi Aramis Atokselta.

"Kyllä, varmasti; hänen majatalonsa oli Bedford's Tavern Green-Hallin kadulla. Kykenisinpä muuten sidotuin silmin kulkemaan keskikaupungilla."

"Soisin jo olevamme siellä", virkkoi d'Artagnan, "ja meidän olisi yritettävä ehtiä Lontooseen ennen päivänkoittoa, vaikka hevosemme sortuisivat."

"Kiirehtikäämme siis", sanoi Atos, "sillä jollen laske väärin, olemme tuskin kahdeksan tai kymmenen lieuen päässä sieltä."

Ystävykset hoputtivat hevosiaan ja päätyivätkin perille noin kello viisi aamulla. Kaupungin portilla heidät pidätti vartio; Atos vastasi sujuvalla englanninkielellä, että heidät oli eversti Harrison lähettänyt ilmoittamaan virkaveljelleen Pridelle kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä vastaus aiheutti muutamia kysymyksiä kuninkaan vangitsemisesta, ja Atos mainitsi siitä niin tarkkoja ja selviä yksityiskohtia, että vartion epäluulot haihtuivat täydellisesti, jos he olivat mitään epäilleetkään. Ystävykset päästettiin siis kaupunkiin kaikenlaisin puritaanilaisin onnitteluin.

Atos oli puhunut totta; hän vei heidät suoraan edellämainittuun majataloon ja ilmoittausi isännälle, joka niin suuresti ihastui nähdessään hänen palaavan noin lukuisan ja komean saattueen keralla, että hän toimitti heti kuntoon kaksi parasta huonettaan.

Vaikka päivä ei ollut vielä valjennut, olivat neljä matkalaistamme Lontooseen saapuessaan tavanneet vilkasta kuhinaa kaupungilla. Jo edellisenä iltana oli huhu levinnyt, että kuningas oli eversti Harrisonin vartioitsemana tulossa pääkaupunkiin, ja monet eivät olleet menneet makuulle siinä pelossa, että Stuart -- kuten he häntä nimittivät -- saapuisi yöllä, joten heiltä jäisi hänen tuomitsemisensa näkemättä.

Ehdotus vaatteiden vaihtamisesta oli hyväksytty yksimielisesti, kuten muistetaan, Portoksen vähäpätöistä vastaväitettä lukuunottamatta. Sitä ryhdyttiin siis toteuttamaan. Isäntä tuotti luokseen kaikenlaisia, vaatekappaleita ikäänkuin olisi tahtonut uudistaa vaatevarastonsa; Atos valitsi mustan takin, joka teki hänestä kunnianarvoisan porvarin, Aramis ei tahtonut jättää miekkaansa, vaan valitsi tummanvihreän soturimaisen puvun; Portos ihastui punaiseen ihokkaaseen ja vihreihin housuihin; d'Artagnan, jolla oli ennakolta väri selvillä, tarvitsi vain tarkastaa sen eri vivahduksia, ja haluamassaan kastanjanruskeassa asussa hän edusti mainiosti liikealalta syrjäytynyttä maustekauppiasta.

Grimaud ja Mousqueton olivat jo täydellisessä valepuvussa, he kun eivät vieraalla maalla käyttäneet livreijaa. Grimaud muistutti muutenkin kaikin puolin tyyntä, kuivakiskoista, jäykkää ja varovaista englantilaista; Mousquetonissa taasen nähtiin pyylevän, pöyhkeän ja laiskan englantilaisen perikuva.

"Nyt kaikkein tärkeimpään toimitukseen", virkkoi d'Artagnan; "leikkauttakaamme tukkamme, jotta meitä ei rahvas häpäise. Kun emme enää aatelismiesten tavoin kanna miekkaa, niin olkaamme keropäitä kuten puritaanitkin. Sehän on, kuten tiedätte, kansanpuolueen silmäänpistävimpänä eroituksena kuningasmielisistä."

Tässä tähdellisessä kohdassa d'Artagnan tapasi sitkeätä vastarintaa Aramiin taholta; tämä tahtoi kaikin mokomin säästää pitkän tukkansa, joka oli hyvin kaunis ja huolellisesti hoidettu. Atoksen, jolle kaikki nämä kysymykset olivat yhdentekeviä, täytyi näyttää hänelle hyvää esimerkkiä. Portos luovutti nurkumatta päänsä Mousquetonin pideltäväksi, joka keritsi suuria tukkuja isäntänsä pörröisistä harjaksista. D'Artagnan leikkasi itse tukkansa oman maun mukaan, ja sitten hänen päänsä suurestikin muistutti Frans I:n tai Kaarle IX:n rahoihin leimattua kuvaa.

"Me näytämme kamalilta", sanoi Atos.

"Ja minusta tuntuu kuin käryäisimme puritaanilta, jotta värisyttää", päivitteli Aramis.

"Päätäni palelee", surkeili Portos.

"Ja minä tunnen kutsumusta ruveta saarnaamaan", lisäsi d'Artagnan.

"Nyt", esitti Atos, "kun emme edes tunne itseämme, joten meidän ei tarvitse pelätä muidenkaan meitä tuntevan, lähtekäämme katsomaan kuninkaan tuloa; jos hän on ollut liikkeellä kaiken yötä, niin hän ei voi enää olla kaukanakaan Lontoosta."

Ystävykset eivät olleetkaan vielä kahta tuntia liikkuneet väkijoukossa, kun äänekkäät huudot ja vilkas liikehtiminen ilmoittivat Kaarlon saapuvan. Häntä vastaan oli lähetetty vaunut, ja jättimäinen Portos, joka oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa, ilmoitti näkevänsä kuninkaallisten kaleesien tulevan kaukana; d'Artagnan nousi silloin varpailleen, mutta Atos ja Aramis kuuntelivat yleistä sorinaa, päästäkseen selville väkijoukon mielialasta. Vaunujen vieriessä ohitse d'Artagnan tunsi toisen vaununoven kohdalla Harrisonin ja toisen ääressä Mordauntin. Mitä taasen kansaan tulee, josta Atos ja Aramis keräsivät vaikutelmia, niin joka taholta syydettiin hurjia sadatuksia Kaarloa vastaan.

Atos palasi epätoivoisena.

"Hyvä ystävä", virkkoi hänelle d'Artagnan, "sinä olet hyödyttömästi itsepintainen; vakuutan sinulle, että tilanne on tuiki tukala. Minä puolestani olen käynyt kuninkaan puolelle ainoastaan sinun tähtesi ja yleisestä taiteellisesta tappelunharrastuksesta; olisi kyllä peräti hauskaa temmata uhri noilta kaikilta kiljujilta ja tehdä heistä pilaa. Mietinpä asiaa."

Jo seuraavana päivänä, kun Atos seisoi ikkunassa, joka avautui keskikaupungin väkirikkaimmille kaduille päin, kuultiin huudettavan Parliament's billistä, jonka nojalla entinen kuningas Kaarlo I valtiopetoksesta ja kuningasvallan väärinkäyttämisestä syytettynä haastettiin tuomiolle.

D'Artagnan seisoi Atoksen vieressä, Aramis silmäili karttaa ja Portos oli syventynyt lopettamaan maukkaan aamiaisen viimeisiä herkkupaloja.

"Parlamentti!" huudahti Atos; "ei ole mahdollista, että parlamentti on julkaissut sellaisen säännöksen."

"Kuulehan", sanoi d'Artagnan, "minä osaan hyvin vähän englanninkieltä; mutta kun englanninkieli on vain huonosti lausuttua ranskaa ei tuo Parliament's bill voi minun käsitykseni mukaan merkitä muuta kuin parlamentin päätöstä, tai taivas minut kirotkoon eli God damn, kuten täällä sanotaan."

Samassa astui huoneeseen isäntä; Atos viittasi häntä lähestymään.

"Onko parlamentti julkaissut tuon säännöksen?" kysyi Atos englanninkielellä.

"On, mylord, -- puhdas parlamentti."

"Mitä! Puhdasko parlamentti? Onko siis kaksi parlamenttia?"

"Hyvä mies", keskeytti d'Artagnan, "kun minä en ymmärrä englanninkieltä, mutta me kaikki osaamme espanjaa, niin suvaitkaa keskustella kanssamme tällä kielellä, koska arvattavasti puhutte mielellännekin äidinkieltänne, milloin vain saatte tilaisuutta."

"Aivan oikein", virkkoi Aramis.

Portoksen kaikki huomio oli yhä kiintynyt kyljysluuhun, josta hän kalusi lihaista kuorta.

"Kysyitte siis...?" aloitti isäntä espanjaksi.

"Minä kysyin", sanoi Atos samalla kielellä, "onko täällä kaksi parlamenttia, puhdas ja puhdistamaton."

"Jo nyt otti lempo!" virkahti Portos kohottaen verkalleen päätänsä ja silmäillen ystäviänsä ällistyneenä; "minä siis ymmärrän nyt englanninkieltä? Käsitänhän puheenne."

"Syystä että me haastelemme espanjaksi, veikkonen", selitti Atos vakavana kuten aina.

"Oh, turkanen!" pahoitteli Portos; "sepä noloa, sillä muutoin olisin osannut yhden kielen lisää."

"Kun mainitsin puhdasta parlamenttia, señor", selitti isäntä, "tarkoitin sitä, jonka eversti Pride on puhdistanut."

"Ka, täälläpä totisesti ollaan nokkelia", tokaisi d'Artagnan; "minun pitää Ranskaan palattuani opettaa se keino Mazarinille ja koadjutorille. Toinen puhdistaa hovin nimessä ja toinen kansan; sillä tavoin siitä parlamentista päästään kerrassaan."

"Mikä se eversti Pride on miehiään", kysyi Aramis, "ja miten hän menetteli parlamentin puhdistamisessa?"

"Eversti Pride", kertoi espanjalainen, "on entinen ajuri, hyvin järkevä mies, joka oli kärryillä kulkiessaan pannut merkille erään seikan, nimittäin että kiven osuessa hänen tielleen oli viisaampaa siirtää pois kivi kuin yrittää ajaa sen ylitse. Parlamentin kahdestasadastaviidestäkymmenestäyhdestä jäsenestä oli satayhdeksänkymmentäyksi hänen tiellään ja nämä olisivat voineet keikauttaa nurin hänen valtiolliset kärrynsä. Hän poimi heidät senvuoksi kuin entiseen aikaan kivet ja viskasi ulos edustajahuoneesta."

"Erinomaista!" virkahti d'Artagnan, joka älykkäänä miehenä piti suuressa arvossa muidenkin järkevyyttä, missä sitä vain tapasi.

"Ja kaikki nuo karkoitetut olivat kuningasmielisiä?" kysyi Atos.

"Aivan epäilemättä, señor, ja te käsitätte, että he olisivat julistaneet kuninkaalle vapauttavan tuomion."

"Totisesti", huomautti Portos majesteetillisesti, "he olivat enemmistönä."

"Ja te luulette", virkkoi Aramis, "että hän suostuu asettumaan sellaisen tuomioistuimen eteen?"

"Hänenhän täytyy", vastasi espanjalainen; "jos hän yrittäisi kieltäytyä, niin kansa pakottaisi hänet siihen."

"Kiitos, herra Perez", sanoi Atos; "nyt olen saanut riittävästi valaistusta."

"Alatko jo vihdoinkin uskoa, että asia on auttamaton, Atos", kysyi d'Artagnan, "ja että me emme ikinä kykene pitämään puoliamme Harrisonin, Joycen, Priden ja Cromwellin kaltaisia miehiä vastaan?"

"Tuomioistuin vapauttaa kuninkaan", väitti Atos; "hänen puoluelaistensa äänettömyyskin osoittaa salaisen sopimuksen syntyneen."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.

"Mutta", huomautti Aramis, "jos he uskaltaisivat tuomita kuninkaansa, niin rangaistuksena olisi kai lopultakin maanpako tai vankila, siinä kaikki."

D'Artagnan vihelsi epäuskoisesti.

"Saammehan nähdä", virkkoi Atos, "sillä me kaiketi lähdemme istuntoon saapuville."

"Teidän ei olekaan tarvis kauan odottaa", ilmoitti isäntä, "sillä se alkaa huomenna."

"Vai niin", sanoi Atos, "oikeudenkäynti oli siis jo valmisteltu ennen kuin kuningas saatiin vangiksi?"

"Epäilemättä", arveli d'Artagnan; "siihen tietenkin ryhdyttiin samana päivänä kuin hänet ostettiin."

"Te tiedätte", muistutti Aramis, "että jos Mordaunt-ystävämme ei päättänyt itse kauppaa, hän ainakin hoiti tuon pikku keinottelun alkuhommia."

"Tiedätte myös", lisäsi d'Artagnan, "että missä hyvänsä herra Mordaunt osuu tielleni, minä surmaan hänet."

"Hyi, mokomaa heittiötä!" virkahti Atos.

"Surmaan hänet juuri sen vuoksi, että hän on heittiö", vakuutti d'Artagnan "Voi, hyvä ystävä, minä teen niin paljon sinun mieliksesi, että sinunkin tulee osoittaa suvaitsevaisuutta omille mieliteoilleni; sanonkin sinulle nyt, -- ajattele siitä mitä tahansa, -- että minä tapan tuon Mordauntin eikä kukaan muu."

"Ja minä", tokaisi Portos.

"Minä myös", lisäsi Aramis.

"Liikuttavaa yksimielisyyttä!" huudahti d'Artagnan; "sellainen soveltuukin meidänlaisillemme kunnon porvareille. Tehkäämme nyt kierros kaupungilla; tässä sumussa ei itse Mordauntkaan tunne meitä neljän askeleen päästä. Lähtekäämme haukkomaan hiukan usmaa."

"Niin, oluen muutteeksi", sanoi Portos.

Ja ystävykset läksivät jaloittelemaan.

SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Oikeudenkäynti

Seuraavana päivänä vei lukuisa vartio Kaarlo I:n sen korkean tuomioistuimen eteen, jonka piti ratkaista hänen kohtalonsa..

Kadut täytti tungos, ja Westminster-palatsin lähellä sijaitsevat rakennukset olivat täynnä katselijoita. Heti ensi askeleillaan kohtasivat neljä ystävystämme melkein voittamattomana esteenä tuon elävän muurin. Muutamat vantterat ja tuimat kansanmiehet tyrkkäsivät Aramista niin töykeästi, että Portos kohotti peloittavan nyrkkinsä ja antoi sen pudota erään leipurin jauhoisille kasvoille, jotka heti muuttivat väriä ja muistuttivat rusennettuja punaviinin rypäleitä. Tapaus aiheutti suurta hälinää; kolme miestä tahtoi käydä käsiksi Portokseen, mutta Atos paiskasi sivulle yhden, d'Artagnan toisen, ja Portos sinkautti päänsä yli kolmannen. Jotkut jaloa nyrkkeilytaitoa harrastavat englantilaiset ihailivat tämän tempun kätevyyttä ja joutuisuutta ja taputtivat käsiään. Vähältä piti, että Portos ja hänen ystävänsä eivät tulleet kannetuksi riemusaatossa, sen sijaan että olivat alkaneet pelätä joutuvansa tallatuiksi; mutta neljän matkalaisemme, jotka varoivat kaikkea ilmitulon mahdollisuutta, onnistui väistää tällaista kunnianosoitusta. Voimannäytteestä oli kuitenkin se hyöty, että väkijoukko avautui heidän tieltään, niin että he saavuttivat päämääränsä, joka oli vastikään näyttänyt heistä mahdottomalta, päästen puikkelehtimaan palatsin luo.

Koko Lontoo tunkeili lehterien ovilla; ensimmäiset kolme penkkiriviä olivatkin jo otetut, kun ystävykset saivat sulloutuneiksi sisälle. Tämä ei ollut suurikaan haitta miehille, jotka halusivat pysyä, tuntemattomina; he istuutuivat senvuoksi hyvinkin tyytyväisinä, lukuunottamatta Portosta, jonka olisi tehnyt mieli näytellä punaista ihokastaan ja vihreitä housujaan, joten häntä suretti, että hän ei ollut saanut sijaa ensimmäisellä rivillä.

Penkit oli asetettu puolikehään, ja ystävykset näkivät paikaltaan koko yleisön. Sattumalta olivat he joutuneet keskimmäiselle lehterille ja istuivat vastapäätä Kaarlo I:lle varattua nojatuolia. Noin kello yksitoista aamupäivällä ilmestyi kuningas istuntosalin ovelle. Hän astui sisälle vartion ympäröimänä, mutta hattu päässä ja levollisen näköisenä, luoden rauhallisia silmäyksiä joka taholle ikäänkuin saapuneena kuuliaisten alamaisten edustajakunnan puheenjohtajaksi eikä haastettuna vastaamaan kapinallisen tuomioistuimen eteen.

Tuomarit olivat ylpeitä siitä, että heillä oli kuningas nöyryytettävänään, ja he nähtävästi valmistausivatkin käyttämään anastettua oikeutta. Niinpä tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan Kaarlo I:lle, että tapa vaati syytettyä paljastamaan päänsä tuomarien edessä.

Sanaakaan sanomatta Kaarlo painoi hatun syvemmälle päähänsä ja kääntyi toisaanne; oikeudenpalvelijan poistuttua hän istuutui puheenjohtajan eteen asetettuun lepotuoliin ja sivalteli saapasvarttaan pienellä ruokokepillä, joka hänellä oli kädessään.

Mukana tullut Parry seisoi hänen takanaan.

Kaikkia näitä alkutoimia tarkkaamatta d'Artagnan tähysteli Atosta; tämän kasvot kuvastivat kaikkia niitä tunteita, jotka kuningas sai lujalla itsehillinnällään häädetyksi omilta piirteiltään. D'Artagnania peloitti Atoksen kiihtymys, kun kreivi muutoin oli niin kylmäverinen ja levollinen.

"Toivottavasti", hän kumartui kuiskaamaan Atoksen korvaan, "sinä otat esimerkkiä hänen majesteetistaan etkä typerästi toimita itseäsi surman suuhun tässä häkissä."

"Ole huoletta", vastasi Atos.

"Kas, kas", jatkoi d'Artagnan, "näyttää siltä kuin pelättäisiin jotakin, sillä vartiot lisätään kaksinkertaisiksi; äsken nähtiin vain pertuskamiehiä, mutta nyt on muskettiväkeäkin seassa. Kaikille on varattu osuutensa: pertuskat on tarkoitettu permannon yleisölle ja musketit tehoavat tänne lehtereille."

"Kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, seitsemänkymmentä miestä", lateli Portos laskien vastatulleita.

"Hei", tokaisi Aramis, "sinä unohdat upseerin, Portos; nähdäkseni kannattaa hänetkin lukea mukaan."

"Istu ja pala!" murahti d'Artagnan, ja hän vaaleni kiukusta, sillä hän oli tuntenut Mordauntin, kun tämä paljastetuin miekoin johti muskettisotureita, jotka asettuivat kuninkaan taakse, siis vastapäätä lehtereitä.

"Lieneekö hän tuntenut meidät?" pitkitti d'Artagnan; "siinä tapauksessa esitän kiireesti peräydyttäväksi. Minä en pidä siitä, että minulle tyrkytetään erityinen kuolemantapa; tahdon kuolla oman valintani mukaan. Ja häkissä ampumista minä en valitsisi."

"Ei", vastasi Aramis, "hän ei ole nähnyt meitä. Hän ei näe muuta kuin kuninkaan. Hitto, millaisin silmäyksin se hävytön häntä katseleekaan! Vihaako hän kenties kuningasta yhtä katkerasti kuin meitäkin?"

"Katkeramminkin", vastasi Atos; "me olemme ottaneet häneltä ainoastaan äidin, kuningas sitävastoin nimen ja omaisuuden."

"Se on totta", myönsi Aramis; "mutta hiljaa, presidentti puhuttelee kuningasta."

Presidentti Bradshaw olikin jo kääntynyt korkean syytetyn puoleen.

"Stuart", hän virkkoi, "kuulkaa nyt tuomarienne nimihuuto ja esittäkää oikeudelle, mitä muistutuksia teillä saattaa olla tehtävänä."

Kuningas kääntyi toiselle taholle, ikäänkuin eivät nuo sanat olisikaan olleet hänelle lausuttuja.

Presidentti odotti, ja syntyi tovin hiljaisuus, kun ei mitään vastausta kuulunut.

Sadastakuudestakymmenestäkolmesta valitusta jäsenestä kykeni ainoastaan seitsemänkymmentäkolme vastaamaan, sillä toiset oli tuollaisen toimen osallisuuden pelko pidättänyt saapumasta.

"Ryhdyn siis nimihuutoon", huomautti Bradshaw olematta näkevinään, että jäsenistä puuttui kolme viidennestä.

Hän alkoi yksitellen lausua läsnäolevien ja poisjääneiden nimiä. Edelliset vastailivat lujemmalla tai heikommalla äänellä sen mukaan kuin kullakin oli miehuutta vakaumuksensa ilmaisemiseen. Lyhyt äänettömyys seurasi poissaolevien nimiä, jotka luettiin kahteen kertaan.

Tuli eversti Fairfaxin nimen vuoro. Sitäkin seurasi tuo lyhyt, mutta juhlallinen hiljaisuus, joka ilmoitti, kutka jäsenet eivät olleet tahtoneet omakohtaisesti yhtyä kuninkaan tuomitsemiseen.

"Eversti Fairfax?" toisti Bradshaw.

"Fairfax?" vastasi pilkallinen ääni, jonka hopeasointu ilmoitti puhujan naiseksi; "hän on liian järkevä tullakseen tänne."

Tavaton naurun remakka tervehti sanoja, jotka lausuttiin sillä rohkeudella, mitä nainen saa omasta heikkoudestaan, se kun suojelee häntä kaikelta kostolta.

"Naisen ääni!" huudahti Aramis. "Ah, kautta kunniani, kunhan hän olisi nuori ja kaunis!"

Ja hän nousi penkille tähyilläkseen lehteriä, jolta ääni oli kuulunut.

"Kautta sieluni", jatkoi Aramis, "hän on viehättävä! Katsohan, d'Artagnan, kaikki ihmiset silmäilevät häntä, ja Bradshawin tuijotuksesta huolimatta hän ei kalpene."

"Hän on lady Fairfax itse", ilmoitti d'Artagnan. "Muistathan hänet, Portos? Me näimme hänet miehensä keralla kenraali Cromwellin luona."

Tuokion kuluttua palasi tuon omituisen välikohtauksen häiritsemä rauha, ja nimihuutoa jatkettiin.

"Noiden konnien täytyy keskeyttää istunto, kun he huomaavat, että koolla ei ole riittävää lukumäärää", huomautti kreivi de la Fère.

"Sinä et tunne heitä, Atos. Katsohan, kuinka Mordaunt hymyilee, kuinka hän silmäilee kuningasta. Näyttääkö hän pelkäävän, että uhri pääsee hänen käsistään? Ei, ei, tuo on tyydytetyn vihan, pian sammutettavan kostonjanon hymyä. Sinua kirottua basiliskia, onnekas on minulle se hetki, jolloin saan mitellä sinua muullakin kuin katseella!"

"Kuningas on todella komea", virkkoi Portos, "ja katsokaa, kuinka huolellisesti hän on puettu vankinakin. Hänen hattutöyhtönsä maksaa vähintään viisikymmentä pistolia; katsohan, Aramis!"

Nimihuudon päätyttyä presidentti antoi käskyn ryhtyä lukemaan kannekirjaa.

Atos kalpeni; hän oli siis taaskin pettynyt odotuksessaan. Vaikka tuomareita oli riittämätön lukumäärä, aiottiin kuitenkin aloittaa oikeudenkäynti; kuningas oli siis tuomittu ennakolta.

"Sanoinhan sen sinulle, Atos", virkkoi d'Artagnan olkapäitään kohauttaen. "Mutta sinä epäilet aina. Rohkaise nyt luontosi ja kuuntele -- liiaksi tulistumatta, minä pyydän -- mitä pikku kamaluuksia tuo mustapukuinen herrasmies käy lausuilemaan kuninkaastansa asianomaisella luvalla ja etuoikeudella."

Ei ollutkaan vielä koskaan niin raakamainen syyttely, niin kurja häväistysten sarja, niin pikkumainen vääristely loukannut kuninkaallista majesteettia. Siihen asti oli tyydytty murhaamaan kuninkaita, mutta ainoastaan heidän hengettömiä ruumiitaan oli saatettu häväistä.

Kaarlo I kuunteli syyttäjän puhetta hyvin tarkkaavasti, antoi herjausten luistaa ohi ja painoi mieleensä varsinaiset syytöskohdat; kun viha kuohahteli liian selvästi, -- kun syyttäjä tekeysi ennakolta pyöveliksi, -- silloin kuningas vastasi halveksivalla hymyllä. Se oli silti hirveä koettelemus, jossa onneton kuningas näki kaikki varomattomuutensa leimattuina salakavaliksi aikeiksi, erehdyksensä kuvattuina tahallisiksi rikoksiksi.

D'Artagnan kuunteli solvaustulvaa niin halveksivasti kuin se ansaitsikin, mutta pysähtyi kuitenkin kohdistamaan selkeätä järkevyyttään muutamiin syyttäjän väitteisiin.

"Totta on", hän virkkoi, "että jos varomattomuudesta ja kevytmielisyydestä rangaistaan, niin kuningas-parka ansaitsee rangaistuksen; mutta minusta tuntuu siltä, että kaikesta on riittävänä hyvityksenä jo se, mitä hän tällä hetkellä kärsii."

"Missään tapauksessa", vastasi Aramis, "ei rangaistus saisi kohdistua kuninkaaseen, vaan hänen ministereihinsä, koska Englannin perustuslain ensimmäinen pykälä kuuluu: Kuningas ei voi rikkoa."

"Minä", jupisi Portos katsellen Mordauntia ja ajatellen ainoastaan häntä, "minä puolestani -- jollen siten häiritsisi tilaisuuden juhlallisuutta -- hyppäisin heti alas lehteriltä, karkaisin kolmella loikkauksella Mordauntin niskaan ja kuristaisin hänet; sitten sieppaisin häntä jaloista ja löisin hänellä kuoliaaksi kaikki nuo viheliäiset muskettisoturit, jotka ovat ranskalaisten irvikuvia. Sillaikaa d'Artagnan nokkelana ja kekseliäänä kenties saisi haudotuksi keinon kuninkaan pelastamiseksi. Minun täytyy puhua siitä hänen kanssaan."

Atos taasen istui hehkuvin kasvoin, kädet nyrkissä ja verisiksi pureskelluin huulin; hän kuohui raivosta, kuunnellessaan tuota loppumatonta parlamentaarista häpäisemistä ja tarkatessaan tuota pitkällistä kuninkaallista kärsivällisyyttä. Kreivin horjumaton käsi ja järkkymätön sydän olivat nyt vapistuksen vallassa.

Samassa lopetti syyttäjä puheensa seuraavin sanoin:

"Tämän kanteen esitämme Englannin kansan nimessä."

Ne sanat aiheuttivat sorinaa lehtereillä, ja toinen ääni -- ei naisen, vaan raivostuneen miehen -- kajahti d'Artagnanin takaa.

"Sinä valehtelet!" karjaisi tämä ääni; "yhdeksän kymmenesosaa Englannin kansasta inhoaa noita herjauksia!"

Tämä kiihkeä purkaus käänsi kuninkaan, tuomarien, koko yleisön katseet sitä lehteriä kohti, jolla neljä ystävystämme olivat. Mordaunt tähysti sinne kuten muutkin ja tunsi aatelismiehen, jonka ympärillä nuo kolme muutakin ranskalaista olivat nousseet kalpeina ja uhkaavina. Hänen silmänsä leimahtivat ilosta, kun hän nyt jälleen oli löytänyt miehet, joiden etsimiselle ja surmaamiselle hän oli omistanut elämänsä. Kiivaalla liikkeellä hän kutsui luokseen kaksikymmentä muskettisoturia ja huusi osoittaen sormellaan lehteriä, jolla hänen vihollisensa olivat:

"Ampukaa tuolle lehterille!"

Mutta nopeana kuin ajatus sieppasi d'Artagnan Atosta vyötäisiltä, Portoksen temmatessa Aramiin; he hyppäsivät alas penkiltä, syöksähtivät käytäviin, vilistivät alas portaita ja katosivat väkijoukkoon, sillaikaa kun tähdätyt musketit salissa uhkasivat kolmeatuhatta katsojaa, joiden armonpyynnöt ja vihlovat tuskanhuudot pidättivät jo määrätyn verilöylyn.

Kaarlo oli myös tuntenut nuo neljä ranskalaista; hän painoi toisella kädellään sydäntänsä, hillitäkseen sen rajua sykkimistä, ja peitti toisella silmänsä, jottei näkisi uskollisia ystäviään surmattavan.

Kalpeana ja raivosta vapisten hyökkäsi Mordaunt paljastettu miekka kädessään ulos salista kymmenen pertuskamiehen saattamana; läähättäen haki ja kyseli hän väkijoukosta, mutta hänen oli palattava tyhjin toimin.

Istuntosalissa pauhasi sanoin kuvaamaton meteli. Puoleen tuntiin ei kukaan saanut ääntänsä kuuluviin. Tuomarit luulivat lehterin romahtavan alas. Lehteriyleisö näki vastaansa tähdätyt musketit ja pysyi pelon ja uteliaisuuden vaiheella meluisana ja kiihdyksissään.

Vihdoin palasi rauhallisuus.

"Mitä on teillä sanottavana puolustukseksenne?" kysyi Bradshaw kuninkaalta.

Yhä pitäen hatun päässään kuningas nousi seisaalle, ei nöyrästi, vaan majesteetillisen arvokkaasti, ja vastasi tuomarin eikä syytetyn sävyllä:

"Ennen kuin kysytte minulta, vastatkaa te minulle. Olin vapaa Newcastlessa, missä olin tehnyt parlamentin kanssa sopimuksen. Omasta puolestanne täyttämättä sitä sopimusta, jota minä taholtani noudatin, te ostitte minut skotlantilaisilta, ette kalliisti, sen kyllä tiedän, ja se tuottaa kunniaa hallintonne säästeliäisyydelle. Mutta jos olettekin maksaneet minusta orjan hinnan, niin luuletteko minun silti lakanneen olemasta kuninkaanne? En suinkaan. Teille vastaaminen olisi sen unohtamista. En siis vastaa teille ennen kuin te olette todistaneet minulle oikeutenne kuulustella minua. Vastaukseen ryhtyminen olisi teidän tunnustamistanne tuomareikseni, mutta minä myönnän teidät vain pyöveleikseni."

Ja haudanhiljaisuuden vallitessa Kaarlo istuutui jälleen lepotuoliinsa tyynenä, ylväänä ja hattu yhä päässä.

"Kunpa ranskalaiseni vielä olisivat täällä!" mutisi Kaarlo ylpeästi, suunnatessaan katseensa lehterille, jolla he olivat silmänräpäykseksi näyttäytyneet; "he näkisivät, että heidän ystävänsä ansaitsee elävänä puoltajia ja kuolleena murehtijoita."

Mutta turhaan tähysti hän väkijoukkoa ja näytti ikäänkuin anovan Jumalalta ystäviensä rohkaisevaa ja lohduttavaa läsnäoloa; hän näki ainoastaan tylsiä ja pelokkaita kasvoja ja tunsi kohtaavansa pelkkää vihaa ja säälittömyyttä.

"No niin", virkkoi presidentti nähdessään Kaarlon päättäneen ehdottomasti pysyä puhumattomana, "me tuomitsemme teidät vaikenemisestanne huolimatta. Teitä syytetään valtiopetoksesta, valtanne väärinkäyttämisestä ja murhasta. Valallisia todistuksia tulee kuultavaksi. Menkää, seuraava istunto taivuttaa teidät siihen, mistä nyt kieltäydytte."

Kaarlo nousi ja sanoi kääntyen Parryyn, joka seisoi kalpeana ja ohimot hiestä kosteina:

"No, hyvä Parry, mikä sinua vaivaa? Mikä saattaa sinua noin kiihdyttää?"

"Voi, sire", vastasi Parry kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä, "sire, älkää katsoko vasemmalle, kun astutte ulos."

"Minkätähden, Parry?"

"Älkää katsoko, minä rukoilen, armollinen kuninkaani!"

"Mutta mikä siellä on? Sano!" pyysi Kaarlo yrittäen katseellaan tunkea tiheän vartion läpi, joka seisoi hänen takanaan.

"Siellä on -- mutta ettehän katso sinne päin, sire? -- siellä pöydällä on nähtävänä piilukirves, jolla rikollisia mestataan. Se näky on hirveä; älkää katsoko siihen, sire, minä rukoilen."

"Niitä houkkioita!" huudahti Kaarlo; "he luulevat minua siis yhtä raukkamaiseksi kuin itsekin ovat. Teit oikein, kun ilmoitit ennakolta; kiitos, Parry!"

Kuningas astui salista vartionsa saattamana. Oven vasemmalla puolella välkkyi tosiaan mestauskirveen kirkas terä pyövelin käden kiilloittamine pitkine varsineen; punaiselta pöytäverholta se sai kolkkoa heijastusta.

Sen kohdalle tultuaan Kaarlo pysähtyi ja kääntyi hymyillen katsomaan.

"Kas vain", hän sanoi nauraen, "piilu! Nerokas kauhukuva ja omiaan niille, jotka eivät tiedä, mitä aatelismies on! Sinä et minua peloita, pyövelin piilu", hän lisäsi sivaltaen sitä ohuella ja notkealla ruokokepillään, "ja minä lyön sinua, kristillisen kärsivällisesti odottaen, että sinä annat minulle takaisin."

Ja kuninkaallisen halveksivasti kohauttaen olkapäitänsä hän astui edelleen, jättäen ihan tyrmistyneiksi kaikki ne, jotka olivat sulloutuneet pöydän ympärille katselemaan, minkä vaikutuksen kuninkaaseen tekisi mestauskirves, jonka piti katkaista hänen kaulansa.

"Tosiaankin, Parry", pitkitti kuningas poistuessaan, "kaikki nuo ihmiset, Jumala minulle suokoon anteeksi, näkyvät pitävän minua intialaisena puuvillakauppiaana eikä aatelismiehenä, joka on tottunut näkemään teräksen välähtelevän! Eivätkö he siis usko, että minä olen yhtä karski kuin teurastaja!"

Nämä sanat virkkaessaan hän saapui portille. Sinne oli kasautunut pitkä rivi ihmisiä, jotka eivät olleet mahtuneet lehterille, mutta tahtoivat nähdä ainakin lopun näytelmästä, jonka mielenkiintoisimman osan olivat menettäneet. Tämä suunnaton väenpaljous, jonka rivissä näkyi uhkaavia kasvoja, sai kuninkaan huoahtamaan.

-- Mikä suunnaton väkijoukko, -- hän ajatteli -- eikä ainoatakaan harrasta ystävää!

Hänen virkkaessaan itsekseen nämä epäilyksen ja alakuloisuuden sanat vastasi hänelle ääni ihan läheltä:

"Kunnia kukistuneelle majesteetille!"

Kuningas kääntyi nopeasti, kyynelsilmin ja sydän tulvillaan.

Siinä oli muuan vanha soturi hänen henkivartiostaan; mies ei ollut tahtonut nähdä vangitun kuninkaansa astuvan ohitseen hänen osoittamattansa tätä viimeistä alamaisen kunnioitusta.

Mutta samassa iskettiin onneton melkein kuoliaaksi miekannupilla.

Lyöjien joukossa kuningas tunsi kapteeni Groslowin.

"Voi", huudahti Kaarlo, "se oli kovin ankara rangaistus pienestä virheestä."

Ahdistunein sydämin hän sitten pitkitti matkaansa, mutta hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun muuan raivopää kurottausi sotamiesten muodostamaan kujaan ja sylki kuningasta kasvoihin niinkuin entiseen aikaan inhoittava ja kirottu juutalainen oli kohdellut Jesus Natsaretilaista.

Kaikuvaa naurun rähäkkää ja kumeata sorinaa kuului yhtaikaa; väkijoukko jakautui, sulkeutui jälleen, aaltoili kuin myrskyinen meri, ja kuningas luuli elävästä tyrskeestä näkevänsä Atoksen salamoitsevat silmät.

Kaarlo pyyhki kasvojaan ja lausui surumielisesti hymyillen:

"Sitä onnetonta! Hopearahasta hän tekisi saman isälleen."

Kuningas ei ollut erehtynyt; hän oli tosiaan nähnyt Atoksen ja tämän ystävät, jotka olivat jälleen sekautuneet väkijoukkoon ja nyt viimeisellä katseellaan saattoivat marttyyrihallitsijaa.

Sotamiehen tervehtiessä Kaarloa Atoksen sydän paisui ilosta, ja tointuessaan tapasi kovaonninen taskustaan kymmenen guineaa, jotka ranskalainen aatelismies oli sinne sujauttanut. Mutta hurjan herjaajan sylkiessä kuninkaallista vankia kasvoihin Atos tapaili tikariansa.

Silloin d'Artagnan pidätti hänen kätensä ja sanoi karmealla äänellä:

"Odota!"

Milloinkaan ei d'Artagnan ollut käyttänyt jyrkkää sävyä kreivi de la Fèreä kohtaan.

Atos malttoi mielensä.

D'Artagnan nojautui Atokseen, viittasi Portosta ja Aramista pysymään paikalla ja asettui äskeisen miehen taakse, joka paljailla käsivarsillaan huitoen vielä nauroi kurjalle kepposelleen ja vastaanotti muiden villiintyneiden onnitteluja.

Mies lähti keskikaupungille päin. Yhä Atokseen nojautuen d'Artagnan seurasi häntä, viitaten Portosta ja Aramista mukaansa.

Kuninkaan häpäisijä, joka näytti teurastajanrengiltä, poikkesi kahden kumppanin kanssa kapealle syrjäkadulle, joka loivasti laskeusi jokivarteen.

D'Artagnan oli hellittänyt Atoksen käsikynkästä ja asteli raakimuksen takana.

Lähelle virtaa tultuaan huomasivat nuo kolme miestä, että heitä seurattiin; he pysähtyivät, katselivat ranskalaisia röyhkeästi ja virkkoivat muutamia kokkapuheita keskenään.

"Minä en osaa englanninkieltä, Atos", virkkoi d'Artagnan, "mutta sen taitajana saat sinä olla tulkkinani."

Samassa he jouduttivat askeleitaan ja kävelivät noiden kolmen ohi. Mutta yhtäkkiä kääntyen d'Artagnan astui suoraan teurastajanrengin eteen kosketti miehen rintaa etusormensa päällä ja virkkoi Atokselle:

"Sano hänelle tämä: 'Sinä olet kurja ryökäle, olet häväissyt turvatonta miestä, olet tahrannut kuninkaasi kasvoja, sinun on kuoltava!'"

Kalpeana kuin aave ja d'Artagnanin pitelemänä ranteesta Atos tulkitsi nuo vieraskieliset sanat miehelle, joka uhkaavat valmistukset ja d'Artagnanin kamalan katseen nähdessään tahtoi asettua vastarintaan. Se liike sai Aramiin tavoittamaan miekkaansa.

"Ei, ei terästä, ei terästä!" huudahti d'Artagnan; "teräs on herrasmiehiä varten."

Hän tarttui teurastajanrenkiä kurkusta ja sanoi:

"Portos, nujerra tämä kurja yhdellä nyrkiniskulla."

Portos kohotti peloittavan käsivartensa, viuhautti sitä ilmassa kuin moukaria, ja raskas möhkäle jymähti heittiön pääkuoreen, joka musertui.

Mies suistui maahan kuin nuijalla isketty härkä.

Hänen kumppaninsa tahtoivat huutaa ja kapaista pakoon, mutta heidän äänensä petti, ja vapisevat raajat epäsivät palveluksensa.

"Sano heille vielä tämä, Atos", jatkoi d'Artagnan: "'Siten pitää kuolla kaikkien, jotka unohtavat, että kahlehdittu mies on pyhä ja että vangittu kuningas on kaksin verroin Herran edustaja'."

Atos toisti d'Artagnanin sanat.

Mykkinä ja harittavin hiuksin katselivat nuo kaksi miestä kumppaninsa ruumista, joka virui tummassa verilaimiskassa; mutta pian he saivat takaisin äänensä ja liikuntakykynsä, paeten kirkuvina ja kädet ristissä.

"Oikeus on pantu täytäntöön!" virkkoi Portos otsaansa kuivaten.

"Ja nyt", sanoi d'Artagnan Atokselle, "älä epäile minua, vaan ole levollinen: minä otan huolekseni kaikki, mikä koskee kuningasta."

KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Whitehall

Parlamentti tuomitsi Kaarlo Stuartin kuolemaan, kuten oli ollut helppo nähdä ennakolta. Valtiolliset tuomiot ovat melkein aina tyhjiä muodollisuuksia, sillä samat intohimot, jotka ovat aiheuttaneet syytöksen, määräävät myöskin tuomion. Sellainen on vallankumousten kamala johdonmukaisuus.

Vaikka ystävyksemme olivat valmistuneet tähän ratkaisuun, herätti se heissä kuitenkin syvää murhetta. D'Artagnan, jonka nokkeluus ei milloinkaan ollut keinokkaampi kuin juuri arveluttavimmissa käänteissä, vannoi uudestaan yrittävänsä mitä ihminen yrittää voi, ehkäistäkseen verisen murhenäytelmän loppukohtauksen. Mutta millä tavoin? Se häämötti hänelle vasta epäselvästi. Kaikki oli olosuhteista riippuvaa. Täydellisen suunnitelman laatimistilaisuutta odottaessa täytyi hinnalla millä hyvänsä voittaa aikaa esteiden asettamisella mestauksen toimeenpanolle, jonka tuomarit olivat päättäneet tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainoana keinona oli toimittaa pois tieltä Lontoon pyöveli.

Pyövelin kadottua ei tuomiota voitaisi pahna täytäntöön. Epäilemättä noudettaisiin pyöveli lähimmästä kaupungista, mutta siten olisi ainakin yksi päivä voitettu, ja päivä saattoi tällaisessa tapauksessa merkitä pelastusta. D'Artagnan otti huolekseen tämän enemmän kuin vaikean tehtävän.

Vähemmän tärkeätä ei ollut ilmoittaa Kaarlo Stuartille, että hänen pelastamistaan aiottiin yrittää, jotta hän mahdollisuutta myöten helpottaisi puolustajiensa puuhia tai ei ainakaan ryhtyisi mihinkään, mikä voisi vaikeuttaa heidän ponnistuksiaan. Aramis otti vastuulleen tämän vaarallisen toimen. Kaarlo Stuart oli kysynyt, oliko piispa Juxonille sallittua käydä hänen vankilassaan Whitehall-palatsissa. Mordaunt oli samana iltana ilmoittanut piispalle kuninkaan lausuman hurskasmielisen toivomuksen ja Cromwellin suostumuksen siihen. Aramis päätti joko uhkauksilla tai suostuttelulla taivuttaa piispan sallimaan hänen lähteä Whitehall-palatsiin kirkkoruhtinaan sijasta ja hänen papilliseen asuunsa puettuna.

Atos vihdoin otti tehtäväkseen hankkia kaiken varalta tilaisuuden poistua Englannista, onnistuipa yritys tai ei.

Pimeän tultua päätettiin tulla koolle hotelliin kello yksitoista illalla, ja kukin lähti suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.

Whitehallia vartioitsi kolme ratsuväen rykmenttiä ja vielä enemmän Cromwellin ainainen levottomuus; hän tuli ja meni sekä lähetteli palatsiin kenraaleitansa tai asiamiehiänsä.

Yksinään, tavallisessa huoneessaan, jota kaksi vahakynttilää valaisi, istui kuolemaan tuomittu hallitsija surumielisesti katsellen kadonneen suuruutensa loistoa, niinkuin monikin viimeisenä hetkenään havaitsee elämän kuvan kirkkaammaksi ja mieluisammaksi kuin koskaan.

Parry ei ollut jättänyt isäntäänsä, ja tuomion jälkeen olivat hänen kyyneleensä virranneet herkeämättä.

Kaarlo Stuart nojasi kyynäspäätänsä pöytään ja silmäili ympyräkuvaa, johon oli vierekkäin maalattu hänen puolisonsa ja tyttärensä; hän odotti ensin Juxonia ja sitten marttyyrikuolemaa.

Toisinaan hänen ajatuksensa pysähtyivät noihin uljaihin ranskalaisiin aatelismiehiin, jotka jo tuntuivat hänestä penikulmien päähän kaikonneilta, satumaisilta, haaveellisilta, ja muistuttivat niitä olentoja, joita näkee unessa ja jotka häipyvät herätessä.

Väliin kysyikin Kaarlo itseltään, eikö kaikki hänelle tapahtunut ollut vain unta tai ainakin kuumehouretta.

Tämä ajatus sai hänet nousemaan seisaalle; hän harppasi muutamia askeleita huoneessa ikäänkuin tointuakseen horroksista ja asettui ikkunan ääreen, mutta näki silloin heti sotamiesten muskettien välähtelevän ulkopuolella. Hänen täytyi nyt tunnustaa itselleen, että hän oli aivan valveilla, joten hänen ahdistava unensa oli täyttä todellisuutta.

Kaarlo palasi äänettömänä lepotuoliinsa, nojasi taas kyynäspäänsä pöytään, antoi päänsä vaipua käden varaan ja mietiskeli jälleen.

-- Voi, sanoi hän itsekseen, -- jos minulla edes olisi rippi-isänäni joku noista kirkon valaisijoista, joiden sielu on tutkistellut kaikki elämän salaisuudet, kaikki suuruuden mitättömyydet, niin hänen äänensä kenties vaimentaisi sen kuiskeen, joka lakkaamatta valittaa sielussani! Mutta minä saan tietenkin arkiaikaisen papin, jolta kova onneni on tärvellyt uran ja maallisen onnen. Hän tulee puhumaan minulle Jumalasta ja kuolemasta niinkuin hän puhuu muille kuolevaisille, -- hän ei osaa oivaltaa, että kuninkaan kuolema jättää anastajalle valtaistuimen, hänen lastensa jäädessä leivättömiksi.

Hän kohotti muotokuvan huulilleen ja mutisi hiljaa lastensa nimiä.

Oli sumuinen ja pimeä yö. Tunnit kajahtelivat verkalleen lähimmän kirkon tornista. Kahden vahakynttilän valju hohde siroitteli avaraan ja korkeaan huoneeseen kummallisten heijasteiden valaisemia varjokuvia. Nämä varjokuvat olivat Kaarlo-kuninkaan esi-isiä, jotka astuivat esille kullatuista puitteistaan, ja heijasteet heitti hiipuvan hiilivalkean viimeinen sinertävä kimmellys.

Murtava alakuloisuus valtasi Kaarlon. Hän peitti otsansa käsillään ja ajatteli maailmaa, niin kaunista, kun sen jättää tai oikeammin kun se jättää meidät, lasten hyväilyjä, jotka tuntuvat suloisimmilta silloin kun on eriämässä heistä ainiaaksi, -- puolisoa, ylvästä ja urheata naista, joka oli viimeiseen asti rohkaissut hänen mieltänsä. Hän otti poveltaan timanttiristin ja Sukkanauha-ritarikunnan rintatähden, jotka kuningatar oli lähettänyt hänelle noiden jalojen ranskalaisten mukana, ja suuteli niitä; sitten muistaessaan, että Henriette ei ollut näkevä näitä esineitä ennen kuin hän makaisi kylmänä ja silvottuna haudassaan, tunsi hän jäätävää väristystä, kuin olisi kalma jo heittänyt ensimmäisen harsonsa hänen ylleen.

Tässä suojamassa, joka johdatti hänen mieleensä niin monia kuninkaallisia muistoja ja missä häntä olivat niin monet hovilaiset ja imartelijat ympäröineet, -- yksinään lohduttoman palvelijan kanssa, jonka heikko sielu ei kyennyt tukemaan häntä, kuninkaan miehuus painui palvelijan heikkouden, huoneen hämäryyden ja talvisen kylmyyden tasalle; ja sanonemmekokaan, että tämä kuningas, joka kuoli niin suurena, niin ylväänä, alistumisen hymy huulillaan, pyyhkäisi hämyssä pois kyyneleen, joka oli tipahtanut pöydälle ja värisi verhon kultaompeleella.

Äkkiä kuului askeleita käytävästä, ovi avautui, soihdut levittivät huoneeseen savuista hohdetta, ja piispalliseen asuun pukeutunut hengenmies astui sisälle kahden vahtisotamiehen saattamana, joille Kaarlo teki käskevän liikkeen kädellään.

Vahtisoturit peräytyivät; hämy palasi huoneeseen.

"Juxon!" huudahti Kaarlo; "Juxon! Kiitos, viimeinen ystäväni, tulette juuri parahiksi."

Piispa loi levottoman syrjäsilmäyksen mieheen, joka nyyhkytti tulisijan nurkassa.

"Kas niin, Parry", sanoi kuningas, "älä nyt enää itke; Jumala tulee lohduttajaksemme."

"Jos se on Parry", virkkoi piispa, "niin minulla ei ole mitään pelättävänä; sallikaa minun siis, sire, tervehtiä teidän majesteettianne ja ilmoittaa teille, kuka olen ja minkätähden tulin."

Se näky ja ääni oli saada Kaarlon huudahtamaan, mutta Aramis kohotti sormensa huulilleen ja kumarsi syvään Englannin kuninkaalle.

"Ritari!" sopersi Kaarlo.

"Niin, sire", keskeytti Aramis ääntänsä korottaen; "niin, piispa Juxon, Kristuksen uskollinen ritari, ja tulen teidän majesteettinne toivomuksia noudattaen."

Kaarlo liitti kätensä ristiin. Hän oli tuntenut d'Herblayn; hän seisoi tyrmistyneenä ja ymmällä, ajatellessaan näitä miehiä, jotka siten taistelivat kansan tahtoa ja kuninkaan kohtaloa vastaan, vaikka olivat muukalaisia ja ilman muuta vaikutinta kuin omantuntonsa vaatima velvollisuus.

"Te", äännähti hän, "te! Miten teidän on onnistunut tulla tänne? Hyvä Jumala, jos teidät tunnettaisiin, niin olisitte hukassa!"

Parry nousi seisaalle; koko hänen olemuksensa ilmaisi vilpitöntä ja ääretöntä ihailua.

"Älkää ajatelko minua, sire", vastasi Aramis jälleen kehoittaen eleellään kuningasta vaikenemaan; "ajatelkaa ainoastaan itseänne. Näettehän, että ystävänne valvovat; vielä en tiedä, mihin ryhdymme, mutta neljä päättäväistä miestä pystyy paljoon. Älkää kuitenkaan ummistako silmiänne tänä yönä, älkää ihmetelkö mitään ja olkaa valmistautunut kaikkeen."

Kaarlo pudisti päätänsä.

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "te tiedätte, että tässä ei ole aikaa hukattavana ja että teidän on toimittava kiireisesti, jos aiotte mitään yrittää. Onko tiedossanne, että minun on kuoltava huomenna kello kymmenen?"

"Sire, sitä ennen tapahtuu jotakin, mikä tekee mestauksen mahdottomaksi."

Kuningas katseli Aramista hämmästyneenä.

Samassa kuului kuninkaan ikkunan alta kummallista jymyä, niinkuin olisi purettu rakennuspuita vankkureilta.

"Kuuletteko?" virkahti kuningas.

Jumua seurasi tuskanhuuto.

"Kyllä kuulen", vastasi Aramis; "mutta minä en käsitä, mitä melua se oli, ja vielä kummallisempi oli tuo parahdus."

"En minäkään tiedä, kuka siellä kiljahti", sanoi kuningas, "mutta jyrinän voin teille selittää. Tiedättekö, että minut mestataan tämän ikkunan edustalla?" lisäsi Kaarlo ojentaen kätensä synkkää autiota toria kohti, jolla liikehti ainoastaan sotamiehiä ja vartijoita.

"Kyllä, sire", vastasi Aramis, "sen tiedän."

"No, niin, siinä tuotiin rakennuspuita niiksi palkeiksi, joista mestauslavani pystytetään. Joku työmies lienee vahingoittunut kuormaa purettaessa."

Aramis ei voinut olla värähtämättä.

"Nähnette nyt", jatkoi Kaarlo, "että teidän on turha ponnistella pitemmälle; olen tuomittu, jättäkää minut kokemaan kohtaloni."

"Sir", vastasi Aramis palautuen entiseen tyyneyteensä, joka oli hetkiseksi järkkynyt, "he voivat kyllä rakentaa mestauslavan, mutta mestaajaa he eivät saa käsiinsä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningas.

"Tällä hetkellä, sire, on Lontoon pyöveli joko siepattu talteen tai lahjottu; huomenna on mestauslava valmiina, mutta pyöveliä puuttuu, joten mestaus on lykättävä ylihuomiseen."

"Entä sitten?" tiedusti kuningas.

"No, ensi yönä me viemme teidät pois", vastasi Aramis.

"Millä tavoin?" huudahti kuningas, jonka kasvoja valaisi ilon välähdys vastoin hänen tahtoansakin.

"Voi, hyvä herra", sopersi Parry ristissä käsin, "siunattuja olkaa te ja ystävänne!"

"Millä tavoin siis?" toisti kuningas; "minun tulee se tietää, voidakseni auttaa yritystänne, jos käy tarpeelliseksi."

"Sitä en vielä tiedä, sire", vastasi Aramis; "mutta nokkelin, urhoollisin, uskollisin meistä neljästä lausui eritessäni hänestä: 'Chevalier, sano kuninkaalle, että me huomisiltana kello kymmenen vapautamme hänet.' Ja mitä hän lupaa, sen hän pitää."

"Ilmoittakaa minulle tuon jalomielisen ystävän nimi", pyysi kuningas, "tunteakseni häntä kohtaan ikuista kiitollisuutta, onnistukoon hän tai ei."

"D'Artagnan, sire, sama, joka oli pelastamaisillaan teidät, kun eversti Harrison ilmestyi juuri pahimmoikseen."

"Te olette tosiaan ihmeellisiä miehiä!" kummasteli kuningas; "jos minulle olisi kerrottu sellaisia asioita, niin en olisi uskonut."

"Kuulkaahan nyt, sire", jatkoi Aramis. "Älkää hetkeksikään unohtako, että me valvomme pelastukseksenne; tarkatkaa vähäisintäkin elettä, hyräilyä, merkkiä niiden taholta, jotka lähestyvät teitä; tähyilkää kaikkea, kuunnelkaa kaikkea, tehkää johtopäätöksiä kaikesta."

"Voi, chevalier", huudahti kuningas, "mitä voinkaan lausua teille? Mitkään sanat eivät kykenisi ilmaisemaan kiitollisuuttani, vaikka ne tulisivat sydämeni syvyydestä. Jos onnistutte, niin en sano teidän pelastaneen kuninkaan -- ei, kuninkuus on vähäpätöinen asia, kun sitä katselee mestauslavalta kuten minä, sen vakuutan -- vaan te säästätte puolisolle miehen, lapsilleen isän. Chevalier, ottakaa käteni, se on ystävän, joka rakastaa teitä viimeiseen hengähdykseen asti."

Aramis tahtoi suudella kuninkaan kättä, mutta kuningas tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämelleen.

Samassa astui sisälle mies, joka ei ollut edes koputtanut ovelle; Aramis tahtoi vetää kätensä takaisin, mutta kuningas pidätteli sitä.

Tulija oli noita puolittain papillisia, puolittain sotilaallisia puritaaneja, joita kuhisi Cromwellin ympärillä.

"Mitä tahdotte, sir?" kysyi kuningas.

"Haluan tietää, onko Kaarlo Stuartin ripitys päättynyt", vastasi tulokas.

"Mitä te siitä välitätte?" sanoi kuningas; "mehän emme ole samaa uskontoa."

"Kaikki ihmiset ovat veljeksiä", virkkoi puritaani. "Muuan veljeni lähestyy loppuansa, ja minä tulin valmistamaan häntä kuolemaan."

"Riittää", tokaisi Parry; "kuningas ei voi käyttää hyödykseen teidän kehoituksianne."

"Puhutelkaa häntä sävyisästi, sire", pyysi Aramis hiljaa; "hän on kai joku vakooja."

"Kunnianarvoisan tohtorin ja piispan jälkeen", sanoi kuningas, "kuuntelen teitä mielelläni, sir."

Vaanivakatseinen mies peräytyi, ensin kuitenkin kohdistettuaan Juxoniin huomiota, joka ei jäänyt kuninkaalta näkemättä.

"Chevalier", virkkoi hän oven sulkeuduttua, "luulen olleeni oikeassa, -- tuo mies varmaankin tuli tänne pahoissa aikeissa. Pitäkää poistuessa varanne, että teille ei tapahdu onnettomuutta."

"Sire", vastasi Aramis, "kiitän teidän majesteettianne, mutta suvaitkaa olla huoletta, sillä minulla on tämän kauhtanan alla teräspaita ja tikari."

"Menkää siis, monsieur, ja ottakoon Jumala teidät pyhään varjelukseensa, kuten sanoin siihen aikaan, kun olin kuninkaana!"

Aramis lähti; Kaarlo saattoi häntä kynnykselle asti. Aramis antoi siunauksensa, joka sai vartiosoturit kumartamaan, asteli juhlallisesti sotamiesten täyttämien etuhuoneiden läpi, nousi jälleen vaunuihinsa, joihin häntä seurasivat äskeiset kaksi vartiosoturia, ja käski ajaa takaisin piispantalolle, missä he jättivät hänet.

Juxon odotti huolissaan.

"No?" kysäisi hän nähdessään Aramiin.

"Kaikki on onnistunut toiveitteni mukaan", vastasi tämä. "Vakoojat, kaartilaiset, saattolaiset uskoivat minut teiksi, ja kuningas siunaa teitä siinä odotuksessa, että tekin suotte siunauksenne hänelle."

"Jumala teitä suojelkoon, poikani, sillä teidän esimerkkinne on antanut minulle sekä toivoa että miehuutta!"

Aramis otti jälleen yllensä oman vaatepartensa ja levättinsä ja poistui mainittuaan Juxonille, että hän aikoi vielä kerran kääntyä tämän puoleen.

Hän oli edennyt tuskin kymmentä askelta kadulla, kun huomasi kintereillään väljään viittaan kääriytyneen miehen; hän tapaili tikariansa ja pysähtyi. Mies astui suoraan hänen luokseen. Se oli Portos.

"Sinäkö, veikkonen!" virkahti Aramis ojentaen hänelle kätensä.

"Katsos, ystäväiseni", vastasi Portos, "kullakin meistä oli tehtävänsä; minun toimeni oli suojata sinua, ja sen olen tehnyt. Tapasitko kuninkaan?"

"Tapasin kyllä, ja kaikki käy hyvin. Missä ovat ystävämme?"

"Meidän piti tulla koolle hotelliin kello yksitoista."

"Sitten ei ole aikaa menetettävänä", sanoi Aramis.

Paavalin-kirkon tornikello löikin juuri puoli yksitoista. Kiirehtimällä päätyivät nuo kaksi ystävystä kuitenkin ensimmäisinä perille.

Heidän jälkeensä saapui Atos.

"Kaikki käy hyvin", hän ilmoitti ennen kuin toverit ehtivät häneltä mitään kysyäkään.

"Mitä olet toimittanut?" sanoi Aramis.

"Olen vuokrannut pikku aluksen, kapean kuin palkovene ja kepeän kuin pääskynen. Se odottelee meitä Greenwichissä, vastapäätä Koirasaarta. Väestönä on laivuri ja neljä matruusia, jotka viidenkymmenen punnan palkkiosta pysyvät käytettävissämme kolme yötä peräkkäin. Heti kun olemme astuneet alukseen kuninkaan kanssa, me käytämme pakovettä purjehtiaksemme alas Thamesia ja olemme kahden tunnin kuluttua ulapalla. Merirosvojen tavoin me sitten viiletämme pitkin rannikkoa, pysytellen rantakallioiden suojassa, kunnes kulku näyttää vapaalta suoraan Boulogneen. Kuolemani varalta ilmoitan, että kapteenin nimi on Roger ja aluksen The Lightning, 'Salama'. Näiden tietojen johdolla löydätte helposti kumpaisenkin. Tunnustuksena on kaikista kulmistaan solmuun vedetty nenäliina."

Hetkisen kuluttua saapui d'Artagnankin.

"Tyhjentäkää taskunne", hän sanoi, "kunnes saamme kokoon sata puntaa, sillä mitä minun varoihini tulee..."

Ja hän käänsi taskunsa nurin tyhjillään.

Erä oli koolla silmänräpäyksessä; d'Artagnan meni ulos, mutta palasi aivan heti.

"Kas niin, siitä on päästy", virkkoi hän.

"Uh, vaivatonta se ei ollut!"

"Onko pyöveli lähtenyt Lontoosta?" kysyi Atos.

"Ka, se ei olisi kyllin taattu. Hän olisi voinut lähteä toisesta portista ja palata toisesta."

"Missä hän siis on?" tiedusteli Atos.

"Kellarissa."

"Missä ihmeen kellarissa?"

"Isäntämme kellarissa! Mousqueton istuu kynnyksellä, ja tässä on avain."

"Mainiota!" sanoi Aramis. "Mutta miten sait miehen taivutetuksi katoamaan?"

"Siten kuin koko maailmaa taivutellaan, -- rahalla; kalliiksi se minulle kävi, mutta hän suostui viimein."

"Ja paljonko se siis maksoi, hyvä ystävä?" kysyi Atos; "sillä käsitäthän, että nyt ollessamme oikeastaan vain köyhiä muskettisotureita ilman taloa tai tointa, kaikki kulut on jaettava yhteisesti."

"Se maksoi minulle kaksitoistatuhatta livreä", ilmoitti d'Artagnan.

"Ja mistä ne sait?" urkki Atos; "oliko sinulla niin suuri summa hallussasi?"

"Olipa kuningattaren kuuluisa timantti!" vastasi d'Artagnan huoahtaen.

"Niin, se on totta", puuttui puheeseen Aramis; "tunsin sen sormessasi."

"Olit siis ostanut sen takaisin herra Desessartsilta?" kysyi Portos.

"Niin, hyvä Jumala!" vastasi d'Artagnan; "mutta kohtalon kirjaan on merkitty, että minä en voi pitää sitä hallussani. Mikäs auttaa! Timanteilla näkyy olevan myötätuntoiset ja haluttomat oikkunsa kuten ihmisilläkin; tuo kalleus tuntuu tosiaan olleen minulle yrmeä."

"No, pyövelistä siis on suoriuduttu", huomautti Atos; "mutta valitettavasti on kaikilla pyöveleillä apulainen, renki, tietääkseni."

"Apulainen oli tälläkin, mutta meillä on ollut onni puolellamme."

"Kuinka niin?"

"Luullessani juuri, että minulla oli vielä toinen kauppa hierottavana, kannettiin tuo hylky kotiin säärensä taittaneena. Liiallisessa innossaan oli hän saattanut kuninkaan ikkunain edustalle asti vankkureita, joilla kuljetettiin palkkeja ja riukuja; hänen koivelleen vierähti palkki ja murskasi sen."

"Ahaa!" sanoi Aramis; "hän se siis päästi parahduksen, jonka kuulin kuninkaan huoneeseen?"

"Niin kai", vastasi d'Artagnan; "mutta huolellisena miehenä hän poistuessaan lupasi lähettää sijaansa neljä tottunutta ja näppärää työmiestä niiden avuksi, jotka olivat jo ryhtyneet puuhaan, ja isäntänsä luokse palatessaan hän vammastaan huolimatta kirjoitti heti mestari Tom Lowille, tutulle kirvesmiehelle, ja pyysi tätä lähettämään Whitehalliin täyttämään hänen lupauksensa. Tässä on kirje, jonka hän lähetti erään sanansaattajan myötä; tämän piti viedä se perille kymmenestä pennystä, mutta hän möi sen minulle louisdorista."

"Ja mitä lempoa aiot tehdä kirjeellä?" kysyi Atos.

"Etkö sitä arvaa?" sanoi d'Artagnan, ja hänen silmistään säihkyi nerokkuus.

"En, kautta sieluni!"

"No, hyvä Atos, sinä, joka puhut englanninkieltä kuin itse John Bull, sinä olet mestari Tom Low, ja me olemme sinun kolme kumppaniasi; ymmärrätkö?"

Atos huudahti ilahtuen ja ihaillen ja kiirehti vaatekomeroon, josta otti esille yksinkertaisia työpukuja. Ystävykset pukeutuivat heti niihin ja lähtivät hotellista, Atos kantaen sahaa, Portos rautakankea, Aramis kirvestä ja d'Artagnan vasaraa ja vaarnoja.

Pyövelin apulaisen kirje riitti vakuuttamaan työnjohtajalle, että tulijat olivat todellakin hänen odottamansa miehet.

YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Työmiehet

Keskellä yötä kuuli Kaarlo kovaa paukkinaa ja jyrinää ikkunansa alta: vasaroimista, kirveeniskuja, kankoamista ja sahan tirskunaa.

Hän oli laskeutunut riisuutumatta vuoteelleen ja juuri nukahtanut kun hänet äkkiä havahdutti tämä melu, joka ulkonaisesta kiusallisuudestaan puhumattakaan herätti kamalaa kaikua hänen sielussaan, niin että edellisen päivän kammottavat ajatukset alkoivat jälleen ahdistaa häntä. Yksinään, pimeyden ympäröimänä ja maailmasta eristettynä, hänellä ei ollut voimia kestää tätä uutta kidutusta, joka ei kuulunut hänelle tuomittuun rangaistukseen; hän lähetti Parryn pyytämään vartiosoturia huomauttamaan työmiehille, että heidän piti vältellä melua ja sääliä entisen kuninkaansa viimeistä unta.

Vartiosoturi ei tahtonut lähteä oveltaan, vaan antoi Parryn mennä edelleen.

Kierrettyään palatsin ja tultuaan ikkunan edustalle Parry näki parvekkeen tasalla, jolta oli kaide poistettu, ison puolivalmiin mestauslavan, jolle jo alettiin naulata mustaa sarssiverhoa.

Mestauslava, joka kohosi ikkunan tasalle eli lähes kaksikymmentä jalkaa korkealle, oli rakennettu kahtena kerroksena. Niin hirveä kuin tämä näky olikin Parrylle, yritti hän kuitenkin noiden kahdeksan tai kymmenen työmiehen joukosta keksiä ne, jotka kauheata telinettä kyhätessään enimmin häiritsivät kuningasta jyskytyksellään. Yläpermannolla hän näki silloin kaksi miestä, jotka rautakangen avulla murtivat rautaisen parvekekaiteen viimeisiä kannattimia. Toinen heistä, jättiläinen varreltaan, työskenteli kuin muinaisen ajan muurinmurtimet, joita käytettiin kiviseinien puhkomiseen. Hänen kankensa jokaisella iskulla sinkoili kivensiruja ympärille. Toinen oli polvillaan ja korjasi sivulle kangen höllentämiä kiviä.

Oli ilmeistä, että nämä miehet ne aiheuttivat sen jyskeen, josta kuningas valitti.

"Hyvät ystävät", hän sanoi, "ettekö työskentelisi hiukan hiljaisemmin, minä pyydän? Kuningas nukkuu, ja hän tarvitsee unta."

Rautakankea käytellyt mies pysähtyi työstään ja kääntyi puolittain; mutta kun hän oli seisaallaan, ei Parry voinut nähdä hänen kasvojaan hämyssä, joka oli katonrajassa sankempi.

Polvillaan ahertava mies kääntyi myöskin, ja kun hänen kasvonsa olivat alempana kuin kumppaninsa, osui niille lyhdyn valo, joten Parry eroitti työmiehen piirteet.

Mies tähysti kuninkaan kamaripalvelijaa tiukasti ja laski sormensa huulilleen.

Parry kavahti tyrmistyneenä taaksepäin.

"Hyvä, hyvä", virkkoi työmies sujuvalla englanninkielellä; "sanokaa kuninkaalle, että jos hän nukkuu huonosti tänä yönä, on uni ensi yönä sikeämpää."

Näitä kovia sanoja, jotka kirjaimellisesti ymmärrettyinä saivat kamalan merkityksen, säesti sivuilla ja alipermannolla työskentelevien miesten hurja naurunhörähdys.

Parry poistui, luullen uneksivansa.

Kaarlo odotti häntä kärsimättömästi.

Samassa kun hän palasi, pisti ovelle asetettu vartiosoturi uteliaana päänsä sisälle raosta, nähdäkseen mitä kuningas teki.

Kuningas makasi kyynäspäähänsä nojautuen vuoteellaan. Parry sulki oven ja astui kuninkaan luo ilosta säteilevin kasvoin.

"Sire", hän sanoi hiljaa, "tiedättekö, keitä ne työmiehet ovat, jotka aiheuttavat niin suurta jyskettä?"

"En", vastasi Kaarlo surumielisesti pudistaen päätänsä; "mistä sen tietäisin? Tunnenko niitä miehiä?"

"Sire", ilmoitti Parry kumartuen herransa vuoteen yli supattamaan vielä hiljaisemmin, "sire, he ovat kreivi de la Fère ja hänen kumppaninsa."

"Rakentamassa minun mestauslavaani!" virkahti kuningas hämmästyneenä.

"Niin, ja samassa puhkaisten aukon muuriin."

"Hiljaa!" varoitti kuningas katsahtaen pelästyneesti ympärilleen. "Sinä näit heidät?"

"Puhuttelin heitä."

Kuningas liitti kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti. Lyhyen ja palavan rukouksen jälkeen hän sitten heittäysi alas vuoteeltaan, astui ikkunan ääreen ja veti kaihtimet sivulle. Parvekkeella seisoivat yhä vartiosoturit, ja parvekkeen takana levisi tumma lava, jolla näkyi liikkuvan varjoja edes takaisin.

Kaarlo ei kyennyt eroittamaan mitään, mutta hän tunsi jalkainsa alla ystäviensä iskujen tärinää. Kaikki nuo iskut saivat vastakaikua hänen sydämessään.

Parry ei ollut erehtynyt, hän oli tosiaan tuntenut Atoksen. Portoksen avulla oli tämä kovertamassa aukkoa, johon muuan poikkiparru oli kiinnitettävä.

Seinän aukko johti onttoon välikköön ihan kuninkaan huoneen permannon alle. Tähän välikköön päästessä, joka muistutti hyvin matalaa välikertaa, voitiin rautakangen ja tukevien olkapäiden avulla kohottaa permannosta palkki, ja se oli Portoksen tehtäviä. Kuningas saattoi silloin pujahtaa tästä aukosta, seurata vapauttajiansa kokonaan mustalla verhotun mestauslavan osastoon, siellä pukeutua hänelle varattuun työläisasuun ja huolettomasti laskeutua alas neljän kumppaninsa kanssa.

Vartiosoturit sallisivat heidän mennä ilman mitään epäluuloa, nähdessään työmiehet, jotka olivat olleet mestauslavaa rakentamassa.

Lähimmässä satamassa oli alus valmiina purjehtimaan, kuten jo olemme maininneet.

Tämä suunnitelma oli rohkea, mutta yksinkertainen ja helppo niinkuin kaikki, jotka johtuvat häikäilemättömästä päättäväisyydestä. Atos raateli kauniit valkoiset kätensä verille työssään, siirtäessään pois Portoksen järkyttelemiä kiviä. Hän sai jo pistetyksi päänsä niiden koristeitten alle, jotka somistivat parvekkeen kannattimia. Kahden tunnin aherruksen jälkeen tiesi hän saavansa tungetuksi koko ruumiinsa muuriin. Ennen päivän valkenemista olisi aukko valmiina ja peittyisi sen sisäpuolisen verhon poimuihin, joka oli d'Artagnanin kiinnitettävä. D'Artagnan oli ilmoittautunut ranskalaiseksi työmieheksi ja vasaroitsi naulojaan näppärästi kuin mitä taitavin verhoilija. Aramis leikkasi sarssista liikaerän, jotta sen laita ulottui juuri maahan, kätkien näkyvistä mestauslavan rungon.

Päivä alkoi jo valaista katonharjoja. Turpeista ja kivihiilistä kasattu roihuava nuotio oli auttanut työmiehiä kestämään tämän, tammikuun 29 ja 30 p:n välisen purevan pakkasyön; uutterimmatkin pistäysivät ehtimiseen sen ääreen lämmittelemään. Atos ja Portos olivat ainoat, jotka eivät olleet keskeyttäneet aherrustaan. Niinpä olikin aukko valmiina aamun ensi sarastuksessa. Atos ryömi sisälle, vieden kainalossaan kuninkaalle varatut vaatteet mustaan sarssikaistaleeseen käärittyinä. Portos ojensi hänelle rautakangen, ja d'Artagnan naulasi aukolle ja sinne lymynneelle peitteeksi sisäpuolisen sarssiverhon, mikä oli suuri, mutta erittäin tarpeellinen ylellisyys.

Atokselle jäi enää kahden tunnin työ hänen voidakseen päästä yhteyteen kuninkaan kanssa, ja ystävysten laskelman mukaan oli heillä koko päivä aikaa, koska pyövelin puutteessa oli sellainen haettava Bristolista.

D'Artagnan meni jälleen ottamaan ylleen kastanjanruskean takkinsa ja Portos punaisen ihokkaansa; Aramis taasen lähti Juxonin luo, tunkeutuakseen hänen mukanaan kuninkaan puheille, jos mahdollista.

Kaikki kolme olivat päättäneet tavata toisensa kello kaksitoista Whitehallin edustalla, nähdäkseen mitä tapahtuisi.

Ennen mestauslavalta poistumistaan oli Aramis lähestynyt aukkoa, johon Atos oli kätkeytynyt, ilmoittaakseen hänelle aikovansa jälleen pyrkiä kuninkaan luo.

"Hyvästi siis, ja pysy hyvällä mielellä", toivotti Atos. "Kerro kuninkaalle, millä kannalla asiat ovat; sano hänelle, että hänen tulee heti yksikseen jäätyänsä polkea lattiaan, jotta voin varmemmin pitkittää työtäni. Jos Parry saisi autetuksi minua irroittamalla ennakolta tulisijan aluspaaden, joka arvattavasti on marmorilaaka, niin se tuntuisi paljon. Yritä pysytellä kuninkaan seurassa, Aramis. Puhukaa kovaa, hyvin kovaa, sillä ovelta kuunnellaan teitä. Jos huoneessa pidetään vartijaa, niin surmaa hänet surkeilematta; jos heitä on kaksi, niin Parry tappakoon toisen ja suoriudu sinä toisesta; jos kolme, niin älkää välittäkö hengestänne, mutta pelastakaa kuningas."

"Ole huoletta", vastasi Aramis, "minä vien mukanani kaksi tikaria, antaakseni Parrylle toisen. Siinäkö kaikki?"

"Niin, menehän; mutta teroita kuninkaan mieleen, että hänen ei sovi osoittaa mitään väärää jalomielisyyttä. Teidän taistellessanne, jos ottelu syntyy, pitää hänen paeta; kun paasi on vain laskettu paikoilleen hänen päänsä yli, ja sinä olet elävänä tai kuolleena sillä paadella, niin tarvitaan vähintään kymmenen minuuttia sen aukon keksimiseksi, mistä hän on pujahtanut pakoon. Siinä ajassa olemme ehtineet loitolle, ja kuningas on pelastunut."

"Sanojesi mukaan, Atos. Kätesi, sillä kenties emme enää näe toisiamme."

Atos kietaisi kätensä Aramiin kaulaan ja syleili häntä. "Tämä sinulle", hän sanoi; "jos kuolen, niin sano d'Artagnanille, että minä rakastan häntä kuin poikaani, ja syleile häntä minun puolestani. Syleile myös kunnon Portosta. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastasi Aramis. "Nyt olen yhtä varma siitä, että kuningas pelastuu, kuin tiedän varmaksi, että puristan maailman uskollisinta kättä."

Aramis jätti Atoksen, laskeusi vuorostaan alas mestauslavalta ja palasi hotelliin viheltäen Cromwellin ylistykseksi sepitetyn laulun säveltä. Hän tapasi kaksi ystäväänsä istumassa pöydän ääressä hauskan takkavalkean edessä; he kallistelivat portviini-pulloa ja haukkoivat kylmää kananpaistia. Portos syödessään sadatteli äkäisesti parlamentin kehnoutta; d'Artagnan oli vaiti, mutta hautoi mielessään mitä rohkeimpia suunnitelmia.

Aramis ilmoitti hänelle, mitä oli sovittu; d'Artagnan hyväksyi sen nyökkäyksellä ja Portos sanoilla.

"Mainiota!" virkkoi jälkimmäinen; "me muuten olemmekin paikalla pakohetkellä: on helppo kätkeytyä mestauslavan alle, ja me voimme oleksia siellä. D'Artagnan, minä, Grimaud ja Mousqueton tapamme hyvinkin kahdeksan; Blaisois-parasta en tahdo puhua, sillä hän ei kelpaa muuhun kuin hevosten pitelijäksi. Kaksi minuuttia mieheen tekee yhteensä neljä minuuttia; Mousqueton saanee puolestaan minuutin hävitetyksi, se tekee viisi, ja niiden viiden minuutin aikana ehditte te neljänneslieuen päähän."

Aramis nautti nopeasti palasen ruokaa, joi lasin viiniä ja vaihtoi pukua.

"Nyt lähden hänen kunnianarvoisuutensa luo", hän sanoi. "Laita sinä aseet kuntoon, Portos, ja d'Artagnan vartioikoon visusti pyöveliä."

"Eipä hätää; Grimaud on ottanut vartiovuoron Mousquetonilta ja pitää häntä valppaasti silmällä."

"Huolehdi kuitenkin yhä suuremmasta valppaudesta äläkä ole hetkeäkään toimettomana."

"Toimettomanako! Hyvä ystävä, kysy Portokselta: enhän suo itselleni hetkenkään lepoa, leiskun herkeämättömästi jalkeilla kuin tanssimestari. Voi hitto, kylläpä rakastan tällä hetkellä Ranskaa, ja onpa hyvä, että ihmisellä on isänmaa, kun muiden isänmaassa viihtyy niin huonosti!"

Aramis erosi heistä samaan tapaan kuin vastikään Atoksesta, nimittäin syleillen heitä; sitten hän lähti piispa Juxonin luo ja esitti tälle pyyntönsä. Juxon suostui sitäkin helpommin, kun hänelle oli jo ilmoitettu apulaispappia tarvittavan sen varman tapauksen varalta, että kuningas tahtoi nauttia Herran ehtoollisen, ja olletikin siinä tapauksessa, että hän halusi kuulla messua.

Piispa astui vaunuihinsa samassa asussa kuin Aramis edellisenä päivänä. Aramis istuutui hänen viereensä vielä tuntemattomampana kalpeutensa ja alakuloisuutensa kuin diakonipukunsa johdosta. Ajoneuvot pysähtyivät Whitehallin edustalle; kello oli noin yhdeksän aamulla. Mitään muutosta ei näkynyt; etuhuoneet ja käytävät olivat täynnä vartiosotureita kuten edellisenä iltanakin. Kaksi huovia seisoi kuninkaan huoneen ovella, ja kaksi muuta käveli parvekkeen edessä mestauslavalla, jonne pyövelinpölkky oli jo nostettu.

Kuningas oli toivehikkaana, ja Aramiin ilmestyessä vaihtuivat hänen toiveensa riemastukseksi. Hän syleili Juxonia ja puristi Aramiin kättä. Piispa puhui kovalla äänellä kaikkien kuullen heidän oletetusta eilispäiväisestä kohtauksestaan. Kuningas vastasi hänelle, että silloin lausutut sanat olivat vaikuttaneet paljon hyvää ja että hän kaipasi vieläkin sellaista keskustelua. Juxon kääntyi läsnäoleviin ja pyysi heitä jättämään hänet häiritsemättömäksi kuninkaan kanssa. Kaikki peräytyivät.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, virkkoi Aramis nopeasti:

"Sire, te olette pelastettu! Lontoon pyöveli on kadonnut, hänen apulaisensa katkaisi eilen säärensä teidän majesteettinne ikkunan alla. Kuulemanne parahdus puhkesi häneltä. Epäilemättä on pyövelin häviäminen jo havaittu, mutta mitään pyöveliä ei ole lähempänä kuin Bristolissa, ja tämän noutamiseen menee aikaa. Meillä on siis toimimistilaisuutta ainakin huomiseen."

"Mutta kreivi de la Fère?" kysyi kuningas.

"Hän on kahden jalan päässä allanne, sire. Suvaitkaa ottaa hiilihanko ja kopauttakaa kolmasti lattiaan, niin kuulette hänen vastaavan."

Vapisevin käsin tarttui kuningas kohennusrautaan ja survaisi kolmasti lattiaan säännöllisin väliajoin. Heti kuului altapäin kumeita ja varovaisia nakutuksia vastaukseksi.

"Se, joka vastaa minulle", virkkoi kuningas, "on siis...?"

"Kreivi de la Fère, sire", sanoi Aramis. "Hän raivaa tietä, jota teidän majesteettinne pääsee pakenemaan. Parry taasen kohottakoon tuon marmorilevyn, ja silloin on täältä pääsy avoinna."

"Mutta minulla ei ole mitään työkalua", huomautti Parry.

"Ottakaa tämä väkipuukko", vastasi Aramis; "mutta varokaa tylsyttämästä sitä liiaksi, sillä te voitte tarvita sitä muunkin puhkaisemiseen kuin kiskoksen."

"Oi, Juxon", sanoi Kaarlo kääntyen piispaan ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "Juxon, pitäkää mielessänne sen miehen rukous, joka on ollut kuninkaanne..."

"Joka on vieläkin ja ainiaan", virkahti Juxon suudellen hallitsijan kättä.

"Rukoilkaa koko elämänne aikana tämän aatelismiehen puolesta, jonka näette tässä, sen puolesta, jonka kuulette jalkojenne alla, ja niiden kahden muun puolesta, jotka valvovat minun hyväkseni, missä oleksivatkaan, siitä olen vakuuttunut."

"Sire", vastasi Juxon, "toivomuksenne täytetään. Niin kauan kuin elän, lähetän joka päivä Jumalalle hartaan rukouksen näiden uskollisten ystävienne puolesta."

Maanalainen raivaaja pitkitti vielä jonkun aikaa työtänsä, joka kuului vakaasti lähenevän. Mutta äkkiä tunkeusi käytävästä odottamatonta melua. Aramis sieppasi hiilihangon ja antoi keskeyttämismerkin.

Melu lähestyi; se kuului useiden ihmisten säännöllisten ja tasaisten askelten töminältä. Nuo neljä miestä seisoivat liikkumattomina; kaikkien silmät suuntautuivat oveen, joka avautui verkalleen ja tavallaan juhlallisesti.

Huoveja oli asetettu kujaksi kuninkaan huoneen eteissuojamaan. Sisälle astui parlamentin valtuutettu pukeutuneena mustaan ja pahaenteisen totisena, tervehti kuningasta, kiersi auki pergamenttikääryn ja luki hänen tuomionsa, kuten on tapana silloin kun tuomitun on noustava mestauslavalle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Aramis Juxonilta.

Juxon ilmaisi eleellä, että hän oli kaikin puolin yhtä tietämätön kuin Aramiskin.

"Se tapahtuu siis tänään?" virkkoi kuningas ja hänen liikutuksensa oli huomattava ainoastaan Juxonille ja Aramiille.

"Eikö teille ollut ilmoitettu, sire, että mestaus oli määrätty täksi aamupäiväksi?" vastasi mustapukuinen mies.

"Minun on siis kuoltava tavallisen pahantekijän tavoin", huudahti kuningas, "Lontoon pyövelin käsissä?"

"Lontoon pyöveli on kadonnut, sire", ilmoitti parlamentin valtuutettu, "mutta hänen sijaansa on tarjoutunut muuan mies. Mestausta ei senvuoksi lykätä pitemmälle kuin te tarvitsette järjestääksenne ajalliset ja hengelliset asianne."

Lievä hiostus, joka kihoili kuninkaan hiusmartoon, oli ainoana liikutuksen ilmauksena, mitä hänessä näkyi tämän tiedon johdosta.

Mutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää sykkinyt; hän ummisti silmänsä ja nojasi kättänsä pöytään. Nähdessään tämän musertavan tuskan Kaarlo näytti unohtavan omansa.

Hän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.

"Kas niin, hyvä ystävä", hän sanoi sydämellisesti ja suruisesti hymyillen, "olkaa miehuullinen!"

Sitten hän kääntyi valtuutettuun ja lausui:

"Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät luullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä; haluan ensiksikin nauttia Herran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä viimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?"

"Kyllä, sire", vastasi parlamentin valtuutettu.

Ja hän vetäytyi pois.

Tointuessaan puristi Aramis kyntensä lihaan, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

"Voi, herra piispa", hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin "missä on Jumala? Missä on Jumala?"

"Poikani", vastasi piispa lujasti, "te ette näe häntä, syystä että maailman intohimot hämärryttävät katsettanne."

"Ystäväni", haastoi kuningas Aramiille, "älä heittäydy noin toivottomaksi! Sinä kysyt, missä Jumala on? Jumala näkee sinun uskollisuutesi ja minun marttyyrikuolemani; usko minua, me saamme palkintomme kumpainenkin. Syytä senvuoksi ihmisiä siitä, mitä tapahtuu, äläkä Jumalaa. Ihmiset ne syöksevät minut surmaan ja tuottavat sinulle murhetta."

"Niin, sire", myönsi Aramis, "niin, te olette oikeassa; ihmiset minun on otettava tästä tilille, ja sen teenkin."

"Istuutukaa, Juxon", sanoi kuningas vaipuen polvilleen, "sillä nyt on teidän kuunneltava rippiäni. Jääkää", hän virkkoi Aramiille, joka liikahti poistuakseen; "samoin sinä, Parry. Minulla ei ole salaripissäkään sanottavana mitään sellaista, mitä en voisi virkkaa kaikkien kuullen; jääkää, ja pahoittelen ainoastaan, että koko maailma ei voi kuulla minua kuten te ja teidän kanssanne."

Juxon istuutui; kuningas polvistui hänen eteensä kuin halvin uskovainen ja aloitti rippinsä.

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU

Remember!

Ripityksensä päätyttyä Kaarlo nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten saada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen; viivytys ei ollut siis käynyt pitkälliseksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.

Kuitenkin odotteli kansa jo; mestauksen tiedettiin olevan määrätty kello kymmeneksi, ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin suurin joukoin. Kuningas alkoi eroittaa sitä etäistä pauhua, jota väenpaljous ja meri aiheuttivat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat ja jälkimmäistä myrskyt.

Kuninkaan lapset saapuivat, -- prinsessa Charlotte ja Gloucesterin herttua; edellinen oli vaaleaverinen, kaunis pikku tyttö, silmät kyynelissä, jälkimmäinen taasen kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanha poika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat itävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten nähden hän ei antanut luontonsa heltyä.

Kaarlo tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsensa ilmestyessä, joita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen luokseen vasta kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä, ja hän kääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana niiden edessä, joille hän jätti kärsimysten ja onnettomuuksien raskaan perinnön.

Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.

"Poikani", hän sanoi, "tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä kaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi, älä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut luonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut kuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin herttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen tietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi tulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että sinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen oikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, -- kuuntele minua tarkoin poikani, -- jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he ottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla levollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno, poikani."

Lapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:

"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne..."

Kaarlo keskeytti hänet.

"Henry", hän sanoi, "puhuttele minua isäksesi."

"Isä", toisti lapsi, "minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa minut kuin tehdä minusta kuninkaan."

"Hyvä on, poikani", virkkoi Kaarlo. "Syleile minua nyt, ja sinä myös, Charlotte, älkääkä unohtako minua."

"Voi, emme koskaan, emme koskaan!" huudahtivat molemmat lapset kietoen käsivartensa kuninkaan kaulaan.

"Hyvästi!" toivotti Kaarlo; "hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois, Juxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla."

Juxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa huostaan.

Ovet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua sisälle.

Nähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas muisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän ei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä toiveissa.

Hän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua merkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen työhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai esimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.

Kaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja kuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut. Kärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä, mutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.

Tätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus vallitsi kuninkaan huoneessa.

Silloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon ja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina häiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin aukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman päässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi mestauslavan permantona.

Sorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja epäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen hätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa verhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan telineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana muskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka lainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.

-- Mitä onkaan tapahtunut? -- oudosteli Atos vapisten vielä enemmän kuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. -- Väki tunkeilee, sotamiehet ovat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan, näen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala, ovatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!

Äkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja verkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin olisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse mestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja katsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen sydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.

Yleisön sorina oli kerrassaan tauonnut. Kaikki silmät olivat tähdätyt Whitehallin ikkunaan; puoliavoimet suut ja hengitystä pidättelevät ilmeet osoittivat, että odotettiin kamalaa näytelmää.

Niiden askelten töminä, jotka Atos oli äskeisessä kätköpaikassaan kuninkaan huoneen alla kuullut ihan yläpuoleltaan, siirtyi nyt hänen kohdalleen mestauslavalle, joka taipui painonsa alla, niin että palkit melkein koskettivat onnettoman aatelismiehen päätä. Kaksi huoviriviä siinä nähtävästi asettui paikoilleen.

Samassa kuului aatelismiehelle hyvin tuttu ylväs ääni hänen yläpuolellaan lausuvan seuraavat sanat:

"Herra eversti, haluan puhua kansalle."

Atos värisi kiireestä kantapäähän: kuningas siis puhui mestauslavallaan.

Kaarlo, kyllästyneenä odottamaan kuolemaa, olikin siemaistuaan kulauksen viiniä ja nautittuaan palasen leipää päättänyt astua suoraa päätä kuolemaan ja antanut lähtömerkin.

Silloin oli parvekkeelle johtavan ikkunan molemmat puoliskot avattu, ja kansa oli nähnyt naamioidun miehen astuvan hiljaa esille suuren suojaman taustalta; hänet oli tunnettu pyöveliksi piilukirveestä, jota hän piti kädessään. Mies oli lähestynyt mestauspölkkyä ja laskenut sille piilunsa.

Se oli aiheuttanut ensimmäisen pauhinan, jonka Atos oli kuullut. Tämän miehen perässä oli tullut Kaarlo Stuart, tosin kalpeana, mutta levollisesti ja varmoin askelin kävellen kahden papin välissä, takanaan muutamia ylempiä upseereja, jotka olivat saaneet toimekseen johtaa mestausta, ja saattueena kaksi riviä pertuskamiehiä, jotka järjestyivät mestauslavan kumpaisellekin sivulle.

Naamioidun miehen näkeminen oli aiheuttanut pitkällistä sorinaa. Kaikki olivat kovin uteliaita tietämään, kuka tuo tuntematon pyöveli oli, joka oli tarjoutunut niin parahiksi, jotta kansalle luvattu kauhunäytelmä saattoi tapahtua, kun oli jo luultu, että tämä julma toimitus oli lykätty seuraavaan päivään. Jokainen tähysti häntä senvuoksi tarkoin, mutta muuta ei ollut havaittavissa kuin että tuntematon oli kokonaan mustaan pukeutunut keskimittainen mies ja näköjään jo elähtänyt, sillä kasvoja peittävän naamion alta riippui harmahtava parta.

Mutta kuninkaan ilmestyminen niin tyynenä, jalona ja arvokkaana oli palauttanut niin hisahtamattoman hiljaisuuden, että kaikki kuulivat hänen lausumansa toivomuksen saada puhua kansalle.

Tähän pyyntöön oli puhuteltu henkilö epäilemättä vastannut myöntävällä merkillä, sillä kuningas alkoi nyt puhua lujalla ja sointuvalla äänellä, joka värähdytteli Atoksen sydäntä.

Hän selitti käyttäytymistänsä kansalle ja antoi sille neuvoja Englannin menestykseksi.

-- Voi, sanoi Atos itsekseen, -- onko mahdollista, että minä kuulen ja näen valveilla? Onko mahdollista, että Jumala on siinä määrin hylännyt edustajansa täällä maan päällä, -- että hän antaa tämän kuolla näin kurjasti?... Ja minä kun en häntä nähnyt, en saanut hänelle jäähyväisiä lausua!

Kuului rasahdus, ikäänkuin olisi surma-asetta liikutettu mestauspölkyllä.

Kuningas keskeytti hyvästelynsä.

"Älkää kajotko piiluun!" kielsi hän.

Ja hän jatkoi puhettaan äskeisestä kohdasta.

Hänen lopetettuaan levisi hyytävä hiljaisuus kreivin yläpuolelle. Hän laski kätensä otsalleen, ja käden ja otsan välitse tihkui hikihelmiä, vaikka ilma oli purevan kylmä.

Se hiljaisuus ilmaisi viimeisiä valmistuksia.

Vaiettuaan oli kuningas luonut säälivän katseen väkijoukkoon, ja irroittaen rintatähtensä, saman timanttikoristeen, jonka kuningatar oli hänelle lähettänyt, hän ojensi sen Juxonia saattaneelle papille. Sitten hän otti povestaan pienen timanttiristin, jonka hän niinikään oli saanut madame Henrietteltä.

"Tämän ristin", hän virkkoi papille, "minä pidän kädessäni viimeiseen hetkeen asti; kuoltuani te otatte sen minulta."

"Kyllä, sire", vastasi ääni, josta Atos tunsi Aramiin.

Kaarlo oli siihen asti seissyt hattu päässä, mutta heitti sen nyt viereensä; sitten hän yksitellen avasi ihokkaansa napit, riisui sen yltään ja laski lähelleen. Pakkasen takia hän pyysi yönuttuaan, joka hänelle annettiin.

Kaikki nämä valmistukset olivat tapahtuneet hirvittävän tyynesti.

Olisi voinut luulla, että kuningas oli laskeutumassa vuoteelleen eikä ruumiskirstuunsa.

Vihdoin hän kohotti hiuksiansa kädellään.

"Ovatko ne tiellänne, sir?" kysyi hän pyöveliltä; "siinä tapauksessa ne voitaisiin sitoa rihmalla."

Sen virkkaessaan Kaarlo loi tuntemattomaan katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen naamarinsa läpi. Tuo niin jalo, tyyni ja luja silmäys pakotti miehen kääntämään pois päänsä. Mutta kuninkaan syvän katseen takana hän kohtasi Aramiin hehkuvan tuijotuksen.

Pyövelin jäädessä sanattomaksi kuningas uudisti kysymyksensä.

"Jos pyyhkäisette ne pois kaulalta", vastasi mies kumealla äänellä, "niin se riittää."

Kuningas siirsi hiuksensa sivulle molemmin käsin ja sanoi mestauspölkkyä silmäillen:

"Tuo pölkky on hyvinkin matala; eikö ole korkeampaa?"

"Se on tavallisesti käytetty", vastasi naamioitu mies.

"Luuletteko katkaisevanne pääni yhdellä iskulla?" kysyi kuningas.

"Niin toivon", vastasi mestaaja.

Nuo kaksi sanaa niin toivon lausuttiin niin kummallisella äänenpainolla, että kaikki värähtivät, kuningasta lukuunottamatta.

"Hyvä on", virkkoi kuningas, "ja kuulehan nyt, pyöveli!"

Naamioitu mies astui askeleen kuningasta kohti ja nojasi piiluun.

"En tahdo, että yllätät minut", jatkoi Kaarlo. "Minä polvistun rukoilemaan; älä vielä silloin iske."

"Ja milloin isken?" tiedusti naamioitu mies.

"Kun lasken kaulani pölkylle ja levitän käsivarteni sanoen: Remember![22] Iske silloin voimakkaasti."

Naamioitu kumarsi hiukan.

"Nyt on tullut hetki eritä maailmasta", virkkoi kuningas ympärillä seisoville. "Hyvät herrat, minä jätän teidät keskelle myrskyä ja lähden edellänne ikuisen tyvenen maahan. Hyvästi!"

Hän katsoi Aramiiseen ja nyökkäsi tälle erityisesti.

"Pyydän teitä nyt etääntymään", hän jatkoi, "jättääksenne minut hiljaiseen häiriintymättömään rukoukseen. Loittone sinäkin", hän lisäsi naamioidulle miehelle; "se tapahtuu vain hetkiseksi, ja minä tiedän kyllä, että olen omasi. Mutta muista, ettet iske ennen kuin kuulet merkkini."

Kaarlo polvistui, teki ristinmerkin ja painoi päänsä permantoa kohti ikäänkuin suudellakseen sitä; sitten hän nojasi toisella kädellään siihen ja toisella pölkkyyn, supattaen ranskaksi:

"Kreivi de la Fère, oletteko siellä ja voinko puhua teille?"

Ääni viilsi Atoksen sydäntä kuin jääkylmä teräs.

"Kyllä, teidän majesteettinne", hän vastasi vapisten.

"Uskollinen ystävä, jalo sydän", pitkitti kuningas, "minua ei voitu pelastaa, sillä säädetty oli toisin. Nyt, vaikka menettelisin jumalattomastikin, täytyy minun lausua pari sanaa sinulle; olen puhunut kansalle, olen puhunut Jumalalle, sinulle puhun viimeksi. Tahtoessani puoltaa pyhäksi katsomaani asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen ja hävittänyt lasteni perinnön. Miljoona puntaa kullassa on minulla vielä; sen aarteen kaivoin Newcastlen linnankellariin, lähtiessäni siitä kaupungista. Sinä yksin tiedät nyt, missä rahat ovat; käytä ne vanhimman poikani hyväksi sellaiseen aikaan, jolloin katsot sen olevan hänelle hyödyllisintä. Ja nyt sano minulle hyvästi, kreivi de la Fère!"

"Hyvästi, pyhä marttyyrikuningas!" sopersi Atos kauhun hyytämänä.

Syntyi tovin hiljaisuus, jollaikaa Atoksesta tuntui, että kuningas nousi ja muutti asentoansa.

Täyteläisellä ja sointuvalla äänellä, joka mestauslavan yli kuului torillekin, lausui kuningas sitten:

"Remember!"

Tuskin oli se sana kajahtanut, kun hirveä isku täräytti mestauslavan permantoa, jotta tomupilvi pöllähti telineen verhosta ja sokaisi onnettoman aatelismiehen. Koneellisesti kohotti hän sitten äkkiä silmänsä ja päänsä, ja lämmin pisara tipahti hänen otsalleen. Atos kavahti taaksepäin hirmustuneena, samalla kun pisarat karttuivat tummaksi suihkuksi, joka virtasi lattialle.

Polvilleen lyyhistyneenä Atos jäi hetkiseksi hervottomaan tainnostilaan. Heikkenevästä sorinasta huomasi hän piankin, että väkijoukko hajaantui; hän pysyi kuitenkin vielä tuokion hievahtamattomana, mykkänä ja murtuneena. Sitten hän kääntyi kastamaan nenäliinansa kulman marttyyrikuninkaan vereen, ja yleisön loitotessa yhä enemmän hän astui alas, siirsi verhoa sivulle, pujahti kahden hevosen välitse väen sekaan, jonka pukua hän käytti, ja saapui ensimmäisenä majataloon.

Huoneeseen tultuaan hän vilkaisi kuvastimeen, näki otsallaan punaisen laikun, painoi käden otsalleen, veti sen pois kuninkaan vereen tahrautuneena ja pyörtyi.

YHDESKAHDEKSATTA LUKU

Naamioitu mies

Vaikka kello oli vasta neljä ehtoopäivällä, oli jo ihan pimeä; lunta tuprusi isoina hiutaleina jääkylmän tuulen myötä. Aramis ilmestyi nyt vuorostaan ja tapasi Atoksen menehdyksissään, jollei aivan tajuttomana.

Jo ystävän ensimmäiset sanat toinnuttivat kreivin siitä horrostilasta, johon hän oli sortunut.

"No niin", virkkoi Aramis, "hävisimme kohtalon pakosta."

"Hävisimme, niin!" vastasi Atos. "Jalo ja kovaonninen kuningas!"

"Mitä, oletko haavoittunut?" kysäisi Aramis.

"En, tämä veri on hänen."

Kreivi pyyhki otsansa.

"Missä siis olitkaan?"

"Minne minut jätit, -- mestauslavan alla."

"Ja sinä näit kaikki?"

"En, mutta kuulin kaikki. Jumala varjelkoon minua kokemasta toista samanlaista tuntia kuin siellä vietin! Eikö tukkani ole vaalennut?"

"Tiedät siis, että minä pysyin hänen luonansa?"

"Kuulin äänesi viimeiseen hetkeen asti."

"Tässä on rintatähti, jonka hän antoi minulle", sanoi Aramis, "ja tässä risti, jonka otin hänen kädestään; hän tahtoi, että nämä kalleudet palautettaisiin kuningattarelle."

"Ja tässä on nenäliina niiden kääreeksi", virkkoi Atos.

Ja hän otti taskustaan nenäliinan, jonka oli kastanut kuninkaan vereen.

"Miten on ruumiin suhteen menetelty?" tiedusti hän sitten.

"Cromwellin käskystä se haudataan kuninkaallisin kunnianosoituksin. Me asetimme ruumiin lyijykirstuun, ja lääkärit palsamoivat nyt onnettoman hallitsijan maallisia jäännöksiä. Heidän työnsä päätyttyä kuningas asetetaan surukappeliin näytteille."

"Sitä ivaa!" mutisi Atos synkästi; "kuninkaallisia kunnianosoituksia sille, jonka he ovat murhanneet!"

"Se todistaa", virkkoi Aramis, "että vaikka kuningas kuolee, kuninkuus ei kuole."

"Voi!" huudahti Atos, "siinä meni kenties viimeinen ritarikuningas, mitä maailma saa nähdä."

"No, älä antaudu epätoivoon, kreivi", sanoi karkea ääni portailta, mistä kuului Portoksen raskasta tömistelyä; "me olemme kaikki kuolevaisia, ystävä-kullat."

"Tuletpa myöhään, hyvä Portos", huomautti kreivi de la Fère.

"Niin", vastasi Portos, "tapasin tielläni ihmisiä, jotka viivyttivät minua. Ne tanssivat, senkin hylyt! Kaappasin erästä kaulasta ja taisin kuristaa häntä hiukan. Samassa ilmestyi paikalle patrulli. Erityisesti pitelemäni mies ei onneksi kyennyt hisahtamaan muutamaan minuuttiin. Käytin sitä etua livahtaakseni sivukadulle. Se pikku katu johti minut vielä soukempaan kujaan. Sitten eksyin. En suurestikaan tunne Lontoota enkä osaa englanninkieltä; pelkäsin joutuneeni kerrassaan hukkateille, mutta täällä nyt vihdoinkin olen."

"Entä d'Artagnan?" kysyi Aramis; "etkö ole häntä nähnyt? Olisikohan hänelle tapahtunut jotakin!"

"Me jouduimme erillemme tungoksessa", kertoi Portos, "ja sitten en enää mitenkään saanut häntä tavoitetuksi."

"Oh", sanoi Atos hiukan katkerasti, "minä kyllä näin hänet, hän seisoi etummaisena väkijoukossa ja oli saanut erinomaisen paikan katsellakseen kaikkea, ja kun näytelmä oli sentään varsin merkillinen, tahtoi hän kai seurata sen kulkua ihan loppuun saakka."

"Kas, kreivi de la Fère", virkkoi tyyni, vaikka kiivaasta vauhdista läähättävä ääni, "sinäkö puhut pahaa poissaolevista?"

Tämä moite vihlaisi Atoksen sydäntä. Mutta kun d'Artagnanin näkeminen raa'an ja julman rahvaan etummaisena oli tosiaan vaikuttanut häneen syvästi, vastasi hän ainoastaan:

"En puhu sinusta pahaa, hyvä ystävä. Olimme sinusta levottomia, ja minä vain huomautin, missä olit. Sinä et tuntenut Kaarlo-kuningasta; hän oli sinulle pelkkä muukalainen, ja sinä et ollut velvollinen rakastamaan häntä."

Nämä sanat virkkaessaan Atos ojensi kätensä ystävälleen. Mutta d'Artagnan ei ollut näkevinään tätä liikettä ja piti kätensä viitan alla.

Atos antoi kätensä hiljaa painua sivulle.

"Uh, kun väsyttää!" huoahti d'Artagnan istuutuen.

"Juo lasillinen portviiniä", esitti Aramis nostaen pöydältä pullon ja kaataen lasiin; "juo, se virkistää sinua."

"Niin, juokaamme", virkkoi Atos, joka gascognelaisen tyytymättömyydestä pahoillaan tahtoi kilistää lasia hänen kanssaan, "juokaamme ja sitten jättäkäämme tämä inhottava maa. Alus odottaa meitä, tiedättehän; lähtekäämme matkalle tänä iltana, -- meillä ei enää ole täällä mitään tekemistä."

"Sinullapa on kiire, kreiviseni", virkkoi d'Artagnan.

"Tämä verinen kamara polttaa jalkojani", vastasi Atos.

"Lumi ei tehoa samaten minuun", sanoi gascognelainen levollisesti.

"Mutta mitä soisit meidän vielä tekevän, kun kuningas on kuollut?" kysyi Atos.

"Sinä et siis katso meille jääneen mitään tehtävää Englannissa, kreiviseni?" tiedusti d'Artagnan välinpitämättömästi.

"En mitään", vastasi Atos, "muuta kuin epäillä Jumalan laupeutta ja halveksia omia voimiani."

"No niin", pitkitti d'Artagnan, "minä sitävastoin -- minä kehno sielu, minä raakamainen töllistelijä, joka lähestyin mestauslavaa kolmenkymmenen jalan päähän paremmin nähdäkseni muukalaiskuninkaan pään putoavan, kun en tietenkään säälinyt hänen kohtaloansa -- minä ajattelen toisin kuin kreivi tässä ... minä jään!"

Atos kalpeni kalpenemistaan; jokainen ystävän lausuma moite värähdytti hänen sydäntään.

"Vai niin, sinä jäät Lontooseen?" virkkoi Portos d'Artagnanille.

"Niin", vahvisti tämä. "Entä sinä?"

"Perhana", tuumi Portos hiukan hämillään Atoksen ja Aramiin tähden, "jos sinä jäät, minun tultuani tänne sinun matkassasi, niin en lähde ilman sinua takaisin; enhän toki jätä sinua yksiksesi tähän ilkeään maahan."

"Kiitos, oiva veikkonen! Silloin esitänkin sinulle pikku yrityksen, jonka toteutamme yhdessä kreivin lähdettyä; se juolahti mieleeni tuota äskeistä näytelmää katsellessani."

"Millainen se on?"

"Mieleni tekee saada selville, kuka tuo naamioitu mies oli, joka niin auliisti tarjoutui katkaisemaan kuninkaalta kaulan."

"Naamioitu mies!" huudahti Atos; "et siis päästänyt pyöveliä livahtamaan käsistäsi?"

"Pyöveliäkö?" vastasi d'Artagnan; "hän on yhäti kellarissa, arvattavasti hyväillen isäntämme viinipulloja. Mutta siitäpä muistankin..."

Hän astui ovelle.

"Mousqueton!" huusi hän.

"Monsieur!" kuului ääni ikäänkuin maan uumenista.

"Päästä irti vanki", käski d'Artagnan; "kaikki on lopussa."

"Mutta", tokaisi Atos, "kuka siis oli se kurja, joka kohotti kätensä kuninkaan pään menoksi?"

"Pyövelinviran harrastaja, joka muuten piteli piilua tottuneesti", huomautti Aramis, "sillä yksi isku riitti, kuten hän toivoikin."

"Ettekö nähneet hänen kasvojaan?" kysyi Atos.

"Hänellä oli naamio", vastasi d'Artagnan.

"Mutta sinä, Aramis, joka olit niin lähellä?"

"En nähnyt muuta kuin harmahtavan parran, joka ulottui naamion alapuolelle."

"Hän oli siis elähtänyt mies?" kysyi Atos.

"Ka, se ei todista mitään", vastasi d'Artagnan. "Kun ottaa itselleen naamarin, voi siihen lisätä parrankin."

"Minua kiukuttaa, etten seurannut häntä", virkahti Portos.

"Kas, hyvä Portos", ilmoitti d'Artagnan, "juuri se aatos pälkähti minun päähäni."

Atos oivalsi nyt kaikki; hän nousi seisaalle.

"Suo minulle anteeksi, d'Artagnan", pyysi hän; "olen epäillyt Jumalaa, joten saatoin epäillä sinuakin. Suo anteeksi, veikkonen!"

"Siitä saamme hetimiten puhua", vastasi d'Artagnan puolittain hymyillen.

"Kerrohan", hoputti Aramis.

"No niin", haastoi d'Artagnan, "seistessäni siinä katselemassa, en kuningasta, niinkuin kreivi tässä arveli -- sillä minä tiedän jo, mitä ihmisen kuoleman näkeminen on, ja se koskee minuun aina pahasti, vaikka minun pitäisi olla tottunut sellaiseen -- vaan naamioitua pyöveliä, johtui mieleeni kuten sanoin, että minun pitäisi tutkia, kuka hän oli. Kun meillä on aina tapana vedota toisiimme ja käyttää toistemme apua, niinkuin ihminen ottaa toisen kätensä auttamaan toista, silmäilin koneellisesti ympärilleni tavoittaen Portosta nähdäkseni, sillä minä olin tuntenut sinut seisomassa kuninkaan vieressä, Aramis, ja kreivin tiesin olevan mestauslavan alla. Sentähden annankin sinulle anteeksi", lisäsi hän ojentaen kätensä Atokselle, "sillä sinun on täytynyt kärsiä hirveästi. Katselin siis ympärilleni, kunnes näin oikeallani pään, joka oli ollut halkaistuna, mutta välttävästi paikattu kokoon mustalla kääreellä. 'Lempo soikoon', tuumasin itsekseni, 'tuo sauma näyttää omaan kuosiini tehdyltä, ja lienenkin joskus ommellut kokoon tuon kallon'. Siinä seisoi tosiaan se kovaonninen skotlantilainen, Parryn veli, muistattehan, johon Groslow huvikseen koetti voimaansa, ja jolla oli vain puoli nuppia ehjänä, kun me hänet tapasimme."

"Aivan oikein", tokaisi Portos, "se mustakanainen mies."

"Sinäpä sen sanoit, sama juuri. Hän viittoi toiselle miehelle, joka seisoi vasemmallani; käännyin katsomaan ja tunsin kelpo Grimaudin, joka yksinomaan tähysti tiukasti pyöveliä kuten minäkin."

"'Hei!'" virkoin hänelle. "Kun kreivi aina käyttää tätä yksitavuista sanaa häntä puhutellessaan, käsitti Grimaud heti, että häntä tarkoitettiin; hän kiepahti päin ikäänkuin joustimen kieräyttämänä, tunsi vuorostaan minut ja sanoi naamioituun mieheen viitaten:

"'Hm?' mikä merkitsi: 'Näettekö?'

"'Totta hitossa!' vastasin minä.

"Me ymmärsimme toisiamme täydellisesti.

"Käännyin jälleen skotlantilaiseemme; hänenkin katseensa puhuivat selvää kieltä.

"Lyhyeen sanoen, kaikki päättyi surkeasti, kuten tiedätte. Väki poistui; tuli vähitellen ilta. Minä olin vetäytynyt erääseen torin soppeen Grimaudin ja skotlantilaisen kanssa, jota olin viitannut jäämään seuraamme. Sieltä näin pyövelin, joka kuninkaan kamariin mentyään vaihtoi pukua; hänen vaatteensa olivat kai ryvettyneet vereen. Sitten hän painoi päähänsä mustan hatun, kääriytyi viittaan ja katosi. Arvasin hänen olevan tulossa ulos ja riensin portin edustalle. Viiden minuutin kuluttua näimmekin hänen laskeutuvan alas portaita."

"Ja sinä seurasit häntä?" huudahti Atos.

"Tottahan toki!" vastasi d'Artagnan; "mutta vaivatonta se ei ollut. Tuon tuostakin kääntyi hän katsomaan taaksensa, ja meidän oli pakko piiloutua tai tekeytyä välinpitämättömäksi. Olisin kyllä saavuttanut ja surmannutkin hänet; mutta minä en ole itsekäs, ja tahdoin säästää sen virkistyksen teille, Aramis ja Atos, hiukan lohduttaakseni teitä. Viimein hän puolisen tuntia samottuaan keskikaupungin mutkikkaimpia katuja saapui yksinäisen pikku rakennuksen edustalle, missä ei vähäisinkään melu tai ainoakaan valo ilmoittanut kenenkään asuvan.

"Grimaud veti väljistä housuistaan pistoolin.

"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.

"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.

"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies seisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän ei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä kukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari, ja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen kadulle.

"Miekkosemme arveli nähtävästi olevansa yksin, sillä heti jälkeenpäin kuulin avaimen kiertyvän lukossa, ovi aukesi, ja hän katosi."

"Sitä roistoa!" ärähti Aramis; "mutta nyt sinun palattuasi on hän saattanut paeta, ja silloin emme häntä enää tapaa."

"Älä nyt, Aramis!" vastasi d'Artagnan; "sinä otaksut minut toiseksi."

"Mutta", huomautti Atos, "tällaikaa..."

"No, eikö minulla ollut täksi aikaa Grimaud ja skotlantilainen sijaisekseni? Ennen kuin hän oli ehtinyt astua kymmentä askelta talosta olin minä puolestani kiertänyt koko rakennuksen. Sille ovelle, josta hän oli mennyt sisälle, asetin skotlantilaisemme ja neuvoin häntä eleillä, että jos saattamamme mies tulisi ulos, pitäisi hänen seurata tätä kaikkialle, Grimaudin pysytellessä vuorostaan hänen jäljillään, sitten palatakseen odottamaan meitä täällä. Grimaudin asetin toiselle pääsyaukolle, antaen hänelle saman ohjeen, ja tässä nyt olen. Otus on kierroksessa; kuka nyt tahtoo olla kaadannassa mukana?"

Atos syöksähti syleilemään d'Artagnania, joka pyyhki otsaansa.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "sinä olet tosiaan liian hyvä, kun annat minulle anteeksi. Olin väärässä, satakertaisesti väärässä; minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Mutta meissä on pohjalla jotakin häijyä, mikä alituiseen yllyttää meissä epäluuloisuutta."

"Hm", tuumi Portos, "eiköhän tuo pyöveli voine olla herra Cromwell, joka työn kunnollisesta täyttämisestä varmistuakseen on tahtonut itse suorittaa sen?"

"Vielä mitä! Cromwell on lyhyt ja pönäkkä, mutta tämä pitkähkö ja solakka."

"Joku kuolemaan tuomittu sotamies kai, jolle on siitä hinnasta luvattu armahdus", arveli Atos, "niinkuin onnettoman Chalaisin suhteen meneteltiin."

"Ei, ei", väitti d'Artagnan, "hän ei astele kuin sotamies eikä huoju ratsumiehen tavoin. Hänellä on sirot raajat ja ylväs ryhti, kaikesta huolimatta. Erehdyn pahoin, tai me olemme tekemisissä aatelismiehen kanssa."

"Aatelismiehenkö!" huudahti Atos; "mahdotonta! Se olisi tahra koko säädylle."

"Oiva ajo!" ihasteli Portos remahtaen nauruun, joka tärisytti ikkunoita: "hemmetin hauska ajo!"

"Matkustatko nyt, Atos?" kysyi d'Artagnan.

"En, minä jään", vastasi aatelismies, ja hänen uhkaava eleensä ei luvannut mitään hyvää henkilölle, jota se tarkoitti.

"Miekat vyölle vain!" sanoi Aramis; "miekat vyölle, -- älkäämme menettäkö hetkeäkään."

Ystävykset pukeutuivat jälleen ripeästi herrasmiehen asuun, kiinnittivät miekkansa, kutsuivat yläkertaan Mousquetonin ja Blaisoisin ja käskivät näiden järjestää heidän tilinsä isännän kanssa ja laittaa kaikki lähtökuntoon, koska he luultavasti jo samana yönä olivat jättämässä Lontoon taaksensa.

Pimeys oli tummunut yhä synkemmäksi, vielä putoilevat lumihiutaleet näyttivät kietovan suunnattomaan käärinliinaan kuningasmurhaaja-kaupungin. Kello oli noin seitsemän illalla, ja kaduilla liikkui tuskin ketään; kukin istui kotinsa perhepiirissä ja puheli hiljaa kamalan päivän tapauksista.

Levätteihinsä verhoutuneina ystävykset samosivat aukioiden poikki ja katuja pitkin, jotka päivällä olivat olleet niin tulvillaan väkeä, mutta nyt levisivät autioina. D'Artagnan kulki edellä, alituiseen etsien ristejä, joita hän oli tikarillaan raapaissut seiniin; mutta oli niin pimeä, että hänen oli hyvin vaikea tuntea niitä. Kuitenkin oli d'Artagnan niin hyvin painanut mieleensä jokaisen pylvään, suihkulähteen ja kyltin, että hän puolen tunnin kuluttua päätyi ennenmainitun yksinäisen talon edustalle kolmen kumppaninsa keralla.

D'Artagnan luuli ensi hetkellä, että Parryn veli oli kadonnut, mutta hän erehtyi: kotimaansa tunturijäätikköihin tottunut skotlantilainen oli oikaissut vartalonsa pilaria vasten, ja ikäänkuin jalustaltaan suistettuna kuvapatsaana oli kylmien säiden karaisema mies antanut lumen kasautua vaipaksi ylleen. Ystävysten lähestyessä hän astahti esiin.

"Kas", virkkoi Atos, "siinähän uskollinen palvelija! Kautta taivaan, kunnon ihmiset ovat vähemmän harvinaisia kuin luullaan; tämä on rohkaisevaa."

"Älkäämme kovin kerkeästi sitoko seppeleitä skotlantilaisellemme", huomautti d'Artagnan; "minä luulen, että se veitikka on täällä omissa asioissaan. Olen kuullut sanottavan, että ne herrat, jotka ovat tulleet maailmaan toisella puolella Tweedia, ovat pitkävihaisia. Pitäköön Groslow varansa; hänelle voisi käydä huonosti, jos hän tapaisi tämän miehen."

Eroten ystävistään hän lähestyi skotlantilaista ja ilmoittausi tälle. Sitten hän viittasi kumppaneitansa tulemaan paikalle.

"Well?" kysyi Atos englanninkielellä.

"Ketään ei ole tullut ulos", vastasi Parryn veli.

"Hyvä; jää sinä tämän miehen luo, Portos, ja sinä myös, Aramis. D'Artagnan opastaa minut Grimaudin luo."

Grimaud ei ollut vähemmän nokkela kuin skotlantilainen; hän oli kyyristynyt onttoa halavaa vasten, jota käytti vahtikojuna. D'Artagnan luuli hetkiseksi kuten edellisellekin vartiopaikalle tullessaan, että naamioitu mies oli ilmestynyt esiin ja saanut vakoojan kintereilleen.

Äkkiä pistäysi näkyviin pää, ja kuului hiljainen vihellys.

"Hei!" virkahti Atos.

"Niin", vastasi Grimaud.

He lähestyivät halavaa.

"No", kysyi d'Artagnan, "onko ketään tullut ulos?"

"Ei, vaan mennyt sisälle", vastasi Grimaud.

"Mieskö vai nainen?"

"Mies."

"Ahaa", sanoi d'Artagnan, "heitä on siis kaksi!"

"Soisin olevan neljä", virkkoi Atos, "jotta olisimme edes muodollisesti tasaväkisiä."

"Kenties heitä onkin neljä", huomautti d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Eikö muita miehiä ole voinut olla talossa odottelemassa näiden kahden tuloa?"

"Sen voi nähdä", sanoi Grimaud viitaten ikkunaan, jonka luukuista tunkeusi muutamia valonsäteitä.

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "kutsukaamme toisetkin tänne."

He kiersivät rakennuksen antaakseen Portokselle ja Aramiille merkin tulla toiselle puolelle.

Nämä kiirehtivät sinne innoissaan.

"Oletteko nähneet jotakin?" he kysyivät.

"Emme, mutta näemme pian", vastasi d'Artagnan osoittaen Grimaudia, joka kiviseinän rosoihin tarraten oli jo kavunnut viisi tai kuusi jalkaa korkealle maasta.

Kaikki neljä lähestyivät. Grimaud pitkitti nousuansa ketterästi kuin kissa. Viimein hän sai siepatuksi kiinni koukusta, jota käytettiin ikkunaluukun kiinnittämiseksi seinään sen ollessa auki. Samalla kertaa tapasi hänen jalkansa reunuksen, joka näytti suovan hänelle riittävän tukikohdan, sillä hän ilmaisi merkillä päässeensä määränpäähän. Sitten hän painoi silmänsä luukun raolle.

"No?" tiedusti d'Artagnan.

Grimaud haritti kaksi sormea kädestään.

"Puhu", käski Atos; "merkkisi eivät näy. Montako heitä on?"

Grimaud teki ponnistuksen.

"Kaksi", hän vastasi. "Toinen on kääntynyt tänne päin, ja toinen on selin minuun."

"Hyvä! Ja kuka se on, jonka kasvot näet?"

"Sama mies, jonka näin tulevan."

"Tunnetko häntä?"

"Luulin jo äsken tuntevani enkä erehtynyt: hän on pönäkkä ja lyhyt."

"Ken se on?" kysyivät kaikki ystävykset yhtaikaa matalalla äänellä.

"Kenraali Oliver Cromwell."

Ystävykset katsoivat toisiinsa.

"Entä toinen?" kysyi Atos.

"Laiha ja solakka."

"Se on pyöveli", virkkoivat d'Artagnan ja Aramis yhteen suuhun.

"Näen ainoastaan selkäpuolen", jatkoi Grimaud; "mutta malttakaa, hän liikahtaa, hän kääntyy, -- ja jos hän on pannut pois naamarinsa, voin nähdä ... ah!"

Niinkuin sydämeen iskettynä hellitti Grimaud rautakoukun ja putosi selkä edellä alas kumeasti huoaten. Portos vastaanotti hänet syliinsä.

"Näitkö hänet?" kysyivät ystävykset.

"Näin", vastasi Grimaud tukka pystyssä ja hiki otsalla.

"Sen laihan miehen?" sanoi d'Artagnan.

"Niin."

"Pyövelin?" lisäsi Aramis.

"Niin."

"Ja kuka se on?" tiedusti Portos.

"Hän! hän!" änkkäsi Grimaud kalpeana kuin ruumis ja vapisevin käsin tarttuen herransa käteen.

"Kuka hän?" kysyi Atos.

"Mordaunt!..." vastasi Grimaud.

D'Artagnan, Portos ja Aramis huudahtivat ilahtuneina.

Atos astui askeleen taaksepäin ja laski kätensä otsalleen.

"Sallimus!" jupisi hän.

KAHDESKAHDEKSATTA LUKU

Cromwellin talo

Mordauntia oli d'Artagnan tosiaan väijynyt häntä tuntematta.

Taloon mennessään hän oli riisunut naamarinsa ja harmaan tekopartansa, joita oli käyttänyt valeasunaan, noussut ylös portaita, avannut oven ja astunut huoneeseen, jonka tummia seinäverhoja valaisi lamppu. Siellä istui pöydän ääressä mies kirjoittamassa.

Tämä mies oli Cromwell.

Cromwellilla tiedetään Lontoossa olleen pari kolme hänen ystävilleenkin yleensä tuntematonta olopaikkaa, jotka hän ilmaisi ainoastaan likeisimmille uskotuilleen. Muistettaneen, että Mordaunt voitiin lukea jälkimmäisiin.

Hänen tullessaan Cromwell kohotti päätänsä.

"Tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi hän; "tulette myöhään."

"Kenraali", vastasi Mordaunt, "tahdoin nähdä loppuun asti toimituksen, ja se viivytti minua."

"Vai niin", sanoi Cromwell; "en ole yleensä luullut teitä noin uteliaaksi."

"Olen aina utelias näkemään teidän ylhäisyytenne vihollisia kukistuvan, ja tämä ei ollut niistä vähäpätöisimpiä. Mutta te, kenraali, ettekö te ollut Whitehallissa?"

"En", vastasi Cromwell.

Syntyi hetkisen äänettömyys.

"Oletteko kuullut mitään yksityiskohtia?" kysyi Mordaunt.

"En ollenkaan. Olen ollut täällä aamusta asti. Tiedän ainoastaan, että suunniteltiin yritystä kuninkaan pelastamiseksi."

"Ah, te tiesitte sen?" virkahti Mordaunt.

"Sillä ei ollut erityisempää merkitystä. Neljän työmiehiksi pukeutuneen miehen piti siepata kuningas vankeudesta ja viedä hänet Greenwichiin, missä häntä odotti alus."

"Ja kaiken tämän tietäessänne teidän ylhäisyytenne pysytteli täällä, kaukana syrjässä, tyynenä ja toimettomana!"

"Tyynenä kyllä", vastasi Cromwell, "mutta kuka sanoo, että olin toimeton?"

"Mutta jos salajuoni olisikin onnistunut?"

"Sen olisin suonut."

"Minä ajattelin, että teidän ylhäisyytenne piti Kaarlo I:n kuolemaa Englannin menestykselle välttämättömänä pahana."

"Niin", vastasi Cromwell, "se on vieläkin käsitykseni. Mutta muuta ei tarvittu kuin että hän vain kuoli; parempi olisi kenties ollut, että se ei olisi tapahtunut mestauslavalla."

"Minkätähden, teidän ylhäisyytenne?"

Cromwell hymyili.

"Suokaa anteeksi", tiukkasi Mordaunt, "mutta te tiedätte, kenraali, että opiskelen valtiotaitoa ja haluan kaikissa olosuhteissa käyttää hyödykseni opetusta, mitä herrani suvaitsee minulle antaa."

"No, sentähden, että olisi sanottu minun tuomituttaneen hänet lain nimessä, mutta armosta päästäneen hänet pakenemaan."

"Mutta jos hän olisikin paennut tapaamattomiin?"

"Mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Niin, olin ryhtynyt varokeinoihin."

"Ja tunteeko teidän ylhäisyytenne ne neljä miestä, jotka olivat yrittämässä kuninkaan vapautusta?"

"Ne olivat ne neljä ranskalaista, joista madame Henriette oli lähettänyt kaksi puolisonsa seurueeseen ja Mazarin kaksi minun luokseni."

"Luuletteko, sir, että Mazarin oli valtuuttanut heidät toimimaan siten?"

"Hyvin mahdollista, mutta hän asettuu heistä eroon."

"Niinkö luulette?"

"Olen varma siitä."

"Miksi?"

"Koska heidän hankkeensa meni myttyyn."

"Teidän ylhäisyytenne antoi minulle noista ranskalaisista kaksi silloin kun he eivät olleet tehneet muuta rikkomusta kuin olleet aseissa Kaarlo I:n puolesta. Luovuttaisiko teidän ylhäisyytenne nyt, kun he ovat hommanneet valtiopetosta, minulle kaikki neljä?"

"Ottakaa vain", vastasi Cromwell.

Mordaunt kumarsi, huulet julman voitonriemun hymyssä.

"Mutta", virkkoi Cromwell huomatessaan, että Mordaunt aikoi kiittää häntä, "palatkaamme onnettomaan Kaarloon. Kuuluiko väkijoukossa huutoja?"

"Hyvin vähän, ja kaikui myös: 'Eläköön Cromwell'"

"Minne te olitte asettunut?"

Mordaunt tähysti kenraalia tovin ja yritti lukea tämän silmistä, oliko valtiomies kysynyt vain näön vuoksi ja kaikki jo tietäen.

Mutta Mordauntin hehkuva katse ei kyennyt tunkeutumaan Cromwellin silmän tummaan syvyyteen.

"Minulla oli paikka, mistä sain nähdyksi ja kuulluksi kaikki", vastasi Mordaunt.

Nyt oli Cromwellin vuoro tuijottaa tiukasti Mordauntiin ja tämän tekeytyä tutkimattomaksi. Jonkun sekunnin silmättyään ylipäällikkö käänsi katseensa välinpitämättömästi.

"Tilapäinen pyöveli näkyy suoriutuneen tehtävästänsä varsin hyvin", hän sanoi. "Isku kuuluu olleen mestarin kädestä annettu."

Mordaunt muisti Cromwellin maininneen, että hän ei ollut kuullut mitään yksityiskohtia mestauksesta, ja hän johtui siihen vakaumukseen, että kenraali oli ollut sitä katselemassa jonkun uutimen tai kaihtimen taakse kätkeytyneenä.

"Niin", vastasi Mordaunt levollisella äänellä ja järkkymättömin kasvoin, "yksi isku riitti."

"Kenties se oli hänen alaansa", huomautti Cromwell.

"Niinkö luulette, sir?"

"Miksen?"

"Mutta hänellä ei ollut pyövelin käytöstapaa."

"Ja kuka muu kuin pyöveli olisi voinut tarjoutua noin kamalaan ammattiin?" kysyi Cromwell.

"Mutta", selitti Mordaunt, "kenties joku Kaarlo-kuninkaan omakohtainen vihamies oli vannonut kostoa ja tahtoi nyt pitää valansa; kenties joku aatelismies, jolla oli vakavat syyt vihata kukistunutta kuningasta, tiesi hänen aikovan paeta ja asettui tuolla tavoin hänen tielleen naamari kasvoilla ja piilu kädessä, ei pyövelin varamiehenä, vaan sallimuksen valtuutettuna."

"Mahdollista kyllä", myönsi Cromwell.

"Ja jos seikka olisi sellainen", jatkoi Mordaunt, "tuomitsisiko teidän ylhäisyytenne silloin hänen tekonsa?"

"Sen arvosteleminen ei kuulu minulle", vastasi Cromwell. "Se jää hänen ja Jumalan asiaksi."

"Mutta jos teidän ylhäisyytenne tuntisi sen aatelismiehen?"

"Minä en häntä tunne, sir", vastasi Cromwell, "enkä tahdo tulla tuntemaan. Mitä minä välitän, oliko se tuo tai tämä? Kun Kaarlo kerran oli tuomittu, ei häneltä mies katkaissut päätä, vaan piilu."

"Mutta ilman sitä miestä olisi kuningas kuitenkin pelastunut", muistutti Mordaunt.

Cromwell hymyili.

"Ehdottomasti", väitti toinen; "olettehan itse sanonut, että hänet olisi siepattu vankeudesta."

"Ja viety Greenwichiin. Siellä hän olisi neljän pelastajansa kanssa astunut erääseen alukseen. Mutta siinä aluksessa oli neljä minun miestäni ja viisi tynnyrillistä valtion ruutia. Merellä nämä neljä olisivat laskeutuneet purteen, ja te olette jo siksi taitava valtiomiehen alokas, että minun ei tarvitse selittää enempää."

"Ulapalla olisivat he kaikin singonneet ilmaan."

"Aivan. Räjähdys olisi suorittanut, mitä piilu ei ollut saanut tehdä. Kaarlo-kuningas olisi kadonnut jäljettömiin. Olisi sanottu, että hän oli päässyt inhimillistä oikeutta pakoon, mutta että taivaallinen kosto oli seurannut häntä ja tavoittanut hänet; me olisimme olleet vain tuomareina ja Jumala itse pyövelinä. Nähkääs, sen suunnitelman minulta tärveli teidän naamioitu aatelismiehenne, Mordaunt. Huomaatte siis olleeni oikeassa, kun en tahtonut tulla tuntemaan häntä, sillä hänen hyvästä harrastuksestaan huolimatta en totisesti osaisi olla hänelle kiitollinen palveluksestaan."

"Kumarran kuten aina ja nöyryytän itseni teidän edessänne, sir", virkkoi Mordaunt: "te olette syvämielinen ajattelija, ja teidän ajatuksenne miinoitetusta aluksesta on suurenmoinen", hän lisäsi.

"Järjetön", väitti Cromwell, "koska se jäi hyödyttömäksi. Valtiollisessa elämässä on ainoastaan sellainen aatos suuri, joka kantaa hedelmiä; kaikki onnistumattomat hankkeet ovat tyhmiä ja kypsymättömiä. Tänä iltana lähdette senvuoksi Greenwichiin, Mordaunt", jatkoi Cromwell nousten; "te kysytte 'Salaman' laivuria, näytätte hänelle kaikista kulmistaan solmittua valkoista nenäliinaa, joka oli sovittuna merkkinä, käskette väen palata maihin ja toimitatte ruudin viedyksi takaisin arsenaliin, ellei..."

"Ellei...?" kertasi Mordaunt, jonka kasvot olivat Cromwellin puhuessa kirkastuneet rajusta ilosta.

"Ellei alus nykyisessä kunnossaan sovellu yksityisiin aikeisiinne."

"Voi, mylord, mylord!" huudahti Mordaunt. "Ottaessaan teidät valitukseen Jumala antoi teille katseensa, jota ei mikään vältä."

"Taidattepa puhutella minua mylordiksi!" sanoi Cromwell nauraen. "Olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta pitäkää tarkoin varanne, että sellainen sana ei pujahda kieleltänne yksinkertaisten puritaaniemme kuullen."

"Eikö teidän ylhäisyyttänne jo pian julkisestikin puhutella siten?"

"Sitä ainakin toivon", myönsi Cromwell, "mutta vielä ei ole aika tullut."

Hän otti viitan ylleen.

"Te lähdette, sir?" kysyi Mordaunt.

"Niin", vastasi Cromwell; "olen maannut täällä eilen ja toissapäivänä, ja te tiedätte, että tapani ei ole nukkua kolmea yötä peräkkäin samalla vuoteella."

"Teidän ylhäisyytenne suo minulle siis vapautta koko yöksi?" sanoi Mordaunt.

"Ja huomispäiväksikin, jos on tarvis", vastasi Cromwell. "Eilisillasta asti", hän lisäsi hymyillen, "te olette tehnyt kylliksi minun tiliini, ja jos teillä on mitään yksityisiä asioita järjestettävänä, on kohtuullista teidän saada lomaa."

"Kiitos, sir; se tulee toivoakseni hyvin käytetyksi."

Cromwell teki Mordauntille merkin päällään. Sitten hän virkkoi kääntyen:

"Oletteko aseistettu?"

"Minulla on miekkani", vastasi Mordaunt.

"Ja teillä ei ole ketään odottamassa ulko-ovella?"

"Ei ketään."

"Silloin pitänee teidän tulla minun kanssani, Mordaunt."

"Kiitän tarjouksesta, sir; mutta ne mutkat, joita teidän on tehtävä käyttäessänne maanalaista käytävää, viivyttäisivät minua, ja sen jälkeen mitä äsken kerroitte olen kenties jo menettänyt liiaksikin aikaa. Minä lähden katuovesta."

"Menkää siis", myöntyi Cromwell.

Ja painamalla salaista nastaa hän avasi oven, joka oli niin huolellisesti kätketty laudoitukseen, että tottuneinkaan silmä ei olisi kyennyt sitä keksimään.

Tämä teräsjoustimen varassa liikkuva ovi sulkeutui jälleen hänen takanaan.

Se oli noita kätkettyjä pääsyteitä, joita historia mainitsee olleen kaikissa Cromwellin asumissa salaperäisissä taloissa.

Sieltä kulki käytävä sivukadun alitse sokkeloiseen luolaan, jonka aukko oli toisen rakennuksen puutarhassa sadan askeleen päässä siitä, mistä tulevainen protektori oli vastikään lähtenyt.

Vasta tuon kohtauksen loppupuolella oli Grimaud huolimattomasti kokoon vedettyjen uutimien raosta nähnyt nuo kaksi miestä ja perätysten tuntenut Cromwellin ja Mordauntin.

Olemme jo maininneet, mikä teho sillä tiedolla oli neljään ystävykseen.

D'Artagnan oli ensimmäinen, joka malttoi mielensä.

"Mordaunt!" virkkoi hän; "kautta taivaan, Jumala itse lähettää hänet meille."

"Niin", sanoi Portos; "lyökäämme säpäleiksi ovi ja hyökätkäämme hänen kimppuunsa."

"Päin vastoin", esti d'Artagnan, "älkäämme mäikyttäkö mitään, sillä melu hälyttäisi tänne väkeä; jos hän, kuten Grimaud sanoo, on arvoisan valtiaansa seurassa, niin täällä varmaankin on viidenkymmenen askeleen päässä joku rautakylkinen vartio kätkettynä. Hei, Grimaud, tule tänne ja yritä pysyä ketaroillasi!"

Grimaud lähestyi. Hänen vimmastuksensa oli palannut tajun mukana, mutta hän kykeni kuitenkin hallitsemaan itsensä.

"Kas niin", jatkoi d'Artagnan, "nouse nyt jälleen ylös ja sano meille, onko Mordauntilla vielä seuraa, valmistautuuko hän lähtemään ulos tai menemään makuulle. Jos hänellä on seuraa, niin me odotamme, kunnes tapaamme hänet yksinään; jos hän lähtee ulos, niin sieppaamme hänet kadulta, -- jos hän jää taloon, niin särjemme ikkunan. Se aiheuttaa toki vähemmän melua ja on helpompaa kuin oven murtaminen."

Grimaud alkoi hiljaa kavuta ikkunaan.

"Vartioitkaa te toista pääsytietä, Atos ja Aramis; me jäämme tänne Portoksen kanssa."

Molemmat ystävykset noudattivat kehoitusta.

"No, Grimaud?" kysyi d'Artagnan.

"Hän on yksin", ilmoitti Grimaud.

"Oletko varma siitä?"

"Olen."

"Mutta me emme ole nähneet hänen kumppaninsa poistumista."

"Kenties hän on lähtenyt toisesta ovesta."

"Mitä hän tekee?"

"Kääriytyy viittaansa ja vetää sormikkaita käsiinsä."

"Silmät auki!" mutisi d'Artagnan.

Portos kouraisi tikariansa, vetäen sen koneellisesti tupesta.

"Takaisin tikarisi, veikkoseni", sanoi d'Artagnan; "iskeminen ei tässä tule ensimmäisenä kysymykseen. Hän on hallussamme, toimikaamme hyvässä järjestyksessä. Meillä on muutamia molemminpuolisia selityksiä vaadittavana toisiltamme, ja tästä tulee Armentièresin kohtauksen toisinto; toivokaamme vain, että tällä hornanhengellä ei ole mitään sikiötä ja että hänen mukanaan rusentuu lopullisesti koko pesye."

"Hiljaa!" virkkoi Grimaud; "nyt hän tekee lähtöä. Hän lähestyy lamppua, puhaltaa sen sammuksiin, -- en näe mitään."

"Alas siis, alas!"

Grimaud hyppäsi takaperin alas ja putosi jaloilleen. Lumi tukahutti jysäyksen. Ei kuulunut mitään melua.

"Mene sanomaan Atokselle ja Aramiille, että he asettukoot molemmin puolin oveansa, niinkuin myöskin Portos ja minä teemme; taputtakoot käsiään, kun ovat siepanneet hänet; me menettelemme samaten, jos hän joutuu meidän saaliiksemme."

Grimaud katosi.

"Portos, Portos", varoitti d'Artagnan, "vedä paremmin kokoon leveät hartiasi, hyvä ystävä; hän ei saa ulos astuessaan nähdä mitään."

"Kunpahan tulisi tätä kautta!"

"Vaiti!" kielsi d'Artagnan.

Portos painautui muuriin kuin tahtoen tunkeutua sen sisälle. D'Artagnan teki samaten.

Nyt kuultiin Mordauntin kaikuvat askeleet portailta. Huomaamatta jäänyt oviluukku siirtyi uurroksestaan naristen sivulle. Mordaunt tähyili ympärilleen, mutta ystävysten varokeinojen johdosta hän ei nähnyt mitään. Sitten hän pisti avaimen lukkoon; ovi avautui, ja hän ilmestyi kynnykselle.

Samassa hän seisoi kasvoista kasvoihin d'Artagnanin edessä. Hän tahtoi vetää oven kiinni. Portos ryntäsi käsiksi ripaan ja tempasi oven selkiselälleen.

Portos taputti kolmasti käsiänsä. Atos ja Aramis juoksivat paikalle.

Mordaunt vaaleni tuhkanharmaaksi, mutta hän ei äännähtänytkään, ei huutanut apua.

D'Artagnan astui suoraan Mordauntia kohti ja ikäänkuin työnsi hänet rinnallaan takaperin ylös portaita, joita valaisi lamppu, niin että gascognelainen ei hetkeksikään menettänyt Mordauntin käsiä näkyvistään; mutta Mordaunt oivalsikin kyllä, että jos hän olisi saanut surmatuksi d'Artagnanin, olisi häntä vastassa ollut vielä kolme muuta vihollista. Hän ei senvuoksi liikahtanutkaan puolustautuakseen, ei tehnyt ainoatakaan uhkaavaa elettä. Sisäovelle tullessaan Mordaunt tunsi selkänsä tölmäävän sitä vasten ja arveli kai loppunsa tulevan siinä; mutta hän erehtyi, sillä d'Artagnan ojensi kätensä ja avasi oven. Mordaunt ja hän olivat nyt huoneessa, missä nuori mies oli kymmenen minuuttia takaperin haastellut Cromwellin kanssa.

Portos astui sisälle hänen perässään; hän oli kurottautunut ottamaan alas riippulampun ja sytytti nyt sen avulla huoneessa olevan pöytälampun.

Atos ja Aramis ilmestyivät ovelle ja lukitsivat sen avaimella.

"Suvaitkaahan istuutua", kehoitti d'Artagnan ojentaen nuorelle miehelle tuolin.

Tämä otti sen d'Artagnanin kädestä ja istuutui kalpeana, mutta tyynenä. Aramis asetti kolmen askeleen päähän hänestä kolme tuolia, -- itselleen, d'Artagnanille ja Portokselle.

Atos meni istuutumaan huoneen etäisimpään nurkkaan ja näytti päättäneen jäädä syrjästä katsomaan alkavaa kohtausta.

Portos asettui d'Artagnanin vasemmalle ja Aramis oikealle puolelle.

Atos näytti alakuloiselta. Portos hykerteli kämmeniään kuumeellisen kärsimättömänä.

Aramis pureskeli hymyillen huultansa, kunnes siitä tiukkui verta.

D'Artagnan oli ainoa, joka ainakin ulkonaisesti hillitsi itsensä.

"Herra Mordaunt", hän virkkoi nuorelle miehelle, "kun sattuma vihdoinkin toimitti meidät koolle, hukattuamme näin monta päivää toistemme kintereillä juoksemiseen, niin pakiskaamme hiukan, jos suvaitsette."

KOLMASKAHDEKSATTA LUKU

Keskustelu

Mordaunt oli yllätetty niin aavistamattomasti, hän oli peräytynyt ylös portaita vielä niin sekavin tuntein, että hän ei ollut kyennyt harkitsemaan asemaansa; hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan oli vain ollut se mielenkuohu, se hämmästys ja voittamaton säikky, jotka valtaavat jokaisen ihmisen, kun hänen käsivarteensa tarttuu vimmainen ja ylivoimainen vihollinen juuri hetkellä, jolloin hän luulee tämän vihollisen oleskelevan ihan muualla ja muissa toimissa.

Mutta istuuduttuaan, huomattuaan saaneensa lykkäystä missä mielessä hyvänsä, hän kokosi ajatuksensa ja ponnisti kaikki sielunvoimansa käytäntöön.

D'Artagnanin hehkuva katse ei nyt enää pelottanut häntä, vaan ikäänkuin elvytti häntä sähköisesti, sillä vaikka tämä katse leimusi häntä vastaan uhkaa, oli se kuitenkin vilpitön vihassaan ja äkäännyksessään. Valmiina käyttämään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta selviytyäkseen jutusta joko väkivallalla tai viekkaudella vetäysi Mordaunt siis kokoon kuin karhu, kun tämä pesänsä suojasta näköjään liikkumattomalla silmällään vakoilee kaikkia saartajansa liikkeitä.

Nopeasti suuntausi hänen silmänsä kuitenkin pitkään ja tukevaan miekkaan, joka riippui hänen kupeellaan; huomaamattomasti laski hän vasemman kätensä sen kahvaan, siirsi sen oikean kätensä ulottuviin ja istuutui, kuten d'Artagnan pyysi.

Jälkimmäinen epäilemättä odotti kuulevansa jonkun äkäisen mielenilmauksen, siitä aloittaakseen tuollaisen ivallisen tai murhaavan keskustelun, jollaisia hän osasi niin taitavasti pitää vireillä. Aramis virkkoi hiljaa itsekseen: "Nyt saamme kuulla kuluneita lauseparsia." Portos pureskeli viiksiään ja jupisi: "Joutavia metkuja, perhanassa, mokoman käärmeenpoikasen musertamiseksi!" Atos vetäysi vielä enemmän soppeensa, liikkumattomana ja kalpeana kuin marmorikuva, mutta kuitenkin tuntien hien kihoilevan otsalleen.

Mordaunt ei hiiskunut sanaakaan; varmistuttuaan siitä, että miekka oli mukavasti käden tavattavissa, hän vain tyynesti laski säärensä ristiin ja odotti.

Hiljaisuutta ei voinut jatkua pitempään sen käymättä naurettavaksi. D'Artagnan käsitti sen, ja koska hän oli pyytänyt Mordauntia istuutumaan pakinalle, katsoi hän olevansa asiallinen aloittamaan keskustelunkin.

"Te näytte, monsieur", hän virkkoi pilkallisen kohteliaasti, "vaihtavan asua melkein yhtä joutuisasti kuin olen nähnyt niiden italialaisten näyttelijäin tekevän, joita kardinaali Mazarin on kutsunut Bergamosta ja joita kaiketi tekin olette katsellut oleskellessanne Ranskassa."

Mordaunt ei vastannut.

"Äsken", jatkoi d'Artagnan, "te käytitte valepukunanne tai ehkä oikeastaan varsinaisena vaatepartenanne murhamiehen asua, ja nyt..."

"Ja nyt sitävastoin näyttäydyn murhattavan miehen vaatteissa, niinkö?" vastasi Mordaunt tyynesti ja lyhyeen.

"Voi, monsieur", pahoitteli d'Artagnan, "kuinka voittekaan sanoa niin, kun olette aatelismiesten seurassa ja kannatte noin vankkaa säilää kupeellanne!"

"Ei ole niin vankkaa säilää, monsieur, että se vastaisi neljää miekkaa ja neljää tikaria, ottamattakaan lukuun ulkona odottelevien saattolaistenne kalpoja ja väkipuukkoja."

"Suokaa anteeksi, monsieur", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte: katuovelle jääneet eivät ole saattolaisiamme, vaan lakeijoitamme. Mieleni tekee nähdä kaikki määritellyksi tunnollisesti oikeilla nimityksillään."

Mordaunt vastasi vain hymyllä, joka ivallisesti rypisti hänen huuliaan.

"Mutta se ei kuulu tähän", aloitti d'Artagnan jälleen, "ja minä palaan kysymykseeni. Minulla oli kunnia tiedustaa teiltä, monsieur, minkätähden te olette vaihtanut asuanne. Naamarinne näytti minusta soveltuvan teille oivallisesti, harmaa parta täydensi mainiosti ulkomuotoanne, ja tuo piilu, jolla teitte niin kunniakkaan iskun, ei nähdäkseni myöskään olisi teille tällä hetkellä haitaksi. Minkätähden olette pannut sen pois?"

"Syystä että minä Armentièresin kohtausta muistellen arvelin tapaavani neljä piilua yhtä vastaan, joutuessani neljän pyövelin pariin."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan mitä levollisimmin, vaikka silmäkulmien pikku kohautus ilmaisi hänen alkavan lämmetä, "monsieur, lopen rikollisena ja turmeltuneenakin olette vielä kovin nuori, ja sentähden en piittaa kevytmielisistä puheistanne. Kevytmielisistä, niin, sillä nykyisellä tilanteella ei ole vähäisintäkään yhteyttä Armentièresin tapauksen kanssa. Emmehän voineet tarjota miekkaa arvoisalle äidillenne ja pyytää häntä mittelemään voimiansa meitä vastaan. Mutta te, monsieur, olette nuori herrasmies, jonka olemme nähneet varsin kätevästi pitelevän tikaria ja pistoolia, ja teillä keikkuu kunnon säilä kyljellänne; kellä hyvänsä on siis täysi oikeus vaatia teiltä sitä suosiota, että käytte hänen kanssaan kilpasille."

"Ahaa", äännähti Mordaunt, "kaksintaistelua siis tahdottekin?"

Ja hän nousi salamoivin silmin, ikäänkuin olisi ollut halukas heti vastaamaan haasteeseen.

Portos nousi myös, aina kerkeänä tällaisiin seikkailuihin.

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", pyysi d'Artagnan yhä yhtä kylmäverisesti, "älkäämme hätäilkö, sillä jokainen meistä halunnee, että asia järjestetään kaikkia sääntöjä noudattaen. Istuudu siis jälleen, hyvä Portos, ja te, herra Mordaunt, suvaitkaa pysyä levollisena. Me sovitamme tämän jutun mitä parhaiten, ja tahdon olla vilpitön teitä kohtaan. Myöntäkää, herra Mordaunt, että teillä on hyvä halu surmata meidät, toista sen paremmin kuin toistakaan surkeilematta."

"Yhtä kaikki", myönsi Mordaunt.

D'Artagnan kääntyi Aramiiseen ja virkkoi tälle:

"Eikö ole suuri onni, hyvä Aramis, että herra Mordaunt käsittää niin hyvin kaikki kielemme käänteet? Ei voi ainakaan syntyä mitään väärinymmärrystä välillämme, ja kohtauksemme järjestäminen käy mainiosti laatuun."

Hän kääntyi jälleen Mordauntiin ja jatkoi:

"Hyvä herra Mordaunt, voin sanoa teille, että nämä herrat vastaavat suopeihin tunteisiinne ja surmaisivat niinikään teidät ilomielin. Vieläpä he sen tehnevätkin; mutta sen pitää toki tapahtua kunnon aatelismiehen tavoin, ja parhaana todisteena siitä on tämä."

Niin sanoen d'Artagnan heitti hattunsa matolle, työnsi tuolinsa seinää vasten, viittasi ystäviänsä tekemään samaten ja tervehti Mordauntia aito ranskalaisella kohteliaisuudella.

"Palvelukseksenne, monsieur", hän sanoi, "sillä jos teillä ei ole mitään sitä kunniaa vastaan, jota pyydän osalleni, niin sallikaa minun aloittaa. Miekkani on tosin lyhyempi kuin teidän, mutta siitä viisi; toivoakseni täydentää käsivarteni, mitä aseesta puuttuu."

"Seis!" tokaisi Portos astuen esille; "minä aloitan, ja ilman korupuheita."

"Salli minun, Portos", virkahti Aramis.

Atos istui hievahtamattomana; häntä olisi voinut luulla patsaaksi, ja hänen hengityksensäkin näytti salpaantuneen.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", haastoi d'Artagnan, "olkaa malttavaisia, teille tulee vuoronne. Katselkaa tuon herran silmiä ja lukekaa niistä, kuinka onnekasta kiukkua me hänessä herätämme; nähkää, miten tottuneesti hän on sivaltanut miekkansa; ihmetelkää, kuinka huolellisesti hän tarkkailee ympärilleen, osatakseen karttaa esteitä väistöliikkeissään. No, eikö tämä kaikki todista teille, että herra Mordaunt on erinomainen miekkailija ja että pääsette piankin minun sijalleni, jos vain annan hänen huitoa? Pysykää senvuoksi alallanne niinkuin Atos, jonka tyyneyttä en voi kylliksi suositella teille, ja luovuttakaa minulle jo ottamani aloite. Minulla muuten", hän jatkoi temmaten miekkansa kamalalla liikkeellä, "on yksityinenkin asia tämän herrasmiehen kanssa, ja minä aloitan. Se on haluni, tahtoni!"

Ensi kertaa käytti d'Artagnan tällaista puhetapaa ystävilleen. Tähän asti hän oli tyytynyt vain ajattelemaan siten.

Portos peräytyi, Aramis pisti miekan kainaloonsa. Atos jäi liikkumattomaksi hämärään soppeensa, ei tyynenä, kuten d'Artagnan oli arvellut, vaan tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta, povi paisuneena.

"Pistä miekkasi takaisin huotraan, chevalier", sanoi d'Artagnan Aramiille; "herrasemme voi muutoin epäillä sinua aikeista, joita sinulla ei ole."

Sitten hän virkkoi Mordauntiin kääntyen:

"Odotan teitä, monsieur."

"Ja minä ihmettelen teitä, messieurs. Te väittelette siitä, kuka aloittaa taistelun minua vastaan, mutta minun kanssani ette siitä neuvottele, vaikka asia tuntuu hiukan koskevan minuakin. On kyllä totta, että vihaan teitä kaikkia, mutta silti eri tavoin. Toivon saavani surmatuksi kaikki neljä, mutta minulla on enemmän mahdollisuutta tappaa ensimmäinen kuin toinen, toinen kuin kolmas, kolmas kuin viimeinen. Vaadin senvuoksi oikeutta valita itse vastustajani. Jos epäätte minulta sen oikeuden, niin murhatkaa minut; en käy taisteluun muulla ehdolla."

Ystävykset silmäilivät toisiaan.

"Se on kohtuullista", myönsivät Portos ja Aramis, jotka toivoivat valinnan osuvan heihin.

Atos ja d'Artagnan eivät virkkaneet mitään, mutta heidän vaitiolonsakin merkitsi mukaantumista.

"No niin", pitkitti Mordaunt keskeyttäen syvän ja juhlallisen hiljaisuuden, joka vallitsi tässä salaperäisessä talossa, "minä valitsen ensimmäiseksi vastustajakseni sen teistä, joka nimitytti itseänsä Atokseksi, kun ei enää katsonut olevansa arvollinen käyttämään kreivi de la Fèren nimeä!"

Atos ponnahti seisaalle kuin joustimen pakottamana, mutta ystäviensä suureksi kummastukseksi hän vastasi päätänsä pudistaen, oltuaan liikkumattomana ja vaiti:

"Herra Mordaunt, kaikkinainen kaksintaistelu meidän keskemme on mahdoton; osoittakaa jollekulle muulle se kunnia, jota aiotte minulle."

Ja hän istuutui jälleen.

"Kas", virkahti Mordaunt, "siinäpä jo yksi, jota jänistää!"

"Mille tonnerres", kirosi d'Artagnan hypähtäen nuorta miestä vastaan, "kuka uskaltaakaan sanoa, että Atos tuntee pelkoa!"

"Anna hänen lörpötellä, d'Artagnan", pyysi Atos surumielisesti ja halveksivasti hymyillen.

"Onko se päätöksesi, Atos?" tiukkasi gascognelainen.

"Peruuttamattomasti."

"Hyvä on, ei siitä sen enempää."

Hän kääntyi Mordauntiin sanoen:

"Olette kuullut, monsieur, että kreivi de la Fère ei tahdo suoda teille kunniaa taistella kanssaan. Valitkaa meistä joku hänen sijaansa."

"Kun en saa taistella hänen kanssaan", vastasi Mordaunt, "niin en suurestikaan välitä, kuka tulee vastustajakseni. Asettakaa nimenne hattuun, niin otan lapun umpimähkään."

"Siinäpä aatos", sanoi d'Artagnan.

"Se keino tosiaan tepsii", yhtyi Aramis.

"Kun en minä sitä hoksannut", päivitteli Portos, "ja kuitenkin se oli niin yksinkertainen."

"Kuulehan, Aramis", pyysi d'Artagnan, "kirjoita sinä meidän nimemme sillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille varoituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin herttuan."

Mordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen voikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin se oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.

Aramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan kolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen nimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta nyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen. Aramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle miehelle.

Mordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän halveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.

"Sinua käärmeen sikiötä!" mutisi d'Artagnan; "luopuisin kaikista kapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun nimeni!"

Aramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän tekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.

"D'Artagnan!" hän luki kaikuvasti.

D'Artagnan huudahti ilosta.

"Ah", kiitti hän, "taivaassa on siis oikeutta!"

Hän lisäsi Mordauntiin kääntyen:

"Toivottavasti, monsieur, teillä ei ole mitään vastaväitettä tehtävänä?"

"Ei mitään, monsieur", vastasi Mordaunt vetäen hänkin vuorostaan miekkansa ja laskien kärjen saapastaan vasten.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin d'Artagnan tiesi toiveensa täyttyvän ja vihollisen joutuneen lopullisesti haltuunsa, hän palasi tavalliseen tyyneyteensä ja siihen vitkallisuuteenkin, jota hän aina noudatti valmistautuessaan kaksintaisteluksi nimitettyyn vakavaan toimitukseen. Hän kiersi huolellisesti ylös kalvosimensa ja hiersi oikean jalkansa anturaa lattiaan, mikä ei estänyt häntä huomaamasta, että Mordaunt jo toistamiseen loi ympärilleen sen kummallisen silmäyksen, jonka hän oli äskenkin havainnut.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi hän viimein.

"Minähän odotan teitä, monsieur", vastasi Mordaunt kohottaen päätänsä ja suunnaten d'Artagnaniin selittämättömän katseen.

"Pitäkää siis varanne, monsieur", kehoitti gascognelainen, "sillä minä käyttelen säilää melko hyvin."

"Samat sanat", vastasi Mordaunt.

"Sen parempi, se rauhoittaa omaatuntoani. Asentoon!"

"Vielä hetkinen", pyysi nuori mies; "antakaa minulle kunniasananne, messieurs, että te ette hätyytä minua muutoin kuin yksitellen."

"Meitä häväistäksesi sinä sen anomuksesi teet, pikku käärme!" kivahti Portos.

"En, vaan jotta minulla olisi levollinen omatunto, kuten tämä herrasmies äsken sanoi."

"Siihen täytyy olla muu peruste", jupisi d'Artagnan päätänsä pudistaen ja silmäillen hiukan levottomasti ympärilleen.

"Kautta aateliskunniani!" virkahtivat Aramis ja Portos yhtaikaa.

"Siinä tapauksessa, messieurs", esitti Mordaunt, "suvaitkaa asettua johonkin nurkkaan ja suoda meille tilaa kuten kreivi de la Fère, joka taisteluun haluttomanakin näkyy toki tuntevan kaksintaistelun säännöt, muutoin tässä tulee ahdasta."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Aramis.

"Tämäpä metkuilua", murisi Portos.

"Siirtykää, hyvät herrat", kehoitti d'Artagnan; "ei sovi jättää isännällemme vähäisintäkään veruketta hänen käyttäytyäkseen huonosti, mihin hänellä näyttää olevan hyvä halu, -- se minun on sanottava kaikesta kunnioituksesta huolimatta, mitä olen hänelle velkaa."

Tämäkin pisto kilpistyi Mordauntin järkkymättömistä kasvoista. Portos ja Aramis asettuivat nurkkaan samalle seinävierelle kuin Atoskin, jotta kaksintaistelijat jäivät keskilattialle, huoneen valoisimpaan osaan, kun molemmat lamput oli asetettu Cromwellin kirjoituspöydälle. Valaistus luonnollisesti heikkeni mikäli loitottiin sen keskipiiristä.

"No", kysyi d'Artagnan jälleen, "oletteko viimeinkin valmis monsieur?"

"Valmis olen", vastasi Mordaunt.

Kumpainenkin eteni yhtaikaa askeleen, ja tämä liike sai säilät heti kalahtamaan ristikkäin.

D'Artagnan oli liian etevä miekkailija haaskatakseen aikaa vastustajansa tunnusteluun, kuten koulutettujen kesken sanotaan. Hän teki äkkiä näppärän eksytysliikkeen; Mordaunt torjui sen.

"Kas, kas!" virkahti gascognelainen tyytyväisesti hymyillen. Ja luullen vastustajansa paljastuneen äskeisessä väistössään hän hetkeäkään menettämättä survaisi suoran työnnön, nopean ja leimahtavan kuin salama.

Mordaunt suoriutui siitä niin täsmällisellä väistöllä, että miekankärjen heilahdus ei olisi ulottunut nuoren tytön sormustimen ulkopuolelle.

"Alanpa luulla, että meille koituu hauska leikki", sanoi d'Artagnan.

"Niin", mutisi Aramis, "mutta huvittele silmät auki!"

"Sangdieu, pidä varasi, veikkonen!" kehoitti Portos.

Mordaunt hymyili vuorostaan.

"Teillä on totisesti ruokoton hymy, monsieur!" arvosteli d'Artagnan. "Itse lempo kai teidät on opettanut siten virnistelemään, vai mitä?"

Mordaunt vastasi ainoastaan yrittämällä kietoa d'Artagnanin miekkaa, osoittaen sitä voimakkuutta, jota gascognelainen ei ollut odottanut tapaavansa näköjään niin heiverössä ruumiissa; mutta torjumistempulla, joka ei ollut hänen vastustajansa äskeistä huonompi, hän otti ajoissa vastaan Mordauntin säilän, joka luisti pitkin hänen miekkansa terää, sattumatta rintaan.

Mordaunt astahti askeleen taaksepäin.

"Kas, te muutatte juonta", puheli d'Artagnan, "te käännytte? Kuten haluatte; voitanhan siitä ainakin sen, että pääsen näkemästä ilkeätä hymyänne. Nyt seison varjossa; sen parempi! Ette voi aavistaakaan, kuinka petollinen katse teillä on, monsieur, semminkin silloin kun olette peloissanne. Vilkaiskaahan minun silmiini, niin näette jotakin, mitä teidän kuvastimenne ei meille milloinkaan osoita, nimittäin rehellisyyttä ja avomielisyyttä."

Tähän sanatulvaan, joka ei kenties vastannut oikean säädyllisyyden vaatimuksia, joskin d'Artagnan oli totuttautunut käyttämään sitä vastustajansa tarkkaavaisuuden valtaamiseksi, Mordaunt ei hiiskunut mitään; hän vain peräytyi alituisin kiertoliikkein, kunnes lopulta tuli vaihtaneeksi paikkaa d'Artagnanin kanssa.

Hän myhäili yhä pirullisemmin. Tämä hymyileminen alkoi huolestuttaa gascognelaista.

"Kas niin, nyt pitää lopettaa tämä", sanoi d'Artagnan; "sillä veitikalla on teräksiset kintereet. Esiin suuret survaisut!"

Ja hän puolestaan ahdisti Mordauntia, joka pitkitti peräytymistänsä, mutta ilmeisesti jotain aikoen, harhaantumatta ainoaankaan virheeseen, ja miekkansa kertaakaan syrjäytymättä suunnalta. Kun taistelu kuitenkin tapahtui huoneen rajoitetussa tilassa, kosketti Mordauntin jalka piankin seinää, johon hän samassa nojasi vasemmalla kädellään.

"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "sen pitemmälle ette pääse puikkimaan, ystäväiseni! Hyvät herrat", hän jatkoi puristaen huulensa yhteen ja rypistäen silmäkulmiaan, "oletteko koskaan nähnyt skorpionin naulattuna seinään? Ettekö? No, nyt sen saatte nähdä..."

Ja sekunnissa d'Artagnan survaisi kolme kamalaa työntöä Mordauntiin. Kaikki kolme osuivat, mutta vain nirhaten häntä. D'Artagnan ei kyennyt käsittämään tätä puolustuskuntoa. Ystävykset tarkkasivat taistelun kulkua huohottavin povin ja hiestynein otsin.

D'Artagnan oli viime liikkeissään joutunut liian liki Mordauntia. Hänkin vuorostaan peräytyi askeleen valmistaakseen neljättä survaisua tai oikeastaan suorittaakseen sen, sillä d'Artagnanille oli miekkailu kuin shakkipeliä, jonka kaikki yksityiskohdat seurasivat toisiaan luonnollisena jaksona. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun hän keveän ja nopean eksytysliikkeen jälkeen hyökkäsi kuin salamana iskien, näytti seinä jakautuvan; Mordaunt katosi ammottavasta aukosta, ja ovenpuoliskojen väliin osuen sälähti d'Artagnanin miekka poikki kuin se olisi ollut lasia.

D'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.

Mordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut selin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen kohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja painaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin teatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.

Gascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon rautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin veren jähmettymään suonissa.

"Tänne, veikkoset!" huusi d'Artagnan; "murtamaan tämä ovi!"

"Se on itse paholainen", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.

"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!" karjui Portos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun kätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.

"Sen parempi", jupisi Atos kumeasti.

"Sitä aavistinkin, mordioux!" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään turhilla ponnistuksilla; "sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli pitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin hänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt tällaista?"

"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä, pimeyden ruhtinas!" huudahti Aramis.

"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!" virkkoi Atos ilahdustaan salaamatta.

"Totta toisen kerran", vastasi d'Artagnan olkapäitänsä kohauttaen ja jättäen silleen oven, jota näytti olevan mahdoton murtaa, "sinä heikkonet, Atos! Miten hornassa voit sanoa tuollaista meikäläisille! Et siis oivalla asemaamme?"

"Mitä nyt -- mitä asemaa?" kysyi Portos.

"Ken ei tällaisessa leikissä tapa, hänet tapetaan", jatkoi d'Artagnan. "Ja kuuluuko nyt sovintoveisuusi sekin, veikkonen, että herra Mordaunt uhraa meidät pojanrakkaudelleen? Jos se on mielipiteesi, niin sano suoraan!"

"Voi, d'Artagnan, hyvä ystävä!"

"Niin, surkeata on tosiaan katsella asioita siltä kannalta. Se epäkelpo lähettää nyt niskaamme sata rautakylkeä, jotka survovat meidät kuin suurimoina tässä herra Cromwellin huhmaressa. Hei, tulkaa! Pois täältä! Jos viivymme vielä viisi minuuttia, niin olemme hukassa."

"Olet oikeassa, lähdetään!" yhtyivät Atos ja Aramis.

"Ja minne?" tiedusti Portos.

"Majataloon, hyvä ystävä, ottamaan vaatteemme ja hevosemme, ja sitten -- jos Jumala suo -- Ranskaan, missä ainakin tunnen talojen rakenteen. Aluksemme odottaa meitä; se on toki lohdutuksena näissä vastoinkäymisissä."

Ja ensimmäisenä noudattaen omaa kehoitustaan d'Artagnan pisti miekantyngän huotraansa, sieppasi hattunsa, avasi portaille johtavan oven ja riensi alas kolmen kumppaninsa seuraamana.

Katuovella pakolaiset tapasivat lakeijansa ja kysyivät Mordauntia, mutta nämä eivät olleet nähneet kenenkään tulevan ulos.

NELJÄSKAHDERSATTA LUKU

Priki "Salama"

D'Artagnan oli arvannut oikein; Mordauntilla ei ollut aikaa menetettävänä eikä hän ollut hukannut hetkeäkään. Hän tunsi vihollistensa nopean päättäväisyyden ja vireän toiminnan; hän tahtoi ehättää edelle. Muskettisoturit olivat tällä kertaa tavanneet arvoisensa vastustajan.

Huolellisesti suljettuaan oven perässään Mordaunt hiipi maanalaiseen käytävään, työntäen hyödyttömäksi käyneen kalpansa huotraan.

Naapuritaloon päästyään hän pysähtyi tunnustelemaan ruumistaan ja hengähtämään.

-- Hyvä! -- tuumi hän; -- eipä juuri mitään vahinkoa tullut: jokunen naarmu vain, kaksi käsivarteen ja kolmas rintaan. Pahempia vammoja minä annan! Sen voivat todistaa Béthunen pyöveli, Winter-setä ja Kaarlo-kuningas. Mutta nyt minun ei sovi hukata silmänräpäystäkään, sillä sekuntikin voisi heidät pelastaa, -- ja heidän on kuoltava, kaikki neljä yhdellä iskulla, ihmisten ukkosen iskeminä, koska taivas on heitä säästellyt. Heidän täytyy kadota musertuneina, siruiksi hajaantuneina. Minun on riennettävä niin kauan kuin raajani kestävät, niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, kunhan vain ennätän heidän edelleen!

Ja Mordaunt alkoi samota joutuisin, mutta säntillisin askelin lähintä ratsuväen kasarmia kohti, joka sijaitsi noin neljänneslieuen päässä. Vajaassa viidessä minuutissa kulki hän tämän taipaleen.

Kasarmille tultuaan hän ilmoittausi päivystäjälle, otti parhaan hevosen tallista, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle. Neljännestunnin kuluttua hän oli Greenwichissä.

"Tuossa on satama", hän jupisi; "tuolla häämöttää Koirasaari. Hyvä, olen heistä voitolla puoli tuntia ... kenties tunnin. Minua pöhköä, olinpa saada halvauksen silmittömästä hopustani! Nyt", lisäsi hän kohottautuen jalustimessa ikäänkuin kyetäkseen näkemään edemmäksi köysien ja mastojen välitse, "'Salama', missä onkaan 'Salama'?"

Juuri kun hän ajatuksissaan virkkoi nämä sanat, sai hän ikäänkuin vastauksen mietteisiinsä; köysitullolla maannut mies nousi seisaalle ja läheni Mordauntia muutamin askelin.

Mordaunt veti nenäliinan taskustaan ja antoi sen liehua hetkisen ilmassa. Mies näytti tarkkaavaiselta, mutta seisoi alallaan, siirtymättä askeltakaan eteen- tai taaksepäin.

Mordaunt veti nenäliinansa jokaisen kulman solmuun; mies tuli nyt ihan hänen eteensä. Tämä oli sovittu merkki, kuten muistettaneen. Merimies oli kääriytynyt väljään villakaapuun, joka kätki hänen vartalonsa ja verhosi hänen kasvonsa.

"Tuletteko ehkä Lontoosta, sir", kysyi hän, "pistäytyäksenne pikkuisen merelle?"

"Suoraa päätä", vastasi Mordaunt, "ja Koirasaarelle päin menossa."

"Aivan oikein. Ja varmaankin teillä on joku erityinen mieliteko, sir? Taitaa joku alus kelvata paremmin kuin toinen? Pitänee olla hyvä katkaisemaan taivalta, nopea..."

"Kuin salama", vastasi Mordaunt.

"No, sittenpä haettekin minun prikiäni; minä olen se laivuri, jota tarvitsette."

"Niin alan uskoa", sanoi Mordaunt, "etenkin jos te ette ole unohtanut erästä tunnusmerkkiä."

"Se oli tällainen, sir", vastasi merimies vetäen kaapunsa taskusta nenäliinan, jonka kaikki kulmat olivat solmussa.

"Hyvä, hyvä!" huudahti Mordaunt hypäten alas ratsailta. "Meillä ei ole hetkeäkään menetettävänä. Toimittakaa hevoseni lähimpään majataloon ja viekää minut alukseenne."

"Entä kumppaninne?" kysyi merimies; "teitä piti tietääkseni olla neljä, ja lakeijoita lisänä."

"Kuulkaahan", virkkoi Mordaunt lähestyen merimiestä, "minä en ole se, jota odotatte, yhtä vähän kuin te olette sama mies, jonka ne toiset luulevat tapaavansa. Te olette asettunut laivuri Rogerin sijalle, niinhän? Te olette täällä kenraali Cromwellin käskystä, ja minä tulen hänen asioillaan."

"Tosiaan", vastasi laivuri, "minä tunnenkin teidät; olette kapteeni Mordaunt."

Mordaunt hätkähti.

"Ka, mitäs pelkäämistä siinä on", virkkoi laivuri laskien alas kaapunsa kauluksen ja paljastaen kasvonsa, "ystäviähän ollaan."

"Kapteeni Groslow!" huudahti Mordaunt.

"Sama. Kenraali muisti, että olen aikoinani ollut meriväessä, ja hän uskoi hoitooni tämän homman. Onko mitään muutosta tapahtunut?"

"Ei, ei; kaikki on ennallaan."

"Ajattelin vain, että kuninkaan kuolema..."

"Kuninkaan kuolema jouduttaa heidän pakoansa; neljännestunnin tai kenties kymmenen minuutinkin kuluttua he ovat täällä."

"Mitä varten sitten te tulette tänne?"

"Astuakseni alukseen teidän kanssanne."

"Ahaa, epäileekö kenraali minun intoani?"

"Ei, mutta minä tahdon itse hoidella kostonhankettani. Eikö täällä ole ketään, joka voisi ottaa hoteisiinsa hevoseni?"

Groslow vihelsi; muuan matruusi astui esiin.

"Patrick", virkkoi Groslow, "vie tämä ratsu lähimmän majatalon talliin. Jos sinulta kysytään, kenen se on, niin sanoi, että sillä tuli muuan irlantilainen herrasmies."

Merikarhu poistui sanaakaan virkkamatta.

"Ettekö pelkää, että he tuntevat teidät?" kysyi Mordaunt.

"Ei ole vaaraa tässä asussa, kun olen kääriytynyt kaapuun ja yö on näin pimeä. Ettehän muuten tekään tuntenut minua, vielä vähemmän he."

"Totta kyllä", myönsi Mordaunt, "ja he eivät tule teitä ajatelleeksikaan. Kaikki lienee valmiina?"

"On."

"Lasti on saatu?"

"On."

"Viisi täyttä tynnyriä?"

"Ja viisikymmentä tyhjää."

"Oikein."

"Viemme portviiniä Antwerpeniin."

"Oivallista! Toimittakaa minut nyt alukseen ja palatkaa vartiopaikallenne sillä he saapunevat piankin."

"Valmis olen."

"Väestänne ei kukaan saisi nähdä tuloani."

"Aluksessa on vain yksi mies, ja häneen voin luottaa kuin itseeni. Hän ei muuten tunne teitä, ja kumppaniensa tavoin hän on valmis noudattamaan määräyksiämme mistään tietämättä."

"Hyvä on. Lähtekäämme siis."

He astuivat Thamesin rantaan. Pieni pursi oli kiinnitetty laituripatsaaseen rautavitjoilla. Groslow veti sen lähelle ja piteli sitä paikoillaan, kunnes Mordaunt laskeusi siihen. Sitten hän vuorostaan hyppäsi purteen, tarttui miltei samassa airoihin ja alkoi soutaa niin tottuneesti, että Mordaunt näki hänen äsken puhuneen totta merikasvatuksestaan.

Viiden minuutin kuluttua he olivat selviytyneet epälukuisten aluksien liudasta, joka jo siihen aikaan täytti Lontoon ulkosatamia, ja Mordaunt eroitti tummana täplänä pikku prikin, joka huojui ankkuroituna neljän tai viiden kaapelinmitan päässä Koirasaaresta.

Heidän lähetessään "Salamaa" Groslow vihelsi erityiseen tapaan ja näki miehen pään ilmestyvän parraspuun reunalle.

"Tekö siellä, kapteeni?" kysyi mies.

"Niin; heitä alas nuoratikkaat."

Vene kiiti keveästi ja nopeasti kuin pääskynen keulapuomin alle ja painui laivan kupeelle.

"Astukaa ylös", virkkoi Groslow kumppanilleen.

Vastaamatta tarttui Mordaunt köyteen ja kapusi kannelle niin ketterästi ja huolettomasti, että sellaista varmuutta harvoin näkee merielämään tottumattomilla; mutta hänen kostonhimonsa korvasi harjaannuksen puutteen ja teki hänet kykeneväksi kaikkeen.

Kuten Groslow oli taannut, ei vartiovuorolla oleva matruusi näkynyt edes huomaavan, että hänen kapteenillaan oli saattolainen mukanaan.

Mordaunt ja Groslow menivät kapteenin asumukseen. Se oli jonkunlainen tilapäinen koju, laudoista kyhätty kannelle.

Kapteeni Roger oli nimittäin luovuttanut varsinaisen kajuutan matkustajille.

"Ja he", kysyi Mordaunt, "missä he saavat asuntonsa?"

"Aluksen toisessa päässä", vastasi Groslow.

"Ja heillä ei ole mitään tekemistä tällä puolella?"

"Ei yhtään mitään."

"Mainiota! Minä piiloudunkin sitten teidän luoksenne. Palatkaa nyt Greenwichiin, tuodaksenne heidät tänne. Teillä kai on purjevene?"

"On se, jolla tulimme."

"Se näytti minusta kyllä keveältä ja hyvin rakennetulta."

"Oikea piroogi se on."

"Kiinnittäkää se köydellä perään ja asettakaa siihen airot, jotta se kelluu vanavedessä ja tarvitsee vain katkaista kiinnike lähtiessä. Varustakaa vene rommilla ja laivakorpuilla. Jos sää sattuu kääntymään ilkeämmäksi, niin miehenne eivät ole pahoillaan saadessaan jotakin vahvistavaa."

"Kyllä tehdään, niinkuin haluatte. Tahdotteko tarkastaa ruutisäiliön?"

"Vasta palattuanne. Tahdon itse asettaa sytyttimen, ollakseni varma siitä, että se ei pala liian pitkää aikaa. Peitelkää vain visusti kasvojanne, jotta he eivät tunne teitä."

"Kyllä minä varon!"

"Kiirehtikää siis; kello lyö kymmenen Greenwichissä."

Torninkellon kymmenesti uudistuvat värähdykset kaikuivatkin samassa hämyn läpi, jota isot pilvet tiivistivät, äänettömien aaltojen tavoin vieriessään taivaanlaella.

Groslow painoi perässään kiinni oven, jonka Mordaunt lukitsi sisäpuolelta; edellinen kehoitti sitten kansivahtia pitämään mitä huolellisinta tähystystä ja laskeusi purteensa, joka etääntyi nopeasti, veden vaahdotessa jäntevistä aironvedoista.

Oli kylmä tuuli, ja laiturinhaara levisi autiona, kun Groslow pääsi maihin Greenwichissä; useita aluksia oli vastikään lähtenyt merelle pakoveden mukana. Juuri laiturille astuessaan kuuli Groslow ikäänkuin nelistävien hevosten kapsetta viertotien mukulakivitykseltä.

"Hei, Mordaunt teki oikein, kun hoputti minua", tuumi hän. "Ei ollut aikaa menetettävänä; tuolta ne jo tulevat."

Siellä tosiaan saapuivat ystävämme tai oikeastaan etujoukkona d'Artagnan ja Atos. Groslowin kohdalle päästessään he pysähtyivät ikäänkuin arvaten, että siinä oli mies, jolle heillä oli asiaa. Atos hyppäsi maahan ja levitti tyynesti auki nenäliinan, jonka kulmat oli vedetty solmuun; hän antoi sen liehua tuulessa, sillaikaa kun aina varovainen d'Artagnan istui yhä satulassa, puolittain kumartuneena hevosensa yli, toinen käsi pistoolikoteloon ojennettuna.

Epätietoisena siitä, olivatko ratsumiehet hänen odottamansa, oli Groslow kyyristynyt vanhan kanuunan taakse, jollaisia oli aseteltu satamaan pystyyn touvien kiinnityspatsaiksi; sovitun merkin nähdessään hän suoristausi täyteen mittaansa ja astui aatelismiesten luo. Hän oli niin hyvin kääriytynyt kaapuunsa, että hänen kasvojaan oli mahdoton nähdä. Sitäpaitsi oli yö niin pimeä, että se varokeino oli melkein tarpeetonkin.

Hämyssäkin havaitsi sentään Atoksen terävä silmä, että tulija ei ollut Roger.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi Groslowilta, astuen askeleen taaksepäin.

"Tahdon sanoa teille, mylord", vastasi Groslow koettaen matkia irlantilaista murretta, "että te tavoitatte laivuri Rogeria, mutta se on turha vaiva."

"Kuinka niin?" kysyi Atos.

"Syystä että hän aamulla putosi saalingista ja taittoi säärensä. Mutta minä olen hänen serkkunsa; hän ilmoitti minulle pulansa ja pyysi minua puolestaan ilmoittautumaan niille herrasmiehille, jotka näyttäisivät minulle kaikista kulmistaan solmittua nenäliinaa; sellaisen näen nyt teidän kädessänne, ja samanlainen on minulla taskussani. Minun piti sitten viedä ne herrat, minne he halusivat."

Ja Groslow veti taskustaan nenäliinan, jota oli jo näyttänyt Mordauntille.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Atos.

"Ei, mylord, sillä seitsemänkymmentaviisi puntaa on lisäksi luvassa, jos toimitan teidät turvallisina maihin Boulognessa tai missä tahansa muussa paikassa Ranskan rannikolla, määräyksenne mukaan."

"Mitä sinä siitä sanot, d'Artagnan?" kysyi Atos ranskaksi.

"Mitä ensiksikin hän puhelee?" tiedusti tämä vastaan.

"Ka, se on totta", virkahti Atos, "minä unohdin, että sinä et ymmärrä englanninkieltä."

Ja hän selosti kumppanilleen äskeisen keskustelunsa laivurin kanssa.

"Tuo näyttää minusta hyvinkin todenmukaiselta", arveli gascognelainen.

"Niin minustakin", yhtyi Atos.

"Muuten", lisäsi d'Artagnan, "jos mies pettää meitä, niin voimmehan milloin hyvänsä ampua häneltä aivot mäsäksi."

"Ja kuka sitten hoitaa alusta?"

"Sinä, Atos; sinä olet niin selvillä kaikesta, etten epäile osaavasi ohjata purjelaivaakin."

"Totta tosiaan", virkkoi Atos hymyillen, "leikkiäkin laskiessasi olet melkein osannut oikeaan, veikkonen: isäni oli päättänyt tehdä minusta meriväen upseerin, ja minulla on jonkun verran käsitystä perämiehen ammatista."

"Siinäpä se!" huudahti d'Artagnan.

"Ratsasta siis noutamaan ystävämme, d'Artagnan, ja pidä kiirettä; kello on jo yksitoista, ja meidän ei sovi siekailla hetkeäkään."

D'Artagnan karautti takaisin kahden ratsumiehen luo, jotka olivat pistooli kädessä asettuneet ratsuvahdeiksi kaupungin ulkoreunaan keskelle tietä ja kääntyneinä jonkunlaiseen vaunuvajaan päin, missä kolme muuta ratsastajaa näkyi niinikään odottelevan väijyksissä.

Keskitielle jääneet tähystäjät olivat Portos ja Aramis.

Vaunuvajan seinustalla olivat vaanimassa Mousqueton, Blaisois ja Grimaud; mutta viimeksimainittu esiintyi lähemmältä katsoen kaksinkertaisena, sillä hevosen lautasilla istui hänen takanaan Parry, jonka piti viedä takaisin Lontooseen aatelismiesten ja palvelijain ratsut, ne kun oli myyty majatalon isännälle heidän velkojensa maksamiseksi. Tämän kaupan johdosta ystävykset saivat vielä matkakassankin, joka ei tosin ollut suuri, mutta riitti kuitenkin viivytysten ja muiden sattumien varalle.

D'Artagnan ilmoitti Portokselle ja Aramiille tien olevan selvänä, ja nämä viittasivat lakeijoillensa laskeutumaan ratsailta ja irroittamaan satuloista matkareput.

Parry ei kaipuutta eronnut ystävistään; häntä oli kehoitettu tulemaan mukana Ranskaan, mutta siitä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt.

"Sehän on luonnollista", huomautti Mousqueton; "hänellä on mielessään jotakin Groslowin varalle."

Kapteeni Groslowin muistettaneen olleen se mies, joka oli ollut musertamaisillaan häneltä pään.

Pikku ryhmä yhtyi pian Atokseen. Mutta d'Artagnan oli jo saanut takaisin luontaisen epäluuloisuutensa; hänestä tuntui laituri liian autiolta, yö liian pimeältä, laivuri liian mukautuvalta.

Hän oli kertonut Aramiille äskeisen kohtauksen, ja Aramis oli yhtä epäluuloisena vahvistanut hänen arvelujaan.

Kielensä maiskauttamisella tulkitsi gascognelainen levottomuutensa Atokselle.

"Meillä ei ole aikaa epäilyksiin", sanoi Atos; "pursi odottaa, meidän on lähdettävä."

"Ja mikä muuten estääkään meitä olemasta epäluuloisia ja silti astumasta veneeseen?" virkkoi Aramis. "Pidämme valppaasti silmällä laivuria."

"Ja jos hän kieräilee, niin mojautan hänet kuoliaaksi, vähääkään kursailematta."

"Hyvin sanottu, Portos", vastasi d'Artagnan. "Lähtekäämme siis; Mousqueton menköön edellä."

Ja d'Artagnan pidätti ystävänsä, antaen palvelijain astua ensin koettelemaan lankkua, joka johti laiturilta purteen. Nämä suoriutuivat yrityksestä seikkailutta.

Atos seurasi heitä, sitten Portos ja Aramis. D'Artagnan tuli viimeisenä, yhä pudistellen päätänsä.

"Mikä lempo sinua vaivaakaan, veikkonen?" kummeksui Portos; "ihan sinä hätäännyttäisit itse Caesarinkin."

"Se minua kiusaa", selitti d'Artagnan, "että minä en näe koko satamassa kaitsijaa, vartijaa tai edes tullinuuskijaa."

"Siitäkö pitää valittaa!" sanoi Portos; "kaikkihan luistaa oivallisesti."

"Liian oivallisesti, Portos. No, herran haltuun se nyt on jätettävä!"

Heti kun lankku oli vedetty takaisin purteen istuutui laivuri peräsimen ääreen ja viittasi toiselle matruusilleen, joka kynsisauvoimella varustettuna alkoi toimitella venettä selville aluksien välitse, sen jouduttua niiden sokkeloon.

Toinen merimies istui jo vasemmalla sivulla airo kädessään.

Väljemmälle vedelle päästyä tuli kumppani hänen rinnalleen, ja vene alkoi kiitää vinhemmin.

"Vihdoinkin siis lähdemme tästä maasta!" virkahti Portos.

"Mutta voi", huokasi kreivi de la Fère, "me lähdemme yksinämme!"

"Niin kyllä, mutta olemme kuitenkin kaikki neljä nyt yhdessä ja eheinä; se on lohdutuksenamme."

"Emme ole vielä perillä", muistutti d'Artagnan; "varokaamme kohtaamisia!"

"Äh, sinä koikut korppina, hyvä ystävä!" sanoi Portos; "aina sinä uumoilet pahaa. Kuka voisi meitä kohdata tänä pimeänä yönä, kun ei näe kahtakymmentä askelta eteensä?"

"Mutta huomisaamuna!" intti d'Artagnan.

"Huomenna varhain olemme Boulognessa."

"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", vastasi gascognelainen, "ja tunnustan heikkouteni. Sinä varmaankin naurat minulle, Atos, mutta tiedätkös, niin kauan kuin olimme luodinkantaman päässä laiturista tai noista aluksista, odotin joka hetki kamalaa musketinräiskettä meidän kaikkien surmaksi."

"Mutta sehän on mahdotonta", tokaisi Portos yksinkertaisen järkensä kannalta, "sillä samassa rymäkässä olisivat laivuri ja matruusit menettäneet henkensä."

"Joutavia! Se olisi ollut loistava juttu Mordauntille, ja luuletko, että hän olisi raskinnut asettua niin tarkkatuntoiseksi!?"

"Se minua kuitenkin ilahduttaa, että d'Artagnan myöntää olleensa peloissaan", tuumi Portos.

"En ainoastaan myönnä sitä, vaan ylpeilenkin siitä. Minä en ole sellainen virtahepo kuin sinä. Hei, mikä tuolla on?"

"'Salama'", ilmoitti laivuri.

"Olemme siis perillä?" virkkoi Atos englanninkielellä.

"Kohtsiltään", vastasi laivuri.

Kolmella aironvedolla jo päästiinkin pikku aluksen kupeelle.

Matruusi odotti, köysitikkaat olivat jo alhaalla, sillä hän oli tuntenut purren.

Atos astui ylös ensimmäisenä, nuoruusvuosiensa merikasvatuksen auttamana; toisena kapusi Aramis vikkelästi kuin ainakin mies, joka on monet vuodet käytellyt nuoraportaita ja muita kiellettyjen teiden enemmän tai vähemmän kekseliäitä kulkuneuvoja. D'Artagnan kiipesi kuin peloton vuorikauriin metsästäjä, ja Portos turvausi voimiinsa, jotka hänelle korvasivat kaikkea.

Palvelijoille se temppu oli työläämpi, -- ei tosin Grimaudille, joka oli laiha ja hoikka kuin kulkukissa, kyeten senvuoksi kapuilemaan missä hyvänsä, vaan Mousquetonille ja Blaisoisille, joita matruusien oli kannettava käsivarsillaan, kunnes heihin ulottui Portoksen käsi; tämä kouraisi heitä kauluksesta ja nosti heidät yhdellä tempaisulla kannelle kumpaisenkin.

Laivuri opasti matkustajansa heille varattuun asuntoon; siihen kuului yksi ainoa suoja, jossa heidän oli oleskeltava yhteisesti. Hän tahtoi sitten kiireimmiten poistua, koska hänellä muka oli käskyjä annettavana.

"Malttakaa hetkinen", pyysi d'Artagnan; "montako miestä prikiin kuuluu, kapteeni?"

"En ymmärrä", vastasi tämä englanninkielellä.

"Kysy sinä häneltä omalla kielellään, Atos."

Atos esitti d'Artagnanin tiedustuksen.

"Kolme", vastasi Groslow, "itseäni lukematta."

D'Artagnan käsitti sanat, sillä laivuri oli samalla kohottanut kolme sormea.

"Vai kolme", virkkoi d'Artagnan; "no alanpa rauhoittua. Mutta teidän majoittuessanne haluan kuitenkin tehdä kierroksen aluksessa."

"Ja minä", selitti Portos, "aion ryhtyä illastamispuuhaan."

"Kaunis ja ylväs hanke, Portos; pane se täytäntöön vain. Lainaa sinä, Atos, minulle Grimaud, joka on Parry-ystävänsä seurassa oppinut hiukan englanninkieltä; hän solkatkoon tulkkinani."

"Mene siis, Grimaud", käski Atos.

Kannella oli lyhty; d'Artagnan otti sen toiseen käteensä ja pistoolin toiseen, virkkaen laivurille:

"Come!"

Se ja God damn olivat jokseenkin kaikkena d'Artagnanin tietona englanninkielestä.

D'Artagnan meni luukulle ja laskeusi ruumaan.

Tämä oli jaettu kolmeen osastoon. Takimmainen, johon d'Artagnan oli nyt pistäytynyt, ulottui jokseenkin perämaston kohdalta takapartaaseen asti, kattonaan siis sen huoneen lattia, missä Atos, Portos ja Aramis parhaillaan valmistausivat viettämään yötänsä. Ruuman keskimmäinen osasto oli määrätty palvelijain asumukseksi, ja kolmas ulottui keulapäähän kapteenille tilapäisesti kyhätyn kajuutan alitse, missä nyt Mordaunt lymysi.

"Kas, kas", puheli d'Artagnan laskeutuessaan luukulta alas portaita ja kaiken aikaa valaistessaan tietä lyhdyllään, "onpa täällä tynnyreitä! Voisi luulla olevansa Ali Baban luolassa."

"Tuhannen yksi yötä" oli hiljakkoin ensi kertaa käännetty ranskaksi ja tullut hyvin suosituksi.

"Mitä sanotte?" kysyi laivuri englanninkielellä.

D'Artagnan käsitti hänet äänenpainosta.

"Haluan tietää, mitä noissa tynnyreissä on", tiedusti hän laskien lyhtynsä eräälle niistä.

Laivuri liikahti ikäänkuin hyökätäkseen takaisin ylös portaita, mutta malttoi mielensä.

"Portviiniä", vastasi hän.

"Vai sitä lajia tavaraa!" tuumi d'Artagnan. "Hyvä tietää; emme siis kuole janoon."

Sitten hän kääntyi laivuriin, joka pyyhki suuria hikipisaroita otsaltaan.

"Ovatko ne täynnä?" hän kysyi.

Grimaud tulkitsi kysymyksen.

"Toiset täynnä, toiset tyhjillään", vastasi Groslow äänellä, jossa hänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni levottomuutta.

D'Artagnan koputti rystysillään tynnyreitä, havaiten tällöin viisi täysinäisiksi ja loput tyhjiksi; sitten hän englantilaisen yhä suuremmaksi kauhuksi ojensi lyhtynsä astiain välikköihin ja virkkoi huomatessaan nämä kolot lakaistuiksi:

"Kas niin, menkäämme eteenpäin", ja hän lähestyi ovea, joka johti ruuman keskiosastoon.

"Malttakaa", sanoi englantilainen, joka oli jäänyt hiukan taamma säikähdyksen vallassa, "malttakaa, minulla on sen oven avain."

Hän astui nopeasti d'Artagnanin ja Grimaudin ohi ja työnsi vapisevalla kädellä lukkoon avaimen. Seurue saapui toiseen osastoon, missä Mousqueton ja Blaisois laittausivat aterioimaan.

Siellä ei nähtävästi ollut mitään tutkittavaa; arvoisia kumppanuksia valaisevan lampun hohde ulottui jokaiseen nurkkaan ja soppeen.

D'Artagnan siirtyi senvuoksi heti kolmanteen osastoon. Siellä majaili miehistö.

Kolme tai neljä huojuvaa riippumattoa taustalla, molemmista päistään kaksinkertaisen köyden varaan ripustettu pöytä sekä pari lahonnutta ja ontuvaa lavitsaa oli koko kalustona. D'Artagnan meni kohottamaan paria kolmea vanhaa purjetta, jotka riippuivat seinillä, ja kun hän ei nytkään huomannut mitään epäiltävää, palasi hän luukusta kannelle.

"Entä tämä suoja?" kysyi d'Artagnan.

Grimaud tulkitsi muskettisoturin sanat englanninkielellä.

"Se on minun asuntoni", vastasi laivuri; "tahdotteko pistäytyä sinne?"

"Avatkaa ovi", pyysi d'Artagnan.

Englantilainen totteli kehoitusta; d'Artagnan ojensi sisälle lyhtyä pitelevän käsivartensa, pisti sinne sitten päänsäkin puoliavoimesta ovesta ja tuumi nähdessään, että huone oli vain pikku komero:

"Totisesti, jos laivassa on armeija kätkettynä, niin täällä se ei piileksi. Käynkin katsomaan jo, onko Portos löytänyt mitään haukattavaa."

Hän kiitti laivuria nyökkäyksellä ja palasi kajuuttaan, missä hänen ystävänsä oleskelivat.

Portos ei nähtävästi ollut saanut mitään, tai jos oli jotakin itselleen keksinytkin, oli uupumus voittanut nälän; hän nukkui sikeästi viittaansa kääriytyneenä, kun d'Artagnan astui sisälle.

Ensimmäisten merenaaltojen pehmoisen keinutuksen liekuttamina olivat Atos ja Aramis niinikään jo alkaneet torkkua, mutta avasivat jälleen silmänsä, kun kuulivat kumppaninsa tulon.

"No?" kysyi Aramis.

"Kaikki hyvin", vastasi d'Artagnan; "me voimme maata levollisesti."

Tämän tiedon tyynnyttämänä Aramis antoi päänsä jälleen vaipua, ja Atos nyökkäsi ystävällisesti. Portoksen tavoin tunsi myöskin d'Artagnan enemmän unen kuin illallisen tarvista; hän lähetti pois Grimaudin ja laskeusi levolle viitassaan, paljastetuin miekoin ja sellaiseen asentoon, että hänen ruumiinsa sulki pääsytien, joten huoneeseen oli mahdoton tulla häneen tölmäämättä.

VIIDESKAHDEKSATTA LUKU

Portviini

Kymmenen minuutin kuluttua herrat nukkuivat, mutta niin ei ollut nälkäisten ja etenkin janoisten palvelijain laita.

Blaisois ja Mousqueton valmistausivat laittamaan vuodettaan, jona oli lankku ja matkareppu, sillaikaa kun olutruukku ja kolme lasia keinui aluksen vaarumisen mukaan pöydällä, joka oli ripustettu samaan tapaan kuin viereisessäkin osastossa.

"Kirottu kiikkuminen!" päivitteli Blaisois. "Tunnen sen iskevän minuun nyt jälleen kuten tulomatkallakin."

"Ja kun ei ole merikivun vastustukseksi muuta kuin ohraleipää ja humalaviiniä!" surkeili Mousqueton; "huh!"

"Mutta vasupullonne, herra Mouston!" tiedusti Blaisois, joka oli saanut vuoteensa kuntoon ja hoippui pöydän luo, Mousquetonin jo istuessa sen ääressä niinkuin hänenkin onnistui lysähtää istumaan; "vasupullonne -- oletteko hukannut sen?"

"En", vastasi Mousqueton, "mutta sen piti Parry. Nuo penteleen skotlantilaiset ovat aina janoissaan. Entä sinä, Grimaud", tiedusti Mousqueton toveriltaan, joka juuri palasi d'Artagnanin kanssa tekemältänsä kierrokselta, "janottaako sinuakin?"

"Kuin skotlantilaista", vastasi Grimaud lyhyeen.

Hän istuutui Blaisoisin ja Mousquetonin viereen, veti muistikirjan taskustaan ja alkoi laatia seurueen tilejä, toimien sen taloudenhoitajana.

"Hui, kuinka ellottaa sydänalaani!" valitti Blaisois.

"Jos niin on asia", sanoi Mousqueton opettavaisesti, "niin nauti hiukan ravintoa."

"Sanotteko tätä ravinnoksi?" vastasi Blaisois ja viittasi surkean halveksivasti ohraleipään ja olutruukkuun.

"Blaisois", selitteli Mousqueton, "sinun tulee muistaa, että leipä on ranskalaisen oikea ravinto, vaikka hänellä ei aina ole sitä; kysy Grimaudilta."

"Niin, mutta olut", tokaisi Blaisois niin kerkeästi, että hänen kekseliäisyytensä ansaitsi kiitosta, "onko olut ranskalaisen oikeata juomaa?"

"Mitä siihen tulee", vastasi Mousqueton hiukan ymmällä tästä muistutuksesta, "niin minun on kyllä tunnustettava, että olut on ranskalaiselle tosiaan yhtä vastenmielistä kuin viini englantilaiselle."

"Mitä, herra Mouston", ihmetteli Blaisois, tällä kertaa epäillen Mousquetonin suurta tietorikkautta, jota hän tavallisissa oloissa ihaili rajattomasti, "mitä, herra Mouston, eivätkö englantilaiset muka pidä viinistä?"

"He inhoavat sitä."

"Mutta kuitenkin olen nähnyt heidän sitä juovan."

"Rangaistuksekseen, ja sen todisteena", jatkoi Mousqueton rintaansa röyhistäen, "tahdon vain mainita, että kerrankin muuan englantilainen prinssi kuoli malvasirsammioon.[23] Olen kuullut abbé d'Herblayn kertovan siitä tapauksesta."

"Sitä epäpäteä!" virkahti Blaisois; "olisinpa minä ollut hänen sijassaan!"

"Kyllä voit", tokaisi Grimaud laskiessaan yhteen pitkää numeroriviä.

"Mitä!" ällistyi Blaisois, "minäkö voin?"

"Niin", jatkoi Grimaud, saaden neljä muistiin ja siirtäen tämän luvun vasemmanpuoliselle numeroriville.

"Ettäkö minä voin? Selittäkäähän, herra Grimaud?"

Mousqueton pysyi vaiti Blaisoisin kysellessä, mutta hänen kasvojensa ilmeestä oli helppo nähdä, että välinpitämättömyys ei ollut syynä.

Grimaud pitkitti laskemistaan ja merkitsi loppusumman.

"Portviiniä", huomautti hän sitten ojentaen kätensä takaosastoon päin, missä d'Artagnan ja hän olivat käyneet laivurin seurassa.

"Mitä! Nuo tynnyritkö, jotka näin oven raosta?"

"Portviiniä", toisti Grimaud ja aloitti uuden laskutehtävän.

"Olen kuullut", huomautti Blaisois Mousquetoniin kääntyen, "että portviini on oivallista espanjalaista tuotetta."

"Oivallista kyllä", vahvisti Mousqueton huuliansa nuollen, "kerrassaan oivallista. Sitä on parooni de Bracieuxin kellarissa."

"Jos pyytäisimme noita englantilaisia myymään meille pullollisen?" esitti rehellinen Blaisois.

"Myymäänkö!" äännähti Mousqueton, jonka vanha sissivaisto jälleen valpastui. "Kyllä kuulee, nuori mies, että sinulla ei vielä ole mitään elämänkokemusta. Miksi ostaa, kun voi ottaa?"

"Ottaa!" muistutti Blaisois; "lähimmäisensä omaisuuden himoitseminen on kai kiellettyä."

"Missä niin?" tiukkasi Mousqueton.

"Jumalan tai kirkon käskyissä, en enää tiedä tarkkaan. Mutta sen muistan, että lähimmäisen tavaraa ei saa himoita, eikä hänen vaimoansa."

"Se on peräti lapsellinen syy, hyvä Blaisois", virkkoi Mousqueton mitä isällisimmin. "Niin, lapsellinen, en paremminkaan sano. Mistä raamatusta olet lukenut, että englantilaiset ovat sinun lähimmäisesi, -- minä vain kysyn?"

"Sitä ei missään sanota, totta kyllä", myönsi Blaisois, "ainakaan muistaakseni."

"Kerrassaan lapsellinen syy, sanon vieläkin", jatkoi Mousqueton. "Jos sinä olisit kuten Grimaud ja minä kulkenut kymmenen vuotta sodissa, hyvä Blaisois, niin olisitpa oppinut eroittamaan lähimmäisen omaisuuden ja vihollisen tavarat. Englantilaiset ovat tietääkseni vihollisiamme, ja tuo portviini kuuluu englantilaisille. Siispä se sotasäännön mukaan kuuluu meille, kun kerran olemme ranskalaisia. Etkö tunne puheenpartta: Viholliselta viedään mitä saadaan?"

Tämä suulaus, joka sai tukea Mousquetonin pitkällisen kokemuksen tuottamasta arvovallasta, mykistytti Blaisoisin. Hän laski päänsä alas ikäänkuin miettiäkseen, mutta äkkiä hän jälleen kohotti sen ja näytti saaneen kumoamattoman vastaväitteen.

"Entä herramme", hän tokaisi, "ovatko he teidän kannallanne, herra Mouston?"

Mousqueton hymyili halveksivasti.

"Pitäisi kenties", hän ivasi, "mennä häiritsemään noiden korkeitten miesten unta ja sanoa heille: 'Armolliset herrat, palvelijaanne Mousquetonia janottaa; sallitteko hänen juoda?' Mitä välittää -- minä kysyn -- herra de Bracieux siitä, janottaako minua vai eikö?"

"Se on hyvin kallista viiniä", huomautti Blaisois päätänsä pudistaen.

"Vaikka se olisi sulaa kultaa, hyvä Blaisois", vastasi Mousqueton, "eivät herramme kieltäisi sitä itseltään. Ota huomioon, että herra de Bracieux on yksinään kyllin rikas juodakseen kokonaisen aamillisen portviiniä, vaikka hänen pitäisi maksaa pistoli pisaralta. Enkä voi nähdä", pitkitti hän yhä mahtailevampana, "minkätähden palvelijat kieltäytyisivät siitä, mitä heidän herransa eivät lykkäisi luotansa."

Ja Mousqueton nousi seisaalle, sieppasi olutruukun, jonka tyhjensi kaatoreikään viimeistä pisaraa myöten, ja astui rennosti ovelle, joka johti takaosastoon.

"Kas, lukossa!" murahti hän. "Kylläpä nuo vietävän englantilaiset kehtaavat olla epäluuloisia!"

"Lukossa!" säesti Blaisois yhtä nyreänä kuin opettajansakin. "Voi hitto, se vasta ikävää! Ka, sisäkalujani kaivelee yhä hullummin."

Mousqueton kääntyi häneen niin surkean näköisenä, että hän ilmeisesti suuressa määrin yhtyi kunnon nuorukaisen apeuteen.

"Lukossa!" toisti hän.

"Mutta minä olen kuullut teidän kertovan, herra Mouston", rohkeni Blaisois vihjata, "että te kerran nuoruudessanne, Chantillyssä se täisikin tapahtua, elätitte herraanne ja itseänne pyydystämällä peltopyitä juoksusilmukalla, karppeja ongella ja pulloja suopungilla."

"Totta kyllä", myönsi Mousqueton, "se pitää paikkansa, ja sen voi Grimaud todistaa. Mutta kellariin johti luukku, ja viini oli pulloissa. Minä en voi heittää suopunkia tämän seinän läpi, yhtä vähän kuin nykäistä siimaan viiniastiaa, joka painaa kenties kaksi sentneriä."

"Ette kyllä, mutta te voitte irroittaa pari kolme lautaa väliseinästä", huomautti Blaisois, "ja nävertää läven tynnyriin."

Mousqueton levitti pyöreät silmänsä suhdattoman suuriksi ja katseli oppilastaan ihmeissään siitä, että havaitsi hänessä aavistamattomia sielullisia kykyjä.

"Se tosiaan käy laatuun", arveli hän; "mutta mistä saisi lankkujen vääntämiseen taltan ja tynnyrin nävertämiseen kairan?"

"Kalukimppu", virkahti Grimaud yhä selvitellen tilejään.

"Kas, oikein, -- kalukimppu!" huudahti Mousqueton; "ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi!"

Grimaud ei ainoastaan ollut seurueen taloudenhoitaja, vaan sen seppäkin; paitsi tilikirjaansa oli hänellä kimpullinen työkaluja. Ja kun Grimaud oli peräti huolellinen mies, oli hän matkarepussaan säilyttämäänsä kimppuun varannut kaikkinaisia tarpeellisimpia välineitä.

Siinä oli siten välttävän iso kairakin. Mousqueton haki sen esille.

Talttaa hänen ei tarvinnut etsiä kaukaa; väkipuukko, joka hänellä oli vyössään, kelpasi siihen tarkoitukseen. Mousqueton sai pian keksityksi laudoituksesta raon ja ryhtyi heti työhön.

Blaisois tarkkasi hänen työtänsä ihailevasti, mutta samalla kärsimättömästikin; hän rohkeni tuolloin tällöin virkkaa järkevyyttä ja huomiokykyä osoittavia viittauksia, miten oli helpointa kiskoa irti joku naula tai kangeta ylös laudanpää.

Tovin kuluttua oli Mousqueton saanut kolme lautaa heltiämään.

Mutta Grimaud oli tällävälin lopettanut tilinsä ja noussut. Puuha oli herättänyt hänen vilkasta harrastustaan; hän oli lähestynyt kumppanuksia ja nähnyt Mousquetonin turhaan ponnistelevan luvattuun maahan.

"Minä", virkahti Grimaud.

Hän teki ystävällisen eleen Mousquetonille, pyytääkseen tältä anteeksi, että hän otti saattaakseen loppuun yrityksen, jonka toinen oli niin loistavasti pannut alulle. Sitten hän pujahti aukosta kuin käärme ja katosi pimeään.

Blaisois oli ihastuksen hurmiossa. Heidän tultuaan Englantiin olivat ne merkilliset miehet, joita hänellä kumppaneineen oli ollut kunnia saattaa, suorittaneet monia urotöitä, mutta tämä temppu näytti hänestä ehdottomasti niitä kaikkia ihmeellisemmältä.

"Nyt saat nähdä", virkkoi Mousqueton, ja hänen sävyssään ilmeni ylimielisyyttä, johon Blaisois vastustamatta alistui, "nyt saat nähdä, Blaisois, kuinka me vanhat soturit juomme, kun meitä janottaa."

"Tuossa hän on."

Samassa tosiaan Grimaud työnsi aukolta syrjään viitan ja ojensi esiin tuhkanharmaat kasvonsa, joissa kauhistuksen laajentamat silmät tuijottivat ison valkoisen kehän ympäröiminä pieninä terinä. Kädessään hän piti olutruukkua, joka oli täynnä jotain ainetta, kohotti sen savuavan lampun valoon ja äännähti: Oh! niin hirmustuneesti, että Mousqueton kavahti säikkyen taaksepäin ja Blaisois luuli pyörtyvänsä.

Molemmat loivat kuitenkin uteliaan silmäyksen sarkkaan: se oli täynnä ruutia.

Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että laiva oli viinin sijasta lastattu ruudilla, Grimaud säntäsi kansiluukulle ja pääsi yhdellä loikkauksella herrojensa asuman kajuutan eteen. Hän työnsi hiljaa oven auki, jolloin d'Artagnan sen takana maaten heti havahtui.

Grimaudin vääristyneet kasvot nähdessään hän tajusi, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja tahtoi huudahtaa; mutta sanaakin nopeammalla liikkeellä Grimaud laski etusormensa huulilleen ja sammutti kolmen askeleen päästä pikku yölampun voimakkaammalla puhalluksella kuin olisi voinut niin hennosta ruumiista uskoa.

D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan; Grimaud kyyristyi toiselle polvelleen, ja kaula ojolla ja kiihtymyksen järkyttämänä hän kumartui kuiskaamaan soturin korvaan kertomuksen, joka olikin kyllin jännittävä, kiinnittääkseen mieltä ilman eleitäkin ja kasvonilmeitä.

Kertomuksen aikana Atos, Portos ja Aramis nukkuivat niin sikeästi kuin eivät olisi kahdeksaan vuorokauteen saaneet unta silmiinsä, ja keskiruumassa Mousqueton varovaisuuden vuoksi siteli kurenauhojaan, Blaisoisin yrittäessä tehdä samoin, kauhun puistattelemana ja tukka pystyssä.

KUUDESKAHDEKSATTA LUKU

Väistetty salahanke

Grimaudille oli sattunut tällainen seikkailu:

Heti takaruumaan tultuansa etsi hän hapuillen käsiinsä tynnyrin. Hän koputti sitä, astia oli tyhjä. Hän siirtyi toisen ääreen, ja sekin oli tyhjä; mutta kolmas, jota hän koetti, kumahti niin heikosti, että sen sisällöstä ei voinut erehtyä. Grimaud käsitti löytäneensä, mitä oli hakemassa.

Hän pysähtyi tämän tynnyrin ääreen, tunnusteli sopivaa kohtaa kairalleen ja tuli silloin laskeneeksi kätensä hanalle.

-- Hyvä! -- ajatteli hän; -- tämäpä säästää minulta sen vaivan.

Ja hän ojensi alle olutruukkunsa, kiersi hanaa ja tunsi, että sisältö solui hiljaa toisesta astiasta toiseen.

Huolellisesti väännettyään jälleen kiinni hanan aikoi Grimaud juuri kohottaa sarkan huulilleen, -- sillä hän ei tunnollisena miehenä tahtonut viedä kumppaneilleen juomaa, jonka laadusta hän ei olisi kyennyt vastaamaan, -- kun kuuli kiertovahdin lähestyvän, kyyristyi kahden tynnyrin väliin ja lymysi toisen taakse.

Tuossa tuokiossa avattiinkin ovi ja lukittiin jälleen sitten kun siitä oli tullut kaksi levättiin kääriytynyttä miestä.

Toinen kantoi lasiruuduilla varustettua lyhtyä, joka oli huolellisesti suljettu ja siksi korkea, että liekki ei voinut ulottua yläpäähän. Itse ruudut olivat sitäpaitsi katetut valkoisella paperiarkilla, joka himmentäen valoa ehkäisi melkein kokonaan lämmön.

Tämä mies oli Groslow.

Toinen piteli kädessään jotakin pitkähköä, taipuisaa, ikäänkuin vaalahtavaksi punokseksi kierrettyä. Hänen kasvojaan varjosti leveälierinen hattu. Grimaud arveli, että miehet olivat tulleet sinne samoissa aikeissa kuin hänkin ja tahtoivat maistella portviiniä; hän painautui yhä tiukemmin tynnyrin taakse ja tyynnytti mieltänsä sillä ajatuksella, että jos hänet keksittäisiinkin, ei rikos olisi kovinkaan suuri.

Tulijat pysähtyivät sen tynnyrin kohdalle, jonka suojaan Grimaud oli kätkeytynyt.

"Teillähän on sytytin?" virkkoi lyhdyn kantaja englannin kielellä.

"On tässä", vastasi toinen.

Jälkimmäisen äänensointu sai Grimaudin hätkähtämään, ja hän tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään; hän kohottausi hiljaa, kunnes sai silmänsä yläreunalle, ja leveän hatun alta hän tunsi Mordauntin kalpeat kasvot.

"Kauankohan tämä sytytin voinee palaa?" kysyi tämä.

"Ka, noin viisi minuuttia", vastasi laivuri.

Tämäkään ääni ei ollut kuuntelijalle vieras. Grimaudin pilkistys siirtyi nyt toiseen puhujaan, ja Mordauntin jälkeen hän tunsi Groslowin.

"Kun kello on neljännestä yli kahdentoista, keräätte siis miehenne ja laskeudutte purteen kaikkea melua karttaen..."

"Pistettyäni tulen sytyttimeen?"

"Se jää minun huolekseni. Tahdon olla varma kostostani. Onhan airot veneessä?"

"Kaikki on kunnossa."

"Hyvä."

"Sovittu siis."

Mordaunt painui polvensa varaan ja kiinnitti hanaan sytytyslangan toisen pään, jotta hänen tarvitsisi vain virittää tuli toiseen.

Sen tehtyään hän silmäsi kelloaan.

"Kuulittehan? Neljännestä yli kahdentoista", hän sanoi nousten; "siis kahdenkymmenen minuutin kuluttua."

"Selvä juttu, sir", vastasi Groslow; "minun täytyy vain vieläkin huomauttaa teille, että ottamanne tehtävä on jossakin määrin vaarallinen ja että olisi parempi määrätä joku miehistämme sytyttämään ilotulitus."

"Hyvä Groslow", intti Mordaunt, "te tunnette ranskalaisen sananlaskun: On n'est bien servi que par soi-même.[24] Sen mukaan olen päättänyt toimia nyt."

Grimaud oli kuullut kaikki, jollei ymmärtänyt kaikkea. Mutta hänen terävä silmänsä oli korvannut täydellisen kielitaidon puutteen. Hän oli nähnyt ja tuntenut muskettisoturien kaksi verivihollista; hän oli havainnut, että Mordaunt kiinnitti sytyttimen, ja kyennyt tekemään johtopäätöksensä sananlaskusta, jota Mordaunt ei ollut huolinut kääntää äidinkielelleen. Hän koetteli viimein sarkkansa sisältöä, ja Mousquetonin ja Blaisoisin odottaman nesteen sijasta hän tunsi karkeita ruutijyväsiä hiertyvän rikki hyppysissään.

Mordaunt poistui laivurin kanssa. Ovella hän pysähtyi kuuntelemaan.

"Kuuletteko, kuinka ne vetelevät unia?" virkkoi hän.

Portoksen kuorsaus tunkeusi tosiaan lattian läpi.

"Itse Jumala luovuttaa heidät meille", arveli Groslow.

"Ja tällä kertaa ei heitä voisi itse paholainenkaan pelastaa!" vakuutti Mordaunt.

He astuivat yhdessä ulos.

Grimaud odotti, kunnes kuuli salvan kirskahtavan lukossa; varmistuttuaan siitä, että hän oli yksin, hän suoristausi hitaasti seinää vasten.

-- Ah, -- huoahti hän pyyhkäistessään hihallaan hikikarpaloita otsaltaan, -- kylläpä oli onni, että Mousquetonia janotti!

D'Artagnan, sen arvaa, kuunteli näitä yksityiskohtia yltyvän jännittyneesti, ja Grimaudin selvityksen loppua odottamatta hän nousi hiljaa ja kumartui supattamaan Aramiille, joka nukkui hänen vasemmalla puolellaan, samalla kun hän pikaisia liikahduksia estääkseen kosketti ystävänsä olkapäätä:

"Chevalier, nousehan, mutta vältä melua."

Aramis heräsi. D'Artagnan uudisti kehoituksensa, puristaen hänen kättänsä. Aramis nousi varovasti.

"Atos nukkuu vasemmallasi", kuiskasi d'Artagnan; "valmistele häntä niinkuin minä valpastutin sinut."

Aramis herätti helposti Atoksen, jonka uni oli keveätä kuten hienoluontoisten ja tunteellisten ihmisten yleensä; mutta vaikeampaa oli Portoksen palauttaminen tajulleen. Hän aikoi juuri tiedustaa aihetta unensa keskeytykseen, joka tuntui hänestä kerrassaan epämieluisalta, mutta selitykseen ryhtymättä d'Artagnan laski kätensä hänen suulleen.

Gascognelaisemme ojensi nyt käsivartensa ja sulki niiden kehään kolmen ystävänsä päät, niin että ne melkein koskivat toisiinsa.

"Ystävät", hän virkkoi, "meidän täytyy heti poistua tästä aluksesta, muutoin olemme kuoleman omia."

"Hm! Taasko?" epäili Atos.

"Tiedättekö, kuka on laivurinamme?"

"En."

"Kapteeni Groslow."

Kaikkien kolmen värähdys ilmaisi d'Artagnanille, että hänen puheensa alkoi tehota ystäviin.

"Groslow!" toisti Aramis; "lempo!"

"Mikä se on miehiään, -- Groslow?" kysyi Portos; "en muista sellaista nimeä."

"Sama mies, joka puhkaisi Parrylta pääkuoren, ja parhaillaan hän valmistautuu ruhjomaan meidät."

"Ah! kah!"

"Ja hänen perämiehensä, -- tiedättekö, kuka se on?"

"Perämiehensäkö? Sellaista hänellä ei olekaan", väitti Atos. "Neljän miehen prikissä ei käytetä perämiestä."

"Ei, mutta herra Groslow ei ole tavallinen kapteeni; hänellä on perämies, ja tämän nimi on Mordaunt."

Tällä kertaa ei muskettisoturien mielenliikutus ilmennyt pelkkänä värähdyksenä, se melkein puhkesi huudoksi. Nämä voittamattomat miehet eivät kyenneet vastustamaan sitä salaperäistä ja pahaenteistä vaikutusta, jolla tuo nimi tehosi heihin; yksistään sen sointu järkytti heidän mieltänsä.

"Mitä tehdä?" kysy Atos.

"Vallata priki", esitti Aramis.

"Ja tappaa hänet", lisäsi Portos.

"Priki on miinoitettu", huomautti d'Artagnan. "Astiat, joiden minä uskoin sisältävän portviiniä, ovatkin ruutitynnyreitä. Huomatessaan tulleensa ilmi Mordaunt räjäyttää kaikki ilmaan, ystävät ja viholliset, ja se herrasmies on totta tosiaan liian kehnoa seuraa, halutakseni esittäytyä hänen kanssaan taivaan tai helvetin portilla."

"Sinulla on siis joku suunnitelma?" virkkoi Atos.

"On."

"Millainen?"

"Luotatteko järjestelyyni?"

"Käske", vastasivat kaikki kolme yhteen suuhun.

"No, tulkaa!"

D'Artagnan astui peräikkunan luo, joka oli niin alhaalla, että se muistutti valoreikää, mutta kyllin iso miehen ryömiä läpi; hän avasi sen hiljaa.

"Tässä on tie", ilmoitti hän.

"Hitto, se tulee viluinen, veikkoseni", sanoi Aramis.

"Jää tänne, jos tahdot, mutta takaanpa sinulle, että täällä tulee ylen kuumat oltavat."

"Mutta me emme jaksa uida maihin."

"Pursi hinautuu aluksen vanavedessä; me uimme siihen ja katkaisemme köyden, siinä kaikki. Kas niin, hyvät herrat!"

"Malta", virkahti Atos, "lakeijamme..."

"Me olemme täällä", vastasivat Mousqueton ja Blaisois, jotka Grimaud oli käynyt noutamassa, kootakseen koko voiman kajuuttaan; he olivat saapuneet huomaamattomina luukusta, joka oli kajuutan oven lähellä.

Ystävykset olivat seisseet liikkumattomina sen kaamean näyn edessä, jonka d'Artagnan oli osoittanut heille ahtaasta ikkuna-aukosta.

Tämän näytelmän kerran nähnyt tietää, että mikään ei voi vaikuttaa mieleen syvällisemmin kuin kuohuva meri, joka kumeasti kohisten vyöryttelee mustia aaltojaan valjussa talvisessa kuutamossa.

"Mordieu!" sadatti d'Artagnan; "luulenpa, että me epäröimme! Ja jos meitä epäilyttää, niin miten menettelevätkään lakeijamme?"

"En minä emmi", vakuutti Grimaud.

"Monsieur", tokaisi Blaisois, "minä osaan uida ainoastaan jo'issa, se minun täytyy sanoa."

"Ja minä en osaa uida ollenkaan", ilmoitti Mousqueton.

Sillaikaa oli d'Artagnan solunut alas aukosta.

"Olet siis tehnyt päätöksesi, hyvä ystävä?" kysyi Atos.

"Niin", vastasi gascognelainen. "No, Atos, sinä kun olet täydellinen ihminen, käske hengen hallita ainetta. Sinä, Aramis, neuvot lakeijoita, ja Portos tappakoon kaikki, jotka asettuvat tiellemme."

Ja puristettuaan Atoksen kättä d'Artagnan käytti hetkeä, jolloin priki kiikkuessaan painoi peränsä alas, niin että hänen tarvitsi vain lipua veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä.

Atos seurasi häntä jo ennen kuin prikin peräpää oli jälleen kohonnut; hänen lähtiessään uimaan se nousi ylemmä, ja silloin nähtiin purteen kiinnitetyn köyden pingoittuneena pistäytyvän ylös vedestä.

D'Artagnan ui kiinnitysköyden luo.

Siellä hän pysähtyi odottamaan, pidellen toisella kädellään köydestä, ainoastaan pää koholla vedenpinnasta.

Sekunnin kuluttua yhtyi häneen Atos.

Sitten nähtiin prikin heilahtaessa kahden muun pään pistäytyvän esiin. Siinä tulivat Aramis ja Grimaud.

"Blaisois tuottaa minulle huolta", virkkoi Atos. "Etkö kuullut, d'Artagnan, että hän sanoi osaavansa uida ainoastaan jo'issa?"

"Kunhan vain osaa uida, niin voi uida kaikkialla", vastasi d'Artagnan; "veneeseen, veneeseen!"

"Mutta Portos? En näe häntä."

"Portos kyllä tulee, ole huoletta; hän ui kuin valaskala."

Portosta ei tosiaankaan näkynyt, sillä hänen, Mousquetonin ja Blaisoisin kesken oli syntynyt puolittain hullunkurinen, puolittain draamallinen kohtaus.

Aaltojen kohinan, vinkuvan tuulen ja tummina kurimuksina vilisevän veden kauhistuttamina nämä kavahtivat takaisin, kun heidän piti lähteä liikkeelle.

"No, no!" kovisti Portos, "veteen siitä!"

"Mutta monsieur", vastusti Mousqueton, "minä en osaa uida; jättäkää minut tänne."

"Ja minut myöskin, monsieur", sanoi Blaisois. "Vakuutan, että minusta koituu pelkkää kiusaa tuossa pikku veneessä", jatkoi Mousqueton.

"Ja minä hukun varmasti ennen kuin pääsen siihen", pitkitti Blaisois.

"Kas niin, minä kuristan teidät molemmat, jollette lähde tästä", uhkasi Portos ja tarttui heitä kurkkuun. "Eteenpäin, Blaisois!"

Portoksen rautakouran tukahuttama voihkaus oli Blaisoisin ainoana vastauksena, sillä pidellen häntä kaulasta ja jaloista työnsi jättiläinen hänet päistikkaa ulos ikkuna-aukosta kuin laudanpätkän.

"Nyt, Mouston", virkkoi Portos, "et toivoakseni hylkää isäntääsi."

"Voi, monsieur", vastasi Mousqueton kyynelsilmin, "miksi palasittekaan palvelukseen? Meidän oli niin hyvä olla Pierrefondsin linnassa!"

Ja enemmittä nuhteitta -- lakeaksi ja tottelevaksi masentuneena joko todellisesta kiintymyksestä herraansa tai palveluskumppaniinsa sovelletusta esimerkistä -- Mousqueton syöksähti päätähavin mereen; se oli joka tapauksessa ylevä teko, sillä Mousqueton uskoi nyt ehdottomasti suistuneensa surman suuhun.

Mutta Portos ei ollut mies hylkäämään siten uskollista saattolaistaan. Isäntä seurasi niin rivakasti palvelijaansa, että molempien putoaminen kuului yhtenä luiskahduksena, ja kun Mousqueton ihan sokaistuneena kohosi jälleen pinnalle, huomasi hän kelluvansa Portoksen ison nyrkin varassa ja pääsi ilman vähäisintäkään ponnistelua lähestymään kiinnitysköyttä majesteetillisesti kuin merenjumala.

Samassa näki Portos jotakin vellomista kätensä ulottuvissa. Hän kahmaisi kiinni Blaisoisin tukkaan, Atoksen jo lähdettyä häntä auttamaan.

"Takaisin, takaisin, kreivi", käski Portos; "tulen toimeen yksin."

Portos potkaisi lujasti kinnerjänteillään, kohottui kuin Adamastor-jättiläinen ylös aallosta ja pääsi kolmella ponnistuksella kumppaniensa luo.

D'Artagnan, Aramis ja Grimaud auttoivat veneeseen Mousquetonin ja Blaisoisin; mutta Portos oli keikauttaa nurin pikku purren, kun hän kiipesi laidan yli.

"Entä Atos?" kysyi d'Artagnan.

"Täällä olen!" vastasi Atos, joka peräytymistä suojelevan kenraalin tavoin oli tahtonut tulla veneeseen vasta viimeisenä ja nyt piteli kiinni sen reunasta. "Oletteko kaikki koolla?"

"Kaikki", vastasi d'Artagnan. "Onko sinulla tikari mukanasi, Atos?"

"On."

"Katkaise siis köysi ja tule."

Atos veti terävän väkipuukon vyöstään ja sivalsi poikki kiinnitysköyden. Priki etääntyi; pursi jäi aaltojen keinuteltavaksi paikoilleen.

"Tule, Atos!" kehoitti d'Artagnan jälleen.

Ja hän ojensi kätensä kreivi de la Fèrelle, joka vuorostaan nousi veneeseen.

"Jo oli aikakin", virkkoi gascognelainen; "nyt saatte nähdä jotakin ihmeellistä."

SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU

Sallimus

Tuskin olikaan d'Artagnan virkkanut nämä sanat, kun kuului kimeä vihellys prikistä, joka alkoi kadota hämyyn.

"Tuo merkitsee jotakin, niinkuin voitte ymmärtää", lisäsi gascognelainen.

Samassa ilmestyi kannelle lyhty, jonka pilkoitukseen kuvastui varjoja aluksen peräpäästä.

Äkkiä vihlaisi ilmaa kamala huuto, epätoivon parahdus, ja niinkuin se olisi halkaissut pilvet, hajosi kuun verhona ollut usvahuntu, niin että ystävykset näkivät valjun kumotuksen hopeoimaa taivasta vasten prikin harmaat purjeet ja mustan köysistön.

Varjoja juoksenteli kauhistuneina pitkin alusta, ja surkeat hätähuudot säestivät tätä tarkoituksetonta tuoksinaa.

Sekasorron keskelle ilmestyi peräkannen reunaan Mordaunt, soihtu kädessä.

Nuo epätoivoisina hyörivät varjot olivat Groslow ja hänen miehensä, jotka oli kutsuttu koolle Mordauntin määräämänä hetkenä. Jälkimmäinen oli sillävälin kuunnellut kajuutan ovella, vieläkö muskettisoturit nukkuivat rauhallisesti, ja hiljaisuuden tyynnyttämänä laskeutunut varastosuojaan.

Kuka olisikaan osannut aavistaa, mitä oli tapahtunut?

Mordaunt oli siis avannut luukun ja rientänyt sytyttimen ääreen; kostonhimossaan kiihkeänä ja toimistaan varmana kuten kaikki, jotka Jumala lyö sokeudella, hän oli pistänyt tulen rikkinauhaan.

Sillaikaa olivat Groslow ja hänen matruusinsa nousseet peräkannelle.

Muuan matruusi kiipesi parraspuun yli, tarttui köyteen ja alkoi vetää, mutta se ei tehnyt vähäisintäkään vastusta.

"Köysi on katkaistu!" huusi merimies; "vene on poissa!"

"Mitä! Venekö poissa?" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen partaalle; "mahdotonta!"

"Niin on kuitenkin asia", vakuutti merimies; "katsokaa itse: vanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää."

Silloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit olivat kuulleet.

Mordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä vielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta kohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja syöksähti itse perässä.

Samassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun tikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti korkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys. Palavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu, sirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen kuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.

Mutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme matruusiansa olivat saaneet loppunsa.

Neljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan murhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan leimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti meripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan sitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta eivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän ympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki palasi pimeään, -- keinuva vene ja aaltoileva meri.

He istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka olivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti ylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen sitä kouristuneesti.

"Totisesti", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean hiljaisuuden, "tällä kertaa lienee kaikki päättynyt."

"Auttakaa, messieurs! Apua!" kaikui surkea ääni, jonka sointu tunkeusi ystävysten korviin kuin jonkun vetehisen huhuilu.

"Taaskin hän!" tokaisi Portos huohottaen kuin palje. "Hitto, onko se mies rautaa?"

"Voi, hyvä Jumala!" mutisi Atos.

Aramis ja d'Artagnan kuiskasivat jotakin keskenään.

"Oi armoa ... älkää jättäkö minua, messieurs ... armoa ... säälikää minua!" kirkui nuori mies, jonka läähätys toisinaan puhalsi poreita hyytävän veden pintaan, kun hänen päänsä katosi näkyvistä.

D'Artagnan oli pitänyt silmällä Mordauntin jokaista liikettä ja nousi nyt seisaalle, lopetettuaan neuvottelunsa Aramiin kanssa.

"Monsieur", hän sanoi uimarille, "suvaitkaa poistua. Katumuksenne on liian veres, herättääkseen meissä suurtakaan luottamusta; muistakaa, että alus, jossa tahdoitte meidät kärventää, savuaa vielä aaltojen alla ja että nykyinen asemanne on kukkaisvuode siihen verraten, johon aioitte toimittaa meidät, vaikka sijallemme joutuivatkin herra Groslow ja hänen kumppaninsa."

"Messieurs", valitti Mordaunt yhä epätoivoisemmin, "minä vannon, että katumukseni on vilpitön. Messieurs, olen niin nuori, vasta kolmekolmatta täyttänyt! Minua kannusti aivan luonnollinen tunne; tahdoin kostaa äitini puolesta, ja te olisitte kaikki tehneet mitä minäkin tein."

"Hyvät ystävät", huudahti Atos vastustamattoman säälin valtaamana, "olkaa ihmisiä, olkaa kristittyjä!"

D'Artagnan huokasi kuin voihkaten, Aramis laski miekkansa alas ja Portos istuutui jälleen.

"Katsokaa", jatkoi Atos, "kuinka kuolema kuvastuu hänen kasvoillaan; hän on menehdyksissään, -- minuutti vielä, ja hän vaipuu kadotuksen kuiluun. Voi, älkää toimittako minulle sitä kamalaa tunnonvaivaa, älkää pakottako minua kuolemaan häpeään, hyvät ystävät, lahjoittakaa minulle tuon onnettoman henki, niin siunaan teitä ja..."

"Minä kuolen!" sopersi Mordaunt; "auttakaa! ... auttakaa!..."

"Voittakaamme ainoastaan minuutti", supatti Aramis d'Artagnanille, kumartuen vasemmalle; "vetäisy airolla", hän lisäsi nojautuen oikealle Portokseen päin.

D'Artagnan ei vastannut sanoin eikä elein; häntä alkoi järkyttää osaksi Atoksen tuskaannus ja osaksi se julma näytelmä, joka hänellä oli silmiensä edessä. Portos yksinään vetäisi airolla, mutta kun siihen ei vastattu toiselta laidalta, kääntyi vene ympäri, ja se liike lähensi Atosta kuolevaan päin.

"Herra kreivi de la Fère!" huusi Mordaunt; "herra de la Fère, teidän puoleenne minä käännyn, teitä minä rukoilen, armahtakaa minua!... Missä olette, herra kreivi de la Fère? En näe teitä enää ... minä kuolen... Auttakaa, auttakaa!"

"Tässä olen, monsieur", vastasi Atos kurottautuen ojentamaan kätensä Mordauntille niin ylväänä ja arvokkaana sävyltään kuin oli hänelle tavanmukaista; "tässä olen, -- tarttukaa käteeni ja tulkaa veneeseen."

Mordaunt kahmaisi kouristuneilla sormillaan kiinni Atoksen kauluksesta.

"Kas niin, monsieur", virkkoi kreivi, "nyt olette pelastettu; tyyntykää."

"Ah, äitini", huudahti Mordaunt hehkuvin katsein ja sammumatonta vihaa ilmaisevalla äänellä, "saan tarjotuksi sinulle vain yhden uhrin, mutta se on ainakin sama, jonka olisit itse valinnut!"

Ja d'Artagnanin kiljaistessa, Portoksen kohottaessa aironsa ja Aramiin yrittäessä saada tilaa huitaisulleen keikautti tuima potkaisu venettä, Atos horjahti veteen, ja Mordaunt puristi voitonriemuisesti huudahtaen uhriansa kurkusta, samalla kun hän tämän liikkeitä estääkseen kietoi säärensä toisen raajoihin niinkuin ainoastaan käärme olisi voinut kietoa saaliinsa.

Äännähtämättä, apua huutamatta, Atos yritti pysytellä veden päällä, mutta raskaan painon kahlitsemana hän vähitellen vaipui; piankin näkyi ainoastaan hänen pitkä liehuva tukkansa, sitten hävisi kaikki näkyvistä, ja vain muutamat kuplat, jotka nekin vuorostaan hupenivat, osoittivat paikkaa, mihin nuo kaksi olivat uponneet.

Kauhun mykistyttäminä, liikahtamattomina, suunniltaan suuttumuksesta ja hirmusta, istuivat kaikki kolme ystävystä avosuin, tuijottavin silmin ja käsivarret ojolla: he muistuttivat kuvapatsaita, mutta heidän hievahtamattomuudestaan huolimatta kuului kuitenkin sydänten jyskytys. Portos tointui ensimmäisenä ja repi kourallisina tukkaansa.

"Voi, Atos, Atos!" huusi hän puhjeten nyyhkytykseen, joka oli sitä järisyttävämpi, kun se valtasi tuollaisen miehen; "jalo sydän! Onnettomat me, kun annoimme sinun kuolla!"

"Oi, niin", toisti d'Artagnan, "onnettomat me!"

"Meitä onnettomia!" mutisi Aramis.

Samassa näkyi kuutamon valaisemalla äärettömällä ulapalla neljän tai viiden sylen päässä veneestä jälleen samanlainen pyörre kuin oli havaittu parin upotessa, ja näkyviin pistäysivät nyt ensin hiukset, sitten kalpeat kasvot avoimine mutta elottomine silmineen, ja lopulta ruumis, joka noustuaan rintaan asti ylös merenpinnasta painui hiljaa selälleen aallon heittelemänä.

Ruumiin rintaan oli isketty tikari, jonka kullattu pää välkkyi kuutamossa.

"Mordaunt! Mordaunt! Mordaunt!" huudahtivat kaikki kolme; "se on Mordaunt!"

"Mutta Atos?" ihmetteli d'Artagnan.

Äkkiä kallisti venettä vasemmalle uusi ja odottamaton paino, ja Grimaud ulvahti ilosta; kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät Atoksen, joka sinertävin kasvoin, sammuvin katsein ja vapisevin käsin tarttui veneenlaitaan levähtämään. Kahdeksan jäntevää kättä veti hänet heti ylös ja laski purteen, missä Atos tuotapikaa tunsi lämpiävänsä, elpyvänsä, uudestaan syntyvänsä ilon huumamien ystäviensä hyväilyistä ja syleilyistä.

KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU

Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti tulemaisillaan syödyksi

Syvä hiljaisuus vallitsi kauan veneessä vastakerrotun hirveän kohtauksen jälkeen. Kuu, joka oli tuokioksi näyttäytynyt ikäänkuin olisi taivas tahtonut, että tapauksen ainoakaan piirre ei jäisi katsojain silmiltä salatuksi, kätkeytyi jälleen pilvivaippaan kaiken yli levittäysi taas pimeys, joka tuntuu niin painostavalta aavikolla ja etenkin valtamereksi sanotulla keinuvalla lakeudella, ja kuului ainoastaan länsituulen viuhumista aallonharjoilla.

Portos aloitti puhelun.

"Olen nähnyt paljonkin", hän virkkoi, "mutta mikään ei ole järkyttänyt minua siinä määrin kuin äsken näkemäni. Mutta niin kuohuksissani kuin olenkin, tunnustan sentään tuntevani sanomatonta onnekkuutta. Rinnaltani on kirvonnut vähintään sentnerin paino, ja viimeinkin saan hengitetyksi vapaasti."

Ja Portos huohottikin niin äänekkäästi, että se näyte tuotti kunniaa hänen keuhkojensa laajuudelle.

"Älä veisaa voitonvirttä liian aikaisin, Portos", huomautti d'Artagnan; "me emme ole milloinkaan olleet suuremmassa vaarassa kuin tällä hetkellä, sillä ihminen kykenee kyllä nujertamaan omaa lajiansa, vaan ei luonnonvoimia. Olemme joutuneet yön selkään ulapalle, haperaan veneeseen ilman opasta; tuulenpuuska voi helposti kaataa purtemme ja silloin olemme hukassa."

Mousqueton huokasi raskaasti.

"Sinä olet kiittämätön, d'Artagnan", muistutti Atos; "niin, kiittämättömyyttä on Kaitselmuksen epäileminen juuri silloin, kun se on niin ihmeellisellä tavalla pelastanut meidät. Luuletko sen ohjanneen meitä selviytymään niin monista vaaroista, sitten hylätäkseen meidät? Ei suinkaan. Me lähdimme purjehtimaan länsituulella, ja sama puhaltaa vieläkin." Atos otti Pohjantähden avulla selon ilmansuunnasta. "Tuolla on Otava, ja sillä taholla siis on Ranska. Ajautukaamme tuulen mukana; se kuljettaa meitä Calaisin tai Boulognen tienoolle päin niin kauan kuin tuuli pysyy kääntymättä. Jos vene menee kumoon, niin me olemme kyllin voimakkaita ja kyllin hyviä uimareita -- viisi meistä ainakin -- että saamme sen jälleen kölilleen tai pysytellyksi sen varassa, jos se ponnistus osoittautuu liian raskaaksi. Olemme sillä väylällä, jota kaikki laivat käyttävät kulkiessaan Doverin ja Calaisin tai Portsmouthin ja Boulognen väliä; jos vesi säilyttäisi niiden jäljet, niin vanavesi aukenisi juuri tällä kohdalla. On senvuoksi mahdotonta, että me emme päivän valjettua tapaisi jotakuta kalastaja-alusta, joka korjaa meidät."

"Mutta jos emme kumminkaan tule tavanneeksi ja tuuli sattuu kääntymään pohjoiseen!"

"Silloin kävisi toisin", myönsi Atos; "pääsisimme maihin vasta Atlantin takana."

"Toisin sanoen me kuolisimme nälkään", virkahti Aramis.

"Se on enemmän kuin luultavaa", vastasi kreivi de la Fère.

Mousqueton huokasi vielä murheellisemmin kuin äsken.

"Mitä nyt, Mouston", kysyi Portos, "miksi ähkit niin ehtimiseen? Se käy kyllästyttäväksi!"

"Minun on vilu, monsieur", ilmoitti Mousqueton.

"Mahdotonta", väitti Portos.

"Mahdotontako?" kummeksui Mousqueton.

"Varmasti. Peittäähän koko ruumistasi rasvakerros, joka suojelee sitä sään vaikutuksilta. Jokin muu sinua vaivaa; sano suoraan!"

"No, niin monsieur, juuri tämä kiittämänne rasvakerros minua peloittaa!"

"Ja miksi, Mouston? Puhu avoimesti, nämä herrat sallivat sen."

"Mieleeni johtui, monsieur, että Bracieuxin linnan kirjastossa on joukko matkakuvauksia, joista erään oli kirjoittanut Jean Mocquet, kuuluisa matkustelija Henrik neljännen päiviltä."

"Entä sitten?"

"Ka, monsieur", jatkoi Mousqueton, "noissa kirjoissa puhutaan paljon meriseikkailuista ja vaaroista, samanlaisista kuin meillä nyt on edessämme."

"Jatkahan, Mouston", kehoitti Portos; "tuo yhtäläisyys tuntuu hyvin mielenkiintoiselta."

"Sellaisessa tapauksessa, monsieur, nälkiintyneillä matkalaisilla on Jean Mocquetin mukaan hirmuisena tapana syödä toisensa ja aloittaa..."

"Lihavimmasta!" huudahti d'Artagnan kykenemättä pidättämään nauruansa aseman vakavuudesta huolimatta.

"Niin, monsieur", vastasi Mousqueton hiukan ällistyneenä tästä hilpeydestä, "ja sallikaa minun sanoa, että minä en huomaa siinä mitään naurettavaa."

"Kunnon Mouston on ruumiillistettu uskollisuus!" virkkoi Portos. "Lyönpä vetoa, että sinä ajatuksissasi jo näit olevasi pilputtuna suupaloiksi herrasi eteen?"

"Niin, monsieur, vaikka siihen tyydytykseen, jota luulette minun kokevan, sekaantuu mielipahaakin, sen tunnustan. En sentään paljoakaan pahoittelisi monsieur, jos minulla kuollessani olisi varmana tietona, että siten vielä hyödyttäisin teitä."

"Mouston", lausui Portos liikuttuneena, "jos vielä koskaan näemme Pierrefonds-linnaani, niin saat täydellisesti omaksesi ja jälkeläisillesi perinnöksi sen pienen aidatun viinitarhan, joka on vuokratilan ylärinteellä."

"Ja nimitä se Uskollisuuden tarhaksi, Mouston", ehdotti Aramis, "jotta uhrauksesi muisto säilyy kaukaiseen tulevaisuuteen asti."

"Chevalier", sanoi d'Artagnan vuorostaan nauraen, "sinä söisit kai Moustonia suurestikaan surkeilematta, pari kolme päivää paastottuasi?"

"En, kautta kunniani", vakuutti Aramis; "parempana pitäisin Blaisoisin, sillä hänet olen tuntenut vähemmän aikaa."

On arvattavissa, että tämän pilanteon aikana, jonka varsinaisena tarkoituksena oli häivyttää äskeistä kohtausta Atoksen mielestä, palvelijat eivät voineet olla tuntematta levottomuutta, paitsi Grimaud, joka tiesi välttävänsä vaaran, olipa se kuinkakin uhkaava.

Mykkänä kuten tavallista, ollenkaan puuttumatta keskusteluun, Grimaud uurastikin kaikin voimin, airo kumpaisessakin kädessään.

"Sinä siis soudat, sinä?" virkkoi Aramis.

Grimaud nyökkäsi.

"Minkätähden?"

"Lämpimikseni."

Ja muiden haaksirikkoisten hytistessä vilusta hikoili vaitelias Grimaud.

Äkkiä Mousqueton huudahti ilosta, kohottaen ilmaan kätensä, jossa oli pullo.

"Voi", sanoi hän ojentaen pullon Portokselle, "voi, monsieur, me olemme pelastettuja! Veneessä on elintarpeita."

Hän kaivoi kiihkeästi teljon alta, mistä hänen käteensä oli jo osunut kallisarvoinen näyte, ja otti sieltä yhteen menoon tusinan samanlaisia pulloja sekä leipää ja kämpäleen suolaista lihaa.

Turha sanoakaan, että tämä löytö sai kaikki jälleen hyvälle tuulelle, Atosta lukuunottamatta.

"Peijakas", tuumi Portos, jonka muistettaneen olleen nälissään jo prikiin tullessaan, "onpa ihmeellistä, kuinka hiukaisevia suuret mielenkuohut ovat!"

Ja hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja söi yksinään kolmanneksen leivästä ja suolalihasta.

Päivän ensimmäinen kajastus alkoi luoda vaaleata hohdetta sinertävällä ulapalle, ja noin kymmenen musketinkantaman päässä näkyi edessäpäin musta röykkiö, jonka yli levittäysi kolmikulmainen purje sirona ja venyneenä kuin pääskysen siipi.

"Laiva!" huudahtivat ystävykset yhtaikaa, ja lakeijatkin puolestaan ilmaisivat eri tavoin riemastustaan.

Dunkerquelainen rahtilaiva siinä oli matkalla Boulogneen.

Kaikki neljä isäntää, Blaisois ja Mousqueton yhdistivät äänensä huudoksi, joka kiiri aaltojen kimmoista pintaa pitkin, kun sitävastoin Grimaud sanaakaan virkkamatta pani hattunsa airon päähän, kääntääkseen puoleensa niiden katseet, joiden korviin huuto oli aiottu.

Neljännestunnin kuluttua saapui rahtilaivan vene hinaamaan heitä, ja piankin he istuivat pikku aluksen kannella. Grimaud tarjosi laivurille isäntänsä puolesta kaksikymmentä guineaa, ja myötäisen tuulen suosimana ranskalaisemme laskivat jalkansa isänmaan kamaralle kello yhdeksän aamulla.

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU

Kotoisella maaperällä

"Hiisi vieköön, kylläpä tämän jälkeen tunnen itseni voimakkaaksi!" virkkoi Portos polkaisten isot jalkansa hiekkaan. "Yritettäköön nyt mukista minulle, katsoa minuun karsaasti tai ärsyttää minua, niin nähdäänpä, kenen kanssa ollaan tekemisissä! Tuhannen tulimmaista, minä uhmaisin kokonaista valtakuntaa!"

"Ja minä varoitan sinua julistelemasta haastettasi liian äänekkäästi, Portos", muistutti d'Artagnan, "sillä minusta tuntuu kuin pidettäisiin meitä täällä tarkoin silmällä."

"Lempo soikoon, meitä ihaillaan!" vakuutti Portos.

"Tiedätkös, se ei ollenkaan hivele turhamaisuuttani, usko pois, Portos", vastasi d'Artagnan. "Tuolla näen mustakaapuisia miehiä, ja meidän asemassamme sellaiset ilmiöt peloittavat minua, sen tunnustan."

"Ne ovat sataman kauppalaivojen tullaajia", huomautti Aramis.

"Toisen kardinaalin aikana, sen suuren", sanoi Atos, "olisi meille omistettu suurempaa huomiota kuin tavaroille. Mutta te voitte olla huoletta, hyvät ystävät, nykyisenä aikana pidetään tarkemmin silmällä kauppaa kuin meitä."

"Siihen en luota", virkkoi d'Artagnan, "ja minä lähden hietaharjuille."

"Miksei kaupunkiin?" kysyi Portos. "Minä pitäisin enemmän hyvästä majatalosta kuin noista kamalista hietakummuista, jotka Jumala on luonut vain kaniineja varten. Sitäpaitsi olen nälissäni."

"Tee miten tahdot, Portos", sanoi d'Artagnan; "minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että avoin keto on turvallisempi meidän asemassamme oleville miehille."

Ja d'Artagnan lähti nousemaan hietaharjuille Portoksen vastausta odottamatta, varmana siitä, että enemmistö oli hänen puolellaan.

Pikku ryhmä seurasi häntä ja katosi pian hänen mukanaan hietakunnaiden taakse ennen kuin oli ehtinyt herättää yleistä huomiota.

"Pakiskaamme", esitti Aramis heidän taivallettuaan neljänneslieuen verran.

"Ei, paetkaamme", vastasi d'Artagnan. "Me olemme suoriutuneet Cromwellista, Mordauntista, merestä, -- noista kolmesta kuilusta, jotka uhkasivat niellä meidät, -- mutta Mazarinista me emme selviydy niin vähällä."

"Olet oikeassa, d'Artagnan", myönsi Aramis, "ja minun neuvoni on, että paremmaksi varmuudeksi eriämme."

"Niin, niin, Aramis", yhtyi d'Artagnan, "eritkäämme."

Portos tahtoi lausua jotakin tämän päätöksen vastustamiseksi, mutta d'Artagnan puristi hänen kättään vaikenemisen merkiksi. Portos oli tottunut kuuliaiseksi näille kumppaninsa vihjauksille, sillä hän tunnusti tavallisella suopeudellaan d'Artagnanin älyllisen ylemmyyden. Hän pidätti senvuoksi sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan.

"Mutta miksi eriäisimme?" kysyi Atos.

"Siitä syystä", vastasi d'Artagnan, "että Mazarin lähetti meidät Cromwellin luo, Portoksen ja minut, ja että me emme palvelleetkaan Cromwellia, vaan Kaarlo-kuningasta, mikä ei ole ihan sama asia. Jos nyt palaamme herrojen de la Fèren ja d'Herblayn seurassa, niin rikoksemme on ilmeinen; kaksin palatessamme jää horjahduksemme epätietoiseksi, ja epäselvissä olosuhteissa voi johtaa ihmisten käsityksiä hyvin pitkälle. Siten olen päättänyt menetellä Mazarinin kanssa."

"Ihan niin", mukasi Portos, "hän on oikeassa."

"Mutta", sanoi d'Artagnan, "luuletko, Atos, että ihminen voi kylmäverisesti erota kahdesta sellaisesta ystävästä kuin sinä ja Aramis olette, ja hetkellä, joka ei ole vaarojansa vailla?"

"En", vastasi Atos; "tulekin syliini, poikani!"

"Voi piru!" nyyhkäisi Portos; "luulenpa vetisteleväni, -- kyllä tämä on tyhmää!"

Ja kaikki neljä ystävystä heittäysivät yhtaikaa toistensa syliin. Näillä veljellisyyden yhdistämillä neljällä miehellä oli varmaankin tällä hetkellä vain yksi sielu.

Blaisoisin ja Grimaudin piti seurata Atosta ja Aramista.

Mousqueton riitti Portokselle ja d'Artagnanille.

Heidän ainaisen tapansa mukaan jaettiin nyt rahat tunnollisesti, ja paiskattuaan toisilleen kättä ja uudistettuaan ikuisen ystävyyden lupauksen kumppanukset erkanivat lähteäkseen sopimuksen mukaisesti kahtena ryhmänä eri teitä. Kuitenkin he moneen kertaan kääntyivät katsomaan taakseen ja huutamaan toisilleen muutamia sydämellisiä sanoja, joita hietaharjujen kaiut kertasivat.

Viimein he menettivät toisensa näkyvistään.

"Sacrebleu, d'Artagnan", virkkoi nyt Portos, "minun pitää oitis lausua sinulle ajatukseni, sillä minä en pystyisi koskaan säilyttämään sydämelläni mitään sinua vastaan. Tiedätkös, minä en tuntenut sinua äskeisessä kohtauksessa!"

"Kuinka niin?" kysyi d'Artagnan hienosti hymyillen.

"Kas, jos Atosta ja Aramista uhkaa todellinen vaara kuten sanot, niin eihän hetki ollut sovelias erotaksemme heistä. Sanon sinulle suoraan, että minä puolestani olin halukas saattamaan heitä ja että vieläkin tekisi mieleni tavoittaa heidät maailman kaikista Mazarineista huolimatta."

"Sinä olisit oikeassa, Portos, jos asian laita olisi todella sellainen", vastasi d'Artagnan. "Mutta kuulehan nyt muuan pikku seikka, joka vähäpätöisenäkin kaiketi muuttaa mielipiteesi; he eivät ole suuremmassa vaarassa, vaan me. Kumppaneistamme emme eronneet hylätäksemme heitä, vaan varoaksemme pahentamasta heidän asemaansa."

"Niinkö?" ihmetteli Portos silmät suurina.

"Ehdottomasti; jos heidät pidätetään, niin heitä uhkaa pelkkä Bastilji, mutta jos meille sattuu sama tapaus, niin saammekin marssia Grève-torille".[25]

"Pentele", virkahti Portos, "se on aivan toista kuin parooninkruunu, jonka minulle lupasit, d'Artagnan!"

"Mitä vielä; eroitus ei kenties ole niin suuri kuin luulet, Portos. Tunnethan sananlaskun: kaikki tiet johtavat Roomaan."

"Mutta minkätähden on meidän asemamme vaarallisempi kuin Atoksen ja Aramiin?" tiedusti Portos.

"Syystä että he eivät ole tehneet muuta kuin täyttäneet kuningatar Henrietteltä saamansa lähetystoimen, kun me sitävastoin olemme pettäneet Mazarinin antaman tehtävän. Cromwellin luo lähteneinä lähettiläinä me siirryimme Kaarlo-kuninkaan kannattajiksi, ja sen sijaan, että olisimme auttaneet kuningasta mestauslavalle, jonne hänet olivat tuominneet sellaiset roistot kuin Mazarin, Cromwell, Joyce, Pride ja muut, olimme vähällä pelastaa hänet."

"Perhana", tokaisi Portos, "mitä sanommekaan Mazarinille?"

"Anna minun huolehtia siitä, minulla on jo suunnitelmani; se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi. Cromwell on hyvin mahtava, Mazarin on varsin viekas, mutta mieluummin kuitenkin olen tekemisissä heidän kanssaan kuin herra Mordaunt-vainajan."

"Hei, onpa hauskaa puhua herra Mordaunt-vainajasta!" huudahti Portos.

"On vainkin", myönsi d'Artagnan; "mutta nyt taipaleelle!"

Ja hetkeäkään menettämättä molemmat kumppanukset suuntasivat kulkunsa umpimähkään Pariisia kohti, saattolaisinaan Mousqueton, joka kaiken yötä paleltuaan alkoi neljännestunnissa hikoilla.

KAHDEKSASKYMMENES LUKU

Paluu

Atos ja Aramis noudattivat d'Artagnanin esittämää matkasuunnitelmaa ja jouduttivat kulkuaan parhaansa mukaan. Heistä tuntui edullisemmalta joutua pidätetyksi lähellä Pariisia kuin loitolla sieltä.

Joka ilta he yöllisen vangitsemisen pelossa piirsivät sovitun tunnusmerkin seinään tai ikkunaan: mutta joka aamu he suureksi hämmästyksekseen heräsivät vapaina.

Sitä mukaa kuin he lähestyivät Pariisia häipyivät unten tavoin ne suuret tapaukset, joihin he olivat ottaneet osaa Englannin valtakunnan järkkyessä, samalla kun etualalle siirtyivät ne selkkaukset, jotka olivat heidän poissaollessaan kuohuttaneet Pariisia ja maaseutua.

Näiden kuuden viikon aikana oli Ranskassa sattunut niin paljon pikku seikkoja, että ne yhteensä melkein merkitsivät suurta. Aamulla havahtuessaan ilman kuningatarta ja kuningasta tunsivat pariisilaiset suurta levottomuutta tästä hylkäämisestä, ja Mazarinin niin kiihkeästi haluttu poistuminen ei korvannut noiden kahden korkean pakolaisen puuttumista.

Ensimmäisenä vaikutelmana, joka valtasi Pariisin, kun kuultiin lukijoillemme kuvattu pako Saint-Germainiin, oli senvuoksi tuollaista säikähdystä, joka vavahduttelee lapsia, kun he heräävät yöllä tai yksinäisyydessä. Parlamentti joutui kuohuksiin, ja päätettiin toimittaa lähetystö rukoilemaan kuningatarta, että hän ei pitkäksi aikaa riistäisi Pariisilta kuninkaallista läsnäoloaan.

Mutta kuningatarta elähdytti vielä se kaksinainen vaikutelma, minkä hän oli saanut Lensin voitosta ja onnellisesti suoritetun paon tyydyttämästä turhamaisuudesta. Lähetystö ei ainoastaan menettänyt puheillepääsyn kunniaa, vaan sen annettiin odottaa maantiellä, kunnes kansleri Séguier saapui ilmoittamaan hovin ultimatumin: jos parlamentti ei nöyrtyisi kuninkaallisen majesteetin edessä tunnustamaan kohta kohdalta erehtyneensä riidanalaisissa kysymyksissä, niin Pariisia alettaisiin seuraavana päivänä piirittää; siinä mielessä oli Orleansin herttua jo miehittänyt Saint-Cloudin sillan, ja Condén prinssi piti hallussaan Charentonia ja Saint-Denisiä.

Hovi valmistautui siis hyökkäämään ja Pariisi puolustautumaan. Porvarit puuhasivat parhaillaan kapina-aikojen tavallisessa kaupunkilaistyössä, ketjujen jännittämisessä katujen poikki ja kivityksen repimisessä, kun näkivät Condén prinssin veljen -- prinssi de Contin -- ja hänen lankonsa Longuevillen herttuan kiirehtivän avukseen koadjutorin saattamina. Siitä lähtein he tyyntyivät, sillä heillä oli nyt puolellaan kaksi täysiveristä prinssiä ja lukumäärän ylivoima. Tammikuun 10 p:nä pariisilaiset saivat tämän odottamattoman tuen.

Myrskyisen neuvottelun jälkeen nimitettiin prinssi de Conti kuninkaan armeijan ylipäälliköksi Pariisin ulkopuolella, kenraaliluutnantteinaan d'Elboeufin ja Bouillonin herttuat sekä marski de la Mothe. Longuevillen herttua tyytyi ilman päällikkyyttä ja arvonimeä prinssin apumiehen toimeen.

Herra de Beaufort taasen oli saapunut Vendômoisista ja toi senaikuisen kronikan sanoja käyttääksemme mukanaan ylvään ryhtinsä, kauniit ja pitkät hiuksensa sekä sen kansanomaisuuden, joka teki hänestä esikaupunkien kuninkaan.

Pariisilainen armeija oli järjestäytynyt niin rivakasti kuin porvarit aina laittautuvat sotamiehiksi, milloin siihen esiintyy erityistä aihetta. Tammikuun 19 p:nä oli tilapäinen armeija tehnyt hyökkäyksen ulos kaupungista, pikemmin varmistuttaakseen itseänsä ja muita olemassaolostaan kuin missään vakavassa tarkoituksessa, ja joukon etunenässä liehui lippu, jossa näkyi omituisena tunnuslauselmana: Me etsimme kuningastamme.

Seuraavat päivät käytettiin muutamiin pikku partioretkiin, joista ei ollut muuta tulosta kuin että siepattiin joitakuita karjalaumoja ja poltettiin pari kolme rakennusta.

Sitten jouduttiin helmikuun alkupäiviin, ja sen kuukauden ensimmäisenä päivänä olivat neljä ystävystämme astuneet maihin Boulognessa ja lähteneet kahtena eri ryhmänä Pariisia kohti.

Neljännen päivämatkansa lopulla Atos ja Aramis varovasti väistivät Nanterren kaupunkia, jotteivät kohtaisi kuningattaren väkeä.

Vastoin taipumustaan turvausi Atos tällaisiin varokeinoihin, mutta Aramis oli varsin järkevästi huomauttanut hänelle, että heillä ei ollut oikeutta antautua mihinkään varomattomuuteen, kun Kaarlo-kuningas oli uskonut heille pyhän ja tärkeän tehtävän, joka mestauslavalla vastaanotettuna voitiin täyttää ainoastaan kuningattaren edessä.

Atos mukautui senvuoksi.

Esikaupungeissa matkalaisemme tapasivat vartiostoja kaikkialla; koko Pariisi oli aseissa. Etuvartija ei tahtonut laskea kahta aatelismiestä ohitseen, vaan huusi kersanttia.

Kersantti tuli heti ulos vartioasemalta, ja omaksuen kaiken sen mahtipontisuuden, jota porvarit mielellään pitävät sävynään, kun heillä on onni esiintyä sotilaallisessa arvoasemassa, hän kysyi:

"Keitä te olette, messieurs?"

"Kaksi aatelismiestä", vastasi Atos.

"Mistä te tulette?"

"Lontoosta."

"Mitä asiaa teillä on Pariisissa?"

"Lähetystoimi hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona."

"Kas, kaikkihan ihmiset aikovatkin tänään Englannin kuningattaren luo!" ihmetteli kersantti. "Meillä on jo vahtimajassa kolme aatelismiestä, joiden passeja tarkastetaan, ja hekin ovat menossa hänen majesteettinsa puheille. Missä ovat teidän passinne?"

"Niitä ei meillä ole."

"Mitä! Eikö ole?"

"Ei, me tulemme Englannista, niinkuin jo mainitsimme, ja olemme aivan tietämättömiä täkäläisestä valtiollisesta asemasta, sillä me matkustimme Pariisista ennen kuninkaan lähtöä."

"Ahaa!" tuumi kersantti ovelan näköisenä; "te olette mazarinilaisia ja pyritte kai Pariisiin vakoilemaan meitä."

"Hyvä ystävä", virkkoi Atos, joka oli viimeksi antanut Aramiin vastailla, "jos me olisimme mazarinilaisia, niin meillä päin vastoin olisi kaikki mahdolliset passit. Uskokaa minua, nykyisessä asemassanne tulee teidän ennen kaikkea epäillä niitä, joiden paperit ovat täydellisessä kunnossa."

"Astukaa päävahtiin", sanoi kersantti; "selitelkää siellä asianne vartioston päällikölle."

Hän antoi etuvartijalle merkin, ja tämä siirtyi syrjään; kersantti meni edellä, ja molemmat aatelismiehet seurasivat häntä vahtimajaan.

Siellä näkyi pelkkiä porvareita ja kansan miehiä; muutamat pelasivat, toiset joivat, ja toiset pitivät puheita.

Eräässä nurkassa ja melkein vartioituina seisoivat vastamainitut kolme aikaisemmin saapunutta aatelismiestä, joiden passeja tutki upseeri. Tämä oleskeli viereisessä kamarissa, sillä hänen arvoasemansa oikeutti hänet saamaan erityisen huoneen.

Sekä vastatulleiden että aikaisemmin saapuneiden ensimmäisenä ajatuksena oli luoda vahtimajan vastapäisiltä seinävieriltä nopea ja tutkiva silmäys toisiinsa. Ensimmäisinä tulleet olivat huolellisesti kääriytyneet pitkien levättiensä laskoksiin. Muuan heistä, kumppaneitansa lyhyempi varreltaan, pysytteli taampana varjossa.

Kun kersantti ilmoitti, että hän kaiken todennäköisyyden mukaan oli tavannut kaksi mazarinilaista, heristivät nuo kolme aatelismiestä korviansa ja jännittivät tarkkaavaisuuttaan. Lyhytkasvuisin, joka oli astunut kaksi askelta eteenpäin, peräytyi nyt jälleen varjoon.

Vastatulleiden esiintyessä passittomina näkyi vartioston yksimielisenä käsityksenä olevan, että heitä ei sopinut päästää kaupunkiin.

"Kyllä kaiketi sentään", virkkoi Atos; "on mielestäni hyvinkin luonnollista, että meille myönnetään pääsy, sillä me näymme olevan tekemisissä järkevien miesten kanssa. On hyvin yksinkertainen keino käytettävissä; ilmoitettakoon nimemme hänen majesteetilleen Englannin kuningattarelle, ja jos hän vastaa meistä, ette te toivoakseni enää näe mitään estettä pääsyllemme."

Nämä sanat saivat varjoon vetäytyneen aatelismiehen yhä tarkkaavaisemmaksi, ja hän liikahtikin kummastuksesta, niin että häneltä putosi päästä hattu, kun sitä oli työntänyt ylös levätti, johon hän oli entistä huolellisemmin kääriytynyt; hän kumartui nopeasti ottamaan sen lattialta.

"Hyvä Jumala!" virkahti Aramis nyhjäisten Atosta kyynärpäällään; "näitkö?"

"Mitä niin?" kysyi Atos.

"Tuon lyhyimmän aatelismiehen kasvoja?"

"En."

"Minusta näytti ... mutta se on mahdotonta..."

Samassa palasi kersantti, joka oli mennyt viereiseen huoneeseen, kuulemaan vartiosto-upseerin määräyksiä, ja sanoi jättäen mainitulle kolmelle aatelismiehelle jonkun paperin:

"Passit ovat kunnossa; nämä herrasmiehet saavat lähteä esteettömästi."

Luvan saaneet nyökkäsivät kiitokseksi ja kiirehtivät käyttämään pääsyä, joka kersantin käskystä avautui heidän eteensä.

Aramis seurasi heitä katseellaan; lyhyimmän astuessa hänen ohitseen hän puristi kiivaasti Atoksen kättä.

"Mikä sinun on, hyvä ystävä?" kysyi tämä.

"Minä ... mutta ehdottomasti se oli näköhäiriö."

Sitten hän lisäsi kersanttiin kääntyen:

"Sanokaahan, monsieur, tunnetteko te noita kolmea herrasmiestä, jotka nyt lähtivät täältä?"

"Tunnen passiensa mukaan; he ovat herrat de Flamarens, de Châtillon ja de Bruy, kolme frondelaista aatelismiestä, jotka aikovat liittyä Longuevillen herttuaan."

"Sepä merkillistä", virkkoi Aramis vastaten pikemmin omaan ajatukseensa kuin kersantin ilmoitukseen; "minä luulin tuntevani itse Mazarinin."

Kersantti purskahti nauruun.

"Hänkö siten uskaltautuisi tänne hirtettäväksi!" hän sanoi; "niin tyhmä hän ei ole!"

"No, saatoin hyvinkin erehtyä", mutisi Aramis; "minulla ei ole d'Artagnanin terävää katsetta."

"Kuka puhuu täällä d'Artagnanista?" kysyi upseeri, joka samalla näyttäysi huoneensa ovella.

"Oh!" äännähti Grimaud suurin silmin.

"Mitä nyt?" kysyivät Aramis ja Atos yhtaikaa.

"Planchet?" ihmetteli Grimaud; "Planchet, ja röyhelö kaulassa!"

"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay jälleen Pariisissa!" huudahti upseeri. "Oi, sepä hauskaa, messieurs, sillä te varmaankin tulitte yhtymään prinsseihin!"

"Niinkuin näet, hyvä Planchet", vastasi Aramis, ja Atosta hymyilytti se korkea arvo, jonka Mousquetonin, Bazinin ja Grimaudin muinainen kumppani oli nyt saanut porvariarmeijassa.

"Entä herra d'Artagnan, jota äsken mainitsitte, herra d'Herblay, -- saanko kysyä, onko teillä mitään tietoja hänestä?"

"Erosimme hänestä neljä päivää takaperin, hyvä ystävä, ja meillä on täysi syy olettaa, että hän on ehtinyt Pariisiin meidän edellämme."

"Ei, monsieur, tiedän varmasti, että hän ei ole palannut pääkaupunkiin; kenties hän on lopultakin jäänyt Saint-Germainiin."

"Sitä en luule; olemme sopineet kohtauksen jo Chevrette-hotelliin."

"Siellä kävin juuri tänään."

"Ja sievä Madeleine ei ollut hänestä kuullut mitään?" tiedusti Aramis hymyillen.

"Ei, monsieur, ja minun ei sovi salata teiltä, että hän näytti kovin levottomalta."

"Oikeastaan", tyynnytti Aramis, "ei vielä ole aikaa mennyt hukkaan, ja me olemme suuresti jouduttaneet tuloamme. Sallit siis, hyvä Atos, että minä enempää kyselemättä ystävästämme lausun nyt onnitteluni herra Planchetille."

"Oh, herra chevalier!" vastasi Planchet kumartaen.

"Luutnantti!" sanoi Aramis.

"Luutnantti, ja kapteenin arvo luvassa."

"Se on varsin kaunista", kiitti Aramis; "ja kuinka olet saanut kaiken tämän kunnian?"

"Ensiksikin tietänette, messieurs, että minä pelastin herra de Rochefortin?"

"Kyllä hitossa, sen hän on meille itse kertonut."

"Silloin olin vähällä joutua Mazarinin hirtettäväksi, ja se luonnollisesti tuotti minulle vielä suurempaa kansansuosiota kuin minulla oli ennestään."

"Ja sen kansansuosion perusteella..."

"Ei, vaan paremmin ansion nojalla. Tiedätte muuten, messieurs, että minä olen palvellut Piemontin rykmentissä, jossa minulla oli kunnia toimia kersanttina."

"Kyllä."

"No niin, eräänä päivänä, kun kukaan ei kyennyt opettamaan aseellista porvariosastoa marssimaan rivissä, syystä että toiset aloittivat vasemmalla jalalla ja toiset oikealla, onnistui minun saada heidät kulkemaan tasajalkaa, ja minusta tehtiin luutnantti -- harjoituskentällä."

"Se seikka siis on selvillä", virkkoi Aramis.

"Teillä lienee myös joukko aatelia puolellanne?" tiedusti Atos.

"On toki! Meillä on ensiksikin, niinkuin kai tiedättekin, jo prinssi de Conti, Longuevillen herttua, Beaufortin herttua, Elboeufin herttua, Bouillonin herttua, Chevreusen herttua, herra de Brissac, marski de la Mothe, herra de Luynes, Vitryn markiisi, Marcillacin ruhtinas, Noirmoutiersin markiisi, kreivi de Fiesque, Laiguesin markiisi, kreivi de Montrésor, Sévignén markiisi ja kuka niitä kaikkia muistaakaan."

"Entä herra Raoul de Bragelonne?" kysyi Atos värähtävällä äänellä; "d'Artagnan sanoi minulle, että hän oli lähtiessään suosittanut nuorukaista teidän hoivaanne, hyvä Planchet."

"Tosiaan, herra kreivi, aivan kuin olisi varakreivi ollut hänen oma poikansa, ja voinkin vakuuttaa, että minä en ole hetkeksikään menettänyt häntä näkyvistäni."

"Hän siis jakselee hyvin?" sanoi Atos ilahtuen; "hänelle ei liene tapahtunut mitään?"

"Ei mitään, monsieur."

"Ja hän asuu..."

"'Kaarlo Suuressa' kuten ennenkin."

"Ja miten hän viettää päivänsä?"

"Milloin Englannin kuningattaren, milloin madame de Chevreusen luona. Hän ja kreivi de Guiche ovat eriämättömiä."

"Kiitos, Planchet, kiitos!" sanoi Atos ojentaen hänelle kätensä.

"Oh, herra kreivi", vastasi Planchet koskettaen kättä sormenpäillä.

"No, mitä ajatteletkaan, kreivi? Kättelet entistä lakeijaa!" supatti Aramis.

"Veikkoseni", vastasi Atos, "antoihan hän minulle tietoja Raoulista."

"Ja nyt, messieurs", kysyi Planchet, joka ei ollut kuullut Aramiin huomautusta, "mitä aiotte tehdä?"

"Lähteä Pariisiin, jos annatte meille siihen luvan, hyvä herra Planchet", vastasi Atos.

"Mitä! Jos muka annan teille luvan! Te teette pilaa minusta, herra kreivi; en ole muuta kuin palvelijanne."

Ja hän kumarsi.

Sitten hän lausui miehistöön kääntyen:

"Antakaa näiden herrojen mennä esteettömästi; minä tunnen heidät, he ovat herra de Beaufortin ystäviä."

"Eläköön herra de Beaufort!" huusi koko vartiosto yhteen suuhun, avaten tien Atokselle ja Aramiille.

Mutta kersantti astui Planchetin luo.

"Kuinka! Ilman passia?" mutisi hän.

"Ilman passia", vastasi Planchet.

"Ottakaa huomioon, kapteeni", pitkitti kersantti antaen Planchetille ennakolta arvonimen, joka oli hänelle luvattu, "ottakaa huomioon, että muuan noista kolmesta miehestä, jotka äsken lähtivät täältä, hiljaa kehoitti minua epäilemään näitä kahta."

"Mutta minä", takasi Planchet arvokkaasti, "minä tunnen heidät ja vastaan heistä."

YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Lähettiläät

Molemmat ystävykset lähtivät heti matkalle ja ratsastivat etukaupungista alas rinnettä; mutta rinteen juurelle tultuaan he näkivät suureksi kummastuksekseen, että kadut olivat Pariisissa muuttuneet jo'iksi ja torit järviksi. Tammikuun runsaiden sateitten johdosta oli Seine-virta tulvinut yli äyräittensä ja lopulta anastanut alakseen puolet kaupunkia.

Atos ja Aramis tunkeusivat urheasti ratsuineen tulvaveteen, mutta piankin se nousi elukka-parkojen ryntäille, ja herrasmiesten oli mukauduttava jättämään hevosensa ja siirtymään veneeseen; lakeijat saivat käskyn odotella hallien luona.

Veneellä he siis saapuivat Louvre-palatsiin. Oli tullut yö, ja Pariisi -- nähtynä siten muutamien tärisevien lyhtyjen valjussa tuikkeessa, keskellään lukuisia lampia, joilla kuljetettiin veneissä patrulleja kimeltävine aseineen, vartiostojen huhuillessa toisilleen pimeään, -- esiintyi näyttämönä, joka tenhosi Aramista, hänen mielensä kun oli herkempi sotaisille vaikutuksille kuin kenenkään.

Ystävykset astuivat kuningattaren huoneistoon, mutta heidän oli odotettava etuhuoneessa, syystä että hänen majesteettinsa oli vastikään suonut puheillepääsyn joillekuille aatelismiehille, jotka toivat tietoja Englannista.

"Mekin", virkkoi Atos palvelijalle, jolta hän sai tämän vastauksen, "mekin tuomme tietoja Englannista, vieläpä tulemme sieltä itse."

"Mikä on nimenne, messieurs?" kysyi lakeija.

"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay", ilmoitti Aramis.

"Kas, siinä tapauksessa, messieurs", vastasi lakeija kuullessaan nämä nimet, joita kuningatar oli toivon hetkinä niin usein lausunut, "siinä tapauksessa asia on toinen, ja minä luulen, että hänen majesteettinsa ei antaisi minulle anteeksi, jos sallisin teidän odottaa hetkeäkään. Tulkaa, minä pyydän."

Ja hän astui edellä, Atoksen ja Aramiin seuraamana.

Heidän päästyään sen kamarin ovelle, missä kuningatar oli, lakeija viittasi heitä odottamaan ja sanoi avaten oven:

"Madame, toivon teidän majesteettinne suovan minulle anteeksi, että minä en noudattanut määräystänne, kun teidän majesteettinne saa tietää, että ne henkilöt, jotka nyt tulen ilmoittamaan, ovat kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay."

Nämä kaksi nimeä kuullessaan kuningatar puhkesi ilahtuneeseen huudahdukseen, joka tunkeusi odottajien korviin.

"Kuningatar-parka!" mutisi Atos.

"Voi, tulkoot he sisälle, tulkoot he sisälle!" huudahti nuori prinsessa vuorostaan, rientäen ovelle.

Lapsi-poloinen ei milloinkaan jättänyt äitiään ja yritti tyttärellisellä hellyydellä korvata molempien veljiensä ja sisarensa poissaoloa.

"Astukaa sisälle, messieurs", kutsui hän, itse avaten oven.

Atos ja Aramis ilmestyivät esiin. Kuningatar istui lepotuolissa, ja hänen edessään seisoi kaksi niistä kolmesta aatelismiehestä, jotka he olivat nähneet vahtimajassa.

Nämä olivat de Flamarens ja Gaspard de Coligny, Châtillonin herttua, jonka veli oli seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaisemmin saanut surmansa madame Longuevillen tähden syntyneessä kaksintaistelussa Place Royalella.

Kun kaksi ystävystämme ilmoitettiin, kavahtivat toiset taaksepäin ja vaihtoivat keskenään hiljaa muutamia sanoja rauhattoman näköisinä.

"Tervetuloa, messieurs!" huudahti Englannin kuningatar nähdessään Atoksen ja Aramiin. "Vihdoinkin olette siis täällä, uskolliset ystäväni; mutta valtion kuriirit kulkevat kuitenkin vielä nopeammin kuin te. Hovi sai kuulla Lontoon tapauksista samalla hetkellä kuin te pääsitte Pariisin porteille, ja tässä näette herrat de Flamarensin ja de Châtillonin, jotka ovat hänen majesteettinsa Itävallan Annan toimesta nyt tuoneet minulle vereksimmät uutiset."

Aramis ja Atos katsoivat toisiinsa; heitä tyrmistytti kuningattaren silmissä kuvastuva tyyneys, jossa hohteli iloakin.

"Kertokaa edelleen", sanoi kuningatar kääntyen de Flamarensiin ja de Châtilloniin; "sanoitte siis, että hänen majesteettinsa Kaarlo ensimmäinen, korkea puolisoni, tuomittiin kuolemaan vastoin englantilaisten alamaisten enemmistön tahtoa?"

"Niin, madame", sopersi Châtillon.

Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan yhä enemmän hämmästyksissään.

"Ja että kun hänet jo oli viety mestauslavalle", jatkoi kuningatar, "mestauslavalle! ... oi taivas, voi kuningastani! ... ja että hänen jo seistessään mestauslavalla, kansa kuohuksissaan pelasti hänet?"

"Niin, madame", vastasi de Châtillon niin matalalla äänellä, että molemmat aatelismiehet tarkkaavaisinakin hädin kuulivat tämän vakuutuksen.

Kuningatar liitti kätensä ristiin heltyneen kiitollisena, ja samalla hänen tyttärensä kietaisi toisen kätensä äidin kaulaan ja suuteli häntä ilosta loistavin silmin.

"Meidän on nyt enää ilmaistava, teidän majesteettinne, nöyrä kunnioituksemme", hyvästeli de Châtillon, jota näyteltävä osa tuntui kiusaavan, ja hän punastui Atoksen tiukasta ja läpitunkevasta katseesta.

"Hetkinen vielä, messieurs", virkkoi kuningatar pidättäen heidät viittauksella. "Hetkinen vielä, minä pyydän, sillä tässä ovat herrat de la Fère ja d'Herblay, jotka Lontoosta tulleina silminnäkijöinä voivat kertoa teille tuntemattomia yksityiskohtia. Te saatte ilmoittaa lisätiedot hyvälle kälylleni kuningattarelle. Puhukaa, messieurs, puhukaa, minä kuuntelen. Älkää salatko mitään, älkää ollenkaan säästelkö minua. Kun hänen majesteettinsa vielä elää ja kuninkaallinen kunnia on säilynyt loukkaamattomana, niin kaikki muu on minulle yhdentekevää."

Atos kalpeni ja laski kätensä sydämelleen.

"No niin", tiukkasi kuningatar, joka näki hänen liikkeensä ja vaaleutensa, "puhukaahan, monsieur, minä pyydän."

"Suokaa anteeksi, madame", sanoi Atos, "mutta minä en tahdo lisätä mitään näiden herrasmiesten kertomukseen ennen kuin he ovat tunnustaneet, että he kenties ovat erehtyneet."

"Erehtyneetkö!" huudahti kuningatar tukahtuneesti; "erehtyneet!... Mitä onkaan tapahtunut, -- voi taivas!"

"Monsieur", virkkoi de Flamares Atokselle, "jos me erehdymme, niin erehdys tulee kuningattarelta, ja teidän aikeenanne ei voine olla oikaista hänen tietojaan, sillä se olisi hänen majesteettinsa syyttämistä perättömyyksistä."

"Kuningattareltako, monsieur?" lausui Atos tyynellä ja soinnukkaalla äänellään.

"Niin", jupisi Flamarens luoden alas silmänsä.

Atos huokasi murheellisesti.

"Eikö se pikemmin tulle siltä henkilöltä, jonka me näimme teidän mukananne Barrière du Roulen päävahdissa?" tokaisi Aramis ivallisen kohteliaasti; "sillä jos me emme nähneet väärin, kreivi de la Fère ja minä, oli teitä kolme, kun tulitte Pariisiin."

Châtillon ja Flamarens hätkähtivät.

"Mutta selittäkäähän, kreivi!" huudahti kuningatar, jonka tuska yltyi hetki hetkeltä; "kasvoistanne luen epätoivoa, suunne epäröitsee ilmoittaa minulle jotakin kamalaa sanomaa, kätenne vapisevat... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?"

"Laupias Luoja", rukoili nuori prinsessa polvistuen äitinsä viereen, "armahda meitä!"

"Monsieur", sanoi Châtillon, "jos teillä on joku synkkä viesti, niin olisi julmaa ilmoittaa se kuningattarelle."

Aramis astui niin lähelle Châtillonia, että he melkein koskettivat toisiaan.

"Monsieur", hän virkkoi tälle hammasta purren ja leimuavin katsein, "ettehän kehdanne muistuttaa kreivi de la Fèrelle ja minulle, mitä meidän on sanottava täällä?"

Tämän lyhyen väittelyn aikana Atos lähestyi kuningatarta, käsi yhä sydämellä ja pää painuneena kumaraan, ja haastoi järkkyneellä äänellä:

"Madame, ruhtinaalliset henkilöt, jotka ovat syntyään muiden ihmisten yläpuolella, ovat saaneet taivaalta sydämen, joka kykenee kestämään suurempia onnettomuuksia kuin tavalliset ihmiset, sillä se kuuluu heidän ylemmyyteensä. Minun mielestäni ei senvuoksi sovi menetellä teidän majesteettinne kaltaisen suuren kuningattaren suhteen samaten kuin holhotaan meidän säätymme naista. Kuningatar, kohtalon pakottamana kaikkiin kärsimyksiin maan päällä, tässä on tulos lähetystoimesta, jolla kunnioititte meitä."

Ja polvistuen vapisevan ja kauhun hyytämän kuningattaren eteen Atos otti povestaan samaan koteloon suljettuina sen timanteilla koristetun rintatähden, jonka kuningatar oli jättänyt loordi Winterille ennen tämän lähtöä, ja vihkisormuksen, jonka Kaarlo oli ennen kuolemaansa uskonut Aramiin haltuun; siitä saakka kun Atos oli ottanut vastaan nämä kaksi esinettä, ei hän ollut jättänyt niitä luotansa.

Hän avasi kotelon ja ojensi kalleudet kuningattarelle mykän ja syvällisen tuskan valtaamana.

Kuningatar kurotti kätensä, otti sormuksen ja nosti sen kouristuneesti huulilleen ja kykenemättä huoahtamaankaan, ehtimättä nyyhkäistäkään, hän levitti sylinsä, vaaleni ja kaatui tajuttomana kamarineitonsa ja tyttärensä kannateltavaksi.

Atos suuteli onnettoman leskikuningattaren kauhtanan päärmettä ja sanoi noustessaan ylös, -- niin arvokkaasti, että hänen vakuutuksensa teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin:

"Minä, kreivi de la Fère, aatelismies, joka en milloinkaan ole valehdellut, vannon ensin Jumalan ja sitten tämän kovasti koetellun kuningattaren edessä, että me Englannissa teimme kaikki mitä tehtävissä oli kuninkaan pelastamiseksi. Nyt, chevalier", hän lisäsi d'Herblayhin kääntyen, "lähtekäämme, sillä me olemme täyttäneet velvollisuutemme."

"Emme vielä", vastasi Aramis; "meillä on lopuksi sananen virkettavana näille herrasmiehille."

Ja hän lisäsi Châtilloniin kääntyen:

"Monsieur, ettekö suvaitsisi tulla ulos edes hetkiseksi, kuullaksenne pari sanaa, joita en voi lausua kuningattaren ollessa saapuvilla?"

Châtillon kumarsi myöntymykseksi, sen enempää vastaamatta. Atos ja Aramis poistuivat edellä, Châtillon ja Flamarens seurasivat heitä. Sanattomina he astuivat pikku eteishuoneen läpi, mutta heidän tultuaan erään lasioven tasalla leviävän pengermän kohdalle Aramis astui tälle yksinäiselle pengermälle, pysähtyi heti lasioven luo ja sanoi Châtillonin herttuaan kääntyen:

"Monsieur, te suvaitsitte vastikään mielestäni kohdella meitä jokseenkin ylimielisesti. Sellainen käytöstapa ei ole sovelias missään tilaisuudessa, mutta vielä sopimattomampi on se sävy miehillä, jotka tulevat tuomaan kuningattarelle valehtelijan sanomaa."

"Monsieur!" kivahti Châtillon.

"Mihin olettekaan jättäneet herra de Bruyn?" kysyi Aramis ivallisesti. "Eiköhän hän liene mennyt muuttamaan kasvojansa, jotka liiaksi muistuttivat Mazarinia? Tiedetään, että Palais-Royalissa on melkoinen vaihtovarasto italialaisia naamareita, huvinäytelmän hulluttelijoista tomppeleihin asti."

"Te haastatte meidän kanssamme riitaa, luulen!" virkahti Flamarens.

"Kas, te vain luulette, messieurs?"

"Haa, te kuulette, Flamarens!" huudahti Châtillon; "vastaamatta jääminen olisi tahra nimelleni ja kunnialleni."

"Samaa minäkin ajattelen", virkkoi Aramis.

"Teidän ei sovi kuitenkaan vastata, ja minä olen varma siitä, että nämä herrat piankin yhtyvät käsitykseeni."

Aramis pudisti päätänsä uskomattoman pilkallisesti.

Châtillon näki tämän liikkeen ja kouraisi miekkansa kahvaa.

"Herttua", huomautti Flamarens, "te unohdatte, että teidän on huomenna johdettava mitä tärkeintä yritystä ja että te hänen korkeutensa prinssin valitsemana ja kuningattaren hyväksymänä ette huomisiltaan asti kuulu itsellenne."

"Olkoon menneeksi, -- jääköön siis ylihuomisaamuun", myöntyi Aramis.

Nuo neljä aatelismiestä kumarsivat toisilleen, mutta tällä kertaa Châtillon ja Flamarens poistuivat Louvresta edellä, Atoksen ja Aramiin seuratessa heitä.

"Mennään, mennään, Atos, mennään!"

"Minne?"

"Herra de Beaufortin ja herra de Bouillonin luo; ilmoitamme heille, millä kannalla asiat ovat."

"Sama se, mutta sillä ehdolla, että aloitamme kaodjutorista. Hän on pappi; hän osaa tutkia omantunnon asioita, ja me kerromme hänelle epäilyksemme."

"Uh", vastasi Aramis, "hän pilaisi koko jutun, anastaen itselleen kaiken kunnian; lopettakaamme hänen luonaan, vaan älkäämme aloittako hanketta hänestä."

Atos hymyili. Hän näkyi sydämessään kätkevän ajatusta, jota hän ei ilmaissut.

"No, olkoon menneeksi", taipui hän; "kenestä aloitamme?"

"Herra de Bouillonista, jos suvaitset; hän esiintyy ensimmäisenä tiellämme."

"Sallithan minulle ensin erään tehtävän?"

"Minkä sitten?"

"Tahtoisin välillä pistäytyä 'Kaarlo Suureen' syleilemään Raoulia."

"Tottahan toki! Minä tulen mukaan; syleilemme häntä yhdessä."

Ystävykset astuivat jälleen veneeseen, jolla olivat saapuneet, ja soudattivat itsensä nyt hallien luo. Siellä he tapasivat Grimaudin ja Blaisoisin, jotka pitelivät heidän hevosiaan, ja kaikki neljä ratsastivat Guénégaud-kadulle.

Mutta Raoul ei ollut tavattavissa Kaarlo Suuren ravintolasta; hän oli päivemmällä saanut sanoman hänen korkeudeltaan prinssiltä ja heti lähtenyt matkalle Olivainin kanssa.

KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia

Atos ja Aramis eivät olleet ratsastaneet sataakaan askelta, kun heidät pidättivät katusululle asetetut etuvartijat, jotka kysyivät heiltä tunnussanaa. He olivat vastanneet olevansa menossa ilmoittamaan tärkeätä sanomaa herra de Bouillonille, ja etuvartio oli tyytynyt toimittamaan heidän matkaansa saattolaisen, muka oppaaksi ja pääsyn helpottajaksi, vaikka hänen oli määrä pitää heitä valppaasti silmällä.

Hôtel de Bouillonia lähestyessään he kohtasivat kolmimiehisen ratsastajaryhmän, joka oli selvillä tunnussanoista, sillä he kulkivat ilman opasta ja saattuetta, ja katusululle saapuessaan heidän tarvitsi vain vaihtaa muutamia sanoja vartion kanssa, jotta heidän annettiin heti pitkittää matkaansa, niin suurta kohteliaisuutta osoittaen kuin heidän arvoasemalleen näytti kuuluvankin. Heidät nähdessään Atos ja Aramis pysähtyivät.

"Kas, kas!" virkahti Aramis; "näetkö, kreivi?"

"Kyllä", vastasi Atos.

"Mitä sanot noista kolmesta ratsumiehestä?"

"Mitä sanot sinä, Aramis?"

"Että he ovat meidän miehemme."

"Et erehdy; tunsin ihan hyvin herra de Flamarensin."

"Ja minä herra de Châtillonin."

"Ja ruskeaviittainen ratsastaja..."

"Oli kardinaali."

"Omassa persoonassaan."

"Kuinka lemmossa he voivat siten uskaltautua Hôtel de Bouillonin lähistölle?" kummasteli Aramis.

Atos hymyili, mutta vaikeni. Viiden minuutin kuluttua he kolkuttivat herttuan portille.

Sitä vartioimassa oli vahtisotilas kuten ylempiarvoisen henkilön asuntoa ainakin; pikku vartio oli pihallakin, valmiina noudattamaan hänen korkeutensa prinssi de Contin kenraaliluutnantin määräyksiä.

Niinkuin laulussa oli mainittu, Bouillonin herttuaa vaivasi todellakin jäsensärky. Hän oli makuulla, mutta tukalasta taudistaan huolimatta, joka oli jo kuukauden ajan -- siis Pariisin piirityksen alusta asti -- estänyt häntä nousemasta ratsaille, hän ilmoitti ottavansa vastaan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn.

Ystävykset opastettiin herttuan luo. Potilas makasi vuoteella huoneessaan, mutta ympäristö oli niin sotaisa kuin ajatella voi. Seinillä riippui yltyleensä miekkoja, pistooleja, haarniskoja ja musketteja, ja oli helppo nähdä, että Bouillonin herra aikoi heti luuvalosta suoriuduttuaan antaa parlamentin vihollisille kovan pähkinän purtavaksi. Sitä odottaessaan hän sanoi suuresti kärsivänsä toimettomasta makaamisestaan.

"Voi, messieurs!" hän huudahti nähdessään kaksi vierastansa ja yritti kohouma vuoteellaan, mutta painui takaisin irvistäen kivusta; "kyllä teidän kelpaa, kun voitte ratsastella, liikkua vapaasti, taistella kansan asian puolesta. Mutta minä olen naulittu vuoteeseeni, niinkuin näette. Oi, kirottu kolotus!" voihkaisi hän jälleen; "kirottu vaiva!"

"Monseigneur", ilmoitti Atos, "me tulemme Englannista, ja ensimmäisenä ajatuksenamme oli Pariisiin saavuttuamme tiedustaa vointianne."

"Paljon kiitoksia, messieurs, kiitän kaikesta sydämestäni!" vastasi herttua. "Jaksan huonosti, kuten näette ... lemmon särky! Vai niin, te tulette Englannista? Ja Kaarlo-kuningas voi hyvin, mikäli äsken kuulin?"

"Hän on kuollut, monseigneur", sanoi Aramis.

"Eihän!" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Kuollut mestauslavalla, parlamentin tuomitsemana."

"Mahdotonta!"

"Ja teloitus tapahtui meidän nähtemme."

"Mitä siis puhuikaan minulle herra de Flamarens?"

"Herra de Flamarens!" huudahti Aramis.

"Niin, hän lähti juuri täältä."

Atos hymyili.

"Kahden kumppanin keralla?" hän huomautti.

"Kahden kumppanin kanssa kyllä", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi hieman rauhattomasti: "Kohtasitteko heidät?"

"Siltä minusta näytti, -- kadulla", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi myhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.

"Kirottu luuvalo!" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena ja hämillään.

"Monseigneur", virkkoi Atos, "tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne pariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä armeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme, herra d'Herblayn ja minun."

"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän ... ja te olette itse esimerkkinä samasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas arvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties hengestäänkin ... yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin, kuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on kyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa minut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, -- aivan kohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan kardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden menetyksestä, -- niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin samanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista siitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, -- jos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni Turennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin vetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja parlamentin sopia keskenään miten haluavat."

"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur", oli Atos myöntävinään.

"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?"

"Ehdottomasti."

"Ja te myös, chevalier d'Herblay?"

"Täydellisesti."

"No niin, ilmoitan teille, messieurs", jatkoi herttua, "että minä kaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee minulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän asti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne miehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun tämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja, tekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de Châtillonin äskeiseen tarjoukseen."

"Suostukaa, ruhtinas", kehoitti Aramis, "suostukaa!"

"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana melkein hylkäsin ... mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja saammehan nähdä."

Ystävykset kumarsivat herttualle.

"Menkää, messieurs", hyvästeli tämä, "menkää, teidän täytyy olla väsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli lopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on lohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä asiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen."

"Niin, mitä siihen tulee", huomautti Aramis, "olemme me sen todistajia; ja ennen kaikkea on herra Mazarin..."

"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen todistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi ulkomaalainen ... no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon leini!"

Atos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä Bouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen tuskia.

Heidän tultuaan portille virkkoi Aramis Atokselle:

"No, mitä ajattelet?"

"Sinä huomasitkin", sanoi Aramis, "että minä en maininnut hänelle mitään siitä asiasta, joka oli meidät toimittanut hänen luokseen."

"Siinä teit viisaasti; olisit aiheuttanut hänelle yhä pahempia kipuja. Lähtekäämme herra de Beaufortin luo."

Ystävykset suuntasivat kulkunsa Hôtel de Vendômea kohti. Kello löi kymmenen heidän päätyessään perille. Hôtel de Vendôme oli yhtä huolellisesti vartioitu ja yhtä sotaisan näköinen kuin Bouilloninkin herttuan asuintalo. Vahtisotamies seisoi portilla, pihalla näkyi vartio muskettikeon ympärillä, satuloituja hevosia oli sidottu kytkyrenkaisiin. Kahden ratsastajan, jotka lähtivät liikkeelle juuri Atoksen ja Aramiin saapuessa, oli pakko peräyttää hevosiansa hiukan, suodakseen heille tilaa.

"Ahaa, hyvät herrat!" virkkoi Aramis; "tämä yö näkyy ihan olevan määrätty meidän keskinäisiin kohtauksiimme, ja kylläpä meillä olisi huono onni, ellemme näin usein osuttuamme yhteen tänä iltana saisi ollenkaan tavatuksi toisiamme huomenna."

"Oh, mitä siihen asiaan tulee, monsieur, niin voitte olla huoletta", vastasi Châtillon, sillä hän se oli Flamarensin kanssa tulossa Beaufortin herttuan luota; "jos tavoittamatta tapailemme toisiamme yöllä, niin voimme olla sitä varmempia kohtauksestamme päivällä, kun etsimme molemmin puolin."

"Sitä toivon, monsieur", sanoi Aramis.

"Ja minä olen siitä vakuuttunut", vastasi herttua.

Flamarens ja Châtillon pitkittivät matkaansa, ja Atos ja Aramis hyppäsivät alas ratsailta.

Juuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet viittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan keskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja kiirehti heittäytymään heidän syliinsä.

"Kreivi de la Fère!" ihmetteli mies; "chevalier d'Herblay, -- miten olette te täällä, Pariisissa?"

"Rochefort!" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.

"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää takaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille puuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?"

"Entistä enemmän. Entä herttua?"

"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton menestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena kuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin tukahduttamaksi."

"Hei, sitä parempi!" tokaisi Aramis; "mutta sanokaa minulle, eivätkö täältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?"

"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin asioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen takaan."

"Hyvä!" virkkoi Atos; "voisikohan saada kunnian tavata hänen korkeuttaan?"

"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän tavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa teidät."

Rochefort meni edellä. Kaikki ovet avautuivat hänelle ja hänen molemmille ystävilleen. Heidän tullessaan oli herra de Beaufort istuutumaisillaan pöytään. Illan monet hommat olivat tähän asti viivyttäneet hänen ateriaansa, mutta tärkeästä toimituksesta huolimatta oli prinssi tuskin kuullut Rochefortin ilmoittamat kaksi nimeä, kun hän heti nousi tuoliltaan, jota oli ollut siirtämässä pöydän ääreen, ja astui vilkkaasti ystävyksiä vastaan.

"Ah, hitto, olkaa tervetulleita, messieurs!" puheli hän. "Otattehan osaa illalliseeni? Boisjoli, ilmoita Noirmontille, että minulla on kaksi pöytäkumppania. Tunnette kai Noirmontin, messieurs? Hän on hovimestarini, ukko Marteaun seuraaja, joka leipoi ne oivalliset piirakat, muistattehan. Boisjoli, pyydä häntä lähettämään joku sellainen valmisteensa, muttei ihan samaa lajia kuin hän paistoi La Ramée-rukalle. Nyt, Jumalan kiitos, emme enää tarvitse nuoratikkaita, tikareita tai suukapuloita!"

"Monseigneur", esteli Atos, "älkää meidän takiamme vaivatko kuuluisaa hovimestarianne, jonka monet erilaiset lahjat me tunnemme. Teidän korkeutenne luvalla puhuen on meillä tänä iltana ainoastaan kunnia kysyä, kuinka voitte, ja pyytää määräyksiänne."

"Mitä vointiini tulee, niin näette, että jakselen oivallisesti, messieurs. Terveys, joka on kestänyt viisi vuotta vankeutta herra de Chavignyn seurassa, pystyy uhmaamaan kaikkea. Mitä määräyksiini tulee, niin tunnustanpa kautta kunniani, että minun on kovin vaikea antaa teille mitään ohjeita, kun jokainen määräilee täällä, jos tällaista menoa jatkuu, niin heitän kaiken johtelun sikseen."

"Teidän korkeutenne on luonnollisesti hyvin tyytymätön tuollaiseen peliin?" sanoi Atos iskien silmää Aramille.

"Tyytymätönkö, kreivi? Sanokaa pikemmin, että minun korkeuteni on raivostunut. Siinä määrin, kuulkaa, -- sanon sen teille, mutta muille en siitä hiiskuisi, -- siinä määrin, että jos kuningas tunnustaisi tehneensä minulle vääryyttä, kutsuisi takaisin maanpaosta äitini ja antaisi minulle isäni amiraaliarvon, joka oli luvattu minulle hänen kuollessaan, niin melkeinpä en olisi haluton kasvattamaan koiria, opettaakseni niitä ilmoittamaan, että Ranskassa on vielä suurempiakin varkaita kuin herra Mazarin."

Atos ja Aramis eivät nyt ainoastaan iskeneet silmää toisilleen, vaan hymyilivätkin; vaikka he eivät olisikaan tavanneet Châtillonia ja Flamarensia, olisivat he silti arvanneet, että nämä olivat käyneet täällä. Sentähden eivät he hiiskuneet sanaakaan siitä, että Mazarin oli Pariisissa.

"Monseigneur", lausui Atos, "asiamme on toimitettu. Teidän korkeutenne luokse näin myöhäisenä hetkenä saapuessamme oli tarkoituksenamme ainoastaan osoittaa kiintymystämme ja ilmoittaa teille että me olemme teidän käytettävissänne uskollisimpina palvelijoinanne."

"Uskollisimpina ystävinäni, messieurs, uskollisimpina ystävinäni, sen olette todistaneet; ja jos koskaan pääsen sovintoon hovin kanssa, niin toivon saavani teidät vakuutetuiksi siitä, että minäkin olen jäänyt teidän ystäväksenne, niinkuin noiden toistenkin herrojen -- mikä peijakas niiden nimi olikaan ... d'Artagnan kai, ja Portos?"

"D'Artagnan ja Portos."

"Niin, aivan oikein. Käsitätte siis, kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay, että minä olen täydellisesti ja aina kiintynyt teihin."

Atos ja Aramis kumarsivat ja lähtivät.

"Hyvä Atos", virkkoi Aramis, "luulenpa, Jumala paratkoon, että sinä suostuit seuralaisekseni ainoastaan antaaksesi minulle läksytyksen?"

"Maltahan vielä, veikkoseni", vastasi Atos; "kerkiät huomaaman sen sitten kun tulemme koadjutorin luota."

"Pistäytykäämme siis arkkipiispalaan", esitti Aramis.

Ja he suuntasivat kulkunsa keskikaupungille.

Pariisin kehtoa lähestyessään Atos ja Aramis huomasivat katujen olevan tulvillaan, ja heidän täytyi taas turvautua veneeseen.

Arkkipiispalan koko pohjakerros oli tulvan vallassa, mutta seiniä vasten oli pystytetty jonkunlaisia tikkaita, niin että tulvan aiheuttamana ainoana muutoksena oli ikkunain käyttäminen pääsyovina.

Tätä tietä Atos ja Aramis tulivat kirkkoruhtinaan eteishuoneeseen. Se oli täynnä lakeijoita, sillä kymmenkunta ylimystä istui odotushuoneessa pyrkimässä vuorolleen.

"Taivasten tekijä!" virkahti Aramis; "katsohan, Atos, tuo koadjutorin pahus näkyy mahtailevan ystäviensä odotuttamisella eteishuoneessaan?"

Atos hymyili.

"Veikkoseni", hän vastasi, "ihmisiä on arvosteltava heidän asemansa hankaluuksien mukaan. Koadjutori kuuluu tällähaavaa niiden seitsemän tai kahdeksan kuninkaan joukkoon, jotka hallitsevat Pariisia; hänellä on oma hovinsa."

"Niin, mutta me emme ole hänen hovimiehiään", väitti Aramis vastaan.

"Ilmoittautukaamme siis, ja jos hän ei nimemme kuullessaan anna meille soveliasta vastausta, niin jätämme hänet parhaansa mukaan hoitamaan Ranskan asioita ja omiaan. Meidän tarvitsee vain kutsua tänne lakeija ja pistää puoli pistolia hänen käteensä."

"Ka, jopa nyt!" huudahti Aramis; "minä en erehdy ... niin ... ei ... tosiaankin on siinä Bazin! Tule tänne, heittiö!"

Bazin, joka juuri astui mahtavasti eteishuoneen poikki kirkollisessa asussaan, kääntyi rypistynein silmäkulmin katsomaan, kuka hävytön häntä sillä tavoin puhutteli. Mutta tuskin hän tunsi Aramiin, kun tiikeristä tuli karitsa, ja hän sopersi lähestyessään aatelismiehiä:

"Mitä, tekö täällä, herra chevalier ja herra kreivi? Tulette juuri kun teidän suhteenne on oltu kovin levottomia! Voi, kuinka onnelliseksi nyt tunnenkaan itseni!"

"Hyvä, hyvä, Bazin!" vastasi Aramis; "lopeta jo kohteliaisuudet. Tulimme tapaamaan koadjutoria, mutta meillä on kiire, joten meidän olisi saatava heti puhutella häntä."

"Tietysti!" sanoi Bazin; "heti, epäilemättä, -- teidänlaisianne herroja ei jätetä odottamaan eteisessä. Mutta hänellä on parhaillaan salainen neuvottelu erään herra de Bruyn kanssa."

"De Bruyn!" äännähtivät Atos ja Aramis yhteen suuhun.

"Niin, minä hänet ilmoitin, ja muistan hänen nimensä aivan hyvin. Tunnetteko hänet, monsieur?" lisäsi Bazin Aramiiseen kääntyen.

"Luulen tuntevani."

"Sitä en voi minä sanoa", pitkitti Bazin, "sillä hän oli kääriytynyt niin visusti levättiinsä, että minä en mitenkään saanut edes vilahdukselta nähdyksi hänen kasvojaan. Mutta minä menen ilmoittamaan teidät, ja tällä kertaa minulla kenties on parempi onni."

"Ei ole tarvis", peruutti Aramis; "me luovumme täksi iltaa toivomuksestamme saada tavata koadjutoria, -- vai mitä; Atos?"

"Miten vain haluat", vastasi kreivi.

"Niin, hänellä on peräti tärkeätä puheltavaa tuon herra de Bruyn kanssa."

"Mainitsenko hänelle herrain käynnistä?"

"Se olisi turha vaiva", arveli Aramis; "tule, Atos."

Ja ystävykset raivasivat tiensä palvelijaryhmän läpi ja poistuivat arkkipiispan palatsista, saattajanaan Bazin, joka antoi läsnäolijoille korkean käsityksen heidän arvoasemastaan, kumarrellessaan heille joka askeleella.

"No niin", kysyi Atos, kun hän ja Aramis istuivat veneessä, "alatko jo uskoa, hyvä ystävä, että me olisimme tehneet näille herrasmiehille häijyn kolttosen, jos olisimme siepanneet kiinni Mazarinin?"

"Sinä olet itse viisaus, Atos", myönsi Aramis.

Enimmin oli ystävyksiämme oudoksuttanut se vähäinen merkitys, mitä Ranskan hovi antoi Englannin verisille tapauksille, vaikka niiden olisi heidän mielestään pitänyt herättää koko Euroopan huomiota.

Paitsi onnetonta leskeä ja isätöntä prinsessaa, jotka itkivät Louvren sopessa, ei tosiaan kukaan näyttänyt edes tietävän, että maailmassa oli ollut kuninkaana Kaarlo I ja että tämä hallitsija oli vastikään menettänyt henkensä mestauslavalla.

Ystävykset päättivät tavata toisensa kello kymmeneltä aamulla, sillä vaikka yö oli kulunut pitkälle heidän saapuessaan ravintolan portille, ilmoitti Aramis vielä suorittavansa muutamia tärkeitä käyntejä ja antoi senvuoksi Atoksen mennä yksinään sisälle.

Kellon lyödessä kymmenen seuraavana aamupäivänä he olivat jälleen yhdessä. Atos puolestaan oli ollut kaupungilla kello kuudesta asti.

"No, oletko saanut mitään tietoja?" kysyi Atos.

"En ollenkaan; d'Artagnania ei ole nähty missään, eikä ole Portoksestakaan kuultu. Entä sinä?"

"Sama tulos."

"Mutta Raoul?" muistutti Aramis.

Keveä pilvi vilahti kreivin otsalla.

"Raoulista olen hyvinkin huolissani", hän vastasi. "Hän sai eilen sanoman Condén prinssiltä, lähti prinssin luo Saint-Cloudiin eikä ole vielä palannut."

"Etkö ole tavannut madame de Chevreuseä?"

"Hän ei ollut kotona. Ja sinä, Aramis, lienet käynyt madame de Longuevillen luona?"

"Kävin kyllä."

"No?"

"Hänkään ei ollut kotona, mutta hän oli ainakin jättänyt jälkeensä uuden asuntonsa osoitteen."

"Missä hän nyt asui?"

"Arvaappas!"

"Mistä minä tietäisin, missä frondelaisnaisista kaunein ja puuhaikkain oleksii keskiyöllä -- sillä arvattavasti erosit minusta mennäksesi suoraa päätä hänen puheilleen?"

"Kaupungintalolla, veikkonen!"

"Mitä, kaupungintalolla! Onko hänet siis nimitetty pormestariksi?"

"Ei, mutta hänestä on tehty Pariisin väliaikainen kuningatar, ja kun hän ei rohjennut heti asettua Palais-Royaliin tai Tuileriehin, otti hän asuntonsa raatihuoneelta, missä hän aikoo piammiten lahjoittaa kunnon herttualle perillisen."

"Siitä et ollut minulle puhunut mitään, Aramis", virkahti Atos.

"Enkö todellakaan? Se on ollut unohdus, suo anteeksi."

"Mitä nyt teemme iltaan asti?" kysyi Atos. "Meillä ei näy olevan mitään toimitettavaa."

"Sinä unohdat, hyvä ystävä, että hommamme on määrätty täsmälleen."

"Miten niin?"

"Charentonin tienoolla, morbleu! Toivon siellä lupauksen mukaisesti tapaavani erään herra de Châtillonin, jota olen vihannut jo kauan aikaa."

"Mistä hyvästä?"

"Syystä että hän on erään herra de Colignyn veli."

"Niin, aivan oikein, sen unohdin ... hänen, joka väitti saaneensa. kunnian olla sinun kilpailijasi. Mutta hän sai kovan rangaistuksen julkeudestaan, veikkonen, ja siihen saisit tyytyä."

"Kyllähän, mutta sisulleni en mitään mahda. Olen pitkävihainen; ainoastaan se ominaisuus minussa muistuttaa kirkon miestä. Nyt käsität, Atos, että sinulla ei ole mitään pakkoa tulla mukaani."

"No, no", sanoi Atos, "sinä lasket leikkiä!"

"Siinä tapauksessa, veikkonen, jos olet päättänyt saattaa minua, ei ole aikaa hukattavissa. Rummut ovat jo pärisseet, näin laahattavan kanuunia, näin porvareita järjestymässä taistelurintamaan kaupungintalon torilla; taistelu syntyy varmasti Charentonin ympäristöllä, niin kuin Châtillonin herttua eilen sanoi."

"Olisin luullut viime yön neuvottelujen aiheuttaneen jotakin muutosta noissa sotaisissa valmistuksissa", huomautti Atos.

"Kai niillä on tehonsa ollutkin, mutta silti tapellaan ainakin noiden neuvottelujen peittelemiseksi."

"Ihmis-parat", säälitteli Atos, "jotka syöksyvät surman suuhun, jotta herra de Bouillon saisi Sedanin takaisin, herra de Beaufort amiraalinarvon ja koadjutori kardinaalinhatun!"

"No, ystäväiseni", virkkoi Aramis, "tunnusta pois, että sinä et olisi noin järkeilevällä päällä, jollei Raoulisi näkyisi olevan sotkeutunut samaan rettelöön."

"Kenties olet oikeassa, Aramis."

"No niin, lähtekäämme siis taistotantereelle, -- se on varma keino d'Artagnanin, Portoksen, ehkä Raoulinkin tapaamiseen."

"Voi!" huokasi Atos.

"Eikö sinullakin ole pari sanaa lausuttavana herra de Flamarensille?"

"Ystäväiseni", vastasi Atos, "olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten enää paljasta miekkaani muulloin kuin ehdottoman pakon vaatiessa."

"Mistä asti?"

"Siitä saakka kun sivalsin tikarini."

"Kas, taaskin muisto herra Mordauntista! No niin, hyvä ystävä, puuttuu vain, että kärsit tunnonvaivoja hänen surmaamisestaan!"

"Hiljaa!" kielsi Atos laskien sormensa huulilleen ja hymyillen surumieliseen tapaansa; "älkäämme enää puhuko herra Mordauntista, -- se tuottaisi meille onnettomuutta."

Ja Atos kannusti hevostaan Charentoniin päin, ratsastaen koko esikaupungin läpi ja sitten edelleen pitkin Fécampin laaksoa, joka oli mustanaan aseellisia kaupunkilaisia.

Sanomattakin on selvää, että Aramis seurasi häntä puolen hevosenmitan päässä.

KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU

Charentonin taistelu

Sitä mukaa kuin Atos ja Aramis pääsivät edemmäksi pitkin tietä plutoonittain aseteltujen eri osastojen ohitse, näkivät he kiilloitettuina välkkyvien haarniskain vaihtuvan ruosteisten aseitten sijalle ja musketinpiippuja kimmeltelemässä vanhojen pertuskain asemesta.

"Täällä lienee varsinainen taistelukenttä", virkkoi Aramis: "näetkö tuota ratsuväen osastoa, joka pysyttelee sillan edessä pistooleineen? Kas, varohan, nyt saapuu tykistö."

"Mutta mihin oletkaan vienyt meidät, ystäväiseni?" ihmetteli Atos. "Olen yltympärillä näkevinäni kasvoja, jotka kuuluvat kuninkaallisen armeijan upseereille. Eikö tuolta tule herra de Châtillon itse noiden kahden alemman upseerin kanssa?"

Ja Atos veti miekkansa, samalla kun Aramis laski kätensä pistoolikotelolle siinä oletuksessa, että hän oli tosiaan tunkeutunut pariisilaisten leirin rajojen yli.

"Hyvää päivää, messieurs", toivotti herttua lähestyen; "huomaan, että te ette käsitä, mitä on tekeillä, mutta pari sanaa selittää teille kaikki. Meillä on parhaillaan aselepo; pidetään neuvottelua; hänen korkeutensa prinssi sekä herrat de Retz, de Beaufort ja de Bouillon puhelevat politiikasta. On siis kaksi vaihtoehtoa: joko ei synny sovintoa, ja silloin tapaamme toisemme, chevalier, tai saadaan rauha solmituksi, ja silloin tulemme yhteen joka tapauksessa niin pian kuin olen päässyt eroon päällikkyydestäni."

"Monsieur", vastasi Aramis, "te esitätte aseman oivallisesti. Sallikaa minun vain tehdä teille eräs kysymys."

"Kernaasti, monsieur."

"Missä ovat valtuutetut?"

"Itse Charentonissa, toisessa rakennuksessa oikealla Pariisista päin lukien."

"Ja tätä kokousta ei ajateltu aikaisemmin?"

"Ei, messieurs. Se näkyy johtuneen uusista esityksistä, jotka herra Mazarin eilen antoi pariisilaisten tiedoksi."

Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa hymyillen; he tiesivät paremmin kuin kukaan, mitä esityksiä ne olivat, kelle ne oli tehty ja kuka oli ollut niitä tekemässä.

"Monsieur", sanoi Atos, "koska teillä on ratsuväen päällikkyys..."

"Suokaa anteeksi, minulla on ylipäällikkyys."

"Vielä parempi! Silloin tietysti tunnettekin kaikki upseerinne, huomattavammat, tarkoitan."

"Jokseenkin."

"Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, eikö teillä ole upseerikunnassanne chevalier d'Artagnan, muskettiväen luutnantti?"

"Ei, monsieur, hän ei ole meidän mukanamme. Runsaasti kuusi viikkoa sitten hän lähti Pariisista, ja hänen kerrotaan olevan lähetystoimissa Englannissa."

"Sen tiesin, mutta luulin hänen palanneen."

"Ei, monsieur, en tiedä kenenkään nähneen häntä. Voin sitä varmemmin vastata teille tästä seikasta, kun muskettisoturit kuuluvat minun osastooni ja herra de Cambon väliaikaisesti hoitaa herra d'Artagnanin palvelusta."

Ystävykset katsoivat toisiinsa.

"Näethän!" virkkoi Atos.

"Kummallista!" sanoi Aramis.

"Hänelle on varmasti tapahtunut joku onnettomuus taipaleella."

"No, tänä iltanahan päättyy sovittu odotusaika. Jollemme siihen mennessä saa mitään tietoja, niin lähdemme matkalle huomenna varhain."

Atos nyökäytti päätänsä ja kääntyi jälleen Châtilloniin.

"Entä herra de Bragelonne, muuan viidentoista vanha nuorukainen, joka kuului hänen korkeutensa prinssin seurueeseen", kysyi hän melkein hämillään siitä, että hänen paatuneen Aramiin läsnäollessa oli ilmaistava isällisiä huoliaan, "onko hänellä kunnia olla teidän tuntemanne, herra herttua?"

"Kyllä tunnen", vastasi Châtillon; "hän saapui tänä aamuna hänen korkeutensa prinssin kanssa. Miellyttävä nuori mies! Onko hän ystäviänne, herra kreivi?"

"On, monsieur", vastasi Atos hiukan liikuttuneena, "ja minun tekisi mieleni tavata häntä. Käykö se laatuun?"

"Aivan hyvin, monsieur. Suvaitkaa seurata minua, niin pääsette päämajaan."

"Hei!" huudahti Aramis kääntyen; "takaapäin tuntuu kuuluvan aimo tömistelyä."

"Sieltä lähestyy tosiaan ratsujoukko", sanoi Châtillon.

"Frondelaishatusta tunnen koadjutorin."

"Ja minä valkoisista töyhdöistään herra de Beaufortin."

"He tulevat täyttä neliä. Hänen korkeutensa prinssi on mukana. Kas, nyt hän jättää heidät!"

"Torvet toitottavat taisteluasentoon!" huudahti Châtillon. "Kuuletteko? Meidän täytyy tiedustaa."

Soturien nähtiinkin rientävän sieppaamaan aseensa ja maahan laskeutuneiden ratsumiesten nousevan satulaan; torvet raikuivat, rummut pärisivät, herra de Beaufort paljasti miekkansa.

Prinssi puolestaan antoi myös järjestäytymistoitotuksen kajahdella, ja kaikki kuninkaallisen armeijan upseerit, jotka olivat hetkellisesti sekaantuneet pariisilaisten joukkoon, riensivät hänen luokseen.

"Messieurs", virkkoi Châtillon, "näkyy selvästi, että aselepo on lopetettu; syntyy taistelu. Peräytykää siis Charentoniin, sillä minä teen piankin hyökkäyksen. Tuolla näette merkin, jonka hänen korkeutensa prinssi antaa minulle."

Muuan kornetti kohottikin prinssin lippua kolmasti ilmaan. Puolen tunnin kuluttua oli taistelu alkanut joka taholla. Herra de Beaufortin urhoollisuuden maineesta kateellisena oli koadjutori tempautunut edelle ja teki itse uljuuden ihmeitä. Hänen varsinainen kutsumuksensa olikin soturin ura, kuten tunnettua, ja hän tunsi itsensä aina onnelliseksi, kun sai paljastaa miekkansa kenen tai minkä hyväksi tahansa. Mutta jos hän tässä tilaisuudessa täyttikin hyvin velvollisuutensa soturina, suoritti hän huonosti tehtävänsä everstinä. Seitsemän- tai kahdeksansadan miehen etunenässä hän oli heittäytynyt kolmeatuhatta vastaan, jotka olivat puolestaan rynnänneet eteenpäin tiheänä joukkona ja helposti pyyhkäisseet tieltään koadjutorin parven; hajallisena tungettiin tämä takaisin valleja kohti. Mutta Chanleun tykistötuli pysähdytti äkkiä kuninkaallisen armeijan, joka näkyi tuokion epäröivän. Tätä horjumista ei kuitenkaan kestänyt pitkälle, ja osasto vetäytyi erään taloryhmän ja pikku metsikön taakse järjestäytymään uudestaan.

Chanleu luuli vuoronsa tulleen. Hän ryntäsi kahden rykmentin etunenässä ajamaan takaa kuninkaallista armeijaa; mutta se oli sillävälin jo järjestynyt ja uudisti nyt hyökkäyksensä, Châtillonin johtamana. Ryntäys oli niin voimakas ja niin taitavasti suoritettu, että Chanleu miehineen joutui melkein saarretuksi. Chanleu antoi merkin peräytymiseen, jota ryhdyttiin suorittamaan askel askeleelta. Onnettomuudeksi Chanleu hetkisen kuluttua kaatui, kuolettavasti haavoittuneena.

Châtillon näki hänen kaatuvan ja julisti kaikuvalla äänellä hänen kuolemansa; se elähdytti kuninkaallisen armeijan miehuutta ja masensi kokonaan ne kaksi rykmenttiä, joilla Chanleu oli tehnyt uloshyökkäyksensä. Jokainen ajatteli nyt vain omaa pelastustaan, ja kaikki pyrkivät pakenemaan etuvarustuksiin, joiden edustalla koadjutori yritti jälleen järjestää ruhjottua rykmenttiänsä.

Yhtäkkiä karkasi osasto ratsuväkeä voittajia vastaan, jotka pakolaisten kanssa sekaisin tunkeusivat etuvarustuksiin. Atos ja Aramis ratsastivat hyökkääjien etunenässä, Aramiilla miekka ja pistooli kädessään, kun Atos sitävastoin piti miekkaa yhä huotrassa ja pistooleja koteloissa. Atos oli levollinen ja kylmäkiskoinen kuin harjoituskentällä, mutta hänen kauniit ja ylväät kasvonsa synkistyivät, kun hän näki niin monen ihmishengen saavan surmansa, toiselta puolen uhrattuina kuninkaalliselle itsepintaisuudelle ja toisaalta prinssien katkeruudelle. Aramis sitävastoin antausi verileikkiin ja tulistui vähitellen tapansa mukaan. Hänen eloisat silmänsä alkoivat hehkua, hienopiirteisille huulille tuli kaamea myhäily, laajenneet sieraimet hengittivät veren huurua; hänen jokainen miekanpistonsa oli tarkoin tähdätty, ja pistoolinsa perällä hän antoi viimeisen iskun haavoitetuille, jotka yrittivät jälleen kohota.

Vastakkaisella puolella, kuninkaallisen armeijan ensimmäisessä rivissä, ryntäsi kaksi ratsastajaa, toinen kullatussa haarniskassa, toinen yksinkertaisessa költerissä, josta pistivät esiin sinisen sametti-ihokkaan hihat. Edellinen hyökkäsi Aramista kohti ja suuntasi häneen miekanpiston, jonka Aramis torjui tavallisella taitavuudellaan.

"Kas, tekö siinä, herra de Châtillon!" huudahti chevalier; "tervetuloa, minä odotin teitä!"

"Toivoakseni en ole antanut teidän odottaa liiaksi, monsieur", vastasi herttua; "tässä nyt ainakin olen."

"Herra de Châtillon", virkkoi Aramis ottaen kotelosta toisen pistoolinsa, jonka oli varannut tähän tilaisuuteen, "luulenpa, että jos pistoolinne on laukaistu, te olette kuoleman oma."

"Ei, Jumalan kiitos", vastasi Châtillon, "kyllä se on vielä panostettu."

Ja kohottaen pistoolinsa Aramista kohti herttua tähtäsi ja laukaisi. Mutta Aramis painoi alas päänsä samassa kun näki herttuan laskevan sormensa liipasimelle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen.

"Hei, te ammuitte harhaan!" sanoi Aramis. "Mutta vannon kautta taivaan, että minä en tee samaten."

"Jos jätän teille siihen aikaa!" huudahti Châtillon kannustaen hevostaan ja miekka ojolla syöksähtäen häntä vastaan.

Aramis odotti häntä, huulillaan se kamala hymy, jota tuollaiset tilanteet hänellä aina aiheuttivat, ja Atos, joka näki Châtillonin törmäävän Aramiin kimppuun nopeana kuin salama, avasi suunsa huutaakseen: "Ammu! mutta ammuhan toki!" Silloin paukahtikin laukaus. Châtillon avasi sylinsä ja kaatui taaksepäin hevosensa lautasille.

Luoti oli tunkeutunut rintaan haarniskan kaarteesta.

"Olen mennyttä!" jupisi herttua. Ja hän luisui ratsailta maahan.

"Sanoinhan teille sen, monsieur, ja nyt pahoittelen, että pidin sanani niin hyvin. Voinko millään tavoin palvella teitä?"

Châtillon viittasi kädellään, ja Aramis aikoi laskeutua maahan, kun hän äkkiä sai kiivaan survaisun kylkeensä; se oli miekanpisto, mutta haarniska torjui sen.

Hän käännähti ja tarttui uutta ahdistajaansa ranteeseen, mutta samalla kajahti kaksi huutoa yhtaikaa, toinen hänen huuliltaan ja toinen Atoksen:

"Raoul!"

Nuori mies tunsi samalla kertaa chevalier d'Herblayn kasvot ja isänsä äänen; hän laski heti miekkansa alas. Useat pariisilaisarmeijan ratsurit hyökkäsivät samassa Raoulia vastaan, mutta Aramis suojeli häntä miekallaan.

"Minun vankini! Kääntykää muuanne!" huusi hän.

Kaikki kolme ratsastajaa karauttivat liikkeelle.

Nuori mies oli vapissut ilosta, nähdessään jälleen isänsä. He nelistivät nyt rinnakkain, nuoren miehen vasen käsi Atoksen oikeassa.

Heidän päästyään kappaleen matkaa taistelukentältä kysyi Atos nuorukaiselta:

"Mitä tekemistä sinulla oli keskellä tulisinta kahakkaa, ystäväiseni? Minun mielestäni ei siellä ollut sinun paikkasi, kun et ollut paremmin aseistettu taistelua varten."

"Minun ei pitänytkään taistella tänään, monsieur. Olin saanut viedäkseni sanoman kardinaalille ja olin matkalla Rueiliin, kun näin herra de Châtillonin etenevän hyökkäykseen ja innostuin ryntäämään hänen vierellään. Silloin hän sanoi minulle, että kaksi pariisilaisarmeijan aatelismiestä etsi minua, ja toisen hän ilmoitti kreivi de la Fèreksi."

"Mitä! Sinä tiesit, että me olimme täällä ja tahdoit kuitenkin surmata ystäväsi, chevalierin?"

"En tuntenut herra chevalieria hänen varuksissaan", vastasi Raoul punehtuen, "vaikka minun olisi kyllä pitänyt hänet tuntea taitavuudestaan ja kylmäverisyydestään."

"Kiitos kohteliaisuudesta, nuori ystäväni", sanoi Aramis; "kyllä kuulee, kuka teille on antanut opetusta käyttäytymisessä. Mutta sanotte olevanne matkalla Rueiliin?"

"Niin."

"Kardinaalin luo?"

"Niin, minulla on hänen ylhäisyydelleen sanoma prinssiltä."

"Se on toimitettava perille", virkkoi Atos.

"Ka, malttakaa sentään hetkinen", tokaisi Aramis, "ei mitään väärää jalomielisyyttä, kreivi! Lempo soikoon, meidän kohtalomme ja -- mikä vielä tärkeämpää -- ystäviemme kohtalo kenties riippuu tuosta sanomasta."

"Mutta nuorukainen ei saa pettää velvollisuuttaan", vastusti Atos.

"Ensiksikin se nuorukainen on vanki -- sen unohdat, kreiviseni. Me menettelemme vain rehellisen sotatavan mukaan. Sitäpaitsi ei voitettujen sovi olla kovin tunnokkaita keinojen valinnassa. Antakaa tänne se sanomanne, Raoul."

Raoul epäröitsi ja katsoi Atokseen ikäänkuin nähdäkseen hänen silmistään käyttäytymisohjeen.

"Luovuta kirjelmäsi, Raoul", neuvoi Atos, "sinä olet chevalier d'Herblayn vanki."

Raoul taipui vastahakoisesti, mutta Aramis, vähemmän arkaluontoisena kuin kreivi de la Fère, sieppasi innokkaasti kirjelmän, silmäsi sitä ja sanoi antaen sen sitten Atokselle:

"Sinä, joka olet uskovainen, lue ja tutki harkiten, eikö tässä kirjeessä ole jotakin, mitä Kaitselmus katsoi tähdelliseksi toimittaa meidän tietoomme."

Atos otti kirjeen kauniita silmäkulmiaan rypistäen, mutta ajatus, että kirje saattoi koskea d'Artagnania, auttoi häntä voittamaan vastenmielisyytensä sen lukemiseen.

Kirje kuului seuraavasti:

Monseigneur, herra de Commingesin saattueen vahvistamiseksi lähetän teidän ylhäisyydellenne tänä iltana pyytämänne kymmenen miestä. He ovat rivakoita sotureita ja pystyvät kyllä hoitelemaan niitä kahta rajua uskalikkoa, joiden taitavuutta ja päättäväisyyttä teidän ylhäisyytenne pelkää.

"Ahaa!" äännähti Atos.

"No", kysyi Aramis, "mitä ajattelet noista kahdesta uskalikosta, joiden vartioimiseen tarvitaan kymmenen rivakkaa soturia Commingesin saattueen lisäksi? Eivätkö he muistuta d'Artagnania ja Portosta ihan pilkulleen?"

"Me kiertelemme pitkin Pariisia kaiken päivää", esitti Atos, "ja jollemme iltaan asti ole saaneet mitään tietoja, lähdemme Picardien tienoolle, ja minä takaan, että d'Artagnanin neuvokkuuden johdosta piankin keksimme jotakin vihiä, joka hälventää epätietoisuutemme."

NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU

Picardien tie

Atos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät peräti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan antausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat merkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän selkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain viimeinen ponnistus.

Molemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen Ile de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja toisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka ehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo saadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista vaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen johtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.

Jonkun aikaa he olivat epätietoisia; he olivat jo kuulustelleet parin kolmen majatalon isäntää, saamatta vähäisintäkään vihiä etsintänsä johdoksi. Mutta Montreuilissa Atos tunsi hienoilla sormillaan koskevansa pöydässä johonkin epätasaiseen. Hän kohotti pöytäliinan ja luki veitsenkärjellä syvälle puuhun leikattuina merkit: Port ... -- d'Art ... -- 2 helm.

"Mainiota!" virkkoi Atos osoittaen piirtoja Aramiille; "me aioimme jäädä tänne yöksi, mutta se on tarpeetonta. Ratsastakaamme edelleen."

He nousivat jälleen satulaan ja pitkittivät matkaansa Peronneen asti.

Atos alkoi käydä toivottomaksi. Tämä ylväs ja hieno luonne moitti itseänsä siitä pimeydestä, jossa Aramis ja hän hapuilivat. He olivat kai etsineet huolimattomasti; varmaankaan he eivät olleet pysyneet kyllin itsepintaisina tiedustuksissa, tehneet tarpeeksi teräviä havaintoja. He olivat palaamaisillaan samaa tietä kuin olivat tulleetkin, kun Atos heidän ratsastaessaan kaupunginporteille johtavan esikaupungin läpi näki vallin vieritse kulkevan kadun valkoisessa kulmamuurissa kivihiilellä luonnostetun piirustuksen. Koruttomasti kuin lapsen ensimmäiset yritelmät se esitti kahta hurjasti nelistävää ratsumiestä; toinen oli pitelevinään kädessään paperilappua, johon oli kirjoitettu espanjaksi sanat: Meitä ajetaan takaa.

"Kas vain!" virkkoi Atos; "tuo on selvää kuin päivä. Takaa-ajettunakin d'Artagnan on pysähtynyt tähän viideksi minuutiksi; se todistaa, että häntä ei ahdistettu läheltä, ja kenties hänen on onnistunut pujahtaa tiehensä."

Aramis pudisti päätänsä.

"Jos hän olisi päässyt selviytymään vainoojistaan, niin olisimme hänet nähneet tai ainakin kuulleet hänestä jotakin."

"Olet oikeassa, Aramis; lähtekäämme eteenpäin."

Mahdotonta olisi kuvata molempien aatelismiesten rauhattomuutta ja kärsimättömyyttä. Levottomuus oli luonnollista Atoksen hellälle ja ystäviinsä kiintyneelle sydämelle, maltittomuus taasen kiusasi Aramiin hermostunutta ja äkkipikaista luonnetta. He porhalsivat molemmin kolme tai neljä tuntia yhtä vinhasti kuin muuriin piirretty ratsastajapari. Äkkiä he näkivät kahden vierun väliin avautuneessa soukassa rotkossa tien puolittain tukkeutuneeksi tavattoman isosta kivestä. Sen alkuperäinen sija näkyi toisella rinteellä, ja jälkeen jäänyt kuoppa osoitti, että se ei ollut voinut vieriä alas itsestään, samalla kun sen jyhkeydestä saattoi päättää, että sen liikuttamiseen oli tarvittu jonkun Enkeladoksen tai Briareuksen käsivartta.

Aramis pysähtyi.

"Hm", hän virkkoi katsellen kiveä, "tämä on Telamonin Aiaksen työtä tai sitten Portoksen. Laskeutukaamme ratsailta, kreiviseni, ja tutkikaamme tätä lohkaretta."

He hyppäsivät maahan. Kivi oli ilmeisesti vyörytetty sulkemaan tietä ratsastajilta. Se oli nimittäin ensin asetettu poikittain, mutta esteen kohdatessaan olivat ratsumiehet laskeutuneet satulasta ja vääntäneet sen sivuttain.

Ystävykset tarkastivat kiveä kaikilta näkyviltä puolilta; siinä ei ilmennyt mitään huomattavaa. Silloin he kutsuivat avukseen Blaisoisin ja Grimaudin, ja kaikkien neljän onnistui saada kivi käännetyksi. Alipintaan oli kirjoitettu:

"Kahdeksan rakuunaa ajaa meitä takaa. Jos ehdimme Compiègneen asti, niin asetumme Kruunattuun Riikinkukkoon; isäntä on ystäviämme."

"Tämähän kerrankin on selvä tieto", sanoi Atos; "kumpaisessakin tapauksessa olemme nyt varmalla tolalla. Lähtekäämme siis Kruunattuun Riikinkukkoon."

"Hyvä on", vastasi Aramis; "mutta jos tahdomme saapua sinne, on parasta ensin hiukan lepuuttaa hevosiamme, sillä ne ovat jo menehtymäisillään."

Aramis oli oikeassa. Sen vuoksi pysähdyttiin ensimmäiseen majataloon ja toimitettiin jokaiselle ratsulle kaksinkertainen mitta viinillä kostutettuja kauroja; niiden levättyä kolme tuntia lähdettiin jälleen matkalle. Ratsastajat olivat itse kovin uuvuksissa, mutta toivo elvytti heitä.

Kuutta tuntia myöhemmin Atos ja Aramis pääsivät Compiègneen ja tiedustivat "Kruunattua Riikinkukkoa." Heille osoitettiin kylttiä, joka kuvasi Pan-jumalaa kruunu päässä.

Ystävykset hyppäsivät ratsailta, kiinnittämättä huomiotaan vaateliaaseen kylttiin, jota Aramis muulloin olisi purevasti ivannut. He tapasivat kunnon ravintoloitsijan, kaljupään ja isomahaisen kuin kiinalaisen puujumalan, ja tiedustivat häneltä, oliko hänen luokseen poikennut kaksi aatelismiestä, joita rakuunat hätyyttivät. Sanaakaan vastaamatta isäntä kaivoi kaapistaan miekanterän puolikkaan.

"Tunnetteko tätä?" kysyi hän.

Atos vain vilkaisi miekantynkään.

"Se on d'Artagnanin säilä", hän vastasi.

"Pitkänkö vai lyhyen?" kysyi isäntä.

"Lyhyen", vastasi Atos.

"Minä näen, että te olette noiden herrojen ystäviä."

"No niin, mitä heille on tapahtunut?"

"He ratsastivat pihalle uupunein hevosin, ja ennenkuin he olivat ehtineet sulkea ajoporttia karautti heidän kintereillään sisälle kahdeksan rakuunaa."

"Kahdeksan!" huudahti Aramis. "Minua hämmästyttää, että kaksi niin urheata miestä kuin d'Artagnan ja Portos antausivat vangiksi kahdeksalle miehelle."

"Tietenkin, monsieur, ja noilta kahdeksalta ei se yritys olisi käynytkään, mutta he ottivat kaupungista avukseen kaksikymmentä sotamiestä kuninkaallisesta italialaisrykmentistä, joka on täällä varusväkenä; teidän kaksi ystäväänne suorastaan rutistettiin ylivoiman alle."

"Vangittuna!" virkkoi Atos; "ja tiedetäänkö syytä?"

"Ei, monsieur; heidät vietiin heti pois, ja heillä ei ollut aikaa sanoa minulle mitään. Mutta heidän lähdettyään löysin taistelukentältä tämän miekantyngän, auttaessani kuljettamaan pois kahta kuollutta ja viittä tai kuutta haavoitettua."

"Entä he?" kysyi Aramis; "eikö heille tullut mitään vahinkoa?"

"Ei, monsieur, en luule."

"No, se sentään lohduttaa", arveli Aramis.

"Tiedättekö, minne heidät vietiin?" tiedusti Atos.

"Louvresin taholle."

"Jättäkäämme Blaisois ja Grimaud tänne", esitti Atos. "He palatkoot huomenna Pariisiin hevosten kanssa, jotka olivat tänään jättämäisillään meidät taipaleelle; meidän on parempi ottaa kyytihevoset."

"Ottakaamme vain", yhtyi Aramis.

Lähetettiin hakemaan hevosia. Sillaikaa ystävykset söivät kiireimmiten päivällistä; jos saisivat Louvresissa jotakin tietoa, alkoivat he sitten pitkittää matkaansa.

He saapuivat Louvresiin. Siellä oli vain yksi majatalo. Siinä saatiin likööriä, joka on pysynyt maineessa meidän päiviimme asti; sitä valmistettiin jo siihen aikaan.

"Laskeutukaamme ratsailta täällä", ehdotti Atos; "d'Artagnan ei kaiketikaan ole lyönyt laimin tätä tilaisuutta, ei maistaakseen likööriä, vaan jättääkseen meille jonkun merkin."

He astuivat majataloon ja tilasivat kaksi lasillista likööriä ryyppypöydälle, niinkuin arvelivat vangittujen ystäviensäkin tehneen. Pöytä, jonka ääressä tavallisesti juotiin seisaaltaan, oli katettu tinalevyllä. Levyyn oli piirretty ison äimän kärjellä: Rueil, D.

"He ovat Rueilissa!" virkkoi Aramis, joka ensimmäisenä huomasi tämän kirjoitelman.

"Lähtekäämme siis Rueiliin", esitti Atos.

"Se olisi heittäytymistä suden kitaan", muistutti Aramis.

"Jos olisin ollut Jonaksen ystävä kuten olen d'Artagnanin", vastasi Atos, "niin olisin seurannut häntä valaskalan vatsaan, ja sinä olisit tehnyt samaten, Aramis."

"Luulen tosiaan, kreiviseni, että sinä teet minusta paremman kuin olen. Jos olisin yksinäni, niin tuskinpa lähtisin siten Rueiliin ilman suuria varokeinoja; mutta minne sinä menet, sinne minäkin."

He ottivat uudet hevoset ja ratsastivat Rueiliin.

Aavistamattaan oli Atos antanut Aramiille parhaan neuvon, mitä sillähaavaa olisi voinut noudattaa. Parlamentin valtuutettuja oli vastikään saapunut Rueiliin niitä kuuluisia neuvotteluja varten, jotka sitten kolme pitkää kuukautta kestettyään tuottivat vajavan rauhan ja johtivat hänen korkeutensa prinssin vangitsemiseen. Rueil oli pariisilaisten taholta täyttynyt asianajajilla, tuomareilla, neuvosmiehillä ja kaikenlaatuisilla virkaherroilla sekä hovin puolesta aatelismiehillä, upseereilla ja vartiosotureilla. Sellaisen kuhinan keskellä oli helppo pysytellä niin huomaamattomana kuin vain halusi. Neuvottelut olivat myös saaneet aikaan aselevon, ja kahden aatelismiehen vangitseminen tässä tilanteessa olisi ollut kansanoikeuden loukkaamista, vaikka he olisivatkin olleet hyvin tunnettuja frondelaisia.

Molemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman ajatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa, että kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta; mutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä. Atos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.

"Hyvä ystävä", vastusti Aramis, "sanasi ovat varsin kauniita, mutta pidä varasi, -- meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme. Jos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät viedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan, mistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos. Yrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla, jättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on heidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme; heidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten joko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin. Bastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja Brousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä d'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee, niin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän pitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme Rueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat täällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!"

"Muistui vain mieleeni", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä, "että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala oubliette"...[26]

"Oh, ole huoletta", tyynnytti Aramis, "herra de Richelieu oli aatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja asemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän kiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla. Mutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä kaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä pysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja eheinä."

"Joka tapauksessa", huomautti Atos, "meidän tulee hankkia koadjutorilta lupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi Rueiliin."

"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan, ystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja Portoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä joku muu keino."

"No niin", jatkoi Atos, "palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä parempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En lähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle: 'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi ystäväämme.'"

"Kuningattaren puheille päästäksemme", muistutti Aramis, "pitäisi meidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet -- ota se huomioosi, Atos, -- meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo, mutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin vähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia hyvin ja rivakasti."

"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan puheille."

"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa."

"Mitä varten?"

"Rueilin piirittämiseksi."

"Missä tavataan?"

"Kardinaalin hirsipuun juurella."

Ja ystävykset erosivat, Aramis palatakseen Pariisiin, Atos raivatakseen muutamilla valmistavilla toimenpiteillä itselleen tien kuningattaren luo.

VIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Itävallan Annan kiitollisuus

Kuningattaren luo huomasi Atos pääsevänsä paljon helpommin kuin hän oli odottanut; kaikki näytti käyvän suotuisasti heti ensi askeleelta, ja pyydetty puhuttelu myönnettiin seuraavaksi päiväksi suuren vastaanoton jälkeen, johon hän oli syntynsä perusteella oikeutettu ottamaan osaa.

Lukuisa parvi tungeksi Saint-Germainin huoneissa; kuningatar ei ollut koskaan Louvressa tai Palais-Royalissa nähnyt ympärillään suurempaa hovilaisten joukkoa. Kuitenkin oli se muutos tapahtunut, että tämä paijaus kuului ylipäänsä vain alempaan aateliin, kun sitävastoin Ranskan etevimmät ylimykset olivat prinssi de Contin, Beaufortin herttuan ja koadjutorin seurueena.

Kun kreivi de la Fèren piti päästä toimittamaan asiansa, ilmoitettiin hänelle, että puheillepääsy kyllä suotaisiin, mutta hänen piti odottaa vielä hetkinen, koska kuningattarella oli neuvottelu ministerin kanssa.

Neuvottelun päätyttyä kuningatar kutsutti hänet työhuoneeseensa.

Atos opastettiin sisälle ja ilmoitti nimensä. Se nimi oli liian usein kajahtanut hänen majesteettinsa korvissa ja värähdyttänyt hänen sydäntään, jotta Itävallan Anna ei olisi sitä tuntenut; kuitenkin hän jäi kylmäkiskoisena katselemaan aatelismiestä niin tiukasti kuin on sallittua ainoastaan naisille, jotka ovat kuningattaria joko kauneutensa tai syntynsä perusteella.

"Te siis tarjoudutte tekemään meille palveluksen, kreivi?" kysyi Itävallan Anna tovin vaitiolon jälkeen.

"Niin, madame, vieläkin palveluksen", vastasi Atos pahastuksissaan siitä, että kuningatar ei ollut häntä tuntevinaan.

Atos oli ylväsluontoinen ritari ja senvuoksi peräti huono hovimies.

Anna rypisti silmäkulmiaan. Mazarin, joka pöydän ääressä istuen selaili papereita kuin tavallinen valtiosihteeri, kohotti päätänsä.

"Puhukaa", käski kuningatar.

Mazarin alkoi jälleen penkoa papereitaan.

"Madame", aloitti Atos, "kaksi ystäväämme, kaksi teidän majesteettinne urheinta palvelijaa, herrat d'Artagnan ja du Vallon, jotka herra kardinaali lähetti Englantiin, ovat äkkiä kadonneet juuri kun laskivat jälleen jalkansa ranskalaiselle maaperälle, ja heidän kohtalostaan ei ole mitään tietoa."

"No niin?" kysyi kuningatar.

"No niin", jatkoi Atos, "minä vetoan teidän majesteettinne hyväntahtoisuuteen saadakseni tietää, miten noille kahdelle aatelismiehelle on käynyt, vedotakseni sitten oikeudentuntoonne, jos tarvitaan."

"Monsieur", vastasi Itävallan Anna, ja hänen sävyssään ilmeni se korskeus, joka erityisiä henkilöitä kohtaan käytettynä oli loukkausta, "sitäkö varten te siis tulette häiritsemään meitä tärkeissä toimitettavissamme? Poliisijuttu! Te tiedätte hyvin tai teidän pitäisi tietää, monsieur, että meillä ei enää ole järjestysvaltaa käytettävissämme siitä saakka kuin poistuimme Pariisista."

"Luullakseni ei teidän majesteettinne tarvitsisi kääntyä järjestysvallan puoleen saadaksenne kuulla, mihin herrat d'Artagnan ja du Vallon ovat joutuneet", vastasi Atos kylmäkiskoisen kunnioittavasti kumartaen; "jos te suvaitsisitte kysyä noista kahdesta aatelismiehestä herra kardinaalilta, niin hän varmaankin voisi vastata teille hankkimatta tietoja muualta kuin omasta muististaan."

"Mutta, Jumala paratkoon", virkahti Itävallan Anna halveksivasti nytkäyttäen huuliansa kuten hänellä oli tapana, "luulenpa, että te itse toimitatte kuulustelua!"

"Niin, madame, ja minulla on siihen melkein oikeus, kun asia koskee herra d'Artagnania, -- herra d'Artagnania, ymmärrättehän, madame?" lisäsi hän sellaiseen tapaan kuin olisi tahtonut taivuttaa kuningattaren ylpeän pään hänen muistojensa painoon.

Mazarin oivalsi, että nyt oli aika tulla Itävallan Annan avuksi.

"Mosjöö kreivi", tokaisi hän, "voin kyllä ilmoittaa teille seikan, josta hänen majesteettinsa on tietämätön, nimittäin noiden kahden aatelismiehen aseman. He ovat olleet tottelemattomia, ja heidät on vangittu."

"Anon siis teidän majesteetiltanne", sanoi Atos yhä hievahtamattomana ja Mazarinille vastaamatta, "että herrat d'Artagnan ja du Vallon päästettäisiin vapaiksi."

"Pyyntönne koskee sotakuria eikä kuulu minuun, monsieur", vastasi kuningatar.

"Siten ei koskaan vastannut herra d'Artagnan, kun oli kysymys teidän majesteettinne palvelemisesta", virkkoi Atos arvokkaasti kumartaen.

Ja hän peräytyi kaksi askelta ovea kohti. Mazarin pysähdytti hänet.

"Tehän tulette niinikään Englannista, monsieur?" kysyi hän tehden merkin kuningattarelle, joka silminnähtävästi kalpeni ja oli antamaisillaan ankaran määräyksen.

"Ja minä olin saapuvilla kuningas Kaarlo ensimmäisen viimeisellä hetkellä", kertoi Atos. "Onneton kuningas, joka oli korkeintaan syypää heikkouteen ja sai kovin ankaran rangaistuksen alamaisiltaan! Monetkin valtaistuimet järkkyvät tällä hetkellä, ja helppoa ei ole uskollisten sydänten palvella ruhtinaitten etuja. Jo toisen kerran kävi herra d'Artagnan Englannissa; ensimmäisen matkansa hän teki suuren kuningattaren kunnian vuoksi, ja toisella hän pani kaikki alttiiksi suuren kuninkaan tähden."

"Monsieur", huomautti Itävallan Anna Mazarinille, ja hänen harjaantunut teeskentelytaitonsa ei kyennyt häivyttämään äänenpainosta sen todellista ilmettä, "katsokaa, voidaanko tehdä jotakin näiden aatelismiesten hyväksi."

"Madame", vastasi Mazarin, "teen mitä teidän majesteettinne vain haluaa."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us