Monte-Criston kreivi (part 5 of 5)

Monte-Criston kreivi (part 5 of 5)

Muutaman askelen päässä talosta hän käski pysäyttää ja laskeutui vaunuista. Talon portti oli selkoselällään, ja pihalla odotti Albertin tuoma ajuri hämmästyneenä siitä, että oli joutunut näin hienon talon pihaan. Kreivi katsoi kauhuissaan ajuriin, ei uskaltanut kysyä mitään, vaan syöksyi huoneistoonsa.

Kaksi ihmistä astui portaita alas, hän ennätti töin tuskin pujahtaa piiloon, ettei olisi tavannut heitä.

Albert ja Mercedes siinä tulivat. He astuivat aivan onnettoman Morcerfin vierestä, joka oli piilossa samettiverhon takana ja melkein tunsi Mercedeksen hameenliepeen hipaisun ja poikansa henkäisyn kasvoillaan, kun tämä sanoi:

-- Rohkeutta, äiti! Tulkaa, tulkaa, tämä ei enää ole kotimme.

Sanat haihtuivat, askelet loittonivat.

Kenraali oikaisi ryhtinsä pidellen kiinni samettiverhosta. Hän hillitsi kamalinta nyyhkytystä, mikä koskaan on pyrkinyt esiin isän rinnasta, kun sekä vaimo että poika jättävät hänet samalla kertaa...

Vaunujen ovi paukahti kiinni, kuului ajurin ääni ja sitten raskaitten vaunujen kolinaa, joka sai ikkunat helisemään. Silloin hän riensi makuuhuoneeseensa nähdäkseen kerran vielä ne, joita hän oli maailmassa rakastanut. Mutta ajoneuvot hävisivät näkyvistä, ei Mercedeksen eikä Albertin pää ollut ilmestynyt vaunujen ikkunaan luomaan viimeistä silmäystä entiseen kotiin; luomaan hylättyyn isään ja puolisoon jäähyväiskatsetta, joka ilmaisisi kaipausta, anteeksiantoa.

Samassa kun ajoneuvot hävisivät porttiholvin alle, kuului laukaus, makuuhuoneen ikkuna särkyi pamahduksen voimasta ja siitä pölähti ilmoille savupilvi.

93. Valentine

Kyllä kai arvasitte, mitä asiaa Morrelilla oli ja ketä hän meni tapaamaan.

Erottuaan Monte-Cristosta hän asteli hitaasti Villefort'in taloa kohden.

Sanomme hitaasti, sillä Morrelilla oli yli puoli tuntia aikaa astua viisisataa askelta, vaikka hän oli kuitenkin tahtonut erota Monte-Cristosta jo näin aikaisin saadakseen rauhassa miettiä.

Hän tiesi tarkoin, milloin voi mennä taloon. Valentine palveli Noirtier'ta aamiaispöydässä, eikä kukaan häiritsisi silloin heidän kohtaustaan. Noirtier ja Valentine olivat antaneet Morrelille luvan tulla kaksi kertaa viikossa, ja tietenkin hän käytti hyväkseen lupausta.

Valentine odotti jo häntä. Levottomana, melkein hämmennyksissään hän tarttui nuoren miehen käteen ja vei hänet isoisänsä luo.

Valentinen rauhattomuus johtui niistä huhuista, jotka Morcerfin juttu oli pannut liikkeelle. Oopperan tapaus tunnettiin jo, ihmisethän tiesivät aina kaiken. Villefort'in talossa olivat kaikki varmoja siitä, että tapausta seuraisi kaksintaistelu. Naisen vaistolla Valentine oli arvannut, että Morrelista tulisi Monte-Criston todistaja, ja kun hän tunsi nuoren miehen suuren rohkeuden ja kiintymyksen kreiviin, pelkäsi hän, ettei Morrel olisikaan tyytynyt vain tyynesti katselemaan taistelua, niin kuin todistajan olisi pitänyt.

Arvaahan, kuinka kiihkeästi kysyttiin yksityiskohtaisia tietoja, ja Morrel sai nähdä rakastettunsa silmien säihkyvän riemusta, kun tämä kuuli, kuinka onnellisesti ja samalla odottamattomasti juttu oli päättynyt.

-- Nyt, sanoi Valentine viitaten Morrelia istumaan vanhuksen viereen ja istahtaen itse jakkaralle, jolla Noirtier'n jalat lepäsivät, -- puhukaamme hiukan omista asioistamme. Tiedättehän, että isoisäni aikoi jokin aika sitten lähteä Villefort'in talosta ja vuokrata itselleen asunnon kaupungista?

-- Tiedän kyllä, sanoi Maximilien, -- muistan varsin hyvin tämän ehdotuksen ja omasta puolestani pidän sitä oivallisena.

-- Pitäkää edelleenkin, sanoi Valentine, -- sillä isoisäni pysyy päätöksessään.

-- Hyvä! sanoi Maximilien.

-- Ja tiedättekö, minkä syyn nojalla isoisäni aikoo lähteä tästä talosta?

Noirtier katsahti nuoreen tyttöön saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta Valentine ei katsonutkaan Noirtier'hen, hänen silmänsä, katseensa, hymynsä oli suunnattu Morreliin.

-- Olkoon herra Noirtier'n syy mikä tahansa, huudahti Morrel, -- niin pidän sitä oikeana.

-- Mainiota, sanoi Valentine. -- Hän väittää, että tämän kaupunginosan ilma ei ole minulle terveellinen.

-- Se on totta, sanoi Morrel. -- Kuulkaahan, Valentine, herra Noirtier voi olla oikeassa. Kahden viikon aikana on terveytenne mielestäni huonontunut.

-- Niin onkin hiukan, vastasi Valentine, -- sen vuoksi isoisäni on määrännyt minulle lääkkeitä, ja kun hän tietää kaiken, niin luotan häneen aivan täydellisesti.

-- Oletteko siis todellakin sairas? kysyi Morrel levottomana.

-- Hyvä Jumala, sitä ei voi sanoa varsinaiseksi sairaudeksi; voin vain yleensä pahoin, siinä kaikki. Minulla ei ole ruokahalua, ja tuntuu aivan kuin vatsani yrittäisi totuttautua johonkin, joka on sille vierasta.

Noirtier kuunteli tarkkaan jokaista Valentinen sanaa.

-- Entä millä tavoin hoidatte tätä kummallista tautia?

-- Hyvin yksinkertaisella tavalla, sanoi Valentine, -- nielen joka aamu lusikallisen isoisälle tuotua lääkettä. Alussa nielin lusikallisen, nyt olen jo päässyt neljään. Isoisäni väittää, että se on hyvä turvakeino.

Valentine hymyili, mutta hänen hymynsä oli hiukan surullinen ja kärsivä.

Maximilien katseli häntä äänettömänä. Valentine oli hyvin kaunis, mutta tavallista kalpeampi ja hänen silmänsä hehkuivat entistä kirkkaammin; hänen kätensä, jotka ennen olivat olleet simpukankuoren väriset, olivat nyt vahankalpeat, sitä väriä, joka ajan mittaan tulee keltaiseksi.

Valentinesta nuori mies suuntasi katseensa Noirtier'hen; tämä tarkasti kummallisella, älykkäällä katseellaan nuorta tyttöä, joka oli kokonaan rakkautensa lumoissa. Hänkin samoin kuin Morrel näki tytössä oudon taudin jäljet, jotka olivat niin vähäpätöiset, ettei kukaan muu kuin isoisä ja rakastava nuori mies ollut niitä huomannut.

-- Mutta minä luulin, että tuo lääke, jota jo nautitte päivässä neljä lusikallista, oli määrätty herra Noirtier'lle, sanoi Morrel.

-- Se on hyvin katkeran makuista, sanoi Valentine, -- niin katkeraa, että kaikki, mitä sen jälkeen juon, tuntuu maistuvan samalta.

Noirtier loi poikansa tyttäreen kysyvän katseen.

-- Niin, isä, sanoi Valentine, -- niin on asian laita. Äsken ennen tänne tuloani join lasillisen sokerivettä ja jätin toisen puolen juomatta, niin katkeralta se tuntui.

Noirtier kalpeni, hän ilmaisi haluavansa puhua.

Valentine nousi mennäkseen noutamaan sanakirjaa.

Noirtier seurasi häntä levottomin katsein.

Veri oli noussut nuoren tytön päähän, ja hänen poskensa tulivat punaisiksi!

-- Kas, sanoi hän menettämättä mitään iloisuudestaan, -- kummallista, minua pyörryttää! Onkohan auringonvalo häikäissyt silmiäni.

Ja hän tarttui ikkunan hakaan pysyäkseen pystyssä.

-- Eihän nyt aurinko paista, sanoi Morrel levottomana sekä Noirtier'n katseesta että Valentinen pahoinvoinnista.

Hän riensi Valentinen luo. Nuori tyttö hymyili.

-- Rauhoittukaa, isä, sanoi hän Noirtier'lle, -- rauhoittukaa, Maximilien, ei se ole mitään, se on jo ohi. Mutta kuulkaahan, eivätkö vaunut aja pihaan?

Hän avasi Noirtier'n huoneen oven, juoksi käytävän ikkunaan ja palasi nopeasti.

-- Rouva Danglars ja hänen tyttärensä tulevat tervehtimään meitä, sanoi hän. -- Hyvästi, minä menen, muuten minua voidaan tulla täältä hakemaan; tai näkemiin vain, jääkää tänne isä Noirtier'n luo, Maximilien, lupaan, etten pidätä vieraita kauan.

Morrel seurasi häntä katseillaan, meni sulkemaan oven ja kuunteli, miten hän asteli portaita, joita myöten päästiin sekä Valentinen että rouva Villefort'in huoneistoon.

Heti hänen lähdettyään Noirtier käski Morrelia noutamaan sanakirjan. Morrel totteli, hän oli Valentinen opastamana heti oppinut ymmärtämään vanhuksen toiveet.

Mutta vaikka hän tiesikin, mitä piti tehdä, kävi kuitenkin vaikeaksi päästä vanhuksen mielipiteestä selville, sillä hänen täytyi luetella kaikki aakkoset ja löytää joka sana sanakirjasta. Kymmenen minuutin päästä oli vanhuksen tahto selvillä:

"Noutakaa vesilasi ja karahvi, jotka ovat Valentinen huoneessa." Morrel soitti kelloa; palvelija, joka oli tullut Barrois'n sijaan, tuli huoneeseen, ja Noirtier'n nimessä Morrel antoi tälle määräyksensä.

Palvelija palasi vähän ajan päästä.

Karahvi ja lasi olivat tyhjät.

Noirtier ilmaisi haluavansa puhua.

-- Miksi lasi ja karahvi ovat tyhjät? kysyi hän. -- Valentine sanoi juoneensa vain puolet lasista.

Viisi minuuttia tarvittiin tämän uuden kysymyksen selvittämiseksi.

-- En tiedä, sanoi palvelija, -- mutta kamarineiti on neiti Valentinen huoneessa. Hän on varmaankin tyhjentänyt ne.

-- Kysykää häneltä, sanoi Morrel, joka Noirtier'n katseesta oli ymmärtänyt hänen tahtonsa.

Palvelija meni ja palasi melkein heti.

-- Valentine-neiti meni oman huoneensa kautta rouva Villefort'in luo, sanoi hän. -- Kun hänen oli jano, niin hän joi loput lasista. Veden karahvista otti Edouard-herra tehdäkseen ankoille lammen.

Noirtier loi taivaaseen yhtä palavan katseen kuin pelaaja, joka panee koko omaisuutensa yhden kortin varaan.

Sitten vanhuksen katse suuntautui oveen eikä enää siirtynyt muualle.

Valentine oli ollut oikeassa, rouva Danglars tyttärineen oli tullut tervehdyskäynnille. Heidät oli viety rouva Villefort'in huoneeseen. Valentine oli mennyt oman huoneensa kautta, sillä se oli samassa kerroksessa kuin rouva Villefort'inkin huone; välillä oli ainoastaan Edouardin huone.

Molemmat naiset astuivat salonkiin niin juhlallisen jäykkinä, että heti arvasi heidän asiansa tärkeäksi.

Hienon maailman ihmiset ymmärtävät heti tällaiset pienet seikat. Rouva Villefort vastasi juhlallisuuteen juhlallisuudella.

Silloin saapui Valentine, ja kumarrukset alkoivat uudelleen.

-- Rakas ystävä, sanoi paronitar nuorten tyttöjen kätellessä toisiaan, -- olen Eugénien kanssa rientänyt teille ensimmäisenä ilmoittamaan, että tyttäreni ja prinssi Cavalcantin kihlaus julkaistaan kohta.

Danglars oli ottanut käytäntöön prinssi-nimen. Kansanmielisen pankkiirin korvissa se kaikui paremmalta kuin kreivi.

-- Sallikaa minun sydämestäni onnitella teitä, vastasi rouva Villefort. -- Prinssi Cavalcanti näyttää olevan harvinaisen oivallinen nuori mies.

-- Kuulkaahan, sanoi paronitar hymyillen, -- puhukaamme vapaasti kuin hyvät ystävät ainakin. Minun täytyy tunnustaa, että prinssi ei vielä ole se, miksi hänen täytyy tulla. Hänessä on jotakin outoa, josta me ranskalaiset heti tunnemme saksalaisen ja italialaisen aatelismiehen. Mutta hänellä on hyvin hyvä sydän, hän on sukkela, ja mitä varallisuuteen tulee, niin herra Danglars väittää sitä majesteetilliseksi; juuri sitä sanaa hän käyttää.

-- Ja toisekseen, sanoi Eugénie selaillen rouva Villefort'in albumia, -- lisätkää vielä, että te pidätte erikoisen paljon tuosta nuoresta miehestä.

-- Ja, sanoi rouva Villefort, -- minun ei kai tarvitse kysyäkään, että te siinä suhteessa olette aivan samanlainen?

-- Minäkö! vastasi Eugénie suorasukaisesti kuten aina. -- Minä, en vähääkään. Minun kutsumukseni ei ollut sitoa itseäni talouteen ja mieheen, olkoon hän kuka tahansa. Minun kutsumukseni oli tulla taiteilijaksi, siis olla vapaa vallitsemaan sydäntäni, itseäni ja ajatuksiani.

Eugénie lausui nämä sanat niin varmasti ja voimakkaasti, että puna nousi Valentinen poskille. Arka nuori tyttö ei voinut ymmärtää tätä voimakasta luonnetta, jossa ei näyttänyt olevan hituistakaan naisellista arkuutta.

-- Sitä paitsi, jatkoi Eugénie, -- koska vastoin tahtoani olen määrätty menemään naimisiin, niin saan luvan kiittää kohtaloa, joka saattoi Albert de Morcerfin halveksimaan minua. Olisinhan muuten tällä hetkellä kunniattoman miehen puoliso.

-- Se on totta, sanoi paronitar osoittaen kummallista avomielisyyttä, jota joskus näkyy hienoston naisissa ja joka ei kokonaan häviä edes heidän seurustellessaan alempisäätyistenkään kanssa, -- se on aivan totta. Elleivät Morcerfit olisi viivytelleet, olisi tyttäreni mennyt naimisiin Albertin kanssa. Kenraali tahtoi sitä, ja hän kävi jo pyytämässäkin tyttäreni kättä herra Danglars'ilta. Me pelastuimme onnellisesti.

-- Mutta, sanoi Valentine arasti, -- kohdistuuko koko tämä isän häpeä poikaan? Albert-herra on mielestäni aivan syytön kaikkiin kenraalin petoksiin.

-- Anteeksi, sanoi Eugénie säälimättömästi, -- Albert tahtoo saada siitä osansa ja hän sen hyvin ansaitseekin. Kun hän eilen oli oopperassa haastanut kreivi Monte-Criston kaksintaisteluun, niin hän tänään taistelupaikalla kuuluu pyytäneen häneltä anteeksi.

-- Mahdotonta! sanoi rouva Villefort.

-- Rakas ystävä, sanoi rouva Danglars avomielisesti, -- asian laita on todellakin niin. Kuulin sen herra Debrayltä, joka oli tilaisuudessa läsnä.

Valentinekin tunsi totuuden, mutta ei puuttunut puheeseen. Rouva Danglars oli johdattanut muuta hänen mieleensä, ja hän oli ajatuksissaan Noirtier'n huoneessa, jossa Morrel häntä odotti.

Äkkiä rouva Danglars laski kätensä Valentinen käsivarrelle ja havahdutti hänet mietteistään.

-- Mitä nyt? sanoi Valentine tuntiessaan rouva Danglars'in sormien kosketuksen, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.

-- Rakas Valentine, sanoi paronitar, -- voitte varmaankin pahoin.

-- Minäkö? sanoi nuori tyttö pyyhkäisten kädellään polttavaa otsaansa.

-- Niin, katsokaahan kuvaanne peilistä, olette kolme neljä kertaa kalvennut ja punastunut minuutin kuluessa.

-- Sinä olet todellakin hyvin kalpea, huudahti Eugénie.

-- Älä suotta ole levoton, Eugénie, minä olen ollut tällainen jo muutamia päiviä.

Ja vaikkei ollutkaan luonnostaan viekas, huomasi hän, että hänellä nyt olisi tilaisuus lähteä. Rouva Villefort tuli vielä auttamaan häntä.

-- Lähtekää, Valentine, sanoi hän. -- Voitte todellakin pahoin, ja arvoisat vieraat varmaankin suovat teille anteeksi. Juokaa lasillinen puhdasta vettä, se tekee teille hyvää.

Valentine suuteli Eugénieta, kumarsi rouva Danglars'ille, joka oli jo noussut lähteäkseen, ja poistui.

-- Lapsi parka, sanoi rouva Villefort Valentinen lähdettyä, -- hän huolestuttaa minua todellakin, enkä laisinkaan ihmettelisi, vaikka jokin onnettomuus kohtaisi häntä.

Sill'aikaa oli Valentine jonkinmoisen itselleenkin selittämättömän kiihkon vallassa mennyt Edouardin huoneen läpi, kuulematta pojan lausumia ilkeyksiä, ja oman huoneensa kautta päässyt pienille portaille. Jäljellä oli enää vain kolme askelmaa, hän kuuli jo Morrelin äänen, kun äkkiä maailma pimeni hänen silmissään, hänen jalkansa kangistui eikä löytänyt porrasta, hänen kätensä tulivat niin voimattomiksi, ettei hän voinut pitää kiinni kaidepuusta, ja horjahtaen seinää vastaan hän putosi viimeiset kolme askelmaa.

Morrel syöksyi käytävään ja löysi Valentinen maasta portaitten edestä.

Nopeasti kuin salama hän nosti tytön syliinsä ja vei hänet tuoliin istumaan.

Valentine avasi silmänsä.

-- Kylläpä minä olen kömpelö, sanoi hän kuumeisen kiihkeästi, -- enhän osaa enää oikein kävelläkään; unohdan, että kolme askelmaa oli vielä jäljellä!

-- Loukkasitteko itsenne? huudahti Morrel. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Valentine katsoi ympärilleen, hän näki kamalan kauhun kuvastuvan Noirtier'n silmissä.

-- Rauhoitu, isoisä, sanoi hän koettaen hymyillä, -- ei se ole mitään, ei se ole mitään ... päätäni vain pyörrytti, ei muuta.

-- Joko teitä taas pyörrytti, sanoi Morrel pannen kätensä ristiin. -- Minä pyydän, rukoilen, olkaa varuillanne.

-- Ei se ole mitään, sanoi Valentine, -- ei se ole mitään, johan sanoin, että se on mennyt ohi eikä ollut mitään. Antakaa minun nyt kertoa teille uutisia: viikon päästä Eugénie menee naimisiin, ja kolmen päivän päästä on suuret juhlat, jonkinmoiset kihlajaiset. Meidät on kaikki kutsuttu sinne, isäni, rouva Villefort ja minä ... ainakin minä niin ymmärsin.

-- Milloinkahan meidän aikamme on huolehtia sellaisesta? Oi, Valentine, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta isoisäänne, niin saattakaa hänet sanomaan: kohta!

-- Turvaudutte siis minuun, sanoi Valentine, -- jouduttaaksenne asiaa ja muistuttaaksenne isoisää?

-- Niin, huudahti Morrel. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kiirehtikää. Niin kauan kuin ette ole omani, Valentine, tunnen aivan kuin menettäisin teidät.

-- Todellakin, sanoi Valentine tehden suonenvedontapaisen liikkeen, -- Maximilien, olette liian arka ollaksenne upseeri ja sotilas, joiden ei sanota pelkäävän mitään. Hahaha!

Hän purskahti kimakkaan ja tuskaisaan nauruun, hänen käsivartensa jäykistyivät, pää kolahti tuolin selkänojaa vastaan, ja hän jäi aivan liikkumattomaksi.

Kiljahdus, jonka Jumala ei sallinut tulevan Noirtier'n huulilta, tuli hänen katseestaan.

Morrel ymmärsi, että hänen oli kutsuttava apua.

Nuori mies tarttui kellon nuoraan. Valentinen huoneistossa oleva kamarineiti ja Barrois'n sijaan tullut kamaripalvelija riensivät molemmat yht'aikaa saapuville.

Valentine oli niin kalpea, kylmä ja eloton, että vaikka heille ei sanottukaan mitään, he joutuivat kauhun valtaan ja ryntäsivät käytävään huutaen apua.

Rouva Danglars ja Eugénie olivat juuri silloin lähdössä, ja ennättivät kuulla, mikä oli syynä hälinään.

-- Sanoinhan minä teille! huudahti rouva Villefort. -- Tyttö parka!

94. Tunnustus

Samassa kuului herra Villefort'in ääni hänen työhuoneestaan:

-- Mitä on tapahtunut?

Morrel kysyi neuvoa Noirtier'lta, joka oli taas tullut kylmäveriseksi. Tämä viittasi katseellaan pieneen huoneeseen, jonne Morrel jo kerran ennen samanlaatuisessa tapauksessa oli paennut.

Hän otti kiireesti hattunsa ja riensi piiloonsa. Käytävästä kuului kuninkaallisen prokuraattorin askelten ääni.

Villefort syöksyi huoneeseen, juoksi Valentinen luo ja otti hänet syliinsä.

-- Lääkäri! Lääkäri...! Herra Avrigny! huusi hän. -- Ei, minä menen itse häntä noutamaan.

Hän riensi ulos.

Morrel kiiruhti toisesta ovesta sisään.

Kamala muisto oli johtunut hänen mieleensä: Villefort'in ja lääkärin välinen keskustelu, jonka hän oli kuullut samana yönä, jolloin rouva Saint-Méran kuoli. Taudin merkit olivat samat kuin Barrois'llakin ennen hänen kuolemaansa.

Samassa hän oli kuulevinaan korvissaan Monte-Criston sanat, jotka tämä oli hänelle lausunut tuskin kaksi tuntia sitten:

-- Jos joudutte pulaan, Morrel, tulkaa luokseni, minä voin paljon.

Nopeammin kuin ajatuksensa hän kiiti Saint-Honorésta Matignon-kadulle ja sitä myöten Champs-Elysées'lle.

Tällä välin saapui Villefort ajurin vaunuissa herra Avrignyn ovelle. Hän soitti kelloa niin voimakkaasti, että portinvartija riensi kauhuissaan avaamaan. Villefort syöksyi portaita ylös voimatta sanoa sanaakaan. Portinvartija tunsi hänet ja antoi hänen mennä, huutaen vain:

-- Työhuoneessaan, herra kuninkaallinen prokuraattori, työhuoneessaan!

Villefort jo avasi tai pikemmin kiskaisi oven auki.

-- Tekö siinä olette! sanoi lääkäri.

-- Niin, vastasi Villefort sulkien oven järjestään, -- niin, minä tulen vuorostani kysymään, olemmeko kahden. Tohtori, minun taloni on kirottu talo!

-- Mitä? sanoi lääkäri näennäisen tyynesti, mutta sisällisen mielenliikutuksen vallassa. -- Joko talossanne taas on joku sairaana?

-- On, tohtori! huudahti Villefort tarttuen suonenvedontapaisesti tukkaansa, -- on!

Avrignyn katse sanoi:

-- Ennustinhan sitä teille.

-- Kuka nyt talossanne kuolee? kysyi hän. -- Kuka on uhri, jonka tähden Jumala syyttää meitä heikkoudestamme?

Tuskainen nyyhkytys nousi Villefort'in rinnasta, hän lähestyi lääkäriä ja tarttui hänen käteensä:

-- Valentine, sanoi hän. -- Nyt on Valentinen vuoro!

-- Tyttärenne! huudahti Avrigny surun ja hämmästyksen vallassa.

-- Näettehän, että erehdyimme, sopersi prokuraattori. -- Tulkaa häntä katsomaan ja pyytäkää hänen kuolinvuoteellaan häneltä epäilyksenne anteeksi.

-- Joka kerta kun olette tullut minua noutamaan, olen saapunut liian myöhään. Tulen yhtä kaikki. Mutta pitäkäämme kiirettä; teidän talossanne liikkuvien vihamiesten suhteen ei saa viivytellä.

-- Tällä kertaa, tohtori, ei teidän tarvitse syyttää minua heikkoudesta. Nyt otan syyllisestä selon ja rankaisen.

-- Pelastakaamme uhri, ennen kuin ajattelemme kostoa, sanoi Avrigny. -- Tulkaa.

Ajoneuvot, joissa Villefort oli tullut, saattoivat hänet ja tohtori Avrignyn täyttä laukkaa perille samalla hetkellä, kun Morrel kolkutti Monte-Criston oveen.

Kreivi oli työhuoneessaan ja luki hyvin huolestuneena Bertuccion hänelle lähettämää kirjettä.

Kun palvelija ilmoitti Morrelin, jonka seurasta kreivi tuskin kaksi tuntia sitten oli eronnut, hän hämmästyneenä kohotti päätään.

Hänellekin oli tänä väliaikana tapahtunut paljon, sillä nuori mies, joka oli lähtiessään nähnyt hänen hymyilevän, näki nyt hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen.

Kreivi nousi ja riensi Morrelia vastaan.

-- Mitä on tapahtunut, Morrel? kysyi hän. -- Olette kalpea, ja otsaltanne valuu hiki.

Morrel ei istahtanut, vaan vaipui nojatuoliin.

-- Tulin kovalla kiireellä, sillä minun täytyy saada puhella kanssanne.

-- Voivatko kaikki omaisenne hyvin? kysyi kreivi niin osaaottavasti, että hänen tunnettaan ei kukaan voinut epäilläkään.

-- Kiitos, kreivi, kiitos, sanoi nuori mies, jonka oli vaikea aloittaa kertomustaan. -- Omaiseni voivat kaikki hyvin.

-- Sitä parempi. Teillä on kuitenkin minulle jotakin sanottavaa? totesi kreivi levottomampana.

-- On, sanoi Morrel. -- Se on totta. Tulen talosta, jonne kuolema juuri on astunut sisään. Tulen saamaan teiltä apua.

-- Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.

-- En, sanoi Morrel. -- Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?

-- Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.

-- Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.

-- Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. -- Kuollut isä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois häpeän.

-- Kreivitär parka! sanoi Maximilien. -- Häntä eniten säälin, hän on jalo nainen!

-- Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on äitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte kovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?

-- Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön uskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin voi antaa avun.

-- Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.

-- En tiedä, empi Morrel, -- sopiiko minun ilmaista sellaista salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.

Hän vaikeni uudelleen.

-- Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren miehen käden hellästi omien käsiensä väliin.

-- Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä -- ja Morrel pani kätensä sydämelleen, -- etten saa salata teiltä mitään.

-- Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne puhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.

-- Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne kuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?

-- Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat palvelijani.

Morrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa. Kamaripalvelija lähti heti.

-- Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren miehen palaavan.

-- Olen ja olen hiukan rauhallisempi.

-- Tiedättehän, että odotan, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Ja minä kerron kaiken. Kuulkaa minua, eräänä iltana olin erään talon puistossa. Olin piilossa pensaikossa, eikä kukaan voinut epäilläkään, että olisin siellä. Kaksi miestä kulki ohitseni. Sallikaa minun vielä olla mainitsematta heidän nimiään. He puhuivat hiljaa, ja kuitenkin halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken, ettei sanaakaan mennyt minulta hukkaan.

-- Tämä ennustaa kamalaa, päättäen kalpeudestanne ja vapisemisestanne.

-- Niin, kamalaa kylläkin, ystäväni! Talossa oli kuollut eräs henkilö. Toinen keskustelijoista oli talon isäntä ja toinen lääkäri. Isäntä ilmaisi lääkärille pelkonsa ja huolensa, sillä jo toisen kerran oli kuolema äkkiä tullut tähän taloon. Hävityksen enkeli näytti määränneen talon Jumalan vihan esineeksi.

-- Ah, sanoi Monte-Cristo katsoen terävästi nuoreen mieheen ja käänsi hiukan tuoliaan, jolloin hän itse jäi varjoon, mutta valo osui kirkkaana Maximilieniin.

-- Niin, jatkoi tämä, -- kuolema oli käynyt talossa kaksi kertaa kuukauden kuluessa.

-- Ja mitä lääkäri vastasi? kysyi Monte-Cristo.

-- Hän vastasi ... hän vastasi, ettei kuolema ollut luonnollinen ... ja että sen aiheuttaja oli...

-- Mikä?

-- Myrkky!

-- Todellako! sanoi Monte-Cristo ja yskäisi hiukan. Se oli hänen tapansa salata joko punastumisensa tai kalpeutensa taikka sen, että hän kuunteli tarkkaan. -- Todellako, Maximilien? Te kuulitte siis sen?

-- Kuulin, rakas kreivi, kuulin sen, ja tohtori sanoi, että jos sellainen tapaus uusiintuu, niin hänen täytyy ilmoittaa siitä tuomioistuimelle.

Monte-Cristo kuunteli tai näytti kuuntelevan aivan tyynesti.

-- No niin, sanoi Maximilien, -- kuolema tuli kolmannen kerran, eivätkä tohtori ja talon herra ole sanoneet mitään. Kuolema tulee ehkä neljännenkin kerran. Mikä on teidän mielestänne velvollisuuteni, kun olen perillä tällaisesta salaisuudesta?

-- Rakas ystävä, sanoi Monte-Cristo, -- kerrotte asioita, jotka jokainen meistä tuntee. Talon, jossa tämä on tapahtunut, tunnen, tai ainakin tunnen sen kaltaisen talon. Siellä on puutarha, talon isäntä, lääkäri, ja siellä on tapahtunut kolme odottamatonta, kummallista kuolemantapausta. Katsokaahan minua, en ole kuullut mitään keskusteluja, mutta tiedän kaiken yhtä hyvin kuin tekin. Onko minulla tunnonvaivoja? Ei, se ei kuulu minuun. Sanoitte, että hävityksen enkeli näyttää määränneen tämän talon Jumalan vihan esineeksi. Ehkäpä tämä teidän otaksumanne onkin oikea? Älkää nähkö asioita, koska niitä eivät näe nekään, joiden pitäisi. Jos Jumalan tuomio liikkuu tässä talossa, niin kääntäkää päänne poispäin ja antakaa Jumalan tuomion tapahtua.

Morrel värisi. Kreivin ääni kaikui kamalana, juhlallisena, pelottavana.

-- Sitä paitsi, jatkoi kreivi nyt kokonaan toisella äänellä, -- sitä paitsi, kuka väittää, että tapaus vielä uusiintuu?

-- Sehän on uusiintunut, huudahti Morrel, -- ja sen vuoksi olenkin tullut luoksenne.

-- Minkä minä sille voin, Morrel! Pitäisikö minun teidän mielestänne ehkä ilmoittaa asiasta kuninkaalliselle prokuraattorille?

Monte-Cristo lausui nämä viimeiset sanat niin selvästi ja painokkaasti, että Morrel hypähti pystyyn huudahtaen:

-- Kreivi, kreivi, tehän tiedätte, kenestä puhun?

-- Täydellisesti, ystäväni, ja todistan sen. Kävelitte eräänä iltana herra Villefort'in puistossa. Sanoistanne päättäen se tapahtui samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Kuulitte herra Villefort'in keskustelevan herra Avrignyn kanssa herra Saint-Méranin kuolemasta ja sitä seuranneesta markiisittaren kuolemasta, joka oli yhtä kummallinen. Herra Avrigny sanoi, että oli tapahtunut myrkytys, jopa kaksikin myrkytystä. Ja te, joka olette täydellisesti kunnon mies, olette siitä asti tutkinut sydäntänne ja vaivannut omaatuntoanne kysymällä, pitäisikö teidän ilmaista kaikki vai olla vaiti. Emme elä enää keskiajalla, hyvä ystävä, ei ole enää fehm-oikeuksia eikä salaista tuomioistuinta. Mitä tekemistä teillä on noiden ihmisten kanssa? Omatunto, mitä sinä tahdot minusta? niin kuin Sterne sanoi. Hyvä ystävä, antakaa heidän nukkua jos nukkuvat, antakaa heidän kalpeina valvoa jos valvovat, ja Jumalan nimessä nukkukaa te, koska teillä ei ole omantunnonvaivoja, jotka veisivät unenne.

Kamala tuska kuvastui Morrelin kasvoilla, hän tarttui Monte-Criston käteen ja huusi:

-- Mutta sitähän jatkuu! Kuuletteko!

-- Entä sitten! sanoi kreivi kummastellen tätä kiihkeyttä, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, ja katsellen tarkkaavasti Maximilienia, -- antakaa sen jatkua. He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat korttitalot, kun Jumalan henkäys osuus heihin -- vaikka heitä olisi satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha Noirtier tai nuori Valentine.

-- Te siis tiesitte sen? huudahti Morrel niin suurella kauhulla, että Monte-Cristo vavahti, hän, joka taivaan sortuessa ei olisi hievahtanutkaan. -- Te siis tiesitte sen ettekä sanonut minulle mitään!

-- Mitä se minuun kuuluu? jatkoi Monte-Cristo kohauttaen olkapäitään. -- Enhän minä heitä tunne, pitäisikö minun syöstä toinen turmioon pelastaakseni toisen? En suinkaan, sillä minä en tee erotusta syyllisen ja uhrin välillä.

-- Mutta minä, huusi Morrel tuskasta vaikeroiden, -- minä rakastan häntä!

-- Te rakastatte, ketä! huudahti Monte-Cristo hypäten pystyyn ja tarttuen Morrelin molempiin käsiin.

-- Minä rakastan mielettömästi, hurjasti, olen valmis vuodattamaan vereni säästääkseni häneltä kyynelen, rakastan Valentine de Villefort'ia, joka tällä hetkellä surmataan, kuuletteko, rakastan häntä ja kysyn Jumalalta ja teiltä, millä tavoin voin hänet pelastaa!

Monte-Cristo karjaisi niin hurjasti, että vain ne, jotka ovat kuulleet haavoittuneen leijonan karjuvan, voivat kuvitella, miltä se kuulosti.

-- Sinä onneton! huusi hän väännellen vuorostaan käsiään. -- Sinä onneton, sinä rakastat Valentinea, sinä rakastat tuon kirotun suvun tytärtä!

Morrel ei ikinä ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla sellaista ilmettä, ei niin pelottavaa säihkyä silmissä. Taistelutantereiden, Algerian surmanöiden kauhunhaltija kalpeni sen rinnalla.

Hän peräytyi kauhistuneena.

Monte-Cristo sitä vastoin sulki silmänsä ja kokosi kaiken voimansa hillitäkseen itsensä. Vähitellen hänen rintansa pauhu tyyntyi, niin kuin myrskyn jälkeen kuohuvat laineet talttuvat päivän säteiden vaikutuksesta.

Tätä taistelua kesti tuskin kahtakymmentä sekuntia.

Sitten kreivi kohotti kalpean otsansa.

-- Nyt näette, sanoi hän, -- nyt näette, kuinka Jumala rankaisee suurisanaisia ja kylmiä ihmisiä heidän välinpitämättömyytensä tähden. Minä, joka tunteettomasti ja uteliaasti katselin, miten tämä hirvittävä murhenäytelmä kehittyi, ja turman enkelin tavoin nauroin kaikelle sille pahalle, mitä ihmiset tekevät toisilleen salaisuuden varjossa -- ja rikkaitten ja mahtavien on niin helppo säilyttää salaisuus --, minä tunnen nyt vuorostani, kuinka tuo käärme, jonka kiemurtelevia liikkeitä katselin, pureekin minua ja puree suoraan sydämeen!

Morrel huokasi raskaasti.

-- Jo riittävät valitukset, jatkoi kreivi. -- Olkaa mies, olkaa voimakas, täynnä toivoa, sillä minä olen läsnä ja valvon puolestanne.

Morrel pudisti alakuloisena päätään.

-- Käskin teitä toivomaan, ymmärrättekö? huudahti Monte-Cristo. -- Tietäkää, että en koskaan valehtele, en koskaan erehdy. Kello on kaksitoista, Maximilien, kiittäkää taivasta, ettette tullut iltapäivällä, ettette tullut huomenna. Kuulkaa siis, mitä teille sanon, Morrel: ellei Valentine ole kuollut tällä hetkellä, ei hän kuolekaan.

-- Hyvä Jumala, valitti Morrel, -- hän oli kuolemaisillaan, kun lähdin.

Monte-Cristo painoi kädellään otsaansa.

Mitä tapahtuikaan näissä aivoissa, jotka hallitsivat suuria salaisuuksia? Mitä sanoikaan kirkkauden tai pimeyden enkeli tälle säälimättömälle ja samalla inhimilliselle sielulle? Jumala yksin sen tietää! Monte-Cristo kohotti päänsä ja nyt oli hänen otsansa kirkas kuin heräävän lapsen otsa.

-- Maximilien, sanoi hän, -- palatkaa rauhassa asuntoonne. Ette saa mennä mihinkään, ette toimia mitenkään ettekä saa päästää otsallenne huolen varjoakaan. Minä annan teille kyllä tietoja. Menkää.

-- Hyvä Jumala, sanoi Morrel, -- kylmäverisyytenne kauhistuttaa minua. Voitteko siis jollakin tavoin vastustaa kuolemaa? Oletteko ihmisiä voimakkaampi? Oletteko enkeli? Oletteko Jumala?

Ja nuori mies, joka ei minkään vaaran edessä ollut peräytynyt, väistyi sanomattoman kauhun vallassa loitos Monte-Cristosta.

Mutta Monte-Cristo katsoi häneen hymyillen niin alakuloisesti ja hellästi, että Maximilien tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

-- Minä voin paljon, ystäväni, vastasi kreivi. -- Minun täytyy nyt saada olla yksin. Menkää.

Morrel tunsi kreivin ihmeellisen vaikutuksen, jonka alaisiksi kaikki hänen lähellään joutuivat, eikä yrittänytkään vastustaa. Hän puristi kreivin kättä ja lähti.

Portilla hän pysähtyi odottamaan Baptistinia, joka juoksujalkaa näkyi tulevan Matignon-kadun kulmassa.

Tällä välin olivat Villefort ja Avrigny pitäneet kiirettä. Heidän palatessaan oli Valentine vielä tainnoksissa, ja lääkäri tutki sairasta niin huolellisesti, kuin tämän tila vaati. Häntä auttoi vielä se, että hän oli perillä salaisuudesta.

Villefort odotti kiihkeästi tutkimuksen tulosta. Noirtier odotti myös, kalpeampana kuin nuori tyttö ja janoten totuutta vielä kiihkeämmin kuin Villefort, ja hänen katseestaan kuvastui voimakasta älyä ja tunnetta.

Lopulta Avrigny sanoi hitaasti:

-- Hän elää vielä!

-- Vielä! huudahti Villefort. -- Tohtori, minkä kamalan sanan lausuittekaan!

-- Niin, sanon sen kerta vielä, lausui lääkäri. -- Hän elää vielä, ja se kummastuttaa minua suuresti.

-- Mutta onhan hän pelastettu? kysyi isä.

-- On, koska hän elää.

Tänä hetkenä sattui lääkärin katse kohtaamaan Noirtier'n katseen. Siitä välkkyi niin tavaton ilo, niin rikas ja hedelmällinen ajatus, että tohtori kerrassaan hämmästyi.

Hän laski Valentinen nojatuoliin -- tytön huulet olivat niin kalpeat, että ne tuskin erottuivat kasvoista -- ja katseli Noirtier'ta, joka oli tarkkaan seurannut lääkärin jokaista liikettä.

-- Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne neiti Valentinen kamarineiti, sanoi Avrigny Villefort'ille.

Villefort irroitti kätensä tyttärensä päästä, jota hän oli kannatellut, ja lähti itse etsimään kamarineitiä.

Heti kun Villefort oli sulkenut oven, Avrigny lähestyi Noirtier'ta.

-- Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle? kysyi hän.

Vanhus räpytti silmiään. Muistammehan, että se oli hänen tapansa ilmaista halunsa puhua.

-- Minulleko yksin?

-- Niin.

-- Hyvä on, jään luoksenne.

Samassa saapui Villefort kamarineidin seurassa. Kamarineidin jäljestä tuli rouva Villefort.

-- Mitä tuolle rakkaalle lapselle onkaan tapahtunut? huudahti hän. -- Hän läksi huoneestani ja valitti kyllä pahoinvointia, mutta en koskaan olisi luullut häntä näin sairaaksi.

Ja rouva Villefort lähestyi kyynelsilmin Valentinea, tarttui hänen käteensä ja osoitti kaikin tavoin äidillisiä tunteitaan.

Avrigny katsoi yhä Noirtier'hen, hän näki vanhuksen silmien laajenevan ja pyöristyvän, poskien kalpenevan ja vapisevan ja hien valuvan pitkin hänen otsaansa.

-- Ah, huudahti hän äkkiä seuratessaan vanhuksen katsetta. Se kohdistui rouva Villefort'iin, joka samassa sanoi:

-- Tyttö on vietävä vuoteeseensa. Tulkaa auttamaan, Fanny, me viemme hänet levolle.

Herra Avrigny, joka huomasi, että hän saisi tilaisuuden jäädä Noirtier'n kanssa kahden, ilmaisi nyökkäämällä, että se oli viisainta, mutta kielsi antamasta tytölle mitään muuta kuin mitä hän määrää.

He kantoivat huoneesta Valentinen, joka oli tullut tajuihinsa, mutta ei voinut liikkua, koska kouristus oli heikontanut hänen jäsenensä. Mutta hänellä oli voimia tervehtiä katseellaan isoisäänsä, joka näytti siltä, kuin häneltä olisi sielu riistetty, kun Valentine vietiin pois.

Avrigny seurasi sairasta, käski Villefort'in itse ajaa apteekkiin ja odottaa siellä, kunnes lääkkeet olivat valmiit, tuoda ne kotiin ja odottaa häntä tyttärensä huoneessa.

Uusittuaan vielä määräyksensä, että Valentinelle ei saanut antaa mitään, hän palasi Noirtier'n luo, sulki huolellisesti oven ja tarkastettuaan, ettei kukaan ollut heitä kuulemassa, sanoi:

-- Tiedätte varmaankin jotakin poikanne tyttären sairastumisesta?

-- Tiedän, ilmaisi vanhus.

-- Meillä ei ole aikaa heittää hukkaan, kysyn siis teiltä ja te vastaatte.

Noirtier ilmaisi olevansa valmis vastaamaan.

-- Oletteko edeltäpäin aavistanut, että tällaista tapahtuisi?

-- Olen.

Avrigny mietti hetkisen ja sanoi sitten lähestyen Noirtier'ta:

-- Suokaa anteeksi sanani, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään yksityiskohtaa tässä kamalassa tapauksessa, jonka olemme nähneet. Näittekö Barrois'n kuolevan?

Noirtier kohotti silmänsä taivasta kohden.

-- Tiedättekö, mihin tautiin hän kuoli? kysyi Avrigny laskien kätensä Noirtier'n olalle.

-- Tiedän, vastasi vanhus.

-- Oliko tämä kuolema mielestänne luonnollinen?

Noirtier'n liikkumattomille huulille näytti ilmestyvän hymy.

-- Heräsikö teissä ajatus siitä, että Barrois oli myrkytetty?

-- Heräsi.

-- Luuletteko, että myrkky, joka hänet surmasi, oli häntä varten valmistettu?

-- En.

-- Arveletteko nyt, että sama henkilö, joka surmasi Barrois'n, on tahtoessaan surmata toisen henkilön surmannutkin Valentinen?

-- Arvelen.

-- Hänenkin siis täytyy kuolla? kysyi Avrigny luoden terävän katseen Noirtier'hen.

Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä lause tekisi vanhukseen.

-- Ei, vastasi Noirtier sellaisella riemun ilmeellä, että se olisi voinut saattaa parhaimmankin arvaajan ymmälle.

-- Toivotte siis? kysyi Avrigny hämmästyneenä.

-- Niin.

-- Mitä toivotte?

Vanhus ilmaisi silmillään, ettei hän kyennyt vastaamaan.

-- Sehän on totta! mutisi Avrigny.

Sitten hän jälleen kääntyi Noirtier'n puoleen sanoen:

-- Toivotteko, että murhaaja väsyy?

-- En.

-- Toivotte siis, että myrkky ei tee Valentineen mitään vaikutusta.

-- Niin.

-- Enhän toki ilmaise teille mitään uutta sanomalla, että hänet on aiottu myrkyttää? sanoi Avrigny.

Vanhus ilmaisi katseellaan, että hän oli myrkytysyrityksestä täysin varma.

-- Millä tavoin siis luulette Valentinen pelastuvan tästä?

Noirtier'n katse kiintyi määrättyyn kohtaan. Avrigny seurasi hänen katsettaan, ja näki pullon, jolla joka aamu tuotiin vanhukselle lääkettä.

-- Ahaa, välähti Avrignyn mielessä, -- olisitteko ehkä huomannut...

Noirtier ei antanut hänen edes puhua loppuun.

-- Olen, vastasi hän.

-- Että hänet voidaan turvata myrkkyä vastaan...

-- Niin.

-- Totuttamalla hänet vähitellen siihen...

-- Niin, niin, niin, vastasi Noirtier ihastuen huomatessaan toisen häntä ymmärtävän.

-- Kuulitte minun varmaankin sanovan, että lääkkeessänne on brusiinia?

-- Kuulin.

-- Ja totuttamalla hänet siihen olette karaissut hänen ruumiinsa myrkkyä vastaan?

Sama riemun ilme näkyi Noirtier'ssa.

-- Ja olette todellakin onnistunut! huudahti Avrigny. -- Ilman tätä varokeinoa olisi Valentine epäilemättä tänään surmattu, auttamattomasti surmattu, säälimättä surmattu. Kouristus oli voimakas, mutta hän vain heikontui siitä eikä kuollut.

Yliluonnollinen ilo välkkyi vanhuksen silmistä, jotka hän sanomattoman kiitollisena loi taivasta kohden. Tänä hetkenä Villefort palasi.

-- Tässä on pyytämänne lääke, tohtori.

-- Valmistettiinko se teidän nähtenne?

-- Valmistettiin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori.

-- Se ei ole välillä ollut kenenkään muun käsissä?

-- Ei.

Avrigny otti pullon, kaatoi muutaman pisaran siitä kämmenelleen ja nieli ne.

-- Hyvä on, sanoi hän, -- menkäämme Valentinen luo, annan määräykseni kaikille, ja te itse, herra Villefort, saatte valvoa, että niitä noudatetaan.

Samana hetkenä, jolloin Avrigny astui Valentinen huoneeseen Villefort'in seurassa, vuokrasi eräs juhlallisesti käyttäytyvä, tyynesti ja varmasti puhuva italialainen pappi itselleen talon Villefort'in talon vierestä.

Kukaan ei tiedä, mitä keinoja käyttämällä hän sai talon kolme vuokralaista kaksi tuntia myöhemmin muuttamaan, mutta kaupunginosassa yleisesti liikkunut huhu, ettei talo ollut rakennettu aivan varmalle pohjalle ei estänyt uutta vuokralaista muuttamasta sinne vaatimattomine huonekaluineen saman päivän iltana kello viisi.

Vuokrasopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, ja vuokraaja maksoi omistajan vaatimuksesta ensimmäisen puolen vuoden vuokran heti. Tämän uuden, italialaisen vuokralaisen nimi oli signor Giacomo Busoni.

Työmiehiä tuotiin paikalle heti, ja myöhäiset kulkijat näkivät samana iltana hämmästyksekseen, miten puusepät ja muurarit ryhtyivät vahvistamaan horjuvan talon alakertaa.

95. Isä ja tytär

Edellisessä luvussa näimme rouva Danglars'in käyvän ilmoittamassa rouva Villefort'ille siitä, että hänen tyttärensä pian solmisi avioliiton Andrea Cavalcantin kanssa.

Tästä ilmoituksesta olisi voinut päättää, että sopimus oli tehty kaikkien asianomaisten suostumuksella, mutta ennen sitä oli kuitenkin sattunut kohtaus, josta meidän on kerrottava lukijoillemme.

Pyydämme siis heitä astumaan ajassa taaksepäin saman päivän aamuun ja siirtymään tuohon kuvaamaamme liiaksi kullattuun salonkiin, josta sen omistaja paroni Danglars ylpeili.

Kello oli kymmenen, ja paroni oli jo jonkin aikaa kävellyt salongissa edestakaisin miettiväisenä ja levottomana katsellen jokaista ovea ja pysähtyen pienimmänkin kolinan kuullessaan.

Kun hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, hän soitti palvelijaa.

-- Etienne, sanoi hän, -- menkää kysymään, miksi Eugénie-neiti on pyytänyt saada tavata minua salongissa ja miksi hän antaa minun odottaa näin kauan.

Saatuaan hiukan purkaa huonoa tuultaan paroni taas tyyntyi.

Neiti Danglars oli heti herättyään pyytänyt saada keskustella isänsä kanssa ja oli määrännyt keskustelupaikaksi kullatun salin. Tämä oli siinä määrin omituista ja tuntui siksi juhlalliselta, että pankkiiri oli melko hämmästynyt, ja hän olikin sen vuoksi kiiruhtanut täyttämään tyttärensä pyynnön saapumalla ensimmäisenä salonkiin.

Etienne palasi pian toimitettuaan asiansa.

-- Neidin kamarineiti ilmoitti, että neiti pukeutuu parhaillaan ja on kohta valmis, sanoi hän.

Danglars nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi. Ihmisten ja varsinkin palvelijoitten läsnä ollessa hän esiintyi hyväntahtoisena miehenä ja heikkona isänä. Tämä oli yksi puoli sitä osaa, jota hän näytteli elämässä. Hänen asenteensa oli kuin antiikin maailman näytelmien isien naamiot: oikean puolen huuli oli ylöspäin ja ilme naurava, mutta vasemman puolen huulet alaspäin ja ilme itkevä.

Sanokaamme kuitenkin heti alussa, että kotioloissa naurava huuli laskeutui itkevän tasalle; hyväntahtoinen henkilö katosi, ja sijaan tuli raaka aviomies ja jyrkkä isä.

-- Miksi hiidessä tuo hupakko, joka sanoo haluavansa puhutella minua, ei tule työhuoneeseeni? sanoi Danglars. -- Ja miksi hän yleensä tahtoo puhutella minua?

Hänen aivoissaan liikkui jo kahdettakymmenettä kertaa sama rauhaton ajatus, kun ovi aukeni ja Eugénie astui sisään. Hänellä oli yllään musta silkkipuku himmeän kuviollista kangasta; hänen tukkansa oli käherretty, ja kädessään hänellä oli hansikkaat, aivan kuin hän olisi ollut menossa oopperaan.

-- Mikä nyt on asiana, Eugénie, huudahti pankkiiri, -- ja miksi keskustelemme tässä juhlallisessa salongissa, kun työhuoneessani on paljon kodikkaampaa?

-- Olette aivan oikeassa, sanoi Eugénie viitaten isäänsä istumaan, -- ja lausuitte jo alussa kaksi kysymystä, joihin sisältyy koko keskustelumme. Vastaan siis molempiin, ja vastoin tavallisuutta ensin jälkimmäiseen, koska siihen on helpompi vastata. Valitsin keskustelupaikaksemme salongin välttääkseni kaikki pankkiirin työhuoneen vastenmieliset tunnelmat ja vaikutelmat. Nuo monet kassakirjat, niin kullalla koristetut kuin ne ovatkin, ovat aivan kuin linnoituksen portit, suljetut laatikot, setelit, jotka tulevat herra ties mistä, monet kirjeet, jotka ovat lähtöisin Englannista, Hollannista, Espanjasta, Intiasta, Kiinasta tai Perusta, vaikuttavat yleensä omituisesti isän mielentilaan ja saavat hänet unohtamaan, että maailmassa on jotain pyhempääkin kuin yhteiskunnallinen asema ja liiketuttavien mielipiteet. Valitsin sen vuoksi tämän salongin, jonka seinillä näette hymyilevät ja onnellisen näköiset kuvat itsestänne, äidistäni ja minusta sekä kaikenlaisia maisemia ja paimenkuvia. Luotan paljon ympäristön vaikutusvoimaan. Ehkä erehdyn teidän suhteenne, mutta minkä sille voin, enhän olisi taiteilija, ellei minulla olisi illuusioita.

-- Hyvä on, sanoi Danglars, joka oli kuunnellut tätä puhetulvaa aivan kylmästi ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän näet etsi yleensä toisen lauseista omien ajatustensa johtolankaa, kuten ainakin viekkaat ihmiset.

-- Olen siis melkein täydellisesti selittänyt tämän toisen kohdan, sanoi Eugénie joutumatta vähääkään hämilleen ja miehekkään pontevasti, -- ja te näytätte olevan tyytyväinen selitykseeni. Palatkaamme nyt ensimmäiseen kohtaan. Kysyitte, miksi olen tahtonut puhua kanssanne. Sen sanon muutamalla sanalla: en tahdo mennä naimisiin herra Andrea Cavalcantin kanssa.

Danglars hypähti tuolissaan ja tämän odottamattoman iskun vaikutuksesta nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden.

-- Niin juuri, jatkoi Eugénie yhä rauhallisena. -- Olette kummastunut, sen huomaan kyllä, sillä siitä asti, kun tämä pikkuinen asia pantiin alulle, en ole sitä vähääkään vastustanut, vaikka yleensä aina olen ratkaisevana hetkenä valmis vastustamaan järkähtämättömästi ja suoraan niitä henkilöitä, jotka eivät ole kysyneet mielipidettäni, ja niitä asioita, jotka eivät minua miellytä. Mutta tällä kertaa tämä rauhallisuus, tämä passiivisuus, niin kuin filosofit sanovat johtui aivan toisesta seikasta, nimittäin siitä, että nöyränä ja alistuvana tyttärenä ... (kepeä hymy väikkyi nuoren tytön purppuranpunaisilla huulilla) koetin totella.

-- Entä sitten? kysyi Danglars.

-- Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, -- mutta nyt, kun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla tahdollanikaan voi totella.

-- Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli keskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka, pitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi hänet.

-- Syykö, vastasi nuori tyttö, -- hyvä Jumala, ei suinkaan se, että tämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku toinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat ihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En myöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista tekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta ketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää elämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: "Ei mitään liikaa", ja sen lisäksi: "Kantakaa kaikki mukananne." Olen nämä molemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on muistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän suuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme haaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää ainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan vapaana.

-- Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä kokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä ilmaantuneet esteet olivat.

-- Onneton, jatkoi Eugénie, -- sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton en suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että teeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä onnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki ottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä siitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta. Minulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen vuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina halkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on suuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä, jotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät tahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on sen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan kokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua menemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs ja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin sehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?

Nähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti ylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta tyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet kääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden lannistamana.

-- Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, -- olette todellakin kaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta kerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän mieluummin arvata.

Eugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia niitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään oikeina.

-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- olette täydellisesti selittänyt kaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei tahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella olen tahtonut tyttäreni naittaa.

Eugénie kumarsi, ei niin kuin nöyrä tytär, joka on valmis kuuntelemaan, vaan kuin vastustaja, joka on valmis väittelemään.

-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- kun isä pyytää tytärtään menemään naimisiin, hänellä on aina tällaiseen pyyntöön jokin syy. Muutamilla on äsken mainitsemanne into saada sukunsa jatkumaan lapsenlapsissaan. Minulla ei ole tätä heikkoutta, sanon sen jo heti alussa, sillä perheilot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Tunnustan sen suoraan tyttärelleni, koska tiedän hänet kyllin suureksi filosofiksi, että hän ymmärtää tämän välinpitämättömyyteni eikä pidä sitä minään rikoksena.

-- Hyvä on, sanoi Eugénie. -- Puhukaamme suoraan, siitä minä pidän.

-- Näette siis, että vaikka en yleensä kannatakaan tuota mielipidettä, sanoi Danglars, -- enkä teidän tavallanne ihaile suoruutta, niin alistun siihen, kun katson sen välttämättömäksi. Jatkan siis. Kehotin teitä menemään naimisiin, en suinkaan teidän oman itsenne tähden, sillä toden totta en sinä hetkenä ajatellut laisinkaan teitä, -- pidätte suoruudesta, tässä sitä nyt kuulette, -- vaan koska mahdollisimman pikainen avioliittonne kyseessäolevan miehen kanssa on minulle välttämätön eräiden raha-asioiden tähden, jotka teille kohta selitän.

Eugénie liikahti.

-- Asian laita on niin kuin minulla on kunnia teille sanoa, eikä minuun saa sen tähden suuttua, sillä pakotatte minut tähän. Ymmärrättehän, etten omasta tahdostani ryhdy näihin laskuopillisiin selityksiin kaltaisenne taiteilijan kanssa, joka pelkää tulla pankkiirin työhuoneeseen, koska hän siellä voi saada vastenmielisiä ja epärunollisia vaikutelmia. Mutta tuossa samassa pankkiirin huoneessa, jonne kuitenkin toissa päivänä saavuitte pyytämään niitä muutamia tuhansia, jotka kuukausittain annan oikkujenne tyydyttämiseksi, tuossa huoneessa saa oppia yhtä ja toista sellaistakin, joka avioliittoon haluttomallekin nuorelle tytölle on terveellistä kuulla. Oppii tietämään, ja sanonkin sen vuoksi tässä huoneessa säästääkseni arkoja hermojanne, oppii tietämään, että luotto on pankkiirin fyysillinen ja moraalinen elämä, että luotto pitää ihmisen pystyssä aivan samoin kuin hengitys ruumiin, ja eräänä päivänä kreivi Monte-Cristo antoi minulle tämän johdosta opetuksia, joita en koskaan unohda. Oppii näkemään, että sen mukaan kuin luotto vähenee, ruumis muuttuu elottomaksi, ja sellainen voi hyvinkin pian tapahtua pankkiirille, jolla on niin loogillinen tytär kuin minulla.

Mutta Eugénie ei lannistunut, vaan suoristi ryhtinsä.

-- Siis vararikko! sanoi hän.

-- Löysitte oikean sanan, tyttäreni, aivan oikean sanan, sanoi Danglars painaen kyntensä rintaansa, samalla kun hänen kasvoillaan säilyi sydämettömän mutta ei tyhmän miehen hymy, -- niin, vararikko! Juuri niin.

-- Ah! sanoi Eugénie.

-- Niin, vararikko! Nyt siis tuo kaamea salaisuus on tullut tietoon, niin kuin runoilija sanoo. Kuulkaa siis, tyttäreni, miten teidän kauttanne tämä onnettomuus voi tulla vaarattomammaksi, en sano itselleni, vaan teille.

-- Olette huono ihmistuntija, sanoi Eugénie, -- jos kuvittelette, että surisin teitä uhkaavaa vaaraa. Mitä minä vararikosta välitän! Onhan minulla laulunlahjani jäljellä. Enkö voi Pastan, Malibranin tai Grisin tavoin hankkia itselleni omaisuutta, jonka veroista ette olisi voinut minulle antaa, vaikka olettekin rikas: sadan- tai sadanviidenkymmenentuhannen korot vuodessa! Hankin ne itse ja saan ne toisin kuin nuo vaivaiset kaksitoistatuhatta frangia, jotka te surkean näköisenä ja moittien tuhlailevaisuuttani annatte minulle; saan ne hyvä-huutojen, kättentaputusten ja kukkien säestyksellä. Ja ellei minulla olisi näitä lahjoja, kuten hymystänne päättäen epäilette, jäähän aina jäljelle riemuisa riippumattomuudentunne, joka korvaa kaikki aarteet ja joka minussa on niin voimakas, että se vetää vertoja itsesuojeluvaistolleni... Ei, omasta puolestani en sure, sillä suoriudun aina jollakin tavoin maailmassa, jääväthän minulle kynäni, pianoni, jotka eivät paljoakaan maksa ja jotka aina voin hankkia itselleni. Luulette kenties, että suren rouva Danglars'in tähden; siinäkin erehdytte, sillä luullakseni äitini on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin tällaisen onnettomuuden varalta, eikä se siis vaikuta häneen mitään. Toivoakseni hän on turvannut asemansa, eikä minun kasvattamiseni ole suinkaan estänyt häntä pitämästä huolta raha-asioistaan, sillä Jumalan kiitos hän on antanut minun olla aivan rauhassa muka sen tekosyyn nojalla, että rakastan vapauttani. Lapsuudestani asti olen nähnyt kodissani tapahtuvan yhtä ja toista; olen kaiken sen ymmärtänyt siksi hyvin, ettei onnettomuus tee minuun enää sanottavaa vaikutusta. Siitä asti kuin muistan, ei kukaan ole minua rakastanut, ja tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten omasta puolestani rakasta ketään. Sitä parempi minulle. Nyt olette kuullut uskontunnustukseni.

-- Siis, sanoi Danglars kalpeana suuttumuksesta, joka ei suinkaan johtunut loukatusta isänrakkaudesta, -- tahdotte siis ehdottomasti jouduttaa vararikkoani?

-- Vararikkoanne! Minäkö jouduttaisin vararikkoanne, mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.

-- Sitä parempi, minulle jää siis edes toivonsäde. Kuulkaahan!

-- Minä kuuntelen, sanoi Eugénie katsoen isäänsä niin terävästi, että tämän täytyi ponnistaa voimansa kestääkseen hänen katseensa.

-- Herra Cavalcanti, jatkoi Danglars, -- tuleva puolisonne, tuo pesään kolme miljoonaa ja sijoittaa ne minun liikkeeseeni.

-- Hyvä, sanoi Eugénie tavattoman halveksivasti, silittäen toista hansikasta toisella.

-- Arvelette ehkä, että hävittäisin nuo kolme miljoonaa? sanoi Danglars. -- En suinkaan, nämä kolme miljoonaa voivat kasvaa kuudeksi. Olen erään pankkiiritoverini kanssa saanut oikeuden rakentaa rautatien, ainoa ala, jolla meidän aikanamme voidaan saada satumaisen suuret tulot, samanlaiset kuin aikoinaan Law sai houkuttelemalla pariisilaiset, nuo ainaiset keinotteluhullut, ostamaan Mississippi-yhtiön arvopapereita. Laskelmieni mukaan voin omistaa miljoonasosan rautatietä aivan samoin kuin ennen omistettiin kapanala viljelemätöntä maata Ohion rannalla. Se on rahan sijoittamista hypoteekkeihin, siis se on edistysaskel, ymmärrättehän, koska kuka tahansa saa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä, sata naulaa rautatiekiskoja rahojensa vakuudeksi. No niin, muutaman päivän kuluttua pitää minun omasta puolestani suorittaa neljä miljoonaa! Nuo neljä miljoonaa tulevat ajan mittaan tuottamaan kymmenen tai kaksitoista miljoonaa!

-- Mutta käydessäni toissapäivänä luonanne, sanoi Eugénie, -- josta käynnistä äsken huomautitte, näin teidän ottavan kassaan ... sitähän sanamuotoa käytetään, eikö niin...? viisi ja puoli miljoonaa. Näytitte minulle tuon rahamäärän kahtena valtionrahaston shekkinä ja hämmästyitte, kun en sokaistunut niistä kuin salaman leimahduksesta.

-- Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia rahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen tullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut sairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen rahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun tiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä. Milloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen käyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko. Ymmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan niitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme miljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu luottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin kuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?

-- Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä käsitätte oman arvonne.

-- Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte herra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse pääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin hienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan rikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.

-- Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, -- että noilla kolmella miljoonalla...

-- Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen miljoonaan?

-- Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto vahvistaa luottoani.

-- Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia, jotka olette luvannut myötäjäisikseni?

-- Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.

-- Hyvä on!

-- Kuinka niin? Mitä tuolla hyvä-sanalla tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, että vaikka vaadittekin minun allekirjoitustani, niin annatte minulle täyden vapauden oman persoonani suhteen.

-- Aivan täyden.

-- Siinä tapauksessa: hyvä on, niin kuin jo äsken sanoin. Lupaan mennä naimisiin herra Cavalcantin kanssa.

-- Mutta mitä aiotte tehdä?

-- Siinähän juuri onkin salaisuuteni. Enhän olisi teitä viisaampi, jos salaisuutenne vastineeksi ilmaisisin omani.

Danglars puri huuleensa.

-- Olette siis valmis menemään muutamille virallisille vierailuille, jotka ovat aivan välttämättömiä? sanoi hän.

-- Olen, Eugénie vastasi.

-- Ja allekirjoittamaan kolmen päivän päästä avioliittosopimuksen?

-- Niin.

-- Silloin minä vuorostani sanon: hyvä on!

Ja Danglars tarttui tyttärensä käteen puristaen sitä molemmin käsin. Mutta kummallista kyllä, tämän kättelyn aikana ei isä uskaltanut sanoa: "Kiitos, lapseni!" eikä tyttären huulilla ollut hymyä.

-- Joko neuvottelu on loppunut? kysyi Eugénie.

Danglars nyökkäsi ilmaistakseen, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.

Viittä minuuttia myöhemmin kaikui piano neiti d'Armillyn soittaessa, ja neiti Danglars lauloi Othello-oopperasta sitä kohtaa, missä Brabantio kiroaa Desdemonan.

Ja laulun loputtua Etienne ilmoitti neiti Eugénielle, että hevoset oli valjastettu vaunujen eteen ja että paronitar odotti lähteäkseen neidin kanssa vierailulle.

Näimme molemmat naiset Villefort'ien luona, josta he lähtivät jatkamaan kiertokulkuaan.

96. Avioliittosopimus

Kolme päivää edellä kuvatun kohtauksen jälkeen kello viisi iltapäivällä, samana päivänä, jolloin neiti Eugénie Danglars'in ja Andrea Cavalcantin -- jota herra Danglars itsepäisesti nimitti prinssiksi -- avioliittosopimus piti allekirjoittaa, liikutti raikas tuulenpuuska kaikkia lehtiä kreivi Monte-Criston talon edessä olevassa puutarhassa. Kreivi oli juuri lähtöaikeissa, hevoset kuopivat levottomina maata, ja ajaja oli jo neljännestunnin ajan niitä kuskipenkiltään käsin hillinnyt, kun komeat ajoneuvot, joihin jo aikaisemmin olemme tutustuneet varsinkin Auteuilissa pidettyjen juhlien aikana, ajoivat nopeasti portista sisään pääoven eteen ja Andrea Cavalcanti pikemmin lennähti kuin astui portaille niin säteilevänä, kuin olisi ollut menossa naimisiin prinsessan kanssa.

Hän kysyi tuttavalliseen tapaansa, miten kreivi voi, riensi portaita ylös toiseen kerrokseen ja tapasi Monte-Criston portaitten yläpäässä.

Nähdessään nuoren miehen kreivi pysähtyi. Andrea Cavalcanti oli kerran päässyt vauhtiin, ja silloin ei häntä enää mikään voinut pidättää.

-- Hyvää päivää, rakas herra Monte-Cristo, sanoi hän kreiville.

-- Kas, herra Andrea, sanoi tämä puolittain ivallisella äänellä. -- Miten voitte?

-- Verrattomasti, niin kuin näette. Minulla on teille paljon sanottavaa. Mutta sanokaa ensiksi, oletteko tulossa vai menossa?

-- Menossa.

-- Jotta en viivyttäisi teitä, tulen, jos sallitte, teidän vaunuihinne, ja Tom saa tuoda omat ajoneuvoni jäljestä.

-- Ei suinkaan, sanoi kreivi tuskin huomattavan ivallisesti hymyillen, sillä hän ei tahtonut olla nuoren miehen seurassa. -- Ei, mieluummin otan teidät täällä vastaan, rakas herra Andrea. Huoneessa keskustelee mukavammin, eikä ajaja ole kuuntelemassa puhettamme.

Kreivi meni toisen kerroksen pieneen salonkiin, istuutui ja laskien jalkansa ristiin viittasi nuorta miestä vuorostaan istumaan. Andrea katsoi hymyillen kreiviin.

-- Tiedättehän, että tänä iltana on avioliittosopimuksen allekirjoitus; se tapahtuu kello yhdeksältä appeni luona.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo.

-- Mitä! Oliko tämä teille odottamaton uutinen? Eikö herra Danglars ole kutsunut teitä juhlatilaisuuteen?

-- On kyllä, sanoi kreivi, -- sain eilen häneltä kutsukirjeen. Mutta en muista, oliko siinä mainittu kellonmäärää.

-- Se on mahdollista. Appiukko arveli, että se oli yleisesti tunnettu asia.

-- No, sanoi Monte-Cristo, -- nythän olette onnellinen, herra Cavalcanti. Tämä avioliitto on erinomaisen edullinen. Ja sen lisäksi neiti Danglars on kaunis.

-- On kyllä, vastasi Cavalcanti vaatimattomasti.

-- Hän on hyvin rikas, ainakin minun luullakseni, sanoi Monte-Cristo.

-- Oletteko varma siitä, että hän on hyvin rikas? kysyi nuori mies.

-- Olen kyllä. Sanotaan, että herra Danglars salaa toisen puolen omaisuuttaan.

-- Hän sanoo omistavansa viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa, sanoi Andrea ilosta säteilevin silmin.

-- Lukuun ottamatta sitä, että hän kohta ryhtyy liikeyritykseen, joka kyllä jo on Amerikassa ja Englannissa tunnettu, mutta Ranskassa uusi.

-- Niin, niin, kyllä tiedän mistä puhutte, rautatiestä, jonka rakentamisoikeuden hän on saanut. Sitähän tarkoitatte?

-- Aivan oikein! Hän voittaa laskelmieni mukaan tässä puuhassa vähintään kymmenen miljoonaa.

-- Kymmenen miljoonaa! Niinkö luulette? Sehän on suurenmoista, sanoi Cavalcanti, jota aivan huumasi tämä kultaisten sanojen helinä.

-- Ja tämä omaisuushan joutuu kerran teille, jatkoi Monte-Cristo, -- sillä onhan neiti Danglars hänen ainoa tyttärensä. Sitä paitsi on teidän omaisuutenne, sen mukaan mitä isänne mainitsi, yhtä suuri kuin morsiamenkin. Mutta jättäkäämme nämä rahakysymykset. Suoraan sanoen, herra Andrea, olette ajanut tämän asian hyvin taitavasti ja nopeasti.

-- Jokseenkin, jokseenkin nopeasti, sanoi nuori mies. -- Olen syntynyt diplomaatiksi.

-- No, nyt pääsette kyllä diplomaattiuralle. Tiedättehän, että diplomatiaa ei opita, se on veressä... Sydämenne on siis vallattu?

-- Melkeinpä minun niin on käynyt, vastasi Andrea sellaisella äänellä, jota oli teatterissa kuullut rakastajien käyttävän.

-- Rakastaako hän teitä?

-- Eiköhän, sanoi Andrea voitonvarmana hymyillen, -- koska menee kanssani naimisiin. Mutta älkäämme unohtako erästä hyvin tärkeätä asiaa.

-- Mitä?

-- Että minulla on tässä asiassa ollut paljon apua...

-- Olosuhteistako?

-- Ei, vaan teistä.

-- Minustako? Älkää puhukokaan sellaista, prinssi, sanoi Monte-Cristo pannen erityistä painoa arvonimelle. -- Mitä minä olisin voinut tehdä teidän hyväksenne? Totta kai nimenne, yhteiskunnallinen asemanne ja oma arvonne riittävät?

-- Eivät, sanoi Andrea, -- eivät, ja sanokaa mitä tahansa, herra kreivi, niin väitän kuitenkin, että teidänkaltaisenne miehen asema on saanut enemmän aikaan kuin nimeni, arvoni ja ansioni.

-- Erehdytte aivan täydellisesti, sanoi Monte-Cristo, joka ymmärsi nuoren miehen viekkaan petollisuuden ja arvasi, minne hän puheillaan pyrki. -- Suojelustani en antanut teille, ennen kuin olin ensin saanut tietoja isänne vaikutusvallasta ja rikkaudesta; sillä kuka tuotti minulle kunnian saattamalla minut tutuksi kanssanne, vaikka en ollut nähnytkään teitä enkä kuuluisaa isäänne? Hyvät ystäväni lordi Wilmore ja apotti Busoni. Mikä minua rohkaisi, ellei juuri takaamaan puolestanne, niin ainakin suosittelemaan teitä? Isänne nimi, joka Italiassa on tunnettu ja kunnioitettu. Mieskohtaisesti en teitä tuntenut.

Tämä tyyneys, tämä täydellinen joustavuus sai Andrean ymmärtämään, että häntä piti tänä hetkenä vallassaan mies, joka oli häntä voimakkaampi, ja että näistä kourista ei ollut helppo päästä.

-- Sanokaahan, herra kreivi, isäni on siis todellakin hyvin rikas? kysyi Andrea.

-- Näyttää olevan, vastasi Monte-Cristo.

-- Tiedättekö, onko se rahamäärä saapunut, jonka piti minulle tulla naimisiin mennessäni?

-- Olen saanut siitä ilmoituskirjeen.

-- Mutta itse rahat, nuo kolme miljoonaa?

-- Kaikesta päättäen nuo kolme miljoonaa ovat matkalla tänne.

-- Minä siis todellakin saan ne?

-- Totta kai! vastasi kreivi. -- Mutta mielestäni ei teillä tähänkään asti ole ollut rahasta puutetta.

Andrea oli niin hämmästynyt, ettei kyennyt vähään aikaan sanomaan sanaakaan.

-- Siinä tapauksessa, sanoi hän sitten havahtuen unelmistaan, -- ei minulla ole muuta jäljellä kuin pyytää teiltä erästä seikkaa, ja ymmärrättehän, että minun täytyy se tehdä, vaikka se olisikin teille vastenmielistä.

-- Puhukaa, sanoi Monte-Cristo.

-- Olen rikkauteni vuoksi tullut tekemisiin useiden ylhäisten henkilöitten kanssa, ja minulla on ainakin tällä hetkellä joukko ystäviä. Mutta mennessäni naimisiin koko Pariisin hienoston läsnä ollessa, täytyy minun tukenani olla kuuluisa nimi, ja koska isääni ei ole täällä, täytyy mahtavan käden taluttaa minut alttarille, sillä isänihän ei tule Pariisiin?

-- Hän on vanha ja monesti haavoittunut, ja sitä paitsi hän on aivan kuolemansairas joka kerta, kun hänen täytyy matkustaa.

-- Ymmärrän kyllä. Teen siis teille erään pyynnön.

-- Minulleko?

-- Niin, teille.

-- Ja mikä se on?

-- Se, että astutte hänen sijaansa.

-- Mutta hyvä herra, kuinka se voisi olla mahdollista? Olettehan joutunut siksi paljon tekemisiin minun kanssani, että teidän tulisi jo tuntea minut eikä esittää tuollaista pyyntöä. Pyytäkää minulta puoli miljoonaa lainaksi, niin en joudu niin suureen pulaan kuin nyt. Tietäkää siis, että kreivi Monte-Cristo, joutuessaan tekemisiin tämän seurapiirin tapojen kanssa, on aina osoittanut itämaalaisen epäilyksiä, jopa taikauskoakin. Minäkö, jolla on haaremi Kairossa, Smyrnassa ja Konstantinopolissa, esiintyisin huomattavassa asemassa häissä, en koskaan!

-- Hylkäätte siis pyyntöni?

-- Hylkään. Vaikka olisitte poikani, vaikka olisitte veljeni!

-- Onko se mahdollista! huudahti Andrea pettyneenä. -- Mutta miten nyt menettelisin.

-- Sanoittehan itse, että teillä on satoja ystäviä.

-- On, mutta tehän olette minut herra Danglars'ille esitellyt.

-- En suinkaan! Minä vain kutsuin teidät syömään päivällistä Auteuiliin samalla kertaa kuin hänetkin, ja te esittelitte itsenne hänelle. Sehän on aivan eri asia.

-- On, mutta mitä tulee avioliittooni, niin olette auttanut...

-- Minäkö! En millään tavoin, olkaa siitä varma. Muistakaahan, mitä vastasin silloin, kun tulitte pyytämään minua puhemieheksenne. Minä en koskaan järjestele avioliittoja, hyvä prinssi, se on minun periaatteeni.

Andrea puri huuleensa.

-- Mutta tulettehan toki tilaisuuteen?

-- Koko Pariisihan sinne tulee.

-- Niin kyllä.

-- Minä olen siellä kuten muutkin.

-- Allekirjoitatte todistajana avioliittosopimuksen?

-- Siihen ei nähdäkseni ole mitään esteitä. Niin pitkälle ei varovaisuuteni mene.

-- Koska ette suostu tekemään sen enempää puolestani, täytyy minun tyytyä tähän. Mutta vielä sananen, kreivi.

-- Olkaa niin hyvä.

-- Pyydän neuvoa.

-- Olkaa varuillanne. Neuvo on pahempi kuin palvelus.

-- Tämän neuvon voitte antaa panematta millään tavoin itseänne vaaraan.

-- Sanokaa se.

-- Vaimoni myötäjäiset ovat viisisataatuhatta frangia.

-- Sen summan ilmoitti herra Danglars itse minulle.

-- Otanko ne vastaan vai jätänkö ne notaarin haltuun?

-- Katsokaahan, ne asiat järjestetään seuraavalla tavalla, jos ne tahdotaan hienosti järjestää. Avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa päättävät molemmat notaarit tavata toisensa joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin he ottavat toisiltaan vastaan myötäjäiset, ja antavat kuitit niistä. Häiden jälkeen he sitten antavat miljoonat teille, joka olette perheen päämies.

-- Kysyn sitä sen vuoksi, että kuulin appeni maininneen, että hän aikoo sijoittaa rahamme äskenmainittuihin rautatiekeinotteluihin, sanoi Andrea salaten huonosti levottomuutensa.

-- Kaikki ihmiset vakuuttavat, että sitä tietä voitte saada omaisuutenne kasvamaan kolminkertaiseksi, sanoi Monte-Cristo. -- Paroni Danglars on hyvä isä ja oivallinen rahamies.

-- Kaikki on siis hyvin, sanoi Andrea, -- lukuun ottamatta kieltäytymistänne, joka minua suuresti surettaa.

-- Älkää luulko, että kieltäytymiseni johtuu muusta kuin tällaisissa tapauksissa aivan luonnollisista arveluista.

-- Tapahtukoon niin kuin tahdotte, sanoi Andrea. -- Tänä iltana kello yhdeksän siis tavataan.

-- Niin tavataan.

Ja huolimatta Monte-Criston heikosta vastustelusta -- hänen huulensa vaalenivat, vaikka niillä säilyikin kohtelias hymy -- Andrea tarttui kreivin käteen, puristi sitä, hyppäsi vaunuihinsa ja poistui.

Neljä viisi jäljellä olevaa tuntia Andrea käytti ajeluihin ja vierailuihin, kehottaen "ystäviään" saapumaan koko vaunuloistoineen pankkiirin taloon ja häikäisten heitä lupaamalla heille osakkeita, jotka sittemmin saivat niin monen pään pyörälle, mutta joiden alkulähteenä tällä hetkellä oli Danglars.

Puoli yhdeksästä asti illalla olivat Danglars'in suuri salonki, sen viereinen galleria ja kolme muuta saman kerroksen salonkia täynnä hienoa yleisöä. Sitä ei kylläkään houkutellut saapuville erikoinen sympatia, vaan vastustamaton tarve olla läsnä siellä, missä jotakin uutta oli nähtävänä. Akatemian jäsen sanoisi, että hienoston kutsut ovat kukkapenkereitä, jotka houkuttelevat luokseen kepeitä perhosia, nälkäisiä mehiläisiä ja surisevia ampiaisia.

Tietysti salongit oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä, joiden valo heijasteli kultauksista ja silkkitapeteista, ja salonkien koko mauton sisustus loisti kaikessa komeudessaan.

Neiti Eugénie oli pukeutunut komean yksinkertaisesti. Valkoinen, tyylikäs silkkipuku, valkoinen ruusu pikimustassa tukassa, mutta ei ainoatakaan jalokiveä. Hänen silmistään loisti ylväs itsetietoisuus, jolla hän tahtoi lieventää omasta mielestään aivan liian neitseellisen pukunsa vaikutusta.

Vähän matkan päässä hänestä keskusteli rouva Danglars Debrayn, Beauchampin ja Château-Renaud'n kanssa. Debray oli palannut taloon ottaakseen osaa tähän suureen juhlatilaisuuteen. Hänellä ei ollut mitään erikoista asemaa, vaan hän oli ainoastaan kutsuvieras niin kuin muutkin.

Danglars'in ympärillä oli edustajakamarin jäseniä ja rahamiehiä, ja hän selitti näille omaa verotussuunnitelmaansa, jonka hän aikoi toteuttaa, kun hallituksen oli pakko kutsua hänet ministeriksi.

Andrea oli työntänyt kätensä erään keikarin käsikynkkään ja kuvaili hänelle hyvin suurellisesti tulevaisuudentuumiaan ja mitä uudistuksia Pariisin muodeissa hän aikoi saada aikaan sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuisilla koroillaan. Hänen täytyi esiintyä hieman röyhkeästi tunteakseen olonsa kotoisemmaksi.

Suuri vierasjoukko lainehti salongeissa kuin turkooseista, smaragdeista, rubiineista ja timanteista muodostunut vuoksi ja luode. Täällä niin kuin kaikkialla muuallakin huomasi, että vanhimmat naiset olivat eniten koristeltuja ja että rumimmat eniten pyrkivät näyttämään itseään. Jos läsnä oli joku valkoinen lilja tai suloinen tuoksuva ruusu, niin täytyi häntä etsiä nurkasta turbaanipäisen tai paratiisilinnun höyhenillä koristetun tädin takaa.

Keskellä tätä tungosta, puheen hälinää ja naurua lausui ovenvartija tavan takaa jonkun rahamaailmassa tunnetun, armeijassa kunnioitetun tai kirjallisuudessa kuuluisan nimen. Eri ryhmät ottivat silloin tulokkaan vastaan hiukan liikahtamalla.

Mutta jos jokunen nimi saikin aikaan pienen väreilyn tässä ihmismeressä, niin kuinka moni otettiinkaan vastaan halveksivasti, jopa ivallisestikin!

Juuri kun iso kello, jonka koristuksena oli nukkuva Endymion, näytti kultataulullaan yhdeksää ja kun lyöntilaitos, koneiston ajatuksen uskollinen ilmaisija, helähti yhdeksän kertaa, ovenvartija lausui kreivi Monte-Criston nimen, ja aivan kuin sähkökipinän vaikutuksesta kaikki kääntyivät oveen päin.

Kreivi oli pukeutunut mustaan pukuun ja tapansa mukaan yksinkertaisesti, valkoinen liivi oli hänen leveän ja komean rintansa mukainen, musta kaulus näytti erikoisen loistavalta, niin selvästi se erottautui hänen miehekkään kalpeita kasvojaan vastaan; koristuksena ei hänellä ollut mitään muuta kuin niin hienot kellonperät, että ne tuskin erottuivat hänen valkoista liiviään vasten.

Oven lähelle muodostui heti paikalla piiri.

Kreivi näki ensi silmäyksellä rouva Danglars'in salongin toisessa päässä, herra Danglars'in toisessa ja neiti Eugénien aivan edessään.

Hän lähestyi ensin rouva Danglars'ia. Tämä keskusteli rouva Villefort'in kanssa, joka oli tullut yksinään, sillä Valentine oli yhä vielä sairaana. Vähääkään väistelemättä -- sillä jokainen antoi heti hänelle tietä -- kreivi sitten lähti paronittaren luota neiti Eugénien luo ja onnitteli tätä niin lyhyesti ja hillitysti, että ylpeä taiteilijatar siitä hämmästyi.

Eugénien vieressä oli neiti Louise d'Armilly, ja tämä kiitti kreiviä suosituskirjeistä, joita hän aivan kohta aikoi käyttää hyväkseen.

Sitten kreivi kääntyi ja joutui lähelle Danglars'ia, joka oli astunut muutaman askelen antaakseen hänelle kättä.

Suoritettuaan nämä kolme seuraelämän vaatimaa tervehdystä Monte-Cristo pysähtyi ja loi ympärilleen terävän katseen. Se oli tyypillinen huomatussa asemassa olevan, hienon maailman miehen katse ja näytti sanovan: "Olen tehnyt tehtäväni, tehkööt nyt muut mitä he ovat velvolliset minulle tekemään."

Andrea, joka oli ollut viereisessä salongissa, huomasi tuon erikoisen kohinan, minkä kreivi sai seurapiirissä aikaan, ja kiiruhti häntä tervehtimään.

Kreivin ympärillä oli suuri joukko ihmisiä. Kaikki tahtoivat kuunnella häntä, niin kuin aina kuunnellaan ihmisiä, jotka puhuvat vähän eivätkä koskaan mitään tarpeetonta.

Notaarit astuivat sisään ja laskivat valmiiksi laatimansa avioliittosopimuksen kullalla kirjaillulle samettiliinalle, joka verhosi tähän tarkoitukseen valittua kullattua pöytää.

Toinen notaari istui, toinen jäi seisomaan.

Aiottiin lukea avioliittosopimus, jonka todistajiksi oli kutsuttu puolet Pariisin hienostoa.

Jokainen asettui paikoilleen, tai oikeammin sanoen naiset muodostivat piirin, ja miehet heidän takanaan lausuivat huomautuksiaan Andrean kuumeentapaisesta esiintymisestä, Danglars'in odotuksesta, Eugénien välinpitämättömyydestä ja siitä kepeästä ja iloisesta tavasta, jolla paronitar käsitteli tätä tärkeätä asiaa.

Sopimus luettiin ääneen yleisen hiljaisuuden vallitessa. Mutta heti lukemisen päätyttyä alkoi hälinä salongeissa kahta kiihkeämpänä; puhuttiin niistä monista miljoonista, jotka vyöryisivät nuorenparin elämään ja täydensivät sivuhuoneeseen järjestettyä häälahjaesittelyä, missä esillä olevat kapiot ja morsiamen jalokivet olivat herättäneet naisten kateutta.

Neiti Danglars'in sulous oli nuorten miesten mielestä entistä suurempi ja aivan himmensi auringon loiston.

Mitä naisiin tulee, niin vaikka he kadehtivatkin miljoonia, tiesivät he olevansa kauniita ilman niitäkin.

Ystävät tunkeilivat Andrean ympärille, kättelivät ja mairittelivat häntä niin, että hänen päänsä meni pyörälle ja hän alkoi uskoa unelmansa toteutuvan.

Notaari tarttui juhlallisesti kynään, nosti sen päänsä yläpuolelle ja sanoi:

-- Hyvät herrat, allekirjoittaminen alkaa.

Paronin piti kirjoittaa ensin, sitten isä Cavalcantin edustajan, sitten paronittaren ja lopuksi molempien nuorten.

Paroni kirjoitti ensin, sitten isän sijainen. Paronitar lähestyi rouva Villefort'in seurassa.

-- Rakas ystävä, sanoi hän tarttuen kynään, -- tämä on todellakin ikävä sattuma. Eräs odottamaton seikka, joka on ilmaantunut tuossa kreivi Monte-Cristoa vastaan suunnatussa murha- ja varkausyrityksessä, estää meitä saamasta nauttia herra Villefort'in seurasta.

-- Oh, sepä ikävää! sanoi Danglars aivan kuin olisi sanonut: "Toden totta, se on minusta aivan yhdentekevää!"

-- Valitan, sanoi Monte-Cristo lähestyen, -- että pelkään vastoin tahtoani olevani syypää tähän prokuraattorin poissaoloon.

-- Tekö, kreivi? sanoi rouva Danglars kirjoittaessaan nimensä. -- Jos niin on asian laita, niin olkaa varuillanne; minä en anna sitä koskaan anteeksi.

Andrea alkoi kuunnella tarkkaavasti.

-- Eikä syy kuitenkaan ole minun, sanoi kreivi, -- pyydän saada todistaa viattomuuteni.

Kaikki kääntyivät kuuntelemaan.

-- Muistattehan, sanoi kreivi täydellisen hiljaisuuden vallitessa, -- että minun luonani kuoli tuo onneton mies, joka oli tullut talooni varkaisiin ja kaikesta päättäen sai poistuessaan surmansa rikostoverinsa kädestä?

-- Muistamme, sanoi Danglars.

-- No niin, kun häntä yritettiin lääkitä, riisuttiin vaatteet hänen yltään ja heitettiin erääseen puutarhan nurkkaan, josta oikeuslaitos ne sitten kokosi. Mutta se otti vain takin ja housut antaakseen ne yleiselle syyttäjälle ja unohtikin liivin.

Andrea kalpeni huomattavasti ja siirtyi hiljalleen ovea kohden. Hän näki pilven nousevan taivaalleen ja arvasi myrskyn piilevän pilvessä.

-- No niin, tämä liivi löydettiin tänään, se oli aivan verinen ja sydämen kohdalla oli reikä.

Naiset kirkaisivat, ja pari kolme valmistautui pyörtymään.

-- Ne tuotiin minulle. Kukaan ei voinut aavistaa, mistä nämä ryysyt olivat tulleet talooni. Vain minä ymmärsin epäillä niitä murhatun liiveiksi. Palvelijani tutki taskut varovaisesti ja inhoten, tunsi paperin kahisevan ja otti taskusta kirjeen. Arvaatteko, kenelle se oli osoitettu? Teille, herra paroni.

-- Minulleko? huudahti Danglars.

-- Niin juuri teille. Minun onnistui saada selville nimenne, vaikka veri olikin tahrinut kirjeen, vastasi Monte-Cristo kaikkien huudahtaessa hämmästyksestä.

-- Mutta, kysyi rouva Danglars katsellen levottomana miestään, -- millä tavoin tämä voi estää herra Villefort'ia tulemasta?

-- Aivan yksinkertaisesti siten, että liivi ja kirje olivat todistuskappaleita, vastasi Monte-Cristo. -- Lähetin sekä liivin että kirjeen kuninkaalliselle prokuraattorille. Tiedättehän, rakas paroni, että laillista tietä pääsee varmemmin rikollisen perille. Ehkä tämän takana piili salajuoni teitä vastaan.

Andrea katsoi terävästi Monte-Cristoon ja hävisi toiseen salonkiin.

-- Se voi kyllä olla mahdollista, sanoi Danglars. -- Eikö tuo murhattu ollut entinen rangaistusvanki?

-- Oli kyllä, vastasi kreivi, -- entinen rangaistusvanki, ja hänen nimensä oli Caderousse.

Danglars kalpeni hiukan. Andrea poistui toisesta salongista ja meni eteiseen.

-- Kirjoittakaahan nimenne, sanoi Monte-Cristo. -- Huomaan, että olen kertomuksellani tehnyt kaikki levottomiksi ja pyydän nöyrimmästi anteeksi teiltä, herra paroni, rouva paronitar ja neiti Danglars.

Paronitar, joka oli jo kirjoittanut nimensä, ojensi kynän notaarille.

-- Herra prinssi Cavalcanti, sanoi notaari, -- herra prinssi Cavalcanti, missä olette?

-- Andrea, Andrea! huusivat useat nuoret miehet, jotka olivat jo tulleet italialaisen kanssa niin hyviksi tuttaviksi, että sinuttelivat häntä.

-- Kutsukaahan prinssi tänne, ilmoittakaa hänelle, että hänen vuoronsa on kirjoittaa nimensä, sanoi Danglars ovella olevalle palvelijalle.

Mutta samassa kaikki läsnäolijat ryntäsivät isoon salonkiin, aivan kuin jokin kamala kummitus olisi tullut taloon etsiäkseen kenen nielisi. Peräytymiseen, kauhistukseen ja huutoihin oli todellakin syytä. Poliisiupseeri asetti kaksi santarmia salonkien oville ja astui Danglars'ia kohden edellään virkapukuinen poliisikomissaari.

Rouva Danglars kiljaisi ja pyörtyi.

Danglars, joka luuli, että häntä uhattiin (muutamien omatunto ei koskaan ole rauhallinen), seisoi kauhistuneena vieraittensa keskellä.

-- Mikä on asianne? kysyi Monte-Cristo astuen komissaaria vastaan.

-- Kuka läsnäolijoista on nimeltään Andrea Cavalcanti? kysyi komissaari vastaamatta kreiville mitään.

Salongin joka puolelta kuului hämmästyksen huudahduksia. Etsittiin ja tiedusteltiin.

-- Mutta kuka tuo Andrea Cavalcanti siis on? kysyi Danglars melkein suunniltaan säikähdyksestä.

-- Entinen rangaistusvanki, joka on karannut Toulonin vankilasta.

-- Ja minkä rikoksen hän on tehnyt?

-- Häntä syytetään siitä, vastasi komissaari virallisella äänellä, -- että hän on surmannut Caderousse-nimisen miehen, entisen rikostoverinsa, tämän poistuessa kreivi Monte-Criston asunnosta.

Monte-Cristo katsoi nopeasti ympärilleen. Andrea oli kadonnut.

97. Matkalla Belgiaan

Muutama minuutti sen hälinän jälkeen, joka oli syntynyt Danglars'in salongissa poliisikomissaarin tulon ja hänen tekemiensä paljastusten johdosta, oli laaja talo tyhjentynyt, aivan kuin rutto tai kolera olisi ilmestynyt vieraitten joukkoon. Muutamassa minuutissa vieraat olivat syöksyneet ulos joka ovesta, joka portaita myöten, joka aukosta, suorastaan paenneet, sillä moiseen tapaukseen eivät soveltuneet tavanomaiset osanotonilmaukset, jotka tekevät parhaimmatkin ystävät sietämättömiksi.

Taloon jäivät vain Danglars, jota poliisiupseeri kuulusteli työhuoneessa, rouva Danglars, joka oli kauhuissaan paennut budoaariinsa, ja Eugénie, joka ylpeänä ja halveksiva hymy huulillaan oli vetäytynyt huoneeseensa eroamattoman ystävänsä neiti d'Armillyn seurassa.

Palvelijakuntaa oli juhlan tähden paljon lisätty Café de Paris'n sokerileipureilla, kokeilla ja tarjoilijoilla, ja he olivat kaikki muka loukkaantuneita ja suuntasivat vihansa herrasväkeensä. Heitä oli ryhmittäin tarjoiluhuoneissa, keittiössä, asuinhuoneissaan, ja tarjoilu oli hyvin ymmärrettävistä syistä saanut jäädä sikseen.

Kaikkien näiden joukossa, jotka eri syistä olivat kiihdyksissään, kannattaa meidän kääntää huomiomme ainoastaan kahteen, neiti Eugénie Danglars'iin ja neiti Louise d'Armillyhin.

Olemme maininneet, että nuori morsian oli poistunut salongista ylpeänä ja halveksivasti hymyillen, kuin loukattu kuningatar. Ystävätär seurasi häntä ja oli paljon kalpeampi ja säikähtyneemmän näköinen.

Tultuaan huoneeseensa Eugénie sulki oven sisäpuolelta, Louisen vaipuessa tuolille.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä kamala tapaus! sanoi Louise. -- Kuka olisi tätä voinut aavistaakaan? Herra Andrea Cavalcanti ... murhamies ... karannut vanki ... kuritushuonevanki!

Ivallinen hymy nousi Eugénien huulille.

-- Toden totta, sanoi hän, -- tämä on oikein kohtalon vainoa. Kun pääsen Morcerfista, niin joudun Cavalcantiin!

-- Älä sekoita heitä toisiinsa, Eugénie.

-- Ole vaiti, kaikki miehet ovat kurjia olentoja, ja olen iloinen, kun voin tuntea heitä kohtaan vielä pahempaa kuin halveksumista. Inhoan heitä.

-- Mitä nyt teemme? kysyi Louise.

-- Mitäkö teemme?

-- Niin.

-- Samaa kuin aioimme tehdä kolmen päivän päästä ... lähdemme pois.

-- Tahdot siis kuitenkin lähteä, vaikka et menekään naimisiin?

-- Kuulehan, Louise, minua väsyttää tämä elämä, joka on yhtä säännöllistä, järjestettyä ja muodollista kuin nuottipaperimme. Minä olen aina toivonut, kaihonnut, tahtonut taiteilijaelämää, vapaata, riippumatonta elämää, jossa ihminen pääsee eteenpäin omasta ansiostaan, saa luottaa ainoastaan itseensä. Miksi jäisin tänne? Senkö vuoksi, että kuukauden kuluttua minua koetettaisiin uudelleen naittaa? Ehkä herra Debrayn kanssa, sillä onhan siitäkin aikaisemmin ollut kysymys. Ei, Louise, tämäniltainen seikkailu on puolustuksenani, en etsinyt sitä, en toivonut sitä, Jumala lähetti sen minulle, ja olen siitä kiitollinen.

-- Kuinka voimakas ja urhoollinen sinä olet! sanoi vaalea hento tyttö tummalle toverilleen.

-- Etkö vielä tuntenut minua? Mutta nyt asiaan. Postivaunut...

-- Olen kaikeksi onneksi vuokrannut jo kolme päivää sitten.

-- Passimme?

-- Ne ovat tässä!

Eugénie otti paperin, avasi sen tapansa mukaan hyvin varmasti ja luki:

-- "Herra Léon d'Armilly, kaksikymmenvuotias, ammatiltaan taiteilija, tukka musta, silmät mustat, matkustaa sisarensa seurassa."

-- Mainiota! Kenen välityksellä sait tämän passin?

-- Ollessani kreivi Monte-Criston luona pyytämässä häneltä suosituskirjeitä Rooman ja Napolin teatterien johtajille kerroin hänelle, että pelkäsin matkustaa naisena. Hän ymmärsi heti minua ja lupasi toimittaa minulle miehen passin. Ja kahta päivää myöhemmin sain tämän, johon itse olen lisännyt: "matkustaa sisarensa seurassa".

-- Hyvä on, sanoi Eugénie iloisesti, -- meillä ei ole siis muuta tehtävää kuin pakata tavaramme. Lähdemme vain samana iltana, jona avioliittosopimus piti allekirjoittaa, sen sijaan että olisimme lähteneet hääiltana, siinä ero.

-- Mietihän asiaa tarkoin, Eugénie.

-- Olen jo miettinyt. Olen väsynyt kuulemaan aina puhuttavan siirroista, lopputileistä, noususta ja laskusta, Espanjan valtiopapereista ja Haitin osakkeista. Kaiken sen sijaan saan ilmaa, vapautta, lintujen laulua, näen Lombardian tasangot, Venetsian kanaalit, Rooman palatsit, Napolin rannikon. Paljonko meillä on rahaa, Louise?

Nuori tyttö otti norsunluulla koristetun pöydän laatikosta lukollisen salkun, avasi sen ja otti sieltä kaksikymmentäkolme seteliä.

-- Kaksikymmentäkolmetuhatta frangia, sanoi hän.

-- Ja helmiä, timantteja ja koruja, jotka ovat ainakin yhtä suuren summan arvoiset, sanoi Eugénie. -- Olemme rikkaita. Kun meillä on neljäkymmentäviisituhatta frangia, voimme elää kuin prinsessat kaksi vuotta ja vaatimattomasti neljä. Mutta kuuden kuukauden päästä olemme kartuttaneet pääomamme kaksinkertaiseksi, sinä soitollasi ja minä laulullani. Pidä sinä huolta rahasta, minä jalokivilaatikosta. Jos toinen sattuu hukkaamaan oman aarteensa, niin jäähän ainakin toinen. Nyt pakkaamaan, kiireesti pakkaamaan!

-- Odotahan, sanoi Louise, -- meidän täytyy ensin mennä kuuntelemaan rouva Danglars'in ovelle.

-- Mitä pelkäät?

-- Pelkään, että joku yllättää meidät.

-- Ovi on lukossa.

-- Joku voi vaatia avaamaan.

-- Vaatikoot, me emme avaa.

-- Sinä olet oikea amatsoni, Eugénie.

Ja tytöt ryhtyivät tavattoman innokkaasti sullomaan matkalaukkuun kaikkia niitä esineitä, joita luulivat tarvitsevansa.

-- Kas niin, sanoi Eugénie, -- sillä välin kun muutan pukua, sulje sinä matkalaukku.

Louise painoi heikoilla käsivarsillaan kaikin voimin kantta kiinni.

-- Minä en jaksa painaa kyllin kovasti, sanoi hän. -- Sulje sinä.

-- Sehän on totta, sanoi Eugénie nauraen. -- Unohdin aivan, että minä olen Herkules ja sinä vain kalpea Omfale.

Ja nuori tyttö painoi polvensa matkalaukun päälle ja ponnisti voimakkain käsivarsin, kunnes matkalaukun molemmat puoliskot painuivat yhteen ja neiti d'Armilly pujotti lukon paikalleen kummastakin silmukasta.

Tämän tehtyään Eugénie avasi kaapin, jonka avain oli hänen taskussaan, ja otti sieltä vuorillisen, sinertävän matkaviitan.

-- Näethän, että olen ajatellut kaikkea. Kun sinulla on tämä viitta ylläsi, ei sinun tule vilu.

-- Entä sinä?

-- Mitä minusta, tiedäthän, ettei minun koskaan ole vilu. Sitä paitsi miehen vaatteissa...

-- Aiotko täällä muuttaa pukua?

-- Tietysti.

-- Ennätätkö?

-- Ole aivan rauhassa, pelkuri. Kaikki tässä talossa ovat nyt pyörällä päästään. Sitä paitsi, eihän kukaan ihmettele, että minä epätoivoissani olen sulkeutunut huoneeseeni, vai mitä sanot?

-- Ei, siinä olet oikeassa.

-- Sukkelaan, auta minua.

Ja samasta kaapista, josta oli ottanut neiti d'Armillyn matkaviitan, hän otti nyt täydellisen miehen puvun kengistä takkiin asti ja liinavaatteita niin paljon, ettei niistä tulisi puutetta, mutta ettei niitä ollut liikaakaan.

Ja niin nopeasti, että huomasi hänen jo ennenkin pukeneen leikillään ylleen miehen puvun, Eugénie nyöritti kenkänsä, veti housut jalkaansa, sitoi kaulahuivinsa, napitti kaulaan asti ulottuvan liivin ja otti ylleen takin, joka oli kuin valettu hänen sorean vartalonsa ja kauniitten muotojensa mukaan.

-- Sopii mainiosti, toden totta, aivan mainiosti, sanoi Louise katsellen häntä ihastuneena. -- Mutta mahtuvatko nuo paksut mustat palmikot, joita naiset aina ovat kadehtineet, miehen hatun alle.

-- Saatpahan nähdä, sanoi Eugénie.

Ja hän tarttui vasemmalla kädellään mustaan palmikkoon, jonka ympäri hänen kätensä tuskin ulottui, ja oikealla pitkiin saksiin, ja pian olivat kiharat poikki, ja palmikot putosivat hänen jalkoihinsa. Sitten hän yhtä säälimättä leikkasi otsatukkansa, ja hänen silmänsä näyttivät loistavan entistään kirkkaampina ja iloisempina mustien kulmien alta.

-- Komea tukkasi! huokasi Louise surkutellen.

-- Olenhan minä tällaisena sata kertaa kauniimpi! huudahti nuori tyttö ravistaen tukkaansa, joka nyt oli tullut aivan miesmäiseksi, -- ja enkö mielestäsi ole paljon komeampi?

-- Sinä olet kaunis, sinä olet aina kaunis! huudahti Louise. -- Minne nyt lähdemme?

-- Brysseliin, jos tahdot, sehän on lähin raja. Matkustamme Brysseliin Liègen ja Aix-la-Chapellen kautta, kuljemme Rhein-virtaa Strassburgiin asti, menemme Sveitsin läpi ja tulemme Sankt-Gotthardin kautta Italiaan. Sopiiko matkasuunnitelma?

-- Sopii.

-- Mitä katsot?

-- Katselen sinua. Olet tuollaisena todellakin ihailtavan komea. Voisi sanoa, että olet ryöstänyt minut.

-- Se väite olisikin oikea, hitto vieköön!

-- Sinähän kiroilet, Eugénie.

Ja tytöt, joista toisen olisi luullut itkevän kohtaloaan ja toisen ystävänä säälivän häntä, purskahtivat nauruun ja alkoivat siivota huonetta, joka oli pakoretken valmistelussa mennyt hiukan sekaisin.

Sitten he sammuttivat kynttilät, kuulostivat ja avasivat kaulat ojossa oven pieneen pukeutumishuoneeseen, josta päästiin palvelusväen portaille ja pihaan. Eugénie asteli edellä kannattaen toisella kädellään matkalaukkua kädensijasta; neiti d'Armilly jaksoi tuskin molemminkaan käsin pitää vastaavasta kädensijasta matkalaukkua koholla.

Piha oli tyhjä. Kello löi kaksitoista.

Portinvartijan huoneesta näkyi vielä valo.

Eugénie lähestyi varovaisesti ja näki portinvartijan nukkuvan huoneensa perällä tuolissaan.

Hän palasi Louisen luo, tarttui matkalaukkuun, jonka hän oli vähäksi aikaa laskenut maahan, ja molemmat menivät seinän varjossa porttiholviin.

Eugénie piilotti Louisen portin nurkkaan, ettei portinvartija, jos sattuisi heräämään, näkisi muita kuin yhden.

Sitten hän astui pihalyhdyn valokehään ja naputtaen ikkunaan huusi kauneimmalla kontra-alttoäänellään:

-- Avatkaa portti!

Portinvartija nousi, niin kuin Eugénie oli otaksunut, astuipa muutaman askelen lähemmäksikin nähdäkseen, kuka kolkutti, mutta huomatessaan nuoren miehen, joka kärsimättömänä pieksi kenkäänsä kepillä, hän avasi heti.

Louise pujahti kuin sisilisko raollaan olevasta portista ja riensi kadulle. Eugénie seurasi häntä näköjään tyynesti, vaikka hänen sydämensä epäilemättä sinä hetkenä löi kiivaammin kuin koskaan ennen.

Eräs kantaja sattui kulkemaan ohitse, hänelle annettiin matkalaukku kannettavaksi. Käskettyään häntä viemään sen Victoire-kadun 36:een he läksivät astelemaan miehen jäljestä. Kantajan läsnäolo rauhoitti Louisea; Eugénie oli voimakas kuin Judith tai Delila.

He saapuivat määräämänsä talon kohdalle. Eugénie käski kantajaa laskemaan matkalaukun maahan ja annettuaan hänelle muutaman kolikon ja naputettuaan ikkunaan lähetti hänet pois.

Eugénie oli kolkuttanut erään ompelijattaren ikkunaan. Tälle oli ilmoitettu asiasta edeltäpäin, hän ei ollut vielä mennyt levolle ja avasi heti.

-- Neiti, sanoi Eugénie, -- käskekää portinvartijaa vetämään vaunut vajasta ja lähettäkää heti noutamaan hevosia kyytiasemalta. Tässä on viisi frangia vaivojenne palkaksi.

-- Toden totta, sanoi Louise, -- minä ihailen sinua ja melkein kunnioitankin.

Ompelijatar katsoi heihin kummastuneena, mutta kun hänelle oli luvattu kaksikymmentä frangia, ei hän tehnyt mitään huomautusta.

Neljännestunnin kuluttua portinvartija palasi tuoden kyytimiehen ja hevoset, jotka nopeasti valjastettiin vaunujen eteen. Portinvartija sitoi matkalaukun nuoralla vaunuihin kiinni.

-- Minnepäin mennään, nuori herra? kysyi kyytimies.

-- Fontainebleauhon, vastasi Eugénie melkein miesmäisellä äänellä.

-- Mitä sinä sanoit? kysyi Louise.

-- Tahdon hiukan sotkea asiaa, selitti Eugénie. -- Tuo nainen, jolle annoimme kaksikymmentä frangia, voi meidät ilmaista saadessaan neljäkymmentä. Kun pääsemme bulevardille, muutamme suuntaa.

Ja tyttö hyppäsi vaunuihin, jotka oli niin varustettu, että niissä mukavasti saattoi nukkua.

-- Sinä olet aina oikeassa, Eugénie, sanoi laulunopettajatar istahtaen ystävänsä viereen.

Neljännestunnin kuluttua kyytimies, jota oli käsketty ajamaan toiseen suuntaan, ohjasi piiskaansa läjäyttäen hevosensa ulos Saint-Martinin tulliportista.

-- Nyt olemme siis päässeet Pariisin ulkopuolelle! sanoi Louise hengähtäen syvään.

-- Niin olemme, rakkaani, ja ryöstö on mainiosti onnistunut, vastasi Eugénie.

-- Niin, väkivallatta, sanoi Louise.

-- Tämän minä voin tuoda esiin lieventävänä asianhaarana, vastasi Eugénie.

Sanat hukkuivat vaunujen räminään heidän ajaessaan pitkin Villetten kivettyä tietä.

Herra Danglars oli menettänyt tyttärensä.

98. "Kellon ja Pullon" majatalo

Jättäkäämme neiti Danglars ja hänen ystävättärensä jatkamaan matkaansa Brysseliin ja palatkaamme Andrea Cavalcantin luo, jonka menestyksen toiveet olivat särkyneet.

Andrea Cavalcanti oli ikäisekseen hyvin viisas ja ovela nuori mies.

Muistammehan, miten hän huomatessaan vaaran uhkaavan, oli heti alkanut väistyä ovea kohden, kulkenut kahden huoneen kautta ja lopuksi kadonnut.

Erästä seikkaa emme ole maininnut, mutta sitä ei sentään saa jättää huomioonottamatta. Toisessa niistä huoneista, joiden kautta Cavalcanti kulki, oli nähtävänä morsiamen kapiot, jalokiviä, kashmir-shaaleja, valencienne-pitsejä, englantilaisia harsoja ja suuri joukko kaikenlaisia esineitä, joiden pelkkä mainitseminenkin saa nuoren tytön sydämen kiivaasti sykkimään.

Kulkiessaan näiden huoneiden kautta Andrea toimi tavalla, josta huomasi hänet sekä ovelaksi että tulevaisuudestaan huolehtivaksi nuorukaiseksi: hän sieppasi taskuunsa kaikki kalleimmat esineet.

Saatuaan täten itselleen matkavaroja Andrea oli entistä valmiimpi hyppäämään ikkunasta tai pujahtamaan ties millä tavalla poliisien käsistä.

Kookas ja voimakas kun oli ja väkevä kuin spartalainen, oli Andrea juossut jo neljännestunnin ajan tietämättä, minne oikeastaan suuntasi matkansa. Hän pyrki vain niin loitolle kuin mahdollista talosta, jossa oli ollut vähällä joutua kiinni.

Niin kuin vaisto vie varkaat kaupunginportille ja jäniksen koloonsa, oli Andreakin kääntyessään Mont-Blanc-kadulta tullut La Fayette -kadun päähän. Siihen hän pysähtyi huohottamaan. Ketään ei näkynyt. Hänen vasemmalla puolellaan oli Saint-Lazaren autio aidattu alue, oikealla puolella Pariisi koko laajuudessaan.

-- Olenko hukassa? mietti hän. -- En, jos olen vihamiehiäni nopeampi. Pelastukseni riippuu siis kokonaan vauhdistani.

Samassa hän näki kaukana Faubourg-Poissonnièran puolella ajurin, joka synkkänä piippu hampaissaan istui kuskipukillaan pyrkien Faubourg-Saint-Denis'hin päin, missä varmaankin oli hänen asuntonsa.

-- Hei, ystävä! huusi Benedetto.

-- Mitä asiaa? kysyi ajuri.

-- Onko hevosenne uupunut?

-- Uupunut, totta kai, kun ei koko siunattuna herran päivänä ole tehnyt yhtään mitään. Neljä lyhyttä ajoa ja frangi juomarahoja, yhteensä seitsemän frangia, ja isännälleni minun pitää suorittaa kymmenen!

-- Tahdotteko ansaita lisää kaksikymmentä?

-- Mielelläni, kyllähän kaksikymmentä frangia jokainen ottaa. Millä tavoin minä voin ne ansaita?

-- Ajakaa hiukan, ellei hevosenne ole aivan kuitti.

-- Se lentää kuin tuuli, sen takaan, sanokaa vain, minne päin mennään.

-- Louvres'iin päin.

-- Kyllä tiedän, siellähän saa juoda hyvää kirsikkalikööriä.

-- Juuri niin. Minun pitää saada kiinni eräs ystäväni, jonka kanssa aion huomenna mennä metsästämään Chapelle-en-Servaliin. Hänen piti odottaa minua täällä puoli kahteentoista asti. Nyt on puoliyö. Hän on varmaankin väsynyt odottamaan ja on lähtenyt yksinään.

-- Luultavasti.

-- Tahdotteko koettaa saada hänet kiinni?

-- Mielelläni.

-- Ellen saa häntä kiinni ennen Bourget'ta, saatte kaksikymmentä frangia, ellen saa häntä kiinni ennen Lourves'ia, saatte kolmekymmentä.

-- Ja jos saamme kiinni?

-- Saatte neljäkymmentä! sanoi Andrea, joka hetkisen mietti asiaa, mutta huomasi, ettei tämä lupaus merkinnyt mitään.

-- Sovittu asia, sanoi ajuri. -- Astukaa rattaille! Hei!

Andrea astui ajoneuvoihin, jotka hyvää kyytiä kulkivat Faubourg-Saint-Denis'n läpi, Faubourg-Saint-Martinin ohitse, sitten tulliportin läpi ja pitkin loppumatonta Villetten tietä.

Etsittyä ystävää ei tietysti tavattu, vaikka Cavalcanti tuon tuostakin kysyi ohikulkijoilta ja niistä majataloista, joissa vielä oltiin valveilla, oliko tiellä nähty vihreitä ajoneuvoja ja ruskeaa hevosta. Ja kun Alankomaihin vievää tietä pitkin ajaa paljon rattaita, joista yhdeksän kymmenesosaa on vihreitä, niin hän sai kaikkialta myöntäviä vastauksia.

Jokainen väitti etsityn ajaneen ohitse, milloin viidensadan, milloin kahdensadan, milloin sadan askelen päässä. Mutta kun kohdalle tultiin, ei ajaja ollutkaan se, jota Andrea tavoitteli.

Kerran ajoivat hänen ajoneuvojensa ohitse hyvää kyytiä vaunut, joita veti kaksi postihevosta.

-- Olisipa minulla nuo vaunut, huokasi Cavalcanti, noin hyvät hevoset ja ennen kaikkea passi, joka täytyy olla, ennen kuin ne saa tilata!

Juuri niissä vaunuissa ajoivat neiti Danglars ja neiti d'Armilly.

-- Eteenpäin, eteenpäin! hoputti Andrea. -- Me saamme hänet varmasti kohta kiinni!

Ja hevosraukka jatkoi jälleen hurjaa vauhtiaan, jonka se oli alkanut tulliportilla. Se oli aivan märkä, kun tultiin Louvres'iin.

-- Kaikesta päättäen en tavoitakaan ystävääni, sanoi Andrea, -- tapan vain hevosenne. Parasta pysähtyä. Tässä on kolmekymmentä frangianne, menen nukkumaan "Punaisen Hevosen" ravintolaan ja jatkan matkaani ensimmäisissä vaunuissa, joissa on tilaa. Hyvästi, ystäväni.

Ja Andrea hyppäsi kepeästi kadulle annettuaan ajajalle kuusi viiden frangin rahaa.

Ajuri pisti iloissaan rahat taskuunsa ja läksi käymäjalkaa ajamaan Pariisiin päin. Andrea oli menevinään "Punaisen Hevosen" ravintolaan. Hän pysähtyi hetkiseksi portin suojaan, kuuli ajajan vaunujen kolinan yhä loittonevan ja läksi reippaasti astumaan eteenpäin. Näin hän kulki pysähtymättä kokonaisen peninkulman.

Vasta sitten hän lepäsi. Hän arveli olevansa aivan Chapelle-en-Servalin läheisyydessä, jonne hän oli sanonutkin aikovansa.

Väsymyksestä ei Andrea Cavalcanti pysähtynyt, mutta hänen täytyi tehdä päätös, laatia matkasuunnitelma.

Hän ei voinut matkustaa diligenssillä eikä postivaunuillakaan. Kumpaakin matkustamistapaa varten hän olisi välttämättömästi tarvinnut passin.

Ei hän voinut jäädä Oisen maakuntaankaan, joka oli Ranskan metsättömin ja parhaiten vartioitu maakunta, sillä olihan hän sekaantunut siksi moneen rikosasiaan.

Andrea istahti ojan reunalle, painoi päänsä käsiensä nojaan ja mietti.

Kymmenen minuutin päästä hän nosti päänsä, hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän tahrasi tomuun koko toisen puolen päällystakistaan, jonka hän oli ennättänyt siepata eteisestä peittääkseen juhlapukunsa, ja saavuttuaan Chapelle-en-Servaliin hän meni rohkeasti kolkuttamaan ainoan majatalon ovelle.

Isäntä tuli avaamaan.

-- Hyvä ystävä, sanoi Andrea, -- ratsastin Montrefontainesta Senlisiin, kun virma hevoseni säikähti jotakin ja heitti minut selästään. Minun täytyy vielä tänä yönä päästä Compiègneen, etteivät omaiseni tulisi levottomiksi. Voinko saada täältä hevosen?

Majatalon isännällä on aina hevonen, hyvä tai huono.

Chapelle-en-Servalin isäntä käski renkipojan satuloida hevosen ja herätti seitsenvuotiaan poikansa, jotta tämä istuutuisi herran taakse satulaan tuodakseen sitten ratsun kotiin.

Andrea antoi majatalon isännälle kaksikymmentä frangia ja ottaessaan ne taskustaan pudotti tahallaan permannolle käyntikortin.

Se oli erään hänen pariisilaisen tuttavansa käyntikortti. Kun majatalon isäntä Andrean mentyä ottaa kortin maasta, niin hän on varma siitä, että oli antanut hevosensa kreivi Mauléonille, joka asui Pariisissa Saint-Dominique-kadun 25:ssä. Se nimi ja osoite oli näet käyntikortissa.

Hevonen ei juossut nopeasti, mutta hölkötti kuitenkin tasaisesti. Kolmessa ja puolessa tunnissa Andrea oli päässyt neljän ja puolen peninkulman päässä olevaan Compiègneen. Raatihuoneen kello löi juuri neljä, kun hän ratsasti torille, jolle diligenssit pysähtyvät.

Compiègnessa on oivallinen hotelli. Joka vain kerrankin on siellä yöpynyt, muistaa sen varmasti.

Andrea, joka tehdessään huviretkiä Pariisin ympäristöön oli pysähtynyt sinne, muisti "Kellon ja Pullon" majatalon. Hän lähetti pojan pois annettuaan hänelle kaiken taskussaan olevan pikkurahan, ja meni kolkuttamaan majatalon oveen. Hän tuumiskeli, että koska hänellä vielä oli noin neljä tuntia aikaa, oli viisainta vahvistaa ruumistaan vastaisten ponnistusten varalta hyvällä unella ja oivalla aterialla.

Tarjoilija tuli avaamaan.

-- Hyvä ystävä, sanoi Andrea, -- saavun Saint-Jean-au-Bois'ta syötyäni siellä päivällistä. Aioin päästä puoliyön aikana meneviin matkavaunuihin, mutta eksyinkin ja olen aivan kuin hullu harhaillut neljä tuntia metsässä. Antakaa minulle jokin hauska pihanpuoleinen huone ja tuokaa minulle kylmää kanaa ja pullo bordeaux-viiniä.

Tarjoilija ei epäillyt mitään, Andrea puhui aivan tyynesti, hänellä oli sikari suussa ja kädet palttoon taskussa, hänen vaatteensa olivat hienot, partansa hyvin hoidettu ja kenkänsä moitteettomat; hän näytti myöhästyneeltä pitovieraalta.

Tarjoilijan pannessa huonetta kuntoon oli emäntä herännyt. Andrea tervehti häntä herttaisesti hymyillen ja pyysi saada huoneen numero 3, joka hänellä oli ollut edellisellä kerralla käydessään Compiègnessa. Pahaksi onneksi oli siinä huoneessa eräs nuori mies, joka matkusti sisarensa kanssa.

Andrea näytti olevan aivan epätoivoissaan. Hän rauhoittui vasta sitten, kun emäntä vakuutti, että hänelle annettu huone numero 7 oli aivan samanlainen kuin numero 3:kin. Andrea lämmitteli jalkojaan ja keskusteli Chantillyn viimeisistä kilpa-ajoista odotellen huoneensa kuntoonjoutumista.

Eipä Andrea ollut suotta puhunut pihanpuoleisista huoneista. "Pullon" majatalon piha, jossa on kolme riviä parvekkeita aivan kuin teatterin katsomossa ja sen lisäksi jasmiinipensaita sekä pylväitä kiertäviä köynnöksiä, on maailman kaunein majatalonpiha.

Kana oli tuoretta, viini vanhaa, tuli kirkas ja lämmittävä. Hämmästyksekseen Andrea huomasi syövänsä niin suurella ruokahalulla, kuin hänelle ei olisi suorastaan mitään tapahtunut.

Sitten hän meni levolle ja vaipui syvään uneen, jota kaksikymmenvuotiailla eivät edes omantunnonvaivat häiritse. Ja sitä paitsi: Andrealla ei niitä ollutkaan. Hän oli keksinyt oivallisen tuuman ja oli aivan rauhallinen.

Aamulla hän lähtisi majatalosta maksettuaan laskunsa. Metsäseudulle päästyään hän asettuisi jonkun talonpojan luo muka harrastamaan maalausta. Hän hankkisi halonhakkaajan puvun ja kirveen ja muuttuisi työmieheksi. Hän likaisi kätensä, kampaisi tukkansa lyijykammalla saadakseen sen tummaksi, ruskettaisi kasvonsa käyttämällä erästä toveriensa neuvomaa ainetta. Sitten hän kulkisi metsästä metsään rajaa kohden, kulkisi öisin ja nukkuisi päivisin metsässä ja poikkeaisi ihmisasuntoihin vain ostaakseen leipää.

Päästyään rajan yli hän vaihtaisi jalokivet rahaksi ja saisi hyvän lisän niihin kymmeneen tuhannen frangin seteliin, jotka hänellä aina oli vaaran varalta taskussaan. Varmaan hän saisi kokoon noin viisikymmentätuhatta frangia. Kohtalo ei tuntunut hänestä laisinkaan kovalta.

Hän luotti myöskin paljon siihen, että Danglars'it kaikin tavoin koettaisivat tukahduttaa tämän seikkailun aiheuttaman hälinän.

Tämä ajatuksenkulku yhdessä väsymyksen kanssa vaivutti Andrean syvään uneen.

Herätäkseen varhain aamulla Andrea ei ollut sulkenut ikkunaluukkuja, lukinnut vain oven ja pannut pöydälle vuoteensa viereen hyvin terävän puukon, joka hänellä aina oli mukanaan ja usein käytössä.

Kello seitsemän aamulla Andrea heräsi siihen, että auringonsäde alkoi leikkiä hänen kasvoillaan.

Kaikissa hyvin järjestyneissä aivoissa on vallitseva ajatus nukahtaessa viimeisenä ja herätessä ensimmäisenä.

Andrea ei vielä ollut aivan kokonaan avannut silmiään, kun hänen vallitseva ajatuksensa jo kuiskasi, että hän oli nukkunut liian kauan.

Hän hyppäsi vuoteeltaan ja juoksi ikkunaan.

Santarmipoliisi astui pihan poikki.

Santarmi on rauhallisenkin ihmisen mielestä maailman huomiota herättävin olento. Mutta kun ihminen tietää itsensä syylliseksi, muuttuu santarmin puvun keltainen, sininen ja valkoinen väri hänen silmissään pelottavaksi.

-- Miksi täällä on santarmi? tuumi Andrea.

Mutta sitten hän vastasi itselleen loogilliseen tapaansa:

-- Santarmin ilmestyminen majataloon ei ole mitenkään ihmeteltävää. Parasta kuitenkin pukeutua.

Ja nuori mies pukeutui tavattoman joutuisasti, mitä ominaisuutta hänen kamaripalvelijansa ei ollut voinut häneltä viedä muutaman kuukauden ylhäisen elämän aikana.

-- Hyvä on, sanoi Andrea, -- odotan kunnes hän on lähtenyt, ja sitten livistän.

Saatuaan kengät jalkaansa ja sidottuaan kaulahuivinsa hän lähestyi uudelleen ikkunaa ja kohotti musliiniverhoa.

Santarmi oli paikallaan, mutta nuori mies näki lisäksi toisen santarmin niiden portaiden juurella, joita myöten hänen oli mentävä pihalle ja kolmannen ratsain ladattu musketti kädessään portilla, josta hänen täytyi kulkea päästäkseen pois majatalosta.

Tämä kolmas santarmi oli vaarallisin, sillä hänen ympärilleen oli kokoontunut suuri joukko uteliasta väkeä, joka aivan täytti porttiaukon.

-- Minua ajetaan takaa! oli Andrean ensimmäinen ajatus. -- Perhana!

Nuoren miehen kasvot kalpenivat, hän katsoi levottomana ympärilleen. Hänen huoneestaan samoin kuin kaikista muistakin saman kerroksen huoneista pääsi pois vain yhtä tietä, pihanpuoleisen parvekkeen kautta.

-- Olen hukassa! oli hänen seuraava ajatuksensa.

Andrean asemassa olevalle miehelle merkitsi kiinnijoutuminen vankeutta, tuomiota ja kuolemaa, ehdotonta kuolemaa.

Hän puristi suonenvedontapaisesti molemmilla käsillään päätään ja luuli jo tulevansa pelosta hulluksi.

Mutta pian syttyi hänessä toiveikas mielijohde. Heikko hymy nousi kalvenneille huulille ja kauhusta vääntyneille poskille.

Hän katsahti ympärilleen. Pöydällä oli marmorinen kirjoitusteline, mustetta ja paperia.

Hän koetti hillitä kätensä vapisemista ja kirjoitti päällimmäiselle paperiarkille:

Minulla ei ole rahaa, millä maksaisin, mutta en ole epärehellinen mies; jätän korvaukseksi tämän neulan, jonka arvo on kymmenen kertaa suurempi kuin velkani on. Suonette anteeksi, että poistuin ennen aamunkoittoa, häpeän niin kovin, etten voinut jäädä!

Hän otti kaulahuivistaan neulan ja laski sen paperille.

Tämän tehtyään hän ei jättänytkään ovea lukkoon, vaan avasi teljen, jopa jätti oven raolleenkin, aivan kuin olisi lähtiessään unohtanut sen sulkea, ja pujahti sukkelasti takan sisään, veti sen eteen paperisen suojustimen, johon oli kuvattu Akilleuksen ja Deidameian taistelu, hävitti jalallaan tuhasta askeltensa jäljet ja alkoi kiivetä uuninpiippua ylös, sillä vain sitä tietä hän saattoi päästä pakoon.

Samassa se santarmi, jonka Andrea ensimmäiseksi oli huomannut, nousi portaita komissaarin jäljestä. Toinen santarmi jäi vartioimaan portaita.

Seuraavat syyt olivat aiheuttaneet tämän vieraskäynnin, jota Andrea koetti kaikin tavoin välttää.

Aamulla varhain olivat lennätinlaitokset lähettäneet tietoja joka suuntaan ja joka seudulle, panneet virastot liikkeelle ja toimittaneet järjestysvallan ajamaan takaa Caderoussen murhaajaa.

Compiègnessa, varuskuntakaupungissa ja kuninkaan asuinkaupungissa, jonka lähistöllä usein pantiin toimeen kuninkaallisia metsästysretkiä, oli runsaasti viranomaisia, poliiseja ja muita järjestyksenvalvojia. Lennätinsanoman tultua oli heti ryhdytty tutkimuksiin, ja kun "Kellon ja Pullon" ravintola oli kaupungin huomattavin majatalo, aloitettiin siitä.

Vartija, joka oli raatihuoneen lähellä -- raatihuone oli aivan majatalon vieressä -- oli kertonut, että useita matkustajia oli yön aikana poikennut majataloon. Se vartija, joka oli astunut toimeensa kello neljältä, muisti heti paikalleen tultuaan nähneensä miehen ratsastavan torille valkoisen hevosen selässä pieni poika satulassa takanaan. Mies oli hypännyt maahan, lähettänyt pois hevosen ja pojan sekä mennyt kolkuttamaan "Kellon" majatalon porttia, joka oli hänelle avattu.

Epäluulot kohdistuivat nyt tähän nuoreen mieheen, joka oli saapunut niin kummallisen myöhäiseen vuorokauden aikaan. Ja niinpä astuivat nyt poliisikomissaari ja santarmikorpraali Andrean ovea kohden. Ovi oli raollaan.

-- Oho, sanoi korpraali, valtion palveluksessa viisastunut vanha kettu, -- huono merkki, kun ovi on raollaan. Olisin mieluummin nähnyt sen monessa lukossa.

Pieni kirjelippu ja siihen kiinnitetty neula tukivat surullista totuutta, Andrea oli paennut.

Sanomme tukivat, sillä korpraali ei tyytynyt yhteen todistukseen. Hän katsoi ympärilleen, kurkisti vuoteen alle, avasi verhot, tarkasti kaapit ja pysähtyi lopuksi lieden eteen. Andrea oli ollut varovainen, tuhassa ei näkynyt mitään jälkiä.

Se oli kuitenkin pakotie, ja tällaisissa tapauksissa täytyi jokaista pakotietä huolellisesti tarkastaa. Korpraali käski sen vuoksi tuoda risuja ja olkia, pani pesän niin täyteen, kuin olisi ladannut kanuunaa, ja sytytti tulen.

Tiilet oikein paukkuivat kuumuudesta, paksu savupilvi kohosi piipusta ja nousi taivasta kohden kuin tulivuoren musta sauhu, mutta hän ei nähnyt vangin putoavan huoneeseen, niin kuin oli odottanut.

Andrea oli koko elämänsä ajan saanut taistella yhteiskuntaa vastaan ja pystyi kyllä kilpailemaan santarmin kanssa, vaikka tämä olikin ylennetty korpraalin arvoon. Hän arvasi, että tämä turvautuisi savuun ja seisoi sen vuoksi katolla savupiipun suojassa.

Hetkisen hän jo luuli pelastuneensa, sillä hän kuuli korpraalin huutavan santarmeille:

-- Hän ei ole enää siellä.

Mutta kurottaessaan kaulaansa hän näki santarmien jatkavan etsimäänsä entistä kiihkeämmin. Hänkin puolestaan katseli ympärilleen. Raatihuone, kuudennellatoista vuosisadalla rakennettu jättiläiskokoinen rakennus, kohosi hänen edessään kuin synkkä muuri, ja sen oikeanpuoleisista ullakkoikkunoista näki katon joka kolkkaan niin kuin vuoren harjalta laaksoon.

Andrea ymmärsi, että vähän ajan päästä korpraalin pää pistäisi esiin jostakin näistä aukoista. Silloin hän olisi hukassa. Kattoja pitkin hän ei pääsisi pakoon.

Niinpä hän päätti palata, ei samaa tietä kuin oli tullut, mutta samanlaista.

Hän tarkasti, mistä savupiipusta ei tullut sauhua, ryömi kattoa pitkin sen luo ja katosi piipun aukosta kenenkään näkemättä.

Samassa aukeni pieni ikkuna raatihuoneessa ja korpraalin pää tuli näkyviin. Se pysyi hetkisen paikoillaan liikkumattomana kuin jokin rakennusta koristavista kivikuvista. Sitten kuului pettymyksen huokaisu ja pää hävisi.

Korpraali palasi majataloon tyynenä ja kylmänä kuin laki, jonka edustaja hän oli. Hän ei vastannut mitään torilla seisoskelevien kysymyksiin.

-- No? kysyivät vuorostaan molemmat santarmit.

-- Poikani, vastasi korpraali, -- näyttää siltä, kuin rosvo olisi todellakin tänä aamuna varhain päässyt pakoon. Mutta me lähetämme tarkastajia Villers-Coteret'n ja Noyonin tielle ja tutkimme koko metsän. Saamme hänet varmasti kiinni.

Kunnianarvoisa virkamies oli töin tuskin ennättänyt santarmikorpraaleille ominaisella äänenpainolla lausua tämän viimeisen sanan, kun majatalon pihaan kuului pitkä kauhunkirkaisu ja siihen liittyi kiivasta kellonsoittoa.

-- Mitä tämä tietää? huudahti korpraali.

-- Näyttääpä sillä matkustajalla olevan kova kiire, sanoi isäntä. -- Mistä numerosta soitetaan?

-- Kolmesta.

-- Juoskaa katsomaan, tarjoilija!

Huudot ja kellonsoitto kiihtyivät. Tarjoilija lähti juoksemaan.

-- Odottakaahan, sanoi korpraali pidättäen häntä. -- Tuo kellonsoittaja näyttää tarvitsevan muuta kuin tarjoilijaa, lähetämme hänen luokseen santarmin. Kuka asuu numero kolmessa?

-- Eräs nuori mies, joka yöllä saapui sisarensa seurassa postivaunuilla ja pyysi saada kahden hengen huoneen.

-- Tulkaa jäljestäni, komissaari, huusi korpraali, -- seuratkaa minua ja pitäkää kiirettä.

-- Odottakaahan, sanoi isäntä, -- numero kolmeen pääsee kahta tietä, ulkoportaiden ja sisäportaiden kautta.

-- Hyvä, sanoi korpraali, -- minä menen sisätietä, se kuuluu virkaani. Ovatko karbiinit ladatut?

-- Ovat, korpraali.

-- Vartioikaa te toiset täällä ulkopuolella. Ja jos hän aikoo paeta, niin ampukaa. Lennätinsanoma ilmoitti, että hän on suuri pahantekijä.

Numero kolmessa oli tällävälin tapahtunut seuraavaa:

Andrea oli jo laskeutunut kaksi kolmannesta savupiipusta, kun hänen jalkansa pettivät, ja hän putosi alas nopeammin ja kovemmalla kolinalla kuin olisi tahtonut. Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut, jos huone olisi ollut asumaton, mutta pahaksi onneksi siellä oli matkustajia.

Kaksi naista nukkui vuoteella, he heräsivät kolinaan.

Heidän katseensa suuntautui sinne, mistä kolina kuului, ja he näkivät miehen astuvan esiin liedestä.

Toinen näistä naisista, vaaleatukkainen, oli päästänyt kiljahduksen, joka oli kuulunut kautta koko talon; toinen, tummatukkainen, oli tarttunut soittokellon nauhaan ja kiskonut siitä kaikin voimin.

Andreaa seurasi huono onni, niin kuin huomaamme.

-- Armahtakaa! huusi hän kalpeana, säikähtyneenä, näkemättä kenen kanssa oli tekemisissä, -- armahtakaa, älkää soittako, pelastakaa minut, en tahdo teille tehdä mitään pahaa.

-- Andrea, murhaaja! huusi toinen nainen.

-- Eugénie! Neiti Danglars! sopersi Cavalcanti, ja hänen kauhunsa vaihtui kummastukseksi.

-- Auttakaa, auttakaa! huusi neiti d'Armilly siepaten kellonnuoran Eugénien hervottomista käsistä ja soittaen vielä voimakkaammin kuin toverinsa.

-- Pelastakaa minut, minua ajetaan takaa! sanoi Andrea pannen kätensä ristiin. -- Armahtakaa, säälikää, älkää heittäkö minua heidän käsiinsä!

Naiset etsivät turvaa toisistaan peitteisiinsä kietoutuneina eivätkä ensin vastanneet mitään tähän pyyntöön, sillä pelko ja vastenmielisyys olivat lamauttaneet heidät.

-- Olkoon niin! sanoi Eugénie sitten. -- Palatkaa samaa tietä kuin olette tullutkin, onneton. Menkää, me emme ilmaise mitään.

-- Hän on täällä, hän on täällä! huusi ääni porraskäytävästä. -- Minä näen hänet!

Korpraali oli kurkistanut avaimenreiästä ja nähnyt Andrean neitosten edessä. Voimakas isku pyssynperällä särki lukon, toinen irroitti salvat, ja ovi kaatui huoneeseen.

Andrea syöksyi toiselle ovelle, jonka kautta päästiin pihanpuoleiselle parvekkeelle, ja aikoi paeta sitä tietä.

Siellä olivat santarmit vahdissa ja tähtäsivät häneen karbiineillaan.

Andrea pysähtyi heti. Hän puristi kalpeana kouraansa hyödytöntä tikariaan.

-- Paetkaa! huusi neiti d'Armilly, jonka sydämessä sääli sai vallan pelon haihtuessa. -- Paetkaa!

-- Tai surmatkaa itsenne! sanoi Eugénie sillä äänellä ja tavalla, jolla vestaalit entisajan sirkuksessa painamalla peukalonsa alaspäin käskivät voittoisaa gladiaattoria surmaamaan kaatuneen vastustajansa.

Andrea vavahti ja katsoi nuoreen tyttöön niin halveksivasti, että siitä huomasi moisen kunnianvaatimuksen olevan hänen turmeltuneelle sielulleen aivan vierasta.

-- Surmaisin itseni! sanoi hän heittäen tikarin pois. -- Miksi?

-- Mutta teidäthän tuomitaan kuolemaan ja mestataan aivan kuin pahin rikollinen! huudahti neiti Danglars.

-- Mitä vielä! sanoi Cavalcanti pannen käsivartensa ristiin rinnalleen. -- Onhan minulla ystäviä!

Korpraali lähestyi häntä miekka paljaana.

-- Pistäkää miekka tuppeen, sanoi Cavalcanti, -- ei tässä tarvita sellaisia juhlallisuuksia. Näettehän, että antaudun.

Ja hän ojensi kätensä käsirautoihin pantaviksi.

Nuoret tytöt katselivat kauhuissaan tätä kamalaa muutosta: hieno herra riisui yltään komean pukunsa ja muuttui rangaistusvangiksi.

Andrea kääntyi heihin hymyillen röyhkeästi.

-- Onko teillä asiaa isällenne, Eugénie-neiti? kysyi hän, -- sillä kaikesta päättäen tapaan hänet Pariisissa?

Eugénie peitti molemmilla käsillään kasvonsa.

-- Oho, sanoi Andrea, -- ei sitä tarvitse hävetä, enkä moiti teitä vähääkään siitä, että olette ajanut jäljestäni postivaunuilla... Olinhan minä melkein aviomiehenne.

Ja heitettyään tämän sutkauksen Andrea läksi. Naiset jäivät häpeissään huoneeseen läsnäolijoiden lausuillessa heistä kaikenlaisia arveluita.

Tuntia myöhemmin he astuivat matkavaunuihin molemmat naisen puvussa.

Majatalon portti oli suljettu, etteivät ihmiset pääsisi heitä katselemaan, mutta kun portti avattiin, täytyi heidän kuitenkin ajaa läpi ihmisjoukon, joka uteliaana töllötti heitä ja puheli keskenään.

Eugénie laski verhot alas, mutta vaikka hän ei enää nähnytkään mitään, hän kuitenkin kuuli kaikki pilkkapuheet.

-- Miksi maailma ei ole erämaa? huudahti hän heittäytyen neiti d'Armillyn syliin, ja hänen silmänsä loistivat varmasti yhtä raivokkaasti kuin aikanaan Neron, kun tämä toivoi, että Roomalla olisi vain yksi ainoa pää, jotta hän voisi katkaista sen.

Seuraavana päivänä he saapuivat Brysseliin Hôtel de Flandreen. Andrea oli edellisenä iltana suljettu Conciergerie-vankilaan.

99. Laki

Olemme nähneet, kuinka helposti neiti Danglars'in ja neiti d'Armillyn onnistui pukeutua valepukuun ja toteuttaa pakoretkensä, sillä jokainen oli niin kiinni omissa asioissaan, ettei ehtinyt välittää heistä.

Jättäkäämme pankkiiri laskemaan otsansa hiessä vararikon kummituksen edessä pitkiä sarakkeitaan ja seuratkaamme paronitarta, joka oltuaan hetkisen lamassa tästä odottamattomasta iskusta oli mennyt tapaamaan entistä neuvonantajaansa Lucien Debraytä.

Paronitar oli todellakin toivonut Eugénien joutuvan naimisiin päästäkseen holhoamasta hänenkaltaistaan vaikeasti käsiteltävää olentoa. Perheissä vallitsevan salaisen lain mukaan on äidillä vaikutusvaltaa tyttäreensä vain siinä tapauksessa, että hän on tyttärensä silmissä viisauden ja täydellisyyden perikuva. Rouva Danglars pelkäsi Eugénien terävää huomiokykyä ja neiti d'Armillyn neuvoja. Hän oli muutaman kerran huomannut tyttärensä luovan halveksivia katseita Debrayhen: tytär ilmeisesti tiesi, millä tunne- ja rahasiteillä hänen äitinsä oli liittynyt ministerinsihteeriin. Jos paronittarella olisi ollut terävämpi huomiokyky, olisi hän nähnyt, ettei Eugénie halveksinut Debraytä siksi, että tämä oli heidän kodissaan loukkauskivenä ja riidanaiheena, vaan siksi, että Debray hänen mielestään oli niitä olentoja, joita Diogenes koetti olla enää sanomatta ihmisiksi ja jotka Platon määritteli kaksijalkaisiksi höyhenettömiksi eläimiksi.

Tässä maailmassa on jokaisella oma kantansa, joka estää häntä näkemästä toisen kantaa, ja rouva Danglars oli siis omalta kannaltaan katsoen hyvin pahoillaan siitä, että Eugénien avioliitosta ei ollut tullutkaan mitään. Hän ei välittänyt siitä, oliko avioliitto kaikin puolin sopiva, arvokas, ja tuliko hänen tyttärensä onnelliseksi. Ei, hän halusi vain päästä vapaaksi.

Hän riensi siis, niin kuin olemme kertoneet, Debrayn luo, joka oltuaan läsnä avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa ja sitä seuranneessa hälinässä oli mennyt klubiinsa keskustellakseen siellä muutamien ystäviensä kanssa samasta asiasta kuin kolme neljäsosaa tämän juoruavan kaupungin asukkaista, jota sanotaan maailman pääkaupungiksi.

Samaan aikaan kun rouva Danglars mustassa puvussa ja paksu harso silmillään astui Debrayn huoneistoon vieviä portaita, vaikka portinvartija oli ilmoittanut, että herra Debray oli poissa kotoaan, samaan aikaan koetti Debray torjua erään ystävän todistelua, jonka mukaan hänen, Debrayn, velvollisuus perheen ystävänä oli moisen räikeän häväistysjutun jälkeen mennä heti naimisiin Eugénien ja hänen kahden miljoonansa kanssa.

Debray koetti puolustautua kuin mies, joka mielellään antaa voittaa itsensä, sillä tämä ajatus oli usein johtunut hänen mieleensä. Mutta kun hän tunsi Eugénien riippumattomuutta rakastavan ja ylpeän luonteen, asettui hän toisinaan vastustavalle kannalle ja selitti, että tämä avioliitto oli aivan mahdoton. Kuitenkin hän samalla antoi vallan kiusaukselle, joka moralistien mielipiteen mukaan valvoo taukoamatta puhtaimman ja kunnollisimmankin miehen sielun pohjalla, aivan samoin kuin saatana valvoo ristin takana. Teenjuontia, kortinpeluuta ja innokasta keskustelua kesti kello yhteen asti yöllä.

Tällä välin rouva Danglars, jonka Lucienin palvelija oli saattanut sisään, odotti harso kasvoillaan ja sykkivin sydämin vihreässä salongissa kahden kukkalaitteen välissä, jotka hän itse samana aamuna oli lähettänyt. Ne oli Lucien itse asettanut paikoilleen, järjestänyt ja laitellut, ja tämä huolellisuus sai rouva Danglars'in antamaan anteeksi hänen viipymisensä. Kahtakymmentä vailla kaksitoista hän kuitenkin väsyi odottamaan, astui vaunuihinsa ja ajoi kotiinsa.

Hienon maailman naiset ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin rikastuneet ilotytöt, että he eivät tavallisesti saavu kotiinsa jälkeen puoliyön. Siksi paronitar palasi kotiin yhtä varovaisesti kuin Eugénie sieltä oli lähtenyt, hän astui varpaillaan ja sydän kurkussa portaita huoneistoonsa, joka oli, niin kuin tiedämme, Eugénien huoneiston vieressä. Hän ei mitenkään tahtonut antaa aihetta huomautuksiin. Tämä ainakin siinä suhteessa kunnioitettava naisparka uskoi varmasti, että tytär oli aivan viaton ja kunnioitti täydellisesti kotiaan.

Palattuaan huoneeseensa hän kuunteli Eugénien ovella; kun hän ei kuullut mitään ääniä, hän koetti avata oven, mutta se olikin lukossa.

Rouva Danglars luuli, että Eugénie uupuneena kaikista mielenliikutuksista oli mennyt vuoteeseensa ja nukkui. Hän kutsui kamarineidin luokseen ja tiedusteli asiaa häneltä.

-- Neiti Eugénie meni huoneeseensa neiti d'Armillyn seurassa, selitti kamarineiti. -- Sitten he joivat teetä yhdessä ja lähettivät minut pois sanoen, etteivät minua tarvitse.

Kamarineiti oli siitä asti ollut tarjoiluhuoneessa ja luuli niin kuin muutkin, että Eugénie-neiti nukkui.

Rouva Danglars meni siis levolle mitään epäilemättä, mutta alkoi kuitenkin mielessään pohtia illan tapauksia. Sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa kirkastuivat, saivat illan tapaukset myöskin suuremman muodon. Heitä ei ollutkaan kohdannut skandaali vaan oikea häväistys, ei häpeä, vaan täydellinen maineen menettäminen.

Vastoin tahtoaan paronitar tuli muistelleeksi, kuinka säälimättömästi hän oli ajatellut Mercedeksestä, jota oli kohdannut suuri onnettomuus.

-- Eugénie on hukassa, sanoi hän, -- ja niin mekin. Kun tämä tapaus tulee tietoon, tuottaa se meille täydellisen häpeän, sillä siinä yhteiskunnassa, missä elämme, tällainen naurettavaksi joutuminen merkitsee ikuisesti avointa haavaa. Mikä onni, että Jumala on antanut Eugénielle sellaisen kummallisen luonteen, jota toisinaan olen vavistuksella ajatellut!

Ja hän katsahti kiitollisena taivaaseen, jonka salaperäinen kaitselmus edeltäpäin järjestää kaiken tulevien tapausten varalta ja voi viasta, paheestakin tehdä ansion.

Sitten hänen ajatuksensa lentäessään linnun tavoin syvyyksien yli pysähtyivät Cavalcantiin.

-- Tuo Andrea oli konna, varas, murhaaja, ja kuitenkin hänellä oli ominaisuuksia, joista voi päätellä, että hän oli saanut ainakin puolinaisen kasvatuksen, ellei täydellistä. Hänhän esiintyi seurapiirissä suuren rikkauden ja kunniallisen nimen tukemana.

Miten päästä selvyyteen tässä sokkelossa? Kenen puoleen kääntyä päästäkseen tästä kamalasta tilanteesta?

Hän oli ensi hädässään juossut Debrayn luo, niin kuin nainen yleensä etsii turvaa rakastetultaan -- mikä teko hänet usein tekee onnettomaksi. Mutta Debray ei voinut muuta kuin antaa hänelle neuvoja. Paljon mahtavamman puoleen hänen täytyi kääntyä.

Villefort'inko? Mutta Villefort'han oli tahtonut vangita Cavalcantin ja tuottanut heidän perheeseensä sekaannuksen, aivan kuin se olisi ollut hänelle outo perhe.

Kuninkaallinen prokuraattori ei kylläkään ollut säälimätön ihminen, hän oli vain velvollisuuksiensa orja, uskollinen ja luotettava ystävä, joka säälimättä mutta varmasti oli iskenyt leikkausveitsensä mätäkohtaan. Hän ei ollut pyöveli vaan taitava lääkäri, joka oli tahtonut leikata Danglars'in kunnian erilleen tämän nuoren miehen häpeästä. Villefort'in menettely oli siis paronittaren silmissä sellainen, että se katsoi heidän molempien etua.

Mutta siihen saikin kuninkaallisen prokuraattorin taipumattomuus loppua. Rouva Danglars päätti seuraavana päivänä mennä hänen luokseen ja saada hänet käsittelemään asiaa kaikin tavoin hienotunteisesti.

Paronitar aikoi vedota heidän yhteiseen menneisyyteensä, rukoilla häntä tuon onnellisen, joskin rikollisen ajan nimessä. Herra Villefort antaisi silloin asian jäädä sikseen tai antaisi ainakin -- ja sitä varten hänen tarvitsi vain kääntää silmänsä pois -- Cavalcantin paeta ja tuomitsisi hänet poissaolevana kuolemaan. Vasta tähän päätökseen tultuaan paronitar nukkui rauhallisesti. Seuraavana aamuna hän nousi kello yhdeksän ja soittamatta kamarineitoaan luokseen, antamatta mitään elonmerkkiä itsestään, pukeutui yhtä yksinkertaisesti kuin edellisenäkin päivänä, astui portaita alas, käveli Provence-kadulle asti, otti ajurin ja läksi Villefort'in kotiin.

Kuukauden ajan oli tämä talo ollut kuin sairashuone, jonne oli ilmestynyt rutto. Osa taloa oli sekä ulkoa että sisältäpäin suljettu, ikkunaluukut avattiin vain hetkeksi tuulettamista varten, jolloin ikkunasta näkyivät palvelijan kauhistuneet kasvot. Sitten ikkuna jälleen sulkeutui kuin hautaholvin kivilaatta, ja naapurit kuiskailivat:

-- Kannetaankohan taas tänään ruumisarkku kuninkaallisen prokuraattorin talosta?

Rouva Danglars värisi nähdessään kolkon talon; hän astui ajoneuvoista, lähestyi horjuvin polvin suljettua porttia ja soitti.

Vasta kuullessaan kolmannen kerran kellonsoiton, portinvartija avasi portin niin paljon raolleen, että voi keskustella. Hän näki edessään hienon maailman naisen, mutta ei avannut porttia enempää.

-- Avatkaahan toki! sanoi paronitar.

-- Ensiksikin, kuka olette? kysyi portinvartija.

-- Kukako olen? Tunnettehan te minut aivan hyvin.

-- Me emme tunne enää ketään.

-- Tehän olette hullu! huudahti paronitar.

-- Kuka teidät on lähettänyt?

-- Tämä on jo liikaa!

-- Suokaa anteeksi, noudatan ainoastaan saamiani ohjeita. Mikä on nimenne?

-- Paronitar Danglars. Olettehan nähnyt minut monta kymmentä kertaa?

-- Se on kyllä mahdollista. Mitä asiaa teillä on?

-- Olettepa te kummallinen! Minä valitan herra Villefort'ille, miten hävyttömästi hänen palvelijansa kohtelevat vieraita.

-- Tämä ei ole hävyttömyyttä vaan varovaisuutta. Kukaan ei pääse tänne muuten kuin herra Avrignyn luvalla tai halutessaan puhutella kuninkaallista prokuraattoria.

-- Kuninkaalliselle prokuraattorille minulla juuri onkin asiaa.

-- Kiireellistäkö asiaa?

-- Tietysti, koska en ole vielä palannut ajoneuvoihini. Mutta tehkäämme tästä loppu. Tässä on käyntikorttini, viekää se herrallenne.

-- Odottaako rouva siksi, kunnes palaan?

-- Odotan, menkää!

Porttivahti sulki oven jättäen rouva Danglars'in kadulle.

Paronittaren ei tarvinnut kauankaan odottaa; vähän ajan kuluttua portti aukeni niin paljon, että hän voi astua sisään. Pihalle tultuaan vahti otti vihellyspillin taskustaan ja puhalsi.

Herra Villefort'in kamaripalvelija ilmestyi portaille.

-- Armollinen rouva suokoon anteeksi portinvartijalle, sanoi tämä, -- mutta hän on saanut jyrkät määräykset, ja herra Villefort on pyytänyt minua sanomaan armolliselle rouvalle, että mies ei voinut tehdä toisin.

Pihalla oli eräs talon ruokatavaroitten hankkija, joka oli päästetty sisään aivan yhtä varovaisesti ja jonka tavaroita parhaillaan tutkittiin.

Paronitar nousi portaita, ja talossa vallitseva alakuloisuus synkensi hänen omaa mielialaansa. Palvelija, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, ohjasi hänet prokuraattorin työhuoneeseen.

Vaikka rouva Danglars'in mieltä askarruttivatkin ne asiat, joiden tähden hän oli saapunut, oli palvelijoiden menettely ollut niin loukkaavaa, että hän aikoi tehdä sen johdosta valituksia.

Mutta kun hän näki Villefort'in kohottavan häntä kohden huolista raskaan päänsä ja katsovan häneen surullisesti hymyillen, sammuivat syytökset hänen huulilleen.

-- Antakaa anteeksi palvelijoilleni, sillä he ovat kauhun vallassa. Kun heitä on epäilty, ovat he itse alkaneet epäillä.

Rouva Danglars oli kyllä kuullut puhuttavan tällaisesta kauhusta, mutta hän ei koskaan olisi voinut uskoa, että se olisi voinut paisua näin suureksi.

-- Oletteko tekin siis onneton? kysyi hän.

-- Olen, vastasi prokuraattori.

-- Silloin varmaankin ymmärrätte minua ja arvaatte, miksi tulen tänne?

-- Ymmärrän. Tulette puhumaan kanssani eilisestä?

-- Niin, tästä kamalasta onnettomuudesta.

-- Aioitte kai sanoa ikävyydestä.

-- Ikävyydestä! huudahti paronitar.

-- Niin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori järkähtämättömän tyynesti.

-- En ole lopulta tottunut sanomaan onnettomuudeksi muuta kuin sitä, mikä on auttamatonta.

-- Luuletteko siis, että tämä voisi unohtua...?

-- Kaikki unohtuu, sanoi Villefort. -- Tyttärenne joutuu naimisiin huomenna, ellei tänään, viikon päästä, ellei huomenna. Ettekä te suinkaan aio surkutella neiti Eugénien entistä sulhasta.

Rouva Danglars katsoi kummastuneena Villefort'iin nähdessään, että hän puhui melkein leikkisästi.

-- Olenko lainkaan tullut ystävän luo? kysyi hän arvokkaasti ja samalla surullisesti.

-- Tiedättehän, että olen ystävänne, vastasi Villefort, ja hänen poskilleen nousi heikko puna.

-- Olkaa siis hiukan sydämellisempi, sanoi rouva Danglars. -- Puhutelkaa minua ystävänä älkääkä prokuraattorina, ja kun olen tavattoman onneton, niin älkää sanoko, että minun pitää olla iloinen.

Villefort kumarsi.

-- Kuullessani puhuttavan onnettomuudesta, sanoi hän, -- on minulla jo kolmen kuukauden ajan ollut paha tapa ajatella itseäni. Minua kohdanneiden onnettomuuksien rinnalla tuntuvatkin teidän onnettomuutenne vain ikävyyksiltä; minun kamalan asemani rinnalla tuntuu teidän asemanne kadehdittavalta. Mutta tämähän pahoittaa mieltänne, jättäkäämme siis se sikseen. Mitä sanoittekaan...?

-- Tulen kysymään teiltä, hyvä ystävä, sanoi paronitar, -- kuinka pitkällä on tuon hävyttömän petturin asia?

-- Petturin! kertasi Villefort. -- Toden totta, hyvä rouva, te näytätte pienentävän muutamia asioita ja suurentavan toisia. Andrea Cavalcanti, tai oikeammin sanoen Benedetto, petturi! Erehdytte, Benedetto on murhaaja.

-- Myönnän kyllä, että oikaisunne oli paikallaan, mutta mitä ankarammin menettelette tämän miehen suhteen, sitä pahemmin iskette meidän perheeseemme. Unohtakaa hänet hetkiseksi, sen sijaan että vainoaisitte häntä. Antakaa hänen paeta.

-- Tulette liian myöhään, määräykset on jo annettu.

-- Ja jos hänet saadaan kiinni -- olen kyllä aina kuullut puhuttavan, että vankilat ovat tungokseen asti täynnä -- niin antakaa hänen jäädä vankilaan.

Kuninkaallinen prokuraattori teki epäävän liikkeen.

-- Ainakin siihen asti, kunnes tyttäreni on päässyt naimisiin, lisäsi paronitar.

-- Mahdotonta. Tuomioistuimen täytyy noudattaa määrättyjä muotoja.

-- Minunkin suhteeni? sanoi paronitar puoliksi hymyillen, puoliksi vakavasti.

-- Kaikkien suhteen, vastasi Villefort, -- niin minun kuin muidenkin.

-- Ah! sanoi paronitar, ja hänen huudahduksensa ilmaisi enemmän kuin sanat.

Villefort loi häneen tutkivan katseen.

-- Tiedän, mitä tuolla tarkoitatte, sanoi hän. -- Te viittaatte noihin kamaliin kuolemantapauksiin, jotka kolmen kuukauden ajan ovat pakottaneet minut käyttämään surupukua, tarkoitatte, että nämä kuolemantapaukset, joiden lukua Valentine kuin ihmeen kautta säästynee lisäämästä, eivät ole luonnollisia.

-- Sitä en toki ajatellut, sanoi rouva Danglars nopeasti.

-- Ajattelitte kyllä, ja olihan teillä siihen oikeus. Ettehän voi muuta kuin sanoa itseksenne: Sinä, joka rikollista vainoat, vastaa: Miksi asunnossasi tapahtuu rikoksia, joita ei rangaista?

Paronitar kalpeni.

-- Niinhän te ajattelitte?

-- Ajattelin kyllä, sen myönnän.

-- Minä vastaan teille.

Villefort siirsi tuolinsa rouva Danglars'in tuolin lähelle, sitten hän nojaten käsivarttaan pöytään ja hiljentäen ääntään sanoi:

-- On olemassa rikoksia, jotka jäävät rankaisematta, koska rikollisia ei tunneta ja pelätään, että syyllisen sijasta rangaistaisiin syytöntä. Mutta kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia -- Villefort ojensi kätensä pöytänsä yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden -- kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia, niin elävän Jumalan kautta, olkoot he keitä tahansa, he saavat surmansa! Nyt, kuultuanne valani, uskaltakaa vieläkin pyytää armoa tuolle rikolliselle!

-- Oletteko varma siitä, että hän on niin syyllinen kuin hänen väitetään olevan? sanoi rouva Danglars.

-- Katsokaa, tässä ovat häntä koskevat asiapaperit. Benedetto, tuomittu kuusitoistavuotiaana kaleerivankeuteen väärennyksestä. Nuori mies oli lupaava, niin kuin näette. Sitten hän karkasi ja teki murhan.

-- Ja kuka tuo onneton Benedetto on?

-- Kuka sen tietää! Maankiertäjä, korsikalainen!

-- Eikö siis kukaan ole tullut häntä puolustamaan?

-- Ei kukaan. Hänen vanhemmistaan ei ole tietoa.

-- Mutta kuka sitten oli tuo mies, joka tuli tänne Luccasta?

-- Samanlainen väärentäjä kuin hänkin, epäilemättä hänen rikostoverinsa.

Paronitar pani kätensä ristiin.

-- Villefort! sanoi hän niin lempeällä ja hyväilevällä äänellä kuin suinkin taisi.

-- Jumalan nimessä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori varmasti ja samalla hieman tylystikin, -- Jumalan nimessä, älkää koskaan pyytäkö minua armahtamaan syyllistä. Mikä minä olen? Laki. Onko lailla silmiä teidän surullenne? Onko lailla korvia teidän lempeälle äänellenne? Onko lailla muistia ottaakseen varteen hienon viittauksenne? Ei, laki käskee, ja kun se käskee, niin se iskeekin... Sanotte varmaan minulle, että olen elävä olento enkä mikään kuollut kirjain, ihminen enkä kirja. Mutta katsokaahan minua, ovatko ihmiset kohdelleet minua veljenään? Ovatko he minua rakastaneet? Ovatko he minua säälineet? Ovatko he minua säästäneet? Onko kukaan pyytänyt armoa herra Villefort'in puolesta ja onko kukaan antanut armoa hänelle? Ei, ei, ei, aina vain on iskettyjä lyöty...! Te yhä vielä, nainen, lumooja, luotte minuun tuon hurmaavan ja ilmeikkään katseen, joka muistuttaa, että minun pitäisi punastua. Niin, minun pitäisi punastua siitä, mitä tiedätte, ehkä vielä muustakin syystä. Mutta kun itse olin langennut ja ehkä syvemmälle kuin moni muu, aloin etsiä myös muista mätähaavaa. Ja aina minä sen löysin ja olin onnellinen, olin iloinen, kun näin tämän todistuksen ihmisen heikkoudesta ja huonoudesta. Sillä jokainen ihminen, jonka näin syylliseksi, jokainen syyllinen, johon iskin, tuntui elävästi todistavan, etten itse ollut mikään pelottava poikkeus! Niin, niin, niin, koko maailma on paha, todistakaamme se ja iskekäämme syylliseen!

Villefort lausui nämä viimeiset sanat kuumeentapaisella kiihkolla, joka antoi hänen puheelleen hurjan tenhovoiman.

-- Mutta, ponnisteli rouva Danglars viimeiseen asti, -- sanoittehan, että tuo nuori mies on maankiertäjä, orpo, kaikkien hylkäämä?

-- Sitä pahempi, sitä pahempi, tai sitä parempi. Sallimus on tehnyt hänet sellaiseksi, jotta toisten ei tarvitsisi surra hänen puolestaan.

-- Mutta avutonta ei saa ahdistaa.

-- Avutonta, joka tekee murhan!

-- Hänen häpeänsä kohdistuu minun perheeseeni.

-- Vallitseehan minun perheessäni kuolema.

-- Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan säälimättömiä teitäkin kohtaan!

-- Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta kohden.

-- Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän joutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään unohtaa.

-- En, sanoi Villefort. -- Minulla on vielä viisi päivää aikaa. Tutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin tarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista? No niin, kun teen työtä -- ja minä teen työtä yötä päivää -- tulee hetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen onnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään suloisempaa kuin kärsiminen.

-- Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti osoittaa laupeutta.

-- Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli lennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä...

-- Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, -- eräs ratsumies toi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.

Villefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi kauhusta, Villefort vavahti ilosta.

-- Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. -- Hän on joutunut kiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.

Rouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.

-- Hyvästi, sanoi hän.

-- Hyvästi, vastasi kuninkaallinen prokuraattori saattaen hänet melkein iloisena ovelle asti.

Sitten hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen.

-- Kas niin, sanoi hän lyöden oikealla kädellään kirjeeseen, -- minulla oli jo väärennysjuttu, kolme varkautta, kolme murhapolttoa, ei puuttunut muuta kuin murha, ja tässä se on. Istunnosta tulee loistava.

100. Haamu

Valentine ei ollut vielä toipunut. Hän oli väsynyt ja makasi vuoteellaan. Rouva Villefort'in välityksellä hän sai tiedon kaikesta siitä, minkä olemme kertoneet, Eugénien paosta, Cavalcantin vangitsemisesta ja tämän asettamisesta syytteeseen murhasta.

Mutta Valentine oli niin heikko, että kertomus ei tehnyt häneen niin syvää vaikutusta, kuin se epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi ollut terve. Se lisäsi vain epämääräisiä aatoksia, hajanaisia mietelmiä niihin kummallisiin kuviin ja haihtuviin näkyihin, jotka syntyivät hänen sairaissa aivoissaan tai häilyivät hänen silmiensä edessä.

Päivällä Valentine pysyi vielä todellisuudentajuisena ollessaan Noirtier'n seurassa, joka kannatutti itsensä pojantyttärensä huoneeseen valvoakseen häntä isällisellä katseellaan. Palattuaan oikeuspalatsista herra Villefort istui tunnin tai pari isänsä ja tyttärensä välissä. Kello kuudelta Villefort palasi työhuoneeseensa, kello kahdeksalta saapui tohtori Avrigny, joka itse toi yöjuoman nuorta tyttöä varten. Sitten kannettiin herra Noirtier huoneeseensa.

Sairaanhoitajatar, jonka tohtori Avrigny itse oli valinnut, lähti huoneesta vasta kello yhdeltätoista, jolloin Valentine oli vaipunut uneen. Poistuessaan hän sulki Valentinen huoneen ja vei avaimen herra Villefort'ille, joten Valentinen huoneeseen ei enää päässyt muuta tietä kuin rouva Villefort'in huoneiston kautta ja pikku Edouardin huoneesta.

Joka aamu tuli Morrel herra Noirtier'n luo kuulemaan uutisia Valentinesta. Ja päivä päivältä hän myös näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi. Sillä Valentine, vaikka häntä vaivasikin suuri hermostuneisuus, alkoi voida yhä paremmin. Olihan Monte-Cristo sitä paitsi sanonut Morrelille, että ellei Valentine kahden tunnin kuluessa kuole, hänet voidaan pelastaa. Valentine eli vielä, ja neljä päivää oli jo kulunut.

Tuo mainitsemamme hermostuneisuus vainosi Valentinea unessakin tai pikemmin sanoen siinä horrostilassa, joka seurasi valveillaoloa. Yön hiljaisuudessa ja puolihämärässä, yölampun palaessa lieden reunalla alabasterikupunsa sisällä, hän näki noita haamuja, jotka liikkuvat sairaan huoneessa ja astuvat kuumeen siipien alta esiin.

Hän oli näkevinään äitipuolensa uhkaavan häntä, Morrelin ojentavan hänelle kätensä, toisinaan hän näki melkein outojakin henkilöitä, sellaisia kuin kreivi Monte-Cristo. Huonekalutkin näyttivät tällaisina kuumeen hetkinä liikkuvan ja leijailevan. Ja tätä jatkui noin kello kahteen saakka, jolloin hän vaipui raskaaseen, aamuun asti kestävään uneen.

Saman päivän iltana, jolloin Valentine oli kuullut Eugénien paosta ja Cavalcantin vangitsemisesta, tapahtui tässä huolellisesti suljetussa huoneessa jotakin hyvin omituista. Mainitut seikat olivat hetkiseksi sekaantuneet Valentinen persoonallisiin aistimuksiin, mutta loittonivat vähitellen hänen ajatuksistaan sen jälkeen, kun Villefort, Avrigny ja Noirtier olivat kukin vuorostaan poistuneet, ja kun Saint-Philippe-du-Roulen kirkonkello löi yksitoista, laski sairaanhoitajatar yöpöydälle lääkärin tuoman juoman, sulki oven, vei avaimen herra Villefort'ille ja meni sitten palvelijain huoneeseen kuulemaan kamalia juttuja tapauksista, joita talossa oli kolmen kuukauden aikana sattunut.

Sairaanhoitajatar oli ollut jo kymmenen minuuttia poissa, ja Valentinea vaivasi jälleen kuume, joka palasi joka yö.

Yölampun säteet välkkyivät tuhansin värein, kun Valentine äkkiä oli huomaavinaan, että uunin luona syvennyksessä oleva kirjakaappi äänettömästi aukeni.

Jos Valentine olisi ollut täysin tajuissaan, hän olisi tarttunut silkkiseen kellonnuoraan ja kutsunut apua, mutta nykyisessä tilassa ei mikään häntä kummastuttanut. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen ympärillään liikkuvat näyt olivat hänen oman kuumehoureensa tuotetta. Eihän niistä aamulla koskaan ollut jäänyt pienintäkään merkkiä. Ovesta astui ihmisolento.

Kuumeensa ansiosta Valentine oli jo niin tottunut tällaisiin haamuihin, ettei hän vähääkään kauhistunut. Hän avasi vain suuret silmänsä toivoen näkevänsä Morrelin.

Olento lähestyi hänen vuodettaan, pysähtyi ja näytti kuuntelevan hyvin tarkkaan.

Tällä hetkellä osui yölampun valo salaperäisen vieraan kasvoihin. -- Se ei olekaan hän! mutisi Valentine.

Ja varmasti uskoen näkevänsä unta hän odotti, että olento häviäisi tai muuttuisi toiseksi.

Hän tunnusteli valtimoaan. Se löi kiivaasti. Hän tiesi, että virkistävä juoma karkottaisi hänen silmistään häiritsevät näyt. Lääkäri oli valmistanut tuon juoman poistaakseen Valentinen rauhattomuuden, se sai kuumeen laskemaan ja vaikutti elvyttävästi aivojen toimintaan. Juotuaan tyttö voi aina jonkin aikaa paremmin.

Valentine ojensi sen vuoksi kätensä ottaakseen lasin, joka oli kristallivadilla. Mutta silloin astui haamu pari askelta häntä kohden ja tuli niin lähelle nuorta tyttöä, että tämä oli tuntevinaan hänen henkäisynsä ja kätensä kosketuksen.

Tällä kertaa unikuva tai oikeammin sanoen todellisuus sai voiton Valentinen kaikista aikaisemmista kokemuksista. Hän alkoi todellakin uskoa olevansa valveilla, hän huomasi ajatuskykynsä kirkkaaksi ja alkoi väristä.

Valentinen tunteman kosketuksen tarkoituksena oli ollut pidättää hänen kättään. Tyttö vetikin kätensä hitaasti pois.

Silloin tämä olento, joka vaikutti suojaavalta eikä uhkaavalta, tarttui lasiin, lähestyi yölamppua ja tarkasti juomaa, aivan kuin olisi tahtonut nähdä, kuinka kirkasta ja puhdasta se oli.

Mutta tämä ensimmäinen tarkastus ei riittänyt.

Tämä mies tai pikemminkin haamu, sillä hän astui niin hiljaa, että askelten ääntä ei kuulunut matoilla peitetyllä permannolla, otti lusikalla lasista juomaa ja pisti sen suuhunsa. Valentine katseli tätä kaikkea hämmästyneenä.

Hän uskoi, että näky kohta katoaisi tai vaihtuisi, mutta mies lähestyi, ojensi lasin Valentinelle ja sanoi sydämellisellä äänellä:

-- Nyt, juokaa...!

Valentine värisi.

Ensi kerran tuollainen haamu puhui hänelle ihmisäänellä. Hän avasi suunsa kirkaistakseen. Mies pani sormen huulilleen.

-- Kreivi Monte-Cristo! sopersi Valentine.

Hänestä oli mahdotonta, että kreivi Monte-Cristo tällaisena vuorokauden aikana olisi tullut hänen luokseen selittämättömällä, kummallisella, salaperäisellä tavalla läpi seinän.

-- Älkää huutako, älkää kauhistuko, sanoi kreivi, -- karkottakaa sielustanne epäilyksen siemenkin ja levottomuuden varjo. Mies, jonka näette edessänne -- sillä tällä kertaa olette oikeassa, tämä ei ole mikään näköhäiriö -- on hellin isä ja uskollisin ystävä, mitä voitte kuvitellakaan.

Valentine ei osannut vastata mitään. Hän pelkäsi niin, ettei tohtinut äännähtääkään, mutta hänen kauhistunut katseensa sanoi: Jos teillä on puhtaat aikeet, niin miksi olette täällä?

Kreivi huomasi heti, mitä nuoren tytön sielussa liikkui.

-- Kuulkaahan minua, sanoi hän, -- tai oikeammin katsokaahan minuun. Silmäni ovat tavallista punaisemmat ja otsani tavallista kalpeampi. Se johtuu siitä, että neljään yöhön en ole silmiäni ummistanut. Neljä yötä olen vartioinut, suojannut teitä, pelastaakseni teidät ystävällemme Maximilienille.

Sairaan poskille nousi nopeasti veri, sillä tuo nimi karkotti viimeisetkin epäluulot.

-- Maximilien...! kertasi Valentine. -- Maximilien! Hän on siis kertonut teille kaiken?

-- On. Hän sanoi, että hänen elämänsä riippuu teidän elämästänne, ja minä lupasin, että jäätte eloon.

-- Oletteko luvannut hänelle, että jään eloon?

-- Olen.

-- Puhuitte äsken valvomisesta ja suojaamisesta. Oletteko siis lääkäri?

-- Olen, ja uskokaa minua, paras lääkäri minkä taivas tänä hetkenä voi luoksenne lähettää.

-- Sanoitte valvoneenne? kysyi Valentine levottomana. -- Minä en ole teitä nähnyt.

Kreivi viittasi kädellään kirjakaappiin päin.

-- Olin tuon oven takana piilossa, sanoi hän; -- tuosta ovesta päästään viereiseen taloon, jonka olen vuokrannut.

Häveliäisyytensä pakottamana Valentine teki torjuvan liikkeen, kääntyi poispäin ja sanoi kauhuissaan:

-- Minusta tekonne on ollut suunnattoman mieletön, ja mainitsemanne suojelus muistuttaa suuresti häväistystä.

-- Valentine, sanoi kreivi, -- koko tänä pitkänä vartioaikana olen vain pitänyt silmällä, keitä kävi luonanne, mitä ruokia nautitte ja mitä juomia teille tuotiin. Kun huomasin nämä juomat vaarallisiksi, astuin sisään niin kuin nytkin, tyhjensin lasinne ja panin myrkyn sijaan terveellisen juoman, joka kuoleman sijasta saikin elämän virtaamaan suonissanne.

-- Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa kuumehoureiden valtaan. -- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa huulilleen, -- puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman vielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja kun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään muuta.

Valentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän veti kauhuissaan kätensä takaisin.

Monte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sitten Valentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.

-- Niin, niin, sanoi hän, -- nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi viileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!

-- Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. -- Mutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän tähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun näin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta, että ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen sisällyksen uuniin.

-- Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan lasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. -- Mutta silloin kai näitte samalla kuka sen teki?

-- Näin.

Valentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi koruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon nyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.

-- Näitte siis hänet?

-- Näin, sanoi kreivi toisen kerran.

-- Te kerrotte kamalia asioita minulle, te tahdotte saada minut uskomaan jotakin helvetillistä. Mitä, isäni talossa, omassa huoneessani, sairasvuoteella viruessanikin koetetaan minut surmata? Menkää, te kiusaatte omaatuntoani, pilkkaatte taivaallista hyvyyttä! Se ei voi olla mahdollista, se ei ole totta!

-- Oletteko te ensimmäinen, johon tämä isku osuu? Ettekö ole nähnyt herra Saint-Méranin, rouva Saint-Méranin, Barrois'n kuolevan? Ettekö olisi nähnyt herra Noirtier'n kuolevan, ellei hän totuttautumalla vuosien kuluessa myrkkyyn olisi voinut vastustaa sen vaikutusta?

-- Hyvä Jumala, sanoi Valentine, -- siis sen vuoksi isoisäni on kuukauden ajan vaatinut minua juomaan samoja lääkkeitä kuin hänkin.

-- Ja tämä lääke maistuu karvaalta niin kuin puoliksi kuivuneen appelsiinin kuori? kysyi Monte-Cristo.

-- Niin maistuu.

-- Silloin kaikki selviää, sanoi Monte-Cristo. -- Hänkin tietää, että täällä myrkytetään ja tietää kuka myrkyttää. Hän on turvannut teidät, rakkaan lapsensa, myrkkyä vastaan, ja myrkyn voima taittui, kun ruumiinne oli siihen vähitellen tottunut. Sen vuoksi te vielä elätte, mitä ihmettä en voisi muuten selittää, sillä neljä päivää sitten saitte myrkkyä, joka tavallisesti heti surmaa.

-- Mutta kuka on tuo murhaaja, tuo myrkyttäjä?

-- Nyt kysyn vuorostani: Ettekö koskaan yöllä ole nähnyt kenenkään tulevan huoneeseenne?

-- Olen kyllä. Toisinaan olen nähnyt varjojen liikkuvan, lähestyvän, loittonevan ja katoavan, mutta pidin niitä kuumenäkyinä, ja kun te äsken tulitte sisään, en pitkään aikaan tietänyt, olinko kuumeessa vai näinkö unta.

-- Ette siis tiedä, kuka tahtoo teidät surmata?

-- En, sanoi Valentine. -- Miksi kukaan tahtoisi surmata minut?

-- Kohta saatte hänet nähdä, sanoi Monte-Cristo kuulostellen.

-- Millä tavoin? kysyi Valentine katsoen kauhuissaan ympärilleen.

-- Tänä iltana ei teillä ole kuumetta ettekä houraile, tänä iltana olette aivan valveillanne; kohta kello on kaksitoista, ja sinä hetkenä murhaajat liikkuvat.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Valentine kuivaten hikeä otsaltaan.

Kello löi kaksitoista hitaasti ja juhlallisesti, ja jokainen lyönti osui aivan kuin vasaranisku nuoren tytön sydämeen.

-- Valentine, jatkoi kreivi, -- ponnistakaa kaikki voimanne, hillitkää sydäntänne, pysäyttäkää äänenne kurkkuunne, teeskennelkää unta, ja te saatte nähdä, te saatte nähdä!

Valentine tarttui kreivin käteen.

-- Olen kuulevinani askelten ääntä, sanoi hän, -- lähtekää.

-- Hyvästi, tai oikeammin sanoen näkemiin, lausui kreivi.

Ja hymyillen niin surullisesti ja isällisesti, että tytössä heräsi syvä kiitollisuus, hän meni varpaillaan kirjakaapin ovelle.

Hän kääntyi, ennen kuin sen sulki, ja sanoi:

-- Ei liikettäkään, ei sanaakaan, muuten teidät ehkä surmataan, ennen kuin ehdin tulla apuun.

Lausuttuaan tämän kamalan varoituksen kreivi katosi ovesta, joka hiljaa sulkeutui hänen jäljestään.

101. Myrkyttäjä

Valentine jäi yksin.

Kaksi kelloa, jotka kävivät hiukan jäljessä Saint-Philippe-du-Roulen kellosta, löi eri tahoilla keskiyönlyöntinsä.

Kaukaa kuului rattaiden kolinaa, mutta muuten oli kaikki hiljaista.

Silloin Valentinen huomio kohdistui kokonaan huoneessa olevaan kelloon, jossa oli sekuntiviisari.

Hän alkoi laskea sekunteja ja huomasi, että ne olivat puolta hitaammat kuin hänen sydämensä sykintä. Mutta vielä hän epäili. Viaton Valentine ei voinut kuvitellakaan, että kukaan toivoi hänen kuolemaansa. Miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä pahaa hän oli tehnyt, kun oli saanut itselleen vihamiehen?

Ei tarvinnut pelätäkään, että hän olisi nukahtanut.

Yksi ainoa ajatus, kamala ajatus, jännitti hänen mieltään. Maailmassa oli olento, joka oli aikonut surmata hänet ja aikoi vieläkin.

Jos tämä ihminen nähdessään, ettei myrkystä ollutkaan apua, käyttäisikin nyt tikaria, niin kuin Monte-Cristo oli vihjaissut! Ellei kreivi ennättäisikään apuun! Oliko hänen viimeinen hetkensä nyt tullut! Eikö hän enää saisikaan nähdä Morrelia!

Tämä ajatus sai hänet kalpenemaan ja pani kylmän hien valumaan pitkin hänen ruumistaan. Hänen teki mielensä tarttua soittokellon nuoraan ja huutaa apua.

Mutta hän oli näkevinään kirjakaapin oven läpi kreivin silmät, ja hän muisti asioita, joita ajatellessaan hän kysyi itseltään, voiko syvä kiitollisuus koskaan hälventää sitä tuskallista vaikutusta, jonka kreivin tunkeileva ystävyys oli saanut aikaan.

Kaksikymmentä minuuttia, pitkää kuin ikuisuus, kului, sitten vielä kymmenen minuuttia. Kello, joka sekuntia ennen alkoi surista, löi heleällä äänellä. Samassa kuului kirjakaapista heikkoa raaputusta. Kreivi ilmaisi valvovansa ja kehotti Valentineakin valvomaan.

Vastaiselta puolelta, Edouardin huoneen puolelta, Valentine oli kuulevinaan lattialaattojen ratinaa. Hän kuunteli henkeään pidättäen, niin että oli vähällä tukehtua. Oven ripa vingahti hiukan, ja ovi kääntyi saranoillaan.

Valentine oli noussut käsivartensa nojaan, hän painautui kiireesti vuoteelleen ja peitti käsivarrellaan kasvonsa. Hän odotti vapisten, levottomana, hirveä kauhu sydämessään.

Joku lähestyi vuodetta ja siirsi sen verhoja syrjään.

Valentine ponnisti kaiken voimansa ja alkoi hengittää tasaisesti niin kuin rauhallisesti nukkuva ihminen tekee.

-- Valentine! sanoi ääni aivan hiljaa.

Nuori tyttö värisi sydänjuuriaan myöten, mutta ei vastannut.

-- Valentine! lausui sama ääni uudelleen.

Sama äänettömyys. Valentine oli luvannut olla nukkuvinaan sikeästi.

Sitten oli kaikki hiljaista. Mutta hetken kuluttua Valentine kuuli heikon äänen, kun kaadettiin nestettä lasiin, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt.

Silloin hän uskalsi käsivartensa suojassa raottaa silmiään.

Nainen, yllään valkoinen yöpuku, kaatoi hänen lasiinsa pullosta nestettä. Valentine teki silloin ehkä jonkin pienen liikkeen tai pidätti hengitystään, sillä nainen kääntyi levottomana hänen puoleensa tarkastamaan, nukkuiko hän todellakin. Se oli rouva Villefort.

Kun Valentine tunsi äitipuolensa, alkoi hän vapista niin kovasti, että se tuntui vuoteessakin.

Rouva Villefort siirtyi silloin heti seinän suojaan ja vuoteen verhojen takaa piti ääneti silmällä Valentinen pienintäkin liikettä.

Nuori tyttö muisti Monte-Criston kamalat sanat. Hän oli näkevinään naisen toisessa kädessä pitkän ja terävän tikarin. Hän ponnisti silloin viimeisetkin voimansa ja koetti sulkea silmänsä, mutta tämän arimman aistimemme herkin toiminta, joka tavallisissa oloissa on niin perin yksinkertainen, tuntui tällä hetkellä melkein mahdottomalta.

Kun kaikki oli hiljaista ja Valentine taas hengitti tasaisesti, oli rouva Villefort vakuutettu siitä, että tyttö nukkui. Hän ojensi uudelleen kätensä ja pysytellen vuoteen pääpuolen verhojen suojassa puoliksi piilossa hän tyhjensi loput pullosta Valentinen lasiin.

Sitten hän vetäytyi pois, eikä pieninkään ääni ilmaissut Valentinelle, että hän oli lähtenyt.

Tyttö oli vain nähnyt käsivarren katoavan, ei muuta, viisikolmattavuotiaan nuoren, kauniin naisen pyöreän, siromuotoisen käden, joka oli kaatanut myrkkyä.

Mahdotonta on kuvailla, mitä Valentine tunsi sinä puolentoista minuutin aikana, jonka rouva Villefort viipyi hänen huoneessaan.

Kirjakaapista kuuluva raapaisu havahdutti nuoren tytön herpaantumisesta.

Hän kohotti vaivalloisesti päätään.

Ovi aukeni uudelleen hiljaa, ja Monte-Cristo astui sisään.

-- No, kysyi kreivi, -- epäilettekö vieläkin?

-- Hyvä Jumala! sopersi nuori tyttö.

-- Näittekö hänet?

-- Näin.

-- Ja tunsitteko hänet?

Valentine huokasi syvään.

-- Tunsin, sanoi hän, -- enkä kuitenkaan voi sitä uskoa.

-- Tahdotte siis mieluummin kuolla ja surmata Maximilieninkin...!

-- Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö melkein suunniltaan tuskasta, -- enkö siis voi lähteä talosta, paeta...?

-- Valentine, se käsi, joka teitä tavoittelee, osuu teihin, olette missä tahansa. Kullan avulla voidaan lahjoa palvelijanne, ja kuolema voi yllättää teidät monessa muodossa, lähdevedessä tai puusta poimimassanne hedelmässä.

-- Mutta sanoittehan, että isoisäni varokeino on turvannut minut myrkkyä vastaan.

-- Yhtä myrkkyä vastaan, kun sitä ei käytetä liian suurin annoksin. Tarvitsee vain muuttaa myrkkyä ja lisätä annoksia.

Hän otti lasin ja kostutti sen sisällyksellä huuliaan.

-- Ja katsokaahan, se on jo tapahtunut. Teitä ei enää myrkytetä brusiinilla, vaan aivan tavallisella unijuomalla. Tunnen alkoholin maun, johon myrkky on liuotettu. Jos olisitte juonut sen, mitä rouva Villefort on tähän kaatanut, niin Valentine, Valentine, olisitte kuollut!

-- Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö, -- miksi minua tällä tavoin vainotaan?

-- Oletteko niin hyvä, niin lempeä, niin tietämätön kaikesta pahasta, ettette ole ymmärtänyt syytä?

-- Olen, sanoi nuori tyttö, -- enhän ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa.

-- Mutta te olette rikas, Valentine, teillä on kahdensadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja nämä kaksisataatuhatta riistätte hänen pojaltaan.

-- Kuinka niin? Eihän minun rikkauteni ole hänen, minähän olen sen saanut äidiltäni ja isovanhemmiltani.

-- Olette kyllä, ja siksi herra ja rouva Saint-Méranin täytyikin kuolla, jotta saisitte periä heidät, siksi herra Noirtier tuomittiin kuolemaan heti, kun hän oli tehnyt teidät perillisekseen, ja siksi teidän vuorostanne täytyy kuolla, Valentine, jotta isänne saisi periä teidät ja jotta veljenne, hänen ainoa perillisensä, vuorostaan perisi isänne.

-- Edouard, lapsiparka, hänenkö tähtensä kaikki nämä rikokset tehdään?

-- Ymmärrätte siis vihdoinkin.

-- Hyvä Jumala, kun hän vain ei saisi kärsiä tämän kaiken tähden.

-- Te olette enkeli, Valentine.

-- Isoisääni ei siis enää aiotakaan surmata?

-- Koska teidän kuoltuanne hänen rikkautensa joutuu veljellenne -- ellei isoisänne tee häntä perinnöttömäksi --, on arveltu, että tämä rikos oikeastaan on tarpeeton ja sellaisenaan siis sitäkin vaarallisempi.

-- Ja naisenko aivoissa tällainen tuuma on voinut syntyä! Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Muistatteko Perugian majatalon lehtimajan? Muistatteko ruskeapukuista miestä, jolta äitipuolenne tiedusteli aqua tofanasta? Silloin tuo helvetillinen tuuma heräsi hänen aivoissaan.

-- Jos asian laita todellakin on niin, sanoi nuori tyttö purskahtaen itkuun, olen kuolemaan tuomittu.

-- Ette, Valentine, ette, sillä minä olen edeltäpäin aavistanut kaiken. Vihollisemme on voitettu, koska hänet tunnemme ja tiedämme. Te saatte elää, Valentine, elää rakastaaksenne ja saadaksenne rakkautta, tullaksenne onnelliseksi ja tehdäksenne jalon miehen onnelliseksi. Mutta voidaksenne elää täytyy teidän ehdottomasti luottaa minuun.

-- Määrätkää, mitä minun tulee tehdä.

-- Teidän tulee sokeasti nauttia kaikkea sitä, mitä minä teille annan.

-- Jumala on todistajani, että jos olisin yksin, mieluummin kuolisin, huudahti Valentine.

-- Ette saa puhua tästä kenellekään, ette isällennekään.

-- Eihän isäni ole osallisena tässä kamalassa liitossa, eihän? sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin.

-- Ei, ja kuitenkin isänne, joka on tottunut käsittelemään oikeusasioita, varmaankin aavistaa, että nämä monet kuolemantapaukset eivät ole luonnollisia. Teidän isänne olisi pitänyt suojata teitä, hänen olisi pitänyt olla äsken minun paikallani, hänen olisi jo pitänyt tyhjentää tuo lasi, hänen olisi jo tullut nousta murhaajaa vastaan. Kummitus kummitusta vastaan, mutisi hän lopettaen lauseensa.

-- Teen kaiken jäädäkseni elämään, sanoi Valentine, -- sillä maailmassa on kaksi olentoa, joille kuolemani voisi tuottaa kuoleman: isoisäni ja Maximilien!

-- Minä vartioin ja suojaan heitä, niin kuin olen teitä suojannut.

-- Määrätkää siis mitä minun pitää tehdä, sanoi Valentine. Sitten hän lisäsi hiljaa: -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten minun käy?

-- Käy teidän kuinka tahansa, Valentine, niin älkää kauhistuko. Jos kärsitte, jos kadotatte näkönne, kuulonne, tuntonne, niin älkää pelätkö. Jos heräätte tietämättä missä olette, niin älkää pelätkö, vaikka herätessänne olisittekin hautaholvissa ja arkkuun suljettuna. Rauhoittakaa silloin mieltänne ja sanokaa itsellenne: Tällä hetkellä ystävä, isä, joka tahtoo tehdä minut ja Maximilienin onnelliseksi, suojaa meitä.

-- Oi, kuinka kauheita tapahtumia ennustatte!

-- Valentine, tahdotteko mieluummin antaa äitipuolenne ilmi?

-- Mieluummin kuolen sata kertaa, niin, kuolen!

-- Ei, te ette kuole, ja tapahtukoon teille mitä tahansa, niin luvatkaa, ettette valita, vaan toivotte.

-- Ajattelen Maximilienia.

-- Olette minun rakas tyttäreni, Valentine, minä yksin voin teidät pelastaa ja minä pelastan.

Valentine pani kauhun vallassa kätensä ristiin, sillä hän tunsi tarvetta turvautua tänä hetkenä Jumalan apuun, ja nousi polvilleen rukoilemaan sopertaen katkonaisia sanoja. Hän unohti, ettei hänen valkoisten olkapäittensä suojana ollut muuta kuin pitkä tukka ja että hänen sydämensä sykinnän huomasi yöpuvun hienojen pitsien läpi.

Kreivi laski hiljaa kätensä nuoren tytön käsivarrelle, veti samettisen peitteen kaulaan asti ja sanoi isällisesti hymyillen:

-- Tyttäreni, luottakaa minun uskollisuuteeni yhtä lujasti kuin Jumalan hyvyyteen ja Maximilienin rakkauteen.

Valentine loi häneen kiitollisen katseen, kuin lapsi, joka oli uskottu kreivin huostaan. Kreivi otti liivinsä taskusta smaragdirasian, avasi sen kultakannen ja pudotti Valentinen oikeaan käteen herneenkokoisen pillerin.

Valentine otti sen toiseen käteensä ja katsoi odottavasti kreiviin; hän näki, miten tämän pelkäämättömän suojelijan kasvoilla oli majesteettiuden ja jumalaisen voiman kirkkaus. Katseellaan Valentine kysyi häneltä.

-- Niin, vastasi kreivi.

Valentine pisti pillerin suuhunsa ja nieli sen.

-- Ja nyt näkemiin, lapseni, sanoi kreivi, -- koetan nukkua, sillä nyt olette pelastettu.

-- Menkää, sanoi Valentine. -- Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin lupaan olla pelkäämättä.

Monte-Cristo katsoi kauan nuoreen tyttöön, joka vähitellen vaipui uneen hänen antamansa unilääkkeen vaikutuksesta.

Sitten hän otti lasin, kaatoi siitä kaksi kolmannesta uuniin, ikään kuin Valentine olisi juonut siitä, ja laski sen takaisin yöpöydälle. Sitten hän meni kirjakaapin luo ja loi ennen poistumistaan viimeisen katseen Valentineen, joka nukkui luottavaisena ja puhtaana kuin enkeli Jumalan jalkojen juuressa.

102. Valentine

Yölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen viimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo alkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava liekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä kuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän sammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen liinavaatteet opaalinvärisiksi.

Kadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli kammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin olemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort tuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.

Hän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän lähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa tyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva Villefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste pikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin, kuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.

Jos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt, kuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja katsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus varmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen. Myrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon syrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.

Nuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta suustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä hänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet väräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät valkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan reunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.

Rouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin oli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja tunnusteli nuoren tytön sydäntä.

Se ei sykkinyt.

Hän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti kätensä pois.

Valentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä kyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu, mutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen ranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan. Kynnenjuuri oli sinertävä.

Rouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut, hänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.

Myrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän peräytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa ääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen nauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin se ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.

Hetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa, vaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella. Hän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla omantunnonvaivoja.

Silloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.

Kuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas. Samassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.

Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.

Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan hiki valui hänen kasvoiltaan.

Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.

Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.

Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo kuppi kädessään.

Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.

-- Hyvä, sanoi hän, -- hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä hiukan jäljelläkin.

Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.

Kello löi kahdeksan.

Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.

Hän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi, että sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.

Hän kirkaisi kamalasti.

-- Auttakaa, auttakaa!

-- Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.

Tähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.

-- Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. -- Ettekö kuullut avunhuutoa, tohtori?

-- Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, -- menkäämme heti paikalla Valentinen huoneeseen.

Mutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat jo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet palvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja liikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja hoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.

-- Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi kuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt uskaltavan mennä.

Mutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin tohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja kohottanut hänet käsivarsilleen.

-- Tämäkin vielä...! mutisi hän laskien hänet alas. -- Jumala, hyvä Jumala, milloin sinä väsyt?

Villefort syöksyi nyt huoneeseen.

-- Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta kohden. -- Tohtori...! Tohtori...!

-- Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti, ja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.

Villefort lysähti Valentinen vuoteelle.

Tohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat; he riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta suurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija oli lähtenyt kirotusta talosta.

Tällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa hihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti tarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.

Äkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää kohden.

Hän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan lasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.

Lasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut silloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.

Jos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi tehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.

Väri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen lasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei voinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin tehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi jälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.

Rouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun kuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin näkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny lähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli juomaa kastaen sormensa siihen.

-- Ah, mutisi hän, -- tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia. Katsokaamme, mitä tämä on!

Hän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu lääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli rikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka heti muuttui veripunaiseksi.

-- Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä riemastuen, kun ongelma selvisi.

Rouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen silmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja katosi.

Vähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.

Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli kemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.

Vain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen äkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki Edouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä liikkumattomana virui lattialla.

-- Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän sairaanhoitajattarelle, -- rouva Villefort voi pahoin.

-- Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.

-- Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, -- neiti Valentinehan on kuollut.

-- Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli sitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi todellista surua.

-- Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. -- Kuka sanoo, että Valentine on kuollut?

Molemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä kalpeana, pelottavana.

Näin oli tapahtunut:

Morrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen Noirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän astui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun palvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.

Mutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.

Morrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton. Monte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän asti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut hänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli todistanut oikeiksi.

Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.

Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.

Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.

Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan. Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.

-- Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta rinnassaan.

Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.

-- Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. -- Tarvitsette varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?

-- Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.

Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon tahansa, ketään ei tullut.

Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. -- Miksi ei kukaan tule? Onko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!...

-- Niin, niin! ilmaisi Noirtier.

Maximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi tarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi kätensä ovea kohden.

-- Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.

Minuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat tyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen huoneeseen.

Hänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.

Ensimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon polvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi hänet kynnykselle.

Silloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen kaikuna vastaavan siihen:

-- Kuollut! Kuollut!

103. Maximilien

Villefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun vallassa.

Hänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta, oli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman tai pienemmän.

Hänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.

-- Kuka te olette, sanoi hän, -- kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa astua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!

Mutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään vuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.

-- Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen hänkin Morrelin pois.

Morrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti hetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan, vaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi lähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny joutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

-- Hän on hullu!

Mutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat raskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan Noirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.

Kauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen tuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse kuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.

Nämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin pelottavan ilmestyksen tavoin.

Joka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin kamalaa tapahtunut.

-- Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n tuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. -- Katsokaa, isä, katsokaa!

Villefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein outoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.

Vanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin, jotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat, halvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja ohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja oli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.

Avrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta rauhoittavaa ainetta.

-- Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä! huudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. -- Tehän sen tiedätte, sanokaa se heille, sanokaa!

Ja nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.

Vanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen silmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun nyyhkytti voimatta itkeä.

-- Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, -- sanokaa, että olin hänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa rakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu minulle!

Ja nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa takertuivat suonenvedontapaisesti siihen.

Tämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä nuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että salaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat rakastaneet suremiamme olentoja.

Mutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään käteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.

Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia ja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova hengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä vielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.

Villefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:

-- Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa. En tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen isänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri, puhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei ole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte saavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten ihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset hänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte saavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa nyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.

-- Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään entistä vihlovamman tuskan, -- erehdytte, Valentine ei kaipaa ainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää noutamaan pappia, minä olen kostaja.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.

-- Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. -- Isä on jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt tehtävänsä.

Noirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.

-- Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden mielessä liikkui, -- tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: Valentine on murhattu!

Villefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen lähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.

-- Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, -- ei maailmasta katoa ainoakaan olento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine, ei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että kysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen prokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, -- ette saa osoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!

Ja hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apua Noirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.

-- Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen tahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, -- olette erehtynyt, minun talossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua koettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!

Noirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel ojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.

-- Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni hiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. -- Minä sanon, että tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että jo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja että yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen tähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista myrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte tämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä teille sekä lääkärinä että ystävänä.

-- Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä vapaaksi.

-- Minäkö hourailen! huudahti Morrel. -- Vetoan herra Avrigny'hin! Kysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman talon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte kahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte tuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala -- jota syyttä syytitte -- ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on luonut Valentinen murhaajan.

Villefort ja Avrigny katsoivat toisiinsa.

-- Niin, niin, muistelkaahan sitä, sanoi Morrel, -- sillä nuo sanat, jotka luulitte vain hiljaisuuden ja yksinäisyyden kuulevan, tulivatkin minun korviini. Kun tuona iltana näin, kuinka rikollisen suopea herra Villefort oli omaisiaan kohtaan, olisi minun pitänyt heti ilmaista asia tuomioistuimelle, silloin en olisi kanssasyyllinen sinun kuolemaasi, Valentine, armas Valentineni! Mutta kanssarikollisesta tulee kostaja. Tämä neljäs murha on ilmeinen, ja jos isäsi sinut hylkää, Valentine, niin minä, sen vannon, minä vainoan murhaajaa.

Ja aivan kuin luonto tällä kertaa olisi säälinyt voimakasta luonnetta, joka oli omaan tarmoonsa sortumaisillaan, viimeiset sanat tukahtuivat Morrelin kurkkuun, hänen rintansa nousi raskaasti, ja kyynelet puhkesivat viimeinkin esiin; hän vaipui jälleen polvilleen ja itki Valentinen vuoteen ääressä.

Nyt oli Avrignyn vuoro puhua.

-- Minäkin, sanoi hän voimakkaalla äänellä, -- minäkin yhdyn herra Morreliin ja vaadin rikosta rangaistavaksi, sillä sydämeni nousee kapinaan ajatellessani, että raukkamaisella suvaitsevaisuudellani olen rohkaissut murhaajaa.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sopersi Villefort aivan masentuneena.

Morrel kohotti päänsä ja näki vanhuksen silmistä leimahtavan yliluonnollisen säteen.

-- Katsokaa, sanoi hän, -- katsokaa, herra Noirtier tahtoo puhua.

-- Niin, ilmaisi Noirtier, ja hänen katseensa oli sitä pelottavampi, kun tämän voimattoman vanhuksen kaikki henkiset ilmaisukeinot olivat keskittyneet silmiin.

-- Tunnetteko murhaajan? sanoi Morrel.

-- Tunnen, vastasi Noirtier.

-- Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. -- Kuulkaa! Herra Avrigny, kuulkaa!

Noirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien hymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti sillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.

-- Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.

-- Pitää, ilmaisi Noirtier.

-- Armahtakaahan toki minua!

Vanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.

-- Saanko edes palata? kysyi Morrel.

-- Saatte.

-- Pitääkö minun lähteä yksin?

-- Ei.

-- Kuka seuraa minua? Kuninkaallinen prokuraattoriko?

-- Ei.

-- Tohtoriko?

-- Niin.

-- Tahdotteko jäädä herra Villefort'in kanssa kahden?

-- Tahdon.

-- Mutta voiko hän ymmärtää teitä?

-- Voi.

-- Ah, sanoi Villefort melkein iloiten siitä, että tutkimus tapahtui kahden kesken, -- olkaa rauhassa, ymmärrän varsin hyvin mitä isäni tarkoittaa!

Mutta samalla kun hän tunsi miltei iloa, kalisivat hänen hampaansa pelosta. Avrigny tarttui nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet viereiseen huoneeseen.

Neljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen mietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.

-- Tulkaa, sanoi hän.

Ja hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.

Morrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.

Kuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja oli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka moneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.

-- Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille, -- antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän välillämme!

-- Mutta, sanoi Morrel, -- syyllinen...! murhaaja...! myrkyttäjä...

-- Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. -- Isäni on ilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten tekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen salaisuuden. Eikö niin, isä?

-- Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.

Morrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.

-- Oh! huudahti Villefort tarttuen Maximilienin käsivarteen. -- Jos isäni pyytää teiltä tätä, niin hän tietää varsin hyvin, että Valentinen kuolema tulee kamalalla tavalla kostetuksi. Eikö niin, isä?

Vanhus vastasi myöntävästi. Villefort jatkoi:

-- Hän tuntee minut, ja olen antanut hänelle sanani. Olkaa siis rauhassa, hyvät herrat, pyydän teiltä aikaa kolme päivää, vain kolme päivää, siis vähemmän kuin tuomioistuin teiltä pyytäisi, ja kolmen päivän päästä lapseni murhaajaa rangaistaan tavalla, joka saa tylyimmätkin ihmiset värisemään sydänjuuriaan myöten. Eikö niin, isä?

Tätä sanoessaan hän puri hammasta ja ravisti vanhuksen hervotonta kättä.

-- Pidetäänkö kaikki nämä lupaukset, herra Noirtier? kysyi Morrel, ja Avrigny yhtyi hänen kysymykseensä.

-- Pidetään, vastasi Noirtier, ja hänen katseensa ilmaisi pelottavaa iloa.

-- Vannokaa siis, sanoi Villefort tarttuen Avrignyn ja Morrelin käsiin, -- vannokaa, että säälitte sukuni kunniaa ja jätätte koston minun huostaani.

Avrigny kääntyi poispäin ja vastasi mutisten myöntävästi, mutta Morrel riuhtaisi kätensä prokuraattorin kädestä, riensi vuoteen luo, painoi huulensa Valentinen jääkylmille huulille ja pakeni raskaasti valittaen, epätoivosta menehtymäisillään.

Olemme jo maininneet, että kaikki palvelijat olivat kadonneet. Herra Villefort'in täytyi siis pyytää tohtoria pitämään huolta niistä moninaisista ja arkaluontoisista asioista, jotka kuolemantapaus nykyajan suurissa kaupungeissa vaatii, varsinkin näin epäilyttävä kuolemantapaus.

Mitä Noirtier'hen tulee, niin oli suorastaan kamalaa katsella hänen jäykkää tuskaansa, liikkumatonta epätoivoaan ja valituksettomia kyyneliään.

Villefort palasi huoneeseensa. Avrigny meni piirilääkärin luo, jonka tehtävänä on antaa kuolintodistus ja jota sen vuoksi sanotaan kuolleitten lääkäriksi. Noirtier ei tahtonut lähteä Valentinen luota.

Puolen tunnin päästä Avrigny palasi virkaveljensä seurassa. Portti oli suljettu, ja kun portinvartija oli karannut muiden palvelijoitten mukana, täytyi Villefort'in itse mennä avaamaan.

Mutta hän pysähtyi portaille, hänellä ei ollut enää rohkeutta mennä kuolinhuoneeseen. Lääkärit menivät sinne keskenään.

Noirtier oli vuoteen vieressä, yhtä kalpeana, liikkumattomana ja mykkänä kuin vainajakin.

Kuolleitten lääkäri lähestyi välinpitämättömästi, niin kuin ainakin mies, joka puolet elämästään viettää kuolleitten seurassa, nosti nuoren tytön päällä olevaa peitettä ja avasi vain hiukan huulia.

-- Oh, sanoi Avrigny huoaten, -- tyttöparka, hän on todellakin kuollut.

-- Niin on, vastasi lääkäri lyhyesti laskien peitteen jälleen Valentinen kasvoille.

Noirtier'n rinnasta nousi kumea korina.

Avrigny kääntyi, vanhuksen silmät kipinöivät. Tohtori ymmärsi, että vanhus tahtoi nähdä tyttärensä. Hän lähestyi vuodetta, ja sillä välin kuin kuolleitten lääkäri pisti klooriveteen sormensa, joilla hän oli koskettanut vainajan huulia, paljasti Avrigny tyynet ja kalpeat kasvot, kauniit kuin nukkuvan enkelin.

Noirtier'n silmäkulmaan ilmestyvä kyynel oli vanhuksen kiitos.

Kuolleitten lääkäri kirjoitti todistuksensa pöydänkulmalla Valentinen huoneessa, ja täytettyään tämän muodollisuuden hän lähti pois tohtorin saattamana.

Villefort kuuli heidän astuvan portaita alas ja ilmestyi työhuoneensa ovelle. Hän kiitti muutamin sanoin lääkäriä ja sanoi sitten kääntyen Avrignyn puoleen:

-- Ja nyt on kai hankittava pappi?

-- Tahdotteko saada jonkun erityisen kirkonmiehen rukoilemaan Valentinen ruumiin ääressä? kysyi Avrigny.

-- En, vastasi Villefort, -- noutakaa lähin.

-- Lähin on eräs kunnon italialainen apotti, joka on muuttanut viereiseen taloon asumaan, sanoi piirilääkäri. -- Annanko hänelle ohimennessäni tiedon?

-- Avrigny, sanoi Villefort, -- olkaahan niin ystävällinen ja saattakaa herra lääkäriä. Tässä on portin avain, joten voitte tulla ja mennä milloin haluatte. Noudatte papin ja pyydätte häntä tulemaan lapsiparkani huoneeseen.

-- Tahdotteko puhutella häntä, ystäväni?

-- Tahdon olla yksin. Suottehan sen anteeksi? Papin täytyy ymmärtää kaikki surut, isänkin surut.

Ja Villefort jätti Avrignylle avaimen, kumarsi viimeisen kerran vieraalle lääkärille ja meni omaan huoneeseensa tekemään työtä.

Muutamille luonteille työ on ainoa tuskien lääke.

Tullessaan kadulle he näkivät pappispukuisen miehen seisovan viereisen talon ovella.

-- Tuossa on mainitsemani pappi, sanoi kuolleitten lääkäri Avrignylle.

Avrigny lähestyi pappia.

-- Hyvä herra, olisitteko halukas tekemään palveluksen isälle, joka on menettänyt tyttärensä, kuninkaalliselle prokuraattorille herra Villefort'ille?

-- Kyllä tiedän, sanoi pappi italianvoittoisella murteella, -- kuolema on tullut hänen taloonsa.

-- Minun ei siis tarvitse ilmoittaa teille, mitä palvelusta hän teiltä pyytää.

-- Aioin juuri mennä tarjoutumaan, sanoi pappi, -- meidän velvollisuutemmehan on rientää täyttämään tehtävämme.

-- Vainaja on nuori tyttö.

-- Tiedän kyllä, kuulin sen palvelijoilta, jotka pakenivat talosta. Sain tietää, että hänen nimensä on Valentine, ja olenkin jo rukoillut hänen puolestaan.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Avrigny, -- ja koska jo olette alkanut hoitaa pyhää tehtäväänne, niin suvaitkaa sitä jatkaakin. Tulkaa istumaan kuolinvuoteen ääreen, ja koko sureva perhe on teille kiitollinen.

-- Minä tulen, sanoi apotti, -- ja uskallan sanoa, ettei kukaan voi rukoilla hartaammin kuin minä.

Avrigny tarttui apotin käteen ja tapaamatta Villefort'ia, joka oli sulkeutunut huoneeseensa, vei papin Valentinen ruumiin ääreen. Arkkuunpanijoiden piti tulla noutamaan sitä vasta seuraavana yönä.

Noirtier'n katse kiintyi heti apottiin, kun tämä astui huoneeseen, ja epäilemättä hän näki miehessä jotakin erikoista, koska ei kääntänyt enää silmiään hänestä pois.

Avrigny uskoi papin huostaan sekä vainajan että elossaolevan, ja pappi lupasi rukoilla Valentinen puolesta ja hoidella Noirtier'ta.

Apotti lupasi sen juhlallisesti ja jottei kukaan häiritsisi hänen rukouksiaan eikä Noirtier'n surua, hän heti Avrignyn lähdettyä telkesi sekä sen oven, josta tohtori oli poistunut, että sen, josta mentiin rouva Villefort'in huoneistoon.

104. Danglars'in nimikirjoitus

Seuraava päivä koitti synkkänä ja pilvisenä.

Arkkuunpanijat olivat edellisenä yönä toimittaneet työnsä. Ruumis ommeltiin kääreliinoihin, jotka verhoavat kuolleet ja tekevät heidät tavallaan yhdenvertaisiksi kuoleman edessä, mutta samalla antavat heille tilaisuuden siihen ylellisyyteen, jota ovat elämässään rakastaneet.

Kääreliina oli tavattoman hienoa palttinaa, jonka Valentine itse oli ostanut pari viikkoa aikaisemmin.

Iltapäivällä kantoivat sitä varten kutsutut miehet Noirtier'n Valentinen huoneesta. Kummallista kyllä ei vanhus vähääkään vastustellut, kun hänet vietiin poikansa tyttären ruumiin luota.

Apotti Busoni oli valvonut aamuun asti ja päivän koittaessa mennyt asuntoonsa kaikessa hiljaisuudessa.

Kello kahdeksan aikaan aamulla palasi Avrigny. Hän tapasi Villefort'in, joka aikoi mennä isänsä luo, ja seurasi häntä saadakseen tietää, miten vanhus oli yönsä viettänyt.

He tapasivat hänet isossa nojatuolissaan, jota hän käytti vuoteenaan, nukkumassa rauhallisesti ja melkein hymyillen.

Molemmat pysähtyivät kummastuneina kynnykselle.

-- Katsokaa, sanoi Avrigny Villefort'ille, joka katseli nukkuvaa isäänsä. -- Katsokaa, kuinka luonto tyynnyttää suurimmatkin tuskat. Kukaan ei voi väittää, ettei herra Noirtier rakastanut poikansa tytärtä, ja hän nukkuu kuitenkin.

-- Niin, olette oikeassa, vastasi Villefort kummastuneena. -- Hän nukkuu, ja se on tosiaan omituista, sillä pienenkin mielipahan tähden hän on saattanut valvoa yökausia.

-- Suru on hänet herpaissut, vastasi Avrigny.

Ja molemmat menivät miettiväisinä kuninkaallisen prokuraattorin työhuoneeseen.

-- Katsokaa, minä en ole nukkunut, sanoi Villefort osoittaen koskematonta vuodettaan. -- Suru ei minua herpaise, kahteen yöhön en ole nukkunut. Mutta katsokaahan työpöytääni, olen näinä kahtena päivänä ja yönä kirjoittanut...! Kuinka uutterasti olenkaan tehnyt muistiinpanoja ja tarkastanut tuon Benedetton syytöskirjaa...! Oi työ, työ, intohimoni, iloni, nautintoni, sinä yksin voit herpaista kaikki tuskani!

Ja hän puristi suonenvedontapaisesti Avrignyn kättä.

-- Tarvitsetteko minua? kysyi tohtori.

-- En, sanoi Villefort, -- mutta palatkaahan kello yksitoista ... sillä kello kaksitoista ... lähdetään... Hyvä Jumala, tytärparkani, tytärparkani!

Kuninkaallinen prokuraattori, joka jälleen oli tullut ihmiseksi, nosti silmänsä taivasta kohden ja huokasi.

-- Aiotteko itse ottaa vastaan hautajaisvieraat?

-- En, serkkuni pitää huolta tästä surullisesta velvollisuudesta. Minä teen työtä, tohtori. Työtä tehdessäni kaikki muu unohtuu.

Tohtori ei vielä ollut ennättänyt ovelle, kun kuninkaallinen prokuraattori jo oli istuutunut työpöytänsä ääreen.

Portailla Avrigny kohtasi Villefort'in mainitseman sukulaisen, sekä tässä kertomuksessa että perheessäkin vähäpätöisen henkilön, tuollaisen olennon, joka jo syntymästään asti on luotu olemaan tässä maailmassa hyödyllinen.

Hän oli täsmällinen, hänellä oli musta puku, suruharso käsivarren ympärillä, ja hän oli saapunut serkkunsa luo kasvoillaan asianmukainen ilme, jonka aikoi säilyttää niin kauan kuin tarvittiin ja sitten hylätä.

Kello yksitoista ajoivat ruumisvaunut pihaan, ja Faubourg-Saint-Honorén katu täyttyi uteliaista ihmisistä, jotka ovat yhtä ahneita katselemaan rikkaitten iloja kuin surujakin ja rientävät yhtä innokkaina juhlallisiin hautajaisiin kuin herttuattaren häihinkin.

Vähitellen hautajaissalonki täyttyi; ensiksi saapui entisiä tuttaviamme, nimittäin Debray, Château-Renaud, Beauchamp, sitten oikeuslaitoksen, kirjallisen maailman ja armeijan kuuluisuudet, sillä herra Villefort'illa oli huomattava asema Pariisissa, enemmän yhteiskunnallisen arvonsa kuin oman persoonallisuutensa ansiosta.

Serkku seisoi ovella ja otti kaikki vastaan, ja kaikille välinpitämättömille ihmisille oli suoranainen helpotus nähdä hänen välinpitämättömät kasvonsa, jotka eivät pakottaneet kutsuvieraita teeskentelemään surua ja kyyneliä, niin kuin isä, veli tai sulhanen olisi pakottanut.

Tutut loivat toisiinsa tervehtivän katseen ja asettuivat ryhmiin. Erään ryhmän muodostivat Debray, Château-Renaud ja Beauchamp.

-- Tyttöparka! sanoi Debray surkutellen niin kuin jokainen muukin hänen kuolemaansa. -- Tyttöparka, niin rikas, niin kaunis! Kukapa olisi tällaista voinut kuvitella silloin ... kolme viikkoa sitten, kuukausi enintään, kun tulimme allekirjoittamaan tuota avioliittosopimusta, josta ei mitään tullutkaan?

-- Niin, kukapa sitä olisi voinut kuvitella, toisti Château-Renaud.

-- Tunsitteko hänet?

-- Keskustelin kerran tai pari kertaa hänen kanssaan rouva Morcerfin tanssiaisissa. Hän oli mielestäni herttainen, vaikka hiukan alakuloinen. Missä hänen äitipuolensa on? Tiedättekö?

-- Hän on mennyt viettämään tätä päivää tuon herran puolison luo, joka meidät otti vastaan.

-- Kuka on tuo herra, joka meidät otti vastaan? Onko hän edusmies?

-- Ei, sanoi Beauchamp. -- Olen tuomittu joka päivä näkemään meidän kunnioitettavat edusmiehemme, mutta hänen kasvojaan en tunne.

-- Oletteko maininnut tästä kuolemantapauksesta sanomalehdessänne?

-- En ole itse kirjoittanut artikkelia, mutta kyllä sellainen on lehdessä. Luulisin, että se on herra Villefort'in mieleen. Siinä sanotaan, että jos jossakin muualla kuin kuninkaallisen prokuraattorin talossa olisi tapahtunut neljä kuolemantapausta perätysten, niin kuninkaallinen prokuraattori olisi epäilemättä ollut paljon järkyttyneempi.

-- Tohtori Avrigny, joka on äitini lääkäri, väittää, että herra Villefort on aivan epätoivoissaan, sanoi Château-Renaud.

-- Mutta ketä etsitte, Debray?

-- Etsin kreivi Monte-Cristoa, vastasi nuori mies.

-- Tapasin hänet bulevardilla tänne tullessani. Onkohan hän aikeissa matkustaa, koska oli menossa pankkiirinsa luo, sanoi Beauchamp.

-- Pankkiirinsako luo? Eikö herra Danglars ole hänen pankkiirinsa? kysyi Château-Renaud Debrayltä.

-- Luultavasti on, vastasi ministerinsihteeri hieman hämillään. -- Mutta ei yksin Monte-Cristo ole täältä poissa. En näe Morrelia.

-- Morrelia! Oliko hän perheen tuttava? kysyi Château-Renaud.

-- Luulin, että hänet oli esitelty vain rouva Villefort'ille.

-- Samapa se, hänen olisi kuitenkin pitänyt tulla tänne, sanoi Debray. -- Mistä hän muuten saa puheenaihetta? Nämä hautajaisethan ovat päivän keskustelunaihe. Mutta vaiti, tuolla tulee oikeusministeri, hän katsoo varmaankin velvollisuudekseen pitää puheen surevalle serkulle.

Ja nuoret miehet lähestyivät ovea kuullakseen oikeusministerin puheen.

Beauchamp oli ollut oikeassa. Monte-Cristo oli matkalla Danglars'in luo Chaussée-d'Antin-kadun varrelle. Pankkiiri oli ikkunastaan nähnyt kreivin vaunujen ajavan talonsa pihaan ja oli rientänyt häntä vastaanottamaan surullisen mutta samalla ystävällisen näköisenä.

-- No niin kreivi, sanoi hän ojentaen kätensä Monte-Cristolle, -- saavutte varmaankin surkuttelemaan minua. Onnettomuus on todellakin vainonnut taloani, ja nähdessäni teidät tulin kysyneeksi itseltäni, enköhän vain ollut toivonut onnettomuutta Morcerfille. Ja tiedättehän: ken pahaa tahtoo, hänelle pahaa tapahtuu! Mutta kautta kunniani, en tahtonut mitään pahaa Morcerfille. Hän oli tosin ehkä liian ylpeä alhaissyntyiseksi, mutta kullakin on omat vikansa. Olkaa varuillanne, kreivi, meidän ikäluokkamme ... anteeksi, ettehän te ole meidän ikäisemme, tehän olette nuori mies ... mutta meidän ikäluokkamme ei tänä vuonna ole onnellinen; todistuksena siitä on tuo puritaaninen prokuraattorimme, jonka tytär on kuollut. Lyhyesti sanoen: Villefort kadottaa kummallisella tavalla koko sukunsa, Morcerf menettää kunniansa ja ampuu itsensä, minut tekee tuo rikollinen Benedetto naurettavaksi, ja sitä paitsi...

-- Mitä vielä sen lisäksi? kysyi kreivi.

-- Ettekö siis tiedä?

-- Onko jokin uusi onnettomuus sattunut?

-- Eugénie on jättänyt meidät.

-- Hyvä Jumala, mitä kerrottekaan!

-- Pelkkää totta. Olette onnellinen, kun teillä ei ole vaimoa eikä lapsia!

-- Sanoitte, että neiti Danglars...

-- Hän ei voinut kestää tuon konnan meille tuottamaa häpeää ja pyysi lupaa saada matkustaa pois.

-- Ja milloin hän läksi?

-- Toissa yönä.

-- Rouva Danglars'inko seurassa?

-- Ei, vaan erään sukulaisen... Olemme hänet menettäneet, sillä sikäli kuin tunnen Eugénien luonnetta, ei hän koskaan palaa Ranskaan.

-- Nämä tällaiset perhesurut voisivat aivan masentaa miehen, jonka ainoana rikkautena olisi hänen lapsensa, mutta miljoonamies voi aina sellaisen kestää, sanoi Monte-Cristo. -- Sanokoot filosofit mitä tahansa, käytännölliset ihmiset todistavat aina heidän väitteensä vääriksi: raha lohduttaa niin monessa asiassa, ja teitä pikemmin kuin muita, jos kerran tunnustatte tämän balsamin tehoisuuden, sillä olettehan kuningas rahamaailmassa, joka on kaiken vallan alkulähde.

Danglars vilkaisi kreiviin nähdäkseen, laskiko tämä leikkiä vai puhuiko totta.

-- Niin, sanoi hän, -- jos raha voi lohduttaa, niin minun täytyy silloin olla tyytyväinen, sillä minähän olen rikas.

-- Niin rikas, rakas paroni, että omaisuutenne on kuin pyramidi; jos sen tahtoisikin hävittää, ei uskaltaisi, ja jos uskaltaisi, niin ei pystyisi.

Danglars hymyili kreivin luottavaiselle tyhmyydelle.

-- Tästä johtuu mieleeni, sanoi hän, -- että juuri tullessanne aioin kirjoittaa viisi pientä maksumääräystä. Olin jo allekirjoittanut kaksi, sallitteko, että hoidan loputkin?

-- Tehkää se, rakas paroni, tehkää se.

Oli hetkisen hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pankkiirin kynän rapina Monte-Criston katsellessa katon kullattuja koristuksia.

-- Ovatko ne espanjalaisia, haitilaisia vai napolilaisia valtiopapereita? kysyi Monte-Cristo.

-- Eivät, sanoi Danglars tyytyväisenä nauraen, -- ne ovat haltijalle siirrettyjä maksuosoituksia Ranskan valtiopankkiin. Katsokaahan, herra kreivi, te, joka olette keisari rahamaailmassa, niin kuin minä olen kuningas, onko teillä paljonkin tällaisia paperiliuskoja, joiden jokaisen arvo on miljoona?

Monte-Cristo otti käteensä Danglars'in ylpeästi ojentamat liuskat, aivan kuin punnitakseen ne, ja luki niistä:

"Pankkihallitus maksakoon tämän esittäjälle sijoittamistani rahoista miljoonan puhtaassa rahassa. Paroni Danglars."

-- Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, laski Monte-Cristo. -- Viisi miljoonaa. Kylläpä te käytätte suuria summia, herra Kroisos!

-- Sillä tavoin minä raha-asioita ajan, sanoi Danglars.

-- Mainiota, varsinkin jos rahat maksetaan käteisellä, mitä en epäilekään.

-- Ne maksetaan, sanoi Danglars.

-- Mainiota, kun ihmisellä on sellainen luotto. Vain Ranskassa tällaista saa nähdä. Viisi paperiliuskaa, joiden arvo on viisi miljoonaa. Täytyy saada ne nähdä, ennen kuin voi uskoa.

-- Epäilettekö?

-- En.

-- Sanotte sen kuitenkin omituisella äänellä... Tehkäähän mielikseni, seuratkaa rahastonhoitajaani pankkiin, niin näette, että hän tuo minulle tämän määrän valtion obligaatioina.

-- Asia on todellakin siksi merkillinen, että tahdon itse sitä koettaa, sanoi Monte-Cristo taittaen paperiliuskat. -- Luottoni teidän luonanne oli kuusi miljoonaa. Olen käyttänyt siitä yhdeksänsataatuhatta. Jäljellä on siis vielä viisi miljoonaa satatuhatta. Otan nämä viisi paperiliuskaa, jotka hyväksyn pelkän nimikirjoituksenne tähden, ja annan teille kuitin kuudesta miljoonasta, jolloin tilimme on selvä. Olin kirjoittanut sen jo edeltäpäin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa juuri tänään.

Ja Monte-Cristo pisti toisella kädellään viisi maksuosoitusta taskuunsa ojentaen toisella pankkiirille kuitin.

Jos salama olisi iskenyt Danglars'in eteen, ei hän olisi enempää kauhistunut.

-- Kuinka, herra kreivi, kuinka! sopersi hän. -- Otatteko te nuo rahat? Mutta anteeksi, anteeksi, olen velkaa nämä rahat sairaaloille, ne olivat luonani säilytettävinä, ja olin luvannut maksaa ne tänä aamuna.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- se on eri asia! En minä välttämättömästi tahdo saada näitä viittä pankkiosoitusta, antakaa minulle muita arvopapereita. Otin nämä vain erikoisuutena, voidakseni kaikkialla kertoa, että Danglars'in pankkiliike maksoi minulle yhdellä kertaa viisi miljoonaa, saamatta edeltäpäin mitään ilmoitusta. Se olisi ollut suurenmoista! Mutta tässä ovat paperinne, sanon kerta vielä, antakaa toisia niiden sijaan.

Ja hän ojensi todellakin nuo viisi osoitusta Danglars'ille, joka aikoi siepata ne aivan kuin haukka häkin rautojen välistä ojentaa kyntensä pidättääkseen lihapalaa, joka siltä aiotaan riistää.

Mutta äkkiä hän muutti mielipidettään ja ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen levottomuuttaan ja hymyilläkseen.

-- Tarkemmin ajatellen, onhan teidän kuittinnekin rahaa.

-- Tietysti onkin, ja jos olisitte Roomassa, maksaisi Thomson & Frenchin liike summan yhtä siekailematta kuin te minulle maksoitte.

-- Anteeksi, herra kreivi, anteeksi.

-- Saan siis pitää nämä rahat?

-- Saatte, sanoi Danglars pyyhkien hikeä, joka helmeili tukan rajassa, -- pitäkää ne, pitäkää ne.

Monte-Cristo pisti nuo viisi maksuosoitusta taskuunsa, ja hänen kasvojensa ilme näytti sanovan:

-- Tuumikaahan asiaa; jos kadutte, niin vielä on aika peruuttaa.

-- Ei, sanoi Danglars, -- ei, pitäkää nimikirjoitukseni. Mutta tiedättehän, että rahamiehet ovat tavattoman muodollista väkeä. Minäkin aioin luovuttaa nämä rahat sairaaloille ja olin aivan kuin varastavinani ne, kun en antanut asianomaisille juuri näitä, ikään kuin toinen raha ei olisi yhtä hyvää kuin toinenkin. Suokaa anteeksi!

Ja hän alkoi nauraa ääneen mutta hermostuneesti.

Kohteliaasti kumartaen Monte-Cristo pisti maksuosoitukset lompakkoonsa.

-- Mutta teidänhän on saatava minulta vielä satatuhatta frangia, sanoi Danglars.

-- Sehän on pieni asia. Korot nousevat jotakuinkin siihen summaan. Pitäkää ne, niin olemme kuitit.

-- Kreivi, sanoi Danglars, -- puhutteko täyttä totta?

-- En koskaan laske leikkiä pankkiirien kanssa, vastasi kreivi hävyttömyyteen vivahtavalla vakavuudella.

Ja hän astui ovea kohden juuri samassa, kun palvelija ilmoitti:

-- Herra Boville, sairaalahallituksen rahastonhoitaja.

-- Näyttää todellakin siltä, kuin olisin ajoissa tullut noutamaan allekirjoitustanne, sanoi Monte-Cristo, -- siitähän oikein riidellään tänään.

Danglars kalpeni toistamiseen ja sanoi kiireesti kreiville hyvästi.

Kreivi kumarsi juhlallisesti herra Bovillelle, joka seisoi viereisessä salongissa ja saatettiin heti Monte-Criston mentyä Danglars'in työhuoneeseen.

Kreivin vakaville kasvoille tuli hetkiseksi hymy, kun hän näki sairaalahallituksen rahastonhoitajan kädessä ison salkun.

Ulko-oven edessä odottivat hänen vaununsa, hän nousi niihin ja ajoi suoraa päätä pankkiin.

Tällä välin Danglars hilliten levottomuuttaan otti rahastonhoitajan vastaan.

-- Hyvää päivää, rakas velkojani, sanoi hän, -- sillä otaksun, että tulette luokseni velkojana.

-- Arvasitte aivan oikein, herra paroni, sanoi Boville, -- sairaalat tulevat minun muodossani teidän luoksenne. Lesket ja orvot tulevat minun välitykselläni pyytämään viiden miljoonan almua.

-- Ja vielä väitetään, että orpojen elämä on surkuteltavaa, sanoi Danglars jatkaen leikinlaskuaan. -- Lapsiraukat!

-- Olen siis tullut heidän nimessään, sanoi Boville. -- Saitte varmaankin eilen kirjeeni?

-- Sain.

-- Olen tuonut kuitin.

-- Rakas herra Boville, sanoi Danglars. -- Teidän leskenne ja orponne saavat luvallanne odottaa kaksikymmentäneljä tuntia, sillä kreivi Monte-Cristo, jonka näitte täältä lähtevän... Näittehän hänet?

-- Näin, entä sitten?

-- No niin, kreivi Monte-Cristo vei heidän viisi miljoonaansa!

-- Kuinka niin?

-- Kreivillä oli liikkeessäni rajaton luotto, jonka oli hänelle antanut Thomson & French Roomassa. Hän tuli yhdellä kertaa pyytämään minulta viittä miljoonaa. Annoin hänelle osoituksen valtionpankkiin, jonne rahani on sijoitettu, ja pelkään, että pankinjohtajasta tuntuisi kummalliselta, jos yhtenä päivänä ottaisin sieltä kymmenen miljoonaa... Kahtena päivänä, lisäsi Danglars hymyillen -- se ei herätä mitään huomiota.

-- Mitä! huudahti Boville voimatta oikein uskoa korviaan. -- Viisi miljoonaa tuolle herralle, joka läksi täältä ja tervehti minua, aivan kuin olisi minut tuntenut.

-- Ehkä hän tunteekin teidät, vaikka te ette tunne häntä. Kreivi Monte-Cristo tuntee kaikki ihmiset.

-- Viisi miljoonaa!

-- Tässä on hänen kuittinsa. Tehkää niin kuin pyhä Tuomas, katsokaa ja koettakaa.

Herra Boville otti Danglars'in hänelle ojentaman paperin ja luki:

"Vastaanottanut paroni Danglars'ilta viisi miljoonaa satatuhatta frangia, jotka hän saa periä Thomson & Frenchiltä Roomassa."

-- Se on todellakin totta! sanoi Boville.

-- Tunnetteko Thomson & Frenchin pankkiliikkeen?

-- Tunnen kyllä, sanoi herra Boville, -- minulla oli kerran kahdensadantuhannen frangin kauppa-asia heidän kanssaan, mutta sittemmin en ole kuullut siitä liikkeestä puhuttavan.

-- Se on Euroopan luotettavin pankkiliike, sanoi Danglars heittäen huolettomasti pöydälleen Bovillen kädestä ottamansa kuitin.

-- Ja hänellä oli siis viisi miljoonaa teiltä saatavaa? Mutta tuo kreivi Monte-Cristohan on oikea nabob!

-- En todellakaan tiedä, mikä hän on, mutta hänellä oli kolme rajatonta luottokirjaa: minulle, Rothschildille ja Laffittelle, ja, lisäsi Danglars aivan kuin ohimennen, -- näettehän, että hän antoi minulle etusijan ja maksoi satatuhatta hyvitystä.

Herra Boville ilmaisi kaikin tavoin rajatonta ihailuaan.

-- Minun täytyy mennä häntä tapaamaan saadakseni hänet lahjoittamaan jotakin.

-- Saatte aivan varmasti, hänen antamansa almut nousevat kuukaudessa kahteenkymmeneentuhanteen frangiin.

-- Sehän on suurenmoista. Puhun hänelle rouva Morcerfin ja hänen poikansa antamasta esimerkistä.

-- Mistä esimerkistä?

-- He ovat lahjoittaneet koko omaisuutensa sairaaloille.

-- Minkä omaisuuden?

-- Oman omaisuutensa, kenraali Morcerf-vainajan perinnön.

-- Minkä vuoksi?

-- Siksi, että he eivät huolineet sellaisella tavalla hankitusta omaisuudesta.

-- Millä he sitten aikovat elää?

-- Äiti menee maalle ja poika sotaväkeen.

-- Kas, kas, sanoi Danglars, -- kylläpä heillä on arka omatunto!

-- Eilen laillistutin lahjakirjan.

-- Ja kuinka paljon heillä oli?

-- Ei paljoakaan, noin miljoona kaksi- tai kolmesataatuhatta frangia. Mutta palatkaamme miljooniimme.

-- Mielelläni, sanoi Danglars aivan luonnollisella äänellä. -- Tarvitsette siis kipeästi rahaa?

-- Tarvitsen. Huomenna kassa tarkastetaan.

-- Huomenna! Miksi ette sanonut sitä aikaisemmin, huomiseenhan on vielä paljon aikaa. Mihin aikaan on tarkastus?

-- Kello kaksi.

-- Lähettäkää kello kaksitoista noutamaan, sanoi Danglars hymyillen.

Herra Boville ei vastannut mitään. Hän vain nyökkäsi ja väänteli salkkuaan.

-- Johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi Danglars; -- toinen tapa on vielä viisaampi.

-- Mikä?

-- Kreivi Monte-Criston kuitti on rahan arvoinen. Viekää se Rothschildille tai Laffittelle. He lunastavat sen heti paikalla.

-- Vaikka se on Roomassa maksettava?

-- Vaikka. Menetätte siten vain viisi-, kuusituhatta.

Rahastonhoitaja säpsähti.

-- Ei, siinä tapauksessa odotan mieluummin huomiseen. Kylläpä te käsittelette rahasummia kevytmielisesti!

-- Suokaa anteeksi, sanoi Danglars tavattoman hävyttömästi, -- mutta luulin ensi hetkessä, että teillä olisi pieni vaillinki täytettävänä.

-- Mitä! sanoi rahastonhoitaja.

-- Onhan sellaista nähty, ja siinä tapauksessa tehdään pieniä uhrauksia.

-- Jumalan kiitos, minulla ei ole sellaista syytä, sanoi Boville.

-- Siis huomiseen, eikö niin, herra rahastonhoitaja?

-- Niin, huomiseen. Mutta saanhan rahat silloin varmasti?

-- Totta kai, laskette varmaankin leikkiä kysyessänne sellaista! Lähettäkää noutamaan puolenpäivän aikaan, niin pankki on saanut siitä tiedon.

-- Tulen itse.

-- Sitä parempi, silloin saan ilon nähdä teidät.

He puristivat toistensa kättä.

-- Asiasta toiseen, sanoi Boville, -- ettekö mene onnettoman neiti Villefort'in hautajaisiin? Ruumissaatto tuli bulevardilla vastaani.

-- En, sanoi pankkiiri, -- olen tuon Benedetton jutun tähden vielä hieman naurettavassa asemassa ja pysyn sen vuoksi syrjässä.

-- Aivan suotta, eihän se millään tavoin ollut teidän syytänne.

-- Kuulkaahan, herra rahastonhoitaja, kun miehellä on niin tahraton nimi kuin minulla, tulee hän arkatuntoiseksi.

-- Kaikki ihmiset surkuttelevat teitä, olkaa siitä varma, ja kaikki surkuttelevat varsinkin tytärtänne.

-- Eugénie-parka! sanoi Danglars huoaten syvään. -- Oletteko kuullut, että hän menee luostariin?

-- En.

-- Se on valitettavasti totta. Heti seuraavana aamuna tämän tapauksen jälkeen hän päätti lähteä erään tuttavansa nunnan seurassa; hän läksi etsimään jotakin ankaraa luostaria Italiasta tai Espanjasta.

-- Sehän on kamalaa!

Ja tämän sanottuaan herra Boville poistui esittäen isälle kaikenlaisia surunvalitteluja.

Mutta hän oli tuskin ennättänyt sulkea oven, kun Danglars teki niin voimakkaan liikkeen, että sen voivat mielessään kuvitella vain ne, jotka ovat nähneet Frédérickin näyttelevän Robert Macairea, ja huudahti:

-- Tyhmeliini!!!

Ja pistäen Monte-Criston kuitin pieneen salkkuun hän lisäsi:

-- Tule huomenna kello kaksitoista, silloin minä olen jo tipotiessäni.

Sitten hän telkesi ovet, tyhjensi kaikki laatikkonsa, kokosi noin viisikymmentätuhatta frangia seteleitä, poltti eräitä papereita ja pani toisia esille sekä kirjoitti kirjeen, sulki sen sinetillä ja pani osoitteeksi: "Rouva paronitar Danglars."

-- Tänä iltana panen sen itse hänen pukeutumispöydälleen, mutisi hän.

Sitten hän otti passin laatikosta ja sanoi:

-- Hyvä, se on vielä kaksi kuukautta voimassa.

105. Père-Lachaisen hautausmaa

Herra Boville oli nähnyt hautaussaaton, joka vei Valentinea hänen viimeiseen leposijaansa.

Päivä oli synkkä ja pilvinen. Tuuli oli kyllä vielä lämmin, mutta se repi kellastuneita lehtiä jo ennestäänkin harventuneista puidenoksista ja heitteli niitä bulevardeilla seisoskelevan suuren ihmisjoukon päälle.

Täydellisenä pariisilaisena herra Villefort piti Père-Lachaisen hautausmaata ainoana kylliksi arvokkaana lepopaikkana pariisilaiselle perheelle; muut olivat hänen mielestään maalaishautausmaita, kuolleitten majataloja. Ainoastaan Père-Lachaisen hautausmaalla saattoi jalosukuinen henkilö asua aivan kuin omassa talossaan.

Hän oli ostanut sieltä ainaisiksi ajoiksi maa-alan ja rakennuttanut holvin, jonne lyhyessä ajassa olivat joutuneet kaikki hänen ensimmäisen perheensä jäsenet.

Hautaholvin päädyssä oli kirjoitus: Saint-Méranin ja Villefort'in perheet. Näin oli tapahtunut Renée-raukan, Valentinen äidin toivomuksesta.

Père-Lachaisen hautausmaata kohden siis kulki Faubourg-Saint-Honorésta lähtenyt komea saattue. Se kulki koko Pariisin halki, Faubourg-du-Templen kautta ja uloimpia bulevardeja pitkin hautausmaalle asti. Suruvaunuja oli kaksikymmentä, muita hienoja vaunuja enemmän kuin viisikymmentä ja näitä seurasi ainakin viisisataa henkeä jalkaisin.

Saattajien joukossa oli suuri määrä nuoria miehiä, joihin Valentinen kuolema oli vaikuttanut aivan kuin salamanisku, ja vaikka aikakauden henki olikin kylmä ja käytännöllinen, tuntui tämän kauniin, siveän, ihaillun, elämänsä kukkeudessa kuolleen neitosen kohtalo heistäkin runolliselta.

Kun ruumissaattue oli tullut Pariisin ulkopuolelle, ajoivat sen jäljestä neljän hevosen vetämät vaunut täyttä laukkaa ja pysähtyivät äkkiä, jolloin hevoset jännittivät nilkkojaan aivan kuin niissä olisi ollut teräsjouset. Vaunuissa istui Monte-Cristo. Hän nousi ja liittyi jalan kulkevaan saattojoukkoon.

Château-Renaud huomasi hänet. Hän astui heti vaunuistaan ja meni kreivin luo. Beauchamp jätti myöskin ajurinsa.

Kreivin silmät tarkastivat joukkoa. Hän näytti etsivän jotakuta. Lopulta hän ei enää voinut olla kysymättä:

-- Missä on Morrel? Tietääkö kukaan herroista, missä hän on? -- Teimme tämän saman kysymyksen jo vainajan kodissa, sanoi Château-Renaud, -- sillä kukaan meistä ei ollut nähnyt häntä.

Kreivi vaikeni, mutta katseli yhä ympärilleen.

Lopulta he saapuivat hautausmaalle.

Monte-Criston terävä silmä tarkasti kaikki kuusi- ja mäntyryhmät, ja kohta hänen rauhattomuutensa oli kadonnut. Eräs mies oli hiipinyt paikalle valkopyökkipensaitten suojassa, ja kreivi oli varmaankin tuntenut hänet etsimäkseen.

Jokainen tietää, mitä hautajaiset ovat tällä hautausmaalla: tummia ihmisryhmiä siellä täällä pitkin valkoisia teitä, hiljaista ilmassa ja maan päällä, ei kuulu muuta kuin jonkin oksan taittuminen, kun joku tunkeutuu pensasaidan läpi, sitten kaikuu pappien surunvoittoinen laulu, ja sen keskeltä kuuluu toisinaan nyyhkytys kukkakummun luota, missä on nainen polvillaan kädet ristissä.

Monte-Criston huomaama varjo kulki nopeasti Héloïsen ja Abélard'in hautojen luo istutetun pensaikon taitse, asettui ruumiinkantajien seuraan ruumisvaunujen eteen ja astui sen rinnalla hautauspaikalle asti. Muut tuskin huomasivat häntä, mutta Monte-Cristo piti häntä koko ajan silmällä ja astui kaksi kertaa rivistä ulommaksi nähdäkseen, etsikö mies pukunsa suojasta asetta.

Hautaussaaton pysähdyttyä tunnettiin mies Morreliksi, joka takki napitettuna kaulaan asti, otsa kelmeänä, posket kuopalla, rypistäen hattua käsissään nojautui nyt puunrunkoon pienellä kukkulalla hautaholvin läheisyydessä nähdäkseen hautajaismenojen jokaisen yksityiskohdan.

Kaikki kävi kuten tavallisesti. Puheita pitivät ne, jotka olivat vähimmin heltyneitä. Toiset valittivat tätä varhaista kuolemaa, toiset säälivät isän surua, kekseliäimmät kuvittelivat tämän nuoren tytön usein rukoilleen isältään kuolemaantuomittujen armahtamista; he käyttivät kauniita vertauksia ja surullisilta kaikuvia lauseita.

Monte-Cristo ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, tai oikeammin sanoen, hän ei nähnyt mitään muuta kuin Morrelin. Nuoren upseerin tyyneys ja jäykkyys vaikutti tärisyttävästi jokaiseen, joka osasi lukea, mitä hänen sielussaan liikkui.

-- Kas, sanoi äkkiä Beauchamp Debraylle, -- tuolla on Morrel! Mitä hittoa hän tuonne on kiivennyt!

He osoittivat Château-Renaud'lle, missä hän seisoi.

-- Kuinka kalpea hän on! sanoi tämä väristen.

-- Hänen on vilu, sanoi toinen.

-- Ei, sanoi Château-Renaud, -- hän on liikuttunut. Maximilien on hyvin tunteellinen ihminen.

-- Joutavia! sanoi Debray. -- Sanoittehan itse, että hän tuskin tunsikaan neiti Villefort'ia.

-- Se on kyllä totta. Mutta muistan, että hän tanssi Morcerfin tanssiaisissa kolme kertaa hänen kanssaan, muistattehan, kreivi, noissa samoissa tanssiaisissa, joissa te herätitte tavattoman suurta huomiota.

-- En muista, vastasi Monte-Cristo tietämättä, mitä tai kelle hän vastaisi, hän kun koko ajan tarkasti Morrelia.

-- Puheet ovat loppuneet, hyvästi, hyvät herrat, sanoi kreivi äkkiä ja lähti.

Hautajaiset olivat päättyneet, läsnäolijat poistuivat Pariisiin.

Château-Renaud etsi Morrelia, mutta tämäkin oli jo lähtenyt.

Monte-Cristo oli mennyt erään pensasaidan suojaan ja piti sieltä silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Kun muut olivat poistuneet, lähestyi nuori mies hautaholvia ja polvistui. Kreivi hiipi lähemmäksi kaula ojossa, katse terävänä ja polvet koukussa, aivan kuin valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin.

Morrel painoi päänsä maahan asti, tarttui käsillään holvin ristikkoon ja sopersi:

-- Valentine!

Kreivin sydäntä vihlaisi tämä huudahdus. Hän astui vielä askelen lähemmäksi ja löi Morrelia olalle sanoen:

-- Siinähän olette, ystävä! Etsin teitä!

Monte-Cristo odotti hänen kiivastuvan ja alkavan moittia, mutta erehtyi. Morrel kääntyi häneen ja sanoi näköjään tyynesti:

-- Niin kuin näette, minä rukoilin.

Kreivi katsoi tarkkaavasti Morrelia kiireestä kantapäähän.

-- Saatanko teidät Pariisiin? kysyi hän.

-- Ei kiitos.

-- Mitä siis haluatte?

-- Antakaa minun rukoilla.

Vastustelematta kreivi loittoni toiseen paikkaan, josta saattoi pitää silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Lopulta tämä nousi, puhdisti kivestä likaantuneet polvensa ja läksi astelemaan Pariisia kohden kääntämättä kertaakaan päätään.

Hän kulki hitaasti Roquette-katua pitkin.

Kreivi lähetti vaununsa kotiin ja seurasi häntä sadan askelen päässä. Maximilien meni kanavan yli ja palasi Meslay-kadulle bulevardeja pitkin.

Viisi minuuttia sen jälkeen, kun portti sulkeutui Morrelin jälkeen, se aukeni Monte-Criston astuessa sisään.

Julie seisoi puutarhan portin luona katsellen tarkkaavaisena, miten Penelon, joka hoiti puutarhurintointaan suurella innolla, otti istukkaita bengalilaisista ruusuista.

-- Ah, kreivi Monte-Cristo! huudahti hän riemuissaan, niin kuin kaikki muutkin joka kerta, kun kreivi Monte-Cristo ilmestyi Meslay-kadun varrella olevaan taloon.

-- Palasihan Maximilien äsken kotiin? kysyi kreivi.

-- Olin näkevinäni hänen menevän ohitseni, jatkoi nuori nainen. -- Mutta kysyn Emmanuelilta.

-- Anteeksi, hyvä rouva, mutta minun täytyy mennä heti paikalla Maximilienin luo, minulla on hänelle tavattoman tärkeitä asioita ilmoitettavana.

-- Menkää siis, sanoi Julie, seuraten hurmaavalla hymyllään kreiviä, kunnes tämä oli kadonnut porraskäytävään.

Kreivi oli piankin noussut ne kaksi kerrosta, jotka erottivat Maximilienin huoneiston alakerrasta. Tultuaan hänen ovensa eteen hän kuunteli. Ei kuulunut mitään ääntä.

Huoneiston ja portaiden välissä oli lasiovi, kuten useimmissa vanhoissa taloissa. Mutta ovessa ei ollut avainta. Maximilien oli sulkeutunut huoneistoonsa, eikä lasioven sisäpuolella olevien punaisten silkkiverhojen läpi nähnyt mitään.

Kreivin tuska näkyi siinä, että hänen kasvoilleen nousi puna, harvinainen mielenliikutuksen ilme tässä muuten rauhallisessa miehessä.

-- Soitanko kelloa? tuumi hän. -- En, en. Usein ovikellonsoitto, siis vieraan tulo, jouduttaa päätöksen tekoa. Maximilien on nyt epäilemättä sellaisessa mielentilassa, että ovikellonsoittoon liittyisi heti toinen ääni.

Monte-Cristo vapisi kiireestä kantapäähän asti, mutta teki sitten nopean päätöksen ja iski kyynärpäänsä ruutuun, joka meni säpäleiksi. Sitten hän kohotti verhoa ja näki pöydän ääressä istuvan Maximilienin säpsähtävän kilahduksen kuullessaan.

-- Ei se ole mitään, sanoi kreivi, -- suokaa anteeksi, rakas ystävä, jalkani luiskahti ja kyynärpääni osui ruutuun. Koska se kerran on mennyt rikki, käytän sitä hyväkseni ja tulen luoksenne. Älkää antako häiritä itseänne, älkää antako häiritä itseänne!

Ja pistäen kätensä rikkimenneestä ikkunasta kreivi avasi oven. Morrel nousi silminnähtävästi tyytymättömänä ja tuli Monte-Cristoa kohden pikemmin ajaakseen hänet pois kuin ottaakseen hänet vastaan.

-- Se on palvelijoittenne syy, sanoi kreivi hieroen kyynärpäätään, -- teidänhän permantonne ovat liukkaat kuin peili.

-- Loukkasitteko itsenne? kysyi Morrel kylmästi.

-- En tiedä? Mutta mitä teitte täällä? Kirjoititteko?

-- Minäkö?

-- Onhan sormissanne mustetta.

-- Se on totta, vastasi Morrel, -- minä kirjoitin. Sellaista tapahtuu minulle toisinaan, niin sotilas kuin olenkin.

Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin. Maximilienin täytyi päästää hänet kulkemaan, mutta hän seurasi jäljestä.

-- Kirjoititte siis? kysyi Monte-Cristo uudelleen luoden terävän ja tutkivan katseen häneen.

-- Johan minulla oli kunnia vastata myöntävästi, sanoi Morrel.

Kreivi katsahti ympärilleen.

-- Pistoolinne ovat mustepullon vieressä! sanoi hän osoittaen sormellaan kirjoituspöydällä olevia pistooleja.

-- Lähden matkalle, sanoi Maximilien.

-- Rakas ystävä! sanoi Monte-Cristo, ja hänen äänensä oli tavattoman hellä.

-- Herra kreivi!

-- Ystäväni, rakas Maximilien, minä rukoilen, älkää ryhtykö mihinkään väkivaltaisiin tekoihin.

-- Minäkö väkivaltaisiin tekoihin, sanoi Morrel kohauttaen olkapäitään. -- Missä suhteessa matka on väkivaltainen teko?

-- Maximilien, sanoi Monte-Cristo, -- riisukaamme molemmin puolin naamiomme. Te ette petä minua tuolla näennäisellä tyyneydellänne enkä minä teitä pintapuolisella levottomuudellani. Ymmärrättehän, että ennen kuin olen tehnyt tämän kaiken, rikkonut ikkunan, tunkeutunut huoneeseenne, on minun täytynyt todellakin olla hyvin levoton tai pikemminkin kamalalla tavalla varma. Morrel, te aioitte surmata itsenne!

-- Jopa nyt jotakin! Morrel vavahti. -- Mistä tällaiset ajatukset tulevat mieleenne, herra kreivi?

-- Minä sanon, että te aioitte surmata itsenne, jatkoi kreivi samalla äänellä, ja tässä on todistus.

Hän lähestyi kirjoituspöytää ja tarttui valkoiseen arkkiin, jonka nuori mies oli heittänyt aloittamansa kirjeen päälle.

Morrel syöksyi riistämään sen hänen kädestään.

Mutta Monte-Cristo tarttui Maximilienin ranteeseen toimien kuin teräsketju, joka estää kellon jousta laukeamasta.

-- No niin, huudahti Morrel ja muuttui näennäisen tyynestä äkkiä hillittömän kiivaaksi, -- vaikka niin olisikin, vaikka olisinkin päättänyt kääntää pistoolin suun omaa itseäni kohden, kuka voi minua siitä estää? Kenellä on rohkeutta estää minua, kun sanon hänelle: "Kaikki toiveeni ovat särkyneet, sydämeni murtunut, elämäni sammunut, ympärilläni ei ole enää muuta kuin surua ja inhoa, maa on muuttunut tuhaksi, jokainen ihmisääni vihloo mieltäni", kun sanon: "Säälistä täytyy antaa minun kuolla, menetän järkeni, tulen hulluksi." Sanokaahan, vastaako silloin kukaan minulle: "Olette väärässä!" Estääkö kukaan minua pääsemästä onnettomasta elämästäni vapaaksi? Sanokaahan, kreivi, sanokaahan, olisiko kellään siihen rohkeutta!

-- Olisi, Morrel, sanoi Monte-Cristo tyynesti. -- Minulla olisi.

-- Teilläkö? huudahti Morrel, ja hänen äänessään soi suuttumus ja moite.

-- Teilläkö, joka herätitte minussa järjettömän toivon, teilläkö, joka pidätitte, tyynnytitte, hillitsitte minua turhilla lupauksilla, vaikka olisin voinut voimakeinoin pelastaa hänet saadakseni ainakin nähdä hänen kuolevan syliini? Teilläkö, joka leikittelitte tai olitte ainakin leikkivinänne kohtaloa ettekä pystynyt edes antamaan vastamyrkkyä myrkytetylle tyttöraukalle! Säälisin teitä toden totta, ellen teitä kauhistuisi!

-- Morrel!...

-- Niin, käskitte minua riisumaan naamion, ja minä riisun. Kun tulitte luokseni hautausmaalla, vastasin vielä teille, sillä sydämeni on hyvä; kun astuitte sisään, päästin teidät tänne asti... Mutta koska uhmaatte minua vielä tässäkin huoneessa, johon olin paennut kuin hautaani, kun tuotatte uuden tuskan minulle, joka luulin jo kaikki kokeneeni, kreivi Monte-Cristo, otaksuttu hyväntekijäni, kreivi Monte-Cristo, maailman pelastaja, olkaa tyytyväinen, saatte omin silmin nähdä ystävänne kuolevan!

Ja hulluuden nauru huulillaan Morrel syöksyi toistamiseen pistooleja kohden. Kalmankalpeana mutta säihkyvin silmin Monte-Cristo ojensi kätensä pistoolien päälle ja sanoi:

-- Ja minä sanon teille kerta vielä: te ette surmaa itseänne!

-- Koettakaa estää jos voitte! sanoi Morrel ja ryntäsi taas eteenpäin, mutta jälleen kreivin rautainen käsi pidätti häntä.

-- Mutta kuka te siis olette, kun anastatte tuollaisen tyrannivallan, jolla tahdotte hallita vapaita ja ajattelevia olentoja? huudahti Maximilien.

-- Kukako olen? lausui Monte-Cristo. -- Kuulkaa! Minä olen ainoa olento maailmassa, jolla on oikeus sanoa teille: Morrel, minä en tahdo, että isäsi poika kuolee tänään!

Ja majesteetillisena, kirkastuneena, juhlallisena, käsivarret rinnallaan ristissä Monte-Cristo astui nuorta miestä kohden, joka tästä miehestä säteilevän melkein jumalaisen voiman pakotuksesta väistyi askelen.

-- Miksi puhutte minulle isästäni? sopersi hän. -- Miksi sekoitatte hänen nimensä siihen, mitä tänään tapahtuu.

-- Siksi, että minä olen se, joka pelastin isäsi hengen sinä päivänä, jolloin hän aikoi surmata itsensä samoin kuin sinäkin tänään; siksi, että olen se, joka lähetin kukkaron nuorelle sisarellesi ja Pharaonin vanhalle Morrelille; siksi, että olen Edmond Dantès, jonka polvella sinä lapsena leikit!

Morrel peräytyi vielä askelen, horjuen, läähättäen, tukehtumaisillaan; sitten hänen voimansa pettivät ja hän vaipui polvilleen Monte-Criston eteen.

Ja elämän voima syntyi uudelleen tässä jalossa luonteessa; hän nousi, syöksyi portaille ja huusi täydellä äänellä:

-- Julie! Julie! Emmanuel! Emmanuel!

Monte-Cristo aikoi vuorostaan syöksyä huoneesta, mutta Maximilien olisi ennen vaikka antanut surmata itsensä kuin hellittänyt oven puoliskoista. Hän painoi niitä koko ruumiillaan estääkseen kreiviä.

Maximilienin huudon kuultuaan ryntäsivät Julie, Emmanuel, Penelon ja muutamat palvelijat kauhuissaan saapuville.

Morrel tarttui heidän käsiinsä ja avaten oven huusi heille kyynelten tukahduttamalla äänellä:

-- Polvillenne! Polvillenne! Hän on isämme hyväntekijä, pelastaja, hän on... Hän aikoi sanoa: "Hän on Edmond Dantès!"

Kreivi esti sen tarttumalla hänen käsivarteensa.

Julie riensi suutelemaan kreivin kättä, Emmanuel syleili häntä aivan kuin suojelusjumalaa, Morrel vaipui uudelleen polvilleen ja löi otsansa lattiaan.

Silloin rautainen mies tunsi sydämen laajenevan, sulattava liekki nousi sieltä hänen silmiinsä, hänen päänsä painui kumaraan ja hän itki!

Tässä huoneessa kuului nyt nyyhkytystä ja itkua, jotka varmaan olisivat Jumalan rakkaimpiakin enkeleitä ilahduttaneet.

Heti kun Julie oli hiukan tointunut mielenliikutuksestaan, hän juoksi huoneesta, riensi alempana olevaan kerrokseen, kiiruhti lapsellisen iloisena salonkiin ja nosti syrjään kristallikuvun, jonka alla oli tuntemattoman hyväntekijän antama kukkaro.

Tällä välin Emmanuel lausui kreiville katkonaisin sanoin:

-- Miksi ette ole ilmaissut itseänne aikaisemmin, herra kreivi, vaikka olette kuullut meidän niin usein puhuvan tuntemattomasta hyväntekijästämme ja nähneet meidän säilyttävän muistoja hänestä. Miksi olette odottanut tähän päivään asti? Olette siinä menetellyt julmasti meitä kohtaan ja, uskallan sanoa, omaa itseännekin kohtaan.

-- Kuulkaahan, ystäväni, sillä siksihän rohkenen teitä sanoa, koska tietämättänne olette kaksitoista vuotta ollut ystäväni, -- tänään on tapahtunut sellaista, mikä on pakottanut minut ilmaisemaan salaisuuteni, vaikka Jumalan nimessä olisin tahtonut haudata sen koko elinajakseni sieluni syvyyteen. En voi puhua teille tästä tapauksesta enempää, sanon vain, että lankonne riisti salaisuuteni käyttämällä väkivaltaa, jota hän epäilemättä nyt katuu.

Maximilien oli siirtynyt hiukan syrjään ja oli nyt polvillaan nojatuolin edessä.

-- Pitäkää häntä silmällä, sanoi kreivi hiljaa, puristaen lujasti Emmanuelin kättä.

-- Miksi? kysyi nuori mies kummastuneena.

-- Sitä en voi teille sanoa, mutta pitäkää häntä silmällä.

Emmanuel loi tutkivan katseen huoneeseen ja huomasi Morrelin pistoolit. Hän katsoi niihin kauhistuneena ja nosti hitaasti sormensa, Monte-Cristo nyökkäsi. Emmanuel astui askelen pistooleita kohden.

-- Antaa niiden olla, sanoi kreivi.

Sitten hän meni Morrelin luo ja tarttui hänen käteensä. Myrsky nuoren miehen sydämessä oli talttunut, ja hän oli nyt aivan kuin herpaantunut.

Julie palasi, hänen kädessään oli silkkikukkaro, ja kaksi kirkasta ilonkyyneltä kimalteli hänen silmissään kuin kastehelmet.

-- Tässä on kalleutemme, sanoi hän. -- Älkää luulko, ettei se olisi minulle enää yhtä rakas, kun tunnen pelastajamme.

-- Rakas lapsi, sanoi kreivi punastuen, -- sallikaa minun ottaa tuo kukkaro. Kun kerran tunnette minut, muistatte minua ilman tätäkin.

-- Ei, ei, sanoi Julie painaen kukkaron rintaansa vastaan, -- antakaa minun se pitää, sillä jonakin päivänä voitte lähteä luotamme.

-- Olette arvannut oikein, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Viikon päästä olen jättänyt tämän maan, missä niin monet ihmiset, jotka olisivat ansainneet taivaan koston, elivätkin onnellisina, samalla kun isäni kuoli nälkään ja suruun.

Monte-Cristo katsahti Morreliin, mutta huomasi, että sanat: "olen jättänyt tämän maan", eivät herättäneet nuorta miestä hänen herpaantuneesta mielentilastaan. Hän huomasi, että hänen oli vielä taisteltava viimeinen taistelu ystävänsä surua vastaan, ja tarttuen Julien ja Emmanuelin käsiin hän sanoi isän hellästi käskevällä äänellä:

-- Rakkaat ystävät, jättäkää minut Maximilienin kanssa kahden.

Tällä tavoin Julie saattoi viedä pois kallisarvoisen kukkaron, josta kreivi ei muistanut toistamiseen puhua. Kreivi jäi kahden Morrelin kanssa.

-- Kas niin, sanoi kreivi koskettaen sormellaan hänen olkapäähänsä, -- joko nyt jälleen muutut mieheksi?

-- Jo, sillä alan taas kärsiä.

Kreivin otsaan tuli ryppy, ja hän näytti hetkisen epäröivän.

-- Maximilien, Maximilien, sanoi hän, -- kristityn ei sovi vaipua tuollaisiin ajatuksiin.

-- Rauhoittukaa, ystävä, sanoi Morrel nostaen päänsä ja katsoen kreiviin tavattoman surullisesti hymyillen, -- minä en enää aio surmata itseäni.

-- Siis aseet jäävät syrjään ja epätoivo on haihtunut, sanoi Monte-Cristo.

-- Ei, sillä minulla on parempi keino pelastua tuskasta kuin kuula tai tikarin kärki.

-- Mieletön mies parka...! Mikä se on?

-- Minulla on suruni, joka minut surmaa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Monte-Cristo yhtä alakuloisesti kuin hänkin, -- kuule minua! Eräänä päivänä, kun olin yhtä epätoivoissani kuin sinä, päätin minäkin surmata itseni; ja saman päätöksen teki aikanaan isäsikin. Jos joku olisi sanonut isällesi sinä hetkenä, kun hän suuntasi pistoolin otsaansa kohden, tai minulle sinä hetkenä, kun siirsin vankilassa syrjään leivän, johon en ollut kolmeen päivään koskenut, jos joku olisi meille sanonut: "Eläkää! Kerran koittaa päivä, jolloin olette onnellisia ja siunaatte elämää!" -- olisi vastauksenamme ollut epäilyksen hymy ja vähäuskoisuuden tuska, ja kuinka monta kertaa kuitenkin isäsi syleillessään sinua on siunannut elämää, ja kuinka monta kertaa minäkin...

-- Mutta te olitte menettänyt vain elämänne, huudahti Morrel. -- Isäni kadotti vain omaisuutensa, mutta minä olen kadottanut Valentinen.

-- Katso minuun, Morrel, sanoi Monte-Cristo, ja hänen olemuksessaan oli vakuuttavaa juhlallisuutta, -- katso minuun, silmissäni ei ole kyyneliä, veressäni ei ole kuumetta, eikä sydämeni jyskytä kolkosti, ja kuitenkin näen, että sinä kärsit, Maximilien, sinä, jota rakastan aivan omana poikanani. Etkö siitä ymmärrä, että suru on samanlainen kuin elämäkin ja että kaiken takana on jotakin meiltä salattua? Jos siis pyydän, jos käsken sinua elämään, niin olen varmasti vakuutettu siitä, että kerran tulee päivä, jolloin kiität minua henkesi pelastamisesta.

-- Hyvä Jumala, huudahti nuori mies, -- hyvä Jumala, mitä minulle sanottekaan! Punnitkaa sananne, sillä ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!

-- Lapsi! vastasi Monte-Cristo.

-- Täydellä rakkaudella rakastanut, sitä tarkoitan, jatkoi Morrel. -- Katsokaahan, olen ollut sotilas siitä asti kuin kehityin mieheksi, tulin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaaksi, ennen kuin rakastuin, sillä sitä, mitä siihen asti olin tuntenut, ei voi rakkaudeksi sanoa. No niin, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana näin Valentinen, kaksi vuotta olen häntä rakastanut, kahden vuoden ajan hän on avannut minulle sydämensä ja minä olen lukenut siitä kaikki nuoren tytön ja naisen hyveet, sillä Jumala oli ne siihen kirjoittanut. Kreivi, jos olisin saanut omakseni Valentinen, olisin saanut loppumattoman, äärettömän, määräämättömän, liian suuren, liian täydellisen, tätä maailmaa varten liian taivaallisen onnen. Maailma ei ole sitä minulle antanut, ja minun täytyy sanoa teille, että ilman Valentinea ei maailma tarjoa minulle muuta kuin epätoivoa ja tuskaa.

-- Olen käskenyt teitä toivomaan, sanoi kreivi.

-- Punnitkaa sananne, sanon kerran vielä, vastasi Morrel, -- te koetatte lohduttaa minua, mutta jos minua lohdutatte, saatte minut menettämään järkeni, koska herätätte minussa toivon nähdä Valentinen jälleen.

Kreivi hymyili.

-- Ystäväni, isäni, huudahti Morrel kiihkeästi, -- punnitkaa sananne, sillä kauhistun sitä vaikutusvaltaa, jota tahdotte minun suhteeni käyttää. Punnitkaa sananne, sillä katsokaa, miten silmäni jälleen kirkastuvat, miten sydämeni jälleen voimistuu, punnitkaa sananne, sillä voitte saada minut uskomaan ihmeisiin... Tottelisin teitä, vaikka käskisitte minua nostamaan kiven Jairuksen tyttären haudalta; kävelisin laineilla apostolin tavoin, jos viittaisitte minua lähtemään. Punnitkaa sananne!

-- Toivo, ystäväni, sanoi kreivi vielä kerran.

-- Ah, sanoi Morrel vaipuen innostuksensa kukkuloilta surunsa rotkoihin, -- ah, te leikitte kanssani. Olette kuin hyvä äiti, tai oikeammin sanoen itsekäs äiti, joka hellillä sanoilla viihdyttää lapsensa tuskat, koska tämän huuto vihloo hänen korviaan. Ei, ystäväni, tein väärin käskiessäni teitä punnitsemaan sananne. Ei, älkää pelätkö mitään, minä hautaan suruni niin huolellisesti sydämeeni, kätken sen niin syvälle, piilotan sen niin tarkoin, ettei teidän tarvitse minua sääliäkään... Hyvästi, ystäväni, hyvästi!

-- Päinvastoin, sanoi kreivi, -- tästä hetkestä alkaen, Maximilien, elät minun seurassani ja minun luonani, et jätä minua, ja viikon päästä on Ranska jäänyt taaksemme.

-- Ja kehotatteko minua yhä vain toivomaan?

-- Kehotan, koska tiedän keinon, millä sinut parantaa.

-- Kreivi, teette minut vielä entistäkin surullisemmaksi. Pidätte onnettomuuttani vain jokapäiväisenä suruna ja koetatte haihduttaa sen jokapäiväisellä keinolla, matkustamisella.

-- Mitä sinulle sanoisinkaan? vastasi Monte-Cristo. -- Uskon, että täytän, mitä lupaan; anna minun kokeilla.

-- Kreivi, te vain pitkitätte kuolinkamppailuani, ette muuta.

-- Olet heikko mies, sanoi kreivi, -- ellet voi antaa ystävällesi muutamaa päivää kokeiluaikaa. Tiedätkö, mitä kreivi Monte-Cristo voi saada aikaan? Tiedätkö, että hän hallitsee monia maallisia voimia? Tiedätkö, että hänellä on niin luja usko, että hän voi vaatia ihmeitä Jumalalta: onhan Jumala sanonut, että uskon avulla voidaan siirtää vuoria? No niin, odota ihmettä, tai...

-- Tai..., kertasi Morrel.

-- Tai sanon sinua kiittämättömäksi.

-- Säälikää minua, kreivi.

-- Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin, säälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut, tänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin, lasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista myrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä Valentine sai.

-- Lupaatteko sen minulle?

-- Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni, ja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen suloisuudesta.

-- Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni mukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä tahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?

-- Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä tunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi, että tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten pelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.

Morrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.

-- Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja suloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta lupaathan odottaa siihen asti?

-- Vannon sen, sanoi Morrel.

Monte-Cristo sulki nuoren miehen syliinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.

-- Ja tästä päivästä alkaen muutat asumaan minun luokseni, sanoi hän. -- Muutat asumaan Haydéen asuntoon, niin että saan tyttären sijasta pojan.

-- Haydéen! sanoi Morrel. -- Minne Haydée on joutunut?

-- Hän matkusti pois viime yönä.

-- Hän on jättänyt teidät?

-- Hän odottaa minua... Ole siis valmis muuttamaan luokseni Champs-Elysées'n varrelle ja toimita minut kenenkään näkemättä täältä pois.

Maximilien kumarsi ja totteli aivan kuin lapsi tai apostoli.

106. Jako

Saint-Germain-des-Prés'n varrella olevassa hotellissa, jonka Albert de Morcerf oli valinnut äitinsä asunnoksi, asui toisen kerroksen pienessä huoneistossa hyvin salaperäinen olento.

Se oli mies, jonka kasvoja portinvartija ei ollut koskaan nähnyt, sillä talvella oli hänellä aina kaulassaan leveä punainen huivi, jollaisia rikkaitten perheitten kuskit käyttävät odotellessaan isäntäväkeään teattereiden edustalla, ja kesällä hän aina niisti nenäänsä mennessään portinvartijan huoneen ohi. Vielä on lisättävä, ettei kukaan vakoillut tätä salaperäistä henkilöä, niin kuin olisi voinut otaksua, sillä lähistöön oli levinnyt huhu, että hän oli korkeassa arvoasemassa ja että hänellä oli pitkä käsi, ja tämä seikka pakotti kaikki jättämään hänet rauhaan.

Hän kävi huoneistossaan aivan säännöllisesti, vaikkakin tuli toisinaan myöhemmin, toisiaan aikaisemmin. Useimmiten hän kuitenkin ilmestyi sinne kello neljän aikaan eikä ollut koskaan siellä yötä.

Vaitelias palvelijatar, jonka huolena oli huoneiston kunnossapito, sytytti talvisin puoli neljältä tulen pesään ja toi kesäisin samaan aikaan huoneeseen jäätelöä.

Neljän aikaan salaperäinen henkilö sitten saapui, niin kuin olemme maininneet.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyivät vaunut hotellin eteen. Mustaan tai tummansiniseen pukuun ja tiheään harsoon verhoutunut nainen astui ajoneuvoista, riensi kuin varjo portinvartijan oven ohi ja nousi toiseen kerrokseen niin kepeästi, etteivät portaat vähääkään narisseet hänen jalkojensa alla.

Kukaan ei koskaan kysynyt häneltä, minne hän aikoi.

Hänen kasvojaan enemmän kuin salaperäisen herrankaan kasvoja ei portinvartijapariskunta siis koskaan nähnyt, eikä koko suuressa kaupungissa varmaankaan ollut toista avioparia, joka olisi voinut moisen salaisuuden säilyttää.

Nainen ei tietysti mennyt toista kerrosta ylemmäksi. Hän kolkutti oveen erikoisella tavalla, ovi aukeni, sitten se sulkeutui, eikä enää kuulunut eikä näkynyt mitään.

Jonkin ajan kuluttua hän lähti hotellista yhtä varovaisesti kuin oli tullutkin. Hän lähti aina ensimmäisenä, harso silmillään, ja nousi ajoneuvoihin, jotka kääntyivät milloin millekin kadulle. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin poistui herra, peittäen kasvonsa joko kaulahuiviinsa tai nenäliinansa taakse ja katosi.

Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun kreivi Monte-Cristo oli käynyt Danglars'in luona ja kun Valentine oli haudattu, saapui salaperäinen asukas jo kello kymmenen aamulla eikä kello neljä, niin kuin tavallisesti. Melkein heti hänen jälkeensä tuli myös hunnutettu nainen ajurin vaunuissa ja nousi nopeasti portaita ylös.

Ovi aukeni ja sulkeutui.

Mutta ennen kuin ovi oli ennättänyt mennä kiinni, oli nainen huudahtanut:

-- Lucien, ystäväni!

Tällä tavoin portinvartija, joka tahtomattaan oli kuullut huudahduksen, sai tietää, että salaperäisen vuokralaisen nimi oli Lucien. Mutta kun hän oli mallikelpoinen portinvartija, päätti hän olla mainitsematta siitä mitään vaimolleenkaan.

-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi herra, jonka nimen naisen hätääntyminen tai into oli ilmaissut. -- Kertokaa!

-- Ystäväni, voinko luottaa teihin?

-- Varmasti, tiedättehän sen. Mitä on tapahtunut? Kirje, jonka sain teiltä tänä aamuna, teki minut hirveän levottomaksi. Se oli häthätää kirjoitettu ja sekava. Rauhoittakaa minua tai kertokaa asia koko kamaluudessaan.

-- Lucien, suuria on tapahtunut! sanoi nainen luoden Lucieniin kysyvän katseen. -- Herra Danglars on viime yönä lähtenyt pois.

-- Lähtenyt? Herra Danglars lähtenyt pois! Minne hän on lähtenyt?

-- En tiedä.

-- Mitä! Ettekö tiedä? Hän on siis lähtenyt lopullisesti?

-- Epäilemättä! Kello kymmenen illalla hän ajoi vaunuillaan Charentonin tulliportille; siellä odottivat postivaunut, hän astui niihin kamaripalvelijansa keralla ja ilmoitti kuskilleen menevänsä Fontainebleauhon.

-- No, mitä siihen sanoitte?

-- Odottakaahan, ystäväni. Hän on jättänyt minulle kirjeen.

-- Kirjeenkö?

-- Niin, lukekaa.

Ja paronitar otti taskustaan avatun kirjeen ja ojensi sen Debraylle.

Debray arkaili hiukan, aivan kuin olisi koettanut arvata kirjeen sisällystä tai harkinnut, miten menetellä sen johdosta. Sitten hän ilmeisesti oli tehnyt päätöksensä ja luki:

Hyvä rouva ja uskollinen puolisoni.

Aivan huomaamattaan hän vaikeni ja katsoi paronittareen, joka punastui korviaan myöten.

-- Jatkakaa, sanoi rouva Danglars.

Debray jatkoi:

Saadessanne tämän kirjeen ei teillä enää ole miestä! Älkää tulko tarpeettoman rauhattomaksi, olette menettänyt miehenne samalla tavoin kuin tyttärennekin. Ajan pitkin jotakin niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestä maantiestä, joita myöten päästään Ranskan rajojen ulkopuolelle. Olen velvollinen antamaan teille selityksen, ja koska olette järkevä nainen, selitänkin teille lähtöni syyt.

Kuulkaa siis:

Tänään tultiin minulta perimään viisi miljoonaa, suoritin ne; melkein heti sen jälkeen tultiin perimään yhtä suurta summaa, lykkäsin maksun huomiseen; nyt lähden pois välttääkseni huomispäivää, joka voisi käydä liian vastenmieliseksi.

Ymmärrättehän tämän, rouvani ja kallis puolisoni? Minä sanon: Ymmärrättehän, sillä tunnette raha-asiani yhtä hyvin kuin minä ja paremminkin, sillä minä en voi sanoa, minne on mennyt minun ennen jokseenkin suuri rikkauteni, te sitä vastoin voitte varmaankin antaa siihen tyydyttävän vastauksen.

Naisillahan on erehtymättömän varma vaisto, ja he voivat itse keksimänsä algebran avulla selittää ihmeenkin. Minä en tuntenut muuta kuin numeroni, ja kun ne alkoivat pettää, en ollut enää mistään selvillä. Oletteko koskaan ihmetellyt, kuinka nopeasti olen sortunut? Eikö teitä koskaan ole häikäissyt sulavien kultatankojeni hehku? Minä puolestani en ole nähnyt muuta kuin tulen; toivottavasti teitä varten on jäänyt tuhkaan hiukan kultaa.

Tämä on lohdutuksenani lähtiessäni, rouvani ja viisas puolisoni, muuten omatuntoni soimaisi minua siitä, että teidät hylkään. Teille jää ystäviä, tuo mainitsemani tuhka ja ennen kaikkea muuta vapaus, jonka täten annan teille.

Nyt on sopivaa liittää tähän pieni huomautus, joka koskee yhdyselämäämme.

Niin kauan kuin toivoin teidän toimivan yhteisen kotimme parhaaksi ja lisätäksenne tyttäremme rikkautta, suljin filosofina silmäni. Mutta kun olette saattanut koko talon rappiotilaan, en tahdo olla toisen miehen varallisuuden tukipylväänä.

Mennessäni kanssanne naimisiin olitte rikas, mutta maineenne oli huono.

Suokaa anteeksi suorat sanani, mutta kun luultavasti puhelemme kahden kesken, niin eihän minun tarvitse sanojani kaunistella.

Olen lisännyt rikkauttamme, joka viidentoista vuoden aikana kasvamistaan kasvoi, siihen hetkeen asti, jolloin merkillinen ja minulle vielä tähän asti selittämätön turmio tarttui siihen ja kaatoi sen.

Te, rouva, olette toiminut ainoastaan oman varallisuutenne kartuttamiseksi ja olette siinä onnistunutkin, siitä olen aivan varma.

Jättäessäni teidät olette siis samanlainen kuin silloin, kun teidät otin: rikas, mutta ette kunnioitettu.

Hyvästi.

Minäkin alan tästä päivästä alkaen työskennellä omaksi edukseni.

Olkaa varma siitä, että olen teille syvästi kiitollinen antamastanne esimerkistä, jota tulen noudattamaan.

Teidän uskollinen aviomiehenne, Paroni Danglars.

Paronitar oli silmillään seurannut Debraytä tämän pitkän ja tuskallisen lukemisen aikana. Vaikka nuori mies osasikin mainiosti hillitä itsensä, näki rouva Danglars hänen kuitenkin pari kertaa punastuvan.

Luettuaan kirjeen hän käänsi sen kokoon ja seisoi miettiväisenä.

-- No? kysyi rouva Danglars levottomana, minkä mielentilan voi helposti ymmärtää.

-- No? kertasi Debray konemaisesti.

-- Mitä ajattelette tämän kirjeen johdosta?

-- En muuta kuin sitä, että paroni Danglars lähtiessään on aavistanut jotakin.

-- Epäilemättä. Mutta siinäkö on kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?

-- En ymmärrä teitä, sanoi Debray jääkylmästi.

-- Hän on lähtenyt! Lähtenyt kokonaan pois! Lähtenyt aikomatta koskaan palata!

-- Oh, sanoi Debray, -- älkää sellaista uskoko, paronitar.

-- Hän ei palaa, sen sanon teille. Minä tunnen hänet, hän on järkähtämätön kaikissa niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat hänen omiin etuihinsa. Jos hän olisi arvellut, että minä voisin jollakin tavoin häntä hyödyttää, hän olisi ehdottomasti ottanut minut mukaansa. Hän jättää minut Pariisiin, koska hänellä voi erostamme olla hyötyä. Hän ei siis palaa koskaan, ja minä olen aivan vapaa, lisäsi rouva Danglars rukoilevalla äänellä.

Mutta Debray jätti hänen vetoomuksensa vastausta vaille.

-- Mitä, sanoi paronitar viimein, -- ettekö edes vastaa minulle?

-- Minulla ei ole teille muuta kuin yksi kysymys: mitä aiotte tehdä?

-- Sitä juuri tulin teiltä kysymään, vastasi paronitar sykkivin sydämin.

-- Ah, sanoi Debray, -- siis pyydätte minulta neuvoa?

-- Niin, minä pyydän teiltä neuvoa, sanoi paronitar peloissaan.

-- Jos kysytte minulta neuvoa, sanoi nuori mies kylmästi, -- niin kehotan teitä matkustamaan.

-- Matkustamaan! sopersi rouva Danglars.

-- Juuri niin. Sanoihan herra Danglars, että olette rikas ja aivan vapaa. Minun mielestäni on välttämätöntä, että häviätte Pariisista neiti Eugénien kihlauksen purkautumisen ja herra Danglars'in katoamisen jälkeen. On välttämätöntä antaa ihmisten luulla, että teidät on hylätty ja että olette köyhä. Kukaan ei antaisi vararikkoisen miehen vaimolle anteeksi sitä, että hän on rikas ja elää komeasti. Jääkää kahdeksi viikoksi Pariisiin, kertokaa kaikille parhaille ystävillenne, miten teidät on hylätty ja miten kaikki tapahtui, he kyllä kertovat sen ympäri maailmaa. Sitten jätätte komean kotinne, luovutte jalokivistänne, luovutte pesäosuudestanne, ja kaikki ylistävät teidän suurta epäitsekkyyttänne. He uskovat, että teidät on hylätty ja että olette köyhä, sillä minä yksin tiedän teidän todellisen varallisuutenne ja olen valmis luovuttamaan teille osuutenne kunnon liittolaisena.

Debray oli puhunut tyynesti ja välinpitämättömästi, mutta paronitar oli kuunnellut kauhuissaan ja epätoivoissaan.

-- Hylätty! toisti hän. -- Niin, hylätty olen todellakin... Olette oikeassa, eikä kukaan aavistakaan, kuinka hylätty olen.

Muuta ei tämä ylpeä ja mielettömästi rakastava nainen saattanut sanoa Debraylle.

-- Mutta rikas, hyvin rikas samalla kertaa, jatkoi Debray ottaen lompakostaan muutamia papereita ja levittäen ne pöydälle.

Rouva Danglars ei häntä pidättänyt, vaan koetti hillitä kiivaasti sykkivää sydäntään ja kyyneliään. Ja lopulta voitti oman arvon tunne, niin että hän saattoi olla itkemättä.

-- Hyvä rouva, sanoi Debray, -- olemme noin kuusi kuukautta toimineet yhdessä. Te panitte liikkeen pohjaksi satatuhatta frangia. Tämän vuoden huhtikuussa teimme liiton. Toukokuussa aloitimme toimintamme. Toukokuussa voitimme neljäsataaviisikymmentäviisituhatta frangia. Kesäkuussa voitto nousi yhdeksäänsataantuhanteen. Heinäkuussa tuli voittoon lisää miljoona seitsemänsataatuhatta. Tiedättehän, että silloin olivat kysymyksessä Espanjan valtiopaperit. Elokuun alussa menetimme kolmesataatuhatta frangia, mutta viidentenätoista päivänä olimme sen korvanneet ja kuukauden lopussa olimme taas voitolla. Tilimme liittomme alusta eilispäivään asti, jolloin päätin tilit, osoittavat voittoa kaksi miljoonaa neljäsataatuhatta, siis miljoona kaksisataatuhatta kummallekin meistä. Tämän lisäksi, sanoi Debray lukien tyynesti ja järjestelmällisesti aivan kuin pörssinvälittäjä muistikirjastaan, -- tulee kahdeksankymmentätuhatta frangia korkoja edellä mainitusta huostaani uskotusta summasta.

-- Mutta, keskeytti paronitar, -- mitä nuo korot merkitsevät, koska ette ole koskaan lainannut rahoja muille?

-- Anteeksi, sanoi Debray kylmästi, -- minulla oli täysi valtuutus tehdä ne korkoatuottaviksi ja olen sitä valtuutta käyttänyt. Teidän osallenne tulee siis korkorahoista neljäkymmentätuhatta frangia, ja kun tähän liitetään perustamissumma satatuhatta, niin saatte miljoonan kolmesataaneljäkymmentätuhatta frangia. Eilen muutin varovaisuuden vuoksi kaiken rahaksi, ne eivät siis kauan ole olleet liikkeestä poissa, niin kuin huomaatte; oli aivan kuin olisin aavistanut, että vaaditte minulta tilitystä. Rahanne ovat täällä osaksi seteleinä, osaksi pankkiosoituksina. Sanoin "täällä", ja se on totta, sillä en pitänyt omaa kotiani kylliksi turvallisena paikkana enkä ketään notaaria täysin luotettavana, ja kiinteimistöt olisivat vieläkin selvemmin ilmaisseet kaiken. Kun teillä ei ollut oikeutta ostaa mitään eikä omistaa mitään pesän ulkopuolella, säilytin tätä rahamäärää, joka nyt on ainoa omaisuutenne, seinään muuratussa kirstussa, tässä kaapissa, ja varmuuden vuoksi toimitin muuraustyön itse. -- Tässä, jatkoi Debray, avaten kaapin ja kirstun, -- tässä on ensiksikin kahdeksansataa tuhannen frangin seteliä, jotka muistuttavat isoa, rautakansiin sidottua kirjaa, sen lisäksi pankkiosoituksia neljänsadantuhannen frangin arvosta. Tähän liitän kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkokupongin ja summan täytteeksi sadanviidentoista frangin osoituksen pankkiirilleni, ja koska hän ei ole herra Danglars, niin se lunastetaan, siitä voitte olla varma.

Rouva Danglars otti konemaisesti pankkiosoitukset, korkokupongin ja setelit. Koko suuri omaisuus näytti jokseenkin vähäpätöiseltä pöydällä.

Silmät kuivina, mutta povi aaltoillen pidätetyistä kyynelistä rouva Danglars kokosi kaiken, pisti rautakotelon käsilaukkuunsa, pankkiosoitukset lompakkoonsa ja odotti kalpeana ja mykkänä seisten jotakin hyvää sanaa lohdutuksekseen.

Mutta hän odotti turhaan.

-- Nyt voitte tulla suurenmoisesti toimeen, sanoi Debray, -- teillä on noin kuudenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot, ja se on paljon naiselle, joka ei pariin vuoteen saa elää suurellisesti. Tällaisilla tuloilla voitte toteuttaa kaikki oikkunne, ja jos summa tuntuu teistä liian vähäiseltä, niin muistellen menneisyyttä annan teille luvan ottaa omasta osuudestani niin paljon kuin haluatte ja olen valmis tarjoamaan teille -- vaikkapa lainan muodossa -- kaiken osuuteni, nimittäin miljoonan kuusikymmentätuhatta frangia.

-- Kiitos, vastasi paronitar, -- kiitos, ymmärrättehän, että annatte aivan liian paljon naisraukalle, joka ei aio pitkään aikaan esiintyä muiden joukossa.

Debray oli ensi hetkessä hämmästynyt, mutta tyyntyi ja teki liikkeen, joka tuntui kohteliaammalta kuin sanat: "Tehkää niin kuin itse haluatte!"

Rouva Danglars oli varmaankin siihen asti vielä toivonut jotakin, mutta nähdessään Debrayn liikkeen, katseen ja äänettömän kumarruksen, hän nosti päänsä pystyyn, avasi oven ja kiivastumatta, panematta toimeen mitään kohtausta, mutta myös epäröimättä, hän riensi portaille sanomatta edes hyvästi miehelle, joka sillä tavoin antoi hänen lähteä.

-- Kas niin! sanoi Debray hänen poistuttuaan. -- Tehköön kuinka kauniita päätöksiä tahansa, hän jää kyllä taloonsa asumaan, lukee romaaneja ja pelaa korttia, kun ei voi enää pelata pörssissä.

Hän tarttui muistikirjaansa ja pyyhkäisi huolellisesti viivan jokaisen maksamansa rahaerän yli.

-- Minulle jää miljoona kuusikymmentätuhatta frangia, sanoi hän. -- Mikä vahinko, että neiti Villefort on kuollut! Hän olisi joka suhteessa sopinut minulle, ja olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Ja tapansa mukaan hän odotti rauhallisesti kaksikymmentä minuuttia, jotta rouva Danglars olisi ennättänyt poistua, ja läksi sen jälkeen itse hotellista.

Sen huoneen yläpuolella, jossa Debray oli jakanut rouva Danglars'in kanssa kaksi ja puoli miljoonaa, oli huone, jossa oli entisiä tuttaviamme. Heillä on ollut siksi huomattava sija aikaisemmin kuvaamissamme tapauksissa, että lukija heidät varmaankin mielellään jälleen kohtaa.

He olivat Mercedes ja Albert.

Mercedes oli muutamassa päivässä paljon muuttunut. Hän ei rikkautensa päivinä ollut koskaan esiintynyt prameilevalla loistolla, joka painaa ihmisiin sellaisen leiman, ettei heitä tunnekaan enää samoiksi, kun he ottavat ylleen yksinkertaisen puvun. Hän ei myöskään ollut joutunut niin suureen köyhyyteen, että hänen olisi täytynyt ottaa ylleen puutteen viitta; ei, mutta Mercedes oli muuttunut sen vuoksi, etteivät hänen silmänsä enää loistaneet, suunsa ei hymyillyt, hän oli tullut araksi, eikä hänen kieleltään enää sinkoillut älykkäitä sukkeluuksia.

Mercedes oli jättänyt entisen ympäristönsä ja valinnut itselleen uuden, mutta ei osannut kotiutua. Hän oli ikään kuin tullut kirkkaasti valaistusta salongista pimeään. Ei kuningatarkaan joutuessaan palatsistaan halpaan majaan tunne olevansa kotonaan kantaessaan kivivateja pöytään tai mennessään halvalle vuoteelle nukkumaan.

Kaunis katalonialainen, ylhäinen kreivitär oli menettänyt ylpeän katseensa ja hurmaavan hymynsä, sillä hän ei nähnyt ympäristössään mitään silmälle mieluista. Huonetta verhosivat harmaat seinäpaperit, jotka isäntä oli valinnut, koska ne parhaiten kestivät lian; lattialla ei ollut mattoja, huonekalut olivat sellaisia, että ne ehdottomasti vetivät huomion puoleensa valheellisen prameutensa vuoksi. Ne loukkasivat sellaisen ihmisen silmää, joka oli tottunut elämään sopusointuisessa ympäristössä.

Rouva Morcerf oli elänyt täällä siitä asti, kun hän lähti kodistaan. Hänen päätään huimasi tämä ainainen hiljaisuus, niin kuin matkustajan päätä huimaa syvänteen reunalla. Huomatessaan Albertin tavan takaa katsovan salaa häneen nähdäkseen, millä mielellä hän oli, hän pakotti huulilleen hymyn, joka ei yltänyt silmiin asti, vaan muistutti vain kajastusta, valoa, joka ei lämmitä.

Albert puolestaan oli huolissaan, kiusaantunut, sillä hänenkin oli vaikea mukautua uuteen asemaansa. Hän tahtoi mennä kävelemään ilman hansikkaita, mutta huomasi kätensä liian valkeiksi; hän tahtoi käydä jalkaisin kaupungilla, mutta huomasi kiiltonahkaiset kenkänsä liian hienoiksi.

Mutta nämä molemmat jalot ja älykkäät olennot, jotka äidin- ja pojanrakkaus erottamattomasti oli toisiinsa liittänyt, olivat oppineet ymmärtämään toisiaan sanaakaan sanomatta, ja hyvien ystävien tavoin he eivät salanneet toisiltaan mitään sellaista, mistä jokapäiväinen elämä riippuu.

Albert olisi rohkeasti voinut sanoa äidilleen:

-- Äiti, nyt meillä ei ole enää rahaa.

Mercedes ei koskaan ollut tuntenut puutetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli kyllä joskus nuoruudessaan puhunut köyhyydestä, mutta se ei ollut samaa. Catalansissa Mercedes oli yhtä ja toista vailla, mutta hän ei kärsinyt mitään puutetta. Kun verkot olivat hyvässä kunnossa, sai kaloja; kun myi kaloja, niin voi pitää verkot hyvässä kunnossa.

Kun hänellä sitä paitsi ei ollut ystäviä, vaan ainoastaan rakkautensa, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen jokapäiväisen toimeentulonsa kanssa, ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin omaa toimeentuloaan. Hän oli kyllä silloin jakanut auliisti siitä vähästä mitä hänellä oli, mutta nyt hänen oli pidettävä huolta kahdesta, eikä hänellä ollut mitään sitä varten.

Talvi lähestyi. Alastomassa ja kylmässä huoneessaan Mercedeksellä ei ollut tulta, hänellä, jonka talossa lämmityslaitos lämmitti huoneet eteisestä budoaariin asti. Hänellä, jolla oli ollut tavattoman kallisarvoinen kasvihuone, ei ollut ainoatakaan kukkasta.

Mutta olihan hänellä poikansa...!

Kuvitteluilla kiihotettu velvollisuudentunto oli tähän asti pitänyt heitä jokapäiväisen elämän yläpuolella. Mutta tämä innostus oli jäähtynyt, ja heidän oli täytynyt vähitellen laskeutua unelmien maasta todellisuuteen.

Kun unelmat oli tuhlattu, täytyi ruveta keskustelemaan jokapäiväisistä asioista.

-- Äiti, sanoi Albert samana hetkenä, jolloin rouva Danglars astui portaita alas, -- laskekaamme, kuinka paljon meillä on. Minun täytyy olla selvillä koko summasta voidakseni tehdä suunnitelmani.

-- Paljonko meillä on, -- ei mitään, sanoi Mercedes surullisesti hymyillen.

-- On kyllä, äiti, meillä on kaikkiaan kolmetuhatta frangia, ja näillä kolmellatuhannella frangilla aion järjestää elämämme suloiseksi.

-- Lapsi! huokasi Mercedes.

-- Pahaksi onneksi olen tuhlannut siksi paljon rahaa, että tunnen, minkä arvoista se on, sanoi nuori mies. -- Kolmetuhatta frangia on tavattoman paljon, ja olen sen varaan rakentanut tulevaisuuden, joka on ihmeellisen varma.

-- Niin sinä sanot, ystävä parka, jatkoi äiti. -- Mutta ensiksikin, otammeko nuo kolmetuhatta frangia vastaan? sanoi Mercedes punastuen.

-- Olemmehan sen jo päättäneet, sanoi Albert varmalla äänellä. -- Otamme ne vastaan sitä suuremmalla syyllä, kun ne eivät ole vielä hallussamme, vaan pienessä puutarhassa Marseillessa Meilhan-kadun varrella. Kahdellasadalla frangilla pääsemme molemmat Marseilleen.

-- Kahdellasadalla frangilla! sanoi Mercedes. -- Kuinka se voi olla mahdollista?

-- Olen ottanut selkoa diligenssi- ja höyrylaivakonttoreista ja olen tehnyt laskelmani. Te ajatte diligenssillä Châlons'iin. Äiti, näettehän, että kohtelen teitä aivan kuin kuningatarta, olen sitä varten varannut kolmekymmentäviisi frangia.

Albert tarttui kynään ja kirjoitti:

Diligenssi 35 fr. Châlons'ista Lyoniin höyrylaivassa 6 fr. Lyonista Avignoniin jälleen laivassa 16 fr. Avignonista Marseilleen 7 fr. Matkakuluja 50 fr. Summa 114 fr.

-- Merkitkäämme satakaksikymmentä, lisäsi Albert nauraen, -- huomaattehan, äiti, kuinka antelias olen?

-- Entä sinä, poikaparka?

-- Ettekö ole huomannut, että varaan itseäni varten kahdeksankymmentä frangia. Nuori mies ei kaipaa matkalla mukavuuksia. Sitä paitsi olen tottunut matkustamaan.

-- Postivaunuissa ja kamaripalvelija mukanasi.

-- Kaikilla tavoin, äiti.

-- Olkoonpa niin, sanoi Mercedes, -- mutta mistä saamme nuo kaksisataa frangia.

-- Ne ovat tässä, ja niiden lisäksi vielä kaksisataa. Myin kelloni sadasta frangista ja vitjat kolmestasadasta. Mikä onni! Vitjat olivat kolme kertaa niin kalliit kuin kello! Tässäkin taas näkee, mitä ylellisyys merkitsee! Olemme siis rikkaita, koska niiden sadanneljäntoista frangin sijasta, jotka olisitte tarvinnut matkaanne varten, saattekin kaksisataaviisikymmentä.

-- Mutta olemmehan tähän hotelliinkin velkaa.

-- Kolmekymmentä frangia, mutta ne minä maksan minulle jääneistä sadastaviidestäkymmenestä. Asia on siis päätetty. Ja kun en tarvitsisi muuta kuin kahdeksankymmentä frangia matkaani varten, niin näettehän, että elän aivan ylellisesti. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. -- Mitä sanotte tästä, äiti?

Albert otti taskustaan kultalukolla suljettavan muistikirjan, jonka hän oli joskus ostanut tai jonka oli hänelle lahjoittanut joku noista hänen oveaan kolkuttaneista salaperäisistä naisista. Albert otti muistikirjasta tuhannen frangin setelin.

-- Mitä tämä on? kysyi Mercedes.

-- Tuhat frangia, äiti. -- Vakuutan, aivan oikea.

-- Mutta mistä tämä seteli on tullut?

-- Kuulkaahan minua tyynesti, äiti.

Ja Albert nousi, suuteli äitiään molemmille poskille ja jäi katselemaan häntä.

-- Ette voi kuvitellakaan, äiti, kuinka kaunis te olette mielestäni! sanoi nuori mies syvällä pojanrakkaudella. -- Te olette todellakin kaunein ja samalla jaloin nainen, minkä olen maailmassa tuntenut!

-- Rakas lapsi, sanoi Mercedes koettaen turhaan pidättää kyyneltä, joka kimalteli hänen silmänurkassaan.

-- Ei puuttunut enää muuta kuin että tulitte onnettomaksi, ja rakkauteni muuttui jumaloimiseksi.

-- En ole onneton, niin kauan kuin minulla on poikani, sanoi Mercedes. -- Minä en tule onnettomaksi, niin kauan kuin saan pitää hänet.

-- Se on kyllä totta, sanoi Albert, -- mutta nyt tulee koettelemus. Muistattehan, äiti, mitä olemme sopineet?

-- Olemmeko jotakin sopineet? kysyi Mercedes.

-- Olemme, että te jäätte asumaan Marseilleen ja että minä lähden Afrikkaan, jossa teen uuden nimeni kunnioitetuksi.

Mercedes huokasi.

-- No niin, äiti, eilisestä asti olen kuulunut spahiväkeen, lisäsi nuori mies luoden katseensa alas häveten, tajuamatta, kuinka jaloa oli hänen vapaaehtoinen arvonalennuksensa. -- Mielestäni oli ruumiini omani ja voin sen siis myydä. Eilen astuin toisen sijasta väkeen. Olen myynyt itseni, niin kuin sanotaan, jatkoi hän koettaen hymyillä, -- ja sain suuremman hinnan kuin luulinkaan, nimittäin kaksituhatta frangia.

-- Siis nuo tuhat frangia...? sanoi Mercedes vapisten.

-- Ovat puolet summasta, äiti. Toinen puoli maksetaan vuoden päästä.

Mercedes loi katseensa taivasta kohden, eikä hänen silmiensä ilmettä voi millään sanoilla kuvata. Kaksi silmänurkkiin pysähtynyttä kyyneltä vieri pitkin hänen poskiaan.

-- Veresi hinta! sopersi hän.

-- Niin kyllä, jos minut surmataan, äiti, sanoi Albert nauraen, -- mutta suoraan sanoen aion puolustaa nahkaani viimeiseen asti. En ole koskaan tuntenut niin suurta elämänhalua kuin juuri nyt.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Mercedes.

-- Ja minkä tähden juuri minun pitäisi kaatua, äiti? Kaatuiko Lamorcière, tuo Etelä-Ranskan toinen Ney? Kaatuiko Changarnier? Kaatuiko Bedeau? Kaatuiko Morrel, jonka molemmat tunnemme? Ajatelkaahan, äiti, kuinka hauskaa on nähdä minun palaavan komeassa univormussani? Minä vakuutan, että aion näyttää siinä asussa komealta ja olenkin valinnut tämän rykmentin sulasta turhamaisuudesta.

Mercedes huokasi koettaen samalla hymyillä. Hellä äiti ymmärsi, ettei hänen sopinut antaa poikansa yksin kantaa uhrautumisen taakkaa.

-- Näettehän, äiti, sanoi Albert, -- että tällä tavoin on teille taattu jo yli neljätuhatta frangia, ja näillä neljällätuhannella frangilla elätte kaksi vuotta.

-- Niinkö arvelet? sanoi Mercedes.

Mercedes lausui nämä sanat tahtomattaan, ja niissä kaikui niin syvä tuska, että Albert sen huomasi. Hän tarttui äitinsä käteen ja pusersi sitä hellästi sanoen:

-- Niin, te elätte!

-- Minä elän! huudahti Mercedes, -- mutta ethän sinä lähde, ethän, poikani?

-- Äiti, minä lähden, sanoi Albert tyynesti ja varmasti. -- Rakastattehan minua siksi paljon, ettette salli minun viettää toimetonta elämää rinnallanne. Sitä paitsi olen jo kirjoittanut nimeni.

-- Sinä teet niin kuin itse tahdot, poikani; minä teen niin kuin Jumala tahtoo.

-- En niin kuin itse tahdon, äiti, vaan niin kuin järki ja välttämättömyys määräävät. Olemmehan me kaksi epätoivon partaalla. Mitä merkitsee elämä meille tänä hetkenä? Mitä merkitsee elämä minulle? Hyvin vähän, ellei teitä olisi, sen voitte uskoa, sillä ellei teitä olisi ollut, olisin lopettanut elämäni sinä päivänä, jolloin kadotin uskoni isääni ja luovuin hänen nimestään. Minä elän, jos annatte minulle vielä toivon mahdollisuuden. Jos saan pitää huolta tulevaisuudestanne, karttuvat voimani kaksinkertaisiksi. Menen Algerian kuvernöörin luo, hän on jaloluontoinen mies ja ennen kaikkea sotilas; kerron hänelle surullisen elämäntarinani ja pyydän häntä toisinaan luomaan silmänsä sinne, missä olen, ja jos hän pitää sanansa, jos hän näkee minun toimivan, niin ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut, olen joko upseeri tai kuollut. Jos pääsen upseeriksi, on elämämme turvattu, sillä minulla on silloin rahoja meitä molempiakin varten ja samalla nimi, josta olemme molemmat ylpeitä, koska se on oikeastaan teidän sukunimenne. Jos kaadun ... no niin, jos kaadun, silloin tekin kuolette, rakas äiti, ja tuskamme on loppunut.

-- Hyvä on, vastasi Mercedes luoden Albertiin ilmeikkään katseensa, -- olet oikeassa, poikani. Todistakaamme ihmisille, jotka tarkkaavat meitä ja seuraavat tekojamme, että olemme ansainneet ainakin sääliä.

-- Mutta heittäkää kaikki synkät ajatukset, äiti! huudahti nuori mies. -- Minä vannon, että olemme tai ainakin voimme tulla onnellisiksi. Olettehan viisas ja alistuvainen nainen; minä puolestani olen toivottavasti tullut vaatimattomaksi ja päässyt intohimoista. Kun kerran olen sotaväessä, olen rikas, ja kun te olette päässyt Dantèsin asuntoon, olette turvassa. Koettakaamme, äiti, koettakaamme elää niin!

-- Niin, koettakaamme, sillä sinun pitää saada elää ja tulla onnelliseksi, vastasi Mercedes.

-- Olemme siis jakaneet omaisuutemme, jatkoi nuori mies teeskennellen suurta huolettomuutta. -- Voimme vaikka jo tänään lähteä. Menen tilaamaan teille paikan.

-- Entä sinä itse, poikani?

-- Minun täytyy jäädä tänne vielä pariksi päivää. Tämä on eromme alku, ja meidän täytyy tottua siihen. Minun täytyy saada muutamia suosituksia ja tietoja Afrikasta. Tapaan teidät kyllä Marseillessa.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Mercedes kietoutuen mustaan shaaliin, ainoaan, minkä hän oli ottanut matkaansa; se oli sattumalta mustaa kashmiria ja tavattoman kallisarvoinen. -- Lähtekäämme!

Albert kokosi kiireesti paperinsa, soitti kelloa maksaakseen hotellin isännälle kolmekymmentä frangia, tarjosi käsivartensa äidilleen ja astui portaita alas. Eräs herra kulki heidän edellään. Hän kuuli silkkihameen kahinan portailla ja kääntyi.

-- Debray! sopersi Albert.

-- Te, Morcerf! vastasi ministerinsihteeri pysähtyen.

Uteliaisuus sai Debrayssa voiton halusta pysyä tuntemattomana. Olihan Albert sitä paitsi hänet jo tuntenutkin.

-- Morcerf! huudahti Debray uudestaan.

Mutta kun hän huomasi puolihämärässä rouva Morcerfin nuorekkaan vartalon ja mustan harson, niin hän jatkoi hymyillen:

-- Anteeksi, en tahdo teitä häiritä, Albert.

Albert ymmärsi Debrayn ajatuksen.

-- Äiti, sanoi hän kääntyen Mercedeksen puoleen, -- tässä on herra Debray, sisäasiainministerin sihteeri, entinen ystäväni.

-- Mitä! Entinenkö? sopersi Debray. -- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, herra Debray, että minulla ei enää ole ystäviä eikä saakaan olla, jatkoi Albert. -- Kiitän teitä siitä, että minut vielä tunsitte.

Debray astui pari porrasta ylemmäksi ja pusersi lujasti Albertin kättä.

-- Uskokaa sanojani, rakas Albert, lausui hän heltyen, -- uskokaa sanojani, olen ottanut koko sydämelläni osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen ja olen valmis kaikin tavoin auttamaan teitä.

-- Kiitos, sanoi Albert hymyillen, -- mutta keskellä tätä onnettomuutta olemme pysyneet siksi varakkaina, ettei meidän tarvitse turvautua kehenkään. Lähdemme Pariisista, ja kun olemme päässeet perille, jää meille vielä viisituhatta frangia.

Puna nousi Debrayn otsalle, -- hänellähän oli miljoona taskussaan. Ja niin runoton kuin hänen tyyni mielensä olikin, ei hän voinut olla ajattelematta, että tässä samassa talossa oli ollut äsken kaksi naista, joista toinen, ansaittuaan täydellisesti häntä kohdanneen häväistyksen, lähti täältä köyhänä, vaikka hänen viittansa suojassa olikin puolitoista miljoonaa frangia, jota vastoin toinen, joka aivan syyttä oli saanut kärsiä, otti onnettomuuden vastaan ylevänä ja piti itseään rikkaana omistaessaan muutaman rovon.

Tämä vertailu tyrehdytti kaikki kohteliaat lauseet hänen huulilleen, hän sopersi vain muutamia jokapäiväisiä kohteliaisuuksia ja riensi nopeasti portaita alas.

Sinä päivänä hänen alaisensa virkamiehet saivat kärsiä hänen huonosta tuulestaan.

Mutta illalla hän osti Madeleine-bulevardin varrelta hyvin komean rakennuksen, joka tuotti hänelle vuosittain viisikymmentätuhatta.

Seuraavana päivänä samaan aikaan kun Debray allekirjoitti kauppakirjan kello viisi illalla, rouva Morcerf syleili hellästi poikaansa ja nousi diligenssiin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Eräs mies oli diligenssitalon pihalla piilossa kaari-ikkunan takana. Hän näki Mercedeksen astuvan vaunuihin, näki diligenssin loittonevan ja Albertin poistuvan.

Silloin hän painoi kätensä otsalleen, jossa epäilys asui, ja huokasi:

-- Millä tavalla voin palauttaa näille kahdelle viattomalle ihmiselle onnen, jonka heiltä olen riistänyt? Jumala auttakoon siinä minua.

107. Leijonanluola

Se osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat rikolliset, on Saint-Bernard'in piha.

Varkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen vuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä rautoja ja toisinaan vartijoitakin.

Se on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta vertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat huolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja kylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu virkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun että viekkauden avulla.

Tavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet osuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän ruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta varhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta hioo mestauskirvestä.

Heidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon aurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He puhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien silmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan pois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa yhteiskunnan sulatusuunista.

Saint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on pitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat kolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä vangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja kostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden ristikkojen lävitse.

Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.

Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.

Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno, vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.

Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin pukuhuolia.

-- Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.

-- Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, -- ja jos hänellä vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista valkohansikkaisista herroista.

-- Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat repineet noin hienon puvun!

-- Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, -- sillä hän on tehnyt vaikka mitä ... ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä noin nuori! Se on suurenmoista!

Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei erottanut.

Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan edessä ja jota vastaan vartija nojasi.

-- Kuulkaahan, herra, sanoi hän, -- lainatkaahan minulle kaksikymmentä frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia miljoonia kuin teillä ropoja... Kas niin, antakaahan kaksikymmentä frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa... Mikä puku prinssi Cavalcantille!

Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.

-- Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, -- minä toimitan teidät menettämään paikkanne.

Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti nauramaan näille sanoille.

-- Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, -- että tällä kurjalla summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.

-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. -- Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.

-- Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija nojaten toiseen olkapäähänsä, -- onhan teidän velvollisuutenne auttaa toveria.

-- Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. -- Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.

Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden kuin Andrean sanojen vuoksi.

Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.

Varkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:

-- Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!

Tämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa epäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.

Toiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu hiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa, solmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.

-- Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.

Mutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan kielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista merkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen vapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.

Heti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän jälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että vangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.

Joukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui heti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä johtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.

Andrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.

Äkkiä kuului ristikon luota ääni.

-- Benedetto! huusi tarkastaja.

Vartija päästi saaliinsa irti.

-- Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.

-- Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.

-- Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra, sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.

Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin ihmettelemään.

Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.

-- Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. -- Sen näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut, mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin, kun luulin vaipuvani syvyyteen. -- Miksi nyt menettelisin ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin...

Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian pitkäksi.

Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet keskusteluhuoneeseen.

Andrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut saapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään. Vierailu oli siis aivan odottamaton.

Keskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja synkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena ristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.

-- Ah! Andrea sävähti.

-- Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.

-- Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.

-- Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.

-- Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat seinillä oli. -- Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.

-- Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoi Bertuccio.

-- Niin, sanoi Andrea.

-- Hyvä on.

Ja Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle vahdille ja sanoi:

-- Lukekaa!

-- Mitä se on? kysyi Andrea.

-- Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja antaa minun puhua kanssasi.

-- Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.

Mutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:

-- Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu! Tahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella kanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani... Tuntematon suosijani on lähettänyt Bertuccion.

Vartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten molemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan pihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.

Huone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet tavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja pöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.

Bertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.

-- Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, -- mitä asiaa sinulla on minulle?

-- Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.

-- Puhu sinä ensin...

-- En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut tänne minua tapaamaan.

-- Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja murhannut.

-- Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut tulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä tuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä. Puhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?

-- Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.

-- Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme tarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?

-- Ei kukaan.

-- Mistä tiesitte, että olin vankilassa?

-- Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka ratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä...

-- Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla sanotaan... Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.

-- Mikä minä sitten olen?

-- Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni... En luule, että te annoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut menemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle italialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä hienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin yhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen prokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan, siitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa siihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni... Puhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa...

-- Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?

-- Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon kasvatusisäni.

-- Entä sitten?

-- Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.

-- Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö tarkoitat?

-- Luultavasti samaa.

-- Kreivi Monte-Cristoa siis?

-- Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen syliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: "Isäni, isäni!"

-- Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. -- Se nimi ei saa kuulua tuollaisen miehen huulilta.

-- Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta käytöksestä. -- Miksi ei?

-- Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla sinunkaltaistasi konnaa poikana.

-- Pois kaikki suuret sanat...

-- Ole varuillasi!

-- Vai uhkauksia...! Minä en pelkää ... minä aion sanoa julkisesti...

-- Luuletko, että olet tekemisissä kaltaistesi kääpiöiden kanssa, sanoi Bertuccio tyynesti ja katsoi Andreaan niin terävästi, että tämä vavahti sielun pohjia myöten, -- luuletko olevasi tekemisissä rangaistusvankilassa saamiesi tuttavien taikka ylhäisten maailman narrien kanssa...? Benedetto, olet pelottavan miehen käsissä, tämä käsi on valmiina aukeamaan sinulle, käytä sitä hyväksesi. Älä leiki salamalla, jonka hän hetkiseksi laskee kädestään, mutta johon hän voi tarttua heti, kun koetat estää häntä liikkumasta vapaasti.

-- Isäni ... tahdon tietää, kuka isäni on..., intti nuori mies. -- Tahdon sen tietää, vaikka surma minut perisi. Mitä minä välitän häväistyksestä, hyvästä nimestä, maineesta ... reklaamista ... niin kuin Beauchamp sanoo. Hienon maailman ihmiset menettäkööt minun puolestani häväistysjutussa korvaamattomia arvoja, vaikka heillä onkin rikkautensa ja vaakunakilpensä... Kuka siis on isäni?

-- Olen tullut sitä sinulle ilmoittamaan.

-- Ah, huudahti Benedetto silmät ilosta kiiluen.

Samassa aukeni ovi ja vartija sanoi kääntyen Bertuccion puoleen:

-- Anteeksi, hyvä herra, mutta tutkintotuomari odottaa vangittua.

-- Se on viimeinen kuulustelu, sanoi Andrea arvokkaasti taloudenhoitajalle. -- Hitto periköön tuon häiritsijän.

-- Minä palaan huomenna, sanoi Bertuccio.

-- Hyvä on! sanoi Andrea. -- Herrat vartijat, olen käytettävissänne... Hyvä herra, jättäkäähän kymmenkunta kultarahaa vankilankonttoriin, että saan hankituksi tänne kaikkea, mitä tarvitsen.

-- Hyvä on, sanoi Bertuccio.

Andrea ojensi hänelle kätensä, mutta Bertuccio piti omansa taskussaan ja kilisteli kultarahoja.

-- Sitä juuri tarkoitinkin, sanoi Andrea yrittäen hymyillä, vaikkakin Bertuccion omituinen rauhallisuus masensi häntä. -- Olisinkohan erehtynyt! sanoi hän noustessaan pitkänomaisiin ja ristikoilla varustettuihin vaunuihin, joita sanotaan salaattikoriksi. -- Saammepahan nähdä! Siis huomiseen, lisäsi hän kääntyessään Bertuccioon päin.

-- Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.

108. Tuomari

Muistammehan, että apotti Busoni oli jäänyt kahden kesken Noirtier'n kanssa vainajan huoneeseen, kun he jäivät valvomaan nuoren tytön ruumiin ääreen. Ehkäpä apotin hurskaus ja suuri ihmisrakkaus ja hänen vakuuttavat sanansa olivat antaneet vanhukselle rohkeutta, sillä saatuaan keskustella papin kanssa Noirtier oli päässyt epätoivostaan, ja sen sijaan oli tullut suuri alistuminen, rauha. Se ihmetytti kaikkia, jotka muistivat hänen suuren rakkautensa Valentineen. Herra Villefort ei ollut nähnyt vanhusta sen aamun jälkeen, jolloin Valentine kuoli. Palvelusväki oli uutta, hänellä ja Noirtier'lla oli kummallakin kamaripalvelija ja rouva Villefort'in palveluksessa oli kaksi naista. Talonväen keskinäinen kylmäkiskoisuus oli entistä suurempi. Tuomioistuimen piti aloittaa toimintansa kolmen päivän kuluttua, ja Villefort tutki kuumeentapaisesti Caderoussen murhaajasta kerääntyneitä asiapapereita. Tämä juttu oli Pariisissa herättänyt tavattoman suurta huomiota, niin kuin kaikki muukin, mihin Monte-Criston kreivi oli sekaantunut. Todistukset eivät olleet sitovia, sillä ne perustuivat kirjoitettuun tiedonantoon, jonka oli laatinut kuoleva rikosvanki, syytetyn entinen rikostoveri, ja hänen syytöksensä pohjana saattoi olla vain viha tai kosto. Prokuraattori oli kuitenkin tullut siihen kamalaan varmuuteen, että Benedetto todellakin oli syyllinen, ja hän toivoi saavansa vaikeasta oikeudenkäyntikamppailusta tyydytystä itserakkaudelleen: mikään muu tunne ei enää olisi saanut hänen jähmettynyttä sydäntään väräjämään.

Asia alkoi siis selviytyä, sillä Villefort oli tehnyt työtä kuumeentapaisesti aloittaakseen tällä jutulla istuntokauden. Hänen täytyikin sulkeutua lukkojen taakse päästäkseen vastaamasta niille monille, jotka rukoilivat häneltä pääsylippuja istuntosaliin.

Koska suru Valentinen kuolemasta oli vielä siksi veres, ei kukaan ihmetellyt, että isä ryhtyi sellaisella innolla hoitamaan virkaansa, koska se oli ainoa askartelu, joka saattoi tuottaa hänelle huojennusta surussa.

Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Bertuccio oli toisen kerran käynyt Benedetton luona ilmoittamassa, kuka hänen isänsä oli, oli prokuraattori nähnyt herra Noirtier'n. Päivä oli sunnuntai; prokuraattori oli työstä uupunut ja meni puutarhaan ja käveli siellä synkkänä, kumaraisena. Kuten muinoin Tarquinius hän löi kepillään pisimpien unikoiden siemenkotelot irti ja katkoi tien vieressä kasvavien syysruusujen kukat, jotka olivat kuin haamuja menneen vuodenajan kukkaloistosta.

Hän oli jo useampaan kertaan mennyt puutarhan perälle asti, ristikkoportin luo ja palannut samaa tietä, kun hänen silmänsä kääntyivät taloa kohden, josta kuului hänen poikansa meluavaa leikkiä. Poika tuli näet aina sunnuntaiksi ja maanantaiksi koulusta äitinsä luo.

Silloin hän näki Noirtier'n istuvan avoimen ikkunan ääressä. Vanhus oli kuljetuttanut tuolinsa siihen nauttiakseen päivän viimeisistä lämpöisistä säteistä, jotka paistoivat parvekkeen köynnöskasvien kukkiin ja villiviinin kellastuneisiin lehtiin.

Vanhuksen katse oli suunnattuna erääseen kohtaan ja oli niin vihaa hehkuva, niin hurja, niin tulinen, että kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi näiden kasvojen jokaisen ilmeen, väistyi tavalliselta tieltään nähdäkseen, kehenkä tämä katse suuntautui.

Hän näki rouva Villefort'in istuvan lukemassa lehmuksen suojassa, jonka oksat jo olivat melkein lehdettömät. Rouva keskeytti tuon tuostakin lukemisensa hymyilläkseen pojalleen tai heittääkseen hänelle pallon, jonka poika salongista tavan takaa heitti puutarhaan.

Villefort kalpeni, sillä hän ymmärsi, mitä vanhus tarkoitti. Äkkiä Noirtier'n katse siirtyi vaimosta mieheen, ja nyt Villefort itse sai tuntea hyökkäyksen näistä salamoivista silmistä, jotka suuntaa muuttaessaan muuttivat kieltäkin, menettämättä mitään uhkaavasta ilmeestään.

Rouva Villefort, joka ei tiennyt mitään tästä päänsä yli kiitävien intohimojen ristitulesta, pidätti poikansa palloa ja viittasi häntä tulemaan lunastamaan sen suudelmalla. Mutta Edouard odotutti itseään kauan, hänen mielestään ei äidin hyväily ollut kyllin suuri palkinto hänen vaivannäöstään. Lopulta hän teki päätöksensä, hyppäsi ikkunasta keskelle heliotrooppi- ja krysanteemipengertä ja juoksi hikisenä äitinsä luo. Rouva Villefort kuivasi hänen otsaansa, painoi suudelman norsunluunvalkoiselle iholle ja lähetti lapsen leikkimään pallo toisessa kädessä ja toisessa makeisia.

Niin kuin käärme vetää lintua puoleensa, veti salaperäinen voima Villefort'iakin taloa kohden. Sitä mukaa kuin hän lähestyi, painui Noirtier'n katse alemmaksi seuratessaan häntä, ja sen hehkuva välke poltti Villefort'in sydänjuuria. Tästä katseesta voi todellakin lukea verisen soimauksen ja kamalan uhkauksen. Sen jälkeen Noirtier'n silmät kohosivat taivasta kohden muistuttaakseen poikaa valasta.

-- Hyvä on! vastasi Villefort alhaalta puutarhasta. -- Hyvä on! Odottakaa vielä päivä! Minä pysyn sanassani.

Noirtier näytti rauhoittuvan, ja hänen silmänsä kääntyivät välinpitämättöminä toisaanne.

Villefort aukaisi kiireesti takkinsa napit, sillä hän oli tukehtumaisillaan, pyyhkäisi kädellään kalmankalpeata otsaansa ja palasi työhuoneeseensa.

Yö kului tyynesti ja rauhallisesti. Jokainen meni nukkumaan niin kuin aina ennenkin. Tapansa mukaan Villefort ei mennyt levolle samaan aikaan kuin muut, vaan valvoi aamuun kello viiteen asti tarkastaen viimeisten kuulustelujen tuloksia, tutkien todistajien lausuntoja ja laatien entistään selvemmäksi syytöskirjelmänsä, joka oli voimakkaampi ja taitavammin kokoonpantu kuin mikään hänen tähänastisista syytöskirjelmistään.

Seuraavana päivänä, maanantaina, oli ensimmäinen oikeudenistunto. Päivä koitti Villefort'ille harmaana ja onnettomuutta ennustavana, ja sen ensimmäiset sinertävät säteet valaisivat syytöskirjelmän punaisella musteella kirjoitettuja rivejä. Prokuraattori oli hetkiseksi nukahtanut sammuvan lampun ääreen. Hän heräsi sen viimeisiin leiskahduksiin, sormet kosteina ja punaisina, aivan kuin olisi pistänyt ne vereen.

Hän avasi ikkunan. Pitkä, punaisenkeltainen valojuova näkyi etäällä taivaanrannassa; sen katkaisivat poppelit, jotka mustina nousivat taivaan kantta kohden. Aitauksesta, kastanjapuiden luona olevan portin toiselta puolen nousi leivonen ilmaan ja heläytti kirkkaan aamulaulunsa.

Aamun kostea ilma hiveli Villefort'in kasvoja ja kirkasti hänen muistiaan.

-- Tänään, sanoi hän ponnistaen ajatuksiaan, -- tänään oikeudenvalvoja siis pitää kädessään miekkaa ja iskee joka taholle syyllisiin.

Vaistomaisesti suuntautui hänen katseensa Noirtier'n ikkunaan, joka oli siipirakennuksessa. Ikkunan edessä oli verhot. Mutta isän kuva oli niin elävästi Villefort'in mielessä, että hän puhui ikkunaan päin, aivan kuin se olisi ollut auki ja hän olisi nähnyt siinä uhkaavan vanhuksen.

-- Niin, mutisi hän, -- niin, ole rauhassa!

Hänen päänsä painui rintaa vastaan, ja hartiat kumarassa hän teki muutaman kierroksen huoneessa; sitten hän heittäytyi täysissä pukimissa leposohvalle. Hän ei aikonut nukkua, vaan lepuuttaa jäseniään, joissa yön kylmyys tuntui luihin asti.

Vähitellen koko talo heräsi. Ovia avattiin, kuului miten rouva Villefort soitti kamarineitiään luokseen, miten lapsi huusi herätessään iloisella mielellä, niin kuin tavallisesti siinä iässä herätään.

Villefort nousi ja soitti kelloa. Hänen uusi kamaripalvelijansa astui sisään ja toi sanomalehdet. Niiden mukana hän toi kupillisen suklaatakin.

-- Mitä siinä tuotte? kysyi Villefort.

-- Kupillisen suklaata.

-- Enhän ole sitä pyytänyt. Kuka minusta sellaista huolta pitää?

-- Rouva. Hän sanoi, että herra varmaankin joutuu tänään paljon puhumaan tuossa rikosjutussa ja että herran siis tarvitsee hankkia itselleen voimia.

Palvelija laski kullatun hopeakupin leposohvan vieressä olevalle pöydälle, jolla oli asiapapereita niin kuin kaikkialla muuallakin. Sitten hän poistui.

Villefort katseli hetkisen synkkänä kuppia, sitten hän äkkiä tarttui hermostuneesti siihen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Hän melkein toivoi, että siinä olisi ollut myrkkyä. Hän olisi tahtonut kuolla ja päästä täyttämästä tekoa, joka oli kuolemaakin pahempi. Sitten hän nousi ja käveli huoneessa edestakaisin; hänen huulillaan oli kauhistuttava hymy.

Suklaa oli vaaratonta, Villefort ei tuntenut mitään myrkytyksen oireita.

Aamiaisen aika tuli. Villefort ei ilmestynyt pöytään. Kamaripalvelija tuli työhuoneeseen.

-- Rouva pyytää ilmoittamaan, että kello on lyönyt yksitoista ja että istunto alkaa kello kaksitoista.

-- Entä sitten? kysyi Villefort.

-- Rouva on pukeutunut. Hän on valmiina ja kysyy, tuleeko hän herran seurassa?

-- Minne?

-- Oikeuspalatsiin.

-- Minkä vuoksi?

-- Rouva sanoo, että hän olisi mielellään istunnossa läsnä.

-- Ah! sanoi Villefort melkein pelottavalla äänellä. -- Vai haluaa hän sitä!

Palvelija peräytyi askelen ja sanoi:

-- Jos herra tahtoo lähteä yksinään, niin menen ilmoittamaan sen rouvalle.

Villefort oli hetkisen vaiti. Hän painoi kyntensä kalpeaan poskeensa.

-- Sanokaa rouvalle, että haluan puhutella häntä, ja käskekää hänen odottaa minua huoneessaan, vastasi hän viimein.

-- Kyllä, herra.

-- Palatkaa sitten auttamaan minua pukeutumisessa ja ajamaan partani.

Palvelija poistui ja palasi, ajoi Villefort'in parran ja puki hänet juhlalliseen mustaan pukuun.

Lopetettuaan hän sanoi:

-- Rouva sanoi odottavansa, että herra tulee heti pukeuduttuaan.

-- Minä tulen.

Ja Villefort läksi salkku kainalossaan ja hattu kädessään vaimonsa huoneistoa kohden.

Ovella hän hetkiseksi seisahtui ja kuivasi nenäliinallaan hiestä helmeilevää, kalpeata otsaansa. Sitten hän avasi oven.

Rouva Villefort istui sohvalla selaillen hermostuneesti sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Edouard repi palasiksi, ennen kuin äiti oli ehtinyt niitä kokonaan lukeakaan. Rouva Villefort oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille, hattu odotti tuolilla ja hänellä oli hansikkaat käsissään.

-- Siinähän te olette, sanoi hän luonnollisella ja tyynellä äänellään. -- Hyvä Jumala, kuinka kalpea te olettekaan! Oletteko taas tehnyt työtä koko yön? Miksi ette tullut syömään aamiaista meidän kanssamme? Otatteko minut mukaanne, vai menenkö Edouardin seurassa?

Rouva Villefort oli, niin kuin huomaamme, tehnyt monta kysymystä saadakseen vastauksen. Mutta Villefort pysyi kylmänä ja mykkänä kuin kuvapatsas.

-- Edouard, sanoi hän sitten luoden käskevän katseen lapseen, -- mene salonkiin leikkimään, minun täytyy puhua äitisi kanssa.

Rouva Villefort vavahti nähdessään tämän kylmän tyyneyden, kuullessaan päättävän äänen ja nämä alkuvalmistelut.

Edouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että siltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi leikellä tinasotilaittensa päitä poikki.

-- Edouard! huusi Villefort niin tylysti, että lapsi sävähti. -- Etkö kuule mitä sanon? Mene!

Lapsi, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, nousi kalpeana. Vaikeata on sanoa, oliko se suuttumusta vai pelkoa.

Isä meni hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja suuteli häntä otsalle.

-- Mene, lapseni, mene, sanoi hän.

Edouard lähti.

Villefort meni ovelle ja väänsi sen lukkoon.

-- Hyvä Jumala, sanoi nuori nainen koettaen katsoa miehensä sielun pohjaan asti ja yrittäen hymyillä. Mutta hymy kuoli miehen tunteettoman katseen edessä. -- Mitä nyt on tapahtunut?

-- Missä pidätte sitä myrkkyä, jota tavallisesti käytätte? kysyi prokuraattori lyhyesti ja pitkittä selityksittä asettuen rouvansa ja oven väliin.

Rouva Villefort tunsi olevansa kuin leivonen, joka näkee yläpuolellaan haukan kaartelevan. Hänen huuliltaan pääsi käheä ääni, joka ei ollut kirkaisu eikä huokaus. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.

-- Minä ... minä en ymmärrä, sanoi hän.

-- Kysyn, jatkoi Villefort aivan tyynesti, -- missä säilytätte myrkkyä, jolla olette tappanut appeni markiisi Saint-Méranin, anoppini markiisitar Saint-Méranin, Barrois'n ja tyttäreni Valentinen.

-- Hyvä Jumala! sanoi rouva Villefort pannen kätensä ristiin. -- Mitä sanottekaan?

-- Älkää kysykö. Vastatkaa!

-- Miehelleni vai tuomarille? sopersi rouva Villefort.

-- Tuomarille, rouva, tuomarille!

Kauheata oli katsella, kuinka kalpeaksi rouva Villefort tuli, kuinka hänen katseensa säikkyi ja kuinka hän vapisi.

-- Ah, sopersi hän, -- ah!

-- Te ette vastaa, huusi pelottava tutkija.

Sitten hän lisäsi huulillaan hymy, joka oli pelottavampi kuin hänen vihansa.

-- Te ette ainakaan kiellä?

Rouva Villefort liikahti.

-- Ettekä voisikaan kieltää, lisäsi Villefort ojentaen kätensä häntä kohden, aivan kuin tarttuakseen häneen lain nimessä. -- Suorititte tekonne ihmeteltävän taidokkaasti, mutta ette kuitenkaan voinut pettää muita kuin niitä, jotka tunteensa vuoksi olivat sokeita teidän suhteenne. Rouva Saint-Méranin kuoltua tiesin, että talossa oli myrkyttäjä, herra Avrigny sen minulle ilmaisi; Barrois'n kuoleman jälkeen, Jumala sen minulle antakoon anteeksi, epäilykseni suuntautuivat väärään henkilöön, enkeliin. Mutta Valentinen kuoltua en ole epäillytkään, eivätkä ole muutkaan. Kun siis kaksi ihmistä jo tietää rikoksenne, useat sitä epäilevät, tulee se ilmi, ja niin kuin äsken teille sanoin, nyt ei puhu teille enää puoliso, vaan tuomari!

Nuori nainen peitti molemmin käsin kasvonsa.

-- Minä rukoilen, sopersi hän, -- älkää uskoko arvelujen perusteella.

-- Oletteko ehkä pelkuri? sanoi Villefort halveksivalla äänellä. -- Olen todellakin aina huomannut, että myrkyttäjät ovat pelkureita. Olisitteko pelkuri, te, joka omin silmin olette nähnyt myrkyttämienne kahden vanhuksen ja nuoren tytön kuolevan?

-- Herra... Herra...

-- Olisitteko pelkuri, sanoi Villefort kiihtyen, -- te, joka minuutti minuutilta olette laskenut uhrienne kärsimykset, suunnitellut pirulliset juonenne ja sekoittanut myrkkynne ihmeellisen taitavasti? Ettekö ole laskenut, mihin rikostenne ilmituleminen voi johtaa? Se on mahdotonta, ja varmaan olette varannut hienompaa, tehokkaampaa ja surmaavampaa myrkkyä itseänne varten, välttääksenne rangaistuksen... Ainakin toivon niin.

Rouva Villefort väänteli käsiään ja vaipui polvilleen.

-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, sanoi Villefort, -- te tunnustatte, mutta tuomarille tehty tunnustus, viimeisellä hetkellä tehty tunnustus, kun ei kieltäminen enää auta, se ei vähennä rangaistusta.

-- Rangaistusta! huudahti rouva Villefort. -- Rangaistustako? Lausuitte tuon sanan jo toisen kerran.

-- Niin lausuin. Olette nelinkertaisesti syyllinen, luulitteko välttävänne rangaistuksen? Siksikö, että olette rangaistuksen toimeenpanijan vaimo? Ei, ei! Mestauslava odottaa myrkyttäjää, ellei hän, niin kuin äsken sanoin, ole säästänyt itseään varten jotakin tehoisaa myrkkyä.

Rouva Villefort parkaisi kamalasti, ja hirveä, hillitön kauhu kuvastui hänen vääntyneillä kasvoillaan.

-- Älkää pelätkö mestauslavaa, sanoi prokuraattori, -- en tahdo teitä häväistä, koska siten häpäisisin itseänikin. Ymmärrättehän varsin hyvin, että ette kuole mestauslavalla.

-- Ei, en ole ymmärtänyt. Mitä sillä tarkoitatte? sopersi onneton vaimo aivan menehtyneenä.

-- Sitä, että pääkaupungin korkeimman lainvalvojan vaimo ei häpeällään saa tahria siihen asti puhtaana pysynyttä nimeä eikä häpäistä miestään ja lastaan.

-- Ei, ei!

-- Te kuolette toisin, ja tästä hyvästä työstä kiitän teitä.

-- Kiitätte minua ja mistä?

-- Siitä, mitä sanoitte.

-- Mitä sitten sanoin? Pääni on aivan sekaisin. Minä en ymmärrä enää mitään, hyvä Jumala!

Ja hän nousi hiukset hajallaan ja suu vaahdossa.

-- Olette vastannut siihen kysymykseen, jonka tänne tullessani tein: Missä säilytätte myrkkyä, jota tavallisesti käytätte?

Rouva Villefort nosti suonenvedontapaisesti käsivartensa taivasta kohden ja pusersi molemmat kätensä yhteen.

-- Ei, ei, vaikeroi hän, -- te ette voi tahtoa sitä?

-- Ainoa, mitä tahdon, on ettette kuole mestauslavalla, ymmärrättekö? vastasi Villefort.

-- Armoa, armoa!

-- Minä tahdon, että rangaistus tapahtuu. Olen maan päällä rangaistakseni, sanoi Villefort leimuavin silmin. -- Jokaisen muun, vaikka hän olisi kuningatar, lähettäisin mestauslavalle, mutta teitä armahdan. Teille sanon: Eikö totta, olettehan säilyttänyt muutaman pisaran parasta, tehoisinta ja varminta myrkkyä itseänne varten?

-- Antakaa minun elää!

-- Olette pelkuri! sanoi Villefort.

-- Muistakaa, että olen vaimonne!

-- Olette myrkyttäjä!

-- Taivaan nimessä!

-- En!

-- Rakkautenne nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan...

-- En! En!

-- Lapsemme nimessä! Lapsemme tähden antakaa minun elää!

-- En, en, en, kuuletteko! Jos antaisin teidän elää, niin jonakin kauniina päivänä tappaisitte ehkä hänetkin.

-- Minä! Minäkö surmaisin lapseni! huudahti hurja äiti syöksyen Villefort'ia kohden. -- Minä! Tappaisin Edouardin! Hahahaha!

Hirvittävä, demonimainen mielipuolen nauru lopetti hänen lauseensa ja päättyi korisevaan nyyhkytykseen. Rouva Villefort oli vaipunut polvilleen miehensä eteen.

Villefort lähestyi häntä.

-- Muistakaa, sanoi hän, -- ellei rangaistus ole pantu täytäntöön palatessani, annan minä itse teidät ilmi ja vangitsen teidät.

Rouva Villefort kuunteli hänen sanojaan läähättäen, murtuneena, menehtyneenä. Vain hänen silmissään oli enää eloa, ja niissä välkkyi pelottava tuli.

-- Kuuletteko, sanoi Villefort, -- menen istuntosaliin hankkimaan kuolemantuomion murhaajalle... Jos palatessani olette elossa, saatte ensi yönne nukkua Conciergerie-vankilassa.

Rouva Villefort huokasi syvään, hänen hermonsa laukesivat, ja hän vaipui hervottomana lattialle.

Kuninkaallinen prokuraattori näytti tuntevan jonkinmoista sääliä häntä kohtaan ja loi häneen hellemmän katseen, kumarsi hiukan ja sanoi hitaasti:

-- Hyvästi, hyvästi!

Tämä sana putosi aivan kuin kuolinisku rouva Villefort'in päälle. Hän pyörtyi.

Kuninkaallinen prokuraattori lähti ja telkesi poistuessaan oven.

109. Tuomioistuin

Benedetton juttu, niin kuin sitä siihen aikaan nimitettiin sekä oikeuspalatsissa että yleisön keskuudessa, oli herättänyt tavattoman suurta huomiota. Väärä Cavalcanti oli liikuskellut joka päivä Café de Paris'ssa, Boulevard de Gandilla ja Boulognen metsässä ja saanut itselleen suuren joukon tuttavia niinä kolmena kuukautena, mitkä hänen loistoaikansa oli kestänyt. Sanomalehdet olivat kertoneet hänen elämästään Pariisin seurapiireissä ja vankilassa, ja siksi kaikki, jotka olivat persoonallisesti tunteneet Andrea Cavalcantin, olivatkin päättäneet mistä hinnasta tahansa päästä katsomaan Benedettoa, vankitoverinsa murhaajaa.

Monen mielestä Benedetto oli jonkinmoinen uhri ja hänen vangitsemisensa oikeuslaitoksen puolelta tapahtunut erehdys; vanhempi Cavalcanti oli ollut Pariisissa, ja odotettiin hänen ilmestyvän paikalle vaatimaan poikansa vapauttamista. Ihmiset, jotka eivät koskaan olleet kuulleet vanhemman Cavalcantin nyöreillä koristetusta takista, joka hänellä oli ollut yllään ensikäynnillä kreivi Monte-Criston luona, olivat mieltyneet hänen arvokkaaseen esiintymiseensä, hienoon käytökseensä ja seurustelutottumukseensa. Niiden perustuksella häntä voikin pitää täydellisenä aatelismiehenä, kun hän vain oli puhumatta tai laskematta numeroitaan.

Mitä syytettyyn tulee, niin monet muistivat nähneensä hänet niin rakastettavana, kauniina ja tuhlailevana, että heistä oli mieluisampaa uumoilla kaiken takana vihamiesten juonitteluja. Niitähän aina piilee tässä maailmassa, missä suurten rikkauksien avulla voi tehdä paljon pahaa ja saada suunnattoman suuren vallan käsiinsä.

Kaikki siis riensivät oikeusistuntoon, toiset tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, toiset tehdäkseen huomioita. Aamusta kello seitsemästä alkaen oli väkeä ristikon edessä jonossa, ja tuntia ennen istunnon alkua oli istuntosali aivan täynnä etuoikeutettuja kuuntelijoita.

Kuuluisien rikosjuttujen aikana istuntosali on usein kuin salonki -- ainakin ennen kuin oikeusistuimen jäsenet ovat astuneet sisään, ja toisinaan vielä sen jälkeenkin. Siellä keskustellaan, jos ollaan niin lähekkäin, että se käy päinsä, tai viittaillaan tutuille, jos välillä on liian paljon yleisöä, poliiseja ja asianajajia.

Oli suurenmoisen kaunis syyspäivä, niin kuin usein on laita ruman tai liian lyhyen kesän jälkeen. Pilvet, joiden Villefort oli aamulla nähnyt verhoavan aurinkoa, olivat aivan kuin taikavoimasta haihtuneet, ja syyskuun päivä loisti koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan.

Beauchampilla, sanomalehtikuninkaalla, oli tietysti valtaistuimensa kaikkialla, ja hän katseli oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi Château-Renaud'n ja Debrayn, jotka olivat saaneet poliisin väistymään heidän taakseen. Kunnon poliisi oli tuntenut ministerinsihteerin ja miljoonamiehen, hän oli naapureitaan kohtaan hyvin kohtelias, jopa salli heidän mennä tervehtimäänkin Beauchampia, luvaten sillä aikaa säilyttää heidän paikkansa.

-- Kas, sanoi Beauchamp, -- olette siis tulleet katsomaan ystäväämme?

-- Niin olemme, vastasi Debray, -- tuota arvoisaa prinssiä. Hitto vieköön kaikki italialaiset prinssit!

-- Mies, jonka suvun Dante tunsi. Sukuhan jatkui Divina Commediaan asti!

-- Hirsinuora-aatelistoa, huomautti Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

-- Hänet kai tuomitaan kuolemaan? kysyi Debray Beauchampilta.

-- Rakas ystävä, vastasi sanomalehtimies, -- teiltä kai sitä kysyä pitäisi, tehän tunnette paremmin virastoasiat. Tapasitteko ministerin viime vastaanotossa presidentin?

-- Tapasin.

-- Mitä hän sanoi?

-- Sellaista, mikä teitä varmasti hämmästyttää.

-- Kertokaa pian, sillä en ole pitkään aikaan kuullut mitään sellaista.

-- No, hän siis sanoi minulle, että Benedetto, jota pidetään viekkauden ihmeenä ja kavaluuden jättiläisenä, onkin aivan keskinkertainen, typerä roisto, jonka aivoja ei hänen kuoltuaan kannata laisinkaan ruveta tutkimaan.

-- Loruja! sanoi Beauchamp. -- Näyttelihän hän jokseenkin sujuvasti prinssin osaa.

-- Teidän mielestänne kyllä, Beauchamp, sanoi Château-Renaud, -- sillä te vihaatte prinssejä ja iloitsette, kun he käyttäytyvät sopimattomasti. Mutta minua ei petetä, sillä tiedän vaistomaisesti, kuka on oikea aatelismies, ja vainuan, milloin vaakunakilpi on oikea.

-- Ette siis koko aikana uskonut häntä oikeaksi prinssiksi?

-- En.

-- Mutta vakuutan, sanoi Debray, -- että hän kaikkien muiden silmissä meni täydestä... Näin hänet ministeriössä.

-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud. -- Tietävätkö sitten teidän ministerinne, kuka on prinssi?

-- Se on totta, Château-Renaud, sanoi Beauchamp purskahtaen nauruun. Lauseenne on lyhyt, mutta sattuva. Pyydän teiltä lupaa saada käyttää sitä, kun kirjoitan kuvauksen istunnosta.

-- Käyttäkää, rakas herra Beauchamp, sanoi Château-Renaud, -- käyttäkää. Minä lahjoitan lauseeni käytettäväksenne.

-- Mutta, sanoi Debray, -- jos minä olen puhutellut presidenttiä, niin te varmaankin olette puhutellut kuninkaallista prokuraattoria?

-- Se on ollut mahdotonta. Viikon ajan on herra Villefort pysytellyt piilossa. Onhan se luonnollistakin, kun hänen perheessään on tapahtunut niin monta kummallista kuolemantapausta perätysten, ja lopuksi kuoli hänen tyttärensäkin...

-- Kummallista kuolemantapausta? Mitä sillä tarkoitatte, Beauchamp?

-- Ettekö muka ole tietoinen tästä tapauksesta, koska se on sattunut juridisen aateliston keskuudessa, sanoi Beauchamp painaen lornjetin silmilleen ja pakottaen sen pysymään siinä käden tukematta.

-- Hyvä herra, sanoi Château-Renaud, -- sallikaa minun sanoa, että lornjetin käyttämisessä ette vedä vertoja Debraylle. Debray, neuvokaahan hiukan herra Beauchampia.

-- Kas, sanoi Beauchamp, -- en erehtynyt.

-- Mistä?

-- Se on hän.

-- Kuka hän?

-- Väitettiin, että hän oli matkustanut.

-- Neiti Eugéniekö? kysyi Château-Renaud. -- Joko hän on palannut?

-- Ei, mutta hänen äitinsä.

-- Rouva Danglars'ko?

-- Mitä vielä? sanoi Château-Renaud. -- Sehän on mahdotonta! Kymmenen päivää tyttärensä karkaamisen ja kolme päivää miehensä vararikon jälkeen!

Debray punastui hiukan ja katsoi samaan suuntaan kuin Beauchampkin.

-- Sehän on hunnutettu nainen, sanoi hän, -- tuntematon nainen, joku ulkomaalainen ruhtinatar, ehkä prinssi Cavalcantin äiti. Sanoitte, tai oikeammin sanoen aioitte kertoa jotakin mieltäkiinnittävää, Beauchamp.

-- Minäkö?

-- Niin. Puhuitte Valentine-neidin omituisesta kuolemasta.

-- Sehän on totta. Mutta miksi rouva Villefort ei ole täällä?

-- Naisparka, sanoi Debray, -- hän varmaankin tislaa hunajavettä ja valmistaa kauneuslaastareita itseään ja ystävättäriään varten. Tiedättehän, että väitetään hänen tuhlaavan moiseen huvitukseen pari kolme tuhatta frangia vuodessa. Mutta tosiaan! Miksi rouva Villefort ei ole täällä? Olisin nähnyt hänet hyvin mielelläni. Pidän paljon tuosta naisesta.

-- Ja minä halveksin häntä, sanoi Château-Renaud.

-- Miksi?

-- En tiedä. Miksi ihminen rakastaa? Miksi halveksii? Halveksin häntä antipatian tähden. Mutta palatkaamme siihen, mitä kerroitte, Beauchamp.

-- No, jatkoi Beauchamp, -- ettekö ole uteliaita tietämään, miksi Villefort'in talossa kuollaan niin tuhkatiheään?

-- Tuhkatiheään, se on hyvin sanottu, toisti Château-Renaud.

-- Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on ollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. -- Viimeksi toissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.

-- Mikä rouva...? kysyi Château-Renaud.

-- Ministerinrouva tietysti.

-- Anteeksi, sanoi Château-Renaud, -- minä en seurustele ministerien kanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.

-- Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa meitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.

-- En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. -- Mutta armahtakaa te puolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia sukkeluuksien lausumiseen.

-- Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp. Ministerinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa minulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.

-- No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään -- käytän taas sitä sanaa -- sen vuoksi, että talossa on murhaaja.

Kuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut heidän mieleensä.

-- Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.

-- Pikku Edouard.

Kuulijoitten naurunrähähdys ei vähääkään hämmästyttänyt puhujaa, vaan hän jatkoi:

-- Niin, hyvät herrat, pikku Edouard tappaa ihmisiä jo yhtä taitavasti kuin isä ja äitikin.

-- Laskette leikkiä?

-- En suinkaan. Eilen otin palvelukseeni miehen, joka oli ollut Villefort'illa. (Lähetän miehen muuten huomenna pois, sillä hän syö aivan liian paljon tointuakseen pelosta, jonka valtaan joutui Villefort'in talossa.) No niin, mies kertoi, että Edouard on saanut käsiinsä muutamia myrkkypulloja ja käyttää niitä tappaakseen hänelle vastenmielisiä henkilöitä. Ensiksi eivät häntä miellyttäneet vanha herra Saint-Méran ja rouva Saint-Méran, ja hän kaatoi kolme tippaa tuota nestettä heidän juomaansa, kolme tippaa riittää näet; sitten tuli kunnon Barrois'n, Noirtier'n vanhan palvelijan vuoro, joka tuon tuostakin hiukan hillitsi tuntemaanne pahankurista vekaraa. Pahankurinen vekara antoi hänellekin kolme tippaa. Sitten tuli Valentine-raukan vuoro. Hän ei kylläkään poikaa koskaan torunut, mutta poika kadehti häntä. Niinpä Valentine kuoli samoin kuin toisetkin.

-- Mitä kirottua tarinaa te meille syötätte? kysyi Château-Renaud.

-- Järjetöntä puhetta, sanoi Debray.

-- Kas niin, jatkoi Beauchamp, -- te jo väitätte vastaan. Mutta, hitto vieköön, kysykää palvelijaltani tai oikeammin sanoen siltä, joka huomenna ei enää ole palvelijani; ainakin talossa sellaista huhuiltiin.

-- Mutta missä tuo myrkky on ja mitä se on?

-- Poika piilottaa sen.

-- Mistä hän sen on saanut?

-- Äitinsä laboratoriosta.

-- Onko hänen äidillään myrkkyä laboratoriossaan?

-- Mistä minä sen tiedän, tehän kyselette minulta kuin kuninkaallinen prokuraattori. Kerron vain mitä olen kuullut, siinä kaikki; sanon, kuka on kertonutkin, muuta en voi tehdä. Miesparka ei lopulta uskaltanut syödä mitään pelkästä pelosta.

-- Tämä on uskomatonta!

-- Se ei ole laisinkaan uskomatonta, hyvät ystävät, muistattehan, kuinka viime vuonna muuan lapsi Richelieu-kadun varrella surmasi sisarensa ja veljensä pistämällä heidän nukkuessaan neulan heidän korvaansa. Nuori polvi on hyvin varhaiskypsää.

-- Rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- voin lyödä vaikka vetoa siitä, ettette usko sanaakaan siitä, mitä nyt kerrotte... Mutta en näe kreivi Monte-Cristoa, miksi hän ei ole täällä?

-- Hän on kyllästynyt, sanoi Debray. -- Hän ei ole tahtonut astua kaikkien nähtäväksi, koska Cavalcantit ovat pettäneet häntä näyttämällä hänelle vääriä luottopapereita. Hänellä on sillä tavoin muutaman sadantuhannen frangin kiinnityslaina ruhtinaskuntaan.

-- Asiasta toiseen, Château-Renaud, kysyi Beauchamp, -- miten Morrel voi?

-- Olen kolme kertaa käynyt hänen asunnossaan, mutta hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään. Hänen sisarensa ei kuitenkaan ollut levoton, vaan sanoi hyvin rauhallisen näköisenä, ettei hänkään pariin kolmeen päivään ollut nähnyt veljeään, mutta uskoi tämän voivan hyvin.

-- Nytpä muistin, eihän kreivi Monte-Cristo voi tullakaan saliin, sanoi Beauchamp.

-- Miksi ei?

-- Hänhän on asiassa osallisena.

-- Onko hänkin ehkä surmannut jonkun? kysyi Debray.

-- Ei suinkaan, hänethän aiottiin surmata. Muistattehan, että Benedetto surmasi Caderoussen hänen lähtiessään kreivin luota. Tiedättehän, että juuri kreivin luota löytyivät nuo kuuluisat liivit ja niiden taskusta kirje, joka sitten keskeytti avioliittosopimuksen allekirjoituksen. Näettekö, liivit ovat aivan veriset, ne ovat tuolla tuomarin pöydällä todistuskappaleena.

-- Hiljaa, hyvät herrat, tuomioistuimen jäsenet saapuvat. Paikoillemme!

Eteissalista kuului kovaa hälinää, poliisi kutsui rykäisemällä molempia suosikkejaan paikoilleen, ja ovenvartija ilmestyi neuvottelusalin ovelle ilmoittamaan kimeällä äänellä, jota ovenvartijat käyttivät jo Beaumarchais'n aikana:

-- Tuomioistuimen jäsenet, hyvät herrat!

110. Syytöskirjelmä

Syvän hiljaisuuden vallitessa tuomarit istuutuivat, ja jury asettui paikoilleen. Herra Villefort, joka oli kaikkien huomion, voipa sanoa yleisen ihailun esineenä, istui hattu päässään nojatuoliinsa ja katsahti rauhallisesti ympärilleen.

Jokainen katseli kummastellen ja hiukan kauhuissaan vakavaa ja juhlallista miestä, johon tyttären kuolema ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta. Oliko hän niin kova, ettei pystynyt tuntemaan inhimillistä mielenliikutusta?

-- Tuokaa syytetty sisään! sanoi presidentti.

Nämä sanat terästivät yleisön huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät oveen. Se aukeni ja Benedetto astui näkyviin.

Hänen kasvojensa ilmeestä ei voinut erehtyä. Niissä ei ollut syvän mielenkuohunnan leimaa, joka vetää veren sydämeen ja tekee otsan ja posket kalpeiksi. Hän piteli toisella kädellään sirosti hattuaan, toisen hän oli pistänyt valkoisen pikeeliivinsä aukkoon. Hänen kätensä eivät vapisseet, ja katse oli rauhallinen, jopa säihkyväkin. Heti saliin saavuttuaan nuori mies alkoi katsella tuomareita ja kuuntelijoita, ja hänen silmänsä viivähtivät hiukan kauemmin presidentissä ja etenkin kuninkaallisessa prokuraattorissa.

Andrean viereen istui hänen asianajajansa, jonka tuomioistuin oli määrännyt, sillä Andrea ei ollut pitänyt huolta tästä seikasta ja näytti panevan sille hyvin vähän painoa. Asianajaja oli vaaleatukkainen nuori mies, ja hänen hehkuvat kasvonsa kuvastivat paljon suurempaa mielenliikutusta kuin syytetyn.

Presidentti pyysi saada kuulla syytöskirjelmän, jonka tiedämme Villefort'in taitavan ja säälimättömän kynän tuotteeksi. Sen lukeminen kesti kauan, ja se olisi masentanut kenet tahansa muun; yleisön huomio oli kääntynyt Andreaan, joka kesti kaiken spartalaisella tyyneydellä.

Tuskinpa koskaan Villefort oli ollut niin terävä ja häikäisevä kuin tässä kirjoituksessaan. Rikos oli kuvattu eloisin värein, syytetyn menneisyys, hänen kehityksensä, hänen tekojensa sarja varhaisimmasta nuoruudesta asti selvitetty niin loistavan taitavasti kuin vain saattoi nerokas kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi elämän ja ihmissydämen.

Tämän esipuheen jälkeen Benedetto oli jo tuomittu yleisön silmissä. Odotettiin kuolemantuomion julistamista.

Andrea välitti hyvin vähän kaikista häneen suunnatuista syytöksistä. Herra Villefort, joka tuon tuostakin katsoi häneen terävästi ja kiinteästi ja epäilemättä jatkoi psykologisia tutkimuksiaan, ei kertaakaan voinut pakottaa häntä luomaan silmiään alas.

Viimein oli syytöskirjelmä luettu loppuun.

-- Syytetty, sanoi presidentti, -- nimenne ja ikänne?

Andrea nousi.

-- Anteeksi, herra presidentti, sanoi hän aivan tyynesti sointuvalla äänellään, -- teette kysymykset sellaisessa järjestyksessä, etten voi niihin vastata. Koetan myöhemmin todistaa, miksi toivon, että minun suhteeni tehdään poikkeuksia. Suvaitkaa siis, että saan vastata kysymyksiinne toisessa järjestyksessä; vastaan joka tapauksessa kaikkiin.

Presidentti katsoi hämmästyneenä juryyn, joka vuorostaan katsoi kuninkaalliseen prokuraattoriin.

Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyvän, mutta Andrea ei joutunut vähääkään hämilleen.

-- Ikänne? kysyi presidentti. -- Vastaatteko siihen?

-- Olen kaksikymmentäyksivuotias, oikeastaan täytän vasta muutaman päivän päästä, sillä olen syntynyt syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817.

Villefort kirjoitti jotakin muistiin, mutta kuullessaan tämän päivämäärän hän kohotti kasvonsa.

-- Missä olette syntynyt? jatkoi presidentti.

-- Auteuilissa, lähellä Pariisia, vastasi Benedetto.

Villefort kohotti kasvonsa toisen kerran ja katsoi Benedettoon kuin olisi nähnyt medusan pään. Hän tuli kalmankalpeaksi.

Benedetto sitä vastoin kuivasi hienolla palttinanenäliinallaan huuliaan.

-- Ammattinne? kysyi presidentti.

-- Ensin olin kavaltaja, lausui Andrea aivan tyynellä äänellä, -- siitä kohosin varkaaksi, ja äskettäin on minusta tullut murhaaja.

Mutina tai oikeammin suuttumuksen ja hämmästyksen myrsky kohahti joka taholta salia. Tuomaritkin katsoivat kummastuneina toisiinsa, ja jury ilmaisi suurta halveksumistaan kuullessaan hienon miehen puhuvan näin röyhkeästi.

Villefort laski kätensä otsalleen, joka ensin oli tullut kalpeaksi ja sitten punaiseksi ja polttavaksi. Äkkiä hän nousi ja katseli ympärilleen kuin eksynyt mies. Hän oli tukehtumaisillaan.

-- Etsittekö jotakuta, herra prokuraattori? kysyi Benedetto tavattoman ystävällisesti hymyillen.

Villefort ei vastannut mitään, istahti tai oikeammin sanoen lysähti tuoliinsa istumaan.

-- Entä suostutteko nyt sanomaan nimenne, syytetty? kysyi presidentti. -- Olette törkeän häikäilemättömästi luetellut eri rikoksenne määritellen ne ammateiksi, olette osoittanut ylpeyttä, josta tuomioistuimen tulee moraalin ja yhteiskunnan arvon nimessä teitä mitä ankarimmin moittia. Siksipä ette kai halunnutkaan heti sanoa nimeänne: tahdoitte antaa sille suuremman kaiun, liittämällä siihen edeltäpäin nämä arvonimet.

-- Ihmeellistä, herra presidentti, sanoi Benedetto mitä kohteliaimmalla äänellä ja sirosti kumartaen, -- kuinka hyvin olette arvannut salaisimmat ajatukseni. Juuri tässä tarkoituksessa tahdoin muuttaa kysymysten järjestystä.

Hämmästys oli noussut korkeimmilleen. Syytetyn sanoissa ei enää ollut pelkkää kerskailua ja hävyttömyyttä; kuulijat arvasivat, että tämän synkän pilven sisästä kohta leimahtaa salama.

-- Mikä siis on nimenne? kysyi presidentti.

-- En voi sanoa nimeäni, sillä sitä en tiedä, mutta tiedän isäni nimen ja sanon sen.

Maailma musteni Villefort'in silmissä. Suuret hikikarpalot putoilivat hänen poskiltaan papereille, joita hän selaili suonenvedontapaisesti vapisten.

-- Sanokaa siis isänne nimi, kehotti presidentti.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei henkäystäkään koko suuressa salissa. Kaikki odottivat.

-- Isäni on kuninkaallinen prokuraattori, vastasi Andrea tyynesti.

-- Kuninkaallinen prokuraattori! huudahti presidentti hämmästyneenä, huomaamatta miten Villefort'in kasvot vääntyivät. -- Kuninkaallinen prokuraattori!

-- Niin, ja koska tahdotte tietää hänen nimensä, sanon sen teille: hänen nimensä on Villefort!

Mielenosoitusten myrsky, joka kunnioituksesta tuomioistuinta kohtaan oli tähän asti pysynyt aisoissa, pääsi nyt valloilleen, eikä tuomioistuinkaan ensi hetkessä ajatellut hillitä kuulijakuntaa. Benedettolle huudettiin solvauksia, mutta hän pysyi aivan tyynenä. Viitisen minuuttia kesti poliisien liikuntaa ja kaikissa suurissa kokouksissa hälinän hetkellä pinnalle nousevan roskajoukon rähinää. Mutta sitten vartijoiden ja tuomarien onnistui saada hiljaisuus palautumaan.

Melun keskeltä kuului presidentin ääni:

-- Ilveilettekö tuomioistuimen kanssa, syytetty, ja rohkenetteko tänä suurena turmeluksen aikana antaa kansalaisillenne esimerkin hävyttömyydestä, jonka vertaista ei ole ennen kuultu eikä nähty?

Kymmenkunta ihmistä riensi kuninkaallisen prokuraattorin luo lohduttamaan, rohkaisemaan ja vakuuttamaan ystävyyttään ja sympatiaansa.

Salissa oli jälleen rauhallista paitsi eräässä kohdassa, jossa suurehko joukko levottomana liikehti ja kuiskaili. Erään naisen kerrottiin pyörtyneen, mutta tulleen jälleen tajuihinsa.

Tämän kaiken aikana Andrea oli hymyillen katsellut yleisöä: sitten hän lausui nojaten sirosti kädellään penkkinsä edessä olevaan tammiaitaukseen:

-- Hyvät herrat, Jumala minua varjelkoon käyttäytymästä millään tavoin epäkunnioittavasti tuomioistuinta kohtaan tai haluamasta saada aikaan tarkoituksetonta häväistystä. Minulta kysytään ikääni, sanon sen; kysytään missä olen syntynyt, vastaan; kysytään nimeäni, en voi sitä sanoa, koska vanhempani ovat minut hylänneet. Mutta ellen voi sanoa omaa nimeäni, koska minulla sitä ei ole, niin saan kai sanoa isäni nimen; sanon siis kerran vielä, että isäni on herra Villefort, ja olen valmis sen todistamaan.

Nuoren miehen äänessä oli niin suuri varmuus, vakaumus ja tarmo, että hälinä muuttui hiljaisuudeksi. Kaikkien silmät suuntautuivat kuninkaalliseen prokuraattoriin, joka istui tuolillaan liikkumattomana, aivan kuin salaman surmaamana.

-- Hyvät herrat, sanoi Andrea vaatien äänellään ja liikkeellään kaikkia vaikenemaan, -- olen velvollinen antamaan teille todistuksen ja selittämään sanani.

-- Mutta, huudahti presidentti ärtyneenä, -- kuulustelussa olette sanonut, että nimenne on Benedetto, että olette orpo ja että isänmaanne on Korsika.

-- Olen kuulustelussa sanonut sen, mikä kuulusteluun sopi, sillä en tahtonut, että sanojeni juhlallista kantavuutta olisi jollakin tavoin heikennetty tai ehkäisty. Nyt sanon toistamiseen, että olen syntynyt Auteuilissa syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817 ja että olen kuninkaallisen prokuraattorin Villefort'in poika. Tahdotteko nyt kuulla yksityiskohdat? Ilmoitan ne. Synnyin Fontaine-kadun varrella olevan talon, numero 28:n toisessa kerroksessa, punaisella silkillä verhotussa huoneessa. Isäni otti minut syliinsä sanoen äidilleni, että olin kuollut, kietoi minut liinaan, johon oli ommeltu kirjaimet H ja N, vei minut puutarhaan ja hautasi minut sinne elävältä.

Kaikki kuulijat vavahtivat nähdessään, kuinka syytetty tuli yhä varmemmaksi ja kuinka Villefort'in kauhu lisääntyi.

-- Mutta mistä tiedätte tämän kaiken? kysyi presidentti.

-- Kerron senkin, herra presidentti. Puutarhaan, jonne isäni minut elävältä hautasi, oli samana yönä tullut mies, joka vihasi isääni rajattomasti ja oli jo pitkän aikaa vaaninut häntä kostaakseen hänelle korsikalaiseen tapaan. Mies oli pensaikossa piilossa, hän näki isäni kaivavan kirstun maahan ja iski häntä selkään tikarilla kesken tätä toimitusta; sitten -- luullen, että kirstussa oli aarre hän kaivoi kirstun haudasta, avasi sen ja löysi minut elossa. Tämä mies vei minut löytölastenkotiin, jossa sain numeron 57. Kolme kuukautta myöhemmin tuli hänen sisarensa Roglianosta Pariisiin minua etsimään, väitti minua omaksi lapsekseen ja vei minut mukanaan. Tästä johtuu, että vaikka olenkin syntynyt Pariisissa, olen saanut kasvatukseni Korsikassa.

Hetken aikaa salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että huonetta olisi luullut tyhjäksi. Kaikki pidättivät jännittyneinä hengitystään.

-- Jatkakaa, sanoi presidentti.

-- Kyllä, jatkoi Benedetto. -- Olisin voinut olla onnellinen näiden kunnon ihmisten luona, mutta rikollinen luonteeni hävitti kaiken hyvän, mitä kasvatusäitini koetti minuun istuttaa. Kasvoin pahuudessa, ja lopulta minusta tuli rikollinen. Eräänä päivänä, kun kirosin Jumalaa, joka minut oli tehnyt niin pahaksi ja luonut elämäni niin kamalaksi, tuli kasvatusisäni luokseni ja sanoi: "Älä kiroa, onneton, ei Jumala vihoissaan ole antanut sinun tulla maailmaan! Rikos johtui isästäsi eikä sinusta, isästäsi, joka syöksi sinut helvettiin, jos olisit kuollut, puutteeseen, jos ihmeen kautta jäisit eloon!" -- Sen jälkeen en enää kironnut Jumalaa, vaan kirosin isääni, ja sen vuoksi olen täällä puhunut tavalla, josta olette minua soimannut, herra presidentti, sen vuoksi olen saanut aikaan häväistyksen, jonka vaikutuksesta yleisö vieläkin vapisee. Jos se on uusi rikos, niin rangaiskaa minua siitä, mutta jos olen voinut saada teidät vakuutetuiksi siitä, että syntymästäni asti on kohtaloni ollut onneton, tuskaa täynnä, katkera, säälittävä, niin surkutelkaa minua!

-- Mutta kuka on äitinne? kysyi presidentti.

-- Äitini luuli minua kuolleeksi, äitini ei ole syyllinen. En ole tahtonut tietää äitini nimeä, enkä tunne häntä.

Samassa kuului kimeä kiljahdus siitä ryhmästä, jonka olemme kertoneet ympäröineen erästä naista. Nainen sai kovan hermokohtauksen ja vietiin pois oikeussalista. Häntä vietäessä putosi tiheä harso hänen kasvoiltaan, ja läsnäolijat tunsivat hänet rouva Danglars'iksi.

Vaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen korvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan, hän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.

-- Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. -- Muistakaa, syytetty, että tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.

-- Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. -- Tahdotteko todistuksia?

-- Tahdomme.

-- Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.

Jokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden tulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka pörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.

Kuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.

-- Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, -- annanko ne?

-- Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, -- ei, se on tarpeetonta.

-- Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. -- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sillä, huudahti kuninkaallinen prokuraattori, -- että turhaan taistelisin sitä murhaavaa ansaa vastaan, joka minua kietoo. Minä tunnustan, että Jumalan kostava käsi on osunut minuun. Todistuksia ei tarvita. Kaikki, mitä tämä nuori mies on sanonut, on totta!

Syvä ja painostava hiljaisuus, aivan kuin ennen ankaraa ukonilmaa, verhosi raskaaseen vaippaansa kaikki läsnäolijat. Kuulijain hiukset nousivat kauhusta pystyyn.

-- Mitä, herra Villefort! huudahti presidentti. -- Ettehän vain ole joutunut mielenhäiriön valtaan? Mitä! Oletteko täysissä järjissänne? Kyllähän jokainen ymmärtää, että näin kummallinen, odottamaton, kamala syytös voi sekoittaa ajatuksenne. Tointukaa.

Kuninkaallinen prokuraattori pudisti päätään. Hampaat kalisivat hänen suussaan aivan kuin kuumetautisella, ja kuitenkin hän oli kalmankalpea.

-- Olen täysissä järjissäni, sanoi hän. -- Vain ruumiini kärsii, ja sehän on helposti ymmärrettävissä. Tunnustan olevani syypää kaikkeen siihen, mistä tuo nuori mies on minua syyttänyt, ja pysyn tästä lähin asunnossani odottamassa seuraajaani kuninkaallista prokuraattoria.

Lausuttuaan nämä sanat heikolla ja melkein sammuneella äänellä Villefort meni horjuen ovea kohden, jonka ovenvartija konemaisesti avasi hänelle.

Kuulijat olivat mykkinä kauhistuksesta tämän paljastuksen ja tunnustuksen edessä. Näin kauhealla tavalla päättyi niiden tapausten sarja, joka viimeisinä kahtena viikkona oli pitänyt pariisilaisten mieliä jännityksessä.

-- Kuka nyt enää voi sanoa, ettei elämässä ole draamallisuutta? tuumi Beauchamp.

-- Toden totta, yhtyi Château-Renaud, -- paljon mieluummin lopettaisin elämäni sillä tavoin kuin Morcerf; kuula otsaan on sittenkin lievempi tuska kuin tällainen sortuminen.

-- Joka sekin surmaa lopulta, sanoi Beauchamp.

-- Ja minä kun kerran aioin mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa! huudahti Debray. -- Kyllä teki tyttöparka viisaasti, kun kuoli!

-- Istunto on päättynyt ja juttu lykätty seuraavaan istuntoon! sanoi presidentti. -- Asia otetaan uudestaan käsiteltäväksi ja annetaan toisen virkamiehen huostaan.

Mitä Andreaan tulee, hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin ja ihmisten mielestä entistä mielenkiintoisempi. Hänen lähtiessään salista poliisien seuraamana osoittivat nämä vaistomaisesti hänelle enemmän kunnioitusta kuin ennen.

-- No, mitä te tästä kaikesta arvelette? kysyi Debray pistäen poliisille kultarahan kouraan.

-- Lieventävät asianhaarat otetaan varteen, vastasi tämä.

111. Sovitus

Villefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään. Suuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta kunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi hetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet monta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta ollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.

Villefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin virkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman tunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.

On olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta joita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa tapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin. Suuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se tyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.

Vaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa Villefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa voimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen niin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen ruumiinsa joka kohtaa.

Hän hoippui pitkin käytäviä tottumuksen ohjaamana, hän heitti hartioiltaan virkaviittansa, ei sovinnaistapojen vaatimuksesta, vaan siksi, että se painoi hänen hartioillaan kuin kiduttava nessos-paita.

Hoiperrellen hän saapui Dauphine-pihalle, näki vaununsa, herätti kuskin avaamalla itse vaunujen oven, heittäytyi vaunujen istuimelle ja viittasi sormellaan Faubourg-Saint-Honoréhen päin. Vaunut läksivät liikkeelle.

Onnen raunioiden koko taakka oli hänen hartioillaan. Sen raskas paino murskasi hänet, hän ei tietänyt mitä nyt seuraisi, ei koettanutkaan arvata, hän ei tutkinut syytöskirjelmäänsä, niin kuin kylmäverinen murhaaja tutkii käännellessään ja väännellessään tuttua lakipykälää.

Hän tunsi Jumalan sielunsa pohjalla.

-- Jumala! hoki hän tuskin itsekään tietäen, mitä sanoi. -- Jumala, Jumala!

Vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. Villefort liikahteli levottomana istuimellaan ja tunsi siinä jonkin esineen. Se oli viuhka, jonka rouva Villefort oli unohtanut vaunuihin tyynyjen ja selkänojan väliin.

-- Oh! huudahti Villefort, aivan kuin tulisella raudalla olisi pistetty hänen sydämeensä. Hän muisti vaimonsa.

Hän oli tunnin ajan nähnyt edessään vain yhden puolen onnettomuudestaan, ja nyt hänelle selveni sen toinen, vielä kamalampi puoli.

Vaimonsa edessä hän oli esiintynyt taipumattomana tuomarina ja tuominnut hänet kuolemaan. Ja tämä nainen, kauhun ja häpeän vallassa, omantunnon tuskien kalvamana, miehensä kerskailtua moitteettomalla elämällään, hän, heikko ja turvaton naisparka, joka ei millään voinut puolustautua miehen ylivaltaa vastaan, valmistautui ehkä par'aikaa kuolemaan! Ehkä hän juuri nyt muisteli rikoksiaan, rukoili Jumalalta armoa, kirjoitti kirjeen pyytääkseen polvillaan anteeksi moitteettomalta mieheltään, osti tämän anteeksiannon kuolemallaan.

Villefort huudahti toisen kerran tuskasta ja raivosta.

-- Tuo nainen on tullut rikolliseksi vain siksi, että joutui tekemisiin minun kanssani, huudahti hän levottomana liikahdellen vaunujensa silkkityynyillä. -- Minussa on rikos, ja se on tarttunut häneen niin kuin lavantauti, kolera, rutto...! ja minä rankaisen häntä...! Minä olen uskaltanut sanoa hänelle: Katukaa ja kuolkaa ... minä! Ei, ei ... hänen täytyy elää ... hänen pitää seurata minua... Me pakenemme, jätämme Ranskan, menemme niin pitkälle kuin maan äärtä riittää. Minä puhuin hänelle mestauslavasta...! Suuri luoja, kuinka olen tohtinut lausua sen sanan! Mutta minuakin odottaa mestauslava...! Me pakenemme... Minä tunnustan hänelle kaikki, niin, nöyrrytän itseni joka päivä ja sanon hänelle, että minäkin olen tehnyt rikoksen... Nyt liittyvät tiikeri ja käärme yhteen! Sopiva aviovaimo minunkaltaiselleni miehelle...! Hänen täytyy jäädä eloon, ja minun häpeäni peittää hänen häpeänsä varjoonsa!

Villefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.

-- Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin hypähtämään istuimellaan.

Säikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.

-- Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, -- niin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja kasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on perheestäni jäänyt eloon -- lukuun ottamatta voimatonta vanhusta. Vaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka rakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä. Eihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet rikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä ajan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne syykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa rikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani. Vaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa mielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin tehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.

Ja kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.

Vaunut pysähtyivät talon pihaan.

Villefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän nähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista huomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät päästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.

Hän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta ovesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä luona; levottomuus veti häntä toisaanne.

-- Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa oli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. -- Kas niin, mikään ei ole muuttunut.

Ensiksi hän sulki portaille vievän oven.

-- Kukaan ei saa häiritä meitä, sanoi hän. -- Minun täytyy saada puhua suoraan hänen kanssaan, syyttää itseäni hänen edessään, sanoa kaikki...

Hän lähestyi ovea, laski kätensä kristalliseen ripaan, ovi aukeni,

-- Ei ole lukossa! Hyvä on, hyvä on, mutisi hän.

Hän tuli pieneen salonkiin, jonne illalla tuotiin vuode Edouardia varten, sillä vaikka poika olikin täysihoitolakoulussa, tuli hän yöksi äitinsä luo, tämä kun ei tahtonut erota pojastaan.

Yhdellä silmäyksellä Villefort tarkasti salongin.

-- Ei ketään, sanoi hän. -- Vaimoni on varmaankin makuuhuoneessaan.

Hän meni sitä kohden. Ovi oli lukossa. Hän pysähtyi väristen.

-- Héloïse! huusi hän.

Hän oli kuulevinaan jonkin huonekalun liikahtavan.

-- Héloïse! huusi hän toistamiseen.

-- Kuka siellä? kysyi rouva Villefort'in ääni.

Villefort'in mielestä ääni oli tavallista heikompi.

-- Avatkaa, avatkaa! huusi Villefort. -- Minä täällä olen!

Mutta hänen pyynnöstään ja hätääntyneestä äänestään huolimatta ovi ei auennut.

Villefort puhkaisi oven potkaisemalla siihen jalallaan.

Rouva Villefort seisoi budoaarinsa kynnyksellä kalpeana, kasvot vääntyneinä, ja tuijotti kamalasti häneen.

-- Héloïse! Héloïse! sanoi Villefort. -- Mikä teidän on?

Nuori nainen ojensi häntä kohden valkoisen, jäykän kätensä.

-- Se on tapahtunut, sanoi hän ääni koristen. -- Mitä vielä tahdotte?

Ja hän kaatui pitkäkseen matolle.

Villefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka suonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva Villefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen ovelle.

-- Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. -- Missä poikani on? Edouard. Edouard!

Hän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät saapuville.

-- Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. -- Hänet täytyy viedä kotoa pois, hän ei saa nähdä...

-- Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.

-- Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!

-- Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten poikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen palannut.

Jääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat, ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon rattaat.

-- Rouvan luona, sopersi hän, -- rouvan luona!

Ja hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään otsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.

Villefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.

-- Edouard, Edouard, sopersi hän.

Poika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä luo, mutta ei ollut palannut.

Villefort astui askelen eteenpäin.

Rouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen takana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan ovella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy huulilla.

Ruumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria, flyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.

Villefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan sohvalla.

Lapsi varmaankin nukkui.

Onneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui siihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli, menisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa pois, pois.

Villefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt kuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet. Hän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi eteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan nuotion yli.

Hän otti pojan syliinsä, painoi lapsen rintaansa vastaan, ravisti sitä, kutsui nimeltä. Lapsi ei vastannut. Hän painoi ahnaat huulensa pojan poskille, ne olivat jääkylmät ja kalpeat. Hän tunnusteli jäykistyneitä jäseniä, painoi kätensä sydämelle; sydän ei enää sykkinyt. Lapsi oli kuollut.

Neljään osaan laskostettu paperi putosi Edouardin povelta. Tyrmistyneenä Villefort lysähti polvilleen, lapsi pääsi hänen käsistään ja vieri äitinsä viereen.

Villefort sieppasi paperin, tunsi vaimonsa käsialan ja luki:

Tiesittehän, että olin hyvä äiti, koska poikani tähden tein kaikki nämä rikokset!

Hyvä äiti lähtee poikansa seurassa!

Villefort ei voinut uskoa silmiään, Villefort ei voinut uskoa järkeään. Polvillaan hän kulki vielä kerran Edouardin ruumiin luo ja tarkasti sitä aivan kuin naarasleijona tarkastaa kuollutta pentuaan.

-- Jumala, sopersi hän, -- tässäkin näen Jumalan!

Äsken häntä oli vielä pitänyt pystyssä raivo, väkevien miesten suuri voimanlähde, ja epätoivo, kuoleman jalo hyve, joka pakotti titaanit nousemaan taivasta vastaan ja Ajaxin kohottamaan nyrkkinsä jumalia kohden.

Nyt hän painoi päänsä kumaraan tuskansa edessä, nousi pystyyn, ravisti hiestä kosteita ja kauhusta pystyyn nousseita hiuksiaan, ja tämä mies, joka ei koskaan ollut tuntenut sääliä ketään kohtaan, meni etsimään vanhusta, isäänsä, jotta hänellä heikkoudessaan olisi joku, jolle voi kertoa surunsa, joku, jonka luona voi itkeä.

Villefort'in tullessa Noirtier näytti kuuntelevan tarkkaan apotti Busonia, joka oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin tavallisesti.

Villefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi hänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin muut laineet.

Hän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin päivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana päivänä, jolloin Valentine kuoli.

-- Te täällä! sanoi hän. -- Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema on ollut liikkeellä.

Busoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen silmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon päättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.

-- Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi Busoni.

-- Entä mitä varten olette tänään tullut?

-- Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne, ja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin minäkin.

-- Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. -- Tämä ääni ei olekaan apotti Busonin ääni!

-- Ei.

Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen miehekkäitä kasvojaan.

-- Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.

-- Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin, etsikää kauempaa.

-- Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?

-- Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.

-- Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa. Voi minua onnetonta!

-- Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. -- Muistelkaa, muistelkaa!

-- Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole enää unta eikä vielä valveillaoloa. -- Mitä minä tein? Puhukaa, kertokaa!

-- Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni, riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun rakkauteni!

-- Kuka te olette? Kuka olette?

-- Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun tämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi Monte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette tuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.

-- Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen prokuraattori. -- Sinä olet...

-- Minä olen Edmond Dantès!

-- Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori tarttuen kreivin ranteeseen. -- Tule siis!

Ja hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden onnettomuuden kohdanneen taloa.

-- Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa ruumiita, -- tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen hyvityksen...?

Monte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa suuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut sanoa: "Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!"

Tuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi hänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet kiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään...

-- Lapseni! huudahti Villefort. -- Hän riistää lapseni ruumiin! Minä kiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!

Ja hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin unessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes kynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka tulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen aivonsa liekkitulvallaan.

Hän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.

Silloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita alas.

Neljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli sieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun ilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut voinut herättää henkiin.

Hän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen, pää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän kysyi palvelijalta:

-- Missä herra Villefort on?

Vastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin. Monte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa ympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.

-- Se ei ole täälläkään, sanoi hän, -- se ei ole täälläkään.

Ja hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja sanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:

-- Poikanne on kuollut, mutta...

Villefort keskeytti hänet.

-- Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. -- Kyllä minä hänet löydän, vaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.

Monte-Cristo peräytyi kauhuissaan.

-- Oh, sanoi hän, -- hän on tullut mielipuoleksi?

Ja aivan kuin olisi pelännyt kirotun talon seinien kaatuvan päälleen hän riensi kadulle epäillen ensi kertaa, oliko hänellä ollut oikeutta tehdä niin kuin oli tehnyt.

-- Jo riittää, tämä riittää, sanoi hän, -- pelastakaamme viimeinen.

Palatessaan kotiinsa Monte-Cristo tapasi Morrelin astelemassa Champs-Elysées'n varrella olevassa talossa vaiti kuin haamu, joka odottaa Jumalan määräämää hetkeä palatakseen hautaansa.

-- Valmistautukaa matkaan, Maximilien, sanoi kreivi hänelle hymyillen, -- huomenna jätämme Pariisin.

-- Eikö teillä ole täällä enää mitään tehtävää? kysyi Morrel.

-- Ei, vastasi Monte-Cristo. -- Jumala suokoon, etten olisi tehnyt jo liikaa.

112. Lähtö

Kertomamme tapaukset herättivät mielenkiintoa kaikissa pariisilaisissa. Emmanuel ja hänen vaimonsa keskustelivat niistä tietysti hyvin hämmästyneinä asunnossaan Meslay-kadun varrella. He liittivät Morcerfin, Danglars'in ja Villefort'in perheissä tapahtuneet onnettomuudet toisiinsa.

Maximilien, joka oli tullut heidän luokseen vieraisille, kuunteli heidän puheitaan tai oikeammin sanoen oli läsnä heidän keskustellessaan, vaipuneena tavalliseen alakuloisuuteensa.

-- Eikö todellakin näytä siltä, Emmanuel, sanoi Julie, -- että nämä rikkaat, äsken vielä onnelliset ihmiset olivat asemaansa luodessaan unohtaneet pahan haltian. Tämä on nyt ilmestynyt kostamaan laiminlyöntiä aivan niin kuin sadun haltiatar, jota ei kutsuttu ristiäisiin.

-- Mikä onnettomuuksien sarja! huokasi Emmanuel ajatellen Morcerfia ja Danglars'ia.

-- Mikä kärsimysten määrä, yhtyi Julie muistellessaan Valentinea, jonka nimeä hänen naisenvaistonsa kielsi lausumasta veljensä läsnä ollessa.

-- Jos Jumala on heitä rangaissut, sanoi Emmanuel, -- niin varmaankaan ei Jumala, joka on itse hyvyys, ole löytänyt heidän menneisyydestään mitään lieventäviä asianhaaroja. He olivat siis kirottuja.

-- Etköhän tuomitse liian pikaisesti, Emmanuel? tuumi Julie. -- Jos joku olisi sanonut, kun isäsi pistooli kädessään oli valmis surmaamaan itsensä: "Tuo mies on ansainnut rangaistuksensa", niin eikö hän silloin olisi erehtynyt?

-- Olisi kyllä, mutta Jumala ei tahtonut isämme joutuvan turmioon, niin kuin hän ei sallinut Abrahaminkaan uhrata poikaansa. Hän lähetti meidänkin luoksemme enkelin, joka leikkasi kuoleman siivet poikki.

Melkein samalla hetkellä aukeni salongin ovi, ja kreivi Monte-Cristo astui sisään.

Julie ja Emmanuel huudahtivat ilosta. Maximilien kohotti päänsä ja antoi sen jälleen painua alas.

-- Maximilien, sanoi kreivi kiinnittämättä mitään huomiota siihen, kuinka eri tavalla huoneessaolijat ottivat hänet vastaan, -- tulen teitä noutamaan.

-- Noutamaanko minua? kysyi Maximilien aivan kuin heräten unesta.

-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Olihan sovittu, että lähdette mukanani, ja käskinhän teitä olemaan valmiina matkaan.

-- Olen valmis, sanoi Maximilien. -- Tulin vain tänne sanomaan hyvästi.

-- Entä minne lähdette, herra kreivi? kysyi Julie.

-- Ensiksi Marseilleen.

-- Marseilleenko? huudahti nuori pari yht'aikaa.

-- Niin, ja otan veljenne mukaani.

-- Herra kreivi, tuokaa hänet terveenä takaisin! pyysi Julie.

Morrel kääntyi poispäin salatakseen punastumistaan.

-- Oletteko siis huomannut, että hän on sairas? kysyi kreivi.

-- Olemme, vastasi nuori nainen, -- ja olemme pelänneet, että hänen aikansa käy pitkäksi meidän seurassamme.

-- Kyllä minä häntä huvitan, vakuutti kreivi.

-- Olen valmis, lausui Maximilien. -- Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi. Emmanuel, hyvästi, Julie!

-- Mitä, hyvästikö? huudahti Julie. -- Lähdettekö tuolla tavoin heti paikalla ilman matkavalmistuksia, vailla passia?

-- Viivyttely tekee eronhetken vain haikeammaksi, sanoi Monte-Cristo, -- ja Maximilien on varmaankin pitänyt kaikesta huolta, sillä olen puhunut hänelle tästä ajoissa.

-- Passini on valmiina ja matkalaukkuni myös, sanoi Morrel tyynesti.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- täsmällisyydestään tuntee hyvän sotilaan.

-- Jätättekö meidät nyt heti paikalla? ihmetteli Julie. -- Ettekö jäisi vielä päiväksi, tunniksi?

-- Vaununi ovat portin edessä. Minun täytyy olla Roomassa viiden päivän päästä.

-- Mutta eihän Maximilien mene Roomaan? tuumi Emmanuel.

-- Menen sinne, minne kreivi minut vie, sanoi Maximilien alakuloisesti hymyillen. -- Tottelen häntä ainakin kuukauden ajan.

-- Kuulkaahan, herra kreivi, millä äänellä hän sen sanoo!

-- Maximilien seuraa minua, sanoi kreivi vakuuttavalla sydämellisyydellään, -- olkaa siis rauhassa veljenne suhteen.

-- Hyvästi, sisko! lausui Morrel. -- Hyvästi, Emmanuel!

-- Hän tuottaa minulle tuskaa välinpitämättömyydellään, sanoi Julie. -- Oi Maximilien, sinä salaat meiltä jotakin.

-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- saatte nähdä, että hän palaa nauravana ja iloisena.

Maximilien loi kreiviin melkein suuttuneen ja ärtyneen katseen.

-- Lähtekäämme! sanoi kreivi.

-- Ennen lähtöänne, herra kreivi, sanoi Julie, -- sallitteko minun sanoa teille sen, mitä viime kerralla...

-- Hyvä rouva, vastasi kreivi tarttuen hänen molempiin käsiinsä, -- sananne eivät vastaa sitä, mitä luen silmistänne, mitä sydämenne on ajatellut ja mitä omani on tuntenut. Minun olisi pitänyt lähteä ilmaisematta itseäni, mutta se meni yli voimieni, sillä olen heikko ja turhamainen ihminen ja lähimmäisteni kyyneleinen, hellä ja iloinen katse tekee minulle niin hyvää. Nyt lähden ja olen niin itsekäs, että sanon: Älkää unohtako minua, ystäväni, sillä luultavasti ette näe minua enää koskaan.

-- Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet valuivat pitkin Julien poskia, -- emme näe teitä enää koskaan! Eikö luotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan maan päällä hyvää tekemässä?

-- Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, -- älkää sanoko koskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat pysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä voimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on yhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.

Ja Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien kädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän viittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut veltto, tunteeton ja uneksiva.

-- Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.

Monte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut kaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.

-- Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.

-- Luotan!

-- Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.

Niin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden eteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat harjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella odotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä matkalta.

-- No? kysyi kreivi arabiankielellä, -- olitko vanhuksen luona?

Ali nyökkäsi.

-- Ja levitit kirjeen hänen eteensä, niin kuin olin käskenyt?

-- Levitin, ilmaisi orja jälleen nöyrästi.

-- Ja mitä hän sanoi, tai oikeammin, mitä hän teki?

Ali matki älykkäillä kasvoillaan vanhuksen ilmeitä ja sulki silmänsä, niin kuin Noirtier teki vastatessaan myöntävästi.

-- Hyvä on, hän suostuu, totesi Monte-Cristo. -- Lähtekäämme!

Hän oli tuskin ennättänyt nämä sanat lausua, kun vaunut jo läksivät liikkeelle ja hevoset lennättivät ilmaan tomupilven. Maximilien asettui vaunujen nurkkaan virkkamatta sanaakaan.

Näin kului puoli tuntia. Äkkiä vaunut pysähtyivät; kreivi oli vetänyt silkkinuorasta, joka oli sidottu Alin sormeen.

Nubialainen astui maahan ja avasi vaunujen oven.

Taivas oli täynnä tähtiä. He olivat Villejuifin kukkulalla, lakeudella, mistä näkyi Pariisi aivan kuin kuohuva meri, jossa tuhannet valot välkkyivät kuin fosforihohde laineilla. Se oli todellakin kuin ulappa, mutta kohisevampi, pauhaavampi, liikkuvampi, raivoisampi kuin valtameri kuohuessaan, ulappa, jossa ei koskaan ollut tyyntä niin kuin joskus merellä, ulappa, missä laineet aina loiskuivat, löivät ristiin ja aina nielivät...

Kreivi seisoi yksinään ja viittasi vaunuja siirtymään muutaman askelen eteenpäin.

Sitten hän katseli kauan kädet rinnalla ristissä tuota ahjoa, jossa sulavat, kiemurtelevat ja muodostuvat kaikki ne ajatukset, jotka sitten tulisesta syvyydestä singahtavat panemaan maailman liikkeelle. Katse kiintyneenä tähän Baabeliin, joka saa sekä uskonnolliset runoilijat että materialistiset rienaajat haaveilemaan, hän risti kätensä kuin rukoillakseen ja sanoi:

-- Suuri kaupunki! Kuusi kuukautta sitten astuin portistasi sisään. Jumalan henki minua varmaankin on johdattanut, sillä voittoisena lähden. Salaisuuteni uskoin vain Jumalalle, joka näkee sydämeeni; hän tietää, että en tällä hetkellä tunne vihaa enkä ylpeyttä, mutta kyllä katumusta; vain hän tietää, etten ole käyttänyt hänen minulle antamaansa voimaa oman itseni hyväksi enkä turhaan tarkoitukseen. Oi, suuri kaupunki! Sinun sykkivältä poveltasi löysin, mitä etsin; kärsivällisenä kaivajana olen etsinyt sisuksistasi pahan. Nyt on tehtäväni täytetty, nyt et enää voi tarjota minulle iloa etkä tuskaa! Hyvästi, Pariisi, hyvästi!

Hän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän painoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat kukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.

He ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi, Monte-Cristo katseli häntä.

-- Morrel, sanoi kreivi, -- kadutteko, että tulitte mukaani?

-- En kreivi, mutta jättää Pariisi...

-- Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin jättänyt teidät sinne.

-- Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet toistamiseen.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- kuolleet ystävämme eivät lepää maassa, heidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he voisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen antoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa. Kysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan siitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa, Maximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin murheellisen näköinen.

-- Ystäväni, sanoi Maximilien, -- sydämeni ääni on hyvin surullinen eikä lupaa minulle muuta kuin murheita.

-- Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo näköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.

-- Se voi olla totta, sanoi Maximilien.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Matka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit vilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut, joissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan heitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.

Seuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin höyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne jo edeltäpäin.

Laiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet, joilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan nauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka liehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen otsaltaan.

Mitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus näytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka pääsee isänmaahansa.

Pian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä, eloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri heidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä nuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n linnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama, jossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon muistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.

Eräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja matkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat ja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä näkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen näyn.

-- Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, -- tuohon isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies, jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt yksin, monet itkivät meidät nähdessään.

Monte-Cristo hymyili.

-- Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.

Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut, ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne, nimittäin laivaan.

-- Hyvä Jumala, huudahti Morrel, -- minä en erehdy! Tuo nuori mies, joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!

-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- minä tunsin hänet.

-- Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?

Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.

-- Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, -- eikö teillä ole mitään tehtävää täällä?

-- Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.

-- Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät sieltä.

-- Jätättekö minut?

-- Jätän ... minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.

Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.

Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä, ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.

Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen liittyisivät yhteen.

Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.

Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan isopäisellä naulalla.

Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan, aivan kuin ystävä tai talon isäntä.

Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset puut.

Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean, punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois, ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.

Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen jalkojensa alla.

Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.

-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- en voi teille tarjota onnea, mutta voin tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?

-- Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, -- yksin maailmassa... Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt minut.

-- Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, -- ja hän on jalo mies. Hän on ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne. Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.

-- Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, -- rukoilen hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia. Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi, toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.

-- Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää. Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon onnettomammaksi...

-- Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.

Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

-- Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. -- Nyt voitte huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä hänen vanha isänsä asui... Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. -- Minkä rangaistuksen olenkaan saanut...! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan olemassaoloa!

Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti kätensä.

-- Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, -- ei, ystäväni, älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan, ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni, Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä ansaitse. Katsokaahan ... hän paljasti kokonaan kasvonsa ... katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa, ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri, minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.

Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan kättä.

-- Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. -- Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla, sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla. Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.

-- Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. -- Ajatelkaa itsestänne parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön, kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin, hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta, josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia, sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni, pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin tielläni!

-- Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne, teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme.

-- Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi Monte-Cristo.

-- Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.

-- Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.

-- Kiitos, Edmond.

-- Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?

-- Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin! Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi; tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.

-- Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.

-- Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.

-- Mutta ... mitä aiotte tehdä?

Mercedes hymyili alakuloisesti.

-- Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen, eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun välinen asia.

-- Mercedes, sanoi kreivi, -- en tahdo teitä moittia, mutta olette uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta, sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut siihen puolet lisää.

-- Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.

-- Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan, mukaudutteko te siihen vastustelematta?

-- Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt, että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen vastaan.

-- Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. -- Jumala tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.

-- Onneton, huudahti Mercedes, -- älkää puhuko minulle noin. Jos uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä silloin pelastuisin epätoivosta!

Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän tuskan murtamana.

-- Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.

-- Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen juhlallisesti taivasta kohden. -- Toivon siis vielä.

Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan satamaan päin.

Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa, joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa sopersivat hiljaa:

-- Edmond, Edmond, Edmond...

113. Menneisyys

Kreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti nähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.

Pikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri muutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa kukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan syvyyden.

Ja sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren määrän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen, että jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein soimasi itseään.

-- Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, -- ja olen voinut erehtyä. -- Mitä! jatkoi hän. -- Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni asetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään suuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että hänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin jumalaton suunnitelma! -- En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi minut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden tarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa. Sitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin maisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille, jotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät ymmärrä, miten ovat sen saaneet. -- Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä suunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton miljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi, kulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille onnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian paljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa Monte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta, peitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet ylösnoussut, etsi ruumista...

Näissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin. Samaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja eloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.

-- Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, -- silloin vain oli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.

Hän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille. Tässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse kangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka heti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa rikkaan soudettavan.

Ilma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja loistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili, siellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä vihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta. Taivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja kuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla Korsikaan tai Espanjaan.

Vaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko maiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa kaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta yksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai tietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa aikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan voitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se renkaana painui hänen ohimolleen.

Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi nähnyt verivihollisen.

He saapuivat perille.

Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti. Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:

-- Olemme perillä.

Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja portaita.

Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia ajatuksia ja muistoja.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta, hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka oli halunnut nähdä.

Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa. Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.

Kreivi astui omaan vankilaansa.

Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös näkyvissä, vaikkakin tukittuna.

Monte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui sille.

-- Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä vankina? kysyi kreivi. -- Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä kamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista elävää olentoa?

-- Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, -- ja juuri tästä tyrmästä vanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.

Monte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli melkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti muisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen avainnippunsa kalinan.

-- Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.

-- Tahdon, sanoi Monte-Cristo, -- kertokaa.

-- Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, -- asui kauan sitten eräs hyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela. Samaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu pappi.

-- Miten hänen hulluutensa ilmeni?

-- Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.

Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.

-- Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.

-- Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. -- Mutta he uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.

-- Kumpi heistä kaivoi käytävän?

-- Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. -- Hän oli ovela ja väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.

-- Te sokeat...! mutisi Monte-Cristo itsekseen.

-- Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. -- Millä aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?

Hän vei soihdun lähelle muuria.

-- Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.

-- Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija keskeyttäen kertomuksensa.

-- Kertokaahan.

-- Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään päin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan säkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?

Monte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli tuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen. Portinvartija jatkoi:

-- Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet vangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta, uskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa vallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa tyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin kuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies heitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea vainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen, mitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he heittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen mukana hukkui veteen.

Kreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi hänen sydäntään.

-- Ei, sanoi hän itsekseen, -- epäilykseni olikin vain unohduksen alkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa kostoa.

-- Entä vanki, kysyi hän, -- onko hänestä sittemmin kuultu?

-- Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota vain kahdella tavalla: joko vatsalleen -- ja koska hän putosi viidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.

-- Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi siis suoraan.

-- Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, -- ja silloin kuula painollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!

-- Surkutteletteko häntä?

-- Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri ja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.

-- Totuus! ajatteli kreivi, -- Jumala on luonut sinut nousemaan laineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien mielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija värisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään mereen.

-- Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.

-- Ei ole, sanoi vahti, -- kuinka se olisikaan ollut mahdollista? Hänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.

-- Villefort, Villefort! mutisi kreivi. -- Sitä numeroa olet varmaankin usein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.

-- Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.

-- Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.

-- Ahaa, numero 27:n?

-- Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.

Hän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi oman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.

-- Tulkaa.

-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, -- antakaa minun katsella tämän tyrmän joka kolkkaa.

-- Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän avaimen. Jätän teille soihdun.

-- Ei, ottakaa se vain mukaanne.

-- Tehän jäätte pimeään.

-- Minä näen pimeässä.

-- Juuri niin kuin hänkin.

-- Kuka?

-- Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen, että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.

-- Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi kreivi.

Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.

Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän vasta oikein tunsikin tyrmän.

-- Niin, sanoi hän, -- tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa, jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään...! Nuo numerot ... muistan ne ... ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin, voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana... Tehtyäni nämä laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa... En ottanut lukuun nälkää ja uskottomuutta!

Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa näkevinään isäänsä vietävän hautaan ... Mercedeksen astuvan vihkialttaria kohden.

Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin vaaleana vihertävästä seinästä.

"Jumalani", luki Monte-Cristo, "anna minun pitää muistini!"

-- Niin, huudahti hän. -- Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!

Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.

-- Seuratkaa minua, sanoi hän.

Ja hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle ovelle.

Täälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.

Ensimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla Faria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla vankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen, kiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.

-- Täällä, sanoi vahti, -- oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli hänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota tästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs tiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin kymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä vuotena!

Dantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä kohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.

Vahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta soihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette erehtynyt.

-- Kuinka niin?

-- Olette antanut minulle kultaa.

-- Niin olen.

-- Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?

-- On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.

Portinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- Ja kunnialla, lisäsi kreivi kuten Hamlet.

-- Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, -- en ymmärrä teidän anteliaisuuttanne.

-- Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. -- Olen ollut merimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

-- Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, -- niin lahjoitan teille jotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.

-- Todellako? huudahti kreivi. -- Mitä se on?

-- Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. -- Ajattelin näin: Huoneesta, jossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin. Aloin siis tutkia seiniä.

-- Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.

-- Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja paikkoja, jatkoi vahti. -- Nostin kivet ja löysin...

-- Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.

-- Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.

-- En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. -- Tavallisesti sellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.

-- Niin, sanoi opas, -- löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.

-- Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.

-- Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille. Mutta minulla on vielä muuta jäljellä.

-- Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.

-- Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.

-- Oh! huudahti Monte-Cristo, -- onko teillä tuo kirja?

-- En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, -- mutta kyllä se on hallussani.

-- Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. -- Saatte palkkanne.

Oppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema oli muuttanut hänelle alttariksi.

-- Minun toinen isäni, sanoi hän, -- sinä, joka annoit minulle vapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona tiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan päälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin osa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja paljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella, merkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua isällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä minulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu vakaumukseksi.

Kreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.

-- Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.

Monte-Cristo vavahti ja kääntyi.

Portinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli koonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen suuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.

Kreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan päällysliuskalla olevaan lauseeseen:

"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi, sanoo Herra."

-- Ah! huudahti hän, -- siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!

Hän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen frangin seteliä, ja sanoi:

-- Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.

-- Annatteko sen minulle?

-- Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen lähtenyt.

Ja pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin suurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi veneeseen ja sanoi:

-- Marseilleen!

Kun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi itsekseen:

-- Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja sitten minut unohtivat!

Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.

Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli Haydéen nimi.

Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden, jossa tiesi tapaavansa Morrelin.

Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen, mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.

Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt lahonneen ristin polttopuuksi.

Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi sypressi.

Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli suuri, melkein mieletön.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan tuonne!

Ja hän osoitti taivasta.

-- Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, -- niinhän sanoitte minulle, kun lähdimme Pariisista.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- matkalla pyysitte minulta lupaa saada jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?

-- Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on täällä helpompi odottaa kuin muualla.

-- Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne. Voinhan luottaa?

-- Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, -- minä unohdan sen.

-- Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja vannotte nyt uudelleen.

-- Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!

-- Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.

-- Mahdotonta.

-- Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi Monte-Cristo, -- että jokainen onneton luulee itseään toista onnettomammaksi.

-- Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä maan päällä rakasti ja kaipasi?

-- Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä nyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui kaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli nuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän jumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui hänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä, ellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino, jonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo kohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden, josta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa -- sillä hän oli sokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen --, ja heitti hänet vankityrmään.

-- Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.

-- Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien kätensä nuoren miehen olalle.

Maximilien vavahti.

-- Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.

-- Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. -- Näinä neljänätoista vuotena oli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel, että hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.

-- Mutta?

-- Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen välityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi hetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta lopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan kuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana, mahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä. Hänen isänsä oli kuollut!

-- Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.

-- Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena, kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä, epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se mies, joka sinua niin paljon rakasti."

-- Oh! sanoi Morrel.

-- Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.

-- Mutta, sanoi Morrel, -- olihan hänellä edes rakastamansa nainen.

-- Erehdytte, Morrel, tuo nainen...

-- Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.

-- Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli vielä paljon onnettomampi kuin te.

-- Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.

-- Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.

-- Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?

-- Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.

Nuoren miehen pää painui kumaraan.

-- Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja ojentaen kätensä Monte-Cristolle. -- Mutta muistakaa...

-- Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella, Morrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian satamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja hän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?

-- On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että lokakuun viidentenä päivänä...

-- Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on... Olen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä haluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.

-- Jätättekö minut?

-- Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun saaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan valittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään taru, Maximilien, se on vertaus.

-- Milloin lähdette?

-- Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo loitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?

-- Mielelläni, kreivi.

-- Syleilkää minua.

Morrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä taivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä -- niin kuin kreivi oli sanonut -- savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana idänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.

114. Peppino

Samaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen taakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri sivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista, päästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.

Hänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin turmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen kunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin paljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin maasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita italiankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin Figaron goddam-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia kielellisiä hienouksia.

-- Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.

-- Moderato! sanoi hän alamäessä.

Ja Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan Roomaan Aquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.

Ne kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti huvittuneita.

Kun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja ei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan seisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti vain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin, avasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti ja sanoi:

-- Hyvä, se on vielä tallella.

Vaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja pysähtyivät London-hotellin eteen.

Signor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella vastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi Thomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman tunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella, Pietarinkirkon lähellä.

Roomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen saapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen avojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki, toinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli matkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi viisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka Angelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu olemaan vettä.

Ja kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa pariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia kieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen huoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin pankkiliike oli.

Tästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista varsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta matkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka alkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin pariisilainen salapoliisi.

Ranskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin pankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut oli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai odottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut ennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen eteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman tai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee Roomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden edustalla.

Ranskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin sisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen huoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.

-- Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.

Huonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti vierasta vastaan.

-- Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.

-- Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.

-- Tulkaa, sanoi lakeija.

Ovi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in jäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.

Kirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli aivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän nosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden sanoi:

-- Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?

-- Niin, vastasi tämä lyhyesti.

-- Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?

-- Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä edeltäpäin.

-- Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.

-- Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.

-- Sen saat kohta tietää, ystäväni.

-- Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.

-- Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä kolmetuhatta frangia?

-- En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme. Tarkoitan tuota venäläistä prinssiä.

-- Entä sitten?

-- Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin vain kaksikymmentäkaksi.

-- Etsitte huonosti.

-- Luigi Vampa itse oli etsimässä.

-- Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan...

-- Venäläinenkö?

-- Tai tuhlannut rahansa.

-- Se voi kyllä olla mahdollista.

-- Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni, ranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää, kuinka paljon hän on saanut.

Peppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä rukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija olivat menneet.

Kymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.

-- No? kysyi Peppino ystävältään.

-- Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. -- Summa on hyvin suuri.

-- Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?

-- Niin, sinä tiedät siis määrän?

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.

-- Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. -- Kuinka sinä tiedät kaiken niin hyvin?

-- Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.

-- Miksi siis käännyt minun puoleeni?

-- Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.

-- Hän se on ... viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?

-- On.

-- Me emme koskaan saa niin paljoa.

-- Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.

-- Vaiti! Tuossa hän tulee.

Kirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen kirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.

Danglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.

Peppino poistui Danglars'in jäljestä.

Sopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon edustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä voi käyttää vaikka mihin.

Danglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki oven ja hyppäsi ajajan viereen.

Peppino nousi vaunujen takaistuimelle.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.

-- Minkä tähden? kysyi paroni.

-- Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?

-- Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars ääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn väikkyessä hänen huulillaan: -- Minä olen tullut nostamaan rahoja.

-- Minne hänen ylhäisyytensä siis menee...

-- Hotelliin.

-- Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.

Ja ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja Peppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin muutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja Gracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille päin.

Danglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani lompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.

Peppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasi morra-pelïà kantajien kanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.

Seuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain levolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti, mikäli ollenkaan.

Hän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin kuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.

Mutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia ja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello kaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.

Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin edustalle suuren joukon joutilaita.

Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä "teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.

-- Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.

-- Anconaan, vastasi paroni.

Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.

Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.

-- Non capisco,[13] vastasi ajaja.

Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:

-- Hyvä on!

Vaunut jatkoivat matkaansa.

-- Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.

Hän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän oli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla joustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää hevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän tiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti tehnyt vararikon.

Danglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja toisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa kiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen minuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä ei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.

Jos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä, mutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa, jolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin kivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja kun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät ummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä oltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin: Non capisco.

Danglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään postiasemalle.

Vaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.

Danglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä kaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin varjot.

Danglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi yhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet valjastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua. Kummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi sulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Paroni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.

-- Hoi, sanoi hän ajurille, -- hoi, mio caro!

Tämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja prinssi Cavalcantin kanssa.

Mutta mio caro ei vastannut mitään. Danglars avasi silloin vaununikkunan.

-- Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.

-- Dentro la testa! huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi uhkaava liike.

Danglars ymmärsi että dentro la testa merkitsee samaa kuin: Pää sisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.

Hän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti minuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua vallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja uneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri joukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa olevaa matkustajaa valveilla.

Hänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden voimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen vaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee tavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.

Danglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen oikealla puolella.

-- Varmaankin santarmi, arveli hän. -- Olisikohan Ranskan lennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?

Hän päätti päästä tästä selvyyteen.

-- Minne minua viette? kysyi hän.

-- Dentro la testa! huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.

Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä ratsasti toinen mies.

-- Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei tahtonut nukkua, hän mietti.

Vähän ajan päästä kuu nousi.

Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla puolella, vaan vasemmalla.

Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että oltiin matkalla Roomaan.

-- Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, -- he ovat varmaankin luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!

Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin, sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.

-- Oh, sanoi Danglars itsekseen, -- emme palaakaan kaupunkiin, oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he ovatkin...

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät kertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu. Albert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle siihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen aviomies.

-- He ovat rosvoja! ajatteli hän.

Äkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie. Danglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia. Morcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hän huomasi olevansa Via Appialla.

Vaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo: Caracallan sirkus.

Oikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut pysähtyivät.

Samassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:

-- Scendi! lausui käskevä ääni.

Danglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän ymmärsi jo sitä.

Kamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä, lukuun ottamatta ajajaa.

-- Di quà, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta Rooman campagnalle vievää polkua pitkin.

Danglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä tietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta sitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen päähän vartijoiksi.

Kuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään kukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä muodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.

Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.

-- Avanti! sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.

Danglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen takanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi edellään kulkevaan oppaaseen.

Tämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä kiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat tieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen eteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja Peppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat näyttämön permannossa olevista luukuista.

Danglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat pankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään, ranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten rosvojen käsiin.

Danglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran väliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun hän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki silmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.

Ja päästyään maahan hän avasi silmänsä.

Käytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään päästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.

Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen käytävien risteykseen.

Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.

Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:

-- Kuka siellä?

-- Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. -- Missä kapteeni on?

-- Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.

-- Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.

Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.

-- Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri Suuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.

-- Hän itse, kapteeni, hän itse.

-- Hyvä on, näyttäkää tänne.

Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.

-- Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.

-- Oh, ajatteli Danglars, -- tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä kimaltelevista tikareista.

Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita, miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin elämäkertaa.

Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.

Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli kammioon, joka oli hakattu kallioon.

Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä maanpinnan alapuolella.

Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista pelastumista.

-- Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, -- sehän on oikea vuode!

Toisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei ollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.

-- Ecco, sanoi opas.

Ja työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.

Lukko narisi, Danglars oli vankina.

Vaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan enkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka piti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä ympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön kuuluisaksi Luigi Vampaksi.

Danglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän ei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa. Hän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina ja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.

Danglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi. Koska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet häntä laisinkaan surmata.

Hänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei ollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.

Hän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria. Koska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän omat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin neljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.

Hänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta frangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.

Hän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut kenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia hengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään pari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka elämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.

115. Luigi Vampan ruokalista

Jokaista unta, ellei se ole sitä unta, jota Danglars pelkäsi, seuraa herääminen.

Danglars heräsi.

Pariisilaisena hän oli herätessään tottunut näkemään edessään silkkiset vuodeverhot, sametinpehmeät seinäpeitteet, tuntemaan uunissa palavista puista nousevan lämmön ja katselemaan huoneen silkillä verhottua kattoa, ja niinpä hän nyt kalkkikiviluolassa herätessään luuli näkevänsä pahaa unta. Hän kosketteli vuodenahkoja ja luuli näkevänsä unta lappalaisista tai samojedeista.

Mutta tällaisissa tapauksissa epäilys voi sekunnissa muuttua täydeksi varmuudeksi.

-- Niin, niin, sanoi hän itsekseen, -- minä olen Albert de Morcerfin rosvojen vallassa.

Aivan ensimmäiseksi hän hengähti syvään, päästäkseen selville siitä, oliko hän haavoittunut vai eikö. Tämän hän oli oppinut Don Quixotesta, ja se oli ainoa kirja, josta hän jotakin muisti, vaikka ei ollut sitä kokonaan lukenutkaan.

-- Ei, sanoi hän, -- he eivät ole minua surmanneet eivätkä haavoittaneet, mutta ovat ehkä varastaneet minulta.

Ja hän pisti nopeasti kätensä taskuihinsa. Kaikki oli paikallaan; sata kultarahaa, jotka hän oli varannut matkaansa varten Roomasta Venetsiaan, oli housuntaskussa, ja viiden miljoonan viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus hänen takkinsa taskussa.

-- Kummallisia rosvoja! tuumi hän. -- Hehän ovat jättäneet minulle kukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että he vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan, paljonko kello on.

Danglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n mestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi tietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.

Pitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan tahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin kysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.

Hän odotti puoleenpäivään asti.

Koko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli tapahtunut vahdin vaihto.

Silloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä vartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista. Hän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen viinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.

-- Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.

Puolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars lähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas, isosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen tukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.

-- Oho, sanoi Danglars, -- tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen näköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään makupala.

Kuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea leikkiäkin.

Samassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi, vartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia ja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.

-- Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan ateriaan, -- hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa voi syödä.

Ja hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan edellisen vartijan viinan hajua.

Mutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat käsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset alkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.

Danglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää tuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto vanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka, muistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa oli valmistanut, kun hän oli sanonut: "Herra Deniseau, valmistakaahan minulle tänään maukasta kotiruokaa."

Danglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.

Roisto kohotti päätään.

-- Che cosa? kysyi hän.

-- Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen oveen, -- minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!

Mutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu mitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi syömistään.

Danglars tunsi tulleensa nöyryytetyksi, eikä enää tahtonut olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen eikä hiiskunut enää sanaakaan.

Kului neljä tuntia. Jättiläisen sijaan tuli toinen rosvo. Danglars tunsi kamalia tuskia vatsassaan, nousi hiljaa, kurkisti oven raosta ja tunsi älykkään oppaansa.

Peppino koetti tehdä vartioimisensa niin mukavaksi kuin mahdollista, istui vastapäätä ovea ja laski polviensa väliin kivivadin, jossa oli kuumaa ja rasvaisen tuoksuvaa hernekeittoa. Keiton viereen hän vielä laski pienen korillisen Velletrin rypäleitä ja pullollisen Orvieto-viiniä.

Peppino oli kaikesta päättäen suuri herkuttelija.

Nähdessään nämä valmistelut Danglars tunsi veden valahtavan suuhunsa. Hän naputti hiljaa oveen.

-- Kyllä tullaan, sanoi rosvo, joka käytyään usein Pastrinin hotellissa oli oppinut ranskaa.

Hän avasi oven.

Danglars tunsi hänet samaksi, joka oli hänelle karjaissut: "Pää sisään!" Mutta nyt ei ollut sopiva hetki ruveta moittimaan. Päinvastoin hän koetti olla mahdollisimman ystävällinen ja hymyili herttaisesti.

-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, -- mutta eikö minullekin anneta ruokaa?

-- Tietysti, sanoi Peppino. -- Onko teidän ylhäisyydellänne sattumalta nälkä?

-- Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; -- en ole kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi hän ääneen, -- sangen kova nälkä onkin.

-- Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?

-- Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.

-- Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, -- täällä saa mitä tahansa, tietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.

-- Se on selvää, sanoi Danglars, -- vaikka tosin minun mielestäni niiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- se ei ole täällä tapana.

-- Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka ystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, -- mutta mukaudun siihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?

-- Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.

-- Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat keittäjät.

-- No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan jotakin syödäkseni.

-- Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis kananpaistia?

-- Niin, kananpaistia.

Peppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.

-- Kanaa hänen ylhäisyydelleen!

Peppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka, puoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman kalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli herkullisesti valmistettu.

-- Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.

-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin nuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja vuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.

Danglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.

-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ojentaen hänelle tylsäkärkisen veitsen ja puisen haarukan.

Danglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä pankkiirin olalle. -- Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä jälkeenpäin voisi syntyä riitoja...

-- Ahaa, arveli Danglars, -- täällä ei olla samanlaisia kuin Pariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme anteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa; kananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.

-- Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.

Peppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.

-- Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, -- odottakaahan, teidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.

-- Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars. Mutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:

-- Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?

-- Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.

-- Kultarahan velan lyhennykseksikö?

-- Niin, juuri, lyhennykseksi.

-- Hyvä!... Jatkakaa, jatkakaa!

-- Jäljellä on siis vielä neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa.

Danglars'in silmät menivät selälleen, kun hän kuuli moista leikinlaskua.

-- Hyvin hauskaa, toden totta! mutisi hän.

Ja hän aikoi jälleen ryhtyä leikkaamaan kanaa. Mutta Peppino tarttui toisella kädellään hänen oikeaan käteensä ja ojensi toisen kätensä.

-- Antakaahan tänne, sanoi hän.

-- Mitä! Tehän laskette kai leikkiä? sanoi Danglars.

-- Me emme koskaan laske leikkiä, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Peppino aivan vakavasti.

-- Mitä, satatuhatta frangia yhdestä kanasta!

-- Teidän ylhäisyytenne, tässä luolassa on niin kovin vaikea kasvattaa kanoja.

-- Kas niin, kas niin, sanoi Danglars, -- tämä on todellakin hyvin hullunkurista, hyvin huvittavaa, mutta kun minun on nälkä, niin antakaa minun syödä. Kas tässä on toinen kultaraha teille, ystäväni.

-- Velkaa jää siis vielä vain neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa, jatkoi Peppino tyynesti. -- Kun kärsivällisesti odotamme, pääsemme lopulta niin pitkälle.

Mutta nyt Danglars nousi kapinaan tällaista ilvehtimistä vastaan.

-- Niitä ette saa koskaan, hän huusi. -- Ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä.

Peppino viittasi, nuori poika sieppasi vadin nopeasti pois. Danglars heittäytyi vuoteelleen, Peppino sulki oven ja alkoi syödä keittoaan.

Danglars ei voinut nähdä Peppinoa, mutta hän kuuli, että tämä söi, söi maiskuttaen suutaan, niin kuin sivistymätön ihminen ainakin.

-- Tyhmeliini! sanoi Danglars.

Peppino ei ollut sitä kuulevinaan, jatkoi vain hitaasti syömistään.

Danglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien ruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen. Hän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä aika tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän nousi ja meni uudelleen ovelle.

-- Älkää kiusatko minua, sanoi hän, -- vaan sanokaa suoraan, mitä minulta vaaditte?

-- Sanokaa te itse, teidän ylhäisyytenne, mitä meiltä tahdotte... Määrätkää ja me tottelemme.

-- Avatkaa siis ensin ovi.

Peppino avasi.

-- Minä tahdon syödä, hitto vieköön! sanoi Danglars.

-- Ja mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo syödä?

-- Palasen kovaa leipää, koska kananpaisti on tässä kirotussa luolassa liian kallista.

-- Leipääkö. Hyvä on, sanoi Peppino. -- Hohoi, leipää, huusi hän.

Nuori poika toi pienen leivän.

-- Tässä on! sanoi Peppino.

-- Mitä se maksaa? kysyi Danglars.

-- Neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa. Olette maksanut kaksi kultarahaa edeltäpäin.

-- Mitä, leivästä satatuhatta frangia?

-- Satatuhatta frangia, sanoi Peppino.

-- Mutta ettehän kanastakaan pyytänyt muuta kuin satatuhatta frangia!

-- Me emme tarjoile ruokalistan mukaan vaan aterioittain. Voitte pyytää kymmenen eri ruokalajia tai yhden, hinta on sama.

-- Joko taas laskette leikkiä! Rakas ystävä, sanon suoraan, että tämä on järjetöntä, mieletöntä! Sanokaa suoraan, että tahdotte minun kuolevan nälkään, niin kaikki loppuu pikemmin.

-- Emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, -- tehän tahdotte itse surmata itsenne. Maksakaa ja syökää.

-- Millä minä maksan, senkin elukka! sanoi Danglars. -- Luuletko, että taskussani on satatuhatta frangia?

-- Taskussanne on viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta, teidän ylhäisyytenne. Tällä rahalla saatte viisikymmentä kokonaista ja yhden puolikkaan kanan.

Danglars'ia värisytti. Side putosi viimeinkin hänen silmiltään. Tämä oli todellakin leikinlaskua, mutta nyt hän sen ymmärsi.

Suoraan sanoen se ei enää ollutkaan hänen mielestään yhtä kömpelöä leikinlaskua kuin alussa oli tuntunut.

-- Kas niin, kas niin, sanoi hän. -- Jos maksan nuo satatuhatta frangia, niin saanko silloin edes olla rauhassa, saanko syödä aivan niin paljon kuin tahdon?

-- Epäilemättä, sanoi Peppino.

-- Mutta millä ne maksan teille, sanoi Danglars hengähtäen jälleen vapaammin.

-- Sehän on helppoa, teillä on avoin luotto Thomson & Frenchin liikkeessä Via dei Banchin varrella Roomassa. Antakaa minulle noille herroille osoitettu neljäntuhannen yhdeksänsadan yhdeksänkymmenenkahdeksan kultarahan kuitti, niin pankkiirimme käy ne perimässä.

Danglars tahtoi edes sen ansion itselleen, että hän muka vapaaehtoisesti oli tähän suostunut. Hän tarttui Peppinon ojentamaan paperiin ja kynään ja kirjoitti kuitin.

-- Kas niin, sanoi hän, -- tässä on kuitti.

-- Ja tässä on kananpaistinne.

Danglars leikkasi huoaten paistia; se oli hänen mielestään kovin laiha niin suurella summalla ostetuksi.

Peppino luki tarkkaan paperin, pisti sen taskuunsa ja ryhtyi taas syömään keittoaan.

116. Anteeksianto

Seuraavana päivänä Danglars'in oli jälleen nälkä. Luolan ilma kiihotti kovasti ruokahalua. Vanki luuli, ettei hänen tänä päivänä tarvinnut maksaa mitään. Säästäväisenä miehenä hän oli piilottanut puolet paistista ja leivästä kammionsa nurkkaan.

Mutta tuskin hän oli syönyt, kun hänen jo tuli jano. Sitä hän ei ollut ottanut lukuun.

Hän taisteli janoa vastaan, kunnes tunsi kielensä tarttuvan kitalakeensa.

Kun hän ei enää voinut janoaan vastustaa, hän huusi vartijaa. Tämä oli uusi mies.

Danglars arveli viisaimmaksi keskustella entisen tuttavansa kanssa. Hän kutsui Peppinoa.

-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino rientäen kiireesti paikalle. -- Mitä haluatte?

-- Juotavaa, sanoi vanki.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- tiedättehän, että viini on Rooman lähistöllä tavattoman kallista.

-- Antakaa siis minulle vettä, sanoi Danglars koettaen välttää kiristystä.

-- Teidän ylhäisyytenne, vesi on viiniä harvinaisempaa. Nyt on niin kovin kuiva aika!

-- Tuo vanha juttu näyttää siis taas alkavan, sanoi Danglars.

Hän hymyili näyttääkseen laskevansa leikkiä, vaikka tunsikin hien valuvan pitkin ohimokaan.

-- Katsokaahan, ystäväni, sanoi Danglars nähdessään Peppinon seisovan liikkumattomana paikallaan, -- tahtoisin saada vain lasillisen viiniä. Ettehän sitä minulta kiellä?

-- Johan olen sanonut teille, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- että me emme myy vähittäin.

-- No, antakaa siis minulle pullo.

-- Mitä lajia?

-- Huokeinta.

-- Niillä on kaikilla sama hinta.

-- Mikä hinta?

-- Kaksikymmentäviisituhatta frangia pullo.

-- Sanokaahan suoraan, että tahdotte kyniä minut putipuhtaaksi, huudahti Danglars, ja hänen äänensä soi kaameana kuin Harpagonin ääni. -- Parempihan se on, kuin että tällä tavoin revitte minut pala palalta kappaleiksi.

-- Ehkä se on päällikkömme aikomus, sanoi Peppino.

-- Kuka on päällikkönne?

-- Sama, jonka eteen teidät eilen vietiin.

-- Pyytäkää hänet luokseni.

-- Se käy helposti päinsä.

Vähän ajan päästä Luigi Vampa seisoi Danglars'in edessä.

-- Kutsuitteko minua? kysyi hän vangilta.

-- Tekö olette sen joukon päällikkö, joka minut toi tänne?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitä siis vaaditte lunnaiksi, sanokaa?

-- Aivan yksinkertaisesti vain ne viisi miljoonaa, jotka teillä on.

Danglars tunsi kamalan kouristuksen sydämessään.

-- Minulla ei ole mitään muuta kuin se, se on jäännös tavattoman suuresta omaisuudestani. Jos sen minulta riistätte, riistätte elämäni.

-- Meitä on kielletty vuodattamasta vertanne, teidän ylhäisyytenne.

-- Ja kuka sen on kieltänyt?

-- Hän, jota tottelemme.

-- Luulin teitä päälliköksi.

-- Olen kyllä näiden miesten päällikkö, mutta toinen mies on minun päällikköni.

-- Totteleeko tämä päällikkö ketään?

-- Tottelee.

-- Ketä?

-- Jumalaa.

Danglars mietti hetkisen.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.

-- Se on kyllä mahdollista.

-- Ja tämäkö päällikkö on käskenyt teitä kohtelemaan minua näin?

-- Niin.

-- Mikä on hänen tarkoituksensa?

-- Sitä en tiedä.

-- Kas niin, sanoi Danglars, -- otatteko miljoonan?

-- En.

-- Kaksi miljoonaa?

-- En.

-- Kolme miljoonaa? ... neljä?... Ajatelkaahan, neljä? Annan ne teille sillä ehdolla, että päästätte minut vapaaksi.

-- Miksi tarjoatte meille neljä miljoonaa siitä, minkä hinta on viisi? sanoi Vampa. -- Tämähän on jo minun ymmärtääkseni kiskomista, herra pankkiiri.

-- Ottakaa kaikki, ottakaa kaikki, sanon minä! huudahti Danglars, -- ja tappakaa minut!

-- Tyyntykää, tyyntykää, teidän ylhäisyytenne, kiihotatte vertanne ja siitä saatte sellaisen nälän, että voitte syödä miljoonalla päivässä. Olkaahan hiukan säästäväisempi!

-- Mutta kun minulla lopulta ei ole enää rahaa, millä maksan teille! huusi Danglars epätoivoissaan.

-- Silloin saatte kärsiä nälkää.

-- Nälkää, sanoi Danglars kalveten.

-- Luultavasti, vastasi Vampa tyynesti.

-- Mutta sanoittehan, ettette tahdo surmata minua?

-- Emme tahdo.

-- Ja annatte minun kuitenkin kuolla nälkään.

-- Se ei ole sama asia.

-- Te kurjat raukat! huusi Danglars. -- Minä petän kaikki teidän toiveenne. Kun minun kerran täytyy kuolla, niin sitten kuolen mieluummin heti. Kiduttakaa, rääkätkää minua, tappakaa minut, mutta kuittia ette minulta enää saa!

-- Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.

Hän poistui kammiosta.

Karjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.

Mitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä aikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla päästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?

Kuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi pettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta syystä haluavan hänelle kostaa.

Ehkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä kaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon säälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä ja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!

Danglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu, sitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus pääsee pakenemaan.

Danglars ajatteli pakoa.

Mutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona istui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin varjoja.

Kaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen jälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.

Hänelle tarjottiin suurenmoinen illallinen ja hänen miljoonansa otettiin vastaan.

Tästä hetkestä alkaen oli onnettoman vangin elämä ainaista horjumista. Hän oli jo niin paljon kärsinyt, ettei hän tahtonut hankkia itselleen uusia tuskia, ja suostui sen vuoksi kaikkiin vaatimuksiin. Kahdentoista päivän päästä, eräänä iltapäivänä, syötyään yhtä ylellisesti kuin rikkautensa päivinä, hän laski varansa ja huomasi kirjoittaneensa niin paljon kuitteja, ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin viisikymmentätuhatta frangia.

Silloin hänessä tapahtui kummallinen muutos; hän, joka oli luopunut viidestä miljoonasta, koetti pelastaa jäljellä olevat viisikymmentätuhatta. Hän päätti ennemmin kärsiä puutetta kuin luopua näistä rahoista, ja hänessä heräsi toiveita, jotka olivat hulluuden rajalla. Hän, joka niin pitkät ajat oli unohtanut Jumalan olemassaolon, ajatteli nyt, että Jumala toisinaan tekee ihmeitä: että luola voi sortua, että paavin sotilaat voivat löytää tämän kirotun paikan ja tulla hänet pelastamaan, silloinhan hänellä vielä olisi viisikymmentätuhatta frangia, ja tämä rahamäärä voi estää miestä kuolemasta nälkään. Hän rukoili Jumalaa säilyttämään hänelle nämä viisikymmentätuhatta frangia, ja rukoillessaan hän itki.

Näin kului kolme päivää, jona aikana Jumalan nimi oli aina hänen huulillaan. Välillä hän houraili ja oli näkevinään ikkunasta pieneen huoneeseen, jossa muuan vanhus makasi vuoteellaan kuolemaisillaan.

Tämäkin vanhus kuoli nälkään.

Neljäntenä päivänä hän ei enää ollut ihminen, vaan elävä ruumis. Hän oli koonnut lattialta pienimmätkin edellisten aterioiden jätteet ja alkoi kalvaa mattoakin, jolla lattia oli peitetty.

Sitten hän rukoili Peppinoa kuin suojelusenkeliä, rukoili, että tämä antaisi hänelle hiukan ruokaa. Hän tarjosi tuhatta frangia leipäpalasta.

Peppino ei vastannut.

Viidentenä päivänä hän laahasi itsensä kammion ovelle.

-- Mutta ettehän te ole kristittyjä, sanoi hän nousten polvilleen. -- Tahdotte surmata miehen, joka on veljenne Jumalan edessä. Voi, minun entiset ystäväni, minun entiset ystäväni!

Hän vaipui kasvoilleen maahan, mutta nousi sitten ponnistaen epätoivoisesti voimiaan.

-- Päällikkö, huusi hän, -- päällikkö!

-- Tässä olen, sanoi Vampa astuen heti esiin, -- mitä tahdotte?

-- Ottakaa viimeinen roponi, sanoi Danglars ojentaen hänelle lompakkonsa, -- ja antakaa minun elää täällä, tässä luolassa. En pyydä enää vapautta, en muuta kuin ruokaa.

-- Te siis kärsitte kovia tuskia? kysyi Vampa.

-- Niin, minä kärsin, kärsin kamalasti!

-- Ja toiset ihmiset ovat kuitenkin saaneet kärsiä vielä enemmän.

-- Sitä en usko.

-- Ne, jotka ovat kuolleet nälkään.

Danglars ajatteli vanhusta, jonka oli kuumehoureissaan nähnyt nälkäkuoleman kynsissä.

Hän löi otsansa maahan ja vaikeni.

-- Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän kuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.

-- Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset nousemaan Danglars'in päässä pystyyn.

Hänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki rosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.

-- Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.

-- Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.

-- Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.

Ja hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.

-- Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään ja astui eteenpäin tullakseen valoon.

-- Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän kuin äsken nälästä ja tuskasta.

-- Erehdytte, minä en ole kreivi Monte-Cristo.

-- Kuka sitten olette?

-- Se, jonka myitte, petitte, häpäisitte; se, jonka morsiamen saatoitte kunniattomuuteen; se, jonka tallasitte jalkoihinne noustaksenne rikkauteen. Minä olen se, jonka isän te surmasitte nälkään, jonka tuomitsitte nälkäkuolemaan ja joka kuitenkin antaa teille anteeksi, sillä hän itsekin tarvitsee anteeksiantoa: minä olen Edmond Dantès!

Danglars kiljahti ja kaatui suulleen.

-- Nouskaa, sanoi kreivi, -- henkenne on pelastettu. Sama onni ei ole kohdannut rikostovereitanne, joista toinen on mielipuolena ja toinen kuollut! Pitäkää jäljellä olevat viisikymmentätuhatta frangia, minä lahjoitan ne teille. Mitä tulee sairaaloilta varastamiinne viiteen miljoonaan, niin ne on jo eräs tuntematon maksanut takaisin. -- Ja nyt syökää ja juokaa, tänä iltana olette vieraani. Vampa, kun tämä mies on tointunut, pääsee hän vapaaksi.

Danglars pysyi kumarassa, kunnes kreivi oli poistunut. Kohottaessaan päänsä hän ei enää nähnyt muuta kuin etäällä häämöttävän varjon, jonka kulkiessa ohi kaikki rosvot kumarsivat syvään.

Kreivin määräysten mukaan Vampa toimitti Danglars'ille ruokaa, parasta viiniä ja oivallisimpia hedelmiä, vei hänet vaunuihin ja jätti hänet tielle seisomaan erästä puuta vastaan.

Hän oli siinä päivän koittoon asti, tietämättä missä oli.

Aamulla hän huomasi seisovansa erään puron lähellä. Hänen oli jano, ja hän kulki vaivalloisesti puron luo.

Kumartuessaan juomaan hän huomasi tukkansa tulleen valkoiseksi.

117. Lokakuun viides päivä

Oli kuuden aika illalla; taivaasta hohti kellertävää valoa siniseen mereen, johon syksyn aurinko loi kultaisia säteitään.

Päivän helle oli vähitellen haihtunut, ja vieno tuulahdus vilvoitti kuin luonnon suloinen henkäys Välimeren rantoja ja kuljetti seudusta seutuun puiden tuoksua ja siihen liittyvän meren raikkaan tunnun.

Tällä laajalla merellä, joka ulottuu Gibraltarista Dardanelleihin ja Tunisista Venetsiaan, purjehti siromuotoinen alus illan ensi usvissa. Se muistutti joutsenta, joka avaa siipensä ja ui tuulen viemänä veden pintaa pitkin. Se kiiti nopeasti ja samalla sirosti eteenpäin, jättäen jälkeensä kimaltelevan juovan.

Aurinko, jonka viimeisiä säteitä tervehdimme, katosi lännen taivaanrantaan, mutta valo välkkyi laineilla ja näytti loistavan tarumaailman mukaan kertovan, että tulijumala oli vaipunut Amfitriten syliin, joka turhaan koetti peittää rakastajaansa sinisellä viitallaan.

Alus kiiti nopeasti, vaikka tuntui niin tyyneltä, että immen kiharat tuskin olisivat tuulessa häilyneet.

Aluksen keulassa seisoi kookas, tummaihoinen ja kirkassilmäinen mies, katsellen edessään kohoavaa tumman keilan muotoista saarta, joka muistutti isoa katalonialaista hattua.

-- Tuoko on Monte-Cristo? kysyi hän vakavalla ja surun leimaamalla äänellä.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, vastasi kapteeni, -- tulemme perille.

-- Tulemme perille! toisti matkamies tavattoman alakuloisesti.

Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

-- Niin, siellä on satama.

Hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, ja hänen huulilleen nousi hymy, joka oli kyyneliä murheellisempi.

Muutamaa minuuttia myöhemmin näkyi saaresta valonvälke, ja pyssyn paukahdus kuului alukseen asti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi kapteeni, -- rannalta annetaan merkki, tahdotteko itse vastata siihen?

Kapteeni viittasi kädellään saarta kohden, jonka reunasta erkani yksinäinen valkoinen pilvi, laajeni ja haihtui.

-- Kyllä, kyllä, vastasi hän aivan kuin unesta havahtuen. -- Antakaa tänne.

Kapteeni ojensi hänelle ladatun karbiinin. Matkustaja tarttui siihen, nosti sen hitaasti ja ampui ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin laskettiin purjeet ja alus laski ankkuriin viidensadan jalan päässä pienestä satamasta.

Soutuvene pantiin heti vesille, siihen meni neljä soutajaa, perämies ja matkustaja. Mutta hän ei istuutunutkaan keulaan häntä varten varatulle siniselle matolle, vaan jäi seisomaan kädet rinnalla ristissä.

-- Soutakaa! kehotti matkustaja.

Kaikki kahdeksan airoa putosivat veteen aivan yht'aikaa vesipisarankaan pirskahtamatta. Sitten vene alkoi nopeasti liukua eteenpäin.

Pian vene oli pienessä, luonnon muodostamassa satamassa. Veneen pohja otti hienoon hiekkaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- nouskaa kahden soutajan olkapäille, he kantavat teidät maihin.

Nuori mies vastasi tähän kiipeämällä laidan yli ja astumalla veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä asti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- teette väärin, ja herramme toruu meitä.

Nuori mies kulki rantaa kohti kahden merimiehen jäljessä, jotka etsivät parhaimmat kahlauspaikat. Ranta oli noin kolmenkymmenen askelen päässä. Siellä matkustaja pudisti jalkojaan ja etsi katseillaan tietä, jota voisi lähteä kulkemaan, sillä oli jo aivan pimeä.

Samassa laskeutui käsi hänen olalleen ja hän kuuli äänen, joka sai hänet värähtämään.

-- Hyvää päivää, Maximilien. Olette täsmällinen, kiitos siitä!

-- Tekö, kreivi, sanoi nuori mies tehden liikkeen, joka muistutti iloa, ja puristi molemmin käsin Monte-Criston kättä.

-- Niin kuin näette, olen yhtä täsmällinen kuin tekin. Mutta tehän olette läpimärkä, ystäväni, teidän täytyy muuttaa vaatteita. Täällä on erityinen huoneisto varattu teitä varten, ja siellä unohdatte väsymyksen ja vilun.

Monte-Cristo huomasi Morrelin kääntyvän. Hän odotti.

Nuori mies huomasi hämmästyksekseen, että miehet, jotka hänet olivat tuoneet, eivät olleet puhuneet mitään, lähteneet vain pois, vaikkei hän ollut heille maksanut mitään. Kuului airojen ääni, kun vene palasi purren luo.

-- Etsittekö merimiehiä? kysyi kreivi.

-- Niin. En antanut heille mitään, ja he ovat kuitenkin lähteneet pois.

-- Älkää välittäkö siitä, Maximilien, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- olen tehnyt merimiesten kanssa sellaisen sopimuksen, että saareeni tulo on maksuton.

Morrel katsoi kummastuneena kreiviin.

-- Kreivi, sanoi hän, -- ette ole täällä enää sama kuin Pariisissa.

-- Kuinka niin?

-- Täällä te nauratte.

Monte-Criston otsa kävi äkkiä synkäksi.

-- Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi hän. -- Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että kaikki onni on katoavaa.

-- Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin käteen. -- Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei elämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette hyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni teeskentelitte iloisuutta.

-- Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- olin todellakin onnellinen.

-- Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.

-- Kuinka niin?

-- Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin gladiaattorit keisarille sirkuksessa: "Kuolemaan menevät tervehtivät sinua!"

-- Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen omituisesti häneen.

-- Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden katkeran katseen kreiviin.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivi, -- ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien? Ette pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee epämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta, puhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis, Morrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo sama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman leijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa? Vaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen elämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden velttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko muisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos niin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette herpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata Jumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään kaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin mahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää valittako.

-- Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, -- kreivi, kuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni taivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin. Onhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä, rakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin, joka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni purskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo kylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja täyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle lupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi, ellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi kuoleman portille asti, teettehän niin?

-- Ystävä, sanoi kreivi, -- pieni epäilys vaivaa minua vielä. Oletteko ehkä niin heikko, että ylpeilette surustanne ja haluatte sitä näyttää?

-- En, katsokaahan, olen tyyni, sanoi Morrel ojentaen kätensä kreiville, -- eikä valtimoni syki tavallista kiihkeämmin. Ei, olen nyt tullut matkan päähän, pitemmälle en mene. Olette pyytänyt minua odottamaan ja toivomaan. Tiedättekö, mitä olette saanut aikaan tuolla viisaudellanne. Olen odottanut kuukauden, siis kärsinyt kuukauden. Olen toivonut! -- ihminen on kurja olento raukka -- olen toivonut, mitä en itsekään tiedä, jotakin tuntematonta, mieletöntä, uskomatonta, ihmettä, Jumala yksin tietää, mitä olen toivonut, hän, joka järkeemme on liittänyt tuon hulluuden, jota sanotaan toivoksi. Niin, olen odottanut ja toivonut, kreivi, ja neljännestunnin ajan olette tietämättänne kiduttanut, haavoittanut sydäntäni, sillä jokainen sananne on todistanut minulle, ettei minulla ole enää mitään toivottavaa. Oi kreivi, kuinka suloista onkaan saada levätä kuolemassa!

Morrel lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että kreivi vavahti.

-- Ystäväni, sanoi Morrel huomatessaan kreivin vaikenevan, -- olette määrännyt lokakuun viidennen päivän elämäni viimeiseksi... Ystäväni, tänään on lokakuun viides päivä...

Morrel otti kellon taskustaan.

-- Kello on yhdeksän, minulla on vielä kolme tuntia aikaa elää.

-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- tulkaa.

Morrel seurasi konemaisesti kreiviä, ja ennen kuin hän huomasikaan, he olivat jo saapuneet luolaan. Ovi aukeni, tuoksut tulvehtivat häntä vastaan, kirkas valo häikäisi häntä.

Morrel arkaili astua pitemmälle. Hän epäili kaikkea tätä veltostuttavaa komeutta ympärillään.

Monte-Cristo veti häntä hellästi eteenpäin.

-- Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin roomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät kuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät myrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?

Morrel hymyili.

-- Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. -- Kuolema on aina kuolema, siis unhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.

Hän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.

He olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme kuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä päällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.

Morrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään erikoista.

-- Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi kreiviin.

-- Puhukaa, vastasi tämä.

-- Kreivi, jatkoi Morrel, -- mielestäni teissä yhtyy kaikki inhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta, täydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.

-- Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen hymy jalosti hänen kasvojaan. -- Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi on suru.

-- Uskon sen, vaikka en yritä syventyä sen sisällykseen. Niinpä kun käskitte minua jäämään elämään, jäin, kun käskitte minua toivomaan, niin melkein toivoinkin. Uskallan siis kysyä teiltä aivan kuin jos kerran olisitte kuollut: Onko kuolema kovin tuskallista?

Monte-Cristo katsoi Maximilieniin sanomattoman hellästi.

-- On, sanoi hän, -- epäilemättä on tuskallista, jos väkivaltaisesti särjette tämän kotelon, joka ehdottomasti tahtoo elää. Jos annatte lihan kärsiä tikarin hampaissa, jos lähetätte järjettömän ja helposti tieltään eksyvän kuulan aivoihinne, jotka kärsivät pienimmästäkin kolauksesta, niin se tuottaa kyllä tuskaa. Kidutte kuollessanne ja pidätte silloin elämää kalliisti ostamaanne lepoa parempana.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi Morrel, -- kuolemassa samoin kuin elämässäkin on salaiset tuskansa ja nautintonsa. Kaikki riippuu niiden tuntemisesta.

-- Juuri niin, Maximilien, sanoitte oikean sanan. Kuolema on, sen mukaan, olemmeko hyvässä vai pahassa suhteessa siihen, joko ystävä, joka vaivuttaa meidät hellästi uneen kuin imettäjä, tai vihollinen, joka väkivaltaisesti riistää hengen ruumiista. Kun maailma on elänyt vielä tuhat vuotta, kun on päästy kaikkien luonnon hävittävien voimien herraksi ja saatu ne palvelemaan yleistä hyvinvointia, kun ihminen tietää, niin kuin äsken sanoitte, kuoleman salaisuuden, silloin kuolema tulee yhtä suloiseksi, yhtä suureksi nautinnoksi kuin lepo armaan sylissä.

-- Ja jos te tahtoisitte kuolla, kreivi, osaisitteko kuolla sillä tavoin?

-- Osaisin.

Morrel ojensi hänelle kätensä.

-- Nyt ymmärrän, sanoi hän, -- miksi olette käskenyt minua tänne, tähän yksinäiseen saareen, keskelle valtamerta, tähän maanalaiseen palatsiin, faaraoidenkin kadehtimaan hautaan. Rakastattehan minua, kreivi, ja juuri sen vuoksi annatte minulle tuollaisen äskenmainitsemanne kuoleman, jolloin voin kamppailuitta sammua, sopertaen Valentinen nimeä ja pusertaen teidän kättänne.

-- Olette arvannut oikein, Morrel, sanoi kreivi yksinkertaisesti, -- juuri sitä olen tarkoittanut.

-- Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu sydämessäni sangen suloiselta.

-- Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.

-- En, vastasi Morrel.

-- Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.

Morrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti sitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen poskeaan hopeisena juovana.

-- Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.

-- Minä rukoilen, huudahti Morrel, -- älkää enää sanoko sanaakaan, kreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!

Kreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.

Tämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka hän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.

-- Koetan tehdä tämän miehen onnelliseksi, ajatteli hän. -- Pidän tätä tekoa aivan kuin painona, jonka heitän vaakalautaan, kun toiseen olen heittänyt tekemäni pahan. Jos nyt petyn, ellei tämä mies olekaan kylliksi onneton ansaitakseen onnen, niin kuinka silloin käy minun, joka en voi unohtaa pahaa muuten kuin muistelemalla hyvää? -- Kuulkaahan, Morrel, sanoi hän, -- surunne on tavattoman suuri, sen näen kyllä, mutta uskottehan Jumalaan ettekä tahdo panna sielunne autuutta vaaraan.

Morrel hymyili surullisesti.

-- Kreivi, sanoi hän, -- tiedättehän, etten rakasta imelää runollisuutta, mutta sieluni ei enää kuulu minulle.

-- Kuulkaahan, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- minulla ei ole sukulaisia maailmassa. Olen tottunut pitämään teitä poikanani. No niin, pelastaakseni poikani olen valmis uhraamaan elämäni ja vielä suuremmalla syyllä rikkauteni.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, Morrel, että tahdotte jättää elämän sen vuoksi, ettette tunne, mitkä nautinnot suuri rikkaus voi ihmiselle hankkia. Morrel, minulla on lähes sata miljoonaa, annan ne teille. Sellaisella omaisuudella voitte saavuttaa kaiken, mitä haluatte. Oletteko kunnianhimoinen? Kaikki urat ovat teille avoimina. Kääntäkää maailma ylösalaisin, toimikaa kuin mielipuoli, olkaa rikollinen, jos mielenne tekee, mutta eläkää!

-- Kreivi, olette antanut minulle sananne, sanoi Morrel kylmästi. -- Ja, lisäsi hän katsoen kelloaan, -- kello on puoli yksitoista.

-- Morrel, aiotteko tehdä sen minun läsnä ollessani, minun kodissani?

-- Antakaa minun siis lähteä, sanoi Maximilien synkistyen, -- muuten luulen, että rakastatte minua vain oman itsenne tähden.

Ja hän nousi.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, jonka kasvot kirkastuivat näiden sanojen aikana. -- Te tahdotte sitä, Morrel, ja olette taipumaton. Olette täydellisesti onneton, ja, niin kuin itse sanoitte, vain ihme voisi teidät parantaa. Istukaa, Morrel, ja odottakaa!

Morrel totteli. Monte-Cristo nousi, otti kaulassaan riippuvasta kultaketjusta avaimen, meni huolellisesti lukitun kaapin luo ja otti sieltä taidokkaasti koristellun laatikon, jonka joka kulmassa oli kumarassa taivaaseen kaipaava enkeli.

Hän laski laatikon pöydälle ja otti siitä kultaisen rasian, jonka kansi avattiin painamalla salaiseen jouseen. Rasiassa oli öljymäistä, jokseenkin kiinteätä ainetta, jonka väriä ei voinut määritellä, sillä rasian kultareunan safiirit, rubiinit ja smaragdit kuvastuivat siihen.

Kreivi otti tätä ainetta pienellä, kullatulla hopealusikalla ja ojensi sen Morrelille katsoen häneen pitkään.

-- Tässä on pyytämäänne ainetta, sanoi hän. -- Tässä on se, mitä teille lupasin.

-- Nyt, kun vielä elän, sanoi nuori mies ottaen lusikan Monte-Criston kädestä, -- kiitän teitä sydämestäni.

Kreivi otti toisen lusikan ja otti sillä ainetta rasiasta.

-- Mitä nyt teette, ystävä? sanoi Morrel pidättäen häntä.

-- Toden totta, sanoi kreivi hymyillen, -- Jumala suokoon anteeksi, mutta minäkin luulen olevani väsynyt elämään, ja kun kerran on tilaisuus...

-- Seis! huusi nuori mies. -- Te, joka rakastatte, jota rakastetaan, jolla on toivon usko, älkää tehkö niin kuin minä. Te tekisitte siinä rikoksen. Hyvästi, jalo ja ylevä ystäväni! Kerron Valentinelle kaiken, mitä hyväkseni olette tehnyt.

Ja hitaasti, arkailematta, pusertaen vasemmalla kädellään kreivin kättä, Morrel nieli tai oikeammin sanoen imi Monte-Criston hänelle antaman salaperäisen aineen.

He vaikenivat. Ali tuli hiljaa sisään, toi tupakkaa ja piiput, tarjosi kahvia ja poistui.

Vähitellen marmoripatsaiden käsissä olevat lamput himmenivät eikä Morrel tuntenut enää suitsutusastioiden höyryjä niin selvästi kuin siihen asti.

Monte-Cristo istui vastapäätä häntä varjossa, ja Morrel näki vain hänen silmiensä kiiluvan.

Suuri tuska valtasi nuoren miehen, hän tunsi piipun putoavan kädestään, esineet kadottivat muotonsa ja värinsä, hänen himmenevät silmänsä olivat näkevinään ovien ja verhojen aukenevan seinissä.

-- Ystävä, sanoi hän, -- tunnen kuolevani. -- Kiitos.

Hän ponnisti viimeisen kerran ojentaakseen kätensä, mutta se putosikin velttona hänen kupeelleen.

Silloin hän oli näkevinään Monte-Criston hymyilevän, ei omituista ja pelottavaa hymyään, joka toisinaan oli antanut hänelle aavistuksen tämän syvän sielun salaisuuksista, vaan hyväntahtoista hymyään, niin kuin isä hymyilee kuullessaan lapsensa puhuvan järjettömästi.

Samalla kreivi kasvoi hänen silmissään, hänen vartalonsa kuvastui kookkaana punaista verhoa vastaan, hän oli pyyhkäissyt mustan tukkansa taaksepäin ja oli kuin enkeli, joka viimeisellä tuomiolla uhkaa kadotettuja.

Voimattomana ja herpaantuneena Morrel retkahti tuoliinsa, suloinen uupumus tuntui kaikissa hänen suonissaan. Ajatukset vaihtuivat hänen aivoissaan niin kuin kaleidoskoopin kuviot. Hän ei tuntenut enää itsessään muuta elonmerkkiä kuin unelman: hän oli täysin purjein kiitävinään siihen epämääräiseen huumaustilaan, joka käy tuon suuren tuntemattoman, kuoleman, edellä.

Hän koetti vielä kerran ojentaa kätensä kreiville, mutta tällä kertaa hänen kätensä ei liikahtanutkaan. Hän koetti lausua viimeiset hyvästit, mutta hänen kielensä kääntyi kurkkuun päin kuin laatta haudan suulle.

Hämärtävät silmät sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, mutta silmäluomien takana häilyi kuva, jonka hän tunsi, vaikka luulikin olevansa keskellä pimeyttä.

Kreivi avasi oven.

Viereinen huone loisti kuin satulinna, ja hohde osui sinnekin, missä Morrel kulki kohden suloista kuolemaa.

Huoneen ovelle ilmestyi tavattoman kaunis nainen.

Kalpeana ja lempeästi hymyilevänä hän oli aivan kuin armahduksen enkeli, joka häätää koston enkelin pois.

-- Joko taivas minulle aukenee? ajatteli kuoleva. -- Tuo enkeli muistuttaa häntä, jonka kadotin.

Monte-Cristo osoitti sormellaan nuorelle naiselle sohvaa, jolla Morrel lepäsi. Nainen lähestyi häntä kädet ristissä ja hymy huulillaan.

-- Valentine! Valentine! huudahti Morrel sielunsa syvyydessä.

Mutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ja aivan kuin kaikki hänen voimansa olisivat sammuneet tähän sisäiseen mielenliikutukseen, hän huokasi syvään ja sulki silmänsä.

Valentine riensi häntä kohden. Morrelin huulet liikkuivat yhä.

-- Hän kutsuu teitä, sanoi kreivi. -- Hän kutsuu teitä syvässä unessaan, hän, jonka huostaan tahdoitte uskoa kohtalonne, mutta josta kuolema aikoi teidät erottaa. Kaikeksi onneksi minä olin saapuvilla ja voitin kuoleman! Valentine, tästälähin ei teidän enää tarvitse erota toisistanne maan päällä, sillä tavatakseen teidät hän syöksyi hautaan. Ilman minua olisitte molemmat kuolleet, minä annan teidät toisillenne, palkitkoon Jumala minut näiden kahden olennon hengen pelastamisesta!

Valentine tarttui Monte-Criston käteen ja nosti sen huulilleen vastustamattoman ilon vallassa.

-- Kiittäkää minua, sanoi kreivi, -- kiittäkää minua, kiittäkää yhä uudelleen, vakuuttakaa, että olen tehnyt teidät onnelliseksi! Ette tiedä, kuinka suuresti kaipaan tätä varmuutta!

-- Minä kiitän teitä koko sielustani, sanoi Valentine, -- ja jos epäilette sanojani, niin kysykää Haydéelta, tiedustelkaa rakkaalta sisareltani Haydéelta, joka on Ranskasta lähdettyämme saanut minut kärsivällisesti odottamaan tätä onnen päivää kertomalla minulle teistä.

-- Rakastatte siis Haydéeta? kysyi Monte-Cristo koettaen turhaan salata mielenliikutustaan.

-- Koko sielustani.

-- Kuulkaa siis, Valentine, pyydän teiltä suurta palvelusta.

-- Hyvä Jumala, saanko todellakin sellaisen onnen...?

-- Saatte. Olette sanonut Haydéeta sisareksenne. Olkoon hän todellakin sisarenne, Valentine. Korvatkaa hänelle kaikki, mitä luulitte olevanne minulle velkaa, suojatkaa häntä, te ja Morrel, sillä -- kreivin ääni tukahtui -- sillä tästä lähin hän on yksin maailmassa...

-- Yksin maailmassa! toisti ääni kreivin takana. -- Miksi?

Monte-Cristo kääntyi.

Haydée seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, silmissään kuolemankauhu.

-- Siksi, että huomenna olet vapaa, tyttäreni, sanoi kreivi, -- ja saat maailmassa sen aseman, mikä sinulle kuuluu. En tahdo omalla kohtalollani varjostaa sinun elämääsi. Prinssin tytär! Minä annan sinulle takaisin isäsi aarteet ja nimen.

Haydée kalpeni, avasi läpikuultavat kätensä, aivan kuin neito, joka vihkii itsensä Jumalalle, ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:

-- Sinä lähdet siis luotani, valtiaani?

-- Haydée, Haydée! Sinä olet nuori, sinä olet kaunis, unohda minun nimenikin ja ole onnellinen.

-- Tapahtukoon tahtosi, sanoi Haydée. -- Unohdan nimesikin ja olen onnellinen!

Ja hän astui askeleen taaksepäin poistuakseen.

-- Hyvä Jumala, huudahti Valentine pitäen Morrelin velttoa päätä olkaansa vasten, -- ettekö näe, kuinka kalpea Haydée on; ettekö ymmärrä, kuinka hän kärsii?

Haydée sanoi hänelle sydäntäsärkevällä äänellä:

-- Miksi hän minua ymmärtäisi, sisareni? Hän on valtias, ja minä olen orjatar. Hänellä on oikeus olla huomaamatta mitään.

Kreivi vavahti kuullessaan tämän äänen soinnun, joka koski hänen sielunsa sisimpiin säkeisiin. Hänen silmänsä osuivat nuoren tytön silmiin eivätkä voineet kestää niiden loistoa.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän, -- olisiko siis totta se, mitä annoit minun aavistaa! Haydée, olisitko onnellinen, jos sinun ei koskaan tarvitsisi jättää minua?

-- Olen nuori, vastasi Haydée vienosti, -- rakastan elämää, jonka aina olet tehnyt minulle suloiseksi, enkä mielelläni kuolisi.

-- Tämä tietää siis sitä, että jos hylkään sinut, Haydée...

-- Niin kuolen, valtiaani!

-- Rakastatko siis minua?

-- Valentine, hän kysyy, rakastanko häntä! Valentine, sano hänelle, rakastatko Maximilienia!

Kreivi tunsi povensa laajenevan, sydämensä voimakkaasti sykähtävän, hän avasi sylinsä ja Haydée riensi siihen riemusta huudahtaen.

-- Rakastan sinua, sanoi hän, -- rakastan niin kuin isääni, veljeäni, puolisoani, rakastan sinua niin kuin rakastaa elämää, niin kuin rakastaa Jumalaa, sillä sinä olet minun mielestäni paras, kaunein ja suurin luomakunnassa!

-- Tapahtukoon siis niin kuin tahdot, rakas enkelini, sanoi kreivi. -- Jumala, joka minut nosti haudasta vastoin vihamiesteni tahtoa ja teki minut voittajaksi, Jumala ei tahdo nyt antaa katumuksen seurata voittoani. Tahdoin rangaista, Jumala antaa minulle anteeksi. Rakasta minua, Haydée! Ehkä sinun rakkautesi saa minut unohtamaan sen, mikä minun on unohdettava.

-- Mitä sinä sanotkaan? kysyi nuori tyttö.

-- Sanon vain, että yksi ainoa sanasi, Haydée, on selittänyt minulle enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden järkeilyni. Minulla ei ole maailmassa muuta kuin sinut, Haydée. Sinun välitykselläsi kiinnyn elämään, sinun välitykselläsi voin kärsiä ja olla onnellinen.

-- Kuuletko, Valentine! huudahti Haydée. -- Hän sanoo voivansa kärsiä minun välitykselläni, joka olen valmis uhraamaan henkeni hänen tähtensä!

Kreivi mietti hetkisen.

-- Olenko nähnyt totuuden? sanoi hän. -- Jumala, jos tämä on rangaistuksesi tai palkintosi, otan tämän kohtalon vastaan. Tule, Haydée, tule...

Ja kietoen kätensä nuoren tytön vyötäisille hän puristi Valentinen kättä ja poistui.

Kului kokonainen tunti, jona aikana Valentine sanaakaan sanomatta tarkasti Morrelia. Lopulta hän tunsi tämän sydämen sykkivän, heikko hengitys avasi Morrelin huulet, ja väristys, joka ilmaisi elämän palaavan, kulki kautta nuoren miehen ruumiin.

Maximilienin silmät aukenivat, mutta jäivät ensin tuijottamaan kuin mielipuolen silmät. Sitten näkö palasi, varmeni ja kirkastui. Näön ohella palasi tunne ja tunteen ohella tuska.

-- Voi, huudahti hän epätoivoissaan, -- minä elän vielä, kreivi pettikin minut.

Ja hänen kätensä ojentui pöytää kohden tarttuakseen tikariin.

-- Ystävä, sanoi Valentine suloisesti hymyillen, -- heräähän toki ja katso minuun.

Morrel kirkaisi, ja houraillen, epäillen, sokaistuna hän vaipui polvilleen kuin taivaallisen näyn edessä...

Seuraavana päivänä heti aamun koittaessa Morrel ja Valentine kävelivät käsitysten rannalla. Valentine kertoi, miten kreivi oli ilmestynyt hänen huoneeseensa, ilmaissut kaiken, antanut hänen päästä rikoksesta täyteen selvyyteen, ja pelastanut hänet kuolemasta aivan kuin ihmeen kautta, antaen kaikkien luulla hänen kuolleen.

Luolan ovi oli ollut auki, ja he olivat lähteneet liikkeelle. Aamutaivaan kirkkaudessa loistivat vielä viimeiset yön tähdet.

Silloin Morrel huomasi kallion varjossa miehen, joka odotti viittausta tullakseen lähemmäksi. Hän osoitti tätä miestä Valentinelle.

-- Se on Jacopo, purjealuksen kapteeni, sanoi Valentine.

Hän viittasi miehen lähemmäksi.

-- Onko teillä meille jotakin asiaa? kysyi Morrel.

-- Minun piti antaa teille kirje kreivin puolesta.

-- Kreivin! sanoivat molemmat nuoret yht'aikaa.

-- Niin, lukekaa.

Morrel avasi kirjeen ja luki:

Rakas Maximilien!

Purjealus odottaa ankkurissa teitä. Jacopo saattaa teidät Livornoon, jossa herra Noirtier odottaa poikansa tytärtä, siunatakseen häntä ennen vihkimistä. Kaikki, mitä on tässä luolassa, taloni Champs-Elysées'n varrella sekä pieni linnani Tréport'issa ovat Edmond Dantèsin häälahja entisen isäntänsä Morrelin pojalle. Neiti Villefort suvaitkoon ottaa tästä puolet, sillä pyydän häntä lahjoittamaan Pariisin köyhille kaiken, mitä hän saa periä isänsä puolelta, joka on tullut mielisairaaksi, ja veljensä puolelta, joka kuoli viime syyskuussa yhdessä äitinsä kanssa.

Pyytäkää enkeliä, joka tästälähin valvoo elämäänne, toisinaan rukoilemaan miehen puolesta, joka saatanan tavoin luuli hetkisen olevansa Jumalan vertainen, mutta on nyt oikean kristityn nöyryydellä huomannut, että Jumalan käsissä on korkein valta ja suurin viisaus. Nämä rukoukset ehkä lieventäisivät hänen sielussaan piileviä tunnonvaivoja.

Mitä teihin tulee, Morrel, on käytöstäni teitä kohtaan määrännyt tämä: maailmassa ei ole onnea eikä onnettomuutta, ei muuta kuin toisen tilan vertaamista toiseen. Vain se, joka on tuntenut korkeimman onnettomuuden, voi tajuta äärimmäisen onnen. Ihmisen on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka ihanaa on elää.

Eläkää siis ja olkaa onnellisia, sydämeni rakkaat lapset, älkääkä unohtako, että siihen päivään asti, jolloin Jumala armossaan paljastaa ihmisille tulevaisuuden, kaikki inhimillinen viisaus sisältyy näihin kahteen sanaan:

Odota ja toivo!

Ystävänne

EDMOND DANTÈS, _Monte-Criston kreivi.

Lukiessaan tätä kirjettä, josta vasta sai tietää isänsä tulleen hulluksi ja veljensä kuolleen, Valentine kalpeni, raskas huokaus nousi hänen rinnastaan, ja kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli saanut ostaa onnensa kalliilla hinnalla.

Morrel katsahti levottomana ympärilleen.

-- Kreivi on toden totta aivan liian antelias, sanoi hän. -- Valentine tyytyy kyllä minun vaatimattomaan omaisuuteeni. Missä kreivi on, ystäväni? Viekää minut hänen luokseen.

Jacopo ojensi kätensä taivaanrantaa kohden.

-- Mitä! Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine. -- Missä kreivi on? Missä on Haydée?

-- Katsokaa, sanoi Jacopo.

Nuorten silmät kiintyivät merimiehen osoittamaan suuntaan, ja sen tummansinisen viivan kohdalla, joka erotti taivaan Välimerestä, näkyi valkoinen, kalalokin siiven kokoinen purje.

-- Lähtenyt! huudahti Morrel. -- Lähtenyt! Hyvästi, ystäväni, isäni!

-- Lähtenyt! sanoi Valentine hiljaa. -- Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, sisareni!

-- Saammekohan häntä enää koskaan nähdä? huokasi Morrel kuivaten kyyneliään.

-- Ystäväni, vastasi Valentine, -- sanoihan kreivi, että inhimillinen viisaus sisältyy näihin kahteen sanaan: Odota ja toivo!

LOPPU

Viiteselitykset:

[1] Kenellä on kumppani, hänellä on herra.

[2] Puhumme kuuroille korville.

[3] Kun paimen oli petollinen.

[4] Onnettomana hetkenä tuot hänet kotiisi.

[5] Sotia, peloittavia sotia!

[6] Luja.

[7] Paeten henki kurkussa.

[8] Oikeamielinen ja periaatteissaan pysyvä mies.

[9] Heikkous, nimesi on nainen!

[10] Rahoista ja pyhyydestä on tingittävä puolet pois.

[11] Kreivi puhuu ns. optillisesta eli valo-opillisesta lennättimestä, jota käytettiin useissa Euroopan maissa, kunnes sähkölennätin 1800-luvun puolivälissä sen syrjäytti. -- Suom. huom.

[12] Mahdottomia himoitseva.

[13] En ymmärrä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us