Monte-Criston kreivi (part 2 of 5)

Monte-Criston kreivi (part 2 of 5)

-- Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Kun Espanjan sota oli loppunut, näytti Euroopalle koittavan rauhan aika ja Fernand huomasi sen hidastuttavan hänen ylenemistään. Mutta Kreikka oli noussut kapinaan Turkkia vastaan ja alkoi käydä vapaustaisteluaan. Kaikkien katseet kääntyivät Ateenaan. Kreikan sääliminen ja auttaminen alkoi olla muotina. Vaikka Ranskan hallitus, niin kuin tiedätte, ei suoranaisesti tukenutkaan Kreikkaa, salli se yksityisten mennä sen palvelukseen. Fernand pyysi ja saikin luvan astua Kreikan sotaväkeen, vaikka hän yhä pysyi Ranskan armeijan listoissa. Vähän sen jälkeen kuultiin, että kreivi Morcerf -- se on hänen aatelisnimensä -- oli astunut Ali-pashan palvelukseen opastajakenraalina. Ali-pasha sai surmansa, niin kuin tiedätte, mutta ennen kuolemaansa hän antoi Fernandille palkaksi suurehkon rahasumman. Fernand palasi Ranskaan, jossa hänen kenraalinarvonsa vahvistettiin.

-- Se on siis hänen asemansa tätä nykyä? kysyi apotti.

-- Niin on, jatkoi Caderousse. -- Hänellä on komea palatsi Pariisissa, Helder-katu 27.

Apotti avasi suunsa, näytti arkailevan hetkisen, mutta sitten tekevän päätöksen.

-- Entä Mercedes? sanoi hän. -- Minulle kerrottiin hänen kadonneen.

-- Kyllä hän katosi, sanoi Caderousse, -- niin kuin aurinko katoaa, noustakseen seuraavana aamuna entistä kirkkaampana.

-- Onko hänkin siis tullut rikkaaksi? kysyi apotti ivallisesti hymyillen.

-- Mercedes on tällä hetkellä Pariisin hienoin nainen, sanoi Caderousse.

-- Jatkakaa, lausui apotti, -- olen kuulevinani aivan kuin jännittävää satua. Mutta olen itsekin nähnyt niin kummallisia tapahtumia, että kertomuksenne ei minua hämmästytä.

-- Mercedes oli alussa aivan epätoivoissaan Edmondin katoamisesta. Olenhan kertonut, kuinka hän kävi herra Villefort'n luona ja kuinka hän hoiteli vanhaa Dantèsia. Kaiken epätoivon keskellä häntä kohtasi uusi suru, Fernand läksi pois, Fernand, jonka rikoksesta hän ei tietänyt mitään ja jota hän rakasti aivan kuin omaa veljeään. -- Kun Fernand oli lähtenyt, jäi Mercedes yksin. Kolme kuukautta hän itki. Hän ei saanut mitään tietoja Edmondista eikä Fernandista. Hän ei nähnyt muuta kuin vanhuksen, joka oli kuolemaisillaan epätoivoon. Eräänä iltana istuttuaan tapansa mukaan koko päivän paikallaan niiden teiden risteyksessä, jotka Marseillesta vievät Catalansiin, hän palasi kotiinsa entistä alakuloisempana. Ei sulhanen eikä ystävä palannut kumpaakaan tietä, eikä hän ollut saanut heistä mitään tietoja. Äkkiä hän oli kuulevinaan tuttujen askelten ääntä. Hän kääntyi levottomana, ovi aukeni, hän näki Fernandin astuvan aliupseerinpuvussa sisään. -- Puolet hänen kyynelistään eivät olleet virranneet Fernandin takia, mutta osa hänen entistä elämäänsä palasi kuitenkin tämän mukana takaisin. Hän tarttui niin suurella ilolla Fernandin käsiin, että tämä piti sitä rakkautena, vaikka Mercedes iloitsi ainoastaan siitä, ettei hänen enää tarvinnut olla yksin maailmassa ja että hän tapasi taas ystävän oltuaan niin pitkät ajat aivan orpona. Hän ei koskaan ollut vihannut Fernandia, mutta ei myöskään rakastanut, siinä kaikki. Toinen oli Mercedeksen sydämessä, tämä toinen oli poissa ... oli kadonnut ... oli ehkä kuollut. Ajatellessaan tätä viimeistä mahdollisuutta Mercedes purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Toiset olivat jo ennen koettaneet tyrkyttää hänelle tätä ajatusta, mutta hän oli sen karkottanut; nyt se tuli itsestään hänen mieleensä. Vanha Dantès oli sitä paitsi taukoamatta sanonut hänelle: "Edmondimme on kuollut, sillä ellei hän olisi kuollut, hän palaisi."

Vanhus kuoli, niin kuin olen teille kertonut. Jos hän olisi elänyt, niin epäilemättä Mercedes ei koskaan olisi suostunut tuon toisen vaimoksi, sillä vanhus olisi tavallaan aina ollut muistuttamassa häntä uskottomuudesta. Fernand ymmärsi sen. Kuultuaan vanhuksen kuolleen hän palasi. Tällä kertaa hän oli luutnantti. Ensimmäisellä kerralla hän ei ollut lausunut Mercedekselle ainoatakaan rakkauden sanaa, toisella matkallaan hän sanoi rakastavansa häntä. Mercedes pyysi vielä kuusi kuukautta odottaakseen ja itkeäkseen Edmondia.

-- Siitähän tuli yhteensä kahdeksantoista kuukautta, sanoi apotti katkerasti hymyillen. -- Eihän kaikkein jumaloiduinkaan rakastaja voi sen enempää pyytää.

Sitten hän lausui hiljaa itsekseen englantilaisen runoilijan sanat: Frailty, thy name is woman![9] -- Kuusi kuukautta myöhemmin, jatkoi Caderousse, -- heidät vihittiin Accoules-kirkossa.

-- Se oli sama kirkko, jossa hänen piti mennä vihille Edmondin kanssa, lausui pappi hiljaa. -- Sulhanen vain oli toinen, siinä koko erotus.

-- Mercedes meni naimisiin, jatkoi Caderousse. -- Mutta vaikka hän kaikkien mielestä näyttikin tyyneltä, oli hän yhtä kaikki pyörtymäisillään mennessään Réserven ohitse, jossa hän kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin oli viettänyt kihlajaisia sen miehen kanssa, jota hän vieläkin rakasti, jos vain olisi uskaltanut katsahtaa sydämensä syvyyteen. Fernand oli onnellinen, mutta ei rauhallinen, sillä näin hänet siihen aikaan. Hän pelkäsi taukoamatta Edmondin palaavan. Sen vuoksi hän heti paikalla tahtoi muuttaa toisaanne. Catalansissa uhkasivat häntä liian monet muistot ja liian monet vaarat. -- Kahdeksan kuukautta häiden jälkeen he läksivät pois.

-- Oletteko nähnyt Mercedeksen sittemmin? kysyi pappi.

-- Näin kyllä Espanjan sodan aikana Perpignanissa, jonne Fernand oli hänet jättänyt. Hän kasvatti silloin poikaansa.

Apotti vavahti.

-- Poikaansako? kysyi hän.

-- Niin, vastasi Caderousse, -- pikku Albertia.

-- Mutta voidakseen häntä kasvattaa, sanoi apotti, -- oli hän siis itse saanut nauttia opetusta. Muistan Edmondin sanoneen, että hän oli tavallinen kalastajatyttö, kaunis mutta vailla koulusivistystä.

-- Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti Caderousse. -- Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu olisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa oli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi piirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken sanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi, unohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä karkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on hyvin, sanoi Caderousse, -- rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä tuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja kuitenkin...

Caderousse vaikeni.

-- Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.

-- Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi Caderousse.

-- Mistä sen päätätte?

-- Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni auttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua vastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa välityksellä minulle sata frangia.

-- Ette siis nähnyt kumpaakaan?

-- En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.

-- Miten?

-- Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli kaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen sulkevan ikkunan.

-- Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.

-- Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en voinut turvautua.

-- Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän vaikutti Edmondin kohtaloon?

-- En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond vangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian sen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin noita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja kunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen jäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.

-- Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. -- Jumala näyttää toisinaan unohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee hetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.

Näin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen Caderousselle.

-- Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.

-- Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. -- Ettehän laske leikkiä?

-- Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli yksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää se. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja tämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.

-- Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja kuivaten toisella hikeä otsaltaan. -- Voi, hyvä herra, älkää laskeko leikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!

-- Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta vastalahjaksi...

Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.

Apotti hymyili.

-- Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, -- se punainen silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle. Sanoittehan, että se on vielä teillä.

Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron, jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.

Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.

-- Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, -- sillä kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte voinut pitää sen.

-- Hyvä, sanoi apotti itsekseen, -- sinä olisit kaikesta päättäen sen tehnyt.

Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.

-- Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä voin joka suhteessa siihen luottaa?

-- Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, -- tuolla nurkassa on siunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni evankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja toinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta, kristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne kuiskaa Jumalan korvaan!

-- Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, -- hyvä on. Tuottakoot rahat teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin paljon pahaa toisilleen aikaan.

Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja vapisevampana.

-- Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.

-- Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse melkein hulluna ilosta.

-- Niin.

-- Se on toden totta. Tässä se on.

Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:

-- Entä jos se onkin väärä?

Caderousse kalpeni ja horjui.

-- Väärä, mutisi hän, -- väärä ... ja miksi tuo mies olisi antanut minulle väärän jalokiven?

-- Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin tyhmeliini!

Caderousse seisoi tyrmistyneenä.

-- Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin päälle päähänsä.

-- Millä tavoin?

-- Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.

Ja Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin tuntematon oli mennyt.

-- Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin. -- Se on kyllä suuri summa ... mutta mikään rikkaus se ei ole.

28. Vankilan luettelot

Seuraavana päivänä sen kohtauksen jälkeen, joka tapahtui Bellegardesta Beaucaireen johtavan tien varrella, tuli noin kolmikymmenvuotias tai hiukan vanhempi herra Marseillen määrin luo. Hänellä oli yllään sininen hännystakki, nankinihousut ja valkoinen liivi, ja sekä ulkoasu että puhetapa ilmaisi hänet englantilaiseksi.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olen Thomson & Frenchin kauppahuoneen ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta. Olemme jo kymmenen vuoden ajan olleet liikeasioissa marseillelaisen toiminimen Morrelin & pojan kanssa. Olemme kiinnittäneet tähän liikkeeseen lähes satatuhatta frangia ja olemme hiukan levottomia, koska olemme saaneet kuulla, että liike on rappion partaalla. Tulen siis Roomasta nimenomaan saamaan teiltä tietoja tämän liikkeen tilasta.

-- Tiedän kyllä, sanoi määri, -- että neljän viiden vuoden ajan on onnettomuus seurannut Morrelia. Hän on menettänyt neljä tai viisi laivaa ja hävinnyt kolmessa neljässä vararikossa suuret summat, mutta minun ei sovi millään tavoin antaa tietoja liikkeen tilasta, vaikka itsellänikin on heiltä saamista kymmenentuhatta frangia. Jos kysytte minulta määrinä, mikä on ajatukseni herra Morrelista, niin vastaan, että hän on harvinaisen kunnollinen mies aivan viimeiseen asti ja on suorittanut sitoumuksensa. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Jos tahdotte saada lisätietoja, niin kääntykää herra Bovillen puoleen, joka on vankiloiden tarkastaja ja asuu Noailles-kadun varrella, numerossa 15. Hänellä on herra Morrelilta saatavaa luullakseni kaksisataatuhatta frangia, ja hänellä on siis suurempi syy pelätä kuin minulla, koska hänen summansa on paljon suurempi kuin minun. Ehkä hän voi antaa teille tarkempia tietoja kuin minä.

Englantilaista näytti tämä suuri hienotunteisuus miellyttävän, hän kumarsi, poistui ja asteli englantilaisille ominaisella tavalla äskenmainittua katua kohden.

Herra Boville oli työhuoneessaan. Hänet nähdessään englantilainen teki hämmästystä kuvaavan liikkeen, ja siitä saattoi päättää, että hän ei ensi kertaa nähnyt tätä miestä. Mitä herra Bovilleen tulee, niin hän oli tänä hetkenä niin epätoivoissaan, ja kaikki hänen henkiset voimansa olivat niin tyyten suunnatut yhteen ainoaan ajatukseen, että hänen muistinsa ja mielikuvituksensa eivät joutaneet harhailemaan menneisyydessä.

Tyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana, vieras teki hänelle melkein sanasta sanaan samat kysymykset kuin Marseillen määrillekin.

-- Hyvä herra, sanoi herra Boville, -- pelkonne on valitettavasti aivan perusteltu, ja minussa näette suorastaan epätoivoisen miehen. Olin sijoittanut kaksisataatuhatta frangia Morrelin liikkeeseen. Nämä kaksisataatuhatta oli tarkoitettu myötäjäisiksi tyttärelleni, jonka aioin naittaa kahden viikon päästä. Näistä kahdestasadastatuhannesta frangista piti maksettaman puolet tämän kuun 15. päivänä ja puolet ensi kuun 15. päivänä. Ilmoitin herra Morrelille, että toivoin tämän suorituksen tapahtuvan määräaikana, ja hän kävi noin puoli tuntia sitten täällä ilmoittamassa, että ellei hänen laivansa Pharaon 15:nneksi päiväksi saavu Marseilleen, ei hän voi summaa suorittaa.

-- Tämähän merkitsee maksunlykkäystä, sanoi englantilainen.

-- Sanokaa pikemmin vararikkoa! huudahti herra Boville aivan epätoivoissaan.

Englantilainen näytti miettivän hetkisen ja sanoi sitten:

-- Olette siis levoton saatavienne puolesta?

-- Uskon, etten saa niitä koskaan.

-- No niin, minä ostan ne teiltä.

-- Tekö?

-- Niin, minä.

-- Mutta epäilemättä hyvin suurella alennuksella?

-- En, kahdestasadastatuhannesta frangista. Meidän liikkeemme, sanoi englantilainen hymyillen, -- ei tee senlaatuisia kauppoja.

-- Ja miten maksatte?

-- Käteisellä rahalla.

Ja englantilainen otti taskustaan setelitukun, jossa näytti olevan kaksi kertaa niin paljon kuin herra Boville pelkäsi menettävänsä.

Ilon välähdys näkyi herra Bovillen kasvoilla. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja lausui:

-- Minun täytyy ilmoittaa teille, että otaksuttavasti ette saa muuta kuin kuusi prosenttia näistä rahoistanne.

-- Se ei kuulu minuun, sanoi englantilainen. -- Se asia on Thomson & Frenchin, jonka nimessä toimin. Ehkä he tahtovat jouduttaa kilpailevan liikkeen häviötä. Olen valmis maksamaan summan käteisellä, jos velkakirja siirretään minulle, mutta välittäjäpalkkio tulee minun hyväkseni.

-- Sehän on oikeus ja kohtuus! huudahti herra Boville. -- Välittäjäpalkkio on tavallisesti puolitoista prosenttia. Tahdotteko kaksi? Tahdotteko kolme? Tahdotteko viisi? Tahdotteko enemmän? Sanokaa.

-- Hyvä herra, sanoi englantilainen nauraen, -- minä olen samanlainen kuin kauppahuoneenikin, minä en tee senlaatuisia kauppoja. Palkkioni on aivan toisenlainen.

-- Sanokaa se.

-- Olette vankiloiden tarkastaja?

-- Olen ollut jo neljätoista vuotta.

-- Teillä on vankien tulo- ja lähtöluettelot?

-- Tietysti.

-- Näihin luetteloihin on liitetty vankeja koskevia tiedonantoja?

-- Jokaisella vangilla on omat asiapaperinsa.

-- No niin, minulla oli opettajana Roomassa eräs apotti-parka, joka äkkiä katosi. Olen sittemmin saanut tietää, että hän on ollut vankina Ifin linnassa, ja tahtoisin saada tietää, onko hän ehkä kuollut.

-- Mikä hänen nimensä oli?

-- Apotti Faria.

-- Muistan hänet aivan hyvin! huudahti herra Boville. -- Hän oli hullu.

-- Niin väitettiin.

-- Hän oli aivan varmasti hullu.

-- Se on mahdollista. Ja minkälaatuinen oli hänen hulluutensa?

-- Hän väitti tietävänsä erään suunnattoman suuren aarteen säilytyspaikan ja tarjosi hallitukselle mielettömiä summia päästäkseen vapaaksi.

-- Miesparka! Onko hän kuollut?

-- On, neljättä kuukautta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä.

-- Teillä on verrattoman hyvä muisti, kun tuolla tavoin muistatte päivämäärät.

-- Muistan tämän päivän siksi, että puheenaolevan miesraukan kuolema oli yhteydessä erään sangen omituisen tapauksen kanssa.

-- Saisinko kuulla tämän tapauksen? kysyi englantilainen niin uteliaan näköisenä, että ihmistuntija olisi ihmetellyt sellaista ilmettä hänen tyynillä kasvoillaan.

-- Kyllä, varsin hyvin. Apotin tyrmästä oli neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen jalan päässä erään bonapartelaisen kätyrin koppi. Hän oli ottanut osaa kruununanastajan paluuseen vuonna 1815 ja oli hyvin tarmokas ja vaarallinen mies.

-- Todellako? sanoi englantilainen.

-- Oli kyllä, sanoi herra Boville. -- Satuin näkemään tämän miehen vuonna 1816 tai 1817, eikä hänen koppiinsa uskaltanut mennä ilman sotilasvartiota. Hän teki minuun hyvin syvän vaikutuksen, enkä koskaan unohda hänen kasvojaan.

Englantilainen hymyili tuskin huomattavasti.

-- Sanoitte, että nuo molemmat tyrmät olivat...

-- Viidenkymmenen jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää...

-- Vaarallinen miehen nimi oli...

-- Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen itselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut käytävän molempien koppien välille.

-- Pakenemisen tarkoituksessako?

-- Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai halvauskohtauksen ja kuoli.

-- Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.

-- Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, -- mutta ei eloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä pakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit haudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan koppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja odotti hautaamishetkeä.

-- Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.

-- Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi onneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää pelätä häntä.

-- Kuinka niin?

-- Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?

-- En.

-- Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan yksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.

-- Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää.

-- Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.

-- Todellako? huudahti englantilainen.

-- Niin, jatkoi tarkastaja. -- Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi hämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä hetkenä nähdä hänen kasvonsa.

-- Se olisi ollut vaikeata.

-- Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella tietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. -- Samapa se! Minä kuvittelen ainakin näkeväni ne.

Ja hän purskahti nauruun.

-- Niin minäkin, sanoi englantilainen.

Ja hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat yhdessä.

-- Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta, -- pakolainen siis hukkui?

-- Niin, upposi pohjaan asti.

-- Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta ja hullusta vangista?

-- Juuri niin.

-- Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen johdosta? kysyi englantilainen.

-- Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että Dantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko kuollut.

-- Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää oli. Hän on siis todellakin kuollut?

-- On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.

-- Hyvä on, sanoi englantilainen, -- mutta palatkaamme nyt vankiluetteloihin.

-- Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta. Anteeksi.

-- Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua suuresti.

-- Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia koskevat paperit. Hän oli itse lempeys.

-- Näkisin ne mielelläni.

-- Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.

Herra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella luettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa lokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen, laski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen mielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan lukemaan sanomalehteä.

Helposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta herra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta mielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi myös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan: ilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri ilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi, että Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen, joka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel prokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi, liioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in suositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana kirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli kuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen prokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään seuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä:

EDMOND DANTÈS.

Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti vartioitava.

Näiden rivien alle oli kirjoitettu toisella käsialalla:

Lukenut yllä olevat muistutukset. Ei voi mitään tehdä.

Vertaamalla ensin mainittua käsialaa Morrelin anomukseen liitetyn suosituksen käsialaan huomasi hän molemmat saman miehen kirjoittamiksi. Ne olivat Villefort'in käsialaa.

Huomautuksen alla oleva muistutus taas oli tarkastajan laatima. Hän oli ilmeisesti sattumalta ottanut selkoa Dantèsin asiasta, mutta luettuaan todistukset ei katsonut voivansa tehdä mitään häntä auttaakseen.

Niin kuin olemme maininneet, oli tarkastaja, jotta ei häiritsisi apotti Farian oppilasta hänen tutkimuksissaan, hienotunteisesti väistynyt syrjään lukemaan Drapeau Blanc -lehteä.

Hän ei siis nähnyt, miten englantilainen kääri kokoon ja pisti taskuunsa ilmiannon, jonka Danglars oli kirjoittanut Réserven lehtimajassa ja jossa oli Marseillen postileima, 27. p. helmikuuta, klo 6 illalla.

Mutta sanottakoon suoraan, vaikka hän sen olisikin huomannut, niin hän pani siksi vähän painoa tuolle paperille ja siksi paljon noille kahdellesadalletuhannelle frangille, ettei hän olisi estänyt englantilaista, vaikka tämä menettelikin laittomasti.

-- Kiitos, sanoi tämä paukauttaen luettelon kiinni. -- Olen saanut kaikki haluamani tiedot. Nyt on minun vuoroni pitää lupaukseni. Antakaa minulle yksinkertainen velansiirtopaperi, kuitatkaa siihen saaneenne rahat, ja minä lasken ne eteenne.

Hän jätti paikkansa herra Bovillelle. Tämä kirjoitti kyseessäolevan siirron, jona aikana englantilainen laski rahat pöydän reunalle.

29. Morrelin kauppahuone

Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria muutoksia.

Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa, jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen oli kaksikymmentäkolme- tai -neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa saadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli kassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet liikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen sankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän nimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin muulla nimellä kutsuttu.

Cocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen asemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut kassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.

Yhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä, uskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen. Siinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra Morreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta sen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa harhaan.

Tähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin kauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä hiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut puuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli horjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät laivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen kuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat kirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja varastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt itseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni vain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli ollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten tapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden koskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta käyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä viime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli huomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä centimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat herra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään laatikkoon sanoen:

-- Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.

Ja Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin, tämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän kuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.

Mutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita hetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät hän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa leviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt Beaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja osan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin kauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa aivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra Bovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista päivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin saapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon ja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan tulossa.

Mutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta, oli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut mitään tietoja.

Näin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen kun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra Morrelin luo.

Emmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta tulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja tahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä rahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli itse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut mitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra Morrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja nuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.

Cocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.

Portailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai seitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.

Cocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.

-- Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi kassanhoitaja.

-- Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. -- Menkäähän Cocles ensin katsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten vieras.

-- Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. -- Herra Morrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on kauppasuhteissa.

Tyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen noustessa ylös.

Tyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista suosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden viereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven, sulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan hetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen huoneeseen.

Englantilainen astui sisään. Morrel istui pöytänsä ääressä kalpeana katsellen kirjaa, johon hänen velkojensa pelottava luettelo oli merkitty.

Nähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin. Kun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.

Neljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä, joka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli muuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen niin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi kohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.

Englantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi sääliä.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni yhä enemmän hämilleen, -- olette halunnut puhua kanssani.

-- Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?

-- Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani ilmoitti.

-- Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän ja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien teidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja papereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni periä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat maksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.

Morrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.

-- Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyi Morrel.

-- On, jokseenkin suuria.

-- Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.

Englantilainen otti esiin paksun pinkan.

-- Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra Boville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko olevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?

-- Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten liikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.

-- Ja se lankeaa maksettavaksi...

-- Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun viidentenätoista päivänä.

-- Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen viidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi tämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat joutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.

-- Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.

Hän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran elämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.

-- Ja siinäkö on kaikki?

-- Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia vekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä Wild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia. Kaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.

On mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana kärsi.

-- Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia, kertasi hän koneellisesti.

-- Niin, jatkoi englantilainen. -- En voi olla salaamatta teiltä, jatkoi hän hetken kuluttua, -- että vaikkakin olette tähän asti moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette nyt enää voisikaan niistä suoriutua.

Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- niinä kahtenakymmenenäneljänä vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.

-- Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. -- Mutta puhukaa kunnon miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki yhtä täsmällisesti?

Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.

-- Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, -- on minun siihen suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen apuni ja turvani, saavukaan...

Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.

-- No niin, kysyi hänen vieraansa, -- ellei tuo viimeinen apu ja turva saavu...?

-- Silloin, jatkoi Morrel, -- sitä on vaikea sanoa ... mutta kun olen jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin, silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.

-- Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa tapauksessa auttaa?

Morrel hymyili alakuloisesti.

-- Tiedättehän, sanoi hän, -- kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain kauppatuttavia.

-- Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. -- Teillä on siis yksi ainoa toivo?

-- Yksi ainoa.

-- Viimeinen?

-- Viimeinen.

-- Joten, jos se pettää...

-- Olen hukassa, aivan hukassa.

-- Tullessani tänne saapui laiva satamaan.

-- Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.

-- Se ei siis ollut teidän laivanne?

-- Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta, mutta ei ole minun.

-- Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?

-- Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.

Hän jatkoi hiljaa:

-- Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt saapua tänne.

-- Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. -- Mitä tämä merkitsee?

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, -- mitä taas on tapahtunut?

Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin, kuului tuskanhuudahduskin.

Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja hän vaipui jälleen istumaan.

Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut, mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.

Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.

Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.

-- Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, -- Cocleksella ja Juliella.

Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

-- Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, -- antakaa tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.

Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.

-- Isä, isä, sanoi hän. -- Rohkeutta!

-- Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.

Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli painanut isänsä rintaan.

-- Entä miehistö? kysyi Morrel.

-- Pelastunut, sanoi tyttö. -- He ovat saapuneet bordeauxlaisessa laivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.

Morrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla kiittäen Jumalaa.

-- Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. -- Sinä et ole iskenyt kehenkään muuhun kuin minuun.

Tyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.

-- Tulkaa sisään, sanoi Morrel, -- tulkaa sisään, otaksun, että kaikki olette oven takana.

Tuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli itkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi seitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä miehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen heidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.

Rouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen, Julien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä huonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten välillä.

-- Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.

-- Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, -- ja kertokaa.

Vanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut pronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.

-- Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen lähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.

-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla hymyilemättä kesken kyyneliään. -- Mutta missä on kapteeninne?

-- Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii, niin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän päästä.

-- Hyvä on ... kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.

Penelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa eteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen, siirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:

-- Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, -- että me olimme noin Cap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen, viikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni Gaumard lähestyi minua ja sanoi: "Vaari Penelon, mitä te ajattelette noista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?" Minä katselin niitä juuri samalla hetkellä. -- "Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne nousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat mustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita." -- "Se on minunkin ajatukseni", sanoi kapteeni, "ja taidanpa ryhtyä varokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita... Hohoi! Laskekaa alas isoprammipurjeet ja halkaisija." Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä samassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. "Meillä on vieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!" Viiden minuutin kuluttua oli isopurje laskettu alas, ja meillä oli enää vain keula-, märssy- ja prammipurje ylhäällä. "No", sanoi kapteeni minulle, "mitä te, Penelon, yhä pudistatte päätänne?" -- "Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en pysähtyisi keskitielle." -- "Luulenpa, että olet oikeassa", sanoi hän. "Taidamme saada aika puuskan." -- "Se on oikein kunnollinen myrsky, tai sitten en ymmärrä näitä asioita ollenkaan!" Samassa tuli tuuli aivan kuin hiekka Montredonissa. Kaikeksi onneksi se oli tekemisissä vanhojen tuttujen kanssa. "Valmiina ottamaan kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!" huusi kapteeni. "Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa reivitaljat!"

-- Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. -- Minä olisin ottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.

Tämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki läsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja katsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.

-- Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten kunnioittavasti, -- me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen päästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme märssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.

-- Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.

-- Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia heiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja laivaan tuli vuoto. "Penelon", sanoi kapteeni, "luulenpa, vaari, meidän painuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan." Annoin hänelle ruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin kannelle ja huusin: "Pumppuamaan, pumppuamaan!" Se oli jo liian myöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä enemmän tuli vettä. "Koska me kerran hukumme", sanoin minä, kun oli tehty työtä neljä tuntia, "niin annetaan periksi, kerranhan ihminen ainoastaan kuolee". -- "Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?" sanoi kapteeni. "Odotahan!" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja. "Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun", sanoi hän.

-- Hyvä, lausui englantilainen.

-- Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, -- ja sillä välin taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa. Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni, "eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset. Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" -- Kuulkaahan, herra Morrel, sanoi Penelon, -- me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani. Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se meni... Pharaon oli kadonnut! -- Kolme päivää olimme syömättä ja juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät. Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta? Vastatkaa te toiset.

Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon yksityiskohdat tarkoin.

-- Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, -- olette kaikki kunnon miehiä, ja tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä. Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on nostamatta?

-- Ei puhuta siitä, herra Morrel.

-- Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti hymyillen.

-- No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.

-- Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä, eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.

Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa, vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.

-- Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran sylkeä, -- mitä siihen tulee...

-- Mihin?

-- Rahaan...

-- No niin?

-- Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.

-- Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena. -- Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.

Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa tarttui kurkkuunsa.

-- Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, -- ajatteko meidät pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?

-- En, lapset, sanoi laivanisäntä. -- En, en ole teihin tyytymätön, päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.

-- Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. -- Silloinhan rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet luovailemaan.

-- Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi laivanisäntä, -- en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis kuin se onkin.

-- Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!

-- Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. -- Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel, jatkoi hän, -- seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että määräykseni täytetään.

-- Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.

-- Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.

Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.

-- Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, -- jättäkää minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.

Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.

-- Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.

-- Olen nähnyt, sanoi englantilainen, -- että teitä on kohdannut uusi onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon entistä mieluummin auttaa teitä.

-- Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.

-- Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. -- Olen kai suurin velkojanne?

-- Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan kuluessa maksettaviksi.

-- Tahdotteko maksuajan lykkäystä?

-- Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.

-- Paljonko tahdotte?

Morrel epäröi.

-- Kaksi kuukautta, sanoi hän.

-- Hyvä, sanoi vieras, -- annan teille kolme.

-- Mutta luuletteko, että Thomson & French...

-- Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.

-- Niin on.

-- Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.

-- Minä odotan teitä, sanoi Morrel. -- Ja silloin maksan tai olen kuollut.

Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut niitä kuulla.

Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.

Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi häntä ovelle asti siunaten häntä.

Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta oikeastaan hän odotti.

-- Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.

-- Neiti, sanoi vieras. -- Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla on nimi... Merenkulkija Sindbad ... toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.

-- Hyvä on, vastasi Julie.

-- Lupaatteko?

-- Vannon.

-- Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.

Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.

Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.

Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.

-- Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, -- tahdon puhua kanssanne.

30. Syyskuun viides päivä

Kun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä, jolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä aivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta. Samana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja Emmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta pahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson & Frenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa ole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut käsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen suhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä kauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta, joka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa kolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.

Pahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin kanssa asioissa olevat liikkeet ajatelleet sillä tavoin, ajattelivatpa muutamat aivan päinvastoinkin. Morrelin hyväksymät vekselit tuotiin siis määräpäivinä maksettaviksi, ja kun englantilainen oli lykännyt maksuaikansa tuonnemmaksi, saattoi Cocles suorittaa kaikki maksut ajallansa. Cocles pysyi siis yhtä tyynenä kuin ennenkin. Mutta Morrel ajatteli kauhulla, että jos hänen kuukauden viidentenätoista päivänä olisi täytynyt maksaa satatuhatta Bovillelle ja saman kuun viimeisenä päivänä nuo kolmekymmentäkaksituhatta viisisataa, niin hän olisi jo sen kuukauden kuluessa ollut myyty mies.

Marseillen kauppamaailmassa oltiin varmoja siitä, että Morrel ei voisi pysyä näiden ainaisten vastoinkäymisten aikana pystyssä. Ihmetys oli siis suuri, kun nähtiin hänen kuukauden lopulla suorittavan kaikki maksunsa aivan säännöllisesti. Luottamus ei kuitenkaan palannut, ja kaikki arvelivat yksimielisesti, että seuraavan kuun lopussa täytyi onnettoman laivanvarustajan tehdä vararikko.

Koko kuukauden Morrel ponnisti tavattomasti voimiaan kootakseen kaikki tulolähteensä. Ennen otettiin hänen vekseleitään luottamuksella vastaan, niitä jopa haluttiinkin, vaikka ne olisi asetettu kuinka pitkäksi aikaa tahansa. Nyt Morrel koetti myydä kolmeksi kuukaudeksi asetettua vekseliä, mutta kaikki pankit kieltäytyivät sitä ostamasta. Onneksi Morrelilla oli muutamia saatavia perittävinä. Hänen onnistui periä ne, ja heinäkuun lopulla hän saattoi jälleen suorittaa kaikki sitoumuksensa.

Marseillessa ei ollut sittemmin nähty Thomson & Frenchin edustajaa. Käytyään Morrelin luona hän oli kadonnut. Kun hän ei ollut Marseillessa ollut tekemisissä kenenkään muun kuin määrin, vankilan tarkastajan ja herra Morrelin kanssa, niin ei hänen käyntinsä ollut jättänyt muita jälkiä kuin erilaatuiset muistot näiden kolmen miehen mieleen. Mitä Pharaonin miehistöön tulee, niin se oli varmaankin saanut itselleen uuden paikan, sillä se oli kadonnut aivan kokonaan.

Kun kapteeni Gaumard parani sairaudestaan, joka oli häntä pidättänyt Palmassa, hän palasi Marseilleen. Hän arkaili mennä herra Morrelin luo, mutta kun tämä sai kuulla hänen palanneen, niin hän läksikin itse kapteeninsa luo. Penelonin kertomuksesta hän tiesi, kuinka rohkeasti kapteeni oli haaksirikon aikana käyttäytynyt, ja nyt hän saikin vuorostaan lohduttaa kapteenia. Hän toi Gaumard'ille hänen palkkansa, jota tämä ei ollut uskaltanut tulla noutamaan. Astuessaan portaita alas Morrel näki Penelonin nousevan niitä ylös. Penelon näytti oivalla tavalla käyttäneen rahansa, sillä hän oli aivan uudessa puvussa. Nähdessään entisen isäntänsä kunnon merimies näytti joutuvan hyvin hämilleen. Hän vetäytyi niin kauas kuin voi, siirsi mälliä oikeasta poskestaan vasempaan ja vasemmasta oikeaan, mulkoili häneen säikähtyneenä ja puristi hyvin varovaisesti kättä, jonka Morrel tapansa mukaan sydämellisesti oli hänelle ojentanut. Morrel arveli tämän hämilläolon johtuvan hänen komeasta puvustaan: tuo kunnon mies ei varmaankaan omilla rahoillaan ollut hankkinut itselleen sellaista pukua. Hänellä oli siis uusi paikka, ja nyt hän häpesi entisen isäntänsä edessä, kun ei kauemmin ollut surrut Pharaonin hukkumista. Ehkä hän tuli ilmoittamaan kapteeni Gaumard'ille uudesta onnestaan ja tekemään uuden isäntänsä puolesta tarjouksia hänellekin.

-- Rakastakoon uusi isäntänne teitä niin kuin minä olen rakastanut ja olkoon hän onnellisempi kuin minä olen ollut, sanoi Morrel.

Koko elokuun ajan Morrel koetti saavuttaa entisen luottonsa tai hankkia varoja. Elokuun 20. päivänä tiedettiin hänen lähteneen postivaunuilla jonnekin, ja arveltiin silloin, että kun vararikkoilmoitus varmaankin tapahtuisi kuukauden viimeisenä päivänä, hän ei ollut tahtonut olla läsnä tässä tuskallisessa toimituksessa, vaan oli uskonut sen Emmanuelin ja Cocleksen huostaan. Mutta vastoin kaikkia otaksumisia avattiinkin kassa tavalliseen tapaan elokuun 31. päivänä. Cocles ilmestyi ristikon taakse, tarkasti yhtä huolellisesti kuin ennenkin hänelle ojennetut vekselit ja maksoi ne yhtä täsmällisesti kuin ennenkin. Kassaan tuotiin kaksi laskuakin, joita Morrel oli odottanut, ja ne suoritettiin aivan yhtä täsmällisesti kuin vekselitkin. Tätä ei kukaan enää voinut ymmärtää, ja kun onnettomuuden ennustajat ovat hyvin itsepintaisia, niin he väittivät vararikon tapahtuvan syyskuun viimeisenä päivänä.

Syyskuun 1. päivänä saapui Morrel. Koko perhe odotti häntä hyvin levottomana. Tämä Morrelin Pariisin-matka oli viimeinen pelastuksen toivo. Morrel oli ajatellut Danglars'ia, joka nyt oli miljoonamies ja joka sai aikaisemmasta menestyksestään kiittää häntä, sillä Morrelinhan suosituksesta Danglars oli päässyt tuon espanjalaisen pankkiirin palvelukseen, jossa hänen suunnattoman suuri omaisuutensa oli saanut alkunsa. Nyt sanottiin Danglars'illa olevan kuusi tai kahdeksan miljoonaa ja loppumaton luotto. Danglars voisi pelastaa Morrelin ottamatta taskustaan kolikkoakaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin mennä lainan takuuseen, ja Morrel oli pelastettu. Morrel oli kauan ajatellut Danglars'ia, mutta ei ollut voinut voittaa erinäistä vastenmielisyyttään ja oli siksi niin kauan kuin mahdollista ollut turvautumatta tähän viimeiseen keinoon. Hän oli ollut oikeassa, sillä hän palasi aivan murtuneena matkaltaan saatuaan pyyntöönsä nöyryyttävän kiellon.

Kotiin tultuaan hän ei valittanut, ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, hän syleili itkien vaimoaan ja tytärtään, ojensi kätensä ystävällisesti Emmanuelille, sulkeutui sisimpään työhuoneeseensa ja käski lähettämään Cocleksen luokseen.

-- Nyt olemme hukassa, sanoivat naiset Emmanuelille.

Kun he sitten olivat neuvotelleet keskenään, päätettiin, että Julie kirjoittaa veljelleen, joka oli Nîmes'issa kasarmissaan ja pyytää häntä heti saapumaan.

Naisraukat tunsivat vaistomaisesti, että he tarvitsivat kaiken voimansa kestääkseen heitä uhkaavan iskun.

Sitä paitsi oli Maximilien Morrelilla, vaikkakin hän oli vasta kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, suuri vaikutusvalta isäänsä.

Hän oli vakava ja suoraluonteinen mies. Kun hänen piti valita elämänuransa, ei hänen isänsä ollut tahtonut millään tavoin määrätä hänen tulevaisuuttaan, vaan oli tutkinut, minne hänen taipumuksensa viittasivat. Poika oli silloin ilmoittanut haluavansa antautua sotilasalalle. Hän oli hankkinut itselleen mainiot koulutiedot, oli loistavalla tavalla suorittanut pääsytutkinnon polyteknilliseen kouluun ja päässyt sieltä 53:nnen linjan aliupseerina. Hän oli vuoden ajan ollut toimessaan, ja hänet oli luvattu ensi tilassa nimittää luutnantiksi. Rykmentissään Maximilien tiedettiin velvollisuudentuntoiseksi sotilaaksi ja ihmiseksi, ja häntä sanottiinkin yleisesti stoalaiseksi. Tietysti useimmat, jotka käyttävät tätä sanaa, matkivat vain muita eivätkä tiedä, mitä koko sana merkitsee.

Tämän nuoren miehen kutsuivat äiti ja sisar luokseen tukemaan heitä edessäolevina vaikeina hetkinä.

He eivät olleet erehtyneet. Asema oli todellakin hyvin vakava, sillä vähän sen jälkeen, kun Morrel oli mennyt työhuoneeseensa Cocleksen kanssa, Julie näki jälkimmäisen tulevan sieltä kalpeana, vapisten ja aivan onnettoman näköisenä.

-- Voi, hyvä neiti, hyvä neiti! huusi hän. -- Mikä kamala onnettomuus! Kukaan ei olisi tätä uskonut!

Vähän sen jälkeen Julie näki hänen palaavan mukanaan kaksi suurta tilikirjaa, salkku ja pussillinen rahaa.

Morrel tarkasti kirjat, avasi salkun ja laski rahat.

Hänen rahavaransa supistuivat kuuteen- tai kahdeksaantuhanteen frangiin, kuukauden viidenteen päivään asti perittävät saatavansa viiteen- tai kuuteentuhanteen. Parhaimmassa tapauksessa tuli niistä yhteensä neljätoistatuhatta frangia, joilla hänen olisi pitänyt suorittaa kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin sitoumus. Hän ei voinut edes tarjota tällaista summaa lyhennykseksi.

Mutta tullessaan päivälliselle hän oli rauhallisen näköinen. Tämä tyyneys kauhistutti naisia enemmän kuin syvin toivottomuus.

Päivällisen jälkeen Morrelin oli tapana lähteä kävelemään. Hän meni Les Phocéens -nimiseen yhdistykseen ja luki siellä Le Sémaphore -lehteä. Tänään hän ei lähtenyt minnekään, vaan palasi työhuoneeseensa.

Cocles puolestaan näytti olevan aivan sekaisin. Hän istui suuren osan päivää pihalla eräällä kivellä avopäin kolmenkymmenen asteen kuumuudessa.

Emmanuel koetti lohduttaa naisia, mutta oli huono puhuja. Hän tunsi siksi hyvin liikehuoneen tilan, että oli huomannut, mikä suuri onnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.

Tuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin lähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän hiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten heidän häntä kutsuvan.

Naiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.

Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen, kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.

Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.

Tyttö meni rouva Morrelin luo.

-- Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.

Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.

Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että hän jaksoi olla virkkamatta mitään.

Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan rintaansa vastaan.

Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.

Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.

Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin rangaistukseksi?

-- Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, -- kun otatte minulta tämän avaimen pois?

-- Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti kyyneliä. -- Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.

Julie oli etsivinään avainta.

-- Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.

Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.

-- Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. -- Ja jos suinkin on mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.

Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä kiihkeästi astelevan huoneessaan.

Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.

Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat odottaneet Maximilienia.

Kello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni, mutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille kasvoilleen.

Naiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.

Morrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi kuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.

Julie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä lähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:

-- Jää äitisi luo, sanoi hän.

Mutta Julie oli itsepintainen.

-- Minä käsken! sanoi Morrel.

Ensimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta hänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että Julie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.

Hän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni ovi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat hänen otsalleen.

Hän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.

-- Maximilien! sanoi hän.

Kuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa syliin.

-- Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, -- mitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja riensin tänne.

-- Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle, -- menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.

Tyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.

-- Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella murteella.

-- Olen, änkytti Julie. -- Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne teitä laisinkaan.

-- Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.

Julie arkaili.

-- Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.

Tyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:

Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain, astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro ja tuokaa se isällenne.

Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.

Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.

Merenkulkija Sindbad.

Nuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen kysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo kadonnut.

Hän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä jälkikirjoituksen:

Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne, niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.

Tämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin ansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän tietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi joutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä. Tuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.

Julie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.

Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää, pakotti hänet kääntymään Emmanuelin eikä äitinsä tai veljensä puoleen.

Hän juoksi portaita alas, kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä, jolloin Thomson & Frenchin edustaja kävi heillä, kertoi kohtauksesta portailla ja lupauksestaan, ja näytti kirjettä.

-- Sinne on mentävä, sanoi Emmanuel.

-- Mentäväkö? sopersi Julie.

-- Niin, minä saatan sinua.

-- Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoi Julie.

-- Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. -- Minä odotan sinua Musée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran uhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka on antanut sinulle valittamisen aihetta.

-- Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, -- että minun pitää mennä sinne?

-- Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.

-- Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.

Emmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan kirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.

-- Kuulehan, sanoi hän. -- Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?

-- On.

-- Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta frangia.

-- Niin, tiedän sen.

-- Kassassa on vain viisitoistatuhatta.

-- Mitä siis tapahtuu?

-- Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen kello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.

-- Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.

Tällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.

Nuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat kohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän ei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.

Hän oli aivan kuin lamautunut.

Äkkiä hän syöksyi ulos, juoksi portaita ylös, sillä hän luuli isänsä olevan työhuoneessa, ja kolkutti sen oveen, mutta turhaan.

Siinä seisoessaan hän kuuli asuinhuoneisiin vievän oven aukenevan, kääntyi ja näki isänsä. Sen sijaan että olisi mennyt suoraan työhuoneeseensa, herra Morrel olikin mennyt asuinhuoneisiin ja tuli nyt sieltä.

Morrel huudahti hämmästyksestä nähdessään Maximilienin, hän ei tietänyt nuoren miehen tulosta mitään. Hän jäi liikkumattomana paikalleen ja painoi vasemmalla kädellään esinettä, jonka oli kätkenyt takkinsa alle.

Maximilien heittäytyi isänsä kaulaan. Mutta äkkiä hän väistyi kauemmaksi ja jätti vain oikean kätensä isänsä povelle.

-- Isä, sanoi hän kalmankalpeana, -- miksi teillä on pistooleita taskussanne?

-- Juuri sitä minä pelkäsin, sanoi Morrel.

-- Isä, isä, huudahti nuori mies. -- Miksi nämä aseet?

-- Maximilien, sanoi Morrel katsoen terävästi poikaansa, -- sinä olet mies ja sinulla on kunniantuntoa. Tule, minä selitän sinulle kaikki.

Ja tyynenä Morrel astui työhuoneeseensa Maximilienin seuratessa häntä horjuvin askelin.

Morrel avasi oven ja sulki sen poikansa astuttua sisään. Sitten hän meni työhuoneeseensa, laski pistoolit pöytänsä reunalle ja osoitti sormellaan pojalleen avoinna olevaa tilikirjaa.

Siihen oli liikkeen tila tarkkaan merkitty.

Morrelin oli suoritettava puolen tunnin kuluttua kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.

Hänellä ei ollut muuta kuin viisitoistatuhatta kaksisataa viisikymmentäseitsemän frangia.

-- Lue, sanoi Morrel.

Nuori mies luki ja jäi seisomaan paikalleen aivan murtuneena.

Morrel oli vaiti. Mitä hän olisikaan voinut lisätä numeroiden murhaavaan todistukseen!

-- Ja oletteko tehnyt kaiken isä, välttääksenne tämän onnettomuuden?

-- Olen, vastasi Morrel.

-- Mitään tuloja ei ole tiedossa?

-- Ei mitään.

-- Ja puolen tunnin päästä on nimemme häpäisty!

-- Veri pesee häpeän pois, sanoi Morrel.

-- Olette oikeassa, isä, ja minä ymmärrän teitä.

Sitten hän ojensi kätensä pistooleita kohden sanoen:

-- Toinen on teitä ja toinen minua varten.

Morrel pidätti hänen kättään.

-- Ja äitisi ... sisaresi ... kuka heitä elättää?

Nuoren miehen koko ruumis alkoi väristä.

-- Isä, sanoi hän, -- vaaditteko minua jäämään elämään?

-- Vaadin, sanoi Morrel, -- sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on tyyni, voimakas luonne, Maximilien... Maximilien, sinä et ole mikään tavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon ainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.

Nuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä alistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti olkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.

-- Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, -- minä jään elämään!

Morrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien sulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa vastaan.

-- Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.

Maximilien hymyili.

-- Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.

-- Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.

-- Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, -- siunatkaa minua!

Morrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan ja sanoi:

-- Niin, niin, minä siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman esi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta. Rakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi muuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan tylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka minulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy toimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja sisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä, jonka olen muille velkaa, ei päivä päivältä käsissäsi lisääntyisi. Muista, kuinka kaunis ja juhlallinen on se päivä, jolloin kaikki on hyvitetty, se päivä, jolloin tämän saman pöydän ääressä lausut: "Isäni kuoli, koska ei voinut tehdä sitä, minkä minä olen tehnyt. Mutta hän kuoli tyynenä ja rauhallisena, sillä hän tiesi kuollessaan, mitä minä teen."

-- Isä, isä, huudahti nuori mies, -- jospa te kuitenkin voisitte elää!

-- Jos jään eloon, niin kaikki muuttuu. Jos elän, niin suosio muuttuu vihaksi, sääli vainoksi. Jos elän, niin en ole muuta kuin sanansa syöjä, vararikon tehnyt mies. Jos kuolen, niin olen vain onnettoman, kunniallisen miehen ruumis. Jos jään elämään, niin parhaat ystäväni karttavat taloani; kuoltuani seuraa koko Marseille minua viimeiseen leposijaani. Jos jään elämään, niin sinä häpeät nimeäni, mutta kuoltuani voit pää pystyssä sanoa: "Olen sen miehen poika, joka surmasi itsensä, kun ei voinut vastata nimestään."

Nuori mies huokasi syvään, mutta näytti alistuvan kohtaloonsa. Hänen järkensä oli vakuuttunut, vaikka ei sydämensä.

-- Ja nyt, sanoi Morrel, -- jätä minut yksin ja koeta pitää naiset loitolla.

-- Ettekö tahdo nähdä sisartani enää? kysyi Maximilien.

Nuori mies toivoi vielä heikosti, että tämä kohtaaminen muuttaisi isän päätöksen. Herra Morrel pudisti päätään.

-- Minä näin hänet tänä aamuna, sanoi hän, -- ja lausuin silloin hänelle jäähyväiset.

-- Eikö teillä, isä, ole annettavana minulle mitään erikoisia tehtäviä? kysyi Maximilien väräjävällä äänellä.

-- On kyllä, poikani, pyhä tehtävä.

-- Mikä se on, isä?

-- Thomson & Frenchin kauppahuone on ollut ainoa, joka on säälinyt minua joko puhtaasta ihmisyydestä tai itsekkyydestä, vaikka enhän minä voi nähdä ihmisten sydämiin. Heidän edustajansa, joka kymmenen minuutin kuluttua tulee nostamaan kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia, tarjosi vapaaehtoisesti minulle kolmen kuukauden lykkäyksen. Tälle kauppaliikkeelle on ensimmäisenä kaikki suoritettava, poikani, ja tuo mies olkoon sinulle pyhä.

-- Kyllä, isä, sanoi Maximilien.

-- Ja nyt kerta vielä hyvästi, sanoi Morrel. -- Mene, mene, minun täytyy saada olla yksin. Testamenttini löydät makuuhuoneeni kirjoituspöydän laatikosta.

Nuori mies seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän tahtoi, mutta ei jaksanut täyttää isänsä tahtoa.

-- Kuulehan, Maximilien, sanoi hänen isänsä, -- kuvittele, että olen sotilas, niin kuin sinäkin ja että minua käsketään valloittamaan vallitus; jos tiedät, että se merkitsee kuolemaa, niin etkö silloin sanoisi minulle samaa mitä äsken: "Menkää, isäni, sillä jäämällä tuotatte itsellenne häpeää, ja kuolema on parempi kuin häpeä!"

-- Sanoisin, vastasi nuori mies, -- sanoisin kyllä.

Ja sulkien kiihkeästi isänsä syliinsä hän sanoi:

-- Menkää, isäni!

Ja hän syöksyi pois työhuoneesta.

Poikansa mentyä Morrel seisoi hetkisen paikallaan tuijottaen oveen. Sitten hän ojensi kätensä soittokellon nuoraan ja veti.

Vähän ajan päästä tuli Cocles.

Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Nämä viimeiset kolme päivää olivat murtaneet hänen voimansa. Ajatus: "Kauppahuone Morrel lakkauttaa maksunsa", painoi hänet syvempään kumaraan kuin olisi tehnyt kaksikymmentä vuotta lisää ikävuosia.

-- Hyvä Cocles, sanoi Morrel äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata, sinä jäät odotushuoneeseen. Kun tuo herra, joka jo kolme kuukautta sitten kävi täällä, Thomson & Frenchin edustaja, saapuu, niin ilmoitat minulle hänen tulonsa.

Cocles ei vastannut, nyökkäsi vain ja meni odotushuoneeseen istumaan.

Morrel vaipui tuoliinsa. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon. Hänellä ei ollut enää aikaa enempää kuin seitsemän minuuttia. Viisari liikkui tuskattoman nopeasti. Hän luuli näkevänsä, miten se siirtyi.

Mahdotonta on kuvailla, mitä tuona hetkenä liikkui miehen mielessä. Hän oli vielä täysissä voimissaan ja tahtoi ehkä väärien päätelmien nojalla erota kaikesta siitä, mitä maailmassa rakasti, ja jättää elämän, joka tarjosi hänelle runsaasti perheonnea. Ennen kuin häntä olisi voinut ymmärtää, olisi täytynyt nähdä hänen hikeähelmeilevä otsansa, jonka hän kuitenkin kohotti taivasta kohden.

Kellon viisari liikkui yhä, pistoolit oli ladattu. Hän tarttui toiseen niistä ja lausui hiljaa tyttärensä nimen. Sitten hän laski aseen pois, tarttui kynään ja kirjoitti muutaman sanan.

Hän ei mielestään ollut sanonut kyllin helliä jäähyväisiä rakkaalle lapselleen. Sitten hän kääntyi katsomaan kelloon. Hän ei enää laskenut minuutteja vaan sekunteja.

Hän tarttui jälleen pistooliin, avasi puoliksi suunsa ja piti silmällä kellon viisaria. Hän sävähti itse vetäessään hanan vireeseen.

Sitten nousi kylmä hiki hänen otsalleen, kuolettava tuska kouristi hänen sydäntään.

Hän kuuli portaille vievän oven narisevan saranoillaan.

Työhuoneeseen vievä ovi aukeni.

Kello alkoi kohta lyödä yhtätoista.

Morrel ei kääntynyt, hän odotti Cocleksen ilmoittavan:

"Thomson & Frenchin edustaja."

Hän nosti pistoolin suunsa kohdalle...

Samassa hän kuuli kiljahduksen. Se oli hänen tyttärensä ääni.

-- Isä! huusi nuori tyttö aivan hengästyneenä ja melkein tukehtumaisillaan ilosta, -- pelastettu, te olette pelastettu!

Ja hän heittäytyi isänsä syliin heiluttaen korkealla silkkistä, punaista kukkaroa.

-- Pelastettu! Mitä sanotkaan, lapseni! huudahti Morrel. -- Mitä tämä merkitsee?

-- Niin, pelastettu, pelastettu, katsokaa, katsokaa! sanoi tyttö.

Morrel otti kukkaron ja vavahti, sillä hän muisti hämärästi, että se oli kerran ollut hänen omansa.

Sen toisessa osastossa oli kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin vekseli.

Se oli kuitattu.

Toisessa oli pienen pähkinän kokoinen timantti ja paperiliuskalle kirjoitettuna nämä kaksi sanaa:

Julien myötäjäiset.

Morrel nosti kätensä otsalleen. Hän luuli näkevänsä unta.

Samassa kello löi yksitoista.

Jokainen vasaran lyönti kaikui hänen korvissaan, aivan kuin ne olisivat osuneet hänen omaan sydämeensä.

-- Selitähän, lapsi, sanoi hän. -- Mistä olet tämän kukkaron löytänyt?

-- Meilhan-kadun varrelta, numerosta viisitoista, viidennessä kerroksessa pienen huoneen lieden reunalta.

-- Mutta eihän tämä kukkaro ole sinun.

Julie ojensi hänelle aamulla saamansa kirjeen.

-- Kävitkö yksin tuossa talossa? kysyi Morrel.

-- Emmanuel seurasi minua, isä. Hänen piti odottaa minua Musée-kadun kulmassa. Mutta hän ei kylläkään palatessani ollutkaan enää siellä.

-- Herra Morrel! kuului huuto portailta. -- Herra Morrel!

-- Se on hänen äänensä, sanoi Julie.

Samassa Emmanuel astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui ilo ja mielenliikutus.

-- Pharaon! huusi hän. -- Pharaon!

-- Mitä! Pharaon! Oletko hullu, Emmanuel! Tiedäthän, että se on hukkunut.

-- Pharaon, herra Morrel. Sataman suulta on ilmoitettu, että Pharaon on tulossa.

Morrel vaipui tuoliin, hänen voimansa pettivät. Hän ei voinut millään selittää näitä uskomattomia, ennenkuulumattomia, satumaisia tapauksia.

-- Isä, huudahti Maximilien, -- miksi sanoitte Pharaonin hukkuneen? Sataman suulta ilmoitetaan Pharaonin tulevan.

-- Ystäväni, sanoi Morrel, -- ennen kuin se voi tapahtua, täytyy uskoa ihmeisiin. Mahdotonta! Mahdotonta!

Mutta olivathan kukkaro, kuitti ja kallisarvoinen timanttikin todellisia ja yhtä kaikki uskomattomia.

-- Hyvä herra, sanoi Cocles vuorostaan, -- mitä tämä tietää, Pharaon?

-- Menkäämme katsomaan, sanoi Morrel nousten paikaltaan, -- ja Jumala meitä armahtakoon, jos se on väärä uutinen.

He laskeutuivat portaita alas. Portailla odotti rouva Morrel. Hän ei ollut uskaltanut astua sisään.

Vähän ajan päästä he olivat Cannebièrella.

Satamassa oli suuri joukko kansaa koolla.

Tämä joukko antoi Morrelille tietä.

-- Pharaon, Pharaon! huusivat kaikki.

Kaikkien ihmeeksi laski Saint-Jeanin tornin edustalle laiva, jonka keulassa oli valkoisin kirjaimin "Pharaon (Morrel & poika, Marseille)", aivan samanlainen kuin toinenkin Pharaon ja lastinaan kokenillia ja indigoa. Se laski ankkurinsa ja purjeensa. Kannella komensi kapteeni Gaumard, ja Penelon viittoi Morrelille.

Enää ei voinut epäilläkään, omat silmät olivat todistamassa, ja kymmenentuhatta ihmistä todistusta tukemassa.

Kun Morrel ja hänen poikansa syleilivät kaikkien nähden toisiaan rannalla nähdessään tämän ihmeen, niin eräs mies, jonka kasvoja puoliksi peitti musta parta, katseli tätä kohtausta aivan heltyneenä lähellä olevan ristikkoikkunan takaa ja sanoi itsekseen:

-- Ole onnellinen, jalo mies. Siunattu ollos kaiken sen hyvän tähden, mitä olet tehnyt ja tulet tekemään. Ja pysyköön kiitollisuuteni yhtä salassa kuin hyvä työsikin.

Ja huulillaan hymy, jossa kuvastui ilo ja onni, hän lähti kätköstään kenenkään näkemättä, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut päivän tärkeimpään tapaukseen. Hän astui alas portaita, jotka ovat satamalaiturin reunassa, ja huusi kolme kertaa:

-- Jacopo, Jacopo, Jacopo!

Pieni vene tuli hänen luokseen, hän hyppäsi siihen, soudatti itsensä komeaan purteen ja nousi sen kannelle kepeästi kuin merimies. Sieltä hän katseli, miten Morrel ilosta itkien kätteli kaikkia ja näytti etsivän tuota tuntematonta hyväntekijäänsä laivasta.

-- Ja nyt, sanoi tuntematon, -- hyvästi, hyvyys, ihmisyys, kiitollisuus... Hyvästi kaikki tunteet, jotka sydämen tekevät onnelliseksi...! Kohtalo on valinnut minut puolestaan palkitsemaan hyviä ihmisiä ... koston jumala jättäköön nyt minulle paikkansa rangaistakseni rikolliset!

Nämä sanat sanottuaan hän viittasi, ja aivan kuin pursi olisi odottanut vain tätä merkkiä, se läksi kiitämään ulappaa kohden.

31. Italia -- Merenkulkija Sindbad

Vuoden 1838 alussa oli Firenzessä kaksi nuorta miestä, jotka molemmat kuuluivat Pariisin hienoimpaan seurapiiriin; toinen oli vicomte Albert de Morcerf, toinen paroni Franz d'Epinay. He olivat päättäneet viettää karnevaalin Roomassa, jossa Franzin tuli olla Albertin oppaana, sillä hän oli jo kaksi vuotta oleskellut Italiassa.

Mutta asuinpaikan saaminen Roomassa karnevaalin aikana ei ole suinkaan helppoa, ellei tahdo maata Piazza del Popololla tai Forum Romanumilla. Niinpä nuorukaiset kirjoittivat Pastrinille, joka omisti London-hotellin Piazza di Spagnan varrella, ja tilasivat itselleen hauskan asunnon.

Pastrini vastasi, ettei hänellä ollut enää vapaina muuta kuin kaksi huonetta ja pieni kabinetti kolmannessa kerroksessa. Ne hän oli valmis vuokraamaan kohtuullisesta hinnasta, louisdorista päivässä. Nuoret miehet suostuivat tähän. Sillä välillä Albert läksi Napoliin ja Franz jäi Firenzeen.

Nautittuaan kaikista niistä huveista, jotka Medicien kaupunki voi tarjota, käveltyään kyllikseen siinä maallisessa paratiisissa, jonka nimi on Carcine, Franz halusi nähdä Elban, Napoleonin merkillisen oleskelupaikan. Hän oli jo sitä ennen nähnyt Korsikan, Napoleonin kehdon.

Eräänä iltana hän siis irroitti Livornon satamassa purjeveneen, laskeutui sen pohjalle viittaansa kietoutuneena ja sanoi merimiehille ainoastaan: "Elban saarelle!"

Vene läksi satamasta aivan kuin merilintu pesästään, ja seuraavana päivänä Franz saapui Porto-Ferrajoon.

Franz kulki keisarillisen saaren halki kaikkia niitä teitä, joita jättiläinen oli astunut, ja palasi purteen Marcianassa.

Kaksi tuntia myöhemmin hän laski maihin Pianosan saarelle, jossa kerrottiin olevan tavattoman paljon pyitä.

Metsästys ei onnistunut hyvin. Franz sai ammutuksi ainoastaan pari vaivaista pyytä, ja uuvutettuaan siten itsensä aivan turhan tähden hän meni jokseenkin huonolla tuulella veneeseen.

-- Jos teidän ylhäisyytenne vain tahtoo, sanoi laivuri, -- niin voin neuvoa verrattoman metsästyspaikan.

-- Missä?

-- Näettekö tuon saaren? sanoi laivuri ja osoitti sormellaan etelään päin erästä keilanmuotoista, kallioista saarta, joka kohosi aivan tummansinisen meren keskeltä.

-- Mikä tuo saari on? kysyi Franz.

-- Monte-Criston saari, vastasi livornolainen.

-- Mutta eihän minulla ole lupaa metsästää tuolla saarella.

-- Sitä ei teidän ylhäisyytenne tarvitsekaan, saari on aivan autio.

-- Autio saari keskellä Välimerta, sepä omituista.

-- Ja luonnollista, teidän ylhäisyytenne. Saari on kauttaaltaan kallioinen, eikä siellä ole tilkkuakaan viljelyskelpoista maata.

-- Minne saari kuuluu?

-- Toscanaan.

-- Millaista riistaa siellä on?

-- Tuhansittain villivuohia.

-- Ja ne elävät nuoleskelemalla kallioita, sanoi Franz epäuskoisena hymyillen.

-- Ei, pureskelemalla sanajalkoja, myrttipensaita ja mastiksipuita, joita kasvaa kaikissa kallionkoloissa.

-- Mutta missä siellä voi nukkua?

-- Joko saarella olevissa luolissa tai veneessä viittaan kietoutuneena. Voisimmehan sitä paitsi lähteä pois heti metsästyksen päätyttyä, purjehdimmehan me yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja jos tyyntyy, niin voimmehan soutaa.

Franz suostui kuin suostuikin tähän ehdotukseen korvatakseen tähän asti epäonnistuneen metsästyksensä.

Hänen myönnyttyään keskustelivat merimiehet vähän aikaa hiljaa keskenään.

-- No, kysyi Franz, -- mikä nyt on taas? Onko tullut este?

-- Ei, sanoi laivuri, -- mutta meidän täytyy ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että saari on julistettu epäiltävien seutujen joukkoon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, että kun Monte-Criston saari on asumaton, niin siellä oleksii merirosvoja ja salakuljettajia, jotka saapuvat Korsikasta, Sardiniasta ja Afrikasta. Jos joku ilmoittaa meidän poikenneen sinne, täytyy meidän Livornoon palatessamme jäädä kuudeksi päiväksi tarkastuksen alaiseksi.

-- Hitto vieköön, sehän muuttaa koko asian! Kuudeksi päiväksi! Juuri niin moneksi, kuin Jumala tarvitsi luodakseen maailman. Se on aivan liian pitkä aika.

-- Mutta eihän kukaan ilmoita teidän ylhäisyytenne olleen Monte-Criston saarella.

-- En minä ainakaan, huudahti Franz.

-- Emme mekään, sanoivat merimiehet.

-- Siinä tapauksessa lähtekäämme Monte-Cristoa kohden.

Laivuri antoi määräyksensä. Keula käännettiin saareen päin, ja vene alkoi kiitää sitä kohden.

Tuuli pullisti purjeita, ja kun merimiehet olivat asettuneet paikoilleen, kolme keulaan ja neljäs perää pitämään, ryhtyi Franz jatkamaan keskustelua.

-- Hyvä Gaetano, sanoi hän laivurille, -- muistaakseni sanoitte, että saari on merirosvojen tyyssija, ja mielestäni se on aivan toisenlaista riistaa kuin vuohet.

-- Se on aivan totta, teidän ylhäisyytenne.

-- Tiesin kyllä, että salakuljettajia oli olemassa, mutta Algerian valloituksen jälkeen ja muhamettilaisen hallituksen kukistuttua en luullut, että niitä enää olisi muualla kuin Cooperin ja kapteeni Marryatin romaaneissa.

-- Teidän ylhäisyytenne erehtyi, merirosvoja on yhä olemassa kuten maantierosvojakin, jotka muka paavi Leo XII hävitti sukupuuttoon, mutta jotka yhtä kaikki pidättävät ihmisiä aivan Rooman porttien edustalla. Ettekö ole kuullut, miten paavin luona oleva Ranskan lähettiläs ryöstettiin putipuhtaaksi viidensadan askelen päässä Velletristä?

-- Olen kyllä kuullut.

-- Jos teidän ylhäisyytenne asuisi Livornossa, saisitte tuon tuostakin kuulla, että kauppalaiva, jota kovasti odotettiin, tai englantilainen jahti, jonka piti saapua Bastiaan, Porto-Ferrajoon tai Civita-Vecchiaan, ei olekaan tullut perille, vaan luultavasti murskaantunut kalliota vasten. No niin, tämä kallio onkin pieni ja kapea kuuden tai kahdeksan miehen soutama vene, joka on sen yllättänyt ja ryöstänyt pimeänä tai myrskyisenä yönä asumattoman saaren tienoilla, aivan samoin kuin rosvot ryöstävät postivaunut metsän laidassa.

-- Mutta, sanoi Franz maatessaan siinä veneen pohjalla, -- miksi eivät ryöstetyt tee valitusta, miksi he eivät vaadi Ranskan, Sardinian tai Toscanan hallitusta kostamaan?

-- Siksi, että laivasta tai jahdista viedään veneeseen ensin kaikki, mikä suinkin on arvokasta, sitten laivaväen kädet ja jalat kytketään yhteen, jokaisen kaulaan sidotaan neljänkolmatta naulan painoinen kuula, laivan pohjaan tehdään tynnyrin suuruinen reikä, noustaan kannelle, suljetaan luukut ja mennään veneeseen. Kymmenen minuutin päästä laiva alkaa valittaa ja huoata, ja sitten se uppoaa. Ensin vaipuu toinen puoli veden alle, sitten toinen, sitten se nousee, painuu taas ja vajoaa yhä enemmän. Äkkiä kuuluu aivan kuin kanuunan laukaus, ilma halkaisee kannen. Sitten laiva liikahtelee kuin hukkuva ja vaipuu yhä syvemmälle. Vesi, joka laivan sisällä on ollut kovassa puristuksessa, purskahtaa esiin kaikista aukoista, aivan kuin iso valaskala purskuttaisi sieraimistaan jättiläismäisiä vesisuihkuja. Sitten kuuluu viimeinen korina ja laiva vaipuu syvyyteen muodostaen veteen ison suppilon, joka pyörii hetkisen, täyttyy vähitellen ja häviää. Viiden minuutin kuluttua vain Jumalan silmä voi meren pohjasta löytää hukkuneen laivan. -- Ymmärrättekö nyt, jatkoi laivuri hymyillen, miksi laiva ei tule satamaan ja miksi miehistö ei tee valitusta?

Jos Gaetano olisi kertonut tämän kaiken ennen matkalle lähtöä, olisi Franz luultavasti miettinyt kauemmin, ennen kuin läksi. Mutta he olivat jo matkalla, ja peräytyminen olisi näyttänyt pelkuruudelta. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät etsi vaarallisia tilanteita, mutta jotka kyllä tarpeen tullen kylmäverisesti taistelevat vaaraa vastaan, katselevat sitä aivan samoin kuin vastustajaa kaksintaistelussa, tarkkaavat hänen liikkeitään, arvioivat hänen voimansa; pysähtyvät niin paljon, että voivat hengittää, mutta eivät niin paljoa, että näyttäisivät pelkureilta. He huomaavat ensi katseella, millaiset ovat voittamisen mahdollisuudet, ja surmaavat yhdellä iskulla.

-- Mitä vielä, sanoi hän. -- Olen kulkenut Sisilian ja Calabrian halki, olen purjehtinut kaksi kuukautta Arkkipelagissa enkä kertaakaan ole nähnyt rosvon tai ryövärin varjoakaan.

-- En minä tätä kertonutkaan saadakseni teidän ylhäisyyttänne luopumaan aikeestaan, sanoi Gaetano, -- vastasin vain kysymykseenne, siinä kaikki.

-- Se on totta, Gaetano, ja kertomuksenne oli hyvin huvittava. Kun tahdon nauttia siitä mahdollisimman kauan, niin menkäämme Monte-Criston saarelle.

Nopeasti lähestyttiin matkan päämäärää. Oli hyvä tuuli, ja vene kiiti kuuden tai seitsemän solmun nopeudella. Sitä mukaa kuin tultiin lähemmäksi, näytti saari nousevan merestä yhä korkeammaksi, ja illan kirkkaassa valossa näki, miten kalliolohkareet olivat päällekkäin aivan kuin asevarastossa kanuunan kuulat, ja niiden koloissa näkyi punertavaa kanervaa ja viheriäisiä pensaita. Vaikka merimiehet näyttivätkin aivan rauhallisilta, tarkastelivat he kuitenkin valppaina kuultavaa ulappaa. Etäällä näkyi ainoastaan muutamia kalastajaveneitä, joiden valkoiset purjeet keinuivat aivan kuin kalalokkien siivet.

Vene oli enää parin peninkulman päässä saaresta, kun aurinko alkoi laskea Korsikan taakse, jonka terävät kalliohuiput kohosivat korkealle taivasta kohden. Tämä kiviröykkiö nousi uhkaavana kuin jättiläinen Adamastor veneen eteen ja peitti auringon, vaikka säteet vielä kultasivat sen huippuja. Mutta yhä voitokkaampana nousi merestä varjo, valloitti huiputkin, ja lopulta saari oli kuin harmaa röykkiö, joka tummenemistaan tummeni. Puolen tunnin päästä oli pilkkoen pimeää.

Kaikeksi onneksi merimiehet liikkuivat tutuilla vesillä, sillä Franz ei tuntenut itseään aivan rauhalliseksi siinä veneessä keskellä pimeää yötä. Korsika oli kokonaan kadonnut. Monte-Cristoakaan ei näkynyt. Mutta merimiehet ilmeisesti näkivät pimeässä kuin ilveskissat, eikä peränpitäjä epäröinyt vähääkään.

Noin tunti auringonlaskun jälkeen Franz arveli huomaavansa veneen vasemmalla puolella noin neljännespeninkulman päässä jotakin mustaa, mutta hän ei voinut erottaa, mitä se oikeastaan oli. Hän oli vaiti, koska pelkäsi merimiesten nauravan hänelle, jos hän pitäisi mustaa pilveä maana. Mutta äkkiä näkyi kirkas liekki saarelta. Maa saattoi olla pilven näköinen, mutta tuli ei ollut mikään meteori.

-- Mikä tuo valo on? kysyi hän.

-- Hiljaa! sanoi laivuri. -- Se on nuotio.

-- Mutta sanoittehan, että saari on asumaton!

-- Sanoinhan, että siellä ei ole varsinaisia asukkaita, mutta että se on salakuljettajien turvapaikkana.

-- Ja merirosvojen, toisti Gaetano. -- Sen vuoksi olenkin käskenyt purjehtia saaren ohitse, sillä, niin kuin näette, nuotio on takanamme.

-- Mutta nuotiohan pikemmin rauhoittaa kuin tekee levottomaksi, sanoi Franz. -- Piileskelijät eivät olisi sytyttäneet tulta.

-- Se ei merkitse mitään, sanoi Gaetano. -- Jos pimeässä voisitte laskea saaren aseman, niin huomaisitte, että tulta ei näe mantereelle, ei Pianosaan, vaan ainoastaan aavalle merelle.

-- Te pelkäätte, että tuli merkitsee huonoa seuraa?

-- Siitä olisi otettava selko, sanoi Gaetano pitäen valoa silmällä.

-- Ja millä tavoin siitä voi ottaa selkoa?

-- Saattepahan nähdä.

Tämän lausuttuaan Gaetano neuvotteli merimiestensä kanssa ja hetken kuluttua vene oli kääntynyt. Palattiin samaa tietä kuin oli tultukin, ja muutaman minuutin päästä tuli katosi, luultavasti kallionkielekkeen suojaan.

Silloin peränpitäjä antoi veneelle uuden suunnan, se lähestyi saarta tuntuvasti ja oli vähän ajan päästä siitä ainoastaan viidenkymmenen askelen päässä.

Gaetano laski purjeen ja vene seisahtui.

Kaikki tämä tehtiin aivan hiljaa, sanaakaan vaihtamatta.

Gaetano, joka oli ehdottanut matkaa, oli ottanut kaiken vastuun itselleen. Nuo neljä merimiestä pitivät häntä silmällä, ottivat airot esille ja olivat ilmeisesti valmiit pakenemaan soutamalla, mikä ei pimeässä olisikaan ollut mahdotonta.

Franz puolestaan tarkasti aseitaan kylmäverisenä. Hänellä oli kaksi kaksipiippuista pyssyä ja karbiini; hän latasi ne, tarkasti lukot ja odotti.

Tällä välin laivuri riisui takkinsa ja paitansa, sitoi housunsa tiukempaan vyölleen, ja kun hän oli avojaloin, hänen ei tarvinnut riisua jalkineita eikä sukkia. Tässä puvussa tai oikeammin sanoen ilman pukua hän pani sormensa suulleen varoittaakseen kaikkia olemaan aivan hiljaa, laskeutui mereen ja alkoi uida rantaa kohden niin varovaisesti, että ei kuulunut hiiskahdustakaan. Fosforivälke laineilla vain ilmaisi, missä hän ui.

Kohta tämä juovakin katosi. Hän oli epäilemättä päässyt maihin.

Puolen tunnin ajan pysyttelivät veneessä olijat aivan liikkumattomina paikoillaan. Sitten lähestyi rannasta venettä kohden sama valoisa juova. Vähän ajan päästä Gaetano oli veneessä.

-- No? kysyivät Franz ja kaikki merimiehet yht'aikaa.

-- Siellä on espanjalaisia salakuljettajia. Heidän mukanaan on kaksi korsikalaista rosvoa.

-- Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten salakuljettajien kanssa?

-- Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan. Toisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä kohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me. He tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme. Eihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet vastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille mitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän muistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme viedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.

-- Vai niin! sanoi Franz. -- Te olette siis hiukan salakuljettajia tekin, Gaetano?

-- Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton kuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.

-- Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston saarella?

-- Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me tunnemme toisemme tietyistä merkeistä.

-- Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme maihin?

-- Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.

-- Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa..., jatkoi Franz ottaen edeltäpäin kaiken varteen.

-- Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, -- eihän se ole heidän syynsä, että he ovat rosvoja, vaan esivallan.

-- Kuinka niin?

-- Heitähän vainotaan siksi, että ovat nylkeneet toisen miehen nahan, ikään kuin korsikalaisen luonteeseen ei kuuluisi kosto.

-- Mitä tarkoitatte tuolla nylkemisellä? Murhaamistako? sanoi Franz jatkaen kyselyjään.

-- Minä tarkoitan vihollisen tappamista, se on aivan eri asia, sanoi laivuri.

-- Menkäämme siis pyytämään vieraanvaraisuutta salakuljettajilta ja rosvoilta. Luuletteko heidän suostuvan siihen?

-- Varmasti.

-- Montako heitä on?

-- Neljä, teidän ylhäisyytenne, ja nuo kaksi rosvoa niiden lisäksi, siis yhteensä kuusi.

-- Meitä on yhtä monta. Jos nuo herrat ryhtyvät vihamielisyyksiin, niin pystymme ainakin vastustamaan heitä. Siis kerta vielä, menkäämme Monte-Criston saarelle.

-- Menkäämme, teidän ylhäisyytenne. Mutta sallittehan minun kuitenkin ryhtyä varokeinoihin?

-- Tietysti, olkaa viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus. En ainoastaan salli, vaan kehotankin teitä siihen.

-- Siis, kaikki hiljaa! sanoi Gaetano.

Kaikki vaikenivat.

Franz, joka aina näki asiat oikeassa valossaan, huomasi, että hänen asemansa oli, ellei suorastaan vaarallinen, niin kuitenkin arveluttava. Hän oli pilkkopimeässä, erillään muusta maailmasta, keskellä merta, merimiesten seurassa, jotka eivät häntä laisinkaan tunteneet ja joilla ei ollut mitään syytä olla hänelle uskollisia. He tiesivät, että hänen vyöhönsä oli kätketty muutamia tuhansia frangeja, ja he olivat usein, elleivät suorastaan kadehtien, niin ainakin uteliaina, tarkastelleet hänen oivallisia aseitaan. Toiselta puolen hän oli menossa näiden samojen miesten kanssa saarelle, jolla kyllä oli hyvin raamatullinen nimi, mutta joka salakuljettajiensa ja rosvojensa vuoksi ei tarjonnut hänelle sen suurempaa turvaa kuin Golgata Kristukselle. Sitä paitsi tuntuivat nuo kertomukset mereen upotetuista laivoista näin yöllä todenmukaisemmilta kuin päivällä. Hän saattoi siis olla kahden vaaran välillä, ja siksi hän piti tarkkaan silmällä merimiehiä eikä heittänyt pyssyä kädestään.

Merimiehet olivat uudelleen nostaneet purjeet ja olivat lähteneet samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Franzin silmät jo olivat ennättäneet tottua pimeään, ja hän näki heidän purjehtivan jylhien kallioiden ohi. Hetken kuluttua tuli nuotio taas näkyviin. Tulen ympärillä istui viisi tai kuusi miestä.

Nuotion kajastus ulottui noin sadan askelen päähän merelle. Gaetano kulki nuotiota kohden, mutta kuitenkin sillä tavoin, että hän koko ajan piti venettä kajastuksen ulkopuolella. Kun hän oli aivan nuotion kohdalla, hän käänsi rohkeasti keulan valoisan piirin sisään ja alkoi laulaa merimieslaulua, jonka loppusäkeistöön toiset yhtyivät.

Nuotion ääressä olevat miehet hyppäsivät pystyyn ja juoksivat rantaan katsomaan venettä ja arvailemaan, missä aikeissa se lähestyi. Pian he näyttivät rauhoittuneen ja palasivat nuotion ääreen, jolla paistui kokonainen vuohi. Vain yksi heistä jäi rannalle.

Kun vene oli noin kahdenkymmenen askelen päässä maasta, tähtäsi rannalla oleva mies pyssyllään tyynesti tulijoihin ja kysyi Sardinian murteella:

-- Kuka siellä?

Franz veti pyssynsä molemmat hanat vireeseen.

Gaetano vaihtoi silloin miehen kanssa muutamia sanoja, joita Franz ei ymmärtänyt, mutta jotka epäilemättä koskivat häntä.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne lausua nimensä vai pysyä tuntemattomana?

-- Minun nimeni on heille aivan tuntematon. Sanokaa siis heille ainoastaan, että olen ranskalainen ja matkustan huvikseni, lausui Franz.

Kun Gaetano oli vastannut, antoi vartija eräälle tulen ääressä olevalle määräyksen, ja tämä nousi heti ja hävisi kallioiden keskeen.

Oltiin vaiti. Jokainen näytti pitävän huolta omista asioistaan, Franz maihinmenosta, merimiehet purjeista ja salakuljettajat vuohesta. Mutta vaikka kaikki olivatkin näennäisesti huolettomia, pitivät he kuitenkin toisiaan silmällä.

Äsken poistunut mies ilmestyi näkyviin aivan vastakkaiselta puolelta. Hän nyökkäsi vartijalle, joka heti kääntyi veneeseen päin ja sanoi: S'accommodi.

Italialaista sanaa s'accommodi on mahdoton kääntää. Se merkitsee samalla kertaa: tulkaa, astukaa sisään, olkaa tervetullut, olkaa aivan kuin kotonanne, te olette täällä isäntä.

Merimiehille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Muutama aironveto ja vene oli rannassa. Gaetano hyppäsi rantahiekalle ja kuiskasi vielä muutaman sanan vartijalle. Hänen toverinsa astuivat yksitellen maihin. Lopulta tuli Franzin vuoro.

Hänellä oli toinen pyssynsä olallaan, Gaetanolla oli toinen, ja eräällä merimiehellä oli hänen karbiininsa. Hänen pukunsa oli samalla kertaa taiteilijan ja keikarin puku. Se ei herättänyt salakuljettajissa epäluuloja eikä siis levottomuuttakaan.

Vene vedettiin rantaan, etsittiin muutaman askelen päästä sopivaa nuotiopaikkaa. Mutta se suunta, jonne he menivät, ei kai ollut vartijan mieleen, koska hän huusi Gaetanolle:

-- Ei sinnepäin.

Gaetano sopersi muutaman sanan anteeksipyynnöksi ja läksi päinvastaiseen suuntaan. Kaksi merimiestä sytytti nuotiossa soihdut valaistakseen tietä.

He astuivat noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja pysähtyivät tasaiselle, kallioiden saartamalle paikalle. Sen ympärille oli kallioon hakattu istuimia. Kallionkoloissa kasvoi muutamia vaivaisia tammia ja tuuheita myrttipensaita. Franz valaisi soihdullaan maata ja huomasi tuhkaläjästä, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat huomanneet tämän paikan sopivaksi oleskelupaikaksi, ja että Monte-Criston saarelle tulleet tavallisesti asustivat siinä.

Hän ei enää odottanut mitään erikoista seikkailua. Kun hän kerran oli astunut maihin ja huomannut saarelaiset ellei juuri ystävällisiksi, niin ainakin välinpitämättömiksi, hävisi hänen levottomuutensa kokonaan, ja tuntiessaan paistetun vuohen hajun hän alkoi rauhattomuuden sijasta tuntea nälkää.

Hän mainitsi siitä Gaetanolle, joka vastasi, että illallisen valmistaminen oli helppoa, kun oli viiniä, leipää ja kuusi pyytä veneessä sekä iso nuotio aivan lähellä.

-- Sitä paitsi, sanoi hän, -- jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää paistetun vuohen tuoksu, niin voinhan mennä naapureille tarjoamaan pari pyytä saadaksemme viipaleen paistia.

-- Tehkää se, Gaetano, tehkää se, sanoi Franz. -- Te olette todellakin syntynyt välittäjäksi.

Merimiehet kokosivat kanervia, myrttipensaan ja tammen oksia, sytyttivät ne tuleen ja saivat siitä syntymään jokseenkin komean nuotion.

Paistetun vuohen tuoksu sai Franzin kärsimättömänä odottamaan laivurin tuloa. Lopulta tämä saapui.

-- No, kysyi Franz, -- mitä uutta? Eikö pyyntöömme suostuta?

-- Päinvastoin, sanoi Gaetano. -- Heidän päällikkönsä, jolle on ilmoitettu tulostanne, kutsuu teidät aterioimaan kanssaan.

-- Tuo heidän päällikkönsä näyttää olevan kohtelias mies. Miksi en siis menisi hänen kanssaan aterioimaan, varsinkin kun tuon oman osuuteni ruokaa mukanani.

-- Hänellä on ruokaa kylliksi, liikaakin, mutta hän ottaa teidät asuntoonsa ainoastaan yhdellä kummallisella ehdolla.

-- Asuntoonsako? kysyi nuori mies. -- Onko hän siis rakennuttanut tänne talon?

-- Ei, mutta hänellä on kuitenkin hyvin komea asunto, sikäli kuin olen kuullut.

-- Tunnetteko siis päällikön?

-- Olen kuullut hänestä puhuttavan.

-- Hyvää vai pahaa?

-- Molempia.

-- Hitto vieköön! Ja mikä tuo ehto on?

-- Teidän tulee antaa sitoa silmänne, ettekä saa ottaa sidettä pois, ennen kuin hän itse käskee.

Franz katsoi terävästi Gaetanoon nähdäkseen, mitä tämän ehdotuksen takana piili.

-- Kyllä minä ymmärrän, sanoi tämä arvaten Franzin ajatukset, -- että sitä kannattaa miettiä.

-- Mitä te tekisitte minun sijassani? kysyi nuori mies.

-- Minulla ei ole mitään menetettävissä, minä menisin.

-- Suostuisitte siis?

-- Suostuisin, vaikkapa vain uteliaisuudesta.

-- Tässä miehessä on siis jotain merkillistä.

-- Kuulkaahan, sanoi Gaetano hiljaa, -- en tiedä onko kaikki, mitä kerrotaan, totta...

Hän vaikeni katsahtaen ympärilleen.

-- Mitä kerrotaan?

-- Kerrotaan, että päällikön luolan rinnalla Pitti-palatsi on vähäpätöinen.

-- Pelkkää unta! sanoi Franz istuutuen jälleen.

-- Eikä olekaan. Cama, San Fernandon perämies, kävi siellä kerran ja kertoi, että sellaista loistoa ei ole muualla kuin saduissa.

-- Tuollahan tavoin puhuen voisitte houkutella minut Ali-Baban luolaan, sanoi Franz.

-- Kerron vain, mitä olen kuullut, teidän ylhäisyytenne.

-- Te neuvotte siis minua suostumaan?

-- Sitä en sano. Teidän ylhäisyytenne saa tehdä aivan niin kuin tahtoo. Minä en tahdo tällaisessa tapauksessa neuvoa mitään.

Franz mietti hetkisen ja ymmärsi, että upporikas mies ei voinut aikoa pahaa hänelle, jolla ei ollut muuta kuin muutama tuhat frangia. Ja koska tämä siis ilmeisesti oli vain kutsu oivallisille päivällisille, niin hän suostui. Gaetano meni ilmoittamaan siitä.

Mutta Franz oli, niin kuin olemme maininneet, hyvin varovainen. Hän tahtoi saada lisää tietoja omituisesta isännästään. Hän kysyi sen vuoksi merimiestä, joka äskeisen keskustelun aikana oli kyninyt pyytä juhlallisesti -- ylpeänä hänelle uskotusta toimesta --, tiesikö tämä, miten tuo kummallinen herra oli tullut maihin, koska missään ei näkynyt venettä, ei speronaaria eikä tartaania.

-- Kyllä minä hänen purjeveneensä tunnen, sanoi mies.

-- Onko se komeakin?

-- Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin voisitte tehdä matkan maapallon ympäri.

-- Kuinka suuri se on?

-- Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin kuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää minkä tuulen tahansa.

-- Missä se on rakennettu?

-- En tiedä. Luultavasti Genovassa.

-- Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa sellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?

-- En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.

-- Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.

-- Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen miehistön kanssa.

-- Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän sitten on?

-- Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.

-- Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.

-- Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad, mutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.

-- Merenkulkija Sindbad?

-- Niin.

-- Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?

-- En tiedä.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen muutaman kerran.

-- Minkä näköinen hän on?

-- Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.

-- Ja missä hän ottaa minut vastaan?

-- Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.

-- Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun olette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?

-- On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta. Sanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan taikasanalla.

-- Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.

-- Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan ääni.

Tämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.

Vastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen miehelle, joka oli häntä puhutellut.

Hänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen täytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä silmiltään.

Hän vannoi.

Sitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä vartijan astellessa edeltä.

Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta, että jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin viisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli kielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan alle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän tunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen oli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:

-- Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.

Franzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan silmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen lakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan kullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja runsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset kengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty pieni käyrä tikari.

Vaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja mustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.

Hänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli noussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.

Mutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta unena, huoneen ylellisyys.

Seinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla kankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen yläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja kahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista valmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein nilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea, jonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti valaistuun huoneeseen.

Isäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja tarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, -- että ryhdyin niin moninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla tänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos asuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin huonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen tappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa, minne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan tämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä uskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.

-- Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden ihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan. Ajatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain jatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

-- Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan, olisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani käytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali, onko pöytä katettu?

Melkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan musta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa astumaan ruokasaliin.

-- En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon Franzille, -- mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla tuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä puhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä, etten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä sanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että minua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.

-- Ja minä, lausui Franz, -- koska minulta ei puutu mitään muuta kuin kuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan minua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän haltian minut siirtäneen.

-- No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, -- kuulittehan, että pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän nöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.

Sindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.

Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta, päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä, sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.

Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin kepeämpiä ruokia.

Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.

Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.

Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti. Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.

-- Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno maailmanmies ainakin, -- tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.

Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän hyväntyön?

-- Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. -- Tuo miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä, kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.

Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.

-- Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.

-- Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen. -- Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan mittaan täyttää.

Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen silmistään omituinen julmuus.

-- Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.

Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.

-- Mistä sen päätätte? kysyi hän.

-- Kaikesta, jatkoi Franz, -- äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne, jopa elintavoistannekin.

-- Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.

-- Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.

Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja ajatuksen syvyyteen.

-- Miksi juuri kostettava? kysyi hän.

-- Siksi, vastasi nuori mies, -- että teistä saa sen vaikutelman, että yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili suorittamatta sen kanssa.

-- Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja terävät hampaansa näkyivät. -- Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden hyväntekijöiden kanssa.

-- Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?

-- Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.

-- Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?

-- En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista laskelmista.

-- Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.

-- Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos tulen Pariisiin, tulen incognito.

Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.

Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä olevat vasut ja laski ne pöydälle.

Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.

Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.

Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.

-- Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee teidät uteliaaksi, eikö niin?

-- Sen myönnän.

-- No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa, jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.

-- Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, -- jouduttuaan jumalien käsistä ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen. Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?

-- Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi Sindbad. -- Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun, Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa, niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra. Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin. Katsokaa.

Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.

Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän nielleen sen, hän kysyi:

-- Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?

-- Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi surmata kuningas Filip Augustin?

-- Olen.

-- Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori -- siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin huvimajoihin -- niin kertoo Marco Polo -- hän päästi harvat valittunsa ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin, ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski, ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään, ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.

-- Se on siis hashishia! huudahti Franz. -- Niin, tunnen sen, ainakin nimeltään.

-- Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: Onnen kauppiaalle kiitollinen maailma.

-- Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta, kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.

-- Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan, taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!

Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.

-- Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, -- en tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.

-- Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia, jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja Ali tuo meille kahvia ja piiput.

He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.

Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani, seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja, Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja -- samanlaisten kuin se, joka ilmestyi Dantelle --, siperialaisten karhujen, norjalaisten kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä pehmeämmällä vuoteella.

Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja poistui noutamaan kahvia.

Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.

Ali toi kahvia.

-- Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. -- Ranskalaiseen vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on valmistettu kaikilla eri tavoilla.

-- Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.

-- Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. -- Siitä huomaa, että teillä on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella tavallaan, -- vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.

-- Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, -- sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri vuorokaudessa.

-- Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet, olemme täällä ottamassa teidät vastaan.

Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.

Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin liikkumaan.

Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui, tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja nautinnon valo.

Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä, aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.

Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti, mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.

Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut. Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.

Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat. Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan satumaisen unelmansa valtaan.

32. Herääminen

Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä. Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.

Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.

Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.

Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata hänen mieleensä.

Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja hashishin.

Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.

Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.

-- Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään Malagaan.

-- Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?

-- Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä tunnette hänet laivaväen joukosta.

Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan eteläistä nientä kohden.

Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.

Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään. Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa jäähyväisiksi.

Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla puolestaan sitä.

Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten kuului heikko pamahdus saarelle asti.

-- Kuuletteko, sanoi Gaetano, -- hän sanoo teille hyvästi.

Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se kuuluisi purteen asti.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.

-- Sytyttäkää ensiksikin soihtu.

-- Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, -- haluatte etsiä lumotun asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä. Giovanni, sanoi hän, -- sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.

Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa luolaan.

Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa, ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.

Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä aukkoa.

Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.

Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla hän ei erottanut enää mitään.

Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia, jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia, että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.

Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.

Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun hän palasi, oli vuohi jo paistettu.

Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen pienenä. Se lähestyi Korsikaa.

-- Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän Gaetanolle. -- Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.

-- Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi korsikalaista rosvoa?

-- Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.

-- Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti Gaetano, -- ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.

-- Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.

-- Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa. Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle, niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.

Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.

Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.

Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa Porto-Vecchion satamaan.

Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.

Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista, illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin mielessä sulaa unelmaksi.

Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.

Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.

Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della Doganalle.

Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet, hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla ja Pyhän Pietarin juhla.

Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen. Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.

Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi, niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli häntä vastaan.

Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan matkustaja kuului.

-- Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, -- mutta nyt meidän täytyy aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja seuraaviksi päiviksi vaunut.

-- Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, -- mutta mitä vaunuihin tulee...

-- Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. -- Älkää laskeko leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.

-- Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi luvata, sanoi hotellin isäntä.

-- Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.

-- Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.

-- Hitto vieköön, sanoi Franz, -- me saamme maksaa hiukan kalliimman hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä. Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.

-- Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.

-- Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.

-- Hevosia ei saa mistään.

Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän vastauksen.

-- Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän? Mutta eikö saa postihevosia?

-- Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.

-- Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor Pastrini?

-- On, teidän ylhäisyytenne.

-- Syökäämme siis ensiksi.

-- Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.

-- Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on varmasti vain hinnasta.

Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.

33. Roomalaisia rosvoja

Seuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti kelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui paikalle.

-- No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, -- arvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut vaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.

-- Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi tarvitsisi, sanoi Franz.

-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. -- Ei suinkaan vaunuista?

-- Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.

-- Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!

-- Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi pitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten hyökkäyksiä vastaan, -- se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata vaikka viisikymmentä.

-- Hyvä niinkin, sanoi Albert. -- Tänään on torstai, kukapa tietää, mitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?

-- Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa, vastasi Franz, -- joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.

-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, -- nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme maalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.

-- Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.

-- Mistäpäin?

-- Tietysti Corson varrelta.

-- Ikkunan! huudahti Pastrini. -- Sehän on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.

Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- tiedättekö, mikä on viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.

-- Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. -- Olen päättänyt nähdä Rooman karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä puujaloilla.

-- Hyvä! huudahti Franz. -- Se on verraton keksintö varsinkin karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin asti?

-- Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.

-- Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini, -- mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan kuusi piasteria päivässä.

-- Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, -- minä, joka en ole miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja te hyödytte sittenkin kelpo lailla.

-- Mutta teidän ylhäisyytenne..., koetti Pastrini väittää vastaan.

-- Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, -- tai menen itse sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain menetätte erotuksen.

-- Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan joutuneensa tappiolle. -- Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että olette minuun tyytyväisiä.

-- Hyvä on. Se on järkevää puhetta.

-- Milloin tahdotte saada vaunut?

-- Tunnin kuluttua.

-- Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.

Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.

-- Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan ikkunasta, -- ajetaanko vaunut palatsin eteen?

Vaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin todellakin hänelle.

Franz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli palatsi.

Koko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.

Franz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen. Heidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi vaunun takana olevalle istuimelle.

-- Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?

-- Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasi Albert niin kuin aito pariisilainen ainakin.

Mutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen kuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.

Äkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.

Franz katsoi kelloaan, se oli neljä.

He palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina kello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille kuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa. Kun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin on yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on ollut.

Franz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta, seurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San Giovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan äkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti, Antoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain vähentämään sen suuruutta.

He istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian ja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään sanottavaa.

Päivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan kuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun isäntä keskeytti hänet:

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- olen mielissäni nähdessäni teidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut...

-- Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyi Albert sytyttäen sikarin.

-- En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun ette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai mahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei maksa vaivaa enää puhua siitä.

-- Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin ei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.

-- Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini hiukan loukkaantuneena, -- ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan matkustelevat.

-- Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa sauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin, että kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. -- Hullut ja narrit, sellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät asunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de Paris'ssa.

Tietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka päivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän aterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.

Pastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta, joka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.

-- No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset mietiskelyt, -- te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa meille käyntinne tarkoituksen?

-- Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello kahdeksalta?

-- Niin olemme.

-- Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?

-- Niin.

-- Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan pitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin kautta?

-- Ne ovat minun omat sanani.

-- No niin. Tuo tie on mahdoton.

-- Mahdoton!

-- Tai ainakin hyvin vaarallinen.

-- Vaarallinen? Ja miksi?

-- Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.

-- Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi Albert. -- Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän on aivan tuntematon.

-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?

-- En koskaan.

-- Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone ovat pelkkiä kuoripoikia.

-- Kuulehan, Albert! huudahti Franz. -- Nyt saamme kuulla kerrottavan oikeasta rosvosta!

-- Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne. Kun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä minä kuuntelen. "Oli kerran..." No, jatkakaahan!

Pastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta vakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista, mutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis Franzin puoleen, -- jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan kerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän ylhäisyytenne parasta.

-- Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini, vakuutti Franz. -- Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä kaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.

-- Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani epäillään...

-- Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, -- tehän olette epäluuloisempi kuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei kukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet kuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka on Luigi Vampa.

-- Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka kaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.

-- No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt ajurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin kautta?

-- Se, sanoi Pastrini, -- että voitte kyllä mennä ulos toisesta portista, mutta ette palaa toisesta.

-- Miksi emme?

-- Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien ulkopuolella.

-- Kautta kunnianneko? huudahti Albert.

-- Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi loukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, -- en sanonut tätä teille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei tällaisten asioiden kanssa leikitä.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, -- siinähän tarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen pistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee vangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet Roomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän voi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja kaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken lisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja julistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius Cocleksen.

Oli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.

-- Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, -- mistä ottaisimme nuo pistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää vaunumme?

-- Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa otettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?

-- Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.

-- Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen loppupätkällä, -- tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja, ja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.

Pastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi Franzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen, jonka kanssa hän saattoi puhua.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.

-- Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli, että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. -- Mitä! Eikö se ole tapana?

-- Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten kaikki yht'aikaa?

-- Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.

Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.

-- Rakas Albert, sanoi Franz, -- lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.

-- Per Bacco, huudahti Pastrini, -- tuo on järkevää puhetta.

Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.

-- Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, -- kun näette toverini tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on. Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.

-- Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja kertoi minulle elämänsä tarinan.

-- Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.

Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi, Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.

-- Tässä se on, sanoi hän.

-- Onnittelen teitä, sanoi Albert. -- Minulla on melkein samanlainen, -- hän otti liivinsä taskusta kellonsa, -- ja se on maksanut minulle kolmetuhatta frangia.

-- Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.

-- Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.

-- Hyvänen aika, sanoi Albert, -- ettehän ole saarnamies, jonka tarvitsee puhua seisoaltaan.

Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille kuulijoilleen.

-- Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, -- tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?

-- Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!

-- Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.

-- Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa herättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin hän.

-- No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.

-- Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä osoittaen Albertia.

-- Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.

-- Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. -- Ja mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?

-- Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla Palestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja oli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka niinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä, eli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa Roomaan.

Jo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän tuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan. Asia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois. Pastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä, jolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin vähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti Luigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä, ilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan siis täytyi olla sitä ahkerampi.

Poika suostui ilomielin tähän.

Joka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle tielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse. Pappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia papin rukouskirjasta lukemaan.

Kolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.

Mutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi antoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot, keskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa jäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.

Kolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.

Pappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman innon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.

Kirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä muodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin piirrintäkin.

Pappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä pienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski taloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä antoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.

Näillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.

Hän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli liuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.

Sitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla tavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.

Naapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan nuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen käydä yhdessä laitumella ja leikkivät.

Aika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa yksitoistavuotiaaksi.

Luigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin yksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen, toisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina pilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.

Teresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen asti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San Felicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman lelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten neulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa olikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.

Lapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat tulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan kenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana rouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko päivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja palasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.

Eräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden Sabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja antoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.

Sattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä kauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi tappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se oli heitetty syrjään.

Pyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle veistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun perän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai kaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.

Mutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat toivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut vapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta, jonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee käyttäjänsä pelätyksi.

Tästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän osti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun runko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten rinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille metsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana tuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret tavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta tasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.

Ylpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja vei kartanoon.

Kaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan aseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen ihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja rohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin seudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa, sillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.

Nuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan, mutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret liittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat rinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet päivänkään erossa.

Teresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.

Tähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunut Lepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnyt Rooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoa puuttuu.

Kuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili itselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen heidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta, Frascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän katoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton rosvojoukkoon.

Cucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää raakuutta osoittavia tekoja.

Eräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen maanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on ensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät hänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot hänet hylkäävät tai hän kuolee.

Kun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun keskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin turvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti tuomittu.

Nuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini. Tuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä kohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään kouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä odotti.

Mutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen kanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla erään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän. Hän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan, uskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa eräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään poikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön isä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.

Cucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin hakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän luo.

Isälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello yhdeksään asti.

Kun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla syöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat heille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan Cucumettoa ja Ritaa.

Hän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat äänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi kauhun valtaavan mielensä.

Hän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi sen hänelle sanoen:

"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!"

Samassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti lasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen suuntaan, josta oli huudon kuullut.

Sadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenä Cucumetton syliin.

Nähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin kädessään.

Hetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta sitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan pistooliin, vaipui alas.

Rita makasi maassa heidän molempien välissä.

"No", sanoi Cucumetto hänelle, "oletko toimittanut sinulle annetun tehtävän?"

"Olen", vastasi Carlini, "ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan isä tänne rahat."

"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori tyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en ole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä, kenelle hän nyt kuuluu."

"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?" kysyi Carlini.

"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?"

"Minä luulin pyyntöni..."

"Oletko sinä muita arvokkaampi?"

"Olette oikeassa."

Carlini puri hampaansa lujasti yhteen.

"Mennään", sanoi Cucumetto, "tuletko toisten luo?"

Cucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän takaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut vihamielisiä tunteitaan.

Hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan vieressä.

Cucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi hämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.

"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!" huusivat kaikki rosvot nähdessään päällikkönsä.

He vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen merkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin muidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta lipun.

Tässä lipussa oli Diavolaccion nimi.

Hän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön onneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.

Kun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti äänekkääseen nauruun.

"Päällikkö", sanoi hän, "äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän onneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on suopeampi minua kohtaan."

Jokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän otti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi aivan tyynesti:

"Onneksesi, Diavolaccio!"

Hän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti nuotion ääreen. Diavolaccio poistui.

Rosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä hänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten ääntä.

He kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.

Tytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.

Mitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka kalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.

Diavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja laski tytön päällikön jalkojen juureen.

Silloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat. Ritan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.

Kaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.

"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi päällikkö, "miksi Carlini jäi hiukan jäljelle minusta."

"No", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä pistoolinsa kahvaan, "tahtooko vielä joku riistää tämän naisen minulta?"

"Ei, hän kuuluu sinulle", sanoi päällikkö.

Silloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion valopiirin ulkopuolelle.

Cucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat viittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.

Keskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö ja rosvot jalkeilla.

Ritan isä tuli itse tuomaan lunnaat.

Ottamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus totteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien läpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti sormellaan kahta olentoa puun juurella.

"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta", sanoi hän. "Hän kyllä tekee tilin sinulle."

Ja hän palasi toveriensa luo.

Nainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli kumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen kasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.

Vanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.

"Minä odotin sinua", sanoi rosvo Ritan isälle.

"Konna", sanoi vanhus, "mitä olet tehnyt!"

Ja kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä puukko rinnassaan.

"Cucumetto raiskasi tyttäresi", sanoi rosvo, "ja kun minä rakastin häntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla koko joukon leikkikaluksi."

Vanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.

"Jos olen ollut väärässä", sanoi Carlini, "kosta hänen puolestaan."

Ja hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja paljasti rintansa.

"Olet tehnyt oikein", sanoi vanhus hiljaa. "Syleile minua, poikani."

Carlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä verenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.

"Nyt", sanoi vanhus Carlinille, "auta minua hautaamaan tyttäreni."

Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:

"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin."

Carlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti kohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.

Tuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski lähtemään liikkeelle.

Mutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, miten Ritan isän laita oli.

Hän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti tyttären hautaa.

Hän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa tämän kaiken.

Mutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin eräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.

Sitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan oli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo huomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut kymmenen askelen päässä hänen takanaan.

Sen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaan Cucumetton nimen.

Luigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.

Nuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti häntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti maaliin.

Aika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kun Vampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.

Eräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat pari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat nuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä kohden.

Tultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:

"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?"

Nuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen talonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka vuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.

Sanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen aukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista piiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven paikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.

Samassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme näytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta nuorasta vangittua rosvoa.

Karabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän luokseen ja alkoivat kuulustella.

He eivät olleet nähneet mitään.

"Sepä on harmillista", sanoi korpraali, "sillä etsimämme mies on heidän päällikkönsä."

"Cucumettoko?" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.

"Niin", vastasi korpraali. "Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu tuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet kiinni."

Nuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa. Viisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka aikovat mennä naimisiin.

"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet", sanoi Vampa.

Silloin karabinieerit poistuivat.

Vampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.

Hän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien kanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja Teresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä ilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

Mutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli, kuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa kukkarossa olevalla kullalla.

Cucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen muodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea Eevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään pelastajiaan.

Karnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret naamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.

Teresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi pyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan tanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.

Kreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen tyttärelleen Carmelalle.

Carmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli ainakin yhtä kaunis kuin Carmela.

Tanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat neulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen kansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.

Juhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu. Puiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä virvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.

Carmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen päähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat kultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli kudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria, esiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.

Kaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin mutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin ja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla italialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla maailmassa.

Carmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta neljäs nainen puuttui.

Carmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut samanlaista pukua kuin heillä.

Kreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä nojaten Luigin käsivarteen.

"Sallitteko, isä?" kysyi Carmela.

"Tietysti", vastasi kreivi, "onhan nyt karnevaali!"

Carmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui hänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.

Nuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa kadrilliin, jota kreivin tytär johti.

Teresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän katseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan olevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa taluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.

Taiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan oikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta Teresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön palmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien säihky sai hänet aivan päästä pyörälle.

Luigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen. Se oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen tanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat toisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti, ja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat -- vaikkakin Teresa kuunteli silmät maahan luotuina -- olivat hänen tanssitoverinsa sanat mairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä. Luigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä iskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti valkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui suonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn päähän.

Teresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin. Hän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman vaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.

Hän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San Felicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle mustasukkainen.

Ylistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille paikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.

Tyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt Luigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen tikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava salama.

Kadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä toistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice pyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.

Heti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei tanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.

Luigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän oli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi vastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin merkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin ansainneensa moitteita.

Teresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun illan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet suljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi Teresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:

"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär San Feliceä?"

"Minä sanoin", vastasi tyttö aivan avomielisesti, "että antaisin puolet elämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli."

"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?"

"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen."

"Hän oli oikeassa", vastasi Luigi. "Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin sanot?"

"Haluan."

"Hyvä on, sinä saat sen."

Tyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat niin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.

Sitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.

Samana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että joku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri siinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän keskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja koetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien vallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua. Äkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, aukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet syliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet nurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä hänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa. Talon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela oli elossa.

Hänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli ollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.

Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän laidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin iloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen. Teresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena, niin hän teeskenteli huolettomuutta.

Luigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle asti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä jotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.

"Teresa", sanoi Luigi, "eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa, jos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä."

"Niin sanoin", lausui Teresa kummastuneena, "mutta olin hullu toivoessani sellaista."

"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen."

"Niin sanoit", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin puhuessa. "Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun mielikseni."

"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt, Teresa", vastasi Luigi ylpeästi. "Mene luolaan ja ota puku yllesi."

Näin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa paloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä yksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä olevalla tuolilla oli puku.

Teresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut, joutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.

Luigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen jonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien tietä.

Huomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.

Luigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkusti Tivoliin, oli eksynyt tieltä.

Nuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas kolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.

Luigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten astumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä heidän matkassaan.

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.

Sinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien suuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:

"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä."

"Ja tässä on palkkasi", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia pikkurahoja.

"Kiitos", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. "Minä lahjoitan palvelukseni, mutta en sitä myy."

"Mutta", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero oli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä, "jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan."

"Se on aivan eri asia."

"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi, jotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet."

"Ja ottakaa te tämä tikari", sanoi nuori paimen. "Albanon ja Civita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä päätä."

"Otan sen vastaan", sanoi matkamies, "mutta nyt jään sinulle velkaa, sillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen."

"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt, se tuskin on piasterin arvoinen."

"Mikä on nimesi?" kysyi matkamies.

"Luigi Vampa", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut: Aleksander, Makedonian kuningas. "Entä teidän?"

"Minun nimeni", vastasi matkustaja, "on merenkulkija Sindbad."

Franz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.

-- Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.

-- Niin, lausui kertoja, -- sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.

-- Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. -- Se on hyvin kaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut huvittivat minua suuresti.

Franz ei sanonut enempää.

-- Jatkakaa.

-- Vampa pisti halveksivasti sekiinit taskuunsa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Päästyään kahden- tai kolmensadan jalan päähän luolasta hän oli kuulevinaan huutoa.

Hän seisahtui ja kuulosti. Huuto tuli luolasta päin.

Hän riensi kuin vuorivuohi paikalle. Joku huusi: "Auttakaa! Auttakaa!" Eräs mies kantoi Teresaa metsään.

Vampa laski välimatkan. Mies oli ainakin kaksisataa askelta hänen edellään. Hän ei ehtisi saada miestä kiinni, ennen kuin tämä pääsisi metsään.

Nuori paimen jäi paikalleen, aivan kuin jalkansa olisivat kasvaneet maahan kiinni. Hän painoi pyssyn perän olkaansa vastaan, nosti hitaasti piipun ryöstäjää kohden, tähtäsi hetkisen ja laukaisi.

Ryöstäjä pysähtyi heti, hänen polvensa horjuivat ja hän kaatui maahan vetäen Teresan mukanaan.

Pian Teresa kuitenkin nousi. Vampa riensi heti häntä kohden, sillä kymmenen askelen päässä kuolevasta hän oli vaipunut maahan. Vampa pelkäsi ensi aluksi, että kuula, joka oli surmannut hänen vihollisensa, oli samalla haavoittanut hänen rakastettuansakin.

Kaikeksi onneksi ei niin ollut tapahtunut; Teresan voimat olivat vain pelosta herpautuneet. Kun Luigi oli varma siitä, että Teresa oli terve ja haavoittumaton, hän kääntyi haavoitetun puoleen.

Tämä oli jo kuollut, hänen kätensä olivat nyrkissä, suu tuskan vääristämä ja hiukset märkinä kuoleman hiestä.

Auki jääneissä silmissä oli uhkaava katse.

Vampa lähestyi ruumista. Mies oli Cucumetto.

Siitä päivästä alkaen, jolloin nuoret pelastivat rosvon, oli tämä ollut rakastunut Teresaan ja oli vannonut, että tyttö vielä kerran olisi hänen omansa. Siitä päivästä alkaen hän oli vaaninut sopivaa tilaisuutta. Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tytön rakastaja oli mennyt näyttämään matkamiehelle tietä, hän oli ryöstänyt Teresan ja oli jo varma siitä, että tyttö oli hänen omansa, kun Vampan kuula oli lävistänyt hänen sydämensä.

Vampa katseli häntä hetkisen, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut pienintäkään mielenliikutusta, jota vastoin Teresa vapisi yhä vielä ja uskalsi vain vähitellen lähestyä rosvoa ja katsoa häntä rakastettunsa olan ylitse.

Vähän ajan päästä Vampa kääntyi Teresan puoleen.

"Ahaa", sanoi hän, "hyvä on, sinä olet jo pukeutunut. Nyt on minun vuoroni vaihtaa asua."

Teresa oli todellakin pukeutunut kiireestä kantapäähän kreivi San Felicen tyttären pukuun.

Vampa kantoi Cucumetton ruumiin luolaan, ja Teresa jäi vuorostaan sen ulkopuolelle.

Jos joku toinen matkamies olisi sattunut kulkemaan ohitse, olisi hän nähnyt kummallisen näyn: vuohiaan paimentavan tytön, jolla oli kashmir-hame, helmistä tehdyt korvarenkaat ja kaulanauhat, timanttiset tukkaneulat ja safiiriset, smaragdiset ja rubiiniset napit.

Hän olisi ehdottomasti luullut siirtyneensä Florianin aikaan ja olisi Pariisiin tullessaan kertonut nähneensä alppipaimentytön Sabinilaisvuorten rinteellä.

Neljännestunnin päästä Vampa vuorostaan palasi luolasta. Hänen pukunsa oli omalla tavallaan yhtä komea kuin Teresankin.

Hänellä oli granaatinvärinen takki, jossa oli kultanapit, kultakirjailulla koristettu liivi, roomalainen huivi kaulassaan, ammussäiliö, joka oli kirjailtu kullalla ja punaisella sekä vihreällä silkillä. Taivaansinisestä sametista ommellut polvihousut oli timanttisoljilla sidottu polven alapuolelta, hirvennahkaiset säärykset oli koristettu tuhansilla kiemuroilla, päässä hänellä oli hattu, jossa liehui kaikenvärisiä nauhoja. Kaksi kelloa riippui hänen vyössään, ja komea tikari oli pistetty ammuslaukun kupeeseen.

Teresa huudahti ihastuksesta. Vampa oli ottanut ylleen Cucumetton koko puvun ja oli kuin jokin Leopold Robertin tai Schnetzin maalaus.

Nuori mies huomasi, minkä vaikutuksen hän teki rakastettuunsa, ja ylpeyden hymy nousi hänen huulilleen.

"Nyt", sanoi hän Teresalle, "oletko valmis jakamaan kohtalon minun kanssani, olkoon se millainen tahansa?"

"Olen, olen", huudahti nuori tyttö aivan innoissaan.

"Seuraamaan minua, minne tahansa menen?"

"Vaikka maailman ääriin."

"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa hukata aikaa."

Nuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä hänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä ja kaikkivoipa kuin Jumala.

Ja molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin päästä olivat astuneet.

Vampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat metsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon. Vampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä kasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa Avernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.

Teresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi opastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan tasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.

Äkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja tähtäsi Vampaa.

"Ei askeltakaan eteenpäin", huusi hän, "tai olet kuoleman oma."

"Joutavia", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää voinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan. "Joko sudet repivät toisiaan?"

"Kuka olet?" kysyi vahti.

"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen."

"Mitä tahdot?"

"Puhua tovereittesi kanssa, jotka ovat Rocca Biancan metsänaukeamassa."

"Astu edellä", sanoi vartija.

Vampa hymyili huomatessaan rosvon varovaisuuden ja käveli Teresan kanssa edellä yhtä tyynesti ja tasaisesti kuin tähänkin asti.

Viiden minuutin päästä rosvo käski heitä pysähtymään, ja matki kolme kertaa korpin ääntä.

Samanlainen rääyntä kuului vastaukseksi.

"Hyvä on", sanoi rosvo, "nyt voit jatkaa matkaasi."

Luigi ja Teresa lähtivät taas eteenpäin.

Rocca Biancan metsänaukeama oli pienen vuoren huipulla, joka aikoinaan oli varmaankin ollut tulivuori. Tämä tulivuori oli sammunut jo aikoja ennen kuin Romulus ja Remus lähtivät Albasta ja alkoivat rakentaa Roomaa.

Teresa ja Luigi saapuivat kukkulalle ja näkivät samassa parikymmentä rosvoa.

"Tämä nuori mies tahtoo tavata teitä ja puhella kanssanne", sanoi vahti.

"Mitä asiaa hänellä on meille?" kysyi se, joka päällikön poissa ollessa hoiti hänen tehtäviään.

"Minulla on sitä asiaa, että olen väsynyt paimenen ammattiin", sanoi Vampa.

"Vai niin", sanoi päällikkö, "ymmärrän, sinä tahdot päästä meidän joukkoomme?"

"Olkoon hän tervetullut", huusivat useat Ferrusinosta, Pampinarasta ja Anagnista kotoisin olevat rosvot, jotka tunsivat Luigi Vampan.

"Niin kyllä, mutta minä tahdon muutakin kuin olla toverinne."

"Mitä sinä sitten tahdot?" kysyivät rosvot kummissaan.

"Minä tahdon tulla päälliköksenne", sanoi nuori mies.

Rosvot purskahtivat nauruun.

"Millä mielestäsi olet tämän kunnian ansainnut?" kysyi alipäällikkö.

"Olen tappanut päällikkönne Cucumetton, jonka puku nyt on ylläni", sanoi Luigi, "ja olen sytyttänyt San Felicen kartanon antaakseni juhlapuvun morsiamelleni."

Tuntia myöhemmin oli Luigi Vampa valittu kuolleen Cucumetton sijaan päälliköksi.

-- No, rakas Albert, sanoi Franz kääntyen ystävänsä puoleen, -- mitä nyt arvelette Luigi Vampasta?

-- Sitä, että tuo kaikki on tarua, sanoi Albert, -- ja että häntä ei ole koskaan ollut olemassakaan.

-- Ja te siis sanotte, että Vampa harjoittaa tätä nykyä ammattiaan Rooman lähistöllä? kysyi Franz Pastrinilta.

-- Ja niin uhkarohkeasti, ettei moista ole ennen nähty.

-- Poliisi on siis turhaan koettanut vangita häntä?

-- Sehän on mahdotonta! Hän on liitossa tasangon paimenten, Tiberin kalastajien ja rannikon salakuljettajien kanssa. Kun häntä etsitään vuoristosta, niin hän onkin virralla, häntä ajetaan takaa virralla, hän onkin merellä; kun sitten luullaan hänen paenneen Giglion, Guanoutin tai Monte-Criston saarelle, niin hän ilmestyykin yht'äkkiä Albanoon, Tivoliin tai Ricciaan.

-- Ja miten hän menettelee matkustajien suhteen?

-- Hyvin yksinkertaisesti. Sen mukaan, kuinka kaukana ollaan kaupungista, he antavat matkustajalle aikaa kahdeksan tuntia, kaksitoista tuntia, vuorokauden, että hän ehtisi maksaa lunnaat. Kun tämä aika on kulunut umpeen, annetaan vielä tunti armonaikaa. Ellei tämän tunnin viimeisenä minuuttina lunnaita ole suoritettu, ampuu hän kuulan vangin otsaan tai pistää tikarin hänen sydämeensä. Siinä kaikki.

-- No, Albert, kysyi Franz toveriltaan, -- vieläkö nytkin tekee mielenne ajaa Colosseumiin ulommaisia bulevardeja pitkin?

-- Tietysti, jos se tie on hauskempi, vastasi Albert.

Samassa kello löi kahdeksan, ovi aukeni ja ajuri astui sisään.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- vaunut odottavat.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Franz, -- Colosseumiin.

-- Porta del Popolon kautta vai katuja pitkin?

-- Katuja pitkin, hitto vieköön, katuja pitkin! huudahti Franz.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert nousten ja sytyttäen kolmannen sikarin, -- luulin teitä toden totta urhoollisemmaksi.

34. Odottamaton kohtaaminen

Franz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin kulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään asteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta tuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via Sistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla Via Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.

Tällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut Pastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin kummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.

Eräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä merenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa rosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa saattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz muisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet jahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon. Ilmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan yhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin Korsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen itse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin laaja vaikutuspiiri.

Mutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin nuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin synkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita säteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä. Vaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski hyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet laskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti ilmestyneen maan alta.

Hotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt kaksi opasta.

Roomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta yleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette hotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin ulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa muistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi Colosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on sanonut:

"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön ylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän Caesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä muistomerkkiä."

Franz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se olisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea rakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan antautuivat kokonaan näiden valtaan.

Franz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä. Mutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius Vespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan lörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi aavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä kauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.

Tuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän jätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa, gladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin kulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi muiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään suojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko majesteetillisessa suuruudessaan.

Franz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert soihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa päässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia seuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden, joka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas niiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi tuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta tällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja että joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin hiljaa kuin mahdollista.

Vähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa kuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin sellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin kuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut mitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja kuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa ja odotti jotakuta.

Vaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.

Kymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä kasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat oksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.

Mies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota, seisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta hänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan, jonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa alapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa alaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi erottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului ilmeisesti hienoihin seurapiireihin.

Seisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.

Samassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja huomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin köynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen puku yllään.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, -- olen antanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin. San Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.

-- Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi tuntematon selvällä Toscanan murteella. -- Jättäkäämme siis turhat anteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut teidän tahdostanne.

-- Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon linnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.

-- Kuka on Beppo?

-- Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen summan saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.

-- Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.

-- Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan. Ehkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja tarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.

-- Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?

-- Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin kuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on mazzolato, konna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse mitään sääliä. Toinen on decapitato, ja se on onneton Peppino.

-- Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa hallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on pantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.

-- Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka ei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.

-- Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan ollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin teille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan. Tämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä mielensä mukaisen näytännön.

-- Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.

-- Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.

-- Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua palvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni pelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.

-- Ja mitä aiotte tehdä?

-- Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet tuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä saattueen kimppuun ja vapautamme hänet.

-- Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti parempi.

-- Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?

-- Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja Peppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden kuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään pakoon.

-- Oletteko varma onnistumisestanne?

-- Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä tikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne. Antakaa minun toimia.

-- Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.

-- Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen, että minä hankin armahduksen.

-- Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain huomispäivä.

-- Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa kuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja kahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää saada paljon aikaan.

-- Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?

-- Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme viimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa ikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset, ja niissä punainen risti.

-- Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?

-- Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa avulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan munkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa tämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.

-- Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, -- olettehan varma siitä, että olen teille uskollinen?

-- Ainakin toivon.

-- Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan uskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.

-- Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä vetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän apuanne...

-- No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin te nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen, kautta...

-- Vaiti, sanoi tuntematon, -- kuulen askeleita.

-- Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen valossa.

-- Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat voisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin ystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin meidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.

-- Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?

-- On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä punainen risti.

-- Ellette saa sitä aikaan?

-- Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.

-- Ja silloin?

-- Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä sallin sen ja olen sitä katsomassa.

-- Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.

Tämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon, käärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin askelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten areenalle.

Pian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä. Albert kutsui häntä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen anteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja Calpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista, joiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.

Hän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.

Toinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli tuttu.

Lauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja metallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin Monte-Criston saarellakin.

Hän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad. Jokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta hänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän tohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen poistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla kerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.

Ajatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän koittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään. Oikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista ja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.

Franzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen vuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.

Kello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille suosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt Rooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.

Sitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja ketkä siinä esiintyivät.

Oopperan nimi oli "Parisina", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja Spech.

Onni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan "Lucia di Lammermoorin" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta taiteilijaa.

Albert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei ollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia aitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa Bouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.

Se ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka kerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa. Ranskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että niinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut Italian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.

Albert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan hän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia nuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko juttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa vakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän saisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.

Mitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin uskollisempia kuin ranskalaiset.

Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi poikkeuksia.

Albert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä. Hän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei nykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko aateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin kyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen vuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut, vaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.

Hän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali vapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska karnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä voitavansa herättääkseen huomiota.

Hän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein silmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin huolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa pariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat kaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.

Tämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli maksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio Ambigu-teatterissa Pariisissa.

Albert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin roomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä karnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin parvekkeelta.

Toiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi selkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli kuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.

Mutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa Albertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.

Jokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan, seuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä tai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko kuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään Morianin loistavalle laululle tai huutaakseen "hyvä" Spechille. Sen jälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.

Ensimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen aition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa ja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa liikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:

-- Tunnetteko tuon naisen?

-- Tunnen. Mitä pidätte hänestä?

-- Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko hän ranskalainen?

-- Hän on venetsialainen.

-- Ja hänen nimensä on?

-- Kreivitär G...

-- Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. -- Sanotaan, että hän on yhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi hänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin. Mikä tyhmeliini olenkaan!

-- Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.

-- Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen aitioonsa?

-- Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä kertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen aitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.

Tällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle, mihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.

-- Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan! sanoi Albert.

-- Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon tyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta. Espanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten keskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he seurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme kohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.

-- Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.

-- Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.

-- Missä tilaisuudessa?

-- Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.

-- Kuutamollako?

-- Niin.

-- Kahdenko?

-- Melkein.

-- Ja mistä puhuitte?

-- Vainajista.

-- Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. -- Jos minulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle, lupaan puhua yksinomaan elävistä.

-- Ja teette siinä ehkä väärin.

-- Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette luvannut.

-- Heti, kun näytös on loppunut.

-- Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!

-- Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen verrattomasti.

-- Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!

-- Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.

-- Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin...

-- Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?

-- Minä en pidä tummista tenorilaulajista.

-- Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz kääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön tarkastamista.

Väliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi; hän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili kalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa häntä.

Kun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle merkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin toivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli paitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat aitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.

Heti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition etummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa vastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.

Franz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana seuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei Pariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla esitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän erehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että kreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan esitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.

Kreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla kätensä Franzille.

Kreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle tuolille, ja Franz kreivittären taakse.

Albert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli kreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen hyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta lainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa katsomoa.

Vastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui ihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän esiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä käyttämään.

Varjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.

Franz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen kreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka luulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.

-- En, vastasi hän. -- Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa talven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin hänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut poissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut tuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.

-- Mitä pidätte hänestä, kreivitär?

-- Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen näköinen.

Franz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi keskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa albanialaista naista.

Esirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista baleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän saavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka hän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä baleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti osaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman liikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.

Baletin nimi oli "Poliska".

Franzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen, että hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti tavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin välinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja näytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä melusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.

Baletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa hurjasti käsiään.

Toisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa Franz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän kreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja nojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.

Hänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut erottaa miehen piirteitä.

Esirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi katseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.

Näytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle rakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden tuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän ja ilmoittaa kostavansa.

Tämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on lähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen kerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri musiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis yhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen, ja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.

Mies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui valo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi, samaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin raunioilla.

Franzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että kreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

-- Rouva kreivitär, sanoi Franz, -- kysyin äsken teiltä, tunsitteko tuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?

-- Yhtä vähän, vastasi kreivitär.

-- Ettekö koskaan ole huomannut häntä?

-- Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me italialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.

-- Se on totta, vastasi Franz.

-- Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken silmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, -- hän on ilmeisesti juuri haudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt vainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.

-- Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.

-- Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. -- Siinä tapauksessa minä kysyn teiltä, kuka hän on.

-- Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.

-- Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään puistatti väristys, -- ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt, ei voi häntä unohtaa.

-- No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi tarkastaa tuota miestä, -- mitä ajattelette hänestä?

-- Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.

Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.

-- Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.

-- Älkää menkö, huudahti kreivitär. -- Älkää jättäkö minua. Olin aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.

-- Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. -- Pelkäättekö häntä?

-- Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. -- Byron vakuutti minulle, että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka, kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa, että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan ulkomaalaisen ... kreikkalaisen, vääräoppisen ... joka ehkä on noita niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät luonani.

Franz uhkasi lähteä.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, -- minä lähden pois. En voi jäädä näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?

Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.

Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi, kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä omakohtaisista kokemuksista.

Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi siitä.

-- En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, -- minun täytyy saada olla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.

Franz yritti nauraa.

-- Älkää naurako, sanoi kreivitär, -- sitä paitsi eihän teidän tee mielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.

-- Mitä?

-- Luvatkaa se minulle.

-- Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo mies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä hän tulee ja minne menee.

-- Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän: suoraa päätä helvettiin.

-- Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.

-- Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana koeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin yhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan menemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna juoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan esitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä. Hyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.

Näin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt, oliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.

Palatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena mukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.

-- Siinähän te olette! sanoi hän. -- Minä en odottanut teitä ennen kuin vasta huomenna.

-- Rakas Albert, vastasi Franz, -- olen onnellinen saadessani sanoa teille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian naisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo olisivat teille osoittaneet.

-- Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan selville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat teille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään osan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.

-- Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että he elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin vapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.

-- Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa kauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen aivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En tiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin komea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä tai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että kalpeus on hienouden merkki.

Franz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.

-- Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, -- että kreivittären puheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä kieltä hän käytti?

-- Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka olivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin erinomaisen hyvin kreikkaa.

-- Se on varmasti hän, sanoi Franz.

-- Mitä sanoitte?

-- En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?

-- Valmistin teille iloisen yllätyksen.

-- Minkä?

-- Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.

-- Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.

-- No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.

Franz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut toverinsa mielikuvitukseen.

-- Rakas ystävä, sanoi Albert, -- katsotte minua sillä tavoin, että oikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.

-- Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin oivallinen kuin sanotte.

-- Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme vaunuja?

-- Emme.

-- Emmekä hevosia?

-- Yhtä vähän.

-- Mutta kärryt voimme saada?

-- Ehkä.

-- Ja härkäparin.

-- Luultavasti.

-- No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me pukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold Robertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin tai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.

-- Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, -- ja tuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?

-- Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja selitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä tahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu kolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.

-- Ja missä hän on?

-- Kuka?

-- Isäntämme.

-- Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla liian myöhäistä.

-- Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?

-- Minä odotan häntä.

Samassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.

-- Perrnesso? sanoi hän.

-- Olkaa hyvä! sanoi Franz.

-- No, kysyi Albert, -- oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?

-- Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.

-- Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, -- parempi on hyvän vihollinen.

-- Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi Pastrini varmasti.

-- Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.

-- Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, -- että kreivi Monte-Cristo asuu samassa kerroksessa kuin tekin?

-- Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, -- koska juuri hänen tähtensä saamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.

-- No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille kaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi Rospolissa.

Albert ja Franz katsoivat toisiinsa.

-- Mutta, sanoi Albert, -- voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan? Hänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.

-- Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.

-- Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta jalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.

-- Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi Franz Albertille, -- niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille toisella tavoin, joko kirjoittamalla tai...

Samassa kolkutettiin oveen.

-- Sisään! sanoi Franz.

Komeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.

-- Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja vicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.

Ja hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille miehille.

-- Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina herrojen luona, jatkoi palvelija, -- ja hän pyytää siinä tapauksessa saada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.

-- Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille. -- Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.

-- Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, -- että meillä on kunnia tulla hänen luokseen.

Palvelija poistui.

-- Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi Albert. -- Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi Monte-Cristo on todellakin hieno mies.

-- Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.

-- Tietysti otamme, sanoi Albert. -- Sanon kuitenkin suoraan, että olen pahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan mitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin ikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?

-- Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.

Kuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti tuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa. Viittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle armahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt Argentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa uteliaisuutensa tyydytetyksi.

Franz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti huomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan miehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä näkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi jo ennen kello kahdeksaa aamulla.

Albert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain, nukkui vielä sikeässä unessa.

Franz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana kuin ennenkin.

-- Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, -- eikö tänään pitänyt tapahtua teloitus?

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä, että hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian myöhäistä.

-- En kysy, vastasi Franz. -- Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä, niin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.

-- Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen roskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.

-- Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, -- mutta tahtoisin saada hiukan tietoja.

-- Mitä tietoja?

-- Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat heidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.

-- Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri äsken tavoletti.

-- Mitä tavoletti on?

-- Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä päivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on tuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he saavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta rikolliset katuisivat pahoja tekojaan.

-- Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä toisten kanssa? kysyi Franz.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan kanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden ohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa siitä tällä tavoin ajoissa tiedon.

-- Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.

-- Oo, sanoi Pastrini, -- uskallan vakuuttaa, että teen kaiken voitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat hotelliani käynnillään.

-- Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla, siitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.

-- Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, -- olen ripustanut sen tänne eteiseen.

Hän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta sanaan käännettynä seuraava:

Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä, karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa.

Edellinen tulee olemaan mazzolato.

Jälkimmäinen decapitato.

Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.

Franz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin raunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet, heidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.

Otaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi Vampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa, Porto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.

Mutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä herättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli valmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään, ja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.

-- Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, -- niin luuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät vastaan?

-- Varmasti, sanoi hän. -- Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla, ja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.

-- Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?

-- En luule.

-- Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis...

-- Aivan valmis, vastasi Albert.

-- Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.

Franzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle puolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa. Palvelija tuli avaamaan.

-- Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.

Palvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.

He kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät he olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin hotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen matto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä tyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien taulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot riippuivat ovien edessä.

-- Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, -- menen ilmoittamaan herra kreiville.

Ja hän poistui eräästä ovesta.

Oven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.

Franz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen huonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin komeammilta kuin ensi kerralla.

-- No, kysyi Franz ystävältään, -- mitä sanotte tästä kaikesta?

-- Hyvä ystävä, vastasi Albert, -- naapurimme on joko välittäjä, joka on rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat laskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.

-- Vaiti, sanoi Franz. -- Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.

Ovi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken rikkauden omistaja astui sisään.

Albert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna paikoilleen.

Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin aitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.

35. La Mazzolata

-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Monte-Cristo astuessaan sisään, -- pyydän anteeksi, että olette ennättäneet käydä luonani ennen kuin minä teidän luonanne. Mutta jos olisin tullut aikaisemmin luoksenne, olisin ehkä häirinnyt. Heti kun sain kuulla, että aioitte tulla luokseni, olen ollut valmiina kaikin tavoin palvelemaan teitä.

-- Pyydämme, Franz ja minä, kiittää teitä tuhannesti, herra kreivi, sanoi Albert. -- Pelastatte meidät hyvin suuresta pulasta. Olimme juuri suunnittelemassa mitä merkillisimpiä ajoneuvoja itsellemme, kun teidän ystävällinen tarjouksenne ilmoitettiin meille.

-- Niin, syy on kokonaan typerän Pastrinin, sanoi kreivi viitaten molempia nuoria miehiä istumaan eräälle divaanille. -- Hän ei sanallakaan maininnut minulle, mitä teiltä puuttui. Yksinäni ja erilläni kun täällä olen, etsin ainoastaan tilaisuutta saadakseni tutustua naapureihini. Heti kun sain tietää, että jollakin tavoin saatoin teitä auttaa, riensin kiireimmän kautta teille siitä ilmoittamaan.

Nuorukaiset kumarsivat. Franz ei vielä osannut sanoa sanaakaan. Hän ei tiennyt, miten menetellä. Kreivi ei millään tavoin osoittanut, että tahtoi tuntea Franzin tai että tämä mahdollisesti tuntisi hänet. Franz oli varma siitä, että kreivi oli sama mies, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt aitiossa, mutta ei ollut yhtä varma siitä, oliko hän ollut Colosseumissa. Hän päätti siis antaa asioiden kehittyä itsestään huomauttamatta kreiville suoranaisesti mistään. Hän oli sitä paitsi siinä kohden paremmassa asemassa kuin kreivi, että hän tunsi tämän salaisuuden, mutta tämä taas ei tiennyt hänestä mitään.

Hän päätti kuitenkin johdattaa keskustelun sellaiselle tolalle, että saisi edes jonkinmoista valaistusta asiaan.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- olette tarjonnut meille paikat vaunuissanne ja palatsi Rospolista vuokraamissanne ikkunoissa. Mutta osaatteko sanoa, miten voisimme hankkia itsellemme jonkinmoisen paikan nähdäksemme Piazza del Popololle?

-- Sehän on totta, sanoi kreivi hajamielisesti katsoen koko ajan terävästi Morcerfiin, -- torilla kai tapahtuu jonkinmoinen teloitus?

-- Tapahtuu, vastasi Franz huomatessaan kreivin itse ryhtyvän puhumaan siitä, mistä hän tahtoi.

-- Odottakaahan, odottakaahan, muistaakseni käskin eilen taloudenhoitajaani pitämään siitä huolen. Ehkä voin tehdä teille vielä tämänkin pienen palveluksen.

Hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan ja veti kolme kertaa.

-- Olen tehnyt palvelijoiden kutsumisen yksinkertaisemmaksi, sanoi hän Franzille. -- Kun soitan kerran, tulee kamaripalvelijani, kaksi kertaa, tulee hovimestarini, kolme kertaa, niin tarkoitan taloudenhoitajaani. Tällä tavoin minun ei tarvitse tuhlata aikaa eikä sanoja. Kas, tuossa hän on.

Sisään astui noin neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen ikäinen mies. Hän muistutti täsmälleen sitä salakuljettajaa, joka oli vienyt Franzin luolaan, mutta ei nyt näyttänyt häntä laisinkaan tuntevan. Mies oli ilmeisesti saanut erityiset määräyksensä.

-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- oletteko niin kuin eilen määräsin hankkinut minulle torille päin avautuvan ikkunan?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi taloudenhoitaja, -- mutta se tapahtui viime hetkessä.

-- Mitä! sanoi kreivi rypistäen silmäkulmiaan. -- Enkö käskenyt teitä hankkimaan sitä minulle?

-- Ja teidän ylhäisyytenne on sen saanut. Prinssi Lobanjev oli vuokrannut saman ikkunan. Mutta minun oli pakko maksaa siitä sata...

-- Hyvä on, hyvä on, herra Bertuccio, näiden herrojen ei tarvitse kuulla talousasioista. Olette vuokrannut ikkunan, se on pääasia. Antakaa määräys kuskille ja olkaa portailla valmiina seurataksenne meitä. Se riittää. Saatte mennä.

Taloudenhoitaja kumarsi ja astui askelen poistuakseen.

-- Olkaa niin hyvä, sanoi kreivi, -- ja kysykää Pastrinilta, onko tänne tuotu tavoletti, ja pyytäkää häntä lähettämään minulle teloituksen ohjelma.

-- Se on tarpeetonta, sanoi Franz ottaen taskustaan muistikirjansa. -- Minä näin tuon taulun ja kopioin siitä kaikki. Tässä se on.

-- Hyvä on. Voitte siis poistua, herra Bertuccio. En enää tarvitse teitä. Kun aamiainen on valmis, ilmoitettakoon siitä meille. Nämä herrat, sanoi hän kääntyen molempien ystävien puoleen, -- kunnioittavat kai minua syömällä aamiaista kanssani?

-- Olette aivan liian ystävällinen, herra kreivi, sanoi Albert.

-- En suinkaan, päinvastoin, tuotatte sillä minulle suuren ilon ja voitte korvata minulle kaiken Pariisissa, joko toinen tai molemmat yhdessä. Herra Bertuccio, kattakaa kolmelle hengelle.

Hän otti muistikirjan Franzin kädestä.

-- Siis, sanoi hän lukien aivan kuin teatteriohjelmaa, -- "teloitetaan tänään helmikuun 22. päivänä Andrea Rondolo, joka on surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisan kanonikuksen Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa." Hm! "Edellinen tulee olemaan mazzolato, jälkimmäinen decapitato." Niin, näin piti kaiken aluksi tapahtua. Mutta eilisen jälkeen on asioiden kulussa tapahtunut muutos.

-- Mitä? sanoi Franz.

-- Niin, kun eilen vietin iltaani kardinaali Rospigliosin luona, kuulin puhuttavan jostakin lykkäyksestä, joka tulisi toisen tuomitun osaksi.

-- Andrea Rondolon? kysyi Franz.

-- Ei..., lausui kreivi välinpitämättömästi, -- vaan tuon toisen... (hän katsahti muistikirjaan etsiäkseen hänen nimeään) Peppinon, jota sanotaan Rocca Prioriksi. Siten ette saa nähdä mestausta, mutta jäähän teille mazzolata; sitä rangaistusta katselee mielellään ensi kerralla, jopa toisellakin kertaa, jota vastoin mestaus, jonka epäilemättä olette nähnyt, on liian yksinkertainen, liian tavallinen. Giljotiini ei erehdy, ei iske väärään, ei lyö kolmeatoista kertaa uudelleen niin kuin tuo sotilas, joka löi kreivi Chalais'n pään poikki ja jonka erikoiseen huomaan Richelieu varmaankin oli potilaan uskonut. Eurooppalaisista ei kannata puhuakaan, sanoi kreivi halveksivasti, -- mitä rangaistuksiin tulee. He eivät ymmärrä koko asiaa ja elävät julmuuksien lapsuus- tai oikeammin vanhuusaikaa.

-- Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri kansojen kidutustavoista, sanoi Franz.

-- Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.

-- Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?

-- Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta uteliaaksi.

-- Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.

-- Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö uteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota ruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan erikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen olemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille erään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta kuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen rangaistus, mutta se ei ole sovitus.

-- En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, -- selittäkää, sillä en voi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät mielenkiintoani.

-- Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat sapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. -- Jos joku mies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne, äitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä sydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja kirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus riittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee murhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on saanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman sekunnin ajan ruumiillista kipua?

-- Tiedän kyllä, sanoi Franz, -- että lohduttajaksi inhimillinen oikeus on puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä kaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.

-- Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta tuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan olemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti tappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta pienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden rankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten tapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja jotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta... Vastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?

-- On, vastasi Franz, -- ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu sallittu.

-- Kaksintaistelu, huudahti kreivi, -- todellakin hupaisa keino, kun tarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt vaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi kokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa onnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan! Tämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan hänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän lähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä maailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä. Ei, ei, -- jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.

-- Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan? kysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.

-- Suostun tietenkin, sanoi kreivi. -- Ymmärtäkäämme toisiamme oikein. Ryhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen, vastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin huolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa ja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin kyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen tuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen. Silmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat meille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän ja todellisuudesta paratiisin.

-- Mutta, väitti Franz, -- kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari ja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä sellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on sokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen juoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.

-- Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas ja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen tuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan ihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen sijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut kostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan mestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka lyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta, mehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä. Mitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan ikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä tuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.

Palvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja ilmoitti:

-- Pöytä on katettu!

Aamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi silmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä kummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan tapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi suurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi kuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa. Kreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän ainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen ruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.

Franz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G...ssä ja kuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva mies oli vampyyri.

Aamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.

-- Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, -- mutta meillä on vielä tuhansia hommia.

-- Mitä?

-- Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan välttämättömät.

-- Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän käytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne puvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.

-- Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.

-- Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse haluatte.

-- Vastapäätä mestauslavaa?

-- Mestauslavahan kuuluu juhlaan.

-- Herra kreivi, sanoi Franz, -- olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä kiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä ikkunaanne palatsi Rospoliin.

-- Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi kreivi.

-- Te kerrotte sen, jatkoi Franz, -- ja olen varma siitä, että teidän kertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos olisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan mestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?

-- Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan humalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin ravintolassa.

-- Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä teitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa olinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi rautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin oman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon sopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies mahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte katsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin on taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja, joissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan noita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä vallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita ihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin: "Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut."

-- Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.

-- Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta kreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.

-- Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. -- Mutta mennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä, herra kreivi?

-- Jalan kyllä, vaunuilla ei.

-- No, siis menen jalan.

-- Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?

-- Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.

-- Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle Strada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta nähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.

-- Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä, sanoi palvelija avaten oven.

-- Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä salonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen heti jäljestänne.

Nuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran vielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri tupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de Paris'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita havanna-sikareja.

-- No, kysyi Franz häneltä, -- mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?

-- Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. -- Hän on miellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt, paljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen, ja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen suurella nautinnolla savua kattoa kohden.

Sellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että Albert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan heidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.

-- Mutta, sanoi hän, -- oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?

-- Mitä?

-- Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.

-- Minuako?

-- Niin, teitä.

Albert mietti.

-- Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. -- Olen ollut toista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen. Kreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.

Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.

-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne. Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita mukaanne, herra Morcerf.

-- Hyvin mielelläni, sanoi Albert, -- sillä italialaiset sikarit ovat vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.

-- Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Kello on puoli yksi.

He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.

Franz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut unohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.

-- Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman luontevasti.

-- Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei voinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.

Franz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli keltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen risti.

Viittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut enää epäilläkään; hän oli kreivi.

Ikkunoissa ei vielä näkynyt ketään.

Kaikkialla tehtiin valmistuksia, aseteltiin tuoleja, rakenneltiin lavoja ja koristeltiin ikkunoita. Naamioidut eivät saaneet lähteä liikkeelle eivätkä ajaa vaunuilla ennen kuin määrätyllä hetkellä. Mutta kaikkien ikkunoiden takana oli varmaan naamioituja ja kaikkien porttien takana vaunuja odottamassa.

Franz, Albert ja kreivi jatkoivat matkaansa pitkin Corsoa. Mitä lähemmäksi he tulivat Piazza del Popoloa, sitä sankemmaksi tuli joukko, ja ihmisten päiden ylitse kohosi obeliski, jonka päässä oli risti. Obeliskin edessä paikalla, jonka Babuino-, Corso- ja Ripetta-kadulta saattoi nähdä, olivat giljotiinin sivuhirret, ja niiden välissä väikkyi kaareva terä.

Kadunkulmassa oli kreivin taloudenhoitaja odottamassa herraansa.

Ikkuna, jonka vuokraaminen oli maksanut niin huimaavan summan, että kreivi ei tahtonut sitä vierailleen ilmoittaa, oli Via del Bambinon ja Monte Pincion välissä olevan suuren palatsin toisessa kerroksessa. Ikkuna kuului pukeutumishuoneeseen, josta mentiin makuuhuoneeseen. Kun sulki makuuhuoneen oven, olivat vuokralaiset aivan kuin kotonaan. Tuoleille oli laskettu hyvin komeita silkkisiä pajatsonpukuja.

-- Koska olette antanut minun valita pukunne, sanoi kreivi, -- olen valinnut nämä, sillä niitä tänä vuonna eniten käytetään. Ne ovat sitä paitsi mukavimmat konfettisodassa, sillä jauho ei niissä näy.

Franz kuuli vain puoliksi kreivin sanat eikä ehkä osannut antaa kyllin suurta arvoa tälle hänen uudelle huomaavaisuudelleen, sillä hänen huomionsa oli kokonaan kohdistunut torilla vallitsevaan hälinään ja sen keskellä olevaan kammottavaan telineeseen, joka tällä hetkellä oli sen pääkoristuksena.

Franz näki ensi kertaa giljotiinin. Nimitämme sitä giljotiiniksi, sillä roomalainen mandata on melkein samalla tapaa valmistettu kuin ranskalainen teloituskone. Veitsi on kuunsirpin muotoinen ja leikkaa kuperalla puolellaan, siinä ainoa erotus.

Kaksi miestä istui laudalla, jolle mestattava pannaan, ja söi odottaessaan rauhallisesti aamiaisekseen leipää ja makkaraa. Toinen heistä nosti hiukan lautaa ja otti sen alta viinipullon, ryyppäsi kulauksen ja ojensi sitten pullon toverilleen. Miehet olivat pyövelin apulaisia.

Heidän pelkkä näkemisensäkin vaikutti Franziin niin, että hän tunsi hien helmeilevän hiuksiensa juurista.

Kuolemaantuomitut oli edellisenä iltana siirretty Carceri Nuovesta Santa Maria del Popolon kirkkoon. Siellä he olivat viettäneet yönsä kumpikin kahden papin seurassa rautaristikolla suljetussa hautakappelissa. Sen edessä kulkivat vartijat, jotka joka tunti vaihdettiin.

Kaksinkertainen rivi karabinieereja oli asetettu kirkon ovelta mestauslavalle asti, jossa he muodostivat kehän. Näin syntyi noin kymmenen jalan levyinen tie ja mestauslavan ympärille noin sadan jalan pituinen kehä. Muu osa toria oli aivan täynnä kansaa. Monet olivat nostaneet lapsensa olkapäälleen, että nämä näkisivät hyvin kaiken.

Monte Pincio oli aivan kuin suuri amfiteatteri, jonka kaikki istuimet olivat täynnä katsojia. Via del Babuinon ja Via di Ripettan kulmissa olevien molempien kirkkojen parvekkeet olivat täpötäynnä sinne erikoisella luvalla päässeitä henkilöitä. Pylväistön edessä olevat portaat olivat aivan kuin kirjava, hyökyvä aallokko, jonka vuorovesi yhä uudelleen heitti pylväitä vastaan. Jokaisessa muurin kulmauksessa, missä vain hiukankin oli tilaa, oli elävä kuvapatsas.

Kreivi oli siis oikeassa sanoessaan, että elämässä ilmeisesti on mielenkiintoisinta kuoleman näkeminen.

Olisi luullut, että hetken juhlallisuus olisi tehnyt ihmiset hiljaisiksi, mutta joukosta kaikuikin kova melu, kuului naurua, vihellyksiä ja iloisia huutoja. Kreivi oli siinäkin ollut oikeassa, että teloitus ilmeisesti oli kansalle ainoastaan merkkinä karnevaalin alkamisesta.

Äkkiä melu taukosi aivan kuin taikaiskusta. Kirkon ovet aukenivat.

Osa katujamunkkien veljeskuntaa, yllään harmaat säkit, joissa oli reiät silmiä varten, astui ensiksi kirkosta käsissään palavat kynttilät. Heidän edellään kulki veljeskunnan esimies. Katujamunkkien jäljestä tuli pitkä mies, muuten alasti, paitsi että jalassa oli housut ja kupeella riippui tupessa iso puukko. Olallaan hän kantoi raskasta rautanuijaa. Se oli pyöveli.

Pyövelin jäljessä astuivat, siinä järjestyksessä kuin heidät oli teloitettava, ensin Peppino ja sitten Andrea.

Kummankin rinnalla kulki kaksi pappia.

Peppino asteli jokseenkin varmasti. Hän oli epäilemättä saanut tietää, mikä häntä odotti.

Pappi tuki kummaltakin puolen Andreaa.

Kumpikin suuteli tuon tuostakin ristiä, jonka rippi-isä heille ojensi.

Franz tunsi jo tätäkin katsellessaan jalkojensa herpaantuvan. Hän katsahti Albertiin. Tämä oli kalpea kuin palttina ja heitti konemaisella liikkeellä kauas luotaan sikarin, jonka oli vasta puoliksi polttanut.

Kreivi näytti rauhalliselta; heikko punakin nousi hänen kalpeille poskilleen. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin pedon, joka tuntee veren tuoksun, ja hänen hiukan raollaan olevien huuliensa välistä näkyivät terävät, valkoiset hampaat. Ja yhtä kaikki oli hänen kasvoillaan hymyilevä lempeys, jota Franz ei ollut niillä koskaan nähnyt. Varsinkin hänen silmissään oli tavattoman kaunis nöyryyden ja hellyyden ilme.

Tuomitut jatkoivat matkaansa mestauslavaa kohden, ja mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin saattoi erottaa heidän kasvonsa. Peppino oli kahdenkymmenenneljän tai kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, kaunis mies, jonka kasvot päivä oli ruskettanut ja jonka katse oli kirkas ja hurja. Hän piti päätään pystyssä ja näytti vainuavan, mistäpäin hänen pelastajansa tulee.

Andrea oli tanakka ja lyhyt. Hänen kasvonsa, joissa kuvastui halpamainen julmuus, eivät paljastaneet hänen ikäänsä, mutta hän saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Vankilassa hän oli antanut partansa kasvaa. Hänen päänsä retkahteli, ja polvet horjuivat. Hän näytti tekevän kaikki liikkeensä aivan konemaisesti, eikä hänen tahdollaan näyttänyt olevan mitään tekemistä liikkeiden kanssa.

-- Muistan teidän sanoneen, lausui Franz kreiville, -- että tapahtuu vain yksi teloitus.

-- Siinä puhuin totta, vastasi kreivi kylmästi.

-- Mutta tuollahan on kaksi tuomittua.

-- On kyllä, mutta heistä toinen on aivan kuoleman partaalla ja toisella on vielä monta vuotta elettävänään.

-- Jos armahdus tapahtuu, niin sen pitäisi minun mielestäni jo tulla, sillä aika on jo täpärällä.

-- Tuolla se tuleekin, katsokaahan, sanoi kreivi.

Samassa kun Peppino laski jalkansa mestauslavan portaille, riensi muuan katujamunkki, joka näytti jääneen muista jälkeen, sotilasrivin läpi esimiehen luo ojentaen hänelle neljään osaan taivutetun paperin.

Peppinon terävä katse oli huomannut tämän kaiken. Munkkikunnan esimies avasi paperin, luki sen ja kohotti kätensä.

-- Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! sanoi hän selvällä kauas kuuluvalla äänellään. -- Toinen tuomittu on saanut armon.

-- Armon! huusi koko kansanjoukko yhteen ääneen. -- Toinen on saanut armon!

Tämän armo-sanan kuullessaan Andrea näytti ponnahtavan ylös ja kohottavan päätään.

-- Armo kenelle? huusi hän.

Peppino seisoi liikkumattomana, mykkänä ja läähätti.

-- Armon on saanut Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, sanoi munkkikunnan esimies.

Ja hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka luki sen ja antoi takaisin.

-- Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä hervottomuudentilasta. -- Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti kuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole oikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en tahdo!

Ja hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi, karjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla hänen kätensä olivat sidotut.

-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.

Kun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.

-- Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. -- Ettekö ymmärrä? Tuon ihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei hänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti toimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen kappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka häneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku! niin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä joukkoa kohden, -- kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te kaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!

Andrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu huusi koko ajan: "Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole oikeutta tappaa minua yksin."

-- Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin, -- toden totta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut kohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut vastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia? Tiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet kärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli sama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin hänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta tai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että toinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii tyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen, ihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi laiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun hän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle luonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!

Ja kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen täytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.

Taistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa: "Kuolemaan! Kuolemaan!"

Franz aikoi vetäytyä pois, mutta kreivi tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti hänet ikkunan luona.

-- Mikä teidän on? kysyi hän. -- Tunnetteko sääliä? Sepä kohdistuisi oikeaan olentoon! Jos kuulisitte hullun koiran ulvovan, tarttuisitte pyssyynne, juoksisitte kadulle ja ampuisitte heti paikalla kuoliaaksi sen, vaikka itse asiassa toinen koira on purrut sitä ja se tekee vain samoin kuin sillekin on tehty. Ja nyt te tunnette sääliä miestä kohtaan, jota ei toinen mies ole purrut ja joka kuitenkin on surmannut oman hyväntekijänsä. Ja kun hän ei nyt voi tappaa enää ketään, sillä hänen kätensä ovat sidotut, tahtoo hän kaikin mokomin nähdä vankeustoverinsa, onnettomuustoverinsa kuolevan! Ei, katsokaa, katsokaa!

Tämä käsky oli melkein tarpeeton, sillä kamala näytelmä aivan kuin lumosi Franzin. Tuomittu oli saatu mestauslavalle, pyöveli asettui hänen viereensä ja kohotti nuijansa. Se osui miehen vasempaan ohimoon. Kuului kumea tärähdys, tuomittu kaatui aivan kuin härkä, ensin kasvot maata vastaan ja siitä kääntyen selälleen. Silloin pyöveli laski nuijansa syrjään, veti puukon tupestaan, avasi yhdellä vedolla hänen kurkkunsa ja sitten astuen jaloillaan hänen vatsansa päälle alkoi sitä polkea.

Joka kerta, kun hän painoi, ruiskahti veri mestatun kurkusta.

Silloin Franz ei enää voinut kauempaa katsella, hän peräytyi ja vaipui tuoliin puolipyörtyneenä.

Albert jäi seisomaan paikalleen, mutta hänen kätensä tarttuivat suonenvedontapaisesti verhoihin, ja hänen silmänsä olivat ummessa.

Kreivi seisoi suorana ja riemuitsi aivan kuin pahuuden enkeli.

36. Rooman karnevaali

Kun Franz tointui, näki hän Albertin juovan suurin siemauksin lasista vettä, jota hän kalpeudestaan päättäen hyvin tarvitsikin. Kreivi puki jo ylleen pajatsonpukua. Hän katsahti konemaisesti torille, kaikki oli kadonnut, mestauslava, pyövelit ja ruumis, jäljellä oli vain meluava, puuhaileva, iloinen kansanjoukko, ja Monte Citorion kello, joka ei soinut muulloin kuin paavin kuollessa ja karnevaalin alkaessa, kaikui nyt täydellä voimalla.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän kreiviltä.

-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, -- niin kuin näette. Karnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.

-- Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin hämärä unikuva, sanoi Franz.

-- Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.

-- Niin, minä; mutta tuomittu!

-- Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä vastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on onnellisempi?

-- Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!

-- Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei ole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä huomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat kääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen ja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita kunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin hyvin kiittämätön ja itsekäs olento... Mutta pukeutukaa. Näettehän, että herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.

Albert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten saappaittensa päälle.

-- No, Albert, kysyi Franz, -- tekeekö mielenne todellakin hullutella? Vastatkaahan suoraan.

-- Ei, vastasi hän, -- mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken nähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin näytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.

-- Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia ihmisluonteita, sanoi kreivi. -- Mestauslavan ensimmäisellä portaalla kuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan koko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että Andrean kasvot eivät olleet kauniit... Iljettävä konna! Pukeutukaamme, herrat, pukeutukaamme.

Franz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten esimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli varmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.

Pukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä kukkia ja konfetteja.

Vaunut yhtyivät riviin.

Kuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla. Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia, kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja, konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta suuttua, kaikki vain nauroivat.

Franzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin, jotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin sanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet. Mutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten häilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän meluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin päälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät jauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa, joita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se heidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja heitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.

Nyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli tuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä riehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo puolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.

Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa, roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset, jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä, takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa; häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon kuvan Rooman karnevaalista.

Ajaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi anteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti heidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin edustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa oli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä Argentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.

-- Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, -- kun olette väsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin tiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti käyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.

Olemme unohtaneet mainita, että kreivin kuski oli pukeutunut karhuntaljoihin, aivan samoin kuin Odry näytelmässä "Karhu ja pasha", ja että lakeijat vaunujen takana olivat vartalonmukaisissa vihreiden apinoiden puvuissa, ja irvistelivät ohikulkijoille naamioillaan, joita vieterit liikuttivat.

Franz kiitti kreiviä hänen ystävällisestä tarjouksestaan. Albert ilvehti parhaillaan roomalaisten talonpoikaistyttöjen kanssa, joiden vaunut olivat samoin kuin kreivinkin pysähtyneet, ja heitteli heidän päälleen kukkakimppuja.

Pahaksi onneksi vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja kun hänen vaununsa ajoivat Piazza del Popoloa kohden, suuntautuivat tyttöjen vaunut Venetsian palatsia kohden.

-- Hyvä ystävä, sanoi hän Franzille, -- ettekö nähnyt...?

-- Mitä?

-- Noita vaunuja, jotka ovat täynnä roomalaisia talonpoikaistyttöjä.

-- En.

-- Minä olen varma siitä, että he olivat hurmaavan kauniita naisia.

-- Mikä vahinko, Albert, että olitte naamioitu, sanoi Franz, -- muuten olisitte saanut korvauksen kaikista pettymyksistänne.

-- Oh, lausui tämä puoliksi nauraen, -- ennen kuin karnevaali on loppunut, olen varmaankin saanut jonkinmoisen korvauksen.

Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että Albert pari kolme kertaa kohtasi nuo roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunut. Tällöin Albertin naamio kerran irtaantui joko sattumalta tai hänen tahdostaan.

Hän otti silloin viimeiset kukkasensa ja heitti ne vaunuihin.

Eräs niistä kaunottarista, joiden Albert luuli piiloutuvan talonpoikaistyttöjen naamioon, ihastui tästä hänen kohteliaisuudestaan, ja kun vaunut seuraavalla kerralla kulkivat ystävysten vaunujen ohitse, tyttö heitti niihin orvokkikimpun.

Albert otti sen kiireesti käteensä ja pisti sen voitonriemuisena napinreikäänsä.

-- Siinähän nyt on seikkailun alku, sanoi Franz Albertille.

-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, vastasi Albert, -- mutta luulen todellakin, että tämä merkitsee seikkailun alkua. Sen vuoksi en enää luovukaan tästä kukkavihosta.

-- Ette suinkaan, sanoi Franz nauraen, -- sehän on tuntomerkkinä, kun jälleen tapaatte toisenne.

Tämä leikinlasku tuntui muuttuvan todeksi, kun vaunujen tullessa uudelleen roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunujen kohdalle, tyttö, joka kukkavihon oli heittänyt, taputti käsiään nähdessään kukat Albertin napinreiässä.

-- Hyvä, sanoi Franz hänelle, -- hyvä, alku on aivan verraton. Tahdotteko, että jätän teidät, ja haluatteko mieluimmin olla yksinänne?

-- En, sanoi Albert, -- älkäämme hätiköikö. En aio olla mikään tyhmeliini, joka ensimmäisestä viittauksesta on valmis menemään lemmenkohtaukseen. Jos tuo kaunis talonpoikaistyttö haluaa mennä pitemmälle, tapaamme hänet huomenna tai oikeammin hän tapaa meidät. Silloin hän antaa merkin, ja sittenhän saamme nähdä, mitä minun tulee tehdä.

-- Te, rakas Albert, olette todellakin viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus, sanoi Franz. -- Jos teidän Kirkenne onnistuu loihtia teidät eläimeksi, niin hän on silloin hyvin taitava tai hyvin voimakas.

Albert oli oikeassa. Tuo kaunis tuntematon oli varmaankin päättänyt olla sinä päivänä menemättä sen pitemmälle, sillä vaikka nuoret miehet ajoivatkin useaan kertaan katua pitkin, eivät he enää nähneet tyttöjen vaunuja. Ne olivat varmaankin poikenneet jollekin sivukadulle.

Silloin he palasivat Rospoli-palatsiin, mutta kreivikin oli kadonnut sinipukuisen dominon seurassa. Keltaverhoisissa ikkunoissa istui vieraita, jotka hän epäilemättä oli kutsunut.

Samassa kirkonkello, joka oli ilmaissut karnevaalin alkaneen, ilmoitti sen loppuvankin. Corsolla ajeleva vaunurivi hajaantui, ja kohta katosivat kaikki vaunut sivukaduille.

Franz ja Albert olivat sinä hetkenä Via delle Maratten kohdalla.

Kuski kääntyi sille sanaakaan sanomatta, ajoi Piazza di Spagnan halki ja Poli-palatsin ohitse ja saapui hotellin eteen.

Pastrini tuli ottamaan hotellinsa asukkaita vastaan ovelle asti.

Franz tiedusteli kreiviä ja oli pahoillaan, kun ei ollut ajoissa tullut häntä noutamaan, mutta Pastrini rauhoitti häntä ilmoittamalla, että kreivi Monte-Cristo oli tilannut itselleen toiset vaunut ja nämä olivat kello neljä menneet häntä noutamaan palatsi Rospolista. Hän oli sitä paitsi pyytänyt hotellin isäntää jättämään molemmille ystävilleen Argentina-teatterista vuokraamansa aition avaimen.

Franz tiedusteli Albertilta, tekikö hänen mielensä mennä teatteriin, mutta Albertilla oli suuria tuumia päässään ja hän tahtoi toteuttaa ne, ennen kuin ajattelikaan teatteriin menoa. Hän ei sen vuoksi vastannutkaan tähän kysymykseen, vaan kysyi Pastrinilta, voisiko tämä hankkia hänelle räätälin.

-- Räätälin, kysyi hotellin isäntä, -- mihin te räätäliä tarvitsette?

-- Valmistamaan meille huomiseksi mahdollisimman komeat roomalaiset talonpoikaispuvut, vastasi Albert.

Pastrini pudisti päätään.

-- Valmistamaan teille huomiseksi puvut! huudahti hän. -- Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi, mutta tuo pyyntö on aito ranskalainen pyyntö. Kaksi pukua! Tämän viikon aikana ette saisi käsiinne ainoatakaan räätäliä, joka olisi valmis neulomaan kuusi nappia liiviin, vaikka maksaisitte jokaisesta napista kultarahan.

-- Meidän täytyy siis luopua haluamistamme puvuista?

-- Ei, sillä voimmehan hankkia valmiita pukuja. Antakaa minun toimia, ja huomenna herätessänne saatte kokoelman hattuja, liivejä ja housuja ja olette; tyytyväinen.

-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- luottakaamme isäntäämme, hän on jo ennenkin osoittanut suoriutuvansa kuinka vaikeasta asiasta tahansa. Syödään kaikessa rauhassa päivällistä ja mennään sitten oopperaan.

-- Mennään oopperaan, sanoi Albert. -- Mutta muistakaa, signor Pastrini, että minä ja tämä herra tahdomme kaikin mokomin huomenna saada nuo puvut.

Hotellin isäntä vakuutti vielä viimeisen kerran, että heidän ei tarvitsisi olla levottomia ja että he saisivat kaiken, mitä haluavat. Sen jälkeen Franz ja Albert menivät riisumaan pajatsonpuvut yltään, mutta Albert otti huolellisesti talteen orvokkikimpun. Olihan se tuntomerkki seuraavan päivän varalle.

Herrat istuivat aterialle, mutta syödessään ei Albert voinut olla huomauttamatta, mikä tuntuva erotus oli Pastrinin ja kreivi Monte-Criston kokin välillä. Vaikka Franz olikin hieman ennakkoluuloinen kreiviä kohtaan, niin hänen täytyi myöntää, että vertailu ei ollut edullinen Pastrinin kokille.

Jälkiruoan aikana palvelija kysyi, milloin herrat halusivat käyttää vaunuja. Albert ja Franz katsoivat toisiinsa; he pelkäsivät todenteolla olevansa epähienoja. Palvelija ymmärsi heidän ajatuksensa.

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo on nimenomaan määrännyt, että vaunut ovat koko päivän teidän armonne käytettävinä.

Nuorukaiset päättivät loppuun asti käyttää hyväkseen kreivin kohteliaisuutta ja ajoivat puvun vaihdettuaan Argentina-teatteriin ja astuivat kreivin aitioon. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli kreivitär G... omaan aitioonsa. Hän suuntasi heti katseensa siihen aitioon, jossa oli eilen nähnyt kreivin istuvan. Hän näki Franzin ja Albertin sen miehen aitiossa, josta vuorokautta aikaisemmin oli Franzille lausunut kummallisen arvostelunsa.

Kreivitär katseli lornjettinsa läpi niin tiukasti Franzia, että tästä tuntui julmalta olla tyydyttämättä hänen uteliaisuuttaan. Kun italialaisissa teattereissa on tapana käydä kesken näytäntöäkin tervehtimässä tuttuja, jättivät molemmat ystävykset paikkansa ja menivät kreivittären aitioon.

Heti kun he olivat tulleet aitioon, viittasi kreivitär Franzia istumaan viereensä kunniapaikalle.

Albert istahti heidän taakseen.

-- No, sanoi hän, ennen kuin Franz oli ennättänyt istuakaan, -- tehän olette kiireimmän kautta tutustuneet tuohon uuteen lordi Ruthweniin ja olette kai hänen kanssaan parhaat ystävät.

-- Vaikka emme olekaan tulleet läheisiksi tuttaviksi, niin myönnän kyllä, että olemme koko päivän käyttäneet hyväksemme hänen ystävällisyyttään.

-- Kuinka niin, koko päivänkö?

-- Niin juuri. Aamulla söimme aamiaista hänen luonaan, koko naamiohuvien ajan ajoimme hänen vaunuissaan pitkin Corsoa, ja nyt illalla tulemme teatteriin hänen aitioonsa.

-- Tunnetteko siis hänet?

-- Sekä tunnemme että emme.

-- Kuinka niin?

-- Se on pitkä juttu.

-- Kerrotteko sen minulle?

-- Te pelästytte siitä.

-- Sitä suurempi syy kertoa.

-- Odottakaahan edes siksi, kunnes juttu on jotenkin päättynyt.

-- Olkoon, minä pidän täydellisistä tarinoista. Mutta kertokaa, miten olette tullut tekemisiin hänen kanssaan. Kuka teidät on esitellyt hänelle?

-- Ei kukaan. Hän on esitellyt itsensä meille.

-- Milloin?

-- Eilisiltana, lähdettyäni teidän luotanne.

-- Kenen välityksellä?

-- Sangen tavallisen henkilön, hotellimme isännän välityksellä.

-- Hänkin asuu siis London-hotellissa?

-- Ei ainoastaan samassa hotellissa, vaan samassa kerroksessakin.

-- Mikä on hänen nimensä? Epäilemättä tiedätte hänen nimensä?

-- Tiedämme. Kreivi Monte-Cristo.

-- Mikä nimi se on? Eihän se ole mikään sukunimi.

-- Ei, se on hänen ostamansa saaren nimi.

-- Ja onko hän kreivi?

-- Toscanalainen kreivi.

-- No, saamme kai pitää hänet hyvänämme noiden kaikkien muiden ohella, sanoi kreivitär, joka kuului erääseen Venetsian vanhimmista suvuista. -- Ja millainen hän on muuten?

-- Kysykää vicomte Morcerfilta.

-- Kuulittehan, että minua käskettiin kääntymään teidän puoleenne, sanoi kreivitär.

-- Olisimme jokseenkin vaativaisia, ellemme pitäisi häntä miellyttävänä, vastasi Albert. -- Vaikka hän olisi ollut kymmenen vuotta ystävämme, ei hän olisi tehnyt hyväksemme sen enempää kuin on nyt tehnyt. Ja kaikessa hän on ollut hyvin hienotunteinen, huomaavainen ja kohtelias, mistä huomaa, että hän on todellakin hienon maailman mies.

-- Saammepahan nähdä, lausui kreivitär nauraen, -- että vampyyrini ei olekaan mitään muuta kuin äskettäin rikastunut mies, joka tahtoo saada meidät unohtamaan miljoonansa ja on lainannut Laran ulkomuodon, ettei häntä sekoitettaisi Rothschildiin. Entä oletteko nähnyt naisen?

-- Minkä naisen? kysyi Franz hymyillen.

-- Tuon kauniin kreikattaren?

-- Emme. Luulemme kuulleemme hänen guslinsa äänen, mutta hän itse on ollut näkymätön.

-- Kun käytätte tuota sanaa näkymätön, rakas Franz, sanoi Albert, -- niin tahdotte tehdä asian salaperäiseksi. Kuka sitten oli tuo sininen domino, joka oli valkoverhoisessa ikkunassa?

-- Ja missä oli valkoverhoinen ikkuna? kysyi kreivitär.

-- Rospoli-palatsissa.

-- Kreivi oli siis vuokrannut itselleen ikkunat Rospoli-palatsista?

-- Niin oli. Ajoitteko tänään pitkin Corsoa?

-- Tietysti.

-- Näittekö kaksi ikkunaa, joissa oli keltaiset verhot, ja niiden välissä kolmannen, joissa oli valkoiset ja niissä punainen risti? Nuo kolme ikkunaa olivat kreivin.

-- Mieshän on täydellinen pohatta. Tiedättekö, mitä tuollaiset ikkunat maksavat karnevaalin aikana ja Rospoli-palatsissa, joka on Corson parhaimmalla paikalla?

-- Kaksi- tai kolmesataa scudoa.

-- Sanokaa kaksi- tai kolmetuhatta.

-- Sepä on jotakin!

-- Hänen saarensako tuottaa hänelle sellaiset tulot?

-- Hänen saarensa? Se ei tuota ropoakaan.

-- Miksi hän sen siis on ostanut?

-- Oikusta.

-- Hän on ilmeisesti originelli ihminen?

-- Hän tuntui minusta todellakin hyvin erikoiselta, sanoi Albert. -- Jos hän asuisi Pariisissa ja kävisi meidän teattereissamme, sanoisin, että hän on huimapää, joka tahtoo herättää huomiota, tai miespoloinen, jonka pään kirjallisuus on vääntänyt vähän vinoon. Hän lausui tänään pari ajatusta, jotka olivat aivan kuin Didier'n tai Antonyn suusta lähteneet.

Samassa tuli aitioon uusi vieras, ja vallitsevaa tapaa noudattaen Franz luovutti paikkansa hänelle. Tämä seikka ja paikkojen vaihtaminen pakotti valitsemaan toisen keskusteluaiheen.

Tunnin päästä ystävät palasivat hotelliin. Pastrini oli pitänyt huolta seuraavan päivän puvuista ja vakuutti, että herrat olisivat tyytyväisiä hänen toimenpiteisiinsä.

Aamulla hän tuli kello yhdeksältä Franzin huoneeseen seurassaan räätäli, jolla oli kahdeksan tai kymmenen erilaista talonpoikaispukua. Ystävykset valitsivat samanlaiset puvut ja antoivat isännän toimeksi ommella heidän hattuihinsa parikymmentä metriä nauhoja ja hankkia heille heleänväriset poikkiraitaiset silkkivyöt, jollaisia talonpojat käyttävät juhlapäivinä.

Albert tahtoi kiireimmän kautta nähdä, miten puku sopi hänelle. Siihen kuului siniset samettihousut ja takki, kirjailluilla kiiloilla somistetut sukat, solkikengät ja silkkiliivi. Puku sopi mainiosti, ja kun vyö oli sidottu hänen vartalonsa ympäri ja hiukan kallellaan oleva hattu koristettu liehuvilla nauhoilla, täytyi Franzin myöntää, että puvun vuoksi me pidämme toisia kansakuntia kauniimpina kuin toisia. Turkkilaiset, jotka ennen näyttivät niin hauskoilta kirkasvärisissä pitkissä puvuissaan, ovat nykyään rumia kaulaan asti napitetuissa sinisissä puvuissaan ja kreikkalaisissa myssyissään: he ovat kuin punaisella tulpalla suljettuja pulloja.

Franz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin edessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- niin hauskaa kuin onkin huvitella yhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi jätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on varmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät vaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin toisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.

Nuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä ollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis ottivat sen vastaan.

Kreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan keskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin jo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden kirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat Franz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat muiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat, että tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan erityisesti kemiaa.

Ystävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä epäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa jälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat sen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän hienotunteisuutensa.

Albert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin oppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän riemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja. Hänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun he edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän tyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.

Kello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat olivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat vielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert heitä erikoisesti kiittivät.

Albert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.

Heti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kautta Corsolle.

Toisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko pajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert huomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko sattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä puvustaan.

Albert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän kädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti sen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien heittäjää että hänen tovereitaan.

Päivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran he näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse, oli hän kadonnut.

Albertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui tietenkin koko päivän.

Illalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana päivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän oli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta että uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman pääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle, joka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.

Hänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä vaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi suuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja syvän liikutuksen vallassa.

Vatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa. Hänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan ilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.

Kymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman iloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa, ja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion kasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.

Franz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan niin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma, että kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt kirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.

Kuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää häneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo edeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia tahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren palveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin käytettävikseen.

Albert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, että Franz oli poissa.

Franz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua, joka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta ja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä avomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki lemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena vuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut joutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen oikeastaan kehittyi.

Hän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaalia Rospoli-palatsin ikkunoista.

Hän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään tavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt rakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman kukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.

Illalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua täynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle. Franz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan, ilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan päivän muistiinpanojen tekemiseen.

Albert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen syöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.

-- Lukekaahan!

Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä, joka riistää kädestänne moccoletton. Kun olette tullut San Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät paremmin tunnetaan.

Siihen asti ette näe minua.

Uskollisuutta ja vaitioloa.

-- No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, -- mitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?

-- Minä ajattelen, vastasi Franz, -- että juttu näyttää saavan mieluisan seikkailun muodon.

-- Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, -- ja pahoin pelkään, että saatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.

Franz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän kuuluisan pankkiirin luo.

-- Mutta muistakaa, vastasi Franz, -- että koko ylhäisö on herttuan luona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen täytyy tulla sinne.

-- Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. -- Luittehan kirjeen?

-- Luin.

-- Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn naiset saavat?

-- Tiedän, vastasi Franz.

-- Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää, löydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.

-- Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeen Albertille.

-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan, sanoi Albert, -- mutta minä olen rakastunut.

-- Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. -- Kaikesta huomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin, vaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.

-- Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin jään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen aina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.

-- Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että pian olette muinaismuistoakatemian jäsen.

Albert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä, että hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille miehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu. Albertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi siis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä aterian päätyttyä.

Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen päivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että hänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan. Hän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti sitten.

Kreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät tällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta, joka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän oli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille täydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet, eikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän aikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli viitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut hänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.

Kreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition Argentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen vuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.

Franz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan vastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi käyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat ystävykset hänen tarjoukseensa.

Franz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä oli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla ihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla suurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin runoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin hartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin taukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki sielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen sanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut, ei voinut niitä koskaan unohtaa.

Kreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja kuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti voittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän kanssaan.

Albert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he olivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän tunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla miehellä on ympäristöönsä.

Hän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa matkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä aivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla Pariisissa samaan aikaan kuin kreivi.

Ilta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei musiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen. Kreivitär G... tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz ilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka Albert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä, niin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut ystävien välisen keskustelun aiheena.

Kun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin matkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja onnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän perin tyydyttävällä tavalla.

He erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa, joihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.

Albertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena seuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.

Tuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina teatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello kahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan, ajan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien juhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja hyörinässä.

Kello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia vastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita liikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä -- ilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai rähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa. Juhlat ovat heille todellisia juhlia.

Albert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli vaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään erehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen talonpoikaispukunsa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat ja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot olivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja kukat rakeita.

Kello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla että Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se tuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.

Kilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin viimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja poikkeavat lähimmälle poikkikadulle.

Kaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään sekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne kunkin on mentävä.

Jalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului hevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.

Viisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko leveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun ratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi tykinlaukaus, että katu oli tyhjä.

Melkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka kiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon kaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut rautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon linnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli voittanut.

Samassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas liikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin hetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi entistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.

Uusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon; moccoloiden kauppiaat astuivat esiin.

Moccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista pääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden käyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma moccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.

Moccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset voivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat saaneet Jumalalta.

Mutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta kyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.

Moccoletton saa syttymään tulen avulla.

Mutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se voidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita, jättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.

Jokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert yhtä hyvin kuin muutkin.

Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa: Moccoli! alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli odotettu merkki.

Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien viettävän juhlaa.

Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja yhtyvän hurjaan tanssiin.

Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos ilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon hänen kruununperijäkseen.

Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.

Albert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli seitsemän.

Ystävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla. Albert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.

Pari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai riistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert heitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi matkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.

Portaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa käsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen astuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli samanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi hänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.

Franz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta mitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui käsikoukkua tytön kanssa.

Jonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon kohdalla he katosivat hänen näkyvistään.

Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.

Franz oli keskellä pimeyttä.

Huudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi puhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen kolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä täällä kynttilöitä.

Karnevaali oli loppunut.

37. San Sebastianon katakombit

Tuskin koskaan elämässään Franz oli tuntenut niin äkillistä vaihdosta, ilon muuttumista alakuloisuudeksi. Aivan kuin pelottavan kummituksen henkäisystä Rooma muuttui suureksi haudaksi. Pimeyttä lisäsi vielä se, että kuu nousi vasta kello yhdentoista aikaan illalla. Mutta Franzilla oli lyhyt matka kuljettavanaan, ja kymmenen minuutin päästä hänen vaununsa, tai oikeammin sanoen kreivin vaunut, pysähtyivät London-hotellin eteen.

Päivällinen odotti. Franz tiesi, ettei Albertia tarvinnut vielä odottaa ja istui yksinään pöytään.

Pastrini, joka oli tottunut näkemään heidät yhdessä, kysyi, missä Albert viipyi. Franz vastasi vain, että Albert oli edellisenä päivänä saanut kutsun ja mennyt tapaamaan erästä henkilöä. Moccoletton äkillinen sammuminen, pimeys, melua seurannut hiljaisuus, kaikki se herätti Franzissa alakuloisuuden, johon liittyi levottomuuttakin. Hän söi siis virkkamatta sanaakaan, vaikka hotellin isäntä tulikin pari kertaa kysymään, tarvitsiko hän mitään.

Franz oli päättänyt odottaa Albertia niin myöhäiseen kuin mahdollista. Hän käski siis vaunujen olla valmiina vasta kello yhdeltätoista ja pyysi Pastrinia ilmoittamaan hänelle heti, kun Albert saapui hotelliin. Kello yksitoista Albert ei vielä ollut saapunut. Franz pukeutui ja läksi matkaan ilmoittaen hotellin isännälle menevänsä herttua Braccianon luo.

Herttua Braccianon palatsi on Rooman kaunein. Hänen rouvansa, joka on Colonna-sukua, esiintyy siellä herttaisena valtiattarena. Siitä syystä ovatkin hänen juhlansa kuuluisia kautta Euroopan. Franzilla ja Albertilla oli Roomaan tullessaan suosituskirjeet hänelle. Niinpä herttuatar ensimmäiseksi kysyikin Franzilta, minne hänen matkatoverinsa oli jäänyt. Franz mainitsi eronneensa hänen seurastaan sinä hetkenä, jolloin moccolot sammutetaan, ja viimeisen kerran nähneensä hänet Via Macellon kulmassa.

-- Hän ei siis ole palannut? kysyi herttua.

-- Olen odottanut häntä tähän asti, vastasi Franz.

-- Tiedättekö, minne hän meni?

-- En aivan tarkoin. Luulen kuitenkin, että kysymyksessä oli jonkinmoinen lemmenkohtaus.

-- Tällaisena päivänä tai oikeammin yönä ei pitäisi viipyä ulkona, sanoi herttua. -- Eikö totta, kreivitär?

Nämä viimeiset sanat hän lausui kreivitär G...lle, joka juuri astui sisään herttuan veljen, signor Torlonian taluttamana.

-- Minun mielestäni nyt on ihana yö, vastasi kreivitär. -- Ja täällä olijat surevat ainoastaan sitä, että se loppuu niin pian.

-- Minä en puhukaan läsnä olevista, sanoi herttua hymyillen. -- Täällä ei ole miehillä muuta vaaraa kuin että rakastuvat teihin, eikä naisilla muuta kuin että tulevat mustasukkaisiksi nähdessään teidät niin kauniina. Minä puhun niistä, jotka liikkuvat Rooman kaduilla.

-- Hyvä Jumala, huudahti kreivitär, -- kuka tähän aikaan liikkuu Rooman kaduilla muuten kuin mennäkseen tanssiaisiin?

-- Ystävämme Albert de Morcerf, rouva kreivitär, jonka jätin ajamaan takaa tuntematonta kaunotarta kello seitsemän aikaan, vastasi Franz, -- ja joka ei vieläkään ole palannut.

-- Ettekö siis tiedä, minne hän on mennyt?

-- En laisinkaan.

-- Onko hänellä aseita?

-- Hän on pajatson puvussa.

-- Teidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä sillä tavoin, sanoi herttua Franzille, -- tehän tunnette Rooman paremmin kuin hän.

-- Yhtä hyvin olisin voinut pidättää kilpa-ajoissa hevosen numero kolme, joka voitti ensimmäisen palkinnon, sanoi Franz. -- Ja sitä paitsi, mitä pahaa hänelle saattaisi tapahtua?

-- Kukapa tietää, yö on synkkä, ja Tiber-virta on hyvin lähellä Via Macelloa.

Franz tunsi kylmät väreet ruumiissaan huomatessaan, että herttua ja kreivitär olivat yhtä levottomia kuin hänkin oli.

-- Sen vuoksi ilmoitinkin hotellissa, että olen tullut tänne, sanoi Franz, -- ja käskin tuomaan sanan heti, kun hän saapuu.

-- Kas, sanoi herttua, -- luulen palvelijan juuri parhaillaan etsivän teitä.

Herttua ei erehtynyt. Nähdessään Franzin tuli palvelija häntä kohden.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. -- London-hotellin isäntä käskee ilmoittamaan, että hänen luonaan odottaa eräs mies, jolla on vicomte de Morcerfin lähettämä kirje.

-- Vicomten lähettämä! huudahti Franz.

-- Niin.

-- Ja kuka tuo mies on?

-- En tiedä.

-- Miksi hän ei ole tuonut kirjettä tänne?

-- Sanantuoja ei sitä selittänyt.

-- Ja missä sanantuoja on?

-- Hän läksi heti, kun näki minun menevän tanssisaliin etsimään teitä.

-- Hyvä Jumala, sanoi kreivitär Franzille, -- lähtekää heti paikalla. Miesraukalle on varmaankin tapahtunut onnettomuus.

-- Minä riennän, sanoi Franz.

-- Palaatteko antamaan meille tietoja? kysyi kreivitär.

-- Palaan, ellei asia ole vakavaa laatua. Jos se on, en takaa, miten itseni käy.

-- Joka tapauksessa olkaa varovainen, sanoi kreivitär.

-- Olkaa huoleti!

Franz otti hattunsa ja läksi kiireimmän kautta. Hän oli lähettänyt vaunut pois ja käskenyt niiden palata kahden tunnin kuluttua. Kaikeksi onneksi oli Bracciano-palatsi, jonka toinen pääty on Corsolle päin ja toinen Piazza di Santi Apostolille, vajaan kymmenen minuutin matkan päässä London-hotellista. Lähestyessään hotellia Franz näki erään miehen seisovan keskellä katua. Hän arvasi heti paikalla, että mies oli Albertin kirjeen tuoja. Miehellä oli yllään pitkä viitta. Franz meni häntä kohden, mutta tämä puhuttelikin ensin häntä.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo? sanoi hän astuen askelen taaksepäin aivan kuin olisi varuillaan.

-- Tehän tuotte minulle vicomte de Morcerfin kirjeen, sanoi Franz.

-- Teidän ylhäisyytenne asuu Pastrinin hotellissa?

-- Asun.

-- Teidän ylhäisyytenne on vicomten matkatoveri?

-- Olen.

-- Mikä on teidän ylhäisyytenne nimi?

-- Paroni Franz d'Epinay.

-- Siinä tapauksessa tämä kirje on osoitettu teidän ylhäisyydellenne.

-- Odotatteko vastausta? kysyi Franz ottaen kirjeen hänen kädestään.

-- Odotan; ainakin ystävänne sitä toivoo.

-- Seuratkaa minua, niin annan sen teille.

-- Odotan mieluimmin täällä, sanoi sanantuoja nauraen.

-- Miksi?

-- Teidän ylhäisyytenne ymmärtää syyn luettuaan kirjeen.

-- Tapaan siis teidät täällä?

-- Epäilemättä.

Franz astui sisään. Portailla hän kohtasi Pastrinin.

-- No? kysyi tämä.

-- No, mitä? vastasi Franz.

-- Näittekö miehen, jolla on teille asiaa ystävältänne? kysyi hän Franzilta.

-- Näin, vastasi tämä, -- ja hän antoi minulle kirjeen. Olkaa hyvä ja tuokaa huoneeseeni valoa.

Hotellinomistaja käski palvelijaa astumaan Franzin edellä kynttilä kädessään. Nuori mies oli nähnyt Pastrinin kasvoilla kauhun ilmeen, ja sen vuoksi hän tahtoi mitä kiireimmiten päästä lukemaan Albertin kirjettä. Heti kun kynttilä oli sytytetty, hän avasi kirjeen. Kirje oli Albertin käsialaa ja sen alla oli hänen nimensä. Franz luki sen kahteen kertaan, niin suuresti hän hämmästyi sen sisällystä.

Kirje oli seuraava:

Rakas ystävä, heti kun olette tämän saanut, ottakaa matkakreditiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä laatikossa. Ellei se riitä, niin liittäkää siihen omanne. Juoskaa Torlonian luo, nostakaa häneltä neljätuhatta piasteria ja antakaa ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti paikalla.

Tiedän voivani luottaa teihin niin kuin tekin minuun.

P.S. Uskon nyt, että Italiassa on rosvoja. (Tämä lause oli kirjoitettu englannin kielellä.)

Ystävänne

Albert de Morcerf.

Kirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat italiankielellä:

Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa.

Tämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi, miksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli hänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri tuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut uskoa.

Aikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi laatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli asetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo kuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui Firenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän kahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä hänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.

Hän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen kokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa tapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.

Hän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava ajatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia, kun tämä samassa ilmestyi ovelle.

-- Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, -- tiedättekö onko kreivi kotona?

-- On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.

-- Joko hän on ennättänyt mennä levolle?

-- En usko.

-- Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.

Pastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua hän palasi.

-- Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.

Kreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja jonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.

-- Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi hän. -- Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte todellakin hyvin rakastettavasti.

-- En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

-- Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän katseensa. -- Mistä asiasta?

-- Olemmeko kahden?

Kreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.

-- Aivan kahden, hän sanoi.

Franz ojensi hänelle Albertin kirjeen.

-- Lukekaa, sanoi hän.

Kreivi luki kirjeen.

-- Ahaa! sanoi hän.

-- Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?

-- Olen, siinähän sanotaan: "Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa."

-- Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Onko teillä vaadittu rahamäärä?

-- On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.

Kreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä kultarahoja.

-- Toivottavasti, hän sanoi Franzille, -- ette loukkaa minua kääntymällä jonkun toisen puoleen?

-- Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.

-- Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.

Hän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.

-- Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi Franz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.

-- Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.

-- Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte helposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.

-- Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.

-- Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän päästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?

-- Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon rosvoon?

-- Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?

-- Mitä?

-- Ettekö pelastanut Peppinon hengen?

-- Vai niin, kuka sen on teille kertonut?

-- Yhdentekevää. Minä tiedän sen.

Kreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.

-- Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?

-- Ellei seurani ole teille vastenmielinen.

-- Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee hyvää.

-- Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?

-- Miksi?

-- Rahaa?

-- Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?

-- Kadulla.

-- Odottaako hän vastausta?

-- Odottaa.

-- Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.

-- Tarpeetonta; hän ei tule sisään.

-- Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.

Kreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella tavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle katua.

-- Salite! sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen palvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa nopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli hotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.

-- Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.

Mutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.

-- Ahaa, sanoi kreivi, -- et ole vielä unohtanut, että pelastin henkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino, ja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.

-- Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse uskot sen. Nouse ja vastaa.

Peppino loi levottoman katseen Franziin.

-- Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, -- hän on ystäväni.

-- Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi ranskaksi kääntyen Franzin puoleen. -- Se on välttämätöntä, jos on mieli saavuttaa tämän miehen luottamus.

-- Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, -- olen kreivin ystävä.

-- Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. -- Teidän ylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.

-- Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?

-- Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli Teresa.

-- Päällikkönne rakastajatar?

-- Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi niihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki samoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä hän istui samoissa vaunuissa.

-- Mitä? huudahti Franz. -- Istuiko Luigi Vampa noissa roomalaistyttöjen vaunuissa?

-- Hän oli kuski, vastasi Peppino.

-- Entä sitten? kysyi kreivi.

-- No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki päällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet, Teresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon portailla.

-- Mitä! keskeytti jälleen Franz. -- Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti hänen kädestään moccoletton...?

-- Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. -- Mutta ei teidän ystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on napannut hyvin monta tätä ennen.

-- Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.

-- Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin ja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen viereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka oli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen vakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin asti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle. Kun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen käyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin ja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki samoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät esiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli puolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta mitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua. Hän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja Teresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.

-- Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen Franzin puoleen. -- Vai mitä te asiantuntijana sanotte?

-- Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, -- jos se olisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.

-- Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi tullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän pääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.

-- Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.

-- Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on hyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?

-- En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä niihin.

-- Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?

-- Eivät.

-- Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä päivää.

-- Valjaissako?

-- Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni keskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.

Kreivi soitti, palvelija astui sisään.

-- Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. -- Ja ottakaa siellä olevat pistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.

Hetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.

Kreivi katsoi kelloaan.

-- Puoli yksi, sanoi hän. -- Olisimme voineet lähteä täältä kello viiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä toverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön. Parasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien käsistä.

Franz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.

Hotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi mykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.

Franz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan Alin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut määräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen Campo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San Sebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi Monte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman lupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin aikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija sai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.

Tie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun valossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin raunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi varjoon ja katosi.

Vähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi avaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.

-- Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi seuralaiselleen.

Sitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle määräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta soihdun.

Viisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä, loittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan ruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.

-- Nyt, sanoi kreivi, -- seuratkaamme häntä.

Franz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen päässä laskeutui pieneen laaksoon.

Kohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli Peppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.

Franz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, -- suvaitkaa seurata minua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.

-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- astu edeltä.

Pensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin tuskin mahtui sisään.

Peppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman askelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.

Kreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.

Käytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he saapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja rinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin sataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: "Kuka siellä?"

Samassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.

-- Ystävä! vastasi Peppino.

Hän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle vartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä jatkamaan matkaansa.

Vartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta. Franz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen risteykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu arkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he olivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä näkyi heikko valon kajastus.

Kreivi laski kätensä Franzin olalle.

-- Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.

-- Tietysti, vastasi Franz.

-- Tulkaa siis seurassani... Peppino, sammuta soihtu.

Peppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen askelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja, jotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua soihtunsa.

He astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi nähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he tulivat opastavia valonvälkkeitä.

He tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi kulkemaan.

Tästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat, ja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli koloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli käytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.

Yksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi heikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.

Eräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten pylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.

Hänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia kiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa kietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.

Huoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen aukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli tummempi.

Kun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista näkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui käytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui keskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka oli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.

-- Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun heikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.

Samassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti olivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui kreiviä kohden.

-- No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa vähääkään värähtäneet, -- no, rakas Vampa, te näette todellakin liian paljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!

-- Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän liikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.

-- Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän kunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.

-- Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi kreivi. -- Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä ehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.

-- Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin ainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.

-- Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan ystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.

-- Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?

-- Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de Morcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Franzin selkää, -- tämä nuori mies on ystäväni, hän asuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun vaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt hänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen taskustaan, -- olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi ollut minulle outo.

-- Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi päällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa edessä. -- Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville, jonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen veren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori mies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.

-- Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, -- että tässä on tapahtunut erehdys.

-- Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.

-- Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen tahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, -- tässä on Luigi Vampa, ja hän sanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen erehdyksen johdosta.

Franz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.

-- Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. -- Kuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä lisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin ystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.

-- Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, -- missä vanki on? En näe häntä.

-- Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi rypistäen kulmiaan.

-- Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija käveli, -- menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.

Päällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi seurasivat häntä.

-- Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.

-- Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. -- En ole kuullut hänen liikkuvan tuntikausiin.

-- Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.

Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin. Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.

Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.

-- Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella tavalla, -- hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman kello seitsemän aikaan.

Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen uljuus näytti vaikuttavan häneen.

-- Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, -- tuollainen mies voi todellakin olla ystävänne.

Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:

-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.

Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.

-- Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. -- Teidän olisi pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani galoppia Torlonian luona kreivitär G...n kanssa.

Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.

-- Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. -- Mutta miksi hitossa herätätte minut tähän aikaan?

-- Sanoakseni, että olette vapaa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, -- muistakaa nämä Napoleonin sanat: "Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia kuulemaan." Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia galopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani kiitollinen... Lunnaani on siis suoritettu?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne.

-- Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?

-- Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän vapauttamistanne.

-- Tänne asti?

-- Tänne asti.

-- Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.

Albert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.

-- Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.

-- En minä, vastasi Franz, -- vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.

-- Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert korjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, -- ja muistakaa, että olen teille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi! -- Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa, mutta ojensi kuitenkin.

Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen, jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden mainetta yllä.

-- Rakas Albert, sanoi hän, -- jos pidätte kiirettä, niin ennätämme vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä, mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies ainakin.

-- Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen, ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?

-- Ei mitään, vastasi rosvo, -- olette vapaa kuin ilma.

-- Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa!

Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.

-- Peppino, sanoi päällikkö, -- anna minulle soihtu.

-- No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.

-- Valaista tietänne, sanoi päällikkö. -- Onhan minun ainakin sillä tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.

Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka astuu lähettiläittensä edellä.

Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.

-- Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- pyydän vielä kerran anteeksi ja toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman johdosta.

-- En, rakas Vampa, sanoi kreivi. -- Sovitattehan te sitä paitsi erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen teille siitä, mitä on tapahtunut.

-- Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten puoleen, -- tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.

Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten, Franz jäi viimeiseksi.

-- Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa hymyillen.

-- Haluan, vastasi Franz. -- Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte niin suurella mielenkiinnolla.

-- Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, -- se on lempikirjani.

-- No, ettekö tule? kysyi Albert.

-- Tulen, sanoi Franz, -- tässä olen!

He astuivat muutaman askelen eteenpäin.

-- Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. -- Sallitteko?

Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.

-- Nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- kiirehtikäämme, sillä tahdon ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.

Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään eteenpäin.

Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.

Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.

-- Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, -- eilen lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa, että en ole itse syypää viipymiseeni.

Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.

Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt, kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.

38. Sovittu tapaaminen

Seuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he menisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut kiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa kiittää kahdestikin.

Franz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan, ei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija johdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.

-- Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, -- sallikaa minun vielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä tilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää teitä melkein hengestäni.

-- Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, -- älkää liioitelko palveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen frangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää. Huomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani onnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.

-- Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. -- Kuvittelin joutuneeni pahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo rosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita kaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun kiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi itse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin palvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä on huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän käytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.

-- No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, -- ja että ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta palvelusta.

-- Mitä?

-- En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia...

-- Todellako! huudahti Albert, -- oletteko voinut elää tähän asti näkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!

-- Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo täytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä jo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka voi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.

-- Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.

-- Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita etuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin kanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni seikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään päätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen nimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet tuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai kotshinkiinalainen?

-- Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. -- Sitäkin mieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta pilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään tulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin kanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.

-- Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.

-- Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut vakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen vakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta vielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.

-- Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, -- sillä suoraan sanoen minulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan hautomiani tuumia.

Franz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä kreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja hän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten hän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen sieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että saisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen miehen, -- nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?

-- Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. -- Minä tahdon mennä Pariisiin, minun täytyy sinne mennä.

-- Ja milloin?

-- Milloin itse olette siellä?

-- Minäkö, sanoi Albert, -- kahden viikon kuluttua, kolmen viikon viimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.

-- No, sanoi kreivi, -- sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden kuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.

-- Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.

-- Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. -- Ilmoitan jo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.

-- Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. -- Sehän sopii mainiosti.

-- Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä riippuvan seinäkalenterin. -- Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti kellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa minua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?

-- Mainiota! sanoi Albert. -- Aamiainen on silloin valmiina.

-- Osoitteenne?

-- Helder-katu 27.

-- Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?

-- Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään olevassa paviljongissa.

-- Hyvä.

Kreivi kirjoitti muistikirjaansa: "Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä, puoli yksitoista aamulla."

-- Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, -- olkaa rauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.

-- Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.

-- Riippuu siitä, milloin lähdette.

-- Huomenna kello viisi iltapäivällä.

-- Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita Napolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.

-- Lähden.

-- Ranskaanko?

-- En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.

-- Emme siis näe toisiamme Pariisissa?

-- Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.

-- Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille kätensä.

Ensi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli kylmä kuin kuolleen käsi.

-- Viimeisen kerran, sanoi Albert, -- asia on siis päätetty kunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä kello puoli yksitoista aamulla?

-- Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu 27, kertasi kreivi.

Nuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.

-- Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan huoneisiinsa, -- olette niin perin miettiväisen näköinen.

-- Se on totta, sanoi Franz, -- kreivi on merkillinen mies, ja ajattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.

-- Tapaamistamme ... ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu, rakas Franz! huudahti Albert.

-- Hullu tai en, sanoi Franz, -- en voi sille mitään.

-- Kuulkaahan, jatkoi Albert, -- olen iloinen saadessani tilaisuuden sanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan kylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin ystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?

-- Ehkä on.

-- Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?

-- Olen.

-- Missä?

-- Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille kerron?

-- Sen lupaan.

-- Kunniasanallanne?

-- Kunniasanallani.

-- Hyvä. Kuulkaa siis.

Ja Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle ja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi korsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle vieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja yhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista, kuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä herätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni jahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.

Sitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan Colosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle armahduksen.

Lopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan oli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui kuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin puoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla tyydyttävällä tavalla.

Albert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.

-- No, sanoi hän Franzin lopetettua, -- mitä moitittavaa tässä kaikessa on? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas. Menkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan täynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita englantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa matkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän kuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt, hän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun hänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen voivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen itselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat ottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei koskaan ole ollutkaan hallussaan.

-- Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan? sanoi Franz.

-- Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan yksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut kotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan pilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran menen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin kanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini, sillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.

-- Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, -- he ovat suorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät puhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä, että kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?

-- Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää hengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti arvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa, sillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin hän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on kaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan Ranskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole profeetta omassa maassaan.

-- Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä on hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on saanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja tuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen elämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne tahtoisin tietää tuon kaiken.

-- Rakas Franz, sanoi Albert, -- kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte kreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on joutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän sanoitte?

-- Sanoin.

-- Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on saadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä teiltä?

-- Ei, sen myönnän.

-- Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka käsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa, kiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän palkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä teemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa hänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä sitä! Te olette suorastaan hullu.

Franzin täytyi myöntää, että kaikki järkisyyt olivat Albertin puolella.

-- Tehkää siis niin kuin tahdotte, rakas vicomte, huokasi Franz. -- Olette aivan oikeassa kaikessa tuossa, sen myönnän. Mutta yhtä kaikki Monte-Criston kreivi on hyvin kummallinen mies.

-- Monte-Criston kreivi on suuri hyväntekijä. Hän ei ole sanonut teille, minkä vuoksi hän tulee Pariisiin. Ehkä hän tulee kilpailemaan Monryon-palkinnosta, ja ellei hän sen saamiseksi tarvitse muuta kuin minun ääneni ja tuon ruman herran äänen, joka palkinnon antaa, niin lupaan hänelle molemmat. Ja nyt, rakas Franz, älkäämme enää puhuko tästä. Mennään aterioimaan ja sen jälkeen viimeisen kerran Pietarinkirkkoon.

Seuraavana päivänä kello viisi iltapäivällä nuoret herrat erosivat toisistaan, Albert de Morcerf palatakseen Pariisiin, Franz d'Epinay viettääkseen pari viikkoa Venetsiassa.

Mutta ennen lähtöään Albert vielä jätti hotellin palvelijalle käyntikorttinsa jätettäväksi kreivi Monte-Cristolle -- niin suuresti hän pelkäsi, että kreivi ei saapuisikaan Pariisiin. Hän oli siihen nimensä alle kirjoittanut lyijykynällä:

Toukokuun 21. p., puoli yksitoista aamulla, Helder-katu 27.

39. Pöytätoverit

Helder-kadun varrella olevassa talossa, jonne Albert de Morcerf Roomassa ollessaan oli pyytänyt kreivi Monte-Cristoa saapumaan, oli toukokuun 21. päivänä ryhdytty laajoihin valmistuksiin nuoren herran vieraan vastaanottamiseksi.

Albert de Morcerf asui paviljongissa, avaran pihan kulmauksessa, vastapäätä palvelusväenrakennusta. Ikkunoista oli ainoastaan kaksi kadun puolella, kolme ikkunaa oli pihan puolella ja kaksi päätyikkunaa puutarhaan päin.

Pihan ja puutarhan välillä oli kreivi ja kreivitär Morcerfin hieno ja avara asumus, joka oli rakennettu toisen keisarikunnan mauttomaan tyyliin.

Koko aluetta rajoitti kadun puolella korkea muuri, jossa säännöllisten välimatkojen päässä oli kukkamaljakolta ja keskellä ristikkoportti, jonka yläreunaa koristivat kullatut keihäänkärjet. Aivan portinvartijan asumuksen vieressä oli pieni portti palvelusväkeä varten. Myös herrasväki käytti sitä silloin, kun he tulivat tai menivät jalan.

Albertin äiti oli hienotunteisesti järjestänyt poikansa asunnoksi piharakennuksen. Hän halusi pitää poikansa luonaan, mutta ymmärsi, että vicomten ikäisen nuoren miehen täytyi saada tuntea itsensä täysin vapaaksi. Rikkaiden perheitten poikien tavoin Albert rakasti vapaata ja toimetonta elämää ja samalla hänellä oli aivan kuin linnulla kullattu häkkinsä.

Kadunpuoleisista ikkunoista Albert de Morcerf saattoi tarkata ulkomaailmaa. Nuorten miesten täytyy aina saada nähdä kadulle, sillä he tahtovat liikettä ja elämää näköpiiriinsä, vaikka tämä ei ulottuisikaan katua laajemmalle. Kun hän halusi lähemmin tarkastaa jotakin, saattoi hän mennä kadulle pienestä portista, joka oli samanlainen kuin portinvartijan asunnon lähellä oleva portti. Meidän on mainittava erityisesti se.

Näytti siltä, kuin tätä porttia ei olisi koskaan käytetty, mutta huolellisesti voidellusta lukosta ja saranoista saattoi päätellä, että siitä kuljettiin salaa ja usein. Tämä pieni portti välitti vähät portinvartijasta, sillä hän ei voinut sitä pitää silmällä, koska se aukeni aivan kuin Tuhannen ja yhden yön sadun taikaportti, aivan kuin Ali-Baban salainen Sesam siten, että lausuttiin muutama salaperäinen sana tai naputettiin määrätyllä tavalla. Nuo sanat kuiskattiin maailman kauneimmalla äänellä, ja naputtajina olivat maailman siroimmat sormet.

Avaran ja kalustamattoman eteisen päässä, joka päättyi tähän oveen, oli oikealla, pihan puolella, Albertin ruokasali ja vasemmalla puutarhan puolella hänen pieni salonkinsa. Tiheät pensaikot ja köynnöskasvit estivät näkemästä näihin huoneisiin, ja muihin ei utelias ihminen olisi ylettynytkään kurkistamaan. Ne olivat salonki, makuuhuone ja budoaari.

Alakerran salonki oli oikeastaan vain algerialainen divaanihuone, jossa herrat saattoivat tupakoida.

Toisen kerroksen budoaari oli yhteydessä makuuhuoneeseen, ja siitä pääsi salaoven kautta portaille. Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty.

Kolmannessa kerroksessa oli avara ateljee, jota varten kaikki väliseinät oli otettu pois; se oli pandemonium, jossa taiteilija ja keikari taistelivat keskenään. Sinne joutuivat ja kokoontuivat kaikki ne esineet, jotka Albertin vaihtelevien oikkujen mukaan olivat tulleet hänelle rakkaiksi. Siellä oli torvia, bassoviuluja, huiluja, täydellinen orkesteri, sillä aikoinaan oli Albertilla ollut, ellei juuri lahjoja, niin ainakin innostusta musiikkiin; maalaustelineitä, paketteja, pastellivärejä, sillä musiikki-innon jälkeen hänessä oli herännyt maalausvimma; siellä oli myöskin floretteja, miekkailu- ja nyrkkeilyhansikkaita ja kaikenlaisia keppejä, sillä tämän ajan muodin mukaan Albert de Morcerf harrasti innokkaasti niitä kolmea alaa, jotka tekevät keikarin kasvatuksen täydelliseksi: miekkailua, nyrkkeilyä ja kepillä taistelemista. Grisier, Cooks ja Charles Leboucher kävivät vuoron perään antamassa hänelle opetusta.

Tämän erikoisen huoneen muina koristuksina olivat Frans I:n aikuiset kaapit, täynnä kiinalaista posliinia, japanilaisia maljakoita, Luca della Robbian fajansseja ja Bernard de Palissyn vateja. Siellä oli vanhoja tuoleja, joissa oli ehkä istunut Henrik IV tai Sully, Ludvig XIII tai Richelieu, sillä kaksi nojatuolia, joita koristi puuhun leikattu vaakuna -- sinisellä pohjalla kolme Ranskan liljaa -- olivat kotoisin Louvren huonekaluvarastosta tai jostakin muusta kuninkaallisesta linnasta. Näille tummilla kankailla päällystetyille tuoleille oli heitetty kirkasvärisiä kankaita, jotka oli värjätty Persian taivaan alla tai jotka Kalkuttan tai Chandernagorin naiset olivat kutoneet. Ei kukaan tiennyt, mistä nämä kankaat oli sinne tuotu; silmiä virkistävine väreineen ne odottivat tarkoitusta ja koristivat sillä välin huonetta silkin ja kullan välkkeellä.

Kaikkein huomattavimmalla paikalla oli Rollerin ja Blanchet'n ruusupuinen pianiino. Se oli pienikokoinen, mutta sen kuoreen mahtui kokonainen orkesteri, joka soi Weberin, Mozartin, Haydnin, Grétryn ja Porporan säveliä.

Kaikkialla pitkin seiniä, ovien yläpuolella, katossa, oli miekkoja, tikareita, sotakirveitä, nuijia, kullattuja, damaskoituja ja kirjailtuja sotisopia; kasvikokoelmia, kivennäisiä, täytettyjä lintuja.

Tämä huone oli tietysti Albertin mieluisin olinpaikka.

Mutta tänä päivänä nuori mies oli aamupukimissaan asettunut alakerran saliin. Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli kaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä marylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa kupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä oli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita, puros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli saksalaisia piippuja, tshibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja jotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita, joiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät vain odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa mukaan valitsee. Albert oli itse pitänyt huolta niiden järjestyksestä tai oikeammin sanoen säännöllisestä epäjärjestyksestä, jollaista ihmiset mielellään katselevat puhallellessaan aamiaisen jälkeen oikullisia savukiemuroita kattoa kohden.

Neljännestä vailla kymmenen tuli kamaripalvelija. Hän oli Albertin ainoa palvelija. Talon kokki oli tietysti joka päivä hänen käytettävänään ja erikoisina juhlapäivinä isän lakeija.

Kamaripalvelija laski pöydälle pinkan sanomalehtiä ja ojensi Albertille joukon kirjeitä.

Hajamielisesti Albert silmäili kirjeitä, valikoi niistä kaksi, jotka oli kirjoitettu hienolla naisen käsialalla ja tuoksuivat hajuvesiltä, avasi ne ja luki ne tarkkaavasti.

-- Mitenkä nämä kirjeet ovat saapuneet? kysyi hän.

-- Toinen tuli postissa, toisen toi rouva Danglars'in kamaripalvelija.

-- Ilmoittakaa rouva Danglars'ille, että otan vastaan hänen tarjoamansa paikan hänen aitiossaan... Odottakaahan... Päivän kuluessa menette Rosan luo. Sanotte hänelle, että oopperan jälkeen tulen syömään illallista hänen kanssaan, ja viette hänelle kuusi pulloa eri viinejä, kyprolaista, sherryä ja malagaa sekä ostendelaisia ostereja ... ottakaa osterit Borelilta ja sanokaa, että ne tulevat minulle.

-- Milloin aamiaispöytä on katettava?

-- Paljonko kello on nyt?

-- Neljännestä vailla kymmenen.

-- Kattakaa pöytä täsmälleen puoli yhdeksitoista. Debrayn täytyy kai mennä ministeriöönsä... Ja sitä paitsi, Albert katsahti muistikirjaansa, -- juuri sen ajan määräsin kreiville, toukokuun 21. päivä kello puoli yksitoista aamulla, ja vaikka en paljon luotakaan hänen lupaukseensa, tahdon kuitenkin olla täsmällinen. Tiedättekö, onko rouva kreivitär jo noussut?

-- Jos herra vicomte tahtoo, niin menen kysymään.

-- Tehkää se ... ja pyytäkää häneltä liköörejä. Varastoni on epätäydellinen. Sanokaa myös, että tulen hänen luokseen kello kolme ja esittelen silloin erään henkilön hänelle.

Palvelijan mentyä Albert heittäytyi divaanille, avasi parin kolmen sanomalehden siteet, katsoi, mitä teattereissa näyteltiin, rypisti kulmiaan huomatessaan, että esitettiin oopperaa eikä balettia, etsi hajuvesi-ilmoitusten joukosta tietoja eräästä hampaanpuhdistusaineesta, jota hänelle oli kiitetty, heitti syrjään kolme siihen aikaan eniten luettua sanomalehteä ja mutisi haukotellen:

-- Sanomalehdet käyvät päivä päivältä yhä ikävämmiksi.

Samassa pysähtyivät kepeät ajoneuvot portin eteen, ja vähän sen jälkeen palvelija ilmoitti herra Lucien Debrayn saapuneen. Hän oli pitkä, nuori, vaaleatukkainen, kalpea mies, silmät harmaat ja katse terävä, huulet kapeat ja tiukat. Hänen yllään oli sininen hännystakki, kaulahuivi oli valkoinen, hienossa silkkinauhassa riippui monokkeli, jota hän tuon tuostakin piti oikeassa silmässään. Hän astui sisään hymyilemättä ja puoliksi juhlallisen näköisenä.

-- Päivää, Lucien ... päivää, sanoi Albert. -- Te aivan kauhistutatte minua täsmällisyydellänne! Mitä sanonkaan? Täsmällisyydellänne! Odotin, että tulisitte aivan viimeisenä, ja saavuttekin viittä minuuttia vailla kymmenen, vaikka aika oli määrätty puoli yhdeksitoista! Tämäpä on ihmeellistä! Onko ministeristö ehkä kukistettu!

-- Ei, hyvä ystävä, sanoi nuori mies heittäytyen divaanille. -- Olkaa rauhassa, me horjumme aina, mutta emme kaadu, ja alan jo uskoa, että jäämme ainaiseksi paikoillemme. Niemimaan asiat varmentavat ilmeisesti meidän asemaamme.

-- Niin, sehän on totta, tehän karkotatte Don Carloksen Espanjasta.

-- Emme suinkaan, älkää sekoittako asioita. Me viemme hänet ainoastaan rajan yli Ranskan puolelle ja tarjoamme hänelle turvapaikan Bourges'issa.

-- Bourges'issako?

-- Niin, hänellä ei ole mitään valittamisen syytä. Bourges on Kaarle VII:n pääkaupunki. Mitä, ettekö sitä tietänyt? Eilen sen tiesi jo koko Pariisi, ja toissa päivänä oli tieto siitä jo levinnyt pörssiin, sillä herra Danglars (en tiedä, mistä tuo mies saa tiedot samalla kuin mekin), herra Danglars luotti arvopaperien nousemiseen ja voitti kokonaisen miljoonan.

-- Ja te uuden ritarimerkin, siltä näyttää, sillä olette pannut sinipunaisen nauhan napinreikäänne.

-- He lähettivät minulle Carlos III:n ritarikunnan merkin, vastasi Debray välinpitämättömästi.

-- Älkää suotta olko olevinanne välinpitämätön, vaan myöntäkää, että se miellytti teitä.

-- Miellytti kyllä, sillä se täydentää pukuani. Ritarimerkki näyttää kauniilta mustan takin rinnuksessa.

-- Ja, sanoi Morcerf, -- näyttää aivan siltä, kuin olisi Walesin prinssi tai Reichstadtin herttua.

-- Mutta minulla on omat syyni siihen, miksi näette minut luonanne näin varhain aamulla.

-- Olette saanut Carlos III:n ritarimerkin ja tahdoitte rientää ilmoittamaan minulle tätä hauskaa uutista?

-- Ei, vaan sen vuoksi, että olen viettänyt yöni lähettämällä kirjeitä: kaksikymmentäviisi diplomaattista kirjelmää. Kun päivän koittaessa saavuin asuntooni ja aioin mennä levolle, alkoi päätäni kivistää, ja lähdin tunniksi ratsastamaan. Boulognen metsässä valtasi minut ikävä ja nälkä, jotka kaksi vihollista harvoin kulkevat yhdessä, mutta nyt ovat liittoutuneet minua vastaan, muodostaneet jonkinmoisen karlistilais-tasavaltaisen liiton. Muistin silloin, että teillä on pidot tänä aamuna, ja siksi saavuin: minun on nälkä, antakaa minulle ruokaa; minun on ikävä, hauskuttakaa minua.

-- Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa kutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä sanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu turkooseilla. -- Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne, rakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa tietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä myymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he pakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.

-- Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte niitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain ministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen, välillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.

-- Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. -- Mutta ottakaahan sikari!

-- Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin ruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja heittäytyen divaanille lojumaan, -- rakas vicomte, olette onnellinen, kun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne oikein arvioida!

-- Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien rauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. -- Tehän olette ministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria poliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän suojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa tehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja lennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella miekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen livren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä on hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista, mutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan pilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri, ettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.

-- Mitenkä?

-- Toimittamalla teille uuden tuttavan.

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Mies.

-- Minä tunnen jo liian paljon miehiä.

-- Mutta ette sellaista, josta minä puhun.

-- Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?

-- Ehkä vieläkin kauempaa.

-- Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?

-- Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä. Mutta teidänhän on nälkä.

-- Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin eilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että asianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin heillä olisi omantunnonvaivoja.

-- Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne tarjoaisivat erikoisen hyviä.

-- Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän täytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille suosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme kotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.

-- Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.

-- Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta. Huomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?

-- Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?

-- No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden päästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.

-- Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä olette ministeriössä.

-- Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle pelkkää suitsutusta.

-- Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin äänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.

-- Mistä?

-- Sanomalehdistä.

-- Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, -- luuletteko, että minä luen sanomalehtiä?

-- Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.

-- Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.

-- Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert nousten ja mennen nuorta miestä vastaan. -- Katsokaahan, tuossa on Debray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne, ainakin hän niin väittää.

-- Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, -- hän tekee samoin kuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää päivää, komentaja.

-- Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen hänen kättään ja hymyillen hänelle.

-- Tottahan toki! sanoi Beauchamp.

-- Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?

-- Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna 1838.

-- Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa esiinnytte leijonana?

-- Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan kylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.

-- Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. -- Miksi ette kuulu meikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne olisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.

-- Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka pysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen, rakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan hengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä edustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla tanssimista, niin kuin huomaatte.

-- Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme pöytään heti, kun he ovat tulleet.

-- Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.

-- Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.

-- Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä ja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa. Säästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen edustajakamarissa.

-- Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku Montmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli yhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa viiniä ja leivoksiani.

-- Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna hyvälle tuulelle.

-- Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus on alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.

-- Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan edustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen rouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän. Hitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä oli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?

-- Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.

-- Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray. -- Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.

-- Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte hänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin nauraa hänelle.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, -- kyllä huomaa, että Espanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla tuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan mennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen miehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle: "Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi miljoonaa."

-- Joutavia, sanoi Beauchamp, -- siitä avioliitosta ei tule mitään. Kuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet pääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja kreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan tähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi mennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.

-- Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.

-- Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai rakentaa rautatienpätkän.

-- Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, -- ja menkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa; parempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän. Vaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme, silloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin Guisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka saksalainen serkku oli Saksan keisarina.

-- Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.

-- Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä ylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.

-- Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, -- sillä tuossa tulee Château-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi lävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.

-- Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen, kerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.

-- Mainiota, sanoi Beauchamp, -- ministeriö, joka kerskailee halpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!

-- Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija ilmoitti.

-- Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, -- ja voimme aloittaa aamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.

-- Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. -- Morrel, mitä tämä tietää?

Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud, kolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän, tarttunut hänen käteensä sanoen:

-- Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen kapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin. Sitä paitsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa tämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.

Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa, että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa, jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.

-- Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, -- paroni de Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.

-- Hyvä, sanoi Château-Renaud, -- ja toivokaa, rakas vicomte, että hän tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.

-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.

-- Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi Morrel.

-- Mitä! huudahti Château-Renaud, -- eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö ihmishengestä kannattaisi puhua...! Te voitte niin sanoa, joka panette joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran...

-- Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.

-- Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.

-- Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.

-- Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi Debray, -- älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.

-- Enhän minä estä istumasta pöytään..., sanoi Beauchamp, -- Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.

-- Hyvät herrat, sanoi Morcerf, -- kello on vasta kymmenen minuuttia yli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.

-- Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.

-- En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani toimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin kuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni merkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa sekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.

-- Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, -- niin kaatakaa itsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo tapaus, paroni.

-- Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?

-- Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf kohteliaasti.

-- Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he, vapauttamaan Kristuksen hautaa.

-- Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. -- Läksin ampumaan huvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen, tiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään parhaan ystäväni käsivarren... Muistattehan Franz d'Epinay raukan.

-- Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten kaksintaistelussa... Minkä vuoksi?

-- Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi Château-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä taituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani pistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin Constantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis toisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta ja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka! Se oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön ... se oli arabialainen ratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen kotimaassaan.

-- Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. -- Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin arabialainen hevosenne.

-- Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.

-- Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.

-- Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, -- ja syystäkin! Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua; toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin, että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.

-- Niin, sanoi Morrel hymyillen, -- silloin oli syyskuun viides päivä; sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli voin...

-- Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. -- Hän pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan, vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi kanssani, arvatkaahan minkä?

-- Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.

-- Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli vaikea teko.

-- Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.

-- Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. -- Kysykäähän Debrayltä, uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?

-- En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, -- mutta ehkä ystävää.

-- Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi Morrel. -- Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli meille tehnyt.

-- Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, -- on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?

-- Puoli yksitoista.

-- Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.

-- Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, -- sillä minäkin odotan pelastajaa.

-- Kenet hän on pelastanut?

-- Minut tietysti, vastasi Morcerf. -- Ettekö usko, että minut voi pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.

-- Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi Monryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.

-- Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen, sanoi Beauchamp, -- sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu pulasta.

-- Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. -- Suokaa anteeksi uteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi epämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.

-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. -- Kutsuessani hänet kolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän sen jälkeen on liikkunut.

-- Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.

-- Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.

-- Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa varteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.

-- Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.

-- Anteeksi, sanoi Beauchamp, -- voiko siitä kirjoittaa sanomalehtiartikkelia?

-- Voi, vastasi Morcerf, -- ja siitä tuleekin hyvin erikoinen artikkeli.

-- Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan edustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.

-- Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.

-- Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.

-- Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.

-- Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.

-- On kyllä, vieläpä todella pelottavia.

-- Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, -- että kokkinne on myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.

-- Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi. Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.

-- Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, -- olin vähällä saada siellä kuumeen.

-- Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, -- minä todellakin sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille, että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti pitänyt minulle antamansa lupauksen.

-- Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud. -- Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf, joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.

-- Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan ja joka minulla on kunnia teille esitellä.

-- Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka vapauttaa Andromedan?

-- Hän on minun kokoiseni mies.

-- Aseissa hampaisiin asti?

-- Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.

-- Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?

-- Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.

-- He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet, sanoi Beauchamp.

-- Juuri niin, vastasi Morcerf.

-- Hän oli siis Ariosto?

-- Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.

-- Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.

-- Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin ainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. -- Kuka on koskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?

-- Ehkä hän saapuu Pyhästä maasta, sanoi Beauchamp. -- Hänen esi-isänsä ovat ehkä aikoinaan omistaneet Golgatan, samoin kuin Mortemart'it Kuolleen meren.

-- Anteeksi, sanoi Morrel, -- luulen voivani pelastaa herrat pulasta. Monte-Cristo on pieni saari, josta olen usein kuullut merimiesten puhuvan. Se on hiekkajyvä Välimeressä, atomi avaruudessa.

-- Aivan oikein, sanoi Albert. -- Tämän hiekkajyvän, tämän atomin herra ja kuningas on juuri Monte-Criston kreivi. Hän kuuluu ostaneen aateliskirjansa Toscanasta.

-- Teidän kreivinne on siis rikas?

-- Luullakseni.

-- Sen luulisin huomaavan.

-- Siinä erehdytte, Debray.

-- En enää ymmärrä teitä.

-- Oletteko lukenut Tuhannen ja yhden yön sadut?

-- Mikä kysymys!

-- No niin, tiedättekö ovatko noiden tarinoiden sankarit rikkaita vai köyhiä? Ovatko heidän vehnänjyvänsä rubiineja vai timantteja? He ovat aivan kuin köyhiä kalastajia, kohtelette heitä sellaisina, ja eräänä päivänä he avaavat eteenne ihmeellisen luolan, jossa näette niin suuren aarteen, että sillä voisi ostaa koko Intian.

-- Entä sitten?

-- Monte-Criston kreivi on tuollainen kalastaja. Hän sanookin itseään merenkulkija Sindbadiksi, ja hänellä on luola, joka on täynnä kultaa.

-- Oletteko nähnyt tuon luolan, Morcerf? kysyi Beauchamp.

-- En minä, mutta Franz. Mutta siitä ei saa mainita hänelle sanaakaan. Franz vietiin sinne silmät sidottuina, häntä palvelivat mykät ja naiset, joiden rinnalla Kleopatra näyttää olleen mitätön olento. Naisten suhteen ei hän ole aivan varma, sillä ne astuivat sisään vasta sen jälkeen kun hän oli maistanut hashishia. Sen vuoksi hän on tainnut yksinkertaisesti luulla naisiksi kuvapatsaita.

Nuoret herrat katsoivat Morcerfiin aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

-- Oletteko tulemaisillanne hulluksi vai teettekö meistä pilkkaa?

-- Minäkin olen kuullut erään vanhan merimiehen, jonka nimi on Penelon, kertoneen samantapaista, sanoi Morrel.

-- Kaikeksi onneksi herra Morrel tukee minua, sanoi Albert. -- Teitä kai harmittaa, kun hän heittää langan minun labyrinttiini?

-- Anteeksi, rakas ystävä, sanoi Debray, -- tehän kerrotte meille niin perin uskomattomia asioita...

-- Siksi että teidän lähettiläänne ja konsulinne eivät sellaisia kerro. Heillä ei ole aikaa siihen, he asettavat vain vastuksia matkustavien maanmiestenne tielle.

-- Kas niin, nyt te suututte ja iskette noihin raukkoihin. Edustajakamari vähentää joka päivä heidän palkkaansa. Sen vuoksi onkin niin vaikea enää saada ketään siihen toimeen ryhtymään. Tahdotteko tulla lähettilääksi, Albert, minä nimitän teidät Konstantinopoliin.

-- En suinkaan. Heti kun tukisin Mehemet-Ali raukkaa, lähettäisi sulttaani minulle köyden ja sihteerit kuristaisivat minut.

-- Siinä näette, sanoi Debray.

-- Mutta eihän se estä Monte-Criston kreiviä olemasta olemassa.

-- Kaikkihan ovat olemassa, mikä ihme se on!

-- Kaikki ovat kyllä olemassa, mutta eivät sellaisissa olosuhteissa. Kaikilla ei ole mustia orjia, ruhtinaallisia taulukokoelmia, ihmeellisiä asevarastoja, kuudentuhannen frangin hevosia ja kreikkalaisia rakastajattaria.

-- Oletteko nähnyt tuon kreikkalaisen rakastajattaren?

-- Olen nähnyt ja kuullut. Nähnyt teatterissa, kuullut eräänä päivänä, jolloin söin aamiaista kreivin luona.

-- Tuo teidän ihmeellinen ihmisenne siis syö?

-- Hän syö kyllä, mutta niin vähän, että siitä ei kannata puhuakaan.

-- Saattepahan nähdä, että hän on vampyyri.

-- Naurakaa vain, jos mielenne tekee. Samaa sanoi kreivitär G..., joka tunsi lordi Ruthwenin.

-- Verratonta, lausui Beauchamp. -- Kaikkien muiden paitsi sanomalehtimiesten mielestä tämä herra on yhtä merkillinen kuin Constitutionnel-lehden mainitsema merikäärme. Vampyyri, sehän on mainiota!

-- Pedon silmät, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, kalpea iho, musta tukka, valkoiset terävät hampaat, purevan kohtelias, luetteli Debray.

-- Juuri niin, Lucien, sanoi Morcerf, -- tuo kuva on aivan täydellinen.

-- Eikö hän ole vienyt teitä Colosseumiin imeäkseen siellä teistä verta, Morcerf? kysyi Beauchamp.

-- Niin, kun hän oli vapauttanut teidät, niin eikö hän antanut teidän kirjoittaa nimeänne verenpunaiseen paperiin, jossa sitouduitte luovuttamaan hänelle sielunne.

-- Naurakaa vain, naurakaa niin paljon kuin tahdotte, sanoi Morcerf hiukan loukkaantuneena. -- Kun katselen teitä, hienoja pariisilaisia, jotka kävelette Grand-bulevardilla ja ajelette Boulognen metsässä, ja muistelen tuota miestä, niin minusta tuntuu, kuin emme kuuluisikaan samaan ihmisrotuun.

-- Se ilahduttaa minua, sanoi Beauchamp.

-- Näyttää siltä, sanoi Château-Renaud, -- kuin kreivinne olisi kunnon mies paitsi milloin hän on yhteisissä puuhissa roomalaisten rosvojen kanssa.

-- Roomalaisia rosvoja ei ole olemassa! sanoi Debray.

-- Eikä vampyyreja! lisäsi Beauchamp.

-- Eikä Monte-Cristoa, jatkoi Debray. -- Kas, Albert, kello lyö puoli yksitoista.

-- Tunnustakaa, että teitä on vaivannut painajainen unessanne, ja lähtekäämme aamiaiselle, sanoi Beauchamp.

Mutta kellon lyönti ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun Germain avasi oven ja ilmoitti:

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!

Vasten tahtoaan jokainen säpsähti. Albertkaan ei voinut estää äkillistä mielenliikutusta.

Kadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia. Ovikin oli auennut hiljaa.

Kreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut, mutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään moitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien ammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti tuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka tavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.

Kreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä vastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.

-- Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi Monte-Cristo, -- niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut. Mutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi noudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte, teidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen myöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia esteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.

-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- juuri äsken ilmoitin tulostanne muutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen johdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi Château-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka esi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray, sisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava sanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai kuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei leviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen kapteeni.

Tämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt kylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui vaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.

-- Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, -- se on kaunis univormu.

Jokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen kauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei koettanutkaan salata.

-- Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoi Albert.

-- En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä täydellisesti. -- Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja jaloin sydän.

-- Herra kreivi! keskeytti Morrel.

-- Antakaa minun puhua, kapteeni... Olemme tänään saaneet kuulla hänen tehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, -- että vaikkakin vasta tänään ensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada sanoa häntä ystäväkseni.

Näiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi Monte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi heikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi mielenliikutusta.

-- Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.

Tämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin kuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka hämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.

Château-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja tekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä kreivistä saattoi vieras nähdä.

-- Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa toisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte, Morrel?

-- Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän miellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.

-- Hyvät herrat, sanoi Albert. -- Germain ilmoittaa, että pöytä on katettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.

Vaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.

-- Hyvät herra, sanoi kreivi istuutuessaan, -- sallikaa minun tehdä teille tunnustus puolustaakseni kaikkia mahdollisia hairahduksiani: olen muukalainen, muukalainen niin suuressa määrässä, että vasta ensi kertaa olen Pariisissa, ranskalaisten elämä ja tavat ovat siis minulle aivan vieraita, ja tähän asti olen elellyt pääasiallisesti itämailla. Sikäläiset tavat ovat oikealle pariisilaiselle suorastaan vastenmielisiä. Pyydän sen vuoksi teitä antamaan minulle anteeksi, jos huomaatte minussa jotakin liian turkkilaista, liiaksi napolilaista tai liiaksi arabialaista. Se siitä, hyvät herrat, aloittakaamme aamiainen.

-- Kuinka hienosti hän tuon kaiken sanookaan! huomautti Beauchamp -- Hän on varmaankin ylhäinen herra.

-- Ylhäinen herra, lisäsi Debray.

-- Ylhäinen herra tulkoon mistä tahansa, herra Debray, lausui Château-Renaud.

40. Aamiainen

Niin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen. Albert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen, mutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä vastenmieliseltä.

-- Rakas kreivi, sanoi hän, -- huomaattehan, kuinka pelkään, että Helder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza di Spagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, ja valmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.

-- Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, -- ette olisi noin huolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni matkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa Milanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa, karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja kaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte huonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole eilisaamusta lähtien syönyt mitään.

-- Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. -- Ettekö ole vuorokauteen syönyt mitään?

-- En, vastasi Monte-Cristo. -- Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä tahtonut tulla myöhään perille.

-- Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.

-- En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.

-- Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.

-- Melkein.

-- Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.

-- Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Pahaksi onneksi on keinoni erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää, mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin, kun sitä tarvittaisiin.

-- Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.

-- Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, -- minä en sitä suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta, sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa. Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.

-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- hän kertoi siitä minulle hiukan, ja hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.

-- Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin epäilevä, -- onko teillä aina noita pillereitä mukananne?

-- Aina, vastasi Monte-Cristo.

-- Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä? jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.

-- Ette laisinkaan, vastasi kreivi.

Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä, herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.

Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin haistelivat pillereitä.

-- Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.

-- Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, -- minä en uskoisi todellisia nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti ja valmistan pillerini itse.

-- Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.

-- Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. -- Yhden annoin sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.

Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan edellistä olettamusta.

-- Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.

-- Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.

-- Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. -- Olen jo edeltäpäin kertonut tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät, että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen, että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä asunnossani Helder-kadun varrella.

-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- olettehan luvannut olla mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.

-- En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, -- olette jollekulle toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen. Suostukaa puhumaan siitä!

-- Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa, sanoi kreivi hymyillen, -- että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä on tapahtunut.

-- Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, -- niin lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.

-- Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.

-- No niin, alkoi Morcerf, -- puhun, vaikka itserakkauteni siitä saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa, lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun yleensä eivät kunnioita mitään.

-- Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. -- Olen tuntenut Luigi Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että hänen miehensä vapaiksi.

-- Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies nauraen. -- Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.

-- En, vastasi Monte-Cristo, -- vaan sillä ehdolla, että he aina pitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat teistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja humanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä suojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka -- sanon sen ylimalkaisena väitteenä -- ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua vahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä lähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin minulle kiitollisuudenvelkaan.

-- Verratonta! huudahti Château-Renaud, -- siinä on ensimmäinen mies, jonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä minä pidän! Hyvä, herra kreivi!

-- Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. -- Mutta olen varma siitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut nämä jyrkät periaatteensa.

-- Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka tuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori mies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja läpitunkevan katseensa edessä.

-- Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte mielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.

-- Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen yhteen vetoon lasillisen samppanjaa.

-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- tämä lause panee teidät ahtaalle, teidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja kohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä. Herra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi, malaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän sukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja samana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte vaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat viat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte hyveitä, joita teillä on.

-- Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, -- kaikessa siinä, mitä olen sanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te ette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut teille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi käytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet naamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka teki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä kysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden kauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä paitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin käyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän esitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.

-- Tietysti pidän, sanoi Morcerf. -- Mutta pelkään, että petytte odotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja jännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän Chimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien, meidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan porataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä. Täällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään, mutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia kuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja Pariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi meidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme -- sanon kahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan -- ainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan hämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä. Voin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että esittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät. Mutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi, rikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä itsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan. Oikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos tottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta voi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään itsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani, niin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä, vaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan, ellei tämä varjo ole nainen.

-- Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon. Saanko jo onnitella teitä?

-- Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.

-- Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, -- niin tarkoittaa mahdollisuutta.

-- Ei, ei, sanoi Morcerf. -- Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani esitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.

-- Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. -- Odottakaahan eikö hänen isänsä ole paroni Danglars?

-- On, vastasi Morcerf, -- mutta aivan äskettäin siksi korotettu.

-- Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, -- jos hän on valtiolle tehnyt sellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.

-- Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. -- Vaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden miljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja kunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin saattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.

-- Haha, nauroi Morcerf. -- Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia pilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa appeani.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.

-- En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- mutta minun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard & Blount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & French Roomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.

Lausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin. Jos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän oli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.

-- Thomson & French, sanoi hän. -- Tunnetteko sen liikkeen?

-- He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. -- Voinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?

-- Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän asti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille palveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.

-- Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.

-- Mutta, sanoi Morcerf, -- meidänhän piti löytää sovelias asunto herra kreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan vieraan?

-- Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. -- Herra kreivi voi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.

-- Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, -- te ette tunne muuta kuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi, ottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.

-- Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, -- toisesta kerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne kultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään hän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.

-- Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, -- koska ette sano mitään?

-- On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. -- Minullakin on ehdotukseni, mutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne. Nyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle huoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka sisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.

-- Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.

-- On, aivan verraton sisar.

-- Onko hän naimisissa?

-- Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.

-- Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.

-- Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. -- Hänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka onnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.

Tuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.

-- Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, -- ja yhdessä lankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville tarvitsemanne tiedot.

-- Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla oli aikaa vastata. -- Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel; aiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä patriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.

-- En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. -- Sisareni on kahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria, iloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa omassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin kuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.

-- Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, -- olen iloinen jos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja langollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on jo asuntoni.

-- Mitä? huudahti Morcerf. -- Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy teille ajan mittaan hyvin ikäväksi.

-- Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,

-- Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. -- Olitte tuhlannut viisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette suinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.

-- Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta olin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan minun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo ostanut talon ja kalustanut sen.

-- Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka tuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.

-- Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri ja mykkä, sanoi Monte-Cristo.

-- Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.

-- On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka luullakseni näitte Roomassa.

-- Näin kyllä, vastasi Morcerf, -- muistan hänet erinomaisen hyvin. Mutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa ja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.

-- Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut makuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen kuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut pitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka ajaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni. Hän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen tänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua Fontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on uusi osoitteeni. Lukekaa.

Ja Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.

-- Champs-Elysées 30, luki Morcerf.

-- Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan vaistomaisesti.

-- Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.

-- Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.

-- En, sanoi Monte-Cristo, -- sanoinhan jo teille, etten tahtonut myöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin edessä.

Nuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö Monte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin kummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä, ettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan valehdellut?

-- Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet palvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. -- Sanomalehtimiehenä avaan hänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.

-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Taloudenhoitajani on jo saanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.

-- Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.

-- Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään maanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.

-- Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin erinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?

-- Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas, hiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein vannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään vähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.

-- Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne, herra kreivi? sanoi Debray. -- Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?

-- Kautta kunniani, sanoi kreivi, -- hän ei varasta sen enempää kuin muutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne mitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.

-- Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, -- oma talo Champs-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu muuta kuin rakastajatar.

Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.

-- Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, -- minulla on orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista. Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia hänen suhteensa.

-- Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, -- että me olemme vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan maahan, hän on vapaa.

-- Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.

-- Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.

-- Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.

-- Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.

-- Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, -- vai onko teillä mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?

-- Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- niin pitkälle en mene itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan jätäkään minua.

Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.

-- Hyvä ystävä, sanoi Debray, -- kello on puoli kolme, kemunne olivat hauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein mentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun kreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.

-- Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, -- nerokkaimpienkaan ei ole onnistunut päästä siitä selville.

-- Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa. Tosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan jostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.

-- Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen minulle?

-- Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.

-- Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, -- mutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in puhe.

-- Herran tähden, sanoi Morcerf, -- älkää kertoko sanaakaan. Älkää riistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet ihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?

-- Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni, sanoi Château-Renaud. -- Tuletteko, Morrel?

-- Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä minua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.

-- Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.

Ja Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäen Monte-Criston Albertin seuraan.

41. Esittely

Kun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:

-- Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille asuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte laskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies, jonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme huoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.

Monte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei hänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen mieluisin olinpaikkansa.

Monte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita Albert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi esittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla niistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä selityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa salonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja: Duprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia lehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään pitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset purivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla; Boulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea niin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle; Diazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja auringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia, väreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta runollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät enkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin itämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän oli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai moskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan taide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on hävinnyt ja haihtunut.

Albert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin uutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut etsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa olivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin taideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja oli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.

Salongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman komea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama taulu himmeissä kultakehyksissään.

Tämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän astui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.

Taulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä, tummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden silmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen kaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat tukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat taivaan ja meren sineä vastaan.

Huoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli kalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.

-- Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten aivan rauhallisella äänellä. -- Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä, sopii hänelle mainiosti.

-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- en antaisi teille koskaan tätä loukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää. Ette tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa kuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen fantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni äitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän kuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa hänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan miellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on Leopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään sitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri, joka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat tiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan toisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista taideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan luopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka Gros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että tällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen teidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä ollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin turmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän tulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa pilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin ensimmäisenä päivänä.

Monte-Cristo vilkaisi Albertiin aivan kuin tarkatakseen, sisältyikö hänen sanoihinsa jokin vihje. Mutta nuori mies oli epäilemättä lausunut ne aivan viattomasti.

-- Kun nyt olette nähnyt kaikki vaatimattomat rikkauteni, sanoi Albert, -- niin sallikaa minun tarjota ne käytettäväksenne. Olkaa täällä aivan kuin kotonanne, ja jotta tuntisitte itsenne vielä kotiutuneemmaksi, sallikaa minun viedä teidät isäni luo. Kirjoitin hänelle jo Roomasta, minkä palveluksen minulle teitte, ja olen ilmoittanut hänelle teidän tulostanne. Ja vakuutan teille, että kreivi ja kreivitär odottavat teitä kiihkeästi saadakseen teitä kiittää. Olette hiukan kyllästynyt kaikkeen, herra kreivi, sen tiedän, eikä perheidylli voi juuri innostaa merenkulkija Sindbadia. Mutta suostukaa ehdotukseeni aloittaaksenne siten pariisilaiselämänne, johon kuuluu kohteliaisuuksia, käyntejä ja esittelyjä.

Monte-Cristo kumarsi vastaamatta mitään. Albert kutsui kamaripalvelijansa ja käski hänen mennä ilmoittamaan herra ja rouva Morcerfille, että kreivi Monte-Cristo kohta saapuu heidän luokseen.

Albert lähti kreivin mukana.

Tullessaan kreivin huoneeseen Monte-Cristo näki salonkiin vievän oven yläpuolella vaakunakilven, jota ympäröi runsas koristelu, tosin huoneen muun koristelun kanssa sopusointuinen. Tästä kaikesta huomasi, että talon herra piti vaakunaa suuressa arvossa.

Monte-Cristo pysähtyi vaakunan eteen ja tarkasti sitä.

-- Sinisellä pohjalla seitsemän kultaista rastasta rivissä. Se on varmaankin sukuvaakunanne? kysyi hän. -- Tunnen kyllä vaakunoiden yksityiskohdat, mutta olen muuten vaakunaopissa hyvin heikko, sillä olenhan ainoastaan tusina-aatelia, leivottu Toscanassa aateliseksi San Stefanon ritarikunnan komentajan arvonimen avulla. Olisin vähät välittänyt koko aatelisarvosta, ellei minulle olisi vakuutettu, että se on välttämätön matkoilla. Onhan siitä ainakin se hyöty, että tullimiehet eivät nuuski tavaroita, kun vaunun ovessa on vaakuna. Suokaa siis anteeksi, kun kysyn tällaista.

-- Kysymyksenne ei ole laisinkaan epähieno, vakuutti Morcerf. -- Olette arvannut aivan oikein. Se on meidän vaakunamme, nimittäin isäni. Mutta näettehän, että se on yhdistetty toiseen vaakunaan, jossa punaista pohjaa rajoittaa hopea: äitini vaakunaan. Äidin puolelta olen espanjalainen, mutta Morcerf-suku on ranskalainen ja kuulemani mukaan vanhimpia Etelä-Ranskan aatelissukujen joukossa.

-- Sitä rastaat todistavatkin, sanoi Monte-Cristo. -- Melkein kaikki aseelliset pyhiinvaeltajat, jotka koettivat valloittaa tai valloittivat Pyhän maan ottivat vaakunaansa joko ristin, joka ilmaisi, mitä varten he olivat lähteneet, tai muuttolintuja, jotka merkitsivät sitä, että he lähtivät pitkälle retkelle ja aikoivat suoriutua siitä uskon siivillä. Joku esi-isistänne on ottanut osaa ristiretkeen ja vaikka hän olisikin ollut vasta Ludvig Pyhän retkellä, niin on sukunne kuitenkin jo kolmanneltatoista vuosisadalta peräisin.

-- Se on mahdollista, sanoi Morcerf. -- Isällä on jossakin sukupuu, josta sen saa tietää ja josta minä aikoinani olen ammentanut sellaisia tietoja, että Hozier ja Jaucourt olisivat niistä ihastuneet. Nyt en enää niitä ajattele. Sanon kuitenkin -- se kuuluu opastajatoimeeni -- että näitä asioita on alettu paljon tutkia kansanvaltaisen hallituksemme aikana.

-- No, siinä tapauksessa olisi teidän hallituksenne pitänyt valita menneisyydestä paremmat tunnukset kuin nuo kaksi kilpeä, jotka ovat kaikissa julkisissa rakennuksissamme, sillä niillä ei ole mitään heraldista merkitystä. Mitä teihin, vicomte, tulee, niin olette onnellisempi kuin hallituksenne, sillä teidän vaakunanne on vanha ja kiihottaa mielikuvitusta. Olette sekä provencelainen että espanjalainen. Se selittää, miksi äidillänne kuvassa on katalonialaisten kaunis tumma ihonväri.

Kuulijan olisi täytynyt olla itse Oidipus tai sfinksi aavistaakseen, mikä iva piili näissä kreivin sanoissa, vaikka ne tuntuivatkin hyvin kohteliailta. Morcerf kiittikin häntä hymyillen. Näyttääkseen tietä hän ensimmäisenä avasi vaakunan alla olevan oven, ja he astuivat salonkiin.

Tämän salongin huomattavimmalla paikalla oli myöskin muotokuva. Se esitti noin kolmenkymmenenviiden tai -kahdeksan vuoden ikäistä miestä, jolla oli kenraalin univormu sekä arvoa osoittavat kaksinkertaiset olkalaput, kunnialegioonan nauha kaulassa, mikä osoitti komentajanarvoa, oikealla puolen rintaa Vapahtajan ritarikunnan yliupseerin merkki ja vasemmalla Carlos II:n ritarikunnan risti. Tästä huomasi, että asianomainen oli käynyt sotaa Kreikassa ja Espanjassa tai oli suorittanut jonkin diplomaattisen tehtävän näissä maissa.

Monte-Cristo tarkasti yksityiskohtaisesti tätä taulua samoin kuin aikaisemmin näkemäänsäkin, kun sivuovi aukeni ja hän näki edessään kreivi Morcerfin.

Tämä oli noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen mies, mutta näytti ainakin viisikymmenvuotiaalta. Hänen mustat kulmakarvansa erottuivat jyrkästi melkein valkoisesta tukasta, joka sotilaan tapaan oli leikattu lyhyeksi. Hänellä oli yllään siviilipuku, ja monivärinen nauha napinreiässä ilmaisi, mitkä kaikki kunniamerkit hänellä oli. Hän astui sisään jokseenkin mahtavasti ja samalla kiireisesti. Monte-Cristo näki hänen lähestyvän, mutta ei astunut askeltakaan eteenpäin. Olisi luullut, että hänen jalkansa oli naulittu kiinni lattiaan samoin kuin hänen katseensa Morcerfin kasvoihin.

-- Isä, sanoi nuori mies, -- minulla on kunnia esitellä teille kreivi Monte-Cristo, jalomielinen ystävä, joka minulla oli onni kohdata, kun olin joutunut vaikeaan tilanteeseen, niin kuin olen teille kertonut.

-- Olette tervetullut luoksemme, hymyili kreivi Morcerf kumartaen kreiville, -- ja olette pelastaessanne sukumme ainoan perillisen tehnyt meille palveluksen, joka velvoittaa meidät ikuiseen kiitollisuuteen.

Näin sanoen kreivi Morcerf osoitti Monte-Cristolle tuolia, samalla kun itse istuutui vastapäätä ikkunaa.

Monte-Cristo istui kreivin osoittamalle tuolille ja käänsi sen niin, että jäi itse raskaiden samettiverhojen varjoon, mutta saattoi nähdä toisen kasvot. Hän näki niissä väsymystä ja huolta ja luki ennenaikaisista rypyistä salaisten tuskien koko tarinan.

-- Rouva kreivitär oli parhaillaan pukeutumassa, sanoi Morcerf, -- kun hänelle ilmoitettiin, kenet hänellä on onni nähdä luonaan. Hän saapuu kohta ja on kymmenen minuutin päästä täällä.

-- Mikä kunnia minulle, sanoi Monte-Cristo, -- saada heti ensimmäisenä päivänä Pariisissa kohdata mies, jonka ansiot ovat hänen maineensa arvoiset ja jota onni on aivan ansiosta suosinut. Mutta eikö Mitidjan tasangoilla ja Atlasvuorilla ole enää tarjottavana teille marsalkansauvaa?

-- Olen jättänyt sotapalveluksen, sanoi Morcerf hiukan punastuen. -- Sain nimitykseni restauraation aikana, otin osaa ensimmäiseen sotaretkeen ja palvelin marsalkka Bourmont'in johdolla. Saatoin siis odottaa korkeampaakin johtoasemaa, ja kukapa tietää, mitä olisikaan tapahtunut, jos nuorempi haara olisi pysynyt valtaistuimella. Mutta heinäkuun vallankumous oli siksi kunniakas, että se saattoi olla kiittämätön. Se ei palkinnut muita palveluksia kuin niitä, jotka oli tehty keisarikunnan aikana. Jätin siis erohakemuksen, sillä kun on ansainnut olkalappunsa taistelutanterella, ei enää osaa liikehtiä salonkien liukkaalla permannolla. Olen jättänyt miekan ja antautunut politiikkaan, harrastan teollisuutta ja tutkin elinkeinojamme. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olin sotapalveluksessa, olin jo niistä asioista kiinnostunut, mutta minulla ei ollut aikaa.

-- Tuollaisilla aatteilla Ranskan kansa osoittaa olevansa muiden yläpuolella, totesi Monte-Cristo. -- Vaikka olettekin vanhan aatelissuvun jälkeläinen ja rikas, olette kuitenkin mennyt armeijaan halvaksi sotamieheksi ja olette aste aseelta hankkinut itsellenne arvoaseman, se on hyvin harvinaista. Kun teistä sitten on tullut kenraali, pääri ja kunnialegioonan komentaja, suostutte opiskelemaan uutta alaa ettekä toivo muuta palkintoa kuin että voisitte jonakin päivänä hyödyttää kansalaisianne... Se on todellakin kaunista, sanon suorastaan ylevää.

Albert katseli ja kuunteli kummastuneena Monte-Cristoa. Hän ei ollut tottunut näkemään tätä näin innostuneena.

-- Ikävä kyllä, jatkoi vieras, epäilemättä poistaakseen tuskin huomattavan pilven, joka oli noussut Morcerfin otsalle, -- me italialaiset emme tee sillä tavoin; me pysymme omassa säädyssämme ja omissa oloissamme, meissä säilyy sama elintapa, sama ajatuskanta, jopa sama hyödyttömyyskin kautta koko elämämme.

-- Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, -- teidän arvoisellenne miehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä. Kuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se kohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat suurenmoisesti vastaan.

-- Isä, sanoi Albert hymyillen, -- kaikesta huomaa, ettette tunne kreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja arvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee matkapassiaan varten.

-- Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni kuullut, sanoi Monte-Cristo.

-- Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf huoaten, -- ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.

-- Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija selittämään.

-- Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, -- olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.

-- Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi rouva kreivittärelle.

-- Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.

Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.

Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.

-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. -- Onko täällä ehkä niin kuuma, että voitte pahoin?

-- Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.

Hymyillen tämä kiitti heitä molempia.

-- En, sanoi kreivitär, -- mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta nähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja surra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar, -- olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan teitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus kiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin siunauksenikin.

Kreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla. Hän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.

-- Armollinen rouva, sanoi hän, -- herra kreivi ja te maksatte liian runsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja säästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee varsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti, kreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:

-- Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät ystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.

Ja kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.

Morcerf lähestyi häntä.

-- Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet, sanoi hän, -- ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto alkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.

-- Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi Mercedes. -- Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, -- suotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?

-- Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä suurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut porttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on asuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on tosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.

-- Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi kreivitär.

Monte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.

-- En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, -- sillä en tahdo kiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.

-- Rakas kreivi, sanoi Albert, -- jos sallitte, niin tahdon korvata teille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi käytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.

-- Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, -- mutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä tuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni löydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.

Albert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää hämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli pantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.

Monte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin eteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies näki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.

Vaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta -- niin kuin kaikki keikarit tiesivät -- vielä edellisenä päivänä oli tarjottu Drakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.

-- Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, -- en voi kehottaa teitä saattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä tilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja sallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten loukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.

-- Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä minulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä haltia auttajananne.

-- Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa komeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, -- niin minulla on menestystä naismaailmassa.

Hän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään eteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi huomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen jättänyt, heikosti liikahtivat.

Kun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan samettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin ettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun tai kultakehyksen kulman.

Albert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä ympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti myöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän hajun.

-- Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. -- Ja oletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?

-- Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista, tuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä päivinä tavattoman voimakas tuoksu.

-- Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, -- täytyy maljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken astuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.

-- Olinko kalpea, Albert?

-- Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä olimme yhtä kaikki levottomia.

-- Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.

-- Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.

-- Sitä en muista, sanoi kreivitär.

Palvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.

-- Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. -- Rouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.

Palvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin palvelija siirsi kukkia.

-- Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun palvelija oli mennyt. -- Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai jonkinmoinen arvonimi?

-- Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren Toscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin kuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on tapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa Parmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään erityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka yleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon maailman mies.

-- Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, -- ainakin siitä vähästä päättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.

-- Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.

Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on todellakin se, miltä hän näyttää?

-- Miltä hän siis näyttää?

-- Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.

-- Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.

-- Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?

-- Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä maltalaiseksi.

-- En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.

-- Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.

-- Mitä sillä tarkoitat...?

-- Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat herralleen veroa.

-- Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.

-- Samapa tuo, jatkoi nuori mies, -- olkoon hän salakuljettaja tai ei, myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.

-- Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen suurta painoa tähän kysymykseen.

-- Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.

-- Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla omiin ajatuksiinsa.

-- Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai: viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi, muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka, kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.

Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten painosta.

-- Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän hermostuneesti väristen.

-- Siltä näyttää.

-- Entä ... pidätkö sinäkin hänestä?

-- Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.

Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

-- Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- olenhan aina varoittanut sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.

-- Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?

-- Olet oikeassa, sanoi kreivitär, -- ja pelkoni on aivan aiheeton, varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan...

-- Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. -- Hän näytti ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, -- ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet eduskuntaan kuulemaan puhettaan.

Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.

-- Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; -- ennustin jo Italiassa, että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu, ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla hyvin huomattava mies.

Hän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut haltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen hevostuntijoiden silmissä.

-- Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. -- Minun täytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.

42. Bertuccio

Tällä välin kreivi oli tullut asuntoonsa. Hän oli tarvinnut matkaan kuusi minuuttia, mutta näiden kuuden minuutin aikana oli kuitenkin parikymmentä nuorta miestä huomannut hänen vaunuhevosensa, joita heidän ei ollut kannattanut ostaa. Kuka oli tuo ylhäinen herra, jonka kannatti hankkia itselleen kahdenkymmenentuhannen frangin vaunuhevoset?

Alin valitsema talo, jossa Monte-Criston oli aikomus asua kaupungissa ollessaan, oli Champs-Elysées'n varrella. Talon toisella puolella oli piha ja toisella puutarha. Keskellä pihaa oli tuuhea puuryhmä, joka osaksi peitti talon päätyä, tämän ryhmän molemmin puolin kulkivat aivan kuin leveinä käsivarsina tiet portilta portaitten eteen. Portaiden joka askelmalla oli kukkia kasvavia posliinimaljakkoja. Paitsi pääkäytävää vei taloon toinenkin käytävä, Ponthieu-kadun puolella.

Ajaja ei ollut vielä ennättänyt antaa merkkiä portinvartijalle, kun ison ristikkoportin puoliskot jo kääntyivät saranoillaan. Kreivin oli nähty saapuvan, ja täällä samoin kuin Roomassakin palveltiin häntä salaman nopeudella. Vaunut ajoivat siis sisään, tekivät puolikaaren hidastamatta vauhtiaan, ja portti oli jo suljettu, kun vaunujen pyörät vielä pyörivät pitkin soraista käytävää.

Vaunut pysähtyivät portaitten vasemmalle puolelle, ja niiden ovelle ilmestyi kaksi miestä. Toinen oli Ali, joka hymyili rehellisen iloisesti isäntänsä nähdessään ja joka oli tyytyväinen, kun Monte-Cristo katsoikin häntä. Toinen miehistä kumarsi nöyrästi kreiville ja ojensi hänelle käsivartensa auttaakseen häntä astumaan vaunuista.

-- Kiitos, herra Bertuccio, sanoi kreivi astuen notkeasti alas. -- Entä notaari?

-- Hän on pienessä salongissa, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio.

-- Ja käyntikortit, jotka käskin teidän toimittaa heti, kun tiedätte talon numeron?

-- Herra kreivi, ne ovat jo valmiit. Olin Palais-Royalin parhaimman kaivertajan luona, ja hän valmisti levyn minun läsnä ollessani. Ensimmäinen käyntikortti vietiin heti määräyksenne mukaan paroni Danglars'ille, Chaussée-d'Antinkatu 7. Muut ovat teidän ylhäisyytenne makuuhuoneen uunin reunalla.

-- Hyvä on. Paljonko kello on?

-- Kello on neljä.

Monte-Cristo antoi hansikkaansa, hattunsa ja keppinsä samalle lakeijalle, joka Morcerfin eteisessä oli rientänyt noutamaan vaunuja; sitten hän meni pieneen salonkiin herra Bertuccion näyttäessä hänelle tietä.

Niin kuin taloudenhoitaja oli sanonut, odotti notaari pienessä salongissa.

Hän oli vähäpätöinen pariisilainen kirjuri, joka oli korotettu piirinotaariksi.

-- Oletteko notaari, joka on saanut tuon maatalon myymisen toimekseen? kysyi Monte-Cristo.

-- Olen, herra kreivi, vastasi notaari.

-- Kauppakirjat ovat valmiina?

-- Ovat, teidän ylhäisyytenne.

-- Oletteko tuonut ne mukananne?

-- Ne ovat tässä.

-- Hyvä on. Ja missä ostamani talo on? kysyi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen, kääntyen puoliksi Bertuccion, puoliksi notaarin puoleen.

Taloudenhoitaja vastasi liikkeellä, joka ilmaisi: Minä en tiedä! Notaari katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- Kuinka, sanoi hän, -- ettekö tiedä, herra kreivi, missä teidän ostamanne talo on?

-- En todellakaan, vastasi kreivi. -- Tulen tänä aamuna Cadixista. En ole koskaan ennen ollut Pariisissa, astun ensi kertaa jalallani Ranskanmaalle.

-- Se on aivan eri asia, sanoi notaari. -- Herra kreivin ostama talo on Auteuilissa.

Tämän kuullessaan Bertuccio kalpeni silminnähtävästi.

-- Entä missä on Auteuil? kysyi Monte-Cristo.

-- Tässä aivan lähellä, herra kreivi, sanoi notaari, -- heti Passyn vieressä, ihanalla paikalla, aivan Boulognen metsän keskellä.

-- Niinkö lähellä, sanoi Monte-Cristo, -- mutta eihän se ole maalla. Miksi ihmeessä olette valinnut minulle asunnon aivan Pariisin porttien ulkopuolelta?

-- Minäkö? huudahti taloudenhoitaja omituisen kiihkeästi. -- Eihän herra kreivi ole antanut minun toimekseni talon valitsemista. Herra kreivi suvaitsee muistella.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt minä muistan. Luin ilmoituksen sanomalehdestä, ja tuo pettävä otsake talo maalla houkutteli minua.

-- Vielä on aikaa valita toinen, sanoi Bertuccio, -- ja jos teidän ylhäisyytenne antaa minun etsiä jostakin muualta, niin löydän kyllä sopivan Enghienista, Fontenay-aux-Roses'ista tai Bellevuesta.

-- Ei tarvitse, sanoi Monte-Cristo huolettomasti, -- koska minulla nyt on tämä, voin sen pitää.

-- Siinä teette oikein, herra kreivi, sanoi notaari vilkkaasti peläten menettävänsä palkkionsa. -- Tila on hurmaava, virta, tuuheat puut, mukava asunto vaikka onkin muutaman vuoden ollut käyttämättä. Huonekalusto on arvokas vaikka onkin vanha, mutta nykyäänhän aletaan etsiä antikviteetteja.

-- Älkäämme jättäkö sellaista tilaisuutta käyttämättä, sanoi Monte-Cristo, -- Olkaa hyvä ja antakaa välikirja.

Hän kirjoitti nopeasti paperin alle luotuaan silmäyksen siihen kohtaan, jossa oli mainittu tiluksen paikka ja sen omistajien nimi.

-- Bertuccio, sanoi hän, -- antakaa viisikymmentäviisituhatta frangia tälle herralle.

Taloudenhoitaja poistui horjuvin askelin ja palasi tuoden pinkan seteleitä, jotka notaari luki, niin kuin ainakin mies, joka ei ole tottunut saamaan rahoja ennen kuin kaikki kiinnityslainat on suoritettu.

-- Ja nyt, kysyi kreivi, -- onko kaikki lailliset muodot otettu varteen?

-- On, kaikki, herra kreivi.

-- Onko teillä avaimet?

-- Ne ovat talon portinvartijan hallussa, mutta tässä on kirje, jossa käsken häntä luovuttamaan talon uudelle omistajalle.

-- Hyvä on.

Ja Monte-Cristo nyökkäsi notaarille aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Menkää, en tarvitse teitä enää."

-- Mutta, huomautti kunnon notaari, -- herra kreivi on erehtynyt. Hinta oli ainoastaan viisikymmentätuhatta frangia kaiken kaikkiaan.

-- Entä teidän palkkionne?

-- Se sisältyy mainittuun summaan.

-- Mutta olettehan tullut tänne Auteuilista asti?

-- Olen kyllä.

-- Täytyyhän minun korvata teidän vaivannäkönne.

Ja hän viittasi häntä poistumaan.

Notaari poistui selkä edellä ja kumartaen maahan asti. Ensimmäisen kerran virkaurallaan hän tapasi tällaisen miehen.

-- Saattakaa herra notaaria, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Ja taloudenhoitaja meni notaarin jäljestä.

Kreivi oli tuskin jäänyt yksin, kun hän otti povestaan lukollisen salkun ja aukaisi sen avaimella, jota aina kantoi kaulassaan.

Hetkisen etsittyään hän löysi paperin, jossa oli muistiinpanoja, vertasi niitä pöydällä olevaan kauppakirjaan ja terästi muistiaan:

-- Auteuil, Fontaine-katu n:o 28, se se on, sanoi hän. -- Voinkohan nyt luottaa tunnustukseen, jonka on saanut aikaan sielullinen tai ruumiillinen kauhu? Samapa tuo, tunnin päästä saan tietää kaiken. Bertuccio, huusi hän lyöden pienellä vasaralla soittokelloon, jolloin kuului terävä, kauan kaikuva helähdys aivan kuin gong-gongista. -- Bertuccio!

Taloudenhoitaja ilmestyi kynnykselle.

-- Herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo, -- mainitsittehan kerran matkustaneenne aikaisemmin Ranskassa?

-- Muutamissa osissa Ranskaa, teidän ylhäisyytenne.

-- Tunnette epäilemättä Pariisin ympäristöt?

-- En, teidän ylhäisyytenne, en, vastasi taloudenhoitaja hermostuneesti vapisten, ja Monte-Cristo huomasi, että hän oli hyvin levoton.

-- Ikävää, ettette ole nähnyt Pariisin ympäristöä, sillä aion vielä tänään lähteä katsomaan uutta tilustani, ja koska haluan teidät mukaani, olisitte varmaankin antanut minulle tärkeitä tietoja.

-- Auteuiliinko? huudahti Bertuccio ja valahti kalmankalpeaksi. -- Täytyykö minun mennä Auteuiliin?

-- Mitä kummaa siinä on? Kun kerran asetun asumaan Auteuiliin, niin tulette tietysti mukaan, sillä kuuluttehan palveluskuntaani.

Bertuccio painoi päänsä isäntänsä käskevän katseen edessä kumaraan ja oli vaiti.

-- Mutta mikä teidän on? Pitääkö minun soittaa toinen kerta saadakseni vaununi? sanoi Monte-Cristo samalla äänellä kuin Ludvig XIV tuon kuuluisan lauseensa: "Sain melkein odottaa!"

Bertuccio oli yhdellä hyppäyksellä salongista etuhuoneessa ja huusi käheällä äänellä:

-- Hänen ylhäisyytensä vaunut!

Monte-Cristo kirjoitti pari kolme kirjettä. Hänen sulkiessaan viimeistä taloudenhoitaja palasi.

-- Teidän ylhäisyytenne vaunut ovat portaitten edessä, sanoi hän.

-- Hyvä on. Ottakaa hansikkaanne ja hattunne, sanoi Monte-Cristo.

-- Täytyykö minun seurata teidän ylhäisyyttänne? huudahti Bertuccio.

-- Tietysti, pitäähän teidän antaa määräyksiänne, koska aion asettua tuohon taloon asumaan.

Kreivin käskyjä vastaan ei mukistu. Vastustelematta taloudenhoitaja siis seurasi herraansa ja istui kunnioittavasti vaunujen etuistuimelle.

43. Talo Auteuilissa

Monte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan siunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä ristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen. Jokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon taloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi matkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut säästää Bertuccioa tältä matkalta.

Kahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion mielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja tarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.

-- Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla, sanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.

Hiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä, kumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:

-- Fontaine-katu 28.

Numero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai oikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan, tuhoaennustavaan hämärään.

Vaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.

-- No, sanoi kreivi, -- ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä kumma teitä tänä iltana vaivaa?

Bertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi siihen astuessaan hitaasti astimia alas.

-- Kolkuttakaa, sanoi kreivi, -- ja ilmoittakaa, että olen tullut.

Bertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.

-- Kuka siellä on? kysyi hän.

-- Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.

Hän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.

-- Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. -- Ja herra tulee asumaan täällä?

-- Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, -- ja minä koetan olla sellainen, että teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.

-- Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, -- sillä sain nähdä hänet niin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja viisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut yhtään mitään.

-- Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.

-- Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä hintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.

-- Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. -- Nimi tuntuu minusta tutulta. Markiisi Saint-Méran...

Ja hän näytti pinnistävän muistiaan.

-- Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, -- Bourbonien uskollinen palvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in kanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja sitten Versailles'issa.

Monte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää vastaan.

-- Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. -- Muistan kuulleeni niin kerrottavan.

-- Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme saaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä päätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. -- Kiitos! Näyttäkäähän meille tulta, kunnon mies.

-- Seuraanko armollista herraa?

-- Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.

Ja Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä puhkesi siunailemaan ja huokailemaan.

-- Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta ja sen vieressä olevalta hyllyltä, -- pahaksi onneksi ei minulla ole täällä kynttilöitä.

-- Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi kreivi.

Taloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat kätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.

Alakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali, kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin kiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.

-- Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, -- sehän on mukavaa. Valaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan, minne nämä portaat vievät.

-- Herra kreivi, sanoi Bertuccio, -- ne vievät puutarhaan.

-- Mistä sen tiedätte, sanokaa?

-- Minne muuallekaan ne veisivät?

-- Tarkastakaamme siis.

Bertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät todellakin puutarhaan.

Ulko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.

-- Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Mutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä etsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän näytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.

-- No? lausui kreivi.

-- Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. -- Minä en astu askeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!

-- Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.

-- Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole luonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen Auteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun numero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin ette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa muitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!

-- Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. -- Minkä kamalan sanan lausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen! Kas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette minun seurassani pelkää?

Bertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.

Oven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti taistella pilvimerta vastaan.

Taloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.

-- Ei, ei, sanoi kreivi, -- miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä? Onhan edessämme kaunis nurmikenttä.

Bertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän asteli vasemmalle päin.

Monte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän luo hän pysähtyi.

Taloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.

-- Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. -- Te seisotte juuri sillä paikalla!

-- Millä paikalla?

-- Sillä paikalla, johon hän kaatui.

-- Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- tointukaa, rauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole mikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota silti ei saa halveksia.

-- Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko, rukoilen teitä.

-- Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi kylmästi. -- Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa, että voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa tapahtuu.

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen kätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi purskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet paljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan silmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. -- Armollinen herra, onnettomuus on jo tapahtunut!

-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- minun täytyy sanoa teille, että tuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan kuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina huomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan, on salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina kostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista, mutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä selon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.

Bertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn valossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa. Sitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin taloudenhoitaja-raukan selkää:

-- Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän matkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti suosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen hänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä tämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että kun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni tee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.

-- Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut! huudahti Bertuccio epätoivoissaan. -- Olenhan aina ollut kunnon mies ja parhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.

-- En väitä vastaan, sanoi kreivi, -- mutta miksi hiidessä olette noin kiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin kalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan...

-- Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, -- ilmoittihan apotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on suuri rikos omallatunnollani.

-- Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että rikoksenne oli varkaus.

-- Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.

-- Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi veririkokseen.

-- Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio heittäytyen kreivin jalkojen juureen. -- Se oli kosto, sen vannon, ei mitään muuta kuin kosto.

-- Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?

-- Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä talossa tuo kosto tapahtui.

-- Mitä! Minun talossani!

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio, -- eihän se silloin vielä ollut teidän.

-- Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?

-- Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.

-- Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan syviin mietteisiin. -- Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.

-- Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta, tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon kaltainen.

-- Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.

-- Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin. Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.

-- Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, -- saatte mukautua siihen, että lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen, suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää palveluksessani!

-- Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja kauhistuen tätä uhkausta. -- Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron kaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.

-- Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta jos aiotte valehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.

-- Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä apotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi pyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien lomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra Villefort'ia.

-- Mitä! huudahti Monte-Cristo. -- Villefort'ia...

-- Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?

-- Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?

-- Niin.

-- Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?

-- Niin.

-- Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja jyrkäksi virkamieheksi.

-- Niin, huudahti Bertuccio, -- tuo mies, jolla oli moitteeton maine ... hän olikin konna.

-- Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.

-- Asian laita on kuitenkin niin.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja teillä on todistus siihen?

-- Minulla oli ainakin.

-- Olette sen hukannut, niinkö?

-- Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.

-- Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani, sanoi kreivi ja meni istumaan penkille.

Bertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.

44. Vendetta.

-- Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi Bertuccio.

-- Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, -- sillä enhän minä tiedä kerrassaan mitään.

-- Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän ylhäisyydellenne...

-- Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.

-- Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni teidän ylhäisyyttänne...

-- Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.

-- Kaikki tapahtui vuonna 1815.

-- Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, -- se ei siis ole eilispäivän asioita.

-- Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna 1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren toiselle puolelle.

-- Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, -- ja ellen erehdy, niin se on jo laadittu.

-- Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat ovat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.

-- Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.

-- Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme Cap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän kertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi Châteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla oli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle ravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.

-- Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.

-- Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.

-- Täytyy kyllä, jatkakaa siis.

-- Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne maininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat. Minulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin jäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa, olihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti suotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin vastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä Rhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös Arles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja läksin maitse Nîmes'iin.

-- Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?

-- Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän ylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin sen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat nuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon, Truphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin bonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista puhuttavan?

-- Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.

-- Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella kohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat, ryöstivät ja polttivat.

Nähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman itseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen kalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien kulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan aikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja olkalappuineen.

Riensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan oven edessä hänet oli surmattu.

Tein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta kukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä pelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin kuninkaallisen prokuraattorin puoleen.

-- Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.

-- Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli ollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän oli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen hallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.

-- Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.

-- "Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla", sanoin hänelle. "En tiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te olette täällä korkein oikeudenvalvoja, ja oikeuden on kostettava niiden puolesta, joita se ei ole voinut turvata." -- "Ja kuka oli veljenne?" kysyi kuninkaallinen prokuraattori. -- "Korsikalaisen pataljoonan upseeri." -- "Siis kruununanastajan sotilas?" -- "Ranskan armeijan sotilas." -- "No, hänhän on käyttänyt miekkaa ja sortunut miekkaan." -- "Erehdytte. Hän on kaatunut tikarin iskuun." -- "Mitä minä tässä asiassa voin tehdä?" sanoi hän. -- "Sanoinhan jo teille. Teidän pitää kostaa hänen puolestaan." -- "Kenelle?" -- "Murhaajille." -- "Enhän minä tiedä, keitä he ovat." -- "Ottakaa siitä selko." -- "Minkä tähden? Veljenne on varmaankin joutunut johonkin riitaan ja kaatunut kaksintaistelussa. Keisarikunnan aikaiset sotilaat ryhtyvät aina kaikenlaisiin uhkatekoihin, joissa he onnistuivat keisarikunnan aikana, mutta jotka nyt päättyvät huonosti. Täällä ei rakasteta sotilaita eikä uhkatekoja." -- "En rukoile omasta puolestani", sanoin minä. "Itse joko itken tai kostan. Mutta veljelläni oli vaimo. Jos onnettomuus kohtaisi minua, niin tuo vaimoparka kuolisi nälkään, sillä veljeni elätti hänet työllään. Hankkikaa hänelle edes pieni eläke valtiolta." -- "Jokaista vallankumousta seuraa turmatekoja", vastasi herra Villefort. "Veljenne on ollut tämän vallankumouksen uhri, siinä kaikki. Se on ollut onnettomuus, eikä hallituksella ole sen vuoksi mitään tekemistä perheenne kanssa. Jos meidän pitäisi tuomita kaikki kostoteot, joita kruununanastajan puoluelaiset tekivät kuninkaan puoluelaisille, kun valta oli heidän käsissään, niin veljenne olisi ehkä tänään ollut tuomittu kuolemaan. Hänen kohdallaan on nyt vain täyttynyt luonnollinen rangaistuksen laki." -- "Kuinka", huudahdin minä, "te, virkamies, voitte puhua tuolla tavoin minulle!" -- "Kaikki korsikalaiset ovat hulluja, kautta kunniani", sanoi Villefort, "ja he luulevat, että heidän maanmiehensä on vieläkin keisarina. Teidän olisi pitänyt tulla puhumaan tästä kaksi kuukautta sitten. Nyt se on liian myöhäistä. Menkää, ja ellette mene, niin annan viedä teidät pois." -- Katsoin häneen nähdäkseni, voisiko häntä hellyttää rukoilemalla. Tuolla miehellä oli kivisydän. Lähestyin häntä ja sanoin: "No niin, koska näytätte tuntevan korsikalaiset, niin kai tiedätte, millä tavoin he pitävät sanansa. Pidätte veljeni surmaamista oikeutettuna siksi, että hän oli bonapartelainen ja te olette kuningasmielinen. Mutta minäkin olen bonapartelainen ja ilmoitan teille yhden asian: sen, että surmaan teidät. Tästä hetkestä alkaen olette vendettan alainen. Suojelkaa itseänne, sillä kun ensi kerran seisomme vastatusten, on teidän viimeinen hetkenne tullut." -- Sen sanottuani, ennen kuin hän oli hämmästyksestään tointunut, avasin oven ja pakenin.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- näytätte kunnon mieheltä, herra Bertuccio ja kuitenkin ryhdytte uhkailemaan kuninkaallista prokuraattoria. Hyi! Ja tiesikö hän edes, mitä tuo sana vendetta merkitsi?

-- Hän tiesi sen niin hyvin, että siitä hetkestä alkaen hän ei koskaan lähtenyt yksinään liikkeelle, vaan sulkeutui asuntoonsa ja etsitytti minua kaikkialta. Kaikeksi onneksi olin niin hyvässä kätkössä, että hän ei minua löytänyt. Silloin hän alkoi pelätä. Hän ei tohtinut jäädä Nîmes'iin. Hän pyysi päästä pääkaupunkiin, ja kun hän oli vaikutusvaltainen henkilö, niin hänet siirrettiin Versailles'iin. Mutta tiedättehän, että kun korsikalainen on päättänyt kostaa, ei hän välitä pitkistä matkoista, ja vaikka Villefort'illa olikin hyvät ajoneuvot, niin ei hän koskaan ollut enempää kuin puolen päivän matkan edelläni, vaikka seurasinkin häntä jalan.

Pääasia ei ollut hänen surmaamisensa -- sata kertaa olisi minulla ollut siihen tilaisuus --, vaan tehdä se niin, etten tulisi ilmi enkä joutuisi kiinni. Eihän elämäni enää kuulunut vain minulle. Täytyihän minun suojata ja elättää kälyäni. Kolmen kuukauden ajan vainosin Villefort'ia. Kolmeen kuukauteen hän ei astunut askeltakaan, ei käynyt missään minun tietämättäni. Lopulta sain tietää, että hän salavihkaa kävi Auteuilissa. Seurasin häntä ja näin hänen tulevan tähän taloon. Mutta hän ei tullut muiden tavoin pääovesta, hän jätti ratsunsa tai vaununsa majataloon ja tuli tänne tuosta pienestä portista.

Monte-Cristo nyökkäsi huomauttaakseen nähneensä pimeässä Bertuccion mainitseman portin.

-- Minun ei enää tarvinnut olla Versailles'issa, asetuin asumaan Auteuiliin ja hankin itselleni kaikenlaisia tietoja. Jos tahdoin saada hänet valtaani, oli minun viritettävä ansani tänne.

Talon omisti, niin kuin portinvartija teidän ylhäisyydellenne mainitsi, markiisi Saint-Méran, Villefort'in appi. Saint-Méran asui Marseillessa eikä tarvinnut tätä taloa, vaan vuokrasi sen eräälle nuorelle leskelle, jota sanottiin paronittareksi.

Eräänä iltana katsoessani muurin yli näin nuoren, kauniin naisen kävelevän puutarhassa, jonne ei läheisistä taloista voinut nähdä. Hän katsoi tuon tuostakin pieneen porttiin, ja siitä huomasin hänen odottavan herra Villefort'ia. Kun hän oli niin lähellä minua, että hämärästä huolimatta saatoin erottaa hänen kasvonsa, näin noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotiaan, kauniin, pitkän ja vaaleatukkaisen naisen. Hänellä oli aamupuku yllään ja huomasin, että hän oli raskaana ja että hänen tilansa oli jo jokseenkin pitkälle kehittynyt.

Vähän ajan kuluttua pieni portti aukeni. Mies astui sisään. Nuori nainen juoksi häntä vastaan. He suutelivat hellästi toisiaan ja menivät yhdessä taloon.

Mies oli Villefort. Päättelin, että kun hän myöhään yöllä poistuu, täytyy hänen yksinään mennä puutarhan poikki.

-- Ja oletteko sittemmin saanut tietää, mikä oli tuon naisen nimi? kysyi kreivi.

-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. -- Kohta saatte nähdä, että minulla ei ollut aikaa ottaa siitä selkoa.

-- Jatkakaa.

-- Sinä iltana, jatkoi Bertuccio, -- olisin epäilemättä voinut surmata prokuraattorin, mutta en vielä tuntenut kyllin tarkoin puutarhaa. Pelkäsin, etten voisi häntä heti surmata, vaan että hän ehtisi huutaa, joku voisi tulla enkä pääsisi pakoon. Jätin siis surmatyöni seuraavaan kertaan, ja ettei mikään jäisi minulta huomaamatta, vuokrasin pienen huoneen, jonka ikkuna oli sille kadulle, minkä varrella puutarhan muuri oli.

Kolme päivää myöhemmin kello seitsemän illalla näin palvelijan ratsain lähtevän talosta ja ajavan laukkaa Sèveres'iin päin. Otaksuin hänen menevän Versailles'iin. En erehtynytkään. Kolmen tunnin kuluttua mies palasi aivan pölyisenä. Hän oli vienyt sanan perille.

Kymmenen minuuttia myöhemmin näin viittaan verhoutuneen miehen menevän puutarhan portista sisään.

Nopeasti riensin huoneestani. Vaikka en ollutkaan nähnyt Villefort'in kasvoja, olin varma, että mies oli hän. Menin kadun toiselle puolelle ja nousin muurin kulmauksessa olevalle kivipatsaalle, josta ennenkin olin voinut nähdä puutarhaan.

Tällä kertaa en tyytynyt enää katselemaan: otin puukon taskustani, tarkastin, oliko sen kärki kylliksi terävä, ja hyppäsin muurin yli.

Ensi työkseni juoksin portille. Avain oli jätetty sisäpuolelle, mies oli vain vääntänyt portin lukkoon.

Mikään ei siis estänyt minua pakenemasta sitä tietä. Aloin tarkastaa ympäristöäni. Puutarha oli suorakaiteen muotoinen; tasainen nurmikenttä keskellä, kentän kulmissa tuuheat puuryhmät ja niiden ympärillä syksykukkia.

Mennäkseen pieneltä portilta taloon tai talosta portille täytyi Villefort'in kulkea tällaisen puuryhmän ohi.

Oli syyskuun loppu. Tuuli puhalsi tuimasti. Kuu, jonka tavan takaa peittivät taivaalla ajelehtivat synkät pilvet, valaisi taloon johtavan tien, mutta puuryhmien varjossa voi olla piilossa kenenkään huomaamatta.

Piilouduin siihen, jonka ohitse Villefort'in täytyi kulkea. Tuskin olin ennättänyt sinne, kun olin kuulevinani valitusta. Mutta tiedättehän, tai ehkä ette tiedä, herra kreivi, että se, joka aikoo tehdä murhan, aina on kuulevinaan valitusta. Kului kaksi tuntia, ja sinä aikana olin kuulevinani monta kertaa valitusta. Kello löi kaksitoista.

Kun sen viimeinen lyönti vielä kaikui ilmassa, näin takaportaitten ikkunoihin ilmestyvän valoa.

Ovi aukeni, ja viittaan kääriytynyt mies astui puutarhaan. Nyt oli hetki tullut. Olin niin kauan tätä suunnitellut, että pysyin aivan tyynenä. Otin puukkoni esiin ja olin valmiina.

Mies tuli suoraan minua kohden. Mitä lähemmäksi hän saapui, sitä selvemmin voin nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli jonkinmoinen ase. En pelännyt taistelua, vaan sitä, etten onnistuisi hankkeissani. Kun hän oli muutaman askelen päässä minusta, huomasin, että se, mitä luulin aseeksi, olikin lapio.

En vielä voinut aavistaa, miksi Villefort'illa oli lapio kädessään. Puuryhmän luo tultuaan hän vilkaisi ympärilleen ja alkoi kaivaa kuoppaa maahan. Silloin vasta huomasin, että hänen viittansa alla oli jotakin, jonka hän laski maahan voidakseen paremmin kaivaa.

Myönnän, että vihaani liittyi silloin hiukan uteliaisuutta. Halusin nähdä, mitä Villefort puuhasi. Pysyin henkeäni pidättäen paikoillani. Odotin.

Eräs ajatus oli herännyt minussa, ja se varmeni nähdessäni kuninkaallisen prokuraattorin ottavan laatikon, joka oli kahden jalan pituinen ja kuuden tai kahdeksan tuuman levyinen.

Annoin hänen rauhassa laskea kuoppaan laatikon ja ajaa sen päälle multaa. Sitten hän tallasi multaa peittääkseen työnsä jäljet. Syöksyin silloin häntä kohden ja pistin puukkoni hänen rintaansa huutaen: "Olen Giovanni Bertuccio! Sinun kuolemasi veljeni kuolemasta ja aarrearkkusi hänen leskelleen. Näethän, että kostoni on täydellisempi kuin odotinkaan."

En usko, että hän kuuli sanani, sillä hän kaatui maahan päästämättä ääntäkään. Tunsin veren roiskahtavan käsilleni ja kasvoilleni. Olin huumaantunut ja innoissani. Veri vain virkisti minua. Siinä samassa olin kaivanut lapiolla arkun maasta. Ja ettei huomattaisi minun ottaneen sen mukaani, täytin kuopan, heitin lapion muurin yli, riensin portille, suljin sen ulkoapäin ja otin avaimen tukaani.

-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- huomaan, että murhaan liittyi siis vielä varkaus.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio, -- se oli vendetta, johon tuli lisäksi asianomainen korvaus.

-- Entä oliko rahamäärä edes kylliksi suuri?

-- Arkussa ei ollut rahaa.

-- Nythän muistan, sanoi Monte-Cristo. -- Tehän puhuitte jostakin lapsesta.

-- Juuri niin, teidän ylhäisyytenne. Juoksin rannalle asti, istuin äyräälle, ja kun halusin kiihkeästi tietää, mitä arkussa oli, särjin lukon veitselläni.

Hienoon palttinaan käärittynä oli arkussa äskensyntynyt lapsi. Punaisista kasvoista ja sinisistä käsistä päättäen huomasi, että se oli kuollut siksi, että napanuora oli kiedottu kireälle sen kaulaan. Mutta kun sen ruumis ei vielä ollut kylmä, en tohtinut heittää sitä virtaan. Vähän ajan kuluttua olin tuntevinani, miten sen sydän heikosti sykki. Irrotin kaulasta napanuoran, ja kun olen ollut Bastian sairashuoneessa hoitajana, tein mitä lääkäri vastaavassa tilanteessa olisi tehnyt, hengitin ilmaa sen keuhkoihin. Neljännestunnin kestäneitten ponnistusten jälkeen huomasin lapsen hengittävän, ja kirahdus pääsi sen huulilta. Minäkin huudahdin, mutta ilosta. "Jumala ei siis vihaa minua, koska hän sallii minun antaa hengen ihmisolennolle korvatakseni sen, minkä riistin toiselta!"

-- Ja miten menettelitte lapsen suhteen, kysyi Monte-Cristo, -- sillä olihan sellainen hyvin haitallinen miehelle, jonka täytyi paeta?

-- En hetkeäkään aikonut pitää sitä luonani. Mutta tiesinhän, että Pariisissa on turvakoti, jonne otettiin suojattomia lapsia. Mennessäni tulliportin kautta kaupunkiin kerroin löytäneeni lapsen tieltä ja kysyin, miten minun oli meneteltävä. Arkku todisti sanani tosiksi, hieno palttina todisti, että lapsi oli rikkaitten ihmisten, veripisarat kasvoillani saattoivat hyvin olla lapsen verta. Minulta ei tiedusteltu mitään. Minulle neuvottiin tie turvakotiin, joka oli Enfer-kadun päässä. Leikkasin palttinan kahtia niin, että sain itselleni palan, jossa oli toinen siihen ommelluista kirjaimista. Sitten laskin lapsen oven luona olevaan laatikkoon, soitin ovikelloa ja pakenin kiireimmän kautta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin palannut Roglianoon ja sanoin kälylleni:

"Ole lohdutettu, sisareni. Israel on kuollut, mutta olen kostanut."

Hän pyysi minua selittämään, mitä noilla sanoilla tarkoitin, ja minä kerroin hänelle kaikki.

"Giovanni", sanoi Assunta, "sinun olisi pitänyt tuoda lapsi tänne; olisimme olleet hänelle vanhempien sijassa, olisimme ristineet hänet Benedettoksi, ja Jumala olisi meitä varmasti siunannut tämän hyväntyömme tähden."

Vastaamatta hänelle mitään annoin hänelle puolet palttinasta, jotta hän voisi ottaa lapsen huostaansa, jos rikastuisimme.

-- Ja mitkä kirjaimet olivat tuossa palttinassa? kysyi Monte-Cristo.

-- H ja N, ja niiden yläpuolella paronin kruunu.

-- Näytätte käyttävän vaakunaopillisia sanoja, herra Bertuccio. Missä kummassa olette oppinut vaakunoita tuntemaan?

-- Teidän palveluksessanne, herra kreivi, jossa oppii yhtä ja toista.

-- Jatkakaa, haluan tietää kaksi asiaa.

-- Mitkä, armollinen herra?

-- Minne tuo pikku poika joutui? Sanoittehan minulle, että lapsi oli poika?

-- En, teidän ylhäisyytenne. Sitä en muista maininneeni.

-- Luulin kuulleeni niin. Olen siis erehtynyt.

-- Ette, ette erehtynyt, sillä lapsi oli todellakin poika. Mutta teidän ylhäisyytenne halusi tietää kaksi asiaa. Mikä oli toinen?

-- Toinen oli: mistä rikoksesta teitä syytettiin silloin, kun pyysitte saada rippi-isän ja apotti Busoni tuli luoksenne Nîmes'in vankilaan.

-- Siitä voi syntyä liian pitkä kertomus.

-- Vähät siitä. Kello on vasta kymmenen, tiedättehän, etten nuku varhain, ja otaksun, ettei teidänkään mielenne tee mennä levolle.

Bertuccio kumarsi ja jatkoi kertomustaan:

-- Osaksi karkottaakseni tuskalliset muistot, osaksi hankkiakseni elatusta leskiraukalle aloin hyvin innokkaasti hoitaa salakuljettajan tehtävää, joka olikin tullut entistään helpommaksi, sillä vallankumouksen jälkeen lait aina höltyvät. Varsinkin etelärantoja vartioitiin huonosti, sillä siellä tapahtui taukoamatta kapinoita, milloin Avignonissa, milloin Nîmes'issa, milloin Uzèsissa. Käytimme hyväksemme tätä hallituksen meille suomaa aselepoa ja solmimme liittoja koko rannikkoväestön kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen en ollut tahtonut käydä Nîmes'issa. Siitä oli seurauksena, että ravintoloitsija, jonka kanssa olimme asioissa, perusti toisen kapakan Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle, ja nimitti sitä Gardin sillan majataloksi. Meillä oli siis Aigues-Mortes'in, Martigues'in ja Boucin puolella kymmenkunta paikkaa, jonne voimme kätkeä tavaramme ja tarpeen tullen paeta tullimiehiä ja poliiseja. Salakuljettajan ammatti on hyvin tuottava, jos vain on ovela ja nokkela. Minulla oli kahta suurempi syy pelätä tullimiehiä ja poliiseja, sillä jos joutuisin oikeuden eteen, niin alettaisiin tutkia, ja tutkimus johdattaisi aina menneisyyteen, ja menneisyydessäni oli nyt paljon vaarallisempia asioita kuin tullitta tuodut sikarit tai viinalekkerit. Pidin sen vuoksi kuolemaa vangitsemista edullisempana ja suoritin kerrassaan ihmeteltäviä tekoja. Monesti sain huomata, että jos liikaa varjelemme henkeämme, emme onnistu aikeissamme, jotka vaativat nopeita päätöksiä ja voimakasta ja uhkarohkeata toimintaa. Kun ei anna hengelleen enää mitään arvoa, huomaa voimainsa karttuvan ja näköpiirinsä laajenevan.

-- Te filosofoitte, keskeytti kreivi. -- Olette siis tehnyt vaikka mitä elämässänne.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne.

-- Puoli yhdentoista aika illalla on liian myöhäinen filosofoinnille. Muuta huomautusta ei minulla ole tehtävänä, sillä pidän väitettänne oikeana, mitä ei voi sanoa kaikesta filosofoinnista.

-- Retkeni tulivat siis entistään laajemmiksi ja tuottavammiksi. Assunta oli säästäväinen, ja varallisuutemme karttui. Eräänä päivänä lähtiessäni matkalle hän sanoi:

"Kun palaat, on minulla sinulle iloinen yllätys."

Matka kesti kuusi viikkoa. Olimme olleet Luccassa ottamassa ruokaöljyä ja Livornossa englantilaista pumpulia. Matkalla ei sattunut mitään esteitä, ja palasimme iloisina takaisin.

Kotia tullessani näin asunnossamme huomattavalla paikalla ja muuhun kalustoon verrattuna loisteliaassa kehdossa kuuden tai seitsemän kuukauden ikäisen lapsen. Huudahdin ilosta. Prokuraattorin surmattuani olin tuntenut omantunnonvaivoja vain siksi, että olin heittänyt tuon lapsen oman onnensa nojaan. Murhan suhteen ei minulla tietystikään ollut omantunnontuskia.

Assunta-parka oli kaiken aavistanut. Hän oli käyttänyt hyväkseen matkaani ja mukanaan palttinanpala, jolle varmuuden vuoksi olin kirjoittanut päivän ja tunnin, milloin lapsi oli jätetty turvakotiin, hän oli mennyt Pariisiin ja noutanut lapsen. Lapsi luovutettiin heti hänelle muitta mutkitta.

Myönnän, herra kreivi, että nähdessäni tuon lapsen nukkuvan kehdossaan kihosivat kyynelet silmiini. "Olet todellakin kunnon nainen, Assunta, ja sallimus sinut kerran vielä palkitsee", huudahdin minä.

-- Tässä ette ole yhtä oikeassa kuin filosofiassanne, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta sehän riippuu siitä, miten kukin uskoo.

-- Teidän armonne on aivan oikeassa, sanoi Bertuccio. -- Juuri tuon saman pojan oli Jumala määrännyt rangaistuksekseni. Jo varhain alkoi hänen turmeltunut luontonsa tulla näkyviin, eikä häntä suinkaan huonosti kasvatettu, sillä kälyni piti häntä aivan kuin prinssiä. Hän oli sorjavartaloinen poika, silmät siniset kuin kiinalaisessa posliinissa, mikä väri niin hyvin sointuu posliinin omaan maitomaiseen väriin. Hänen tukkansa oli niin vaalea, että se teki hänet hyvin erikoisen näköiseksi, ja tätä lisäsivät vielä hänen vilkkaat silmänsä ja ilkimielinen hymynsä. Pahaksi onneksi sanoo sananlasku, että vaaleatukkaiset ovat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja. Sananlasku ei erehtynyt ainakaan Benedetton suhteen, sillä hän oli lapsuudestaan asti hyvin huonoluonteinen. Poika, jota varten käly-raukkani meni torilta parin peninkulman päästä ostamaan ensimmäiset hedelmät ja parhaat makeiset, väheksi palmalaisia appelsiineja ja genovalaisia makeisia ja söi mieluummin kastanjoita, joita varasti naapurin puutarhasta kiipeämällä muurin yli, tai hänen aitassaan olevia kuivia omenoita, vaikka omassakin puutarhassamme olisi ollut kastanjoita ja omenia. Eräänä päivänä, kun Benedetto oli viisi- tai kuusivuotias, naapurimme Vasilio, joka maamme tavan mukaan ei pitänyt rahoja eikä kalleuksiaan lukon takana -- sillä tietäähän herra kreivi, että Korsikassa ei ole varkaita -- naapurimme Vasilio valitti, että hänen kukkarostaan oli kadonnut kultaraha. Arvelimme hänen erehtyneen laskuissaan, mutta hän väitti asian todeksi. Sinä päivänä oli Benedetto lähtenyt talosta hyvin varhain, ja olimme hyvin levottomia, kun hän illalla tuli kotiin kuljettaen apinaa, jonka sanoi löytäneensä erääseen puuhun sidottuna.

Tuo paha lapsi, joka tahtoi saada milloin mitäkin itselleen, oli kokonaisen kuukauden ajan kärttänyt apinaa. Eräs taikatemppujen tekijä oli poikennut Roglianoon, hänellä oli ollut useita apinoita, ja näiden huvittavat temput olivat varmaankin herättäneet pojassa tuon onnettoman halun.

"Ei meidän metsissämme ole apinoita, eikä ainakaan puihin sidottuja apinoita", sanoin minä. "Tunnusta siis suoraan, mistä olet tuon saanut."

Benedetto pysyi väitteessään ja lisäsi juttuunsa kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tuottivat enemmän kunniaa hänen kekseliäisyydelleen kuin hänen rehellisyydelleen. Kiivastuin, hän alkoi nauraa. Uhkasin, hän astui pari askelta taaksepäin sanoen:

"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän ole isäni."

Emme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden, jota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta pojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti minua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän tuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta -- joka näytti rakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli -- antaa kaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin kauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta kun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi hullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen toverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten pahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.

Minä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan turmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä Korsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta tahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias ja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän luonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.

Kerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka olisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.

Hän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän nauruun ja sanoi:

"Oletko hullu, setä?" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä tuulella. "Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan laiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni kylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan ruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on niin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain pyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin kehotustanne."

Ällistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni leikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän naureskeli heille minun typeryyttäni.

-- Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.

-- Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, -- tai edes veljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle, sillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka isän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti tuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli usein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan, jonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt päätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä kun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset tarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle matkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne väkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja sulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa riippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.

Tällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa, ja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi 1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis säännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden tähden oli vartioimista entisestään lisätty.

Matkamme alkupuoli sujui ilman mitään vaurioita. Kiinnitimme veneemme rantaan niiden monien muiden veneiden joukkoon, joita oli Rhônen varrella Beaucairesta Arles'iin asti. Veneen kaksinkertainen pohja oli tavarakätkömme, ja yöllä aloimme kuljettaa tavaroita maihin ja toimittaa niitä kaupunkiin. Mutta onnistumisemme oli tehnyt meidät varomattomiksi tai sitten oli joku meidät pettänyt, sillä eräänä päivänä kello viiden aikaan iltapäivällä, juuri kun aioimme ryhtyä syömään, juoksi laivapoika hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä suuren joukon tullisotilaita hiipivän meitä kohden. Samassa olimme jalkeilla, mutta se oli liian myöhäistä. Purtemme saarrettiin. Tullimiesten joukossa huomasin muutamia poliiseja. Vaikka olinkin aina urhoollinen nähdessäni sotilaita, niin poliisien edessä uljuuteni hävisi. Hiivin ruumaan ja kiipesin eräästä aukosta veteen, uin veden alla pitkät matkat ja nousin vain silloin tällöin hengittämään. Tällä tavoin pääsin onnellisesti kaivantoon, joka yhdisti Rhône-joen kanavaan, joka Beaucairesta on johdettu Aigues-Mortes'iin. En valinnut tätä paikkaa sattumalta enkä edeltäpäin miettimättä. Olenhan jo maininnut teidän ylhäisyydellenne majatalonomistajasta, joka oli asettunut Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle.

-- Olette kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Mies oli jopa liittolaisennekin.

-- Niin olikin, vastasi Bertuccio, -- mutta seitsemän kahdeksan vuotta sitten hän oli luovuttanut majatalonsa eräälle marseillelaiselle räätälille, joka jouduttuaan rappiolle entisessä ammatissaan koetti onneaan uudessa. Hyvät suhteemme majataloon tietenkin jatkuivat, ja aioin nyt etsiä turvaa tämän miehen luota.

-- Ja mikä oli tuon miehen nimi? kysyi kreivi, joka oli alkanut yhä kiinnostuneempana seurata Bertuccion kertomusta.

-- Hänen nimensä oli Gaspard Caderousse. Hän oli mennyt naimisiin erään Carconten kylästä kotoisin olevan naisen kanssa, jota emme tunteneet muuta kuin hänen kylänimellään. Vaimoparka oli saanut suokuumeen ja kuihtui vähitellen. Mies oli roteva, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen, ja oli monena vaaran hetkenä osoittautunut uskaliaaksi ja neuvokkaaksi.

-- Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna...

-- Vuonna 1829, herra kreivi.

-- Missä kuussa?

-- Kesäkuun kolmannen päivän iltana.

-- Kolmannen päivän iltana! toisti Monte-Cristo. -- Hyvä on, jatkakaa.

-- Aioin siis pyytää Caderousselta suojaa. Mutta koska emme yleensäkään tulleet hänen luokseen pääoven kautta, hyppäsin nytkin puutarhan aidan yli, hiivin kuihtuneiden oliivipuiden ja villien viikunapuiden välitse ja, peläten Caderoussella olevan matkustavaisia talossaan, menin erääseen vajaan, jossa ennenkin olin viettänyt yöni. Tämän vajan erotti alakerrassa olevasta tuvasta ainoastaan lautaseinä, ja siihen oli meitä varten tehty reikiä, jotta sopivana hetkenä voisimme ilmoittaa tulostamme. Hiivin siis vajaan ja teinkin siinä viisaasti, sillä samassa tuli Caderousse tupaan erään vieraan miehen seurassa.

Pysyin piilossa ja odotin. Aikomukseni ei ollut urkkia isännän salaisuuksia, mutta enhän voinut olla kuulematta, mitä tuvassa puhuttiin. Ja olihan senkin seitsemän kertaa ennenkin niin käynyt.

Caderoussea seuraava mies oli varmaankin paikkakunnalla vieras. Hän oli kauppias ja tullut Beaucairen markkinoille myymään jalokiviä. Näille markkinoille tulee ihmisiä kaikista Euroopan maista. Ne kestävät kuukauden, ja siinä ajassa he voivat tehdä kauppoja sadan- ja sadanviidenkymmenentuhannen frangin arvosta.

Caderousse astui nopeasti sisään. Kun hän näki, että huone oli tyhjä, kuten tavallisestikin, huusi hän vaimonsa luokseen.

"Hei, carcontelainen", sanoi hän. "Tuo kunnon pappi ei meitä pettänyt. Jalokivi on todellakin oikea."

Kuului ilonhuudahdus ja samassa alkoivat portaat narista. "Mitä sanotkaan?" huusi vaimo aivan kalmankalpeana. "Sanon, että jalokivi on oikea, ja että tässä on eräs tunnettu pariisilainen jalokivikauppias, joka on valmis maksamaan siitä meille viisikymmentätuhatta frangia. Mutta ollakseen aivan varma siitä, että se todella on meidän omamme, hän pyytää sinua kertomaan kuinka ihmeellisellä tavalla se on joutunut haltuumme. Minä olen sen jo kertaalleen kertonut. Odottaessanne istukaahan, hyvä herra, menen etsimään jotakin virkistykseksemme."

Jalokivikauppias tarkasti huonetta ja ihmetteli varmaan, kuinka näin köyhät ihmiset kauppasivat hänelle jalokiveä, joka näytti kuuluneen prinssin aarrekirstuun.

"Kertokaahan", sanoi hän haluten ilmeisesti käyttää aviomiehen poissaoloa hyväkseen, ettei tämä voisi antaa merkkejä vaimolleen, vaan että kauppias todella pääsisi selville siitä, olivatko kertomukset yhtäpitäviä.

"Hyvä Jumala", sanoi vaimo, "tämä on taivaan siunaus, jota emme suinkaan osanneet odottaa. Ajatelkaahan, että mieheni oli vuonna 1814 tai 1815 erään Edmond Dantès -nimisen miehen seurassa. Tämä poikaparka, jonka Caderousse oli kokonaan unohtanut, ei ollut häntä unohtanut ja jätti kuollessaan hänelle tuon jalokiven."

"Mutta mistä hän sai jalokiven?" kysyi jalokivikauppias. "Hänellä täytyi olla se siis jo ennen kuin hän joutui vankilaan."

"Ei ollut", vastasi vaimo, "mutta vankilassa hän näyttää tutustuneen erääseen hyvin rikkaaseen englantilaiseen. Hän oli Dantèsin koppitoveri, ja kun hän sairastui, hoiteli Dantès häntä aivan kuin omaa veljeään. Vankilasta päästessään englantilainen antoi Dantès'ille tämän timantin. Mutta Dantès kuoli vankilassa ja ehti ennen kuolemaansa testamentata timantin meille. Apotti, jolle hän oli sen antanut meille toimitettavaksi, kävi täällä tänä aamuna."

"Te kerrotte aivan samalla tavalla kuin miehenne", sanoi jalokivikauppias, "ja kertomus voi olla tosi, vaikka se alussa kuulostaakin uskomattomalta. Vain hinnasta emme siis vielä ole sopineet."

"Mitä, emmekö sopineet?" sanoi Caderousse. "Minä luulin, että suostuitte maksamaan sen, minkä pyysin."

"Se tietää, että olen tarjonnut siitä neljäkymmentätuhatta frangia", sanoi jalokivikauppias.

"Neljäkymmentätuhatta", huudahti Caderousse. "Emme mitenkään myy sitä siihen hintaan. Apotti sanoi, että se on viidenkymmenentuhannen arvoinen, ja kehyksen arvo tulee siihen vielä lisää."

"Ja mikä oli tuon apotin nimi?" kysyi uupumaton tiedustelija.

"Apotti Busoni", vastasi vaimo.

"Hän oli siis ulkomaalainen!"

"Italialainen, Mantovan tienoilta kotoisin luullakseni."

"Näyttäkää minulle tuo timantti", pyysi jalokivikauppias, "että näen sen vielä kerran. Toisinaan arvostelee jalokiviä väärin ensinäkemällä."

Caderousse otti taskustaan pienen mustan sahviaanilippaan ja ojensi sen jalokivikauppiaalle. Muistan vieläkin, kuinka carcontelaisen silmät kiiluivat ahneudesta, kun hän katseli pähkinän kokoista jalokiveä.

-- Ja mitä tästä kaikesta arvelitte, te ovenraossa kuuntelija? kysyi Monte-Cristo. -- Uskoitteko te tuota tarinaa?

-- Uskoin, teidän ylhäisyytenne.

-- Väitteenne johtuu enemmän sydämestänne kuin kokemuksesta, herra Bertuccio. Olitteko te aikoinanne tuntenut tuon Edmond Dantèsin, josta oli kysymys?

-- En, teidän ylhäisyytenne, en ollut koskaan sitä ennen kuullut hänestä puhuttavankaan, enkä ole kuullut hänen nimeään jälkeenpäinkään muuta kuin kerran, apotti Busonilta Nîmes'in vankilassa.

-- Hyvä, jatkakaa!

-- Jalokivikauppias otti sormuksen Caderoussen kädestä ja veti taskustaan pienet teräspihdit ja kuparisen vaa'an. Sitten hän erotti ne pienet kultasinkilät, joilla kivi oli sormukseen kiinnitetty, nosti jalokiven kolostaan ja laski sen varovaisesti vaakaan.

"Kohotan summan neljäänkymmeneenviiteen", sanoi hän, "mutta en anna ropoakaan enempää. Ja koska jalokivi oli juuri sen arvoinen, en ole ottanut sen enempää mukaanikaan."

"Minä voin kyllä tulla kanssanne Beaucaireen noutamaan jäljellä olevat viisituhatta", sanoi Caderousse.

"Ei", väitti jalokivikauppias ojentaen sormuksen ja jalokiven Caderousselle, "se ei ole sen arvokkaampi. Kadun jo, että tarjosin niinkin paljon, sillä kivessä on vika, jota en ollut huomannut. Mutta pysyn sanassani, lupasin neljäkymmentäviisituhatta, sitä en peruuta."

"Kiinnittäkää kivi edes takaisin sormukseen", sanoi carcontelainen terävästi.

"Hyvä on", sanoi jalokivikauppias.

Ja hän kiinnitti jälleen kiven sormukseen.

"No niin", sanoi Caderousse pistäen lippaan taskuunsa, "myymme sen sitten toiselle."

"Yrittäkää vain", sanoi jalokivikauppias, "mutta toinen ei suostu yhtä helpolla kauppaan kuin minä. Toinen ei tyydy teidän antamiinne tietoihin. Onhan merkillistä, että teidän kaltaisellanne miehellä on neljänkymmenenviidentuhannen frangin arvoinen jalokivi. Hän ilmoittaa poliisilaitokselle, aletaan etsiä apotti Busonia, ja sellaiset apotit, jotka lahjoittelevat niin kalliita jalokiviä, ovat harvinaisia. Oikeuslaitos ryhtyy toimimaan, teidät pannaan vankilaan, ja jos teidät huomataan syyttömäksi, niin pääsette kolmen neljän kuukauden kuluttua vapaaksi, ja sormus on hävinnyt. Jos saatte sen takaisin, on kivi väärä, ja viidenkymmenentuhannen frangin jalokiven sijasta onkin siinä kolmen frangin kivi. Tuon jalokiven arvo on ehkä viisikymmentätuhatta, ehkä viisikymmentäviisikin, mutta ymmärrättehän, että sitä on vaikea saada myydyksi."

Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa kysyvän katseen.

"Ei, emme ole niin rikkaita, että meillä olisi varaa menettää viisituhatta frangia", sanoi Caderousse.

"Niin kuin itse tahdotte, hyvä ystävä", sanoi jalokivikauppias; "olin yhtä kaikki tuonut rahasumman mukanani."

Ja hän otti taskustaan kourallisen kultarahoja välkytellen niitä majatalon omistajan ja hänen vaimonsa silmien edessä, ja veti toisella kädellään esiin tukun setelirahoja.

Caderousse kävi ankaraa kamppailua sielussaan. Hän kääntyi vaimonsa puoleen.

"Mitä sinä sanot?" kysyi hän aivan hiljaa tältä.

"Anna se, anna se", sanoi vaimo. "Hän palaa muuten Beaucaireen ja antaa meidät ilmi. Ja kukapa tietää, löydämmekö koskaan apotti Busonia."

"Ottakaa siis jalokivi neljästäkymmenestäviidestätuhannesta", sanoi Caderousse, "mutta vaimoni tahtoo saada kaupanpäällisiksi kultakäädyt ja minä hopeiset korvarenkaat."

Jalokivikauppias otti taskustaan soikean laatikon, jossa oli runsaasti sentapaisia koruja.

"Tuossa on", sanoi hän. "Tahdon olla kaupoissa aulis. Valikoikaa itse."

Vaimo valitsi ketjut, jotka olivat ehkä viiden louisdorin arvoiset, ja mies korvarenkaat, jotka maksoivat ehkä viisitoista frangia.

"Toivottavasti nyt olette tyytyväiset?" sanoi jalokivikauppias.

"Apotti sanoi, että se oli viidenkymmenentuhannen arvoinen", mutisi Caderousse.

"Joutavia, antakaahan se tänne! Olettepa te kamala mies", sanoi jalokivikauppias ja otti hänen kädestään jalokiven. "Minä maksan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia, se tuottaa kaksituhatta viisisataa livreä korkoja, siis sellaisen summan, että minä olisin tyytyväinen, jos minulla olisi niin paljon rahaa, mutta te olette yhä vielä tyytymätön."

"Entä nuo neljäkymmentäviisituhatta frangia", sanoi Caderousse käheällä äänellä. "Missä ne ovat?"

"Tässä", sanoi jalokivikauppias.

Ja hän laski pöydälle viisitoistatuhatta frangia kultarahoina ja kolmekymmentätuhatta seteleinä.

"Odottakaahan", sanoi carcontelainen, "kunnes sytytän lampun. On jo hämärää, eikä täällä näe enää oikein selvästi."

Keskustelun aikana oli tullut pimeä ja noussut myrsky, joka jo puolen tunnin ajan oli tehnyt tuloaan. Etäältä kuului ukkosen jyrinää, mutta jalokivikauppias, Caderousse ja hänen vaimonsa eivät näyttäneet sitä huomaavan, sillä he olivat voitonhimon paholaisen vallassa. Itsekin tunsin kummallista lumousta katsellessani tuota kullan ja setelien määrää. Olin näkevinäni unta ja olin aivan kuin kivettynyt paikoilleni.

Caderousse laski rahat kahteen kertaan ja antoi ne sitten vaimolleen, joka vielä laski ne.

Sill'aikaa välkytteli jalokivikauppias sormusta lampun valossa, ja jalokivestä iski salamoita, jotka saivat hänet unohtamaan ikkunan takana leimuavat salamat. "No", kysyi jalokivikauppias, "onko summa oikea?" -- "On", sanoi Caderousse. "Tuo salkku, carcontelainen, ja hae pussi." Vaimo meni kaapin luo ja toi sieltä vanhan nahkasalkun, johon he panivat setelit, ja pussin, jossa oli pari kolme kuuden livren écuta: luultavasti koko heidän omaisuutensa.

"Kas niin", sanoi Caderousse, "vaikka olettekin voittanut kymmenkunta tuhatta frangia, niin ehkä suvaitsette syödä illallista kanssamme? Tarjoan sen hyvästä sydämestä."

"Kiitos", sanoi jalokivikauppias. "Aika on jo pitkälle kulunut, ja minun täytyy ennättää Beaucaireen, muuten vaimoni käy levottomaksi. Hitto vieköön", sanoi hän ottaen kellon taskustaan, "kohta yhdeksän. En pääse ennen puoltayötä Beaucaireen. Hyvästi, ystäväni. Jos luoksenne toiste tulee apotti Busoneja, niin muistakaa minua."

"Viikon päästä ette ole enää Beaucairessa", sanoi Caderousse, "sillä markkinat loppuvat ensi viikolla."

"En olekaan, mutta ei se tee mitään. Kirjoittakaa minulle Pariisiin osoitteella: Herra Joannes, Palais-Royal, jalokivikauppa numero 45, niin matkustan luoksenne, jos tarvitaan."

Kuului ukkosen jyrähdys, ja kohta välähti niin kirkas salama, että lampun valo sen rinnalla himmeni.

"Aiotteko lähteä tällaisella ilmalla?" kysyi Caderousse.

"Minä en pelkää ukkosilmaa", sanoi jalokivikauppias.

"Entä varkaita?" kysyi vaimo. "Tiet eivät koskaan ole markkinoiden aikaan turvallisia."

"Mitä varkaisiin tulee, niin tässä on heitä varten", sanoi Joannes ja otti taskustaan kaksi pientä pistoolia, jotka oli ladattu aivan suuhun asti.

"Tässä on koirat, jotka sekä haukkuvat että purevat", sanoi hän. "Tässä on niiden varalle, jotka tahtovat anastaa timanttinne, ukko Caderousse."

Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa synkän katseen. Heissä molemmissa näytti samalla kertaa syntyneen kamala ajatus.

"Hauskaa matkaa siis!" sanoi Caderousse.

"Kiitos", vastasi jalokivikauppias.

Hän otti keppinsä, jonka oli pannut vanhan kaapin nojaan, ja poistui. Kun hän avasi oven, puhalsi tuuli niin voimakkaasti sisään, että lamppu oli sammumaisillaan.

"Kylläpä siellä on kamala ilma", sanoi hän. "Ja minulla on peninkulman matka."

"Jääkää", sanoi Caderousse, "ja nukkukaa yönne täällä". -- "Niin, jääkää", sanoi carcontelainen väräjävällä äänellä, "kyllä me teitä hyvin hoitelemme."

"Ei, minun täytyy päästä yöksi Beaucaireen", sanoi kauppias. "Hyvästi." Caderousse meni hitaasti kynnykselle asti.

"Ei näy taivasta eikä maata", totesi jalokivikauppias, joka jo oli ulkona. "Pitääkö minun kääntyä oikealle vai vasemmalle?"

"Oikealle", sanoi Caderousse. "Kyllä tietä osaa kulkea, sen molemmin puolin on puita."

"Hyvä, nyt jo näen", sanoi ääni kaukaa.

"Sulje ovi", sanoi vaimo. "Ei se saa olla auki ukkosilmalla."

"Ja kun on rahoja talossa, eikö niin?" sanoi Caderousse vääntäen oven lukkoon.

Hän tuli sisään, meni kaapille, otti salkun ja pussin, ja molemmat alkoivat taas laskea rahoja. Heidän ahneutensa oli hirveän näköistä, varsinkin vaimon. Hän vapisi tavallista enemmän, kalpeat kasvot sinersivät ja syvälle painuneet silmät kiiluivat.

"Miksi pyysit häntä jäämään tänne yöksi?" kysyi hän hiljaa.

Caderousse vavahti.

"Tietysti siksi, että ... että hänen ei olisi tarvinnut palata Beaucaireen."

"Vai niin", sanoi vaimo, ja hänen äänensä sointua on mahdoton kuvata. "Minä luulin, että sinulla oli muita syitä."

"Vaimo, vaimo!" huudahti Caderousse. "Pidä moiset ajatukset omana tietonasi!"

"Samapa tuo", sanoi vaimo vähän ajan päästä. "Ethän sinä ole mikään mies."

"Kuinka niin?" kysyi Caderousse.

"Jos olisit ollut mies, niin hän ei olisi täältä lähtenyt."

"Vaimo!"

"Tai ei pääsisi Beaucaireen..."

"Vaimo!"

"Tie tekee mutkan, ja hänen on pakko kulkea tietä pitkin, jota vastoin kanavan vartta pääsee oikotietä."

"Vaimo, sinä kiusaat Jumalaa. Kuule..."

Samassa kuului kamala ukkosen jyrähdys, ja sinertävä liekki valaisi huoneen.

"Jeesus!" sanoi vaimo tehden ristinmerkin.

Samassa, keskellä sitä kamalaa hiljaisuutta, joka tavallisesti seuraa salamaa, kolkutettiin oveen.

Caderousse ja hänen vaimonsa vavahtivat ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa.

"Kuka siellä?" huusi Caderousse peittäen molemmin käsin pöydällä olevat rahat.

"Minä!" kuului ääni.

"Kuka?"

"Hitto vieköön! Joannes, jalokivikauppias."

"Mitä sinä sanoitkaan", lausui vaimo, "että minä muka kiusaan Jumalaa!... Jumala lähettää hänet meidän luoksemme."

Caderousse vaipui läähättäen ja kalpeana tuolilleen. Vaimo sitä vastoin nousi ja meni varmoin askelin ovea kohden ja avasi sen.

"Astukaahan sisään, hyvä herra Joannes", sanoi hän.

"Näyttää toden totta siltä, että paholainen ei salli minun palaavan Beaucaireen tänä iltana. Umpimähkään lausutut tyhmyydet ovat suurta viisautta, herra Caderousse. Te tarjositte äsken minulle vieraanvaraisuuttanne; otan sen vastaan ja palaan luoksenne yöksi."

Caderousse kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä. Vaimo väänsi oven jalokivikauppiaan takana lukkoon.

45. Verisade

Astuessaan sisään jalokivikauppias loi tutkivan katseen ympärilleen, mutta mikään ei herättänyt hänen epäluuloaan.

Caderousse suojeli yhä vielä molemmin käsin kultaansa ja seteleitään. Vaimo hymyili vieraalleen niin suloisesti kuin suinkin saattoi.

"Ahaa", sanoi jalokivikauppias, "näytätte pelänneen, ettette saanutkaan kylliksi, koska olette alkanut uudelleen laskea rahoja."

"Ei suinkaan sen vuoksi", sanoi Caderousse, "mutta koko tämä tapaus on ollut niin odottamaton, että ellei meillä ole siitä selvää todistusta edessämme, niin luulemme näkevämme unta."

Jalokivikauppias hymyili.

"Onko majatalossanne matkustajia?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasi Caderousse, "me emme anna matkustaville yösijaa. Olemmehan niin lähellä kaupunkia, ettei kukaan jää tänne yöksi."

"Tuotan siis teille tavattoman paljon hankaluuksia."

"Ette suinkaan, ette laisinkaan!" huudahti emäntä.

"Minne saan mennä nukkumaan?"

"Yläkerran huoneeseen."

"Mutta eikö se ole teidän huoneenne?"

"Vähät siitä. Täällä alhaalla on toinen vuode."

Caderousse katsoi kummastuneena vaimoonsa. Jalokivikauppias lämmitteli selkäänsä tulen ääressä, vaimo kantoi päivällisaterian tähteet pöydänkulmalle, jolle oli levittänyt liinan, sekä toi lisäksi pari tuoretta munaa.

Caderousse oli jälleen pannut setelit salkkuun, kultarahat pussiin ja kaiken kaappiin. Hän käveli pitkin permantoa synkkänä ja miettiväisenä luoden silloin tällöin katseen jalokivikauppiaaseen, joka yhä kuivatteli vaatteitaan.

"Kun mielenne tekee maistaa ruokaa", sanoi vaimo pannen viinipullon pöydälle, "niin täällä olisi."

"Entä te itse?" kysyi Joannes.

"Minä en syö illallista", vastasi Caderousse.

"Me söimme päivällistä hyvin myöhään", riensi vaimo vastaamaan. "Mutta me palvelemme teitä pöydässä", selitti hän ystävällisemmin kuin koskaan puhutteli maksaviakaan matkustajia.

Tuon tuostakin Caderousse loi vaimoonsa salamannopean katseen.

Ukkosilmaa jatkui.

"Kuuletteko, kuuletteko?" sanoi vaimo. "Teitte todellakin viisaasti palatessanne."

"Mutta jos ateriani aikana myrsky talttuu", sanoi jalokivikauppias, "niin lähden matkaan."

"Se on mistral-tuuli", sanoi Caderousse, "sitä kestää huomiseen asti."

Ja hän huokasi syvään.

"Sitä ikävämpää niille, jotka ovat ulkosalla", sanoi jalokivikauppias.

"Niin kyllä", sanoi vaimo, "he saavat viettää ikävän yön."

Jalokivikauppias kävi aterialle, ja vaimo tarjoili hänelle ruokia huolellisena talonemäntänä. Hän oli tavallisesti ärtyisä ja kiukkuinen, mutta oli nyt muuttunut tavattoman huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. Jos jalokivikauppias olisi tuntenut hänet aikaisemmin, olisi tällainen äkillinen muutos tehnyt hänet levottomaksi ja herättänyt epäluuloja. Caderousse puolestaan ei virkkanut sanaakaan, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin tohtimatta edes katsahtaa vieraaseensa.

Kun ateria oli loppunut, meni Caderousse itse avaamaan oven ja sanoi: "Myrsky on tainnut tyyntyä."

Mutta samassa tärisytti kamala ukkosenjyrähdys koko taloa, ja ovesta puhaltava tuulenpuuska sammutti lampun.

Caderousse sulki oven. Hänen vaimonsa sytytti lampun hiipuvassa hiilloksessa.

"Olette varmaankin väsynyt", sanoi hän. "Olen pannut vuoteeseenne puhtaat lakanat. Menkää yläkertaan ja nukkukaa makeasti."

Joannes viipyi vielä hetkisen, mutta kun hän oli varma siitä, että salamat ja sade vain kiihtyivät, toivotti hän isäntäväelleen hyvää yötä ja nousi portaita ylös.

Hän astui minun yläpuolellani, ja kuulin hänen jokaisen askelensa. Ahnain silmin seurasi vaimo häntä, jota vastoin Caderousse käänsi hänelle selkänsä eikä katsahtanutkaan häneen.

Kaikki nämä yksityiskohdat eivät sinä hetkenä herättäneet erikoista huomiotani; vain tuo jalokivijuttu oli mielestäni uskomaton. Mutta kun olin väsynyt, päätin nukkua, kunnes myrsky olisi tyyntynyt ja lähteä sitten keskellä yötä pois.

Kuulin, miten vuode narisi jalokivikauppiaan alla: hän oli mennyt levolle.

Loin viimeisen katseen huoneeseen, Caderousse istui pöydän ääressä pitkällä penkillä, jota majatalossa käytetään tuolien sijasta. Hän oli selin minuun ja oli peittänyt käsillään kasvonsa.

Vaimo katseli häntä hetkisen, kohautti olkapäitään ja meni hänen viereensä istumaan.

Tänä hetkenä syttyi tuli muutamiin kuiviin puihin ja valaisi kirkkaasti synkän huoneen. Vaimo katsoi terävästi mieheensä, ja kun tämä yhä pysyi entisessä asennossaan, ojensi vaimo häntä kohden luisevan kätensä ja kosketti hänen otsaansa.

Caderousse vavahti. Olin näkevinäni vaimon liikuttavan huuliaan, mutta joko hän puhui hyvin hiljaa tai aistimeni olivat jo unen vaikutuksesta tylstyneet, mutta minä en kuullut sanaakaan. Näin kaiken aivan kuin usvan läpi ja käsitin kaiken vain puolittain. Silmäni sulkeutuivat ja vaivuin uneen.

Nukuin aivan sikeästi, kun kuulin pistoolinlaukauksen ja sitä seuraavan kamalan kiljahduksen. Huoneesta pääni päältä kuului horjuvia askelia, ja sitten joku kaatui raskaasti portaitten yläpäähän, aivan minun yläpuolelleni.

En ollut vielä aivan valveilla. Kuulin huokauksia, sitten tukahdutettuja huutoja, aivan kuin olisi taisteltu.

Viimeinen kiljahdus, joka oli pitempi kuin edelliset ja päättyi valitukseen, herätti minut täydellisesti tajuntaani.

Nousin kyynärpäitteni varaan, avasin silmäni, jotka eivät pimeässä nähneet mitään, ja pyyhkäisin kädelläni otsaani, jolle tippui ylhäältä lämmin ja runsas sade.

Syvä hiljaisuus oli seurannut tätä kamalaa huutoa. Kuulin miehen astelevan pääni päällä, portaat narisivat. Mies tuli alakertaan ja sytytti liedessä kynttilän.

Tuo mies oli Caderousse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja paitansa veressä.

Sytytettyään kynttilän hän meni nopeasti portaita ylös, ja palasi taas vähän ajan päästä alakertaan. Hänen kädessään oli lipas. Hän tarkasti, oliko jalokivi siellä, ja tuumi, mihin taskuunsa sen panisi; sitten hän varmaan arveli, ettei tasku ollut kyllin varma piilopaikka, sillä hän kääri sen punaiseen huiviinsa ja sitoi huivin kaulansa ympäri.

Sitten hän juoksi kaapille, otti sieltä setelit ja kullan, pisti edelliset housuntaskuunsa ja jälkimmäiset takkinsa povitaskuun, otti pari kolme paitaa, syöksyi ovelle ja katosi pimeään. Silloin kaikki selvisi minulle. Syytin itseäni siitä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin olisin ollut siihen syypää. Olin kuulevinani valituksia. Onneton jalokivikauppias saattoi vielä elää. Painoin hartioillani lautaan, joka erotti tämän vajan asuinhuoneesta. Laudat irtaantuivat, ja olin tuvassa.

Riensin ottamaan kynttilän ja juoksin portaita ylös. Ruumis virui tielläni, Se oli vaimon ruumis.

Pistoolinlaukaus oli johtunut siitä, että häntä oli ammuttu. Hänen kurkkunsa oli aivan puhki, ja paitsi haavasta valui verta virtanaan hänen suustaan. Hän oli kuollut. Hyppäsin hänen ruumiinsa yli.

Huoneessa vallitsi mitä kamalin sekasorto. Pari kolme huonekalua oli kumossa, lakanat, joihin onneton jalokivikauppias oli takertunut, olivat pitkin permantoa. Hän itse makasi lattialla pää seinää vasten, uiden veressä, joka valui hänen rinnastaan kolmesta isosta haavasta.

Neljänteen oli jäänyt pitkä keittiöveitsi, josta ei näkynyt muuta kuin pää.

Tämä kamala näky oli tehnyt minut melkein mielipuoleksi. Kun en enää voinut auttaa ketään, tahdoin kaikin mokomin päästä pakoon. Riensin portaita alas repien käsilläni tukkaani ja karjuen kauhusta.

Alakerran huoneessa oli viisi tai kuusi tullimiestä ja pari kolme sotilasta, siis kokonainen aseellinen joukko.

He vangitsivat minut. En edes koettanut tehdä vastarintaa, en ollut enää aistimieni herra. Koetin puhua, en saanut suustani muuta kuin joitakin luonnottomia ääniä, siinä kaikki.

Näin tullivartijoiden ja sotilaiden osoittavan minua sormellaan, kumarruin katsomaan itseäni, olin aivan veressä. Tuo lämmin sade, jonka tunsin portaitten läpi tippuvan päälleni, olikin ollut vaimon verta.

Osoitin sormellani paikkaa, missä olin ollut piilossa.

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi eräs sotilas.

Muudan tullivartija meni katsomaan.

"Hän tarkoittaa, että hän on tullut sitä tietä", vastasi tämä.

Ja hän osoitti reikää, josta olin tullut huoneeseen.

Silloin tajusin, että minua pidettiin murhaajana. Sain jälleen puhekykyni, voimani palasivat. Riistäydyin irti minua pitelevien miesten käsistä ja huusin:

"Minä en ole sitä tehnyt, minä en ole sitä tehnyt!"

Kaksi sotilasta uhkasi minua pyssyillään.

"Jos liikahdatkaan", sanoivat he, "niin olet kuoleman oma."

"Sanoinhan, etten ole sitä tehnyt", huusin minä.

"Saat kertoa juttusi tuomarille Nîmes'issa", vastasivat he. "Nyt seuraat meitä. Ja annamme sinulle hyvän neuvon: älä tee vastarintaa."

En aikonutkaan tehdä vastarintaa, kauhu ja kummastus oli aivan murtanut minut. Minulle pantiin käsiraudat, minut sidottiin hevosen häntään ja vietiin Nîmes'iin.

Eräs tullivartija oli seurannut minua. Olin kadonnut hänen näkyvistään talon luona, ja hän oli arvellut minun jääneen sinne yöksi. Hän oli mennyt ilmoittamaan tovereilleen, he olivat kuulleet pistoolinlaukauksen ja olivat ottaneet minut kiinni sellaisissa olosuhteissa, että ehdottomasti näytin rikolliselta. Huomasin heti, kuinka vaikeata minun olisi todistaa syyttömyyteni.

Panin pääpainon vain yhdelle asialle. Pyysin tutkintotuomaria kaikkialta etsimään erästä apotti Busonia, joka samana päivänä oli poikennut Gardin sillan majataloon. Jos Caderousse oli keksinyt koko tuon tarinansa, jos mitään apotti Busonia ei ollut olemassakaan, niin olin mennyttä miestä, paitsi jos Caderousse vuorostaan joutuisi kiinni ja tunnustaisi kaiken.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us