Monte-Criston kreivi (part 4 of 5)

Monte-Criston kreivi (part 4 of 5)

-- Mene hänen luokseen, ja kun ensimmäinen tarjotin kulkee hänen ohitan, niin pyydä pyytämällä häntä ottamaan.

-- Miksi, äiti?

-- Tee minulle tämä palvelus, Albert, sanoi Mercedes.

Albert suuteli äitinsä kättä ja meni kreivin viereen.

Palvelija kantoi toista tarjotinta heidän ohitseen. Mercedes näki, miten Albert kehotti kreiviä ottamaan, otti itse jäätelöä, ja ojensi kreivillekin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Albert palasi äitinsä luo. Kreivitär oli hyvin kalpea.

-- Näithän, hän ei ota mitään.

-- Se on totta, mutta miksi se pahoittaa mieltänne?

-- Tiedäthän, Albert, että naiset ovat merkillisiä. Olisin mielelläni suonut, että kreivi olisi nauttinut jotakin minun luonani, vaikka ei muuta kuin appelsiinin siemenen. Ehkä hän ei ole tottunut ranskalaisiin tapoihin, ehkä hänellä on oma makunsa.

-- Hyvä Jumala, ei suinkaan. Italiassa näin hänen nauttivan mitä tahansa. Ehkä hän on tänä iltana huonolla tuulella.

-- Sitä paitsi, sanoi kreivitär, -- hän on asunut etelämaissa eikä varmaankaan kärsi kuumuudesta niin paljon kuin me muut?

-- En usko, sillä hän valitti äsken tukehtuvansa ja kysyi, miksi sälekaihtimia ei aukaista, kun kerran ikkunat on jo avattu.

-- Mutta sillähän tavoin saan todella tietää, onko hän edeltä käsin päättänyt kieltäytyä kaikesta, sanoi Mercedes ja lähti salongista.

Vähän sen jälkeen ikkunoiden kaihtimet avattiin, ja jasmiinien ja köynnöskasvien lomitse saattoi nähdä lyhdyillä valaistun puutarhan ja teltan suojaan laaditun illallispöydän.

Tanssivat herrat ja naiset, pelaajat ja keskustelijat huudahtivat ilosta ja vetivät nauttien raitista ilmaa keuhkoihinsa.

Mercedes palasi. Hän oli kalpeampi kuin mennessään, mutta päättäväisen näköinen niin kuin hän toisinaan saattoi olla. Hän meni suoraan sitä ryhmää kohden, jonka keskustana oli hänen miehensä.

-- Älkää pidättäkö näitä herroja täällä, herra kreivi, sanoi hän. -- Elleivät herrat pelaa korttia, he varmaan hengittävät paljon mieluummin ulkoilmaa kuin tukehtuvat täällä.

-- Rouva kreivitär, sanoi eräs vanha, hyvin kohtelias soturi, v:n 1809 urhoja, -- emme me yksinämme mene puutarhaan.

-- Minä näytän esimerkkiä, sanoi Mercedes.

Ja kääntyen kreivi Monte-Criston puoleen hän pyysi:

-- Herra kreivi, olkaa ystävällinen ja tarjotkaa minulle käsivartenne.

Kreivi melkein horjahti kuullessaan nämä yksinkertaiset sanat. Hän katsoi Mercedekseen. Sitä kesti vain hetkisen, mutta kreivittärestä se tuntui ikuisuudelta: niin paljon ajatuksia välähti Monte-Criston katseesta.

Hän tarjosi käsivartensa kreivittärelle, tämä nojautui siihen tai oikeammin sanoen kosketti sitä kädellään, ja he astuivat puutarhaan portaita myöten, joita reunustivat kukkivat kameliat ja rhododendronit.

Heidän jäljestään ja toisia portaita myöten riensi puutarhaan iloisesti huudahdellen kymmenkunta paria.

71. Leipää ja suolaa

Rouva Morcerf astui seuralaisineen puiden suojaan. Käytävä, jolle he olivat tulleet, johti kasvihuoneelle asti.

-- Sisällä tuli jo aivan liian kuuma, eikö totta, herra kreivi? sanoi Mercedes.

-- Niin tuli. Keksitte verrattoman keinon avatessanne ovet ja ikkunakaihtimet.

Lopettaessaan tämän lauseensa kreivi huomasi Mercedeksen käden vapisevan.

-- Mutta kun teillä on noin ohut puku ja suojananne vain kevyt silkkihuivi, niin varmaankin vilustutte, sanoi hän.

-- Tiedättekö, minne teidät vien? kysyi kreivitär vastaamatta Monte-Criston huomautukseen.

-- En, sanoi hän, -- mutta näettehän, etten vastustele.

-- Kasvihuoneeseen, jonka näette tuolla käytävän toisessa päässä.

Kreivi loi kysyvän katseen Mercedekseen. Mutta tämä jatkoi ääneti matkaansa, ja Monte-Cristo asteli hänen rinnallaan sanaakaan virkkamatta.

He saapuivat rakennukseen, jossa oli suuri joukko ihania hedelmiä; ne alkoivat kypsyä jo heinäkuussa keinotekoisen lämmön vaikutuksesta. Kreivitär irroitti kätensä Monte-Criston kainalosta ja poimi kypsän muskattirypäletertun.

-- Kas tässä, herra kreivi, sanoi hän niin alakuloisesti, että kyynelet päilyivät hänen silmäkulmissaan. -- Ranskan rypäleet eivät vedä vertoja niille, joita saatte Sisiliassa ja Kyproksessa, mutta annattehan sen anteeksi meidän auringollemme.

Kreivi kumarsi ja peräytyi askelen.

-- Ettekö ota? sanoi Mercedes väräjävällä äänellä.

-- Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo, -- pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta minä en koskaan syö muskattirypäleitä.

Mercedes pudotti huoaten rypäleen maahan. Lähellä oli ihana persikka, kasvihuoneen lämpimässä kypsynyt. Mercedes poimi tuon pehmeäkuorisen hedelmän.

-- Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.

Mutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.

-- Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli, miten ääni salasi nyyhkytyksen. -- Minulla on todellakin huono onni.

Pitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan rypäleen rinnalle.

-- Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon rukoilevasti -- vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman katon alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.

-- Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, -- mutta mehän olemme nyt Ranskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää kuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.

-- Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin tarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, -- olemmehan me ystäviä, olemmehan?

Veri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri nousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat Mercedestä kuin auringon sokaisemina.

-- Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. -- Miksi emme olisi?

Äänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi poispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.

-- Kiitos, sanoi hän.

Hän lähti liikkeelle. He kiersivät puutarhaa sanaakaan puhumatta.

-- Herra kreivi, sanoi kreivitär äkkiä käveltyään ääneti kymmenen minuutin ajan, -- oletteko todellakin paljon nähnyt, paljon matkustanut ja paljon kärsinyt?

-- Olen kyllä paljon kärsinyt, vastasi Monte-Cristo.

-- Mutta olettehan nyt onnellinen?

-- Epäilemättä olen, vastasi kreivi, -- sillä kukaan ei kuule minun valittavan.

-- Ja nykyinen onnenne tekee sielunne lempeämmäksi?

-- Nykyinen onneni on yhtä suuri kuin entinen kärsimykseni, sanoi kreivi.

-- Olettehan naimisissa? kysyi kreivitär.

-- Minäkö naimisissa, vastasi Monte-Cristo vavahtaen, -- kuka sellaista on sanonut?

-- Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa erään nuoren kauniin naisen seurassa.

-- Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin tytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista maailmassa.

-- Oletteko siis yksin?

-- Olen yksin.

-- Teillä ei ole sisarta ... ei poikaa ... ei isää?

-- Minulla ei ole ketään.

-- Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät sitoisi elämään?

-- Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja aioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut kauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että olisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun palasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies, joka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi kuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä kaikki.

Kreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.

-- Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. --

Ihminen rakastaa vain kerran...

-- Ettekö koskaan myöhemmin ole nähnyt tuota naista?

-- En.

-- Ette koskaan!

-- En ole palannut niille seuduille, missä hän asuu.

-- Maltan saarelle!

-- Niin, Maltan saarelle.

-- Entä oletteko antanut hänelle anteeksi sen tuskan, minkä hän on teille tuottanut?

-- Olen kyllä hänelle.

-- Mutta vain hänelle. Te vihaatte yhä vielä niitä, jotka erottivat teidät hänestä?

Kreivitär asettui aivan Monte-Criston eteen. Hänen kädessään oli vielä osa rypäleterttua.

-- Ottakaa, sanoi hän.

-- Minä en koskaan syö muskattirypäleitä, vastasi Monte-Cristo aivan kuin heidän välillään ei olisi ollut kysymys mistään muusta kuin siitä.

Kreivitär heitti epätoivoisella liikkeellä tertun lähinnä olevaan pensaikkoon.

-- Taipumaton! mutisi hän.

Monte-Cristo pysyi tyynenä, ikään kuin moite ei olisi kohdistunutkaan häneen.

Samassa riensi Albert heidän luokseen.

-- Äiti, sanoi hän, -- on tapahtunut suuri onnettomuus!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi kreivitär suoristaen ryhtinsä, aivan kuin olisi herännyt unesta todellisuuteen. -- Sanoitko, että on tapahtunut onnettomuus? Niin, onnettomuutta voi todellakin odottaa.

-- Herra de Villefort on täällä.

-- Entä sitten?

-- Hän tuli noutamaan rouvaansa ja tytärtään. Markiisitar Saint-Méran on tullut Pariisiin ja tuonut sen tiedon, että markiisi Saint-Méran oli kuollut heti ensimmäisessä pysähdyspaikassa Marseillesta lähdettyään. Rouva Villefort, joka oli hyvin iloisella tuulella, ei aluksi tahtonut voida käsittää tätä onnettomuutta. Mutta neiti Valentine aavisti heti totuuden, vaikka asia koetettiinkin ilmoittaa hänelle kaikin tavoin varovaisesti. Isku osui häneen kuin salama, ja hän pyörtyi.

-- Mitä herra Saint-Méran on neiti Villefort'ille? kysyi kreivi.

-- Hänen äidinisänsä. Hän saapui tänne jouduttamaan Franzin ja tyttärentyttärensä häitä.

-- Todellako?

-- Nyt on Franzille tullut esteitä. Miksi ei herra Saint-Méran voinut olla neiti Danglars'inkin äidinisä?

-- Albert, Albert, moitti kreivitär hellästi, -- mitä nyt sanotkaan? Herra kreivi, kun poikani kunnioittaa suuresti teitä, niin sanokaa hänelle, että hän on puhunut sopimattomasti.

Hän astui muutaman askelen eteenpäin lähteäkseen salonkiin. Monte-Cristo loi häneen katseen, joka ilmaisi niin suurta lämpöä ja ihailua, että Mercedes palasi.

Mutta hän tarttui kreivin käteen, otti myös poikansa käden ja yhdisti ne sanoen:

-- Olemmehan me ystäviä, olemmehan?

-- Teidän ystävänne, niin paljoa en rohkene väittää, sanoi kreivi, -- mutta joka tapauksessa olen uskollinen palvelijanne.

Kreivittären sydäntä kouristi. Hän lähti, ja kun hän oli astunut kymmenkunta askelta, näki kreivi hänen painavan nenäliinan silmilleen.

-- Ettekö ole sovussa, äitini ja te? kysyi Albert kummastuneena.

-- Päinvastoin, vastasi kreivi, -- sanoihan hän teidän kuultenne, että olemme ystäviä.

He menivät salonkiin, josta Valentine sekä herra ja rouva Villefort juuri äsken olivat lähteneet.

Morrel oli tietysti kadonnut heti heidän jäljestään.

72. Markiisitar Saint-Méran

Surullinen tapaus oli sattunut Villefort'in kodissa.

Kun naiset olivat lähteneet tanssiaisiin, jonne rouva Villefort ei millään keinolla saanut miestänsä tulemaan, sulkeutui kuninkaallinen prokuraattori työhuoneeseensa sellaisen asiapaperipinkan ääreen, että se olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta olisi tavallisina aikoina tuskin riittänyt tyydyttämään Villefort'in suurta työnjanoa.

Mutta tällä kertaa asiakirjat olivat vain tekosyynä. Villefort ei sulkeutunut työhuoneeseensa työtä tekemään, vaan miettimään. Hän antoi määräyksen, että häntä ei saanut häiritä muutoin kuin hyvin tärkeissä asioissa, ja istuutui sitten kertaamaan mielessään kaikkea sitä, mikä viimeisinä seitsemänä kahdeksana päivänä oli saattanut katkerien muistojen ja kalvavien surujen maljan vuotamaan yli äyräittensä.

Sen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän avasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon henkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja merkinnyt numeroilla -- joiden merkityksen hän yksin tunsi -- kaikki, jotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai salaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen mieskohtaisiksi vihollisikseen.

Nimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi kauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä lukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren korkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia kallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki hän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.

Kun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne uudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän pudisti päätään.

-- Ei, mutisi hän, -- kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut näin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden avulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, "haudat haukottelee, horna henkii maan päälle ruttoaan". Korsikalainen on varmasti kertonut tapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut edelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville asioista...

Mutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort hetkisen tuumittuaan. -- Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone, maltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja, joka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi selkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä asiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet apotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin ehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian yhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.

Mutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut itse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän myöskään ollut levoton tuosta "Mene Tekel Ufarsinista", joka lause äkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se, ettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.

Varoakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän oli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja elää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä ja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa isäntäväkeään.

Villefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta sisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään. Valkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä, joiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina eteensä.

-- Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma siitä, että minäkin kuolen!

Ja vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.

Palvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua lähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan herransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten takana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.

-- Hyvä Jumala, kysyi hän, -- mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on tapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?

-- Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar soinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.

Villefort peräytyi askelen.

-- Kuollut...! sopersi hän. -- Kuollut näin ... äkkiä?

-- Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra Saint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan Valentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän tahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän -- syötyään tavallisia pastillejaan -- vaipui niin syvään uneen, ettei se tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan herättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin. Mutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua. Lopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut vihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin kamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja annoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän oli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.

Villefort oli syvästi järkyttynyt.

-- Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?

-- Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.

-- Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin markiisiparka oli kuollut.

-- Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.

-- Entä mitä te sitten teitte?

-- Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin muualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen ruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen häntä tänne.

-- Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. -- Ja kaikesta tästä saitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän iällänne!

-- Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi markiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä erosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan kyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin kauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä Valentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.

Villefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli tanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän tyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että hänelle kyllä lähetetään sana.

-- Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.

Villefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja talutti hänet huoneistoonsa.

-- Levätkää, äiti, sanoi hän.

Kuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään miehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären -- tyttären, joka uudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena -- hän vihdoinkin purskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan päänsä siihen.

Villefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan kauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä vanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen vanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan vaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin ovelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen huudahtaen:

-- Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!

-- Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.

-- Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.

Herra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa tyttärelleen.

Hän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään pyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja auttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:

-- Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on omituista!

Ja epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko illaksi muuhun seuraan.

Kotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.

-- Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän hiljaa Valentinelle.

-- Sanokaa, että tulen heti, kun olen lähtenyt äidinäitini luota, sanoi Valentine.

Hienotunteisena tyttö aavisti, että tänä hetkenä rouva Saint-Méran ennen kaikkea kaipasi hänen apuaan.

Valentine tapasi äidinäitinsä vuoteella lepäämässä. Sanattomat hyväilyt, kouristava kaipuu, tukahdutetut huokaukset, polttavat kyynelet, siinä kaikki, mitä voi kertoa tästä kohtaamisesta, jota rouva Villefort miehensä käsivarteen nojautuneena katseli näköjään kunnioittavana.

Vähän ajan päästä hän kuiskasi miehelleen:

-- Teidän luvallanne poistun, sillä läsnäoloni näyttää vain lisäävän anoppinne surua.

Rouva Saint-Méran kuuli sen.

-- Niin, niin, sanoi hän Valentinen korvaan, -- menköön hän, mutta jää sinä.

Rouva Villefort poistui, ja Valentine jäi yksinään äidinäitinsä vuoteen ääreen, sillä kuninkaallinen prokuraattori, joka oli tästä äkillisestä kuolemantapauksesta perin juurin kauhistunut, seurasi vaimoaan.

Barrois oli heti mennyt vanhan Noirtier'n luo. Tämä oli kuullut talossa vallitsevan hälinän ja oli, niin kuin olemme kertoneet, lähettänyt palvelijan ottamaan siitä selkoa. Hänen eloisa ja ilmeikäs katseensa kysyi kiihkeästi uutisia.

-- Mikä onnettomuus onkaan tapahtunut! sanoi Barrois. -- Rouva Saint-Méran on täällä, ja hänen miehensä on kuollut!

Markiisi Saint-Méran ja Noirtier eivät olleet koskaan olleet erikoisen hyviä ystäviä. Mutta tiedetäänhän, minkä vaikutuksen vanhukseen aina tekee tieto toisen vanhuksen kuolemasta.

Jonkin ajan kuluttua Noirtier sulki toisen silmänsä.

-- Neiti Valentineko? kysyi Barrois.

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Hän on tanssiaisissa, tietäähän herra sen, olihan hän täällä juhlapuvussa sanomassa hyvästi.

Noirtier sulki uudelleen vasemman silmänsä.

-- Niin, te siis tahdotte tavata häntä?

Vanhus vastasi myöntävästi.

-- Häntä kai lähetetään kohta noutamaan rouva Morcerfin luota. Minä odotan hänen paluutaan ja pyydän häntä tulemaan tänne. Sitäkö tarkoitatte?

-- Niin, vastasi halvaantunut.

Barrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet, ilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.

Tämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin luota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva, vaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut kuumeiseen uneen.

Hänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen tavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.

Noirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin hellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan silmistään.

Vanhus katsoi yhä häneen.

-- Niin, niin, sanoi Valentine, -- sinä tarkoitat, että isoisä on vielä elossa, eikö niin?

Vanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa ilmaisi.

-- Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, -- sillä miten minun kävisikään maailmassa ilman teitä.

Kello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle, huomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa. Vanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella lastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta surusta ja väsymyksestä.

Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen kiihkon vallassa.

-- Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine nähdessään nämä taudin tuntomerkit.

-- En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, -- mutta odotin sinua kärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.

-- Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.

-- Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Valentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun hän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort astui huoneeseen.

-- Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin peläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, -- olettehan kertonut, että on ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?

-- Niin on, vastasi Villefort, -- eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan asia on jo päätettykin.

-- Vävynne nimi on Franz d'Epinay?

-- Niin on.

-- Hänen isänsä oli kenraali d'Epinay, joka kuului meidän puolueeseemme ja surmattiin, ennen kuin kruununanastaja palasi Elban saarelta?

-- Saman miehen poika.

-- Eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että menee naimisiin jakobiinin pojantyttären kanssa?

-- Meidän poliittiset mielipiteemme ovat saaneet jäädä syrjään, sanoi Villefort. -- Herra d'Epinay oli melkein lapsi isänsä kuollessa. Hän tuntee hyvin vähän herra Noirtier'ta, ja tämän tapaaminen on hänelle, ellei juuri mieluisaa, niin ainakin yhdentekevää.

-- Onko avioliitto sopiva?

-- Joka suhteessa.

-- Tuo nuori mies...?

-- Nauttii yleistä kunnioitusta.

-- Hän on hienokäytöksinen?

-- Hienoin mies, minkä olen tuntenut.

Koko tämän keskustelun aikana oli Valentine ollut vaiti.

-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, -- teidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan elonaikaa.

-- Teilläkö, hyvä rouva! -- Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herra Villefort ja Valentine.

-- Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. -- Teidän täytyy pitää kiirettä, että -- koska tytöllä ei ole enää äitiä -- edes hänen äidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa Renéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.

-- Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoi Villefort.

-- Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.

Kaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että kaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.

-- Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, -- varsinkin kun toivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz d'Epinay on tullut kaupunkiin...

-- Hyvä äiti, sanoi Valentine, -- muistakaa soveliaisuuden sääntöjä, äsken sattunutta kuolemantapausta ... tahdotteko panna toimeen häät näin synkissä oloissa?

-- Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, -- heittäkäämme tuollaiset joutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta tulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini kuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.

-- Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.

-- Jo taas, yhä uudelleen...! Kuuletteko, minä tiedän, että kuolen pian! No niin, ennen kuolemaani tahdon nähdä vävyni, tahdon pyytää häntä tekemään tyttärentyttäreni onnelliseksi, tahdon lukea hänen silmistään, aikooko hän totella minua, tahdon tutustua häneen! Ja sitten hän jatkoi kammottavalla äänellä: -- Ja ellei hän ole sellainen kuin hänen pitäisi, palaan haudan syvyydestä häntä vainoamaan.

-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, -- karkottakaa mielestänne moiset mielettömät ajatukset! Kun kuolleet kerran lepäävät haudassaan, nukkuvat he siellä koskaan nousematta.

-- Niin, niin, rakas äiti, tyynny! sanoi Valentine.

-- Ja minä sanon, että asia ei ole niin kuin te uskotte. Viime yönä näin kamalaa unta, sillä näin itseni nukuksissa ja sieluni leijailevan ruumiini yläpuolella. Koetin pitää silmiäni auki, mutta ne sulkeutuivat vasten tahtoani. Tiedän, että se, mitä nyt aion kertoa, tuntuu teistä mahdottomalta, varsinkin teidän mielestänne, herra vävyni. No niin, suljettuani silmäni näin valkoisen haamun tulevan tuolta nurkasta, jossa on ovi rouva Villefort'in pukeutumishuoneeseen.

Valentine kirkaisi.

-- Teissä on kuumetta, sanoi Villefort.

-- Epäilkää jos tahdotte, mutta minä olen varma siitä, mitä sanon. Näin valkoisen haamun. Ja aivan kuin Jumala olisi pelännyt minun epäilevän yhden aistimeni todistusta kuulin, miten haamu liikutti lasia, tuota, joka on tuossa pöydällä.

-- Äiti rakas, te näitte unta.

-- Se oli kaikkea muuta kuin unta, sillä vein käteni soittokellon nauhaan, ja samassa näky katosi. Kamarineiti astui sisään ja toi tulta. Haamut näyttäytyvät ainoastaan niille, joiden pitää ne nähdä. Se oli miesvainajani haamu. No niin, jos mieheni haamu tulee kutsumaan minua, niin miksi ei silloin minun haamuni voisi saapua puolustamaan tytärtäni? Onhan meidän yhdyssiteemme vieläkin läheisempi.

-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi järkyttynyt, -- älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville ajatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna, kunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan...

-- Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. -- Milloin herra d'Epinay saapuu?

-- Odotamme häntä joka hetki.

-- Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi tahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme Valentinelle.

-- Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä polttavalle otsalle, -- minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä Jumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan lääkäriä.

-- Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. -- En minä ole sairas. Minun on jano, ei muuta.

-- Mitä juotte, rakas äiti?

-- Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini on tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.

Valentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa äidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli koskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten hän vaipui vuoteelle hokien:

-- Notaari, notaari!

Herra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen. Tyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut äidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen hengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta.

Tyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi kuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä liittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.

Monta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä hän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi ollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli halpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar Saint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi siis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja äitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.

Näin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti. Ilmoitettiin notaarin saapuneen.

Vaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouva Saint-Méran vuoteellaan.

-- Notaariko? sanoi hän. -- Käskekää hänet sisään, käskekää hänet sisään!

Notaari oli ovella ja astui sisään.

-- Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa, sanoi rouva Saint-Méran.

-- Mutta, äiti...

-- Mene, mene.

Nuori tyttö suuteli äidinäitinsä otsaa ja poistui kuivaten nenäliinalla silmiään.

Ovella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan salongissa.

Valentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla aikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli auttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen tytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän pelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.

-- Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, -- olemme odottaneet teitä kärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette voivat?

Madeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.

Avrigny hymyili alakuloisesti.

-- Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, -- ja Madeleine jokseenkin hyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai rouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka selvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun ette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.

Valentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen, sillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla sielua.

-- Olette oikeassa, sanoi Valentine, -- me tarvitsemme teitä äidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?

-- Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.

-- Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä nyyhkytyksiään.

-- Markiisi Saint-Méranko?

-- Niin.

-- Äkkiäkö?

-- Niin, halvaukseen.

-- Halvaukseenko? toisti lääkäri.

-- Niin. Äidinäitini on nyt saanut päähänsä, että hänen miehensä, josta hän ei koskaan ole ollut erossa, kutsuu häntä ja että hän siis kohta kuolee. Herra Avrigny, pelastakaa äidinäitini!

-- Missä hän on?

-- Huoneessaan notaarin seurassa.

-- Ja miten herra Noirtier voi?

-- Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, äly on kirkas niin kuin aina, mutta hän on liikkumaton ja mykkä.

-- Ja rakastaa teitä yhtä paljon kuin ennenkin, rakas lapsi?

-- Niin, huokasi Valentine, -- hän rakastaa minua paljon.

-- Kukapa ei teitä rakastaisi! Entä mikä äidinäitiänne vaivaa?

-- Hän on kummallisen hermostunut ja nukkuu levottomasti. Hän väitti tänä aamuna, että hänen sielunsa oli liidellyt ruumiin yläpuolella ja nähnyt sen nukkuvan. Sehän on kuumehoureilua. Hän väitti, että haamu oli tullut huoneeseen ja kilistänyt pöydällä olevaa lasiakin.

-- Kummallista, sanoi lääkäri. -- Minä en tietänyt, että rouva Saint-Méran näki näkyjä.

-- Ensi kerran minäkin hänet tällaisena näin, sanoi Valentine, -- ja oikein säikähdin tänä aamuna, luulin hänen tulleen hulluksi. Tunnettehan isäni, herra Avrigny, hän on hyvin vakava mies; no niin, isäänikin se teki hyvin syvän vaikutuksen.

-- Saammepahan nähdä, sanoi Avrigny. -- Kertomuksenne tuntuu hyvin omituiselta.

Notaari tuli markiisittaren huoneesta. Valentinelle mentiin ilmoittamaan, että hänen äidinäitinsä oli yksin.

-- Menkää hänen luokseen, sanoi hän lääkärille.

-- Entä te?

-- Minä en uskalla tulla, hän kielsi minua lähettämästä noutamaan teitä. Sitä paitsi, sanoittehan itse, että minä olen kiihtynyt, hermostunut, voin pahoin; lähden vähäksi aikaa puutarhaan kävelemään.

Lääkäri puristi Valentinen kättä, ja hänen noustessaan portaita ylös tyttö lähti puutarhaan.

Meidän ei tarvitse selittää, missä puutarhan osassa Valentine mieluimmin liikkui. Tehtyään pari kolme kierrosta talon edessä olevalla nurmikolla, poimittuaan ruusun pannakseen sen tukkaansa tai vyöhönsä, hän läksi kulkemaan käytävää pitkin penkin luo, ja penkiltä hän meni ristikkoportille.

Tällä kertaa Valentine tapansa mukaan teki pari kolme kierrosta kukkiensa keskellä, mutta ei poiminut niitä, sillä suru kielsi häntä koristautumasta kukilla. Sitten hän jatkoi matkaansa. Lähestyessään ristikkoporttia hän oli kuulevinaan nimeään lausuttavan.

Ääni tuli yhä selvemmäksi, ja hän tunsi sen Maximilienin ääneksi.

73. Lupaus

Se oli todellakin Morrel, joka eilispäivän illasta asti oli kärsinyt kovia tuskia. Rakastavaisille ominaisella vaistolla hän aavisti, että rouva Saint-Méranin paluun ja markiisin äkillisen kuoleman johdosta Villefort'in perheessä tapahtuisi sellaista, mikä vaikuttaisi hänen ja Valentinen rakkauteen.

Niin kuin kohta saamme kuulla, oli hänen aavistuksensa ollut oikea, eikä pelko, jonka vallassa hän oli syöksynyt ristikkoportin luo, suinkaan ollut kuviteltua.

Mutta Valentine ei odottanut Morrelia, sillä tähän aikaan päivästä he eivät yleensä toisiaan tavanneet, ja vain sattuma tai pikemminkin onnekas vaisto oli johdattanut Valentinen puutarhaan. Hänet nähdessään Morrel huusi häntä nimeltä. Valentine juoksi portille.

-- Te, tähän aikaan! sanoi hän.

-- Niin, ystävä-raukka, vastasi Morrel, -- tulen kuulemaan ja tuomaan huonoja uutisia.

-- Tämä on siis onnettomuuden talo, sanoi Valentine. -- Puhukaa, Maximilien, vaikka onnettomuuden mitta näyttääkin jo olevan kukkuroillaan.

-- Rakas Valentine, sanoi Maximilien koettaen hillitä mielenliikutustaan voidakseen puhua tyynesti, -- kuulkaahan minua. Se, mitä nyt aion sanoa, on hyvin tärkeätä. Milloin aiotte mennä naimisiin?

-- En tahdo salata teiltä mitään, sanoi Valentine vuorostaan. -- Tänä aamuna puhuttiin avioliitostani, ja äidinäitini, jolta odotin tukea, onkin asettunut tämän avioliiton puolelle, jopa toivoo sitä niin kiihkeästi, että heti kun herra d'Epinay saapuu, kirjoitetaan avioliittosopimus.

Huokaus nousi nuoren miehen rinnasta, ja hän katseli tyttöä kauan ja murheellisena.

-- Kuinka kauheata onkaan kuulla rakastamansa naisen suusta tuomionsa: "Kärsimyksenne hetki on päätetty, muutaman tunnin päästä se alkaa." Mutta mitä siitä, senhän täytyy tapahtua, enkä voi sitä omasta puolestani estää. No niin, olette siis huomenna Franz d'Epinayn vaimo, sillä hän on tänä aamuna saapunut Pariisiin.

Valentine huudahti.

-- Olin tunti sitten kreivi Monte-Criston luona, kertoi Morrel. -- Me puhelimme, hän kotianne kohdanneesta onnettomuudesta ja minä teidän surustanne, kun äkkiä ajoivat vaunut pihaan. En ole tätä ennen uskonut aavistuksiin, mutta nyt uskon. Kuullessani vaunujen tulevan aloin väristä. Kohta kuulin askelia portailta. Komendantin askelten kaiku ei voinut Don Juania sen enempää kauhistuttaa kuin näiden askelten ääni minua. Ovi aukeni, Albert de Morcerf astui huoneeseen, ja minä aloin jo epäillä aavistustani, kun hänen jäljestään tulee toinen nuori mies, jonka nähdessään kreivi huudahtaa: "Ah, paroni Franz d'Epinay!" Tarvitsin kaiken voimani ja rohkeuteni pysyäkseni tyynenä. Ehkä kalpenin, ehkä vapisin, mutta hymy säilyi huulillani. Mutta viiden minuutin päästä poistuin enkä ollut kuullut ainoatakaan sanaa siitä, mitä sinä aikana lausuttiin. Olin aivan masentunut.

-- Maximilien parka! lausui Valentine.

-- Ja tässä nyt olen, Valentine. Vastatkaa nyt minulle elämän ja kuoleman uhalla: mitä aiotte tehdä?

Valentine painoi päänsä kumaraan. Hän oli aivan murtunut.

-- Kuulkaahan, sanoi Morrel, -- ette ensi kertaa ajattele meidän asemaamme. Se on vakava, painostava, uhkaava. Minun mielestäni emme saa antautua lohduttoman epätoivon valtaan. Tehkööt niin ne, jotka nauttivat tuskasta ja tahtovat juoda kyyneliään. Sellaisiakin ihmisiä on, ja Jumala varmaankin taivaassa palkitsee heitä siitä, että he ovat olleet niin alistuvaisia täällä maan päällä. Mutta jos ihmisessä on taisteluintoa, ei hän jätä kallista aikaa käyttämättä, vaan antaa kohtalolle takaisin ne iskut, jotka se on iskenyt. Tahdotteko taistella kieroa onnea vastaan, Valentine? Vastatkaa, sillä sitä tulin teiltä kysymään.

Valentine vapisi ja katsoi kauhistuneena Morreliin. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan vastustaa isäänsä, äidinäitiään, koko sukuaan.

-- Mitä sanottekaan? kysyi Valentine. -- Ja mitä sanotte taistelemiseksi? Sanokaa sitä jumalattomuudeksi! Minäkö taistelisin isäni määräyksiä, kuolevan äidinäitini tahtoa vastaan! Se on mahdotonta!

Morrel liikahti.

-- Olette siksi jalo mies, että voitte minua ymmärtää, sanoi Valentine, -- ettekä väitä vastaan. Minäkö taistelisin! Jumala siitä minua varjelkoon! Ei, ei, kokoan kaiken aikaa voimani taistellakseni itseäni vastaan ja juodakseni kyyneleni, niin kuin äsken sanoitte. Koskaan en voi tuottaa isälleni murhetta enkä katkeroittaa äidinäitini viimeisiä hetkiä.

-- Olette aivan oikeassa, sanoi Morrel tyynesti.

-- Millä äänellä te tuon sanotte! huudahti Valentine loukkaantuneena.

-- Sanon sen niin kuin sen lausuu teitä ihaileva mies, neiti, jatkoi Maximilien.

-- Neiti! huudahti Valentine. -- Neiti! Voi teitä itsekästä miestä! Näette, että olen epätoivoissani ettekä ole minua ymmärtävinänne.

-- Erehdytte, ja minä päinvastoin ymmärrän teitä erinomaisen hyvin. Ette tahdo pahoittaa herra Villefort'in mieltä, ette vastustaa markiisitarta, ja huomenna allekirjoitatte avioliittosopimuksen, joka sitoo teidät puolisoonne.

-- Mutta hyvä Jumala, enhän voi muuta tehdä!

-- Älkää vedotko minuun, neiti, sillä olen tässä asiassa huono tuomari, ja itsekkyyteni sokaisee minut, vastasi Maximilien. Käheä ääni ja nyrkkiin pusertuneet kädet osoittivat, kuinka miehen epätoivo yhä vain kasvoi.

-- Mitä siis olisitte minulle ehdottanut, jos olisin taipunut toivomuksiinne? Vastatkaahan. Nyt ei ole kysymys loukkaamisesta, vaan neuvokaa minua.

-- Sanotteko tuon täydellä todella, Valentine, ja voinko antaa teille neuvon?

-- Voitte kyllä, rakas Maximilien, sillä jos se on hyvä, niin noudatan sitä. Tiedättehän, kuinka hellästi teitä rakastan.

-- Valentine, sanoi Morrel irroittaen kokonaan laudan, joka oli hellinnyt paikaltaan, -- antakaa minulle kätenne todistukseksi siitä, että annatte anteeksi suuttumukseni. Pääni on aivan sekaisin, ja tunnin ajan ovat mitä mielettömimmät ajatukset sitä kiertäneet. Siinä tapauksessa, että noudattaisitte neuvoani...

-- No niin...! Mikä tuo neuvo on?

Nuori tyttö nosti silmänsä taivasta kohden ja huokaisi.

-- Olen vapaa, sanoi Maximilien, -- olen siksi rikas, että varani riittävät meille molemmille. Ja minä vannon, että ennen kuin painan huuleni otsallenne, olette vaimoni.

-- Saatatte minut aivan vapisemaan, sanoi tyttö.

-- Seuratkaa minua, jatkoi Morrel. -- Minä vien teidät sisareni luo, joka ansaitsee tulla sisareksenne. Lähdemme Algeriaan, Englantiin, Amerikkaan, ellette mieluummin siirry kanssani johonkin maaseudun kolkkaan, jossa odotamme Pariisiin-paluutamme, kunnes ystävämme ovat ennättäneet voittaa sukunne vastustukset.

Valentine pudisti päätään.

-- Odotin tuota, Maximilien, sanoi hän.

-- Se on mieletön neuvo, ja olisin teitä mielettömämpi, ellen heti ensi hetkenä pidättäisi teitä sanomalla: Mahdotonta, Maximilien, mahdotonta!

-- Alistutte siis kohtaloonne, olkoon se millainen tahansa, koettamattakaan muuttaa sitä toiseksi? totesi Morrel jälleen synkistyen.

-- Niin, vaikka se tuottaisi minulle kuoleman.

-- Sanon siis kerran vielä, Valentine, että olette oikeassa, lausui Morrel. -- Minähän tässä olen hullu, ja näette, että intohimo sokaisee selvimmänkin järjen. Kiitos siis teille, joka ajattelette intohimottomasti. Olkoon niin, asia on päätetty. Huomenna teidät erottamattomasti yhdistetään Franz d'Epinayhin, ei tuollaisella teatteritempulla, joka on keksitty huvinäytelmien loppua varten ja jota sanotaan avioliittosopimuksen allekirjoitukseksi, vaan omasta vapaasta tahdostanne.

-- Te saatatte jälleen minut aivan epätoivoon, Maximilien, sanoi Valentine. -- Väännätte tikaria haavassa! Mitä tekisitte, jos sisarenne noudattaisi tuollaista neuvoa, jollaisen minulle annatte?

-- Hyvä neiti, sanoi Morrel katkerasti, -- olen itsekäs, niin kuin äsken sanoitte, enkä ajattele, mitä muut tekisivät siinä tilassa kuin minä, vaan mitä itse tekisin. Ajattelen, että olen tuntenut teidät vuoden ajan, että tutustumisestamme asti olen rakentanut onneni teidän rakkaudellenne. Ajattelen, että koitti päivä, jolloin sanoitte rakastavanne minua ja että siitä hetkestä alkaen en muuta toivonut kuin saada teidät omakseni, sillä siitä riippui elämäni. En ajattele enää mitään, sanon vain, että kohtalo on kääntynyt toiseksi, että luulin omistavani taivaan ja olenkin sen menettänyt. Joka päivähän tapahtuu sellaista, että pelaaja menettää ei ainoastaan sitä, minkä omistaa, vaan senkin, mitä ei omista.

Morrel lausui nämä sanat aivan tyynesti. Valentine katsoi häneen jonkin aikaa tutkivasti sallimatta Morrelin katseen tunkeutua niin syvälle, että mies olisi nähnyt, mikä hämminki hänen sydämessään vallitsi.

-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Valentine.

-- Minulla on kunnia sanoa teille hyvästi, neiti, ja otan todistajakseni Jumalan, joka kuulee sanani ja näkee sydämeni syvyyteen, että toivotan teille elämää, joka on niin tyyni, niin onnellinen ja niin täynnä ajatuksia muista, että siellä ei ole tilaa minulle.

-- Voi! huudahti Valentine.

-- Hyvästi, Valentine, hyvästi! Morrel kumarsi.

-- Minne aiotte nyt mennä? kysyi tyttö ojentaen kätensä ristikon läpi ja tarttuen nuoreen mieheen, sillä hän ymmärsi oman sielunsa levottomuudesta, että rakastetun tyyneys ei voinut olla muuta kuin teeskentelyä. -- Minne aiotte?

-- Lähden pois ja koetan olla enää tuottamatta mitään häiriötä sukuunne. Rupean esikuvaksi kaikille uskollisille kunnon miehille, jotka joutuvat samaan asemaan kuin minäkin.

-- Ennen kuin lähdette, sanokaa, mitä aiotte tehdä, Maximilien?

Nuori mies hymyili alakuloisesti.

-- Puhukaa! Puhukaa! intti Valentine. -- Minä rukoilen teitä, puhukaa!

-- Onko mielipiteenne siis muuttunut, Valentine?

-- Eihän se voi, onneton, tiedättehän sen varsin hyvin, huudahti nuori tyttö.

-- Hyvästi siis, Valentine!

Valentine ravisti porttia niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen siihen pystyvänkään. Ja kun Morrel lähti, työnsi tyttö molemmat kätensä ristikon läpi, pani ne ristiin ja väänteli niitä huudahtaen:

-- Mitä aiotte? Tahdon sen tietää! Minne menette?

-- Olkaa rauhassa, Maximilien pysähtyi kolmen askelen päähän portista, -- en aio tehdä toista ihmistä vastuunalaiseksi niistä iskuista, jotka kohtalo on minulle varannut. En aio etsiä käsiini herra Franzia haastaakseni hänet kaksintaisteluun, surmatakseni hänet, sehän olisi mieletöntä. Mitä tämä asia herra Franziin kuuluu? Hän näki minut tänä aamuna ensi kerran, hän on jo unohtanutkin minut. Hän ei tietänyt minusta mitään, kun omaisenne määräsivät teidät toisillenne. Minulla ei siis ole mitään tekemistä herra Franzin kanssa, ja vannon, etten mitenkään tule hänelle kostamaan.

-- Mutta kenelle siis kostatte, minulleko?

-- Teille, Valentine! Jumala siitä minua varjelkoon! Nainen on pyhä, nainen, jota mies rakastaa, on loukkaamaton!

-- Itsellenne siis, onneton, itsellenne?

-- Minähän olen syyllinen, enkö olekin? sanoi Morrel.

-- Maximilien, tulkaa tänne, sanoi Valentine, -- tulkaa tänne, minä tahdon.

Maximilien lähestyi hellästi hymyillen, ja ellei hän olisi ollut kovin kalpea, olisi luullut häntä täysin tyyneksi.

-- Kuulkaa minua, rakkaani, armas Valentine, sanoi hän sointuvalla, vakavalla äänellä, -- te ja minä emme ole koskaan hautoneet sellaisia ajatuksia, joita olisimme saaneet hävetä maailman, vanhempiemme ja Jumalan edessä. Me voimme lukea toisen sydämen ajatukset aivan kuin kirjasta. En ole koskaan ollut romanttinen, en ole haaveileva sankari, en kuvittele olevani Manfred tai Antony, mutta, käyttämättä kauniita sanoja, valoja ja vakuutuksia, olen elämäni rakentanut teidän varaanne. Te voitte hylätä minut, siihen teillä on oikeus, mutta olen sanonut sen jo kerran ja sanon uudelleen, jos minut hylkäätte, on elämäni mennyttä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin väistytte luotani, olen yksin maailmassa. Sisareni on onnellinen miehensä kanssa; hänen puolisonsa on vain lankoni, siis mies, jonka yhteiskunnallinen sovinnaisuus sitoo minuun; kukaan ei siis tarvitse elämääni, joka on käynyt minulle tarpeettomaksi. Aion tehdä näin: odotan viimeiseen hetkeen asti, siksi, kunnes olette naimisissa. En tahdo menettää pienintäkään mahdollisuutta, mitä sattumalla voi olla meille varattuna: herra Franz voi kuolla; sinä hetkenä, jona lähestytte alttaria, voi salama iskeä maahan. Kuolemaantuomittu pitää ihmeitä mahdollisina, niin pian kuin on kysymyksessä hänen elämänsä. Odotan siis, niin kuin sanoin, viimeiseen asti, ja kun onnettomuuteni on varma, kun ei mitään toivoa enää ole, silloin kirjoitan avomielisen kirjeen langolleni ja toisen poliisiprefektille, joissa ilmoitan aikeistani, ja ammun kuulan otsaani jossakin metsän reunassa, vallihaudan partaalla, virran rannalla, niin totta kuin olen Ranskan rehellisimmän miehen poika.

Valentine vapisi suonenvedontapaisesti. Hänen kätensä irtautuivat portista, käsivarret lysähtivät alas, ja suuret kyynelet virtasivat pitkin hänen poskiaan. Nuori mies seisoi hänen edessään synkkänä ja päättäväisenä.

-- Armahtakaa, armahtakaa minua, sanoi Valentine, -- lupaattehan jäädä elämään, lupaattehan?

-- En, kautta kunniani, sanoi Maximilien. -- Mutta mitä te siitä välitätte? Olettehan tehnyt velvollisuutenne, ja omatuntonne on tyyni.

Valentine vaipui polvilleen pidellen sydäntään, joka oli halkeamaisillaan.

-- Maximilien, sanoi hän, -- Maximilien, ystäväni, todellinen veljeni maan päällä ja puolisoni taivaassa, minä rukoilen sinua, tee niin kuin minäkin, elä ja kärsi. Kerran kuitenkin kohtaamme jälleen toisemme.

-- Hyvästi, Valentine, sanoi Morrel.

-- Jumalani! sanoi Valentine nostaen ylevin ilmein kätensä kohden taivasta. -- Sinä näet, että olen tehnyt kaiken pysyäkseni nöyränä tyttärenä. Olen anonut, rukoillut, pyytänyt. Hän ei kuule rukouksiani, ei pyyntöjäni, ei kyyneliäni. No niin, jatkoi hän kuivaten kyynelensä ja kooten koko tarmonsa, -- en tahdo kuolla omantunnonvaivoihin, mieluummin kuolen häpeään. Te saatte elää, Maximilien, en kuulu kenellekään muulle kuin teille. Minä hetkenä? Mihin aikaan? Hetikö? Määrätkää, käskekää, minä tottelen.

Morrel, joka jälleen oli astunut muutaman askelen poistuakseen, oli uudelleen palannut ja sanoi ilosta kalpeana ja ojentaen portin lävitse molemmat kätensä Valentinelle:

-- Valentine, rakas ystävä, älkää puhuko minulle noin, antakaa minun mieluummin kuolla. Ei saa olla kysymys pakosta, jos todella rakastatte minua yhtä paljon kuin minä teitä? Jos säälistä pakotatte minut jäämään eloon, niin mieluummin kuolen.

-- Kuka oikeastaan on minua maailmassa rakastanut? Hän, sopersi Valentine. -- Kuka on minua suruissani lohduttanut? Hän. Mistä toivoni on saanut tukea, katseeni varmuutta, missä vertavuotava sydämeni saanut rauhan? Hänen luotaan, aina vain hänen luotaan. Niin, sinä olet tällä kertaa vuorostasi oikeassa. Maximilien, minä seuraan sinua, jätän isäni kodin, kaikki. Kuinka kiittämätön olenkaan! huudahti Valentine. -- Kaikki jätän ... isoisä-raukankin!

-- Ei, sanoi Maximilien, -- sinä et heitä jätä. Herra Noirtier on osoittanut tuntevansa sympatiaa minua kohtaan. No niin, ennen pakoasi ilmoitat hänelle kaikki. Hänen suostumuksensa puolustaa tekoasi Jumalan edessä. Heti naimisiin mentyämme hän tulee luoksemme. Yhden lapsen sijasta hän saa kaksi. Olet kertonut minulle, millä tavoin hän ilmaisee sinulle ajatuksensa ja miten sinä vastaat. Pian minäkin opin tämän merkkikielen, Valentine. Minä lupaan sinulle, että epätoivon sijasta, joka nyt näyttää meitä uhkaavan, saammekin onnen!

-- Katsohan, Maximilien, kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun. Sinä saatat minut melkein uskomaan sanojasi. Ja kuitenkin tuo kaikki on aivan mieletöntä, sillä isäni kiroaa minut. Minä tunnen hänen taipumattoman sydämensä, hän ei koskaan anna tätä anteeksi. Maximilien, jos jollakin keinolla, rukouksilla, sattuman avulla voin viivyttää avioliittoa, niin lupaatteko siinä tapauksessa odottaa?

-- Sen vannon, ja vannokaa te minulle, ettei tuosta kamalasta avioliitosta tule mitään, että vaikka teidät vietäisiin viranomaisten ja papin eteen, aina vastaatte kieltävästi?

-- Sen vannon, Maximilien, kaiken sen nimessä, mikä minulle on maailmassa pyhintä, äitini muiston nimessä!

-- Odottakaamme siis, sanoi Morrel.

-- Niin, odottakaamme, jatkoi Valentine ja hengitti helpotuksesta tämän sanan kuullessaan. -- Mehän voimme vielä pelastua.

-- Minä luotan teihin, Valentine, sanoi Morrel, -- kaikki, mitä teette, on oikein. Mutta ellei rukouksistanne välitetä, jos isänne, jos rouva Saint-Méran vaativat, että Franz d'Epinay kutsutaan huomenna allekirjoittamaan avioliittosopimusta...

-- Silloin muistan lupaukseni.

-- Ette allekirjoita...

-- Vaan tulen etsimään teitä ja yhdessä pakenemme. Mutta siihen asti älkäämme kiusatko Jumalaa. Älkäämme tavatko toisiamme. Suorastaan ihme, kohtalon sallima on ollut, ettei meitä tähän asti ole yllätetty, sillä jos se olisi tapahtunut, niin meillä ei enää olisi mitään pelastuskeinoa.

-- Olette oikeassa, Valentine. Mutta millä tavoin saan tietää...

-- Notaarin, herra Deschamps'in välityksellä.

-- Minä tunnen hänet.

-- Ja minulta itseltäni. Kirjoitan teille. Hyvä Jumala, onhan tämä avioliitto minulle aivan yhtä vastenmielinen kuin teillekin!

-- Hyvä, hyvä, kiitos, armas Valentine, sanoi Morrel. -- Asia on siis päätetty, heti kun saan tietää hetken, tulen tänne, ja te kiipeätte muurin yli minun syliini. Kaikki tapahtuu helposti. Aitauksen toisella puolella odottavat vaunut, nousemme niihin, ja minä vien teidät sisareni luo. Siellä me joko hiljaisuudessa tai julkisesti -- miten vain tahdotte -- vetoamme voimaamme ja omaan tahtoomme emmekä anna itseämme teurastaa niin kuin lampaat, joilla ei ole puolustuksekseen mitään muuta kuin valituksensa.

-- Asia on päätetty, sanoi Valentine. -- Nyt minä vuorostani sanon: Maximilien, te teette oikein.

-- Oh!

-- No, oletteko vaimoonne tyytyväinen? kysyi nuori tyttö surullisesti.

-- Rakas Valentine, "olen"-sana ei riitä vastaukseksi.

-- Sanokaa se kuitenkin.

Valentine oli painanut huulensa lähemmäksi ristikkoa, ja hänen sanansa yhdessä raikkaan henkäisyn kanssa leyhyivät Morrelin huulille.

-- Näkemiin, sanoi Valentine erottautuen tästä onnestaan, -- näkemiin!

-- Saanhan teiltä kirjeen?

-- Saatte.

-- Kiitos, rakas vaimoni! Näkemiin.

Kuului viattoman lentosuudelman ääni, ja Valentine katosi lehmuksien suojaan.

Morrel kuunteli, kunnes ei enää kuulunut tytön hameen kahinaa pensastossa eikä hänen askeliaan hiekkakäytävällä. Sitten hän nosti silmänsä taivasta kohden ja hymyili kiittäen taivasta siitä, että sai osakseen näin suuren rakkauden.

Maximilien palasi kotiinsa ja odotti koko sen päivän ja koko seuraavankin saamatta mitään tietoa. Vasta sitä seuraavana päivänä kello kymmenen aamulla, juuri kun hän oli lähdössä notaarin, herra Deschamps'in luo, hän sai postissa kirjeen, jonka tunsi Valentinen lähettämäksi, vaikkei koskaan ollutkaan nähnyt hänen käsialaansa.

Kirje oli seuraava:

Kyynelet, rukoukset eivät ole auttaneet. Eilen olin kaksi tuntia Saint-Philippe-du-Roulen kirkossa ja rukoilin hartaasti Jumalaa. Jumala on taipumaton samoin kuin ihmisetkin, ja avioliittosopimus on päätetty allekirjoittaa tänä iltana kello yhdeksän.

Minulla on vain yksi lupaus, samoin kuin minulla on vain yksi sydänkin. Lupaukseni olen antanut Teille, sydämeni kuuluu Teille!

Tänä iltana siis neljännestä vailla yhdeksän ristikon luona.

Teidän vaimonne Valentine de Villefort.

P.S. Äidinäiti-raukka voi yhä huonommin. Eilen hänen kiihkeä mielentilansa muuttui hourailuksi, tänään hänen hourailunsa on melkein hulluutta.

Teidän täytyy rakastaa minua paljon voidakseni unohtaa, missä tilassa hänet jätän.

Luulen, että isoisä Noirtier'lta on salattu, että tänä iltana tapahtuu avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.

Morrel ei tyytynyt Valentinen antamiin tietoihin. Hän meni notaarin luo, joka vahvisti uutisen, että avioliittosopimus allekirjoitettaisiin saman päivän iltana kello yhdeksän.

Sitten hän meni Monte-Criston luo. Täällä hän sai kuulla lisää. Franz oli käynyt ilmoittamassa tästä juhlatilaisuudesta, rouva Villefort oli omasta puolestaan kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi, ettei voinut kutsua kreiviä tähän tilaisuuteen saapumaan, koska markiisi Saint-Méranin kuolema ja hänen leskensä terveydentila antoi tilaisuudelle alakuloisen leiman, eikä rouva Villefort tahtonut millään tavoin synkistää kreivin mieltä, vaan toivoi hänelle kaikkea mahdollista onnea.

Edellisenä päivänä oli Franz esitelty markiisitar Saint-Méranille, joka tätä varten oli hetkeksi noussut vuoteestaan.

Morrel oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei kreivin terävä silmä voinut olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi Monte-Cristo olikin hänelle ystävällisempi kuin koskaan ennen, niin ystävällinen, että Morrel oli jo kertomaisillaan hänelle kaikki. Mutta hän muisti Valentinelle antamansa lupauksen ja säilytti salaisuuden.

Nuori mies luki pariinkymmeneen kertaan päivän kuluessa Valentinen kirjeen ja vannoi yhä uudelleen, että hän tekisi Valentinen onnelliseksi. Tyttö, joka tekee noin rohkean päätöksen, saa vaatia mieheltä paljon! Totisesti, hän ansaitsee suurta rakkautta mieheltä, jonka tähden hän kaiken uhraa! Hän on samalla kuningatar ja vaimo, ja miehen tulee kiittää ja rakastaa häntä koko sielullaan.

Maximilien oli järjestänyt kaikki pakoa varten. Aitauksen ruohikkoon oli kätketty kahdet tikapuut; keveät vaunut, joita hän itse aikoi ohjata, odottivat. Ei palvelijoita, ei lyhtyjä. Vasta ensimmäisessä kadunkäänteessä hän aikoi sytyttää lyhdyt, sillä hänen täytyi varoa joutumasta poliisin käsiin.

Aika ajoin Morrelin koko ruumis värisi. Hän ajatteli hetkeä, jolloin hän muurin harjalla auttaa Valentinea laskeutumaan tikapuita alas ja saa pitää sylissään vapisevaa olentoa, jonka kättä hän vain oli tähän asti pusertanut ja sormia suudellut.

Mutta kun iltapäivä tuli ja aika läheni, tunsi Morrel tarvetta saada olla yksin. Hänen verensä sykki levottomasti, vähäpätöisimmätkin kysymykset, ystävän äänikin olisi voinut häntä ärsyttää. Hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti lukea, mutta ei ymmärtänyt lukemastaan mitään ja heitti lopulta kirjan pois miettiäkseen yhä uudelleen pakotuumansa kaikkia yksityiskohtia.

Lopulta määräaika koitti.

Ei koskaan ole rakastunut mies antanut kellojen käydä rauhassa. Morrel hypisteli niin paljon omiaan, että ne kello kuudelta jo näyttivät puoli yhdeksää. Hän arveli, että oli aika lähteä, sillä vaikka avioliittosopimus oli määrä allekirjoittaa vasta yhdeksältä, ei Valentine kenties odottaisikaan siihen asti. Kun siis Morrel oman pöytäkellonsa mukaan puoli yhdeksän läksi asunnostaan Meslay-kadun varrelta, saapui hän aitauksen luo silloin, kun Saint-Philippe-du-Roulen kello löi kahdeksan.

Hän kätki hevosen ja vaunut erääseen rappeutuneeseen vajaan, jossa hän usein itsekin oli piileksinyt.

Aurinko laski, ja puutarhan puut näyttivät enää vain isoilta mustilta läiskiltä.

Silloin Morrel hiipi sykkivin sydämin katsomaan ristikon aukosta. Ketään ei näkynyt.

Kello löi puoli yhdeksän.

Puoli tuntia kului odotukseen. Morrel käveli edestakaisin ja kävi vähän väliä kurkistamassa portin raosta. Puutarha tuli yhä tummemmaksi ja hiljaisemmaksi, mutta hän tähyili turhaan valkoista pukua, kuulosti turhaan askelten ääntä.

Puiden välitse häämöttävä talo pysyi pimeänä, eikä mikään osoittanut, että talossa toimitettaisiin niin tärkeää tehtävää kuin on avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.

Morrel katsoi kelloaan, se oli neljännestä vailla kymmenen. Mutta pian kirkonkello, jonka hän oli jo kuullut lyövän jonkin kerran, oikaisi taas hänen erehdyksensä ja löi puoli kymmenen.

Hän oli jo odottanut puoli tuntia kauemmin kuin Valentine oli määrännyt.

Nuoren miehen sydän kärsi kauheita tuskia, ja jokainen sekunti osui hänen sydämeensä kuin lyijyvasaran isku.

Pieninkin lehtien kahina, heikoinkin tuulen leyhäys tarttui hänen korvaansa ja sai hien virtaamaan hänen otsaltaan. Vihdoin hän aivan vapisten nosti tikapuut muurin nojaan ja astui ensimmäiselle tikkaalle, ettei hetkeäkään menisi hukkaan.

Kello löi kymmenen.

-- Avioliittosopimuksen allekirjoittaminen ei mitenkään voi kestää näin kauan, ellei jotakin aivan odottamatonta ole tapahtunut, ajatteli hän. -- Olen tuuminut, kuinka kauan toimitus kestää, olen laskenut jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan. Jotakin on tapahtunut.

Vuoroin hän käveli edestakaisin portin edessä, vuoroin painoi polttavan otsansa kylmää ristikkoa vastaan. Oliko Valentine pyörtynyt sopimuksen allekirjoituksen jälkeen, oliko häntä estetty pakenemasta? Sitä ajatellessaan Morrel tuli epätoivoiseksi. Lopulta hän oli varma, että Valentinen voimat olivat pakomatkalla pettäneet ja että hän oli kaatunut pyörtyneenä keskelle puutarhan käytävää.

-- Jos niin on käynyt, huudahti nuori mies kavuten kiireesti tikapuita ylös, -- menetän hänet ja olen itse siihen syypää.

Kuvitelma vahvistui vahvistumistaan. Hänen silmänsä, jotka koettivat nähdä pimeässä, olivat huomaavinaan valkoisen olennon viruvan käytävällä. Morrel uskalsi viimein huutaakin ja oli kuulevinaan heikkoa valitusta.

Kello löi puoli yksitoista. Hän ei voinut enää odottaa. Mitä tahansa oli saattanut tapahtua. Hänen ohimosuonensa sykkivät kiivaasti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän kiipesi muurin yli ja hyppäsi toiselle puolelle.

Hän oli Villefort'in alueella ja oli tunkeutunut sinne luvattomasti. Hän tiesi kyllä, mitä seurauksia siitä voisi koitua, mutta kun hän kerran oli mennyt näin pitkälle, ei hän enää voinut peräytyä.

Vähän ajan kuluttua hän oli puiston toisessa laidassa ja saattoi nähdä koko talon.

Sen sijaan että valo olisi välkkynyt jokaisesta ikkunasta, niin kuin olisi ollut luonnollista juhlahetkenä, oli talo melkein pimeä. Vain rouva Saint-Méranin ikkunoiden takaa häilyi valo kuin virvatuli. Toinen valo pysyi liikkumattomana punaisten verhojen takana. Nämä verhot olivat rouva Villefort'in makuuhuoneessa.

Morrel arvasi tämän kaiken. Hän oli niin monta kertaa yksinäisyydessään ajatellut, missä Valentine liikkui, ja mielessään sommitellut talon pohjapiirustuksen, että hän tunsi talon tarkoin, vaikka ei koskaan ollut siellä käynytkään.

Nuori mies kauhistui vielä enemmän tätä pimeyttä ja hiljaisuutta kuin Valentinen poissaoloa.

Mielettömänä, tuskasta hulluna, päättäen voittaa kaikki esteet saadakseen nähdä Valentinen ja päästäkseen selvyyteen onnettomuudesta, jonka hän aavisti tapahtuneen, Morrel aikoi juuri lähteä menemään nurmikon poikki, kun tuuli etäältä toi hänen korvaansa puhetta.

Tämän kuullessaan hän astui askelen taaksepäin. Hän oli jo puoliksi tullut puiden suojasta esiin; nyt hän vetäytyi takaisin pimentoon ja pysytteli liikkumattomana ja vaiti.

Hän oli tehnyt päätöksensä. Jos Valentine tulisi yksinään, ilmaisisi hän läsnäolonsa parilla sanalla; jos Valentine oli jonkun seurassa, näkisi hän ainakin, ettei tytölle ollut mitään pahaa tapahtunut; jos tulijat olivat outoja, kuulisi hän muutaman sanan heidän keskustelustaan ja pääsisi selvyyteen siitä, mitä oli tapahtunut.

Pilvi siirtyi kuun päältä, ja Morrel näki ovella Villefort'in ja hänen seurassaan mustapukuisen miehen. He astuivat portaita alas ja lähenivät puistoa. Tuskin he olivat astuneet muutaman askelen, kun Morrel tunsi mustapukuisen miehen tohtori Avrignyksi.

Nähdessään heidän tulevan nuori mies aivan vaistomaisesti peräytyi, kunnes törmäsi keskellä puistoa olevan sykomorin runkoon. Siihen hänen täytyi pysähtyä.

Lopulta hiekka lakkasi narskumasta miesten jalkojen alla.

-- Hyvä tohtori, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, -- taivas on todellakin päättänyt tuhota meidät. Mikä kamala kuolema! Mikä salamanisku! Älkää koettakokaan lohduttaa minua. Haava on liian veres ja liian syvä! Kuollut, kuollut!

Kylmä hiki nousi nuoren miehen otsalle, ja hänen hampaansa kalisivat. Kuka oli kuollut tässä talossa, mikä oli taivaan kirous?

-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri äänellä, joka vain lisäsi nuoren miehen kauhua, -- en voi nyt lohduttaa teitä, päinvastoin.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi kuninkaallinen prokuraattori kauhistuneena.

-- Tarkoitan, että teitä kohdanneen onnettomuuden takana on ehkä toinen vielä tätä suurempi.

-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort pannen kätensä ristiin, -- mitä vielä aiotte minulle ilmaista?

-- Olemmehan aivan kahden, ystäväni?

-- Olemme, aivan kahden. Mutta mitä tämä varovaisuus merkitsee?

-- Sitä, että minun täytyy tehdä teille kamala tunnustus, sanoi tohtori. -- Istukaamme.

Villefort pikemmin putosi kuin istahti eräälle penkille. Tohtori seisoi hänen edessään ja laski kätensä hänen olalleen. Morrel piteli toisella kädellään jääkylmää otsaansa ja hillitsi toisella sydäntään, ettei sen sykintä kuuluisi.

-- Puhukaa, tohtori, minä kuuntelen, sanoi Villefort. -- Iskekää, olen kaiken valmistunut.

-- Rouva Saint-Méran oli kyllä jo iäkäs, mutta hän oli erinomaisen terve.

Morrel hengähti ensi kerran syvään kymmenen minuutin aikana.

-- Suru surmasi hänet, sanoi Villefort. -- Niin, suru, tohtori! Hänhän oli neljäkymmentä vuotta tottunut elämään markiisin kanssa...

-- Suru ei häntä surmannut, rakas Villefort, sanoi tohtori. -- Suru voi surmata, vaikka sellaiset tapaukset ovatkin harvinaisia, mutta se ei tapa yhtenä päivänä, ei yhdessä tunnissa, ei kymmenessä minuutissa.

Villefort ei vastannut, vaan kohotti päänsä, joka tähän asti oli ollut kumarassa, ja katsoi kauhistuneena tohtoriin.

-- Olittehan saapuvilla hänen kuollessaan? kysyi Avrigny.

-- Olin kyllä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori. -- Kielsittehän hiljaa minua poistumasta.

-- Huomasitteko sen taudin merkit, johon rouva Saint-Méran kuoli?

-- Huomasin kyllä. Rouva Saint-Méran sai kolme eri kouristusta muutaman minuutin kuluessa, ja joka kerta ne tulivat edellistä pikemmin ja olivat yhä kovemmat. Kun te tulitte, oli rouva Saint-Méran jo jonkin aikaa läähättänyt. Hänellä oli silloin kouristus, jota pidin vain hermokohtauksena. Mutta vasta silloin aloin kauhistua, kun näin hänen kohottautuvan vuoteestaan jäsenet ja kaula jännitettyinä. Näin ilmeestänne, että puuska oli vaarallisempi kuin aavistinkaan. Kohtauksen mentyä ohitse etsin katsettanne, mutta en sitä kohdannut. Tunnustelitte hänen valtimoaan ja laskitte sen sykintää, ja toinen kouristus tuli, ennen kuin olitte kääntynytkään minuun päin. Tämä toinen kouristus oli ensimmäistä kamalampi. Samat liikkeet uusiintuivat, suu vääntyi väärään ja tuli siniseksi. Kolmannella hän kuoli. Jo ensimmäisen kohtauksen nähdessäni tunsin sen jäykkäkouristukseksi. Te vakuutitte, että olin oikeassa.

-- Sen sanoin kaikkien muiden kuullen, lausui lääkäri, -- mutta nyt olemme kahden.

-- Hyvä Jumala, mitä aiotte nyt minulle sanoa?

-- Että jäykkäkouristuksen ja eräiden kasviaineiden aiheuttaman myrkytyksen tuntomerkit ovat aivan samanlaiset.

Villefort ponnahti seisoalleen. Seisottuaan hetkisen liikkumattomana paikallaan hän jälleen lysähti istumaan.

-- Hyvä Jumala, herra tohtori, oletteko punninnut sanojanne?

Morrel ei tietänyt, oliko hän valveilla vai näkikö unta.

-- Kuulkaahan, sanoi tohtori, -- tiedän varsin hyvin, kuinka painava tämä syytökseni on, ja tiedän myös, kenelle puhun.

-- Puhutteko virkamiehelle vai ystävälle? kysyi Villefort.

-- Ystävälle, ainoastaan ystävälle tänä hetkenä. Jäykkäkouristuksen ja tietyn kasvimyrkytyksen merkit ovat niin samanlaiset, että jos minun tänä hetkenä tulisi antaa todistus, niin arkailisin. Sanon kerta vielä, etten puhu virkamiehelle vaan ystävälle! No niin: kolmen neljännestunnin ajan tarkastin rouva Saint-Méranin kouristuksia, kuolinkamppailua ja kuolemaa. No niin, varma vakaumukseni on, että rouva Saint-Méran ei ole ainoastaan kuollut myrkkyyn, vaan voinpa vielä sanoa, mitä myrkkyäkin on käytetty.

-- Tohtori, tohtori!

-- Merkit ovat selvät. Uneliaisuus, jonka keskeyttävät hermokohtaukset, aivojen ärtyminen, toiminnan taukoaminen ruumiin keskusosissa. Rouva Saint-Méran on kuollut brusiiniin tai strykniiniin, jota hän on saanut sattumalta tai erehdyksestä.

Villefort tarttui tohtorin käteen.

-- Sehän on mahdotonta, sanoi hän. -- Sanokaa, että näen unta, hyvä Jumala, näen unta! On kamalaa kuulla sellaisia sanoja teidänlaisenne miehen suusta! Taivaan nimessä rukoilen teitä, rakas tohtori, sanokaa, että olette voinut erehtyä!

-- Olen kyllä voinut, mutta...

-- Mutta...?

-- Mutta sitä en usko.

-- Tohtori, armahtakaa minua. Näinä viimeisinä päivinä on tapahtunut niin paljon kamalia asioita, että luulen tulevani hulluksi.

-- Onko joku muu kuin minä ollut markiisittaren luona?

-- Ei ole.

-- Onko lähetetty apteekista noutamaan lääkettä, jota minä en ole määrännyt?

-- Ei ole.

-- Onko rouva Saint-Méranilla ollut vihamiehiä?

-- En tiedä ainoatakaan.

-- Oliko kellään hyötyä hänen kuolemastaan?

-- Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine yksinään... Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin tikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.

-- Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, -- Jumala varjelkoon minua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta, ymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys tai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu omalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.

-- Ketä? Miten? Millä tavoin?

-- Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouva Saint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.

-- Isäänikö varten?

-- Niin.

-- Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut surmata rouva Saint-Méranin?

-- Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa myrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta sitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra Noirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden aikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni annoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi vaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti, sillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen tottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.

-- Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot eivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole käynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että vaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi mieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun täytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.

-- Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?

-- Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Kutsukaa hänet, minä kerron hänelle mitä olen nähnyt, mitä olen huomannut, ja me teemme ruumiinavauksen.

-- Ja uskotteko löytävänne myrkyn jätteitä?

-- En myrkkyä, sitä en ole sanonut, mutta tulemme huomaamaan, että hermosto on ollut ärtynyt, että näennäinen, eittämätön tukehtuminen on tapahtunut, ja me sanomme teille: Rakas Villefort, jos huolimattomuus on tämän aiheuttanut, niin pitäkää silmällä palvelijoitanne. Jos viha sen on saanut aikaan, niin vartioikaa vihamiehiänne.

-- Hyvä Jumala, mitä ehdotattekaan? huokasi Villefort aivan masentuneena. -- Jos joku toinen kuin te saisi tämän asian tietää, olisi välttämätöntä panna toimeen tutkimus. Ja tutkimus minun luonani, sehän on mahdotonta! Mutta, jatkoi kuninkaallinen prokuraattori koettaen rauhoittaa mieltään ja luoden levottoman katseen lääkäriin, -- jos sitä tahdotte, jos sitä ehdottomasti vaaditte, niin tottelen. Ehkä minun tulisi ryhtyä tutkimaan tätä asiaa, luonteenikin sitä vaatii. Mutta näettehän, tohtori, kuinka suuren surun vallassa olen jo ennestäänkin. Pitäisikö minun tällaisen surun jälkeen vielä tuottaa kotiini häväistyskin! Vaimoni ja tyttäreni kuolisivat siitä. Ja mitä minuun tulee, niin tiedättehän, tohtori, että minunlaiseni mies ei nouse tällaiseen asemaan, ei ole kahtakymmentäviittä vuotta kuninkaallisena prokuraattorina saamatta vihamiehiä ja minulla on niitä paljon. Jos tämä asia tulisi ilmi, niin he aivan vapisisivat ilosta, ja häpeä kohdistuisi minuun. Antakaa minulle anteeksi tällaiset sovinnaiset mielipiteet. Jos olisitte pappi, en uskaltaisi teille tätä sanoa. Mutta tehän olette maailmanmies, tunnette ihmiset. Tohtori, tohtori, olkaamme aivan kuin ette olisi minulle mitään sanonut, eikö niin?

-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri liikutettuna, -- velvollisuuteni on auttaa ihmiskuntaa. Olisin pelastanut rouva Saint-Méranin, jos tiede olisi siinä voinut auttaa, mutta hän on kuollut, ja minä kuulun elossaoleville. Haudatkaamme sielumme syvyyteen tämä salaisuus. Jos joku saa tästä asiasta vihiä, syytän tietämättömyyttäni puolustaakseni vaitioloani. Mutta tutkikaa, tutkikaa tarkoin, ehkä juttu ei pysähdykään tähän. Ja kun olette löytänyt syyllisen, jos hänet löydätte, niin sanon teille: Olette tuomari, tehkää mitä tahdotte!

-- Kiitos, kiitos, tohtori, huokasi Villefort sanomattoman helpottuneena. -- Minulla ei ole ollut parempaa ystävää kuin te!

Ja aivan kuin peläten, että tohtori muuttaisi mieltään, hän lähti nopeasti hänen kanssaan taloa kohden.

Morrel, joka tunsi tarvitsevansa saada hengittää syvään, pisti päänsä pensaikosta esiin, ja kuu valaisi hänen kasvojaan. Hän oli niin kalpea, että olisi voinut luulla häntä kummitukseksi.

-- Jumala suojaa minua, sen huomaan, vaikkakin kamalalla tavalla, sanoi hän. -- Mutta Valentine, Valentine, ystävä-parka, jaksaako hän kestää tämän surun taakan?

Näin sanoessaan hän katseli vuoroin kolmea valkoverhoista ja yhtä punaverhoista ikkunaa. Rouva Villefort oli ilmeisesti sammuttanut lamppunsa ja ainoastaan yölamppu loi valonsa verhoihin.

Mutta kolmesta valkoverhoisesta ikkunasta aukeni yksi. Uunin liedelle asetettu kynttilä loi valoaan ulos, ja hän näki varjon nojautuvan parvekkeen reunaa vastaan.

Morrel vavahti. Hän oli kuulevinaan nyyhkytystä.

Eihän ollut laisinkaan ihmeellistä, että tämä tavallisesti niin urhoollinen ja voimakas mies, jota nyt hämmensi kaksi ihmiskunnan voimakkainta intohimoa, rakkaus ja pelko, heikontui siinä määrin, että joutui taikauskoisten kuulohäiriöitten valtaan. Valentine ei voinut nähdä häntä, mutta hän oli kuitenkin varma, että tuo ikkunassa häivähtänyt varjo häntä kutsui. Hän riensi piilostaan, ja ajattelematta, että joku voisi hänet nähdä, Valentine säikähtyä ja kirkaista vasten tahtoaan, hän harppasi nurmikon poikki, joka päilyi kuutamossa kuin valkoinen järvi, saapui talon edessä olevien ruukkumyrttien luo, tuli porille, juoksi niitä ylös, tarttui oveen, joka heti aukeni.

Valentine ei ollut häntä nähnyt. Hänen silmänsä seurasivat taivaalla kiitävää valkoista pilveä, joka näytti korkeuteen kohoavalta sielulta. Hänen runollinen ja kiihtynyt mielensä sanoi, että se oli hänen äidinäitinsä sielu.

Morrel oli kulkenut eteisen poikki ja löytänyt portaitten käsipuun, pehmeät matot estivät hänen askeltensa ääntä kuulumasta. Sitä paitsi hän oli joutunut sellaiseen mielentilaan, että herra Villefort'inkaan läsnäolo ei olisi häntä kauhistuttanut. Jos Villefort olisi astunut hänen tielleen, hän olisi mennyt hänen luokseen, tunnustanut kaikki ja rukoillut tätä hyväksymään heidän rakkautensa. Morrel oli hullu.

Kaikeksi onneksi hän ei nähnyt ketään.

Tänä hetkenä hänellä oli hyötyä siitä, että Valentinen kuvauksen nojalla hän tunsi tarkoin talon huonejärjestyksen. Kun hän oli päässyt portaiden yläpäähän, neuvoi nyyhkytys, jonka soinnun hän tunsi, hänelle tien. Hän kääntyi. Raollaan olevasta ovesta näkyi valoa ja kuului huokauksia. Hän avasi oven ja astui sisään.

Vuodekomerossa, valkoisen vaatteen alla, jonka läpi erottautui pään ja vartalon muoto, lepäsi vainaja. Kuolemaan liittyvä salaisuus teki hänet Morrelin mielestä kammottavaksi.

Vuoteen vieressä, pää painuneena syvälle leveän nojatuolin tyynyihin, oli Valentine polvillaan kädet ristissä.

Hän oli lähtenyt avoimen ikkunan luota ja rukoili niin hartaasti, että kovakin sydän siitä olisi heltynyt. Sanat tulivat hänen suustaan nopeasti, sekavina, sillä tuska kuristi polttavilla kourillaan hänen kurkkuaan.

Ikkunasta tulviva kuutamo himmensi kynttilän loiston ja väritti kaamealla valollaan tämän synkeän näyn.

Vaikka Morrel ei ollutkaan erikoisen uskonnollinen, vaikka häneen ei ollut helppo vaikuttaa, niin Valentinen suru järkytti häntä syvästi. Hän huokasi, sopersi nimen, ja silloin nosti tyttö tyynystä marmorinkalpeat, kyyneleiset kasvonsa ja kääntyi häneen. Hän näki Morrelin, mutta ei osoittanut mitään hämmästystä. Surun täyttämässä sydämessä ei ole välitunteita.

Morrel ojensi kätensä tytölle. Valentine pyysi anteeksi, ettei ollut tullut häntä tapaamaan, osoittamalla vain vaatteen alla lepäävää ruumista, ja alkoi uudelleen nyyhkyttää.

Ei kumpikaan tohtinut puhua tässä huoneessa. Itse kuolema tuntui vielä seisovan siellä vaatien hiljaisuutta.

Viimein Valentine uskalsi puhua.

-- Ystävä, sanoi hän, -- kuinka olette täällä? Sanoisin teille tervetuloa, ellei kuolema olisi avannut teille tämän talon ovea.

-- Valentine, vastasi Morrel väräjävällä äänellä ja kädet ristissä, -- odotin puoli yhteentoista asti. Kun teitä ei kuulunut, tulin levottomaksi, hyppäsin muurin yli, jouduin puutarhaan. Silloin kuulin puhuttavan tästä kamalasta onnettomuudesta.

-- Ketkä puhuivat? kysyi Valentine.

Morrel vavahti, sillä tohtorin ja Villefort'in keskustelu johtui hänen mieleensä, ja hän oli näkevinään vaatteen läpi vainajan kouristuneet jäsenet, jäykistyneen kurkun ja siniset huulet.

-- Palvelijat, vastasi hän.

-- Mutta tulemalla tänne syöksette meidät perikatoon, sanoi Valentine kauhistumatta ja suuttumatta.

-- Antakaa minulle anteeksi, sanoi Morrel yhtä tyynesti, -- minä lähden.

-- Ei, sanoi Valentine, -- joku voisi teidät nähdä, jääkää.

-- Mutta jos joku tulee?

Nuori tyttö pudisti päätään.

-- Ei kukaan tule, sanoi hän, -- olkaa rauhassa, tuossa on suojelijamme.

Ja hän osoitti vaatteen läpi häämöttävää ruumista.

-- Mutta miten on käynyt Franz d'Epinayn? Kertokaa minulle, sanoi Morrel.

-- Herra Franz saapui allekirjoittamaan avioliittosopimusta juuri silloin, kun äidinäitini kuoli.

-- Ah! huudahti Morrel iloissaan, sillä hän ajatteli itsekseen, että tämä kuolemantapaus viivyttäisi paljon Valentinen häitä.

-- Mutta tuskaani lisää se, sanoi nuori tyttö, aivan kuin tämä tunne heti olisi saanut rangaistuksensa, -- että äidinäitini kuollessaan määräsi, että avioliitto on solmittava mahdollisimman pian. Hänkin toimi minua vastaan, vaikka luuli minua suojaavansa.

-- Kuulkaa! sanoi Morrel.

He vaikenivat.

Kuului, miten ovi aukeni ja joku käveli käytävässä ja portailla.

-- Isäni lähtee työhuoneestaan, sanoi Valentine.

-- Ja saattaa tohtoria pois, lisäsi Morrel.

-- Mistä tiedätte, että tohtori on täällä? kysyi Valentine kummastuneena.

-- Otaksun vain, sanoi Morrel.

Valentine katsoi nuoreen mieheen.

Kadulle vievä ovi kuului sulkeutuvan. Herra Villefort sulki sen lisäksi puutarhaan vievän oven ja nousi portaita ylös.

Saavuttuaan eteiseen hän mietti, menisikö omaan huoneeseensa vai poikkeaisiko rouva Saint-Méranin huoneeseen. Morrel kätkeytyi erään verhon taakse. Valentine ei liikahtanutkaan. Syvä suru aivan kuin nosti hänet kaiken pelon yläpuolelle.

Herra Villefort meni omaan huoneeseensa.

-- Nyt, sanoi Valentine, -- ette enää voi poistua puutarhan- ettekä kadunpuoleisesta ovesta.

Morrel katsoi kummastuneena nuoreen tyttöön.

-- Nyt ei ole muuta varmaa tietä, sanoi Valentine, -- kuin kulkea isoisäni huoneiston kautta.

Hän nousi.

-- Tulkaa, sanoi hän.

-- Minne? kysyi Maximilien.

-- Isoisäni luo.

-- Minä, herra Noirtier'n luo?

-- Niin.

-- Tarkoitatteko todellakin sitä?

-- Olen jo kauan aikonut sitä. Minulla ei ole enää muuta ystävää maailmassa, ja me molemmat tarvitsemme häntä ehdottomasti... Tulkaa!

-- Olkaa varovainen, Valentine, sanoi Morrel epäröiden, suostuisiko tytön tahtoon. -- Olkaa varovainen, side on pudonnut silmiltäni. Tulin tänne luvattomasti. Ajatteletteko itse järkevästi, ystäväni?

-- Ajattelen, sanoi Valentine, -- enkä arkaile tänä hetkenä muuta kuin sitä, että jätän yksin äidinäitini ruumiin, jonka ääreen lupasin jäädä.

-- Valentine, sanoi Morrel. -- Kuolema on itsestään pyhä.

-- Niin on, sanoi nuori tyttö. -- Sitä paitsi ei käyntimme kestä kauaakaan, tulkaa.

Valentine meni käytävän poikki ja laskeutui pieniä portaita, joita myöten päästiin Noirtier'n luo. Morrel seurasi häntä varpaillaan. Heidän saavuttuaan huoneiston eteen oli vanha palvelija portailla.

-- Barrois, sanoi Valentine, -- sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään tänne.

Valentine astui edellä sisään.

Noirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista ääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä talossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän näki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.

Nuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava leima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava, oli se samalla kiihkeän kysyvä.

-- Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, -- kuule minua tarkkaan. Tiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei tällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.

Suuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.

-- Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?

Halvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin käteen.

-- Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.

Vanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.

-- Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen laivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?

Olen, ilmaisi vanhus.

-- Tuo nimi on moitteeton, ja Maximilien tekee sen kohta kunniakkaaksi, sillä kolmikymmenvuotiaana hän on jo spahiväen kapteeni ja kunnialegioonan jäsen.

Vanhus ilmaisi muistavansa sen.

-- No niin, isä, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen ja viitaten kädellään Maximilieniin, -- minä rakastan häntä enkä tahdo tulla kenenkään muun omaksi! Jos minut pakotetaan toisen kanssa naimisiin, kuolen tai surmaan itseni.

Halvatun silmät ilmaisivat kokonaista ajatusten myrskyä.

-- Pidäthän Maximilien Morrelista, isä? kysyi nuori tyttö.

-- Pidän, ilmaisi liikkumaton vanhus.

-- Ja voithan suojella meitä, jotka olemme lapsiasi, isäni vihaa vastaan?

Noirtier loi älykkään katseensa Morreliin aivan kuin sanoen:

-- Sen saamme nähdä.

Maximilien ymmärsi.

-- Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa. Sallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?

-- Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.

Sitten hän katsoi levottomasti Valentineen.

-- Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?

-- Niin.

-- Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän varsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.

Sitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen, vaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:

-- Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.

Valentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan päästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja sanottuaan hyvästi Morrelille.

Sitten Morrel osoittaakseen Noirtier'lle, että hän nautti Valentinen luottamusta ja tunsi kaikki hänen salaisuutensa, otti sanakirjan, kynän ja paperia ja asetti ne pienelle pöydälle, jolla oli lamppu.

-- Ensiksi, sanoi Morrel, -- sallikaa minun kertoa, kuka olen, miten olen rakastunut neiti Valentineen, ja mitkä ovat aikomukseni hänen suhteensa.

-- Minä kuuntelen, ilmaisi Noirtier.

Juhlallinen oli tämä vanhus, joka näköjään oli vain muille taakaksi, mutta joka nyt oli tullut kahden nuoren, kauniin, voimakkaan ja juuri elämään astuvan rakastavan ainoaksi suojelijaksi ja turvaksi.

Hänen kasvoillaan oli ylhäinen ja arvokas ilme, joka teki syvän vaikutuksen Morreliin, kun hän aloitti kertomuksensa.

Hän kertoi, miten oli tutustunut Valentineen ja rakastunut häneen ja miten Valentine yksinäisenä ja onnettomana oli ottanut hänen tunnustuksensa vastaan. Hän kertoi syntyperänsä, mainitsi asemansa ja varallisuutensa. Ja etsiessään aina välillä vastausta vanhuksen silmistä hän näki näiden ilmaisevan:

-- Hyvä on, jatkakaa.

-- Nyt, sanoi Morrel lopetettuaan ensimmäisen osan kertomustaan, -- nyt, kun olen teille ilmaissut rakkauteni ja toiveeni, rohkenen sanoa, mitkä ovat tulevaisuudentuumani.

-- Sanokaa, ilmaisi vanhus.

Ja Morrel kertoi kaiken Noirtier'lle, kertoi, että vaunut odottivat aitauksen sisäpuolella ja että hän aikoi ryöstää Valentinen ja viedä hänet sisarensa luo, mennä hänen kanssaan naimisiin ja nöyrästi odottaa Villefort'in anteeksiantoa.

-- Ei, sanoi Noirtier.

-- Eikö? lausui Morrel. -- Eikö meidän pitäisi tehdä niin?

-- Ei.

-- Te ette siis hyväksy tätä suunnitelmaa?

-- En.

-- No niin, on toinenkin keino, sanoi Morrel.

Vanhuksen kysyvä katse tiedusti: mikä?

-- Minä menen Franz d'Epinayn luo -- olen onnellinen voidessani sanoa tämän neiti Valentinen poissa ollessa --, ja pakotan hänet menettelemään aatelismiehen tavoin.

Noirtier'n katse kysyi yhä.

-- Kerron nimittäin hänelle, mitkä siteet liittävät minut neiti Valentineen. Jos hän on hieno mies, niin hän luopuu vapaaehtoisesti morsiamestaan ja voittaa elinkautisen uhrautuvan ystävyyteni. Ellei hän suostu, vaan pitää kiinni omasta edustaan tai naurettavasta ylpeydestä -- vaikka tietää, että Valentine rakastaa minua --, ryhdyn hänen kanssaan kaksintaisteluun ja annan hänelle oikeuden valita itselleen edullisimman taistelutavan. Silloin joko minä surmaan hänet tai hän minut. Jos minä surmaan hänet, niin tiedän, ettei hän mene Valentinen kanssa naimisiin; jos hän surmaa minut, niin tiedän, ettei Valentine mene hänen kanssaan naimisiin.

Hyvillään katseli Noirtier nuoren miehen jaloja ja avomielisiä kasvoja, mutta kun Morrel oli lopettanut, sulki hän useaan kertaan silmänsä, minkä tiedämme merkinneen kieltävää vastausta.

-- Eikö? sanoi Morrel. -- Ette siis hyväksy tätä toistakaan ehdotusta?

-- En sitä hyväksy, ilmaisi vanhus.

-- Mutta mitä sitten teemme? kysyi Morrel. -- Rouva Saint-Méranin viimeiset sanat ovat olleet, että hänen tyttärentyttärensä häitä ei saa viivyttää. Pitääkö minun sallia se?

Noirtier pysyi liikkumattomana.

-- Nyt ymmärrän, sanoi Morrel, -- minun pitää odottaa.

-- Niin.

-- Mutta asioiden lykkääminen on meille turmioksi, lausui nuori mies. -- Valentine on yksinään, ja hänet pakotetaan tottelemaan niin kuin lapsi pakotetaan. Uskokaa minua, ei ole mitään muuta keinoa kuin ne kaksi, jotka jo mainitsin. Suokaa anteeksi, että nuori mies puhuu teille tällä tavoin. Sanokaa, kumpaa pidätte edullisempana. Sallitteko, että neiti Valentine luottaa kunniasanaani ja toimii lupauksensa mukaan.

-- En.

-- Pitääkö siis minun mennä herra d'Epinayn luo?

-- Ei.

-- Mutta, hyvä Jumala, mistä siis tulee se apu, jota taivaalta odotamme?

Vanhus hymyili silmillään, niin kuin hänen tapansa oli hymyillä, kun hänelle puhuttiin taivaasta. Vanhassa jakobiinissa oli säilynyt vähän ateistin vikaa.

-- Sattumako meitä auttaa? kysyi Morrel.

-- Ei.

-- Tekö?

-- Niin.

-- Tekö?

-- Niin, ilmaisi vanhus uudelleen.

-- Ymmärrättehän mitä kysyn? Suokaa anteeksi, kun kysyn vielä kerran, mutta teidän vastauksestanne riippuu elämäni. Tuotteko te meille pelastuksen?

-- Tuon.

-- Oletteko siitä varma?

-- Olen.

-- Takaatteko sen?

-- Takaan.

Ja hänen katseessaan oli niin suuri voima ja varmuus, että täytyi luottaa hänen tahtoonsa ja kykyynsä.

-- Kiitos, kiitos, tuhat kertaa kiitos! Mutta ellei Jumala tee ihmettä ja lahjoita teille jälleen puhelahjaa, liikuntaa, toimintakykyä, kuinka voitte te, tuoliin kahlehdittuna, mykkänä ja liikkumattomana, kuinka voitte te vastustaa tätä avioliittoa?

Hymy kirkasti vanhuksen kasvot, omituinen hymy, joka näkyi vain silmissä.

-- Minun pitää siis odottaa? kysyi nuori mies.

-- Niin.

-- Mutta entä avioliittosopimus?

Sama hymy ilmaantui jälleen vanhuksen silmiin.

-- Tarkoitatteko, ettei sitä allekirjoitetakaan?

-- Tarkoitan, sanoi Noirtier.

-- Siis avioliittosopimusta ei allekirjoitetakaan! huudahti Morrel. -- Anteeksi, anteeksi, mutta suurta onnea saa epäillä. Sopimusta ei siis allekirjoiteta?

-- Ei, sanoi halvaantunut.

Tästä vakuutuksesta huolimatta Morrelin oli vaikea uskoa onneensa. Vanhuksen lupaus oli niin omituinen, että se saattoikin johtua sielullisten lahjojen heikentymisestä eikä tahdonvoimasta. Onhan luonnollista, että hullu, joka ei tunne omaa vajavuuttaan, uskoo voivansa toteuttaa sellaista, mikä menee yli hänen voimiensa. Heikko puhuu taakoista, jotka hän jaksaa nostaa, pelkuri lättiläisistä, jotka hän kukistaa, köyhä aarteista, joita hän pitää hallussaan, vähäpätöinenkin talonpoika voi ylimielisyydessään sanoa itseään Jupiteriksi.

Noirtier joko ymmärsi nuoren miehen epäröimisen tai ei täydellisesti luottanut hänen tottelevaisuuteensa, yhtä kaikki, hän katsoi terävästi häneen.

-- Mitä tahdotte? kysyi Morrel. -- Pitääkö minun vielä kerran luvata, etten toimi millään tavoin?

Noirtier'n katse pysyi terävänä aivan kuin sanoakseen, ettei hän ollut tyytyväinen pelkkään lupaukseen. Sitten hänen katseensa siirtyi kasvoista käteen.

-- Vaaditteko minulta valaa? kysyi Maximilien.

-- Vaadin, vastasi halvaantunut.

Morrel huomasi vanhuksen panevan suurta painoa tähän valaan. Hän ojensi kätensä.

-- Kautta kunniani, sanoi hän, -- vannon odottavani siihen asti, kunnes olette päättänyt, millä tavoin on toimittava herra d'Epinayta vastaan.

-- Hyvä, vastasi vanhuksen katse.

-- Pitääkö minun nyt lähteä? kysyi Morrel.

-- Pitää.

-- Kohtaamatta neiti Valentinea?

-- Niin.

Morrel nyökkäsi ilmaisten olevansa valmis tottelemaan.

-- Nyt, jatkoi Morrel, -- sallikaa, että poikanne suutelee teitä samoin kuin äsken tyttärennekin.

Noirtier'n katseen ilmeestä ei voinut erehtyä.

Nuori mies painoi huulensa vanhuksen otsalle samaan kohtaan, mihin nuori tyttö oli omansa painanut.

Sitten hän kumarsi toisen kerran vanhukselle ja poistui.

Eteisessä hän tapasi vanhan palvelijan, jolle Valentine oli selittänyt asian. Tämä odotti Morrelia ja kuljetti hänet pimeää käytävää myöten ovelle, josta päästiin puutarhaan.

Morrel riensi ristikkoportille, pääsi pensaiden avulla kiipeämään muurille, tikapuita myöten alas ja vaunujensa luo. Hän astui niihin ja ajoi mielenliikutuksista herpaantuneena, mutta rauhallisena puoliyön aikaan Meslay-kadulle, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui sikeästi, aivan kuin olisi ollut humalassa.

74. Villefort'in perhehauta

Kahta päivää myöhemmin oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut kello kymmenen aikaan aamulla Villefort'in asunnon edustalle, ja pitkä rivi suruvaunuja odotti Saint-Honoré- ja Pépinière-kaduilla.

Näiden vaunujen joukossa oli eräät omituisen näköiset, jotka näyttivät saapuneen pitkän matkan päästä. Ne olivat jonkinmoiset mustaksi maalatut rahtivaunut, ja olivat saapuneet hautaustilaisuuteen ensimmäisinä.

Nämä vaunut olivat tuoneet markiisi Saint-Méranin ruumiin. Omituinen sattuma oli järjestänyt niin, että hautajaisvieraat, jotka olivat tulleet saattamaan yhtä ruumista, saivatkin saattaa kahta näiden viimeiseen leposijaan.

Hautajaisvieraitten lukumäärä oli hyvin suuri. Markiisi Saint-Méran, kuningas Ludvig XVIII:n ja kuningas Kaarle X:n innokkain ja uskollisin palvelija, oli saanut paljon ystäviä, ja hautajaisiin tuli lisäksi suuri joukko sellaisia, jotka yhteiskunnallisten seikkojen vuoksi olivat joutuneet yhteyteen Villefort'in kanssa.

Viranomaisille annettiin heti tieto uudesta kuolemantapauksesta, ja nämä sallivat viettää molemmat hautajaiset yht'aikaa. Toiset ruumisvaunut, jotka olivat yhtä komeat kuin markiisittarenkin, tuotiin Villefort'in talon eteen, ja arkku nostettiin rahtivaunuista niihin.

Ruumiit haudattaisiin Père-Lachaisen hautausmaahan, jonne Villefort jo aikoja sitten oli valmistuttanut perhehaudan. Tähän holviin oli jo viety Renée-raukan ruumis, ja kymmenen vuoden eron jälkeen hänen vanhempansa tulivat hänen luokseen.

Pariisi, joka aina on utelias ja mielellään katselee juhlallisia hautajaisia, seurasi hurskaan vaiteliaana, miten komeassa kulkueessa vietiin viimeiseen leposijaansa kaksi vanhan aateliston jäsentä, jotka olivat kuuluisat sukusuhteistaan, ylhäisistä tavoistaan ja horjumattomasta uskollisuudestaan periaatteilleen.

Beauchamp, Albert ja Château-Renaud istuivat samoissa vaunuissa keskustellen näistä melkein yht'aikaa sattuneista kuolemantapauksista.

-- Näin viime vuonna markiisitar Saint-Méranin Marseillessa, sanoi Château-Renaud, -- palatessani Algeriasta. Hän oli luotu elämään sata vuotta, sillä hän oli erinomaisen terve, pirteä ja hyvin toimintahaluinen. Kuinka vanha hän oli?

-- Kuudenkymmenenkuuden, vastasi Albert, -- sen mukaan mitä Franz minulle kertoi. Mutta hän ei kuollut vanhuuttaan, vaan suruun. Sanotaan, että markiisin kuolema oli tehnyt häneen niin tärisyttävän vaikutuksen, ettei hän sen jälkeen ollut aivan järjissään.

-- Mutta mihin tautiin hän kuoli? kysyi Beauchamp.

-- Aivokuumeeseen, sanotaan, tai äkilliseen halvaukseen. Eikö se ole melkein sama asia?

-- Halvaukseenko? toisti Beauchamp. -- Sitä on vaikea uskoa. Minäkin näin markiisitar Saint-Méranin pari kertaa, ja hän oli lyhyt, hento, pikemmin herkkähermoinen kuin verevä. Hyvin harvoin sellaiset ihmiset kuin rouva Saint-Méran kuolevat halvaukseen.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Albert, -- olkoon kuoleman syynä mikä tahansa tai kuka lääkäri tahansa, niin saa herra Villefort, tai oikeammin neiti Valentine, tai vielä oikeammin ystävämme Franz suuren perinnön. Luullakseni kahdeksankymmenentuhannen frangin vuotuiset korot.

-- Ja perintö kasvaa vielä melkein kaksinkertaiseksi, kun tuo vanha jakobiini Noirtier kuolee.

-- Siinä se onkin sitkeä ukko, sanoi Beauchamp. -- Luulenpa, että hän on lyönyt vetoa kuoleman kanssa, että ennättää haudata kaikki sukulaisensa. Ja hän voittaakin vedon. Hän on entinen konventin jäsen, joka vuonna 1814 sanoi Napoleonille: "Hallituksenne taittuu, sillä se on kasvi ja on sen vuoksi liian nopeasti kasvanut. Ottakaa tasavalta holhoojaksi, laatikaa perustuslaki ja palatkaa taistelukentälle, ja minä takaan, että saatte viisisataatuhatta sotilasta, näette uuden Marengon ja uuden Austerlitzin. Poliittiset mielipiteet eivät kuole, ne vain toisinaan nukkuvat ja ovat herätessään voimakkaammat kuin levolle mennessään."

-- Hän näyttää käsittelevän ihmisiä aivan samoin kuin mielipiteitä, huomautti Albert. -- Mutta miten Franz tulee toimeen ukon kanssa -- tämähän ei voi tulla toimeen ilman hänen vaimoaan? Niin, missä onkaan Franz?

-- Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa herra Villefort'in seurassa, joka pitää häntä jo perheenjäsenenä.

Melkein kaikissa saattueeseen kuuluvissa vaunuissa keskusteltiin samaan tapaan. Kaikki kummastelivat näitä kahta toisiaan seurannutta kuolemantapausta, mutta kukaan ei epäillytkään, että asiaan kätkeytyisi sellainen kamala salaisuus, josta Avrigny yöllisellä kävelyllään oli puhunut Villefort'ille.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin hautausmaalle. Oli kaunis mutta pilvinen päivä, ja ilma oli siis sopusoinnussa hautajaisten kanssa. Niiden joukossa, jotka suuntasivat kulkunsa perhehautaa kohden, Château-Renaud huomasi myös Morrelin. Tämä oli tullut paikalle omissa vaunuissaan ja kulki yksinään, hyvin kalpeana ja vaiti kapeata, kuusien reunustamaa käytävää myöten.

-- Te täällä! sanoi Château-Renaud pistäen kätensä kapteenin kainaloon. Oletteko Villefort'in tuttavia? Miksi en koskaan ole nähnyt teitä heidän luonaan?

-- En tunne herra Villefort'ia, vastasi Morrel, -- mutta tunsin rouva Saint-Méranin.

Albert ja Franz liittyivät heihin.

-- Tämä paikka ei ole sovelias esittelyä varten, sanoi Albert. -- Mutta samapa tuo, emmehän ole taikauskoisia. Herra Morrel, sallikaa minun esitellä teille Franz d'Epinay, verraton matkatoverini, jonka seurassa tein kiertokulkuni Italiassa. Rakas Franz, herra Maximilien Morrel, verraton ystävä, jonka olen saanut sinun poissa ollessasi ja jonka nimen saat kuulla joka kerta, kun puhun sydämestä, älystä ja rakastettavuudesta.

Morrel epäröi hetkisen. Hän kysyi itseltään, eikö olisi valheellista tervehtiä rakastettavasti miestä, jota vastaan hän salaa taisteli. Mutta hän muisti valansa ja hetken vakavuuden; hän koetti hillitä kasvojensa ilmeitä ja kumarsi Franzille.

-- Neiti Villefort on hyvin suruissaan, eikö olekin? kysyi Debray Franzilta.

-- Hän on aivan käsittämättömän surullinen, vastasi Franz. -- Hän oli tänä aamuna niin huonon näköinen, että tuskin tunsin häntä.

Nämä sanat koskivat kipeästi Morrelin sydämeen. Tuo mies oli siis nähnyt Valentinen ja puhutellut häntä? Nuoren, kuohahtavan upseerin täytyi käyttää koko tarmonsa hillitäkseen itseään ja pitääkseen valansa.

Hän tarttui Château-Renaud'n käsivarteen ja joudutti häntä holvin luo, jonka eteen hautaustoimiston miehet olivat laskeneet molemmat arkut.

-- Suurenmoinen asunto, sanoi Beauchamp luoden katseensa perhehautaan. -- Kesäpalatsi ja samalla talvipalatsi. Kerran tekin sinne joudutte, rakas d'Epinay, sillä tehän kuulutte perheeseen. Minä, joka olen filosofi, tahdon saada asuntoni maalta, pienen majan puiden alta, enkä tahdo noin paljon raskaita kiviä ruumisraukkani päälle. Kuollessani sanon lähelläni oleville niin kuin Voltaire Pironille: "Menen maalle", ja kaikki on loppunut... Rohkaiskaa mielenne, Franz, vaimonnehan saa periä.

-- Te olette toden totta sietämätön, sanoi Franz. -- Politiikassa olette tottunut nauramaan kaikelle, ja suuria asioita johtavat miehet eivät tavallisesti usko mitään. Mutta kun teillä on kunnia puhutella tavallisia ihmisiä, Beauchamp, niin koettakaahan ottaa mukaan sydämenne, jonka jätätte eduskunnan tai päärien kamarin vaatesäilöön.

-- Hyvä Jumala, sanoi Beauchamp, -- mitä onkaan elämä? Pysähdys kuoleman eteisessä.

-- Beauchamp kyllästyttää minua, sanoi Albert. Hän peräytyi Franzin kera ja jätti Beauchamp'in jatkamaan filosofisia mietiskelyjään Debrayn seurassa.

Villefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen jalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja Villefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.

Siellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia laatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin sitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja juhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta. Siitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.

Täällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet nuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät kävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään sekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.

Arkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja laskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja muutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.

Kun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita pidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert ja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.

Franz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli tahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän pelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin palatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei hän kuullut mitään heidän keskustelustaan.

Kun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:

-- Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?

-- Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.

-- Niin pian kuin mahdollista.

-- Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?

Tuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel nähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.

Villefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.

Poikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai tyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja pyysi Franzia istumaan.

-- Herra d'Epinay, sanoi hän, -- tämä hetki ei ole asialleni niin sopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon noudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani on siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar Saint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä ei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin kunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien omaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä paperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti laatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää näitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu Saint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.

-- Hyvä herra, sanoi d'Epinay, -- neiti Valentine on niin syvän surun vallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden totta...

-- Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan viimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. -- Siltä taholta ei siis ole mitään esteitä, sen takaan.

-- Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne mukaan, sanoi Franz. -- Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa minulle sekä iloa että onnea.

-- Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. -- Avioliittosopimus on valmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.

-- Mutta entä suruaika? esteli Franz.

-- Olkaa rauhassa, jatkoi Villefort, -- minun talossani ei suinkaan jätetä soveliaisuuden sääntöjä noudattamatta. Valentine voi mennä tavan vaatimaksi kolmen kuukauden ajaksi tiluksilleen Saint-Méraniin, sillä nämä tilukset kuuluvat nyt hänen perintöönsä. Häät voidaan viettää siellä viikon päästä kaikessa hiljaisuudessa ilman mitään juhlallisuuksia. Markiisitar Saint-Méran toivoikin, että hänen tyttärentyttärensä häät vietettäisiin tällä maatilalla. Häiden jälkeen te voitte palata Pariisiin, ja vaimonne saa viettää nuo kolme kuukautta maalla äitipuolensa seurassa.

-- Niin kuin vain suvaitsette määrätä, sanoi Franz.

-- Suvaitkaa siis odottaa puoli tuntia. Valentine tulee salonkiin. Lähetän noutamaan herra Deschamps'ia, luemme sopimuksen yhdessä ja kirjoitamme sen alle, ja tänä iltana rouva Villefort vie neiti Valentinen maatilalle, jonne menemme heitä tapaamaan viikon päästä.

-- Minulla on vain yksi pyyntö, sanoi Franz.

-- Mikä?

-- Toivon, että Albert de Morcerf ja Raoul de Château-Renaud saavat olla läsnä allekirjoitustilaisuudessa. Tiedättehän, että he ovat minun todistajiani.

-- Puolessa tunnissa on heille lähetetty sana. Tahdotteko itse mennä heitä noutamaan vai lähetättekö jonkun muun heidän luokseen?

-- Mieluimmin menen itse.

-- Odotan siis teitä puolen tunnin päästä, paroni, ja puolen tunnin päästän Valentine on valmis.

Franz kumarsi herra Villefort'ille ja poistui.

Tuskin oli kadulle johtava ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Villefort lähetti sanan Valentinelle ja käski häntä olemaan salongissa puolen tunnin kuluttua, koska silloin odotettiin notaaria ja herra d'Epinayn todistajia.

Tämä odottamaton uutinen herätti talossa suurta huomiota. Rouva Villefort ei ottanut sitä uskoakseen, ja Valentineen se vaikutti kuin salaman isku.

Hän katsoi ympärilleen kuin etsiäkseen jotakuta, joka voisi häntä auttaa.

Hän aikoi mennä isoisänsä luo, mutta portailla hän tapasi herra Villefort'in, joka tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet salonkiin.

Eteisessä Valentine tapasi Barrois'n ja loi vanhaan palvelijaan epätoivoisen katseen.

Vähän Valentinen jälkeen saapui rouva Villefort pikku Edouardin seurassa salonkiin. Huomasi kyllä, että perhesuru oli koskenut häneenkin. Hän oli kalpea ja näytti tavattoman väsyneeltä.

Hän istui, otti Edouardin polvelleen ja painoi tuon tuostakin melkein suonenvedontapaisesti rintaansa vasten lastaan, johon koko hänen elämänsä näytti kohdistuneen.

Kohta ajoivat kahdet vaunut pihaan, toisessa notaari, toisessa Franz ystävineen. Vähän ajan päästä kaikki olivat salongissa koolla.

Valentine oli niin kalpea, että siniset suonet hänen silmiensä ympärillä ja poskissaan erottuivat selvästi. Franz puolestaan ei voinut hillitä suurta mielenliikutustaan.

Château-Renaud ja Albert katsoivat toisiinsa kummastuneina. Hautajaiset eivät tuntuneet heistä niin surullisilta kuin tämä juhlatilaisuus.

Rouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja kun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan voinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.

Herra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.

Kun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli järjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut silmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.

-- Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka varsin hyvin sen tiesi.

-- Olen, vastasi Franz.

Notaari kumarsi.

-- Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu avioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n muuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän annakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme lisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole oikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on peruuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis julistaa mitättömäksi.

-- Niin kyllä, sanoi Villefort, -- mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että minun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun kieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.

-- Olen pahoillani, sanoi Franz, -- että neiti Valentinen läsnä ollessa on tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen varallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin suurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet arvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.

Valentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet vuotivat pitkin hänen poskeaan.

-- Sitä paitsi, jatkoi herra Villefort, -- vaikka menetättekin näin osan teille tulevasta omaisuudesta, ei teidän pidä katsoa tätä testamentin äkillistä muuttamista loukkaukseksi. Se johtuu varmasti vain herra Noirtier'n heikontuneesta sieluntilasta. Isäni ei vastusta sitä, että Valentine menee naimisiin teidän kanssanne, vaan sitä, että hän ylipäänsä menee naimisiin. Jos olisi ollut kysymys jostakusta toisesta, niin hän olisi menetellyt aivan samoin. Vanha ihminen on itsekäs, ja neiti Villefort oli herra Noirtier'n uskollinen toveri, mitä paronitar Epinay ei enää voi olla. Isäni onnettomasta tilasta johtuu, että hänelle hyvin harvoin puhutaan vakavista asioista, sillä hänen heikontunut sielunsa ei voisi niitä seurata. Olen aivan varma siitä, että vaikka hän muistaakin poikansa tyttären menevän naimisiin, hän on unohtanut, minkä nimen hänen poikansa tyttärenpoika saa.

Tuskin oli Villefort lopettanut lauseensa, johon Franz vastasi kumartamalla, kun ovi aukeni ja Barrois astui sisään.

-- Hyvät herrat, sanoi hän niin varmalla äänellä, ettei olisi luullut palvelijan voivan niin puhua isäntäväelleen näin juhlallisessa tilaisuudessa. -- Hyvät herrat, herra Noirtier de Villefort haluaa heti paikalla puhutella Franz de Quesneliä, paroni Epinaytä.

Hänkin, aivan samoin kuin notaari, lausui kaikki sulhasen nimet, ettei mitään erehdystä voisi syntyä.

Villefort vavahti, rouva Villefort pudotti poikansa polveltaan, Valentine nousi mykkänä ja kalpeana kuin kuvapatsas.

Albert ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa entistä kummastuneempina.

Notaari katsoi Villefort'iin.

-- Se on mahdotonta, sanoi kuninkaallinen prokuraattori. -- Sitä paitsi ei herra d'Epinay tällä hetkellä voi poistua salongista.

-- Juuri tällä hetkellä tahtoo isäntäni, herra Noirtier, puhua tärkeistä asioista Franz d'Epinayn kanssa.

-- Isoisä Noirtier puhuu siis? kysyi Edouard tavanmukaisella hävyttömyydellään.

Mutta tämä ilkeys ei saanut rouva Villefort'iakaan hymyilemään, sillä kaikkien ajatukset olivat nyt kohdistuneet toisaanne ja hetki oli niin juhlallinen.

-- Sanokaa herra Noirtier'lle, sanoi Villefort, -- että hänen tahtoaan ei voida täyttää.

-- Siinä tapauksessa herra Noirtier pyytää ilmoittaa, vastasi Barrois, -- että hän antaa kantaa itsensä salonkiin.

Kummastus kasvoi kasvamistaan.

Jonkinmoinen hymy tuli rouva Villefort'in huulille. Valentine nosti huomaamattaan silmänsä aivan kuin kiittääkseen taivasta.

-- Valentine, sanoi Villefort, -- menkäähän tiedustelemaan, mitä tämä isoisänne uusi oikku merkitsee.

Valentine kiirehti muutaman askelen ovea kohden, mutta samassa herra Villefort pidätti häntä.

-- Odottakaa, sanoi hän, -- minä saatan teitä.

-- Anteeksi, sanoi Franz vuorostaan. -- Jos herra Noirtier nimenomaan tahtoo minua puhutella, niin minun velvollisuuteni ennen muita on mennä hänen luokseen. Sitä paitsi olen onnellinen saadessani tervehtiä häntä, koska minulla ei vielä tähän asti ole ollut sitä kunniaa.

-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort huomattavan levottomasti, -- älkää suotta vaivautuko.

-- Anteeksi, sanoi Franz niin kuin ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä. -- En tahdo jättää käyttämättä tätä tilaisuutta todistaakseni herra Noirtier'lle, että hän on väärässä tuntiessaan vastenmielisyyttä minua kohtaan ja että olen päättänyt voittaa sen suurella uskollisuudellani ja hellyydelläni.

Ja Villefort'in estelyistä huolimatta Franz nousi vuorostaan ja seurasi Valentinea, joka jo astui portaita alas niin kuin hukkuva nähdessään oljenkorren. Herra Villefort seurasi heitä. Château-Renaud ja Morcerf katsoivat toisiinsa täysin ymmällä.

75. Pöytäkirja

Noirtier odotti nojatuolissaan mustiin puettuna.

Kun ne kolme, joita hän odotti, olivat astuneet huoneeseen, katsoi hän oveen, ja palvelija sulki sen heti.

-- Ottakaa huomioon, sanoi Villefort hiljaa Valentinelle, joka ei voinut salata iloaan, -- jos herra Noirtier tahtoo ilmoittaa teille asioita, jotka voivat tehdä avioliittonne tyhjäksi, kiellän teitä ymmärtämästä häntä.

Valentine nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

Villefort lähestyi Noirtier'ta.

-- Tässä on Franz d'Epinay, sanoi hän. -- Olette pyytänyt häntä luoksenne, ja hän on tullut. Olen puolestani jo kauan toivonut tätä tapaamista, jotta hän voisi todistaa teille, kuinka aiheettomasti vastustatte hänen avioliittoaan neiti Valentinen kanssa.

Noirtier vastasi luomalla Villefort'iin katseen, joka pani kylmät väreet kulkemaan pitkin tämän ruumista.

Hän kutsui katseellaan Valentinen lähemmäksi ja sai hänet ymmärtämään, että hän etsi sanaa avain. Sitten hän suuntasi katseensa kahden ikkunan välissä olevaan pieneen pöytään.

Valentine aukaisi pöydän laatikon ja löysi sieltä avaimen.

Kun hänellä oli tämä avain ja kun vanhus oli ilmaissut, että se todellakin oli hänen pyytämänsä avain, suuntautui halvaantuneen katse vanhaan pöytäkaappiin, jota moneen vuoteen ei ollut käytetty, koska tiedettiin, että siinä oli vain arvottomia papereita.

-- Pitääkö minun avata pöytäkaappi? kysyi Valentine.

-- Pitää, ilmaisi vanhus.

-- Avaanko laatikot?

-- Avaat.

-- Sivuillako olevat?

-- Ei.

-- Keskimmäisenkö?

-- Niin.

Valentine avasi sen ja otti sieltä paperikäärön.

-- Tätäkö tahdotte, isoisä? kysyi hän.

-- En.

Hän otti sieltä paperin toisensa jälkeen, kunnes laatikko oli aivan tyhjä.

-- Mutta laatikko on nyt aivan tyhjä, sanoi hän.

Vanhuksen katse suuntautui sanakirjaan.

-- Kyllä ymmärrän, isoisä, sanoi Valentine.

Hän lausui kaikki kirjaimet, kunnes tuli S:ään; silloin Noirtier pysäytti hänet.

Hän avasi sanakirjan ja etsi sanaan salalaatikko asti.

-- Ja kuka tuntee tämän salalaatikon?

Noirtier katsoi oveen, jonka kautta palvelija oli poistunut.

-- Barrois? kysyi nuori tyttö.

-- Niin, ilmaisi Noirtier.

-- Kutsunko hänet?

-- Kutsu.

Valentine meni ovelle ja kutsui Barrois'n huoneeseen. Kärsimättömyyden hiki virtasi pitkin Villefort'in otsaa, ja Franz oli aivan ällistynyt.

Vanha palvelija tuli.

-- Barrois, sanoi Valentine, -- isoisäni käski minua ottamaan avaimen tuon pöydän laatikosta, avaamaan tämän pöytäkaapin ja tuon laatikon. Siinä on salalaatikko, jonka te kuulutte tuntevan. Avatkaa se.

Barrois katsoi vanhukseen.

-- Totelkaa, sanoi Noirtier'n älykäs katse.

Barrois totteli. Laatikon pohja oli kaksinkertainen, ja sen alta tuli näkyviin mustalla nauhalla sidottu paperikimppu.

-- Tätäkö tarkoitatte? kysyi Barrois.

-- Niin, ilmaisi Noirtier.

-- Kenelle minun pitää antaa nämä paperit? Herra Villefort'illeko?

-- Ei.

-- Neiti Valentinelleko?

-- Ei.

-- Herra Franz d'Epinaylleko?

-- Niin.

Kummastuneena Franz astui askelen eteenpäin.

-- Minulleko? sanoi hän.

-- Niin.

Franz otti paperit Barrois'ilta ja katsoi päällekirjoituksen: "Nämä on kuoltuani annettava kenraali Durandille, joka kuollessaan jättäköön ne pojalleen ja käskeköön säilyttää niitä huolellisesti, sillä niiden joukossa on eräs hyvin tärkeä paperi."

-- Mitä minun pitää tehdä näillä papereilla? kysyi Franz.

-- Säilyttäkää ne sinetillä suljettuina, sanoi kuninkaallinen prokuraattori.

-- Ei, ei, ilmaisi Noirtier kiihkeästi.

-- Tahdotteko ehkä, että tämä herra ne lukee? kysyi Valentine.

-- Tahdon, vastasi vanhus.

-- Kuulettehan, herra paroni, isoisäni pyytää teitä lukemaan ne, sanoi Valentine.

-- Istukaamme siis, lausui Villefort kärsimättömänä, -- sillä tämä kestää jonkin aikaa.

-- Istukaa! ilmaisi vanhuksen katse.

Villefort istui, mutta Valentine jäi seisomaan isoisänsä viereen nojaten hänen tuoliinsa, ja Franz seisoi hänen edessään paperit kädessään.

-- Lukekaa, ilmaisi vanhuksen katse.

Franz avasi kuoren, ja huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä jatkui hänen alkaessaan lukea:

Ote päiväkirjasta, joka laadittiin bonapartelaisten klubissa Saint-Jaques-kadun varrella helmikuun 5. päivänä 1815.

Franz keskeytti.

-- Helmikuun 5. päivänä! Samana päivänä, jona isäni surmattiin!

Valentine ja Villefort olivat vaiti. Vanhuksen katse vain sanoi selvästi:

-- Jatkakaa!

-- Lähtiessään tästä klubista isäni katosi, jatkoi Franz.

Noirtier'n katse teroitti:

-- Lukekaa!

Hän jatkoi:

Me allekirjoittaneet, Louis-Jacques Beaurepaire, tykkiväen eversti, Etienne Duchampy, prikaatinkenraali, ja Claude Lecharpal, vesilaitos- ja metsäylihallituksen johtaja:

Selitämme, että helmikuun 4. päivänä saapui Elban saarelta kirje, joka suositteli bonapartelaisen klubin jäsenille kenraali Flavien de Quesneliä, joka palveltuaan keisaria vuodesta 1804 vuoteen 1815 oli täydellisesti luotettava napoleonilaisen hallituksen kannattaja, vaikkakin Ludvig XVIII oli liittänyt paronin arvonimen hänen tiluksiinsa Epinayssä.

Tämän johdosta lähetettiin kirje kenraali Quesnelille ja pyydettiin häntä saapumaan 5:nnen päivän kokoukseen. Kirjeessä ei mainittu, minkä kadun varrella ja missä talossa kokous aiottiin pitää. Sen alla ei ollut mitään nimeä, mutta kenraalille ilmoitettiin, että jos hän tahtoo olla valmiina, niin kello yhdeksän illalla tullaan häntä noutamaan.

Kokous kesti kello yhdeksästä illalla puoliyöhön.

Kello yhdeksän meni klubin puheenjohtaja kenraalin luo. Kenraali oli valmis. Puheenjohtaja ilmoitti ehdoksi hänen saapumiselleen, että hän ei saisi tietää, missä kokous pidettiin, että hänen silmilleen siis sidotaan side ja että hänen tulee vannoa olevansa koettamatta ottaa sitä pois.

Kenraali Quesnel suostui näihin ehtoihin ja lupasi kunniasanallaan olla koettamatta nähdä, minne hänet vietiin.

Kenraali oli käskenyt vaunujensa olla valmiina, mutta puheenjohtaja sanoi, että niitä ei mitenkään voitu käyttää, koska siitä ei ollut mitään hyötyä, että isännän silmät sidottiin, jos hänen palvelijansa silmät saivat olla auki ja hän siis tietäisi, mitä tietä ajettiin.

-- Miten siis teemme? kysyi kenraali.

-- Minulla on omat vaununi, sanoi puheenjohtaja.

-- Oletteko siis niin varma ajajastanne, että voitte uskoa hänelle salaisuuden, jonka ilmaisemista minulle pidätte ajattelemattomuutena?

-- Ajajamme on klubin jäsen, sanoi puheenjohtaja. -- Vaunujamme ohjaa valtioneuvos.

-- Siinä tapauksessa uhkaa meitä toinen vaara, se, että voimme kaatua, sanoi kenraali nauraen.

Olemme tämän leikinlaskun panneet muistiin todistaaksemme, että kenraalia ei millään tavoin pakotettu, vaan että hän saapui omasta vapaasta tahdostaan.

Vaunuihin astuttuaan puheenjohtaja muistutti vielä kerran kenraalia siitä, että tämä oli luvannut antaa sitoa silmänsä. Kenraali ei mitenkään vastustanut tätä muodollisuutta. Tarkoitukseen käytettiin vaunuissa varta vasten olevaa silkkiliinaa.

Ajon aikana puheenjohtaja oli huomaavinaan, että kenraali koetti katsoa siteen läpi. Hän huomautti silloin kenraalia tämän lupauksesta.

-- Sehän on totta! sanoi kenraali.

Vaunut pysähtyivät erään Saint-Jacques-kadun lähellä olevan kujan suuhun. Kenraali astui vaunuista nojautuen puheenjohtajan käsivarteen tietämättä, mikä hänen arvonsa oli, ja luullen häntä ainoastaan tavalliseksi klubin jäseneksi. He astuivat kujan poikki, nousivat erään talon toiseen kerrokseen ja saapuivat kokoushuoneeseen.

Kokous oli jo alkanut. Klubin jäsenet, jotka edeltäpäin tiesivät, kuka heille sinä iltana esiteltäisiin, olivat saapuneet paikalle täysilukuisina. Kun kenraali oli tuotu keskelle salia, pyydettiin häntä ottamaan side silmiltään. Hän noudatti heti kehotusta ja näytti hämmästyvän tavatessaan niin paljon tuttaviaan seurassa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut siihen asti ollut aavistustakaan.

Kysyttiin hänen mielipiteitään, mutta hän vastasi vain, että Elban saarelta tulleissa kirjeissä ne varmaankin oli selvästi ilmaistu...

Franz keskeytti.

-- Isäni oli kuningasmielinen, sanoi hän. -- Eihän hänen mielipiteitään tarvinnut tiedustella, jokainenhan ne tiesi ja tunsi.

-- Siitä johtuikin ystävyyteni hänen kanssaan, rakas herra Franz, sanoi Villefort. -- On helppo liittyä ihmiseen, jolla on samat mielipiteet kuin itselläkin on.

-- Lukekaa, ilmaisi yhä vanhuksen katse.

Franz jatkoi:

Puheenjohtaja ryhtyi silloin puhumaan ja pyysi kenraalia tarkemmin selittämään mielipiteensä. Mutta herra Quesnel vastasi, että hän halusi ennen kaikkea tietää, mitä varten hänet oli kutsuttu saapuville.

Kenraalille luettiin silloin tuo Elban saarelta saapunut kirje, jossa klubille suositeltiin häntä varmana ja täysin luotettavana miehenä. Siinä oli laajasti selostettu keisarin aiottu paluu Elban saarelta ja luvattiin lisätietoja uudessa kirjeessä heti, kun Marseilleen saapuu laivanvarustaja Morrelin omistama Pharaon-laiva, jonka kapteeni oli keisarille uskollinen.

Tätä kirjettä luettaessa kenraali, johon oli luultu voitavan luottaa aivan kuin veljeen, osoitti selviä tyytymättömyyden ja vastahakoisuuden merkkejä.

Kirjeen lukemisen päätyttyä hän seisoi paikallaan vaiti ja silmäkulmiaan rypistäen.

-- No, kysyi puheenjohtaja, -- mitä sanotte tämän kirjeen johdosta, herra kenraali?

-- Sanon vain, että on kulunut liian lyhyt aika siitä, jolloin vannottiin uskollisuutta kuningas Ludvig XVIII:lle, niin että sen voisi rikkoa entisen keisarin hyväksi.

Tällä kertaa oli vastaus niin selvä, ettei kukaan voinut erehtyä hänen mielipiteistään.

-- Kenraali, sanoi puheenjohtaja, -- meillä ei ole ketään kuningas Ludvig XVIII:ta eikä ketään entistä keisaria. Meillä ei ole ketään muuta kuin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas, joka kymmenen kuukautta sitten karkotettiin petoksella ja väkivallalla Ranskasta ja valtakunnastaan.

-- Hyvät herrat, sanoi kenraali, -- te mahdollisesti ette tunnusta kuningas Ludvig XVIII:ta, mutta minä tunnustan. Hänhän on tehnyt minut paroniksi ja sotamarsalkaksi, enkä koskaan voi unohtaa, että saan hänen onnellista paluutaan kiittää näistä molemmista arvonimistäni.

-- Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja noustessaan aivan vakavalla äänellä, -- varokaa sanojanne. Puheenne ilmaisee meille selvästi, että Elban saarella on petytty teidän suhteenne ja että meitä on petetty. Tiedonantomme johtuvat siitä luottamuksesta, mitä tunsimme teitä kohtaan, siis tunteesta, joka vain tuottaa teille kunniaa. Mutta olemme erehtyneet. Aatelisarvo ja virkanimi ovat sovittaneet teidät uuden hallituksen kanssa, jonka me tahdomme kukistaa. Emme tahdo pakottaa teitä auttamaan meitä, emme liitä joukkoomme ketään väkivalloin, emme sido ketään vastoin hänen omaatuntoaan ja vakaumustaan, mutta aiomme pakottaa teidät toimimaan kunnon miehen tavoin, vaikka teillä ei siihen olisikaan halua.

-- Sanotte kunnon miehen teoksi sitä, että tietäessään salaliittonne hän ei sitä ilmaise! Minä sanon sitä kanssarikollisuudeksi. Näettehän, että olen vielä suorempi kuin te olettekaan...

-- Oi isäni, sanoi Franz keskeyttäen lukemisen, -- nyt ymmärrän, miksi he sinut surmasivat.

Valentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli todellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.

Villefort käveli hänen takanaan edestakaisin.

Noirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja juhlallisuutensa.

Franz alkoi jälleen lukea:

-- Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, -- teitä pyydettiin saapumaan kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig XVIII:n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille, jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta vai hänen majesteettiaan keisaria.

-- Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. -- Olen vannonut uskollisuutta Ludvig XVIII:lle ja pidän valani.

Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.

Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette siksi vakava ja järkevä mies, että ymmärrätte, missä asemassa olemme, sekä me että te, ja suoruutenne sanelee ne ehdot, jotka meidän tulee teille asettaa. Teidän tulee siis kautta kunnianne vannoa, ettette ilmaise mitään siitä, mitä olette täällä kuullut.

Kenraali tarttui kädellään miekkaansa ja sanoi:

-- Jos puhutte kunniasta, niin kunnioittakaa ensin lakeja älkääkä ryhtykö väkivaltaisiin toimenpiteisiin.

-- Ja te, jatkoi puheenjohtaja, ja hänen tyyneytensä oli vielä kammottavampi kuin kenraalin suuttumus, -- älkää koskeko miekkaanne, sen neuvon annan teille.

Kenraali loi ympärilleen katseen, jossa ilmeni levottomuutta. Mutta hän ei vielä taipunut, päinvastoin hän rohkaisi mielensä.

-- Minä en vanno, sanoi hän.

-- Siinä tapauksessa olette kuoleman oma, sanoi puheenjohtaja tyynesti.

Herra d'Epinay tuli hyvin kalpeaksi. Hän katsoi ympärilleen toisen kerran. Useat klubin jäsenet kuiskailivat keskenään, ja monet tapailivat miekkaa viittansa alta.

-- Kenraali, sanoi puheenjohtaja, -- olkaa turvassa. Olette täällä kunnon miesten seurassa, jotka ensin koettavat kaikin tavoin kääntää mielipiteenne, ennen kuin ryhtyvät äärimmäisiin keinoihin. Mutta sanoittehan, että olette salaliittolaisten seurassa; teidän tulee antaa salaisuutemme meille takaisin.

Vaitiolo seurasi näitä sanoja, ja kun kenraali ei vastannut mitään, sanoi puheenjohtaja ovenvartijalle:

-- Sulkekaa ovet.

Tuli kuolemanhiljaisuus.

Silloin kenraali astui askelen eteenpäin ja koettaen kaikin voimin tyynnyttää mieltään sanoi:

-- Minulla on poika ja minun pitää ensisijassa ajatella häntä jouduttuani murhamiesten seuraan.

-- Kenraali, sanoi puheenjohtaja ylevästi, -- yksinäisellä miehellä on aina oikeus solvaista viittäkymmentä, se on heikkojen etuoikeus. Mutta väärin teette käyttäessänne tätä oikeutta. Vannokaa, älkääkä meitä solvaisko.

Jo toisen kerran lauhdutti kenraalia kokouksen puheenjohtajan ylevämmyys. Hän epäröi hetkisen. Viimein hän lähestyi puheenjohtajan pöytää ja sanoi:

-- Mikä on valan muoto?

-- Tämä:

'Kautta kunniani vannon, etten kenellekään koskaan maailmassa ilmaise, mitä olen kuullut ja nähnyt helmikuun viidentenä päivänä, kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tunnustan ansaitsevani kuoleman, jos tämän valan rikon.'

Kenraali näytti vapisevan hermostuneesti, ja tämä seikka esti häntä muutaman sekunnin aikana vastaamasta. Lopulta hän voitti vastenmielisyytensä ja lausui valan, mutta niin heikolla äänellä, että tuskin erotti sanoja. Sen vuoksi muutamat jäsenet vaativatkin, että hän lausuisi sen uudelleen kovemmalla äänellä. Hän totteli.

-- Nyt haluan poistua, sanoi kenraali. -- Olenko viimeinkin vapaa?

Puheenjohtaja nousi, viittasi kolmea jäsentä häntä seuraamaan, ja kenraali astui vaunuihin annettuaan ensin sitoa silmänsä. Näiden kolmen henkilön joukossa oli ajaja, joka heidät oli perille kuljettanut.

Toiset klubin jäsenet poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.

-- Minne tahdotte meidän saattavan teidät? kysyi puheenjohtaja.

-- Minne tahansa, kun vain pääsen teidän seurastanne, vastasi herra d'Epinay.

-- Hyvä herra, lausui silloin puheenjohtaja, -- olkaa varuillanne, ette ole enää kokouksessa, olette tekemisissä vain yksityisten ihmisten kanssa. Älkää solvaisko heitä, ellette tahdo joutua vastaamaan solvauksestanne.

Mutta ymmärtämättä tätä vastausta herra d'Epinay jatkoi:

-- Olette vaunuissanne yhtä urhoollinen kuin klubissannekin, sillä onhan neljä miestä aina voimakkaampi kuin yksi.

Puheenjohtaja käski pysäyttää vaunut.

He olivat juuri Ormes-rantakadun kohdalla, jossa on virran rannalle johtavat portaat.

-- Miksi pysäytätte tässä? kysyi herra d'Epinay.

-- Siksi, vastasi puheenjohtaja, -- että olette solvaissut kunnon miestä, eikä tämä mies tahdo enää ajaa kanssanne vaatimatta ensin asianmukaista hyvitystä.

-- Uusi tapa surmata toinen, sanoi kenraali kohauttaen olkapäitään.

-- Hillitkää sanojanne, sanoi puheenjohtaja, -- ellette tahdo, että pidän teitä juuri sellaisena miehenä kuin ne, joista äsken mainitsitte, pelkurina, joka ottaa raukkamaisuutensa kilvekseen. Olette yksin, yksi teille vastaakin. Teillä on miekka kupeellanne, minulla samoin tämän kepin sisässä. Teillä ei ole todistajia, toinen näistä herroista saa täyttää sen paikan. Nyt, jos niin tahdotte, voitte ottaa siteen silmiltänne.

Kenraali otti heti paikalla silkkiliinan silmiltään.

-- Lopultakin saan siis tietää, kenen kanssa olen tekemisissä.

Vaunun ovi avattiin, ja miehet astuivat alas...

Franz keskeytti vielä kerran. Hän kuivasi kylmää hikeä otsaltaan. Oli kauheaa katsella tätä vapisevaa ja kalpeata poikaa, joka väristen luki hänelle tähän asti outoja yksityiskohtia isänsä kuolemasta.

Valentine pani kätensä ristiin, aivan kuin olisi rukoillut.

Noirtier katseli Villefort'ia melkein ylevä halveksumisen ja ylpeyden ilme silmissään.

Franz jatkoi:

Oli, niin kuin olemme maininneet, helmikuun 5. päivä. Kolmena päivänä oli ollut viiden tai kuuden asteen pakkanen, ja portaat olivat liukkaat. Kenraali oli kookas ja lihava; puheenjohtaja tarjosi hänelle kaidepuunpuolisen reunan.

Molemmat todistajat seurasivat heitä.

Oli synkkä yö; portaiden ja virran välinen ranta oli liukas lumesta ja iljanteesta, vieressä oli musta ja syvä virta, jossa uiskenteli jääkappaleita.

Toinen todistaja meni noutamaan lyhdyn eräästä hiililaivasta, ja tämän valossa tarkastettiin aseet.

Puheenjohtajan miekka, joka, kuten sanottu, oli vain kävelykepin sisällä pidettävä pistoase, oli lyhyempi kuin vastustajan, eikä siinä ollut väistölevyä.

Kenraali d'Epinay ehdotti, että vedettäisiin arpaa miekoista, mutta puheenjohtaja väitti, että hän oli haastanut taisteluun ja edellyttänyt, että kumpikin käyttäisi omaa asettaan.

Todistajat koettivat taivuttaa häntä, puheenjohtaja vaati heitä vaikenemaan.

Lyhty laskettiin maahan, kaksintaistelijat asettuivat sen kummallekin puolen, ja taistelu alkoi.

Miekat välkähtelivät valossa, mutta miehiä tuskin näki, niin pimeä oli.

Kenraali d'Epinayta pidettiin armeijan taitavimpana miekkailijana, mutta toinen hyökkäsi niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että hänen täytyi peräytyä, ja peräytyessään hän kaatui.

Todistajat luulivat hänen kuolleen, mutta vastustaja, joka tiesi, ettei ollut miekallaan osunut häneen, tarjosi hänelle kätensä ja auttoi häntä nousemaan. Sen sijaan että tämä seikka olisi kenraalia tyynnyttänyt, se ärsyttikin häntä, ja hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun.

Mutta vastustaja ei väistynyt vähääkään, vaan ahdisti häntä miekallaan. Kolme kertaa kenraali peräytyi huomatessaan tulleensa liian lähelle ja kolme kertaa hän uudelleen hyökkäsi.

Kolmannella kerralla hän jälleen kaatui.

Toiset luulivat hänen jalkansa luiskahtaneen niin kuin edelliselläkin kerralla. Mutta kun todistajat eivät nähneet hänen nousevan, lähestyivät he häntä ja koettivat nostaa häntä seisomaan. Mutta se, joka oli tarttunut hänen kainaloonsa, tunsikin käsissään jotakin kosteata ja lämmintä; se oli verta.

Kenraali, joka oli mennyt melkein tainnoksiin, tointui.

-- Minua vastaan onkin lähetetty joku tappelupukari, joku rykmentin miekkailunopettaja...

Puheenjohtaja lähestyi sanaakaan sanomatta lyhtyä pitelevää todistajaa, kääri hihansa ja näytti kahta käsivarressaan olevaa pistoa; sitten hän aukaisi liivinsä ja näytti kyljessään olevaa kolmatta haavaa.

Mutta hän ei ollut päästänyt edes huokaustakaan.

Kenraali d'Epinayn kuolinkamppailu alkoi, ja viiden minuutin päästä hän oli hengetön...

Franz luki nämä viimeiset sanat niin tukahtuneella äänellä, että ne tuskin kuuluivatkaan. Luettuaan hän pyyhkäisi kädellään silmiään aivan kuin karkottaakseen niiden edestä varjon.

Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

Puheenjohtaja nousi portaita pistettyään miekkansa kepin sisään; verijuova osoitti hänen kulkemaansa tietä. Hän ei ollut vielä päässyt portaitten päähän, kun hän kuuli kumean luiskahduksen; todistajat heittivät kenraalin ruumiin virtaan huomatessaan hänet kuolleeksi.

Kenraali on siis kaatunut rehellisessä taistelussa eikä missään salahyökkäyksessä, niin kuin luultiin.

Vakuudeksi olemme tämän allekirjoittaneet peläten, että kerran voi tulla hetki, jolloin voidaan jotakuta läsnä olleista syyttää tahallisesta murhasta tai ritarillisuuden sääntöjen rikkomisesta.

Allekirjoittaneet: _Beaurepaire, Duchampy ja Lecharpal.

Kun Franz oli lopettanut tämän pojan tunteita syvästi järkyttävän kertomuksen, kun Valentine mielenliikutuksesta kalpeana oli kuivannut kyynelen silmistään, kun Villefort peräytyneenä nurkkaan koetti häätää myrskyä luomalla rukoilevia katseita säälimättömään vanhukseen, sanoi Franz Noirtier'lle:

-- Hyvä herra, koska tunnette tämän kamalan tarinan kaikki yksityiskohdat, koska olette antanut kunnon miesten sen todistaa, koska näytätte tuntevan mielenkiintoa minua kohtaan, vaikkakin se tähän asti on ilmennyt vain siinä, että olette tuottanut minulle tuskaa, niin älkää kieltäkö minulta viimeistä hyvitystä, vaan ilmaiskaa minulle klubin puheenjohtajan nimikin, jotta vihdoinkin saan tietää isäni surmaajan.

Villefort etsi vaistomaisesti ovenripaa. Valentine, joka ennen muita oli arvannut vanhuksen vastauksen ja joka usein oli huomannut hänen käsivarressaan kaksi miekan tekemää arpea, peräytyi askelen.

-- Taivaan nimessä, neiti, sanoi Franz kääntyen morsiamensa puoleen, -- yhtykää pyyntööni, että saan tietää sen miehen nimen, joka teki minut kaksivuotiaana orvoksi.

Valentine seisoi liikkumattomana ja vaiti.

-- Älkää pitkittäkö tätä tuskallista kohtausta, sanoi Villefort, -- nimethän on tahallaan jätetty mainitsematta. Isänikään ei tiedä puheenjohtajan nimeä, ja jos hän tietäisi, ei hän osaisi sitä sanoa, sillä eihän sukunimiä ole sanakirjassa.

-- Mikä onnettomuus! sanoi Franz. -- Tätä lukiessani on minulle antanut voimia se toivo, että viimeinkin saan tietää, kuka surmasi isäni! Hyvä herra, sanoi hän kääntyen Noirtier'n puoleen, tehkää voitavanne, minä rukoilen ... koettakaa minulle ilmoittaa, selittää, kuka...

-- Kyllä, ilmaisi Noirtier.

-- Neiti, neiti! huudahti Franz. -- Isoisänne on luvannut ilmaista minulle tuon miehen... Auttakaa minua ... tehän häntä ymmärrätte ... auttakaa minua.

Noirtier loi katseensa sanakirjaan.

Franz otti sen ja luetteli kaikki kirjaimet M:ään asti.

Tämän kirjaimen kohdalla vanhus vastasi myöntävästi.

-- M! kertasi Franz.

Nuoren miehen sormet kulkivat sanasta sanaan. Mutta joka sanan kohdalla Noirtier'n katse vastasi kieltävästi. Lopulta Franz saapui sanaan: minä.

-- Niin, ilmaisi vanhus.

-- Te! huudahti Franz, ja hänen hiuksensa nousivat kauhusta pystyyn. -- Te herra Noirtier! Tekö surmasitte isäni?

-- Niin, vastasi Noirtier luoden nuoreen mieheen majesteetillisen katseen.

Voimattomana Franz vaipui tuoliin.

Villefort avasi oven ja pakeni, sillä hänessä heräsi halu tukahduttaa sekin pieni elon kipinä, joka vanhuksessa vielä oli jäljellä.

76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet

Vanhempi Cavalcanti oli lähtenyt hoitamaan tointaan, ei hänen majesteettinsa Itävallan keisarin armeijaan, vaan Luccan kylpylaitoksen pelipöytien ääreen, sillä siellä hän kävi hartaasti.

Selväähän on, että hän viimeiseen ropoon asti oli nostanut ne rahat, jotka hänelle oli luvattu matkakulujen korvaamiseksi sekä palkkioksi arvokkaan ja juhlallisen isän osan näyttelemisestä.

Hänen lähtiessään Andrea oli saanut kaikki ne paperit, joiden mukaan hänellä oli kunnia olla markiisi Bartolomeo ja markiisitar Oliva Cavalcantin poika.

Hän oli siis saavuttanut varman aseman pariisilaisessa seurapiirissä, joka niin mielellään ottaa vastaan ulkomaalaisia ja kohtelee heitä, ei sen mukaan, mitä he ovat, vaan sen mukaan, mitä he tahtovat olla.

Mitä nuorelta mieheltä Pariisissa vaaditaan? Että hän jokseenkin hyvin puhuu ranskaa, pukeutuu säädyllisesti, pelaa rohkeasti ja maksaa käteisellä.

Tietysti ulkomaalaisilta vaaditaan näissä suhteissa vähemmän kuin pariisilaisilta.

Kahdessa viikossa Andrea oli siis saavuttanut melko hyvän aseman. Häntä puhuteltiin kreiviksi, sanottiin, että hänellä oli viidenkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ja kerrottiin hänen isänsä suunnattoman suurista aarteista, jotka oli kätketty Saravezzan kaivoksiin.

Eräs tiedemies, jolle mainittiin tästä jälkimmäisestä seikasta, kertoi nähneensä nuo kivilouhimot, ja heti muuttuivat siihen asti häilyvät tiedot aivan varmoiksi.

Niin oli asian laita siinä pariisilaisessa seurapiirissä, johon olemme lukijamme vieneet, kun eräänä iltana Monte-Cristo tuli Danglars'in luo. Herra Danglars ei ollut kotona, mutta kreiviä kehotettiin menemään paronittaren luo, joka kyllä otti vastaan, ja Monte-Cristo suostui.

Rouva Danglars oli Auteuilin päivällisten ja niitä seuranneiden tapausten jälkeen vavisten ajatellut Monte-Criston kreiviä, etenkin kun kreivin nimi mainittiin silloin kun hän itse ei ollut läsnä. Mutta kun kreivi saapui, niin hänen avonainen ilmeensä, kirkkaat silmänsä, rakastettavuutensa ja mielistelynsä karkottivat pelon. Paronitar ei voinut kuvitella, että ulkonaisesti niin rakastettava henkilö voi hautoa hänen turmiotaan. Turmeltuneet ihmiset eivät yleensä voi käsittää, että joku hautoisi pahaa ajattelematta samalla omaa hyötyään. He pitävät tarpeetonta ja hyödytöntä pahuutta aivan järjettömänä.

Kun Monte-Cristo astui budoaariin, jonne jo kerran ennen olemme vieneet lukijan ja jossa paronitar jokseenkin levottomana katseli tyttärensä näyttämiä piirustuksia -- katseltuaan niitä vähän aikaisemmin Andrea Cavalcantin seurassa --, niin sai kreivi tulollaan aikaan tavallisen vaikutuksensa; paronitar melkein hymyili hänelle ensin hiukan säikähdettyään kuullessaan hänen nimensä.

Ensi silmäyksellä kreivi ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Paronitar lojui sohvalla, Eugénie istui hänen vieressään, ja heidän lähellään seisoi Cavalcanti.

Cavalcanti, mustapukuisena kuin Goethen sankari, jalassaan kiiltonahkakengät ja ohuet valkoiset sukat, siveli jokseenkin valkoisella ja jokseenkin hyvin hoidetulla kädellään vaaleaa tukkaansa. Tätä liikettä tehdessä kimalteli hänen pikkusormessaan oleva jalokivi, jota hän Monte-Criston neuvoista huolimatta ei voinut olla käyttämättä.

Liikettä myötäili neiti Danglars'iin kohdistunut tulinen katse ja huokailu.

Neiti Danglars oli samanlainen kuin ennenkin, nimittäin kaunis, kylmä ja pilkallinen. Hän huomasi Andrean jokaisen katseen ja huokauksen, mutta ne kilpistyivät sitä Minervan panssaria vastaan, jota filosofit väittävät Sapphonkin käyttäneen.

Eugénie tervehti kylmästi kreiviä ja käytti heti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vetäytyäkseen omaan salonkiinsa, josta piankin kuului kaksi raikasta ja iloista ääntä ja pianonsäveliä. Monte-Cristo päätteli siitä aivan oikein, että neiti Danglars oli paljon mieluummin laulunopettajansa Lucy d'Armillyn kuin hänen ja Cavalcantin seurassa.

Kreivi näytti olevan kokonaan syventynyt keskusteluun paronittaren kanssa, mutta hän huomasi kuitenkin, miten levoton Andrea Cavalcanti oli, kuinka hän meni oven luo kuuntelemaan laulua ihastuneen näköisenä uskaltamatta avata ovea.

Kohta saapui pankkiiri. Hänen katseensa suuntautui ensin Monte-Cristoon ja sitten Andreaan.

Vaimoaan hän tervehti tavalla, jota monet aviomiehet käyttävät puolisonsa seurassa ja josta naimattomalla ei voi olla aavistustakaan, ennen kuin on julkaistu laaja avioliiton salamerkkisanasto.

-- Eivätkö neidit ole kutsuneet teitä harrastamaan musiikkia kanssaan? kysyi Danglars Andrealta.

-- Eivät ole, vastasi Andrea huoaten entistä syvempään.

Danglars meni heti väliovelle ja avasi sen.

Ovesta näkyi kaunis kuvaelma, jollaisia Saksassa usein järjestetään: tytöt istuivat yhdessä pianotuolilla ja säestivät kumpikin yhdellä kädellä lauluaan. He olivat sattumalta ryhtyneet tähän säestystapaan ja saavuttaneet siinä suuren näppäryyden.

Neiti d'Armilly oli kaunis tai pikemmin sanoen hyvin suloinen tyttö. Hän oli lyhyt ja hento kuin keijukainen, vaaleat kiharat valuivat hänen kaulalleen melkein liiankin alas, niin kuin Peruginon taulujen madonnilla, ja silmät olivat raukeat. Hänellä kuului olevan heikko rinta, ja saattoi siis odottaa, että hän kerran kuolisi laulaen kuten Antonia "Cremonan viulunsoittajassa".

Monte-Cristo loi nopean ja uteliaan katseen naisten huoneeseen. Hän näki ensi kertaa neiti d'Armillyn, josta oli usein kuullut talossa puhuttavan.

-- No, kysyi pankkiiri, -- eikö meitä muita päästetäkään sisään?

Hän vei nuoren miehen salonkiin ja veti joko tahallaan tai sattumalta ovea niin paljon kiinni, ettei siltä kohtaa, missä Monte-Cristo ja paronitar istuivat, voinut nähdä mitään. Mutta kun paroni oli mennyt Andrean mukana, ei paronitar näyttänyt huomaavankaan tätä seikkaa.

Kohta kreivi kuuli Andrean äänen kaikuvan hänen laulaessaan pianon säestyksellä korsikalaista laulua.

Laulun aikana, jota kuunnellessaan kreivi unohti Andrean ja muisteli Benedettoa, paronitar ylisti Monte-Cristolle miehensä tyyneyttä, tämä kun oli sinä aamuna erään milanolaisen pankkiirin vararikossa menettänyt kolme- tai neljäsataatuhatta frangia.

Ylistys olikin ansaittu, sillä ellei kreivi jo ennen olisi saanut asiaa tietoonsa, ei paronin ulkomuoto olisi ilmaissut mitään.

-- Hyvä, ajatteli Monte-Cristo, -- hän salaa jo tappionsa. Kuukausi sitten hän vielä kerskaili niistä.

Sitten hän jatkoi ääneen:

-- Hyvä rouva, herra Danglars tuntee niin hyvin pörssin, että hän jonakin päivänä kyllä voittaa takaisin sen, mitä muualla menettää.

-- Te erehdytte siinä suhteessa niin kuin muutkin, sanoi rouva Danglars.

-- Millä tavoin erehdyn? kysyi Monte-Cristo.

-- Herra Danglars ei näet koskaan pelaa pörssissä.

-- Sehän on totta, muistan herra Debrayn kertoneen... Mutta miten herra Debray voi? En ole nähnyt häntä kolmeen neljään päivään.

-- En minäkään, sanoi rouva Danglars ihmeteltävän rauhallisesti. -- Mutta te jätitte kesken lauseenne.

-- Minkä?

-- Väititte, että herra Debray oli sanonut teille jotakin...

-- Se on totta. Herra Debray sanoi, että te olette pörssikeinottelupaholaisen vallassa.

-- Suoraan sanoen harrastin sitä jonkin aikaa, sanoi rouva Danglars, -- mutta nyt olen siitä luopunut.

-- Siinä teette väärin. Hyvä Jumala, onnihan on niin perin oikullinen, että jos olisin nainen ja pankkiirin vaimo, niin yrittäisin koota itselleni varman omaisuuden, vaikka kuinka luottaisin mieheni myötäkäymiseen -- sillä raha-asioissa määrää hyvä tai huono onni. Eikä minua saisi estää se, että joutuisin antamaan tämän onnen ohjakset hänelle vieraan käsiin.

Rouva Danglars punastui vastoin tahtoaan.

-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, aivan kuin ei olisi huomannut mitään, -- eilen kerrottiin, että ne, joilla oli napolilaisia arvopapereita, voittivat sangen paljon.

-- Minulla ei niitä ole, sanoi paronitar nopeasti, -- eikä ole ollutkaan. Mutta olemme jo puhuneet liikaa pörssiasioista; aivanhan luulisi meitä pörssivälittäjiksi. Puhukaamme hiukan Villefort-raukoista, joihin kohtalo viime aikoina on niin kovasti iskenyt.

-- Mitä heille oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo aivan viattomasti.

-- Kyllähän te sen tiedätte. Kun markiisi Saint-Méran oli kuollut pari kolme päivää matkallelähtönsä jälkeen, niin kuolee markiisitar kolme tai neljä päivää tännetulonsa jälkeen.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta niin kuin Claudius sanoo Hamletille, sehän on luonnon laki. Heidän isänsä kuolivat ennen heitä, ja he surivat näitä. He kuolevat ennen kuin poikansa, ja heidän poikansa surevat heitä.

-- Mutta ei siinä vielä kaikki.

-- Eikö siinä ole kaikki?

-- Ei. Kuulittehan, että he aikoivat naittaa tyttärensä...

-- Franz d'Epinayn kanssa... Onko tuo avioliitto jäänyt sikseen?

-- Eilisaamuna Franz kuuluu purkaneen kihlauksen.

-- Todellakin...? Ja tiedetäänkö, mikä on ollut syynä tähän purkamiseen?

-- Ei.

-- Mitä te minulle kerrottekaan...! Ja millä tavoin herra Villefort on ottanut tämän kaiken vastaan?

-- Niin kuin aina ennenkin, hyvin filosofisesti.

Samassa Danglars palasi yksinään.

-- Jätättekö herra Cavalcantin tyttärenne seuraan? kysyi paronitar.

-- Hänen ja neiti d'Armillyn, sanoi pankkiiri, -- ettekö laske häntä miksikään?

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Eikö herra Cavalcanti olekin hurmaava nuori mies? Mutta onko hän prinssi?

-- Sitä en voi taata, sanoi Monte-Cristo. -- Hänen isänsä esiteltiin minulle markiisina, poika on siis kreivi. Mutta en luule, että hän panee mitään painoa tuolle arvonimelle.

-- Miksi ei panisi? sanoi pankkiiri. -- Jos hän on prinssi, on hänellä syytä siitä ylpeillä. Kullakin on oma oikeutensa. En pidä niistä, jotka kieltävät syntyperänsä.

-- Te olette oikea kansanvaltainen mies, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Mutta ajatelkaahan, mihin vaaraan te meidät saatatte, sanoi paronitar. -- Jos herra Morcerf sattumalta tulisi tänne, näkisi hän herra Cavalcantin huoneessa, jonne hän, Eugénien sulhanen, ei koskaan ole saanut lupaa astua.

-- Se oli oikea sana: "sattumalta", huomautti pankkiiri, -- sillä hän käy niin harvoin meidän luonamme, että hän totisesti tulee vain sattumalta.

-- Mutta jos hän tapaisi tyttärenne luota tuon nuoren miehen, olisi hän siitä pahoillaan.

-- Hänkö? Hyvä Jumala, siinä erehdytte aivan kokonaan. Albert ei ole mustasukkainen morsiamensa puolesta, hän ei häntä niin paljon rakasta. Mitä se sitä paitsi minuun kuuluu, onko hän pahoillaan vai ei?

-- Mutta kun kerran olemme sellaisissa suhteissa...

-- Millaisissa suhteissa me sitten muka olemme? Tahdotteko tietää, millaisissa? Äitinsä tanssiaisissa hän tanssi ainoastaan kerran tyttäreni kanssa, jota vastoin herra Cavalcanti tanssi kolme kertaa, eikä Albert sitä edes huomannutkaan.

-- Herra vicomte Albert de Morcerf, ilmoitti kamaripalvelija.

Paronitar nousi. Hän aikoi mennä ilmoittamaan asiasta tyttärelleen, mutta Danglars pidätti häntä käsivarresta sanoen:

-- Jääkää!

Paronitar katsoi häneen kummastuneena.

Monte-Cristo ei ollut huomaavinaan tätä pientä kohtausta.

Albert astui sisään, hän oli hyvin kaunis ja hyvin iloinen. Hän tervehti paronitarta sulavasti, Danglars'ia tuttavallisesti ja Monte-Cristoa sydämellisesti. Sitten hän kääntyi paronittaren puoleen sanoen:

-- Sallitteko minun kysyä, kuinka neiti Danglars voi?

-- Hyvin, vastasi Danglars nopeasti. -- Hän on pienessä salongissaan soittelemassa ja laulamassa herra Cavalcantin seurassa.

Albert pysytteli tyynenä ja välinpitämättömänä. Ehkä hän tunsi hienoista halveksumista, mutta hän hillitsi mielensä huomatessaan Monte-Criston katsovan häneen terävästi.

-- Herra Cavalcantilla on hyvin kaunis tenoriääni ja neiti Eugéniella kaunis sopraano, sanoi hän, -- ja sitä paitsi hän soittaa pianoa mestarillisesti. Siitä mahtaa syntyä kaunis konsertti.

-- He sopivat toden totta erinomaisen hyvin yhteen, sanoi Danglars.

Albert ei ollut huomaavinaan tätä vihjettä, vaikka se oli niin selvän selvä, että paronitar punastui.

-- Minäkin olen musikaalinen, jatkoi nuori mies, -- ainakin opettajani väittävät. Mutta kummallista kyllä, en ole vielä saanut ääntäni sointumaan yhteen toisten äänien kanssa, en sopraanojen enkä muidenkaan.

Danglars hymähti aivan kuin sanoakseen:

-- Mutta suutuhan toki!

-- Sen vuoksi, jatkoi hän päästäkseen toivomaansa tulokseen, -- prinssi ja tyttäreni herättivät täällä eilen täydellistä ihastusta. Ettekö ollut eilen täällä, herra Morcerf?

-- Mikä prinssi? kysyi Albert.

-- Prinssi Cavalcanti, jatkoi Danglars, joka itsepäisesti tahtoi nimittää Andreaa prinssiksi.

-- Anteeksi, sanoi Albert, -- en tiennyt häntä prinssiksi. Vai lauloi prinssi Cavalcanti eilen neiti Eugénien kanssa? Se mahtoi kuulua kauniilta, ja olen hyvin pahoillani, etten ollut sitä kuulemassa. Mutta en voinut noudattaa kutsuanne, sillä minun täytyi saattaa rouva Morcerfia vanhan paronitar Château-Renaud'n luo kuulemaan saksalaisten laulua.

Oltuaan sitten hetken vaiti hän jatkoi muina miehinä:

-- Mutta saanko luvan tervehtiä neiti Danglars'ia?

-- Odottakaa, odottakaa, minä pyydän, sanoi pankkiiri pidättäen nuorta miestä. -- Kuunnelkaahan tuota ihanaa cavatinaa, ta, ta, ta, ti, ta, ti, ta, ta, se on hurmaava, kohta se loppuu ... sekunti vielä. Mainiota! Bravo! Bravi! Brava.

Ja pankkiiri alkoi vimmoissaan taputtaa käsiään.

-- Se on todellakin kaunista, sanoi Albert, -- eikä oman maansa musiikkia voi kukaan paremmin ymmärtää kuin prinssi Cavalcanti. Sanoittehan prinssi? Sitä paitsi, ellei hän ole prinssi, voidaan hänet helposti tehdä prinssiksi Italiassa. Mutta palataksemme laulajiimme pitäisi teidän, herra Danglars, järjestää meille suuri ilo: pyytäkää neiti Danglars'ia ja herra Cavalcantia laulamaan vielä toinen laulu älkääkä ilmoittako mitään siitä, että täällä on vieraita. On niin suloista kuulla musiikkia loitolta, syrjästä, toisten huomaamatta ja näkemättä, ettei häiritsisi esiintyjiä, jotka silloin voivat kokonaan antautua neroutensa, vaistonsa ja sydämensä tunteitten valtaan.

Tällä kertaa Danglars joutui aivan hämilleen Albertin tyyneydestä.

Hän veti Monte-Criston syrjään ja sanoi:

-- Mitä ajattelette moisesta sulhasmiehestä?

-- Hän näyttää kylmältä, muuta en voi sanoa. Mutta minkä sille mahtaa? Olettehan antanut suostumuksenne!

-- Niin olen, mutta olen antanut suostumukseni miehelle, joka rakastaa tytärtäni, enkä sellaiselle, joka ei rakasta. Tuo mies on kylmä kuin marmori ja ylpeä kuin isänsä. Jos hän olisi rikas, jos hänellä olisi Cavalcantien omaisuus, en välittäisi siitä mitään. En ole kysynyt tyttäreni mielipidettä tässä asiassa, mutta jos hänellä on makua, niin...

-- En tiedä, sanoi Monte-Cristo, -- tekeekö ystävyyteni Morcerfia kohtaan minut sokeaksi, mutta vakuutan teille, että mielestäni herra Morcerf on miellyttävä mies ja voi tehdä tyttärenne onnelliseksi. Varmaan hän vielä pääsee hyvään asemaankin maailmassa, sillä onhan hänen isänsä asema loistava.

-- Hm, sanoi Danglars.

-- Miksi epäilette?

-- Hänellä on aina menneisyytensä ... hämärä menneisyytensä.

-- Mutta eihän isän menneisyys kuulu poikaan.

-- Kuuluu kyllä!

-- Älkäähän nyt liioitelko. Kuukausi sitten piditte tätä avioliittoa aivan verrattomana... Ymmärrättehän, että olen aivan epätoivoissani: minunhan luonani te tapasitte tuon nuoren Cavalcantin, jota en tarkemmin tunne, sen vakuutan.

-- Minä tunnen hänet, sanoi Danglars, -- ja se riittää.

-- Tunnetteko hänet? Oletteko siis hankkinut lisätietoja hänestä? kysyi Monte-Cristo.

-- Tarvitaanko niitä, eikö hänestä heti paikalla näe, kenen kanssa on tekemissä? Hän on ensiksikin rikas.

-- Sitä en voi vakuuttaa.

-- Mutta olettehan mennyt takuuseen hänen puolestaan?

-- Viisikymmentätuhatta, vähäpätöinen summa.

-- Hän on hienosti kasvatettu.

-- Hm, sanoi vuorostaan Monte-Cristo. -- Hän on musikaalinen.

-- Kaikki italialaiset ovat musikaalisia.

-- Kuulkaahan, kreivi, ette ole nyt hänelle oikeudenmukainen.

-- No niin, tunnustan suoraan, että kun tiedän, mikä on suhteenne herra Morcerfiin, on minusta vastenmielistä nähdä, miten Cavalcanti tulee taloonne ja käyttää väärin rikkauttaan.

Danglars alkoi nauraa.

-- Kuinka säädyllinen te olettekaan! sanoi hän. -- Niinhän maailmassa aina tehdään.

-- Mutta ettehän te noin vain voi purkaa kihlausta, rakas herra Danglars. Morcerfit pitävät tätä avioliittoa päätettynä asiana.

-- Pitävätkö?

-- Ehdottomasti.

-- Puhukoot sitten suoraan. Teidän pitäisi kuiskata siitä asiasta pari sanaa isän korvaan, kun kerran olette heidän talossaan suosittu vieras.

-- Minäkö? Mistä sellaista voitte päätellä?

-- Olin huomaavinani sen heidän tanssiaisissaan. Kreivitär, ylpeä Mercedes, korskea katalonialainen, joka tuskin suvaitsee avata suunsa vanhoille tuttavilleen, tarttui teidän käsivarteenne, meni kanssanne puutarhaan, poikkesi syrjäteille ja palasi vasta puolen tunnin päästä.

-- Herra paroni, paroni, sanoi Albert, -- te estätte meitä kuulemasta. Te suuri musiikinystävä olette nyt raakalainen!

-- Hyvä on, hyvä on, herra pilkkakirves, sanoi Danglars.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Otatteko puhuaksenne siitä hänen isälleen?

-- Mielelläni, jos toivotte.

-- Mutta tällä kertaa asian pitää tulla selväksi. Pyytäköön tytärtäni poikansa vaimoksi, määrätköön hääpäivän, ilmoittakoon ehtonsa rahojen suhteen, niin että voimme tehdä sopimuksen tai sitten katkaista suhteemme. Mutta ymmärrättehän, asiassa ei saa enää viivytellä.

-- Toimin parhaani mukaan.

-- En väitä, että odottaisin häntä ilolla, mutta odotan kuitenkin. Pankkiirin, ymmärrättehän, tulee vastata sanastaan.

Ja Danglars huokasi samalla tavoin kuin Cavalcanti oli huokaissut vähää ennen.

-- Bravo, bravi, brava! huusi Morcerf matkien pankkiiria ja taputtaen käsiään laulun loputtua.

Danglars katsahti terävästi Albertiin, kun palvelija samassa tuli kuiskaamaan pari sanaa hänen korvaansa.

-- Palaan kohta, sanoi pankkiiri Monte-Cristolle, -- odottakaa minua, minulla on ehkä pian teille jotakin ilmoitettavana.

Hän poistui.

Paronitar käytti hyväkseen miehensä lähtöä avatakseen musiikkihuoneen oven, ja Andrea, joka oli istunut pianon edessä neiti Eugénien kanssa, hyppäsi pystyyn kuin jousen ponnahduttamana.

Albert kumarsi hymyillen neiti Danglars'ille, joka vastasi hänelle yhtä kylmästi kuin tavallisestikin, joutumatta vähääkään hämilleen.

Cavalcanti puolestaan näytti olevan hämillään. Hän kumarsi Morcerfille, joka vastasi tervehdykseen hyvin halveksivasti.

Sitten Albert alkoi ylistellä neiti Danglars'in ääntä ja surkutteli itseään, kun ei ollut eilisiltana ollut häntä kuulemassa...

Cavalcanti vei Monte-Criston syrjään.

-- Jo riittää musiikki ja kohteliaisuudet, sanoi rouva Danglars, -- tulkaa ottamaan teetä.

-- Tule, Louise, sanoi neiti Danglars ystävättärelleen.

He menivät viereiseen salonkiin, jonne oli järjestetty teetarjoilu.

Juuri kun englantilaiseen tapaan alettiin panna lusikoita kuppeihin, aukeni ovi ja Danglars palasi takaisin hyvin kiihtyneenä. Monte-Cristo loi häneen kysyvän katseen.

-- Olen saanut kirjeen Kreikasta, kertoi Danglars.

-- Vai niin, sen vuoksi teidät siis kutsuttiin pois, sanoi kreivi.

-- Niin.

-- Miten Otto-kuningas voi? kysyi Albert hyvin iloisella äänellä. Danglars katsoi häneen pitkään sanomatta sanaakaan, ja Monte-Cristo kääntyi poispäin salatakseen säälin ilmeen, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen.

-- Lähdemmehän täältä yhdessä? kysyi Albert kreiviltä.

-- Jos niin tahdotte, vastasi tämä.

Albert ei voinut käsittää pankkiirin katseen tarkoitusta, vaan kääntyi kysyvästi Monte-Criston puoleen:

-- Näittekö, miten hän katsoi minuun?

-- Näin, vastasi kreivi, -- mutta oliko teidän mielestänne hänen katseessaan jotakin erikoista?

-- Oli. Ja mitä hän tarkoitti noilla Kreikasta saamillaan uutisilla?

-- Mistä minä sen tietäisin?

-- Otaksuin, että teillä oli tuttavia siinä maassa.

Monte-Cristo hymyili, niin kuin aina hymyillään kun tahdotaan päästä vastaamasta.

-- Kas, sanoi Albert, -- hän lähestyy teitä. Menen sanomaan kohteliaisuuksia neiti Danglars'ille hänen kameesoljestaan; sillä aikaa isä voi rauhassa puhua teidän kanssanne.

-- Jos tahdotte lausua hänelle kohteliaisuuksia, niin puhukaa etupäässä hänen äänestään, sanoi Monte-Cristo.

-- En suinkaan, siitä puhuvat kaikki muut.

-- Herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, -- teidän itserakkautenne on aivan hävyttömyyden rajalla.

Albert lähestyi hymy huulillaan Eugénietä.

Sillä aikaa Danglars kumartui kuiskaamaan kreivin korvaan:

-- Annoitte minulle verrattoman neuvon. Noihin kahteen sanaan, Fernand ja Janina, sisältyy kamala tarina.

-- Loruja! sanoi Monte-Cristo.

-- Kerron sen teille toiste. Mutta viekää nyt tuo nuori mies pois, sillä minun on vaikea olla hänen seurassaan.

-- Kyllä vien, hän sanoi näet tulevansa minun mukaani. Lähetänkö siis joka tapauksessa hänen isänsä teidän luoksenne?

-- Entistä suuremmalla syyllä.

-- Hyvä.

Kreivi viittasi Albertille.

He kumarsivat ja poistuivat. Albert näytti vähät välittävän neiti Danglars'in kylmäkiskoisesta käytöksestä. Monte-Cristo huomautti mennessään rouva Danglars'ille, että pankkiirin rouvan pitäisi ajoissa ajatella asemansa turvaamista.

Herra Cavalcanti jäi voittajana taistelutanterelle.

77- Haydée

Heti kun hevoset olivat päässeet bulevardille, kääntyi Albert kreivin puoleen ja purskahti niin äänekkääseen nauruun, että se tuntui väkinäiseltä.

-- No, sanoi hän, -- kysyn, teiltä aivan samoin kuin Kaarle IX kysyi Katarina Mediciltä Pärttylinyön jälkeen: Miten mielestänne näyttelin pienen osani?

-- Missä tilaisuudessa? kysyi Monte-Cristo.

-- Tietysti siinä tilaisuudessa, jossa näin kilpailijani saaneen varman jalansijan Danglars'in perheessä...

-- Minkä kilpailijan?

-- Minkäkö kilpailijan? Teidän suosikkinne, Andrea Cavalcantin!

-- Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en suinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.

-- Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta kaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.

-- Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?

-- Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan Eugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se tuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan Eugénien nyt tahtoo valloittaa.

-- Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.

-- Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle kylmäkiskoisia.

-- Miltä tahoilta?

-- Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen uskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria sydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä oikeiksi.

-- Mustasukkaisuutta!

-- Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.

-- Hänpä on.

-- Kenelle? Debraylleko?

-- Ei, vaan teille.

-- Minulleko? Voin lyödä vetoa siitä, että viikon sisällä hän on paiskannut ovensa nenäni edessä lukkoon.

-- Erehdytte, rakas vicomte.

-- Voitteko sen todistaa?

-- Voin. Hän on pyytänyt minua toimimaan niin, että kreivi Morcerf käy lopullisesti pyytämässä neiti Danglars'ia vaimoksenne.

-- Oh, sanoi Albert niin mairittelevasti kuin suinkin osasi, -- ettehän toimi, ettehän, rakas kreivi?

-- Erehdytte aivan, Albert, täytän paronin pyynnön, koska olen luvannut sen tehdä.

-- Teillä näyttää siis olevan kova halu naittaa minut? huokasi Albert.

-- Tahdon olla sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä Debrayhin tulee, en ole nähnyt häntä enää paronittaren luona.

-- Hän on riidoissa.

-- Paronittarenko kanssa?

-- Ei, vaan herra Danglars'in.

-- Paroni on siis huomannut jotakin?

-- Tuopa oli mainio sutkaus!

-- Uskotte siis, että hän todella on huomannut jotakin? kysyi Monte-Cristo teeskennellen oivallisesti tietämättömyyttä.

-- Mutta mistä te tulettekaan tänne, rakas kreivi?

-- Kongosta, jos niin tahdotte.

-- Se ei ole vielä kyllin kaukana.

-- Mistä minä tuntisin pariisilaiset aviomiehet?

-- Rakas kreivi, aviomiehet ovat samanlaisia kaikkialla. Kun olette tutkinut yhtä yksilöä jossakin maassa, tunnette koko rodun.

-- Mutta minkä vuoksi Debray ja Danglars sitten ovat riitaantuneet? Hehän näyttivät olevan niin erinomaisen hyvässä sovussa keskenään, sanoi Monte-Cristo uudelleen teeskennellen tietämättömyyttä.

-- Nyt joudumme jo Isis-jumalattaren salaisuuksiin, ja niistä en tiedä mitään. Kun herra Cavalcanti pääsee perheen jäseneksi, niin kysykää häneltä.

Vaunut pysähtyivät.

-- Nyt olemme perillä, sanoi Monte-Cristo. -- Kello on vasta puoli yksitoista. Astukaa sisään.

-- Mielelläni.

-- Vaununi saattavat teidät kotiinne.

-- Ei, kiitos, omat vaununi ovat varmaankin seuranneet meitä.

-- Niin ovatkin, tuossa ne ovat, sanoi Monte-Cristo hypäten vaunuista.

He menivät taloon ja astuivat valoisaan salonkiin.

-- Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.

Baptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen valmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.

-- Toden totta, sanoi Morcerf, -- en ihaile rikkauttanne, herra kreivi, sillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka Beaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä tapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne aavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se, mitä tahdotte, olisi heti valmiina.

-- Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani. Esimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?

-- Tietysti tahdon tupakoida.

Monte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.

Sekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua, joissa oli hienoa tupakkaa.

-- Ihmeellistä! sanoi Morcerf.

-- Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. -- Ali tietää, että juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää, että olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä sitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta, jossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa, tuo hän kaksi piippua.

-- Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista tapahtuu vain teidän luonanne... Ei mutta, mitä minä kuulen?

Morcerf kumartui oveen päin, jonka takaa kuului kuin kitaran säveliä.

-- Rakas vicomte, olette tänään joutunut suorastaan musiikin uhriksi. Juuri kun pääsette irti neiti Danglars'in pianonsoitosta, kuulette täällä Haydéen guslin.

-- Haydée! Mikä ihana nimi! Haydée-nimisiä naisia on siis todellakin olemassa muuallakin kuin vain Byronin runoissa?

-- On kyllä. Haydée on harvinainen nimi Ranskassa, mutta hyvin tavallinen Albaniassa ja Epeiroksessa. Se merkitsee puhtautta, kainoutta, viattomuutta. Se on jonkinmoinen ristimänimi, niin kuin Ranskassa sanotaan.

-- Kuinka kaunis se on! sanoi Albert. -- Kuinka viehättävältä tuntuisikaan, jos ranskalaisten naisten nimet olisivat neiti Hyvyys, neiti Hiljaisuus, neiti Kristillinen rakkaus! Minkä erinomaisen vaikutuksen tekisikään kuulutuksessa, jos neiti Danglars'in nimi Claire-Marie-Eugénien asemesta olisi neiti Puhtaus-Kainous-Viattomuus Danglars!

-- Hullu mies! sanoi kreivi. -- Älkää laskeko leikkiä niin kovaa, Haydée voi sen kuulla.

-- Suuttuisiko hän siitä?

-- Ei suinkaan, vastasi kreivi ylpeästi.

-- Hän on siis hyvä ihminen? kysyi Albert.

-- Se ei ole hyvyyttä vaan velvollisuutta; orjatar ei suutu herraansa.

-- Mutta nythän te itse laskette leikkiä! Onko maailmassa vielä orjattaria?

-- Epäilemättä, koska Haydée on minun orjattareni.

-- Toden totta, te ette tee mitään niin kuin muut, eikä teillä ole mitään samanlaista kuin muilla. Kreivi Monte-Criston orjatar! Se on erikoinen asema Ranskassa. Kun ottaa huomioon, miten te käsittelette rahoja, täytyy laskea että tuo paikka on sadantuhannen arvoinen vuodessa.

-- Satatuhatta! Tuolla lapsiraukalla on ollut paljon enemmän. Hän on syntynyt maailmaan omistamaan aarteita, joiden rinnalla tuhannen ja yhden yön rikkaudet himmenevät.

-- Hän on siis todellakin prinsessa?

-- Tepä sen sanoitte, vieläpä kaikkein ylhäisimpiä.

-- Sitä arvelinkin. Mutta kuinka ylhäinen prinsessa on joutunut orjattareksi?

-- Kuinka tyranni Dionysoksesta tuli koulunopettaja? Sodan aiheuttama sattuma, onnen oikku.

-- Ja hänen nimensä on salaisuus?

-- On kyllä muille ihmisille. Toisin on teidän laitanne, sillä tehän olette ystäväni ja lupaatte olla vaiti, lupaattehan olla vaiti?

-- Kautta kunniani!

-- Tunnettehan Janinan pashan elämäntarinan?

-- Ali-Tebelinin? Totta kai, koska isäni kokosi rikkautensa hänen palveluksessaan.

-- Sehän on totta, olin sen unohtanut.

-- No niin, missä suhteessa Haydée on Ali-Tebeliniin?

-- Hänen tyttärensä.

-- Kuinka! Ali-pashan tytär!

-- Ja kauniin Vasilikin tytär.

-- Kuinka hänestä on tullut teidän orjattarenne?

-- Eräänä päivänä kävelin Konstantinopolin orjamarkkinoilla ja ostin hänet.

-- Suurenmoista! Teidän seurassanne ei enää elä, vaan näkee unta, rakas kreivi. Nyt aion esittää teille rohkean pyynnön. Mutta kenties olen epähieno.

-- Puhukaa vapaasti.

-- Koska liikutte hänen seurassaan, koska viette hänet oopperaan..., niin ehkä rohkenen pyytää sitä...

-- Te voitte pyytää minulta mitä tahansa.

-- No niin, rakas kreivi, esitelkää minut prinsessallenne.

-- Mielelläni, mutta kahdella ehdolla.

-- Suostun niihin jo edeltäpäin.

-- Ensiksi, ettette kenellekään koskaan mainitse, että teidät on esitelty hänelle.

-- Hyvä. (Morcerf kohotti kätensä.) Minä vannon.

-- Toiseksi, ettette kerro hänelle, että isänne oli hänen isänsä palveluksessa.

-- Senkin vannon.

-- Hyvä on, ja muistattehan varmasti valanne?

-- Tietysti! sanoi Albert.

-- Niin arvelinkin. Tiedän, että olette kunnon mies.

Kreivi soitti. Ali astui sisään.

-- Ilmoita Haydéelle, että tulen juomaan kahvia hänen luokseen, ja koeta selittää hänelle, että pyydän lupaa saada esitellä hänelle erään ystäväni.

Ali kumarsi ja poistui.

-- Älkää siis kyselkö mitään suoraan. Jos tahdotte jotakin tietää, niin kysykää minulta, ja minä kysyn sitten häneltä.

-- Päätetty asia.

Ali tuli kolmannen kerran ja piti verhoa koholla ilmaistakseen herralleen ja Albertille, että he voisivat astua sisään.

-- Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.

Albert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti hattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka ovea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista ranskalaista kamarineitiä.

Haydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista silmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen joku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat ristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle itämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin, jonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin tytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.

Albert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä kauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä Ranskassa.

-- Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä Monte-Cristolta. -- Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?

-- Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.

-- Hänen nimensä?

-- Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä Roomassa.

-- Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?

Monte-Cristo kääntyi Albertin puoleen:

-- Osaatteko uuskreikkaa? kysyi hän.

-- Ikävä kyllä en, vastasi Albert, -- en edes vanhaa kreikkaa. Ei koskaan ole Homeroksella eikä Platonilla ollut heikompaa ja huolimattomampaa oppilasta kuin minä olen ollut.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Haydée osoittaen ymmärtäneensä sekä Monte-Criston kysymyksen että Albertin vastauksen, -- puhun ranskan- tai italiankieltä, jos valtiaani sallii.

Monte-Cristo mietti hetkisen:

-- Puhu italiankieltä, sanoi hän.

Sitten hän sanoi kääntyen Albertin puoleen:

-- Kuinka ikävää, ettette osaa uuskreikkaa tai vanhaa kreikkaa, joita molempia Haydée puhuu aivan verrattomasti. Lapsiparan on pakko puhua kanssanne italiankieltä, ja silloin saatte hänestä väärän käsityksen.

Hän viittasi Haydéelle.

-- Ollos tervetullut, ystävä, joka saavut herrani ja valtiaani seurassa, sanoi nuori tyttö kirkkaalla Toscanan murteella korostaen puhettaan roomalaiseen tapaan, mikä tekee Danten kielen yhtä sointuvaksi kuin Homeroksen kreikankin. -- Ali, kahvia ja piiput!

Ja Haydée viittasi Albertia lähestymään, Alin poistuessa täyttämään nuoren valtiattarensa määräyksiä.

Monte-Cristo osoitti Albertille kahta telttatuolia. He ottivat kumpikin tuolinsa ja nostivat ne lähelle matalaa pöytää, jolla oli nargile sekä tuoreita kukkia, piirustuksia ja nuottivihkoja.

Ali toi kahvia ja piiput. Baptistin ei saanut koskaan tulla tähän huoneiston osaan.

Albert hylkäsi nubialaisen hänelle tarjoaman piipun.

-- Ottakaa, ottakaa, sanoi Monte-Cristo. -- Haydée on melkein yhtä sivistynyt kuin pariisittaretkin, hän ei pidä havannoista, sillä niissä on paha lemu, mutta itämainen tupakka tuoksuu hyvältä.

Ali poistui.

Kahvi oli kaadettu kuppeihin. Albertia varten oli tuotu myös sokeriastia. Monte-Cristo ja Haydée puolestaan joivat tätä arabialaista juomaa arabialaisten tavoin, ilman sokeria.

Haydée ojensi kätensä ja tarttui punertavilla, kapeilla sormillaan japanilaiseen kuppiin ja vei sen huulilleen viattomalla nautinnolla, aivan kuin lapsi, joka syö ja juo sellaista, mikä sille on mieluista.

Samaan aikaan toivat kamarineidot kaksi tarjotinta, joilla oli jäätelöä ja mehuvesiä.

-- Rakas isäntäni ja te, neiti, sanoi Albert italiankielellä, -- antakaa anteeksi hämmästykseni. Olen aivan päästäni pyörällä, ja onhan se luonnollistakin. Täällähän tapaan itämaan, oikean itämaan, en sellaisena kuin sen valitettavasti olen nähnyt, vaan sellaisena kuin olen uneksinut. Ja kuitenkin olen Pariisissa, näin vielä äsken omnibussien ajavan ohitseni ja kuulin virvokkeidenmyyjien kellojen kilinän. Kuinka ikävää, etten osaa puhua kreikkaa! Se tekisi tämän illan unohtumattomaksi.

-- Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, -- voidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken voitavani, että löytäisitte ne täältä.

-- Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa Monte-Cristolta.

-- Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan, muistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta, Napolista ja Firenzestä.

-- Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua pariisittarien seurassa, sanoi Albert. -- Antakaa minun puhua hänen kanssaan itämaista.

-- Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.

Albert kääntyi Haydéen puoleen.

-- Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.

-- Viisivuotiaana, vastasi Haydée.

-- Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.

-- Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa voi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä voi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.

-- Mistä asti muistatte lapsuuttanne?

-- Osasin juuri kävellä. Äitini, jonka nimi oli Vasiliki (Vasiliki merkitsee kuninkaallista, huomautti tyttö nostaen päänsä pystyyn), äitini tarttui käteeni ja pantuamme kukkaromme pohjalle kaiken kullan, mikä meillä oli, menimme hunnutettuina pyytämään almua vangeille sanoen: "Ken antaa köyhille, hän antaa Jumalalle." Kun kukkaromme oli täynnä, palasimme palatsiin ja ilmoittamatta mitään isälleni lähetimme luostarin johtajalle kaiken rahan, minkä ihmiset meille olivat antaneet luullen meitä köyhiksi. Hän vuorostaan jakoi ne vangeille.

-- Kuinka vanha siihen aikaan olitte?

-- Kolmivuotias, vastasi Haydée.

-- Muistatte siis kaiken, mitä elämässänne on tapahtunut kolmannesta ikävuodestanne asti?

-- Kaiken.

-- Kreivi, sanoi Morcerf hiljaa Monte-Cristolle, -- teidän pitäisi sallia signoran kertoa meille jotakin elämästään. Olette kieltänyt minua puhumasta hänelle isästäni, mutta ehkä hän itse kertoo hänestä. Ette voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olisin, jos kuulisin isäni nimen noin kauniista suusta.

Monte-Cristo kääntyi Haydéen puoleen ja sanoi kreikankielellä rypistäen silmäkulmiaan, siten kehottaakseen häntä hyvin tarkkaamaan sanojaan:

-- Kerro meille isästäsi, mutta älä mainitse konnan nimeä äläkä petosta.

Haydée huokaisi syvään, ja pilvi nousi hänen kirkkaalle otsalleen.

-- Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.

-- Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä mitään.

-- Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen hyväksi? sanoi Albert. -- Mikä on seuraava muisto?

-- Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka kimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla vanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän vyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin tällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä en kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai Armahtakaa!

-- On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin näyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. -- Kun teillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut mielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?

-- Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, -- mutta näen Ranskan sellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin synnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu mielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko sitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.

-- Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi Albert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.

Haydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi hänelle ja sanoi:

-- Jatka!

-- Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset vaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat nuoruuteni muistot kaikki surullisia.

-- Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, -- kuuntelen teitä suurella jännityksellä.

Haydée hymyili surullisesti.

-- Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani? kysyi hän.

-- Kertokaa, pyysi Albert.

-- No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut unesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta, joilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen, aloin itsekin itkeä.

"Hiljaa, lapsi!" sanoi hän.

Toisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista huolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti vaikenin.

Hän kantoi minut nopeasti pois.

Riensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat edessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas, kantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.

Naisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli pitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka te täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on tullut valtio.

-- Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän muistonkin voimasta, -- synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja palvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin oli herätetty aivan kesken uniani.

Soihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita alas.

"Pitäkää kiirettä!" kuului ääni käytävän toisesta päästä.

Tämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät maahan.

Minä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.

Hän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka hallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin hän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.

-- Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, -- oli kuuluisa mies, jonka Eurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka edessä koko Turkki vapisi.

Hän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi, tietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja pelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen olennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä jättiläismäiseksi.

-- Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, -- olimme tulleet portaitten juurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa vastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia katseita ympärilleen.

Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni vene.

Tältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se näytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.

Menimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään ääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme vyöt.

Paitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini, Selim ja minä.

Palikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle portaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää porrasta suojanaan.

Veneemme kiiti kuin tuuli.

"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?" kysyin äidiltäni.

"Hiljaa, lapseni", sanoi hän. "Me pakenemme."

Minä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli kaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut vaalilauseekseen: Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät.

Isäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki oli väsynyt pitkään palvelukseen...

Haydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi häneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai jättäen jotakin pois kertomuksestaan.

-- Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, -- että Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen...

-- Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli lähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti paeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja nimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.

-- Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.

Monte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi Albertilta huomaamatta.

-- En, sanoi Haydée, -- en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin kyllä sanon.

Albert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa varoittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.

-- Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.

Palatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun alakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.

Mutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle saaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja palvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta pussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.

Tynnyreiden vieressä seisoi Selim, isäni suosikki, josta jo puhuin. Hän valvoi yöt ja päivät, ja hänen peitsensä päässä paloi tuli. Hän oli saanut määräyksen räjähdyttää ilmaan palatsin, vartijat, pashan, naiset ja kullan heti, kun isäni antaa merkin.

Muistan, miten orjat, jotka tiesivät, mikä vaara heitä uhkasi, rukoilivat, itkivät ja huokailivat yötä päivää.

Näen vieläkin edessäni tuon nuoren, kalpean, mustasilmäisen sotilaan. Ja kun kuolon enkeli kerran tulee luokseni, tunnen varmasti hänet Selimiksi.

En voi sanoa, kuinka kauan olimme siellä. Silloin en vielä tietänyt, mitä aika on. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, isäni käski äitiäni ja minua tulemaan palatsin terassille. Ne olivat minulle ilonhetkiä, sillä holvissa en nähnyt muita kuin valittelevia palvelijattaria ja Selimin keihään kärjessä palavan liekin. Isäni istui erään ison aukon luona ja katsoi taivaanrantaa tarkastaen jokaista mustaa pilkkua, joka ilmestyi järvelle; äitini puoliksi makasi hänen jalkojensa juuressa ja nojasi hänen olkapäähänsä. Minä leikin heidän vieressään ja katselin ihaillen taivaanrannassa näkyvän Pindos-vuoren jyrkänteitä, Janinan linnaa, joka valkoisena ja kulmikkaana nousi järven rannasta, ja mustanvihreitä metsikköjä, jotka etäältä näyttivät vuorille valuneelta laavalta tai sammalelta, mutta läheltä katsottuina ovat jättiläiskokoisia mäntyjä ja isoja myrttipuita.

Eräänä aamuna isäni kutsui meidät luokseen. Hän oli hyvin tyyni, mutta entistään kalpeampi.

"Ole kärsivällinen, Vasiliki", sanoi hän, "tänään kaikki päättyy. Tänään saapuu valtiaani käskykirje, ja kohtaloni on päätetty. Jos olen saanut armon, palaamme Janinaan; jos uutiset ovat huonoja, pakenemme vielä tänä yönä."

"Mutta päästävätkö he meidät pakoon?" kysyi äitini.

"Ole turvassa", vastasi isä hymyillen. "Selim ja hänen palava peitsensä takaavat sen minulle. He tahtoisivat kyllä kuolemaani, mutta eivät halua joutua itse kuolemaan minun kanssani."

Äitini vastasi vain huokauksilla näihin isäni lohdutuksiin, jotka eivät lähteneet sydämestä. Sitten hän valmisti isälle jääjuomaa, sillä viime päivinä häntä oli vaivannut kuume. Hän pirskotti hajuvesiä hänen partaansa ja sytytti hänen piippunsa, josta lähtevää savua hän saattoi katsella tuntikausia.

Äkkiä isä liikahti niin nopeasti, että minä säikähdin. Hän pyysi kaukoputkensa.

Äitini ojensi sen hänelle kalpeana kuin seinä, jota vastaan hän nojasi.

Näin isäni käden vapisevan.

"Vene!... Kaksi... kolme...", mutisi hän. "Neljä...!"

Hän nousi, tarttui aseisiinsa, ja muistan, miten hän kaatoi ruutia pistoolin sankkiin.

"Vasiliki", sanoi hän silminnähtävästi vapisten, "nyt on tullut hetki, joka määrää kohtalomme. Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuulla hallitsijan vastauksen. Vie Haydée mukanasi holviin."

"En tahdo jättää sinua", sanoi Vasiliki. "Jos kuolet, valtiaani, tahdon kuolla kanssasi."

"Menkää Selimin luo", huusi isäni.

"Hyvästi, herrani", sopersi äitini. Hän totteli, mutta kumarassa kuin kuoleman lähetessä.

"Viekää Vasiliki pois", sanoi isäni palikaareilleen.

Mutta kun minut oli unohdettu, juoksin hänen luokseen ja kurotin häntä kohden käteni. Hän näki minut, kumartui puoleeni ja suuteli otsaani.

Se oli hänen viimeinen suudelmansa ja tunnen sen vieläkin otsallani.

Mennessämme holviin näin terassin viiniköynnösten läpi, että veneet olivat jo tulleet suuremmiksi. Vielä äsken ne olivat vain mustia pilkkuja, nyt kuin isoja mustia lintuja, jotka kiitivät veden pintaa pitkin.

Palatsin kaksikymmentä palikaaria istuivat isäni jalkojen juuressa ja katselivat veneiden tuloa laudoituksen suojassa, verestävin silmin, hopealla ja norsunluulla koristetut pyssyt valmiina. Permannolla oli suuri määrä panoksia. Isäni katseli kelloaan ja käveli levottomana edestakaisin.

Tämä kaikki jäi mieleeni, kun lähdin isäni luota ja hän oli viimeisen kerran suudellut minua.

Kuljin äitini kanssa maanalaisen huoneen läpi. Selim oli paikallaan, hän hymyili meille surullisesti. Haimme tyynyt luolan toisesta päästä ja tulimme istumaan Selimin viereen. Suuren vaaran hetkinä liittyvät uskolliset sydämet toisiinsa, ja niin lapsi kuin olinkin, tunsin vaistomaisesti, että suuri vaara vaani meitä. --

Albert oli usein kuullut kerrottavan Janinan visiirin viimeisistä hetkistä. Hänen isänsä ei koskaan siitä puhunut, mutta vieraat, ja hän oli lisäksi lukenut siitä. Mutta vasta tämä tyttö, jonka ääni alakuloisesti värähteli, sai kuvauksen elämään, ja se vaikutti nuoreen mieheen sekä lumoavasti että sanomattoman kauhistuttavasti.

Haydée oli muistellessaan näitä kamalia tapauksia hetkeksi vaiennut. Hänen otsansa oli painunut kättä vastaan, aivan kuin kukka ukkosilmalla painuu maata kohden, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät vieläkin näkevän Pindos-vuoren vihannat rinteet ja Janinan järven sinisen pinnan, jonka kalvoon kuvastui hänen kertomansa kamala tarina.

Monte-Cristo katsoi häneen sanomattoman hellästi ja säälivästi.

-- Jatka, tyttäreni, sanoi kreivi uuskreikankielellä.

Haydée kohotti päätään, aivan kuin Monte-Criston sointuva ääni olisi herättänyt hänet unesta, ja jatkoi:

-- Kello oli neljä iltapäivällä. Mutta vaikka ulkona olikin kirkas päivä, olimme me keskellä pimeyttä.

Yksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä taivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän rukoili.

Selim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:

"Allah on suuri!"

Äitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään veneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni täydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin sotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui muutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.

"He lähestyvät" sanoi hän. "Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän tullessaan."

"Mitä pelkäät, Vasiliki!" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä äänellään. "Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille kuoleman."

Ja hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin vanhan Kreetan Dionysos.

Mutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa ja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.

Äitini värisi myös.

"Hyvä Jumala, äiti!" huusin minä. "Täytyykö meidän kuolla?"

Kuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja valittaa.

"Lapsi", sanoi Vasiliki, "Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi toivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!"

Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?"

"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani on hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää sormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden ruutitynnyrien luota pois."

"Ystävä", lausui äitini, "kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on tikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten vasta linna ilmaan."

"Hyvä on, Vasiliki", vastasi Selim tyynesti.

Äkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat ilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui palikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja hallitsija antoi armon.

-- Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis auttamaan.

Monte-Cristo viittasi hänelle.

-- En muista, sanoi Haydée.

Melu kasvoi. Askelet lähestyivät. Maanalaisen holvin portaita astuttiin alas. Selim piti peistään valmiina.

Kohta ilmestyi joku keskelle sitä sinertävää hohdetta, jonka päivänvalo loi holviin.

"Kuka olet?" huusi Selim. "Älä astu askeltakaan eteenpäin."

"Kunnia sulttaanille!" sanoi tulija. "Visiiri Alille on annettu armo. Eikä ainoastaan hänen henkensä ole turvattu, vaan hän saa pitää rikkautensa ja aarteensakin."

"Seis!" huusi Selim. "Tiedäthän, että minun täytyy saada merkiksi hänen sormuksensa."

"Se on totta", sanoi äitini ja vaipui polvilleen nostaen minut taivasta kohden, aivan kuin kiittäessään Jumalaa olisi tahtonut nostaa minut lähemmäksi Häntä. --

Jo toisen kerran Haydée vaikeni niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että hiki valui hänen otsaltaan ja ääni vaivoin kähisi hänen kuivasta kurkustaan.

Monte-Cristo kaatoi hiukan jäävettä lasiin ja ojensi sen hänelle sanoen hellästi ja samalla hiukan käskevästi:

-- Rohkeutta, tyttäreni!

Haydée kuivasi silmiään ja otsaansa ja jatkoi:

-- Tänä aikana pimeyteen tottuneet silmämme olivat tunteneet pashan lähettilään, hän oli ystävä.

Selim tunsi hänet. Mutta tuo kunnon mies oli tottunut tottelemaan.

"Kenen nimessä tulet?" kysyi hän.

"Valtiaamme, Ali-Tebelinin nimessä."

"Jos tulet Alin nimessä, niin tiedäthän kai, mitä sinun pitää meille tuoda?"

"Tiedän kyllä", sanoi tulija, "ja minä tuon sinulle hänen sormuksensa."

Samassa hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle. Mutta hän oli siksi kaukana ja huoneessa oli siksi hämärää, ettei Selim voinut paikaltaan erottaa hänelle näytettyä esinettä.

"Minä en erota sitä", sanoi Selim.

"Tule lähemmäksi", sanoi sanantuoja, "tai anna minun tulla lähemmäksi."

"En suostu kumpaankaan", vastasi nuori sotilas. "Laske se sille paikalle, missä nyt seisot, ja sille kohtaa, mihin päivän säde lankeaa, ja vetäydy pois siksi, kunnes olen sen nähnyt."

"Olkoon niin", sanoi sanantuoja.

Ja hän vetäytyi pois laskettuaan sormuksen määrätylle paikalle.

Sydämemme sykki kiivaasti, sillä tuo esine näytti todellakin sormukselta.

Mutta oliko se isäni sormus?

Selim tuli aukon kohdalle pitäen yhä kädessään palavaa soihtua, kumartui säteilevänä ja otti esineen käteensä.

"Valtiaani sormus", sanoi hän suudellen sitä. "Hyvä on!"

Hän painoi sytyttimen maata kohden, astui sen päälle jalallaan ja sammutti sen.

Sanansaattaja huudahti riemusta ja taputti käsiänsä. Samassa syöksyi sisään neljä seraskieri Kursidin sotilasta, ja Selim kaatui maahan viiden tikarin lävistämänä. Jokainen oli iskenyt.

Rikoksen huumaamina, vaikka vielä pelosta kalpeina seraskierit syöksyivät holviin tarkastamaan, oliko siellä vielä jossakin tulta, ja tallasivat kultapusseja.

Tällä välin äitini sieppasi minut syliinsä ja pujahtaen läpi solien, jotka vain me tunsimme, saapui eräille sivuportaille. Ne veivät palatsiin, jossa vallitsi tavaton melske.

Alakerroksen salit olivat aivan täynnä Kursidin tsodoaareja, siis vihamiehiämme.

Juuri kun äitini aikoi avata pienen oven, kuului sen takaa pashan ääni pelottavana ja uhkaavana.

Äitini painoi silmänsä oven rakoon, minun silmieni edessä oli sattumalta toinen reikä, niin että minäkin katsoin huoneeseen.

"Mitä tahdotte?" sanoi pasha miehille, joiden kädessä oli kultakirjaimilla kirjoitettu paperi.

"Mitäkö tahdomme?" vastasi eräs heistä. "Ilmoittaa sinulle hänen majesteettinsa tahdon. Näetkö tämän firmaanin?"

"Näen kyllä", sanoi isäni.

"Lue se siis. Hän vaatii päätäsi."

Isäni purskahti nauruun, joka vaikutti pelottavammin kuin mikään uhkaus. Yhä nauraen hän laukaisi pistoolinsa, ja molemmat miehet kaatuivat kuolleina.

Palikaarit, jotka olivat maanneet suullaan isäni ympärillä, nousivat ja laukaisivat myös aseensa. Huone oli täynnä melua, tulta ja savua.

Samassa alettiin toiseltakin puolelta ampua, ja luodit lensivät edessämme oleviin lautoihin.

Kuinka kaunis hän oli, isäni, suuri Ali-Tebelin, luotituiskussa, miekka kädessään ja kasvot ruudin mustaamina. Kuinka hänen vihollisensa pakenivatkaan!

"Selim, Selim, tulenvartija, tee tehtäväsi!" huusi hän.

"Selim on kuollut!" vastasi eräs ääni, joka näytti tulevan permannon alta, "ja sinä, herrani Ali, olet hukassa!"

Samassa kuului kumea paukahdus, ja lattialaudat lensivät isäni ympärillä kappaleiksi.

Tsodoaarit ampuivat permannon läpi. Kolme neljä palikaaria kaatui luotien lävistäminä, jotka silpoivat heidän ruumiinsa alhaalta ylös asti.

Isäni karjaisi, pisti sormensa luotien reikiin ja veti kokonaisen palkin irti.

Mutta samassa sinkosi tästä aukosta kaksikymmentä laukausta, ja liekki joka syöksyi aivan kuin tulivuoren aukosta, tarttui verhoihin.

Keskellä tätä kamalaa pauhinaa, keskellä näitä hirveitä huutoja kuulin kaksi muita selvempää laukausta, kaksi muita vihlovampaa kiljahdusta. Nämä laukaukset olivat osuneet isääni kuolettavasti, ja hän oli kiljaissut.

Hän oli kuitenkin pysytellyt pystyssä nojautuen ikkunaan. Äitini ravisti ovea päästäkseen kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, mutta ovi oli toiselta puolen suljettu.

Hänen ympärillään vääntelehtivät palikaarit kuolintuskissa; pari kolme, jotka eivät olleet lainkaan tai vain lievästi haavoittuneet, hyppäsi ikkunoista ulos. Samassa särjettiin permanto altapäin kokonaan. Isäni vaipui toiselle polvelleen. Samassa ojentui häntä kohti kaksikymmentä kättä heiluttaen miekkoja, pistooleja, tikareita; kaksikymmentä miestä hyökkäsi äkkiä yhden kimppuun, ja isäni hukkui tulipyörteeseen, jonka nämä karjuvat hirviöt olivat sytyttäneet, aivan kuin helvetti olisi auennut hänen jalkojensa alla.

Tunsin kaatuvani. Äitini oli pyörtynyt.

Haydéen molemmat käsivarret vaipuivat alas, ja hän katsoi kreiviin aivan kuin kysyäkseen, oliko tämä tyytyväinen hänen tottelevaisuuteensa.

Kreivi tuli hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi uuskreikankielellä:

-- Lepää, rakas lapsi, ja muista, että Jumala elää ja että hän rankaisee rikolliset.

-- Mikä kamala kertomus! sanoi Albert kauhistuen Haydéen kalpeutta. -- Olen pahoillani siitä, että olen ollut näin säälimättömän epähieno.

-- Kyllä hän siitä tointuu, sanoi Monte-Cristo. Hän laski kätensä Haydéen päälaelle ja sanoi:

-- Haydée on urhoollinen tyttö, ja hänelle tuottaa joskus helpotusta kun hän saa kertoa kärsimyksistään.

-- Siksi, että kärsimykseni muistuttavat minua sinun hyvistä töistäsi, sanoi nuori tyttö.

Albert katsoi uteliaana häneen, sillä Haydée ei ollut vielä kertonut sitä, mitä hän halusi tietää, nimittäin kuinka hän oli joutunut kreivin orjattareksi. Haydée näki saman toivomuksen sekä kreivin että Albertin katseessa.

Hän jatkoi:

-- Kun äitini tointui, olimme seraskierin edessä.

"Surmatkaa minut", sanoi äitini, "mutta säästäkää Alin lesken kunniaa."

"Älä minua rukoile", sanoi Kursid.

"Vaan ketä?"

"Uutta valtiastasi."

"Kuka hän on?"

"Hän on tuossa."

Kursid osoitti meille toista niistä, jotka lähinnä olivat olleet syypäitä isäni kuolemaan, jatkoi nuori tyttö hilliten suuttumustaan.

-- Te jouduitte siis tuon miehen valtaan? kysyi Albert.

-- Emme, vastasi Haydée. -- Hän ei tohtinut pitää meitä luonaan, hän myi meidät orjakauppiaille, jotka menivät Konstantinopoliin. Kuljimme Kreikan halki ja saavuimme vähissä hengin sulttaanin portille. Siellä oli suuri joukko uteliaita koolla, he väistyivät antaakseen meille tietä. Äkkiä äitini suuntasi katseensa sinne minne hekin, kiljaisi ja vaipui maahan osoittaen minulle portin yläpuolella olevaa päätä.

Pään yläpuolelle oli kirjoitettu:

"Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan pashan pää."

Koetin itkien nostaa äitiäni maasta, hän oli kuollut.

Minut vietiin orjamarkkinoille. Muudan rikas armenialainen osti minut, kasvatti minua, antoi minulle opettajia ja, kun olin kolmetoistavuotias, myi minut sulttaani Mahmudille.

-- Minä vuorostani ostin hänet sulttaani Mahmudilta, sanoi Monte-Cristo, -- ja maksoin hänestä samanlaisen smaragdin kuin on se, jossa säilytän hashish-pillereitäni.

-- Sinä olet hyvä, sinä olet suuri, valtiaani, sanoi nuori tyttö suudellen Monte-Criston kättä, -- ja minä olen onnellinen saadessani olla omasi.

Albert oli aivan kuin herpaantunut kaiken kuulemansa johdosta.

-- Juokaahan kahvinne, sanoi kreivi hänelle. -- Kertomus on päättynyt.

78. Janinasta kirjoitetaan...

Franz oli poistunut Noirtier'n huoneesta horjuen ja niin onnettoman näköisenä, että Valentinen tuli häntä sääli.

Villefort oli soperrellut sekavia sanoja ja paennut työhuoneeseensa. Kaksi tuntia myöhemmin hän sai seuraavan kirjeen:

Sen jälkeen, mitä tänä aamuna on tullut ilmi, ei herra Noirtier de Villefort voi otaksua, että mikään yhtyminen olisi mahdollinen hänen ja Franz d'Epinayn suvun välillä. Herra Franz d'Epinayta kauhistuttaa se, että herra Villefort, joka näyttää edeltäpäin tietäneen tänä aamuna kerrotut tapaukset, ei ole niistä mitään maininnut.

Kuninkaallinen prokuraattori oli aivan murtunut tästä odottamattomasta iskusta. Hän ei olisi voinut aavistaa, että hänen isänsä menisi näin pitkälle suorasukaisuudessaan ja julmuudessaan ja kertoisi tällaisia asioita. Herra Noirtier oli aina halveksinut poikansa mielipiteitä eikä ollut katsonut tarpeelliseksi paljastaa näitä yksityiskohtia Villefort'ille, ja tämä puolestaan oli luullut, että kenraali Quesnel eli paroni Epinay -- mitä nimeä nyt hänestä tahdotuinkaan käyttää, joko sitä, jonka hän itse oli tehnyt kunniakkaaksi, tai sitä, jonka hän oli saanut, -- oli surmattu eikä kaatunut rehellisessä kaksintaistelussa.

Franz d'Epinay oli tähän asti aina esiintynyt hyvin kunnioittavasti Villefort'ia kohtaan, ja sen vuoksi hänen kirjeensä oli aivan kuin surmanisku Villefort'in ylpeydelle.

Tuskin hän oli ennättänyt päästä työhuoneeseensa, kun hänen vaimonsa astui sisään.

Kun Franz oli lähtenyt salongista herra Noirtier'n kutsusta, jäivät muut sinne aivan ymmällä. Rouva Villefort tunsi olonsa notaarin ja todistajien seurassa yhä vaikeammaksi ja lähti lopulta hänkin pois sanoen menevänsä hankkimaan tietoja.

Villefort ilmoitti hänelle ainoastaan, että Valentinen kihlaus oli purkaantunut sen keskustelun johdosta, joka hänellä, herra Noirtier'lla ja herra d'Epinaylla oli ollut.

Tätä oli vaikea ilman muuta kertoa muille. Sen vuoksi rouva Villefort palatessaan sanoikin vain, että herra Noirtier oli keskustelun alussa saanut jonkinmoisen halvauskohtauksen ja että avioliittosopimuksen allekirjoittaminen tästä syystä oli lykätty tuonnemmaksi.

Kahden samanlaatuisen tapauksen jälkeen tuntui tämä uutinen niin omituiselta, että läsnäolijat katsoivat toisiinsa kummastuneina ja poistuivat sanaakaan sanomatta.

Sillä aikaa Valentine, joka oli samalla sekä onnellinen että kauhistunut, suuteli ja kiitteli heikkoa vanhusta, joka yhdellä iskulla oli katkaissut hänen kahleensa. Sitten hän pyysi lupaa saada mennä omaan huoneeseensa tointuakseen, ja Noirtier ilmaisi katseellaan suostuvansa siihen.

Mutta sen sijaan että olisi mennyt huoneeseensa, Valentine laskeutuikin portaita alas ja meni pienen oven kautta puutarhaan. Keskellä tätä tapausten vyöryä hän oli koko ajan tuntenut kouristavaa pelkoa. Hän odotti joka hetki Morrelin ilmestyvän paikalle kalpeana ja uhkaavana, niin kuin Ravenswood aikoinaan saapui Lammermoorin Lucian häihin.

Jo oli aikakin hänen rientää portille. Maximilien oli nähnyt Franzin lähtevän yhdessä Villefort'in kanssa hautausmaalta ja oli pelännyt pahaa. Hän oli mennyt pitämään silmällä Villefort'in taloa, nähnyt, että Franz lähti sieltä, mutta palasi pian uudelleen Albertin ja Château-Renaud'n seurassa, ja silloin hän oli asiasta aivan varma. Hän oli nyt rientänyt aitauksen sisäpuolelle, sillä hän tiesi, että Valentine tulisi hänen luokseen heti, kun voi.

Hän ei erehtynytkään. Kurkistaessaan lautojen välistä hän näki nuoren tytön arkailematta rientävän suoraa päätä portille. Heti ensi silmäyksellä Maximilien rauhoittui ja ensimmäisen sanan kuullessaan hän hypähti riemusta.

-- Pelastetut! huudahti Valentine.

-- Pelastetut! kertasi Morrel voimatta uskoa onneaan. -- Kuka meidät pelasti?

-- Isoisäni. Rakastakaa häntä paljon, Morrel.

Morrel vannoi rakastavansa vanhusta koko sielustaan, eikä hänen ollutkaan vaikea vannoa, koska sillä hetkellä vanhus oli hänestä enemmän kuin ystävä ja isä, melkein kuin Jumala.

-- Mutta miten kaikki on tapahtunut? kysyi Morrel. -- Mitä kummallista keinoa hän on käyttänyt?

Valentine aikoi juuri ruveta kertomaan, kun hän muisti, että asiaan kätkeytyi kamala salaisuus, joka ei kuulunut yksinään hänen isoisälleen.

-- Myöhemmin kerron kyllä kaikki, sanoi hän.

-- Milloin?

-- Silloin, kun olen vaimonne.

Kun keskustelu kääntyi tälle tolalle, suostui Morrel mihin tahansa. Hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen -- yhdeksi päiväksi. Mutta hän ei suostunut lähtemään, ellei saisi tavata Valentinea seuraavana iltana.

Valentine suostui Morrelin pyyntöön. Kaikki oli nyt muuttunut hänen silmissään, ja hänestä tuntui yhtä mahdottomalta päästä naimisiin Maximilienin kanssa kuin tunti sitten tuntui mahdottomalta päästä eroon Franz d'Epinaystà.

Tällä välin oli rouva Villefort mennyt Noirtier'n luo.

Noirtier loi häneen synkän ja ankaran katseen, kuten yleensä aina tähän naiseen.

-- Minun ei tarvinne teille ilmoittaa, että Valentinen kihlaus on purkautunut, sanoi rouva Villefort, -- koska se purkautui juuri täällä.

Noirtier pysyi välinpitämättömänä.

-- Mutta sitä ette tiedä, jatkoi rouva Villefort, -- että minä olen aina ollut tätä avioliittoa vastaan.

Noirtier'n katse tuntui vaativan tarkempaa selvitystä.

-- Kun tämä kihlaus, jota tiesin teidän vastustavan, nyt on purkautunut, tulen pyytämään teiltä erästä asiaa, jota eivät Villefort ja Valentine voi pyytää.

Noirtier'n katse pysyi kysyvänä.

-- Tulen pyytämään teitä, jatkoi rouva Villefort, -- minä näet voin pyytää, koska minulle ei ole siitä mitään hyötyä, -- antamaan poikanne tyttärelle suosionne lisäksi myös omaisuutenne.

Noirtier'n silmät vilkkuivat hetkisen sinne tänne. Ilmeisesti hän etsi syytä tähän pyyntöön, mutta ei löytänyt.

-- Voinko toivoa, että aikeenne ovat sopusoinnussa pyyntöni kanssa? kysyi rouva Villefort.

-- Kyllä, ilmaisi Noirtier.

-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Villefort, -- lähden täältä kiitollisena ja onnellisena.

Hän poistui kumarrettuaan Noirtier'lle.

Seuraavana päivänä Noirtier lähetti noutamaan notaaria. Entinen testamentti revittiin ja laadittiin uusi, jossa hän määräsi kaiken omaisuutensa Valentinelle sillä ehdolla, ettei heitä erotettaisi toisistaan.

Joku saattoi silloin laskea, että neiti Villefort, joka oli saanut periä markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ja oli päässyt isoisänsä suosioon, saisi jonakin päivänä kolmensadantuhannen frangin vuotuiset tulot.

Samaan aikaan, jolloin kihlaus purettiin Villefort'in talossa, meni kreivi Morcerf Danglars'in luo. Osoittaakseen Danglars'ille, että asia oli tärkeä, Morcerf otti ylleen kenraalin univormunsa ja kaikki kunniamerkkinsä ja käski valjastaa parhaimmat hevosensa. Näin juhlallisesti hän saapui Chaussée-d'Antinin varrelle ja käski ilmoittaa tulostaan herra Danglars'ille, joka parhaillaan teki kuukauden tilinpäätöstä. Jos näinä aikoina tahtoi tavata pankkiirin hyvällä tuulella, ei tilinpäätöksen hetki ollut otollinen.

Sen vuoksi Danglars kävikin juhlalliseksi nähdessään entisen ystävänsä ja istui mahtavana tuoliinsa.

Morcerf, joka tavallisesti oli jäykkä, oli tällä kertaa hymyilevä ja ystävällinen. Kun hän oli varma siitä, että hänen asiaansa suhtauduttiin ystävällisesti, ei hän pitänyt pitkiä esipuheita, vaan aloitti muitta mutkitta:

-- Paroni, tässä olen. Jo kauan olemme kierrelleet aikaisemmin tekemiämme lupauksia...

Morcerf odotti pankkiirin kasvojen heti kirkastuvan, mutta hämmästyi nähdessään niiden käyvän entistä vieraammiksi ja kylmemmiksi.

Niinpä Morcerfin lause jäi kesken.

-- Mitä lupauksia, herra kreivi? tiedusteli pankkiiri, aivan kuin olisi turhaan etsinyt muististaan selitystä kenraalin sanoihin.

-- Rakastatte muodollisuuksia, sanoi kreivi, -- ja annatte minun huomata, että tällainen kysymys on tehtävä säädetyssä järjestyksessä. Hyvä on. Koska minulla on ainoastaan yksi poika, ja koska vasta ensimmäisen kerran aion hänet naittaa, niin olen näissä asioissa vielä vasta-alkaja. Noudatan siis tahtoanne.

Ja Morcerf nousi väkinäisesti hymyillen, kumarsi syvään Danglars'ille ja sanoi:

-- Herra paroni, minulla on kunnia pyytää tytärtänne neiti Eugénie Danglars'ia poikani vicomte Albert de Morcerfin vaimoksi.

Mutta sen sijaan että Danglars olisi Morcerfin toivomuksen mukaan ottanut nämä sanat tyytyväisenä vastaan, hän rypistikin kulmiaan eikä pyytänyt seisomaan jäänyttä kreiviä istumaan.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- ennen kuin voin vastata, täytyy minun tuumia asiaa.

-- Tuumia! huudahti Morcerf entistä enemmän kummastuen. -- Eikö teillä ole ollut aikaa tuumia sitä niinä kahdeksana vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun ensi kerran puhuimme lastemme avioliitosta?

-- Herra kreivi, sanoi Danglars, -- joka päivä tapahtuu sellaista, mikä pakottaa meitä uudelleen punnitsemaan aikaisemmin tekemiämme päätöksiä.

-- Kuinka niin? kysyi Morcerf. -- En ymmärrä teitä.

-- Tarkoitan sitä, että viimeisinä kahtena viikkona on tapahtunut asioita, jotka...

-- Anteeksi, sanoi Morcerf, -- mitä ilveilyä tämä on?

-- Kuinka niin ilveilyä?

-- Minusta teidän pitäisi puhua suoraan.

-- Niin minustakin.

-- Olettehan tavannut kreivi Monte-Criston?

-- Tapaan hänet useinkin, sanoi Danglars korjaillen kaulahuiviaan, -- sillä hän on ystäväni.

-- No niin, kun viimeksi tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että minä suhtauduin tähän avioliittoon häilyväisesti ja vaikutin epävarmalta.

-- Se on totta.

-- No niin, tässä olen. En ole epävarma enkä häilyväinen, näettehän sen, koska tulen vaatimaan teitä täyttämään lupauksenne.

Danglars ei vastannut mitään.

-- Oletteko näin pian muuttanut mielipiteenne, lisäsi Morcerf, -- vai oletteko tahtonut saada tämän keskustelun aikaan nöyryyttääksenne minua?

Danglars huomasi, että jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, se voisi päättyä hänelle huonosti.

-- Herra kreivi, sanoi hän, -- ymmärrän kyllä, että käytökseni hämmästyttää teitä. Olen siitä itsekin pahoillani, mutta uskokaa minua: tämä on välttämätöntä.

-- Joutavaa puhetta, sanoi kreivi. -- Moukka voisi siihen tyytyä, mutta ei kreivi Morcerf. Kun minunlaiseni mies tulee muistuttamaan toista lupauksesta, ja tämä lupaus rikotaan, niin on minulla ainakin oikeus kysyä, mikä on siihen syynä.

Danglars oli pelkuri, mutta ei tahtonut siltä näyttää. Morcerfin puhetapa suututti häntä.

-- Selitys kyllä tulee, vastasi hän.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Että minulla on pätevät syyni, mutta että niitä on vaikea tuoda esiin.

-- Mutta huomaattehan, etten voi tyytyä teidän vaitioloonne, sanoi Morcerf. -- Otaksun siis, ettette tahdo suostua kihlausehdotukseeni.

-- Olette väärässä, sanoi Danglars, -- minä vain lykkään päätöksen tekemisen tuonnemmaksi, siinä kaikki.

-- Mutta toivoakseni ette vaadi minua noudattamaan teidän oikkujanne, odottamaan siivosti ja nöyrästi sitä, että taas pääsisin armoihinne?

-- Ellette voi odottaa, herra kreivi, niin pitäkäämme sopimuksiamme mitättöminä.

Ylpeä ja ärtynyt kreivi puri huuleensa niin, että verta vuoti, voidakseen olla puhkeamatta kiukkuisiin sanoihin. Hän ymmärsi, että ne tekisivät hänet vain naurettavaksi. Niinpä hän alkoi jo mennä ovea kohden, mutta muuttikin mieltään ja palasi. Hänen otsalleen nousi pilvi, loukattu ylpeys väistyi levottomuuden tieltä.

-- Rakas Danglars, sanoi hän, -- olemmehan tunteneet toisemme jo monta monituista vuotta, ja siksi meidän on paras olla rehellisiä toisillemme. Te olette velvollinen antamaan minulle selityksen. Täytyyhän minun saada tietää, millä tavoin poikani on menettänyt teidän hyvät ajatuksenne hänestä.

-- Poikanne ei henkilökohtaisesti ole minua loukannut, muuta en voi sanoa, vastasi Danglars, joka alkoi tulla hävyttömäksi nähdessään Morcerfin lauhtuvan.

-- Mutta kuka siis teitä on loukannut? kysyi Morcerf väräjävällä äänellä, ja hänen otsansa tuli kalpeaksi.

Danglars huomasi tämän kaiken ja loi sen vuoksi häneen terävän katseen, jollaista hän ei tavallisesti tohtinut toisiin luoda.

-- Kiittäkää minua, etten tarkemmin selitä, sanoi hän.

Morcerf värisi hermostuneesti, se johtui varmaankin siitä, että hän koetti hillitä kiukkuaan.

-- Minulla on oikeus vaatia teitä selittämään tarkemmin. Onko teillä jotakin rouva Morcerfia vastaan? Eikö rikkauteni ole kyllin suuri? Onko syynä se, että valtiolliset mielipiteemme eroavat toisistaan...

-- Ei mikään niistä, sanoi Danglars. -- Olisin huono mies, jos niitä pitäisin esteinä, sillä tiesinhän tuon kaiken jo antaessani sanani. Älkää kyselkö enempää, häpeän, kun annan teidän tällä tavoin tiedustella. Jäädään tähän, se on viisainta. Sopikaamme siitä, että lykkäämme asian, emme pura emmekä sido. Eihän meillä ole mitään kiirettä! Tyttäreni on seitsemäntoistavuotias ja poikanne kahdenkymmenenyhden. Aika tuo selvyyttä. Asiat, jotka vielä eilen näyttivät hämäriltä, ovatkin huomenna päivänselviä. Pahimmatkin panettelut voivat äkkiä osoittautua perättömiksi.

-- Panettelut, sanoitteko niin? Morcerf kalpeni. -- Minua siis panetellaan!

-- Herra kreivi, älkäämme ryhtykö selittelyihin.

-- Minun täytyy siis tyynesti mukautua tähän kieltäytymiseenne?

-- Uskokaa minua: se on minulle hyvin tuskallista. Niin, tuskallisempaa minulle kuin teille, sillä toivoin sukulaisuutta teidän kanssanne, ja peruutetusta kihlauksesta on aina morsiamelle enemmän vahinkoa kuin sulhaselle.

-- Hyvä on, älkäämme siis enää puhuko tästä, sanoi Morcerf.

Ja rutistaen raivoissaan hansikkaitaan hän poistui.

Danglars huomasi, että Morcerf ei kertaakaan ollut uskaltanut kysyä, oliko Danglars peruuttanut sanansa hänen tähtensä.

Samana iltana pankkiirilla oli pitkä neuvottelu useiden ystäviensä kanssa, ja herra Cavalcanti, joka oli koko ajan pysytellyt naisten salongissa, läksi viimeisenä talosta.

Seuraavana päivänä Danglars herätessään pyysi sanomalehdet, ja ne tuotiin hänelle heti. Hän työnsi syrjään pari kolme ja otti käteensä Impartial-lehden.

Beauchamp oli sen lehden päätoimittaja.

Danglars avasi lehden hermostuneesti, hyppäsi halveksivasti pääkirjoitusten yli ja pysähtyi ilkeämielisesti hymyillen sekalaisiin tietoihin. Hän alkoi lukea uutista, jonka otsakkeena oli Janinasta kirjoitetaan.

-- Hyvä, sanoi hän luettuaan sen, -- tässä on kapteeni Fernandista pienoinen kirjoitus, joka vapauttaa minut antamasta selityksiä kreivi Morcerfille.

Samaan aikaan, siis kellon lyödessä yhdeksän, saapui Champs-Elysées'n varrella olevaan taloon Albert de Morcerf, musta takki huolellisesti napitettuna, kiihkeänä ja terävä-äänisenä.

-- Herra kreivi läksi ulos noin puoli tuntia sitten, sanoi porttivahti.

-- Seurasiko Baptistin häntä? kysyi Morcerf.

-- Ei, herra kreivi.

-- Kutsukaa Baptistin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Portinvartija meni itse noutamaan kamaripalvelijaa ja palasi vähän ajan kuluttua hänen seurassaan.

-- Pyydän anteeksi epähienouttani, sanoi Albert, -- mutta tahdoin kysyä teiltä itseltänne, onko herranne todellakin poissa kotoa.

-- On, vastasi Baptistin.

-- Vaikka minäkin tulen?

-- Tiedän, kuinka iloinen kreivi on tavatessaan teidät, ja osaan kyllä erottaa herra vicomten muista vieraista.

-- Olette oikeassa, sillä minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa. Luuletteko, että hän viipyy kauan poissa?

-- En, sillä hän on määrännyt aamiaisen kello kymmeneksi.

-- Hyvä, menen kävelemään Champs-Elysées'lle; kello kymmenen olen taas täällä. Jos herra kreivi palaa ennen minua, niin pyytäkää häntä odottamaan minua.

-- Kyllä pyydän, herra, voitte täydellisesti luottaa minuun.

Albert jätti kreivin portille ajurin ja läksi kävelemään.

Kulkiessaan Allée des Veuves'in ohi hän oli tuntevinaan Gosset'n ampumaradan edessä odottavat hevoset kreivin omiksi. Hän lähestyi ja tunsi nyt ajajankin.

-- Onko herra kreivi ampumaradalla? kysyi Morcerf tältä.

-- On, vastasi ajaja.

Morcerf olikin kuullut radalta tasaisesti toistuvia laukauksia.

Hän astui sisään.

Pienessä puutarhassa oli vahtipoika.

-- Anteeksi, sanoi tämä, -- mutta suvaitseeko herra vicomte odottaa hetkisen?

-- Miksi, Philippe? kysyi Albert, joka oli tottunut käymään ampumaradalla ja ihmetteli tätä estelyä.

-- Siksi, että henkilö, joka nyt harjoittelee, ampuu aina yksinään, ei koskaan muiden läsnä ollessa.

-- Ei edes teidänkään, Philippe?

-- Näettehän, että olen vartiohuoneeni ovella.

-- Entä kuka lataa hänen pistoolinsa?

-- Hänen palvelijansa.

-- Nubialainenko?

-- Tunnette siis tuon herran?

-- Tulen häntä etsimään, hän on ystäväni.

-- Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa menen ilmoittamaan hänelle tulostanne.

Itsekin uteliaana Philippe meni lautavajaan. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Monte-Cristo kynnykselle.

-- Suokaa anteeksi, kun tänne asti teitä seuraan, sanoi Albert. -- Sanon heti, etteivät palvelijanne ole ilmoittaneet minulle olinpaikkaanne, vaan että itse olen ollut epähieno ja keksinyt sen. Menin asuntoonne, sanottiin, että olette kävelemässä, mutta palaatte kello kymmeneksi aamiaiselle. Läksin vuorostani kävelemään odottaakseni sitä, että kello tulisi kymmenen, ja kävellessäni näin hevosenne ja vaununne.

-- Kuultuani tämän kaiken toivon, että syötte kanssani aamiaista.

-- Ei, kiitos, minun on nyt syötävä aamiaista huonossa seurassa.

-- Mitä ihmettä puhutte?

-- Rakas kreivi, minulla on tänään kaksintaistelu.

-- Teillä? Ja minkä tähden?

-- Se on kunniakysymys.

-- Siis vakava juttu.

-- Niin vakava, että tulen pyytämään teiltä erästä palvelusta.

-- Mitä?

-- Tulkaa todistajakseni.

-- Tuo kuulostaa todellakin vakavalta. Ei puhuta täällä, vaan palatkaamme asuntooni. Ali, anna minulle vettä.

Kreivi kääri hihansa ylös ja meni pieneen eteiseen, jossa ampujat tavallisesti pesivät kätensä.

-- Tulkaahan sisään, herra vicomte, sanoi Philippe aivan hiljaa Albertille, -- niin saatte nähdä jotakin hyvin kummallista.

Morcerf astui sisään. Ampumarenkaitten sijaan oli maalitauluihin kiinnitetty pelikortteja.

Etäältä katsoen Morcerf luuli, että niitä oli koko sarja ässästä kymppiin asti.

-- Ahaa, sanoi Albert, -- aioitte pelata korttia?

-- En, vastasi kreivi, -- aioin tehdä korttipakan.

-- Kuinka niin?

-- Näette tuolla ainoastaan ässiä ja kakkosia; kuulani ovat niistä tehneet kolmosia, viitosia, seitsemiä, kahdeksikkoja, yhdeksikköjä ja kymppejä.

Albert lähestyi.

Kuulat olivat todellakin osuneet aivan säännöllisesti ja tehneet reiät puuttuvien merkkien sijaan. Mennessään maalitaulun luo Morcerf näki sen lisäksi kaksi pääskystä, jotka olivat ajattelemattomuudessaan lentäneet liian lähelle kreivin pistoolia ja joutuneet sen uhreiksi.

-- Hitto vieköön! sanoi Morcerf.

-- Rakas vicomte, täytyyhän minun jotenkin käyttää joutoaikaani, sanoi Monte-Cristo kuivaten käsiään Alin tuomalla pyyheliinalla. -- Mutta tulkaahan, minä odotan teitä.

He astuivat Monte-Criston vaunuihin, jotka piankin olivat vieneet heidät kreivin asunnon edustalle.

Monte-Cristo vei Morcerfin työhuoneeseensa ja viittasi häntä istumaan.

-- Puhelkaamme nyt rauhallisesti, sanoi kreivi.

-- Näettehän, että olen aivan rauhallinen.

-- Kenen kanssa tahdotte taistella?

-- Beauchampin kanssa.

-- Hänhän on ystävänne!

-- Ystäviensä kanssahan sitä juuri joutuu taistelemaan.

-- Mutta kaikella on syynsä.

-- Niin onkin.

-- Mitä pahaa hän on teille tehnyt?

-- Eilisillan lehdessä on... Mutta lukekaahan itse.

Albert ojensi Monte-Cristolle sanomalehden, ja tämä luki:

Janinasta kirjoitetaan:

Tietoomme on tullut muuan seikka, jota tähän mennessä ei ole tunnettu tai ei ainakaan päästetty julkisuuteen. Kaupunkia suojaavat linnoitukset luovutti turkkilaisille eräs ranskalainen upseeri, johon visiiri Ali-Tebelin oli täydellisesti luottanut ja jonka nimi oli Fernand.

-- Mitä loukkaavaa tässä on? kysyi Monte-Cristo.

-- Kuinka niin?

-- Niin. Mitä te siitä välitätte, luovuttiko Janinan linnoituksen turkkilaisille ranskalainen Fernand-niminen upseeri vai eikö?

-- Välitän sen vuoksi, että isäni kreivi Morcerfin ristimänimi on Fernand.

-- Ja isänne oli Ali-pashan palveluksessa?

-- Hän taisteli kreikkalaisten vapauden puolesta. Juuri sen vuoksi tämä onkin häväistys.

-- Mutta rakas vicomte, puhukaamme järkevästi.

-- Sitä minäkin tahdon.

-- Sanokaahan: kuka hitto Ranskassa tietää, että upseeri Fernand on sama mies kuin kreivi Morcerf, ja kuka tähän aikaan välittää Janinan valloituksesta, joka tapahtui vuonna 1822 tai 1823?

-- Sehän se juuri katalaa onkin. Ensiksi annetaan ajan vieriä ja sitten äkkiä vedetään tämä juttu esiin, jotta sen avulla voitaisiin kukistaa korkeassa asemassa oleva mies. Kun olen isäni nimen perillinen, en tahdo, että hänen nimeensä liittyy pienintäkään varjoa. Lähetän todistajani Beauchampin luo, jonka sanomalehti on pannut tämän uutisen liikkeelle, ja hän peruuttaa sen.

-- Beauchamp ei peruuta mitään.

-- Siinä tapauksessa taistelemme.

-- Ei, te ette taistele, sillä hän vastaa, että Kreikan armeijassa oli ehkä viisikymmentä Fernand-nimistä upseeria.

-- Me taistelemme, vaikka hän vastaisi niinkin. Tämän epäluulon täytyy hävitä... Isäni on jalo sotilas, ja hänellä on loistava elämänura takanaan...

-- Tai hän lisää: Meillä on täysi syy uskoa, että tällä Fernandilla ei ole mitään tekemistä kreivi Morcerfin kanssa, jonka ristimänimi myöskin on Fernand.

-- Hänen täytyy aivan kokonaan peruuttaa uutinen. Minä en tyydy tuollaiseen korjaukseen.

-- Ja aiotte siis lähettää hänen luokseen todistajanne?

-- Aion.

-- Siinä olette väärässä.

-- Ette siis suostu tekemään pyytämääni palvelusta?

-- Tiedättehän, mikä on minun mielipiteeni kaksintaistelusta, Roomassahan sanoin sen teille, muistattehan?

-- Mutta rakas kreivi, näinhän teidät tänä aamuna toimessa, joka ei vähääkään ollut sopusoinnussa noiden mielipiteittenne kanssa.

-- Ihminen ei koskaan saa olla yksipuolinen. Kun kerran elää hullujen joukossa, täytyy opetella hulluksi. Voihan sattua, että joku huimapää, jolla ei ole sen enempää syytä etsiä riitaa minun kanssani kuin teillä Beauchampin kanssa, tulee luokseni jonkin vähäpätöisen seikan vuoksi tai lähettää todistajansa tai solvaisee minua julkisella paikalla. No niin, minun täytyy silloin surmata tuo huimapää.

-- Oletatte siis, että itsekin voitte joutua kaksintaisteluun?

-- Niin täytyy olettaa.

-- Miksi ette siis antaisi minun taistella?

-- En suinkaan kiellä teitä taistelemasta, sanon vain, että kaksintaistelu on vakava asia, ja sitä on tarkoin punnittava.

-- Punnitsiko Beauchamp sanojaan solvaistessaan isääni?

-- Mutta ellei hän ole häntä solvaissut ja tunnustaa sen, ette saa enää kantaa kaunaa häntä kohtaan.

-- Herra kreivi, te olette liian suvaitsevainen.

-- Ja te liian suvaitsematon. Katsokaahan, otaksukaamme ... kuunnelkaa minua tarkoin, sanoin: otaksukaamme... Älkää nyt vain suuttuko sanoistani!

-- Puhukaa, minä kuuntelen.

-- Otaksukaamme, että tuo väite on tosi...

-- Poika ei voi otaksua sellaista.

-- Nykyisenä aikana voi otaksua mitä tahansa.

-- Sehän juuri onkin aikamme vika.

-- Aiotteko parantaa sen?

-- Aion, ainakin siltä osalta, mikä kohdistuu minuun.

-- Hyvä Jumala, kuinka vaativainen olette!

-- Niin olenkin.

-- Ettekä kuuntele hyviä neuvoja?

-- Kuuntelen kyllä, kun ystävä ne lausuu.

-- Ettekö usko minua ystäväksenne?

-- Uskon.

-- No niin! Ennen kuin lähetätte todistajanne Beauchampin luo, ottakaa asiasta selko.

-- Mistä sen voin saada?

-- Vaikkapa Haydéelta.

-- Pitäisikö minun sekoittaa nainen tällaiseen asiaan? Mitä hän voi siitä tietää.

-- Hän voi vakuuttaa teille, ettei isänne millään tavoin ole syypää hänen isänsä sortumiseen tai kuolemaan, taikka, jos isänne pahaksi onneksi...

-- Johan sanoin teille, rakas kreivi, etten voi sellaista otaksuakaan.

-- Hylkäätte siis tämän keinon?

-- Hylkään.

-- Kuulkaa siis viimeistä neuvoani.

-- Kyllä, mutta olkoonkin se viimeinen.

-- Ettekö tahdo sitä kuulla?

-- Tahdon, pyydän, puhukaa.

-- Älkää lähettäkö todistajia Beauchampin luo.

-- Mitä?

-- Menkää itse häntä tapaamaan.

-- Se sotii kaikkia tapoja vastaan.

-- Tämä asianne on kylliksi erikoislaatuinen.

-- Mutta miksi menisin sinne itse?

-- Siksi, että silloin asia jää teidän ja Beachampin väliseksi.

-- Selittäkää.

-- Kyllä. Jos Beauchamp on halukas peruuttamaan kaikki, niin täytyy antaa hänelle tilaisuus tehdä se omasta vapaasta tahdostaan. Ellei hän suostu siihen, niin voittehan silloin vielä hyvin sekoittaa kaksi vierasta asiaanne.

-- Ei kahta vierasta, vaan kaksi ystävää.

-- Ystäviä tänään, huomenna vihollisia.

-- Ei suinkaan.

-- Beauchamp on siitä todistuksena.

-- Teidän mielestänne pitää minun siis mennä itse tapaamaan Beauchampia?

-- Niin.

-- Yksinkö?

-- Yksin. Jos tahtoo, että itserakas ihminen toimii meidän hyväksemme, täytyy säästää hänen itserakkauttaan kaikelta, mikä voi sitä haavoittaa.

-- Olette luullakseni oikeassa.

-- Se ilahduttaa minua.

-- Menen yksin.

-- Menkää. Vielä viisaammin tekisitte, ellette menisi laisinkaan.

-- Se on mahdotonta.

-- Menkää siis. Se menettely on ainakin viisaampaa kuin syöksyä suoraan taistelemaan.

-- Mutta jos kaikesta varovaisuudestani ja kaikista näistä menettelyistäni huolimatta kuitenkin joudun kaksintaisteluun, niin tulettehan todistajakseni?

-- Rakas vicomte, sanoi Monte-Cristo hyvin vakavasti, -- olette varmaankin huomannut, että milloin tahansa olen ollut valmis auttamaan teitä. Mutta vaatimaanne palvelusta en sittenkään voi teille tehdä.

-- Miksikä?

-- Ehkä saatte sen jonakin päivänä tietää. Siihen asti: pyydän teitä kunnioittamaan salaisuuttani.

-- Hyvä on. Otan siis Franzin ja Château-Renaud'n.

-- Ottakaa Franz ja Château-Renaud, sehän sopii oivallisesti.

-- Mutta jos kerran ryhdyn kaksintaisteluun, niin annattehan minulle hiukan opetusta miekan tai pistoolin käyttämisessä?

-- En, sitäkään en voi tehdä.

-- Olettepa te merkillinen ihminen. Ette siis tahdo sekaantua mihinkään?

-- En kerrassaan mihinkään.

-- Ei siis puhuta tästä sen enempää. Hyvästi.

-- Hyvästi, vicomte.

Morcerf otti hattunsa ja lähti.

Portilla oli hänen ajurinsa. Hän hillitsi mahdollisimman hyvin suuttumuksensa ja käski ajaa Beauchampin asunnolle. Beauchamp oli lehtensä toimituksessa.

Albert ajoi sinne.

Beauchamp oli pimeässä ja tomuisessa huoneessa, siis tyypillisessä päivälehden toimituksessa. Hänelle ilmoitettiin, että Albert de Morcerf halusi tavata häntä. Hän pyysi toistamaan nimen, koska ei ollut uskoa korviaan. Sitten hän huusi:

-- Astukaa sisään!

Albert astui sisään.

Beauchamp huudahti hämmästyksestä nähdessään ystävänsä kiipeilevän paperikasojen yli ja tottumattomana liikkumaan tällaisissa paikoissa astuvan kaikenkokoisille sanomalehdille, joita oli pitkin tiilipermantoa.

-- Tännepäin, tännepäin, rakas Albert, sanoi hän ojentaen kätensä nuorta miestä kohden. -- Mikä hitto teidät tänne tuo? Oletteko eksyksissä kuin Peukaloinen vai tuletteko pyytämään minua aamiaiselle? Koettakaahan löytää tuoli istuaksenne. Kas, tuollahan on tuoli geraniumin vieressä -- kasvi muistuttaa minulle, että maailmassa on muitakin lehtiä kuin sanomalehtiä.

-- Beauchamp, sanoi Albert, -- tulen puhumaan sanomalehtenne johdosta.

-- Tekö, Morcerf? Mitä haluatte?

-- Erään peruutuksen.

-- Tekö peruutuksen? Minkä johdosta, Albert? Mutta istukaahan toki!

-- Kiitos, sanoi Albert toisen kerran hiukan nyökäten.

-- Selittäkäähän.

-- Peruutuksen uutiseen, joka loukkaa erään omaiseni kunniaa.

-- Mitä! huudahti Beauchamp hämmästyneenä. -- Mistä on kysymys? Eihän sellaista ole voinut tapahtua.

-- On kyllä, kirjoituksessa, jossa puhutaan Janinan uutisista.

-- Janinan?

-- Niin. Ette näytä laisinkaan aavistavan, mikä minut tänne tuo.

-- En, kautta kunniani...! Baptiste, eilispäivän sanomalehti! huusi Beauchamp.

-- Ei tarvitse etsiä, se on minulla.

Beauchamp luki mutisten:

"Janinasta kirjoitetaan..."

-- Ymmärrättehän, että asia on vakava, sanoi Morcerf Beauchampin lopetettua lukemisensa.

-- Onko tuo upseeri siis sukulaisenne? kysyi sanomalehtimies.

-- On, vastasi Albert punastuen.

-- Mitä siis tahdotte minun tekevän palvellakseni teitä? kysyi Beauchamp hyvin ystävällisesti.

-- Teidän tulee peruuttaa tuo uutinen, rakas Beauchamp.

Beauchamp loi Morcerfiin pitkän, hyvin ystävällisen katseen.

-- Mutta siitähän sukeutuu pitkä kirjoitustenvaihto. Peruuttaminen on aina vakava asia. Istukaahan, luen nämä rivit uudelleen.

Albert istui, ja Beauchamp luki uutisen entistä huolellisemmin.

-- Näettehän nyt itsekin, sanoi Albert varmasti, jopa jyrkästikin, -- että erästä omaistani on solvaistu. Tahdon, että peruutatte uutisen.

-- Te ... tahdotte...

-- Niin, minä tahdon!

-- Sallikaa minun sanoa teille, ettette menettele laisinkaan parlamentaarisesti, rakas vicomte.

-- En sitä yritäkään, sanoi nuori mies nousten. -- Tahdon, että eilinen uutinen peruutetaan ja minun täytyy saada tämä peruutus aikaan. Olette siksi hyvä ystäväni, jatkoi Albert ja puristi huulensa tiukasti yhteen nähdessään, että Beauchamp vuorostaan alkoi käydä korskeaksi, -- olette siksi hyvä ystäväni, että tunnette, kuinka itsepäinen tällaisissa asioissa voin olla.

-- Olen kyllä ystävänne, sanoi Beauchamp, -- mutta kun puhutte noin, voin sen unohtaa... Mutta älkäämme kiivastuko, älkäämme ainakaan vielä... Olette rauhaton, ärtynyt, loukkaantunut... Kuka on tuo sukulainen, jonka nimi on Fernand?

-- Isäni, sanoi Albert, -- ei kukaan muu. Fernand Mondego, kreivi Morcerf, vanha sotilas, joka on ottanut osaa kahteenkymmeneen taisteluun ja jonka kunniakkaiden arpien peitoksi nyt tahdotaan heittää katuojan lokaa.

-- Isännekö? sanoi Beauchamp. -- Se muuttaa asian. Ymmärrän suuttumuksenne erinomaisen hyvin, rakas Albert... Lukekaamme kirjoitus uudelleen.

Hän luki uutisen ja korosti jokaista sanaa.

-- Mutta mistä olette näkevinänne, että kirjoituksessa mainittu Fernand on isänne? kysyi Beauchamp.

-- En mistään, sen kyllä tiedän, mutta muut näkevät sen kyllä. Juuri siksi tahdonkin saada tämän uutisen peruutetuksi.

Kuullessaan sanan tahdon katsahti Beauchamp Morcerfiin, loi sitten silmänsä jälleen alas ja näytti miettivän.

-- Peruutattehan uutisen? kysyi Morcerf, ja hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, vaikkakin hän vielä hillitsi sitä.

-- Peruutan kyllä, sanoi Beauchamp.

-- Hyvä on! sanoi Albert.

-- Mutta vasta sitten, kun olen saanut tietää, että syytös on aiheeton.

-- Mitä!

-- Niin, asiasta kannattaa ottaa selko, ja minä otan.

-- Mutta mistä tahdotte tässä ottaa selkoa? kysyi Albert aivan suunniltaan. -- Ellette usko, että uutisella tarkoitetaan isääni, sanokaa se suoraan; jos taas uskotte, että se tarkoittaa häntä, on teidän annettava minulle hyvitys.

Beauchamp katsoi Albertiin huulillaan hänelle ominainen hymy, joka voi ilmaista kaikkia eri tunteita.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- koska sellaista nimitystä tällaisissa tapauksissa on käytettävä meidän välillämme; jos olette tullut vaatimaan minulta hyvitystä, ei teidän olisi pitänyt puhua minulle ystävyydestä ynnä muista kauniista tunteista, jota puhetta olen kärsivällisesti kuunnellut puolen tunnin ajan. Tälläkö tapaa meidän siis tästä lähtien on keskusteltava? Puhukaa!

-- Niin on, ellette peruuta tuota katalaa syytöstä!

-- Suvaitkaahan odottaa hetkinen. Pois kaikki uhkaukset, herra Mondego, vicomte de Morcerf. En siedä sellaista vihollistenikaan taholta, saati sitten ystävieni. Tahdotteko siis, että minun pitää peruuttaa tämä kapteeni Fernandia koskeva uutinen, jota kautta kunniani en ole kirjoittanut?

-- Niin tahdon! sanoi Albert, joka ei enää voinut hillitä itseään.

-- Muussa tapauksessa siis taistelemme? jatkoi Beauchamp tyynesti niin kuin tähänkin asti.

-- Niin! Albert korotti ääntään.

-- Hyvä on, sanoi Beauchamp. -- Vastaukseni on tämä: en ole kirjoittanut uutista enkä sitä tunne, mutta menettelyllänne olette kääntänyt huomioni siihen, ja ajatukseni takertuu siihen lujasti. Uutinen pysyy siis voimassa siksi, kunnes luotettavat henkilöt ovat sen peruuttaneet tai vahvistaneet.

-- Minulla on siis kunnia lähettää luoksenne todistajani, sanoi Albert nousten. -- Heidän kanssaan saatte sopia taistelupaikasta ja aseista.

-- Hyvä on.

-- Ja tänä iltana, jos suvaitsette, tai huomenna tai myöhemmin tapaamme toisemme.

-- Ei vielä, ei vielä! Olen taistelupaikalla silloin, kun oikea hetki on tullut (minulla on oikeus määrätä aika, koska minut on haastettu), ja mielestäni oikea hetki ei vielä ole tullut. Tiedän, että käsittelette oivallisesti miekkaa ja pystyn siihen itsekin kohtalaisen hyvin; tiedän, että osaatte maaliin kuudesta kuulasta kolmella, ja siinä olen melkein yhtä taitava. Tiedän, että kaksintaistelu meidän välillämme tulee ankaraksi, sillä olette urhoollinen ja niin olen itsekin. En siis tahdo surmata teitä tai antaa teidän surmata itseäni ilman pätevää syytä. Minä teen nyt puolestani kysymykseni ja teen ne jyrkästi: Vaaditteko tämän uutisen peruuttamista niin kiihkeästi, että tahdotte minut surmata, vaikkakin, niin kuin jo olen sanonut ja sanon kerta vielä, etten tiedä tästä uutisesta mitään, ja sanon, että vain teidän kaltaisenne Don Jafet voi otaksua Fernandin tässä merkitsevän kreivi Morcerfia?

-- Vaadin ehdottomasti.

-- Suostun siis taistelemaan kanssanne, mutta vaadin kolme viikkoa aikaa. Kolmen viikon kuluttua tapaatte minut, ja sanon silloin teille: Uutinen on väärä, peruutan sen, tai: Se on oikea ja otan miekan huotrasta tai pistoolin laatikosta, aivan niin kuin itse tahdotte.

-- Kolme viikkoa! huudahti Albert. -- Mutta kolme viikkoahan on kolme vuosisataa, ja niiden ajan on kunniani häväisty!

-- Jos olisitte pysynyt ystävänäni, olisin sanonut: Kärsivällisyyttä, ystävä! Mutta olette tullut vihamiehekseni, ja niinpä sanon: Mitä se minuun kuuluu!

-- Siis kolmen viikon kuluttua, sanoi Morcerf. -- Mutta muistakaakin, että kolmen viikon kuluttua ette millään hätäkeinolla ettekä verukkeella pääse irtautumaan...

-- Herra Albert de Morcerf, sanoi Beauchamp vuorostaan nousten, -- en voi heittää teitä ulos ikkunasta ennen kuin vasta kolmen viikon kuluttua, siis kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Eikä teillä ole oikeutta silpoa minua kappaleiksi, ennen kuin vasta silloin. Nyt on elokuun 31. päivä; odottakaamme siis syyskuun 21. päivään asti. Ja annan teille aatelismiehen neuvon: älkäämme siihen mennessä haukkuko toisiamme kuin kaksi kahlekoiraa.

Ja Beauchamp kumarsi juhlallisesti nuorelle miehelle, käänsi hänelle selkänsä ja meni kirjapainoonsa.

Albert kosti sanomalehtipinkalle: sirotti sen pitkin huonetta kävelykepillään, sitten hän poistui kääntyen pari kolme kertaa katsomaan painon oveen päin.

Piestessään vaunujensa etulaitaa aivan samoin kuin äsken oli piessyt syytöntä paperia, Albert ajaessaan bulevardin poikki näki Morrelin, joka pää pystyssä, silmät kirkkaina, ja käsivarret ilmaa huitoen asteli kiinalaisten kylpyhuoneitten ohi Saint-Martin-portilta päin Madeleine-kirkkoa kohden.

-- Tuossa on onnellinen ihminen! huokasi Albert.

Eikä hän sattumalta ollutkaan väärässä.

79. Mehuvesi

Morrel oli todellakin hyvin onnellinen.

Noirtier oli lähettänyt häntä noutamaan, ja hänellä oli niin kova kiire mennä kuulemaan syytä siihen, että hän luotti enemmän omiin jalkoihinsa kuin ajurin hevosen nopeuteen. Niinpä hän oli lähtenyt puolijuoksua Meslay-kadulta Faubourg-Saint-Honoréhen.

Barrois-parka koetti seurata häntä parhaimpansa mukaan. Morrel oli kolmikymmenvuotias ja Barrois kuudenkymmenen. Morrel oli huumaantunut rakkaudesta ja Barrois menehtyä kuumuuteen. Mutta vaikka ikä ja harrastukset heidät näin erottivat, olivat he kuitenkin kuin saman kolmion kyljet, jotka alhaalta ovat erillään, mutta ylhäällä yhtyvät.

Tämä yhtymäpiste oli herra Noirtier, joka oli lähettänyt noutamaan Morrelia ja käskenyt häntä pitämään kiirettä. Morrel noudattikin määräystä tunnollisesti Barrois'n suureksi epätoivoksi.

Perille tultuaan Morrel ei ollut edes hengästynyt, sillä rakkaus antaa ihmiselle siivet. Mutta Barrois, joka ei ollut enää pitkään aikaan ollut rakastunut, oli aivan märkä hiestä.

Vanha palvelija vei Morrelin sisään sivuovesta, sulki huoneen oven, ja kohta ilmoitti puvun kahina permannolla Valentinen saapuvan.

Valentine oli surupuvussaan hurmaavan kaunis.

Tämä kohtaaminen tuntui niin suloiselta, että Morrel mielellään olisi jättänyt sikseen Noirtier'n kanssa keskustelemisen. Mutta vanhuksen rullatuolin kitinä kuului jo, ja hän tuli huoneeseen.

Ystävällisellä katseella otti Noirtier vastaan Morrelin kiitokset, kun tämä ylisti hänen verratonta keksintöään, joka oli pelastanut heidät, Valentinen ja hänet, lipumasta epätoivoon. Sitten Morrel katsoi tyttöä, joka istui arkana loitommalla odottaen vuoroaan.

Noirtier'n katse kiintyi nyt vuorostaan Valentineen.

-- Minun pitää siis sanoa, mitä olette käskenyt? kysyi Valentine.

-- Niin, ilmaisi vanhus.

-- Herra Morrel, sanoi silloin Valentine nuorelle miehelle, joka katseli häntä, -- isä Noirtier'lla oli paljon teille sanottavaa, ja hän on sen ilmoittanut minulle kolmen päivän aikana. Tänään hän lähetti noutamaan teitä, jotta kertoisin teille kaiken. Koska olen valittu hänen tulkikseen, kertaan siis hänen lauseensa muuttamatta sanaakaan.

-- Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. -- Puhukaa, neiti, puhukaa.

Valentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia. Valentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.

-- Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. -- Barrois etsii parhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.

-- Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, -- te, joka olette herra Noirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?

-- Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, -- siitä me molemmat olemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa vieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä Noirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän kieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden kuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni hallussani, ja...

-- Ja...? kysyi Morrel.

-- Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.

Valentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä kuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.

-- Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen vanhuksen puoleen.

-- Olet, vastasi vanhus.

-- Kun kerran olen isoisäni luona, voi herra Morrel tulla tapaamaan minua hyvän ja arvokkaan suosijamme läsnä ollessa, lisäsi Valentine. -- Jos ne sydämemme siteet, joita joko tietämättämme tai sattumalta olimme alkaneet punoa, näyttävät kestäviltä ja takaavat meille onnen -- sanotaan, että esteiden kiihottamat mielet kylmenevät rauhan tultua -- niin herra Morrel voi pyytää minua omakseen, minä odotan.

-- Oh! huudahti Morrel, joka olisi halunnut polvistua vanhuksen eteen kuin Jumalan, ja nuoren tytön eteen kuin enkelin. -- Mitä hyvää elämässäni olenkaan tehnyt, koska olen ansainnut näin suuren onnen.

-- Toistaiseksi, jatkoi nuori tyttö vakavalla ja kirkkaalla äänellään, -- otamme säädyllisyyden säännöt varteen, kunnioitamme vanhempieni mielipidettä, vaikka he koettavatkin erottaa meidät toisistamme. Toistan vielä kerran sanan, johon sisältyy kaikki: odotamme.

-- Ja ne uhraukset, joihin tämä sana velvoittaa, sanoi Morrel, -- lupaan täyttää nöyrästi ja ilomielin.

-- Siis, jatkoi nuori tyttö luoden Maximilieniin lumoavan katseen, -- pois kaikki ajattelemattomat teot, älkää panko vaaraan sen naisen mainetta, joka tästä päivästä alkaen pitää itseään määrättynä kantamaan teidän nimeänne kunnialla.

Morrel hillitsi kädellään sydämensä sykintää.

Noirtier katsoi hellästi heihin kumpaankin. Barrois, jolta ei mitään tahdottu salata, pysytteli huoneen perällä ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan.

-- Hyvä Jumala, sanoi Valentine, -- kuinka Barrois-parka hikoilee.

-- Se johtuu siitä, että olen saanut juosta, lausui Barrois. -- Mutta minun täytyy tunnustaa, että herra Morrel juoksi vielä kovempaa.

Noirtier viittasi katseellaan tarjottimeen, jolla oli karahvi mehuvettä ja lasi. Noirtier oli puoli tuntia sitten juonut siitä mehuvettä.

-- Juo, sanoi nuori tyttö Barrois'lle, -- katsothan ahnain silmin karahvia.

-- Olen toden totta kuolemaisillani janoon, sanoi Barrois, -- ja joisin mielelläni lasillisen mehuvettä teidän onneksenne.

-- Juo siis, sanoi Valentine, -- ja palaa heti tänne.

Barrois otti tarjottimen, ja avoimeksi jääneestä ovesta näki, miten hän taivutti päänsä taaksepäin ja tyhjensi lasin.

Valentine ja Morrel sanoivat parhaillaan toisilleen hyvästi Noirtier'n läsnä ollessa, kun Villefort'in portailta kuului ovikellon soitto.

Valentine katsoi kelloon.

-- Kello on kaksitoista, sanoi hän, -- tänään on lauantai, varmaankin tohtori tulee.

Noirtier ilmaisi todellakin odottavansa häntä.

-- Kun hän tulee, täytyy herra Morrelin poistua, eikö niin?

-- Niin, vastasi vanhus.

-- Barrois, huusi nuori tyttö, -- Barrois, tulkaa tänne!

Vanhan palvelijan ääni kuului vastaavan:

-- Tulen heti paikalla, neiti!

-- Barrois saattaa teitä ovelle, sanoi Valentine Morrelille. -- Ja nyt muistakaa, herra upseeri, että isoisäni kieltää teitä ryhtymästä mihinkään sellaiseen tekoon, joka voisi saattaa onnemme vaaraan.

-- Olen luvannut odottaa, vastasi Morrel, -- ja minä odotan.

Samassa saapui Barrois.

-- Kuka soitti? kysyi Valentine.

-- Tohtori Avrigny, vastasi Barrois horjuen.

-- Mikä teitä vaivaa, Barrois? kysyi Valentine.

Vanhus ei vastannut. Kauhistunein silmin hän katseli herraansa etsien samalla kouristuneella kädellään jostakin tukea.

-- Hän on kaatumaisillaan! huudahti Morrel.

Barrois alkoi todellakin yhä enemmän vapista. Hänen kasvojensa lihakset vetäytyivät kokoon kuin kauheassa hermokohtauksessa.

Nähdessään Barrois'n tilan Noirtier loi häneen ilmeikkäät silmänsä, joissa kuvastuivat selvästi kaikki ihmissydäntä järkyttävät tunteet.

Barrois astui muutaman askelen herraansa kohden.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän. -- Mikä minua vaivaa...? Minä kärsin ... en näe mitään. Tuhannet tulinuolet lentävät pääni läpi. Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!

Hänen silmänsä alkoivat veristää ja tuijottaa, pää painui taaksepäin muun ruumiin jäykistyessä.

Valentine kiljaisi kauhuissaan. Morrel otti hänet syliinsä aivan kuin puolustaakseen häntä uhkaavaa vaaraa vastaan.

-- Tohtori Avrigny, tohtori Avrigny! huusi Valentine käheällä äänellä. -- Tulkaa tänne, tulkaa auttamaan!

Barrois kyyristyi, astui pari askelta taaksepäin, horjahti ja kaatui Noirtier'n jalkojen juureen, laskien hänen polvelleen kätensä ja huutaen:

-- Herrani! Minun herrani!

Tänä hetkenä ilmestyi kynnykselle Villefort, joka oli kuullut huudot.

Morrel päästi puoliksi pyörtyneen Valentinen, peräytyi, piiloutui huoneen perälle ja kätkeytyi melkein kokonaan erään verhon taakse.

Kalpeana, aivan kuin olisi nähnyt käärmeen, hän tuijotti onnettomaan kuolevaan.

Noirtier oli kauhun ja kärsimättömyyden vallassa. Koko hänen sydämensä tahtoi auttaa vanhaa palvelijaa, joka pikemmin oli hänen ystävänsä kuin palvelijansa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, muutamat silmien ympärillä liikuntakykyisiksi jääneet lihakset liikehtivät, näki miten elämä ja kuolema taistelivat hänessä.

Barrois'n kasvot olivat vääntyneet, silmät veristivät, pää oli taipunut taaksepäin, hän takoi käsillään lattiaa, ja hänen jalkansa olivat aivan jäykkinä. Hän valitti läähättäen.

Tämä näky kiinnitti Villefort'in huomion niin kokonaan puoleensa, ettei hän huomannut Morrelia. Hän tuijotti hetken vaiti Barrois'ta kasvot kalpeina ja hiukset kauhusta pystyssä. Sitten hän juoksi ovelle ja huusi:

-- Tohtori, tohtori! Tulkaa, tulkaa!

-- Äiti, äiti! huusi Valentine lyöden kädellään portaan kaidepuuhun kutsuessaan rouva Villefort'ia. -- Tulkaa pian ja tuokaa hajusuolaa!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Villefort'in kirkas ja tyyni ääni.

-- Tulkaa, tulkaa!

-- Missä tohtori on? huusi Villefort. -- Missä hän viipyy?

Rouva Villefort tuli hitaasti portaita alas; kuului, miten astimet narisivat hänen jalkojensa alla. Toisessa kädessään hänellä oli nenäliinansa, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa pullo englantilaista hajusuolaa.

Tultuaan ovelle hän ensiksi katsoi vanhukseen, jonka kasvot, lukuun ottamatta tällaisessa tapauksessa ilmenevää kauhua, osoittivat hänen voivan hyvin. Sen jälkeen hän katsahti kuolevaan.

Hän kalpeni ja hänen katseensa singahti palvelijasta tämän herraan.

-- Mutta taivaan nimessä, missä tohtori on? huusi Villefort. -- Hänhän tuli teidän huoneeseenne. Sehän on halvauskohtaus, näettehän sen. Iskemällä suonta voi hänet pelastaa.

-- Onko hän äskettäin syönyt? kysyi rouva Villefort koettaen välttää kysymystä.

-- Ei hän ole syönyt, sanoi Valentine, -- mutta hän on tänä aamuna juossut, ollessaan toimittamassa isoisän asiaa. Palatessaan hän joi lasillisen mehuvettä.

-- Miksi ei viiniä? kysyi rouva Villefort. -- Mehuvesi ei tee hyvää.

-- Mehuvettä oli karahvissa isoisän pöydällä. Barrois'n oli jano, hän joi mitä sattui saamaan.

Rouva Villefort vavahti. Noirtier loi häneen tutkivan katseen.

-- Hänellähän on niin lyhyt kaula! sanoi rouva Villefort.

-- Minä kysyn, missä tohtori Avrigny on? sanoi Villefort. -- Taivaan nimessä vastatkaa!

-- Hän on Edouardin huoneessa, poika on pahoinvoipa, sanoi rouva Villefort, joka ei enää voinut viivyttää vastaustaan.

Villefort riensi portaille mennäkseen itse noutamaan lääkäriä.

-- Tuossa on, sanoi nuori rouva antaen pullon Valentinelle. -- Hänestä isketään varmaankin suonta. Menen omaan huoneeseeni, sillä en voi katsella verta.

Ja hän seurasi miestään.

Morrel tuli esiin pimeästä nurkasta, jonne hän oli piiloutunut kenenkään huomaamatta.

-- Poistukaa nopeasti, Maximilien, sanoi nuori tyttö, -- ja odottakaa, kunnes lähetän teille sanan. Menkää.

Morrel kysyi liikkeellä Noirtier'n mielipidettä. Noirtier, joka koko ajan oli pysynyt kylmäverisenä, vastasi myöntävästi.

Nuori mies painoi Valentinen kättä sydäntänsä vastaan ja poistui takakäytävän kautta.

Samassa tulivat Villefort ja tohtori vastapäisestä ovesta.

Barrois alkoi toipua. Puuska oli mennyt ohi, hän alkoi läähättäen puhua ja nousi polvilleen.

Avrigny ja Villefort kantoivat Barrois'n eräälle lepovuoteelle.

-- Mitä tarvitsette? kysyi Villefort.

-- Vettä ja eetteriä. Onko teillä sitä kotona.

-- On.

-- Lähettäkää noutamaan oksennusainetta ja tärpättiöljyä.

-- Joutuin! sanoi Villefort.

-- Ja nyt kaikki saavat poistua.

-- Minäkinkö? kysyi Valentine arasti.

-- Niin, neiti, te ennen kaikkia muita! sanoi tohtori tylysti.

Valentine katsoi kummastuneena tohtoriin, suuteli isoisäänsä otsalle ja poistui.

Hänen mentyään tohtori sulki oven synkän näköisenä.

-- Katsokaa, tohtori, nyt hän tointuu. Kohtaus ei ollutkaan sen vaarallisempi.

Avrigny hymyili synkästi.

-- Miten voitte, Barrois? kysyi tohtori.

-- Hieman paremmin.

-- Voitteko juoda lasillisen eetterivettä?

-- Minä koetan, mutta älkää koskeko minuun.

-- Miksi ei?

-- Minä pelkään, että jos koskette minuun vaikkapa vain sormenpäälläkin, niin kouristus palaa.

-- Juokaa.

Barrois otti lasin, vei sen sinisille huulilleen ja tyhjensi sen melkein puoliksi.

-- Missä tunnette kipuja? kysyi lääkäri.

-- Kaikkialla. Tunnen aivan kuin kamalia kouristuksia.

-- Huimaako päätänne?

-- Huimaa.

-- Ja korvanne soivat?

-- Kamalasti.

-- Milloin tuo kohtaus tuli?

-- Juuri äsken.

-- Aivan äkkiäkö?

-- Aivan kuin salama.

-- Eilen teillä ei ollut sellaista eikä toissa päivänä?

-- Ei.

-- Ette ole nukkunut raskaasti?

-- En.

-- Mitä söitte tänään?

-- En ole syönyt mitään. Join vain lasillisen herrani mehuvettä, siinä kaikki.

Ja Barrois nyökäytti päätään herraansa päin, joka liikkumattomana istuen tuolissaan katseli kohtausta huomaten pienimmänkin liikkeen ja kuullen jokaisen sanan.

-- Missä tuo mehuvesi on? kysyi kiihkeästi tohtori.

-- Karahvissa alhaalla.

-- Missä alhaalla?

-- Keittiössä.

-- Menenkö sitä noutamaan? kysyi Villefort.

-- Ei, jääkää tänne ja koettakaa saada sairas juomaan loputkin lasista.

-- Mutta tuo mehuvesi...

-- Menen itse.

Avrigny syöksyi huoneesta, riensi palvelijoitten portaita alas ja oli kaatamaisillaan rouva Villefort'in, joka myöskin pyrki keittiöön.

Rouva Villefort kirkaisi.

Avrigny ei sitä edes huomannutkaan. Tietyn ajatuksen vallassa hän hyppäsi yhdellä harppauksella kolme neljä viimeistä porrasaskelmaa, riensi keittiöön ja näki tarjottimella suurimmaksi osaksi tyhjennetyn karahvin.

Hän syöksyi siihen käsiksi aivan kuin haukka saaliinsa kimppuun.

Läähättäen hän saapui Noirtier'n huoneeseen.

Rouva Villefort nousi hitaasti huoneistoonsa vieviä portaita.

-- Tämäkö karahvi se oli? kysyi Avrigny.

-- Sama, herra tohtori.

-- Tämä on samaa mehujuomaa, jota nautitte.

-- On luullakseni.

-- Miltä se maistui?

-- Kitkerältä.

Tohtori kaasi muutaman pisaran kämmenelleen, maisteli kielellään, ja maiskuteltuaan suutaan niin kuin tehdään viiniä tunnustellessa hän sylki juoman pesään.

-- Se on samaa. Oletteko tekin juonut tästä? kysyi hän Noirtier'lta.

-- Olen, vastasi vanhus.

-- Ja teidänkin mielestänne se oli kitkerää?

-- Oli.

-- Herra tohtori, nyt se jälleen alkaa! Jumala, armahda minua! huusi Barrois. Tohtori riensi sairaan luo.

-- Villefort, jouduttakaa oksennusainetta!

Villefort juoksi huoneesta huutaen:

-- Oksennusainetta! Joko sitä on tuotu!

Kukaan ei vastannut. Talossa vallitsi tavaton kauhu.

-- Jos jollakin keinoin voisin puhaltaa ilmaa hänen keuhkoihinsa, niin ehkä voisin estää tukehtumisen, sanoi Avrigny katsellen ympärilleen. -- Mutta minulla ei ole mitään keinoa!

-- Herra tohtori, älkää antako minun tällä tavoin kuolla! huusi Barrois. -- Minä kuolen, hyvä Jumala, kuolen!

-- Höyhen, höyhen! huusi tohtori.

Hän näki sellaisen pöydällä.

Hän koetti pistää sen sairaan suuhun, joka kouristusten aikana turhaan koetti oksentaa. Mutta Barrois'n hampaat olivat niin lujasti puristautuneet yhteen, että höyhentä ei saatu menemään niiden välistä.

Barrois sai hermokouristuksen, joka oli edellistä kovempi. Hän oli vaipunut leposohvalta permannolle ja jäykistyi siinä.

Tohtori jätti hänet kouristusten valtaan, koska ei mitenkään voinut niitä estää, ja meni Noirtier'n luo.

-- Miten voitte? kysyi hän äkkiä tältä hiljaa. -- Hyvinkö?

-- Niin.

-- Onko vatsanne kova? Pehmeäkö?

-- Niin.

-- Aivan samanlainenko kuin sunnuntaisin, jolloin annan teidän suuhunne pillerin?

-- Niin.

-- Tekö häntä käskitte juomaan?

-- En.

-- Herra Villefort'ko?

-- Ei.

-- Hänen rouvansako?

-- Ei.

-- Valentine siis?

-- Niin.

Barrois vaikeroi, hän haukotteli niin syvään, että leukaluut natisivat. Avrigny jätti Noirtier'n ja riensi sairaan luo.

-- Barrois, sanoi tohtori, -- voitteko puhua?

Barrois sopersi muutamia epäselviä sanoja.

-- Koettakaahan ystäväni.

Barrois avasi verestävät silmänsä.

-- Kuka tämän mehujuoman on valmistanut?

-- Minä.

-- Toitteko sen heti valmistettuanne herrallenne?

-- En.

-- Minne sen jätitte sitä ennen?

-- Tarjoiluhuoneeseen, sillä minua kutsuttiin muuanne.

-- Kuka sen toi sisään?

-- Neiti Valentine.

Avrigny löi kädellään otsaansa.

-- Hyvä Jumala! sopersi hän.

-- Tohtori, tohtori, huusi Barrois, joka tunsi kolmannen kouristuksen tulevan.

-- Eikö oksennuslääkettä jo tuoda? huusi lääkäri.

-- Tässä on lasissa valmiina, sanoi Villefort tullessaan.

-- Kuka sen on valmistanut?

-- Apteekin oppilas, joka tuli mukanani.

-- Juokaa.

-- Mahdotonta, se tuli liian myöhään. Kurkkuani kouristaa! Minä tukehdun! Voi sydäntäni! Voi päätäni!... Mikä kamala tuska... Täytyykö minun kauankin näin kärsiä?

-- Ei, ei, sanoi tohtori, -- kohta ette kärsi enää.

-- Minä ymmärrän, sanoi onneton palvelija. -- Jumala, armahda minua!

Ja kiljaisten hän kaatui taaksepäin kuin salaman iskemänä.

Avrigny laski kätensä hänen sydämelleen ja pani peilin hänen suunsa eteen.

-- No? kysyi Villefort.

-- Tuokaa tänne pian orvokkisiirappia keittiöstä.

Villefort poistui heti.

-- Älkää kauhistuko, herra Noirtier, sanoi Avrigny, -- vien sairaan toiseen huoneeseen iskeäkseni suonta. Tällaisia kouristuksia on kamala katsella.

Hän tarttui Barrois'n kainaloihin ja laahasi hänet toiseen huoneeseen. Mutta kohta hän palasi Noirtier'n huoneeseen ja otti mehuveden.

Noirtier sulki oikeanpuoleisen silmänsä.

-- Valentine? Eikö niin? Tahdotte tavata Valentinea? Käsken lähettämään hänet luoksenne.

Villefort palasi. Avrigny tuli häntä vastaan käytävässä.

-- No? kysyi hän.

-- Tulkaa, sanoi Avrigny.

Hän vei Villefort'in toiseen huoneeseen.

-- Onko hän vielä tainnoksissa? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.

-- Hän on kuollut.

Villefort peräytyi kolme askelta, risti kätensä ja sanoi katsellen ruumista syvästi säälien:

-- Kuollut niin äkkiä!

-- Niin, äkkiä, eikö totta? sanoi Avrigny. -- Mutta eihän se mahda teitä kummastuttaa. Herra ja rouva Saint-Méran kuolivat molemmat yhtä äkkiä. Teidän talossanne kuollaan äkkiä, herra Villefort!

-- Mitä! huudahti prokuraattori kummastuen ja kauhistuen. -- Joko tuo entinen ajatus jälleen palaa mieleenne!

-- Yhä uudelleen, sanoi Avrigny juhlallisesti, -- eikä se ole hetkeäkään mielestäni poistunutkaan. Ja ettette luulisi minun tällä kertaa erehtyvän, niin kuulkaa tarkkaan sanojani, herra Villefort.

Villefort vapisi suonenvedontapaisesti.

-- On olemassa eräs myrkky, joka tappaa melkein jälkeä jättämättä. Minä tunnen tuon myrkyn erinomaisen hyvin. Olen tutkinut kaikkia sen aikaansaamia ilmiöitä ja tuloksia. Tunsin myrkyn vaikutuksen äsken Barrois'ssa aivan samoin kuin tunsin sen rouva Saint-Méranissakin. Tästä myrkystä saa eräällä keinolla varmuuden. Jos lakmuspaperi on tehty punaiseksi jollakin hapolla, palauttaa tämä myrkky siihen entisen sinipunervan värin, ja se muuttaa orvokkisiirapin viheriäksi. Meillä ei ole lakmuspaperia, mutta tuossa tuodaan pyytämääni orvokkisiirappia.

Käytävästä kuului askelia. Tohtori raotti ovea, otti kamarineidon käsistä kupin, jonka pohjalla oli pari kolme lusikallista siirappia, ja sulki oven.

-- Katsokaa, sanoi hän kuninkaalliselle prokuraattorille, jonka sydän sykki kuuluvasti, -- tässä on orvokkisiirappia, ja tässä karahvissa on jäljellä samaa mehuvettä, jota herra Noirtier ja Barrois yhdessä ovat juoneet. Jos mehuvesi on puhdasta ja vaaratonta, siirappi säilyttää värinsä. Jos mehuvesi on myrkytettyä, niin siirappi muuttuu viheriäiseksi. Katsokaa!

Tohtori kaatoi hitaasti muutaman pisaran mehuvettä kuppiin ja sen pohjalle syntyi heti aivan kuin pilvi, joka vähitellen muuttui siniseksi, siitä safiirinsiniseksi, sitten opaalinväriseksi ja lopulta smaragdinvihreäksi.

Päästyään tähän väriin ei aine enää muuttunut toiseksi. Koe poisti kaikki epäilykset.

-- Barrois-parka on myrkytetty angosturalla ja ignatiuspavulla, sanoi Avrigny. -- Nyt voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä.

Villefort ei sanonut sanaakaan, nosti vain kätensä taivasta kohden, avasi silmänsä selkoselälleen ja lysähti tuoliin kuin salaman iskemänä.

80. Syytös

Avrigny oli piankin saanut prokuraattorin tointumaan, vaikka tämä vielä oli kalpea kuin ruumis.

-- Kuolema on talossani! huudahti Villefort.

-- Sanokaa rikos! vastasi tohtori.

-- Herra Avrigny! huudahti Villefort. -- En voi selittää, mitä kaikkea tällä hetkellä mielessäni liikkuu, kauhua, tuskaa ja hulluutta.

-- Niin, sanoi Avrigny juhlallisen tyynesti, -- mutta jo on aika meidän toimia, jo on aika meidän asettaa sulku tälle kuoleman virralle. Minä puolestani en voi enää säilyttää tällaista salaisuutta, vaan tahdon, että yhteiskunta kostaa uhrien puolesta.

Villefort loi ympärilleen synkän katseen.

-- Minun talossani, sanoi hän, -- minun talossani!

-- Olette virkamies, sanoi Avrigny, -- esiintykää siis miehenä. Olette lainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.

-- Uhrautua!

-- Juuri niin.

-- Epäilette siis jotakuta määrättyä?

-- En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee tarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt hänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin muinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan, kunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja...

-- Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.

-- No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala olento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja Agrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain, kuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman valtakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos. Ajan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen voimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet nuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin kuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.

Villefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin rukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:

-- Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen määritelmä...

-- Tohtori! huudahti Villefort. -- Kuinka monta kertaa onkaan inhimillinen oikeus joutunut noiden sanojen vuoksi harhaan. En tiedä, mutta minun mielestäni tämä rikos...

-- Myönnätte siis, että kysymyksessä on rikos?

-- Myönnän. Enhän muuta voi, täytyyhän minun myöntää. Mutta antakaa minun jatkaa. Minun mielestäni tämä rikos kohdistuu pääasiassa minuun eikä uhreihin. Epäilen, että kaikkien näiden kummallisten onnettomuustapausten takana uhkaa lopullinen turmio juuri minua.

-- Oi ihmistä, mutisi Avrigny, -- hän on itsekkäin kaikista luoduista ja luulee, että hänen tähtensä maa pyörii, aurinko loistaa ja kuolema niittää. Hän on muurahainen, joka uhmailee Jumalaa heinänkorren päässä! Eivätkö ne, jotka elämänsä ovat menettäneet, olekaan siis mitään menettäneet? Herra Saint-Méran, rouva Saint-Méran, herra Noirtier...

-- Mitä! Herra Noirtier'ko?

-- Niin juuri! Luuletteko, että tahdottiin surmata onneton palvelija? Ei, ei, hän kuoli toisen sijasta, aivan kuin Polonius Hamlet-näytelmässä. Noirtier'ta varten juoma oli valmistettu. Noirtier'han sitä joi määräysten mukaan, toinen vain sattumalta maistoi sitä. Ja vaikka Barrois kuolikin, niin isku oli suunnattu Noirtier'hen.

-- Mutta kuinka isäni siis ei kuollutkaan?

-- Puhuinhan siitä teille jo kerran, kun rouva Saint-Méranin kuoleman jälkeen keskustelimme puutarhassanne: herra Noirtier on jo tähän myrkkyyn tottunut, annokset, jotka olivat hänelle vaarattomat, tuottivat kuoleman toisille. Ei kukaan, ei murhaajakaan tiedä, että jo vuoden ajan olen koettanut parantaa herra Noirtier'n tautia brusiinilla, samalla aineella, jonka murhaaja tietää vaaralliseksi myrkyksi.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Villefort väänteli käsiään.

-- Seuratkaahan rikollisen menettelytapaa. Hän surmaa herra Saint-Méranin.

-- Tohtori!

-- Voin sen vaikka vannoa, sillä minulle mainitut taudin ilmiöt vastaavat täydellisesti omia huomioitani.

Villefort ei enää väittänyt vastaan, vaan huokasi syvään.

-- Hän surmaa herra Saint-Méranin, jatkoi tohtori, -- hän surmaa rouva Saint-Méranin. Kaksinkertainen perintö saatavissa.

Villefort kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä.

-- Kuulkaahan tarkoin.

-- Kuulen joka ainoan sanan, sopersi Villefort.

-- Herra Noirtier, jatkoi säälimätön Avrigny, -- oli aikaisemmin tehnyt testamenttinsa jättämättä teille ja perheellenne mitään ja antaen kaikki köyhille. Herra Noirtier'hen siis ei kosketa, hänestä kun ei voi olla mitään hyötyä. Mutta tuskin hän on ennättänyt hävittää edellisen testamenttinsa ja tehdä toisen, kun häneen isketään, jottei hän voisi laatia kolmatta. Testamentti tehtiin luullakseni toissapäivänä. Näettehän, että ei ole heitetty aikaa hukkaan.

-- Armoa, herra Avrigny!

-- Ei mitään armoa. Lääkärillä on pyhä tehtävänsä maan päällä, sen tähden hän on mennyt elämän lähteille asti ja laskeutunut kuoleman synkkiin alhoihin. Kun rikos on tehty ja kun Jumala epäilemättä kauhuissaan kääntää pois katseensa murhaajasta, on lääkärin velvollisuus sanoa: Tuossa on rikollinen!

-- Armoa tyttärelleni! huudahti Villefort.

-- Näettehän itse, että mainitsitte hänen nimensä, te, hänen oma isänsä!

-- Armoa Valentinelle! Tämähän on aivan mahdotonta! Ennemmin syyttäisin vaikka itseäni! Valentinella on sydän kuin jalokivi, hänen sielunsa on kuin puhdas lilja.

-- Ei mitään armoa, kuninkaallinen prokuraattori. Rikos on ilmeinen. Neiti Villefort itse pakkasi kääröön herra Saint-Méranille lähetettävät lääkkeet, ja herra Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort valmisti rouva Saint-Méranin juomat, ja rouva Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort otti muualle kutsutun Barrois'n käsistä mehuvesikarahvin, jonka vanhus tavallisesti aamupäivällä tyhjentää, ja vanhus pelastui kuolemasta ainoastaan ihmeen kautta. -- Neiti Villefort on syyllinen, hän on myrkyttäjä! Kuninkaallinen prokuraattori, minä annan teille ilmi neiti Villefort'in, tehkää velvollisuutenne!

-- Tohtori, en enää vastusta, en enää puolusta, minä uskon. Mutta armahtakaa minun elämääni, kunniaani!

-- Herra Villefort, sanoi tohtori yhä kasvavalla voimalla, -- on tapauksia, joissa en anna inhimillisten typerien arvelujen itseäni sitoa. Jos tyttärenne olisi tehnyt vain yhden rikoksen ja valmistelisi toista, sanoisin teille: Ilmoittakaa asiasta hänelle, rangaiskaa häntä ja saakoon hän viettää lopun elämästään jossakin luostarissa rukoillen ja itkien. Jos hän olisi tehnyt toisenkin rikoksen, olisin sanonut: Katsokaa, herra Villefort, tässä näette myrkyn, jolle ei ole vielä löydetty vastamyrkkyä. Se on pikainen kuin ajatus, nopea kuin leimahdus ja surmaava kuin salama. Antakaa hänelle tuota samaa myrkkyä, uskokaa hänet Jumalan huomaan ja pelastakaa siten henkenne ja kunnianne, sillä hän vainoo teidän omaa henkeänne. Näen hänen lähestyvän vuodettanne teeskennelty hymy huulillaan ja kauniit sanat suussaan! Teidän käy onnettomasti, herra Villefort, ellette iske, ennen kuin hän iskee. Niin olisin sanonut teille, jos hän olisi surmannut ainoastaan kaksi. Mutta hän on nähnyt kolme kuolintapausta on katsellut kolmea kuolinkamppailua ja on polvistunut kolmen ruumiin ääreen. Mestauslavalle myrkyttäjä, mestauslavalle! Puhutte kunniastanne, tehkää niin kuin olen sanonut, ja kuolemattomuus odottaa teitä!

Villefort vaipui polvilleen.

-- Kuulkaa, sanoi hän, -- minulla ei ole niin suurta voimaa kuin teillä. Ei teilläkään olisi, jos Valentinen sijasta olisi kysymys tyttärestänne, neiti Madeleinesta.

Tohtori kalpeni.

-- Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan. Tohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.

-- Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, -- kuolemanne voi olla hidas. Näette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän isäänne, vaimoonne ja poikaanne.

Villefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.

-- Kuulkaa minua, huudahti hän, -- säälikää minua, tukekaa minua... Ei, tyttäreni ei ole syyllinen... Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen eteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen ... meidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta...! Kuuletteko, en tahdo, että talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos jonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko toisen surmaamana...? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä sydäntä...? Ei, te olette lääkäri...! Minä sanon teille: Minä en laahaa tytärtäni mestauslavalle...! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa minut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt, tohtori...! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin päivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet surmannut tyttäreni...! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin itseni, vaikka olenkin kristitty!

-- Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, -- minä odotan.

Villefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.

-- Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, -- jos talossanne joku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö noutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän kanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan tuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja onnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.

-- Jätätte siis minut oman onneni nojaan?

-- Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta joutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän kamalan murhenäytelmän. Hyvästi.

-- Tohtori, jääkää!

-- Ajatukset, jotka nyt tahraavat sieluani, tekevät talonne minulle pelottavaksi ja vihatuksi. Hyvästi.

-- Sananen vielä, yksi ainoa sana! Jätätte minut keskelle tätä kamalaa tapausta, jonka ilmiantonne on tehnyt entistään kauheammaksi. Mitä sanon tuon vanhan palvelijan äkillisestä kuolemasta?

-- Se on totta, sanoi tohtori Avrigny, -- tulkaa saattamaan minua.

Tohtori poistui edellä, Villefort seurasi häntä. Palvelijat seisoivat levottomina käytävissä ja portailla, joita myöten lääkärin täytyi mennä.

-- Hyvä herra, sanoi Avrigny niin kovaa, että kaikki sen voivat kuulla, -- Barrois-parka istuskeli viime aikoina liiaksi paikallaan. Hän, joka oli tottunut kiertämään herransa kanssa ratsain tai vaunuissa pitkin Eurooppaa, kuoli, kun joutui liikkumaan vain nojatuolin lähistöllä. Hänen verensä tuli sakeaksi. Hän oli verevä, kaula oli lyhyt ja paksu, hän sai halvauksen, ja minä tulin paikalle liian myöhään.

-- Pitäkää tarkkaa huolta siitä, lisäsi hän hiljaa, -- että tuo kuppi, jossa on orvokkisiirappia, tyhjennetään pesään.

Ja tarttumatta Villefort'in käteen, katumatta hetkeäkään sanojaan tohtori poistui palvelijoitten kyynelten ja valitusten saattamana.

Samana iltana kaikki palvelijat, jotka olivat neuvotelleet keskenään keittiössä, tulivat pyytämään rouva Villefort'ilta eroa palveluksestaan. Eivät mitkään pyynnöt eivätkä palkankorotukset voineet heitä pidättää. He vastasivat vain:

-- Tahdomme mennä pois, sillä kuolema asuu tässä talossa.

He lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta, ja lähtiessään he selittivät, että heistä oli ikävä jättää hyvä isäntäväki, varsinkin Valentine-neiti, joka aina oli ollut hyvä, auttavainen ja lempeä.

Villefort katsoi näiden sanojen aikana Valentineen.

Tyttö itki.

Hänen kyynelensä liikuttivat Villefort'ia, ja tämä sattui katsahtamaan vaimoonsakin. Hän oli näkevinään synkän hymyn hetkisen leikkivän rouva Villefort'in ohuilla huulilla, niin kuin toisinaan näkee onnettomuutta ennustavan meteorin putoavan kahden pilven välistä myrskyisältä taivaalta.

81. Toimensa jättänyt leipuri

Saman päivän iltana, jolloin kreivi Morcerf oli lähtenyt Danglars'in luota häpeissään ja raivoissaan, minkä mielentilan oli saanut aikaan pankkiirin kylmäkiskoinen vastaanotto, ajoi Andrea Cavalcanti pankkiirin pihaan Chaussée d'Antinin varrelle. Hänen hiuksensa olivat käherretyt ja kiiltävät, viikset suipoiksi kierretyt ja valkoiset hansikkaat niin ahtaat, että kynnet erottuivat niiden läpi. Hän puoliksi seisoi vaunuissaan.

Keskusteltuaan salongissa kymmenen minuutin ajan hänen onnistui johdattaa pankkiiri ikkunakomeroon, jossa hän sopivien esipuheiden jälkeen kuvaili elämänsä vaikeuksia jalon isänsä lähdön jälkeen. Pankkiirin perheestä, jossa hänet oli otettu vastaan kuin oma poika, hän kuitenkin oli löytänyt kaikki takeet onnesta, joka on korkeampaa kuin intohimojen kuohunta, ja neiti Danglars'in kauniista silmistä hän oli löytänyt vastakaiun tunteisiinsa.

Danglars kuunteli hyvin tarkkaavasti, sillä hän oli odotellut tätä tunnustusta, ja kun se nyt viimeinkin tuli, kirkastuivat hänen silmänsä yhtä paljon kuin ne Morcerfin käydessä olivat synkistyneet.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella nuoren miehen tunnustusta tekemättä ensin hänelle muutamia omantunnonkysymyksiä.

-- Herra Andrea, ettekö ole vielä liian nuori ajatellaksenne avioliittoa? sanoi hän.

-- En suinkaan, jatkoi Cavalcanti, -- en ainakaan omasta mielestäni. Italiassa aateliset yleensä menevät varhain naimisiin. Tämän tavan ymmärtää varsin hyvin. Elämähän on niin oikullista, että onneen on tartuttava heti, kun se sattuu kohdalle.

-- Otaksuen, että vaimoni ja tyttäreni hyväksyvät ehdotuksenne, joka minulle tuottaa suurta kunniaa, sanoi Danglars, -- niin kenen kanssa keskustelemme tähän kuuluvista raha-asioista? Minun mielestäni se on tärkeä seikka, ja ainoastaan isät voivat siitä keskustella sillä tavoin, että se takaa lasten onnen.

-- Isäni on viisas mies ja tietää tarkoin, mikä on soveliasta ja järkevää. Hän on epäilemättä ottanut varteen sen seikan, että aion asettua Ranskaan. Lähtiessään hän siis jätti minulle kaikki syntyperääni koskevat paperit sekä sopimuksen, jossa hän sitoutuu -- siinä tapauksessa, että avioliittoni on hänelle mieluinen, -- antamaan hääpäivästäni lähtien minulle vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Laskujeni mukaan se on neljäsosa isäni vuotuisista tuloista.

-- Minä puolestani, sanoi Danglars, -- olen aikonut antaa viisisataatuhatta frangia myötäjäisiksi tyttärelleni, joka on ainoa perilliseni.

-- Näettehän siis, sanoi Andrea, -- että asia on hyvällä tolalla, olettaen, että rouva Danglars ja neiti Eugénie eivät vastusta pyyntöäni. Meillä on siis seitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset tulot. Otaksukaamme, että markiisi antaa minulle korkojen sijasta käytettäväkseni pääoman -- eihän se ole helppoa, sen tiedän kyllä, mutta ei myöskään mahdotonta, -- niin nämä pari kolme miljoonaa tulevat teidän haltuunne, ja tiedättehän, että pari kolme miljoonaa taitavissa käsissä tuottaa vuosittain kymmenen prosenttia.

-- En koskaan maksa talletuksista enempää kuin neljä prosenttia, toisinaan vain kolme ja puoli, sanoi Danglars. -- Mutta vävylleni maksan kyllä viisi, ja jaamme voiton tasan.

-- Oivallista, appi, sanoi Cavalcanti päästäen valloilleen luonteensa hiomattoman puolen, joka hänen ponnistuksistaan huolimatta tuon tuostakin tuli näkyviin ja särki ylhäisen pintasilauksen.

Mutta heti hän paransi lauseensa sanoen:

-- Anteeksi, mutta huomaattehan, että pelkkä toivokin tekee minut melkein hulluksi. Kuinkahan suuri onkaan riemuni, jos tuo kaikki toteutuu!

-- Mutta, sanoi Danglars, joka ei huomannut, kuinka tämä alkujaan tunneasia muuttuikin kauppa-asiaksi, -- onhan teillä omaisuutta, jonka voitte saada heti haltuunne isästänne riippumatta.

-- Mitä omaisuutta? kysyi nuori mies.

-- Äitinne perintö?

-- Se on totta, äitini Oliva Corsinarin perintö.

-- Entä kuinka suuri tämä osa omaisuuttanne on?

-- Tunnustan suoraan, sanoi Andrea, -- etten ole koskaan ottanut siitä selkoa, mutta luulen, että se nousee ainakin kahteen miljoonaan.

Danglars tunsi samaa riemua kuin saituri löytäessään kadonneen aarteen tai hukkuva, joka upottavan tyhjyyden sijasta tuntee jalkojensa alla maan.

-- Siis, sanoi Andrea kumartaen hellän kunnioittavasti pankkiirille, -- rohkenenko toivoa...

-- Herra Andrea, sanoi Danglars, -- toivokaa, ja ellei teidän puoleltanne mikään seikka estä tätä avioliittoa, on se päätetty asia. Mutta, jatkoi Danglars miettiväisesti, -- mistä johtuu, ettei suojelijanne kreivi Monte-Cristo ole tullut esittämään tätä pyyntöä teidän kanssanne?

Andrea punastui hiukan.

-- Tulen juuri kreivin luota, sanoi hän. -- Hän on kyllä miellyttävä mies, mutta perin omituinen. Hän hyväksyi kyllä aikeeni ja sanoi, ettei isäni hänen luullakseen kieltäydy antamasta pääomaa haltuuni, lupailipa hän yrittää auttaakin minua tässä suhteessa. Mutta hän ei sanonut voivansa ottaa vastuulleen sitä, että ryhtyisi toisen puhemieheksi. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin mainittava, että hän sanoi pitävänsä tätä avioliittoa kaikin puolin sopivana ja onnellisena. Hän ei tahtonut virallisesti tehdä mitään, mutta lupasi vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne.

-- Hyvä on.

-- Mutta nyt, sanoi Andrea herttaisesti hymyillen, -- olen lakannut puhumasta apelle ja puhun pankkiirille.

-- Mitä siis tahdotte? naurahti Danglars.

-- Ylihuomenna on minulla oikeus nostaa pankistanne lähimain neljätuhatta frangia. Kreivi ymmärsi varsin hyvin, että ensi kuu toisi mukanaan menoa, joihin pienet nuorenmiehentuloni eivät riittäisi, ja tässä on kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus, jota hän ei minulle antanut, vaan tarjosi. Alla on hänen nimensä, niin kuin näette. Lunastatteko sen?

-- Lunastaisin, vaikka summa olisi miljoona, sanoi Danglars pistäen maksuosoituksen taskuunsa. -- Sanokaa, milloin olette huomenna kotona, ja konttoristini tuo teille kaksikymmentäneljätuhatta.

-- Vaikkapa kello kymmenen aamulla, jos teille sopii. Mitä aikaisemmin sitä parempi, sillä tahtoisin huomenna lähteä maalle.

-- Siis kello kymmenen. Onhan asuntonne yhä vielä Hôtel des Princes?

-- On.

Seuraavana päivänä kello kymmeneltä tuotiin Andrealle kaksikymmentäneljätuhatta. Hän matkusti maalle ja jätti kaksisataa Caderoussea varten. Hän oli itse asiassa järjestänyt koko matkan välttääkseen vaarallista ystäväänsä. Sen vuoksi hän palasikin vasta illalla myöhään.

Mutta kun hän tuli hotellin pihaan, astui portinvartija hattu kädessään hänen eteensä.

-- Armollinen herra, sanoi hän, -- se mies kävi täällä?

-- Mikä mies? kysyi Andrea aivan kuin ohimennen.

-- Se, jolle teidän armonne maksaa pienen eläkkeen.

-- Ahaa, sanoi Andrea, -- tuo isäni vanha palvelija. Annoitte kai hänelle nuo sitä varten jättämäni kaksisataa frangia.

-- Annoin kyllä, teidän armonne.

Andrea antoi puhutella itseään "hänen armokseen".

-- Mutta, jatkoi portinvartija, -- hän ei tahtonut ottaa niitä vastaan.

Andrea kalpeni, mutta pimeässä sitä ei onneksi huomannut.

-- Hän tahtoi puhua teidän armonne kanssa. Vastasin, että olitte lähtenyt matkalle. Hän tahtoi sittenkin tavata teitä. Lopulta hän uskoi sanani ja jätti teille tämän kirjeen.

-- Antakaa se tänne, sanoi Andrea.

Andrea luki sen vaunujensa lyhdyn valossa:

Tiedät missä asun, odotan sinua huomenna kello yhdeksältä aamulla.

Andrea tarkasti sinettiä nähdäkseen, oliko joku asiaankuulumaton avannut sen ja päässyt salaisuuden perille. Mutta kirje oli niin taitavasti suljettu, että vain rikkomalla sinetin olisi voinut ottaa selkoa sen sisällyksestä, ja sinetti oli aivan eheä.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Miesparka, hän on uskollinen sielu.

Portinvartija jäi miettimään näitä sanoja eikä tiennyt, kumpaa enemmän ihailisi, nuorta herraa vai hänen vanhaa palvelijaansa.

-- Riisukaa hevoset pian valjaista ja tulkaa heti huoneeseeni, sanoi Andrea palvelijalleen.

Hän kiirehti huoneeseensa ja heitti Caderoussen kirjeen pesään. Se oli juuri palanut, kun palvelija astui sisään.

-- Pierre, olethan samankokoinen kuin minäkin? sanoi Andrea.

-- Minulla on se kunnia, teidän armonne, vastasi palvelija.

-- Onhan sinulla uusi livreetakkisi, joka eilen tuotiin?

-- On.

-- Minulla on suhde erääseen neitokaiseen, jolle en tahdo sanoa nimeäni enkä arvoani. Lainaa minulle takkisi ja anna minulle paperisi, että voin tarpeen tullen yöpyä jossakin majatalossa.

Pierre totteli.

Viisi minuuttia myöhemmin Andrea poistui hotellista aivan toiseksi muuttuneena, kenenkään tuntematta, otti ajurin ja läksi Picpusiin "Punaisen hevosen" ravintolaan.

Seuraavana päivänä hän lähti sieltä kenenkään tuntematta Saint-Antoinen kaupunginosaan, asteli bulevardia pitkin Ménilmontant-kadulle asti, pysähtyi kolmannen talon kohdalle kadun vasemmalla puolella ja katseli etsivästi ympärilleen.

-- Mitä etsitte, kaunis poika? kysyi vastapäinen hedelmäkauppias.

-- Herra Pailletinia, lihava muori, vastasi Andrea.

-- Leipuriako, joka elää koroillaan? kysyi hedelmäkauppias.

-- Juuri häntä.

-- Hän asuu pihan perällä vasemmalla kolmannessa kerroksessa.

Andrea meni neuvottuun suuntaan. Kolmannessa kerroksessa oli kellon nuoraan kiinnitetty jäniksenkäpälä. Hän kiskoi sitä niin kiukkuisesti, että kello kilisi kiivaasti.

Tuokion kuluttua ilmestyi Caderoussen naama oven ristikon taakse.

-- Ahaa, sinä olet täsmällinen, sanoi hän.

Hän avasi oven.

-- Totta kai, sanoi Andrea astuessaan sisään.

Hän heitti palvelijanhattunsa niin kiivaasti tuolille, että se putosi ja kieri pitkin permantoa.

-- No, no, sanoi Caderousse, -- älähän suutu, poika! Olen ajatellut sinua. Katsohan kuinka hyvän aamiaisen olen sinulle valmistanut, pelkkiä mieliruokiasi.

Andrea tunsi ruoan hajua, ja se tuntui mieluisalta, koska hänen oli nälkä. Haju tuli tuoreesta ihrasta ja valkosipulista, joita Provencessa syödään, siihen liittyi myöskin paistetun kalan ja muskotin sekä ryytineilikan kitkerä tuoksu. Hiilloksella hautui kaksi höyryävää, peitettyä vatia ja pesässä kolmijalan päällä porisi kattila.

Viereisessä huoneessa Andrea näki melko siistin, kahdelle hengelle katetun pöydän, siinä kaksi pulloa, toinen valkoista ja toinen punaista viiniä, ison viinakarahvin sekä vadissa kaalinlehdelle taidokkaasti järjestettyjä hedelmiä.

-- Mitä tästä sanot, poikani? kysyi Caderousse. -- Eikö tuoksukin hyvältä? Tiedäthän, että ennen olin hyvä kokki. Muistan, kuinka nuolitte sormianne tullessanne minun keittiööni. Sinä varsinkin sait maistella keitoksiani etkä niitä suinkaan ylenkatsonut.

Caderousse alkoi kuoria lisää sipuleja.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi Andrea ärtyneesti. -- Jos olet häirinnyt minua saadaksesi syödä kanssani aamiaista, niin paha sinut periköön!

-- Poikani, sanoi Caderousse vakavasti, -- syödessä keskustellaan. Kuinka kiittämätön oletkaan, etkö mielelläsi näe ystäviäsi? Minä ihan itken ilosta.

Caderousse itki todellakin, mutta vaikeata oli tietää, vaikuttiko ilo vai sipuli Gardin sillan majatalon entisen isännän kyynelrauhasiin.

-- Pidä suusi kiinni, senkin tekopyhä! sanoi Andrea. -- Sinäkö muka minusta välittäisit!

-- Välitän, niin totta kuin piru minut muuten periköön. Se on heikkoutta, sanoi Caderousse, -- mutta sille en mahda mitään.

-- Eikä se estä sinua kutsumasta minua tänne joissakin katalissa aikeissa.

-- Älä puhu joutavia, sanoi Caderousse pyyhkien puukkoaan isoon esiliinaansa. -- Ellen pitäisi sinusta, kestäisinkö tätä surkeata elämää, johon olet minut tuominnut? Katselehan hiukan itseäsi, ylläsi on palvelijasi takki, sinulla on siis palvelijakin. Minulla ei ole, ja saan itse kuoria vihannekseni. Sinä halveksit minun ateriaani, koska syöt Hôtel des Princes'issa tai Café de Paris'ssa. Minullakin voisi olla palvelija ja vaunut, minäkin voisin syödä missä mieleni tekee. Miksi luovun siitä kaikesta? Ollakseni tuottamatta surua pikku Benedettolleni. Myönnä pois, että minäkin voisin elää sillä tavoin, häh?

Caderousse loi ilmeikkään katseen nuoreen mieheen.

-- Otaksukaamme siis, että rakastat minua, myönsi Andrea. -- Mutta miksi tahdot pakottaa minut syömään aamiaista kanssasi?

-- Nähdäkseni sinut, poikani.

-- Nähdäksesi minut, miksi? Olemmehan jo edeltäpäin sopineet kaikesta.

-- Rakas ystävä, sanoi Caderousse, -- ei testamenttia ilman lisäyksiä. Tahdot kai ensin syödä? Istu siis ja aloittakaamme sardiineilla ja tuoreella voilla, jonka olen sinun mieliksesi pannut viinimarjan lehdille. Katsele huonettani, sen neljää olkituolia ja kuvia, joissa on kolmen frangin kehykset. Hitto vieköön, tämä ei ole mikään Hôtel des Princes.

-- Joko alat olla tyytymätön? Etkö ole enää onnellinen, vaikka voit elellä niin kuin ammattinsa lopettanut leipuri?

Caderousse huokasi.

-- Mitä valittamisen syytä sinulla on? jatkoi Andrea. -- Olethan saanut unelmasi toteutetuksi.

-- Se on vieläkin vain unelma. Ammattinsa lopettanut leipuri, Benedetto-parka, on rikas mies ja elää koroillaan.

-- Onhan sinulla korkosi.

-- Minullako?

-- Niin juuri, koska tuon sinulle taas kaksisataa frangia.

Caderousse kohautti olkapäitään.

-- On nöyryyttävää ottaa vastaan rahaa, jota toinen ei mielellään anna, rahaa, jonka lähde voi minä päivänä tahansa ehtyä, sanoi hän. -- Ymmärräthän, että minun täytyy säästää siltä varalta, että varallisuutesi ei kestäisikään. Onni on vaihtelevainen, niin kuin rykmentin pappi sanoi. Tiedän kyllä, että menestyksesi on korkeimmillaan, senkin kanalja, sinähän menet Danglars'in tyttären kanssa naimisiin.

-- Mitä, Danglars'in tyttären kanssa!

-- Juuri niin, Danglars'in tyttären kanssa. Ei kai minun tarvitse sanoa paroni Danglars'in? Sehän olisi samaa kuin puhuttelisin sinua kreivi Benedettoksi. Danglars oli ystäväni, ja ellei hänellä olisi niin perin huono muisti, pitäisi hänen kutsua minut häihisi ... sillä hänhän oli minun häissäni ... niin olikin. Siihen aikaan ei hän ollut niin ylpeä kuin nyt. Hän oli silloin vähäpätöinen kirjanpitäjä kunnon Morrelin liikkeessä. Olen monta kertaa aterioinut hänen ja kreivi Morcerfin kanssa... Minulla on hienoja tuttavia, niin kuin huomaat, ja jos seurustelisin hiukan enemmän heidän kanssaan, kohtaisimme toisemme samoissa salongeissa.

-- Kateutesi saattaa sinut näkemään kaiken ruusunpunaisessa valossa, Caderousse.

-- Hyvä on, Benedetto mio, minä tiedän mitä tiedän. Ehkä minäkin kerran pääsen siihen asemaan, että minulla on hienot vaatteet ja käyn komeissa taloissa. Sitä odottaessamme istu ja syö.

Caderousse näytti hyvää esimerkkiä, istui pöydän ääreen ja söi hyvällä ruokahalulla ylistellen jokaista valmistamaansa ruokalajia.

Andrea näytti mukautuvan kohtaloonsa, avasi pullot ja kävi käsiksi kalakeittoon sekä öljyssä ja sipulissa paistettuun turskaan.

-- No, toveri, sanoi Caderousse, -- sinä näytät jälleen pääsevän sovintoon entisen hovikokkisi kanssa.

-- Kyllä, sanoi Andrea, -- ruokahaluhan sai minut hänen luonaan aikoinaan unohtamaan kaiken muun.

-- Ruoka maistuu siis hyvältä?

-- Niin hyvältä, etten voi käsittää, kuinka mies, joka saa syödä tällaisia herkkuja, voi valittaa elämän surkeutta.

-- Katsohan, sanoi Caderousse, -- vain yksi ajatus pilaa onneni.

-- Mikä?

-- Se, että elän ystävän armoilla, minä, joka aina olen rehellisesti ansainnut toimeentuloni.

-- Älä siitä välitä, sanoi Andrea, -- minulla on niin paljon, että se riittää kahdellekin.

-- Oikeinko totta? Mutta usko tai älä, joka kuun lopussa minulla on omantunnonvaivoja.

-- Kunnon Caderousse!

-- Jopa siinä määrin, että eilen en tahtonut ottaa vastaan noita kahtasataa frangia.

-- Sinähän tahdoit keskustella kanssani, mutta tahdoitko todellakin puhua vain omantunnonvaivoistasi?

-- Todellisista omantunnonvaivoista. Sitä paitsi on minussa herännyt eräs ajatus.

Andrea vapisi. Hän vapisi aina kuullessaan, että Caderousse oli saanut uuden ajatuksen.

-- Tuntuu niin surkealta odottaa aina kuukauden viimeistä päivää.

-- Mitä siitä, tuumi Andrea tyynesti koettaen arvata, mihin hänen toverinsa tahtoi tulla, -- koko elämähän on odottamista. Enhän minäkään muuta tee. Minä olen kärsivällinen.

-- Niin, sillä kahdensadan frangin asemesta sinä odotat viittä- tai kuuttatuhatta, ehkä kymmentä-, ehkä kahtatoista-, sillä sinähän olet aina ollut ahne. Entisaikaan oli sinulla kaikenlaisia rahalaatikkoja ja säästökassoja, joita koetit salata ystävältäsi Caderousselta. Mutta samalla Caderoussella oli kaikeksi onneksi hyvä vainu.

-- Nyt taas eksyt pois aiheesta, sanoi Andrea, -- rupeat lörpöttelemään menneisyydestä. Mitä hyötyä tuollaisesta lavertelusta on?

-- Sinähän olet vasta yhdenkolmatta ja voit unohtaa menneisyyden. Minä olen viidenkymmenen ja minun on pakko muistella menneisyyttä. Mutta palatkaamme taas raha-asioihin.

-- Niin.

-- Jos olisin sinun sijassasi, tekisin totta...

-- Millä tavoin tekisit totta?

-- Pyytäisin puolen vuoden saatavat heti kerrallaan, muka ostaakseni maatilan ja päästäkseni sitä tietä eduskuntaan. Ja sitten lähtisin noine rahoineni karkuun.

-- Kas, kas, kas, sanoi Andrea, -- tuo ajatus ei ole aivan tyhmä.

-- Rakas ystävä, sanoi Caderousse, -- syö minun laittamiani ruokia ja noudata neuvojani, ne eivät vahingoita ruumistasi eivätkä sieluasi.

-- Mutta miksi et itse noudata tuota neuvoa? kysyi Andrea. -- Miksi et peri puolen vuoden tai vaikkapa koko vuoden rahoja ja muuta vaikkapa Brysseliin? Sen sijaan että sinua pidetään toimensa jättäneenä leipurina, luultaisiinkin sinua vararikkoiseksi, joka hoitaa ammattiaan. Sellaisia kunnioitetaan suuresti.

-- Mutta mihin minä pääsen tuhannella kahdellasadalla frangilla?

-- Kylläpä olet tullut vaativaiseksi! Kaksi kuukautta sitten olit kuolemaisillasi nälkään.

-- Ruokahalu kasvaa syödessä, tuumi Caderousse ja väläytti hampaitaan kuin naurava apina tai vihainen tiikeri. -- Olenkin laatinut suunnitelman, hän jatkoi puraisten näillä hyvin säilyneillä hampaillaan ison palan leipää.

Caderoussen suunnitelmat kauhistuttivat Andreaa vielä enemmän kuin hänen ajatuksensa.

-- Se mahtaa olla kaunis suunnitelma.

-- Miksi ei olisi? Minähän senkin suunnitelman keksin, jonka avulla pääsimme tuosta laitoksesta, jonka hyvin muistat. Eikä se ollut niinkään huono suunnitelma, koska olemme täällä!

--Enhän väitäkään vastaan, sanoi Andrea, -- sinä keksit toisinaan hyviä tuumia, mutta mitä nyt suunnittelet?

-- Voitko ilman ylimääräisiä menoja hankkia minulle viisitoistatuhatta frangia ... ei sentään, vähemmällä kuin kolmellakymmenellä en voi tulla rehelliseksi mieheksi?

-- En, vastasi Andrea kuivasti, -- sellaista summaa en voi hankkia.

-- Sinä et ymmärrä minua oikein, sanoi Caderousse tyynesti ja kylmästi. -- Minä sanoin äsken: ilman ylimääräisiä menoja.

-- Et kai vaadi minua varastamaan? Pilaisinhan vain sekä omani että sinun asemasi, ja meidät vietäisiin takaisin entiseen paikkaan.

-- Minusta on yhdentekevää, vaikka ottaisivatkin minut kiinni. Olen merkillinen ihminen, niin kuin tiedät, minun on toisinaan ikävä tovereita. En ole yhtä sydämetön kuin sinä, joka et koskaan enää tahdo heitä nähdä.

Andrea vapisi ja kalpeni.

-- Jätä kaikki tyhmyydet, Caderousse, pyysi hän.

-- Ole vain rauhassa, pikku Benedetto. Neuvohan minulle keino, miten voin ansaita nuo kolmekymmentätuhatta frangia sekoittamatta sinua mihinkään. Kun annat minun vain olla rauhassa, en pyydä enempää.

-- Koetan keksiä, saammepahan nähdä, sanoi Andrea.

-- Mutta sitä odottaessani korotathan kuukausirahani viiteensataan? Tahtoisin mielelläni ottaa piian.

-- Nuo viisisataa frangia saat, sanoi Andrea, -- vaikkakin se tuntuu raskaalta minulle ... sinä käytät väärin...

-- Joutavia! sanoi Caderousse. -- Sinähän ammennat pohjattomista kirstuista.

Andrean silmissä näkyi välähdys, joka kuitenkin pian sammui.

-- Se on totta, vastasi Andrea, -- ja suosijani on minua kohtaan erinomaisen ystävällinen.

-- Mikä rakastettava suosija! sanoi Caderousse. -- Paljonko hän antaakaan sinulle kuukausittain?

-- Viisituhatta frangia, sanoi Andrea.

-- Yhtä monta tuhatta kuin sinä annat minulle satoja, lausui Caderousse. -- Onni näyttää todellakin suosivan vain äpäriä. Viisituhatta kuukaudessa... Minne sinä sen kaiken saat menemään?

-- Pianhan sellaisen tuhlaa. Senpä vuoksi minäkin tahtoisin samoin kuin sinä saada itselleni pääoman.

-- Pääoman ... kyllä ymmärrän ... kaikkihan tahtoisivat itselleen pääomia.

-- Minä saan kohta.

-- Ja kuka sinulle sen antaa? Prinssikö?

-- Niin, prinssini. Pahaksi onneksi minun täytyy odottaa.

-- Mitä odottaa? kysyi Caderousse.

-- Hänen kuolemaansa.

-- Prinssinkö kuolemaa?

-- Niin.

-- Kuinka niin?

-- Koska hän on maininnut minut testamentissaan.

-- Oikeinko totta?

-- Kautta kunniani.

-- Paljonko saat?

-- Viisisataatuhatta!

-- Etkö muuta. Eipä kannata kehua.

-- Asia on niin kuin sanoin.

-- Se ei voi olla mahdollista.

-- Caderousse, olethan ystäväni?

-- Tietysti, elämässä ja kuolemassa.

-- Sanon siis sinulle salaisuuden. Kuuntele tarkkaan.

-- Olen vaiti kuin kala.

-- Kuule siis, minä luulen...

Andrea vaikeni ja katsoi ympärilleen.

-- Mitä luulet...? Älä pelkää, mehän olemme kahden.

-- Luulen löytäneeni isäni.

-- Oikeanko isäsi?

-- Niin.

-- Et tarkoita isä Cavalcantia?

-- En, sillä hänhän on matkustanut pois. Tarkoitan oikeaa.

-- Ja tuo isä on...

-- No niin, Caderousse, hän on kreivi Monte-Cristo.

-- Loruja!

-- Hän se on. Ymmärräthän, että silloin kaikki selviää. Jostakin syystä hän ei voi minua julkisesti tunnustaa, mutta antaa herra Cavalcantin näytellä isääni ja maksaa siitä viisikymmentätuhatta frangia.

-- Viisikymmentätuhatta siitä, että on sinun isäsi! Minä olisin suostunut puolella hinnalla, kahdestakymmenestätuhannesta, viidestätoistatuhannesta. Miksi et ajatellut minua, senkin kiittämätön olento?

-- Enhän tietänyt koko asiasta mitään, kaikki tapahtui meidän ollessamme tuolla kaukana.

-- Sehän on totta. Ja sanoit, että hän testamentissaan antaa sinulle...?

-- Viisisataatuhatta frangia.

-- Oletko siitä varma?

-- Hän näytti sen minulle. Mutta ei siinä kaikki.

-- Lisäys, niin kuin jo äsken sinulle mainitsin.

-- Luultavasti.

-- Ja tuossa lisäyksessä...?

-- Hän tunnustaa minut pojakseen.

-- Hyvä isä, kunnon isä, paras isä maailmassa! sanoi Caderousse pyörittäen käsiensä välissä lautasta.

-- Näethän, etten salaa sinulta mitään.

-- Et, ja luottamuksesi kohottaa arvoasi silmissäni. Ja isäsi on siis rikas, upporikas?

-- Luultavasti. Hän ei itsekään tiedä, kuinka rikas hän on.

-- Onko se mahdollista?

-- On. Minä sen kyllä huomaan, kun käyn hänen luonaan. Eilen toi eräs pankin virkamies hänelle viisikymmentätuhatta frangia salkussa, joka oli yhtä suuri kuin sinun ruokaliinasi; eilen eräs pankkiiri toi hänelle satatuhatta frangia kullassa.

Caderousse aivan ällistyi. Andrean sanat soivat hänen korvissaan metallikkaina, ja hän oli kuulevinaan kultarahojen kilinää.

-- Ja sinä käyt usein tuossa talossa? kysyi hän viattomasti.

-- Voin mennä sinne milloin vain tahdon.

Caderousse näytti hetken miettivän. Sitten hän sanoi äkkiä:

-- Olisipa hauska nähdä tuota! Siellä mahtaa olla kaunista.

-- Suorastaan komeaa! sanoi Andrea.

-- Eikö hän asu Champs-Elysées'n varrella?

-- Numerossa kolmekymmentä.

-- Vai numerossa kolmekymmentä? toisti Caderousse.

-- Talo on kaunis, edessä piha ja takana puutarha. Se on aivan erillään muista. Kyllä sen heti huomaa.

-- Se on mahdollista. Mutta en minä ulkopiirteistä välitä. Siellä mahtaa olla komeita huonekaluja?

-- Oletko joskus ollut Tuileries'in linnassa?

-- En.

-- Täällä on vielä komeampaa.

-- Kuulehan, Andrea, taitaa kannattaa kumartua, kun kreivi Monte-Cristo pudottaa kukkaronsa?

-- Hyvä Jumala, sanoi Andrea, -- sitä ei tarvitse odottaa, sillä siinä talossa on rahaa kaikkialla, aivan kuin hedelmiä puutarhassa.

-- Sinun pitäisi joskus viedä minutkin sinne.

-- Ei se käy päinsä. Millä tekosyyllä?

-- Olet oikeassa. Mutta vesi on jo kihonnut kielelleni. Minun täytyy päästä sitä näkemään. Kyllä minä keinon keksin.

-- Älä tee tyhmyyksiä, Caderousse!

-- Tulen lattiankiilloittajana.

-- Siellä on kaikkialla mattoja.

-- Hitto vieköön! Saan siis tyytyä katselemaan kaikkea vain mielikuvituksessani.

-- Se on kyllä viisainta, usko minua.

-- Koetahan edes kuvailla minulle, miltä siellä näyttää. Onko talo suurikin?

-- Ei liian suuri eikä liian pieni.

-- Missä järjestyksessä huoneet ovat?

-- Tarvitsen kynän ja paperia laatiakseni pohjapiirustuksen.

-- Tässä on! sanoi Caderousse vilkkaasti.

Hän meni noutamaan vanhalta kirjoituspöydältä valkoista paperia, kynän ja mustetta.

Andrea tarttui kynään tuskin huomattavasti hymyillen ja alkoi piirtää karttaa.

-- Talo on, niin kuin jo mainitsin, pihan ja puutarhan välissä. Katso, näin.

Ja hän hahmotteli puutarhan, pihan ja talon pohjapiirroksen.

-- Ovatko muurit korkeitakin?

-- Eivät, kahdeksan tai kymmenen jalkaa.

-- Se ei ole viisasta, sanoi Caderousse.

-- Pihassa on myrttimaljakoita, nurmikko ja kukkapenkereitä.

-- Eikä ketunrautoja?

-- Ei.

-- Missä talli on?

-- Ristikkoportin kummallakin puolella. Tuossa.

Andrea jatkoi piirtämistään.

-- Tarkastakaamme alakertaa, sanoi Caderousse.

-- Alakerrassa on ruokasali, kaksi salonkia, biljardisali, portaat eteisessä ja toiset pienemmät portaat.

-- Onko ikkunoita?

-- Suurenmoiset ikkunat, niin kauniit, niin leveät, että luulisin tavallisen kokoisen miehen voivan kiivetä joka ruudusta sisään.

-- Onko ikkunaluukkuja?

-- On kyllä, mutta niitä ei käytetä koskaan. Kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, hän tahtoo nähdä taivaan yölläkin.

-- Missä palvelijat nukkuvat?

-- Heitä varten on eri rakennus. Portin oikealla puolella on kaunis vaja, jossa säilytetään tikapuita ja puutarhakaluja. Tämän vajan yläkerrassa on joukko palvelijain huoneita, ja niihin on johdettu päärakennuksesta kellonnuorat.

-- Perhana! Kellot!

-- Mitä sanoit...?

-- Minäkö, en mitään. Sanon vain, että kellojen kuntoonpano tulee hyvin kalliiksi. Ja mitä hyötyä niistä on, kysyn vain.

-- Ennen käveli öisin pihalla koira, mutta se on viety Auteuilissa olevaan taloon, samaan, jonne sinäkin tulit, muistathan?

-- Kyllä.

-- Sanoin viimeksi eilen: Olette hyvin ajattelematon, herra kreivi, sillä kun lähdette Auteuiliin ja viette palvelijanne mukananne, talo jää autioksi. -- Entä sitten? kysyi hän. -- Jonakin kauniina päivänä teiltä varastetaan, sanoin minä.

-- Mitä hän siihen vastasi?

-- Hän vastasi: Mitä se minuun kuuluu, vaikka varastettaisiinkin?

-- Andrea, on keksitty erikoisella koneistolla varustettuja kirjoituspöytiä. Hänellä on kai sellainen.

-- Millainen?

-- Sellainen, joka sulkee varkaan satimeen ja soittaa jotakin säveltä. Kuulin kerrottavan, että viime näyttelyssä oli sellaisia.

-- Hänellä on mahonkinen kirjoituspöytä, ja sen avain on aina suulla.

-- Eikö häneltä varasteta?

-- Ei, hänen palvelijansa ovat ehdottoman uskollisia.

-- Mitä siinä pöytälaatikossa on? Rahaako?

-- Ehkä ... en tiedä mitä siellä on.

-- Entä missä se on?

-- Toisessa kerroksessa.

-- Laadihan minulle toisen kerroksen pohjapiirustus.

-- Se on helppoa.

Ja Andrea tarttui uudelleen kynään.

-- Toisessa kerroksessa on ensiksikin eteinen, sitten salonki, salongin oikealla puolella on kirjasto ja työhuone, salongin vasemmalla puolella makuuhuone ja pukeutumishuone. Tuossa pukeutumishuoneessa on se kuuluisa kirjoituspöytä.

-- Onko siinä huoneessa ikkunoita?

-- On kaksikin, tuossa ja tuossa.

Caderousse kävi miettiväiseksi.

-- Käykö kreivi usein Auteuilissa?

-- Pari kolme kertaa viikossa. Huomenna esimerkiksi hän aikoo viettää siellä koko päivän ja yön.

-- Oletko siitä varma?

-- Hän kutsui minut sinne päivälliselle.

-- Hyvä on, sepä vasta suurenmoista elämää, huokasi Caderousse, -- oma talo kaupungissa ja oma talo maalla!

-- Sellaista on rikkaus.

-- Entä menetkö päivälliselle?

-- Nähtävästi.

-- Kun olet päivällisellä, niin jäätkö sinne yöksikin?

-- Jos mieleni tekee. Olen kreivin luona aivan kuin kotonani.

Caderousse katsoi nuoreen mieheen aivan kuin lukeakseen totuuden hänen sielunsa pohjalta. Mutta Andrea veti sikarikotelon taskustaan, otti havannasikarin, sytytti sen ja alkoi rauhallisesti vedellä haikuja.

-- Milloin tahdot nuo viisisataa frangia? kysyi hän Caderousselta.

-- Heti paikalla, jos sinulla on antaa.

Andrea otti rahamäärän taskustaan kultarahoina.

-- Kultakolikoltako? sanoi Caderousse. -- Ei kiitoksia.

-- Halveksitko niitä?

-- Päinvastoin, kunnioitan niitä liiankin paljon. Mutta en huoli niitä.

-- Voitat vaihtokaupassa, senkin tyhmeliini. Kultarahassa voittaa kaksikymmentäviisi centimea.

-- Kyllä, mutta rahanvaihtaja antaisi seurata Caderoussea, ja Caderousse joutuisi kiinni ja hänen täytyisi sanoa, mitkä vuokralaiset maksavat vuokransa hänelle kullassa. Pois kaikki tyhmyydet, poika! Anna hopearahoja, joissa on minkä hallitsijan kuva tahansa. Hopearahoja voi olla kenellä tahansa.

-- Ymmärräthän, ettei minulla ole viittäsataa frangia hopearahoina taskussani. Olisin tarvinnut kantajan tuomaan niitä tänne.

-- Jätä ne portinvartijallesi, hän on kunnon mies, minä käyn ne häneltä hakemassa.

-- Tänäänkö?

-- En, vaan huomenna. Minulla ei ole tänään aikaa.

-- Hyvä on. Huomenna Auteuiliin mennessäni jätän ne hänelle.

-- Voinko luottaa siihen?

-- Voit.

-- Aion nimittäin sitä ennen ottaa piian.

-- Ota vain. Mutta onko siinä sitten kaikki? Etkö enää häiritse minua?

-- En koskaan.

Caderousse oli tullut niin synkäksi, että Andrea katsoi viisaimmaksi olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi hän näytteli iloista ja huoletonta.

-- Kylläpä sinä olet pirteä tänään, sanoi Caderousse. -- Luulisi sinun jo saaneen perintösi.

-- Pahaksi onneksi en ole vielä saanut... Mutta heti kun sen saan...

-- Mitä sitten?

-- Silloin muistan kyllä ystäviäni, muuta en sano.

-- Niin, varsinkin kun sinulla on niin oivallinen muisti.

-- Minkä minä sille voin? Luulin, että yritit puijata minua.

-- Minäkö? Jopa nyt jotakin! Minä, joka tässä annan sinulle vielä ystävällisiä neuvojakin.

-- Mitä neuvoja?

-- Sen, että jätät tänne tuon jalokiven, joka on sormessasi. Aiotko saada meidät molemmat ansaan?

-- Kuinka niin? kysyi Andrea.

-- Otat yllesi palvelijan takin, pukeudut lakeijaksi ja unohdat sormeesi jalokiven, joka on neljän-viidentuhannen frangin arvoinen.

-- Kylläpä osaat arvostella oikein. Sinun olisi pitänytkin mennä hinnanmäärääjäksi panttilainastoon.

-- Kyllä minä jalokivet tunnen, minulla on ollut niitä ennenkin hallussani.

-- Viisainta on, ettet sillä kersku, sanoi Andrea ja otti vastustelematta sormuksen sormestaan, vaikkei Caderousse olisi luullut hänen näin ilman muuta taas antautuvan kiristettäväksi.

Caderousse otti sormuksen ja tarkasti sitä niin läheltä, että huomasi hänen tutkivan, olivatko jalokiven särmät kylliksi teräviä.

-- Se on väärä jalokivi, sanoi Caderousse.

-- Ei suinkaan, sanoi Andrea, -- nyt lasket leikkiä.

-- Älähän suutu, sitä voi koettaa.

Ja Caderousse meni ikkunan luo ja raapaisi jalokivellä. Kivi riipaisi narskahtaen lasia.

-- Olin väärässä, sanoi Caderousse pistäen jalokiven sormeensa. -- Mutta nuo jalokivien varkaat matkivat nykyään niin hyvin jalokiviä, ettei uskalla mennä niitä kaupoista varastamaan. Näin on taas yksi teollisuudenhaara pilattu.

-- Joko nyt olet lopettanut? kysyi Andrea. -- Vieläkö tahdot jotakin? Haluatko liivini? Tekeekö mielesi lakkiani? Sano vain, koska kerran olen vielä täällä.

-- Sinä olet oikeastaan hyvä toveri. En pidätä sinua enää ja koetan hillitä ahneuttani.

-- Mutta varo, ettei timanttia myydessäsi sinulle käy juuri niin kuin pelkäsit käyvän kultarahojen suhteen.

-- En minä sitä myy, siitä voit olla varma.

-- Et ainakaan ennen ylihuomista, ajatteli nuori mies.

-- Onnellinen konna, sanoi Caderousse, -- sinä saat taas kohta nähdä lakeijasi, hevosesi, vaunusi ja morsiamesi.

-- Niin saankin, sanoi Andrea.

-- Toivottavasti annat minulle jotain kaunista häälahjaksi sinä päivänä, jona menet naimisiin neiti Danglars'in kanssa.

-- Johan sanoin, että kuvittelet aivan joutavia.

-- Paljonko saat myötäjäisiä?

-- Johan minä sanoin...

-- Miljoonanko?

Andrea kohautti olkapäitään.

-- Vaikkapa miljoonan, sanoi Caderousse. -- Et koskaan voi saada niin paljon kuin minä sinulle toivoisin.

-- Kiitos, sanoi nuori mies.

-- Minullahan on niin hyvä sydän, lisäsi Caderousse remahtaen nauruun. -- Odotahan, saatan sinua.

-- Ei tarvitse.

-- Kyllä vain.

-- Miksikä?

-- Siksi, että ovessa on pieni erikoinen lukkolaitos, jonka katsoin viisaimmaksi hankkia. Huret & Fichet'n lukko, Gaspard Caderoussen parantama laitos. Valmistan sinulle samanlaisen, kun ensin tulet kapitalistiksi.

-- Kiitos, sanoi Andrea. -- Ilmoitan sinulle siitä viikkoa aikaisemmin.

He erosivat. Caderousse seisoi portailla kunnes oli nähnyt Andrean laskeutuneen portaat ja menneen pihan poikki. Sitten hän palasi kiireesti huoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja alkoi tarkkaan tutkia Andrean laatimaa pohjapiirustusta.

-- Enpä luule Benedetton pahastuvan, jos hän saa piakkoin periä, tuumi hän, -- ja se mies, joka jouduttaa nuo viisisataatuhatta frangia hänen taskuunsa, ei suinkaan ole hänen huonoin ystävänsä.

82. Murtovarkaus

Seuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali, monta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin vielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi siitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden tietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi läksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu, ja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen. Täytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä kanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.

Kreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä valmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää viipyä Ranskassa kuukautta enempää.

-- Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi hän. -- Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset valmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä peninkulmaa.

-- Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen, vastasi Bertuccio, -- ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut ne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan muu pysähdy.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, -- jään tänne päiväksi tai pariksi, järjestäkää siis kaikki sen mukaan.

Juuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi kirjettä hopeatarjottimella.

-- Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan tomuisena. -- Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?

Vastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.

-- Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.

Kreivi avasi kirjeen ja luki sen.

Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen kirjoituspöydän laatikossa.

Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin, ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville. Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.

Ensi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle vaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi varoituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun hänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla hänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka kohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä -- niin kuin Fiescolle maurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei tarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis taistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät miehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan panemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut nauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä vastaan, joka monesti on paholainen.

-- Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, -- he tahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En tahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi rikas, että voin säästää häneltä moiset menot.

Kreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta annettuaan kirjeen.

-- Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, -- ja lähettäkää kaikki siellä olevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.

-- Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.

-- Jää kyllä, portinvartija.

-- Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana rakennuksesta.

-- Entä sitten?

-- Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.

-- Kuka sen ryöstäisi?

-- Varkaat tietysti.

-- Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin puhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta mielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.

Baptistin kumarsi.

-- Ymmärrättehän, sanoi kreivi, -- tuokaa tänne kaikki toverinne, viimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette vain alakerran ikkunaluukut.

-- Entä toisen kerroksen?

-- Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.

Kreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.

Hän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen hän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin kävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja saapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.

Kaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta, joka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.

Monte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan puistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille nähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin Alin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan erityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui makuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä portinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan luuli, että se oli autio.

Tultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän meni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään. Kallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain laatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi makuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.

Tällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet, lyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden päällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin maaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa surmata viisi miestä.

Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen. Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista asti muuttunut.

Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.

Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.

Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.

Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai viereisen huoneen ikkunasta.

Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä pukeutumishuonetta.

Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi kauas nämä kolme kellonlyöntiä.

Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää, seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.

Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen välillä.

Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen herraansa.

Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan. Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.

Yksin.

-- Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.

Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.

Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.

-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen vartioi.

Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli paikkoja hapuillen käsillään.

Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.

Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain, miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia kaikessa rauhassa.

Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu suulta.

Mutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen. Kreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli kädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan murtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä on niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.

-- Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, -- hän onkin siis vain varas.

Mutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui esineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja heikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa saattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.

-- Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, -- sehän on...

Ali kohotti kirveensä.

-- Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, -- emme tarvitse aseita.

Sitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka kreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen hätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan ottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun. Tällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa. Seinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa vastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista Ranskassa -- missä ei enää tarvitse pelätä tikareja -- on viimeksi käyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston rintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.

Tämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin kreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun kolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.

Mutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli rauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko alkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.

-- Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen avaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. -- Hyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän meni katsomaan ikkunasta.

Mies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin kadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän ohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta päin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja kaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin asunnossa tapahtui.

Monte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen huulilleen.

Sitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:

-- Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä tahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.

Ali nyökkäsi.

Sitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä hetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen kynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.

Ovi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen hän huomasi huoneessa valoa.

Hän kääntyi.

-- Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. -- Mitä hittoa te täällä teette tähän aikaan?

-- Apotti Busoni! huudahti Caderousse.

Ja koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli päässyt hänen luokseen -- hänhän oli lukinnut kaikki ovet --, niin hän pudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen lyömänä.

Kreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas päässyt pakenemaan.

-- Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen katseen.

-- Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, -- hän itse, ja on hauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että teillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen vuoteen.

Apotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun valtaan.

-- Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.

-- Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi otaksuttu apotti.

-- Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta kreivi hänet säälimättä esti, -- herra apotti, minä en tiedä ... uskokaa minua ... minä vannon...

-- Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, -- salalyhty, tiirikkakimppu, puoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.

Caderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne voisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.

-- Huomaan kyllä, sanoi kreivi, -- että olette pysynyt samana, herra murhamies.

-- Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en ollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi, koska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.

-- Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti kärsimään uutta?

-- En, minut vapautti sieltä eräs mies.

-- Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!

-- Olinhan minä luvannut..., sanoi Caderousse.

-- Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.

-- Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.

-- Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus... Ellen erehdy, joudutte tästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi, diavolo, niin kuin sanovat Italian ylhäiset herrat.

-- Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää...

-- Niin rikolliset aina sanovat.

-- Puute...

-- Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, -- puute voi pakottaa kerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan auki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun jalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet saadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä siihenkin puute?

-- Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. -- Olette jo kerran pelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.

-- En katso, että minulla on siihen mitään syytä.

-- Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä ristiin, -- vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?

-- Olen aivan yksin, sanoi apotti, -- ja minä säälin vielä kerran teitä ja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle turmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko totuuden.

-- Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyen Monte-Cristoa, -- olette totisesti minun pelastajani!

-- Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.

-- Se on totta, kautta kunniani.

-- Kuka teidät vapautti?

-- Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.

-- Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.

-- Herra apotti, puhun täyttä totta.

-- Tuo englantilainen siis suojeli teitä?

-- Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli kahletoverinani.

-- Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?

-- Benedetto.

-- Sehän on ristimänimi.

-- Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.

-- Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?

-- Niin.

-- Millä tavoin?

-- Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. Tunnetteko Saint-Mandrier'n?

-- Tunnen kyllä.

-- Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen...

-- Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata sääliä, sanoi apotti.

-- Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira, sanoi Caderousse.

-- Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.

-- Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme viilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme uimalla.

-- Entä minne Benedetto joutui?

-- Sitä en tiedä.

-- Tiedätte aivan varmaan.

-- En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.

Ja vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi paikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.

-- Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.

-- Herra apotti...!

-- Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä varmasti rikostoverinanne.

-- Herra apotti...!

-- Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!

-- Miten milloinkin.

-- Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.

Caderousse katsoi kauhistuneena apottiin.

-- Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi tämä.

-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Benedettosta on tullut erään ylhäisen herran poika.

-- Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?

-- Avioton poika.

-- Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?

-- Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.

-- Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan kummastuen.

-- Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän isän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on testamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.

-- Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. -- Mitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?

-- Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.

-- Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona ja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

-- Juuri sama.

-- Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja hänen pahat tekonsa?

-- Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoi Caderousse.

-- Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herra Danglars'ille, vaan minun.

-- Älkää tehkö sitä, herra apotti...!

-- Miksi en?

-- Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.

-- Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin salaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?

-- Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.

-- Minä kerron kaikki.

-- Kenelle?

-- Herra Danglars'ille.

-- Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti sillä keskelle apotin rintaa. -- Sinä et sano mitään, apotti!

Mutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään, ja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.

Samassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin kovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän parkaisi tuskasta.

Mutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä lujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.

Kreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:

-- En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!

-- Armoa, armoa! huusi Caderousse.

Kreivi veti jalkansa pois.

-- Nouse! sanoi hän.

Caderousse nousi.

-- Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen käsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. -- Kylläpä teillä on lujat kourat!

-- Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi pedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä kerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.

-- Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.

-- Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.

-- En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.

-- Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!

Tämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti näin:

Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.

Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä, sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.

-- Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.

-- Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.

-- Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje saapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään. Kirjoita siis nimesi.

Caderousse kirjoitti.

-- Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.

Caderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.

-- Nyt saat mennä.

-- Mitä tietä?

-- Sitä, mitä tulitkin.

-- Pitääkö minun mennä ikkunasta?

-- Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.

-- Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.

-- Mitä pahoja aikeita minulla olisi?

-- Miksi ette päästä minua ovesta?

-- On turhaa herättää portinvartija.

-- Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.

-- Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.

-- Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.

-- Kuinka typerä raukka sinä olet?

-- Mitä aiotte minulle tehdä?

-- Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!

-- Herra apotti, sanoi Caderousse, -- koettakaa vielä kerran.

-- Sen teen, sanoi kreivi. -- Tiedättehän, että pidän sanani?

-- Tiedän, sanoi Caderousse.

-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...

-- Ellei minun tarvitse teitä pelätä...

-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä Ranska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen eläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...

-- Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.

-- Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan.

-- Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, -- saatte minut kuolemaan pelosta!

-- Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.

Caderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.

Silloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun puolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.

-- Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. -- Jos vartiosotilaat sattuvat kulkemaan ohitse...

Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään, mutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa alla.

Monte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja kadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen kierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.

Sitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan katua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa, jossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.

Caderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle nosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän ei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa.

Sitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut luokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas tai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi häneltä taitavasti ja tottuneesti.

Mutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan puolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan kätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti millään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen selkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:

-- Auttakaa!

Melkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:

-- Minä kuolen!

Hänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski kolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.

Veri virtasi kolmesta haavasta.

Kun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan tukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja luuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.

Silloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä nojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:

-- Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!

Valitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan portti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.

83. Jumalan käsi

Caderousse huusi yhä valittavalla äänellä:

-- Herra apotti, auttakaa, auttakaa?

-- Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.

-- Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.

Ja hän pyörtyi.

Ali ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo käski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.

-- Jumalani, sanoi hän, -- Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä täydellisempänä se silloin tulee.

Ali katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.

-- Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia, joka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen portinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.

Ali totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli tainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman askelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.

-- Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.

-- Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.

-- Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi antaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.

-- Minkä ilmiannon?

-- Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.

-- Tunnetteko siis hänet?

-- Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!

-- Tuo nuori korsikalainen?

-- Hän juuri.

-- Toverinne?

-- Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä toivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä rikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta ainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.

-- Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan kuninkaallista prokuraattoriakin.

-- Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse. -- Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.

-- Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.

Hän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo. Kuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen, josta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi pelastus.

-- Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. -- Tunnen, että taas pyörryn.

Monte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen pari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.

Caderousse huokasi syvään.

-- Te annatte minulle elämän takaisin ... antakaa lisää, antakaa lisää...

-- Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi apotti.

-- Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.

-- Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse allekirjoittaa sen.

-- Kirjoittakaa ... kirjoittakaa..., änkytti Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.

Monte-Cristo kirjoitti:

Murhaajani on kahletoverini n:o 59 Toulonista, nimeltä Benedetto.

-- Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.

Monte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan, kirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:

-- Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu itseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa, että... Jumalani, Jumalani, minä kuolen!

Caderousse pyörtyi toistamiseen.

Apotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut aukaisi silmänsä.

Kostonhalu ei ollut sammunut hänestä.

-- Kerrottehan kaikki, apotti?

-- Kaiken sen ja paljon muutakin.

-- Mitä kerrotte?

-- Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä siinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli ilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa ollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.

-- Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. -- Hänet mestataan, lupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni helpommaksi.

-- Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja nähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti siellä.

-- Näitte siis sen?

-- Muistakaa sanani: "Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan."

-- Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta kyynärpäittensä nojaan. -- Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä ilmoittanut minulle!

-- En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonut Jumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.

-- Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto on olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa, toiset eivät saa.

-- Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. -- Odottakaa!

Caderousse katsoi häneen kummastuneena.

-- Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän on ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.

-- Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.

-- Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, -- niin sinut nähdessäni uskoisin.

Caderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.

-- Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin herättääkseen häntä uskoon, -- kuule mitä hän on sinun hyväksesi tehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi tunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon, ystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta sinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä kenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit parhaan ystäväsi.

-- Auttakaa! huusi Caderousse. -- En tarvitse pappia, vaan lääkärin. Ehkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan, ehkä minut vielä voi pelastaa?

-- Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle noita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!

-- Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, -- tehän saatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.

-- Kuule, jatkoi apotti. -- Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua rangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta. Olit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että olisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta puolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun kauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan suurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua tyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin? Murhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua saattamalla sinut oikeuden käsiin.

-- En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, -- vaan eukkoni.

-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Ja Jumala, joka aina on -- en sano tällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle kuoleman, -- mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi heltyä ja sinä sait pitää henkesi.

-- Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista armahtavaisuutta!

-- Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen sydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait elinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin rangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin oikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs englantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen pelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi. Toisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset samalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin, sinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä kurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole kylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan ennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut pakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!

Caderousse heikontui silminnähtävästi.

-- Vettä, kuiskasi hän, -- minun on jano..., suutani polttaa!

Monte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.

-- Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. -- Hän pääsee joka tapauksessa pakoon.

-- Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse... Benedetto saa rangaistuksensa.

-- Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, -- sillä pappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa surmaamasta minua.

-- Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, -- minäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui...! Jos olisit ollut nöyrä ja katuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska olit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!

-- Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, -- etkä sinäkään, sinä valehtelet ... sinä valehtelet...

-- Vaikene, sanoi apotti, -- sillä muuten viimeisetkin veripisarat valuvat ruumiistasi... Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan rankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen, sanan, kyynelen antaakseen anteeksi... Jumalaan, joka olisi voinut ohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut... Jumalaan, joka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi... Mene siis onneton itseesi ja kadu!

-- En, sanoi Caderousse, -- en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei sallimusta, ei muuta kuin sattuma.

-- Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, -- ja todistuksena siitä on se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä seison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien käteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä kuitenkin uskot.

-- Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat silmänsä kreiviin.

-- Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden sen lähelle kasvojaan.

-- Apotti..., apotti Busoni...

Monte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa, jotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.

-- Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, -- ellei noita mustia hiuksia olisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.

-- En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. -- Katso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.

Näissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran virkisti kuolevan uupuneita aistimia.

-- Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, -- kuin olisin nähnyt ja tuntenut teidät ennen.

-- Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.

-- Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi sallitte minun kuolla näin?

-- Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on kuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä Jumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta, vielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.

-- Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti hänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon miehen, joka oli lausunut pyhän valan. -- Kuka sinä sitten olet?

Kreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen tyynesti ja samalla surullisesti:

-- Minä olen ... minä olen...

Ja hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa, että näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.

Caderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti peräytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä ponnistuksella ylöspäin.

-- Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin, sanoi hän. -- Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä taivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua tähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani, vapahtajani, ota minut luoksesi!

Hän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja huoaten.

Veri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.

-- Ensimmäinen, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen prokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana. Heidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin ääressä.

84. Beauchamp

Kahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä uhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan kirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa murhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään murhaajaa.

Caderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet -- paitsi liivi, jota ei löytynyt -- vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin ruumishuoneeseen.

Kreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan Auteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni oli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen luokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia käsikirjoituksia.

Vain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin hänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Bertuccion kalpeuteen.

Villefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian hoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi rikosasioita.

Mutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset olleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa koko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa rikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in ja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.

Tästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa kohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.

Vanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli ilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä Parmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi sadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.

Nämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in pankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä koettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa asema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina pörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä juoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.

Paroni ihailikin Andrea Cavalcantia.

Mutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän vaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle päästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä tungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan vastenmielisyyttä.

Epäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän piti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.

Beauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi, kuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää asian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista kenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama kuin päärien kamarissa istuva kreivi.

Albert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo rivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu häpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut keskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli kaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen todellisen syyn todistajiltakin.

Beauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan. Kaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli lähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.

Eräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen, että Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.

Albert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran tupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.

Hän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp seisahtui.

-- Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi Albert. -- Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa pian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa, että olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain lyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?

-- Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan hämmästyi, -- istukaamme ensin ja puhelkaamme.

-- Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.

-- Albert, sanoi sanomalehtimies, -- muutamissa tapauksissa on juuri vastaaminen kaikkein vaikeinta.

-- Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen: Peruutatteko uutisen vai ettekö?

-- Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun on kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin kunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.

-- Vaan mitä tehdään?

-- Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys eivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen maineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa taistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään, eivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai laukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana olen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten en voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä, niin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa elämänsä.

-- No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, -- mitä tämä merkitsee?

-- Sitä, että saavun Janinasta.

-- Janinasta? Te!

-- Niin, minä.

-- Sehän on mahdotonta.

-- Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano, Venetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan, kuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?

Albert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.

-- Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.

-- Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi, niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.

-- Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä sano, mitä teillä on sanottavana.

-- En tosiaankaan, Albert...

-- Aivanhan te arkailette puhua suoraan.

-- Niin, pelkään...

-- Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä? Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp, eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.

-- Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, -- päinvastoin...

Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.

-- Ystäväni, sanoi Beauchamp, -- olisin onnellinen, jos voisin pyytää teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta...

-- Mutta mitä?

-- Uutinen oli oikea, ystäväni.

-- Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri...

-- Niin.

-- Tuo Fernand?

-- Niin.

-- Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka palveluksessa hän oli...

-- Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!

Albert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta tämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.

-- Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, -- tässä on todistus.

Albert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta todisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen viholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.

Nimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui ja vaipui murtuneena tuoliin.

Kaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa täydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui pakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.

Beauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa, lähestyi häntä.

-- Albert, sanoi hän, -- ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän? Tahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi isällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden hyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että tuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama mies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän kunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.

Albert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan kuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.

-- Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, -- sanoakseni teille: Albert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi langeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä vallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa tai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on kaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan maailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne -- siitä olen varma -- pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen, mitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä todistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko, että tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa kunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin, Albert? Sanokaa, tahdotteko?

Albert riensi syleilemään Beauchampia.

-- Olette jalo mies! sanoi hän.

-- Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.

Suonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä, mutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne viimeiseen asti.

-- Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita polttaessaan.

-- Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, -- haihtukoon kuin viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen savupilvi, joka nousee tuhkasta.

-- Niin, niin, sanoi Albert, -- jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys, jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin ampunut kuulan otsaani. Mutta ei ... silloin olisin surmannut äitini ... olisin lähtenyt syntymämaastani pois.

-- Rakas Albert! sanoi Beauchamp.

Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.

-- No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.

-- Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. -- Eihän poika voi muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan. Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa? Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä, jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen. Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä muotokuvaa, -- jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut kärsiä!

-- Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, -- rohkeutta!

-- Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. -- Tämän kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.

-- Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne. Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden, josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.

-- Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert kauhuissaan.

-- En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on totta...

-- Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.

-- Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

-- Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?

-- Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen asiaan, mikä nyt on mielessämme.

-- Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. -- Luuletteko, että Danglars...

-- Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää toki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta kuin sen, mikä niillä on?

-- Kihlaus on purettu, vastasi Albert.

-- Hyvä, sanoi Beauchamp.

Nähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän sanoi:

-- Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää nyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten palaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä omiini.

-- Mielelläni, sanoi Albert, -- mutta kävellään, luulen, että väsyminen tekee minulle hyvää.

-- Samapa tuo, sanoi Beauchamp.

Ystävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.

-- Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, -- niin menkäämme katsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä suhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun mielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.

-- Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, -- minä pidän hänestä.

85. Matka

Monte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.

-- Kas niin, sanoi hän. -- Toivoakseni riita on loppunut, kaikki tasaantunut ja järjestynyt?

-- Niin onkin, sanoi Beauchamp. -- Juorut ovat itsestään sammuneet, ja jos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko siitä enää mitään.

-- Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui kreivi. -- Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla koskaan on ollut.

-- Mitä te teette? kysyi Albert. -- Näytätte järjestelevän papereitanne.

-- Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina mallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia. Järjestän herra Cavalcantin papereita.

-- Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.

-- Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoi Morcerf.

-- En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. -- Minä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.

-- Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in kanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, -- että se tuottaa minulle suurta surua.

-- Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin? huudahti Beauchamp.

-- Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä, huudahti kreivi. -- Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän Pariisi tällä haavaa muusta puhukaan.

-- Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyi Beauchamp.

-- Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista! Minäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne. Päinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynyt rupeamasta puhemieheksikin.

-- Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, -- ystävämme Albertin tähden.

-- Minun tähteni! sanoi nuori mies. -- Ei suinkaan! Kreivi voi todistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka nyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää häntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten tavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.

-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen pysytellyt jutusta niin erilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia minua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista kutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on huomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.

-- Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?

-- Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon tahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja kuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin. Olen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän on ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta mielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren miehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en tiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli kymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä hän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua. Minua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi tarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra Danglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.

-- Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, -- miten hän kohtelee teitä, kun riistätte häneltä oppilaan?

-- En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on puhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita varten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle, joka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa, Albert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä tietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?

-- En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.

Beauchamp alkoi katsella tauluja.

-- Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. -- Mikä teitä vaivaa, kertokaahan?

-- Päätäni kivistää, sanoi Albert.

-- Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi Monte-Cristo. -- Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla on ollut ikävyyksiä.

-- Mikä se on? kysyi nuori mies.

-- Matkustaminen.

-- Todellako? kysyi Albert.

-- Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä matkalle. Lähdemmekö yhdessä?

-- Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. -- Millä tavoin?

-- Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu toimeen tutkimuksia!

-- Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?

-- Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka näyttää karanneen kaleerivankilasta.

-- Sehän on totta, sanoi Beauchamp, -- luin siitä sanomalehdissä. Mikä tuo Caderousse oikeastaan oli?

-- Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä Marseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä puhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut jutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin innokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni kaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä, muka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan kuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä murhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin päättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää. Tulkaa mukaan, vicomte.

-- Mielelläni.

-- Asia on siis päätetty?

-- On, mutta minne menemme?

-- Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut, missä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi ja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan maailman herraksi kuin Augustusta.

-- Minne siis lähdette?

-- Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena liekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen leikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla viitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en ole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.

-- Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.

-- Suostutte siis?

-- Suostun.

-- No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi levätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä postihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko tulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.

-- Kiitos, tulen juuri meren rannalta.

-- Mitä, tuletteko meren rannalta?

-- Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.

-- Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.

-- En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en mitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi hän hiljaa, -- vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni kirjelaatikkoa.

-- Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. -- Olette oikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä selville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.

Albert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken, mistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.

-- Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen poistuttua, -- eikö olekin, Albert?

-- Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme, vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.

-- Normandiaan, jos niin tahdotte.

-- Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei naapureita.

-- Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.

-- Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.

-- Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.

-- Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.

-- Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät Italiassa.

-- Entä sitten.

-- Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?

-- Teillä on huono muisti.

-- Kuinka niin?

-- Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä kohtaan?

-- Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on laine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri runoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.

-- Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään tavallinen nainen.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia kielenne hienouksia.

-- Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran ne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.

-- Todellako? huokasi Monte-Cristo. -- Ja luuletteko siis, että hän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista välinpitämättömyyttä?

-- Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte olla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.

-- Oh!

-- Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta, vaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta kuin teistä.

-- Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?

-- Päinvastoin, hän sanoo aina: "Albert, minä luulen, että kreivi on jalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa."

Monte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.

-- Todellako? sanoi hän.

-- Sen vuoksi, jatkoi Albert, -- ei hän suinkaan vastustaisi matkaani, vaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on aivan hänen toivomustensa mukaista.

-- Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. -- Tänä iltana tavataan. Olkaa täällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.

-- Mitä! Tréport'iin...?

-- Tréport'iin tai sen lähistölle.

-- Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne kahdenkymmenen peninkulman päähän?

-- Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.

-- Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin rautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te olette vielä nopeampi kuin lennätin.

-- Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan tuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.

-- Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua matkakuntoon.

-- Siis kello viisi tavataan.

-- Kello viisi.

Albert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo vaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.

Kun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.

-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana. Kello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana ensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee seurassani. Menkää!

Bertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen, että lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi tuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.

Ennen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja jätti talon hänen huostaansa.

Albert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta nopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.

-- Se on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän postihevosillannekaan ei pääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää ajamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa -- jolloin sairas ja yskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään takanaan -- niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä ikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin, Ali?

Ja pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka antoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut kiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä meteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset hampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia, joiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi olevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine silmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä samumtuulen tai myrskyn haltialta.

-- Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, -- tätä nopeuden nautintoa.

Viimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.

-- Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. -- Kasvatatteko niitä itse?

-- Kasvatan, vastasi kreivi. -- Kuusi vuotta sitten sain Unkarista orin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin, Bertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä. Tällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki samanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on valkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä huolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.

-- Mainiota...! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla hevosilla?

-- Näettehän, matkustan.

-- Mutta ettehän aina matkusta.

-- Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää saavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.

-- Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen niitä.

-- Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka tyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen kepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.

-- Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.

-- Sanokaahan.

-- Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain yksityishenkilö.

-- Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion taskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.

-- Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. -- Herra Bertuccio on siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä, rakas kreivi, muuten en enää usko teitä.

-- Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin numeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja varastaa, mutta miksi hän varastaa?

-- Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. -- Hän varastaa varastaakseen.

-- Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja lapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa varsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja tahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei tarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde luotani.

-- Kuinka niin?

-- Koska en mistään löydä häntä parempaa.

-- Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.

-- En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä ja kuolema on vallassani.

-- Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyi Albert.

-- On, vastasi kreivi kylmästi.

Sana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee tien. Kreivin lausuma on oli tuollainen sana.

Matka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu kahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.

He saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi avoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt hänelle tiedon.

Kello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä odotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli seurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut etuistuimella, palveli kreiviä.

Albert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren alakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi sen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja metsään päättyvä puisto.

Pienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti, jonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva kultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi saattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä -- hän kun teki vuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään -- kuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista. Korvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien veneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä alamaisilta.

Minne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli kaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi heti paikalla mieluisaksi.

Albert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet; alakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille laitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he kun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä ole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia käyttämään!

Päivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui mestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä monta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja tee juotiin kirjastossa.

Kolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta, joka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa kreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan kasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti päätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla oman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa, ettei liiaksi rasittaisi kreiviä.

-- Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. -- Onko äitini sairas?

Ja hän juoksi ovelle.

Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön. Käärössä oli sanomalehti ja kirje.

-- Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.

-- Herra Beauchamp, vastasi Florentin.

-- Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?

-- On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran. Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.

Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.

-- Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut näitä säälin sanoja. -- On siis totta, että isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.

Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.

-- Florentin, sanoi hän, -- onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä pääsee Pariisiin?

-- Se on huono, pattijalkainen postikoni.

-- Miten kotona voitiin lähtiessänne?

-- Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota näin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää, milloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta teitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen minua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: "Lähtekää, Florentin, ja pyytäkää häntä palaamaan."

-- Niin, äiti, niin, sanoi Albert, -- minä palaan, olkaa siitä varma, ja voi silloin tuota konnaa!... Minun täytyy heti paikalla lähteä.

Hän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.

Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli Albertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut, kasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla, ja hän asteli horjuen kuin humaltunut.

-- Kreivi, sanoi hän, -- kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin kauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on kysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää kyselkö, antakaa minulle vain hevonen!

-- Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta tehän kuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt, jotkin ajoneuvot.

-- Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.

Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja vaipui tuoliin oven viereen.

Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan luona huutamassa:

-- Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!

Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi häntä.

-- Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. -- Palatkaa niin pian kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen hevosen?

-- Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.

Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.

-- Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies. -- Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville sanomalehden, -- mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun punastuvan.

Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.

Kreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä oli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:

Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin palveluksessa ja josta Impartial-lehti kolme viikkoa sitten kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän kuuluu päärien kamariin.

Tuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut, ilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti, jolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä Albertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka olivat tehdä nuoren miehen hulluksi.

86. Tuomio

Kello kahdeksan aamulla Albert saapui aivan äkkiä Beauchampin luo. Kamaripalvelija tiesi odottaa häntä ja vei Morcerfin herransa huoneeseen, sillä tämä oli juuri kylvyssä.

-- No? kysyi Albert.

-- Odotin teitä, ystävä parka! vastasi Beauchamp.

-- Tässä olen. Minun ei tarvitse sanoa teille, Beauchamp, että tiedän, ettei teidänkaltaisenne hyväsydäminen, kunnon mies ole puhunut tästä kenellekään, ettehän, ystäväni. Kun sitä paitsi lähetitte minulle sanan, niin onhan se parhaana todistuksena ystävyydestänne. Älkäämme siis kuluttako aikaa turhiin puheisiin. Aavistatteko, mistäpäin tämä isku tulee?

-- Sen sanon kohta teille parilla sanalla.

-- Mutta kertokaa ensin minulle kaikki tämän kamalan petoksen yksityiskohdat.

Ja Beauchamp kertoi häpeän ja tuskan murtamalle ystävälleen mitä oli tapahtunut.

Kirjoitus oli ollut kaksi päivää aikaisemmin eräässä toisessa aamulehdessä, ja asian teki entistä vakavammaksi se, että tätä lehteä pidettiin hallituksen äänenkannattajana. Beauchamp istui aamiaista syömässä, kun uutinen osui hänen silmiinsä. Hän lähetti heti noutamaan ajuria ja lopettamatta ateriaansa riensi lehden toimitukseen. Vaikka Beauchampilla oli aivan päinvastaiset valtiolliset mielipiteet kuin tämän lehden päätoimittajalla, olivat he henkilökohtaisia ystäviä -- niin kuin usein on laita.

Astuessaan toimitukseen Beauchamp näkee päätoimittajan hyvin tyytyväisenä lukemassa luultavasti itse laatimaansa kirjoitusta sokerijuurikkaiden viljelemisestä.

-- Koska lehti on kädessänne, sanoi Beauchamp, -- ei minun tarvitsekaan selittää, miksi tänne tulen.

-- Oletteko ehkä sokeriruokojen puolustaja? kysyi hallituksen lehden päätoimittaja.

-- En, vastasi Beauchamp, -- en tunne sitä kysymystä laisinkaan. Minä tulen aivan toisissa asioissa.

-- Ja miksi tulette?

-- Morcerfia koskevan kirjoituksen tähden.

-- Sehän on totta. Eikö olekin merkillinen kirjoitus?

-- Niin merkillinen, että voitte joutua syytteeseen kunnianloukkauksesta ja sekaannutte vaaralliseen riitajuttuun.

-- En lainkaan. Uutisen ohella saimme kaikki todistuskappaleet ja tiedämme, että herra Morcerf tulee pysymään aivan siivolla. On isänmaan edun mukaista antaa ilmi tällaiset miehet.

Beauchamp tuli aivan sanattomaksi.

-- Mutta kuka teille on antanut nämä tiedot? kysyi hän viimein, -- sillä minun lehteni, joka ensimmäisenä tästä puhui, oli pakko vaieta todistusten puutteessa, ja onhan meillä suurempi syy kuin teillä paljastaa herra Morcerf, koska hän on päärien kamarin jäsen ja me kuulumme vastustuspuolueeseen.

-- Hyvä Jumala, emme me suinkaan ole nuuskineet tätä häväistysjuttua, vaan se on meille ilmoitettu. Eilen saapui Janinasta eräs mies mukanaan täydellinen syytösaineisto, ja kun epäröimme painattaa sitä, vastasi hän antavansa siinä tapauksessa uutisen johonkin toiseen lehteen. Tiedättehän, Beauchamp, mitä merkitsee huomattava uutinen. Emme tahtoneet päästää tätä käsistämme. Nyt on isku isketty, ja se on niin ankara, että siitä puhutaan kautta Euroopan.

Beauchamp käsitti, ettei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää, ja poistui epätoivoissaan lähettääkseen pikalähetin Morcerfin luo.

Hän ei voinut Albertille kirjeessä ilmoittaa erästä toista seikkaa, sillä se tapahtui lähdön jälkeen. Päärien kamarissa, jossa kaikki tavallisesti oli hyvin rauhallista ja tasaista, vallitsi sinä päivänä kiihtynyt mieliala. Melkein kaikki olivat saapuneet ennen määräaikaa ja keskustelivat tästä ikävästä tapauksesta, joka varmasti kääntäisi yleisen huomion päärien kamarin tunnetuimpaan jäseneen.

Sanomalehtikirjoitusta luettiin puoliääneen, tehtiin lisäyksiä ja muisteltiin yksityiskohtia, jotka selittivät asiaa. Virkatoverit eivät pitäneet kreivi Morcerfista. Hänen oli täytynyt niin kuin muidenkin nousukkaiden pysytellä hyvin korskeana säilyttääkseen asemansa. Vanha aatelisto nauroi hänelle, lahjakkaat karttoivat häntä, ja kunniansa puolesta moitteettomat pysyttelivät vaistomaisesti erillään hänestä. Näin oli kreivin asema sikäli ikävä, että hän helposti saattoi joutua sovitusuhriksi. Kun Jumalan sormi kerran oli osoittanut hänet syylliseksi, niin jokainen huusi: Ristiinnaulitse!

Kreivi Morcerf itse ei tiennyt vielä mistään. Hän ei tilannut sanomalehteä, jossa tuo häpäisevä kirjoitus oli ollut, ja hän oli kuluttanut aamupäivänsä kirjeitten kirjoittamiseen ja ostamansa hevosen koettelemiseen.

Hän saapui siis tavalliseen aikaan päärien kamariin, pää pystyssä, ylpeänä, korskeana, astui vaunuistaan, kulki käytävän halki ja tuli istuntosaliin huomaamatta, miten ovenvartija epäröi päästää häntä sisään ja miten virkaveljet tervehtivät häntä vain puolittain.

Morcerfin tullessa oli istuntoa kestänyt jo puoli tuntia. Kreivi ei siis ollut tilanteen tasalla, vaan esiintyi aivan kuten ennenkin. Mutta kaikkien mielestä hän vaikutti entistä ylpeämmältä, ja hänen käyttäytymisensä tuntui hänen arvoasemaansa kadehtivien mielestä sopimattomalta, useiden mielestä kerskailulta ja muutamien mielestä röyhkeydeltä.

Kaikesta huomasi, että päärien kamari kiihkein mielin odotti taistelun alkua. Kaikkien käsissä oli tuo syyttävä sanomalehti. Mutta niin kuin tavallisesti käy, ei kukaan tahtonut ensimmäisenä ryhtyä hyökkäämään. Lopulta eräs kunnianarvoinen pääri, Morcerfin julkinen vihamies, astui puhujalavalle niin juhlallisesti, että kaikki huomasivat odotetun hetken koittaneen.

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Vain Morcerf ei tietänyt, miksi nyt tahdottiin niin tarkkaavina kuunnella puhujaa, jolle tätä kunniaa ei tavallisesti suotu.

Puhuja lausui rauhallisesti esipuheensa, jossa hän ilmoitti aikovansa käydä käsiksi asiaan, joka oli niin vakava, niin pyhä, niin tärkeä koko päärien kamarille, että hän pyysi virkaveljiänsä tarkkaan häntä kuuntelemaan.

Kuullessaan Janinan ja Fernandin nimen kreivi Morcerf kalpeni niin kovasti, että koko seura, jonka silmät ahnaina olivat kiintyneet häneen, vavahti.

Moraaliset haavat voi salata, mutta ne eivät koskaan mene umpeen. Aina ne tuottavat tuskaa, aina ne ovat valmiita vuotamaan verta, kun niihin koskee, ja ne pysyvät sydämessä verestävinä ja avoimina.

Sanomalehtikirjoituksen lukeminen lopetti hiljaisuuden, ja kuului sorinaa, joka kuitenkin pian taukosi, kun syyttäjä näytti aloittavan varsinaisen puheensa. Hän huomautti, kuinka suuresti hän oli arkaillut kajota tällaiseen asiaan ja kuinka hänen tehtävänsä oli vaikea. Herra Morcerfin ja koko eduskunnan kunnia oli kysymyksessä, puhuja sanoi puolustavansa sitä vaatimalla, että asiasta ryhdyttäisiin heti keskustelemaan. Lopuksi hän ehdotti, että oli asetettava tutkintalautakunta niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin taistella panettelua vastaan, ennen kuin se oli liiaksi levinnyt. Tutkimuksen perusteella herra Morcerf voitaisiin jälleen saattaa siihen asemaan, joka hänellä jo kauan oli ollut yleisön edessä.

Tämä odottamaton, pelottava onnettomuus lamautti Morcerfin niin täydellisesti, että hän saattoi vain sopertaa muutaman sanan ja luoda harhailevia katseita virkaveljiinsä. Tällainen arkuus voi yhtä hyvin ilmaista syyttömän hämmennystä kuin syyllisen häpeääkin, ja se herätti myötätuntoa häntä kohtaan. Todella jalot luonteet ovat aina valmiita olemaan myötätuntoisia, kun heidän vihollistaan kohdannut onnettomuus on suurempi kuin heidän vihansa.

Puheenjohtaja tahtoi äänestettäväksi, pannaanko tutkimus toimeen vai eikö. Ne, jotka äänestivät tutkimuksen puolesta, nousivat seisomaan, toiset jäivät istumaan. Tulos oli, että tutkimus päätettiin panna toimeen.

Kreiviltä kysyttiin, paljonko aikaa hän tarvitsee valmistautuakseen puolustamaan itseään.

Morcerfin rohkeus oli palannut, kun hän huomasi, että kamalasta iskusta huolimatta hän vielä eli.

-- Herrat päärit, sanoi hän, -- ajan avulla ei torjuta tällaisia iskuja, joita salaiset vihamieheni minuun suuntaavat jäädäkseen ehkä tekonsa tehtyään ainiaaksi varjoon. Salamaan, joka on minut hetkiseksi sokaissut, täytyy minun vastata heti paikalla, kuin ukkonen. Miksi en tällaisen puhdistautumisen sijasta saa vuodattaa vertani todistaakseni virkaveljilleni, että olen heidän vertaisensa?

Nämä sanat synnyttivät kuulijoissa edullisen mielialan syytettyä kohtaan.

-- Pyydän siis, jatkoi hän, -- että tutkimus pannaan toimeen niin pian kuin mahdollista, ja olen valmis jättämään eduskunnalle kaikki ne paperit, jotka voivat tässä tutkimuksessa tulla kysymykseen.

-- Minä päivänä arvelette voivanne olla valmis? kysyi puheenjohtaja.

-- Olen tästä päivästä alkaen eduskunnan käytettävänä, vastasi kreivi.

Puheenjohtaja soitti kelloa.

-- Hyväksyykö eduskunta, että tutkimus aloitetaan vielä tänä päivänä? kysyi hän.

-- Hyväksyy! kuului vastaukseksi.

Valittiin kaksitoistamiehinen lautakunta tutkimaan Morcerfin asiaa. Lautakunnan ensimmäinen istunto alkaisi kello kahdeksan samana iltana eduskunnan kansliassa. Jos useampia istuntoja tarvittaisiin, pidettäisiin ne samaan aikaan ja samassa paikassa.

Kun tämä päätös oli tehty, pyysi Morcerf lupaa saada poistua. Hän tahtoi mennä järjestämään niitä todistuskappaleita, jotka hän jo aikoja sitten oli koonnut puolustautuakseen tätä myrskyä vastaan. Viekas ja kukistamaton kun oli, oli hän aavistanut, että se kerran tulisi.

Beauchamp kertoi tämän kaiken Albertille, mutta paljon eloisammin kuin me, koska me olemme jo niin etäällä noista tapahtumista.

Kuunnellessaan Albert vapisi vuoroin toivosta, vuoroin suuttumuksesta, vuoroin häpeästä, sillä Beauchampin kertomuksista hän tiesi isänsä syylliseksi eikä inttänyt, miten hän olisi voinut todistaa syyttömyytensä. Päästyään näin pitkälle kertomuksessaan Beauchamp vaikeni.

-- Entä sitten? kysyi Albert.

-- Sittenkö? kysyi Beauchamp.

-- Niin.

-- Ystäväni, kysymyksenne saattaa minut kamalan vaikeaan asemaan. Tahdotteko siis tietää jatkon?

-- Tahdon aivan ehdottomasti, ystäväni, ja mieluummin kuulen sen teidän suustanne kuin muiden.

-- No niin, kootkaa siis koko rohkeutenne, Albert, sillä ette ole sitä koskaan välttämättömämmin tarvinnut.

Albert pyyhkäisi kädellään otsaansa aivan kuin tunnustellakseen omaa voimaansa, niin kuin mies käydessään puolustamaan henkeänsä tarkastaa panssariaan ja taivuttelee miekkaansa.

Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, sillä hän piti suonissaan polttavaa kuumetta tarmona.

-- Jatkakaa! sanoi hän.

-- Ilta tuli, jatkoi Beauchamp. -- Koko Pariisi odotti tutkimuksen tulosta. Monet väittivät, että isänne ei tarvinnut tehdä muuta kuin astua esiin, ja koko syytös raukeaisi. Toiset taas väittivät, että kreivi ei tulekaan lautakunnan istuntoon; jotkut vakuuttivat nähneensä hänen lähteneen Brysseliin, ja toiset menivät jo kysymään poliisilaitokselta, oliko kreivi ottanut passin, niin kuin kerrottiin.

Tunnustan suoraan, että panin kaikki voimani liikkeelle päästäkseni salaa parvekkeelle erään nuoren pääriystäväni avulla, joka kuului tutkimuslautakuntaan. Hän tuli minua noutamaan ennen kello seitsemää, uskoi minut erään ovenvartijan huostaan, ja ennen kuin kukaan oli saapunutkaan, pääsin erääseen aitioon. Edessäni oli pylväs ja pimeys peitti minut aivan kokonaan; saatoin siis toivoa, että näkisin ja kuulisin kaiken, mitä tapahtuisi. Kello kahdeksalta olivat kaikki koolla.

Herra Morcerf saapui juuri, kun kahdeksanlyönnin viimeinen helähdys kuului. Hänen kädessään oli papereita, ja hän näytti tyyneltä. Vastoin tavallisuutta hän oli nyt käytökseltään vaatimaton, hänen pukunsa oli yksinkertainen ja jäykkä ja takki oli napitettu ylhäältä alas asti kuin vanhoilla sotilailla.

Hänen läsnäolonsa teki edullisen vaikutuksen. Lautakunta ei ollut lainkaan vihamielinen, ja useat sen jäsenistä tulivat tervehtimään kreiviä.

Albertin sydäntä vihloi, kun hän kuuli kaikki nämä yksityiskohdat, ja kuitenkin hän tunsi kesken tuskaansa jonkinmoista kiitollisuutta, hän olisi tahtonut syleillä noita miehiä, jotka sillä tavoin olivat osoittaneet kunnioitustaan hänen isäänsä kohtaan, kun tämän kunnia oli joutunut vaaraan.

-- Sitten saapui vahtimestari ja antoi kirjeen puheenjohtajalle.

"Teillä on puheenvuoro, herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja avaten kirjeen.

Kreivi aloitti puolustuspuheensa, ja minä vakuutan teille, jatkoi Beauchamp, -- että se oli verraton ja tavattoman taitavasti laadittu. Hän näytti papereita, joiden mukaan Janinan visiiri oli viimeiseen asti kunnioittanut häntä luottamuksellaan, koska oli lähettänyt hänet neuvottelemaan hallitsijan kanssa pelastuksestaan. Hän näytti sormusta, vallanmerkkiä, jolla Ali-pasha tavallisesti sulki kirjeensä ja jonka hän oli antanut Morcerfille, että tämä voisi tulla hänen luokseen minä vuorokauden hetkenä tahansa, vaikkapa haaremiinkin. Pahaksi onneksi, jatkoi Morcerf, eivät neuvottelut vieneet odotettuun tulokseen, ja hänen palatessaan herransa luo tämä olikin jo kuollut. Mutta kuollessaan, sanoi kreivi, hän osoitti niin suurta luottamusta minua kohtaan, että uskoi huostaani vaimonsa ja tyttärensä.

Albert vavahti nämä sanat kuullessaan, sillä Beauchampin kuvaus johti hänen mieleensä Haydéen elämäntarinan, ja hän muisti, mitä nuori kreikkalaistyttö oli kertonut tästä matkasta sulttaanin luo ja sormuksesta sekä miten hänet oli myyty ja viety orjuuteen.

-- Minkä vaikutuksen teki kreivin puhe? kysyi Albert sitten peloissaan.

-- Se teki minuun syvän vaikutuksen, sen myönnän, ja myöskin lautakuntaan, sanoi Beauchamp. -- Puheenjohtaja vilkaisi hänelle tuotuun kirjeeseen, heräsi tarkkaavaiseksi, luki sen, luki uudelleen ja loi terävän katseen Morcerfiin.

"Herra kreivi", sanoi hän, "sanoittehan, että Janinan visiiri uskoi huostaanne vaimonsa ja tyttärensä?"

"Sanoin", vastasi Morcerf, "mutta siinä samoin kuin kaikessa muussakin vainosi minua huono onni. Palatessani olivat Vasiliki ja hänen tyttärensä Haydée kadonneet."

"Tunsitteko heidät?"

"Kun oli läheisissä tekemisissä pashan kanssa ja kun hän ehdottomasti luotti minuun, jouduin useinkin näkemään heidät."

"Onko teillä mitään aavistusta heidän myöhemmästä elämästään?"

"On kyllä. Kuulin heidän menehtyneen suruun ja ehkä puutteeseenkin. En ollut rikas, henkeni oli alituisessa vaarassa, suureksi surukseni en voinut ryhtyä heitä etsimään."

Puheenjohtaja rypisti hiukan silmäkulmiaan.

"Hyvät herrat" sanoi hän, "olette kuulleet ja seuranneet herra kreivin selitystä. Voitteko, herra kreivi, hankkia kertomuksenne tueksi mitään todistajia?"

"En, ikävä kyllä", vastasi kreivi. "Kaikki ne, jotka olivat visiirin lähistössä tai tunsivat minut, ovat joko kuolleet tai joutuneet tietymättömiin. Kaikista niistä ranskalaisista, jotka ottivat osaa tähän kamalaan sotaan, olen vain minä enää elossa. Minulla ei ole muuta kuin Ali-Tebelinin kirjeet, ja ne näytin teille, minulla ei ole muuta kuin hänen valtansa merkki, sormuksensa, tässä. Mutta paras todistus, minkä voin antaa, on se, että tämän nimettömän hyökkäyksen jälkeen ei ole ilmaantunut ketään todistajaa, joka voisi kiistää kunniasanani ja nuhteettoman elämäni."

Kuului suosionosoituksen mutinaa. Ellei tänä hetkenä olisi ilmaantunut mitään muuta, Albert, olisi isänne voittanut.

Jäljellä oli enää vain äänestys, kun puheenjohtaja sanoi:

"Hyvät herrat ja herra kreivi, ette varmaankaan vastusta erään todistajan kuulemista. Hän väittää voivansa ilmoittaa tärkeitä asioita ja on vapaaehtoisesti tarjoutunut. Voimme olla varmoja siitä, että hän -- päätellen herra kreivin sanoista -- todistaa hänen syyttömyytensä. Tässä on kirje, jonka äsken sain. Päätättekö, että luen sen vai jätämmekö sen vaille huomiota?"

Herra Morcerf kalpeni ja kouraisi kädellään edessään olevia papereita, jotka ratisivat hänen sormiensa välissä.

Lautakunta päätti, että kirje oli luettava. Kreivi näytti miettivältä, eikä hänellä ollut mitään mielipidettä ilmaistavana.

Puheenjohtaja luki siis seuraavan kirjeen:

Herra puheenjohtaja.

Voin ilmoittaa hyvin tärkeitä asioita sille tutkintalautakunnalle, jonka toimeksi on annettu ottaa selkoa kenraaliluutnantti, kreivi Morcerfin toiminnasta Epeiroksessa ja Makedoniassa.

Puheenjohtaja vaikeni hetkiseksi.

Kreivi Morcerf kalpeni. Puheenjohtaja kysyi katseellaan läsnä olevien mielipidettä.

"Jatkakaa!" huudettiin joka taholta.

Puheenjohtaja jatkoi:

Olin siellä, missä Ali-pasha kuoli, näin hänen viimeiset hetkensä, tiedän, minne Vasiliki ja Haydée joutuivat. Olen tutkijalautakunnan käytettävänä, jopa vaadinkin kunniaa saada tulla todistamaan. Olen sinä hetkenä, jolloin tämä kirje teille ojennetaan, eduskunnan eteisessä.

"Entä kuka on tuo todistaja, tai pikemmin sanoen vihollinen?" kysyi kreivi ääni väristen.

"Sen saamme kohta tietää", vastasi puheenjohtaja. "Onko lautakunta sitä mieltä, että todistajaa on kuulusteltava?"

"On, on", vastasivat kaikki yht'aikaa.

Kutsuttiin vahtimestari sisään.

"Vahtimestari", kysyi puheenjohtaja, "onko eteisessä ketään odottamassa?"

"On, herra puheenjohtaja."

"Kuka hän on?"

"Eräs nainen palvelijan saattamana."

Kaikki katsoivat toisiinsa.

"Pyytäkää tuota naista astumaan sisään", sanoi puheenjohtaja.

Kului viisi minuuttia, ja vahtimestari saapui uudelleen. Kaikkien silmät olivat kääntyneet oveen päin, ja minä, sanoi Beauchamp, -- olin saman odotuksen ja levottomuuden vallassa kuin muutkin.

Vahtimestarin jäljestä astui nainen, joka oli kokonaan verhoutunut tiheään huntuun. Hunnun läpi häämöttävistä muodoista ja hajuvesien tuoksusta voi päättää, että hän oli nuori ja ylhäinen nainen, mutta ei mitään muuta.

Puheenjohtaja pyysi silloin naista ottamaan huntunsa pois, ja silloin näimme, että hän oli kreikkalaispukuinen, tavattoman kaunis nuori nainen.

-- Se oli hän! sanoi Albert.

-- Kuka hän?

-- Haydée.

-- Kuka sen teille on sanonut?

-- Minä arvaan. Mutta jatkakaa, Beauchamp. Näettehän, että olen tyyni ja kestän kaiken. Ja loppu on kuitenkin aivan lähellä.

-- Herra Morcerf, jatkoi Beauchamp, -- katsoi tähän naiseen uteliaisuudensekaisella kauhulla. Hänen elämänsä tai kuolemansa riippui tuon kauniin naisen sanoista. Muiden mielestä seikkailu oli niin omituinen ja jännittävä, että herra Morcerfin langettaminen tai vapauttaminen muuttui aivan sivuasiaksi.

Puheenjohtaja viittasi nuorta naista istumaan, mutta tämä ilmaisi päännyökkäyksellä haluavansa jäädä seisomaan. Kreivi oli vaipunut nojatuoliinsa, ja huomasi selvästi, että hänen jalkansa eivät kannattaneet.

"Madame", sanoi puheenjohtaja, "olette kirjoittanut lautakunnalle luvaten antaa tietoja Janinaa koskevassa asiassa ja olette ilmoittanut nähneenne omin silmin kaiken."

"Niin olen", vastasi tuntematon hurmaavan surumielisesti, ja hänen äänessään oli itämaisille kansoille ominainen sointuvuus.

"Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että silloin teidän täytyi olla hyvin nuori."

"Olin nelivuotias, mutta kun nämä tapaukset merkitsivät minulle äärettömän paljon, ei vähäisinkään yksityiskohta ole muististani haihtunut eikä mikään seikka mielestäni unohtunut."

"Mutta kuka olette, koska nämä tapaukset merkitsevät teille niin paljon?"

"Olihan silloin kysymyksessä isäni henki", vastasi nuori tyttö, "ja minun nimeni on Haydée. Olen Janinan pashan Ali-Tebelinin ja hänen vaimonsa Vasilikin tytär."

Vaatimattomuuden ja samalla ylpeyden puna, joka nousi nuoren naisen poskille, hänen leimuava katseensa ja olemuksensa majesteetillisuus teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.

Mitä kreiviin tulee, ei hän olisi ollut sen masentuneempi, vaikka salama olisi avannut kuilun hänen eteensä.

"Madame", sanoi puheenjohtaja kunnioittavasti kumarrettuaan, "sallikaa minun tehdä teille yksi ainoa kysymys, joka ei millään tavoin osoita minun epäilevän sanojanne. Voitteko todistaa sen, mitä olette sanonut?"

"Voin kyllä", sanoi Haydée, ottaen harsonsa alta tuoksuvasta sahviaanista tehdyn pussin, "sillä tässä on syntymätodistukseni, jonka ovat allekirjoittaneet isäni ja hänen ylhäisimmät sotilaansa. Syntymätodistukseni ohella on tässä kastetodistukseni, sillä isäni antoi kasvattaa minut äitini uskonnon mukaan, ja tämän paperin alle ovat Makedonian ja Epeiroksen primakset painaneet sinettinsä. Ja tässä on ehkä kaikkein tärkein paperi, kauppakirja, josta käy ilmi, että äitini ja minut myytiin armenialaiselle El-Kobbirille ja että meidät myi ranskalainen upseeri, joka tehdessään häpeällisen sitoumuksensa Portin kanssa oli pidättänyt itselleen oikeuden saada pitää saaliinaan hyväntekijänsä puolison ja tyttären. Hän myi meidät tuhannesta kukkarosta, siis noin neljästäsadastatuhannesta frangista."

Kreivi Morcerfin kasvot tulivat vihertävän kalpeiksi ja silmät veristyivät hänen kuullessaan tämän kamalan syytöksen, jonka läsnäolijat ottivat vastaan kuolemanhiljaisina.

Haydée, joka kylmässä tyyneydessään oli uhkaavampi kuin jos olisi raivonnut, ojensi puheenjohtajalle arabiankielellä kirjoitetun kauppakirjan.

Koska oli otaksuttu, että jokin asiapaperi saattoi olla arabian-, uuskreikan- tai turkinkielinen, oli eduskunnan tulkki saapuvilla. Hänet kutsuttiin sisään. Eräs pääri, joka oli tutustunut arabiankieleen Egyptin sodan aikana, seurasi kirjoitusta tulkin lukiessa ääneen:

Minä, El-Kobbir, orjakauppias, Hänen Majesteettinsa Sulttaanin haaremihankkija, tunnustan täten vastaanottaneeni sulttaanille annettavaksi ranskalaiselta kreivi Monte-Cristolta kahdentuhannen kukkaron arvoiseksi arvioidun smaragdin maksuksi yksitoistavuotiaasta kristitystä orjattaresta, jonka nimi on Haydée ja joka tunnetusti on Janinan pasha vainajan Ali-Tebelinin ja hänen lempivaimonsa Vasilikin tytär; hänet ja äitinsä, joka kuoli Konstantinopoliin tultuaan, myi minulle seitsemän vuotta sitten visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa ollut ranskalainen kapteeni Fernand Mondego.

Edellä mainitun kaupan olen tehnyt Hänen Korkeutensa Sulttaanin nimessä ja valtuudella kahdentuhannen kukkaron hintaa vastaan.

Tehty Konstantinopolissa, Hänen Korkeutensa Sulttaanin valtuudella vuonna 1247 hedshran jälkeen.

Allekirjoittanut: El-Kobbir.

Jotta tämä kauppakirja saisi laillisen arvon, voiman ja takuun, on myyjä sitoutunut painattamaan sen alle valtakunnan sinetin.

Kauppiaan sinetin vieressä oli todellakin sulttaanin sinetti.

Tämän lukemisen ja sinetin näkemisen jälkeen syntyi kamala hiljaisuus. Kreivissä ei ollut eloa muualla kuin katseessa, ja tämä oli aivan kuin vastoin hänen tahtoaan verestävänä ja kiiluvana suuntautunut Haydéehen.

"Madame", sanoi puheenjohtaja, "emmekö voi kuulustella kreivi Monte-Cristoa, joka tällä hetkellä luullakseni on Pariisissa?"

"Kreivi Monte-Cristo, minun toinen isäni, lähti Normandiaan kolme päivää sitten", sanoi Haydée.

"Kuka siis on neuvonut teitä menettelemään tällä tavoin, mistä teitä kiitämme ja minkä varsin hyvin ymmärrämme, kun tiedämme syntyperänne ja karsimanne tuskat?" kysyi puheenjohtaja.

"Minun toimintaani määrää kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja oma tuskani", sanoi Haydée. "Jumala antakoon minulle anteeksi, että olen aina ajatellut kostoa, vaikka olenkin kristitty. Kun tultuani Ranskaan sain tietää tuon konnan asuvan Pariisissa, olen koko ajan pitänyt korvani auki. Elän erilläni muista suojelijani talossa, rakastan yksinäisyyttä ja mietiskelyä. Mutta kreivi Monte-Cristo pitää minusta isällistä huolta, eikä mikään seuraelämän tapaus ole minulle outo, vaikkakin kuulen siitä vain kaukaisen huminan. Luen kaikkia sanomalehtiä, saan kaikki kuvateokset ja uudet nuotit; ja seuratessani näin toisten elämää tulin huomanneeksi, mitä oli tapahtunut päärien kamarissa aamupäivällä, ja tiesin, mitä tapahtuisi illalla... Silloin kirjoitin."

"Siis kreivi Monte-Cristo ei mitenkään ole tämän tekonne takana?"

"Hän ei tiedä siitä mitään, ja pelkäänpä hänen pahastuvan saatuaan tästä kuulla. Mutta päivä, jona saan tilaisuuden kostaa isäni puolesta, on minulle kaunis päivä", sanoi nuori tyttö luoden taivaaseen loistavat silmänsä.

Koko tänä aikana ei kreivi ollut virkkanut sanaakaan. Hänen virkaveljensä katsoivat häneen ehkä säälivästi nähdessään loistavan elämänuran menevän säpäleiksi naisen henkäisystä. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.

"Herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "tunnustatteko tämän naisen Janinan pashan Ali-Tebelinin tyttäreksi?"

"En", sanoi Morcerf kooten viimeisetkin voimansa, "tämä on vihollisteni keksimä juoni."

Haydée oli katsonut oveen päin aivan kuin odottaen, että joku tulisi sieltä.

Kun hän nyt kääntyi ja huomasi kreivin hän kiljaisi ja sanoi:

"Vai et tunne minua, mutta minä tunnen sinut! Olet Fernand Mondego, ranskalainen upseeri, joka oli neuvomassa jalon isäni sotilaita. Sinä luovutit Janinan linnoituksen, sinä, joka lähetettiin Konstantinopoliin keskustelemaan sulttaanin kanssa hyväntekijäsi elämästä ja kuolemasta, toit väärän firmaanin, jossa annettiin täydellinen armo, ja tällä väärällä firmaanilla sait pashalta sormuksen ja sait Selimin, tulenhaltijan, tottelemaan, sinä lävistit tikarilla Selimin, sinä myit meidät, äitini ja minut orjakauppias El-Kobbirille! Murhaaja, murhaaja, murhaaja, sinun otsallasi on vieläkin valtiaasi verta, katsokaa kaikki!"

Nämä sanat lausuttiin niin suurella totuuden hehkulla, että kaikkien katseet ehdottomasti suuntautuivat kreivin otsaan, ja hän itsekin pyyhkäisi sitä kädellään, aivan kuin olisi tuntenut sen kosteaksi Alin verestä.

"Te siis tunnette herra Morcerfin Fernand Mondegoksi?"

"Tottahan minä hänet tunnen!" huudahti Haydée. "Oi äitini! Sinä sanoit minulle: 'Olit vapaa, sinulla oli isä, jota rakastit, sinä olit säädetty tulemaan melkein kuningattareksi! Katso tarkkaan tuota miestä, hän teki sinusta orjan, pisti isäsi pään keihään kärkeen, myi meidät, petti meidät! Katso tarkkaan hänen oikeaa kättään, jossa on leveä arpi. Jos unohdatkin hänen kasvonsa, niin muistat aina tuon käden, johon on laskettu orjakauppias El-Kobbirin kultarahat yksitellen!' Tietysti minä hänet tunnen! Sanokoon hän kerta vielä, ettei hän minua tunne."

Jokainen sana iski kuin vasara Morcerfiin ja kukisti hänen tarmonsa pala palalta; hän piilotti kätensä, jossa todellakin oli iso arpi, ja vaipui synkän epätoivon vallassa tuoliinsa.

Tämä kohtaus sai läsnäolijoiden mielet kuohuksiin, niin kuin pohjoistuuli saa puun lehdet lentämään.

"Kreivi Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "älkää lannistuko vaan vastatkaa. Oikeus on yläpuolella kaikkien ja kohtelee kaikkia tasapuolisesti; se ei salli vastustajienne teitä sortaa, vaan antaa teille keinot puolustautuaksenne. Tahdotteko, että ryhdytään uusiin tutkimuksiin? Tahdotteko, että määrään kaksi jäsentä matkustamaan Janinaan? Puhukaa!"

Morcerf ei vastannut.

Silloin kaikki lautakunnan jäsenet katsoivat kauhuissaan toisiinsa. He tiesivät, että kreivi oli luonteeltaan voimakas ja väkivaltainen. Tämän miehen vastustuskyvyn saattoi riistää vain pelottavan voimakkaalla iskulla. He odottivat, että tätä unenkaltaista hiljaisuutta seuraisi herääminen kuin salaman isku.

"Mihin päätökseen tulette?" kysyi puheenjohtaja.

"En mihinkään", sanoi kreivi käheällä äänellä ja nousi.

"Ali-Tebelinin tytär on siis puhunut totta? Hän on siis pelottava todistaja, jonka väitteisiin ei syyllinen uskalla vastata kieltävästi? Olette siis todellakin tehnyt kaiken, mistä hän teitä syyttää?"

Kreivi loi ympärilleen epätoivoisen katseen, joka olisi voinut saada tiikeritkin heltymään, mutta ei voinut järkyttää tuomareita. Sitten hän nosti katseensa kupukattoa kohden, mutta loi sen taas maahan kai peläten, että katto voisi aueta ja paljastaa näkyviin toisen tuomioistuimen, taivaan, ja toisen tuomarin, Jumalan.

Sitten hän repäisi takkinsa auki, sillä hän tunsi tukehtuvansa, ja syöksyi ulos salista kuin mielipuoli. Hetkisen kaikuivat vielä hänen askelensa holvikaton alla, sitten kuului vaununpyörien jyrinä, kun ne vierivät rakennuksen porttiholvista.

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, kun taas oli hiljaista, "onko kreivi Morcerf tehnyt petoksen, rikkonut sanansa ja käyttäytynyt kunnottomasti?"

"On", vastasivat kaikki tutkimuslautakunnan jäsenet yhteen ääneen.

Haydée oli jäänyt paikalleen istunnon loppuun asti. Hän kuuli kreivin tuomion, eikä pieninkään piirre hänen kasvoillaan ilmaissut iloa eikä sääliä.

Sitten hän laski hunnun kasvoilleen, kumarsi majesteetillisesti puheenjohtajalle ja astui pois niin ylväästi kuin Vergilius väittää jumalattarien astuvan.

87. Taisteluhaaste

-- Käytin hyväkseni hiljaisuutta sekä salissa vallitsevaa hämärää ja poistuin, jatkoi Beauchamp. -- Ovella odotti minua vahtimestari, joka oli minut sisäänkin vienyt. Hän kuljetti minut monen käytävän kautta pienelle ovelle, josta tulin Vaugirard-kadulle. Poistuin mieli samalla murtuneena ja ihastuneena -- suokaa anteeksi, että sanon sen suoraan --, murtuneena teidän tähtenne, mutta ihastuneena isänsä puolesta kostavan nuoren tytön aateluudesta. Olen sitä mieltä, että tulkoon tämä paljastus miltä taholta tahansa, vaikkapa vihamies olisi sen saanut aikaan, niin hän on vain kohtalon välikappale.

Albert peitti silmänsä molemmilla käsillään. Sitten hän kohotti häpeästä punaiset ja kyynelten kostuttamat kasvonsa ja tarttuen Beauchampin käsivarteen sanoi:

-- Ystäväni, elämäni on mennyttä. Mutta minulla on nyt muutakin tehtävää kuin sanoa, että tämä on kohtalon isku; tahdon etsiä käsiini miehen, joka tällä tavalla minua vainoo. Saatuani tietää, kuka hän on, surmaan hänet tai hän minut. Olen varma siitä, että tässä työssä minua auttaa ystävyytenne, ellei halveksiminen ole sitä kokonaan sydämessänne surmannut.

-- Halveksiminenko, ystäväni? Millä tavoin te olisitte osallinen tähän onnettomuuteen? Jumalan kiitos emme elä enää siinä ajassa, jossa järjettömät ennakkoluulot tekivät pojat edesvastuullisiksi isiensä teoista. Aloittakaa elämänne alusta, Albert, sehän on ollut vasta lyhyt, mutta ei vielä koskaan ole kauniin päivän nousu ollut kirkkaampi kuin teidän. Olette nuori, rikas, jättäkää Ranska. Kaikki unohtuu pian tässä suuressa Babylonissa, jossa elämä on kiihkeää ja maku vaihtuu. Kolmen neljän vuoden päästä palaatte tänne mentyänne naimisiin jonkun venäläisen ruhtinattaren kanssa, eikä kukaan enää muistele sitä, mikä tapahtui eilen, saatikka sitä, mikä tapahtui kuusitoista vuotta sitten.

-- Kiitos, rakas Beauchamp, suuresta ystävällisyydestä, joka on tämän ehdotuksenne takana, mutta en voi menetellä niin. Ymmärrättehän, että koska olen tässä asiassa osallinen, en voi nähdä sitä samalla tapaa kuin te. Se, mikä teidän mielestänne on taivaan kostoa, on minun mielestäni alkuisin paljon likaisemmasta lähteestä. Sallimus tuntuu tässä asiassa hyvin vieraalta, sen tunnustan suoraan, ja taivaallisen palkitsijan ja rankaisijan asemesta saankin varmaan käsiini näkyväisen olennon, jolle kostan kaiken, niin, kaiken, mitä olen jo kuukauden ajan saanut kärsiä, sen vannon! Sanon vielä kerran, että nyt haluan palata todelliseen elämään. Jos vielä olette ystäväni, niin auttakaa minua pääsemään selville siitä, kuka tämän kaiken on aiheuttanut.

-- Olkoon siis niin, sanoi Beauchamp. -- Jos välttämättä tahdotte laskeutua maan päälle, niin teen minäkin sen, jos tahdotte etsiä vihamiestä, niin seuraan teitä. Ja minä löydän hänet, sillä tämä koskee melkein yhtä läheisesti minun kunniaani kuin teidänkin.

-- Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti paikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle ikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa pääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!

-- Kuulkaahan sanojani, Morcerf.

-- Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän uudelleen.

-- En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on valonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.

-- Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.

-- No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhua Janinasta palatessani.

-- Puhukaa.

-- Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin suurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta en ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: "Arvaan kyllä, miksi tulette tänne." -- "Kuinka niin?" -- "Koska minulta kyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten." -- "Kuka kyseli?" -- "Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa." -- "Minkä niminen?" -- "Herra Danglars."

-- Hän! huudahti Albert. -- Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut isääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen mies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri. Entä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on ollut.

-- Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos asia on tosi...

-- Jos asia on tosi, niin hän saa kalliisti maksaa kaikki kärsimykseni.

-- Muistakaa, Morcerf, hän on jo vanhanpuoleinen mies.

-- Välitän yhtä vähän hänen iästään kuin hän on välittänyt sukuni kunniasta. Jos hän tahtoi kostaa isälleni, niin miksi hän ei iskenyt suoraan? Hän pelkäsi astua silmätysten toisen miehen eteen!

-- Albert, en arvostele teitä millään tavoin, tahdon vain hillitä teitä. Albert, menetelkää viisaasti.

-- Olkaa huoleti, te saatte tulla mukanani. Tällaisia juhlallisia asioita on käsiteltävä todistajan läsnä ollessa. Jos herra Danglars on syyllinen, niin joko hän tai minä olemme ennen tämän päivän loppua lakanneet elämästä. Tahdon valmistaa komeat hautajaiset kunnialleni.

-- Jos kerran olette asian päättänyt, on päätös heti pantava täytäntöön. Tahdotte tavata Danglars'in, lähtekäämme heti.

He lähettivät noutamaan ajuria. Tullessaan pankkiirin talon edustalle he näkivät Andrea Cavalcantin vaunujen ja palvelijan odottelevan herraansa.

-- Tämähän sattuu oivallisesti, sanoi Albert synkkänä. -- Ellei herra Danglars tahdo taistella kanssani, niin surmaan hänen vävynsä. Cavalcanti kai ainakin ryhtyy kaksintaisteluun.

Kun pankkiirille ilmoitettiin, että Albert de Morcerf tahtoi häntä tavata, hän -- tietäen mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut -- kieltäytyi ottamasta vastaan. Mutta kielto tuli liian myöhään, sillä Albert oli kulkenut palvelijan kintereillä, kuuli pankkiirin vastauksen, avasi väkivalloin oven ja astui huoneeseen.

-- Hyvä herra, sanoi Danglars, -- enkö enää ole herra talossani, enkö saa ottaa tai olla ottamatta vastaan vieraita oman mieleni mukaan? Menette totisesti liian pitkälle.

-- En, vastasi Albert kylmästi. -- Tämä on sellainen tapaus, jossa tietyt henkilöt on otettava vastaan, ellei tahdo esiintyä pelkurina.

-- Mitä minusta tahdotte?

-- Minä tahdon, sanoi Albert lähestyen ja ollen muka huomaamatta Cavalcantia, joka nojautui lieden reunaan, -- tahdon määrätä kohtaamispaikan jossakin syrjäisessä kolkassa, jossa kukaan ei meitä kymmenen minuutin aikana häiritse, en muuta. Sinne tulleista kahdesta jää toinen paikalle.

Danglars kalpeni, Cavalcanti liikahti. Albert kääntyi nuoren miehen puoleen sanoen:

-- Tulkaa te, herra kreivi, jos mielenne tekee, teillä on siihen oikeus, sillä kuuluttehan melkein perheeseen, ja minä suostun tällaisiin kohtauksiin jokaisen kanssa, jonka mieli tekee.

Cavalcanti katsoi kummastuneena Danglars'iin, joka ponnistaen voimansa nousi ja lähestyi nuoria miehiä. Albertin hyökkäys Andreaa vastaan saattoi asian toiselle tolalle, ja Danglars toivoi, että Albertin käynnillä olikin toinen syy kuin mitä hän oli olettanut.

-- Jos tulette tänne etsimään riitaa tämän herran kanssa siksi, että olen antanut hänelle etusijan teidän rinnallanne, sanoi hän Albertille, -- niin sanon jo edeltä käsin, että nostan tästä oikeudenkäynnin.

-- Erehdytte, sanoi Albert alakuloisesti hymyillen, -- en puhu vähääkään avioliitosta enkä kääntynyt herra Cavalcantin puoleen minkään muun vuoksi kuin siksi, että hän näytti haluavan sekaantua keskusteluumme. Sitä paitsi olette oikeassa, etsin tänään riitaa kaikkien kanssa. Mutta olkaa rauhassa, herra Danglars, etusija kuuluu teille.

-- Hyvä herra, sanoi Danglars suuttumuksesta ja pelosta kalveten, -- huomautan teille, että jos tielleni osuu vihainen koira, niin tapan sen, enkä tee siinä väärin, teen päinvastoin palveluksen yhteiskunnalle. Jos olette raivoissanne ja aiotte purra minua, ilmoitan jo edeltäpäin, että tapan teidät säälimättä. Onko minun syyni, jos isänne on häpäissyt nimensä?

-- On, raukka, huusi Morcerf, -- se on sinun syysi!

-- Minunko syyni, sanoi Danglars. -- Olettehan hullu! Tunnenko minä Kreikan historiaa? Olenko siinä maassa matkustellut? Minäkö olen kehottanut isäänne myymään Janinan linnoituksen, pettämään...

-- Vaiti! sanoi Albert käheällä äänellä. -- Te ette ole tätä tekoa ja tätä onnettomuutta saanut aikaan, mutta te olette tekopyhänä tuonut sen ilmi.

-- Minäkö?

-- Niin, te! Mistä muualta ilmianto olisi voinut tulla?

-- Ettekö ole nähnyt sanomalehtiä: Janinasta!

-- Kuka on kirjoittanut Janinaan?

-- Janinaanko?

-- Niin. Kuka on kirjoittanut saadakseen tietoja isästäni?

-- Minun mielestäni kuka tahansa voi kirjoittaa Janinaan.

-- Mutta yksi ainoa on sen tehnyt.

-- Yksikö ainoa?

-- Niin, te.

-- Kirjoitin kyllä. Kun kerran aikoo antaa tyttärensä nuorelle miehelle vaimoksi, voi ottaa selkoa tuon nuoren miehen sukulaisista. Se ei ole ainoastaan oikeuteni vaan velvollisuutenikin.

-- Kirjoititte, sanoi Albert, -- ja tiesitte jo edeltäpäin, minkä vastauksen saisitte.

-- Minäkö? En tietänyt, huudahti Danglars, ja hänen esiintymisensä varmuus ei johtunut niin paljon pelosta kuin säälistä, sillä kaikesta huolimatta hän sääli tuota nuorta miestä. -- Minussa ei olisi koskaan herännyt ajatusta kirjoittaa Janinaan. Enhän tuntenutkaan Janinan oloja.

-- Joku toinen siis yllytti teidät kirjoittamaan?

-- Niin.

-- Kuka hän oli...? Sanokaa ... ilmaiskaa...

-- Miksikä en! Puhuin isänne menneisyydestä, sanoin, että kukaan ei tietänyt, mistä hänen rikkautensa oli saanut alkunsa. Kyseessä oleva henkilö tiedusteli, missä isänne oli rikkautensa koonnut. Vastasin: Kreikassa. Silloin hän sanoi minulle: Kirjoittakaa siis Janinaan.

-- Ja kuka tämän neuvon teille antoi?

-- Kreivi Monte-Cristo, teidän oma ystävänne.

-- Käskikö kreivi Monte-Cristo teidän kirjoittaa Janinaan?

-- Käski, ja minä kirjoitin. Tahdotteko nähdä kirjeeni, voin ne teille näyttää.

Albert ja Beauchamp katsoivat toisiinsa.

-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp, joka tähän asti ei vielä ollut puhunut mitään, -- te siis syytätte kreivi Monte-Cristoa, joka ei ole Pariisissa eikä voi itseään puolustaa.

-- En syytä ketään, sanoi Danglars, -- kerron vain, kuinka asian laita on, ja olen valmis toistamaan kaiken kreivi Monte-Criston läsnä ollessa.

-- Tietääkö kreivi, minkä vastauksen saitte?

-- Näytin hänelle kirjeen.

-- Tiesikö hän, että isäni ristimänimi oli Fernand ja hänen sukunimensä Mondego?

-- Tiesi, sillä olin maininnut sen hänelle jo aikoja sitten. En ole tässä asiassa tehnyt sen enempää, kuin jokainen muu minun sijassani olisi tehnyt; ehkä olen tehnyt vähemmänkin. Kun tämän vastauksen saatuani isänne tuli kreivi Monte-Criston kehotuksesta pyytämään tytärtäni vaimoksenne, niin kuin tapana on silloin, kun asioista tahdotaan päästä selvyyteen, vastasin hänelle kieltävästi. Tein sen antamatta mitään selitystä, tekemättä asiaa julkiseksi. Miksi olisinkaan siitä nostanut melua? Mitä herra Morcerfin kunnia tai häpeä minuun kuuluu? Eihän siitä arvopaperien hinta nouse tai laske.

Albert tunsi punan nousevan otsalleen. Hän ei enää voinut epäilläkään. Danglars oli kyllä puolustuksessaan halpamainen, mutta hän esiintyi varmasti niin kuin ainakin mies, joka ainakin osapuilleen puhuu totta, ei omantuntonsa vaan pelon pakottamana. Ja mitä Morcerf oikeastaan etsi? Hän ei tahtonut tietää, kuinka suuressa määrässä Danglars tai Monte-Cristo olivat syyllisiä, vaan hän tahtoi kohdata miehen, joka vastaisi tekemästään loukkauksesta ja olisi valmis ryhtymään kaksintaisteluun. Ja siihen hän ei millään keinolla saisi Danglars'ia, sen hän huomasi.

Sitä paitsi johtui nyt hänen mieleensä monta seikkaa, joihin hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Monte-Cristo tiesi kaiken, koska hän oli ostanut Ali-pashan tyttären, ja juuri hän oli neuvonut Danglars'ia kirjoittamaan Janinaan. Vastauksen saavuttua hän oli suostunut esittelemään Albertin Haydéelle. Hän oli sallinut keskustelun siirtyä Alin kuolemaan, ei ollut kieltänyt nuorta tyttöä kertomasta, mutta oli epäilemättä antanut uuskreikankielellä määräyksiä, joiden mukaisesti Haydée salasi sen, että kysymys oli Fernand Mondegosta. Olihan hän sitä paitsi kieltänyt Albertia mainitsemasta isänsä nimeä Haydéen kuullen. Sen lisäksi hän oli vienyt Albertin Normandiaan, kun tiesi salaisuuden puhkeavan ilmi. Kaikesta päättäen kreivi noudatti tiettyä laskelmaa ja oli liitossa hänen isänsä vihamiesten kanssa.

Albert vei Beauchampin syrjään ja ilmaisi hänelle kaikki nämä ajatuksensa.

-- Olette oikeassa, sanoi tämä. -- Herra Danglars on pitänyt huolta ainoastaan asian karkeasta ja aineellisesta puolesta. Kreivi Monte-Cristolta teidän tulee vaatia selitystä.

Albert kääntyi Danglars'in puoleen.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- ymmärrättehän, etten vielä lopullisesti sano teille hyvästi. Tahdon tietää, onko syytöksissänne perää, ja menen heti paikalla ottamaan siitä selkoa kreivi Monte-Cristolta.

Kumartaen pankkiirille hän poistui Beauchampin seurassa vähääkään välittämättä Cavalcantista.

Danglars saattoi heitä ovelle asti ja vakuutti vielä kerran, että hän ei tuntenut mitään mieskohtaista vihaa kreivi Morcerfia kohtaan.

88. Solvaus

Pankkiirin oven ulkopuolella Beauchamp pysäytti Morcerfin.

-- Kuulkaahan, sanoi hän, -- sanoin äsken herra Danglars'in luona, että teidän tuli vaatia selitystä kreivi Monte-Cristolta.

-- Niin sanoitte, ja nyt lähdemme hänen luokseen.

-- Odottakaahan hiukan, Morcerf. Miettikää ensin asiaa tarkemmin.

-- Mitä miettimistä siinä on?

-- Otatte vakavan askelen.

-- Eihän se ole sen vakavampi kuin herra Danglars'inkaan luokse meneminen.

-- On kyllä. Herra Danglars on rahamies, ja rahamiehet tietävät varsin hyvin, kuinka paljon panevat vaaraan, jos ryhtyvät kevytmielisesti kaksintaisteluun. Monte-Cristo sitä vastoin on, ainakin otaksuttavasti, aatelismies. Mutta ettekö pelkää, että aatelismiehen takana piilee taistelupukari?

-- En pelkää muuta, kuin että hän mahdollisesti ei suostukaan kaksintaisteluun.

-- Olkaa varma siitä, että hän kyllä suostuu, sanoi Beauchamp. -- Pelkäänpä, että hän osaa liiankin hyvin taistella. Olkaa varuillanne!

-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf hymyillen, -- sitähän minä toivonkin. Kauneinta mitä minulle voi tapahtua, on, että saan kaatua isäni puolesta. Se pelastaa meidät kaikki.

-- Äitinne kuolee suruun!

-- Äiti parka, sanoi Albert peittäen silmänsä, -- sen tiedän kyllä. Mutta parempi on hänen kuolla suruun kuin häpeään.

-- Onko päätöksenne horjumaton?

-- On.

-- Lähtekää siis! Luuletteko, että tapaamme hänet?

-- Hänen piti palata muutama tunti minun jälkeeni, joten hän epäilemättä on jo palannut.

He astuivat vaunuihin ja käskivät ajaa Champs-Elysées 30:een. Beauchamp aikoi mennä kreivin luo yksinään, mutta Albert selitti, että asia oli niin erikoislaatuinen, että hänellä oli oikeus tehdä poikkeus kaksintaisteluhaasteen säännöistä.

Albert piti tätä asiaa niin pyhänä, että Beauchampin täytyi mukautua kaikkeen, mitä hän tahtoi. Hän siis suostui Morcerfin määräykseen, ja he menivät yhdessä.

Albert riensi portinvartijan asunnon ohi talon eteen. Baptistin oli ottamassa vastaan.

Kreivi oli kyllä saapunut, mutta hän oli parhaillaan kylpemässä ja oli kieltäytynyt ottamasta ketään vastaan.

-- Mutta entä kylvyn jälkeen? kysyi Morcerf.

-- Hänen armonsa syö päivällistä.

-- Ja päivällisen jälkeen?

-- Hän nukkuu tunnin ajan.

-- Ja sitten?

-- Hän menee oopperaan.

-- Oletteko siitä varma? kysyi Albert.

-- Aivan varma. Armollinen herra on käskenyt pitämään vaunut valmiina kello kahdeksalta.

-- Hyvä on, sanoi Albert. -- Muuta en tahdokaan tietää.

Sitten hän jatkoi kääntyen Beauchampin puoleen:

-- Jos teillä on asioita, niin toimittakaa ne heti, Beauchamp; jos teidän pitäisi kohdata joku, niin lykätkää se huomiseen. Ymmärrättehän, odotan, että tulette oopperaan. Jos voitte, niin tuokaa Château-Renaud mukananne.

Beauchamp lähti luvaten tulla noutamaan Albertia neljännestä vaille kahdeksan.

Kotiin tultuaan Albert ilmoitti Franzille, Debraylle ja Morrelille haluavansa nähdä heidät samana iltana oopperassa.

Sitten hän meni katsomaan äitiään, joka edellisen päivän tapahtumien jälkeen ei ottanut ketään vastaan, vaan pysytteli huoneessaan. Hän tapasi äitinsä vuoteesta, sillä julkinen häväistys oli aivan murtanut hänet.

Albertin näkeminen teki äitiin sen vaikutuksen kuin saattoi odottaakin. Hän puristi poikansa kättä ja purskahti itkuun. Ja kyynelet tuottivat hänelle helpotusta.

Albert seisoi vähän aikaa mykkänä äitinsä vieressä. Hänen kalpeutensa ja syvät otsaryppynsä kielivät, että kostoajatus kuohui hänessä entistä voimakkaampana.

-- Äiti, kysyi Albert, -- tiedättekö, onko herra Morcerfilla vihamiehiä?

Mercedes vavahti, sillä hän oli huomannut, että poika ei käyttänyt isä-sanaa.

-- Ystäväni, vastasi hän, -- kreivin asemassa olevalla miehellä on paljon vihamiehiä, joita he eivät tunnekaan. Ja tiedäthän, että ne, jotka tuntee, eivät ole vaarallisimpia.

-- Sen tiedän, siksi vetoankin teidän terävään huomiokykyynne. Äiti, te olette niin lahjakas nainen, että mikään ei ole voinut jäädä teiltä huomaamatta.

-- Miksi sanot minulle noin?

-- Siksi, että huomasitte esimerkiksi, kuinka kreivi Monte-Cristo meidän tanssiaisissamme ei nauttinut mitään.

Mercedes nousi vapisten kuumeisen käsivartensa nojaan.

-- Monte-Cristo! huudahti hän. -- Ja millä tavoin hän olisi yhteydessä tähän asiaan?

-- Tiedättehän, äiti, että Monte-Cristo on melkein itämaalainen. Säilyttääkseen kostamisen vapauden itämaalaiset eivät koskaan juo eivätkä syö vihollisensa asunnossa.

-- Sanotko, Albert, että herra Monte-Cristo olisi meidän vihamiehemme! huudahti Mercedes. Hän oli kalpeampi kuin vuoteen lakana. -- Kuka sinulle on sanonut niin? Miksikä? Olet hullu, Albert. Herra Monte-Cristo on ollut meille erinomaisen kohtelias, hän on pelastanut henkesi, ja sinä hänet meille esittelitkin. Jos sinulla on tuollaisia ajatuksia, poikani, niin rukoilen sinua karkottamaan ne, ja jos sinulle jotakin tahtoisin neuvoa, jotakin sinulta pyytää, sanon: pysy sovussa hänen kanssaan.

-- Äiti, sanoi nuori mies katsoen häneen synkästi, -- teillä on jokin syy, jonka nojalla tahdotte säästää tuota miestä.

-- Minullako? sanoi Mercedes ja punastui yhtä äkkiä kuin oli kalvennutkin, kalvetakseen heti sen jälkeen taas entistä enemmän.

-- Niin, epäilemättä. Te ette usko, että tämä mies voisi tehdä meille mitään pahaa.

Mercedes värisi ja loi poikaansa tutkivan katseen sanoessaan:

-- Puhut omituisesti, ja sinulla näyttää olevan kummallisia ennakkoluuloja. Mitä pahaa kreivi on sinulle tehnyt? Kolme päivää sitten olit hänen luonaan Normandiassa, kolme päivää sitten sekä sinä että minä pidimme häntä parhaimpana ystävänäsi.

Ivallinen hymy nousi Albertin huulille. Mercedes huomasi sen, ja äidin ja naisen vaistolla hän ymmärsi kaiken. Mutta hän oli varovainen ja voimakas ja osasi salata hämminkinsä.

Albert lopetti keskustelun. Vähän ajan päästä kreivitär jatkoi:

-- Tulit kysymään, miten voin. Vastaan sinulle suoraan, etten voi hyvin. Sinun pitäisi asettua asumaan tänne ja olla seuranani. Minulla täytyy olla seuraa.

-- Äiti, sanoi nuori mies, -- noudattaisin toivomustanne ja jäisin tänne ilomielin, ellei minun erään tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi täytyisi lähteä pois koko illaksi.

-- Hyvä on, huokasi Mercedes. -- Mene, Albert, en tahdo mitenkään tehdä sinua pojanvelvollisuuden uhriksi.

Albert ei ollut ymmärtävinään äitiään, kumarsi hänelle ja poistui. Heti nuoren miehen mentyä Mercedes kutsui luokseen erään luotettavan palvelijansa ja käski häntä pitämään silmällä, minne Albert illan kuluessa menee, ja tuomaan heti tiedon kaikesta.

Ja vaikka olikin heikko, hän soitti kamarineitonsa luokseen ja pukeutui ollakseen valmiina siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

Palvelijan ei ollut vaikea suorittaa tehtäväänsä. Albert meni asuntoonsa ja pukeutui hyvin huolellisesti. Kymmentä vaille kahdeksan saapui Beauchamp. Hän oli tavannut Château-Renaud'in, joka oli luvannut tulla oopperaan kello kahdeksaksi, ennen väliverhon nousua.

Herrat menivät Albertin vaunuihin, ja kun tällä ei ollut mitään syytä salata matkaansa, hän huusi kovalla äänellä:

-- Oopperaan!

Château-Renaud oli aitiossaan. Kun Beauchamp oli kertonut hänelle kaiken, ei kaivattu mitään selityksiä. Oli luonnollista, että poika halusi kostaa isän puolesta, eikä Château-Renaud mitenkään koettanut muuttaa hänen mieltään, ilmoitti vain olevansa hänen käytettävänään milloin tahansa.

Debray ei ollut vielä tullut, mutta Albert tiesi, että hän harvoin oli poissa oopperan näytännöistä.

Albert käveli teatterissa ennen esiripun nousua. Hän toivoi tapaavansa kreivin joko käytävässä tai portailla. Kellonsoitto ilmaisi näytännön alkavan, ja hän riensi paikalleen Château-Renaud'n ja Beauchampin väliin.

Mutta hän piti koko ajan silmällä pylväitten välistä aitiota, joka koko ensimmäisen näytöksen ajan näytti olevan lukossa.

Albert katsoi jo sadannen kerran kelloaan, kun aition ovi toisen näytöksen alussa aukeni. Mustapukuinen Monte-Cristo astui sisään ja nojautui kaidepuuta vastaan katsoakseen saliin. Morrel oli hänen seurassaan ja etsi katseillaan sisartaan ja lankoaan. Hän näki heidät toisen rivin aitiossa ja viittasi heille.

Silmäillessään salia kreivi huomasi kalpeat kasvot ja kipinöivät silmät, jotka näyttivät tahtovan vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hän tunsi kyllä Albertin, mutta huomatessaan hänen kiihtymyksensä piti varovaisempana olla häntä näkemättä. Ilmaisematta pienimmälläkään liikkeellä ajatuksiaan hän istahti, otti kiikarin kotelostaan ja alkoi katsella salin toiselle puolelle.

Mutta vaikka hän ei ollutkaan huomaavinaan Albertia, hän piti kuitenkin tätä koko ajan silmällä, ja toisen näytöksen loputtua hänen tarkka silmänsä seurasi nuorta miestä, joka läksi paikaltaan molempien ystäviensä seuraamana.

Sitten näkyi sama pää erään vastapäätä olevan ensi rivin aition ristikon läpi. Kreivi tunsi myrskyn lähestyvän ja kuullessaan avainta väännettävän aitionsa ovessa, tiesi hän varsin hyvin, mikä oli tulossa, ja oli valmistautunut kaiken varalta -- vaikka hän sinä hetkenä hymyillen puhuikin Morrelin kanssa.

Ovi aukeni.

Vasta silloin kreivi kääntyi ja näki Albertin edessään kalpeana ja vapisevana.

Hänen takanaan olivat Château-Renaud ja Beauchamp.

-- Kas, huudahti hän kohteliaana kuten aina, -- ratsumieheni on päässyt perille. Hyvää iltaa, herra Morcerf.

Ja niin täydellisesti hän oli mielialojensa herra, että hänen kasvonsa ilmaisivat vain mitä suurinta ystävällisyyttä.

Morrel ajatteli kreiviltä saamaansa kirjettä, jossa tämä ilman mitään selityksiä pyysi häntä oopperaan, ja hän ymmärsi, että jotakin kamalaa oli tulossa.

-- Emme ole tulleet tänne lausumaan valheellisia kohteliaisuuksia tai osoittamaan teennäistä ystävällisyyttä, sanoi nuori mies. -- Olemme tulleet tänne vaatimaan teiltä selitystä, herra kreivi.

Nuoren miehen ääni värisi niin, että se tuskin kuului hänen yhteenpuristuneiden hampaittensa välistä.

-- Selitystä oopperassa? sanoi kreivi niin tyynesti ja katsoi Albertia niin terävästi, että huomasi tämän miehen aina pystyvän hillitsemään itsensä. -- Vaikka en tunnekaan pariisilaisia tapoja, en olisi uskonut, että tällaisia kysymyksiä esitettäisiin oopperassa.

-- Mutta kun ihmiset piileksivät, sanoi Albert, -- kun ei voi päästä heidän luokseen, koska he muka ovat kylpemässä, syömässä tai nukkumassa, niin täytyy kai heitä puhutella siellä, missä heidät tapaa.

-- Minua ei ole vaikea tavata, sanoi Monte-Cristo, -- sillä ellen muista väärin, olitte eilen luonani.

-- Eilen tulin luoksenne siksi, etten tietänyt, kuka olitte, sanoi nuori mies, joka alkoi tulla hämilleen.

Albert oli korottanut ääntään niin paljon, että hänen sanansa kuuluivat viereiseen aitioon ja käytävään. Sen vuoksi viereisissä aitioissa istujat kääntyivät kreivin aitioon päin ja käytävässä liikkujat pysähtyivät Château-Renaud'n ja Beauchampin taakse.

-- Mistä te tulette? kysyi Monte-Cristo ilmaisematta pienintäkään mielenliikutusta. -- Ette näytä olevan aivan täysissä järjissänne.

-- On minulla sentään kylliksi järkeä ymmärtääkseni, että olette petollinen ja saadakseni teidät tajuamaan, että tahdon kostaa, sanoi Albert raivoissaan.

-- En ymmärrä teitä, lausui Monte-Cristo, -- ja vaikka ymmärtäisinkin, niin käytätte mielestäni aivan liian suurta ääntä. Olen tässä aitiossa kotonani ja vain minulla on oikeus täällä korottaa ääneni. Menkää!

Ja Monte-Cristo osoitti Albertille ovea ihailtavan käskevällä liikkeellä.

-- Minä kyllä pakotan teidät lähtemään kotoanne, sanoi Albert kiihkeästi rypistellen kädessään olevaa hansikasta, jota kreivi piti silmällä.

-- Hyvä, hyvä, sanoi kreivi tyynesti. -- Etsitte riitaa kanssani, sen huomaan. Mutta erään neuvon annan teille ja painakaa se mieleenne: on huono tapa nostaa melua haastaessaan toisen kaksintaisteluun. Hälinän aikaansaaminen ei ole edullista kaikille, herra Morcerf.

Tämän nimen kuullessaan säpsähtivät kaikki läsnäolijat. Eilisestä asti oli Morcerfin nimi ollut kaikkien suussa.

Selvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert tämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa kreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun Château-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän, pidättivät häntä takaapäin.

Mutta Monte-Cristo ojensi vain istualtaan kätensä, tarttui nuoren miehen koukistuneitten sormien välissä olevaan kosteaan hansikkaaseen ja sanoi äänessään pelottava sointu:

-- Pidän hansikastanne heitettynä ja annan sen teille takaisin kuulan ympäri kiedottuna. Nyt menkää minun aitiostani, tai muuten kutsun palvelijani sisään ja annan heittää teidät ulos.

Mielettömänä, raivoissaan, silmät veristävinä astui Albert pari askelta taaksepäin.

Morrel käytti tätä hyväkseen ja sulki oven.

Monte-Cristo tarttui kiikariinsa ja alkoi katsella, aivan kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunutkaan.

Tällä miehellä oli pronssisydän ja marmorikasvot. Morrel kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:

-- Mitä olette hänelle tehnyt?

-- Minäkö? En mitään, en ainakaan mieskohtaisesti, sanoi Monte-Cristo.

-- Mutta täytyyhän tällä kummallisella kohtauksella olla syynsä?

-- Kreivi Morcerfin juttu on saanut onnettoman nuoren miehen aivan epätoivoon.

-- Oletteko jollakin tavoin ottanut siihen osaa?

-- Haydéen kautta sai päärien kamari tiedon kreivi Morcerfin petoksesta.

-- Kuulin kyllä siitä puhuttavan, sanoi Morrel, -- mutta en uskonut, että nuori kreikkalainen nainen, joka on ollut seurassanne tässä samassa aitiossa, oli Ali-pashan tytär.

-- Ja niin on kuitenkin asian laita.

-- Hyvä Jumala, siinä tapauksessa ymmärrän kaikki, sanoi Morrel, -- ja tämä kohtaus oli jo edeltäpäin suunniteltu.

-- Kuinka niin?

-- Albert kirjoitti minulle ja pyysi minua tänä iltana oopperaan. Hän tahtoi, että minä olisin todistamassa, kun hän solvaisi teitä.

-- Luultavasti, sanoi Monte-Cristo järkähtämättömän tyynesti.

-- Mitä teette hänelle?

-- Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, -- mitäkö minä teen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan kättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä aamulla. Sen minä hänelle teen.

Morrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi tuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.

-- Kreivi, sanoi hän, -- hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!

-- Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti ensi kertaa suuttuvan. -- Kärsiköön!

Morrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.

-- Kreivi, kreivi! sanoi hän.

-- Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, -- kuulkaahan, kuinka ihanasti Duprez laulaa tuon kohdan: "Oi Matilde, armas ihanteeni!" -- Jo kuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi jotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!

Morrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja odotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui samassa. Oveen kolkutettiin.

-- Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään muutosta.

Beauchamp astui sisään.

-- Hyvää iltaa, herra Beauchamp, sanoi kreivi aivan kuin olisi nähnyt hänet ensimmäisen kerran sinä iltana. -- Istukaa.

Beauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.

-- Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa, sanoi hän Monte-Cristolle.

-- Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä, nauroi Monte-Cristo. -- Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette selvempi kuin hän.

-- Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi Beauchamp -- ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen esittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän, otaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä suhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari lyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.

Monte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.

-- Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.

-- Kuinka niin? kysyi Beauchamp.

-- Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen olennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen, mutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen ilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä. Laskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.

-- Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, -- on hetkiä, jolloin rehellisyys määrää...

-- Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, -- kreivi Monte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi pyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra Beauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.

-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp. -- Tällä tavoin ei vastata kunnon miehille. Kunnia vaatii takeita.

-- Olen itse elävänä takeena, jatkoi kreivi Monte-Cristo kylmän tyynesti, vaikka hänen silmänsä iskivät uhkaavia salamoita. -- Meidän molempien suonissa on verta, jota tahdomme vuodattaa, se on meidän yhteisenä takeenamme. Viekää tämä vastaus vicomtelle ja sanokaa, että huomenna ennen kello kymmentä olen nähnyt hänen verensä vuotavan.

-- Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin sopia taisteluehdoista, sanoi Beauchamp.

-- Ne ovat minulle aivan yhdentekeviä, sanoi Monte-Cristo, -- turhaa on siis niin pienen seikan tähden tulla minua häiritsemään teatterissa. Ranskassa käytetään taistelussa miekkaa tai pistoolia, siirtomaissa karbiinia, Arabiassa tikaria. Sanokaa ystävällenne, että vaikka minua onkin solvaistu, niin -- ollakseni eriskummallinen viimeiseen asti -- jätän hänen valittavakseen aseet ja suostun vastaväitteittä, keskusteluitta kaikkeen, kuuletteko, kaikkeen, jopa arvanheittoonkin, joka aina on järjetöntä. Minä en siitä välitä, sillä tiedän voittavani.

-- Tiedätte voittavanne! kertasi Beauchamp katsoen kauhistuneena häneen.

-- Niin juuri, sanoi Monte-Cristo kepeästi kohauttaen olkapäitään. -- Muussa tapauksessa en taistelisi herra Morcerfin kanssa. Minun täytyy hänet surmata, ja niin tapahtuu. Lähettäkää minulle vain tänä iltana tieto, missä taistelemme ja millä aseilla. En pidä viivyttelemisestä.

-- Pistooleilla, kello kahdeksan aamulla Vincennes'in metsässä, sanoi Beauchamp hieman hämillään, sillä eihän hän tiennyt, oliko hän tekemisissä suurisuisen kerskailijan vai yliluonnollisen ihmisen kanssa.

-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Kun asiat näin ovat järjestyksessä, niin antakaa minun kuunnella esitystä ja kieltäkää ystäväänne Albertia palaamasta tänä iltana tänne, sillä hän vain vahingoittaa itseään tuollaisella sopimattomalla käytöksellään. Menköön kotiinsa nukkumaan.

Beauchamp poistui aivan kummastuneena.

-- Nyt, sanoi Monte-Cristo kääntyen Morrelin puoleen, -- luotan apuunne, arvaattehan sen?

-- Tietysti, sanoi Morrel, -- ja voitte täydellisesti luottaa minuun, mutta...

-- Mitä?

-- Mutta minun täytyisi saada tietää riidan oikea syy...

-- Kieltäydytte siis?

-- En suinkaan.

-- Riidan oikea syy? Morrel, sanoi kreivi. -- Tuo nuori mies on itse sokea eikä tunne riidan syytä. Oikean syyn tunnemme vain minä ja Jumala, mutta annan teille kunniasanani siitä, että Jumala, joka sen tuntee, on meidän puolellamme.

-- Se riittää, kreivi, sanoi Morrel. -- Kuka on toinen todistajanne?

-- En tunne Pariisissa ketään muuta, jolle voisin tämän kunnian tarjota, kuin teidät ja lankonne Emmanuelin. Luuletteko, että Emmanuel suostuu tekemään minulle tämän palveluksen?

-- Vastaan hänestä aivan kuin itsestäni, kreivi.

-- Hyvä, siinä kaikki mitä tarvitsen. Huomenna kello seitsemän aamulla tapaamme toisemme minun luonani, eikö niin?

-- Me tulemme.

-- Hiljaa, esirippu nousee, kuunnelkaamme. En tahdo heittää hukkaan mitään tästä oopperasta. "Wilhelm Tellissä" on niin perin ihana musiikki!

89. Yö

Tapansa mukaan Monte-Cristo kuunteli siksi, kunnes Duprez oli laulanut kuuluisan aarian: "Seuratkaa mua!" Vasta sitten hän nousi paikaltaan ja poistui. Ovella Morrel sanoi hyvästi luvaten seuraavana aamuna täsmälleen kello seitsemän olla hänen luonaan Emmanuelin seurassa. Kreivi astui vaunuihinsa tyynenä ja hymyilevänä. Viittä minuuttia myöhemmin hän oli kotonaan. Vain se, joka ei kreiviä tuntenut, olisi erehtynyt hänen äänestään, kun hän sanoi Alille:

-- Norsunluupäiset pistoolini!

Ali toi laatikon herralleen, ja tämä ryhtyi tarkastamaan niitä huolellisesti, niin kuin ainakin mies, joka panee elämänsä teräksen ja kuulan varaan. Ne olivat pistooleja, jotka kreivi oli valmistuttanut itseään varten harrastaakseen maaliin ammuntaa huoneistossaan. Nalli riitti lennättämään kuulan, eikä viereisestä huoneesta olisi voinut luulla kreivin harjoittavan käsileikkiään, niin kuin ampujien kielellä sanotaan.

Hän oli juuri tähtäämässä pieneen rautalevyyn, jota hän huoneessaan piti maalina, kun ovi aukeni ja Baptistin astui sisään.

Mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, oli kreivi jo nähnyt oviaukosta, että toisessa huoneessa seisoi hunnutettu nainen, joka oli seurannut Baptistinia.

Nainen näki pistoolin kreivin kädessä ja kaksi miekkaa pöydällä ja kiiruhti huoneeseen.

Baptistin kysyi katseillaan herransa mielipidettä. Kreivi viittasi hänelle, Baptistin poistui ja sulki oven mentyään.

-- Kuka olette? kysyi kreivi hunnutetulta naiselta.

Tuntematon katsoi ympärilleen ollakseen varma siitä, ettei kukaan heitä nähnyt, kumartui aivan kuin olisi tahtonut laskeutua polvilleen, pani kätensä ristiin ja lausui epätoivoisella äänellä:

-- Edmond, te ette saa surmata poikaani!

Kreivi astui askelen taapäin, huudahti heikosti ja pudotti pistoolin kädestään.

-- Minkä nimen lausuittekaan, rouva Morcerf? sanoi hän.

-- Teidän nimenne! huudahti vieras ja heitti harson kasvoiltaan, -- teidän nimenne, jonka luultavasti minä yksin muistan. Edmond, rouva Morcerf ei tule teidän luoksenne, vaan Mercedes.

-- Mercedes on kuollut, sanoi Monte-Cristo, -- enkä tunne enää ketään sen nimistä.

-- Mercedes elää ja Mercedes muistaa kaiken, sillä hän yksin tunsi teidät heti ensi hetkellä, jo ennen kuin teidät näkikään, äänestänne, Edmond, äänenne soinnusta. Ja siitä hetkestä asti hän teitä seuraa, pitää teitä silmällä, pelkää teitä, eikä hänen tarvinnut kysyä, mikä käsi iski herra Morcerfiin.

-- Fernandiin, aioitte varmaankin sanoa, jatkoi Monte-Cristo katkeran ivallisesti. -- Koska kerran muistelemme toistemme entisiä nimiä, niin käyttäkäämme niitä kaikista.

Ja Monte-Cristo oli lausunut tämän Fernand-nimen sellaisella vihalla, että Mercedes tunsi kauhun väreitä koko ruumiissaan.

-- Näettehän, Edmond, etten ole erehtynyt, huudahti Mercedes, -- että minulla on oikeus sanoa teille: Säästäkää poikaani!

-- Ja kuka on sanonut, että aion tehdä pahaa pojallenne?

-- Ei kukaan, mutta äiti aavistaa kaiken. Minä arvasin, mistä oli kysymys, seurasin häntä tänä iltana oopperaan ja näin kaiken eräästä nojatuolista.

-- Silloin näitte myös, että poikanne solvaisi minua julkisesti, sanoi Monte-Cristo pelottavan tyynesti.

-- Armoa!

-- Näittehän, että hän olisi heittänyt hansikkaansa vasten kasvojani, ellei eräs ystäväni, herra Morrel, olisi tarttunut hänen käteensä.

-- Kuulkaa minua. Poikanikin on aavistanut kaiken, hän syyttää teitä isänsä onnettomuudesta.

-- Hyvä rouva, te sekoitatte asiat: se ei ole mikään onnettomuus, vaan rangaistus. Minä en iske herra Morcerfiin, vaan sallimus rankaisee häntä.

-- Ja miksi te asetutte sallimuksen sijaan? huudahti Mercedes. -- Miksi te muistatte silloin, kun se unohtaa? Mitä te, Edmond, välitätte Janinasta ja sen visiiristä? Mitä vääryyttä Fernand Mondego teki teille pettäessään Ali-Tebelinin?

-- Tämä asia ei kuulukaan muille kuin ranskalaiselle kapteenille ja Vasilikin tyttärelle. Minulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä, ja jos olen vannonut kostavani, niin en kosta ranskalaiselle kapteenille enkä kreivi Morcerfille, vaan kalastaja Fernandille, katalonialaisen Mercedeksen puolisolle.

-- Kuinka kamalasti kostattekaan rikoksen, jonka kohtalo pakotti minut tekemään! Sillä syyllinenhän olen minä, Edmond, ja jos tahdotte jollekulle kostaa, niin minullehan on kostettava, koska minulla ei ollut kylliksi voimia kestää poissaoloanne ja yksinäisyyttäni.

-- Mutta, huudahti Monte-Cristo, -- miksi olin poissa ja miksi olitte yksinänne?

-- Siksi että teidät otettiin kiinni, Edmond, ja jouduitte vankilaan.

-- Mutta miksi minut otettiin kiinni? Miksi olin vankilassa?

-- Sitä en tiedä, sanoi Mercedes.

-- Niin, sitä ette tiedä, ainakin toivon niin. Minä siis sanon sen teille. Minut otettiin kiinni ja vietiin vankilaan siksi, että päivää ennen kuin minun piti viettää häitä kanssanne, eräs Danglars-niminen mies kirjoitti tämän kirjeen, jonka kalastaja Fernand otti toimittaakseen perille.

Ja Monte-Cristo meni kirjoituspöydän luo, otti sen laatikosta kellastuneen paperin, jonka kirjoitus oli tullut ruosteenväriseksi, ja ojensi sen Mercedekselle.

Se oli Danglars'in kirjoittama kirje kuninkaalliselle prokuraattorille, jonka Monte-Cristo maksaessaan herra Bovillelle kaksisataatuhatta frangia -- muka Thomson & Frenchin asiamiehenä -- oli siepannut Edmond Dantèsin asiapapereista.

Mercedes luki kauhukseen seuraavat sanat:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

-- Hyvä Jumala, sanoi Mercedes laskien kätensä hienkostuttamalle otsalleen, ja tämän kirjeen...

-- Ostin kahdellasadallatuhannella frangilla, sanoi Monte-Cristo, -- mutta hinta on huokea, koska tämän kirjeen avulla voin tänään puhdistautua silmissänne.

-- Ja tämän kirjeen seurauksena oli...?

-- Tiedättehän sen, vangitsemiseni. Mutta te ette tiedä, kuinka kauan sain olla vankilassa. Ette tiedä, että neljätoista vuotta olin muutaman kivenheiton päässä teistä, Ifin linnan tyrmässä. Ette tiedä, että joka päivä näinä neljänätoista vuotena uudistin kostovalan, jonka olin tehnyt ensimmäisenä päivänä, vaikka silloin en vielä tietänyt, että te olitte mennyt naimisiin ilmiantajani Fernandin kanssa ja että isäni oli kuollut nälkään.

-- Kaikkivaltias Jumala! huudahti Mercedes horjahtaen.

-- Sen sain tietää päästessäni neljäntoista vuoden kuluttua tyrmästä, ja sen vuoksi vannoin eloonjääneen Mercedeksen ja kuolleen isäni puolesta kostavani Fernandille ... ja minä kostan.

-- Ja oletteko varma siitä, että onneton Fernand on tehnyt tämän?

-- Kautta sieluni, hän on tehnyt kaiken, juuri niin kuin olen kertonut. Eihän se ole sen halpamaisempaa kuin sekään, että hän tultuaan Ranskan kansalaiseksi menee englantilaisten puolelle, espanjalaissukuisena sotii espanjalaisia vastaan, Alin palveluksessa pettää ja surmaa Alin. Mitä tuo kirje on kaiken tämän rinnalla? Vain kohteliasta leikinlaskua, jonka kyllä ymmärtääkseni voi antaa anteeksi nainen, joka on mennyt tämän miehen kanssa naimisiin, mutta ei sulhanen, joka aikoi tämän saman naisen saada omakseen. No niin, ranskalaiset eivät ole petturia rangaisseet, espanjalaiset eivät ole petturia ampuneet, Ali, joka makaa haudassaan, ei ole petturia rangaissut. Mutta minä, joka tulin petetyksi ja jouduin hautaan, olen Jumalan armosta noussut haudastani ja olen Jumalalle tämän koston velkaa; hän on minut sitä varten lähettänyt, ja tässä olen.

Naisparan pää vaipui hänen molempien käsiensä varaan, hänen polvensa horjahtivat, ja hän putosi polvilleen.

-- Antakaa minulle anteeksi, Edmond, antakaa anteeksi minulle, joka yhä vielä rakastan teitä!

Aviovaimon arvokkuus esti rakastavan naisen ja äidin tunnetta täydellisesti puhkeamasta esiin. Hänen otsansa painui melkein mattoon asti.

Kreivi riensi hänen luokseen, nosti hänet ylös ja talutti hänet tuoliin. Siinä istuessaan Mercedes katseli Monte-Criston miehekkäitä kasvoja, joille tuska ja viha olivat painaneet uhkaavan leimansa.

-- Enkö musertaisi tätä kirottua sukua! mutisi hän. -- Enkö tottelisi Jumalaa, joka nosti minut haudastani tätä rankaisua varten! Mahdotonta, rouva, mahdotonta!

-- Edmond, sanoi äitiparka koettaen kaikkia keinoja, -- koska kerran sanon teitä Edmondiksi, niin miksi ette sano minua Mercedekseksi?

-- Mercedes, kertasi Monte-Cristo, -- Mercedes! Olette oikeassa, vieläkin tuntuu suloiselta lausua tuo nimi, ja ensi kerran pitkiin aikoihin se tulee selvästi huuliltani. Mercedes, olen hokenut nimeänne, kun olen suruissani huokaillut, tuskasta valittanut ja kun rintani on epätoivosta korissut, olen sitä hokenut kyyristyessäni vilusta väristen tyrmäni olkivuoteelle, olen sitä hokenut ollessani tukehtumaisillani kuumuuteen ja viruessani kammioni kivipermannolla. Mercedes, minun täytyy saada kostaa, sillä neljätoista vuotta olen kärsinyt, neljätoista vuotta itkenyt ja kironnut, nyt minun täytyy saada kostaa, Mercedes.

Ja peläten taipuvansa rakastettunsa pyyntöihin kreivi kutsui kaikki muistot vihansa avuksi.

-- Kostakaa siis, Edmond, huudahti onneton äiti, -- mutta kostakaa syyllisille, kostakaa hänelle, kostakaa minulle, mutta älkää pojalleni.

-- Raamatussa sanotaan, vastasi Monte-Cristo: -- "Isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Koska Jumala itse tämän profeetalleen saneli, niin miksi minä olisin Jumalaa parempi?

-- Siksi, että Jumalalla on aika ja ikuisuus, joka ihmisiltä puuttuu.

Monte-Cristo päästi huokauksen, joka kuului karjunnalta, ja tarttui molemmin käsin kauniiseen tukkaansa.

-- Edmond, jatkoi Mercedes ojentaen kätensä kreiviä kohden, -- Edmond, siitä asti kuin teihin tutustuin, olen nimeänne jumaloinut ja muistoanne kunnioittanut. Edmond, älkää saattako minua likaamaan sitä jaloa ja puhdasta kuvaa, joka aina on sydämeeni heijastunut. Edmond, jospa tietäisitte, kuinka usein olen rukoillut Jumalaa teidän tähtenne, sekä silloin, kun uskoin teidän vielä elävän, että silloin, kun luulin teidän kuolleen, niin, kuolleen! Luulin, että ruumiinne oli haudattu vankityrmän syvyyteen, luulin, että vanginvartijat olivat heittäneet sen syvään kuiluun, ja minä itkin! Mutta mitä muuta saatoin tehdä puolestanne kuin itkeä ja rukoilla? Kuulkaa minua, kymmenen vuotta näin joka yö saman unen. Kuulin, että olitte aikonut paeta, että olitte hiipinyt toisen vangin kääreliinoihin ja että ruumis sitten oli heitetty Ifin linnan kukkulalta mereen, ja että kiljahdus, jonka päästitte murskautuessanne kallioita vastaan, oli viimeinen elonmerkki, minkä vartijanne, pyövelinne kuulivat. No niin, Edmond, vannon kautta poikani, jonka henkeä rukoilen teitä säästämään, että kymmenen vuotta näin joka yö unissani, miten miehet heiluttivat jotakin suurta ja muodotonta Ifin linnan kalliolla; kymmenen vuotta kuulin joka yö tuon kamalan huudon, ja heräsin siihen kauhuissani kylmän hien valuessa pitkin ruumistani. Minäkin, uskokaa minua, niin rikollinen kuin olenkin, olen saanut paljon kärsiä!

-- Oletteko tuntenut isänne kuolevan poissa ollessanne? huudahti Monte-Cristo repien tukkaansa. -- Oletteko nähnyt rakastamanne naisen ojentavan kätensä kilpailijallenne teidän viruessanne tyrmässä...?

-- En, keskeytti Mercedes, -- mutta olen nähnyt sen miehen, jota rakastin, aikovan surmata poikani!

Mercedes lausui nämä sanat niin voimakkaalla tuskalla, niin epätoivoisella äänellä, että kreivin rinnasta nousi nyyhkytys. Leijona oli kesytetty, voittaja oli voitettu.

-- Mitä siis vaaditte minulta? sanoi hän. -- Sitäkö, että poikanne saa elää? Hyvä on, hän jää eloon!

Mercedes kiljahti ilosta, ja kreivin silmistä vuoti kaksi kyyneltä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Varmaankin Jumala oli lähettänyt jonkun enkelinsä ne poimimaan, sillä Herran silmissä ne olivat kalliimmat kuin Guzaratin ja Ofirin kauneimmat helmet.

-- Oi, huudahti Mercedes tarttuen kreivin käteen ja suudellen sitä, -- kiitos, kiitos, Edmond! Sinä olet todellakin sellainen, jollaisena aina olet ollut ajatuksissani ja jollaisena sinua aina olen rakastanut! Nyt sen rohkenen sinulle sanoa.

-- Sitä parempi, sanoi Monte-Cristo, -- sillä Edmond-raukalla ei ole enää pitkää elinaikaa iloitakseen rakkaudestanne. Kuollut palaa hautaansa, haamu katoaa yöhön.

-- Mitä tarkoitatte, Edmond?

-- Että minun täytyy kuolla, Mercedes, koska niin vaaditte.

-- Kuolla! Kuka sen on sanonut? Kuka puhuu kuolemasta? Mistä tuo kuoleman ajatus on teihin tullut?

-- Ette kai otaksu, että tultuani julkisesti häväistyksi koko katsomon läsnä ollessa, ystävienne ja poikanne läsnä ollessa, saatuani taisteluhaasteen lapselta, joka kerskailee anteeksiannollani kuin voitolla, ette kai otaksu, että minulla on enää halua elää hetkeäkään. Lähinnä teitä, Mercedes, olen rakastanut itseäni, omaa arvoani, tarkoitan sitä voimaa, jolla nousin muiden miesten yläpuolelle. Tämä voima oli elämäni. Yhdellä ainoalla sanalla sen murskaatte. Minä kuolen.

-- Mutta eihän tästä kaksintaistelusta tule mitään, koska te annatte anteeksi.

-- Kaksintaistelu tapahtuu, sanoi Monte-Cristo, -- mutta poikanne veren sijasta, joka olisi vuotanut maahan, tuleekin minun vereni sitä kostuttamaan.

Mercedes kiljahti ja syöksyi Monte-Cristoa kohden, mutta samassa hän pysähtyi.

-- Edmond, sanoi hän, -- meidän yläpuolellamme on Jumala, koska te elätte, koska olen nähnyt teidät jälleen, ja minä luotan häneen koko sydämestäni. Odottaessani hänen apuaan luotan sanaanne. Sanoittehan, että poikani jää eloon, jää eloon?

-- Hän jää, sanoi Monte-Cristo kummastuen, että Mercedes vastustelematta, hämmästymättä oli ottanut hänen uhrauksensa vastaan.

Mercedes ojensi kätensä kreiville.

-- Edmond, sanoi hän kyynelsilmin, -- kuinka kauniisti menettelette, kuinka suuri on tekonne, kuinka ylevää se, että olette säälinyt vaimoparkaa, joka saapuu luoksenne toivoen aivan muuta kuin mitä onkaan saanut. Suru on minua enemmän vanhentanut kuin ikä, enkä enää voi hymylläni enkä katseellani muistuttaa Edmondille tuota Mercedestä, jota hän niin ennen tuntikausia katseli. Uskokaa minua, Edmond, sanoinhan, että minäkin olen paljon kärsinyt; murheellista on nähdä elämänsä kuluvan, eikä siitä ole jäänyt jäljelle ainoatakaan iloa, ainoatakaan toivoa. Mutta se vain todistaa, että kaikki ei lopu maalliseen eloon. Ei, sen tunnen kaikesta siitä, mikä vielä sydämessäni liikkuu. Sanon kerta vielä, Edmond, tuollainen anteeksiantaminen on suurta, kaunista ja jaloa!

-- Niin te sanotte, lausui Monte-Cristo. -- Mitä sanoisittekaan, jos tietäisitte, kuinka suuren uhrin teille annan? Kuvitelkaa, että iankaikkinen Jumala luotuaan maailman, tehtyään kaaoksen hedelmälliseksi, olisi jättänyt luomisen puolinaiseksi säästääkseen kyynelet enkeliltä, joka kerran saa itkeä meidän suurten syntiemme tähden; kuvitelkaa, että tehtyään kaiken valmiiksi, kaiken luotuaan, kaiken hedelmöitettyään, juuri ihaillessaan työtään, Jumala olisikin sammuttanut auringon ja jalallaan survaissut maapallon ikuiseen yöhön. Silloin voisitte kuvitella ... ei, ei, ette sittenkään voisi kuvitella, mitä kadotan tällä hetkellä, menettäessäni elämäni.

Mercedes loi kreiviin katseen, jossa kuvastui samalla kertaa kummastus, ihailu ja kiitollisuus.

Monte-Cristo painoi kasvonsa polttaviin käsiinsä, aivan kuin hänen päänsä ei enää kestäisi ajatusten painoa.

-- Edmond, sanoi Mercedes, -- minulla on enää vain sana teille sanottavana.

Kreivi hymyili katkerasti.

-- Edmond, jatkoi hän, -- saattepa nähdä, että vaikka otsani onkin tullut ryppyiseksi, silmäni himmentyneet, kauneuteni mennyt, vaikka Mercedes ei enää kasvoiltaan muistutakaan entistä, niin sydän on hänellä aina pysynyt samana...! Hyvästi siis, Edmond, minulla ei ole enää mitään taivaalta pyydettävänä... Olen tavannut teidät yhtä jalona ja yhtä suurena kuin ennenkin. Hyvästi, Edmond ... hyvästi ja kiitos!

Kreivi ei vastannut.

Mercedes avasi työhuoneen oven ja oli kadonnut, ennen kuin kreivi oli herännyt tuskastaan, johon kostotuumiensa raukeaminen hänet oli syössyt.

Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa, kun Mercedeksen vaunut, kolistessaan Champs-Elysées'n kiveystä vastaan, saivat kreivin nostamaan päänsä.

-- Voi minua mieletöntä, sanoi hän, -- kun en sinä päivänä, jolloin päätin kostaa, repinyt sydäntä rinnastani!

90. Taistelupaikalla

Mercedeksen lähdettyä pimeni kaikki Monte-Criston mielessä. Hänen ajatuksensa oli pysähtynyt, hänen voimansa väsähti, aivan kuin ruumis suuren ponnistuksen jälkeen.

-- Mitä! huokasi hän kynttilöiden hitaasti kuluessa ja palvelijoitten odotellessa kärsimättöminä eteishuoneessa, -- mitä, näin siis vaivoin laadittu rakennukseni äkkiä sortuu sanan, henkäisyn vaikutuksesta! Minuuteni, josta niin paljon ylpeilin, jonka näin niin perin pienenä Ifin linnan tyrmässä ja jonka sittemmin tein niin suureksi, onkin huomenna vain tomua! En sure ruumiini kuolemaa, onhan tämä elollisen muodon sammuminen lepo, jonne kaikki pyrkivät, jonne jokainen onneton toivoo, olenhan jo kauan kaivannut kaiken aineellisen loppumista ja kulkenut sitä kohden nälän tietä sinä hetkenä, jolloin apotti Faria ilmestyi tyrmääni. Mitä on kuolema? Askel pitemmälle tyyneyttä kohden ja toinen hiljaisuutta kohden. En sure elämäni päättymistä, vaan vaivalloisesti laatimieni tuumien sortumista. Sallimus, jonka uskoin niitä suosivan, onkin siis vastustanut niitä! Jumala ei siis tahtonutkaan niiden täyttyvän. Nostin soihdun, joka oli melkein yhtä raskas kuin maailma, ja luulin jaksavani kantaa sen loppuun asti, mutta se vastasikin siis vain toiveitani eikä voimiani, ja minun täytyy laskea se käsistäni jo puolitiessä. Minun täytyy siis jälleen uskoa kohtaloon, minun, joka neljänätoista epätoivon vuonna ja kymmenenä toivon vuonna olen luottanut sallimukseen.

Ja tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että sydämeni, jonka luulin kuolleen, olikin vain puutunut ja tointui jälleen, alkoi sykkiä, ja minä antauduin tämän sykinnän tuskan valtaan kuullessani naisen äänen!

Mutta, jatkoi kreivi miettien tarkemmin seuraavan päivän kamalaa tuhoa, jonka Mercedes siis oli saanut aikaan, -- eihän tuo jalosydäminen nainen voi näin itsekkäästi suostua siihen, että minä täysissä voimissani annan surmata itseni! Niin pitkälle hän ei voi mennä äidinrakkaudessaan. On rikos liioitella noin hyvettään! Ei, hän on varmaankin päättänyt järjestää jonkin tunteellisen kohtauksen, hän heittäytyy miekkojemme väliin, mutta taistelukentällä on naurettavaa se, mikä täällä oli ylevää.

Ja ylpeyden puna nousi kreivin otsalle.

-- Naurettavaa, sanoi hän, -- ja se kohdistuu minuun... Minä naurettava! Mieluummin sitten kuolen!

Ja liioitellessaan näin mielessään seuraavan päivän tapauksia, joihin oli joutunut luvatessaan Mercedekselle säästää hänen poikansa, kreivi johtui sanomaan:

-- Kuinka tyhmää onkaan tekeytyä jalomieliseksi ja asettua itseään puolustamatta tuon nuoren miehen pistoolin suun eteen! Hän ei koskaan uskoisi, että kuolemani on itsemurha, ja niin menee muistonikin pilalle... Eihän tämä ole turhamaisuutta, hyvä Jumala, vaan oikeutettua ylpeyttä...? Muistoni kunnian vuoksi maailman on tiedettävä, että minä itse vapaaehtoisesti, omasta tahdostani suostuin laskemaan alas käteni, jonka jo olin nostanut iskuun, ja että minä tällä kädellä, joka muihin iski voimakkaasti, nyt iskinkin itseeni. Sen täytyy tapahtua, minä teen sen.

Hän tarttui kynään, otti pöydältä salalaatikosta paperin, jossa oli hänen testamenttinsa, ja kirjoitti sen alareunaan lisäyksen selittääkseen syyn kuolemaansa.

-- Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta kohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan pitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat kuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on heidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää, että sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on muuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet rangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain vaihtaneet ajan ikuisuuteen.

Hänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja valaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän sallimuksen muuttuneen tahdon.

Kello oli viisi aamulla.

Äkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan tukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui varmuudeksi.

Silloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa Haydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut lähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut voinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui siinä pää taaksepäin taipuneena, käsivarret sivuille valahtaneina.

Aukenevan oven ääni ei herättänyt häntä. Monte-Cristo loi häneen hellän ja katuvan katseen.

-- Mercedes muisti, että hänellä on poika, sanoi hän, -- mutta minä unohdin, että minulla on tytär.

Sitten hän jatkoi pudistaen suruissaan päätään:

-- Haydée-parka, hän tahtoi nähdä minut, tahtoi puhua kanssani, hän joko pelkäsi tai aavisti jotakin... En voi lähteä sanomatta hänelle hyvästi, en voi kuolla uskomatta hänelle kaikkea.

Ja hän palasi hiljaa entiselle paikalleen ja kirjoitti edellisten rivien lisäksi seuraavaa:

Määrään Maximilien Morrelille, ratsuväen kapteenille ja entisen isäntäni, marseillelaisen laivanvarustajan, Pierre Morrelin pojalle, kaksikymmentä miljoonaa, joista hän antakoon osan sisarelleen Julielle ja langolleen Emmanuelille, ellei hän luule tämän ylimääräisen rikkauden vahingoittavan heidän onneaan. Nämä kaksikymmentä miljoonaa on kätketty luolaani Monte-Criston saarelle, ja Bertuccio tuntee säilytyspaikan.

Jos hänen sydämensä on vapaa ja hän tahtoo ottaa vaimokseen Haydéen, Janinan pashan Alin tyttären, jonka olen kasvattanut isän rakkaudella ja joka hellii minua aivan kuin tytär, niin hän täyttää, ei viimeistä tahtoani, vaan viimeisen toivomukseni.

Yllä oleva testamenttini on jo määrännyt Haydéelle kaiken muun omaisuuteni, tilukseni, englantilaiset, itävaltalaiset ja hollantilaiset arvopaperini, kalustukseni eri taloissani ja palatseissani, joiden arvo, kun siitä on otettu nuo kaksikymmentä miljoonaa ja palvelijoilleni tulevat lahjoitukset, nousee noin kuuteenkymmeneen miljoonaan.

Hän oli kirjoittanut nämä viimeiset sanat, kun hän kuuli kirkaisun takaansa ja kynä putosi hänen kädestään.

-- Haydée, sanoi hän, -- oletko lukenut mitä kirjoitin?

Päivä oli alkanut paistaa nuoren naisen silmiin, hän oli herännyt ja tullut kreivin luo kepein askelin, joiden äänen matot tukahduttivat.

-- Valtiaani, sanoi hän, -- miksi kirjoitatte tällä tavoin tällaisena hetkenä? Miksi lahjoitatte minulle kaiken omaisuutenne? Lähdettekö siis luotani pois?

-- Lähden matkalle, enkelini, sanoi Monte-Cristo sanomattoman alakuloisesti ja hyvin hellästi, -- ja jos sattuu tapahtumaan onnettomuus...

Kreivi vaikeni.

-- Entä sitten...? kysyi nuori tyttö käskevällä äänellä, jota kreivi ei ennen ollut kuullut hänen suustaan ja joka sai hänet värisemään.

-- Jos minulle tapahtuu onnettomuus, jatkoi Monte-Cristo, -- niin tahdon, että tyttäreni tulee onnelliseksi.

Haydée hymyili surullisesti pudistaen päätään.

-- Aiotte siis kuolla, valtiaani? sanoi hän.

-- Kuolemaa on aina pidettävä mielessä, lapseni.

-- Jos kuolette, niin lahjoittakaa silloin omaisuutenne muille; jos kuolette ... en minä mitään enää tarvitse.

Hän tarttui paperiin, repi sen neljäksi kappaleeksi ja heitti ne keskelle lattiaa. Kun uupunut orjatar tällä tavoin oli osoittanut harvinaisen suurta tarmoa, olivat hänen voimansa loppuneet, hän vaipui maahan pyörtyneenä.

Monte-Cristo kumartui hänen puoleensa ja nosti hänet syliinsä. Nähdessään nämä kalpeat kasvot, kauniit silmät ummessa, hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi, että nuori tyttö mahdollisesti rakasti häntä muullakin tavoin kuin tyttären rakkaudella.

-- Oi, huokasi hän aivan toivottomana, -- minä voisin siis vielä tulla onnelliseksi!

Sitten hän kantoi Haydéen hänen huoneistoonsa ja jätti hänet vielä tainnoksissa palvelijattarien huostaan. Hän palasi huoneeseensa, sulki oven ja kirjoitti testamentin uudelleen.

Lopetettuaan sen hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki Morrelin astuvan niistä Emmanuelin seurassa.

-- Hyvä, sanoi hän, -- jo oli aikakin!

Hän sulki testamenttinsa kolmella sinetillä.

Vähän sen jälkeen hän kuuli salongista askelten ääntä. Hän meni itse avaamaan, Morrel astui sisään.

Hän oli tullut melkein kaksikymmentä minuuttia liian varhain.

-- Tulen ehkä liian varhain, herra kreivi, sanoi hän, -- mutta sanon suoraan, etten ole voinut nukkua minuuttiakaan, ja samoin on ollut muidenkin laita meidän talossamme. Minun täytyi saada nähdä itsetietoinen rohkeutenne tunteakseni taas itsenikin varmaksi.

Monte-Cristo ei voinut hillitä itseään kuullessaan tällaisen todistuksen nuoren miehen ystävyydestä; hän ei ojentanut kättään, vaan avasi hänelle sylinsä.

-- Morrel, sanoi hän, -- kuinka kaunis tämä päivä minulle onkaan, kun näen teidänkaltaisenne miehen minua rakastavan. Hyvää päivää, herra Emmanuel. Tulette siis todistajakseni, Maximilien?

-- Tietysti, sanoi nuori mies, -- epäilittekö sitä?

-- Mutta jos olenkin väärässä...

-- Katselin teitä koko tuon taisteluhaasteen ajan, mietin tämän yön järkähtämättömyyttänne, ja olin varma siitä, että oikeus oli teidän puolellanne, muussa tapauksessa ei enää laisinkaan voi luottaa kasvojen ilmeisiin.

-- Mutta, Morrel, onhan Albert ystävänne.

-- Hän on vain tuttavani, herra kreivi.

-- Näittehän hänet samana päivänä ensi kertaa kuin minutkin.

-- Se on totta. Teidän täytyi siitä minulle huomauttaa, ennen kuin sen muistin.

-- Kiitos, Morrel.

Sitten hän löi kelloon ja sanoi Alille, joka heti tuli huoneeseen:

-- Toimita tämä notaarilleni, Ali. Se on testamenttini, Morrel. Kuoltuani menkää ottamaan selkoa sen sisällyksestä.

-- Mitä, huudahti Morrel, -- kuoltuanne?

-- Onhan kaikki otettava varteen, ystäväni. Mutta mitä teitte eilen minusta erottuanne?

-- Olin Tortonilla, jossa toivoin tapaavani Château-Renaud'n ja Beauchampin. Tunnustan suoraan etsineenikin heitä.

-- Miksi, johan kaikesta oli sovittu?

-- Kuulkaahan, kreivi, tämä asia on vakava ja peruuttamaton.

-- Epäilittekö sitä?

-- En. Solvaus oli julkinen, ja kaikki jo puhuivat siitä.

-- Entä sitten?

-- Toivoin voivani saada aseet vaihdetuiksi, pistoolit miekkoihin. Pistooli on aina sokea.

-- Onnistuitteko? kysyi nopeasti Monte-Cristo, jossa oli herännyt heikko toivo.

-- En, sillä kaikki tiesivät, kuinka taitava olette miekkailemaan.

-- Kuka siitä on kertonut?

-- Miekkailunopettajat, joiden kanssa olette miekkaillut.

-- Ehdotukseenne ei siis suostuttu?

-- Sain jyrkästi kieltävän vastauksen.

-- Morrel, sanoi kreivi, -- oletteko koskaan nähnyt minun ampuvan pistooleilla?

-- En koskaan.

-- Meillä on vielä aikaa, katsokaa.

Monte-Cristo otti pistoolin, joka oli ollut hänen kädessään Mercedeksen tullessa, kiinnitti ristiässän teräslevyyn ja ampui neljällä laukauksella siitä kärjet.

Joka laukauksella Morrel kalpeni.

Hän tarkasti Monte-Criston käyttämiä kuulia ja huomasi ne isojen haulien kokoisiksi.

-- Tämähän on kamalaa, sanoi hän. -- Katsokaahan, Emmanuel.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

-- Kreivi, taivaan nimessä, älkää surmatko Albertia! Onnettomalla pojalla on äiti!

-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- eikä minulla ole äitiä.

Nämä sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Morrel värisi.

-- Teitä on loukattu, kreivi?

-- Niin on, entä sitten?

-- Teidän oikeutenne on ampua ensimmäiseksi.

-- Minäkö ammun ensimmäiseksi?

-- Niin, sen sain aikaan tai oikeammin sanoen vaadin. Mehän teimme heille niin paljon myönnytyksiä, että heidän täytyi tehdä ainakin tämä meille.

-- Ja kuinka monen askelen päästä!

-- Kahdenkymmenen.

Kamala hymy nousi kreivin huulille.

-- Morrel, älkää unohtako mitä näitte, sanoi hän.

-- Albert ei pelastu muussa tapauksessa kuin siinä, että mielenliikutus saa teissä vallan.

-- Minussako mielenliikutus? sanoi Monte-Cristo.

-- Tai jalomielisyys, ystäväni. Kun olen varma ampumataidostanne, niin voin lausua erään seikan, joka muussa tapauksessa olisi tuntunut naurettavalta.

-- Mikä se on?

-- Lävistäkää hänen käsivartensa, haavoittakaa häntä, mutta älkää surmatko.

-- Morrel, kuulkaa sanani, lausui kreivi, -- teidän ei tarvitse pyytää minua armahtamaan herra Morcerfia. Ilmoitan jo edeltäpäin, että herra Morcerfia kohdellaan niin hyvin, että hän voi kaikessa rauhassa palata kotiin molempien ystäviensä seurassa, jota vastoin minä...

-- Te...?

-- Se on eri asia, minut kannetaan kotiin.

-- Mahdotonta, sanoi Maximilien aivan suunniltaan.

-- Niin käy kuin olen sanonut, rakas Morrel. Herra Morcerf surmaa minut.

Morrel katsoi kreiviin ymmärtämättä enää mitään.

-- Mitä teille on tapahtunut eilisillan jälkeen, herra kreivi?

-- Samaa kuin tapahtui Brutukselle ennen Filippoin taistelua. Olen nähnyt haamun.

-- Ja tuo haamu?

-- Tuo haamu, Morrel, sanoi, että minä olen elänyt jo kylliksi kauan.

Maximilien ja Emmanuel katsoivat toisiinsa. Monte-Cristo otti kellon taskustaan.

-- Lähtekäämme, sanoi hän, -- kello on viisi minuuttia yli seitsemän, ja kaksintaistelu tapahtuu täsmälleen kello kahdeksan.

Vaunut olivat valmiina. Monte-Cristo astui niihin molempien todistajien seurassa.

Kulkiessaan käytävän läpi oli kreivi pysähtynyt eräälle ovelle kuuntelemaan, ja Maximilien ja Emmanuel, jotka hienotunteisina olivat astuneet muutaman askelen eteenpäin, olivat kuulevinaan, miten hän huokasi erottaessaan oven takaa nyyhkytystä.

Lyönnilleen kello kahdeksan he olivat määräpaikalla.

-- Olemme perillä, sanoi Morrel pistäen päänsä vaunun ikkunasta, -- ja olemme ensimmäiset.

-- Anteeksi, armollinen herra, sanoi Baptistin, joka pelokkaana oli seurannut isäntäänsä, -- olen näkevinäni tuolla puiden suojassa vaunut.

Monte-Cristo hypähti notkeasti vaunuista ja ojensi kätensä Emmanuelille ja Maximilienille auttaakseen heitä astumaan alas. Maximilien piti kreivin kättä omassaan.

-- On hyvä pidellä tällaista kättä, sanoi hän. -- Se on sellaisen miehen käsi, jonka elämä on riippuvainen hänen ajamansa asian oikeudesta.

-- Näen todellakin tuolla kaksi nuorta miestä, jotka näyttävät odottavan jotakin, sanoi Emmanuel.

Monte-Cristo veti Morrelin pari askelta hänen lankonsa selän taakse.

-- Maximilien, kysyi hän, -- onko sydämenne vapaa?

Morrel katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- En pyydä teiltä mitään tunnustuksia, rakas ystävä, teen teille vain kysymyksen. Vastatkaa ainoastaan myöntävästi tai kieltävästi, muuta en pyydä.

-- Rakastan erästä nuorta tyttöä, kreivi.

-- Rakastatteko häntä syvästikin?

-- Enemmän kuin elämääni.

-- Siis sekin toivo sammui, sanoi Monte-Cristo.

Sitten hän lisäsi huoaten:

-- Haydée-parka!

-- Toden totta, huudahti Morrel, -- ellen tietäisi teitä rohkeaksi, luulisin teidän pelkäävän.

-- Siksi, että ajattelen erästä, joka minun täytyy jättää, ja se tekee minut surulliseksi. Niinkö huonosti sotilas ymmärtää, mikä on rohkeutta? Surisinko sitä, että luovun elämästäni? Mitä minä välitän kuolemasta tai elämästä, minä, joka olen viettänyt kaksikymmentä vuotta elämän ja kuoleman välillä? Olkaa rauhassa, Morrel, jos tämä on heikkoutta, niin näytän sen vain teille. Tiedän, että elämä on salonki, josta on lähdettävä kohteliaasti ja kunniallisesti, nimittäin kumartaen ja maksaen pelivelkansa.

-- Tuo on miehekästä puhetta, sanoi Morrel. -- Asiasta toiseen, toitteko ampuma-aseet?

-- Minä? Miksi sen olisin tehnyt? Toivon noiden toisten herrojen pitäneen niistä huolen.

-- Minä menen kysymään, sanoi Morrel.

-- Mutta älkää ryhtykö mihinkään sovitteluihin.

-- En, olkaa rauhassa!

Morrel lähestyi Beauchampia ja Château-Renaud'ta. Nähdessään nuoren miehen tulevan heitä kohden he astuivat muutaman askelen eteenpäin.

Nuoret herrat tervehtivät toisiaan, elleivät juuri ystävällisesti niin ainakin kohteliaasti.

-- Anteeksi, hyvät herrat, sanoi Morrel, -- en näe herra Morcerfia.

-- Tänä aamuna hän lähetti meille sanan ilmoittaen tapaavansa meidät vasta taistelupaikalla, sanoi Château-Renaud.

-- Ah! sanoi Morrel.

Beauchamp otti kellonsa taskustaan.

-- Viisi minuuttia yli kahdeksan! Vielä ei ole aikaa mennyt hukkaan, herra Morrel.

-- En suinkaan sitä tarkoittanut, sanoi Maximilien.

-- Tuossa tulevatkin vaunut, sanoi Château-Renaud.

Vaunut lähestyivät täyttä kyytiä tienristeystä, jossa he seisoivat.

-- Hyvät herrat, sanoi Morrel, -- olette kai tuoneet pistoolit. Herra Monte-Cristo sanoo luopuneensa oikeudesta käyttää omiaan.

-- Olemme otaksuneetkin, että kreivi olisi hienotunteinen, herra Morrel, vastasi Beauchamp, -- ja olen tuonut mukanani pistoolit, jotka ostin kahdeksan tai kymmenen päivää sitten, koska luulin tarvitsevani niitä itse vastaavassa tilanteessa. Ne ovat aivan uudet, eikä niitä ole vielä laisinkaan käytetty. Tahdotteko tarkastaa ne?

-- Herra Beauchamp, sanoi Morrel kumartaen, -- koska vakuutatte, ettei herra Morcerf näitä aseita tunne, niin ymmärrättehän, että teidän sananne riittää täydellisesti.

-- Hyvät herrat, sanoi Château-Renaud, -- Morcerf ei tullutkaan noissa vaunuissa, vaan Franz ja Debray.

Mainitut herrat lähestyivät heitä.

-- Te täällä, hyvät herrat! sanoi Château-Renaud katellen heitä. -- Mikä sattuma teidät tänne tuo?

-- Albert on pyytänyt meitä tulemaan tänne, sanoi Debray.

Beauchamp ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa kummastuneina.

-- Hyvät herrat, luulen ymmärtäväni asian, sanoi Morrel.

-- Selittäkää!

-- Eilen iltapäivällä sain herra Morcerfilta kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan oopperaan.

-- Niin minäkin sain, sanoi Debray.

-- Niin minäkin, sanoi Franz.

-- Niin mekin, sanoivat Château-Renaud ja Beauchamp.

-- Hän tahtoi, että olisimme todistamassa taisteluhaastetta ja nyt hän tahtoo meidät taistelunkin todistajiksi, sanoi Morrel.

-- Se on varmaankin syynä, herra Morrel. Epäilemättä olette arvannut oikein.

-- Mutta Albertia itseään ei kuulu, mutisi Château-Renaud. -- Hän on jo myöhästynyt kymmenen minuuttia.

-- Tuossa hän on, sanoi Beauchamp, -- hän tulee ratsain, kiitäen täyttä laukkaa palvelijansa seuraamana.

-- Kuinka ajattelematonta tulla pistoolitaisteluun ratsain, sanoi Château-Renaud. -- Minähän olin antanut hänelle hyviä neuvoja.

-- Ja sitä paitsi kaulus kaulassaan, takki auki ja valkoiset liivit yllään. Miksi hän ei yhtä hyvin ole pannut mustaa täplää sydämen kohdalle? Toimitus olisi silloin päättynyt pikemmin.

Tällä välin Albert oli tullut kymmenen askelen päähän nuorten miesten muodostamasta ryhmästä ja pysäytti hevosensa. Hän hyppäsi sen selästä ja heitti ohjakset palvelijalleen.

Albert lähestyi.

Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet; huomasi, ettei hän ollut hetkeäkään nukkunut yöllä.

Koko hänen olemuksessaan oli juhlallinen surumielisyys, joka oli hänelle vierasta.

-- Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän, -- että olette noudattaneet kutsuani. Olkaa varmoja siitä, että tunnen kiitollisuutta tämän uuden ystävyydentodistuksen tähden.

Morrel oli Albertin lähestyessä perääntynyt kymmenkunta askelta ja seisoi syrjässä.

-- Teillekin, herra Morrel, kuuluu osa kiitoksestani, sanoi Albert. -- Tulkaa lähemmäksi, ette ole täällä suinkaan liikaa.

-- Hyvä herra, sanoi Maximilien, -- ehkä ette tiedä, että minä olen kreivi Monte-Criston todistajana?

-- En ollut varma, mutta arvelin niin. Mutta sitä parempi; mitä enemmän täällä on kunnon miehiä läsnä, sitä tyytyväisempi olen.

-- Herra Morrel, sanoi Château-Renaud, -- voitte ilmoittaa kreivi Monte-Cristolle, että herra Morcerf on tullut ja että me olemme valmiit.

Morrel astui muutaman askelen toimittaakseen tämän asian. Beauchamp otti tällä välin pistoolilaatikon vaunuista.

-- Odottakaa, hyvät herrat, sanoi Albert, -- minulla on pari sanaa sanottavana kreivi Monte-Cristolle.

-- Kahden keskenkö? kysyi Morrel.

-- Ei, vaan kaikkien kuullen.

Albertin todistajat katsoivat kummastuneina toisiinsa. Franz ja Debray vaihtoivat muutaman sanan puoliääneen, ja Morrel meni ilomielin ilmoittamaan asian kreiville, joka kuljeksi eräällä käytävällä Emmanuelin seurassa.

-- Mitä asiaa hänellä on minulle? kysyi Monte-Cristo.

-- En tiedä, mutta hän tahtoo puhua kanssanne.

-- Kun hän vain ei kiusaisi Jumalaa jollakin uudella loukkauksella, sanoi Monte-Cristo.

-- En luule, että hänellä on sellaisia aikeita, sanoi Morrel.

Kreivi lähti Albertia kohden Maximilienin ja Emmanuelin seurassa. Hänen tyyneytensä ja vakavuutensa oli omituisena vastakohtana Albertin rauhattomuudelle. Albert lähestyi häntä mukanaan nuo neljä muuta.

Kolmen askelen päässä toisistaan kreivi ja Albert pysähtyivät.

-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- tulkaa lähemmäksi. Tahdon, että kuulette joka sanan, mikä minulla on kunnia lausua kreivi Monte-Cristolle, sillä kaikki, mitä hänelle sanon, pitää teidän kertoa muille, niin oudolta kuin se saattaakin tuntua.

-- Minä odotan, sanoi kreivi.

-- Hyvä herra, sanoi Albert, ja hänen äänensä värisi alussa, mutta varmistui sitten. -- Hyvä herra, olen syyttänyt teitä siitä, että olette levitellyt tietoja kreivi Morcerfin esiintymisestä Epeiroksessa, sillä olkoon kreivi kuinka syyllinen tahansa, niin ei teillä mielestäni ollut oikeutta rangaista häntä. En kiirehdi pyytämään anteeksi Fernand Mondegon petosta Ali-pashaa kohtaan, vaan kalastaja Fernandin petosta teitä kohtaan ja niitä onnettomuuksia, jotka ovat olleet tämän teon seurauksena. Sen vuoksi sanonkin ja julkisesti tunnustan: teillä on ollut täysi oikeus rangaista isääni, ja minä, hänen poikansa, kiitän teitä siitä, ettette ole tehnyt enempää.

Jos salama olisi äkkiä iskenyt keskelle tätä seuraa, ei se olisi heitä enempää hämmästyttänyt kuin tämä Albertin selitys.

Monte-Criston silmät olivat hitaasti nousseet taivasta kohden, ja niissä välkkyi syvä kiitollisuus. Hän ei voinut kylliksi ihailla sitä, että Albertin tulinen luonne, jonka rohkeuden hän selvästi oli tullut huomaamaan roomalaisten rosvojen parissa, oli äkkiä näin nöyrtynyt. Se oli Mercedeksen vaikutusta ja nyt kreivi ymmärsi, miksi tämä ei edellisenä iltana ollut vastustanut hänen uhriaan. Hänhän oli jo silloin tietänyt sen tarpeettomaksi.

-- Nyt, herra kreivi, sanoi Albert, -- jos tämä anteeksipyyntö on mielestänne kyllin täydellinen, niin pyydän teitä ojentamaan minulle kätenne. Lähinnä erehtymättömyyden suurta avua, joka teillä niin suuressa määrin näyttää olevan, kunnioitan sitä, että ihminen tunnustaa erehdyksensä. Tämä tunnustaminen koskee yksinomaan minua. Minä toimin niin kuin ihmiset tavallisesti toimivat, te menettelitte niin kuin Jumala. Vain enkeli saattoi estää toisen meistä kuolemasta; tämä enkeli astui alas taivaasta, ja ellei hän voinutkaan tehdä meistä ystäviä, sillä sehän on valitettavasti mahdotonta, niin hän on ainakin saanut meidät kunnioittamaan toisiamme.

Silmät liikutuksesta kosteina Monte-Cristo ojensi kätensä Albertille. Albert tarttui siihen kiivaasti ja puristi sitä katseessaan kunnioittavaa pelkoa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- kreivi Monte-Cristo varmaankin hyväksyy anteeksipyyntöni. Olin äkkipikaisuudessa hyökännyt häntä vastaan. Nyt olen hairahdukseni sovittanut. Toivon, että ihmiset eivät pidä minua raukkamaisena sen vuoksi, että olen toiminut omantuntoni mukaan. Mutta jos joku on siinä suhteessa toista mieltä, sanoi nuori mies nostaen päänsä pystyyn aivan kuin heittäen haasteen ystävilleen ja vihamiehilleen, -- niin olen valmis saattamaan hänet toisiin ajatuksiin.

-- Mitä tänä yönä onkaan tapahtunut? kysyi Beauchamp Château-Renaud'lta. -- Minun mielestäni meidän asemamme tässä on jokseenkin nolo.

-- Se on totta, Albertin teko on joko hyvin raukkamainen tai hyvin kaunis, vastasi paroni.

-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi Debray Franzilta. -- Kreivi Monte-Cristo häpäisee herra Morcerfia, ja hänen poikansa katsoo, että kreivi on menetellyt oikein. Mutta vaikka minun suvussani olisi kymmenen Janinaa, pitäisin velvollisuutenani taistella kymmenen kertaa.

Monte-Cristoa painoivat kahdenkymmenenneljän vuoden takaiset muistot, eikä hän ajatellut Albertia, ei Beauchampia, ei Château-Renaud'ta, ei ketään läsnä olevaa. Hän ajatteli tuota uljasta naista, joka oli tullut pyytämään häneltä poikansa henkeä ja joka sitten oli pelastanut hänen henkensä ilmaisemalla kamalan perhesalaisuuden, niin kamalan, että se ainiaaksi voi nuoressa miehessä sammuttaa pojan rakkauden isäänsä.

-- Sallimus! Sallimus vaikuttaa aina! sopersi hän. -- Vasta tänään tiedän varmasti, että olen Jumalan lähettämä!

91. Äiti ja poika

Kreivi Monte-Cristo kumarsi viidelle nuorelle miehelle hymyillen samalla alakuloisesti ja arvokkaasti ja nousi Maximilienin ja Emmanuelin kanssa vaunuihin.

Albert, Beauchamp ja Château-Renaud jäivät taistelupaikalle.

Nuori mies loi todistajiinsa katseen, joka olematta arka tiedusteli heidän mielipiteitään äskeisten tapahtumien johdosta.

-- Rakas ystävä, sanoi Beauchamp ensimmäisenä, joko toisia herkempänä tai teeskennellen vähemmän, -- sallikaa minun onnitella teitä. Tämä oli todellakin odottamaton loppu ikävälle asialle.

Albert seisoi vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Château-Renaud tyytyi pieksämään kenkäänsä notkealla kepillään.

-- Emmekö jo lähde? sanoi hän kiusallisen äänettömyyden jälkeen.

-- Milloin vain tahdotte, vastasi Beauchamp, -- antakaa minulle vain ensin aikaa onnitella herra Morcerfia. Hän on tänään osoittanut jalomielisyyttä ja ritarillisuutta ... joka on harvinaista maailmassa.

-- Niin on, sanoi Château-Renaud.

-- Suurenmoistahan on voida siinä määrin hallita itseään, jatkoi Beauchamp.

-- Se on kyllä totta. Mitä minuun tulee, niin se olisi ollut minulle aivan mahdotonta, sanoi Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- ette varmaankaan ymmärrä, että kreivi Monte-Criston ja minun välilläni on tapahtunut jotakin sangen vakavaa...

-- Olemme kyllä, olemme kyllä, sanoi Beauchamp heti, -- mutta kaikki tyhjäntoimittajamme eivät ymmärrä, kuinka sankarillisesti olette menetellyt, ja ennemmin tai myöhemmin teidän on pakko selittää se heille tavalla, joka ei ole heidän terveydelleen ja hengelleen oikein edullista. Annanko teille ystävän neuvon? Lähtekää Napoliin, Haagiin tai Pietariin, missä ymmärretään kunnia-asiat selvemmin kuin täällä typerässä Pariisissa. Sinne päästyänne harjoitelkaa ahkerasti pistoolilla ampumista ja miekkailua. Menetelkää niin, että palatessanne Pariisiin muutaman vuoden kuluttua olette siksi unohdettu tai siksi kunnioitettu näiden harjoitustenne tähden, että saatte olla rauhassa. Enkö olekin oikeassa, herra Château-Renaud?

-- Se on minunkin mielipiteeni täydellisesti, sanoi paroni. -- Ei mikään synnytä vaarallisia kaksintaisteluja siinä määrin, kuin tulokseton kaksintaistelu.

-- Kiitos, hyvät herrat, vastasi Albert kylmäkiskoisesti hymyillen. -- Noudatan neuvoanne, en siksi, että sen minulle annatte, vaan siksi, että itsekin aioin lähteä Ranskasta. Kiitän teitä myöskin siitä palveluksesta, jonka minulle teitte tulemalla todistajikseni. Se painuu sitäkin syvemmälle mieleeni, koska se on ainoa, joka äskeisten sanojenne perusteella jää muistiini.

Château-Renaud ja Beauchamp katsoivat toisiinsa. Ääni, jolla Morcerf lausui kiitoksensa, osoitti sellaista päättäväisyyttä, että seurustelu olisi käynyt hankalaksi, jos keskustelua olisi jatkunut pitemmälle.

-- Hyvästi, Albert, sanoi Beauchamp äkkiä ojentaen veltosti kätensä nuorelle miehelle, joka ei näyttänyt tointuvan huumaustilastaan.

Albert ei tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen ojennettuun käteen.

-- Hyvästi, sanoi Château-Renaud vuorostaan pitäen vasemmassa kädessään siroa keppiään ojentaessaan oikean.

Albertin huulet sopersivat tuskin kuultavasti: Hyvästi! Mutta hänen katseensa oli sitä ilmeikkäämpi, siinä kuvastui hillittyä suuttumusta, ylpeää halveksumista ja jaloa harmia.

Todistajien noustua vaunuihin hän seisoi vielä jonkin aikaa liikkumattomana ja alakuloisena paikallaan. Sitten hän äkkiä päästi hevosensa ohjakset irti puusta, johon palvelija ne oli sitonut, hyppäsi satulaan ja läksi ajamaan täyttä laukkaa Pariisia kohden. Neljännestuntia myöhemmin hän tuli Helder-kadun varrella olevaan asuntoonsa.

Astuessaan hevosen selästä hän oli näkevinään kreivin makuuhuoneen ikkunasta isänsä kalpeat kasvot. Albert käänsi huokaisten päänsä syrjään ja astui sivurakennukseensa.

Sinne tultuaan hän loi viimeisen katseen kaikkeen siihen rikkauteen, joka oli tehnyt hänen elämänsä suloiseksi lapsuudesta asti. Hän katsoi tauluja, joiden ihmiset näyttivät hymyilevän hänelle ja joiden maisemissa värit hehkuivat. Sitten hän irrotti kehyksestä äitinsä kuvan ja kääri sen kokoon jättäen kultakehyksen ympäröimään mustaa aukkoa.

Sen jälkeen hän järjesti kaikki kauniit turkkilaiset aseet, englantilaiset kiväärit, japanilaiset posliinit, metallikehyksiset maljat, Feuchères'in ja Baryen pronssiset taideteokset; hän tarkasti kaapit ja pani avaimet suulle; heitti kaiken taskurahansa kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka jätti auki, pani sinne tuhannet koruesineet, joita oli maljakoissa, rasioissa ja hyllyillä; laati tarkan luettelon kaikesta ja pani tämän luettelon pöydälle näkyvälle paikalle siirrettyään ensin pois kaikki paperit ja kirjat.

Hänen aloittaessaan tätä työtä oli palvelija tullut huoneeseen, vaikka Albert olikin käskenyt hänen pysytellä poissa.

-- Mitä tahdotte? kysyi Morcerf pikemmin surullisella kuin suuttuneella äänellä.

-- Anteeksi, sanoi kamaripalvelija, -- herra kielsi minua kyllä tulemasta häiritsemään, mutta kreivi Morcerf kutsui minut puheilleen.

-- Entä sitten? kysyi Albert.

-- En tahtonut mennä kreivin luo kuulematta ensin herran määräyksiä.

-- Minkä vuoksi?

-- Kreivi varmaankin tietää, että minä saatoin herran taistelupaikalle.

-- Luultavasti, sanoi Albert.

-- Ja kun hän lähettää minulle sanan, niin hän varmaankin tahtoo tietää, mitä siellä on tapahtunut. Mitä vastaan?

-- Totuuden.

-- Vastaan siis ettei mitään taistelua ollutkaan.

-- Sanotte, että pyysin kreivi Monte-Cristolta anteeksi. Menkää.

Palvelija kumarsi ja poistui.

Albert ryhtyi sitten jatkamaan luettelon laatimista.

Lopetettuaan tämän työnsä hän kuuli hevosten kavioiden kopinaa pihalta ja ikkunoiden helinää vaunujen ajaessa kolisten ohitse. Hän lähestyi ikkunaa ja näki isänsä nousevan vaunuihin ja ajavan pois.

Tuskin oli portti ennättänyt sulkeutua kreivin mentyä, kun Albert riensi äitinsä huoneistoon. Kun ei ketään ollut häntä ilmoittamassa, hän meni äitinsä makuuhuoneeseen asti. Hänen sydämensä sävähti, ja hän pysähtyi kynnykselle. Aivan kuin sama sielu olisi vaikuttanut näissä kahdessa ruumiissa, oli Mercedes huoneistossaan aivan samassa puuhassa kuin Albert omassaan. Kaikki oli järjestetty, pitsit, koristeet, liinavaatteet, hopeaesineet laatikkoihin, joiden avaimet Mercedes huolellisesti kokosi.

Albert näki kaikki nämä valmistelut, ymmärsi niiden tarkoituksen ja huutaen: "Äiti!" hän kietoi kätensä Mercedeksen kaulaan.

Jos taiteilija olisi osannut vangita heidän kasvojensa ilmeen, hän olisi varmaankin luonut kauniin taulun.

Mutta äidin tarmokkaat toimenpiteet kauhistuttivat Albertia, vaikka ne hänen omalla kohdallaan olivat tuntuneet täysin luonnollisilta.

-- Mitä teettekään? sanoi hän.

-- Mitä tekisit itse? kysyi Mercedes.

-- Oi, äiti, huudahti Albert, joka oli niin liikutettu, että tuskin saattoi puhuakaan, -- teidän suhteenne on asia aivan toinen kuin minun! Te ette ole voinut tehdä samaa päätöstä kuin minä. Minä näet tulen jättämään hyvästit tälle talolle... ja teille.

-- Minäkin lähden, Albert, vastasi Mercedes. -- Luulin, että poikani saattaisi minua, olenko erehtynyt siinä?

-- Äiti, sanoi Albert varmasti, -- en voi sallia, että te joutuisitte elämään niin kuin minä. Minä saan tästä lähin elää köyhänä ja huomaamattomana. Minun täytyy lainata ystäviltä leipäpala, kunnes itse ansaitsen. Sen vuoksi olenkin aikonut mennä suoraa päätä Franzin luo ja pyytää häneltä lainaksi sen pienen rahamäärän, jonka luulen alussa tarvitsevani.

-- Sinäkö, lapsi parka, huudahti Mercedes, -- sinäkö saisit kärsiä nälkää ja puutetta! Älä puhu sellaista, muuten saat minut peruuttamaan kaikki päätökseni.

-- Mutta minä en peruuta, rakas äiti, vastasi Albert. -- Olen nuori, olen voimakas ja luulen olevani urhoollinenkin, ja eilisestä asti olen oppinut näkemään, mitä tahdonvoimalla saa aikaan. Äiti, olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole kuolleet, vaikka ovat paljon saaneet kärsiä, vaan ovat vielä rakentaneet uuden onnenkin lupausten raunioille, kaikille Jumalan antamien toiveitten siruille. Olen sen oppinut, olen nähnyt sellaisia ihmisiä. Ja tiedän, että vaikka heidän vihamiehensä on syössyt heidät kuiluun, he ovat nousseet sieltä niin voimakkaina ja loistavina, että ovat saaneet vuorostaan voiton vihamiehestään ja syösseet hänet kuiluun. Ei, äiti, ei. Tästä päivästä alkaen olen katkaissut kaikki siteet, jotka minua yhdistävät menneisyyteen, enkä ota siitä mitään, en edes nimeäkään, sillä ymmärrättehän, äiti, että poikanne ei voi käyttää sellaisen miehen nimeä, jonka täytyy punastua toisten edessä.

-- Albert, lapseni, sanoi Mercedes, -- jos olisin ollut voimakkaampi, olisin neuvonut sinua tekemään juuri noin. Omatuntosi puhui, kun sortunut ääneni vaikeni. Noudata omaatuntoasi, poikani. Sinulla oli ystäviä, Albert, katkaise siteet, jotka sinut liittävät heihin, mutta äitisi tähden älä vaivu epätoivoon. Elämä on vielä kaunis sinun iälläsi, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäkahta, ja koska puhdas sydämesi tarvitsee puhtaan nimenkin, niin ota isäni nimi: Herrera. Tunnen sinut, Albert, menet mille alalle tahansa, pian teet hänen nimensä kuuluisaksi. Silloin voit jälleen astua ihmisten joukkoon entistä kunniakkaampana kärsimiesi onnettomuuksien tähden. Ellei kaikista otaksumistani huolimatta niin kävisikään, jätä minulle kuitenkin tämä toivo, minulle, jolla kohta ei ole mitään muuta ajatusta kuin se, ei muuta tulevaisuutta, ja jonka hauta alkaa tämän talon kynnyksen toisella puolen.

-- Täytän tahtonne, rakas äiti, sanoi nuori mies. -- Niin, sama toivo elää minussakin. Taivaan kosto ei voi vainota meitä kahta, teitä, puhdasta ja minua, syytöntä. Mutta koska olemme tehneet päätöksemme, niin toimikaamme tarmokkaasti. Herra Morcerf läksi noin puoli tuntia sitten; näettehän, että meillä on tilaisuus välttää melua ja selvittelyjä.

-- Odotan sinua, poikani, sanoi Mercedes.

Albert juoksi heti bulevardille asti ja toi sieltä ajurin, joka veisi heidät kotoa pois. Hän muisti erään pienen matkustajakodin Saints-Pères-kadun varrella mistä tiesi saavansa vaatimattoman, mutta siistin asunnon äidilleen. Hän palasi siis noutamaan kreivitärtä.

Juuri kun ajoneuvot pysähtyivät portin eteen ja Albert hyppäsi niistä, lähestyi eräs mies häntä ja ojensi kirjeen.

Albert tunsi miehen Monte-Criston taloudenhoitajaksi.

-- Kreiviltä, sanoi Bertuccio.

Albert otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Luettuaan sen hän etsi Bertuccioa, mutta nuoren miehen lukiessa Bertuccio olikin kadonnut.

Silloin Albert kyynelsilmin ja rinta mielenliikutuksesta kuohuen tuli Mercedeksen luo ja ojensi hänelle kirjeen sanaakaan sanomatta.

Mercedes luki:

Albert.

Osoittaen aavistavani, minkä päätöksen aiotte panna täytäntöön, luulen myöskin voivani näyttää teille, mitä on hienotunteisuus. Olette vapaa, jätätte kreivin talon ja otatte luoksenne äitinne, joka on vapaa, niin kuin tekin olette. Mutta muistakaa, että olette hänelle enemmän velkaa kuin koskaan voitte suorittaa, te jalo nuorukainen. Säilyttäkää voimanne taistelua varten, vaatikaa itsellenne kärsimykset, mutta säästäkää häneltä puutteet, jotka väistämättä seuraavat ensimmäisiä ponnistuksianne, sillä hän ei ansaitse onnettomuuden varjoakaan, eikä sallimus tahdo, että syytön saa kärsiä syyllisen tähden.

Tiedän, että aiotte lähteä kodistanne Helder-kadun varrelta ottamatta mitään mukaanne. Älkää koettako tutkia, miten sen olen saanut tietää, pääasia on, että sen tiedän. Kuulkaa minua, Albert.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten palasin hyvin iloisena ja ylpeänä isänmaahani. Minulla oli morsian, Albert, pyhä nuori tyttö, jota jumaloin, ja toin morsiamelleni sataviisikymmentä kultarahaa, jotka olin työlläni vaivalloisesti koonnut. Tämä rahamäärä kuului hänelle, häntä varten se oli tuotu ja kun tiesin, kuinka petollinen meri on, kaivoin aarteemme sen talon pieneen puutarhaan, missä isäni asui Marseillessa, Meilhan-kadun varrella.

Äitinne tuntee kyllä tämän pienen talon, Albert. Kun viimeksi kuljin Marseillen kautta tullessani Pariisiin, menin katsomaan tätä taloa, johon liittyi niin monta surullista muistoa, ja eräänä iltana kaivoin kuokalla sitä kohtaa, jonne olin aarteen kätkenyt. Rautainen laatikko oli vielä entisellä paikallaan, kukaan ei ollut siihen koskenut. Se on puutarhan nurkassa, viikunapuun alla, jonka isäni istutti samana päivänä, jolloin minä synnyin.

No niin, Albert, tämä sama rahamäärä, jonka avulla muinoin olisin yrittänyt tehdä rakastamani naisen elämän huolettomaksi ja rauhalliseksi, se voidaan nyt omituisen ja surullisen sattuman kautta käyttää samaan tarkoitukseen. Ymmärtäkää oikein ajatukseni, minun, joka voisin hänelle antaa miljoonia, mutta tarjoankin vain palasen mustaa leipää, joka on ollut unohtuneena siitä asti, kun jouduin rakastamastani olennosta eroon.

Olette jalomielinen mies, Albert, mutta ehkä teitä kuitenkin sokaisee ylpeys tai suuttumus. Jos hylkäätte tarjoukseni, jos pyydätte toiselta sitä, mikä minulla on oikeus teille antaa, niin sanon, ettette menettele jalomielisesti. Älkää kieltäkö äitiänne ottamasta vastaan elatustaan siltä mieheltä, jonka isän teidän isänne surmasi nälkään ja epätoivoon.

Albert odotti kalpeana ja liikuttuneena äitinsä päätöstä.

Mercedes loi taivasta kohden katseen, jota on mahdoton kuvata.

-- Minä otan sen vastaan, sanoi hän. -- Hänellä on oikeus maksaa minulle myötäjäiset, jotka vien mukanani luostariin.

Ja tarttuen poikansa käsivarteen hän astui portaita alas reippaammin kuin ehkä itsekään oli kuvitellut.

92. Itsemurha

Monte-Cristo oli palannut Maximilienin ja Emmanuelin seurassa kaupunkiin. He olivat paluumatkalla iloisia. Emmanuel ei yrittänytkään salata sitä, kuinka onnellinen hän oli, kun rauha oli seurannut riitaa, ja hän toi julkisesti esiin filantrooppiset mielipiteensä. Morrel nojautui vaunujen nurkkaan ja antoi lankonsa ilon puhjeta sanoiksi. Hän oli yhtä iloinen, vaikka hänen ilonsa ilmenikin ainoastaan katseessa.

Tronen portilla he tapasivat Bertuccion. Tämä odotti liikkumattomana kuin vartiosotilas.

Monte-Cristo pisti päänsä ikkunasta, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan, ja taloudenhoitaja poistui.

-- Herra kreivi, sanoi Emmanuel heidän tullessaan Place-Royalen kohdalle, -- antakaa minun nousta vaunuista porttini kohdalla, ettei vaimoni tarvitsisi enää olla vähääkään levoton teidän tai minun puolestani.

-- Ellei olisi naurettavaa julkisesti riemuita voitosta, kutsuisin kreiviä saapumaan meille, sanoi Morrel. -- Mutta herra kreivillähän on varmaan pelokkaita sydämiä lohdutettavana. Olemme perillä, sanokaamme ystävällemme hyvästi ja antakaamme hänen jatkaa matkaansa.

-- Odottakaa hiukan, sanoi Monte-Cristo, -- älkää riistäkö minulta yht'aikaa molempia seuralaisiani. Menkää te hurmaavan puolisonne luo ja sanokaa hänelle terveisiä minulta, mutta saattakaa te, Morrel, minua Champs-Elysées'lle asti.

-- Sehän sopii mainiosti, sanoi Maximilien, -- varsinkin kun minulla on asiaa samaan kaupunginosaan.

-- Odotammeko sinua aamiaiselle? kysyi Emmanuel.

-- Älkää odottako, sanoi nuori mies.

Vaunujen ovi sulkeutui, ja ajoneuvot jatkoivat matkaansa.

-- Huomaatteko, kuinka olen tuottanut teille onnea? sanoi Morrel jäätyään kreivin kanssa kahden. -- Ettekö ole tullut sitä ajatelleeksi?

-- Olen kyllä, sanoi Monte-Cristo, -- siksi tahtoisinkin aina pitää teidät luonani.

-- Ihmeellistä! jatkoi Morrel vastaten omiin ajatuksiinsa.

-- Mikä? kysyi Monte-Cristo.

-- Se, mikä on tapahtunut.

-- Niin onkin, vastasi kreivi hymyillen. -- Sanoitte oikean sanan, se on ihmeellistä.

-- Sillä oikeastaan Albert on urhoollinen, jatkoi Morrel.

-- Hyvin urhoollinen, sanoi Monte-Cristo, -- olen nähnyt hänen nukkuvan rauhallisesti tikarin uhatessa häntä.

-- Ja minä tiedän, että hän on kaksi kertaa ollut kaksintaistelussa ja taistellut hyvin, sanoi Morrel. -- Sovittakaa tämä sitten hänen tämänaamuiseen menettelyynsä!

-- Sekin on teidän vaikutustanne, jatkoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Mikä onni, ettei Albert ole sotilas, sanoi Morrel.

-- Kuinka niin?

-- Pyydellä anteeksi taistelupaikalla! sanoi nuori kapteeni päätään pudistaen.

-- Älkäähän nyt eksykö tavallisten ihmisten ennakkoluuloihin, Morrel, sanoi kreivi lempeästi. -- Myönnättehän, että kun Albert on urhoollinen, niin hän ei voi olla pelkuri, mutta hänellä oli erikoiset syynsä tämänaamuiseen menettelyynsä, ja hän oli yksinkertaisesti sankarillinen.

-- Oli kyllä, oli kyllä, sanoi Morrel, -- mutta sanon aivan kuin espanjalainen: Hän oli eilen urhoollisempi!

-- Syöttehän aamiaista kanssani? kysyi kreivi lopettaakseen keskustelun.

-- En, lähden luotanne kello kymmenen.

-- Teidän piti siis mennä jonkun toisen kanssa aamiaiselle?

Morrel hymyili ja pudisti päätään.

-- Mutta täytyyhän teidän jossakin syödä.

-- Miksi, koska minun ei ole nälkä? sanoi nuori mies.

-- En tiedä muuta kuin kaksi tunnetta, jotka voivat karkottaa nälän: surun ja koska kaikeksi onneksi näen teidät iloisena, niin se ei voi olla syynä -- ja rakkauden. Päättäen siitä, mitä lausuitte sydämestänne, voin otaksua...

-- En vastaa kieltävästi, sanoi Morrel iloisesti.

-- Ettekö kerro sitä minulle, Maximilien? jatkoi kreivi niin vilkkaasti, että huomasi, kuinka innokkaasti hän olisi tahtonut saada tietää tämän salaisuuden.

-- Olenhan tänään näyttänyt, että minulla on sydän, enkö olekin, kreivi?

Vastauksen asemesta kreivi ojensi kätensä nuorelle miehelle.

-- No niin, jatkoi tämä, -- koska tämä sydän ei enää ole teidän luonanne Vincennes'in metsässä, niin se on toisaalla, josta menen sitä etsimään.

-- Menkää, sanoi kreivi hitaasti, -- menkää, rakas ystävä. Mutta jos joudutte pulaan, niin muistakaa, että minä voin tehdä paljon tässä maailmassa, ja olen onnellinen, jos voin käyttää voimaani niiden hyväksi, joita rakastan. Ja teitä minä rakastan, tiedättehän sen, Morrel?

-- Hyvä on, sanoi nuori mies, -- muistan kyllä teitä, niin kuin itsekkäät lapset muistavat vanhempiaan tarvitessaan heitä. Jos tarvitsen teitä, ja se hetki ehkä tulee, käännyn teidän puoleenne, kreivi.

-- Hyvä, vetoan sanaanne. Hyvästi siis.

-- Näkemiin.

He olivat saapuneet Champs-Elysées'n varrella olevan talon edustalle. Monte-Cristo avasi vaunujen oven. Morrel hyppäsi kadulle. Bertuccio odotti portailla. Morrel katosi Marigny-kadulle päin, ja kreivi riensi Bertuccion luo.

-- No? kysyi hän.

-- Hän lähtee kotoaan pois, vastasi taloudenhoitaja.

-- Entä hänen poikansa?

-- Florentin, vicomten kamaripalvelija, arvelee, että hän lähtee myös.

-- Tulkaa.

Monte-Cristo vei Bertuccion työhuoneeseensa, kirjoitti kirjeen, jonka olemme nähneet, ja antoi sen taloudenhoitajalle.

-- Ottakaa tämä, sanoi hän, -- ja pitäkää kiirettä. Sitä ennen menkää ilmoittamaan Haydéelle, että olen palannut.

-- Tässä olen, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan vaunujen äänen oli tullut yläkerrasta ja katsoi säteilevänä kreiviin nähdessään hänet elossa ja haavoittumattomana.

Bertuccio poistui.

Haydée päästi valloilleen koko sen riemun, mitä tytär tuntee nähdessään jälleen isänsä, koko sen autuuden, mitä rakastajatar tuntee kohdatessaan armaansa. Vaikka Monte-Criston ilo ei ollutkaan yhtä tulvehtiva, niin se oli yhtä suuri. Kauan kärsineille sydämille on ilo samaa kuin kaste päivän polttamille kukille; sydän ja maa imevät ahnaasti virkistävän sateen, vaikka muut eivät mitään näekään. Monte-Criston kreivi oli muutaman päivän ajan ymmärtänyt sen, mitä hän ei enää tohtinut toivoakaan, nimittäin, että maailmassa oli kaksi Mercedestä ja että hän vielä kerran saattoi tulla onnelliseksi.

Hänen onnea janoava katseensa uppoutui Haydéen kosteihin silmiin, kun ovi äkkiä aukeni. Kreivi rypisti kulmiaan.

-- Herra Morcerf, sanoi Baptistin, aivan kuin tämä yksi sana olisi riittänyt hänen puolustuksekseen.

Kreivin kasvot kirkastuivat todellakin.

-- Kumpi, kysyi hän, -- vicomte vai kreivi?

-- Kreivi!

-- Hyvä Jumala! huudahti Haydée. -- Eikö kaikki vielä olekaan päättynyt?

-- En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi tarttuen nuoren tytön käsiin, -- mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse enää mitään pelätä.

-- Hänhän on tuo sama konna...

-- Se mies ei millään voi minua vahingoittaa, Haydée, sanoi Monte-Cristo. -- Kun olin tekemisissä hänen poikansa kanssa, oli minulla syytä pelätä.

-- Et voi tietää, valtiaani, kuinka kamalan tuskan vallassa olin, sanoi nuori tyttö.

Monte-Cristo hymyili ja laski kätensä tytön päälaelle.

-- Kautta isäni haudan, sanoi hän, -- vannon, että jos jokin onnettomuus tapahtuu, ei se kohdistu ainakaan minuun.

Monte-Cristo painoi tälle puhtaalle ja kauniille otsalle suudelman, joka sai kaksi sydäntä sykkimään yht'aikaa, toisen kiihkeästi ja toisen lämpimästi.

-- Hyvä Jumala, sopersi kreivi, -- sallitko minun siis vielä rakastaa...! Pyytäkää kreivi Morcerfia astumaan salonkiin, sanoi hän johdattaen nuoren tytön salaportaille.

Selitämme muutamalla sanalla tämän käynnin, jota kreivi epäilemättä odotti, mutta ehkä eivät lukijamme.

Sill'aikaa kun Mercedes järjesti tavaroitaan ja jalokiviään, sulki laatikoita ja kokosi avaimia, jotta kaikki olisi hänen lähtiessään täydessä järjestyksessä, ilmestyivät hänen huomaamattaan käytävän ikkunaan kalpeat ja synkät kasvot. Siitä paikasta saattoi nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui Mercedeksen huoneessa.

Jonkin ajan kuluttua lähti kalpeakasvoinen mies lasioven luota kreivi Morcerfin makuuhuoneeseen ja nosti vapisevalla kädellä pihanpuoleisen ikkunan verhoa. Hän seisoi siinä kymmenen minuuttia liikkumattomana ja vaiti, kuunnellen vain oman sydämensä sykintää. Nämä kymmenen minuuttia olivat hänelle pitkä aika.

Palatessaan taistelupaikalta Albert näki ikkunassa isänsä ja kääntyi poispäin.

Kreivin silmät suurenivat. Hän tiesi, että Albert oli hirvittävästi loukannut Monte-Cristoa ja että sellaista loukkausta seurasi joka maassa kuolemaan päättyvä kaksintaistelu. Albert palasi terveenä, siis kreivi oli saanut surmansa.

Ilon välke valaisi hetkiseksi Morcerfin synkkiä kasvoja, aivan niin kuin aurinko ennen vaipumistaan valaisee pilviä, jotka eivät näytä sen kehdolta, vaan sen haudalta.

Mutta, kuten olemme sanoneet, hän odotti turhaan, että poika olisi tullut ilmoittamaan voitostaan. Oli luonnollista, ettei Albert ennen taistelua ollut tahtonut nähdä isää, jonka kunnian puolesta hän meni taistelemaan, mutta miks'ei hän nyt tullut heittäytymään isän syliin kostettuaan isänsä kunnian puolesta?

Kun Albertia ei kuulunut, lähetti kreivi noutamaan hänen palvelijaansa. Tiedämme, että Albert oli käskenyt tämän kertoa kaiken aivan suoraan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin ilmestyi kreivi Morcerf portaille yllään musta pitkä takki, jossa oli sotilaskaulus, mustat housut, ja mustat hansikkaat. Hän oli nähtävästi edeltäpäin antanut määräyksensä, sillä tuskin hän oli ennättänyt laskea jalkansa viimeiselle portaalle, kun vaunut jo ajoivat esiin vajasta ja pysähtyivät hänen eteensä.

Kamaripalvelija heitti silloin vaunuihin sotilasviitan, jonka sisällä oli kaksi miekkaa, sulki vaunujen oven ja hyppäsi ajajan viereen.

Ajaja kumartui oven puoleen kuullakseen määräykset.

-- Champs-Elysées, sanoi kenraali, -- kreivi Monte-Criston luo. Nopeasti!

Piiska läimähti, ja hevoset syöksyivät eteenpäin. Viittä minuuttia myöhemmin ne pysähtyivät kreivin asunnon eteen.

Herra Morcerf avasi itse vaunujen oven ja hyppäsi maahan, kun vaunut olivat vielä miltei liikkeessä, soitti kelloa ja katosi avoimesta portista palvelijan seurassa.

Hetkeä myöhemmin Baptistin ilmoitti Monte-Cristolle kreivi Morcerfin, ja viedessään Haydéen pois Monte-Cristo käski johdattaa kreivin salonkiin.

Kenraali mitteli jo kolmatta kertaa salonkia päästä päähän, kun hän kääntyessään näki Monte-Criston seisovan kynnyksellä.

-- Herra Morcerf todellakin! sanoi Monte-Cristo rauhallisesti. -- Luulin kuulleeni väärin.

-- Niin, minä tässä olen, sanoi kreivi, ja hänen huulensa puristautuivat niin lujasti yhteen, että hänen oli vaikea puhua selvästi.

-- Minulla ei siis ole muuta jäljellä kuin kysyä syytä siihen, miksi kreivi Morcerf näin varhain tulee luokseni, sanoi Monte-Cristo.

-- Onko teillä tänä aamuna ollut kaksintaistelu poikani kanssa? kysyi kenraali.

-- Tiedättekö sen? vastasi kreivi.

-- Ja tiesin senkin, että pojallani oli täysi syy taistella kanssanne ja tehdä kaikki voitavansa surmatakseen teidät.

-- Hänellä oli todellakin siihen täysi syy, mutta siitä huolimatta näettehän, ettei hän ole minua surmannut, eipä ole taistellutkaan kanssani.

-- Ja kuitenkin hän piti teitä syynä isänsä häpeään ja koko siihen kamalaan onnettomuuteen, joka tällä hetkellä uhkaa sortaa taloni.

-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo pelottavan rauhallisesti. -- Se oli kyllä sivusyy, mutta ei pääsyy.

-- Varmaankin pyysitte häneltä anteeksi tai annoitte hänelle joitakin selityksiä?

-- En antanut hänelle mitään selityksiä, hän pyysi minulta anteeksi.

-- Ja mistä hänen menettelynsä johtui?

-- Vakaumuksesta. Ehkä oli käynyt ilmi, että tämän asian yhteydessä joku toinen oli syyllisempi kuin minä.

-- Ja kuka tuo toinen oli?

-- Hänen isänsä.

-- Vaikka olisikin ollut syyllinen, sanoi kreivi kalveten, -- niin tiedättehän, ettei syyllinen tahdo syyllisyyttään todistettavan.

-- Tiedän kyllä... Siksi odotinkin, että kävisi niin kuin kävi.

-- Odotitte, että poikani osoittautuisi raukkamaiseksi! huudahti kreivi.

-- Albert de Morcerf ei ole raukka! sanoi Monte-Cristo.

-- Kun miehen kädessä on miekka ja miekan edessä vihollinen, eikä mies taistele, niin hän on raukka. Miksi hän ei ole täällä, että voisin sanoa sen hänelle!

-- Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo kylmästi, -- en usko, että olette tullut tänne kertomaan pikku perheasioitanne. Menkää sanomaan se herra Albertille, ehkä hän vastaa.

-- Olette oikeassa, sanoi kenraali, ja hymy sammui hänen huuliltaan samassa kun oli ilmestynytkin, -- en ole tullut tänne sen vuoksi. Olen tullut sanomaan, että minäkin pidän teitä vihamiehenäni! Olen tullut sanomaan, että vihaan teitä vaistomaisesti, että mielestäni olen tuntenut teidät aina ja vihannut teitä aina! Ja koska nuoren polven miehet eivät taistele, niin meidän on taisteltava... Onko se teidänkin mielipiteenne?

-- Täydellisesti. Olin aavistanut teidän tulevan, ja tahdon lausua julki iloni sen johdosta.

-- Sitä parempi ... olette siis valmis?

-- Olen aina.

-- Tiedätte, että taistelemme, kunnes toinen meistä kaatuu? sanoi kenraali purren hammasta raivoissaan.

-- Kunnes toinen meistä kaatuu, kertasi Monte-Cristo kepeästi nyökäten.

-- Lähtekäämme siis, me emme tarvitse todistajia.

-- Emme todellakaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mehän tunnemme toisemme niin hyvin.

-- Päinvastoin, emmehän tunne toisiamme juuri ollenkaan.

-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo pysyen yhtä tyynenä, -- ajatelkaa asiaa lähemmin. Ettekö ole sama sotilas Fernand, joka karkasi päivää ennen Waterloon taistelua? Ettekö ole sama Fernand, joka oli Espanjassa ranskalaisen armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama kapteeni Fernand, joka petti, myi ja surmasi hyväntekijänsä Alin? Ja kaikki nämä Fernandit yhdistettyinä eikö heistä ole tullut kenraali kreivi Morcerf, Ranskan pääri?

-- Oh, huudahti kenraali, johon kreivin sanat iskivät kuin tulinen rauta. -- Sinä kurja raukka, joka muistutat minulle häpeääni samana hetkenä, jona ehkä minut surmaat; en, en ole sinulle outo, tiedän kyllä, että sinä, demoni, olet tunkeutunut menneisyyteeni ja jonkin soihdun valossa lukenut entisen elämäni jokaisen sivun! Mutta ehkä minun häpeässäni on vielä sentään enemmän kunniaa kuin sinun ylpeässä ilmeessäsi. Sinä tunnet kyllä minut, sen tiedän, mutta minä en tiedä kuka sinä olet, kullalla ja jalokivillä koreileva seikkailija! Pariisissa on nimenäsi kreivi Monte-Cristo, Italiassa merenkulkija Sindbad, Maltassa ties mikä, sen olen unohtanut. Mutta kysyn sinun oikeaa nimeäsi, tahdon tietää sinun todellisen nimesi kaikkien näiden monien nimien joukosta, että voisin sen huutaa taistelupaikalla, kun pistän miekkani sydämeesi.

Kreivi Monte-Cristo kalpeni pelottavasti, hurja leimu tuli hänen katseeseensa, hän syöksyi huoneensa vieressä olevaan kammioonsa ja riisui muutamassa sekunnissa kauluksensa, takkinsa ja liivinsä, puki ylleen merimiestakin ja painoi mustille kiharoilleen merimieslakin.

Sellaisena hän palasi, pelottavana, säälimättömänä, ja astui kädet rinnallaan ristissä kenraalia kohden. Kenraali oli ollut hieman ymmällä hänen häviämisestään, mutta kun hän nyt näki hänet, alkoivat hänen hampaansa kalista ja polvensa horjua, ja hän peräytyi pöydän luo etsien koukistuneilla sormillaan siitä tukea.

-- Fernand! huusi Monte-Cristo. -- Sadoista nimistäni ei minun tarvitsisi lausua sinulle muuta kuin yksi ainoa tuhotakseni sinut. Mutta tuon nimen ehkä aavistat tai muistat, sillä monista kärsimyksistäni huolimatta näytän sinulle tänään kasvot, jotka koston onni nuorentaa, kasvot, jotka varmaankin olet usein nähnyt sen jälkeen kun menit naimisiin ... Mercedeksen, morsiameni kanssa!

Kenraalin pää taipui taaksepäin, hän ojensi kätensä ja tuijotti sanattomana tätä kamalaa näkyä. Sitten hän haparoi tukea seinästä ja hiipi hiljaa ovelle asti, poistui siitä takaperin, päästäen valittavan, vihlovan huudahduksen:

-- Edmond Dantès!

Sitten hän horjui portaille valittaen kuin haavoitettu eläin, meni pihan poikki kuin humaltunut ja vaipui palvelijansa syliin sopertaen vain epäselvästi:

-- Kotiin! Kotiin!

Raitis ilma ja häpeä sai hänet matkalla niin paljon virkistymään, että hän kykeni kokoamaan ajatuksensa. Mutta matka oli lyhyt, ja kotiin tullessaan kreivi tunsi kaikkien tuskiensa palaavan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us