← Man-saaren tuomari

Man-saaren tuomari (part 3 of 3)

Part 3 of 3 · Caine, Hall, Sir, Hynynen, Ville · Public domain text

About this edition

Source: Project Gutenberg e-text #78311, public domain in the United States · text not rewritten or summarized · How RedLectern is built

 

Contents (3)

Continue:

Man-saaren tuomari (part 3 of 3)

Juuri samassa Pete kulki taloon puutarhan käytävää. Koira hyppeli iloisesti haukkuen hänen ympärillään. »Kate on kuollut!» hän toisteli. »Mies valehteli. Hän on kuollut.» Nämä sanat huulillaan hän juhnusti raskaasti taloon. Silloin hän tajusi, että sinne oli tullut joku ennen häntä. Ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet toimittaa tämän tiedon hänen aivoihinsa, olivat sen tehneet korvat. Hän kuuli äänen, jonka hän hyvin tunsi, vaikkakin sen muisto tuntui kaukaisella ja häipyneeltä, kuin jostain unten takaa, pimeyden ja unen salaperäisiltä mailta. Lempeä, hyväilevä ääni puheli: »Oma ihana lapsukaiseni. Rakas rusohohteinen, suloinen lemmikkini! Oma lemmikkini, lemmikkini!»

Pete näki naisen polvillaan kehdon vieressä molemmat kädet haudattuina siihen aivan kuin syleilläkseen nukkuvaa lasta. Päähine oli heitetty ja pää oli paljas. Valo lankesi hänen kasvoilleen ja Pete tunsi hänet. Hän vei kätensä silmilleen aivan kuin pyyhkien pois tuon näyn, mutta se kesti yhä. Hän koetti puhua, mutta kieli oli kankea. Hän seisoi liikkumattomana ja tuijotti häneen. Hän ei voinut siirtää katsettaan hänestä.

Kate kuuli ovea avattavan ja kohotti kauhuissaan päätään. Pete seisoi hänen edessään raivostunut ilme kasvoillansa. Ilme muuttui ja hän katsoi häneen kuin aaveeseen. Kuin pelko olisi hänet vallannut hän kysyi: »Kuka sinä olet?»

»Etkö sinä tunne minua?» vastasi toinen ujosti.

Näytti kuin hän ei olisi kuullut. »Se on sitten totta», luin mutisi itseksensä. »Mies ei valehdellut.»

Kate tunsi polviensa vapisevan. »Minä en ole tullut tänne jäädäkseni», hän änkytti. »Minulle sanottiin, että lapsi oli kipeä, enkä minä voinut olla tulematta.»

Vieläkään Pete ei puhunut. Katsoessaan hänen kasvonsa muuttuivat kauheiksi. Tuskan hiki kohosi hänen otsallensa.

»Etkö sinä tunne minua, Pete?» kuiskasi Kate avuttomana.

Yhä Pete seisoi katsellen häntä terävin, melkein uhkaavin ilmein.

»Minä olen Katherine», sanoi Kate katse maahan luotuna.

»Katherine on kuollut», sai Pete hajamielisesti sanotuksi.

»Oh, oh!»

»Hän lepää haudassaan», toisti Pete.

»Oh, jospa hän todellakin olisi päässyt hautaan!» sanoi Kate peittäen kasvonsa käsillään.

»Hän on kuollut ja haudattu ja mennyt ainaiseksi pois tästä talosta», lisäsi Pete.

Hän ei suinkaan ajatellut ajaa häntä ulos, hän vain lausui tarkoituksettomia sanoja suunnattomassa tuskassansa, mutta Kate ymmärsi ne poistumiskäskyksi.

Seurasi hetken äänettömyys, ja sitten Kate virkkoi paljastaen kasvonsa: »Minä ymmärrän — kyllä minä ymmärrän, minä menen. Minun ei olisi pitänyt tullakaan takaisin — minä tiedän sen. Mutta minä menen nyt. Minä en kiusaa sinua kauemmin. Minä en enää milloinkaan palaa.»

Hän suuteli lasta intohimoisesti. Pienokainen hieroi kasvojaan pienellä nyrkillänsä, mutta ei herännyt. Kate veti päähineen paikoilleen ja laski harson silmillensä. Sitten hän vaikeasti nousi seisoalleen, seisoi hetkisen katsellen ympärilleen, päästi heikon huudahduksen ja hävisi ovesta.

Kun hän oli mennyt lyyhähti Pete sanaa virkkamatta ja päästämättä pienintäkään huudahdusta tuolille lieden ääreen, vei kätensä kehdon laidalle ja alkoi heiluttaa. Hetkisen kuluttua hän kohotti päänsä katsellen taaksensa kuin olisi juuri herännyt tuntoihinsa ja virkkoi: »Mitä?»

Sieluun sopii kerrallaan vain yksi järkyttävä tunne. Vasta nyt Pete alkoi puhella itselleen: »Hän on elossa! Hän on täällä!» Ilma talossa tuntui muuttuvan suloiseksi hänen läsnä-olostansa. Vaiti!

Hän nousi seisoalleen. »Kate!» hän huusi hellästi, hyvin hellästi, aivan kuin hän olisi lähellä ja aivan juuri astunut kynnyksen yli.

»Kate!» hän huudahti äänekkäämmin.

Sitten hän meni eteiseen ja hoippui pitkin käytävää huudellen uudestaan ja uudestaan äänessään sanomaton tuska ja hellyys:

»Kate!» Kate! Kate!»

Mutta Kate ei kuullut häntä. Pete seisoi ja työnsi porttia avatakseen sen, kun äkillinen tuska lävisti hänen olentonsa ja valitus kohosi hänen rinnastaan.

»Parasta on, että hän on kuollut», hän ajatteli ja palasi hoiperrellen kuin juopunut takaisin taloon.

Hiillos näytti mustalta, kuin olisi se sammunut. Hän istahti tuolilleen pimeässä pureskellen sormiaan, ettei huutaisi.

VIII.

Kynttiläin valaisemassa käräjäsalissa julisti tuomari tuomion.

»Vangittu», hän sanoi, »teidän maanmiestenne muodostama valamiesoikeus on havainnut teidät syylliseksi inhoittavimpaan petokseen. Te olette pettänyt tietämättömiä, kavaltanut varomattomia, valehdellut yksinkertaisille ja ryöstänyt köyhiltä heidän osansa. Te olette perustanut elämänne valheelle ja nyt vanhalla iällänne johtaa se teidät turmioon. Raaempina aikoina kuin meidän teidän rikoksenne olisi saanut toisen nimen; sitä olisi sanottu noituudeksi eikä petokseksi ja siitä olisi tuomittu kuolemaan. Nyt sen sijaan on oikeus tuominnut teidät vuodeksi vankeuteen Rushen linnaan.»

Tuomarin puhuessa oli Musta Tom seisonut kalju pää painuksissa pyyhkien silmiänsä karkean nuttunsa hihalla, mutta päästyänsä ulos hän oli saavuttanut entisen rohkeutensa ja arkailemattomuutensa.

»Te olette oikeassa, herra tuomari», hän huusi. »Noituus ei enää elätä. Nykyjään kannattaa vain uskonnolla lyödä rumpua ja tehdä rahaa. Teidän ystävänne Caesar on viisas, hyvä herra. Sanokaa hänelle terveiseni, herra tuomari, ja koettakaa itse elää oman tekstinne mukaan.»

»Jos minun ahkeruuteni ja kuntoni», kuului juhlallinen ääni ovesta — »ja mitäs sanotaankaan sanassa? — 'Joka ei pidä huolta huoneensa hallituksesta, on pahempi kuin Jumalan kieltäjä.' Mutta Herra on minun kilpeni. Miksi minä puolustaisin itseäni? Minä olen mato enkä ihminen, sanotaan psalmissa.»

»Siinä on psalmi oikeassa, Caesar», huusi Musta Tom kahden konstaapelin välistä.

Sill'aikaa kuin syntyi melua vangin äänekkään kuljetuksen vuoksi, puhui oikeuden sihteeri tuomarille. Nyt juuri oli ilmoitettu tutkittavaksi toinenkin asia — itsemurha-yritys — muuan nainen oli koettanut hukuttaa itsensä satamassa — ottaisiko hänen kunnianarvoisuusuutensa asian tutkittavaksi nyt vai jättäisikö sen pormestarille.

»Me otamme asian esille heti», vastasi tuomari »Sitä pikemmin pääsee naisraukka vapaaksi.»

Nainen johdettiin sisään. Hän oli enemmänkin märän ryysynyytin kuin elävän ihmisen näköinen. Vaippa, joka märkänä näytti mustalta ja päähine peittivät hänet kokonaan. Kasvotkin näyttivät mustilta, sillä harso oli märkä ja painunut tiukasti kiinni piirteitä myöten. Muutamat ihmiset käräjäsalissa tunsivat hänet huonosta valaistuksesta huolimatta. Se oli sama nainen, jonka he olivat nähneet ennen oikeuden alkua saapuvan kaupunkiin.

Puoliksi vedettynä puoliksi nojaten konstaapelien käsiin hän laahautui syytettyjen penkille. Hän tarttui kaksin käsin johteeseen, ettei kaatuisi. Hänen päänsä oli syvälle painunut värisevien olkapäitten väliin ja näytti kuin häpeän ja alennuksen tunto olisi raadellut koko hänen olentoaan.

»Naista ei olisi pitänyt tuoda esille tuossa tilassa, sanoi tuomari — »sukkelaan sitten, antaa asian päättyä niin pian kuin suinkin.»

Todistukset olivat lyhyet. Muuan torilla vartiossa oleva konstaapeli oli kuullut huudahduksen laiturilta. Saavuttuaan paikalle hän oli nähnyt satamamestarin kantavan naista laiturin portaita ylös. Herra Quarry oli satamakonttorista tullessaan nähnyt naisen kiitävän ohi kuin tuulispään. Hetkistä myöhemmin hän oli kuullut parahduksen ja juossut toisille portaille. Laivahaalla hän oli saanut naisen kiinni, mutta tämä oli vastustellut ja koettanut hukuttaa itsensä.

Tuomari tarkasteli kiinteästi syytettyä. »Tiedetäänkö hänestä mitään muuta?» hän kysyi.

Sihteeri selitti, että hän näyttää täällä vieraalta, mutta kieltäytyy antamasta itsestään mitään selityksiä. Silloin astui poliisikersantti aidakkeen luo. Mahtipontisella äänellä tämä suurellinen pikku mies kyseli vangitulta monia asioita. Mikä hänen nimensä oli. Ei vastausta. Mistä hän tuli. Ei vastausta. Mitä hänellä oli Ramseyssä tekemistä. Ei vieläkään mitään vastausta.

»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoi kersantti, »epäilemättä tämä on niitä haaksirikkoutuneita olentoja, jotka kesäiseen aikaan kulkeutuvat saaremme rannoille. Köyhimmät niistä eivät voi päästä täältä pois sitten, kun matkailuliike loppuu, ja niin he kiertelevät tällä saarella levittäen ruttoa ja turmiota, mihin ikinänsä he jalallansa astuvat.»

Sitten hän kääntyi uudestaan penkille kokoonkyyristyneeseen, vapisevaan olentoon ja virkkoi. »Nainen, oletteko te kelvottomia katujen kiertäjiä?»

Naiselta pääsi valitushuuto, kädet irtautuivat kaiteesta ja hän painautui selkänojaa vasten, työnsi syrjään märän hunnun ja peitti kasvonsa käsillään.

»Lopettakaa kuulustelu, herra Cawne», sanoi tuomari kiivaasti ja kuului liikettä ja puheen sorinaa hänen takanansa. »Me emme saa pidättää tätä naista hetkeäkään kauempaa.»

Hän nousi, nojautui kädet ristissä edessänsä kaiteen yli, katseli naista ja sanoi niin hiljaa, että vain hän olisi sen kuullut, ellei salissa olisi vallinnut sellainen kuoleman hiljaisuus: »Onneton vaimoparka, eikö täällä ole ketään joka voisi vastata teidän puolestanne?»

Pidätetty painoi päänsä vieläkin alemma ja alkoi itkeä.

»Kun nainen on niin onneton, että tahtoo riistää itseltään elämän, sattuu joskus, ikävä kyllä, että on joku toinen, joka on osallinen hänen onnettomuuteensa, joku joka viettelee häntä rikokseen.»

Tuomarin ääni oli lempeä kuin hyväily.

»Jos tässä on niin asian laita, tulisi teidän sanoa se. Hänen tulisi seistä teidän rinnallanne se olisi oikeus ja kohtuus. Onko täällä ketään, joka tuntee teidät?»

Vanki itki nyt hillittömän katkerasti.

»Ah, me emme tahdo tuottaa ikävyyksiä kenellekään. On naisen luonnon mukaista kuinka syvälle hän lieneekin langennut ja kuinka suuri olkoonkin hänen onnettomuutensa — että hän tahtoo kuitenkin suojella tuota rakasta vihamiestään. Heikoinkin nainen on tässä suhteessa väkevä ja kaikki hyvät ihmiset osaavat antaa sille arvon. Mutta lailla on oma tehtävänsä ja tällaisessa tapauksessa on lieventäviä asianhaaroja olemassa.»

Nainen valitti ääneen.

»Älkää pelätkö, tyttöparka. Kukaan ei saa tehdä teille mitään pahaa. Rohkaiskaa mielenne ja katsokaa ympärillenne. Onko täällä ketään, joka voisi puhua teidän puolestanne — joka voisi kertoa meille, miten te olette tullut sinne, missä te nyt olette?»

Nainen antoi käsiensä pudota alas, kohotti päänsä ja katsoi tuomariin, kasvot kasvoja, silmä silmää vasten.

»On», hän sanoi, »on yksi!».

Tuomarin kasvot kalpenivat, silmät kiilsivät, katse harhaili, huulet vapisivat — hän puri niitä, että veri juoksi.

»Viekää hänet suojaan», hän mutisi; »katsokaa, että hänestä pidetään hyvää huolta.»

Salissa syntyi liikettä ja tohinaa. Kaikki olivat tunteneet vangin ulos vietäessä, vaikkakin häpeä ja kurjuus olivat häntä suuresti muuttaneet. »Peter Quilliamin vaimo!» — »Caesar Cregeenin tytär — missä mies itse on?» »Ei olekaan siis totta, mitä on kerrottu — hän ei olekaan kuollut, vaan paljon pahemmin.» »Voi, Herra, kuinka surullista!» — »Ajattelepas tuomarin asemaa!»

Kun Kate oli mennyt, olisi istunnon pitänyt heti päättyä, mutta tuomari viipyi vielä paikallansa. Verho oli hänen silmissänsä ja hän näki kaikki sumun läpi. Hän näytti olevan suunniltansa ja samalla ujostelevan. Hänen jäseniään raateli tuska ja hän näki merkillisiä näkyjä. Hänestä tuntui kuin raskas, näkymätön käsi olisi laskeutunut hänen päälaellensa.

Pöytäkirjuri kohtasi hänen katseensa, ja silloin hän nousi mutisten jonkin anteeksipyynnön, tarttui käsinojaan ja koetti laskeutua tuomarin korokkeelta alas. Seuraavana hetkenä hänen palvelijansa Jem-y-Lord oli hypähtänyt hänen luoksensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä hän torjui hänen apunsa.

Tuomarin korokkeelta johtaa kolme askelmaa lattialle ja toisella puolella on käsinoja. Päästyänsä portaille hän horjui, mutisi epäselvästi jotakin ja kaatui suulleen. Sen nähdessään olivat ihmiset hypähtäneet ylös; ja monet riensivät hänen avuksensa.

»Peräytykää! Hän on vain pyörtynyt», huudahti Jem-y-Lord.

»Se on paljoa pahempaa», väitti kersantti. »Toimittakaa hänet vuoteeseen ja kutsukaa heti tohtori Mylechreest.»

»Mihinkä me voimme hänet viedä?» kysyi joku. »Jalavaharjussa on huone häntä varten», selitti toinen. »Ei, ei sinne», epäsi Jem-y-Lord.

»Se on lähimpänä eikä ole aikaa hukata», päätti kersantti.

Sitten he nostivat hänet ylös ja kantoivat peruukkeineen ja tuomarin virkapukuineen Peten taloon.

IX.

Joskus tapahtuu henkisiä järkytyksiä, jotka vaikuttavat samalla tavalla kuin maanjäristys vankilan alla vankikopit avautuvat, vangit pakenevat. Jonkun ajan kuluttua Pete tajusi, että hän istui pimeässä, ja hän nousi sytyttääkseen kynttilän. Etsien kynttiläjalkaa ja tulitikkuja hän meni pöydältä kaapille, kaapilta pöydälle ja pöydältä taaskin kaapille, jatkaen samaa uudestaan ja uudestaan ollenkaan tajuamatta, että hän kiersi ympäri samoja jälkiänsä. Kun kynttilä vihdoin oli sytytetty, hän hiipi saliin kuin unissavaeltaja. Hän pisti sen uuninreunalle ja istahti jakkaralle. Järkytetyssä mielessänsä hän luuli näkevänsä epäselviä olentoja leijailevan ympärillään. »Kas, minun työkaluni», hän ajatteli ottaen käteensä kurikan ja kaksi meisseliä. Hän istui nämä kädessään, kun hänen silmänsä sattuivat kynttilänjalkaan, samaan, josta kynttilä oli sammunut. »Minä ajattelin sytyttää kynttilän», hän muisti ja ottaen sen käteensä meni arkihuoneeseen. Palattuaan sieltä palava kynttilä kädessä hän huomasi, että nyt paloi kaksi. »Minä luulen, että olen järjiltäni», hän ajatteli ja puhalsi toisen sammuksiin. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin unohti, että oli jo ajatuksensa toteuttanut ja puhalsi toisenkin sammuksiin.

Hän ei käsittänyt, ettei kaikki ollut, kuten olla piti, niin sekaisin oli hänen tajuntansa. Hänen silmänsä näkivät outoja esineitä kaikkialla — ne kasvoivat luvattoman suuriksi ja uhkasivat häntä. Hänen korvansa kuulivat ääniä — ne pitivät hirvittävää melua hänen päässään.

Huone ei ollut aivan pimeä. Silloin tällöin pilkistivät kuun kalpeat säteet sisään akkunasta, mutta katosivat taas melkein samassa. Kuun yli leijailivat vihaiset pilvet jättäen sen toisinaan vapaaksi, toisinaan taas peittäen. Pete istui jakkaralla, joka nyt oli valaistu, nimetön kivi sen sijaan oli varjossa nojallaan seinää vasten. Hän tarttui taaskin työkaluihinsa ajatellen jatkaa työtään. »Hiljaa!» hän virkahti alkaessansa. Hänen aivoissaan jyskytti ja takoi, niin että hän luuli jonkun pitävän melua huoneessa. Tämä työ oli pyhitetty. Äänettömänä ja juhlallisin ilmein hän sitä aina teki.

Kil-kal! Kil-kal! Kauanko hän siinä työskenteli, ei hän tiennyt. On hetkiä, joita ei voi aikayksiköillä mitata. Rautataltan ja vasaran epämääräisesti työskennellessä jokin väistyi niiden edestä. Kuului kumea jymähdys, niinkuin kivi olisi huoannut. Niinkuin salama olisi iskenyt sen sileään pintaan, hän oli jakanut sen kahtia. Osat putosivat hänen jalkoihinsa toinen toiselle puolen. Vasta sitten hän muisti, että kivi oli tarpeeton. »Minä en siitä nyt enää välitä», hän ajatteli. Kaikki oli nyt yhdentekevää.

Istuen paikoillaan, kurikka riippuvassa kädessään, kuun häilyvässä valossa hän tunsi, että koko maailma oli särkynyt pirstaleiksi. Hänen molemmat epäjumalansa olivat kaatuneet yhdellä kertaa — hänen vaimonsa ja hänen ystävänsä. Ne kultaiset siteet, jotka olivat kiinnittäneet häntä elämään, olivat katkenneet. Kun köyhyys oli tullut, hän oli kohdannut sitä valittamatta; kun kuolema oli uhannut, hän oli rohkeasti katsonut sitä silmiin. Mutta nyt hän oli menettänyt vaimonsa ja ystävänsä — ne, joita hän oli rakastanut, olivat pettäneet hänet, ne joita hän oli jumaloinut, olivat hänet kavaltaneet — hän oli vararikon tehnyt ja murtunut mies. Ääretön tuska ja epätoivo oli kaikesta jäänyt jäljelle.

Kun toivo on mennyt, voi tuska joskus muuttaa ihmisen eläimeksi. Kehdosta kuului valittavaa itkua ja melkein tajutonna hän tallusti keinuttamaan sitä. Tuli, joka oli palanut tummana tuhan alla, oli vapautunut ja loisti taas kirkkaina liekkeinä, ja sen valossa lapsi katseli häntä Philipin silmillä. Tuo katse kulki kuin miekan terä hänen sydämensä läpi. Hän oli vielä yksinäisempi ja hylätympi kuin oli luullutkaan. »Rauhoitu lapseni», hän virkkoi ajattelematta sanojensa merkitystä. Hänen lapsensa? Hänellä ei ollut lasta. Sekin lohtu oli häneltä riistetty.

Silloin valtasi hänet viha, joka esti järjen himmenemästä. Ellei hän olisi tuntenut vihaa, hän olisi ollut vähemmän kuin ihminen tai enemmän. Hän muisti, mitä lapsi oli hänelle ollut. Hän muisti, mitä se oli ollut silloin, kun tuli maailmaan ja myöskin silloin, kun hän oli luullut vaimonsa kuolleeksi. Hän muisti, mitä se oli ollut kun kuolema sitä uhkasi ja sen jälkeen, kun kuolema kulki ohitse. Liha hänen lihastansa, veri hänen verestänsä, luu hänen luustansa ja sydän hänen sydämestään. Ei vain osa hänestä, vaan hän itse kokonaan, kaikkineen.

Mikä valhe, mikä petos, mikä harhaluulo, mikä pilkka. Tämän kaiken oli Kate tehnyt. Oh, miten hyvin hän olikaan voinut säilyttää tuon salaisuuden. Hän oli ajatellut, että se ei koskaan tulisi julkisuuteen, mutta lapsi oli sen kavaltanut. Lapsen kasvot olivat kertoneet koko totuuden.

»Ja kuitenkin minä olen nähnyt hänen polvistuvan kehdon ääreen ja rukoilevan: 'Jumala siunaa pientä lapsukaista ja sen isää ja äitiä — —'»

»Miksi ei hän ollut tappanut häntä? Kauhea harhakuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen: hän oli tappanut Katen ja meni sitten tuomarin eteen sanoen: Vangitse minut; minä olen murhannut hänet, koska sinä olit hänet häväissyt. Tuomitse minut kuolemaan, mutta muista, että Jumala elää ja Hän tuomitsee sinut helvettiin.»

Kuinka surkeata tämä oli — kuinka säälittävää. Raivon tunne muuttui äkkiä hellyydeksi ja hän ajatteli Katea juuri sellaisena kuin oli hänet äsken nähnyt polvistuneena kehdon ääreen, kuten vainottu, villi otus, joka käpäliään kohottaen päästää viimeisen, surullisen tuskan parahduksen. Hän muisti hänen muuttuneen ulkomuotonsa, kuinka kalpea hän oli ollut takan valossa, niin laiha ja kulunut ja hänen raivonsa kääntyi Philipiin. Sen kukan, jota hän oli tahtonut ylpeänä kantaa rinnallaan, Philip oli riistänyt ja heittänyt pimeyteen. Kirous hänelle, kirous hänelle!

Kate oli hylännyt kaikki tämän miehen tähden — puolison, lapsen, isän, äidin, ystävät, hyvän nimensä, itse taivaan autuuden. Kuinka hän olikaan häntä rakastanut! Ja kuitenkin Philip oli hävennyt häntä, piiloittanut hänet, vavissut joka hetki, että joku keksisi hänen piilopaikkansa. Kirottu olkoon hän, kirottu, kirottu!

Suunnattomassa vihassaan Pete tuli ajatelleeksi itseäänkin. Mustasukkaisuuden tunne oli liian alhaista hänelle, kuten kaikille suurille sieluille. Mutta tämä yksinkertainen mies oli kuitenkin jotakin ajatellut ystävyyden suuruudesta ja ihanuudesta. Se oli niinkuin kaksi yhteen juoksevaa virtaa, jotka kätkevät taivaan povellaan. Mutta Philip oli työntänyt häntä eroon itsestänsä, kaivanut kuilun heidän välilleen ja kuitenkin kiskoi häntä luokseen. Hän oli paljastanut hänelle koko alastomuutensa — paljastanut koko sielunsa köyhyyden ja kurjuuden.

Pala palalta Pete palautti mieleensä viime kuukausien tapahtumat. Hän muisti sen yön, jolloin Kate oli kadonnut, jolloin hän oli mennyt Ballureen ja huutanut valaistuun ikkunaan: »Minä olen lähettänyt hänet Englantiin», toivoen voivansa peittää hänen virheensä. Sinäkin hetkenä Philip oli tiennyt kaiken, — missä hän oli (sillä hän oli siellä, minne hän itse oli hänet lähettänyt), miksi hän oli mennyt ja että hän oli mennyt ainiaaksi. Kirottu olkoon hän, kirottu!

Pete ajatteli kirjeitään — ensimmäistä, jonka hän oli näyttänyt Philipille, toista, jonka hän oli lukenut hänelle ja kolmatta, jonka Philip oli kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Hän muisteli niitä väärennyksiä, joita hän oli tehnyt säilyttääkseen hänen nimensä tahrattomana. Niitä keksintöjä, joita oli käyttänyt hyväksensä tehdäkseen kertomuksensa uskottavaksi, pieniä valheita, joita oli tehnyt rakkautensa vuoksi, hassutteluja, joihin oli vertavuotavin sydämin antautunut. Ja sitten kaikki terveiset. Lähetykset lapselle, terveiset tuomarille itsellensä, ja tuomari oli istunut siinä ja nähnyt tämän kaiken, kuten aurinko tunkeutuu lasin läpi, mutta ei ollut antanut pienintäkään merkkiä eikä puhunut sanaakaan. Hän oli pitänyt kädessänsä toisen värisevää, verta vuotavaa sydäntä silloin, kun hänen omansa oli kätketty kiviseen vuoreen. Kirottu olkoon hän, oi, Jumala, kirottu!

Pete muisti sen illan, jolloin Philip oli tullut kertomaan hänelle, että Kate oli kuollut ja kuinka hän oli lohduttanut itseään sillä ajatuksella, ettei hän ollut aivan yksin suuressa surussaan, koska hänellä oli ystävänsä luonaan. Hän ajatteli matkaa haudalle, itse hautaa — toisen hautaa, miten hän oli polvistunut sille ja rukoillut ääneen Philipin kuullen: »Anna minulle anteeksi, rakas onneton tyttöni.»

»Millä tavalla minä tapan hänet!» ajatteli Pete. Hän oli tuomari, vieläpä ensimmäinen tuomari ja hänellä oli runsaasti valtaa ja kunniaa. Häntä jumaloitiin hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi, rakastettiin hänen armeliaisuutensa tähden. Oi, Jumala, Jumala! On olemassa intohimoja, jotka niin valtaavat ihmisolennon, että he menettävät kaikki lahjansa, yksin puhekyvynkin ja alentuvat eläimen tasalle. Kauheasti mölähtäen Pete meni takaisin saliin ja tarttui kurikkaan. Hänen mieleensä oli välähtänyt se hullu ajatus, että hän tappaa Philipin tämän istuessa tuomarin penkillä, koska hän häpäisi ja jalkoihinsa tallasi sen lain, jonka valvoja hän oli. Se hirvittävä oikeus ja tuomio, joka sisältyi tähän ajatukseen, sai hänen korvansa humisemaan. Hän näki itsensä pitämässä tuomaria kurkusta ja kuuli huutavansa ihmisille: »Te luulette, että tämä mies on oikeudenmukainen tuomari — hän on vain valkeaksi sivuttu hauta. Te luulette, että hän on rehellinen kuin aurinko — hän onkin petollinen kuin meri. Hän on ryöstänyt minulta vaimon ja lapsen ja itse taivaan portilla hän on sokaissut minua helvetillisillä valheilla. Oikeudenhetki on tullut ja nyt minä maksan hänelle — noin — ja noin.»

Juopuneena vihansa vimmasta ei hän voinut jatkaa puhetta. Häneltä pääsi mörisevä huuto ja hän heitti kädestään kurikan, joka pyöri lattialla yhä pienemmissä ympyröissä. »Ei, omin käsin, omin käsin minä sen teen», hän ajatteli. Hän tahtoi kuristaa Philipin ja sitten tappaa kaikki, jotka tulevat hänen tielleen pelkästä tappamisen halusta. Miksi ei? Hän oli nyt astunut rajalinjan toiselle puolen. Mikään ei ollut enää pyhää. Koko maailma oli villi erämaa, jossa metsänpedot valtoinaan temmelsivät. Kuin kahleihin sidottu peto hän heittäytyi ovea vasten, tyrkkäsi sen auki ja syöksyi käytävälle.

Siellä hän äkkiä pysähtyi. Hän kuuli kohisevan äänen kadulta, sellaisen kuin aallot synnyttävät luolaan syöksyessään. Joukko ihmisiä astui portista sisään. Muutamat kävivät raskain askelin aivan kuin ruumista kantaen. Toisilla oli lyhtyjä käsissä, ja toisilla oli päihin sidottuja soihtuja, jollaisia kalastajat käyttävät kokiessaan verkkojaan yön pimeässä.

»Kuka siellä?» huusi Pete äänellä, joka paremminkin muistutti ulvontaa.

»Teidän ystävänne», vastasi joku.

»Minun ystäväni? Minulla ei ole yhtään ystävää», huusi Pete melkein mörisevällä äänellä.

»Hän näyttää kuolleelta», kuului ääni pimeässä.

Pete ei sitä kuullut. Kun hän näki ihmisjoukon ja valot, jotka välkkyivät siellä täällä, hän ajatteli, että Philip tulee taaskin, kuten niin monta kertaa ennenkin hänen luokseen suuressa loistossaan ja kunniassaan ihmisjoukon seuratessa ja osoittaessa hänelle suosiotaan.

»Missä hän on?» hän huusi. »Hän on täällä», hänelle vastattiin.

Ja sitten neljä voimakasta miestä kantoi Philipiä käytävää pitkin. Hänen päänsä riippui sivulla ja heilui jokaisella askeleella, kasvot olivat valkeat kuin peruukki hänen päässään ja tuomarinviitta viisti maata.

Äkkiä syntyi haudan hiljaisuus ja Pete vetäytyi taapäin kauhusta ja pelosta. Kuin salama taivaasta olisi iskenyt hänen jalkoihinsa ja häikäissyt hänen silmiensä valon.

Kuollut.

Hänen vihansa oli asettunut, raivonsa särkynyt murskaksi kalliota vasten. Kuohuva vimma oli hävinnyt tämän kauhun-kuninkaan läsnäolon vuoksi. Musta henki oli kulkenut hänen edellään ja siepannut uhrin hänen kädestään. Hän oli tullut ulos tappaaksensa tuon miehen ja tuossa häntä tuotiin hänen kotiinsa kuolleena.

Kuolleena? Silloinhan hänen syntinsäkin oli kuollut. Jumala hänelle anteeksi suokoon. Jumala suokoon hänelle anteeksi, mihin ikinä hän lienee mennytkin. Peräydy takaisin, sinä turmeltunut ihminen!

Oi kuolema, sinä mahtava, armahtava ystävä. Sinä olet pelastava, vapahtaja, anteeksiantaja ja rauhan rakentaja. Jo sinun kasvojesi varjo sammuttaa vihan ja kostonliekin; sinun pelkkä siipiesi suhina asettaa hulluuden raivon ja muuttaa vihan rakkaudeksi ja kirouksen siunaukseksi.

X.

Autiossa, paljaaksi ryöstetyssä talossa oli yksi huone, johon ei oltu koskettu. Se oli se huone, joka oli varattu tuomarille. Philip makasi vuoteella liikkumattomana ja ilmeisesti kuolleena. Jem-y-Lord seisoi jalkapäässä käsiänsä väännellen. Pete istui pääpuolessa matalalla jakkaralla, nojaten päätään polviinsa. Nancy, joka oli palannut Sulbysta, puhalteli takkaan voimainsa takaa saadakseen tulen syttymään. Pieni joukko miehiä oli kokoontunut yhteen kuin lammaskatras oven viereen.

Joku väitti, että tuomarin sydän vielä lyö. Toisesta huoneesta haettiin pieni, norsunluulla reunustettu käsipeili ja asetettiin hänen suunsa eteen. Kun peiliä sitten kohotettiin, huomattiin lasissa kevyt höyryn jälki.

Tämä pieni pilvenhattara peilin pinnalla herätti heissä enemmän toivoa kuin loistava valojuova, joka ilmaisee enkelin kulkevan vedenpinnalla. Jem-y-Lord otti sienen ja alkoi sillä kostutella kylmää otsaa. Vähitellen alkoivat miehet esitellä vanhojen vaimojen erinomaisia parannuskeinoja. Joku muisti, että hänen isoäitinsä aina pani suolaa ihmisten sieramiin silloin, kun he näyttivät aivan kuolleilta. Toinen kertoi, että juuri samana päivänä, jolloin Rauta-Christian oli kuollut, oli hänen isänsä pudonnut varsan selästä ja maannut kaksitoista tuntia tunnotonna ja kun seppä oli iskenyt suonta, oli hän heti paikalla avannut silmänsä.

Puolisen tuntia sitten oli tohtori mennyt Ballaughiin ja mies oli lähetetty ratsain noutamaan häntä. Mutta matkaa oli kaksitoista peninkulmaa, yö oli pimeä ja kestäisi ainakin tunnin, ennenkuin hän palaisi takaisin.

Joku taputti Peteä olalle ja ehdotti jotakin.

»Mitä?» hän vastasi hajamielisesti.

»Hän on suunniltansa», he kuiskailivat. Miesparalta ei voinut saada ainoatakaan viisasta vastausta. Hän oli saanut iskun ja vieläkin vaikeampi isku oli hänellä edessä. He keskustelivat matalalla äänellä Katesta ja Ross Christianista: he surkuttelivat Peteä, mutta vielä enemmän heidän mielensä oli paha tuomarin vuoksi.

Tuomarin peruukki oli otettu irti ja heitetty pukeutumispöydälle. Se oli siinä ylösalaisin ja ammotti kuin vanhan vaimon yömyssy. Sen mukana oli hänen tukkansa vedetty sivulle ja levinnyt tyynylle. Mustaa tuomarin vaippaa ei oltu riisuttu, vaan se oli avattu edestä niin, että kurkku jäi vapaaksi. Philipin toinen käsi riippui sängynlaidalla ja tuo kapea laiha käsi oli kylmä, vihertävä ja läpinäkyvä kuin marmori.

Tämän käden vieressä Pete istui kumarassa. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voimiansa voidaksensa nyt tarttua siihen. Kylmät sormet olivat hänen kourassaan ja hänen kuumat kyyneleensä kostuttivat niitä. Muistellessaan sitä rikosta, jonka oli aikonut juuri tehdä, hän kauhistui itseänsä. Tuossa oli hänen ystävänsä, hänen lapsuutensa ystävä, hänen ainoa ystävänsä koko elämässä. Hän ei ollut enää tuomari, oli vain ihminen. Hän ei ollut enää mieskään, vaan lapsi. Kauheat vuodet raskaine suruineen ja kuormineen olivat häipyneet mielestä. Unohdetut päivät palasivat takaisin — päivät, jotka aikoja sitten oli haudattu muistojen kätköihin. He olivat molemmat taaskin poikia. Toinen oli pieni, vaalea veitikka samettipuvussa ja toinen suuri, kudotussa lakissansa; pieni puhui lakkaamatta, hän oli aina äänessä: suuri vain kuunteli, kuunteli aina, pienempi ehdotellen, suurempi hyväksyen, pieni johtaen, suuri seuraten, pieni katsellen ylös ja kuitenkin alas, suuri katsellen alas ja kuitenkin tavallansa myöskin ylös. Oi, ne onnelliset, iloiset ajat, enenkuin viha ja mustasukkaisuus ja raivo ja hullu murhahalu oli pimentänyt heiltä auringon valon! Ne muistot, jotka herättivät suurinta hellyyttä Peten mielessä hänen siinä istuessaan ja hyväillessään elotonta kättä, liittyivät niihin suurtöihin, jotka hän oli suorittanut Philipin hyväksi — kuinka hän oli tapellut hänen puolestansa ja piesty veriin asti hänen tähtensä ja kuinka Musta Tom häntä vielä kotiin tultuaan sen vuoksi löi. Mutta oli vielä toisia muistoja, jotka olivat melkein yhtä helliä. Philipin tuli jättää koti matkustaaksensa King Wilhamsiin kouluun, ja Pete vaivasi hidasta päätänsä, mitä hän antaisi hänelle lähtiessä lahjaksi. Päätös oli sitäkin vaikeampi tehdä, kun hänellä ei ollut mitään annettavaa. Lopuksi hän oli päättänyt tehdä hänelle pajupillin — ainoan esineen, jonka hänen kömpelöt sormensa saattoivat valmistaa. Puukollansa hän oli laittanut uhkean pajunvesan, kuorinut sen, uurtanut sen ja nyt se vonkui kuin sumutorvi. Aamu oli kylmä ja hänen jalkansa paljaat, mutta hän ei vähääkään välittänyt kylmästä; hän ei sitä tuntenut — ei, sellaista ei kannattanut ajatella. Hän oli piiloittautunut pensaaseen Balluren portin taakse odottamaan postivaunuja, joilla Philipin tuli matkustaa. Sill'aikaa silitti ja kiilloitti hän pilliään kiiltäviin housuihinsa ja koetteli viimeisen kerran sen äänen sointua. Vihdoin tuli Crow ja Philip riensi ulos uusissa polvihousuissansa ja kouluhatussansa. »Ptruu, ptruu, nousepas ylös ja nyt lähdetään.» Ja niin he lähtivät eikä Philip ollut ollenkaan nähnyt häntä, ei edes kääntänyt päätään, ja Pete istui pistelevässä pensaassa ja jalkoja paleli ja surusta hänen huulensa värähtelivät, ja nyt täytyi luo pilli pistää omaan taskuun.

Hän huokasi raskaasti muistellessaan näitä surullisia tapauksia, mutta samalla kuului heikkoa ääntä vuoteesta. Se oli hiljaista, houreissa lausuttua mutinaa, niin vienoa kuin mehiläisen surina, mutta kuitenkin Pete kuuli sen.

»Peittele minua, Pete», sanoi Philip unissaan ääneen.

Philip eli. Jumalan olkoon kiitos! Jumalan olkoon kiitos!

Kuiskaus kuuluu joskus kauemmaksi kuin huuto. Miehet kuiskasivat uutisen käytävään, käytävästä se levisi portaalle, portaalta arkihuoneeseen, arkihuoneesta pihalle, jonne suuri ihmisjoukko oli kokoontunut pimeään tarkastaen akkunoita, ja lakkaamatta tuijotellen tuohon taloon, jonka yllä kuoleman enkeli leijaili.

Sinä hetkenä syntyi huoneessa sorinaa kuin sammakko-lammikossa. »Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty», huudahti joku. »Hänen armonsa ulottuu iankaikkisesta iankaikkiseen» lisäsi toinen. »Mitä hän sanoo?» tiedusteli kolmas. »Päästään on sekaisin ja hourailee, miesparka», tiesi neljäs.

Pete ajoi heidät ulos jok'ikisen — paitsi Jem-y-Lordia, joka kostutteli yhä tuomarin kasvoja ja availi hänen käsiänsä, jotka puristuivat suonenvedon lapaisesti nyrkkiin.

»Ulos täällä! Menkää tiehenne!» huusi Pete käheästi.

»Ei maksa vaivaa suuttua hänelle nyt — miesparkaa on kohdannut kovat koetukset», he mutisivat ja menivät tiehensä.

Jemmy ei kuitenkaan ollut mielissänsä heidän poistumisestaan. Häntä peloitti jäädä yksin Peten kanssa — hän pelkäsi, että tuomari jäisi tuon miehen armoille, jonka koko olento oli villi ja silmät leimusivat.

Ja nyt kun Philip oli elossa. Pete alkoi itsekin pelätä itseään. Hänen katsellessaan Philipin kasvoja, jäätävä tuska palasi. Hän oli ajatellut, että hän oli vihansa voittanut, mutta nyt alkoi uusi kaksintaistelu anteeksiannon puolesta. Tuossa oli se mies, joka oli ryöstänyt häneltä vaimon ja lapsen ja kodin. Ehkä hän seuraavana hetkenä jo antaisi vallan oikeudetulle vihalleen.

Merkillinen ja kauhea tosiasia on, että juuri sinä hetkenä, jolloin ihmisen hyvä enkeli on voittanut, mutta voitosta uupunut, hänen pahahenkensä käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudestaan uhrinsa valtoihinsa. Philip houraili yhä kiihkeämmin ja otellen viimeistä kamppausta pedon kanssa omassa rinnassaan Pete seisoi vuoteen ääressä katsellen häntä. Levottomuudessaan Philip riisti vaatteensa auki ja veti esille jotakin paidan alta. Hetkistä myöhemmin se putosi hänen hervottomista sormistansa lattialle. Se oli musta hiuskiehkura. Pete tiesi, kenen hiuksia se oli ja pani jalkansa sen päälle ja sinä hetkenä valtasi hänet taaskin hullu halu tarttua Philipin kurkkuun ja kuristaa hänet. Uudestaan ja yhä uudestaan se palasi. Hänen täytyi taistella sitä vastaan silloinkin, kun ankarimmin nyyhkytti ja huokaili.

Mutta rakkautta ei voida silmänräpäyksessä surmata. Sitä ei voida kuolleen mukana haudata. Ihmeellisen herkkää ja hellää oli siinä ajatuksessa, että tuossa oli se mies, jonka vuoksi Kate oli hylännyt koko maailman. Peten tunne Philipiä kohtaan muuttui hellemmäksi ja herkemmäksi sen vuoksi, että Kate häntä rakasti; Philipin kasvoissa oli jotakin Katesta. Tuo hellyyden tunne yhä kasvoi, kun hän kuunteli Philipin hourailua. Hän ajatteli, että hänen täytyisi jättää tämä huone, mutta hän ei voinut riistää itseänsä siitä irti. Hän istui kumaraan jakkaralle, kietoi kätensä päänsä ympärille ja koetti tukkia korviaan. Se oli hyödytöntä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Ne olivat vain hajanaisia lauseita, outoja lehtiä, joita kiskottiin irti elämän kirjasta, ja joita kyyneleet olivat kostuttaneet. Mutta ne olivat kuin viileän käden kosketus kuumeisen otsalle, ja siksi hän kuunteli niitä.

»Minä olin lapsi, Philip — — minä en tiennyt mitä rakkaus oli, siksi — — hän tulee Ramseyhin höyrylaivalla — sano hänelle yksinkertainen totuus, Philip sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä, mutta emme voineet, koska rakastimme toisiamme, emmekä voineet sitä auttaa — — sano Kirry — — kyllä, täti — minä olen lukenut isän kirjeet — — pienoiskuva meni rikki — —»

Tämä sanottiin niinkuin hän olisi puhunut unissaan ja sitten tuli kuumana, salaperäisenä kuiskauksena: »Eikö minulla ole oikeutta sinuun? — — on, minulla on oikeus — — ota päällystakini yllesi, tulee myrsky — minä en koskaan jätä sinua — — etkö muista — — voitko koskaan unohtaa — — minun mieheni — — mieheni.»

Pete kohotti päänsä kuunnellessaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä Katen, mutta oliko nyt niin, että hän oli ryöstänyt Katen Philipiltä?

»Minä en voi hetkeäkään kauemmin elää tässä talossa, Philip — — seinät puristavat minua; katto putoaa minun päälleni; ilma tukahduttaa minut — − kello kolme Pete — — — niin, kello kolme huomenna hallintoviranomaiset kokoontuvat Douglasissa — — minä en ole huono nainen, Philip Christian — — on jotakin, jota sinä et ole arvannut, enkä minä koskaan ole sinulle kertonut — — onko se lapsi, Kate — — sanoitko sinä lapsi? — — oletko sinä varma siitä — — ethän sinä vain petä itseäsi?»

Tämä kaikki sanottiin rukoilevalla, lämpimällä äänellä ja sitten tuli kiihkeästi ja tukahtuneesti: »Jemmy, ota vaunut Shimminin liikkeestä ja aja itse — — jos Ramseyssä tahdotaan riisua hevoset — — aja kappelin ja Jalavaharjun väliselle kujalle — — sinä hetkenä, kun rouva nousee vaunuihin — — sinä olet oikeassa, Kate — — sinä et voi elää täällä kauemmin — — tämä petollinen elämä sinun täytyy lopettaa — — se on yömiehen kärryjen ratina Balluren kujalla.»

Jem-y-Lord, joka pöyhi tyynyä, pudotti sen kädestänsä niin, että se lensi tuomarin kasvoille, tuijotteli kauhistuneena Peteen. Eikö ikinä tämä kauhea hourailu loppuisi? Missä oli tohtori? Eikö hän koskaan tulisi?

Pete oli noussut seisoallensa ja tuijotteli alas, tuntien olevansa suunniltaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä lapsen. Oliko hän itse ryöstänyt lapsen Philipiltä?

»Kyllä. Pete kertoo samaa juttua yhä. Hän kirjoittaa kirjeitä itsellensä — niin yksinkertaisia ja niin luonnollisia. — — Vanha onneton Pete-parka — — hän ci tarkoita mitään pahaa — — hän ei aavista, että jokainen sana polttaa — — Jemmy, tuo enemmän konjakkia yöksi, karahvi on tyhjä — —»

Pete kumartui tyynyjen yli. Äkkiä hän vetäytyi takaisin. Philipin silmät olivat auki ja loistivat häntä kohti. Vaikea oli uskoa, ettei Philip puhunut hänelle silmä silmää vasten. Mutta heidän välillänsä oli läpinäkymätön harso, ja se harso oli Jumalan käsi.

»Minä tiedän, Philip, minä tiedän», sanoi tunnoton mies, kiihkeästi kuiskaten; hän hengitti puuskuttaen ja ääneen. »Sano hänelle, että minä olen kuollut — — kyllä, kyllä, niin se on, niin se on — — kauheatako? — — ei, se on ystävällistä — — »tyttö parka», hän sanoo, »minä rakastin häntä kerran, mutta nyt hän on poissa» — — minä teen sen, minä teen sen.» Sitten itkevällä äänellä ja pelolla; »Se on hulluutta — — nähdä kasvoja pimeässä; kuulla ääniä ilmojen läpi on hulluutta.» Ja sitten juhlallisesti ja pelolla tuskin saaden sanoja esille: »tuossa − − tuossa — — tuo tuossa aidankulmauksessa — —»

Suuret hikikarpalot kohosivat Peten otsalle. Oliko hän ajatellut, että Philip oli kiduttanut häntä? Päinvastoin, juuri hän oli kiduttanut Philipiä. Kirjeet, terveiset ja lahjat, kaikki nuo olivat olleet ruoskan ja skorpionin iskuja hänen kädestään. Jokainen tarkoitukseton sana, jokainen katse, jokainen liike oli ollut piikki siinä kidutuskoneessa. Peten alkoi käydä Philipiä suuresti sääliksi. »Hän on kärsinyt paljon», hän ajatteli. »Hän on jo kantanut ristiänsä kyllin kauaksi.»

»Hyvää iltaa, venemies! — — minä olen ollut liian kaukana — — kyllä, minä olen palannut taas. Jumalan kiitos — —»

Sanat lausuttiin reippaasti, iloisesti ja toivorikkaasti; mutta sitten hyvin surullisella ja masentuneella äänellä: »Hyvästi, Philip — — kaikki on minun syyni — — yhden miehen sydämen minä olen murtanut, ja minä olen turmelemaisillani toisen sielun — — minä jätän tämän hiussuortuvan — — se on kaikki, mitä minulla on jättää — — hyvästi! — — minun olisi pitänyt mennä paljoa ennemmin — — ethän sinä vihaa minua nyt — —»

Vaivoin hän sai esille viimeiset sanat aivan kuin ne olisivat tahtoneet tarttua kurkkuun. Hetkisen kuului ääni kiihkeänä ja kuohottavana: »Kate. Kate, Kate!» kerraten lakkaamatta tuota samaa sanaa, ensin äänekkääsi! ja rukoillen ja sitten hiljeten valittavaksi painuen aivan kuin häipyen erämaan autiuteen.

Jem-y-Lord oli hivuttautunut ovelle, jossa väänteli tuskissansa käsiään kuin nainen ja rukoili Jumalaa, ettei tuomari enää koskaan tuntoihinsa tulisi. »Hän on kertonut hänelle, kaiken», ajatteli Jem. »Tuo toinen varmaankin iskee hänet kuoliaaksi.»

»Minä tulin heidän väliinsä», ajatteli Pete. »Kate ei ollut syntynyt minua varten. Hän ei ollut minun. Hän oli Philipin. Se oli Jumalan tahto.»

Katkeruus oli haihtunut Peten sydämestä. »Mutta minä toivon — mitä hyötyä on toivomisesta? Jumala meitä kaikkia auttakoon», hän mutisi murtuneella äänellä ja sitten hän taas kyyristyi jakkaralleen ja peitti kasvonsa käsillään.

Philip oli kohottanut päätään ja nojasi toiseen kyynärpäähänsä. Hän tuijotteli lasimaisin silmin tyhjään ilmaan kuin olisi katsellut jotakin näkyä.

»Kyllä, ei, kyllä — — älkää sanoko — — tuoko Kate? — — Se on erehdys — — tuo ei ole. Kate — — nuo kalpeat kasvot! — — tuo ontto katse! — — tuo onneton vaimo! — — Sitäpaitsi Kate on kuollut — — hänen täytyy olla kuollut — — mitä lampuille on tehtävä? — — sammuvatko ne? — — syytettyjen penkillä ja minun tuomittavanani — — hän tuolla ja minä täällä — — hän vangittu ja minä tuomari!»

Tätä puhuessaan Philipin ääni värisi ankarasta mielenliikutuksesta ja toinen käsi oli ojennettu Peten kumartuneen pään yli.

»Jos minä vain saisin kuulla hänen äänensä, ehkä − − ehkä se on hänen äänensä minä kaadun se on Kate, se on Kate! Oh! Oh!»

Philip oli vaiennut useita sekunteja aivan kuin kuunnellen, ja sitten, tuskasta huutaen hän sulki silmänsä ja kaatui takaisin tyynyille.

»Jumala on tahtonut, että minun on täytynyt kuulla tämä», ajatteli Pete. Jumala oli tahtonut, että hän sielunsa rauhan vuoksi saisi nähdä koko tämän järkyttävän murhenäytelmän kehityksen — näkisi toisen sydämen alastomana ja kurjana. Hän nyyhkytti ja hänen nyyhkytyksensä oli ankara valitus.

»Mitä hän nyt aikoo?» mietti Jem-y-Lord. »Pitäisikö minun kutsua jotakin?»

Pete oli kumartunut ja otti lattialta hiuskiehkuran, jota juuri oli tallannut, ja asetti sen takaisin Philipin rinnalle.

»Ei ole ketään muuta kuin minä, joka olen heidän välillään», päätteli Pete, »ei muita kuin minä.»

»Istukaa, hyvä herra», huudahti tunnoton mies. Se oli viimeinen, mitä Philip tajuttomana puhui, mutta Pete vapisi ja vetäytyi takaisin.

Philip alkoi valittaa ja hänen sinertävät huulensa nytkähtelivät. Hän avasi silmänsä. Ne harhailivat ensin ympäri huoneita, mutta sitten pysähtyivät Peten katsellen häntä pitkään ja kauhistunein ilmein. Peten omat silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, ettei hän voinut selvään nähdä, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että muutos oli tapahtunut. Riemukkaasta odotuksesta löi hänen sydämensä ja hän katseli Philipiä kuin ihastunut koira.

Vallitsi hetken hiljaisuus ja sitten kuului Philipin ääni hiljaisena kuin huokaus, kun hän mutisi: »Mitä on? − − missä olen? — — onko se Pete?»

Silloin päästi Pete riemuhuudon. »Hän on tunnoissaan! hän on tunnoissaan, Jumalan kiitos!»

»Mitä niin?» kysyi Philip avuttomana.

»Älä vaivaa nyt itseäsi», puheli Pete. »Makaa nyt rauhassa, poikani; sinä olet omassa huoneessasi ja voit kuin herran kukkarossa.»

»Mutta», väitti Philip, »etkö sinä tahdo hyväntahtoisesti — —»

»Ei sanaakaan enää, Phil. Ei se ole mitään. Ole sinä vain aivan tyyni, kaikki on hyvin ja paremmaksi tulee.»

»Teidän kunnia-arvoisuutenne on hourinut», virkkoi Jem-y-Lord.

»Hiljaa!» kuiskasi Pete kätensä suojasta ja lisäsi sitten iloisesti: »Tahdotko sinä pihvikimpaleen, Phil, vai kupin teetä ja silliä?»

Hämillään Philip katseli ympärilleen. »Mutta ettekö te voisi auttaa minua», hän sammalsi.

»Te pyörryitte oikeussalissa, herra», selitti Jem-y-Lord.

»Ah!» Hän muisti nyt kaiken.

»Hillitkää suunne, te kielikello», kuiskasi Pete polkaisten salaa Jemmyä johonkin pehmeille paikoille.

Pete nauroi ja itki samalla kertaa. Vapauduttuaan hirveistä ajatuksistansa hän oli iloinen kuin nuori poika. Hän kohensi hiiliä, niin että ne leimahtivat kirkkaihin liekkeihin ja puhdisti kynttilän sydäntä sormillansa ja virkahti: »uhhuh!» kun poltti niitä. Sitten hän asteli ja pyörähteli huoneessa liverrellen kuin pääskynen sadekuuron jälkeen.

Philip katseli häntä ja vaipui äänettömyyteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jossain matkalla ja oli jotakin tapahtunut hän poissa ollessansa. Se salaisuus, jota hän niin kauan oli säilyttänyt, oli jotenkin tullut julkisuuteen.

Jem-y-Lord kohenteli hänen tyynyjänsä. »Tietääkö hän?» kysyi Philip. »Tietää», vastasi Jem.

»Kaikkiko?»

»Kaikki. Te olette houraillut.»

»Houraillut!» huudahti Philip säikähtäen.

Silloin hän koetti nousta. »Auta minua ylös. Päästä minut pois. Miksi te toitte minut tänne?»

»Minä en voinut sitä auttaa, herra. Minä koetin estellä — —»

»Minä en voi katsoa hänen kasvojaan», sanoi Philip.

»Minua peloittaa. Auta minua, auta minua.»

»Te olette liian heikko, herra. Maatkaa aivan hiljaa. Kukaan ei saa tehdä teille pahaa. Tohtori tulee pian.»

Philip painui takaisin vuoteeseen pelokkain ilmein. »Vettä», hän vaikeasti pyysi.

»Tässä on», sanoi Jem-y-Lord ottaen pesupöydältä kannun, jossa oli kastellut sientä.

»Odottakaa!» huudahti Pete tyrkäten kannua niin, että puoli sen sisällyksestä loiskahti lattialle. »Te olette sitten oikea tomppeli, joka ei ymmärrä, että sairaan täytyy saada konjakkia. Odotahan, poikaseni. Minulla on tilkkanen oikeata ainetta kaapissani. Vain puoli minuuttia, veikko. Yksi pisara ei vahingoita; ja hän hyökkäsi portaita alas kuin myrskytuuli ollen vähällä tyrkätä kumoon Nancyn, joka oli sukkasillaan hiipinyt oven taa ääniä kuullessaan.

Lapsi oli herännyt, heittänyt pienen, pullean jalkansa peitteelle ja leikitteli ja jokelteli omille varpailleen.

»Hohoi, sinä pikku turulluru, mitäs kuuluu», huudahti Pete ohimennen.

Seuraavana hetkenä hän jo harppasi portaita yläkertaan konjakkipullo kädessään.

Sill'aikaa Jem-y-Lord oli lähestynyt vuodetta ja kauhulla salaperäisesti kuiskannut: »Älkää juoko sitä.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Konjakkia», vastasi Jem.

»Miksi ei?»

»Se varmaankin on...» alkoi Jem, mutta Peten askeleet kaikuivat jo portaissa ja suuri, avoin suu ilmaisi enemmän kuin ääni, kun Jem lisäsi: »myrkytetty.»

Philip ei voinut sitä tajuta, ja Pete tuli samassa sisään puhellen:

»Missä teidän vetenne nyt on, te vanha vesileili?»

Sill'aikaa kun Pete sekoitti lasiin vettä ja konjakkia, Jem repäisi palan sanomalehden reunasta, kaivoi taskustansa lyijykynän, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja pisti sen Philipin kouraan.

»Pitäisikö minun pelätä Peteä?» ajatteli Philip. »Se olisi julmaa — kerrassaan järjetöntä!»

Sinä hetkenä kuului hevosten kuvioi tien kopsetta tieltä.

»Siinähän on tohtori», huudahti Jem-y-Lord. »Vihdoinkin tulee tohtori. Odottakaa, herra, odottakaa», hän lisäsi juosten portaita alas.

»Tässä tämä on», virkahti Pete tullen lasi kädessä vuoteen viereen. »Juo se poikaseni. Se vahvistaa sinua. Vakuutan, että se on ensiluokkaista. Ah, Jumala on hyvä kaikesta huolimatta! Hän kääntää kaikki parhain päin—hän on rajaton hyvyys.»

Pete nauroi ja itki taas. Uusi suloinen tunne valtasi hänet — hän sai maistaa sen esimakua — tunsi jälleen olevansa hyvä ihminen.

Philip piti Jem-y-Lordin antamaa paperia silmäinsä edessä ja koetti lukea sitä.

»Mitä tämä on, jonka Jemmy on minulle antanut?» hän sanoi. »Lue se. Pete. Minun silmäni hämärtävät.»

Pete otti paperin vasempaan käteensä yhä pitäen lasia oikeassa. Paremmin nähdäkseen hän painui polvilleen vuoteen viereen kallistuen valoon päin. Kuin läksyjänsä lukeva koulupoika hän tankkasi laulavalla äänellä: »Älkää juoko konjakkia. Pete tahtoo tappaa teidät.»

Pete purskahti kaikuvaan nauruun. »Sepä oli kohteliaasti sanottu», hän alkoi, mutta ei voinut lopettaa. Hänen naurunsa lakkasi, suu kävi ammolleen, kieli tuntui tahtovan tunkeutua ulos ja kääntäen päänsä hän katsoi Philipiin kasvoillaan hämmästys ja tuskainen epävarmuus.

Philip koetti päästä ylös. »Anna minulle lasi, Pete», hän pyysi.

Hän sai lasin Peten kädestä ja hetkeäkään arvelematta hän hymyillen ja luottavana kohotti sen huulilleen ja tyhjensi viime tippaan. Silloin astui tohtori sisään, ja hetkistä myöhemmin Pete oli haudannut päänsä lakanoihin ja nyyhkytti pitäen Philipin kättä omassaan.

XI.

Varhain seuraavana aamuna Pete meni tervehtimään Katea vankilaan. Hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, jotain kysyttävää, mutta hän oli päättänyt hillitä omat tunteensa ja miehekkäästi esiintyen vahvistaa hänen rohkeuttaan. Vankilanmuurien sisällä tuntui kylmältä ja pimeältä ja kun hän seurasi vartijaa koppiin, hän ei voinut olla ajattelematta Katea sellaisena kuin hän oli hänet oppinut tuntemaan: iloisena, säteilevänä ja elämänhaluisena. Nyt hän tapasi hänet kokoon kyyristyneenä vastasytytetyn takan ääressä vartijan omassa huoneustossa. Hän kohotti kauhistuneena päätänsä Peten lähestyessä eikä voinut olla huomaamatta hänen syvälle-painuneita silmiään, kalpeita, kuluneita kasvojaan ja takkuista partaansa.

»En ole tullut tänne kiusaamaan sinua», sanoi Pete. »Minä olen antanut anteeksi hänelle ja tahdon antaa anteeksi myöskin sinulle.»

»Voi, kuinka sinä olet hyvä!» kuiskasi Kate onnettomana.

»Hyvä!» kertasi Pete naurahtaen katkerasti. »Minä aioin tappaa hänet — niin hyvä minä olen. Ja koko yön on ollut kuin kaikki helvetin voimat olisivat koettaneet houkutella minua siihen. Ehkäpä minulla ei ollut paljoa anteeksi annettavaa. Olen melkein kuin lepakko päivänpaisteessa — en tiedä, missä olen. Olen että ihmiset nauravat minulle saatuansa tietää Varmaan he pitävät minua kurjana raukkana, pitäkööt — koskaan ei moni surkutellen hyväile piestyä koiraa.»

Ääni värisi, vaikka kuuluikin kovalta ja käheältä. »En minä kuitenkaan sitä ole tullut sanomaan. Sinä jätät pian tämän paikan ja minä tahtoisin kysyä — tahtoisin tietää----»

Kate oli peittänyt kasvonsa käsillään ja virkkoi nyt niiden takaa: »Tee minun suhteeni, mitä tahdot, Pete. Sinä olet minun mieheni ja minun täytyy totella.»

Pete katseli hetkisen häntä. »Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Minä olen pettänyt sinut ja sen vuoksi teen kaikki, mitä sinä käsket.»

»Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Tulevaisuudessa minä olen oleva sinulle hyvä vaimo, Pete — Minä lupaan sen, minä lupaan sen sinulle.»

»Mutta sinä et voi minua rakastaa?»

Kate alkoi itkeä. »Siinä on kylliksi», sanoi Pete.

»Minä en tahdo pakottaa sinua.»

»Sinä olet hyvin hyvä», sanoi Kate taas.

Pete nauroi vielä katkerammin kuin ennen. »Luuletko sinä, että tahtoisin sinun ruumiisi, kun toinen mies omaa sinun sielusi? Siihen leikkiin minä luulen jo kyllästyneeni. Hyvä? Ei, se minä en ole.»

Hän oli tuijotellut tuleen, mutta nyt hän käänsi katseensa vaimoonsa ja silloin hänen huulensa alkoivat vavista ja koko hänen olentonsa muuttui.

»Minä olen kova — minä tahdon lopettaa sen lyhyeen. Tosiasia on, että minä olen päättänyt tehdä jotakin, mutta ensin minun täytyy kysyä sinulta jotakin. Sinä olet kärsinyt sen jälkeen, kuin jätit minut, Kate. Hän on vetänyt sinut alas kuiluun — mutta sano minulle; vieläkö sinä häntä rakastat?»

Kate värisi ja vetäytyi lähemmäksi seinää.

»Älä pelkää, naisethan aina rakastavat sitä miestä, joka on tehnyt vääryyttä heille. Ei merkitse mitään, että muut ovat hyviä hänelle — ehkä palvelevat häntä — se ei ole minkään arvoista — ystävyys ja uhraus on turha. Ehkäpä muutamat ihmiset häpäisevät heitä sen vuoksi mutta minä en tee niin. Hän antautuu kokonaan sieluineen ja ruumiineen ollenkaan ajattelematta, mitä saa vastalahjaksi niin suurenmoinen on nainen, kun rakastaa jotakuta. Sano minulle, Kate – rakastatko sinä häntä vielä kaikesta huolimatta?»

Vastaus oli hiljainen kuin huokaus:

»Rakastan.»

»Se riittää,» sanoi Pete.

Hän painoi ankarasti kädellänsä sitä kylkeä, jossa oli vanha haava. »Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettet sinä koskaan voi välittää minusta se minun olisi pitänyt tietää», hän sanoi vaikeasti. »Mutta älä kuitenkaan luule, etten minä voi kuormaani kantaa, kuten sanotaan. Nyt minulle on suuntani selvä tiedän, mitä minun on tehtävä.»

Kate nyyhkytti ääneen ja Pete huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Vielä yksi sana — vain yksi entäs lapsi?»

»Pikku Katherine!»

»Onko minulla oikeutta häneen?»

Kate huohotti ääneen, mutta ei vastannut, ja Pete kysyi toisen kerran.

»Kuuluuko hän minulle, Kate?»

Kate joutui yhä enemmän hämilleen. Pete koetti kolmannen kerran puhuen entistä ystävällisemmin ja lempeämmin.

»Jos minä jättäisin tämän saaren, Kate, voisinko — pitäisikö minun saisinko minä ottaa lapsen mukaani?»

Nyt voitti pelko häpeän ja Kate huusi: »Älä ota häntä mukaasi. Oi, älä suinkaan vie häntä pois!»

»Ah!»

Pete painoi kylkeään kädellään yhä kovemmin.

»Mutta ehkä se on äidin rakkautta vain, sillä kukapa äiti − −»

Pete vaikeni ja alkoi taas uudestaan niin hiljaisella neliä että sitä tuskin saattoi kuulla. »Sano minulle, kun aika tulee − ja se aika tulee, Kate — älä ollenkaan pelkää, että — −» Hän taisteli ankarasti mielenliikutustaan vastaan. »Kun aika tulee, jolloin sinä ja hän olette yhdessä, etkö sinä pelkää pitää pienokaista luonasi — eikö se tuntuisi sinusta vääryydeltä, Kate — te kaksi ja pikku Katherine kuuluen samaan talouteen samaan perheeseen eikö se olisi sinusta väärin, eikö?»

»Ei».

»Se riittää.»

Sanat tuntuivat tulevan rinnasta asti. »Nyt minulla, ei ole enää mitään epäilemisen syytä eikä miettimistä. Hän saa ajatella kaiken muun.»

»Entäs sinä. Pete?»

»Mitä väliä minusta on? Luuletko sinä, että minulle voi vielä jotakin pahempaa tapahtua? Luuletko sinä, että välitän siitä, mitä syön taikka juon taikka mitä minusta tulee?»

Hän nauroi taaskin ja Katen nyyhkytykset tulivat äänekkäämmiksi.

»Jumala on hyvä», Pete sanoi hyvin tyynesti. »Hän kyllä pitää huolen minunkinlaisistani.» Hänen katseensa viipyi liikkumattomana rätisevässä tulessa, jonka hyväilevässä valossa hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. »Minulla ei enää ole lasta», hän mutisi kuin itsellensä puhuen.

Kate heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa, otti hänen sivullaan riippuvan käden omaansa ja alkoi peittää sitä suudelmilla. »Anna minulle anteeksi», hän pyysi» »olen ollut hyvin heikko ja rikollinen.»

»Mitä hyödyttää puhua noin?» vastasi Pete. »Mitä on tapahtunut, on tapahtunut», hän lisäsi vetäen pois kätensä. »Minulla ei ole enää lasta, ei ole lasta,» hän mutisi taas aivan kuin huutaen tuskansa ja epätoivonsa suoraan Jumalalle.

Hän oli kuin haaksirikkoutunut ihminen keskellä valtamerta. Joku lankku tuli häntä kohden laineiden mukana. Se oli ainoa, mihin hän saattoi tarttua, ainoa jäännös laivasta, jossa hän oli matkustanut maailman ympäri, laulanut, nauranut ja nukkunut. Hän oli toivonut, että hän olisi voinut tarttua tuohon lankkuun ja sen avulla voinut pelastaa elämänsä, mutta toinen mies oli jo kietonut kätensä sen ympärille ja hänen täytyi heittää otteensa irti ja upota pohjaan.

Kate ei voinut enää katsahtaa hänen kasvoihinsa, ei koskea hänen käteensä, eikä rukoilla häneltä anteeksiantoa. Hetkisen Pete seisoi hänen rinnallaan puhumatta sanaakaan ja sitten hän lähti kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine silmineen ja takkuisine partoineen, tallustellen hitaasti ja raskaasti aamuiseen auringonpaisteeseen.

XII.

Philip oli vaipunut raskaaseen uneen. Kun hän eräsi, hän näki kuin peilissä elämänsä murheellisen näytelmän ratkaisun. Se oli ihana ratkaisu, vapauttava ja anteeksiantava päätös, joka irroitti hänet raskaista kahleista ja hän sai tuntea vapautuksen ensimmäistä riemua. Mitäpä siitä, vaikka taistelu oli ollut kova, vaikka se oli ollut vaikea. Mitäpä siitä, vaikka se oli ollut katkera kuin kuoleman kalkki ja tie jyrkkä kuin Golgatan vuorelle? Hän oli valmis, nyt hän saattoi alkaa. Oh, siunattu uni! Se oli hajoittanut pilvet, jotka olivat peittäneet hänen entisen elämänsä, ja heittänyt valoa sille tielle, joka oli hänen edessään.

Hän avasi silmänsä ja näki Nan-tädin istuvan vieressään lukemassa paksua postillaansa. Kun vanha, herttainen neiti kuuli hänen hengityksensä muuttuvan, katsahti hän ympärilleen, laski kirjan kädestään ja alkoi askarrella huoneessa. »Hiljaa, lemmikkini, hiljaa vain.» hän kuiskasi.

Kuului voimakas yksitoikkoinen sävel aivan kuin rummutus jostain kaukaa tai koneen jyskytys jossain maan alla.

»Täti!»

»Mitä niin, lemmikkini?»

»Mikä päivä nyt on?»

»Sunnuntai. Ah, sinä olet nukkunut hyvin, hyvin kauan, Philip. Sinä nukuit koko eilisen päivän.»

»Onko Luo kirkonkellojen soittoa?»

»On rakkaani ja niin ihana aamu sitten — niin lämmin ja keväinen. Minä avaan akkunan.»

»Minä varmaankin olen saanut kuulooni vian.»

»Oh! He ovat verhonneet kellon — sitä se on. 'Kirkko on niin likellä' sanoivat he, 'soitto ehkä häntä häiritsee'.»

Kärryt kulkivat katua pitkin. Ne jäisivät kivikolla, mutta ääni hiljeni lähelle tullessaan aivan kuin, olisi hiljaa ajettu puista siltaa pitkin. »Mitäs tuo on?» kysyi Philip koettaen, nousta.

»Kadulle on levitetty olkia», selitti Nan-täti. »Ihmiset ovat tuoneet niitä kaikilta ilmansuunnilta. »Meidän täytyy vaientaa jyrinä talon lähettyvillä», he selittivät. Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hyviä ne kaikki ovat olleet. Eilen oli markkinat, mutta minkäänlaista kauppaa ei käyty, ei voitu käydä: he kyselivät vain lakkaamatta sinun vointiasi. »Kuinka tuomari nyt jaksaa?» »Onko hän virkistymään päin?» Se oli aivan saada ihmisen itkemään. Minä olen aivan varma. Philip, ettei ainoakaan koko Ramseyssä mennyt vuoteeseen silloin ensimmäisenä yönä. Jok'ikinen odotti ja odotti voidaksensa olla valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin ja kattila kiehui joka talon liedellä tässä lähettyvillä. Mutta vaiti. Hiljaa nyt, lemmikkini. Mc emme ollenkaan saa puhella niin paljoa. Pysy hän nyt hiljaa, rakas poikaseni.»

»Missä on Pete?» kysyi Philip kasvot seinään päin.

»Hän panee öljyä saranoihin, lemmikkini. Koko eilisen päivää hän asetteli mattoja portaisiin. Vasaraa ei hän kuitenkaan käyttänyt. Mies on kerrassaan ihmeellinen. Hänen nyrkkinsä ovat kovat kuin rauta. Mutta hänen sydämensä sitä vastoin on pehmeä. Mutta kaikki todellakin ovat niin äärettömän hyviä jok'ikinen, ei ole yhtään poikkeusta. Tohtori, pastori ja sanomalehdet — oh, kyllä se on kerrassaan suurenmoista! Pete sanoo aivan oikein.»

»Mitä Pete sitten sanoo, täti?»

»Hän sanoi tässä kerran, että enkelit varmaan ajattelevat, että jokaisessa talossa koko saarella on joku sairas.»

Avoimesta akkunasta kuului nyt laulu, joka voitti tuulen tohinan puissa ja lintujen viserryksen niiden oksilla. Se oli virsi, jota kirkossa laulettiin:

»Siunattu olkoon, ken köyhiä auttaa, hän palkkansa Luojalta saa!»

»Kuuntele, Philip. Tuo virsi on aivan erikoisesti valittu. Minä olen aivan varma, että ne laulavat sitä sinulle. Kuinka ihmeen hyviä he ovatkaan! Mutta me puhumme liian paljon, lemmikkini. Tohtori toruu meitä. Minun täytyy jättää sinut nyt. Philip. Mutta minä palaan pian takaisin, minä pistäyn vain Balluressa ja toimitan Cottierin sinun luoksesi.»

»Hyvä on. Lähetä vain Gottier tänne», sanoi Philip.

»Kuulepas nyt, rakkaani», sanoi vanha neiti sitoen kiinni hattunsa nauhoja. Makaathan sinä nyt aivan hiljaa? Lupaathan sinä minulle sen? Kas niin, hyvästi nyt vain, poikaseni.»

Hänen maatessaan siinä yksin Philipistä tuntui, että virren mahtavat säveleet täyttivät koko huoneen. Oh millaista ivaa tämä olikaan. Hullua, inhoittavaa, kauheata ivaa. Hän makasi tässä, hän, rikoksentekijä, ja koko saari valvoi hänen vuoteensa ääressä, surkutellen ja surren häntä tuskin uskaltaen hengittää pelosta, että hän lakkaisi hengittämästä ja se toinen, hänen rikostoverinsa, hänen uhrinsa, hänen viaton uhrinsa, oli vankityrmässä kärsien häpeästä, joka oli pahempi kuin kuolema. Yhä kaikuivat virren voimakkaat sävelet. Hän koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei hän kuulisi. Yhä kaikuivat virren voimakkaat sävelet. Hän koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei hän niitä kuulisi.

Jem-y-Lord tuli kiireesti sisään ja Philip viittasi häntä luoksensa. »Missä hän on», hän kuiskasi.

»He muuttivat hänet myöhään eilen illalla Rushen linnaan, teidän kunnianarvoisuutenne», vastasi Jemmy hiljaa.

»Kirjoita heti kuvernöörin sihteerille», sanoi Philip. »Sano, että hänet täytyy asettaa velkavankien osastoon ja että hänen täytyy saada sairasruokaa ja nauttia kaikkia mahdollisia etuja. Minun Kateni, minun Kateni!» hän kertasi lakkaamatta. »Se ei kestä kuitenkaan kauan, rakastettuni, pian tämä kurjuus on lopussa!»

Parantuminen kävi hitaasti ja Philip oli kovin kärsimätön. »Minä voin paljoa paremmin tänä päivänä tohtori», hänellä oli tapana sanoa, »ettekö luule, että voin jo nousta vuoteesta?»

»Traa dy liooar (siihen meillä kyllä on aikaa, tuomari)», vastasi tohtori yhtä usein. »Meidän täytyy katsoa, mitä muutamat päivät voivat saada aikaan.»

»Suuri ja tärkeä tehtävä odottaa minua, tohtori», sanoi Philip taaskin. »Minun täytyy päästä alkamaan heti paikalla.»

»Teidän elämänne työ odottaa teitä, tuomari, ja sitä teidän pitää päästä sangen pian alkamaan, mutta ei juuri vielä.»

»Mutta minulla on aivan erikoista tehtävää, tohtori», hän väitti lopuksi. »Hetkeäkään ei saa hukata.»

»Teillä ei ole hetkeäkään hukata ja juuri sentähden teidän täytyy vielä maata joku aika.»

Eräänä aamuna hän ei voinut hillitä levottomuuttaan vaan nousi vuoteesta. Mutta päästyään jaloilleen hänen päätään huimasi, koko ruumis vapisi, mutta hän sai kiinni sängynpäästä ja pääsi takaisin vuoteeseen. »Oi, Jumala, sinä olet minun todistajani! Tähän viivytykseen en minä ole syynä», hän mutisi.

Päivät pitkät hän odotteli yötä voidaksensa sulkea silmänsä ja pimeässä ajatella Katea. Hän koetti muistella häntä sellaisena kuin hän ennen oli — iloisena, onnellisena, viisaana, säteilevänä, rakastettavana ja kiihkeänä, joko kiivenneenä omenapuuhun tai hiipien puun runkoa pitkin laakson puron yli vetäen ja viekoitellen häntä. Se oli kuitenkin mahdotonta. Hän saattoi ajatella häntä nyt vain vankilan pimeydessä. Se täytti hänen mielensä kauhulla. Joskus yön pimeinä hetkinä hänen mieleensä ilmestyi ihmeellisiä harhakuvia, koska hänen ruumiinsa oli niin heikko. Hän pyysi paperia ja kyniä ja tahtoi kirjoittaa kirjeen, mutta ei saanut paperille ainoatakaan luettavaa sanaa, ainoastaan epäselviä koukerolta ja mustia tahroja. Sitten hän taittoi ne huolellisesti, antoi Jemy-Lordille hyvin juhlallisesti ja salaperäisin elein kuiskaten hiljaa: »Anna tämä hänelle.» Sellaiset yöt eivät tuottaneet hänelle lepoa eikä rauhaa ja kun päivä alkoi sarastaa, hän oli jo kauan sitä odottanut, että voisi avata silmänsä ja auringon valossa ajatella: »Hänen on parempi olla siellä, missä on; Jumala lohduttakoon häntä!»

Kului kaksi viikkoa, jolloin hän ei ollut nähnyt vilahdustakaan Petestä. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa ja rohkeutensa ja kysyi: »Täti, miksi ei Pete koskaan tule tänne.»

»Kyllä hän tulee, rakkaani, mutta vain silloin, kun sinä nukut. Silloin hän seisahtuu sukkasillaan tuonne ovelle. Minä nyökkään hänelle ja hän tulee sinun luoksesi ja katselee sinua. Sitten hän menee sanaa virkkamatta matkoihinsa.»

»Mitä hän tekee nykyjään?»

»Minä luulen, että hän usein matkustaa Douglasiin. Sanotaan — mutta ihmisethän puhuvat niin hirveän paljon kaikenlaista.»

»Mitä ihmiset sitten sanovat, täti?»

»Ne puhuvat avioerosta, rakkaani.»

Philip huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.

Eräänä päivänä, kun Philip heräsi unestaan, hän näki Nancy Joen rehelliset kasvot, jotka olivat reunustetut punaisella nenäliinalla. Tämä yksinkertainen olento Puhui Nan-tädille ja nämä kaksi vanhaa naimatonta neitiä neuvottelivat, niinkuin asia olisi molempia koskenut.

»'Miksi te ette pidä lupaustanne?' sanoin minä. 'Ettekö te sanonut, että te otatte hänet takaisin, mitä hän lienee tehnytkin ja minkälainen hän olkoonkin?' muistutin minä. 'Eikö hän raukka ole saanut hävetä jo tarpeekseen, tarvitseeko teidän häväistä häntä vielä? Eikö teillä ole ollenkaan sydäntä? Oletteko te kuiva kuin paistettu silli vartaassa?' sanoin minä. 'Miksi te ette pidä kiinni lupauksestanne?' 'Sentähden', sanoi hän, 'että minä tahdon tehdä suhteeni selväksi myöskin toiseen', hän sanoi ja niin hän lähti tiehensä astellen rantaan päin.»

»Se on aivan epäkristillistä, Nancy», sanoi Nan-täti, »mutta se on kuitenkin inhimillistä, sillä vaikka mies antaakin anteeksi vaimolle, on vaikea odottaa, että hän antaisi anteeksi miehelle, eikä hän voi rangaista toista ilman, että sama rangaistus myöskin kohtaa toista.»

»Mutta mitä hyödyttää nyt ruveta rankaisemaan heitä kumpaistakaan?» sanon minä. »Mitä varten hänen enää tarvitsee asettaa matoja koukkuun, kun hän kerran on koukun jo nielaissut? Mutta sellaisia ne miehet ovat. He puhuvat ja puhuvat lakkaamatta rakkaudesta ja rakkaudesta, mutta kun kova päivä tulee, ei se ole enemmän arvoista kuin hapan kerma ukkossäällä. Kyllä on parasta, että me emme ole antautuneet siihen pyykkiin — ettekös tekin, neiti Christian, ajattele aivan niin. He saavat meidän puolestamme meistä puhua, ettei kukaan ole meitä huolinut — minä en yhtään välitä heidän puheistaan — vai välitättekö te, neiti Christian? Minä olen kerran koettanut — en voi kuitenkaan tietää, oletteko te neiti. Minulla ainakin oli sulhanen — se nyt oli joka tapauksessa jonkinlainen sulhanen, sanottakoon mitä tahansa. Mutta enemmän hän rakasti rahoja kuin minua. Lakkaamatta hän kyseli, kuinka paljon minä olin säästänyt sukkaan, ja kun hän kuuli, että olin laittanut kolme uutta leninkiä, hän sanoi: 'Nancy, eiköhän meidän nyt ole paras mennä papin puheille, ennenkuin sinä olet ne leninkisi lopen kuluttanut?'»

Kuvernööri, joka yhä oleskeli Lontoossa, kirjoitti erinomaisen ystävällisen ja myötätuntoisen kirjeen. Kuvernöörinsihteeri oli järjestänyt asian siten, että ensimmäisestä päivästä lähtien hänelle lähetettiin päivittäin kaksi sähkösanomaa, joissa tehtiin selkoa Philipin tilasta. Lopuksi tuli tuo sihteeri itse katsomaan ja Nan-täti aivan kauhistui hänen hermostunutta ja kovaäänistä esiintymistään.

Hän huudahti ja puhui äänekkäästi tullessaan käytävään eikä ollenkaan hillinnyt itseänsä päästessään eteiseen ja arkihuoneeseen, ja kun hän nousi portaita ja astui sairasvuoteen ääreen, huusi ja pajatti hän taaskin nähdessään Philipin, väittäen ja vannoen, että tämä sairas oli arvokkaampi kuin viisisataa kuollutta; kirosi — kyyneleet silmissä — että hänen tekisi mieli panna kiikkiin sellaiset hullut, jotka säikyttelevät turhilla uutisilla ja peloittavilla huhuilla. Sitten hän ajoi kaikki pois huoneesta, saadakseen keskustella Philipin kanssa kahden kesken. »Menkää ulos, Cottier. Mitä siinä nahjustelette, mies.»

Kauhuissaan Nan-täti livahti ulos huoneesta. Kun hän vihdoin kokosi kaiken rohkeutensa palatakseen takaisin sille paikalle, jossa karhu oli iskenyt kyntensä hänen karitsaansa, nousi kuvernöörinsihteeri tuoliltaan sängyn jalkopäästä ja sanoi:

»Asia saa siis jäädä siihen, Christian. Nämä hiton − − sellaistahan tapahtuu; mutta älkää vaivatko itseänne koko tuolla asialla. Minä selvitän sen kyllä ilman muuta. Sitä paitsi, eihän tuo ole mitään — ei kerrassaan mitään, kerrankos sellaista sattuu? Haaste minun täytyy joka tapauksessa teille lähettää. Sen ei tarvitse kuitenkaan huolestuttaa teitä, heittäkää se uuniin.»

Philip oli painanut päänsä alas, katsellen peitteitään ja heikko puna oli kohonnut hänen laihtuneille kasvoilleen.

»Kas, johan te olette tullut takaisin, neiti Christian? Minun täytyykin lähteä. Hyvästi, vanha veikko. Pitäkää huolla itsestänne — hyviä miehiä on niin harvassa. Hyvästi, neiti Christian. Hyvästi, kaikki, hyvästi, Phil. Jumala teitä siunatkoon.» Touhuten ja meluten hän meni alakertaan, mutta tulla jyristi hetken päästä takaisin, pistäen oven raosta päänsä sisään ja huutaen.

»No, ihme ja kumma, enkös minä unohtanut puhua teille eräästä uutisesta, hyvin tärkeästä uutisesta. Siitä ei ole vielä sanomalehdissä mainittu, mutta minä olen saanut luotettavista lähteistä tietää. Voitteko arvata, mitä se on? Kuvernööri on ottanut eron. Se on totta kuin vettä. Toissa iltana hän on jättänyt erohakemuksen sisäasiainministeriöön. Minä kyllä odotin sitä. Hän ei ole ollutkaan entisensälainen Tynwaldin tapausten jälkeen. Pitäkää nyt huolta itsestänne. Hyvästi.»

Seuraavana päivänä Philip nousi ensi kertaa jalkeille. Ilma oli kaunis, ja keväimen kuiskeet täyttivät luonnon; akkuna oli avattu ja Philip istui sen ääressä katse käännettynä merelle. Nan-täti istui hänen vieressään huvittaen häntä kaikenlaisilla pikku jutuilla. Iloinen ja kevyt ajatusleikki leijaili hänen sielunsa pinnalla kuin lokki meren yllä silloin tällöin kuvastellen itseään veden kalvoon, jota se joskus hipaisi, kadoten välistä sen syliin ja joutuen pois oikeasta suunnastaan.

»Pete-parka! Tuo kelpo Nancy sanoo, että hän on kova ja saattaa hän tuossa väitöksessään olla oikeassakin, mutta kyllä miesparka on surkuteltava. Ross on käyttäytynyt kerrassaan huonosti ja ansaitsee kaiken sen rangaistuksen, minkä hän saa. Hän on minulle yhtä läheinen kuin sinäkin, rakas Philip—veren puolesta, tarkoitan — mutta jostakin syystä minä en ollenkaan häntä sääli... Ah! Sinä olet liian helläsydäminen, Philip, totisesti sinä olet. Sinä selität kaikki asiat parhain päin. Tohtori sanoo, että olet liiaksi rasittunut, lemmikkini, mutta minä sanon, että sinuun vaikutti tuon raukan näkeminen sellaisessa kauheassa tilassa. Voi, miten hirveästi minä pelästyin! Sanoakseni sinulle totuuden, minä luulin, että sinun kohtalosi hetki oli lyönyt. Etkö koskaan ole kuullut, miten isoisäsi pyörtyi tuomarin penkillä? Etkö? Niin hänen kävi, eikä hän siitä enää koskaan tointunut. Kuinka hyvin muistankaan sen! Sana levisi kuin kulovalkea yli kaupungin: »Tuomari on pyörtynyt ja kaatunut tuomioistuimellaan.» Isäsi kuuli sen Ballureen ja juoksi avopäin Oikeustaloon. Isoisäsi vaunut olivat portaitten edessä, ja he toivat hänet Ballawhaineen. Minä muistan, miten minä juuri olin tulossa alakertaan, kun näin vaunujen pysähtyvän portaitten eteen. Hetkistä myöhemmin näin isäsi hurjin katsein ja avopäisenä nostavan jotakin ulos vaunuista. Tom-parka! Hän ei ollut kertaakaan jalallaan astunut taloon sen jälkeen, kun isoisäsi oli osoittanut hänet portille. Ja vähän aavisti sinun isoisäsi, kenen käsiin nojaten hän taivaltaisi viimeisen jakson maisesta matkastaan.»

Philip oli uinahtanut uneen. Jem-y-Lord toi sisälle kirjeen. Se oli suljettu suureen kirjekuoreen ja saapunut kotimaan postissa.

»Avaankohan minä sen?» ajatteli Nan-täti. Hän oli avannut ja vastannut kaikki Philipin kirjeet sairauden aikana, mutta tässä oli virallinen leima ja siksi hän epäröitsi. »Avaankohan?» hän arveli sukkapuikko hampaissa. »Kyllä minä avaan. Ehkä säästän häntä siten ikävyyksiltä.»

Hän korjasi silmälasejaan ja avasi kirjeen. Se oli Korkeimman Oikeuden haaste avioerojutussa. Eron vaatija oli Peter Quilliam — — rikoksesta syytetty — — kanssarikollinen — —

Kun Philip heräsi unestaan suloinen merentuoksu nenässään ja kevätlintujen laulu korvissaan, laitteli Nan-täti juuri parhaillaan kirjettä takaisin kuoreen. Hänen kätensä vapisivat ja kun hän puhui, hänen äänensä värisi. Ensi silmäyksellä Philip huomasi, mitä oli tapahtunut. Täti oli sattunut kaatumaan siihen kuoppaan, johon hänen hoidokkinsa elämän salaisuus oli haudattu.

Sinä hetkenä astui tohtori huoneeseen. Hän katsoi tutkivasti Nan-tätiin ja sanoi merkitsevällä painolla: »Te olette uuvuttanut itseänne liian kauan sairasvuoteen ääressä, neiti Christian, teidän täytyy mennä vähäksi aikaa kotiin lepäämään.»

»Minä lähden heti kotiin», vastasi Nan-täti hiljaisella, myöntyvällä äänellä.

Philipin pää oli painuksissa. Tällainen oli siis hänen ensimmäinen askeleensa parannuksen tiellä. Oi, Jumala häntä auttakoon! Antakoon Jumala hänelle voimaa, ettei hänen askeleensa horjuisi eikä heikkous, pelko tai häpeä häntä kääntäisi pois oikealta tieltä.

XIII.

Caesar kävi puhuttelemassa Katea Rushen linnassa. Hän tapasi hänet suuressa, valoisassa huoneessa — joka aikoinaan oli ollut jonkun Man-saaren lordin ruokasalina — ja huomasi hänen nauttivan kaikenlaisia mukavuuksia, niin ettei häneltä puuttunut muuta kuin vapautta. Kun vartija sulki oven jäljessään, kohotti Caesar molemmat kätensä huudahtaen: »Herra on minun voimani ja varjelukseni; Hän on sangen sovelias apu kaikessa tuskassa.» Sitten hän kysyi, oliko Pete ollut siellä ennen häntä ja saatuaan vastaukseksi »ei» hän sanoi: »Tämän maailman lapset ovat paatumuksessansa viisaampia kuin valon lapset.» Tämän jälkeen hän alkoi ylistää tuomaria, joka ei ollut ainoastaan Katelle osoittanut hyvyyttänsä toimittamalla hänelle kaikkia näitä etuja, jotka olivat mieluisia hänen kuolevalle ruumiilleen, joskin vaarallisia sielulle, vaan myöskin lievittänyt hänen omaistensa kuormaa levittämällä huhua, että Kate oli kuollut, tietäen, että hän oikeastaan olikin kuollut ylitsekäymistensä ja syntiensä tähden. Hän oli pitänyt parempana, että he surisivat häntä ruumiillisesti kuolleena kuin tietäisivät hänen elävän synnissä ja häpeässä.

Lopuksi hän levitti nenäliinansa kiviliuskareista lasketulle lattialle, taivutti toisen polvensa korkean hattunsa viereen ja kehoitti Katea rukouksessa palaamaan takaisin Jumalan lasten tykö. »Rankaise häntä, oi Herra, hänen kevytmielisyydestään!» hän huusi. »Anna hänen tuntea, ettei hänellä ole sijaa sinun lastesi joukossa ennenkuin katuu pahuuttansa. Vahvista, Herra, palvelijaasi etsiskelyn aikana. Vyötä hänen kupeensa ja varusta hänet kristityn sota-aseilla. Auta häntä läpi kyynelten ja valituksen huutamaan sinun puoleesi: Vaikka vielä minun ja lapseni sydän pakahtuisi, älköön Sinun Nimesi häpeään tulko, minun Jumalani ja Vapahtajani.»

Noustuaan ylös ja pölytettyään polvensa Caesar tarttui korkeaan hattuunsa ja jätti Katen, joka ei virkkanut sanaakaan, samaan asentoon, jossa oli hänet tavannut, kokoon kyyristyneenä ja kasvot kätkettyinä käsiin tämän vanhan huoneen suuren takan ääreen.

Caesar oli vielä samassa korkealentoisessa mielentilassa, kun hän asteli alas vankilan portaita, jossa tapasi muutaman vanginvaatteisiin puetun miehen lakaisemassa luudalla lattiaa. Se oli Musta Tom. Caesar pysähtyi juuri hänen eteensä, liikutti huuliansa, kohotti kasvonsa taivasta kohti, sulki molemmat silmänsä ja avattuaan ne jälleen virkkoi niin murheellisella äänellä kuin ikinä saattoi:

»Oi, Tuomas! Tuomas Quilliam! Minulle tekee kipeää nähdä sinut täällä, mies. Vanha ystävä, jonka käsi on levännyt minun kädessäni, nyt lakaisemassa vankilan lattiaa! Niin, niin, minä varoitin sinua usein. Mutta minun sanani lankesivat kivikkoon, Tuomas. Ja nyt saat nähdä itse, enkö ollut oikeassa lausuessani, että rehellisyys maan perii. Katsopas nyt itseäsi ja katsopas nyt minua. Herra on minut pelastanut ja lahjoittanut minulle työni hedelmänä myöskin ajallista hyvää. Minulla on talot ja tavaraa. Mutta mitä sinulla on? Ei muuta kuin omatuntosi ja häpeäsi. Sinulta on otettu pois omat vaatteesi ja olisivat riistäneet tukkasikin, jos sinulla tukkaa olisi ollut.»

Musta Tom seisoi hajasäärin luudanvarteensa nojaten ja vastasi: »Älkää seiskö siinä näyttelemässä minulle hurskasta naamaa, herra Henki Pyhä. Rehellisyys ei tee eroa meidän välillämme, vaan — onnellinen sattuma. Te olette voittanut ja minä olen hävinnyt, teillä on päässänne kirkkohattu ja minulla tämä pannun kansi, mutta te olette kuitenkin vanha fariseus ilman mittaa ja määrää.»

Caesar heilautti mahtavasti kättään. »Minä en voi vihastua sinulle, Tuomas», hän sanoi vetäytyen ovelle. »Minä uskoin, että pahan valta sinussa olisi murrettu meidän viimeisen suuren rukouskokouksemme jälkeen, mutta lienen erehtynyt. Vihollinen käy vielä ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien, kenen hän saisi niellä.»

»Älkää koettakokaan masentaa minua raamatunlauseillanne», murahti Tom heittäen luudan olallensa. »Kiekukoon jokainen kukko omalla tunkiollansa.»

»Sinä et sitä voi auttaa, Tuomas», päivitteli Caesar päästyänsä tarpeellisen välimatkan päähän »Joka voi noin pyhyyttä pilkata, ei ole minun vanha ystäväni. Sen tekee saatana, joka on astunut hänen sydämeensä ja hallitsee häntä. Mutta aja se ulos, ihminen, aja se ulos, tai helvetti on oleva sinun osasi.»

»Minä olin siellä viime yönä unissani, Caesar», kertoi Musta Tom löntystäen hänen jäljessänsä. 'Ah, hyvä herra paholainen, päästä minut sisälle', sanoin minä. 'Mistä sinä tulet?' hän kysyi. 'Tulen Man-saarelta', vastasin minä. 'Minä en ota ainoatakaan sieltä vastaan, ennenkuin palvelijani, ylipiispani tulee', hän penäsi. 'Kuka se on?' kysyin minä. 'Piispa Caesar, kapakoitsija — kuka muu se voisi olla?' hän sanoi.»

»Minä ihmettelen sinua, Tuomas», puhui Caesar ollen nyt puolivälissä ovelta sivuportille, »mutta Belialin pojat taistelevat ankarasti valtaistuimestansa. Minä rukoilen kuitenkin puolestasi, ettei tätä luettaisi sinulle viaksi siellä, missä pitää oleman itku ja hammasten kiristys.»

Saman päivän iltana Caesar tuli tervehtimään tuomaria Jalavaharjuun. Hänen silmänsä kiilsivät ja rajaton kiihko kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli yhä korkealla hengellisellä jalustallaan, josta hän papillisella saarnaäänellänsä sinutteli kaikkia ihmisiä.

»Ballawhaine on kuollut, teidän kunnianarvoisuutenne», hän huudahti. »Ne eivät ole suoneet minulle tilaisuutta tulla sanomaan tätä sinulle, sinun tomumajasi sairauden aikana, mutta nyt ne suostuivat siihen. Hän huusi ja valitti kauheasti tuskissansa! Hirveätä, kerrassaan hirveätä! Lopuksi hän sai päähänsä, että pitäisi kaadettaman vettä hänen päällensä. Mutta vesi ei kuitenkaan voinut häntä puhdistaa. Kuolevalla äänellänsä hän huusi: »Minä olen syntiä tehnyt, oi, Jumala, minä olen syntiä tehnyt! Oh, minä jätän sieluni hänen käsiinsä, hän voi minut vapahtaa.» »Turvautukaa vapaaseen armoon», sanoin minä. »Minä en ole elänyt oikein», hän valitti. »Se on kyllä totta», sanoin minä, »te olette elänyt lihallisessa vapaudessa, mutta nyt on otollinen aika. Sanokaa: 'Herra, minä uskon; auta minun epäuskoani'.» »Liian myöhään, herra Gregeen, liian myöhään», hän huusi ja tuskin oli saanut sanat suustansa, kun oli muuttunut jääkylmäksi ja mennyt siihen yöhön, jossa kaiken lihan pitää häviämän. Niin, niin, hänen oma poikansa hänet juuri tappoi, herra; ryösti häneltä jokaisen kolikon ja jätti hänet puille paljaille. Viimeinen kiinnitys tehtiin siksi, että saatiin poika pelastetuksi vankeudesta, johon olisi joutunut väärennyksestä. Surkeata, herra, surkeata! Hemmoittelee lapsen pilalle, niin että se joutuu ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen, se on surkeata. Se on kuitenkin inhimillistä heikkoutta ja minä säälin onnetonta syntistä, sillä olenhan itsekin ollut kiusattu — tuota ollut taipuvainen — mutta ylistetty olkoon Herra, että hän on auttanut minua kädellänsä — —»

»Joko hänet on haudattu?» kysyi Philip.

»On kyllä, ja viheliäiset hautajaiset ne olivatkin», kertoi Caesar, joka ylpein askelin, polvet jäykkinä ja varpaat ulospäin asteli edestakaisin huoneessa. »Satoi vettä ja salamoi, tuuli vinkui puissa, maassa oli vettä nilkkoihin ja pappia valkeassa kaavussaan suojeltiin sateenvarjolla. Kukaan ei siellä puhunut, eikä muita arvohenkilöitä ollut läsnä kuin minä ja muutamat uskonveljet.»

»Missä Ross oli?»

»Mennyt, herra, jo ennen kuin näki vanhan, hullun isänsä peitettävän turpeen alle. No, eipä hänellä ole paljoa odotettavaakaan. Se nuori mies on ollut kuin kuluttava tuli ja polttanut kaiken. Ei ole edes sen vertaa jäljellä, että voisi ostaa nuoran pätkän, johon hirttäisi itsensä. Ja Ballawhaine on minun, herra; me voimme nyt kuitenkin sanoa, että se on minun — ainakin se on vävypoikani oma — ja hän on antanut minulle oikeuden ottaa sen haltuuni ja hallita sitä. Ah, mikä sunnuntaipäivä, hyvä herra, mikä juhlahetki! Sinä iltana kun tuo mies löi minua kasvoihin omassa kodissani Sulbyssä, minä päätin saada tuon talon haltuuni. Hän petti tyttäreni ensin ja sitten hän otti hänet pois kotoansa, mutta vävypoika oli lainannut kuusituhatta puntaa kiinnitystä vastaan. 'Menetelkää kiinnityksen kanssa, miten tahdotte', hän sanoi ja minä ajattelin itsekseni: 'Se nuori lurjus joutaa kuolla nälkään; hän saa tarttua kerjuusauvaan, älköön hänellä olko leipää syödä eikä vettä juoda eikä kattoa pään päälle'. Ja sinä hetkenä, jona vanhus lakkasi hengittämästä, minä sanoin kiinnityksen irti.»

Väristys kävi läpi Philipin ruumiin. »Tarkoitatteko te», hän änkytti, »että te teitte sen siitä syystä?»

»Herran käsi on siinä kohdannut roistoa», päätti Caesar, »ja minä olen ylpeä, että olen saanut olla ase Herran kädessä toimittamassa kostoa. Jumala ilmaisee itsensä yhä enemmän ja enemmän, herra. Ja minulla on enemmänkin sinulle sanottavaa. Ballawhaine kuuluisi oikeastaan sinulle, herra, jos asiat olisivat oikealla tolalla. Se oli sinun esi-isäisi perintötila ja sen olisi pitänyt olla sinun isäsi ja myöskin sinun. Ota se, herra, ota se niillä ehdoilla kuin tahdot; sen arvo on vähintäänkin kaksitoistatuhatta, mutta sinä voit saada sen yhdeksällä ja maksa sitten, kun Jumala antaa sinulle varoja siihen. Sinä olet ollut hyvä minulle ja minun omilleni ja erittäinkin sille kadonneelle lampaalle, joka on suljettu vankilaan häpeissään ja häväistynä. En suinkaan minä voinut aavistaa, että joskus voisin korvata sinulle sinun hyvyyttäsi, mutta ihmeelliset ovat Herran työt. Ne näyttävät mahdottomilta meidän silmissämme. »Salaisuuksien syvyyksissä» — —»

Caesar kulki edestakaisin yhä huoneessa ja puhui hurskaalla kiihkolla. Philip, joka oli istunut pöydän ääressä, nousi, tuskan ilme kasvoillaan.

»Kauheata! Kauheata!» hän mutisi. »Erehdys, erehdys!»

»Herra Jumala ei Lee mitään erehdyksiä, herra», kiivasteli Caesar.

»Mutta entäs jos se kuitenkaan ei olisi ollut Ross», alkoi Philip, mutta Caesar ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.

»Jos ei se olisi ollut Ross — −» Caesar katsahti häneen yli olkansa.

»Jos se olisi ollut joku muu — —» kertasi Philip. Caesar pysähtyi hänen eteensä.

»Joku, jota ette koskaan ole tulleet ajatelleeksi — joku, jota te olette pitäneet arvossa ja kunnioittaneet — —»

»Kuka sitten?» sanoi Caesar käheästi.

»Herra Greegen», sanoi Philip. »Minun on hyvin vaikea puhua, en ollut ajatellut puhua vielä, mutta joutuisin halveksimaan itseäni, jos nyt vaikenisin. Te olette elänyt hirvittävässä erehdyksessä. Maksakoon mitä tahansa, seuratkoon mitä hyvänsä, te ette saa uskoa tuohon erehdykseenne hetkeäkään kauemmin. Se ei ollut Ross, joka vei pois teidän tyttärenne.»

»Kuka se sitten oli?» huusi Caesar. Hänen äänessään oli särkyneen kellon sointu.

Philip taisteli ankaraa sisäistä taistelua. Hän koetti tunnustaa. Hänen silmänsä harhailivat seinissä. »Yhtä paljon kuin te olette osoittaneet turhan vuoksi kunnioitustanne», hau sammalsi, »yhtä suuri erehdys on teidän ollut osoittaa kiitollisuuttanne.»

»Kuka? Kuka?» huusi Caesar tuijotellen terävästi Philipin kasvoihin.

Philipin kankeat sormet leikittelivät pöydällä olevissa papereissa. Ne koskettivat haastekirjelmää, joka koski avioerojuttua ja hän otti sen käteensä.

»Lukekaa tuo», ojentaen sen Caesarille.

Caesar otti sen, mutta katsoi yhä edelleen Philipiin silmissään hurja uhkaus. Philip tunsi, että sinä hetkenä heidän suhteensa oli muuttunut. Hän ei ollut enää tuomari, ainoastaan rikollinen, joka oli joutunut tämän vanhan, kiihkomielisen, jo ennestään puolihullun tekopyhän miehen käsiin.

»Voimallinen on Herra Sebaot», mutisi Caesar ja sitten Philip kuuli paperin ratisevan hänen käsissään.

Caesar etsi silmälasit taskustaan. Kun hän oli saanut ne ulos kotelosta, hän asetti ne ylösalaisin nenälleen. Ne kohosivat hänen rypistettyyn otsaansa kiinni, niin ettei niistä silmille apua lähtenyt, kun hän ojensi kätensä koettaen lukea paperia. Sitten hän otti taskustansa punaisen, kirjavan nenäliinansa ja alkoi puhdistaa laseja. Samalla, kun hän vapisevin käsin hankasi silmälasejansa tajuamatta mitä tehdä paperille, kotelolle, lasille ja nenäliinalle, mutisi hän koko ajan vapisevalla äänellä aivan kuin vahvistaakseen itseänsä kestämään sitä mitä näkisi: »Voimallinen on Herra Sebaot.»

Hän luki vihdoin paperin, eikä saattanut sen merkityksestä erehtyä. »Kantaja Quilliam ja vastaajat Quilliam ja Christian.»

Hän heitti haastekirjelmän pöydälle ja pisti silmälasit koteloonsa. Ilma tuhisi kuuluvasti hänen sieraimissaan. »Ugh cha nee!» (Voi minua) hän mutisi. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!»

Sitten hän avuttomana katsahti ympärilleen ja sanoi: »Erota itses minusta, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.»

Kosto, jota hän päivästä päivään oli suunnitellut ja josta oli jo etukäteen nauttinut oli sinä hetkenä häipynyt hänen käsistään. Hänen tekopyhyytensä oli riisuttu alastomaksi. »Minä ymmärrän kuinka asiat ovat», hän sanoi synkästi. »Herra on johtanut minut tähän erhetysten pyörteeseen rangaistakseen minua. Se on tuon kapakan vuoksi. 'Sinä et voi palvella Jumalaa ja mammonaa'. 'Mitä väärin saadaan, se surulla ja murheella haaskataan'. Minä luulin, että olin Jumalan lapsi, mutta rikkauden himo on sokaissut minut ja häväissyt tuon sanan. Ugh cha nee! Minun rikkauteni on ollut kuin kangastus erämaassa. Se on annettu minulle vain, että minä sen kautta turmioon joutuisin.»

Hänen hengellinen ylpeytensä oli murrettu. Kaikkivaltias ei sallinut, että Hänen nimeänsä voitonhimosta turhaan lausuttiin. Hän otti hattunsa ja pisti sen päähänsä takapuoli eteenpäin. Puolitiessä ovelle hän pysähtyi. »Niin, niin, minä jätän teidät nyt, voikaa hyvin, herra», hän sanoi kumartaen hitaasti päätänsä. »Herra on koko ajan tiennyt, millainen te olitte, mutta mitä hyötyä Hänen tiedostansa on — Hän ei kuitenkaan ilmaise kenellekään. Ja minä olen kehoittanut muita syntisiä pelkäämään Hänen tuomiotansa ja vihaansa, ja Hän on kuitenkin antanut perkeleitten lyödä leikkiä minun itseni kanssa. Ugh cha nee! Ugh cha nee!»

Philip oli lysähtänyt takaisin tuolilleen ja hänen päänsä oli painunut pöytää vasten. Hän kuuli vanhan miehen astuvan ulos; hän kuuli hänen raskaan, hitaan astuntansa notkahtelevan portaissa; hän kuuli hänen kenkäinsä narskeen ulkona käytävällä. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!» nämä sanat soivat kuin kuolinkello hänen korvissaan.

Jem-y-Lord, joka oli ollut kaupungilla, tuli takaisin tavattoman innoissaan.

»Sellaisia uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne! Seilaisia verrattomia uutisia.»

»Mitä sitten?» kysyi Philip kohottamatta päätään.

»Koko saarella on pantu kiertämään listoja, joisa on pyydetty kuningatarta tekemään teistä kuvernöörin.»

»Taivaan Jumala!» huudahti Philip, »se olisi kauheata.»

XIV.

Kun Philip saattoi mennä ulos, tuotiin vaunut portaiden eteen ja hän teki matkan ympäri lahtea. Kaupunki oli herännyt talviunestaan ja satamassa oli vilkasta elämää ja iloista puhelua ja naurua. Enemmän kuin sata miestä oli lähtenyt majoistaan saaren sisäosista ja he valmistelivat nyt veneitään ja vehkeitään makrillin kalastusta varten Kinsalessa. Missä alukset olivat talviteloillaan lekottaneet, siellä oli nyt kokonainen metsä mastoja, kaikki maalattuina ja puhdistettuina ja verkot, joihin vasta oli laitettu uudet kohot, ovat ripustetut laiturin reunalle.

»Hyvää huomenta, herra tuomari», huusivat miehet.

Kaikki he tervehtivät häntä ja muutamat tulivat Man-saaren vanhan tavan mukaan vaunun ovelle ja nostivat tahraisilla käsillään hattuaan sanoen:

»Onpa erittäin hauska nähdä teitä taas, tuomari. Kun mies on kärsinyt sellaisen kohtauksen ja pelastunut, on aivan ilmeistä, että Herralla on aivan erikoista tehtävää häntä varten.»

Philip vastasi hymyillen ja kumarrellen ja iloisin puhein, mutta heidän kohteliaisuutensa ja ystävällisyytensä tuntui vaivaavan häntä. Hän ajatteli Katea. Hän oli hänen menestyksensä uhri. Kaikki, mitä hän oli saanut, oli Kate saanut maksaa. Hän ajatteli Katen unia, hänen kultaisia unelmiansa, jolloin hän oli kuvitellut kohoavansa hänen rinnallaan, kulkevansa käsi kädessä arvoon ja kunniaan sen miehen kanssa, jota hän rakasti. »Oi lemmikkini, oma rakastettuni», hän mutisi. »Ainoastaan vähän aikaa vielä.»

Tohtori istui häntä odottamassa, kun hän palasi kotiin takaisin.

»Minulla on jotakin teille sanottavaa, tuomari», hän sanoi katsellen poispäin. »Se koskee teidän tätiänne.»

»Onko hän sairas», kysyi Philip —» onko hän hyvinkin sairas?»

»On, hyvin sairas.»

»Mutta minähän olen joka päivä saanut tietoja hänen tilastaan.»

»Hänen nimenomaisesta pyynnöstään on totuus tähän asti teiltä salattu.»

»Vaunut ovat vielä ovella — —» alkoi Philip.

»En ole koskaan nähnyt kenenkään voimain loppuvan niin sukkelaan. Ainoastaan sielun voimat pitävät häntä vielä elossa. Epäilemättä teidän hoitamisenne häntä suuresti väsytti.»

»Ei se ole vain sitä — minä lähden heti hänen luoksensa.»

»Hän odottaa teitä vasta kello viisi.»

»Vaikkapa niinkin, minä en voi hetkeäkään odottaa», sanoi Philip ja sinä hetkenä hän riensi ulos. »Oi, Jumala!» hän ajatteli. »Kuinka jyrkkä onkaan se tie, jota minä olen joutunut kulkemaan.»

Kun hän tuli Ballureen, hän kiirehti eteisen läpi ja portaita ylös. Nan-tädin sänkykamarin ovella hän tapasi Marthan, sisäkön, joka nyt oli sairaanhoitajattarena. Hän näytti hämmästyneeltä ja teki muutamia hermostuneita eleitä estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt mitään saada sanotuksi, oli toinen jo huoneessa. Ilma oli raskas ja tuoksui lääkkeeltä, etikalta ja sairaudelta.

»Hiljaa!» sanoi Martha liikuttaen huuliansa ja kulmiansa.

Nan-täti nukkui vuoteellaan puoliksi istuvassa asennossa. Tuskaista oli nähdä sitä suurta muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniit, vanhat kasvot olivat valkeat ja tuskien vääntämät; leuka riippui alhaalla; silmät olivat puoliksi auki; päässä ei ollut myssyä; hänen hiuksensa olivat levällään tyynyillä ja tahmeat hiestä.

»Hän on varmaan hyvin sairas», sai Philip hiljaa sanotuksi.

»Hyvin sairas hän on», myönsi Martha. »Hän ei odottanut teitä, ennenkuin kello viisi, herra.»

»Onko tohtori sanonut hänelle? Tietääkö hän itse?»

»Kyllä, herra, mutta itse hän ei ole siitä pahoillaan. Hän tietää, että hän ei tältä sijaltaan nouse, mutta hän on hyvin tyytyväinen — aivan — aivan iloinen — mutta hän pelkää, että te saisitte tietää — vaiti!»

Sairas liikahti vuoteessaan.

»Hän saattaisi kauhistua, jos hän — eikä hän ole valmistunut ottamaan teitä vastaan — menkää tuonne, herra», kuiskasi Martha osoittaen siirrettävää varjostinta, joka oli oven ja vuoteen välissä. Kuului syvä huokaus ja kuinka hän kostutti huuliansa ja sitten Nan-tädin ääni — ei tuttu ja rakas, vaan niinkuin entisensä kaiku. »Mitä kello on, Martha?»

»Kahtakymmentä minuuttia vaille viisi, hyvä neiti.»

»Niinkö myöhä. Nyt sinä et tehnyt kauniisti, kun annoit minun maata niin kauan, Martha. Minä odotan kuvernööriä kello viisi. Mikä onni, ettei hän ole tullut aikaisemmin. Ei olisi soveliasta antaa hänen odottaa» ja sitten: »anna minulle sieni, tyttö. Kasta sitä ensin. Nyt pyyheliina. Sitten kampa. Kas niin! Miten eloton tukkani nyt onkaan. Öljyä sanot sinä? Sitä itsekin ajattelin. Koko elämässäni minä en ole koskaan sitä käyttänyt. Mutta tällaisessa tilaisuudessa — no, ehkä pikkuisen. Nyt riittää. Tuo minulle myssy, se jossa on vaaleanpunaiset ruusukkeet. Minun kasvoni ovat niin kalpeat — se antaa minulle hiukan väriä. Hyvä on. Et suinkaan sinä tahdo sanoa hänelle, että minä olen ollut kipeänä? En ainakaan hyvin kipeänä? Nyt syrjään kaikki nuo. Rohdot pois! Pane ne kaikki kaappiin. Noin paljon pulloja. 'Kuinka kipeä hän onkaan mahtanut olla', hän saattaisi sanoa. Avaapas nyt vasemmanpuolinen laatikko, Martha, tuo, jossa on avaimet, ja anna minulle se paperi, joka on päällimmäisenä. Juuri se valkea paperi. Se taitettu, jossa on virallinen leima. Ah! Minä olen elänyt koko ikäni lakimiesten parissa. Pane se tähän peitteelle. Avaimetko, ne voit panna siihen viereen. Ei, pane ne tänne tyynyn alle minun selkäni taakse. Niin sinne — alemma, hiukan alemma vielä — hyvä on. Aseta nyt tuoli, että hän voi istua minun vieressäni. Tälle puolelle vuodetta — ei tuolle puolen. Silloin lankeaa valo häneen ja minä voin katsella hänen kasvojaan — minun silmäni eivät ole enää niin hyvät kuin ne ovat olleet, tiedäthän. Pikkusen edemmäksi, ehkä — ei kuitenkaan niin kauaksi — no, se on hyvä. Ah!»

Nan-täti huokasi syvään tyytyväisyydestä ja sitten hän sanoi:

»Nyt minä luulen — — mitä kello on, Martha?» »Kymmentä minuuttia vailla viisi, neiti.»

»Kävitkö puhumassa Janelle kotleteista? Hän pitää niistä, jos ne ovat kastetut leipäjauhoon, tiedäthän. Minä toivon, ettei tyttö unohda sanoa »teidän ylhäisyytenne.» Minä voin kuulla hänen äänensä, kun hän tulee alas eteiseen. Minun korvani eivät ole huonot, vaikka silmät ovatkin. Voihan sattua, ettei hän mitään puhukaan. 'Hän on ollut niin kipeänä', hän ehkä ajattelee. Martha, minä luulen, että sinun olisi parasta avata hänelle ovi. Jane unohtaa niin helposti. Hän saattaisi myöskin sanoa kaikenlaista. Jos hän kysyy: 'Kuinka hän tänään jaksaa, Martha?', täytyy sinun vastata oikein iloisesti: 'Paremmin tänään, teidän ylhäisyytenne.'»

Mutta silloin hän alkoi taaskin tuskasta valittaa.

»Oh, voih — oh! Oh! Auta, Herra Jeesus!»

»Oletteko varma, että olette kylliksi voimakas, neiti?

»Eikö minun olisi parasta sanoa hänelle — —»

»Ei, minä olen pahempi huomenna ja seuraavana päivänä sitäkin pahempi. Anna minulle ryyppy rohtoa, Martha — aamupäivän rohtoa — sitä, joka tekee minut iloiseksi. Kiitos, Martha! Jos tunnen tuskaa silloin, kun hän on täällä niin kärsin niin kauan kuin voin ja sitten sanon: 'Minä tunnen itseni hiukan uniseksi; sinun on nyt parasta mennä nukkumaan.' Ymmärrätkö sitten, Martha?»

»Kyllä, neiti», vastasi Martha.

»Minä pelkään, että meidän täytyy olla pikkuisen viekkaita, Martha, mutta emmehän me voi sitä auttaa, emmehän? Hänellä on sangen pian virkaanasettajaiset ja se kysyy voimia. Jos hän luulee, että minä olen ollut hyvin kipeänä, niin — hyvin, hyvin kipeänä, ymmärräthän — niin ehkä hän tuumii siirtää koko juhlallisuuden, enkä minä tahtoisi sitä mistään hinnasta. Hän on aina pitänyt niin paljon vanhasta täti-pahasestaan. Katsos, ne nyt ovat sellaisia nuo pojat. Minä voin sanoa, että ihmiset ihmettelevät, ettei hän ole koskaan mennyt naimisiin, vaikka on kohonnut niin suureen arvoon ja vaikka hänelle kaikki on niin erinomaisesti menestynyt. Mutta katsos, minun tähteni hän ei ole sitä tehnyt. Hän tiesi, että minä voisin — —»

Philip hengitti raskaasti. Nan-täti kuunteli. »Minä olen varma, että joku on eteisessä, Martha. Onko se — —? On, hän se on — —; riennä kiireesti hänen luokseen.»

»Kyllä, neiti», sanoi Martha pitäen melkoista touhua ja väliverholla varjoten, kun Philip varpaisillaan hiipi ulos. Sitten tyttö tuli hänen luokseen portaille pyyhkien silmiänsä esiliinaansa ja ollen nyt johtavinaan Philipiä takaisin huoneeseen.

»Oma poikani, poikani», huusi Nan-täti sulkien hänet syliinsä.

Muutos oli ihmeellinen. Hän näytti nyt nuorelta melkeinpä hilpeältä. »Minä olen kuullut suuria, suuria uutisia», hän kuiskasi ottaen hänen kätensä.

»Ne ovat vain huhuja, hyvä täti», sanoi Philip. »Voitko sinä nyt paremmin?»

»Niin kyllä, mutta siitä kyllä vielä tulee tosi. Kyllä, kyllä, paljoa paremmin, minä olen varma, että siitä tulee tosi. Ja rakkaani, minkälainen suurenmoinen voitto! Minä uneksin siitä koko yön, kun sitten huomenna sen kuulin. Sinä olit Tynwaldin kukkulalla ensimmäinen mies ja sinun ympärillesi oli kokoontunut suuri joukko. Mutta tule nyt ja istu tänne ja kerro minulle kaikki, kaikki. Sinä itse olet siis nyt parempi? Oletko sinä saanut voimasi takaisin, rakkaani? Oh, kyllä, mihin vain — istu mihin vain. Tässä, tämä tuoli on sopiva — tämä, tässä minun vieressäni. Ah, miten reippaalta sinä näytät?»

Hän oli suunniltansa ilosta, nojautuessaan tyynyihinsä ja yhä pitäen hänen kädestänsä hän sanoi: »Tiedätkö sinä, Philip Christian, kuka on onnellisin ihminen maailmassa? Minä olen aivan varma, ettet sinä sitä tiedä, vaikka oletkin niin viisas. Mutta minä sanon sen sinulle. Ehkä sinä ajattelet, että onnellisin on joku kaunis, nuori vaimo, joka on juuri vihitty mieheen, joka jumaloi häntä. Ei, siinä sinä olet aivan, aivan väärässä, ystäväni. Onnellisin on joku vanha, vanha rouva, joka on hyvin heikko ja kallistuu iltaa kohden, eikä enää toivo saavansa vaeltaa kauan, mutta jolla on ympärillänsä poikansa, täysikasvuiset, suuret, voimakkaat pojat, joilla on koko maailma edessänsä avoin. Hän on maailman onnellisin ihminen. Ja sitä seuraava olen minä, rakas poikani. Oma rakas poikani poika — —»

Hän vaikeni ja sitten näyttäen katselevan kauas, lisäsi: »Mahtaako hän nyt arvella, että minä olen täyttänyt velvollisuuteni?»

»Kuka?» kysyi Philip.

»Sinun isäsi», hän vastasi.

Sen jälkeen hän kääntyi palvelijattareen ja sanoi hyvin iloisesti: »Sinun ei tarvitse odottaa, Martha. Hänen ylhäisyytensä kutsuu sinua sitten, kun minä tarvitsen rohtoa. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne?»

Philipillä ei ollut sydäntä korjata hänen erehdystään uudelleen. Tyttö jätti huoneen. Nan-täti katsoi oveen, kunnes se oli kokonaan sulkeutunut ja sitten koettaen kumartua Philipiin kuiskasi hyvin salaperäisenä:

»Sinä et saa hämmästyä, Philip, etkä säikähtää, etkä luulla, että minä olen hyvin kipeä tai että olen kuolemaisillani, mutta arvaapas, mitä olen tehnyt.»

»Mitä niin?»

»Minä olen tehnyt testamenttini. Onko se sinusta niin kauheata?»

»Siinä olet tehnyt aivan oikein, täti», myönsi Philip.

»Niin, pormestari on ollut täällä ja kaikki on järjestyksessä pienintä seikkaa myöten. Katso», ja hän nosti paperia, jonka palvelijatar oli asettanut hänen peitteilleen. »Annapas, kun minä nyt sinulle kerron.» Hän nyökytti päätänsä selitellessään eri pykäliä. »Ensin tulee muutamia pieniä lahjoituksia, ymmärräthän. Katsos, ensinnäkin on tuo Martha, joka on sellainen hyvä tyttö — hänelle minä olen antanut silkkiset leninkini. Ja sitten vanha Mary, Ballawhainen taloudenhoitajatar. Vanha, onneton raukka, hän on nyt kärsinyt kolme vuotta reumatismia ja hänen on niin paha maata villanöyhtäpatjalla, ne tulevat niin kuhmuisiksi — minä olen lahjoittanut hänelle höyhenpatjani. Ensin ajattelin, että jättäisin sinulle kaikki pienet tuloni. Tiedätkös, sinun vanha tätisi on ollut oikea saituri. Olen ollut niin ihastunut vähiin rahoihini ja minusta tuntui niin suloiselta ajatella — mutta nythän sinä et niitä tarvitse? Nehän eivät merkitsisi yhtään mitään? Minä olen ajatellut — no, mitä sinä luulet, mitä olen aikonut tehdä pienelle omaisuudelleni?»

Philip silitteli hänen ryppyisiä sormiansa toisella kädellään.

»Jotakin, joka on hyvää ja oikeata, täti, siitä olen aivan varma. Mutta mitä se on?»

»Sitä sinä et ikinä arvaisi.»

»Enkö?»

»Minä olen ajatellut», — hyvin vakavasti, — »Philip. Koko maailmassa ei ole ketään niin onnetonta kuin kurjuuteen joutunut sivistynyt nainen, joka on erehtynyt langennut. Erään raukan isä on kääntänyt hänelle selkänsä, kuten minulle on sanottu, eikä hän suinkaan voi odottaa, että hänen miehensä välittäisi hänestä, niin minä olen ajatellut, katsos — —»

»Mitä?» kysyi Philip silmänsä maahan luotuina.

»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen ajatellut, että olisi niin kaunista — —»

Ja sitten hermostuneesti sammaltaen vapisevalla äänellä aivan kuin anteeksi pyytäen tuli ilmi tuo suuri salaisuus, tuo paljon mietitty sotajuoni. Nan-täti oli testamentissaan määrännyt koko omaisuutensa Katelle.

»Sinä olet enkeli, täti», sai Philip vaikeasti sanotuksi.

Mutta hän kyllä näki hänen uhrauksensa tarkoituksen. Täti puhui Katesta, mutta ajatteli samalla häntä, Philipiä. Hän tahtoi vapauttaa lemmikkinsä kuormasta, poistaa esteen hänen tieltään, vapauttaa hänen omantuntonsa soimauksilla, peittää hänen erehdyksensä ja salata kaiken.

»Ja sitten tämä talo, rakkaani», jatkoi Nan-täti. »Sehän on sinun, mutta sinä et sitä koskaan käytä. Se on ollut pieni, tyyni satama, mutta nythän on myrsky ohi. Tahtoisitko — eihän sinulla ole mitään sitä vastaan — sallisitko ehkä — etkö voi antaa sen onnettoman raukan asua täällä lapsinensa sitten, kun minä — kun kaikki on ohi, tarkoitan — kun hän on erossa — vai?»

Philip ei voinut vastata. Hän tarttui ryppyiseen käteen ja vei sen huulilleen.

Vanhus oli suunniltaan ilosta. »Sittenhän minä sinun mielestäsi olen menetellyt oikein? Oletko varma, että tämä on sinusta oikein? Pane se takaisin laatikkoon, rakkaani. Ylimpään laatikkoon vasemmalla. Oh, avaimet? No, voi minun päiviäni, missä ovat avaimet? Sehän nyt on. Nyt minä muistan. Ne ovat minun tyynyni alla. Tahdotko kutsua Marthan? Tai ehkä sinä tahdot itse — tahdotko sinä?» (hyvin viekkaasti) − »eikö se ole sinusta vaikeata? Siellä ne ovat vähän alempana, vielä vähän — ah! Oma poikani, rakas poikani!»

Vanhan kyyhkysen toinenkin sotatemppu oli onnistunut. Löytääkseen avaimet tyynyn alta täytyi Philipin vielä kerran kiertää kätensä hänen kaulaansa ja täti suuteli häntä otsalle ja poskille.

Mutta sitten tuli tuskankohtaus. Se väänsi hänen muotoansa, mutta senkin läpi hän koetti hymyillä. Hän hengitti vaikeasti ja sanoi sitten:

»Ja nyt — rakas — minusta tuntuu — minä tunnen itseni hieman — uniseksi — kuinka itsekäs minä olen — sinun kotlettisi — ruskeutetut — kauniin ruskeat — kastellut leipäjauhoissa, tiedäthän — —»

Philip pakeni huoneesta ja kutsui Marthan. Hän kierteli talossa koko illan ilman määrää. Eräänä hetkenä hän tapasi itsensä Nan-tädin sinisestä työhuoneesta, joka oli täynnä tuttuja esineitä — rukki, ompelukehys, vanhanaikainen piano, ilmassa lavendelin tuoksu — kaikki siistiä ja järjestyksessä kertoen hänen läsnäolostansa. Lamppu paloi, koska tohtoria odotettiin, mutta takassa ei ollut tulta.

Kellon lähetessä kymmentä tuli tohtori. Mitään ei voitu tehdä; mitään ei voitu toivoa; ehkä hän saattoi elää aamuun, ellei — —

Puolen yön maissa Philip hiipi hiljaa tätinsä huoneeseen. Sairaan tila oli muuttumaton. Philip aikoi mennä vuoteeseen, mutta pyysi että hänet herätettäisiin jos tapahtuisi muutosta pahempaan.

Kesti kauan, ennenkuin hän nukahti ja hänestä tuntui, että hän oli nukkunut vain hetkisen, kun hänen ovellensa koputettiin. Hän oli vielä nukuksissa, kun hän sen kuuli. Päivä oli jo valjennut ja merellä loisti hohtava valojuova ilmaisten auringon nousua. Puistosta kuului varpusen yksitoikkoinen sirkutus.

Nan-tädin voimat olivat suuresti vähenneet, mutta tuskan ilme oli häipynyt hänen kasvoiltansa ja sijaan oli levinnyt melkein enkelimäinen kirkkaus. Kun hän tunsi Philipin, hän vei hänen kätensä sydämelleen pitäen sitä kauan siinä. Hän puhui vain muutaman sanan, sillä hengitys oli lyhyt ja katkonainen. Hän jätti sielunsa Jumalan huomaan. Sitten hän, kasvoillaan onni ja tyytyväisyys, viittasi Philipille. Philip painoi korvansa lähelle hänen huuliansa ja hän kuiskasi: »Vaiti, rakkaani! Älä kerro kenellekään, sillä kukaan ei ole sitä koskaan tiennyt — ei edes uneksinutkaan — mutta minä rakastin sinun isääsi — ja — Jumala antoi hänet minulle sinussa.»

Vanha, suloinen kyyhky oli paljastanut sydämensä viimeisen salaisuuden. Philip painoi huulensa hänen poskelleen, joka jo oli kylmä, ja jolle kuolema oli painanut leimansa. Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, pää painui taaksepäin, huulten väri muuttui, mutta sittenkin hän näytti hymyilevän. Näin uinahti Nan-täti ikiuneen rauhallisena, toivorikkaana, luottavana ja melkein iloisena, sillä hänen rakkautensa ylpeät unelmat olivat täyttyneet.

»Oi, Jumala», ajatteli Philip, »suo minun pysyä kiinni päätöksessäni. Anna minulle voimaa vastustaa tuollaisenkin rakkauden kiusauksia, millaiset ne lienevätkin.»

Tädin rakkaus oli koko hänen elämänsä ajan ollut hänen houkuttelevana kiusauksenaan. Hänen isänsä oli levännyt haudassansa kaksikymmentä vuotta, mutta tädissä oli elänyt hänen henkensä — hänen pyrkimyksensä. hänen pelkonsa ja epäilyksensä ja hänen elämänkokemuksensa. Siinä oli alku Philipin onnettomuuteen, hänen alentumukseensa ja syvän kaksinaisuuden ensimmäinen syy. Hän oli saavuttanut kaiken, mitä silloin oli menetetty, hän oli voittanut kaiken, mitä hänen pienessä maailmassaan saatettiin voittaa, mutta minkä arvoista se kaikki oli? Minkä hinnan hän siitä kaikesta oli maksanut? »Mitä se auttaisi ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi vahingon?»

Philip painoi huulensa kylmälle otsalle. »Sinä suloinen olento, suo minulle anteeksi! Jumala vahvista minua! Älä salli voimani loppua viimeisessä koetuksessa.»

XV.

Philip ei palannut enää Jalavaharjuun. Hän hautasi Nan-tädin isänsä haudan jalkapäähän. Kummallakaan sivulla ei ollut tilaa, kun vasemmalla puolella lepäsi hänen äitinsä ja oikealla seisoi hänen isoisänsä rauta-aitauksella ympäröity patsas. Heidän täytyi sen vuoksi siirtää hopeapajua pari askelta tiehen päin.

Kun kaikki oli ohi, hän palasi yksin kotiin viettäen iltapäivän järjestellen Nan-tädin tavaroita, ja kun hän oli ne varustanut nimilapuilla, hän lukitsi kaikki siniseen kamariin. Ilma oli ollut viime päivinä hyvin huolestuttava. Pilkkuja oli nähty auringossa. Suuria sähköhäiriöitä oli huomattu, ja edellisenä iltana olivat revontulet leimunneet pohjoisella taivaalla. Kun aurinko oli mailleen, menossa, oli läntisellä taivaalla matalalla pilvenjälli hohtaen auringon valossa. Sen yläpuolella leijailivat mahtavat, synkät pilvet ja välistä loisti ihmeellinen valojuova merelle aivan kuin enkeli olisi avannut taivaan oven. Kun sitten aurinko painui piiloon, levisi tulipunainen pilvenmöhkäle poikittain yli taivaan ja kuului kaukainen ukkosen jyminä.

Pysähtyen työssään Philip katseli rannalle ja huomasi miehen ratsastavan hurjaa vauhtia taloa kohden. Tämä oli lähetti, joka saapui kuvernöörin virastosta. Hän pysähtyi portille. Hetkistä myöhemmin hän seisoi huoneessa ojentaen Philipille kirjeen.

Jos joku olisi nähnyt tuomarin hänen ottaessaan kirjeen vastaan, hän olisi saattanut pitää sitä hänen kuolemantuomionaan. Hänen kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi kun hän rikkoi sinetin ja veti kirjelmän kuoresta. Se oli sisäministeriön valtakirja. Philip oli nimitetty Man-saaren kuvernööriksi. »Minun rangaistukseni, rangaistukseni!» hän ajatteli. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä syvempi oli hänen lankeemuksensa oleva. Se oli julmaa kohteliaisuutta, tuskallista huomaavaisuutta, ja tuo rangaistus oli kauhea. Totisesti hänen tiensä kärsimyksen vuorelle oli jyrkkä. Kykenisikö hän koskaan nousemaan sille?

Lähetti kumarsi ja teki alamaisesti kunniaa. »Pyydän saada tuhannesti onnitella teidän ylhäisyyttänne.»

»Kiitoksia, poikaseni. Menkää alakertaan. Siellä antavat teille jotakin syötävää.»

Jollakin tekosyyllä tuli Jem-y-Lord hetkistä myöhemmin sisään kieppuen iloisena kuin västäräkki. »Kyllä, teidän ylhäisyytenne — Ei, teidän ylhäisyytenne — Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»

Seuraava oli Martha, joka kohtasi hänet portaan päässä reippaasti hymyillen ja syvään niiaten. Ja koko talo, joka äsken oli ollut synkkä ja iloton, tuntui nyt iloiselta ja hymyilevältä, aivan kuin pitkän unettoman yön jälkeen ilostuu nähdessään uuden aamun pillastuvan sisään säleverhojen välitse ja kuulee lintujen visertävän säveleitään häkeissään alakerrassa.

»Kate saa myöskin siitä kuulla», ajatteli Philip.

Hän kirjoitti hänelle pari riviä, ensimmäiset sairautensa jälkeen:

»Pysy rohkealla mielellä, rakkaani; minä olen pian luonasi.»

Tämän, lappusen, joka oli ilman puhuttelusanaa ja allekirjoitusta, hän pisti kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän meni ulos ja vei sen itse postiin.

Hänen palatessaan leimahtelivat salamat. Hänen teki mielensä kiertää tässä valossa Port Mooarille, kulkea sieltä luolille ja piiloittautua rotkoihin sinne, missä vesilinnut kirkuvat.

XVI.

Ilta oli pitkälle kulunut ja hän istui huoneessaan, kun hän kuuli melua ja äänekästä puhetta alakerrasta. Joku kaipasi siellä tuomaria. Siellä oli Nancy Joe. Hän oli juuri tullut Sulbystä. Jotakin oli Caesarille tapahtunut eikä kukaan voinut hillitä häntä.

»Menkää hänen luoksensa, teidän ylhäisyytenne», hän huusi ovelta. »Kukaan muu kuin te ei voi hänelle mitään, emmekä me käsitä, mikä ihme häneen on mennyt. Hän on ottanut pässinsarven, johon hän hirveästi puhaltaa kiertäen ympäri taloa kuin mielipuoli ja huutaen Herraa kukistamaan talon, kuten Jerikon muurit hajosivat.»

Philip kutsui vaununsa ja lähti heti paikalla Sulbyyn. Myrsky oli yltynyt. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorissa. Välähtelevät salamat iskivät puihin ja livahtelivat kuin käärmeet oksia pitkin. Kun he ajoivat Lezayren kirkkomaan ohi, kääntyi ajaja penkiltään puhumaan taaksensa: »Tuolla on varmaankin jotakin tapahtunut, herra. Näettekö?»

Kirkas loimo valaisi pimeää taivasta sillä suunnalla, johon he olivat menossa. Tien mutkassa lähellä »Ginger»-kapakkaa joku juoksi kiireesti heidän ohitsensa.

»Mitä tuolla on?» kysyi ajomies.

Ja ääni pimeästä vastasi hänelle: »Salama on sytyttänyt »Keijukaisen», ja Caesar on tullut hulluksi.»

Niin todellakin oli käynyt. Silloin kun Caesar kiihkossansa oli puhaltanut pässinsarveensa kiertäen taloa varmasti vakuutettuna, siitä, että se oli Jeriko, oli salama iskenyt siihen.

Tuli oli saanut niin suuren vallan, että oli turhaa ajatellakaan sammuttamisia. Suuri reikä oli puhjennut kattoon ja liekit roihusivat siitä korkealle taivaalle kuin savupiipusta. Koko Sulby oli rientänyt paikalle. Muutamat raahasivat huonekaluja ulos palavasta talosta, toiset kantoivat joesta vettä ämpäreillä ja kiuluilla ja valelivat sillä palavaa olkikattoa.

Mutta huomattavin kaikista oli mies, joka kiersi ympäri, ensin tietä sillalle, sieltä joen toista puolta myllyn padolle ja taas takaisin päästäen hirvittäviä ääniä ja välistä pauhaten voitonriemulla ja ivaten niille, jotka kaikin voimin toimivat pelastustyössä: »Tuo ei hyödytä mitään, minä sanon teille. Ette voi sitä sammuttaa Se on tullut taivaasta. Enkö minä sanonut, että olen saanut sen iskemään?»

Mies oli Caesar. Hänen silmänsä säteilivät, huulensa nytkähtelivät suonenvedon tapaisesti ja hänen kasvonsa olivat lentävästä noesta mustat kuin padan kylki.

Kun hän näki Philipin, levisi kauhea hymy hänen nokisille kasvoilleen ja taloa osoittaen hän huusi niin, että se kaikui yli ihmisten melun, ukkosen jyrinän ja tulen rätinän: »Tuolla sisällä asui rietas henki, herra. Se on kiduttanut minua nämä kymmenen vuotta.»

Hän näytti kuulostavan ja kuulevan jotakin. »Miten hurjasti se mölisee», hän huusi ja sitten nauroi villistä ihastuksesta.

»Rauhoittukaa, herra Gregeen», pyyteli Philip, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.

Mutta Caesar riuhtaisi itsensä irti, puhalsi hirveästi torveensa ja tallusti taas ympäri talon. Kun hän tuli seuraavan kerran samalle kohdalle, kuului synkeä jyrinä, ja hän sanoi: »Tuo on Ballawhaine. Hänellä oli munuaiskivi viisi vuotta ja tuolla tavalla hän juuri valitti.»

Taas Philip koetti rauhoittaa häntä. Se oli hyödytöntä. Lakkaamatta hän kulki palavan talon ympäri puhaltaen torveensa ja kehoitellen ihmisiä lakkaamaan jumalattomasta työstä, koska Herra itse oli käskenyt hänen puhaltaa alas Jerikon muurit, mutta hän oli polttanut ne sen sijaan.

Ihmiset alkoivat pelätä hänen hulluuttansa. »Heidän täytyy kai viedä hänet linnaan», sanoi joku. »Tai sitoa hänet kahleihin johonkin ulkohuoneeseen», keksi toinen. »Kirk Mangholdin hullu sai viisitoista vuotta virua oljilla huoneen ylisillä, sill'aikaa kuin hänen lapsensa sisällä talossa kasvoivat miehiksi ja naisiksi.» »Tytär on tehnyt Caesarille kaiken tämän. Hävetkööt sellaiset tytöt, jotka saattavat vanhat isänsä perikatooni.»

Mutta Caesar jatkoi kiertoansa talon ympäri torveensa puhaltaen ja huutaen: »Ei mitään hyödytä! Se on Herran Jumalan tahto.»

Kuta enemmän liekit leimusivat, sitä turhemmat olivat ihmisten sammutusyritykset ja sitä yliluonnollisempana kaikui Caesarin torvi ja hänen riemuhuutonsa.

Lopuksi Mummi meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. »Tule kotiin, isä», hän nyyhkytti. Caesar katsoi häneen hämmentynein ilmein, sitten hän katsoi palavaan taloon ja näytti hetkeksi saavan järkensä takaisin.

»Tule kotiin, rakas», pyysi Mummi hellästi.

»Minulla ei ole kotia», virkahti Caesar avuttomana.

»Eikä minulla ole myöskään rahaa. Tuli on polttanut kaiken.»

»Älä ole milläsikään, isä», lohdutteli Mummi. »Meillä ei ollut mitään, kun aloimme; me alamme uudestaan.»

Silloin Caesar alkoi mutista raamatunlauseita ja Mummi lohdutteli häntä omalla koruttomalla tavallaan.

»Minun sieluni kulkee syvissä vesissä. Minä olen heikko ja luuni ovat musertuneet. Pelasta minut, Herra, sillä vedet käyvät ylitseni, minä uppoan liejuun eikä minulla ole, mihin jalkani nojaisin.»

»Voi, voi, Caesar, mehän kuljemme maantietä ja tässä toki on ihan kuivaa.»

»Monet härjät ovat minut piirittäneet; suuret Baasanin härjät saartavat minut. Pelasta minut jalopeurain kidasta; sillä sinä olet kuullut minun huutoni, vapahtanut minut sarvikuonon puskulta.»

»Älä välitä koko jalopeurasta äläkä sarvikuonosta vaan tule, että saan muuttaa sinulle kuivat vaatteet.»

»Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä lumivalkiaksi tulisin.»

»Ah, kyllä, kyllä me sinut pesemme, kun tulemme Ramseyhin. Tule nyt vain mukaan!»

Caesar oli jättänyt sarven jonnekin ja Mummi otti häntä kainalosta. Caesar antoi johtaa itseänsä, ja niin nämä kaksi vanhaa lasta katosivat pimeään.

XVII.

Philipiä odotti kirje hänen palatessaan kotiin. Se oli kuvernöörinsihteeriltä. Siinä oli väin muutamia rivejä, jotka oli kirjoitettu pöytäkirja-arkin takapuolelle, ja siinä ilmoitettiin, että avioerovaatimus oli käsitelty samana päivänä suljettujen ovien takana. Vaatimukseen oli myönnyttyjä kaikki oli nyt sitä myöten valmista.

»Ei ole tarkoitukseni yhä haavoittaa teidän jo ennestäänkin kiihoittuneita tunteitanne, Christian», kirjoitti kuvernöörinsihteeri, »tai lisätä teidän vastuunalaisuutenne tunnetta, kun on kysymys tuosta naisesta, mutta se minun täytyy sanoa, että hän on hylännyt teidän tähtenne kunniallisen, kelpo miehen.»

»Minä tiedän sen», virkahti Philip ääneen.

»Kun minä sanoin hänelle, että kaikki oli järjestyksessä ja ettei hänen hairahtunut vaimonsa enää vaivaisi häntä, luulen, että mies rupesi itkemään.»

Mutta Philipillä ei ollut vielä aikaa ajatella Peteä. Hänen sydämensä oli nyt kokonaan Katen luona. Hän saisi ehkä vankilaan virallisen ilmoituksen avioerosta ja se kohtaisi häntä kuin salaman isku. Hän saattaisi ajatella, että koko maailma oli häntä vastaan, kun hänellä, Philipillä, oli koko maailma jalkainsa juuressa. Philip halusi juosta hänen luoksensa, sulkea hänet syliinsä, suudella häntä suulle ja sanoa: »Minun, vihdoinkin minun!» Kate, hänen vaimonsa — hän hänen miehensä — kaikki anteeksi annettu — kaikki unohdettu!

Koko sen illan lopun Philip käytti kirjeen kirjoittamiseen Katelle. Hän sanoi hänelle, ettei hän voinut elää ilman häntä, että Kate nyt ensi kerran oli hänen ja hän Katen ja että he nyt olivat yksi; että heidän rakkautensa oli syntynyt uudestaan ja että hän aikoi käyttää koko tätä seuraavan elämänsä hyvittääksensä kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänelle tehnyt menneisyydessä. Sitten hän muutti sävyä ja vuodatti sydämensä hänelle laverrellen tavallista rakkauden korkeata veisua — melkein lapsellista, hullua lörpöttelyä, hellää järjettömyyttä. Mitä merkitsi, että hän nyt oli kuvernööri, saaren ensimmäinen mies? Sen hän oli unohtanut. Mitä merkitsi, että hän kirjoitti langenneelle naiselle vankilaan? Sitä hän ajatteli vain siksi, että voisi unohtaa itsensä sitä enemmän.

»Vain vähän aikaa vielä, rakkaani, ainoastaan vähän aikaa. Minä tulen pian luoksesi, minä tulen. Ehkä vähän vanhempana, ehkä vakavampana ja surullisempana, en enää nuorena poikana, mutta yhä toivorikkaana ja valmiina kohtaamaan tulevaisuutta, millaisena se esiintyneekin, kun minulla on rinnallani se, jota rakastan.»

Seuraavana päivänä Jem-y-Lord vei kirjeen Rushen linnaan tuoden tullessaan vastauksen. Siinä oli vain yksi rivi: »Oma rakkaani! Vihdoinkin! Vihdoinkin! Oi. Philip, Philip! Mutta entäs meidän lapsemme?»

XVIII.

Philipin nimitys kuvernööriksi oli luettu kaikissa Man-saaren kirkoissa ja maalattu oikeussalien oville, ja kuvernöörinsihteeri valmisteli kaikin voimin virkaanasettajaisjuhlaa.

»Sopisiko pääsiäisen edellisenä tiistaina», hän kirjoitti, »ja tietenkin Rushen linnassa? Eronnut kuvernööri on valmis saapumaan tänne siksi päiväksi ja antaa itse teille virkasinetin ja tarkastaa virkanimityksenne.

P.S. — Yksityistä. Ja jos teidän mielestänne se pehmeä-ääninen tyttö on nauttinut kyllin kauan »Hänen Majesteettinsa suosiota», toimitan minä hänet heti vapauteen. Eipä silti, että hänellä olisi mitään hätää, mutta kuitenkin olisi parasta järjestää nämä pikku seikat, ennenkuin teidän suuri päivänne tulee. Sitä ennen voitte kuitenkin pitää huolta hänen tulevaisuudestaan. Olkaa antelias, Christian — siihen teillä kyllä on varaa. Mutta mitä minä puhuinkaan? Tiedänhän edeltäkäsin, että tässäkin olette liiallisen, naurettavan antelias.»

Philip vastasi heti tähän kirjeeseen. »Pääsiäistiistai sopii yhtä hyvin kuin mikä muu päivä hyvänsä. Mitä rouvaan tulee, antakaa hänen jäädä sinne, missä on, juhla-aamuun asti, jolloin minä itse järjestän kaikki.»

Philipin kirjeenvaihto oli nyt sangen laaja ja hänen täytyi ahkerasti työskennellä saadakseen kaikki suoritetuksi. Saaren neljä kaupunkia kilpaili osoittaakseen hänelle kunnioitustaan. Douglas, joka oli ollut hänen menestyksensä näyttämönä, tahtoi panna toimeen loistavat juhlapidot; Ramsey, hänen syntymäkaupunkinsa, halusi järjestää juhlakulkueen. Hän hylkäsi kaikki nämä ehdotukset.

»Minulla on surua», hän kirjoitti, »ja sitäpaitsi en ole vielä oikein terve.»

»Ah, ei!» hän ajatteli. »Kenelläkään ei saa olla syytä moittia minua, kun aika tulee.»

Maailman suosionosoituksilla ei ollut rajoja, ei sääliä — hän ei saanut hetkeäkään lepoa. Hänen mielikuvituksessaan kaikki tuo alkoi tuntua pirulliselta julmuudelta aivan kuin kaiken takana olisi kaikunut paholaisen pilkkanauru.

Hän kyseli, kuinka oli Peten laita, tuskin kukaan tiesi tai välitti tietää hänestä mitään. Se tomppeli oli nyt tuhlannut viimeisen killinkinsä ja myynyt asumuksensa typö tyhjäksi. Pääsiäisen edellisenä maanantaina hävitettäisiin koko koti lopullisesti. Siinä kaikki. Avioerosta ei puhuttu sanaakaan. Onneton, hylätty uhri, joka unohdettiin osoitettaessa suosiota väärintekijälle, vielä lopuksikin osoitti niitä suuria ominaisuuksia, jotka eivät koskaan voimakasta jätä hänellä oli voimaa vaieta ja anteeksi antaa.

Philip kyseli myöskin lapsesta. Se oli yhä Jalavaharjussa sen naisen hoidossa, jolla oli pysty nenä ja kirkuva ääni. Joka ilta hän teki suunnitelmia saadaksensa haltuunsa Katen pienokaisen, mutta joka aamu hän hylkäsi ne, koska, niitä oli vaikea panna täytäntöön, ne olivat julmia ja herättäisivät vastustusta.

Maanantaina ennen pääsiäistä hän askarteli ahkerasti työhuoneessaan Balluressa samalla kun lähetti ratsasti lakkaamatta hänen porttinsa ja kuvernöörin virkatalon väliä. Aamupäivän hän oli kuluttanut laatiessaan kaksi tärkeätä kirjelmää. Molemmat olivat sisäasiainministeriöön. Toiseen hän oli painanut tuomarin leiman; toinen oli laadittu kuvernöörin viralliselle paperille. Hän juuri antoi lähetille määräyksin vakuuttaa nämä kirjeet, kun hän kuuli avoimesta ovesta mahtavan äänen eteisestä. Se oli Peten ääni. Heikistä myöhemmin kiiruhti Jem-y-Lord sisään kasvoillaan kauhistus.

»Hän on itse tullut tänne, teidän ylhäisyytenne. Mitä minä hänelle teen?»

»Pyydä hänet tänne», vastasi Philip.

Jem alkoi änkyttää. »Mutta mutta — piispa tulee, tänne ihan tällä minuutilla.»

»Pyydä piispaa odottamaan alakerran huoneessa.»

Peten ääni kuului portaista. »Kas niin, kas niin, hiljaa nyt vain! Taivuta pikku päätäsi, lemmikkini. Niin juuri!»

Philip ei ollut puhunut Peten kanssa sitten, kun oli juonut konjakin sairasvuoteellansa. Hän ei voinut mitään — hänen kätensä vapisi. Kohtaus oli oleva tuskallinen.

»Taivuta taaskin päätäsi, rakkaani. Sillä tavalla.» Ja sitten Pete astui huoneeseen. Hän kantoi lasta olallansa, ja molemmat he olivat parhaissa vaatteissaan. Pete näytti vanhemmalta ja laihemmalta kuin ennen. Päivettyneistä kasvoista erottautuivat huomattavasti kalpeat juovat silmien alla, mutta silmät olivat kirkkaat. Hän näytti ihmiseltä, joka oli käynyt ankaraa taistelua ja hävinnyt, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kantaviin maailmalle kaunaa siitä. Jem-y-Lord ja lähetti katosivat paikalla huoneesta ja ovi suljettiin.

»Mitäs tästä ajattelet. Phil? Eikös se ole suloinen?»

Pete hypitti lasta polvillaan ja katseli sitä haltioituneena pää kallellaan.

»Se on ihana kuin pikku enkeli», vastasi Philip hiljaisella äänellä.

»Eikös olekin?» virkahti Pete ja alkoi laskea leikkiä ja ilakoida, kuin olisi ollut onnellisin mies maailmassa »Sinunkin olisi pitänyt jo aikoja sitten saada tällainen, Phil. Aivan varmaan olisikin. Se ilahduttaisi tavattomasti sinun mieltäsi. On kerrassaan ihmeellistä, miten hauskoja pienet lapset saattavat olla. Ei kannata temppujen tekijöitä verrata niihin. Ne ovat lasten rinnalla surun kureissa kuin muorin myssy. Pyytäen tuota ja pyytäen tätä — niin hurjan hauskoja ne saattavat olla! Kun sinä olisit väsynyt ja masentunut ja tarvitsisit hiukan virkistystä, voisit lyödä kirjat läjään, mennä portaan päähän ja huutaa: »Missä minun pikku tyttöseni on?» Silloin se tepsuttaisi askel askeleelta sinun luoksesi pitäen kiinni käsijohteista ja pian hän olisi luonasi. Ja varjelkoon, miltä elämä siellä sisällä nousisikaan! Sinä laskeutuisit nelin ryömin lattialle ja pienokainen kömpisi ensin selkääsi ja sitten kaulaan. Sinä näyttäisit aivan samanlaiselta kuin taulussa mies, jolla on koko maailma hartioillaan. Ja siellähän sinun koko maailmasi olisikin ja nauraisi ja meluaisi kuollaksensa. Ja entäpä iltaisin, Phil, iltaisin — tultuasi kokouksista tai virastosta sinä hiipisit varpaillasi, hyvin varovasti, pienokaisen huoneeseen ja kyselisit »nukkuuko hän hyvin»; sitten sinä seisoisit ovella kuunnellen sen hengitystä, menisit hiljaa sisään katsomaan sitä ja kaikki olisi vaiti, punainen valo lankeaisi sen kasvoille ja sanoen »Jumala siunatkoon sitä lemmikkiä», vetäytyisit tyytyväisenä takaisin työpöytäsi ääreen. Ah, sinun pitää välttämättä saada tällainen pienoinen olento omaksesi, ihan pian, Phil.»

»Hän on tullut sanomaan jotakin», ajatteli Phil.

Lapsi pyörähti alas Peten polvelta ja alkoi ryömiä lattialla. Phil koetti hillitä itseänsä ja keskustella vapaasti.

»Ja kuinkas sinä itse jaksat Pete?» hän kysyi

»Kyllä vain», sanoi Pete upottaen sormensa tukkaansa, »mikäpäs siinä.» Hän katseli mattoon ja lisäsi änkyttäen: »Sinä ehkä ihmettelet minua, Phil, mutta katsos», — hän epäröitsi — »etten valehtelisi sinulle —» sitten purskahduksena: »Minä aion lähteä ulkomaille taas; sellainen on asia.»

»Taasko?»

»Niin, niin olen ajatellut», sanoi Pete näyttäen häpeilevän. »Niin, siten on asia, niin minä nyt aion tehdä. Katsos» — hyvin vakuuttavin ilmein,— »kun mieheen on tarttunut matkustuskuume, hän on kuin ikiliikkuja, jonka on mahdoton pysyä yhdessä paikassa. Hänen täytyy juosta sinne ja juosta tänne — ja juosta lakkaamatta. »Sellainen on minun tilani. Ennen luulin että tämä vanha saari olisi kyllin suuri minulle elämäni loppuun asti. Mutta ei! Minä ikävöin taas ihan kuollakseni kaivoksia, työmaita, neekerejä ja koko sitä villiä elämää. Meri kutsuu minua, ymmärräthän.» Ja sitten hän nauroi.

Philip ymmärsi häntä — Pete tahtoi vetäytyä pois tieltä. »Jäätkö sinä sinne kauaksi?» hän sammalsi.

»Kyllä, niin minä olen ajatellut», vastasi Pete. »Katsos, kalleuksia ei ole enää yhtä runsaasti kuin ennen, eikä nyt enää voi käden käänteessä koota rikkauksia. Eipä silti, että minä nyt enää rikkauksia haluaisinkaan — eikö se ole saman tekevä? Mutta joka tapauksessa luulen viipyväni matkallani jokseenkin kauan.»

Philip koetti kysyä, aikoiko hän pian lähteä.

»Huomenna, veikko, laivalla Liverpoliin ja sieltä edelleen keskiviikkona. Minä olen kiertänyt ympäri sanomassa »hyvästi» vanhoille tovereille — Jonaiquelle, leski Johnille, Niplightylle ja Kelly posteljoonille. Ei heissä nyt paljon sydäntä ole; jotakin muuta lienee sille sijalle pistetty, mutta eihän pidä odottaakaan liikoja. Tämä on ainoa, joka ei näytä tahtovan mielellänsä erota minusta.»

Peten koira oli hiipinyt jäljessä huoneeseen ja istui sangen viisaan näköisenä hänen tuolinsa ääressä. »Se ei anna minkään erottaa itseänsä minusta, se vanha vekkuli.»

Koira nousi ja heilutti hännän tynkäänsä.

»Mc olemme matkustaneet paljon yhdessä, vai mitä, Tuomari? Se ei näytä kuitenkaan vielä väsyneen minuun.» Ilme Peten kasvoilla muuttui. »Mutta sitten on vielä Mummi. Se vanha enkeli tepsuttaa ympäri kuin uhkaava ukkospilvi tietämättä, pitäisikö hänen antaa jyrähtää minulle vai ei. Hänestä ilmeisesti tuntuu, että minä olen ollut julma. Minä en kuitenkaan voi mitään hänelle selittää. Ehkäpä sinä otat sen tehdäksesi sitten, kun minä olen poissa. Sinähän voit tuollaiset asiat helposti suorittaa. En tahtoisi, että hän ajattelisi pahaa minusta, se vanha raukka.»

Pete vihelteli ja huuteli lapselle ja sitten hän lisäsi hyvin hiljaisella äänellä: »'Minä en ole ollut Castletownissa'. Minä kyllä menin Ballasallalle asti ja sieltä minä saatoin nähdä linnan tornin. Silloin rohkeuteni petti ja minä käännyin takaisin. Sano sinä minun jäähyväiseni hänelle, Phil. Sano hänelle, että minä olen anteeksi antanut — ei, ci juuri niin. Sano, että minun rakkauteni — ei, ei sekään sovi. Sinä tiedät kyllä parhaiten, mitkä sanat sopivat, kun aika tulee, Phil; minä jätän siis koko asian sinulle. Ehkä sanot hänelle, että minä lähdin matkalleni iloisena ja tyytyväisenä ja miksikäs ei — onnellisena? Sehän ei ketään vahingoita, vaikka sanot niinkin. Minun sydämeni kuitenkaan ei ole murtunut, sillä kun mies on mies — hm!» — karistellen kurkkuansa, — »on kerrassaan ihme, mitenkä minä näinä päivinä kiihkeästi kaipaan tupakkaa aamuisin. Saanko minä tupakoida täällä? Eikö se ole kielletty? Sinä olet kovin ystävällinen.»

Hän leikkasi tupakkansa poikkikärkisellä veitsellään, hieroi sitä, ja sitten hän sulloi piippunsa täyteen sytyttäen sen.

»Ikävä on lähteä juuri ennen sinun suuruutesi päivää, Phil. Minä pyydän kapteenia liputtamaan, kun me matkustamme ohi Castletownin, ja jos laivalla on soittokunta, minä annan heille jonkun kolikon, että he soittavat »Myle Charainen.» Kaikukoon se sinun korvissasi kuin satakielen viserrys, kuten sanotaan. Saattaa näyttää siltä, että minä nyt hylkään sinut, mutta ei, ei suinkaan. Sinun suuruutesi päivä ei tullut minulle ollenkaan yllätyksenä. Minä olen tiennyt koko ajan, että se kerran tulee. »Sinä olet oleva ensimmäinen elävistä man-saarelaisista», sanoin minä sinä päivänä, kun matkustin ensi kertaa täältä. Sinä et ole minua pettänytkään. Muistatko sinä sitä aamua laiturilla ja sitä valaa, joka meidän kahden välillä vannottiin. Minä sanelin sen sinulle kuin olisin ollut itse pormestari — ei mikään eikä, kukaan saa koskaan tulla meidän väliimme — muistatko sinä sitä, Phil? Niin ei ole tapahtunutkaan eikä tule koskaan tapahtumaankaan.»

Hän veli piippuansa ahkerasti ja sanoi sitten merkitsevästi: »Sinä menet pian naimisiin. Kyllähän minä sen tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, että se tapahtuu sangen pian.»

Philip ei voinut katsoa häntä kasvoihin. Hän tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi.

»Sinä olet suuri mies, veli, ja viisas mies, mutta tällainen tavallinen tyhmä ja oppimaton saa antaa sinulle neuvon — niin älä heitä sitä asiaa kauaksi tuonnemmaksi Minä en saa olla täällä nähdäkseni sitä. Minä ehkä silloin olen merellä, jossa aallot lyövät laitoihin, tuuli suhisee mastoissa ja laiva luovii eteenpäin pimeässä. Mutta minä tiedän, että kotona on aamu, aurinko paistaa siellä on lämmintä ja lauhaa kaikkialla ja sinä ja hän seisotte yhdessä vanhan alttarin edessä.»

Hän veti kaikin voimin piippuansa.

»Sano hänelle, että minä jätän hänelle siunaukseni. Sano hänelle — mutta johan nyt on ihme, millä tavalla minä vedän. Sinun akkunaverhosi haisevat sala vuotta tämän jälkeen.»

Philipin kosteat silmät katselivat lasta, joka leikki lattialla.

»Mitäs sinä olet ajatellut tästä pienokaisesta?» hän kysyi voimiansa ponnistaen.

»Ah, sanoakseni sinulle totuuden, Phil, sentähden minä olen tänne tullut. Se nyt oli kuitenkin tärkein syy. Katsohan, lapsi ei oikeastaan ole sovelias sellaiseen leirielämään. Eipä silti, etteivät he osaisi antaa arvoa tuollaisille pikku raukoille, erittäinkin jos ne ovat tyttöjä. Mutta kuitenkin, kun on ympärillä neekerejä ja sellaisia höyläämättömiä miehiä, jotka eivät osaa hallita kieltään ja — —»

Philip keskeytti hänet kiihkeästi: »Aiotko jättää hänet Mummille?»

»En. Sitä minä en oikeastaan ole ajatellut. Mummi alkaa tulla jo vanhaksi ja hänellä on omat tapansa. Sitäpaitsi hän tarvitsee lepoa ja rauhaa vanhoilla päivillään. Saattaa vielä käydä niinkin, että hän menee pois ennenkuin pienokainen on täysikasvuinen — sekin on aina otettava lukuun. Ei, niin minä en ole suunnitellut — minä ajattelin — mutta voitko sinä sanoa, mitä minä ajattelin?»

»Mitä se oli?» sanoi Philip kiivaasti hengittäen. Hän ei kohottanut päätänsä.

»Minä ajattelin — tuota noin — minä suunnittelin, että — todellakin minä ajattelin — minä toivoin, että jos sinä itse — —»

»Pete!»

Philip oli hypähtänyt ylös ja tarttunut Peten käteen, mutta ei voinut sanoa enempää. Peten suuruus ja jalomielisyys tuntui musertavan hänet. Ja Pete jutteli edelleen aivan kuin olisi pyytänyt suurta suosion osoitusta. »'Hän on ollut sinun sydänvertasi', Pete», sanon itselleni, 'eikä ole ketään muuta, jolle voisin hänet uskoa — kenellekään muulle et voisi häntä luovuttaa. Philip rakastaa häntä', ajattelen minä. 'Hän pitää hänestä huolen aivan kuin hän olisi hänen omansa. Hän tahtoo olla sille yhtä hyvä kuin sen oma isä'— —»

Philip ponnisteli voimiaan pysyäksensä pystyssä.

»Minä olen myöskin ajatellut jättää hänelle jotakin», sanoi Pete.

»Ei, ei!»

»Kyllä kuitenkin — jättää hänelle yhden Man-saaren suurimmista maatiloista. Caesarilla oli asiakirjat, mutta niinä olen ottanut ne ja vienyt asian pormestarille ja järjestänyt kaikki. Sitten kun minä olen lähtenyt.»

Philip koetti väittää vastaan.

»Oh! Miehellä lienee toki oikeus jättää omillensa, mitä hän tahtoo, eikös ole?»

Philip vaikeni. Hän ei voinut virkkaa mitään.

Ulkokuori täytyi säilyttää viimeiseen surulliseen hetkeen asti.

»Ja kun minä sitten loikoilen siellä teltassani — käytettävänäni hyvät patjat ja paksut viltit, Phil, ei minulla ole mitään valittamisen syytä — saan nähdä hänen kasvavan suureksi vuosi vuodelta, yhtähyvin kuin itse vaalisin häntä. 'Nyt hän käyttää suuria esiliinoja', ajattelen minä. 'Nyt hänellä on pitkät hameet ja hän alkaa laitella hiuksiansa ylös, nyt on hän suora kuin pajun vesa ja punainen kuin ruusu — kaunein tyttö koko saarella, ilakoiva kuva äidistään sellaisena kuin hän oli nuorena'. Ah, minä näen hänet henkeni silmillä, veli, selvemmin kuin mistään valokuvasta.»

Pete veti kaikin voimin pöllyäviä savuja piipustansa. »Ja äiti, hänet minä myöskin näen. Nainen koko olemukseltansa, Jumala häntä siunatkoon! Missä ikinä hän näkee onnettoman tytön, joka on menehtymäisillään häpeäänsä, sitä hän rientää auttamaan, siitä menen vaikka takaukseen. Ja sinut itsesi — minä näen sinut itsesikin, veli, ehkä vielä valkopäisempänä auringon kallistuessa iltaan, mutta voimakkaampana siitä huolimatta. Ja jos joku onneton raukka on saanut liian kovan iskun ja sen vuoksi joutunut pimeyteen, tulee hän sinun luoksesi saamaan lohtua, neuvoa ja voimaa ja sinä aina ojennat hänelle oikean kätesi, koska sinä itse tiedät, mitä merkitsee lankeaminen ja nouseminen jälleen ja koska sinä olet ihminen ja olet itse sopinut Jumalasi kanssa.»

Pete pisti peukalonsa piippuun ja työnsi sen sitten savuavana liivinsä taskuun. »Kas niin», hän sanoi käheästi. »Miten puheliaaksi mies tuleekaan, kun aikoo lähteä ulkomaille! Pelkkää runoutta vain ja mieli niin lämmin ja lauhkea. Hm! Hm!» Hän karisteli kurkkuansa. »Minä luulen, että minun täytyy lakata tupakoimasta; se hävittää ääneni kokonaan.»

Philip ei voinut virkkaa sanaakaan. Tuon miehen voima ja suuruus musersi hänet. Hänen sydäntänsä viilsi, kun hän ajatteli, ettei Pete saisi nähdä eikä kuulla, kuinka hän oli pessyt itsensä puhtaaksi häpeästä.

Lapsi oli ryöminyt yli lattian avoimelle nurkkakaapille, josta hän otti käteensä näkinkengän asettaen sen korvaansa näyttääkseen sitä.

»No katsopas nyt Luota!» huudahti Pete. »Oletkos sinä sellaista nähnyt? Hän tuntee tuon näkinkengän, siitä ei epäilystä. Noin hän ryömii aamusta iltaan lakkaamatta. Tahdotkos nähdä kauneimman näytelmän maailmassa. Phil?» Hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä. »Tule tänne, sinä pikkuinen tupu. Työnnä tuolia vähän likemmä — sillä tavalla. Hyvä, ettei Nancy ole nyt täällä. Hän olisi kuin vimmattu meidän kimpussamme. Mutta ihmeellisen taitava lapsenhoitaja hän on ja jos tarvittaisiin hoitajaa — äitipuolen käsi on kylmä — mutta Nancy! Ei voi kurkistaa edes pensaan yli hänen karitsaansa niin hän huutaa ja parkuu jotta maa tärisee. Seiso suorana nyt, tyttö, seiso suorana, lemmikki. Nancy on kuitenkin oikeassa pienokaisen sääret ovat aivan kuin kalan kylkiluut. Tule, kultani, tule.»

Pete oli asettanut lapsen selkä tuolia vasten ja ojensi nyt kätensä hyvin lähelle sitä. Lapsi astui nyt askeleen siihen kyynärän laajuiseen mereen, joka oli välillä, katsahti sitten jätettyyn tuoliin, käänsi silmänsä lattiaan ja tepsutti sitten eteenpäin, kunnes hermostuneesti naurahtaen heittäytyi Peten syliin.

»Mainiota! — Eikö se ollut sievää. Phil? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa kuin lapsen ensimmäiset askeleet? Vielä, Kitty, lemmikkini. Mutta mene nyt uuden isäsi luo. Hiljaa nyt, hiljaa!» (Sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun.) »Suutele minua ensin!» (tukahduttaen nyyhkytyksensä) »Vielä yksi, lemmikkini», (koettaen nauraa) »Nyt kasvot toisaallepäin. Yksi — kaksi, oletko valmis, Phil?»

Philip ojensi pitkät, valkeat, vapisevat kätensä.

»Olen», tukahduttaen nyyhkytyksensä.

»Kolme — neljä — astu nyt!»

Lapsen sormet hukkuivat Philipin kouraan; se pysähtyi, astui taaskin, kuului toinen hermostunut naurahdus ja lapsi oli Philipin sylissä; Philip painoi päänsä sen yli ja puristi sitä sydäntänsä vasten.

Hetkisen päästä hän huudahti kohottamatta silmiänsä: »Pete!»

Mutta Pete oli salaa hiipinyt ulos huoneesta.

»Pete, missä sinä olet?»

Missä hän oli? Hän oli ulkona itkien kuin lapsi — ei, kuin mies — ajatellessaan sitä onnea, jonka oli jättänyt yläkertaan.

XIX.

Sinä iltana oli tavatonta liikettä Peelin kaupungissa. Oli St. Patrickin päivä ja makrillin kalastajien tuli lähteä Kinsaleen. Sataviisikymmentä alusta oli satamassa, valot loistivat kapteenin kojusta ja tuli paloi kajuutassa. Piipuista kohosi savu ilmaan ja purjeet olivat puoliksi levällään. Meri-ilma oli raitis; rivakka tuuli kävi luoteelta ja raikas suolainen tuoksu täytti ilman. Kun kohovesi oli palannut, alkoivat laivat vähitellen solua satamasta. Silloin hyökkäsivät vaimot, lapset ja vanhemmat miehet kauemmas satamajohteelle. Äidit olivat katsomassa poikiaan, vaimot miehiään, lapset isiään ja tytöt sulhasiaan kaikki täynnä iloa ja riemua, naurua ja reippaita huudahduksia.

Joku tytöistä muisti, että he jättivät saaren, ennenkuin uuden kuvernöörin juhlallinen virkaan-asettajaispäivä oli ehtinyt. Heti paikalla he olivat valmiit leikkivaaleihin — niinkuin heidän olisi itsensä pitänyt valita kuvernööri.

»Ketä te äänestätte, herra Quayle?» — »No tuomari Christiania tietysti.» — »Heittäkää siis hakanne tänne, niin me tyrkkäämme teidät merelle siitä hyvästä.» »Tuossa on nuora, vetäkää tytöt.» Ja nuora heitettiin ja parikymmentä tyttöä tarttui siihen vetäen alusta laiturin sivua, kunnes se yksin alkoi lekotella, kiersi kalliot ja katosi kuin lokia merelle koillisen puhaltaessa.

»Onnea matkalle, Harry!» — »Kukkaro täynnä rahaa, kun tulet kotiin, Jem!» — »Kirjoita meille — muista kirjoittaa!» — »Hyvästi isä, hyvästi!»

Kukaan ei itkenyt. Kyyneleistä ei ollut merkkiäkään — kaikkialla vain reippaita, nuorekkaita kasvoja, kirkkaita silmiä ja iloista naurua, kunnes alus aluksen perään solui aavalle merelle ja tuuli tarttui niiden purjeisiin niin, että ne sukelsivat tummaan yöhön. Yksinpä koiratkin laiturilla ilakoivat, hyppivät ja haukkuivat aivan kuin olisivat olleet hulluina ilosta.

Kesken tätä vilkasta näytelmää asteli eräs mies, puettuna lyhyeen lakkiin, leveäreunaiseen, pehmeään hattuun, laiturille omituinen pikkuinen koira kintereillään. Hän seisoi hetkisen aivan kuin hämmästyen tätä merkillistä yöllistä näytelmää, joka oli hänen edessään. Sitten hän tunkeutui nuoren väen muodostaman ryhmän läpi ja kuunteli hetkisen heidän puhettaan ja nauruaan. Hänen koiransa seurasi häntä, kuono aivan hänen kantapäillään. Jos joku toinen koira hullussa nuorekkaassa ilossaan nuuski ja haukkui sen ympärillä, se murahti ja irvisti ja painui takaisin isäntänsä jalkoihin aivan kuin häveten.

»Tuomari, Tuomari, no, joko sinä ole! alkanut tulla vanhaksi, häh?» sanoi mies.

Hetkisen kuluttua hän meni aivan äänettömästi matkoihinsa. Kukaan ei häntä kaivannut; kukaan ei häntä edes huomannutkaan. Hän oli palannut takaisin kaupunkiin. Leipurin puodista, joka oli auki, että matkalle-lähtijät voisivat evästä itsellensä varustaa, hän osti laivakorppuja. Sitten hän palasi rantatietä laiturille. Päästyään rakettihuoneen luo hän kääntyi rannalle ja katseli hietikosta, kunnes löysi melkoisen kiven, joka oli keskeltä kapeampi ja päistä leveämpi. Sitten hän astui laiturille, koira seurasi jäljessä katsellen hänen toimiansa.

Viimeinen alus oli nyt päässyt ulos lahdelta. Sen saattoi aivan selvään erottaa kuutamossa, samoin kuin vihertävän laineenkin, joka löi sen reunoihin. Muutamassa laivassa oli lyhty katolla ja miehen suunnaton varjo lankesi levitetylle purjeelle. Kuului huudahduksia ja vastauksia yli kohisevan veden. Silloin alkoi joku nuori ääni laulaa veneistä »Ihana Mona, hyvästi jää.» Naiset tarttuivat säveleeseen ja niin esitettiin vuorolaulua säkeistö säkeistöltä, naiset laiturilta ja miehet veneistä, välimatkan laajetessa lakkaamatta heidän välillään.

Muuan vanha kalastaja, joka oli pysynyt tungoksesta vähän ulompana, piti pikku tyttöä olkapäällänsä.

»Te ette lähdekään Kinsaleen tällä kertaa, toveri», sanoi ääni hänen takanansa.

»Oh, en, herraseni, mutta kyllä minä siellä osallani olen ollutkin. Runsaasti kolmekymmentä vuotta olen sitä ammattia harjoittanut. Mutta nyt en minä enää kykene.»

»Sellainen on maailman meno, nähkääs. Nyt on nuorten vuoro. Niiden vuoro on nyt laulaa, Jumala niitä siunatkoon! Me emme tahdo suinkaan pahoitella, vai kuinka? On kuitenkin yksi asia, joka meidän on aina muistettava — mc voimme muistella omaa nuoruuttamme ja se lohduttaa!»

»Minä muistelenkin lakkaamatta menneitä aikoja, herra», sanoi vanha kalastaja.

»Elämä on sittenkin parasta, mitä tiedämme ja kun kuolema tulee, ei sekään ole mikään hirveä onnettomuus. Ettekö tekin ole siinä samaa mieltä, toveri?»

»Olen kyllä, herra, olen.»

Viimeinen alus oli nyt kiertänyt linnakallion taa, ja sen pääpurje oli vähitellen pienentynyt, kunnes kokonaan hävisi näkyvistä. Laulu laiturilla oli vaiennut ja naiset ja lapset käänsivät surullisiksi painuneet kasvonsa kaupunkia kohden.

Kuului yleinen juttelun sorina, »eikö se ollut komeata?» — »Eikös sinustakin?» — »No, miksi te sitten itkette?»

Tytöt hymyilivät kostein silmin toisillensa ja palasivat raskain askelin takaisin. Äidit kantoivat kitisevät lapsensa kotiin koettaen hyssytellen rauhoittaa heitä. Vanhat miehet tallustivat kotiin selkä kumarassa ja laahaavin askelin.

Kun kaikki olivat menneet ja satamamestari heittänyt viimeisen silmäyksen ja huomannut, että kaikki oli, kuten piti, asteli mies koirinensa tyhjän laiturin ulommaiseen kärkeen, jossa istahti pollarin päähän. Kaikki oli nyt hiljaista. Äänet, laulu ja nauru olivat vaienneet. Ei ollut muuta ääntä kuin nousevan veden kohina, kun se mahtavana virtana tunkeutui lahteen kallioiden ja laiturijohteen välitse.

Mies katseli koiraansa, kumartui alas, antoi sille korpun ja taputteli sitä, kun se ratusteli illallistaan. »Tuomari, rakas Tuomari! Oletko sinä jo vanha, vai? Me olemme kulkeneet yhdessä pitkiä matkoja, emmekös ole? Vähän väsynyt, niinkö? Sinä et jaksaisi enää kulkea sellaista matkaa. Vaikea on kuitenkin erota. Machree! Machree!»

Hän otti kiven, sitoi sen nuoran päähän, teki silmukan toiseen päähän, pisti sen koiran kaulaan ja varoittamatta otti äkkiä kiven ja koiran heittäen ne reunustan yli mereen. Vanha elukka parka päästi surkean valituksen lentäessään ilmassa, loiskahdus ja sitten — vesi huuhteli kohisten laiturin seinää.

Mies oli äkkiä kääntynyt ja kävi raskain askelin laituria pitkin.

Yö oli Philipille ollut tuskan yö. Koko maailma tuntui liittoutuneen yhteen estääkseen häntä panemasta päätöstänsä toimeen. »Sinun ei pidä», näytti olevan tunnuslause, joka oli kirjoitettu kaikkialle. Neljä henkilöä oli saanut selville hänen salaisuutensa ja kaikki näyttivät yksimielisesti tahtovan pitää sen omina tietoinaan. Ensimmäinen oli kuvernöörinsihteeri, joka oli suljettujen ovien takana järjestänyt avioeron. Toinen oli Pete, joka olisi voinut julistaa hänen häpeänsä koko maailmalle ja siten vetänyt hänet alas hänen korkeasta asemastaan, mutta joka mieluummin vaikeni ja vetäytyi kenenkään huomaamatta pois tieltä. Sitten tuli Caesar, jonka kauhea, pettymyksestä johtunut järjenhäiriö auttoi häntä säilyttämään hänen salaisuutensa kuin vuoressa. Nan-tädin huolenpito Katen tulevaisuudesta teki mahdolliseksi, ettei tarvinnut osoittaa varoja, jotka olisivat kavaltaneet salaisuuden. Kaikki nämä tuntuivat huutavan hänelle — olipa sitten syynä rakkaus tai pelko: »Säilytä rauhasi. Älä sano mitään. Mennyt on ollutta ja mennyttä. Se on kuollut eikä sitä enää ole olemassakaan. Jatka alkamaasi tietä. Olet vasta alussa. Mitä oikeutta sinulla olisi luopua päämäärästäsi? Saari katsoo sinuun ja odottaa sinulta paljon. Astu eteenpäin ja ole luja.»

Jumalan kiitos, nyt oli toki liian myöhäistä taipua tähän kiusaukseen, liian myöhä oli enää jättää omatuntonsa tyynnyteltäväksi tällaisilla lahjuksilla. Peruuttamattomasti hän oli tiensä valinnut ja ottanut ratkaisevan askeleen. Hän ei voinut enää palata takaisin.

Mutta mikä hirveä rangaistus, itse herättää koko, saari harhaluulostaan! Miten kauhealta tuntuisikaan hetki, jolloin kaikki saisivat tietää, että hän oli pettänyt koko maailmaa! Hän oli roisto — valkeaksi sivuttu hauta. Jokainen askel, jonka hän oli ottanut pikaisesti kavutessaan ylös, oli käynyt niiden ihmisten ruumiiden yli, jotka häntä liiaksi rakastivat. Ensin Katen, joka oli uhrattu tuomarin viralle, ja sitten Peten, joka maksoi hinnan hänen kuvernöörin arvostansa.

Hän luuli näkevänsä ylpeitten katseitten synkkenevän, kuulevansa petettyjen kiroukset, tuntevansa rehellisten sydänten kuumat kyyneleet heidän nähdessään niin kauniilta näyttävän elämän sortuvan. Tuskassansa kiusauksen viimeisinä hetkinä hänestä tuntui, ettei hän taistellut vain ihmisten ja maailman, vaan itse pimeyden pääruhtinaan kanssa, joka käytti hyväkseen maailmaa katkerasti ivatessaan hänen asemaansa — joka tarjosi hänelle kaiken maailman kunniaa voidakseen ikuisesti tuomita hänen sielunsa.

Silloin ilmestyi toinen kiusaus, jonka toteuttaminen oli aivan lähellä — kiusaus jättää kaikki ja paeta. Oli puoliyö. Kuu valaisi meren rajatonta ulappaa. Hänen sielunsa oli kuin musta, seisova pohjasakka silloin, kun luode on alimmillaan eikä vuoksi ole vielä alkanut kohota. Oh, kunpa voisi jättää kaiken jälkeensä — häpeän ja kunnian ja kaiken!

Hetki oli sama, jolloin tytöt Peelissä auttoivat kalamiehiä ulapalle ja nämä tunnustivat äänestävänsä Christiania.

Unessa olivat tuskat vielä kamalammat. Hän oli olevinansa Castletownissa, jossa hiipi salaa linnan muurin vierustaa. Kurkistellen parlamenttitalolle ja satamaan hän koetti salaa pistää yksityisen avaimensa oikeussalin lukkoon. Vanha portinvartijan vaimo kuuli, kun hän hiljaa asteli porttikäytävää tullen ulos kädessään kynttilä, jonka liekkiä hän toisella kädellään suojeli. »Minä olen unohtanut jotakin», sanoi Philip. »Anteeksi, teidän armonne», vastasi eukko syvään niiaten. Äänettömästi Philip oli avaavinaan oven, joka oikeussalista vei vankilan puolelle, mutta pimeästä portaitten juurelta huusi vartija hänelle: »Kuka siellä? Seis!» — »Vaiti!» — »Herra tuomari! Pyydän anteeksi, teidän armonne.» — »Näyttäkää minulle, missä ovat naisvangit.» »Täällä päin, teidän armonne.» — »Missä on hänen koppinsa?» — »Tässä, teidän armonne.» »Antakaa minulle avain ja lyhty. Menkää nyt takaisin vartijain huoneeseen.» Hän oli nyt Katen luona. »Oma rakkaani, rakkaani!» »Oi, rakas lemmittyni!» »Tule, paetkaamme tältä saarelta. Minä en voi sietää sitä. Minä luulin, että voisin, mutta en voi. Minä olen saanut luokseni lapsen. Tule!» Ja sitten vastasi Kate: »Minä menen minne tahansa sinun kanssasi, Philip, mihin vain tahdot. Minä en tarvitse mitään muuta kuin sinun rakkautesi. Mutta onko se sinunlaisesi miehen arvon mukaista? Jätä minut. Me olemme jo langenneet kyllin syvälle tarvitsematta enää suistua tähän kuiluun. Pois täältä! Mene!» Ja hän hiipii pois kopista peläten tuota rakastavaa vihaa, joka tahtoi pelastaa hänet häneltä itseltään. Hän, tuomari ja kuvernööri; oli hiipinyt ulos kuin koira.

Se oli vain uni. Kun hän heräsi, linnut lauloivat ja sinisenä kaareutui taivas meren yllä. Kiusaus oli voitettu; hän oli polkenut sen jalkainsa alle. Hän ei voinut epäröidä enää; hänen maljansa vuoti yli äyräittensä ja hän tahtoi tyhjentää sen pohjia myöten.

Jem-y-Lord tuli sisään suu täynnä uutisia. Kaupunki oli lipuin koristettu. Tästä oli tuleva yleinen juhlapäivä. Kunniaportti oli pystytetty ruohokentälle käräjäLalon eteen. Ihmiset eivät antaneet tuomarin vastaväitteitten itseänsä estää. Se, joka väistyi kunnianosoituksilta, ansaitsi sitä enemmän ihmisten kunnioituksen. He aikoivat ojentaa adressin uudelle kuvernöörillensä.

»Ojentakoot vain — ojentakoot vain», sanoi Philip.

Jem katsoi kysyvästi häneen. Hänen isäntänsä kas-vojen ilme oli hänestä aivan outo.

»Saanko minä tulla ajamaan tänään, teidän ylhäisyytenne?»

»Saat, poikaseni. Mahdollisesti tämä onkin viimeinen kerta, Jemmy.»

Mitä oli kuvernöörille tapahtunut. Oliko mielenliikutus koskenut häneen liian syvästi?

XXI.

Aamu oli ihana, ilma lämmin ja raitis ja suloiset kevät tuoksut kevään kukista levisivät kaikkialle. Ruusut hohtivat pensaissa ja orvokit hymyilivät penkeissänsä. Vihreällä nurmikolla ajelivat nuoret lampaat toisiansa ja leivonen liversi sinitaivaalla.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli siellä vilkasta liikettä ja vilinää. Tien mutkassa käräjätalon lähellä oli ihmisjoukko tihein. Muuan poliisi kohotti kätensä hevosten edessä ja Jem-y-Lord pysäytti. Pormestari astui vaunun ovelle ja luki adressin. Siinä puhuttiin myöskin Rauta-Christianista ja nimitettiin häntä »Suurimmaksi tuomariksi.» Kaupunki oli ylpeä siitä, että Man-saaren ensimmäinen man-saarelainen kuvernööri oli syntynyt Ramseyssa.

Philip vastasi lyhyesti rajoittuen lausumaan vain kiitoksensa, jota seurasi iloinen eläköönhuuto ja vaunut vierivät edelleen. Matka muodostui suurenmoiseksi riemukuluksi. Sulbyn ja Ballaughin kaduilla liehuivat liput ja ihmisiä oli tungokseen asti. Vähitellen liittyi heihin yhä uusia vaunuja, niin että jono kävi pian sangen pitkäksi. Piispa odotti piispan kartanon portilla ja hänen vaunuillensa järjestettiin tilaa heti kuvernöörin jäljessä.

Tynwaldissa kohtasi heitä liikuttava näytelmä. St. Johnin koulun lapset olivat asettuneet vuorelle neljään riviin, toisiin tytöt ja toisiin pojat ja tällä vuosituhantiselta esi-isäin muistolle pyhitetyltä paikalla he lauloivat kansallishymnin, kun Philip ajoi ohitse.

Onneton mies istui kyyristyneenä vaunuissansa. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja kurkkua kuroi niin, että oli vaikea hengittää. »Oi, kuinka toisin kaikki olisikaan saattanut olla!»

Harry Delanyn puun luona odotti joukko kalastajia, joilla oli kirje mukanansa. Se oli heidän tovereiltaan Kinsalesta. Retkellä olijat eivät itse voineet ottaa osaa päivän juhlallisuuksiin, mutta ajatuksissaan he olivat mukana. Lippu kohotettaisiin joka laivan mastoon ja kello kaksitoista kohottaisi jokainen man-saarelainen kalastaja Irlannin vesillä iloisen eläköön huudon. Jos irlantilaiset heiltä kysyisivät, mitä he sillä tarkoittavat, he vastaisivat: »Näetkös, kalastajain ystävän, kuvernööri Philip Christianin kunniaksi.»

Onneton mies ei tuntenut enää tuskaa. Hänen kurjuutensa oli niin suuri, että se oli yläpuolella tällaisen tunteen. Jonkinlainen jumalainen hulluus käsitti hänen olentonsa. Hän heitti maailman ja tämän maailman ruhtinaan selkänsä taa. Maailman kunnia ja ihmisten kiitos ja ylistys eivät olleet muuta kuin saatanan viettelyksiä. Jumalan apu oli estävä häntä sortumasta. Hän vastustaisi. Hän oli selviytyvä kaikesta voittajana.

Jem-y-Lord käännähti kuskipenkillänsä. »Katsokaa, teidän ylhäisyytenne! Kuunnelkaa!»

Castletownin liput liehuivat yli linnan Kotkatornin. Kuului moniäänisiä sorinaa ja lopuksi ääretön riemuhuuto: »Nyt, pojat! Kolme kertaa kolme! Eläköön, eläköön, eläköön!»

Kaupungin portille oli pystytetty ikivihreistä kasveista riemukaari. Siihen oli kirjoitettu manin kielellä: »Dooiney Vannin, Ihiat myr hoilloo» — Oikea man-saarelainen, seuratkoon sinua onni, minkä ansaitset.»

Vauhti oli hiljennyt, hevoset kävelivät.

»Aja kovemmin», huudahti Philip.

»Kadut ovat tungokseen asti täynnä, teidän ylhäisyytenne», selitti Jem-y-Lord.

Liput liehuivat joka akkunasta, joka katolla, jokaisessa lyhtypatsaassa. Ihmiset kulkivat hurraten vaunun jäljessä. Heidän suosionosoituksensa oli kiihtynyt korvia särkeväksi meluksi.

Philip ei voinut vastata siihen. »Hän kuulee sen», hän ajatteli. Hänen päänsä painui. Hän kuvitteli Katea kopissaan, jonne seinien läpi kaikui huminana nämä tervehdyshuudot.

He ajoivat satamakatua. Äkkiä pysähtyivät vaunut Miehet riisuivat hevoset vaunujen edestä. »Ei, ei!» huusi Philip.

Hän tahtoi hypätä alas, mutta vaunut lähtivät taas heti liikkeelle. »Tämä on viimeinen rangaistukseni», hän ajatteli horjahtaen paikoilleen selkänojaa vasten. Huudot ja nauru levisi sitten pitkin rantaa, kuin ilakoiva, ratiseva valkea.

Rykmentti sotilaita muodosti kunniakujan laskusillalta pääovelle. Kun vaunut vyöryivat sisään paukahtivat yhteislaukaukset. Samalla aloitti rykmentin soittokunta »Jumala, suojahas sulkeos kuningas.»

Kaupungin pormestari avasi vaunun oven ja esitti adressin. Siinä lausuttiin uusi kuvernööri tervetulleeksi tähän vuosisataiseen linnaan, jossa hänen edeltäjänsä aina oli virkaan asetettu, ja mieluisalta tuntui uudistaa alamaisuuden lupaus kruunulle sen vuoksi, että eräs heidän omista maamiehistään oli katsottu kyllin arvokkaaksi saaren korkeimpaan virkaan. Yksikään man-saarelainen ei ollut osakseen saanut niin suurta kunniaa sitten Illiam Dhonen (Ruskean Williamin) päivien. Tuo mies oli uuden kuvernöörin kunnioitettua sukua, mutta siitä oli kulunut jo pari vuosisataa.

Philip vastasi harvoin sanoin, riemuhuudot kaikuivat uudestaan, soitto raikui ja he astuivat linnaan sen pitkän käytävän kautta, joka johti neuvostosaliin.

Muutamassa etuhuoneessa odottivat virkamiehet. Kaikki he olivat keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, joilla oli ansioluettelossaan monta palvelusvuotta, mutta he eivät tunteneet kateutta. Kuvernöörinsihteeri otti entisen oppilaansa vastaan huudahduksella, jossa henkilökohtainen ylpeys ja kunnioitus, rakkaus ja alamaisuus kilpailivat keskenänsä. Oikeustoimen ja hallintovirastojen puolesta lausui kenraaliprokuraattori hänet tervetulleeksi ilmaisten erittäinkin ilonsa siitä, että heidän virkatoverinsa oli kohotettu saaren korkeimmalle paikalle. Sitten hän loi silmäyksen hänen sukunsa historiaan Man-saarella, hänen omaan lyhyeen, mutta huomattavaan toimintaansa tuomarina, jossa viisaus, vanhat parhaat menettelytavat ja kaunopuheisuus olivat johtaneet asiat aina oikeaan ratkaisuun, sekä toivotti voimaa ja pitkää ikää toteuttaa ne monet toiveet, joita hänen nuoruutensa ja tahraton miehuutensa herätti.

»Herra kenraaliprokuraattori», vastasi Philip, »minä en voi ottaa vastaan teidän onnittelujanne, niin paljon iloa kuin ne minun sydämelleni tuottaisivatkin, jos voisin ne omaksua. Se tuottaisi minulle vain yhä suurempaa surua, jos te ehkä sangen pian joutuisitte katumaan sitä lämmintä hyväntahtoisuutta, jolla olette minut tervetulleeksi lausuneet.»

Ihmettelevät katseet risteilivät, mutta jalot raatiherrat eivät voineet käsittää noita sanoja sellaisina, kuin ne oli tarkoitettu; he päinvastoin selittivät hänen vastauksensa tavalla, joka parhaiten vastasi heidän persoonallisia hetken tunteitaan. »On kaunista», he kuiskailivat, »kun hyvinkin lahjakas nuori mies kaikesta huolimatta on vaatimaton.»

»Pyydän anteeksi, hyvät herrat», sanoi Philip, »minun täytyy vetäytyä omaan huoneeseeni.»

Kuvernöörinsihteeri seurasi häntä puhellen:

»Ah, tänään Tom Christian-parka tuntisi itsensä ylpeäksi — ylpeämmäksi kuin jos tämä kunnia olisi tullut hänen omalle osallensa — tuhat, tuhat kertaa ylpeämmäksi.»

»Olkaa armollinen, olkaa armollinen ja jättäkää minut yksin», sai Philip sanotuksi.

»En suinkaan tahtonut loukata teitä, Christian», pyyteli sihteeri anteeksi.

Philip laski lämpimästi toisen kätensä hänen olalleen. Voimakas mies sai kyyneleet silmiinsä ja palasi toveriensa luo.

Seinän takaa kuului epäselvää sorinaa ja tohinaa. Tämä oli tuomarin yksityishuone, jota hän käytti silloin kun istui käräjiä täällä. Toinen kahdesta ovesta johti tuomarinistuimelle. Kuten tavallisesti, seisoi muuan konstaapeli vartioimassa sitä ovea. Mies avasi leukahihnan ja otti kypärän päästänsä. Hänen tukkansa oli aivan harmaa.

»Onko istuntosali täysi?» kysyi Philip.

Konstaapeli kurkisti katsomareiästä. »Tungokseen asti, teidän ylhäisyytenne.»

»Pitäkää käytävät vapaina.» »Kyllä, teidän ylhäisyytenne.»

»Onko oikeuden kirjuri saapuvilla?» »On, teidän ylhäisyytenne.»

»Entäs vankilan päällikkö?» »Alakerrassa, teidän ylhäisyytenne.»

»Sanokaa molemmille, että ovat saapuvilla.»

Konstaapeli pisti avaimen oveen ja jätti huoneen. Jem-y-Lord hyökkäsi sisään innoissaan ja hikoillen.

»Entinen kuvernööri on tulossa ruohokentällä. Hän on täällä tuossa paikassa, herra.»

»Anna minun peruukkiin ja vaippani.»

»Tuomarin peruukkiko, teidän ylhäisyytenne?

»Niin.»

»Nyt käytätte sitä viimeistä kertaa.»

»Niin, viimeistä kertaa, poikaseni.»

Ulkoa kuului kannusten kalinaa ja rummun pärinää.

»Nyt hän on täällä», selitti Jem-y-Lord.

Philip kuunteli. Kohina kaikui häneen asti avoimesta ovesta ja kumisevasta käytävästä, niinkuin aaltojen pauhu luolaan kahlehditulle vangille.

»Kate kuulee sen myöskin.» Tämä ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään. Mielikuvituksissaan hän näki Katen kokoon kyyristyneenä takan ääreen vankilassaan painaen kätensä korviinsa, ettei kuulisi ulkoa tulevia iloisia ääniä, jotka kaikuivat viiltävinä näissä tavallisesti äänettömissä ja synkissä muureissa.

Jem-y-Lord kurkisteli katsomareiästä. »Nyt hän lähestyy tuomarin penkkiä, herra. Neuvoston herrat seuraavat häntä ja koko sali on täynnä naisia.»

Syvästi liikutettuna kulki Philip edestakaisin huoneessa. Viereisessä salissa oli epäselvä mumina kiihtynyt vilkkaaksi puheensorinaksi.

Konstaapeli palasi mukanansa oikeuden kirjuri ja vankilan päällikkö.

»Kaikki on valmiina, teidän ylhäisyytenne», sanoi oikeuden kirjuri.

Konstaapeli käänsi avainta ovessa ja seisoi käsi oven kahvassa.

»Vain hetkinen — odottakaa hetkinen», pyysi Philip.

Kiusauksen viimeiset tuskat kiduttivat nyt häntä. Sisäinen ääni tuntui kysyvän, mitä oikeutta hänellä oli kutsua ihmisiä tänne tehdäksensä heistä pilkkaa. Ja toinen ääni tuntui nauravan hänen teatterimaisille tempuillensa koota arvohenkilöitä yhteen ja lähettää heidät sitten tyhjin toimin kotiinsa kuin pahanilkiset koululapset.

Tämä ajatus askarteli kiihkeästi hänen mielessänsä sanoen hänelle, että hän pöyhkeili, että hän teki suuren numeron omasta onnettomuudestansa, että hän oli näyttelijä ja että minkä vaikutuksen hänen aikomansa kohtaus tekisikin, olisi se tarpeeton, sopimaton ja halveksittava. »Sinä puhut häpeästäsi ja alennuksestasi — mikään parannus ei voi niitä huuhtoa pois. Sinä tulit tänne uskotellen itsellesi, että peseydyt puhtaaksi ja vapaudut entisyydestäsi — ihmisvoima ei voi sitä tehdä. Turhuutta, turhuutta ja samalla järjettömyyttä! Entistä enemmän narripeliä ja kerskailua ja isku oikeuden arvokkuudelle!»

Näiden ajatusten ja tuskain kiduttaessa häntä hän tuli ajatelleeksi, että voisihan hyvinkin antaa päivän juhlallisuuksien tapahtua häiriöttä, voisi ottaa vastaan kuvernöörin viran, koska ihmiset sitä odottivat ja vasta sitten ehtisi antaa saaren yhteiskunnallisille ennakkoluuloille iskun ottamalla Katen vaimoksensa. »Ei ole vielä liian myöhä», kuiskasi kiusaaja.

Philip pysähtyi ja muisti ne kaksi kirjettä, jotka hän eilen oli lähettänyt. »Jumalan kiitos, nyt on jo liian myöhäistä!» hän virkahti.

Hän oli lausunut sanat ääneen ja läsnä olevat virkamiehet katsahtivat häneen. Jem-y-Lord seisoi hänen takanaan vavisten ja purren huuliaan.

Oli todellakin liian myöhäistä enää taipua tähän kiusaukseen. Ja miten julmaa, turhaa ja ellottavaa olikaan kuunnella enää sen ääntä! Hän oli ollut kyllin kauan maailman palvelija; hän tahtoi tästä hetkestä asti olla sen herra. Ei väliä, vaikka kaikki hornan henget nauraisivat hänelle! Hän tahtoi kuitenkin toteuttaa päätöksensä. Ainoastaan yhdellä ehdolla hän saattoi elää maailmassa — hänen tuli luopua siitä kokonaan. Ei ollut kuitenkaan olemassa kuin yksi keino maailmasta luopumiseen — hänen tuli luopua siitä palkasta, minkä maailma antoi, ja riisua yltänsä naamari ja valheverho. Hän ei ollut tehnyt syntiä vain Katea ja Peteä, vaan koko saarta vastaan ja saaren tuli myöskin antaa hänelle vapaus.

Hitain, epävarmoin askelin hän lähestyi ovea, mutta päästyänsä parin askeleen päähän konstaapelista hän pysähtyi. Hän hengitti kuuluvasti. Jos virkamiehet olisivat lähemmin tarkastaneet häntä tällä hetkellä, he olisivat luulleet häntä mieheksi, joka on matkalla mestauspaikalle. Mutta poliisi seisoi hänen edessään valtavasti eteensä tuijottaen kypärä toisessa kädessä ja toinen valmiina oven kahvassa.

»Nyt», sanoi Philip syvään huoaten.

Monet kasvot kurkottuivat esille, hajuvedet tuoksuivat, nenäliinat liehuivat ja puhkesi suosionosoitusten myrsky.

Philip oli astunut Oikeussaliin.

XXII.

Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta hänen kasvojensa kauhistavan väsynyt ilme ja kalpeus, joka valkean peruukin ja mustan virkapuvun vuoksi oli tavattoman silmään pistävä. Hänen suuret silmänsä leimusivat kuin tuli. »Miekka on huotraansa liian terävä», kuiskasi joku.

Tärkeänä hetkinä voimakkaat ihmiset pitävät kaikki muut ihmiset jonkinlaisen välimatkan päässä. Kukaan ei voi heitä lähestyä. He kulkevat eteenpäin omin voimin ja seisovat tai kaatuvat yksin. Kaikki nousivat ylös Philipin astuessa saliin, mutta kukaan ei tarjonnut hänelle kättänsä. Yksinpä entinen kuvernöörikin kumarsi hänelle vain kuvernöörin istuimelta valtakatoksen alla.

Philip asettui tavalliselle tuomarinpaikalleen kuvernöörin oikealla puolella, sillä vasemmalla puolen istui piispa. Piispan takana oli yliprokuraattorin paikka ja Philipin taakse oli kuvernöörinsihteeri asettunut. Suosionosoitukset, joilla Philipiä tervehdittiin, päättyivät kättentaputukseen, joka vähitellen heikkeni ja häipyi, niinkuin rannasta palaavan aallon kohina. Kun oli syntynyt hiljaisuus, nousi Philip ja kuvernööriin kääntyen virkkoi:

»En tiedä, muistaako teidän ylhäisyytenne, että tänään on lainmukainen käräjäpäivä.»

Kuvernööri hymyili ja naurunhymähdys kävi läpi koko salin.

»Sen jätämme toiseen aikaan», hän sanoi, »tänään meillä on tärkeämpää tehtävää.»

»Suokaa anteeksi teidän ylhäisyytenne», väitti Philip» »minä olen vielä tuomari. Luvallanne annamme kaiken käydä laillista latuaan.»

Seurasi lyhyt äänettömyys, kysyvä katse ja kylmä vastaus: »Tietysti, jos haluatte, mutta teidän velvollisuudentuntonne — —»

Naiset parvekkeella olivat lakanneet löyhyttelemästä viuhkoillaan, edustajat liikahtivat levottomasti tuoleillansa alhaalla salissa.

Oikeudensihteeri tunkeutui esille tuomarinpenkin luo. »Tälle päivälle on ainoastaan yksi juttu, teidän ylhäisyytenne», hän kuiskasi Philipille.

»Ilmoittakaa se julkisesti, sihteeri», määräsi Philip. »Mikä juttu se on?»

Sihteeri selitti lyhyesti: Juttu koski erästä nuoria naista, joka oli koettanut lopettaa päivänsä Ramseyssä ja ollut siitä asti pidätettynä.

»Kuinka kauan hän on ollut vangittuna?»

»Seitsemän viikkoa, teidän ylhäisyytenne.»

»Antakaa minulle kirja, että saan kirjoittaa alle määräyksen hänen vapauttamisestaan.»

Kirja tuotiin tuomarin korokkeelle. Philip kirjoitti alle, antoi sen takaisin sihteerille ja sanoi kääntyen vankilan päällikköön:

»Mutta säilyttäkää häntä siksi, kunnes joku tulee häntä noutamaan.»

Tämän toimituksen aikana oli vallinnut jäätävä hiljaisuus. Kun se oli ohi, alkoivat naiset hengittää vapaammin. »Muistattehan tuon jutun — jätti miehensä ja pienen lapsensa — sittemmin saanut avioeron, kuten olen kuullut — kelvoton olento.» »Ah, kyllä muistan! Eikö häntä kuulusteltu ensimmäistä kertaa juuri samana päivänä, jolloin tuomari sairastui?» »Miehet ovat aina liian helliä kohdellessaan tuollaisia olentoja.»

Philip oli noussut taaskin. »Teidän ylhäisyytenne, minä olen täyttänyt tuomarina viimeisen velvollisuuteni.» Hänen puheensa oli käheätä ja hän näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä.

Entisen kuvernöörin lämpö oli hiukan kylmennyt tämän odottamattoman keskeytyksen aikana. Siitä huolimatta arpi oli kohonnut selvemmäksi hänen otsallansa ja hän nousi hymyillen seisoalleen. Samana hetkenä myöskin kuvernöörinsihteeri astui esille ja asetti kaksi kirjaa hänen eteensä pöydälle — Uuden Testamentin, jonka nahkakannet olivat kuluneet, ja Liber Juramentorum'in, valakirjan.

»Vaikka minä», alkoi entinen kuvernööri, »joka päivä yhä kasvavalla kaipauksella ajattelen niitä katkenneita siteitä, jotka joksikin aikaa olivat kiinnittäneet minua tähän kauniiseen saareen, minulle kuitenkin tuottaa lohdutusta se tieto, että seuraajakseni on nimitetty mies, jonka erinomainen lahjakkuus ja tahraton kunnia ja menneisyys minulle ovat hyvin tunnetut. Hän tulee suojelemaan sitä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, jota tämä saari on ammoisista ajoista asti saanut nauttia samalla kuin hän edelleen säilyttää ja arvossa pitää sitä uskollisuutta, jota tämä kansa aina on kruunua kohtaan osoittanut. Minä rukoilen Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta hänen hallituksellensa, että hän, jos kerran tulee hetki, jolloin hän on samassa asemassa kuin minä tänä päivänä, voisi yhtä selvään ja kiitollisena muistaa sitä ystävyyttä, jota aina on hänelle osoitettu, ja että hän yhtä suurella kaipauksella kuin minä lausuu jäähyväisensä Man-saaren kansalle.»

Sen jälkeen kuvernööri tarttui virkasauvaan antaen merkin nousta, jota myös heti seurattiin. »Ja nyt, herra», hän sanoi kääntyen hymyillen Philipiin. »Tehdäksemme kaikki lakien mukaan, kuten te sanotte, sallikaa minun ensiksi saada hänen Majesteettinsa valtakirja, jolla teidät on virkaan nimitetty.»

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Philip sanoi selkeällä, kylmällä äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, minulla ei mitään valtakirjaa ole. Sen valtakirjan, jonka olen saanut, olen palauttanut takaisin. Minulla ei sen vuoksi ole oikeutta tulla asetetuksi kuvernöörin arvoon. Samalla olen eronnut myöskin tuomarin virasta, ja vaikka eronpyyntööni ei vielä ole suostuttu, en minä tosiasiassa ole enää missään valtion virassa.»

Mykkänä hämmästyksestä, ihmettelevin ilmein kaikki tuijottelivat puhujaan. Joku oli noussut ylös tuomarinpenkin takana. Se oli kuvernöörinsihteeri. Hän ojensi kätensä aivan kuin koskeaksensa Philipin olkapäähän, mutta hillitsi itsensä ja astui alas taas.

»Arvoisat neuvosherrat ja kansanedustajat», jatkoi Philip, »te luulette, että olette kokoontuneet katselemaan miestä, joka syöksyy kuolemaa synkempään kuiluun. Olkoon niin. Teillä on kuitenkin oikeus vaatia selitystä ja minä olen täällä antaakseni sen. Mitä olen tehnyt, on tapahtunut omantunnon pakotuksesta. Minä en ole sen aseman arvoinen, mikä minulla on, vielä vähemmän olen sovelias siihen asemaan, mitä minulle on tarjottu.»

Philipin takaa kuuluva epäselvä huudahdus keskeytti häntä hiukan.

»Ah, älkää luulko, vanha ystävä, että minä tässä puhun turhanpäiväisesti alentaen omia ansioitani. Mieluummin olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut puhua selvemmin, mutta mikä on välttämätöntä, sen täytyy tapahtua. Teidän ylhäisyytenne on puhunut minun tahrattomasta kunniastani. Suokoon Jumala että niin olisi, mutta synti on kuitenkin sen syvästi tahrannut.»

Hän vaikeni, koetti alkaa uudelleen ja vaikeni taas. Sitten hän jatkoi täydellisen hiljaisuuden vallitessa hiljaa ja koruttomasti: »Minä olen viettänyt kaksinaista elämää. Sen elämän rinnalla, jonka te olette nähneet, on ollut toinen — Jumala yksin tietää, kuinka täynnä se on ollut väärintekoja, alhaisuutta ja häpeää. Minun velvollisuuteni ei ole sekoittaa ketään muuta tähän tunnustukseeni. Riittäköön, kun sanon, että menestykseni ja urani on perustettu petokseen ja ryöstöön, että olen pettänyt sen naisen, joka on rakastanut minua koko sydämestään ja että olen ryöstänyt sen miehen, joka on luottanut minuun kaikesta sielustaan.»

Ihmiset alkoivat hengittää kuuluvasti. Joku veti tuoliansa puhujan takana. Kuvernöörinsihteeri oli noussut jalustalle. Hänen punakoilla kasvoillansa kuvastui voimakas mielenliikutus.

»Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne», hän alkoi epävarmasti ja sammaltaen syvällä bassoäänellänsä, »ehkä teidän ylhäisyytenne tietää samoinkuin me kaikki tällä saarella tiedämme, että hänen kunnianarvoisuutensa on juuri äskettäin toipunut pitkällisestä ja vaikeasta sairaudesta, johon ylenmääräinen työ ja liiallinen velvollisuudentunto on ollut syynä ja että — tosiasiassa, että — no, ettemme peittelisi totuutta, että — —»

Sanomaton helpotuksen huokaus kuului koko salissa ja kuvernööri, jonka kasvot olivat valahtaneet hyvin kalpeiksi, nyökytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta Philip vain hymyili surullisesti päätänsä pudistaen.

»Minä olen ollut sairas», hän myönsi, »mutta en siitä syystä, kuin tässä on sanottu. Jumalan oikeudenmukainen rangaistus on kohdannut minua.»

Kuvernöörin kirjuri laskeutui takaisin.

»Tuli se hetki, jolloin minun täytyi istua oikeutta ja tuomita omaa syntiäni, hetki, jolloin hän, joka oli menettänyt kunniansa luottamuksesta minuun, seisoi syytettynä minun edessäni. Minä, joka olin ollut ensimmäinen syy hänen onnettomuuteensa, istuin tuomarin penkillä tuomitsemassa häntä. Hän on nyt vankilassa ja minä olen täällä. Sama laki, joka on tuominnut hänelle häpeällisen rangaistuksen, on kohottanut minut kunniaan ja valtaan.»

Ääretön hiljaisuus, kylmä kuin aamu ennen päivän sarastusta, vallitsi salissa. Sukkelalla vaistolla, joka valtaa joukot suurina hetkinä, ihmiset ymmärsivät sinä hetkenä kaiken — epäpuhtauden sen miehen luonteessa, joka oli näyttänyt niin puhtaalta, alhaisuuden ja valheen siinä elämässä, joka oli näyttänyt niin jalolta.

»Kun kysyin itseltäni, mitä minun nyt olisi tehtävä, oli minulla ainoastaan yksi ratkaisu valittavana. Minun oli aivan mahdotonta istua oikeutta, koska itse olin väärä ja samalla tulin ajatelleeksi korkeampaa tuomioistuinta, jonka edessä kerran saisin kaikesta vastata. Minun täytyi lakata olemasta tuomari. Mutta tämä turvasi vain elämäni tulevaisuudessa, mutta ei rangaissut minua entisyydestäni. En voinut antautua maallisen oikeuden rangaistavaksi, koska en ollut rikkonut maallista lakia vastaan. Ulkonainen laki ei voi asettaa ihmisen omaatuntoa tilille. Se täytyi hänen itsensä tehdä.»

Hän vaikeni taaskin ja jatkoi sitten tyyneesti: »Minun tuomioni on tunnustaa julkisesti syntini ja kieltäytyä kaikista niistä maallisista eduista, jotka olen ostanut toisten kärsimysten hinnalla.»

Ei ollut enää mahdollista epäillä hänen sanojensa merkitystä. Hän oli tehnyt syntiä ja korjannut synnistänsä sadon. Se sato oli tuottanut hänelle suuria ja loistavia etuja, mutta nyt hän oli luopunut niistä. Kunnianhimoisimmatkin unelmat olivat täyttyneet, ihmeet elämässä toteutuneet, maailma lepäsi voitettuna hänen jalkainsa juuressa, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Kylmä hiljaisuus salissa oli muuttunut lämpimäksi kunnioitukseksi. Hän kääntyi valamiehiin, mutta kaikkien silmät olivat maassa. Silloin hänen omakin katseensa painui.

»Kunnioitettavat neuvostoherrat, te, jotka olette palvelleet kunnialla tätä saarta niin kauan, ehkä te moititte minua siitä, että olen kutsunut teidät kuulemaan tänne tätä tunnustusta. Mutta jos te tuntisitte sen kiusauksen, joka houkutteli minua pakenemaan ja jättämään tunnustuksen tekemättä, kääntämään selkäni menneisyydelle, heittämään kaikki kohtalon syyksi, syyttämään elämää ja olosuhteita ja vakuuttamaan itselleni, etten voinut menetellä toisella tavalla, niin te uskoisitte, että se ei ollut helppoa ja Jumala tietää, ettei se ollut myöskään turhaa, että vaivasin teitä tulemaan tänne näkemään nousuani häpeäpaaluun.»

Hän kääntyi uudestaan yleisöön.

»Arvoisat maanmieheni, hyvät naiset ja herrat, teille, jotka olette osoittaneet minulle niin suurta hyvyyttä, niin paljon enemmän ystävyyttänne kuin luonteeni oikeuttaa tai käytökseni ansaitsee, teille sanon jäähyväiseni; mutta en sano niinkuin se, joka lähtee maasta pois. Kun minä voitin mielitekoni karata tunnustamatta, voitin samalla halun ollenkaan lähteä täältä pois. Täällä, jossa elämäni on luhistunut raunioiksi, täytyy myöskin uuden elämäni alkaa. Vain täällä se on myöskin oikea. Tällä saarella, jossa kaikki tuntevat lankeemukseni, on tapahtuva nousemisenikin — se on oikeus ja kohtuus — nouseminen, joka vaatii ankaraa taistelua, surua ja kyyneleitä. Mutta jos se tapahtuu, tapahtuu se oikealla tavalla. Se voi viedä vuosia, monia vuosia, mutta minä tahdon odottaa — olen valmis tekemään työtä. Ja samalla hän, joka oli arvokas jakamaan korkeimman kunniani, tahtoo jakaa myöskin syvimmän alennukseni. Sellainen on kaikkien naisten osa — Jumala siunatkoon ja tukekoon heitä!»

Hänen syvä liikutuksensa tarttui kaikkiin.

»Ehkä te pidätte minua surkuteltavana. Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin todellakin olen ollut surkuteltava, mutta ne ovat olleet niitä aikoja, niitä synkkiä hetkiä, jolloin teidän ylenmääräinen kiitollisuutenne on osoittanut minulle suunnatonta suosiota ja huomaavaisuutta, ja minua on lakkaamatta seurannut varjo, joka on huutanut: »Philip Christian, ne pitävät sinua oikeana tuomarina — sinä et ole oikea tuomari; ne luulevat sinua rehelliseksi mieheksi — sinä et ole rehellinen mies.» Älkää surkutelko minua nyt, kun synkät hetket ovat ohi, kun uusi elämä on alkanut ja kun vihdoinkin saan kuunnella oman sydämeni ääntä, joka on aina ollut Jumalan ääni.»

Hänen silmänsä loistivat, hänen suunsa hymyili.

»Jos tietäisitte, kuinka vähällä olin antaa asioitten kulkea sitä latua, jolle ne olivat lähteneet, peitellä syyllisyyteni, salata todellinen luonteeni, elää häpeässä ja kuolla teeskentelijänä, te pitäisitte nyt onneani kadehdittavana. Hyvästi, hyvästi, Jumala teitä siunatkoon!»

Ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, että hänen äänensä oli vaiennut, hän oli kadonnut tuomarin korokkeelta ja tuomarin tuoli oli tyhjä. Silloin ihmiset katsoivat liikutettuina toistensa hämmästyneitä kasvoja. He seisoivat yhä, sillä kenenkään mieleen ei ollut johtunut istuutua.

Mitään puheita ei enään pidetty sinä päivänä. Virkkaamatta sanaakaan tai antamatta pienintäkään merkkiä, kuvernööri laskeutui alas paikaltaan ja juhlallisuus oli loppunut. Kaikki siirtyivät ovea kohti. »Suuren hinnan hän tuosta kaikesta on maksanut», ajattelivat miehet. »Kuinka paljon hän onkaan häntä rakastanut», ajattelivat naiset.

Sinä hetkenä löi vanha, kuningatar Elisabethin aikuinen kello linnan tornissa kaksitoista, ja kalastajat Irlannin vesillä kohottivat riemukkaan hurraahuudon kotona olevan ystävänsä kunniaksi. Voimakas jyrinä kaikui kaupungissa. Sen oli synnyttänyt tykinlaukaus. Sitä seurasi toinen ja vielä kolmas. Ne ammuttiin laivasta, joka juuri kynti merta siitä ohi.

Philip muisti, mitä tuo merkitsi — ne olivat Peten viimeiset jäähyväiset.

XXIII.

Puolta tuntia myöhemmin olivat linnan vankilanosasto, linnan piha ja käytävät aina laskusillalle asti tungokseen saakka täynnä väkeä. Naiset täyttivät molemmat portaat, jotka johtivat vankilan kappeliin ja neuvostohuoneisiin. Miehet olivat kiivenneet aina räystäihin asti, josta he katselivat linnan pihaa ja kiemurtelevaa ympärysmuuria. Kaikkien katse oli kiinnitetty siihen oveen, joka johti tutkintovankilaan ja käytävä sinne pidettiin vapaana.

Ovi avattiin ja Philip ja Kate astuivat ulos. Ei ollut muuta käytävää ja siksi heidän täytyi valita tämä. Philip piti lujasti häntä kädestä kiinni puoliksi johtaen ja puoliksi vetäen häntä eteenpäin. Näin monien silmien vaivaamana Kate painoi päänsä alas, mutta ne, jotka olivat lähellä ja saattoivat kyllin selvään nähdä hänen kasvonsa huomasivat, että häpeä oli muuttunut onneksi ja pelko rakkaudeksi. Philip oli kuin uudestisyntynyt. Suunnaton kalpeus hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ne loistivat nyt ja askel oli varma ja voimakas. Kaikki huomasivat, ettei hän milloinkaan ollut näyttänyt noin voimakkaalta, iloiselta ja jalolta. Tämä oli hänen voittonsa hetki, eikä se, mitä sisällä oli tapahtunut: tämä, jolloin hänen syntinsä oli tunnustettu, jolloin mikään hänen omassatunnossaan ei peloittanut häntä, jolloin maailma ja sen kunnia ei enää voinut häntä houkutella ja hän astui ulos vankilakopista käsi kädessä langenneen naisen kanssa, alkaakseen yhdessä elämänsä uudestaan ja kulkeakseen uutta tulevaisuutta kohti.

Ja Kate? Hän kesti hänen kanssaan hänen tulikokeensa. Hyveellisien sisariensa ja koko maailman edessä hän oli astunut rakastettunsa rinnalla tämän alennuksen kuiluun, jossa tämä oli päässyt itsekieltämyksen kukkulalle, häpeän ja kunnian korkeimmalle huipulle.

Hetkiseksi hän pysähtyi ja horjahti aivan kuin hänen päänsä yläpuolella käyvä kuuma hengitys olisi hänet huumannut. Mutta Philip kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja sinä hetkenä hän oli voimakas taas. Aurinko, joka paistoi suoraan korkean tornin yläpuolelta, valaisi Philipin korkeuteen käännettyjä kasvoja, ja hänen silmänsä loistivat kyynelten läpi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us