Man-saaren tuomari (part 2 of 3)

Man-saaren tuomari (part 2 of 3)

Näiden ajatusten ja toiveitten välistä kohosi hänen mieleensä ja antoi hänelle voimaa salainen katkeruus Katea kohtaan — hän jollain tavoin halveksi häntä hänen huikentelevaisuutensa, kevytmielisyytensä, hänen pinnallisen rakkautensa vuoksi, hänen valmiudestaan vaihtaa vanha rakkaus uuteen. Hän oli ylpeä siitä, että hänen tunteensa olivat syvemmät ja rakkautensa kestävämpi. Pete kutsui häntä häihinsä, mutta hän ei menisi, hän keksisi kyllä jonkin tekosyyn.

Silloin muutettiin hääpäivä, jotta hän voisi olla saapuvilla, ja tuli myöskin Katen kutsu. Olkoon sitten niin, mitäpä tuosta. Kate uhmasi häntä. Hänen kutsunsa oli taisteluvaatimus. Hän ottaisi sen vastaan; hän menisi häihin, ja jos heidän katseensa kohtaisivat toisensa, hän tiesi kenen katse painuisi alas.

XX.

Varhain seuraavana aamuna torven ääni herätti ihmiset unesta. Se alkoi jossain kylässä, kulki sieltä kuiluun, siirtyi yli sillan, kaikui pelloilla ja vuorilla ja lopuksi ulvoi kiihkeimmin ja rämisevin epäsoinnuin morsiustalon ympärillä. Tämä levoton melunpitäjä päivän sarastaessa oli häiden sanansaattaja. Kirkuvat epäsoinnut puhalsi herra Jonaique pullistelevista keuhkoistansa.

Ennen päivän valkenemista oltiin »Keijukaisessa» jalkeilla. Aamun varhaisimpina hetkinä Nancy Joe puhdisti ja pyyhki jokaisen nurkan. Sen jälkeen Mummi lopetti kakkujen ja leivosten paistamiset uunissa ja muoteissa. Pian tulivat myöskin naapurien eukot hakemaan härän- ja lampaanpaisteja, kananpoikia ja ankkoja, jotka he valmistivat kotonansa päivällisiä varten. Nyt tuli naisten saada vapaasti puuhata ja touhuta, ja kaikki laiskottelevat miehet toimitettiin pois tieltä.

Yhdeksättä käydessä haukattiin aamiaista seisoaltaan, ja sen jälkeen oli jokaisen aika ajatella pukeutumista. Taaskin täytyi miehet saada valmiiksi, ennenkuin naiset saattoivat ollenkaan alkaa. Jo huudettiin auttajia jonnekin yläkerran huoneihin. Mummi otti Caesarin osallensa. Peten pukemisesta piti Nancy Joe huolta.

Viime hetkenä huomattiin, että Pete ei ollut muistanut hankkia itsellensä valkoista paitaa. Eihän voinut ajatella, että hän vihillä käyttäisi samaa flanellipaitaa, jossa oli matkustanut kotiin Afrikasta. Se ei mitenkään käynyt laatuun, ei olisi ollut sopivaa eikä arvokasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin lainata paita Caesarilta. Tämä oli vanhaa muotia ja Peteä ujostutti ottaa sitä. »Ottakaa se, muuten ette saa mitään», sanoi Nancy ja työnsi hänet huoneeseen. Kun hän tuli siellä ulos hän asteli jäykkäniskaisena alas ja kaulus ulottui molemmilla puolin korviin ja kasvojen kohdalla sojotti kahden puolen kuin lepakon siivet päättyen pitsinipukkoihin ja hänen tuli tarkasti varoa, ettei puhkaisisi silmiänsä näihin raudankoviksi kovetettuihin nurkkiin. Samana hetkenä ilmestyi myöskin Caesar puettuna kellerviin housuihin, kirjaviin liiveihin ja suippohelmaiseen hännystakkiin, päässä korkea musta huopahattu.

Keittiö oli täynnä miehiä ja naisia ja nuoria miehiä oli kerääntynyt ryhmiin talon ulkopuolelle, muutamat istuen satuloissa koristettujen hevostensa selässä, sillä he aikoivat saattaa morsiusparia kotiin kirkosta. Muutamilla oli mukana ladatut pyssyt laukaistuksensa kunnialaukaukset kun morsiuspari ilmestyisi. Muutamat taas sitoivat puiden välille nuoria, joihin oli sidottu kirjavia nenäliinoja lipuiksi.

Ihmisjoukko ulkopuolella yhä suureni joka hetki ja sisällä kävi yhä ahtaammaksi liikkua. Lukkari John pilkisti sisään matkalla kirkkoon ja kuiskasi Petelle, että kaikki oli valmiina ja he veisaisivat ihanan virren.

»Ei ole monta miestä, joiden häistä minä tahdon nähdä näin paljon vaivaa», sanoi John. »Kun tulette puistokäytävälle, katsokaa silloin sinne päähän, niin saatte nähdä minut.»

»Eipä hänessä nyt ole ihmeitä kuulla eikä nähdä koko miehessä», kuiskasi herra Jelly Peten korvaan lukkari Johnin mentyä. »Miesrahjus on yhtä musikaalinen kuin minun vanha saappaani. Kuulittako torvensoittoa tänä aamuna, herra? Minään hääpäivänä minä en ole noussut ylös niin varhain. Kun te menette kirkkoon, annan minä kuulua 'Mustan ja harmaan'.»

Mummi ilmestyi esille päässään suunnattoman suuri puolikuunmuotoinen hattunsa, jonka alta hänen valkea pitsimyssynsä pisti esille; ja hänen jäljessään asteli Nancy Joe puettuna ylenmäärin rimsuihin, pitseihin ja tupsuihin ja monta tuumaa tavallistansa pitempänä, niiden sulkien ja kukkien vuoksi, jotka peittivät hänen tavallisesti paljasta päätänsä.

Sitten alkoivat kirkonkellot soida, ja Caesar päästi pitennetyn »ö — höm!» ja sanoi voimakkaalla äänellä: »Ovatko vaunut saapuneet?»

»Ne ajavat juuri sillan yli», sanoi joku ovelta ja pian pysähtyivät peitetyt vaunut oven eteen.

»Ovatko kaikki valmiina?» kysyi Caesar..

»Odottakaa vähän», virkahti Pete ja sitten hän kääntyi Nancy Joehen kysyen: »Pitääkö miehen olla iloinen hääpäivänänsä, Nancy?»

»No, totta kai, te vanha hanhi. Kuinkas muuten?» hän vastasi.

»No, siinä tapauksessa ilmoitan teille, ettei ainoakaan ihminen voi olla hyvällä tuulella tällaisessa paidassa», selitti Pete. »Minä menen ja muutan sen.»

Kahta minuuttia myöhemmin hän palasi iloisena ja luonnollisena, ja hänen flanellipaitansa sopi mainiosti hänen siniseen merimiespukuunsa.

»Kutsukaa nyt morsian», sanoi Caesar.

XXI.

Kate oli ollut valveilla yön pimeinä tunteina ja hänen korvissaan oli kaikunut merkillinen ääni kuin kaukaisten kellojen soitto. Kun päivä alkoi sarastaa, hän nukahti levottomaan uneen, ja kun hän heräsi, hän oli vieläkin sekaisin, aivan kuin olisi ottanut unijuomaa eikä vielä olisi siitä selvinnyt. Nancy tuli suurella touhulla huoneeseen huudahtaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty!» Kate vastasi konemaisesti toistaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty.»

Omituinen rauha kuvastui hänen kasvoillansa, vieläpä hän koetti hieman hymyillä. Hänet valtasi ihmeellinen helpotuksen tunne aivan kuin valtaa ihmisen, joka on kauan valvonut sairasvuoteen ääressä ja tuskaisena odottanut, minne päin tauti kääntyisi. Hänkin on rauhallinen, kun sairaan kärsimys on loppunut, ja hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Nancy veti pienet uutimet syrjään, kurkisti ulos ja huudahti: »Onnellinen morsian, jolle päivä paistaa, sanotaan, ja katso, aurinko paistaa täydeltä terältä.»

»Oh, mutta aurinko on vanha viekastelija», vastasi Kate.

He tulivat pukemaan häntä. Hän nojasi huonekaluihin ja koetti nauraa, vaikka päätä huimasi. Puku oli se uusi, jota juuri oli ommeltu ja kun se pantiin hänen päällensä, katselivat toiset häntä ihastellen ja ilosta huudahdellen joka puolelta. Hän otti käteensä pienen särkyneen peilin kappaleen ja katseli itseänsä. Hänen suuret silmänsä olivat surulliset, mutta loistavat.

Kirkonkellot alkoivat soida hänen häittensä kunniaksi. Hänen täytyi jännittää kuulohermojansa kuullaksensa. Kaikki äänet tuntuivat tulevan äärettömän kaukaa; hänen katseessaan kaikki häipyi merkilliseen etäisyyteen. Ajatukset ja tunteet sekoittuivat jonkinlaiseksi kuoleman hämäräksi.

Vihdoin he tulivat sanomaan, että vaunut olivat oven edessä valmiina, että kaikki odottivat morsianta. Konemaisesti hän kertasi heidän lauseensa, nyökäytti päätänsä ja seurasi heitä alakertaan. Kun hän oli päässyt melkein viimeiselle portaalle, hän katseli ympärillensä, aivan kuin etsien jotakin. Juuri silloin sanoi hänen isänsä: »Herra Christian yhtyy meihin kirkolla.»

Kate hymyili heikosti ja vastasi ihmisten tervehdykseen epävarmalla äänellä. Hänen tavaton kalpeutensa herätti kuiskattuja ja merkitseviä katseita. »Kalpea, mutta kaunis», sanoi joku, ja silloin Nancy lähestyi ja veti morsiushunnun hänen silmillensä.

Seuraavana hetkenä hän oli pihalla ja seisoi vaunujen vieressä. Ajaja valkoisine kaulaliinoineen avasi vaunun oven toisella puolella ja toisella puolella tarjosi Caesar hänelle kätensä.

»Täytyykö minun sitten lähteä?» sanoi Kate avuttomalla äänellä.

»Totta kai, mitä sinä ajattelet?» sanoi Caesar. »Vai luuletko sinä, että sulhasesi voi mennä itsensä kanssa naimisiin?»

Ihmiset heidän ympärillänsä purskahtivat nauruun ja Kate naurahti myöskin astuessaan vaunuihin. Äiti seurasi jäljessä, kahisevassa vanhanaikaisessa silkkipuvussa. Sitten tuli Nancy Joe, tuoksuen hajuvedeltä ja hiusöljyltä. Naisten mentyä nousi isä vaunuihin, ja sitten tuli Pete, ja Kate tunsi hänen suuren ja lämpimän läsnäolonsa.

Silloin laukaistiin kuusi pyssyä aivan vaunun akkunan vieressä. Se oli kunnialaukaus. Hevoset hyppäsivät pystyyn, Nancy kirkaisi, Mummi hätkähti, mutta Kate ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ihmiset tunkeutuivat aivan vaunujen ympärille ja huusivat riemuiten: Onnea ja menestystä, onnea ja menestystä!» Pete vastasi jyrisevällä äänellä, aivan kuin olisi tahtonut kohottaa katon ilmaan, heittäen kourallisittain rahaa väkijoukkoon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

Hitaasti vierivät vaunut tietä pitkin. Heidän päästyään jonkun matkaa, kuului heidän korviinsa klarinetin ääni. Se soitti sävellä »Musta ja harmaa». Heidän jäljestänsä kuului ihmisten askelten töminä, kun he juhlasaatossa seurasivat, mutta toisella puolella kulki säännötön ihmisjoukko. Aamu oli lämmin ja ihana. Siellä täällä pensaissa nuokkui vielä joku kukkanen ja kanervat tien vieressä olivat parhaillansa. He kulkivat muutamien talojen ohi, joiden katon myrsky oli hävittänyt ja pari kertaa heidän täytyi ajaa kaatuneitten puitten yli, joitten lehdet kellastuivat kuivuvalla ruohikolla.

Kaikesta tästä Katella oli vain häipyvä, kaukainen aavistus. Kaikki oli hänelle kuin unta — valveilla nähtyä unta jossakin varjojen maassa. Hän tiesi kuitenkin, missä hän oli ja minne hän oli matkalla. Jokin toivon kipinä välkkyi vielä hänen mielessänsä. Hän odotti, että jokin ihme tapahtuisi. Philip olisi kirkolla. Jokin yliluonnollinen hänet pelastaisi.

He ajoivat kiireemmin, akkunat helisivät ja puhe vaunuissa oli pysähtynyt. »Nyt olemme perillä», huudahti Caesar. Ulkopuolelta kuului ääniä, ja astuttiin alas vaunuista. Kate näki käden ojentuvan häntä kohden ja tiesi, kenen se oli, ennenkuin oli kohottanut katseensa hänen kasvoihinsa. Se oli Philip. Hän auttoi häntä alas vaunuista.

»Täytyykö minun tulla täältä pois?», kysyi Kate avuttomana.

Taas sanoi Caesar jotakin, joka sai ihmiset nauramaan ja sitten Kate hymyili, aivan kuin häipyvä auringon säde olisi hänen kasvoillansa häivähtänyt, ja tarttui Philipin käteen. Hän piti sitä hetkisen, odottaen, että Philip sanoisi jotakin, mutia tämä vain nosti hattuansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin marmori. »Hän puhuu vielä», ajatteli Kate.

Kirkkomaan portille oli kohotettu kunniakaari kukista ja vihreistä seppeleistä ja siihen oli sovitettu korein kirjaimin lauselma: »Jumala siunatkoon onnellista paria.» Viettävälle käytävälle portilta kirkon ovelle oli kylvetty neilikoita ja fuksian oksia. Edempänä oli kirkko, jonka seiniä verhosi vihreät kiertelevät kasvit — se oli kuin sammalten peittämä kallio keskellä merta.

Isänsä käteen nojaten Kate astui eteisen läpi kirkkoon. Kirkko oli täynnä väkeä. Kun he astelivat parven alitse, kuului ylhäällä niinkuin lintujen viserrystä. Sinne olivat sunnuntaikoulutytöt kokoontuneet, ja he katselivat alas ja puhuivat innokkaasti keskenänsä. Silloin yskintä ja humina asettui; seurasi jonkinlainen väliaika, kuin jonkinlainen juhlallinen hartaus olisi vallannut kirkkoväen. Sen jälkeen kuului ihastuksen huudahduksia ja yskintä ja humina alkoi uudestansa. »Kuinka kalpea hän on!» — »Ei ole vielä oikein terve, tyttörukka.» Kaikki säälittelivät hänen väsyneitä ilmeitänsä.

»Seiso tässä», sanoi joku hiljaisella äänellä.

»Täytyykö minun», vastasi Kate kuuluvasti.

Äkkiä hän käsitti, että hän seisoi aivan yksin alttarin edessä. Hänen vastassansa seisoi pastori — vanha, punaposkinen pastori Quiggin — valkeassa messu paidassa ja häntä katsellen. Joku tuli ja seisahtui hänen rinnallensa. Se oli Pete. Kate ei katsonut häneen, mutta tunsi taas hänen lämpimän läsnäolonsa ja rauhoittui. Se oli kuin suoja noitten ihmisten katseita vastaan. Hetkisen kuluttua hän käänsi päätänsä. Philip seisoi askeleen päässä Peten takana. Hänen päänsä oli painuksissa.

Sitten alkoi toimitus. Papin ääni mutisi muutamia sanoja hiljaa, mutta Kate ei niitä kuunnellut. Hän huomasi tavailevansa vanhaa manilaista raamatunlausetta, joka oli kirjoitettu alttaritauluun: »Bannet Teshyn Ta Cheet ayns Ennyn y Chearn» — »Siunattu olkoon se kuin tulee Herran nimeen.»

Äkkiä hän tajusi, mitä pastori puhui ja alkoi vavista. »... on asetettu kuten Pyhä Paavali sanoo ihmisten onneksi, ja kaikkien tulee sitä kunnioittaa. Senpä vuoksi älköön kukaan astuko siihen ajattelemattomasti, kevytmielisesti tai — —»

Katesta tuntui, että Philip katseli häntä. Hänen katseensa lepäsi hänen niskassansa ja morsiushuntu alkoi vavista.

Taas hän kuuli pastorin puhuvan: »Sentähden, jos joku voi näyttää syyn, joka voi estää näitä laillisesti yhtymästä, hän puhukoon nyt tai olkoon ikuisesti vaiti.»

Kate kääntyi puoliksi ympäri. Hänen katseensa lankesi Philipiin. Philipin kasvot olivat verettömät, melkein synkät. Hänen otsansa oli kuoleman kalpea. Kate oli varma, että jotain oli tulossa. Nyt ihme tapahtuisi. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta olisi ymmärtänyt, mikä side oli olemassa hänen ja Philipin välillä. Hän ei siitä välittänyt, sillä Philip selittäisi pian kaiken. Nyt juuri hän aikoi sen tehdä; hän kohotti päätänsä, hän aikoi puhua.

Ei, ihmettä ei tapahtunut. Philipin katse painui maahan huomatessaan hänen katseensa ja pää kumartui alas. Hän ei hievahtanutkaan, ainoastaan painoi raskaammin jalkansa punaiseen mattoon. Katea väsytti, oi, kuinka häntä väsytti ja miten kylmältä kaikki tuntuikaan! Pappi jatkoi lukemistansa. Kun Kate tajusi hänen sanojansa, hän kuuli:

» — kuten vastaisitte suurena tuomiopäivänä, jolloin sydämen salaisimmat ajatukset tulevat julki, vastatkaa tietääkö kumpikaan teistä laillista syytä, jonka vuoksi te olisitte estetyt astumaan kristilliseen avioliittoon. Jos sellainen este on olemassa, tunnustakaa se nyt.»

Pappi pysähtyi. Hän pysähtyi aina tässä paikassa. Pysähdys ei merkinnyt hänelle mitään. Mutta kuinka paljon se merkitsikään Katelle! Este? Olihan olemassa este. Tunnustaa? Kuinka hän voisi tunnustaa? Vaatimus kauhistutti häntä. Tuntui kuin se olisi asetettu juuri ylisin häntä varten. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta koskaan ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Nyt se tuntui raatelevan hänen sieluansa. Hän alkoi ankarasti vavista.

Sitä seurasi epäselvä mutina, jota hän ei tajunnut. Vannaankin pastori puhui Petelle:

» — rakastaa häntä, lohduttaa häntä, kunnioittaa ja suojella häntä... niin kauan kuin te molemmat elätte.»

Ja sitten kuului Peten ääni täyteläisenä ja voimakkaana hänen leveästä rinnastansa, mutta kaukaisena aivan kuin näkinkuoret olisi asetettu hänen korvillensa: »Tahdon.»

Tämän jälkeen pastorin sanat tuntuivat tarkoittavan häntä.

»Tahdotko sinä ottaa tämän nyt sinun aviomieheksesi, elää hänen kanssaan yhdessä Jumalan määräyksen mukaan pyhässä ja kristillisessä avioliitossa? Tahdotko sinä totella häntä ja palvella häntä, rakastaa ja kunnioittaa häntä, auttaa häntä terveenä ja sairaana, ja kieltäydytkö sinä kaikista muista, omistat itsesi vain hänelle, niin kauan kuin te molemmat elätte?»

Katen sielu oli kaukana. Hän tutki taaskin manilaista raamatunlausetta: »Bannet T'eshyn Ta Chcet», mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissänsä ja jokaisesta näytti lähtevän kellertävä tulenliekki. Äkkiä hän huomasi, että pappi oli pysähtynyt. Vallitsi kiusallinen äänettömyys. Sitten kuului omituista liikettä ja joku tuntui sanovan hänelle hiljaisella rauhoittavalla äänellä jotakin.

»Mitä sanoitte?» kysyi Kate ääneen.

Pastori kumartui häneen päin ja kuiskasi hänelle: »Sanokaa 'tahdon'.»

»Ah!» mutisi Kate.

»'Tah-don' siinä kaikki, rakas ystävä. Sanokaa minun jäljessäni: 'tahdon'.»

Kate koetti liikuttaa huuliansa, mutta sanat eivät tulleet ja pappi oikeastaan vastasi hänen puolestansa.

Seuraava, mitä hän tajusi, oli että joku tarttui hänen käteensä. Hänestä tuntui nyt turvallisemmalta, kun hänen kylmät sormensa lepäsivät suuressa lämpimässä kädessä. Se oli Pete ja hän puhui jotakin. Kate ei kuullut, mitä hän sanoi, mutta hänen tunteensa kertoi sanojen sisällyksen.

»'Minä Peter Quilliam otan sinut Katherine Cregeen — —'»

Mutta se kaikki kuului epäselvänä kohinana, niinkuin aallot hukkuvat rannan hiekkaan, eikä hän mitään tajunnut.

Pappi puhui hänelle taaskin, hiljaa, lempeästi, hyväilevästi aivan kuin pelästyneelle lapselle: »Älkää pelätkö rakas ystäväni, koettakaa puhua minun jäljessäni, teillä ei ole mitään kiirettä.»

Sitten ääneen : »'Minä Katherine Cregeen'»

Hänen kurkkuansa kuristi; hän sammalsi, mutta vihdoin hän puhui soinnuttomalla äänellä aivan kuin unissansa.

»'Minä Katherine Cregeen — —'»

»'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Soinnuton ääni katkesi — — »'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Ja sitten meni kaikki yhtenä ryöppynä, muutamat sanat kuuluivat selvästi, toiset hidastellen ja useimpia ei kuulunut ensinkään.

»— — 'sinut minun aviomiehekseni, rakastaakseni sinua — —'»

»— — 'rakastaakseni sinua — —'.»

»— — 'tästä hetkestä alkaen... kunnes kuolema meidät erottaa — — '»

»— — 'kuolema meidät erottaa — —'»

»— — 'sentähden annan minä sinulle lupaukseni — —'»

»— — 'lupauksen — —'»

Viimeinen sana kuului kuin särkynyt kaiku ja kirkosta kuului liikettä ja helpoituksen huokaus pääsi kaikkien huulilta. Muutamat koulutytöistä parvella kurkottivat reunustan yli, toiset olivat nousseet penkille suu auki ja silmät suurina.

Pete oli ottanut hänen vasemman kätensä ja painoi sormusta hänen sormeensa. Hän tunsi hänen lämpimän hengityksensä ja tajusi hänen sanansa:

»Tällä sormuksella otan minä sinut aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä ja jakaakseni sinun kanssasi kaiken, mitä osakseni saan. Amen.»

Taas hän antoi kylmän kätensä levätä Peten lämpimässä kädessä. Pete hyväili sen selkää toisella kädellänsä.

Tämä kaikki oli unta. Vasta sitten kun he astuivat suurta käytävää, hän vähitellen heräsi todellisuuteen. Ihmiset katselivat häneen molemmilta puolilta hymyillen ja kuoro koulutyttöjen takana lauloi virttä, jonka, lukkari John oli alkanut. Hänen käheä äänensä kuului yli muiden ja alkoi aina uuden säkeistön silloin, kun muut vielä lopettivat edellistä:

»Sinun vaimosi on niinkuin hedelmällinen viikunapuu sinun huoneessasi; sinun lapsesi kukoistavat kuin öljypuun vesat sinun pöytäsi ympärillä. Niinkuin alusta on ollut nyt on ja aina on oleva maailman loppuun asti, A-men.»

Nyt he olivat kaikki sakastissa, seisoen yhdessä ryhmässä. Hänen äitinsä pyyhki silmiänsä. Pete nauroi ja Nancy Joe nykäisi häntä kylkeen ääneen kuiskaten: »Suudelkaa häntä, mies — sehän on oikeus ja kohtuus.»

Pastori kumartui pöydän yli. Hän puhui Petelle ja sanoi: »Sepä oli näkyvä nimikirjoitus. Sitten on nuoren rouvan vuoro.»

Avoin kirja oli hänen edessänsä ja kynä pantiin hänen käteensä. Kun hän laski kynän pöydälle, pani kirkkoherra silmälasinsa koteloon ja hermostunut ääni, joka kuului viiltävältä ja peloitti häntä, sanoi hänen takanansa: »Sallikaa minun ensimäisenä toivottaa teille onnea, rouva Quilliam.»

Se oli Philip. Kate kääntyi häneen ja heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Mutta Kate huomasi vain hänen kotkannenänsä, sileäksi ajellun leukansa ja häipyvän hymyn, joka katosi kuin päivänsäde pilvien taakse. Philip sanoi jotakin muutakin — jotakin uudesta elämästä ja uudesta alusta — mutta Kate ei voinut tajuta niiden tarkoitusta, oli kuin hänen ajatuksensa olisi jähmettynyt. Seuraavana hetkenä he kaikki olivat pihalla.

XXII.

Philip oli kärsinyt äärettömiä tuskia — ensin kidutti häntä hirvittävä viha Katea kohtaan. Hän tiesi, että tämä viha oli järjetöntä, että se oli kauheaa, mutta se tavallansa tuki hänen ylpeyttänsä. Se suojeli häntä itsesyytöksiltä, jotka väkisinkin tunkeutuivat mieleen siksi, että hän suostui olemaan häissä mukana. Kun vaunut pysähtyivät kirkonportille ja hän auttoi Katea alas, hän oli lukevinansa hänen katseestansa: »Kuten näet, eivät asiat sittenkään ole niin pahasti», ja kun Kate toimituksen alussa kääntyi häneen, hän oli lukevinaan hänen katseestansa voiton riemua, ilkkumista ja halveksumista. Mutta kun hän toimituksen kestäessä huomasi hänen hajamielisyytensä, hänen tuskansa ja hänen ihmeteltävän viattomuutensa, hänelle alkoi selvitä se kauhistava tosiasia, että Kate jo nyt huomasi erehdyksensä. Pakottiko loukattu ylpeys hänet tähän? Ajatteliko hän rangaista häntä, maksoi mitä maksoi? Heräisikö hän ehkä huomenna ja huomaisi, että ylpeys ja kostonhimo ovat hävinneet ja edessä oli hirvittävä tulevaisuus — pahin ja kauhein, mikä naista ikinä voi kohdata, että hän on naimisissa toisen miehen kanssa ja rakastaa toista?

Hyi, kuinka inhoittavaa! Seuraisiko hänen oma turhamaisuutensa häntä elämän loppuun asti? Häpeä, Philip, häpeä! Hän pakotti itsensä suorittamaan sulhaspojan tehtävät. Sakastissa hän lähestyi morsianta ja mutisi tälle tavanmukaiset toivotukset. Hänen sydämessään raivosi kuluttava tuli ja hänen oli äärettömän vaikea sanoa mitään, kun hän katsoi Katen surullisiin silmiin. Kuinka paljon hän taistelikaan sinä hetkenä. Hän ei voinut kartoittaa sydämestään kiihkeää hellyyden tunnetta. Se kauhistutti häntä. Sinä hetkenä hän päätti, ettei hän ikinä tahtoisi nähdä enää Katea. Hän tahtoi kohdella häntä kunniallisesti. Hän tahtoi olla uskollinen itsellensä. Mutta kun hän kulki hänen jäljessänsä kukitettua käytävää kirkon ovelta portille, raateli taaskin rakkaus, jonka hän oli luullut iäksi haudanneensa, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut mies, jota laahataan loassa.

XXIII.

Neljä satuloitua hevosta kuopi valmiina maata ja ratsastajat odottivat kirkon portin edessä. Sinä hetkenä kuin morsian ja sulhanen ilmestyivät kirkosta, hevoset lähtivät hirvittävää laukkaa Caesarin taloa kohden Kate ja Pete, Caesar, Mummi ja Nancy, joiden lisäksi oli tullut Philip ja pastori Quiggin, palasivat katetuissa vaunuissa kotiin.

Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut suuri joukko tyttöjä, jotka juoksivat esille vielä leikkaamattomalta viljapellolta. He vetivät olkinuoran poikki tien ja vaativat tullia, ennenkuin päästäisivät vaunut menemään. Pete, joka istui oven pielessä, pisti päänsä ulos ja kysyi juhlallisesti tyytyisivätkö nämä naisryövärit rahaan vai tahtoisivatko he tullin luonnossa — puoli kruunua kullekin tai suudelma jokaiselle. Nauraen vastasivat tytöt, ettei heillä ollut suinkaan mitään vastaan saada molemmat. Tämän kuullessansa Pete kuiskasi kätensä takaa, että rouva oli näkemässä ja sitten hän otti paperipussin, joka oli kova ja pullea kuin tykinkuula, kohotti sen ilmaan, jossa halkaisi sen niin että rahat lensivät tyttöjoukkoon.

»Keijukaisen» portilla odotti neljä ratsastajaa heitä höyryävien hevosten selässä. Ensin saapunut oli saanut palkinnoksensa pullon rommia. Hänellä oli vielä toinenkin vuosisatainen etuoikeus. Kun vaunut saapuivat oven eteen, hän astui morsiamen luokse ja mursi morsiuskakun hänen päänsä päälle. Kilpaa koettivat hänen ympärilleen kokoontuneet tytöt saada siitä palan, jotta voisivat seuraavaksi yöksi panna sen päänsä alle ja saisivat nähdä unta siitä päivästä, jolloin he olisivat yhtä ylpeitä ja onnellisia morsiamia.

Hää-aamiainen — hääpäivällinen — tarjottiin myllyn yläkerrassa, jota käytettiin kappelina. Caesar istui pöydän päässä, Mummi toisella ja Kate toisella puolellansa. Pete istui lähinnä Katea ja Philip istui Mummin vieressä. Kirkkoherra oli asetettu toiseen päähän Nancy Joen rinnalle ja osoitti tälle huomattavalle neidille erinomaista kohteliaisuutta. Jonaique Jelly istui keskipöydässä kasvoillansa halveksiva hymy, sillä lukkari John oli häntä vastapäätä viulu polvillansa.

Naapurin eukot toivat nyt valmistamansa häränpaistit, lampaat, kananpojat ja ankat, jotka Caesar ja pastori leikkelivät. Musta Tom, joka aselevon vuoksi myöskin oli kutsuttu, tarjoili juomia kahdeksantoista kannun lekkeristä ja välillä hän kiskoi itsekin, aivan kuin olisi ollut janoon tukehtumaisillaan.

Caesarin lausuttua rukouksen he istuutuivat pöytään. Sitä melua, sitä iloisuutta, sitä puheen sorinaa, sitä naurua! Kaikki oli hauskaa ja sukkeluudet sinkoilivat ristiin rastiin. »Kuinka te voitte, John?» — »En ole näin hyvin voinut moneen kuukauteen, herra, mutta niinhän sanotaankin, että kaksi nälkäistä ateriaa synnyttää kolmannen —» »Kuinkas te voitte, Tom?» — »Ei ole ollut aikaa haukata ainoatakaan suupalaa, Caesar, niin paljon on minulla työtä juomanlaskemisessa.» — »No, sen saa kyllä pian yksi ja toinen tuntea tukassansa.» — »Olettekos te saanut mitään, Jonaique?» — »Runsaasti, herra, runsaasti. Täällähän me istumme lihapatain ääressä. Se, joka saa täältä tähteet korjata, saa viettää sunnuntaita viikon jokaisena päivänä.» — »Ottakaa tästä häränpaistia, herra Tuomas Quilliam, vai pidättekö enemmän lampaan käpälästä?» — »Minulla ei ole tapana valita, herra Cregeen. Maku ei paljoa merkitse. Pääasia on, että saa tyhjän vatsansa täyteen.»

Mummi ylisti vihkimämenoja — ne olivat kauniit, ne olivat ihastuttavat — hän ei luullut, että vanha pastori olisi sellaiseen kyennyt. Mutta Caesar arvosteli sekä kirkkoa että kirkon palvelijoita. Hän ei ollut tyytyväinen ristiin saarnatuolin yläpuolella, eikä myöskään papin messupaitaan. »Turhuutta, herra, paavillista eksytystä», hän kuiskasi Mummin ohi Philipille.

Ja sitten katosivat lampaan käpälät, häränpaistit ja linnut, ja sisään tuli omenavanukas, pyöreä kuin täytetty lohi, ja se oli niin pitkä kuin kaksikymmentä naulaa painava turska. Kuului ihastuksen huudahdus. »Ei suinkaan tuo ole dynamiitti-vanukasta — vihreä kuin ruoho, hapan kuin etikka.»

Katea kehoitettiin käymään käsiksi tähän suurenmoiseen otukseen. Hänen kasvoillensa oli ilmestynyt heikko puna hänen päästyään kotiin. Hän puhui vähän ja nauroikin joskus, aivan kuin paino hänen sydämeltään olisi keventynyt joka hetki; Hän kohottautui hiukan, otti vatia lähinnä olevalla kädellänsä veitsen, jonka hänen isänsä hänelle tarjosi ja pisti sen vanukkaaseen. Hänen sitä tehdessään kaikkien silmät tarkastelivat häntä. Vihkimäsormus hänen sormessaan kiilsi ja jokainen saattoi sen nähdä.

»Katsokaapas tuota», huudahti Musta Tom. »Siinä on miehelle vaimo, joka kelpaa. Häpeääköhän hän näyttää sormustaan, luuletteko? Eipä suinkaan, katsokaahan.»

Silloin alkoivat nuoremmat naiset nauraa ja tirskua ja joku huudahti: »Kas, tyttöparkaa, kirkossa hän on tullut vasenkätiseksi.»

»Samoin käy vielä teidänkin, kaunottareni», huudahti Pete. »Varokaa, teille itsellenne voi tapahtua sama onnettomuus jonakin päivänä.»

Vadit ja lautaset vietiin pois, ja pastori nousi kiittämään ruoasta.

»Tuota ruokalukua en ole kuullut kuin kerran ennen, pastori Quiggin», sanoi Pete, »ja se oli», — hän sytytti piippunsa — »se oli jonkinlainen hautajaisrukous.»

»Hautajaisrukous!»

Vähintäänkin tusina ääniä kertasi sanan ja samana hetteenä syntyi pöydässä äänettömyys.

»Niin se kuitenkin oli», sanoi Pete. »Se tapahtui Johannesburgissa. Kaksi toverusta oli asettunut asumaan sinne, ja toinen niistä meni naimisiin muutaman tytön kanssa. Sievä tytön tyllykkä, tuollainen bueri tyttö, joista varmaankin olette kuulleet puhuttavan, mutta hieman kevytkenkäinen hempukka. Mies matkusti liikkeen asioissa sisämaahan ja kun hän palasi syntyi siinä talossa hieman hämminkiä. Hänen toverinsa oli hänen poissaollessaan lemmiskellyt nuorta rouvaa.»

»Sitä vailla, niinkö!» — »Kuinkas kävi?»

»Kävi? Mitäkö aviomies tuumi? Hän otti revolverin ja vaati toverinsa tilille. Tämä oli viheliäinen raukka — ei ryhtynyt ollenkaan taisteluun. 'Armoa!' hän huusi. 'En voi', vastasi aviomies. 'Anna hänelle anteeksi tämä ainoa kerta', pyysi vaimo. 'Yhdellä ainoalla kerralla nainen joutuu turmioon', sanoi mies. 'Armoa, armoa'. 'Lue rukouksesi.' 'Armoa, armoa, armoa', 'Liian myöhääni' ja aviomies ampui hänet kuoliaaksi. Vaimo pyörtyi, mutta mies sanoi: 'Hän ei lukenut rukoustansa — minun täytyy tehdä se hänen puolestansa.' Silloin hän lankesi polvillensa ruumiin ääreen, mutta oli unohtanut kaikki rukoukset — muisti vain tämän ainoan pöytäsiunauksen ja luki sen.»

Kaikki huokasivat raskaasti Peten lopetettua juttunsa, ja Caesar kumartui Philipiin, jonka kasvot olivat kuolemankalpeat, ja sanoi: »Kauheata, herra, kerrassaan kauheata! Mutta kaikesta huolimatta aivan oikein, vai kuinka? Mitenkäs sananlaskussa sanotaan: 'Parempi vihollinen kuin uskoton ystävä.'»

Philip vastasi hajamielisesti; hänen katseensa viipyi pöydän toisella puolella. Äkkiä oli syntynyt liikettä Katen ympärillä.

»Vettä tänne», huudahti Pete. »Mikä hirvittävä pöllö olenkaan, kun peloittelen ihmiset pahanpäiväisiksi hautajaisjutuillani.»

»Ei, ei», sanoi Kate, »ei minua pyörrytä. Miksi te sellaisia luulette?»

»Ei, ei tietenkään, ei», touhusi Nancy, joka siinä silmänräpäyksessä oli paikalla. »Onko hän teistä muka kalpea? No, mitä siitä, mies? Sehän on aivan luonnollista hääpäivänä. Juo kuitenkin yksi ryyppy, niin teet minulle mieliksi.»

Kate joi veden ja lasi kalisi hampaita vasten ja sitten hän alkoi nauraa. Pastorin pyöreät punaiset kasvot kohosivat pöydän toisessa päässä. »Ystävät», hän sanoi, »kääntäkäämme ajatuksemme tästä surullisesta tarinasta iloisempiin asioihin. Täyttäkää lasinne reunoja myöten ja juokaa minun kanssani malja tämän onnellisen parin terveydeksi. Me kaikki tunnemme heidät molemmat. Me tunnemme morsiamen kuuliaiseksi lapseksi ja suloiseksi tytöksi, jonka puhtaus ja luonne ovat niin täydelliset, ettei kenenkään mieleen voi johtua epäjaloja ajatuksia hänen läsnä-ollessansa. Sulhasessa me tunnemme todellisen manilaisen miehen, rehdin, rehellisen ja totisen, miehen, joka sanoo mitä ajattelee ja vastaa sanoistansa. Jumala on ollut heille hyvä ja armollinen. Tällaisilla rehellisillä ja saastuttamattomilla sieluilla on suuri syy kiittää ja ylistää Herraa. Heitä ei uhkaa ihmisen pahin vihollinen, vihollinen, joka on heissä itsessänsä, heidän sydäntänsä eivät pahat himot ole saastuttaneet. Me voimme siis koko sydämestämme toivottaa heille onnea ja menestystä; mikä kohtalo heitä elämässä odottaneekin, he tulevat aina olemaan onnellisia ja tyytyväisiä.»

»Oi, kuinka kaunista ja opettavaa!» huudahti Mummi silmiänsä pyyhkien.

»Turhuutta, paavillista harhamielisyyttä», mutisi Caesar. »Mihin hän perisynnin jätti?»

Puhkesi suosionosoitusten myrsky. Kate nauroi yhä. Philipin pää oli painunut alas.

»Ja nyt, ystävät», jatkoi pastori. »Kapteeni Quilliamilla on ollut verraton menestys ulkomailla, mutta parhaimman ja onnistuneimman työnsä hän suoritti heti kotiin palattuaan.». — Kuului huudahdus: »Tehkää itse samoin, pastori.» — »Se on totta, minä en ole sitä tehnyt. Kaikki on katoavaista, rakkaus ei ole tullut minun osakseni. Herra on asettanut minut liittämään rakastavaiset avioliittoon, ja rakkauden olen minä jättänyt itsestäni välittämättä seurakuntalaisilleni. Mutta täällä on saapuvilla eräs nuori mies, jolle on koko maailma avoinna ja hän on saavuttanut kaikki, mitä elämä voi tarjota, paitsi yhtä — vaimoa.» — Katen nauru muuttui kovaääniseksi. — »Tänä aamuna on hän ollut ystävänsä todistajana, kun tämä otti omaksensa puhtaan ja suloisen immen. Sallikaa minun muistuttaa hänelle tekstin sanat: 'Mene ja tee sinä samoin.'»

Malja juotiin seisaaltaan huutaen ja toivottaen onnea ja menestystä »Kapteeni Petelle» ja samalla lyötiin pöytään ja tömistettiin jalkoja, ja toinen suosion myrsky syntyi, kun Pete nousi vastataksensa maljapuheeseen. Hetkisen hän katseli ympärilleen hymyillen ja nyökkäillen joka puolelle ja sitten hän sanoi: »Minä en suinkaan ole mikään puhuja. Parhaimman ja lyhimmän puheeni minä pidin tänä aamuna kirkossa saneessani: »Tahdon.» Pastori on kehoittanut minun »Dooiney mollani» tekemään samoin. Hän ei sitä voi. Pyydän anteeksi, arvoisat naiset, koko saarella oli vain yksi hänelle sopiva tyttö, ja minä olen sen omakseni saanut.» — Katen nauru muuttui kirkuvaksi. — »Minun vaimoni — —.»

Tämän sanan jälkeen, joka lausuttiin kuin mies olisi ikänsä ollut naimisissa, lyötiin kaksikymmentä savipiipun koppaa kappaleiksi pöytään ja Peten puheen keskeytti riemukas naurun remakka.

»No, ihme ja kumma, eikö mies voi mainita omaa vaimoansa seurassa? No, niin, kapteenin rouva Peter Quilliam — —»

Tämä antoi aihetta uusiin suosionosoituksiin ja taas täytettiin lasit.

»No eikö sekään kelpaa? Minusta ainakin asia on niin. 'Mitkä Jumala on yhteen liittänyt, älköön ihminen niitä erottako' — eikö se ole niin, pastori Quiggin? Mitä te sanotte siellä — ettäkö tuomari voi heidät erottaa? No, tässä on meillä tuomari — mutta minä kuitenkin aion vapauttaa hänet siitä työstä.»

Katen nauru yltyi melkein hillittömäksi. Pete nyökkäsi sivullensa ja jatkoi tuodaksensa esille kaikki suurenmoiset puhujalahjansa. »Mutta jos nyt minun »Dooiney mollani» ei voi mennä naimisiin minun vaimoni kanssa, yhden asian hän kuitenkin voi tehdä — hän voi tehdä hänen kotinsa omaksensa Ramseyssä, kun hän asettuu asumaan Douglasiin ja sieltä joka kahden viikon päästä tulee tuomiokunnan asioissa tänne.»

Kate nauroi hillittömämmin kuin koskaan ennen, mutta Philip näytti hätääntyneeltä, nousi puoliksi istualtaan ja sanoi pöydän yli: »Minullahan on oma täti Balluressa. Pete.»

»Hän muuttaa pian sinun luoksesi täältä», sanoi Pete.

»Sitäpaitsi onhan matkustajille hotelleita», sanoi Philip.

»Niitä on niin paljon ja ne ovat niin keskinkertaisia, että minä juuri senvuoksi sinua pyydän», selitti Pete.

»Minä annan arvoa sinun veljellisille tunteillesi», alkoi Philip.

»Onko tämä lupaus?» kysyi Pete.

»Ellen minä voi sinun hyvyyttäsi väistää — —»

»Ei, sinä et voi väistää sitä. Tämä on siis päätetty.»

»Minä kuolisin jos — —»

»Toivon, ettei minun ystävyyteni tappaisi sinua.»

Kun Philip suostui Peten vaatimukseen, kuului voimakas ja hyväksyvä melu, mutta sen läpi kaikui Katen nauru kuin hätähuuto. Pete hyväili hänen käsiselkäänsä ja jatkoi: »Ja nyt te, nuoret herrat siellä, sallikaa vanhan ja kokeneen aviomiehen antaa hyvä neuvo — hän lupasi tänä aamuna pois kaiken mitä hän omistaa, senvuoksi ei hän voi muuta teille antaakaan. Vanhoista pojista minä en suuria toivo. Ne ovat aivan kuin rivaton sanko, niitä ei voi ottaa mistään kiinni.» — Syntyi supinaa ja pöydän ympärillä olijat nyhkivät kyynärpäillään toisiansa. »Mitä te sanotte siellä? 'Kirkkoherra', sanotte te? No kirkkoherra on suuri mies, mutta hänpä onkin pappi, näettehän. Herra Christian, sanotte te? Hänellä on niin paljon työtä, ettei hän jouda ajattelemaankaan naisväkeä. Me elämme yhdeksännentoista vuosisadalla, pojat, ja monelle meistä elämä tuntuu ankaralta. Mutta jos nuotanveto antaa vesiperän ja maanviljelys menee päin honkia, älkää silloin allapäin antautuko huvimatkailijain juoksupojiksi. Jos teillä on jommoinenkin sisäinen koneisto tai selvällä kielellä sanottuna, jos te olette reiluja ja voimakkaita, oikeita manilaisia poikia, tehkää kuten minä tein — lähtekää ulkomaille. Ottakaa siellä tilaisuudesta vaari. Mitä Shakespeare sanookaan?» Pete pysähtyi. »Mitä hän nyt sanookaan.» Pete kynsi korvallistaan. »Jotakin se oli nyt vuoksesta.» Pete ojensi leveästi kätensä. »'Olkaa varuillanne vuoksen noustessa', hän sanoo, 'se voi tuoda tullessansa teidän onnenne'.»

Sitten Peten sydän heltyi. Katsahtaen Kateen hän jatkoi: »Ja kun sitten tulette takaisin tälle vanhalle saarelle — tämänkaltaista paikkaa ei ole maailmassa — te voitte saada omaksenne sydämenne lemmityn, Jumala häntä siunatkoon. Työ on mustaa, mutta hopea on valkeata ja rakkaus on suloista, vaikka ei olisi kuin perunaa ja silliä kolmasti päivässä, samaa päivälliseksi ja samaa illalliseksi viikon jokaisena päivänä. Kun olette kaukana, te uneksitte hänestä. 'Onko hän uskollinen?' 'Voiko häneen luottaa?' Tietysti hän on uskollinen ja odottaa teitä ja sinä hetkenä, kun joudutte kotiin, hän on valmis ottamaan teidät omaksensa.» Kate nauroi yhä, aivan kuin ei olisi voinut lakata. »Pitäkää vain varanne, että valitsette oikean tytön, pojat. Niitä on kyllä paljonkin olemassa. Jos nuoret miehet meidän päivinämme ovat hienommin puettuja ja paremmin kasvatettuja, kuin heidän isänsä, ovat myöskin nuoret naiset kauniimpia ja hyveellisempiä kuin heidän äitinsä. Hankkikaa siis jokainen itsellenne oma lemmitty ja pitäkää huoli, että karkoitatte kodistanne perkeleet ja koronkiskurit.»

Nousi suosionosoitusten myrsky näiden Peten sanojen johdosta ja kun se asettui, kuului Mustan Tomin juopunut, käheä ääni: »Ajakaa varis ulos häähuoneesta.»

Kaikki nousivat katsomaan. Suuri varis, musta kuin yö, oli tullut avoimesta ovesta myllyyn ja asteli tyyneesti ja huolettomasti aivan kuin tämä olisi ollut sen oma koti ja se olisi täällä tottunut nokkimaan karisseita jyviä.

»Tuo merkitsee avioeroa», sanoi Musta Tom.

»Ajakaa se tiehensä», huusi joku.

»Se on nuoren rouvan tehtävä», vastasi toinen.

»Missä on Kate?» huudahti Nancy.

Mutta Kate vaan katseli ja nauroi edelleen.

Vihdoin varis pyörähti ympäri ja lensi tiehensä noin huomaavain katselijain lähettyviltä. Silloin sanoi Pete: »Kuka uskoo tuommoisia vanhain eukkojen juttuja?»

Ja Caesar vastasi: »Ei, tietysti ei kukaan, yhtä vähän kuin minä uskon keijukaisiin. Minä olen nukkunut Keijukalliolla yötä — siihen aikaan kun en ollut pelastettu, tarkoitan — enkä minä milloinkaan ole yhtään ainoaa keijukaista nähnyt.»

»Sepä olisikin ollut hullu keijukainen, joka olisi teille näyttäytynyt, Caesar», sanoi Musta Tom.

Kello yhdeksän ajettiin kiessit portaan eteen ja nuoren parin oli määrä ajaa niillä uuteen kotiinsa. Laulettiin »Lemmenliitto» ja »Kuningas lempii morsiantaan», »Peukalolintujen metsästys» ja »Tuuli se toukoja huojuttaa», ja tämän jälkeen kannettiin pöydät ulos ja tanssittiin John lukkarin viulun ja Jonaique Jellyn klarinetin soidessa. Loistavin silmin ja punoittavin poskin Kate otti osaa kaikkeen kiihkeästi, villisti, melkeinpä raivoisasti, kunnes hänen sukulaisensa alkoivat tulla levottomiksi ja Caesar kuiskasi Petelle, että hän ottaisi vaimonsa ja veisi hänet kiireesti pois.

Kate meni noutamaan huoneestansa takkiansa ja hattuansa ja hänen poissaollessansa Mummi ja Nancy Joe, jotka olivat erinomaisen huomattavia henkilöitä, Nancy omituisessa päähineessään, joka oli vinossa, seisoivat naisjoukon keskessä ja vastasivat näitten osaaottaviin ja tungetteleviin kysymyksiin.

»Minä en todellakaan voi ymmärtää, kuinka hän on voinut olla jalkeilla näin kauan», sanoi Mummi.

»Enkä minä voi ymmärtää, kuinka minä voin olla jalkeilla täällä senjälkeen, kun hän täältä lähtee», sanoi Nancy Joe vieden esiliinan silmillensä.

Kate tuli alas puettuna. Koko joukko seurasi häntä ulos kokoontuen kiessien ympärille ja lyhdyn valo lankesi heidän kasvoillensa; Pete otti vaimonsa syliinsä ja voimakkailla käsillänsä nosti hänet kärryihin.

»Tänä iltana ette varmaankaan tahtoisi uskaltaa elämäänne turhan vuoksi, vai mitä, kapteeni?» huudahti joku nauraen.

»Se on tiettykin», sanoi Pete hypähtäen Katen rinnalle, tarttui ohjaksiin, heilautti piiskaa ja niin he ajoivat tiehensä.

XXIV.

Philip oli seisonut kapakan ovella, koettaen hillitä tunteitansa ja käyttäen kaikki voimansa näyttääksensä iloiselta ja huolettomalta. Mutta ohi kulkiessaan Kate oli katsahtanut häneen ja kun hän oli lukenut tuosta katseesta rukouksen, hän tunsi ymmärtävänsä kaiken — että tyttö oli tehnyt erehdyksen ja että hän itse sen nyt jo tiesi, että hänen naurunsa oli ollut kyyneleitä katkerampi, että jokin voima oli pakottanut häntä ja että hän oli haaksirikkoutunut, onneton nainen. Seuraavana hetkenä Kate oli mennyt, jättäen jälkeensä pitsien ja hajuveden tuoksun. Silloin hänen sielustansa hulmahti esille hellyys, sääli ja kuohuttava mustasukkaisuus ja hänen oli melkein mahdoton hillitä itseänsä. Hetkeksi hän siinä onnistui ja seuraavana hetkenä vaunut vyöryivat ohi, naiset katosivat huoneisiin ja hänen edessään oli Caesarin leveä selkä. Ukko katseli vaunujen jälkeen pimeään ja hengitti raskaasti ja huohottaen.

»Sentähden tulee miehen luopua isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman», sanoi Caesar. »Teillähän on vielä kylliksi aikaa, herra, tulkaa sisään, tulkaa sisään.»

Mutta sinä hetkenä Philip tunsi vihaavansa luota miestä, hänen taloansa, kaikkia noita ihmisiä ja heidän puheitansa, jotka kaikki tuntuivat hänestä äärettömän vastenmielisiltä, ja niin hän kenenkään huomaamatta hiipi tiehensä.

Kaikki oli nyt liian myöhäistä. Omien ajatustensa tuottamalta tuskalta hän ei voinut paeta — mieleen muistui menetetty rakkaus, menetetty onni, menneisyys ja särkyneet tulevaisuuden unelmat. Ääni, — se oli hänen oma äänensä — tuntui lakkaamatta huutavan hänelle: sinä et ollut hänen arvoisensa. Sinä et ymmärtänyt hänen arvoansa. Hän on nyt poissa ja mitä sinä olet saanut korvaukseksi?

Tuomarin viran! Mutta nyt se ei merkinnyt hänelle mitään. Arvonimen, tyhjän arvonimen! Rakkaus oli ainoa, jolla oli elämässä arvoa, mutta hän oli sen menettänyt. Ilman sitä mikään ei ollut mitään ja hän oli sen heittänyt pois. Hän oli ollut peto, hän oli ollut hullu. Ajatus hänen hulluudestaan oli kerrassaan sietämätön. Hänen itsekkäisyytensä muisto tuntui painavan hänet maan alle. Kuinka hän olikaan laskenut ja suunnitellut ja harkinnut! Voimakkaan häpeäntunteen masentamana hän asteli pimeätä tietä, koettaen olla ajattelematta niitä vaunuja, jotka olivat siitä äsken ajaneet ja vieneet hänet pois.

Hän jättäisi tämän saaren. Huomenna hän matkustaisi Englantiin. Sillä ei väliä, vaikka hän menettäisikin toivomansa viran. Huomenna, huomenna! Mutta entäs tänä yönä? Kuinka hän saattaisi elää hetket huomenaamuun näitten mustien ajatusten raadellessa ja ulkonaisen pimeyden vallitessa? Kuinka hän voisi nukkua? Kuinka maata valveilla? Löytyisikö mitään ainetta, joka saisi hänet unohtamaan? Kate! Kate! Tänä yönä! Oi, Jumala, Jumala!

XXV.

Tuskin oli hevonen ottanut kuutta askelta pimeässä, kun Kate oli vapautunut luonnottomasta kiihkostansa. Hän ei ollut voinut koko päivänä hillitä itseänsä, mutta nyt hän oli taas oman olentonsa herra. Hän tuli äänettömäksi ja hiljaiseksi, vieläpä juhlalliseksikin. Mutta Pete jutteli ja lörpötteli iloisesti tämän päivän tapahtumista. Muutaman talon ovelle, jonka ohi he kulkivat, olivat ihmiset kokoontuneet puolipimeään huutamaan heille onnentoivotuksiansa ja Pete vastasi heille iloisesti ja äänekkäästi. Heidän kuljettuaan sillan yli oli myöskin »Inkiväärin» kapakan edustalle kokoontunut väkeä.

»Tuolla on ihmisiä, jotka odottavat meitä», sanoi Pete huitaisten tammaa piiskallansa.

»Ajakaamme ohi», sanoi Kate hermostuneesti kuiskaten.

»Ei, kuule, se olisi epäystävällistä, ymmärräthän», sanoi Pete. »Ikävä olisi pettää heitä ja antaa heidän turhaan odottaa. Me pysähdymme vain muutamaksi minuutiksi ja sitten ajamme vähän reippaammin ja otamme ajan takaisin. Ptruu, Tyttö, ptruu tamma, ptruu, no!»

Kun kiessit seisoivat kapakan ovella, kuului sisältä huuto: »Onnea teille kapteeni, onnea teille rouva. Terveys, onni ja menestys seuratkoon teitä molempia ja Herra antakoon teille lapsia ja onnea ja pitkää ikää, kasvattaaksenne heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa. Toivomme, että saatte nähdä lastenne lastenlapset, jotka siunaavat ja ylistävät teitä.»

»Täyttäkää lasit, rouva Kelly», huudahti Pete.

»Aja pois, niin olet kiltti», sanoi Kate kärsimättömästi kuiskaten ja veti Peteä takin hihasta.

Tähdet alkoivat tuikkia ja kuu pilkistä esille. Viimeinen heinä rantaniityillä oli luokona ja tuoksui. Kate värisi ja Pete asetti viltin hänen hartioillensa. Ja sitten hän alkoi lauleskella. Hän lauloi paloja kaikista lauluista, joita tänä iltana oli laulettu, mutta aina hän palasi samaan vanhaan manilaiseen lauluun, joka alkaa:

»Pieni punalintu mättähällä liehuu, Missä olit sa viime yötä?»

niin hän lauloi kuten iso poika, kiessien jyristessä pimeällä tiellä ja Kate istui hänen rinnallansa ja vapisi.

Pian he tulivat kaupunkiin, ajoivat pitkin Parlamentin katua, kulkivat raatihuoneen ohi, joka oli melkein kokonansa puitten peitossa, kääntyivät torin kulmassa ja ajoivat suoraan Jalavaharjuun.

»Vihdoinkin olemme kotona», huudahti Pete hypähtäen alas rattailta.

Koira alkoi haukkua sisällä talossa. »Kuuletkos tuota?» sanoi Pete. »Se on isäntänä talossa minun poissa ollessani.»

Eteisen ovi avattiin ja hauskannäköinen nainen leskenmyssy päässä tuli ulos sytytetty kynttilä kädessä.

»Tässä on sinun taloudenhoitajasi, rouva Gorry», sanoi Pete.

Kate ei vastannut mitään. Hän istui ja tuijotteli hevoseen, joka höyrysi kiessien lyhtyjen valossa. Pete nosti hänet alas, niinkuin oli nostanut rattaillekin. Sitten rouva Gorry otti häntä kädestä ja sanoi: »Huomatkaa portaat, rouva — tätä tietä, rouva», johtaen häntä portista ja käytävää pihan yli ja ylös eteiseen. Eteisestä avautui ovi neliömäiseen saliin, joka oli kalustettu seurusteluhuoneeksi. Tuli paloi takassa. Lamppu oli sytytetty, pöytä katettu illallista varten ja koko huone oli lämmin ja kodikas.

»Kas niin, mitäs sinä tästä sanot», kysyi Pete, joka tuli jäljessä sisään piiska kädessä.

Kate katseli ympärillensä; hän ei puhunut mitään, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

»Eikö — tämä kelpaisi vaikka tuomarin rouvalle?» sanoi Pete ja osoitteli kaikkea piiskan varrella aivan kuin hän olisi ollut virallinen ohjaaja.

Kate ei jaksanut kestää enempää. Hän lyyhähti tuolille ja purskahti haikeaan itkuun. Peten säteileville kasvoille ilmestyi heti toinen ilme.

»Rakas ystäväni, mikä sinun on?» hän sanoi. »Tyttö parkani, mikä sinua huolettaa? Sano se minulle, lemmikkini — sano, kerro minulle kaikki.»

»Ei se ole mitään, Pete, ei kerrassaan mitään. Älä kysele», sanoi Kate. Mutta yhä hän nyyhkytti aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

Pete seisoi hetkisen hänen vieressänsä, silitellen hänen kättänsä. Sitten hän sanoi hillityllä vapisevalla äänellä: »Minä tiedän, että tytön on hirveän raskasta jättää isänsä ja äitinsä ja kaikki, jotka ovat olleet hänelle rakkaat ja kalliit lapsuudesta asti ja tulla miehensä taloon ja sanoa: 'Menneisyys on ollut hyvin ihana minulle, mutta minä jätän kuitenkin kaikki ja sinun rinnallasi luotan tulevaisuuteen.' Se on raskasta, rakkaani, minä tiedän, että se on raskasta.»

»Oi, jätä minut, jätä minut yksin!» huudahti Kate yhä itkien.

Pete pyyhkäisi takkinsa hihalla silmiänsä ja sanoi: »Auttakaa häntä huoneeseensa, rouva Gorry, sill'aikaa kun minä vien tamman talliin.»

Sitten hän vihelsi koiraansa, joka oli katsellut häntä takan edessä olevalta matolta ja meni ulos. Piiskan varsi viisti lattiata hänen jäljessänsä.

Rouva Gorry näytti hyvin huolestuneelta johtaessaan Katen yläkertaan hänen huoneeseensa. Eikö hän syö illalistansa? Hajusuola on hyvin hyvää päänsärkyä vastaan — saisiko hän hakea alakerrasta pullonsa? Monien hyödyttömien kysymysten ja hermostuneitten kieltojen jälkeen tuo kunnon eukko lausui Katelle hyvää yötä ja jätti hänet.

Jäätyään yksin Kate purskahti vieläkin hillittömämpään itkuun. Myrskypilvet, jotka olivat kokoontuneet, olivat viimeinkin puhjenneet sateeksi. Tuntui kuin hän nyt vasta olisi ymmärtänyt päivän suuren onnettomuuden merkityksen. Vuosikausien toiveet ja unelmat olivat vain odottaneet tätä hetkeä murskautuakseen kappaleiksi. Kaikki oli nyt ohi. Taistelu kohtaloa vastaan oli loppunut ja kiihoittunut ja teeskennelty mieliala, jolla hän oli koettanut karkoittaa sen viheliäisyyden tunteen, joka oli tahtonut hänet valloittaa, palasi nyt sitä tuskaisempana.

Hän ajatteli Philipiä ja hänen tuskansa sai lievitystä. Hänen naisellisuutensa ei ollut niin kokonansa tahrattu ettei hänelle naisellinen ylpeytensä olisi ollenkaan lohtua tuottanut. Hän näki nyt suhteensa Philipiin ja ymmärsi että oli nyt kostanut hänelle. Philip rakasti häntä, eikä koskaan lakkaisi häntä rakastamasta. Kuinka hän koettaisikin karkoittaa häntä ajatuksistansa, hän palaisi uudestansa. Se oli sitä varmempaa, kuta saavuttamattomammaksi hän oli tullut sentähden, että hän oli toisen vaimo. Jos hän päivisin saattoi karkoittaa hänet luotansa suorittaaksensa monia maailmallisia tehtäviä, joiden vuoksi hän oli uhrannut hänet, palaisi hän yön tullen hänen luoksensa, eikä häntä voisi karkoittaa. Philip ei voisi koskaan nukkua näkemättä häntä. Jokaisessa unessa hän ojentaisi kätensä häntä kohden, mutta hän ei olisi saavutettavissa, ja silloin hän heräisi tuskasta nyyhkyttäen. Nämä ajatukset tuottivat todellista iloa, vaikka ne raatelivat niin kauheasti hänen sydäntänsä.

Hän sai voimaa tästä kauheasta lohdutuksesta ja rouva Gorry, joka asui alakerran huoneessa sillä kohtaa, kuunnellen henkeään pidätellen, huomasi, että itku oli asettunut. Pää käsien varassa Kate istui ja ajatteli, ettei hänen tarvinnut itseään mistään moittia, ettei hän ollut voinut menetellä toisin. Se ei ollut hänen syynsä, että avioliitosta oli tullut tosi, vaan että hänen oli täytynyt taipua olosuhteisiin ja voimakas, armahtamaton virta oli vienyt hänet mukanansa. Siihen oli vaikuttanut hänen isänsä, Pete ja kaikki. Hän sanoi vielä itsellensä, että hän kaikesta huolimatta oli menetellyt oikein. Täällä hän nyt oli rauhallisessa satamassa, suojassa siltä kauhealta myrskyltä, joka häntä uhkasi. Täällä olisi turvallista, täällä olisi rauha.

Huoneessa oli aivan hiljaista. Yö oli niin tyyni ja rauhallinen näitten seinien sisällä. Kate laski kätensä alas ja katseli ympärillensä. Leppeänä paloi tuli takassa ja lämmitti hänen jalkojansa ja lampaan nahoista tehdyt matot peittivät lattiaa. Lamppu paloi pöydällä hänen takanansa. Toisella puolen oli vaatesäiliö, joka oli kuin vanha kaappi ja ovena siinä oli korkea peili; toisella puolen oli vuode ja vaaleanpunaiset verhot riippuivat sen edessä, niin että se oli aivan kuin teltta. Tämä tuntui niin omituisen tutulta, tuntui aivan kuin hän olisi elänyt täällä lapsuudestaan asti. Hän nousi seisoalleen ja tarkasteli tarkemmin huonetta ja kaikki selvisi hänelle sinä hetkenä. Huone oli kalustettu aivan samalla tavalla kuin hänen oma huoneensa kotona. Kaikki oli vain uutta ja komeampaa. Oli kuin hänen oma henkensä olisi ollut täällä sill'aikaa, kun hän lepäsi vuoteessansa siellä kotona, kuin hän omin käsin olisi järjestänyt kaiken, — aivan kuin tapahtuu tyttöjen suloisissa unissa, jolloin tavalliset esineet muuttuvat suurenmoisiksi ja ihaniksi.

Kyyneleet kohosivat uudestansa Katen silmiin ja hän alkoi avata takkiansa. Sitä tehdessänsä hänen katseensa sattui muutamaan esineeseen, joka oli pukeutumispöydällä ja johon oli kiinnitetty paperilappu. Hän otti sen käteensä. Se oli pieni peili, samanlainen kuin hänen omansa kotona, mutta norsunluupuitteinen, ja paperilappuun oli kirjoitettu:

»Sen sijan joka särkys surella rakkautela Kirrylle. peat.»

Hänen sydämensä sykki raivoisasti. Tunteitten tulva täytti hänen olentonsa. Hän heitti peilin kädestänsä aivan kuin se olisi polttanut. Hän peitti molemmilla käsillänsä kasvonsa. Kaikki huoneessa näytti syyttävän häntä. Tähän asti hän oli ajatellut ainoastaan Philipiä. Ensikerran hän nyt ajatteli Peteä.

Hän oli rikkonut häntä vastaan — syvästi, kauheasti — eikä ollut vähintäkään toivoa, että tämän olisi mitenkään voinut saada anteeksi ja sovittaa. Pete rakasti häntä, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin, oli tuonut hänet omaan, kotiinsa, tähän rauhan satamaan — ja hän puolestansa oli kavaltanut ja pettänyt hänet — hän oli suostunut menemään naimisiin hänen kanssaan, vaikka rakasti toista.

Äkillinen voimattomuuden puuska valtasi hänet. Häntä pyörrytti ja hän oli vähällä kaatua. Vielä kauheampi muisto oli vallannut hänen mielensä. Se oli kuin musta korppi, joka räpytteli siipiänsä hänen päänsä ympärillä. Hän tunsi, miten valtimo jyskytti hänen ohimoillansa. Tuntui kuin tämä tuska olisi imenyt veren hänen sydämestänsä.

Juuri silloin kuului Peten ääni, joka kaikui ympäri talon, kun hän reippaasti asteli pihalla:

»Pieni punalintu mättähällä liehuu, Missä olit sa viime yötä?»

Hän kuuli hänen avaavan portin pihaan, lyövän sen kiinni, tulevan reippaasti astellen käytävää pitkin, sulkevan talon ulko-oven ja lukitsevan sen sisäpuolelta. Sitten hän kuuli hänen syvän äänensä puhuvan alhaalla.

»Voiko hän nyt paremmin, rouva Gorry?»

»Kyllä, kyllä, paljon paremmin, herra, niin ainakin luulen; jo kymmenen minuutin ajan hän on ollut aivan vaiti.»

»Hänen täytyy saada aikaa rauhoittua, poloisen! Sellaisia hentoja astioita täytyy käsitellä hellävaroen.»

Pian tämän jälkeen Kate kuuli hänen lähettävän rouva Gorryn levolle ja sanovan, ettei hän enää mitään tarvinnut. Hän ei huolinut ruoasta ja aikoi mennä pian levolle. Tämän jälkeen talossa vallitsi täysi hiljaisuus ja tupakan haju leijaili portaita yläkertaan.

Katen kuuma hengitys kävi yhä raskaammaksi ja hikipisarat valuivat hänen otsaltansa. Hän oli pyörtymäisillänsä ja hänen täytyi pitää kiinni uunin reunasta.

»Se on mahdotonta», hän ajatteli. »Hän ei saa tulla. Minun täytyy mennä hänen luoksensa ja sanoa: 'Pete, anna minulle anteeksi, minä olenkin todella toisen vaimo'.»

Ja niin hän kertoisi hänelle kaikki. Niin, hänen täytyi tunnustaa hänelle nyt kaikki. Oh, hän ei ollenkaan pelännyt. Hänen rakkautensa oli suuri. Pete kyllä tekisi mitä hän, Kate, toivoi.

Hän astui muutamia askeleita ovelle päin, mutta pysähtyi niinkuin suitset olisivat häntä kiskaisseet. Pete varmaankin sanoisi: »Tarkoitatko sinä, että sinä olet käyttänyt minua häpeäsi suojana? Pyydätkö sinä, että minä eläisin tässä talossa yhdessä sinun kanssasi antamatta kenenkään aavistaa, että me elämmekin erossa? Miksi sinä sitten et kysynyt minulta eilen? Miksi sinä kysyt vasta nyt, kun on liian myöhäistä valita?»

Ei, hän ei voisi tunnustaa. Jos tunnustaminen oli ollut vaikeata eilen, oli se tuhat kertaa vaikeampaa tänään ja se olisi lullannen tuhatta kertaa vaikeampaa huomenna.

Kate otti takkinsa, jonka hän oli heittänyt päällänsä. Hänen täytyi paeta täältä. Mihin tahansa sillä ei väliä. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ainoa tapa, jolla voi vapautua tästä hirvittävästä ja peloittavasta tuskasta. Pete oli alakerran eteissalissa, mutta tottahan täältä löytyi joku takatie ulos; hänen täytyi se löytää.

Hän väänsi lampun pienelle ja tarttui ovenripaan. Silloin hän näki valon häivähtävän portaissa ja kuuli keveitä askeleita. Se oli Pete, joka kynttilä kädessä sukkasillaan tuli tänne ylös. Hän pysähtyi puoliväliin, aivankuin olisi kuullut lukon rasahduksen ja meni sitten äänettömin askelin takaisin alas.

Kate sulki oven. Hän ei lähtisi. Jos hän jättäisi talon tänä yönä, hän häpäisisi Peten ja heittäisi hänet juoruille alttiiksi. Oikeata salaisuutta ei koskaan saataisi tietää. Oikea rikollinen ei koskaan tulisi päivänvaloon, mutta häväisten osoitettaisiin sormella miestä, joka oli tarjonnut hänelle turvaa ja suojaa, ja nöyryytys ja itsesoimaukset tappaisivat hänet.

Tämä ajatus pysähdytti hänet sinä hetkenä ja kun hän siitä vapautui, täytti hänen mielensä pelko, joka oli vieläkin kauheampi. Hän oli nyt Peten laillinen vaimo ja aviomiehen oikeudella hän oli hänen herransa. Hänellä oli oikeus tulla hänen luoksensa ja hän tahtoisi tulla. Sitä oli mahdoton välttää, sen täytyi tapahtua. Nyt ei ollut enää kysymys nuorukaisen ja tytön haaveista eikä vaihtoehdoista, vaan todellinen elämä oli avautunut hänen eteensä — todellisuus, joka tulee kerran jokaisen vaimon eteen, joka on joutunut lailliseen avioliittoon. Hän oli Peten vihitty vaimo. Maailman silmissä, lain mukaan hän oli hänen, ja pako hänen luotansa oli mahdoton.

Hänen täytyi jäädä tänne. Jumala itse oli niin tahtonut. Mitä häpeällistä hänen entisessä suhteessansa Philipiin oli ollut, se oli hänen oma salaisuutensa. Jumala yksin tiesi siitä ja Hän pitäisi sen salassa. Se oli hänen sydämensä musta kammio, jonka Jumala yksin saattoi avata. Hän ei avaisi sitä ennen kuin sinä suurena tuomiopäivänä, jolloin Philip seisoisi hänen rinnallansa, ja hän voisi osoittaa häntä sanoen: »syy on hänen, oi, Jumala, eikä minun», ja suuri tuomari tuomitsisi heidän välillänsä. Mutta hän alkoi taas itkeä aivan kuin yksinäinen lapsi pimeässä. Kun hän heitti toisen kerran pois takkinsa, kahisi hänen hameensa ja hän katsahti ympärillensä muistaen, että oli hääpuvussa. Sitten hän katseli huonetta ja muisti, että se oli hänen häähuoneensa. Hän muisti kuinka hän oli unelmoinut tulevansa morsiuspuvussa morsiuskamariinsa — ylpeänä — peläten, väristen rakkaudesta, punastuen ilosta ja kuiskaten itsellensä: »tämä on minun — ja tämä — hiin on antanut sen minulle, sillä hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä ja hän on minun ja minä olen hänen, ja hän on minun rakkaani ja herrani ja hän tulee minun luokseni — —»

Kuului hiljainen naputus ovelta. Väristys kävi hänen lävitsensä. Naputus uudistui. Se viilteli hänen luitansa ja ytimiänsä.

»Kirry», kuiskasi ääni ulkopuolelta.

Hän ei vastannut.

»Se on vain Pete.»

Hän ei vieläkään puhunut eikä liikahtanut.

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten puoliksi levoton, puoliksi iloinen itkun ja naurun sekainen ääni kuului aivan kuin suuri sydän olisi tahtonut haljeta tuhansista tunteista: »Minä tulen sisään, lemmittyni!»

Neljäs osa.

MIES JA VAIMO.

I.

Seuraavana aamuna Kate sanoi itsellensä: »Tästä päivästä täytyy minun alkaa uusi elämä.» Hänellä oli salaisuus, jota hän ei voinut ilmaista Petelle, mutta hän ei ollut ainoa nainen, joka on salannut jotakin mieheltänsä. Kun ihmisillä on salaisuuksia, joitten ilmaiseminen tuottaisi toiselle tuskaa, heidän on parasta säilyttää ne salaisuudet ominaan. Kunnia vaati, että hänen tuli pysyä lujana kuin kallio, hävittääkseen sielustansa Philipin muiston. Muistaen sitä lupausta, jonka Pete oli Philipiltä hääpäivänä vaatinut, että hän ottaisi heidän kotinsa omaksensa Ramseyssä ja huomaten, että Philipin täytyi tulla vaikkei muusta syystä, niin ainakin ystävyyden varjolla, hän kyseli itseltänsä, eikö hänen pitäisi estää häntä tulemasta. Mutta ei! Hän päätti tukahduttaa sen tunteen, joka teki hänen läsnäolonsa vaaralliseksi. Ilman sitä ei erosta olisi mitään hyötyä. Suhteessaan Philipiin hän oli niinkuin rikoksentekijä, joka alkaa elämänsä uudestansa — ja ainoa paikka, jossa hän voi jotakin pysyvää rakentaa, on juuri se paikka, jossa hänen rikoksensa tunnetaan. »Antaa vain Philipin tulla», hän ajatteli. Hän järjesteli hänen huonettansa.

Nyt hän oli naimisissa. Hänen velvollisuutensa oli olla hyvä puoliso. Pete rakasti häntä hänen rakkautensa tekisi sen helpoksi. Kun he olivat aamiaisella arkihuoneessa hän sanoi: »Minä tahdon mieluimmin pitää itse taloudesta huolta, Pete.»

»Siinä sinä teet aivan oikein», myönsi Pete. »Ole itse emäntä talossasi, rakkaani — silloin ei sinun tarvitse olla emännöitsijäsi käskyläinen — ja silloin rouva Gorrystä tulee sinun palvelijattaresi.»

Pelastuaksensa vajoamasta kiellettyihin ajatuksiin, hän alkoi heti paikalla tehdä työtä ja suoritella pieniä jokapäiväisiä askareita, huoltaa talouttaan ja toimitella yhtä ja toista. Mutta taloudenpito oli juuri se, johon hän kaikista vähimmin oli valmistautunut. Hänen ensimmäinen lammaspaistinsa oli palanut ja kuivunut laihaksi ja viheliäiseksi käpäläksi ja hänen ensimmäinen vanukkaansa oli paistunut niin, että sen väri kovin muistutti pahasti palanutta tiiltä ja melkein kirves tarvittiin, ennenkuin siitä mitään irti saatiin. Keittäjänä ei hän suinkaan erinomaisesti edistynyt, mutta Pete käytti hyväksensä kaikkea, mitä hän verrattomilla hampaillansa saattoi hienontaa, ja syytti ruokahalua, jos luonto ei ottanut jotakin lajia vastaan.

Hänellä oli vielä muitakin keinoja, joilla hän koetti pitää emännän velvollisuuksiansa hereillä. Hän osti seinäpaperia kaupasta ja alkoi paperoida kaikkia säiliöitä ja komeroita kodissansa. Mutta kuvat eivät sattuneet vastakkain eikä liima ottanut kiinni. Hän ompeli itse villalangalla nimimerkit peitteihin, jotka Mummi oli heille lähettänyt — kirjaimet P ja Q muodostivat kiehkuran K:n ympärille. Sitten hän tutki liinavaatevarastojansa. Suursiivous tehtiin kaikissa huoneissa kaksi kertaa viikossa. Hän maalasi kaikki hyllyt ja mihin ikinä luuli uuden maalin sopivan, mutta maali ei tahtonut kuivua, koska hän, säästääksensä kuusi penceä, itse sekoitti maalin ja unohti panna tärpättiä joukkoon. Pete ylisti kaikkea, mitä hän teki, vaikka se olisi kuinka hullusti onnistunut. Kate oli ajatellut, että olisi helppo olla hyvän miehen hyvä vaimo. Se oli kuitenkin vaikeata — vaikeata kenelle tahansa, hänelle se oli kaikista vaikeinta. Miehen liian suuri leväperäisyys ja hyvänahkaisuus turmelee monen kelpo vaimon onnen.

Kauaksi aikaa hän ei voinut antautua mihinkään työhön, mutta kokonaisen viikon hän kuitenkin antoi Petelle lukemisen, kirjoituksen ja laskemisen opetusta. Peten lukeminen oli tavattoman kankeata, hänen tavaamisensa mahdotonta, vaikka hän kuinka koetti paksulla sormellansa osoitella, ja kirjoittaessaan hän työnsi kielensä toiselle puolelle suutansa aivan kuin hänellä olisi ollut mälli poskessa samalla kun hän piti peukalollaan aivan kynän terästä kiinni.

»Mikä kirjain tuo on, Pete», kysyi Kate, osoittaen sukkapuikolla runokirjan sivua, joka oli avoinna heidän edessänsä pöydällä.

Pete katseli, mutta näytti kovin hämmästyneeltä. »Kysytkö sinä minulta sitä, Kirry? Ellet sinä sitä tiedä, mistä minä sen sitten tietäisin?»

»Se on suuri M, Pete.»

»Onko todellakin?» sanoi Pete katsellen tutkivasti kirjainta. »Toden totta sehän on aivan niinkuin Pitkänniityn portti.»

»Ja tuo on suuri A.»

»Ihme ja kumma, nehän ovat aivan kuin kallotuolit vaunuvajassa.»

»Ja tämä on B.»

»No katsohan, yhä paranee! Tuo on ihan samanlainen kuin härän kavio.»

»Ja MAB tavataan Mab — kuningatar Mab», sanoi Kate jatkaen neuvomistaan.

Pete katseli häntä silmät selällänsä. »Nyt minä olen aivan varma», hän sanoi, äänessään ylpeä sointu, »että sinä osaat tavata kaikki sanat, Kirry.»

»En kaikkia. Joskus minun täytyy katsoa sanakirjasta, miten ne kirjoitetaan», sanoi Kate.

Kate näytti hänelle kirjan ja selitti, miten sitä käytetään.

»Ja opettaako tämä sinua tavaamaan kaikki sanat, Kirry?» kysyi Pete.

»Kaikki tavalliset sanat», sanoi Kate.

»Ihanko todella?» sanoi Pete sipaisten kunnioittavasti kirjaa.

Seuraavana päivänä hän istui kokonaisen tunnin ja selaili kirjaa, mutta kun hän sitten kohotti päänsä, oli hänen kasvoillansa epäilevä ja halveksiva ilme. »Tämä kirja ei opeta sinulle kerrassaan mitään, rakkaani», hän sanoi.

»Kuinka niin, Pete?»

»Ei, se on aivan kelvoton», sanoi Pete. »Tässä minä nyt olen istunut ja etsinyt tavallista sanaa, aivan tavallista sanaa eikä sitä ole koko kirjassa.»

»Mitä sanaa sinä etsit», sanoi Kate kumartuen hänen olkansa yli.

»Rakkaus», sanoi Pete. »Katso», osoittaen suurella etusormellansa, »tuossa sen nyt pitäisi olla, mutta missä se on?»

»Mutta rakkaushan alkaa rak», sanoi Kate, »ja sinä etsit rik. Tässä on — rakkaus.»

Pete päästi pitkän vihellyksen, sitten hän heittäytyi leveästi tuolillensa, nosti hitaasti katseensa ja sanoi: »No sittenhän täytyy ensin tietää, mitenkä sana alkaa, eikös niin, Kirry?»

»Totta kai, ystäväni», sanoi Kate.

»Mutta siinä tapauksessa sinä opetat tuota sanakirjaa, ystäväni, eikä se sinua; kuule, meidän on paras panna se hyllylle.»

Kahden viikon aikana Kate luki kaikki Peten kirjeet ja vastasi niihin. Niitä oli paljon ja sisällys oli monenlainen. Siellä oli kirjeitä ihmisiltä, jotka odottivat suurta perintöä ja tarjosivat tämän perintönsä pantiksi lainasta, jota Peteltä tässä tilapäisessä hädässänsä pyysivät; liikemiehiltä, jotka aikoivat perustaa osakeyhtiön, rakentaakseen tänne tanssisalin englantilaisten matkailijoiden tarpeiksi; papeilta, jotka pyysivät avustusta uusien urkujen ostoon; hienoilta naisilta, jotka kehoittivat Peteä perustamaan muotikaupan; lahkolaisilta, jotka pyysivät häntä vieraaksi teeiltoihinsa, ja metodistit kehuivat olevansa ylpeitä hänestä. Kaikki, jotka tarvitsivat rahaa, kääntyivät Peten puoleen käyttäen koreita sanoja ja imartelua apunansa. Kate asettui hänen ja pahimpien verenimijäin väliin. Ovelimmat heistä kuitenkin saivat hänet kynsiinsä salaa ja viekkaudella. Joskus tuli kiitoskirjeitä lahjoista ja hyväntahtoisuudesta, joista Kate ei tiennyt mitään. Sellaiset kirjeet hän pisti salakähmäisesti pois, ja Kate koetti olla niitä näkemättä. »Jos minä kiellän häneltä kaiken, minä kokonansa pilaan hänet», hän ajatteli.

Eräänä päivänä posti toi suuren kirjekuoren, jossa oli korea lakkasinetti ja Kate veti sieltä virallisen asiakirjan ja alkoi sitä lukea: »'velkakirja lainasta Caesar Cre − −'» »Tuo ei ole mitään», sanoi Pete, sieppasi asiakirjan ja pisti sen takkinsa taskuun.

Kate kohotti katseensa häneen ja siinä kuvastui tuskaa, häpeää ja nöyryytystä ja siihen loppui hänen kirjuritehtävänsä.

II.

Kun he olivat olleet kuukauden naimisissa, tuli eräänä päivänä pihaan portista mies, joka näytti aralta ja ujoilevalta. Koira, joka loikoili laiskasti päivän paisteessa portaan vieressä, hyökkäsi ylös ja alkoi haukkua raivokkaasti.

»Kuka tuo on, joka tulee tuolla käytävällä ja vilkuilee tuolla tavalla ympärillensä?» kysyi Pete.

Kate katsahti ulos. »Se on Ross Christian», hän sanoi hampaittensa välistä, sillä hänen oli vaikea hengittää.

Ross astui portaita kohden, ja Pete meni ovelle häntä vastaan. Tulijan kasvot olivat pöhöttyneet, mutta kalpeat ja hän puhui hiljaa ja venytellen ja hänen olennossaan oli samalla kertaa sekä ivaa, että alentuvaisuutta.

»Teidän koiranne kanssa ei ole helppo tulla ystäväksi, Pete», hän sanoi.

»Se on samanlainen kuin isäntänsäkin, herraseni; se on kokonaan sen periaatteita vastaan», selitti Pete.

Ross naurahti hiukan — »se tahtoo, että sitä on lähestyttävä kunnioituksella, niinkö?»

»Katsokaahan, se on elänyt maailmassa sangen kauan ja saanut nähdä yhtä ja toista», sanoi Pete.

Ross katsahti häneen terävästi ja sanoi sitten aivan toisella äänellä »Minä pistäysin tänne onnittelemaan teitä ja lausumaan teidät tervetulleeksi kotiin terveenä ja reippaana, herra Quilliam.»

»Olette tervetullut, herra», hymyili Pete.

Pete astui edeltä ja näytti hänelle tietä taloon. Ross asteli jäljessä ja kumarsi jäykästi Katelle, joka istui tuolilla ja ratkoi vanhaa hamettansa.

»En kuitenkaan voi salata, että minulla on toinenkin syy käyntiini — itse asiassa se on aivan yksityistä laatua», sanoi Ross katsahtaen Kateen.

Kate kokosi käsityön toiseen käteensä, pani sakset pöydälle ja nousi mennäksensä.

Pete teki kädellänsä kieltävän liikkeen. »Minun vaimoni tietää kaikki asiani», hän selitti.

Ross naurahti taaskin hieman halveksuvasti. »Muistattehan, mitä sananlasku sanoo salaisuuksista, kapteeni — se on liian suuri yhdelle, kahdelle paras ja kolmelle aivan kiusallinen.»

»Mies ja hänen vaimonsa on yksi, herra — meitä on siis vain kaksi», sanoi Pete.

Kate otti uudestansa saksensa ja jatkoi vaivaantuneen näköisenä työtänsä. Ross väänteli tuolillansa hiukan ja sanoi: »No, siinä tapauksessa minun täytyy tässä sanoa teille asiani, Peter.»

»Quilliam, jos suvaitsette, herra», sanoi Pete piippuansa täytellen.

Ross ei ollut kuulevinaan huomautusta.

»Oikeastaan on aivan luonnollista, tuota — tavallansa se koskee meidän isäämme.»

»Niin, niin, kyllä sinä olet kuitenkin aika vekara», ajatteli Pete piippuansa sytytellen.

»Viisi vuotta sitten hän antoi minulle vuotuisen määrärahan ja lähetti minut Lontooseen lukemaan lakia. Hän uskoo, että minä Englannissa suoritin tutkintoni, ja että minulla siellä on oikeus harjoittaa tuomarinammattia, ja nyt hän tahtoo, että minä hankin saman oikeuden myöskin täällä Man-saarella.»

Tupakka Peten piipussa lakkasi kuohumasta ja tuhisemasta. »Entäs sitten?»

»Se on kuitenkin mahdotonta», selitti Ross.

»Kuinka niin? Asiat eivät ole menneet teidän mielenne mukaan, vai?»

»Sanoakseni teille totuuden, kapteeni, minä heti tultuani Lontooseen jouduin hieman häilyvään seurapiiriin. Minä luulin, että ystäväni olivat rikkaita miehiä, enkä minä itse ole ollut koskaan mikään kitupiikki. Siellä oli Monty, Fancy-klubin omistaja — » sakset Katen kädessä kilisivät ja pysähtyivät — Ross vaikeni, mutta virkahti sitten: »Itse asiassa minä en ole valmistunut mihinkään, enkä minä ikä päivänä ole mitään lukenutkaan.»

Ross pyöri tuolillansa ja katsahti luomiensa alta Kateen. Pete kumartui eteenpäin ja sanaa virkkamatta päästeli pulleita savuja takan aukkoon.

»Kuten näette, minä puhun aivan avomielisesti, Peter — jokin pakottaa minut siihen. No, omituistahan olisikin, ellei nyt voisi pieniä hairahduksiansa kertoa omalle veljellensä, Peter----»

»Älkää puhuko mitään veljeydestä», sanoi Pete. »Mitä minun olisi tehtävä teidän hyväksenne?»

»Lainatkaa minulle niin paljon, että minä voin tehdä sen, minkä isäni luulee minun jo tehneen», sanoi Ross ja lisäsi sitten kiireesti: »tietysti minä annan teille velkakirjan lainasta.»

»Minä olen kuullut sanottavan, herra Christian», sanoi Pete, »etteivät teidän velkakirjanne ole kissankultaa arvokkaammat.»

»Silloin on joku panetellut minua teille, kapteeni. Suostukaa siis pyyntööni isämme tähden — hänen hartain halunsa on, että minä saisin tuomarinviran — ehkäpä jokin mahdollisuus on vieläkin siihen olemassa.»

»On», sanoi Pete lyöden kämmenellänsä pöytään, »ja siihen virkaan on myöskin kelvollisempia miehiä.»

Ross katsahti Kateen ja halveksiva hymy välähti hänen pahaenteisillä kasvoillansa. »Miten kaunista onkaan», hän sanoi, »kun vaimon parhaat ystävät samalla ovat myöskin aviomiehen parhaita ystäviä.»

»Niin ovatkin», sanoi Pete ja Ross naurahti taas hiukan ja Katen saksien kilinä oli taaskin lakannut. »Mitä teihin tulee, herraseni», sanoi Pete nousten seisoallean, »niin kaikella kunnioituksella sanottuna te olette kuin merimetso, joka on niellyt kalan pyrstö edeltä. Evät ovat tarttuneet sen kurkkuun», tässä hän löi ystävällisesti Rossia olkapäälle, »eikä teidän olisi pitänyt tulla isänne, pojan luokse pyytämään, että hän huuhtelisi sen alas.»

Juuri kun Ross lähti, tuli Caesar sisään. »Mitä tuo ryökäle täältä tahtoi?» murahti hän.

»Hänen purtensa on jäänyt kuiville», huomautti Pete.

»Niin se aina on ollut ja niin se aina tulee olemaan. Hän on syntynyt matalalla vedellä ja vielä kuolee kuivalle kalliolle. Lainaamassa rahaa, vai?» kysyi Caesar katsellen tutkivasti ympärillensä.

»Koetti lainata», hymähti Pete välinpitämättömästi.

»Lainaa hänelle, poikaseni», sanoi Caesar arvelematta. »Häneen itseensä ei kyllä ole luottamista, mutta lainaa hänelle hänen perintöjänsä vastaan. Tai lainaa vanhukselle itsellensä sillä ehdolla, että hän kiinnittää Ballawhainen. Tuo hurvittele kuitenkin kaiken — omaisuus lankeaa sinulle, poikaseni, vanhuksen kuoleman jälkeen, ja kenelläpä siihen olisi parempi oikeus?»

Pete otti piipun hampaistansa ja koputti siitä tuhkan takanreunustaa vasten. »Voi olla syytä ajatella sitä asiaa», hän sanoi hieman koneellisesti. »Mutta voi olla muitakin, joilla on vielä enemmän oikeutta siihen. Jos asiat olisivat menneet, niinkuin niiden olisi pitänyt, ulisi kaikki tuo nyt hänen. Minun täytyy ajatella sitä asiaa — asia on kyllä sen arvoinen.»

III.

Philip oli lähtenyt saarelta häitten jälkeisenä aamuna. Hän oli matkustanut ulkomaille ja ensimmäisen kirjeen he saivat häneltä Kairosta. Matka oli tehnyt hänelle hyvää — pitkät rauhalliset yöt Välimerellä — valvominen ja kulku edestakaisin yksinänsä laivankannella. Lämmin — suloinen ilma — kaukaiset majakat — kaikki nuo olivat herättäneet hänessä uusia ajatuksia ja tunteita, ja hän oli rauhallisempi nyt. Hän toivoi, että Kate ja Pete olivat nyt järjestäneet uuden kotinsa, voivat hyvin ja olivat onnellisia. Kate luki kirjeen ääneen. Siinä hän tunsi Philipin sydämen tykinnän, vain hitaampana ja heikompana matkan pituuden vuoksi. Sitten hän sai Peten puolesta myöskin vastata.

»Sano hänelle, että hän tulee kiireesti kotiin takaisin sieltä Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta», sanoi Pete. »Sano hänelle, ettei suinkaan ole ollenkaan viisasta, että kaunis nuori mies asettuu asumaan sellaiseen merkilliseen maahan» jossa ei kertaakaan saa nähdä paljaita kauniita kasvoja. Kirjoita hänelle, että Kirry tervehtii häntä sydämellisesti, ja että hän nyt pesee ja puuhaa omansa talossaan, ja ettei hän vain sekaantuisi siellä Pharaon tyttäriin.»

Seuraavan kirjeen he saivat Philipillä Roomasta. Häntä oli vaivannut unettomuus, mutta muuten hän voi erinomaisen hyvin. »Elämä tässä kaupungissa on samanlaista kuin elämä kuoleman jälkeen — kaikki todellisuus oli hävinnyt, mutta oli tavattoman hauskaa kuitenkin kulkea kuutamossa näillä muinaisuuden ihmeellisillä raunioilla.» Hän onnitteli rouva Quilliamia hänen ahkerien ja hyödyllisten toimiensa vuoksi — työ oli samanlaista kuin kärsimys. — Se antoi voimaa ja kestävyyttä. Tämänkin kirjeen sai Kate lukea. Se oli kuin meren takaa kuuluva nyyhkytys.

»Kirjoita hänelle jotakin hauskaa, että hän tulee paremmalle tuulelle», sanoi Pete. »Sano hänelle, että roomalaiset ovat hirvittävän mustasukkaisia ja että hänen ravintoloihin mennessänsä tulee varoa, ettei pyydä niitä tyttöjä polvellensa, vaan juo teensä yksin — sillä roomalaiset eivät sellaisesta pidä.»

Viimeisen kirjeen he saivat Philipiltä Lontoosta. Hänen tuskansa oli haihtunut. Hän arveli olevansa taas melkein terve, vaikka olikin käynyt ankaran kiirastulen läpi. Kuvernööri oli ollut hänelle tavattoman hyvä tuomarin virkaa ei oltu vielä kenellekään annettu olipa suositellut häntä ystävillensä Lontoossa ja nyt häntä kutsuttiin kaikkialle, niin että hän oli joka ilta menossa. Siitä huolimatta näkymätön voima veti häntä kotiin ja he saisivat ehkä nähdä hänet pian, tai saattoi siihen mennä kauankin. Kuusi kuukautta hän oli ollut poissa, mutta hänestä tuntui, ettei hän sitä aikaa ollut kokonansa turhaan käyttänyt — hän palaisi kotiin uusin, vahvistunein voimin.

Tähän kirjeeseen ei voitu vastata, sillä siinä ei ollut mitään osoitetta. Se tuli sen päivän iltapostissa Englannista tulleella höyrylaivalla. Kahta tuntia myöhemmin oli rouva Gorry ollut kaupungilla asioillansa ja juoksi sisään ja kertoi:

»Minä luulin näkeväni herra Philip Christianin kulkevan ohitseni kadulla.»

»Koska?» kysyi Pete.

»Juuri nyt», sanoi hän.

»Lörpötystä, eukkoseni», sanoi Pete, »mieshän on Lontoossa. Katsokaa, tässä on hänen kirjeensä» — osoittaen etusormellansa kirjeen ensimmäistä riviä — »Lontoossa 21 p. tammikuuta — se oli eilen. Katsokaa!»;

Rouva Gorry hämmästyi tavattomasti. Mutta seuraavana iltana hän oli ulkona samaan aikaan taaskin suorittamassa asioitansa ja hyökkäsi aivan kauhuissansa sisään, kertoen samaa kuin edellisenäkin iltana.

»Te voitte itse hänet nähdä», hän sanoi, »hän kulkee juuri katua puutarhan takana.»

»Lörpötystä, nuo nyt ovat ihan turhia juttuja», sanoi Pete ja sitten hän kuiskasi kädenselän takaa Katelle: »Eukkoraukka, hän näkee näkyjä, eikä se ole ihmekään, onhan hänen miehensä aivan äskettäin kuollut.»

Mutta kolmantena iltana rouva Gorry palasi samalla hetkellä ja samanlaisilta asioilta ja toi saman uutisen.

»Minä olen aivan varma», hän huohotti. Hän oli aivan suunniltansa kauhusta. Nyt hän luuli, että yliluonnolliset voimat leikkivät hänen kanssansa.

»Näyttää aivan kuin eukko uskoisi, mitä hän sanoo», sanoi Pete ja alkoi kysellä häneltä. »Miten herra Christian oli puettu?» Siihen hän ei tänä iltana ollut kiinnittänyt huomiota, mutta ensimmäisenä iltana, kun hän hänet näki, hänen päällänsä oli ollut jonkinlainen vanhanaikainen manilainen kaapu. »Mitä tietä hän kulki?» Hän ei ollut varma, minnepäin hän tänä iltana oli kulkenut, mutta edellisenä iltana hän oli mennyt puutarhan ja kappelin välistä kujaa. »Näittekö hänen kasvonsa?» Ensimmäisenä iltana hän oli nähnyt ja ne olivat olleet laihat ja kalpeat.

»En suinkaan minä tahtoisi tulla pettämään teitä ja valehtelemaan teille», sanoi rouva Gorry ja alkoi itkeä.

»No, sitä te ette suinkaan tarkoita, mutta joka tapauksessa tämä on aivan kummallista», lohdutteli Pete.

»Voitteko sanoa suunnilleen, mihin aikaan tuo tapahtui, Jane», kysyi Kate.

»Täsmälleen kello kymmenen joka ilta», vastasi rouva Gorry.

»Onkohan Lontoon ja Man-saaren ajalla mitään eroa, Kirry?» tiedusteli Pete.

»Ei suinkaan niin paljoa, että siitä kannattaisi puhua», sanoi Kate.

Pete kynsi korvallistansa. »Minä luulen, että minun täytyy pistäytyä Mustan Tomin puheilla. Hän on kyllä pahanilkinen ja kelvoton rahjus, Jumala minulle anteeksi suokoon, että hän on minun isoisäni, mutta hän tietää kuitenkin paljon vanhoja manilaisia taruja. Jos nyt olisi ollut juhannusyö ja Philip olisi nukkunut vuoteessaan jossakin, olisihan saattanut tapahtua, että hänen henkensä olisi vaeltanut siellä, missä hänen sydämensä on, sellaisia juttuja ainakin olen kuullut.»

Kate selitti salaisuuden omalla tavallansa, ja seuraavana iltana, kun kello läheni kymmentä, hän meni salista arkihuoneeseen ja asettui akkunaan, josta oli näköala tielle. Päivä oli ollut hämärä ja yö oli usvainen. Raskas, sakea sumu oli peittänyt maat ja meret. Kaikki oli niin hiljaista, kuollutta ja aavemaista. Kate oli pimeässä huoneessa ja värisi, mutta ei pelosta. Äkkiä hän huomasi omituisen varjon, joka kulki lampun alitse, joka valaisi epäselvästi vähän matkan päässä. Hän saattoi nähdä vain espanjalaisen viitan ääriviivat. Mutta hän kuunteli askeleita ja tunsi ne. Ne tulivat ja pysähtyivät, kulkivat ohi ja pysähtyivät taas ja sitten ne menivät yhä kauemmaksi, kunnes kulkija kokonaan katosi pimeään yöhön.

Katen silmät olivat punaiset ja turvonneet, kun hän tuli illalliselle sinä iltana. Hän oli luullut, että Philipin kärsimys tuottaisi hänelle iloa. Mutta iloa ei tullut, ainoastaan tuskan huuto, jostakin sydämen salaisista sopukoista, jossa rakkaus janoaa rakkautta. Hän koetti uudestaan karkoittaa kaikki ajatukset, jotka olivat syöpyneet syvälle hänen sieluunsa Philipin kuvan ympärille. Se oli vaikeata — se oli mahdotonta. Pete teki kaikkensa tuodaksensa hänen mieleensä juuri ne ajatukset, joista hän tahtoi vapautua — hän puhui lakkaamatta hänen käytöksestänsä, hänen ulkomuodostansa ja hänen naurustansa. Mitä Pete sanoi, oli kaikki vain kaikua hänen omista ajatuksistansa, mutta siitä huolimatta ne tuottivat tuskaa ja kiduttivat häntä. Hän tunsi kuin lakkaamatta tahtovansa huutaa: Jätä minut yksin — jätä minut aivan yksin.»

Ihmiset alkoivat kaupungissa juoruta rouva Gorryn merkillisistä jutuista.

»Nyt Philipin täytyy tulla», ajatteli Kate, ja hän tuli. Kate oli yksin kotona. Oli iltapäivä. Päivällinen oli syöty, liedenristikko oli puhdistettu, tuli kohennettu palamaan ja matot levitelty paikoillensa. Philip astui hiljaa eteiseen, koputti keveästi oveen ja tuli sisään. Hän toivoi Katen voivan hyvin, ja Kate vastasi koneellisesti samalla tavalla. Hän kysyi Peteä ja Kate vastasi hajamielisesti, että hän oli tänä aamuna mennyt Peeliin keskustelemaan joistakin kalastusasioista. Tämä oli jokapäiväistä keskustelua — lyhyttä, kylmää, melkeinpä sisällyksetöntä. Philip puhui hiljaa ja seisoi keskellä lattiata, heilutellen pehmeätä hattua käsissänsä. Kate seisoi takan ääressä pitäen kädellänsä kiinni takan reunasta, pää puoliksi sivulla ja katsellen syrjäsilmillä hänen jalkoihinsa; mutta kuitenkin hänestä tuntui, että hänen silmänsä olivat suuremmat kuin ennen ja että hänen lempeä äänensä oli saanut syvemmän kaiun. Aluksi hän e muistanut pyytää häntä istumaan ja sitten hän ajatteli että nyt se ei enää sopisi. Nämä lyhyet sanat olisivat vain ilmaisseet sen äärettömän onnettomuuden ja kauhean tosiasian — että hän oli tämän talon rouva, että hän oi Peten vaimo.

IV.

Siinä he seisoivat, ympärillään täydellinen hiljaisuus jota oli mahdoton katkaista, mutta joka myöskin tuntu mahdottomalta sietää, kun Pete itse palasi aivan kuin tuulenpuuska, lausuen Philipin tervetulleeksi ja puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Istu poika, istu», hän huudahti, »ei sinne, istu tähän nojatuoliin. Minunko paikkani? No, se on minun ja silloin se on myöskin sinun. Ethän ole vielä syönyt päivällistä vai oletko? En minäkään ole syönyt. Onko sinulla jotakin kylmää lihaa, Kirry? Vai ei? Paista sitten meille kyljyksiä, lemmikkini.»

Kate oli nyt saanut hillityksi itsensä ja kiirehti täyttämään pyyntöä. Kun hän oli poissa, jutteli Pete lakkaamatta, kyseli Philipin matkoista, laski leikkiä tytöistä ja hullutteli rouva Gorryn omituisesta kummituksesta, jota hän oli pitänyt Philipin aaveena.

»Minä olen ostanut aluksen Peelistä tänään», hän sanoi »sievän, hauskan veneen, oikean kilpapurjehdusaluksen. Katsos, minä aion ensi pyyntikautena lähteä kalastamaan silliä, herraseni. Ja miksikäs en lähtisi? Liian monet Man-saarella ovat koko ammatin jättäneet. Tuo vanha homma voisi kuitenkin olla erinomaisen huvittavaa. Se voisi myöskin olla tuottavaa, varsinkin jos osaa käyttää oikeita pyyntitapoja. Jäällä rakennetaan kyllä laivasiltoja huvimatkailijoille kuinka paljon tahansa, mutta kalastajien tarpeista ei pidetä ollenkaan huolta. Puhuessamme tästä, rakas Philip, ovat pojat pyytäneet minua puhumaan sinulle, että sinä esittäisit saaren edustajakamarissa uudistuksia täkäläisiin kalastusoloihin. Aallonmurtajat ovat niin huonot, ettei voi satamasta liikahtaa kaikilla ilmoilla, mutta elleivät lapset itke, unohtavat äidit antaa niille ruokaa. Sen tähden me aiomme myöskin esittää vaatimuksemme Douglasissa ja huudamme kilpaa tuulen kanssa niin kauan kuin sydämet sykkivät ja voimaa on keuhkoissamme. Ne miehet luottavat nyt sinuun, Philip. 'Siinä on oikea mies', he sanovat. 'Hän on ollut meidän ystävämme ennen ja hän on meidän ystävämme vieläkin', sanovat he.»

Philip lupasi ottaa tehtävän suorittaaksensa ja silloin tuli rouva Gorry huoneeseen ja levitti liinan pöydälle.

Sillä aikaa Kate oli moittinut itseänsä, ettei hän ollut menetellyt oikein. Kuinka ihmeessä sopisi yhteen sen lupauksen kanssa, jonka hän oli hääpäivänänsä tehnyt, että hän vain nauttisi, kun näkisi Philipin kärsivän, jos hän näytti hänelle, että myöskin hän itse kärsi. Hänen tuli olla iloinen ja reipas, hänen tuli näyttää onnelliselta ja hänen tuli näyttää, että hän rakasti miestänsä.

Hän palasi huoneeseen tuoden höyryävän vadin ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat kuin päivänpaiste.

»Minä pelkään, rakkaani, etteivät ne ole oikein onnistuneita», hän sanoi kuin anteeksi pyydellen.

»Mitä turhaa!» lohdutteli Pete, »me emme ole niin turhan tarkkoja. Phil ja minä olemme nähneet tuulta ja tuiskua yhdessä.»

Kate nauroi iloisesti ja sillä tekosyyllä, että hänellä on vielä jotakin toimia, katosi huoneesta. Mutta hän ei ollut suotta moittinut sitä herkkua, jonka oli pöytään tuonut. Lammas oli huonosti syötetty, huonosti teurastettu, huonosti leikelty ja ennen kaikkea kerrassaan kelvottomasti paistettu. Olisi ollut ihme, jos sitä olisi voinut syödä. Philip koetti ankarasti salata Peteltä, miten mahdotonta tämä oli. Pete puolestansa teki kaikkensa, ettei Philip olisi huomannut, miten hän kaikin voimin yritti. Hiki alkoi kohota heidän otsallensa. Pete lopetti äkkiä vilkkaan puheensa ja katsahti Philipiin. Philip työskenteli ahkerasti veitsellänsä ja haarukallansa ja vastasi epävarmana. Sitten Pete katseli varovasti ympärilleen, nousi ja hiipi varpaillaan keittiön ovelle, otti palatessaan sivupöydältä keltaisen paperin, tyhjensi siihen ensin omansa ja sitten Philipin lautasen, ja kääräistyään paperin kasaan pisti kaikki takkinsa taskuun.

»Eihän hyödytä loukata kenenkään tunteita», hän sanoi. Pian tämän jälkeen ilmestyi Kate hymyillen heidän seuraansa.

»Joko te olette lopettaneet?» hän kysyi omituisen kirkkaalla äänellä.

»Ha, ha!» nauroi Pete. »Kaksi nälkäistä miestä, Kate, ymmärräthän! Mitähän sanoisit, jos pari viikkoa saisit pitää huolta meidän ruoastamme?»

Kate katseli ihmetellen tyhjiä astioita. Pete teki kiihkeästi Philipille salamerkkejä, mutta Philip ei kohottanut päätänsä pöytäliinasta.

»Hän, ei todellakaan näytä ymmärtävän, miten paljon nälkäinen mies voi syödä, eikö totta, Phil?»

»Mutta», sanoi Kate — »mutta», hän sammalsi — »mihinkäs luut ovat joutuneet?»

Pete upotti sormensa päät partaansa. »Luut? Luutko sinä kysyt? Tuota, no, emme me kuitenkaan luita syöneet.» Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui. »Mutta koira, katsohan — mehän aina annamme luut koiralle — Tuomari syö luita kuin ahmatti.»

Sillä hetkellä Tuomari makasi pöydän alla pitkin pituuttaan ja kuorsasi kuuluvasti. Rouva Gorry korjasi astiat pöydältä, ja Kate meni sivupöydän luo ompelemaan.

»Onko kukaan nähnyt minun mallejani?» hän kysyi.

»Malleja?» sanoi Pete pistäen kätensä taskuunsa. »Kaipaatko sinä mallejasi?» hän kysyi kaivellen taskujansa. »Onko se tämä?» ja hän veti esille ryppyisen rasvaisen paperin, jota oli käytetty kyljyksien kääreenä. »Voitko sinä ymmärtää, miten hurjan tyhmä mies voi joskus olla? — Minä otin sen sytyttääkseni sillä piippuani.»

Hymy katosi Katan huulilta ja hän riensi ulos, etteivät toiset olisi nähneet, miten hämillään ja nolo hän oli. Sitä aikaa Pete käytti hyväksensä kuiskataksensa Philipille: »Lähdetään kävelemään ja pistäydytään 'Aurassa'.»

He olivat juuri lähdössä, kun Kate palasi arkihuoneeseen. »Menemme hiukan kävelemään, Kirry», virkkoi Pete. »Sanotaanhan, että pieni kävelyretki päivällisen jälkeen auttaa verrattomasti ruoansulamista», ja hän yskähti pari kertaa lyöden kätensä leveihin rintoihinsa.

»Odottakaa hetkinen, niin minä tulen mukaan», ehdotti Kate.

Ehdotusta ei voinut hylätä. Kate tuli ostoksille »Auran» lähettyville. Vanha rouva Beatty, ravintolanpitäjä, seisoi ovella, kun he astelivat ohi ja nähdessään Peten lähestyvän hän sanoi tälle — tarkoittamatta mitään pahaa: »Leipä, juusto ja portteri on valmiina, kuten tavallisesti, herra kapteeni.»

V.

Tapa, jolla mies kohteli häntä, tappoi hänet. Olla hänen ihailtu, hemmoteltu vaimonsa ja tietää, ettei ollut hänen hellyytensä ja rakkautensa arvoinen, ei ollut onnea — se oli musertavaa onnettomuutta, joka kidutti hänen sielunsa kuoliaaksi. Jos mies olisi moittinut häntä hänen taitamattomuudestansa, jos hän olisi torunut häntä siitä, että hän oli tehnyt kodin ilottomaksi, niin, vaikkapa hän olisi lyönyt häntä, hän olisi voinut senkin kantaa ja pitänyt tätä ulkonaista kärsimystä salaisen syntinsä rangaistuksena.

Joskus hänet yllätti raivon puuska, mutta usein hän istui tuntikausia äänettömänä, jalat lieden reunalla. Peten käytös saattoi hänet epätoivoon. Mitä enemmän hän ajan kuluessa oppi tuntemaan Peten herkkää luonnetta, sitä vastenmielisemmäksi mies hänelle tuli, ja usein hän antoi sisäisen raivonsa kuohua julki. Pete painoi silloin päänsä alas ja moitti itseänsä. Eihän vaimoraukka saattanut sietää hänen tyhmiä lörpötyksiänsä hänhän kuitenkin oli vain raaka tyhmyri. Silloin Kate purskahti itkuun ja pyysi anteeksi ja samana hetkenä oli mies taas iloinen jälleen, aivan kuin koira, jota hyvitellään, kun ensin on annettu selkään.

Katen kärsimys kohosi huippuunsa — hänelle selvisi, että hän tulisi äidiksi. Kauhea pelko käsitti silloin hänen mielensä. Hänen sieluunsa palasivat takaisin ne ajatukset, jotka mahdollisista seurauksista olivat ennen häitä hänessä herättäneet niin ristiriitaisia tunteita. Mahdotonta oli päästä aivan täydelliseen varmuuteen. Tämä ajatus saattoi olla pelkkä turhanpäiväinen otaksuma, jonka hänen onnettomuutensa, hänen salainen rakkautensa Philipiin ja hänen salainen vastenmielisyytensä Peteen — tuohon yksinkertaiseen, sivistymättömään, epämiellyttävään olentoon — oli synnyttänyt. Mutta siitä huolimatta se valtasi koko hänen olentonsa ja muuttui vähitellen vääjäämättömäksi varmuudeksi, joka päivä päivältä yhä vahvistui ja kidutti hänen sydäntänsä kuin inhoittava painajainen — lapsi, jonka hän oli synnyttävä, ei ollut hänen miehensä lapsi.

VI.

Huolimatta Peten virallisista kutsuista Philip tuli harvoin heille. Hänellä oli mitä erilaisimpia esteitä — työ — lisäopiskelut — kuvernööri — hänen tätinsä. Pete sanoi: »tietysti» ja »luonnollisesti» ja »nuohan ovat tekosyitä», kunnes Philipiä alkoi hävettää ja niin hän eräänä iltana tuli, näyttäen terveemmältä ja voimakkaammalta kuin tavallisesti ja hänen iloisuutensa oli luonnollista ja teeskentelemätöntä, kun hän hyökkäsi taloon lausuen: »Vihdoinkin minä olen tullut.»

»Ja nyt sinä jäät yöksi?» sanoi Pete.

»No, kyllä kai», myönsi Philip.

»Se on sekä ikävää että hauskaa, sillä minun täytyy nyt heti paikalla lähteä parin pojan kanssa Peeliin hakemaan alustani, voidakseni käyttää hyväkseni yön nousuvettä. Mutta sinä jäät kuitenkin ja pidät seuraa vaimolleni ja minä tulen aamulla heti, kun vuoksi kohoaa. Tyydythän sinä häneen, etkös tyydykin, Kate?» hän huudahti ja kuiskasi sitten ystävälleen: »Hän on joskus niin masentuneella mielellä, eiköhän se ole ihmekään, kun on niin lähellä — mutta saathan itse nähdä», ja hän nyökkäili ja iski silmää merkitsevästi.

Ei ollut helppo vetäytyä syrjään eikä keksiä tekosyitä, joilla olisi pelastunut tästä tilanteesta, niin rajaton oli Peten luottamus. Kate näytti kuin olisi tahtonut huutaa: »armoa, armoa», mutta kun hän luki saman rukouksen Philipin kasvoilla, teki se hänet mykäksi.

Pete lähti matkallensa ja sen jälkeen Kate ja Philip istuivat juomaan teetä. Niin kauan kuin teen juontia kesti, ei ollut vaikea keksiä jokapäiväisiä juttuja, joilla saattoi karkoittaa hiljaisuuden. Mutta kun he nousivat teepöydästä, toi Kate hänelle piipun ja silloin oli mahdoton estää väliaikoja syntymästä. Philip puhalteli uhkeita savuja ja koetti näyttää onnelliselta. Kate yritti kaikin voimin estää Philipiä näkemästä, että hän oli aivan neuvoton ja mielensä oli masentunut. Joka hetki heidän mielikuvituksensa kääntyi uudelle ladulle. Philip otti kirjan ja alkoi sitä silmäillä ja sillä aikaa Kate ajatteli itseksensä, että oli tavattoman epäkohteliasta, kun Philip kohteli häntä sellaisella välinpitämättömyydellä. Kun Philip puhui, kuvitteli Kate, ettei hän ollut hänelle enää niin kohtelias kuin ennen. Philip asteli pianon luo ja he alkoivat laulaa kaksinlaulua: »Oi, kuinka vilppaat vuoriston tuulet!» Heidän äänensä sopivat mainiosti yhteen, mutta he eivät kuitenkaan voineet jatkaa. Mitä enemmän he koettivat unohtaa menneisyyttä, sitä voimakkaampana se palasi heidän mieleensä. Philip antoi sormiensa leikitellä koskettimilla; Kate seisoi toisen jalkansa varassa pidellen kiinni kynttilänjalasta, kun he alkoivat puhua Petestä. Tuo nimi tuntui antavan heille voimaa taistella hiipivää intohimoa vastaan. Pete oli heidän suojavarustuksensa. Aihe oli sama kuin ennen muinoin, mutta nyt se oli muuttunut murhenäytelmäksi, ennen se oli ollut huvinäytelmä.

»Ihanaa on nähdä teidät tässä kauniissa kodissa», sanoi Philip.

»Eikös se ole kaunis?» vastasi Kate.

»Teidän pitäisi olla hyvin onnellinen.»

»Miksi minä en sitten olisi onnellinen?», sanoi Kate naurahtaen.

»Tietysti, tietysti te olettekin. Koti lämmin ja viihtyisä kuin linnun pesä ja mies, joka jumaloi teitä — —.»

Kate naurahti taaskin, koska hän ei voinut sanoa mitään. Puhe oli kuin läpinäkyvä huntu, nauru kuin peittävä savupilvi, sentähden hän nauroi ja nauroi uudestaan.

»Kuinka jaloluontoinen ihminen hän onkaan!» huudahti Philip.

»Eikös olekin?», myönsi Kate.

»Kasvatus ja hengen aateluus eivät aina kulje käsikädessä.»

»Mikä vaimo tahansa voisi rakastaa sellaista miestä», sanoi Kate.

»Hän on niin yksinkertainen, niin luonnollinen, niin epäluuloton — —»

Mutta nyt he olivat menossa liian vaaralliselle alueelle ja siksi he vaikenivat. Äänettömyys oli kauhea, sen voima oli armoton. Jos he olisivat voineet puhua mitä jokapäiväisimpiä asioita, ehkä lumous olisi haihtunut. Philip ajatteli, että hänen pitäisi nousta, mutta hän ei voinut panna tuota ajatusta täytäntöön. Kate tahtoi lähteä tiehensä, mutta ei voinut jalkaansa liikauttaa. Pois käännetyin kasvoin he seisoivat hetkisen paikallaan ja tuntui kuin näkymätön henki olisi kulkenut heidän välillänsä.

Rouva Gorry tuli kattamaan illallispöytää, ja silloin Kate tuli omaksi itseksensä jälleen. Hän sai takaisin naurunlahjansa ja hän nauroi kaikelle. Philip ei antanut pettää itseänsä. »Hän rakastaa minua vielä», sanoi ääni hänen sydämessään. Tuo ajatus sai hänet vihaamaan itseänsä, mutta sittenkin se armotta valtasi koko hänen olentonsa. Hän muisti hääillan ja rukoilevan katseen, jonka Kate oli heittänyt häneen, kun oli Peten seurassa jättänyt kotinsa; ja nyt hänelle muuttui varmuudeksi se ajatus, joka oli askarrellut hänen mielessänsä ennenkin, että tyttöparka oli mennyt naimisiin isänsä, Caesarin, sen suuren kerskurin ja tekopyhän pakotuksesta. Hän sanoi itsellensä, että olisi sangen helppoa sytyttää uusi tuli lämpimään hiillokseen. Kun Kate nauroi, ja hän katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja huomasi huulten värähtelevän, värähti hänen sielussansa entinen tunne, entinen kiihkeä halu, entinen rajaton rakkaus tähän naiseen, joka rakasti häntä kaikesta huolimatta, vain sentähden, ettei voinut muuta. Mutta ei, oliko hän turhan vuoksi kuluttanut kuusi kuukautta ulkomailla? Hänen pitäisi olla voimakas, hänen pitäisi käyttäytyä kunniallisesti. Jos tarve vaatisi, hän pelastaisi tämän naisen hänen omalta itseltänsä.

Vihdoin Kate sytytti kynttilän ja sanoi: »Minun tyytyy viedä teidät omaan huoneeseenne.»

Kate puhui iloisesti, kun he menivät portaita ylös. Toisessa kerroksessa hän avasi oven arkihuoneen yläpuolella olevaan kamariin, astui sisälle ja veti uutimet alas. Hän oli vieläkin verrattomalla tuulella ja sanoi, ettei vieraalla ehkä ollut mukana yöpaitaa ja senvuoksi hän oli tuonut esille Peten paidan ja toivoi, että se olisi kylliksi suuri, ja sitten hän taas nauroi. Kynnyksellä otti Philip kynttilän hänen kädestänsä ja suuteli samalla sitä kättä, joka oli sitä pitänyt. Hetkisen Kate seisoi ja värisi kuin vilustunut lapsi, ja sitten hän kiisi tiehensä. Kuului oven paukahdus ja »Kate oli omassa huoneessaan polvillaan vuoteensa vieressä haudaten kasvonsa peittoihin estääksensä ankaran nyyhkytyksen kuulumista toiseen huoneeseen.

Huolimatta hänen leikinlaskustaan ja iloisesta naurustansa, ei vanha kiduttava ajatus jättänyt häntä rauhaan. Pitäisikö hänen puhua siitä Philipille? Ymmärtäisikö hän häntä? Uskoisiko hän sitä? Jos Philip voisi ymmärtää, mihin kauheaan asemaan hän kohta joutuisi, tahtoisiko hän yrittää pelastaa häntä? Ja ellei hän sitä tekisi, ellei hän tahtoisi, ellei hän voisi, eikö hän vihaisi tämän vuoksi häntä koko elämänsä ajan? Nähdessänsä hänen kasvonsa, kuullessansa hänen äänensä soinnun, koskiessaan hänen käteensä, oli entinen rakkaus kuluttavalla voimalla palannut hänen mieleensä. Oi, kuinka toisin olisikaan saattanut olla — kuinka rajattoman onnelliseksi hän olisikaan voinut tulla!

Ensimmäisen nousuveden saapuessa palasi Pete Peelistä ja laski satamaan ja nämä kolme söivät yhdessä aamiaista. Kun Kate liikkui raskaasti takan ympärillä, Pete jutteli, nauroi ja vihjaili istuessansa pöydän ääressä kaikkeen siihen, niitä tuleman piti.

»Mamu, anna mamia», hän kuiskasi ja sitten hän pyysi kaikenlaista ja soperteli kuin pieni lapsi.

Aamiaisen jälkeen herrat istahtivat tupakoimaan, ja Kate otti ompeluksen käsiinsä. Hän valmisteli pieniä töitä, jotka ovat niin sieviä, niin ihastuttavan huvittavia ja tuottavat aina iloa katselijalle ja jotka tavallisesti herättävät naisen sielussa uuden onnenmaailman ja lisäävät moninkertaisesti hänen hellyyttänsä. Philip sattui katsahtamaan häneen ja samana hetkenä hän piiloitti helmaansa sen valkean pienen vaatekappaleen, jota hän juuri valmisteli. Pete huomasi sen, hiipi takaapäin hänen luoksensa, veti esineen hänen kädestänsä ja avasi sen suunnattomissa käsissänsä, jota tehdessänsä hän nauroi, niinkuin olisi tahtonut lennättää katon ilmaan. Se oli pienen lapsen paita.

»Älä ole milläsikään, lemmikkini», hän sanoi hyväillen, kun veri tulvehti Katen kasvoihin. »Philipistä tulee kuitenkin jonakin päivänä jonkinlainen isä pojalle — kaikissa tapauksissa kuitenkin kummi — eikä se siis ole ollenkaan niin vaarallista, että hän saa nähdä tämän pienen pipanan pukimia. Meidän täytyy antaa sen nimeksi Philip? Mitä siihen sanot, Kirry — Philip, onko se sovittu?»

VII.

Kun hänen aikansa lähestyi, varmistui Katessa se päätös, että oli parasta, jos lapsi ei syntynyt, hänen miehensä talossa. Täällä oleminen sellaisen tilaisuuden sattuessa oli sama kuin eläisi tulivuoren partaalla. Yksi ainoa harha-askel, ajattelematon sana, ja maa avautuisi hänen jalkainsa alla. »Minun täytyy matkustaa kotiin joksikin aikaa, Pete», hän sanoi.

»Tietysti sinun täytyy», myönsi Pete. »Ei kukaan voi kohdella tuossa tilassa olevaa tyttöä sillä lailla kuin se vanha enkeli.»

Pete kyyditsi häntä hänen äitinsä luo. Hän ajoi niin hiljaa ja nosti hänet rattaille ja niiltä alas niin hellästi, kuin hän olisi ollut hentoinen lapsi. Kate hengitti vapaasti, kun hän jätti Jalavaharjun, mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa Manin »Keijukaisessa» hän huomasi, että hän oli joutunut vain ojasta allikkoon. Täällä oli niin monia muistoja, jotka kaikkialta kurkistelivat häntä vastaan kuin kummitukset — täällä oli muistoja viattomista unista ja iloisista heräämisistä linnun lauluun, tuttua olivat häntä rakastavain ihmisten puheet ja hiekan ratina käytävällä. Vanha tuttu oli pesä, pieni huone, jonka ikkunasta oli näköala puutarhaan, pieni vuode vaaleanpunaisine, telttamaisine verhoinensa. Vanhat, sievät peitteet, pesupöytä astioineen, vaatekaappi, sälekaihtimet, joihin oli maalattu pieni taulu, lammasnahkaiset matot lattialla, puhtaiksi pestyt vuoliaiset pään päällä — kaikki oli samaa, mutta, oi Jumala, kuinka erilaisia kuitenkin!

»Annapa minulle peili, että saan katsoa, minkä näköinen minä olen», hän sanoi ja Nancy antoi hänelle peilin, joka oli pudonnut lattialle talkoopäivän jälkeisenä aamuna.

Harmistuneena hän sysäsi sen luotansa. »Mitä tuommoisesta viheliäisestä lasinsirusta näkee?» hän sanoi.

Yötä päivää kierteli Pete talon ympärillä. Siellä ei ollut hänelle makuupaikkaa ja luultiin, että hän vietti yönsä kotonansa. Mutta hän kulki pimeässä hiekkakentän yli rannalle ja varhain aamusilla oli ovella takaisin, tuoden tullessansa raittiin tuulahduksen mereltä taloon, kun hän puoleksi avatusta ovesta hiljaa kuiskasi: »Kuinkas asiat tänään hurisevat?»

Naiset ajoivat hänet ulos ja hän kierteli polkuja pitkin aivan kuin kodistaan karkoitettu koira. Jos hän kuuli huokauksen maitokamarin yliseltä, hän istahti seinään nojaten ja valitti. Mummi koetti lohduttaa häntä. »Älä ole milläsikään, poikaseni, pian siitä on pelkkää iloa», hän sanoi, »ja sinä saat pienen lapsukaisen, jonka edestä kannattaa tehdä työtä.»

Mutta Pete oli katkera ja kapinallisella mielellä. »Mitä minä lapsesta välitän?» hän sanoi. »Hänet itsensä minä tahdon pitää, mutta nyt hän jättää minut. Oi, Jumala, nyt hän jättää minut! Jumala, anna minulle anteeksi», hän mutisi. »Oi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi», hän toisin ajoin valitti: »Se ei olisi oikein. Jumala tietää, ettei se olisi oikein», hän mutisi käheästi samaa kerraten...

Vihdoin Nancy Joe tuli hänen luokseen ja kävi täydellä todella lukemaan hänelle lakia.

»Kuulkaapas nyt, Pete», hän sanoi, »jos te tahdolle ottaa hengen häneltä ja vielä kohtalaisen pian, niin teidän on vain jatkettava sillä tavalla, kuin olette alkanut. Mutta ellette sitä tahdo, silloin on parasta, että laputatte täältä tiehenne, ettekä tule takaisin, ennenkuin voitte olla täällä joksikin hyödyksi.»

Tämä asetti vihdoinkin Peten levottomuuden. Kalastuskausi oli alkanut aikaisin sinä vuonna, ja seuraavana iltana hän lähti sillinpyyntiretkelle.

Kate sai odottaa kauan, ja naiset, jotka hyörivät hänen ympärillänsä, odottivat peläten ja vavisten. »Tämä on viikkoa tai paria liian aikaista», sanoi muuan. »Ilma on niin hirvittävän kuuma», sanoi toinen. »Rakas lapsi kulta, kyllä se on nyt vähän liian aikainen», myönsi myöskin Mummi.

Katen omat tunteet eivät sallineet sijaa sellaiselle pelolle.

»Kuolevatko naiset usein siihen?» hän kysyi.

»No, se tapahtuu oikeastaan hyvin harvoin», sanoi tohtori.

Puolen tunnin perästä Kate puhui uudestaan.

»Kuoleeko lapsi joskus?»

»No, sellaista saattaa kyllä toisinaan tapahtua, mutta ainoastaan silloin, kun äitiä on kohdannut ankara onnettomuus-esimerkiksi, kun hän on menettänyt miehensä.»

Kate lojui kiemurrellen tuskissansa sängyssänsä, ikävöiden omaa kuolemaansa ja toivoen syntymättömän lapsen kuolemaa, koska pelkäsi sen ilmestymistä ja oli varma, että hän vihaisi ja inhoaisi sitä. Vihdoin kaikui lapsen ensimmäinen itku — tuo itku pohjattomasta äänettömyydestä, joka ei ennen ollut saanut ilmaa väräjämään, mutta joka tämän jälkeen oli valmistava lievitystä maailman tuskaan, itkevä ja naurava, valittava ja iloitseva ja tuottava hänelle, joka oli lapselle elämän antanut — sekä lohtua että surua. Sitten hän pyysi, että he näyttäisivät lasta hänelle, ja kun he toivat sen hänen luokseen hyssytellen ja lörpötellen hassuja sanojansa, ja kun hän pelästynein ilmein katsahti sen ryppyisiin pikku kasvoihin, hän peitti silmänsä kädellänsä ja huusi: »Viekää se pois», ja käänsi päänsä seinään päin. Hänen epämääräinen pelkonsa oli nyt muuttunut varmuudeksi: lapsi, jonka hän oli synnyttänyt, oli hänen syntinsä hedelmä — hän oli huono nainen.

Mutta ei ole maailmassa niin suurta häpeää, pelkoa tai kauhua, jota äskensyntyneen lapsen avuton olemus ei karkoittaisi. Lapsi itki taaskin ja kauheassa pelon ja rakkauden taistelussa voitti vihdoin äidin tunne. Äidin sydän heräsi ja alkoi sykkiä. Hän oli nyt saanut lapsensa, olkoonpa kaikki muu kuinka tahansa. Siinä oli kaikki, jonka puolesta hän oli kärsinyt, mutta se oli hänelle kylliksi, se oli kallis, sanomattoman arvokas aarre.

»Oletteko te aivan varmat, että lapsi on terve», hän kysyi, »aivan, aivan terve? Eivätkö sen pienet kasvot ole niinkuin sen pieni äiti olisi itkenyt — eivätkö?»

»No, ei suinkaan», vakuutti Mummi, »lapsihan on niin kerrassaan komea ja ihana, ettei sen suloisempaa lasta ole syntynyt.»

Naiset juoksentelivat varpaillaan ylös ja alas, supatellen portaissa, naureskellen alakerrassa ja vaatien hiljaisuutta ja kiellellen toisiaan, vaikka heidän oman käytöksensä vuoksi kieltelemistä tarvittiin, kun he astuivat huoneeseen. Lapsi kirkui yhä kuin henkensä edestä ja Mummi pudisteli päätänsä sille ja puheli, ettei ollut ollenkaan syytä huutaa ja pahoitella, kun hän kerran oli onnellisesti maailmaan tullut; ja Kate itse risti kätensä ja mutisi hiljaa itseksensä aivan kuin olisi lausunut rukouksen: »Jumala on hyvin hyvä ja tohtori on myöskin hyvä. Jumala on oikein hyvä, kun hän antaa meille tohtoreita.»

»Maatkaa nyt aivan hiljaa, niin minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua», sanoi tohtori Mylechreest ovelle mennessänsä.

»Voi, Herra hyvästi siunatkoon, mitähän se isä nyt sanoo!» huudahti Mummi, ja kaikkien kasvoille levisi tuo iloisen hämmästyksen hymy, joka tavallisesti ilmestyy kaikkiin taloihin, joitten yllä elämän ja kuoleman enkelikaksoiset ovat kauan leijailleet ja liidelleet tiehensä vasta sitten, kun ovat nähneet vastasyntyneen lapsen suloiset kasvot.

VIII.

Kun Pete laski rantaan viileän aamun sarastaessa, seisoi John-lukkari tynnyrillä myyden yön saalista huutokaupalla suoraan veneestä.

»Minulla on uutisia teille, herra Quilliam», hän huudahti, kun Peten vene puolissa purjeissa saapui laiturin viereen. Pete pysäytti venheensä, hyppäsi maalle ja kiiruhti sinne, missä John laiturin päässä piti huutokauppaansa. Ympärillä kuhisi joukko ostajia vasuineen ja käsikärryineen.

»Odottakaa hetkinen, kapteeni», hän huudahti ojentaen kätensä, jossa silli vielä aukoi kiduskansiansa. »Jok'ikinen tämänlaisia vonkaleita, lihavia, eläviä ja potkivia — paljonko kaikista yhteensä tarjotaan? Viisi shillinkiä? Kiitoksia paljon — Ja kolme, viisi ja kolme. Lisätkää hieman pojat — vai vasta viisi ja kolme — ja kuusi, kiitoksia. Sehän on aivan pilkkahinta, viisi ja kuusi — kuusi shillingiä? Kaikki yhteensä kuusi shillingiä — ja kuusi? Koko kasa kuudesta ja kuudesta?» — »Seitsemän shillingiä», huudahti joku äänellä, joka muistutti sumutorvea. »Sillit ovat torikauppias Annien», sanoi John hypähtäen maahan. »Ja nyt, kapteeni Quilliam, me lähdemme kastelemaan sen nuoren miehen päätä.»

Pete kiisi kuin tuuliaispää Sulbyä kohden, äänekkäästi tervehtien jokaista, kenen tiellänsä tapasi. Mutta kun hän tuli lähelle. »Keijukaista», kuivasi hän hien otsaltansa, koetti rauhoittaa puuskuttavaa hengitystään ja oli olevinaan, kuin ei olisi mitään kuullut.

»Kuinkas minun tyttöparkani nyt jaksaa?» hän sanoi hellällä äänellä, koettaen näyttää mahdollisimman onnettomalta ja onnistuikin näyttelemään osaansa mainiosti kolmekymmentä sekuntia.

Naiset iskivät toisillensa silmää ja näyttivät erinomaisen tietäviltä. Nyökytellen syrjävihkaa Peteen päin he hykertelivät käsiänsä ja nauraa hihittivät sanoen: »Katsokaapas häntä — hän ei tiedä mitään, luuletteko, että hän tietää?» — »No ei, näkeehän sen, rouva hyvä — nuo miehet ovat sellaista väkeä, että ne eivät ymmärrä tuon taivaallista.»

»Pois tieltä», huudahti Pete jymisevällä äänellä ja hyökkäsi portaita kohden.

Mutta Nancy pysähdytti hänet seisten keskellä alinta porrasta ja asettaen molemmat kätensä hänen olkapäillensä. »Teidän täytyy olla hyvin hiljaa sitten», hän kuiskasi. »Te olette aina ollut hyvin järkevä mies, Pete, ja hän on tavattoman heikko — luvatkaa minulle, että olette hyvin, hyvin tyyni.»

»Minä olen hiljaa kuin hiiri», vastasi Pete ja vedettyään suuret merisaappaat jalastaan hän hiipi varpaillaan huoneeseen..

Tuolla Kate makasi aamuauringon valossa ja hänen kasvonsa olivat niin valkeat kuin se peite, jota hän pitkillä sormillansa hypisteli.

»Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät», sanoi Pete liikutuksesta väräjävällä äänellä, ja sitten hän veti hiukan peittoa alemma ja siellä, siellä oli lapsikin tyynyllä hänen vaimonsa käsivarrella.

Kuinka paljon hän koettikin pysyäkseen tyynenä, hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta.

»Katsopas vain! Siinä se on poika! Poika, toden totta, iloitkaa ja riemuitkaa!»

Naiset hyökkäsivät hänen lumppuunsa kuin hanhiparvi. »Pois täältä, hyvä herra, ellette voi käyttäytyä paremmin.»

»Anteeksi, hyvät naiset», sanoi Pete yskähdellen, »minä en ole tottunut seurustelemaan lasten kanssa. Olen hieman ihastunut, näettehän, parahin Nancy, eukkoseni. Enhän voinut auttaa sitä, että minulta pääsi huudahdus, nähdessäni hänet ensimmäisen kerran.» Sitten hän lisäsi vuoteeseen kääntyen: »Oi, Kirry, miten sievä se on! Ja noin iso sitten! Sehän on niin iso nyt jo kuin minun nyrkkini. Ja noin lihava! Sehän on kuin syötetty porsas. Ja noin suora! No, ei nyt sentään ole ihan suora, mutta ihanat piirteet sillä kuitenkin on! Anna se minulle, Kirry. Annapas minulle se pikku veitikka. Täytyyhän minun saada poikaa pitää pikkuisen edes.»

»Poikaa, vielä vain! Kuunnelkaapas tuota miestä», sanoi Nancy.

»Se on tyttö, Pete», sanoi Mummi ottaen lapsen vuoteesta.

»Tyttökö, sanotte?» sanoi Pete miettivästi. »No», hän sanoi heittäen päättävästi päätänsä, »Jumala olkoon kiitetty tytöstäkin.» Sitten hän kohotti päätänsä vielä päättävämmin ja lisäsi: »niin, Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät, vaikkapa se onkin tyttö», ja hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen syliinsä.

»Varovasti nyt, Pete — ota se hyvin varovasti», sanoi Mummi ojentaen sen hänelle.

»Särkyvätkö ne helposti, Mummi?» virkkoi Pete ja hänen suuret poikamaiset kasvonsa olivat tällä hetkellä kuin hyvän hengettären kasvot.

»Tule nyt vanhan isäukkosi syliin, sinä pikku pipana. Herra varjelkoon, Kirry, miten raskas se on! Tämä poika painaa ainakin kymmenen naulaa, siitä olen varma. No, katsopas poikaa! Mummi, Mummi, olettekos koskaan nähnyt mokomaa? Sehän on oikea taideteos. Kirry, minä en olisi voinut saada parempaa, vaikka olisin saanut valita. Kuulittekos, mitä Tommi Hommy sanoi? Olisittepa kuulleet, miten hän kerskui ja ylisti vastasyntynyttä lastansa. Hän sanoi, ettei hän sitä antaisi pois mistään hinnasta — mieluummin hän menettäisi navetastansa kaksi parasta lypsylehmäänsä. Tämä on kuitenkin paljon arvokkaampi, siitä olen varma. Mitäs te suvaitsette sanoa siellä, neiti Nancy? Ei kelpaa mihinkään. Niinkö sanoitte? Te olitte oikeassa, Mummi. 'Siitä on tuleva pelkkää iloa', sanoitte te ja eikö lapsi ole osoittanut sitä nyt jo todeksi? Minä panin viime maanantaina sukat nurinpäin jalkaani. »Onpahan onni oikeinpäin», sanoin minä ja niinhän minulla olikin. Katsokaapas nyt tuota poikaa! Se heristää pientä nyrkkiänsä isällensä. Niinpähän tekeekin. Tämä poika tuntee minut. Ah, sinä olet sukkela! No, Nancy neiti luulee muka, että minä puhun tyhmyyksiä, niinkö? Kukaan ei voi minua kuitenkaan vakuuttaa, ettei tämä poika minua tuntisi.»

»Kuullettekos nyt, mitä tuo mies puhuu?» hymyili Nancy. »Poika ja poika ja poika ja poika! Se on tyttö ettekö jo kuullut, tyttö — tyttö — tyttö.»

»No, no, tyttö sitten — tyttö on yhtä hyvä, ihan yhtä hyvä, olkoon vain tyttö», sanoi Pete päättävästi ja alistuvasti.

»Hän on pettynyt», sanoi Mummi. »Miesparka odotteli poikaa, eikös vain odotellutkin?»

Mutta sitä ajatusta vastaan nousi Pete koko voimallansa. »Poikaa? Ei ikinä! Ei, ei! Tyttöä, niin totta kuin elän. Minähän olen aivan hullaantunut tyttöihin, vai mitä, Kirry? Olen aina ollut ja nyt minä olen onneksi saanut niitä kaksi.»

Lapsi alkoi itkeä ja Mummi otti sen häneltä pois ja asetti sen polvillensa vatsalleen ja alkoi keinuttaa. »Herra varjele sitä ääntä, miltä sillä pojalla on!» sanoi Pete. »Hänestä tulee laivuri toden totta — satamamestari nyt kuitenkin.»

Lapsi nukahti ja Mummi pani sen tyynylle Katen viereen, kasvot äitiin päin.

»Vaiti kuin viilipytty nyt», sanoi Pete. »Katsokaapas, miten poika hymyilee unissansa. Mutta missäs ukko on? Onko hän nähnyt sitä? Meidän täytyy saada se sanomalehteen, Timesiin? Niin, tietysti Timesiin. Ja paikalliseen lehteen myöskin. »Herra kapteeni Peter Quilliamin rakastettu vaimo on saanut pojan — tytön, — tarkoitan. Ja ajatelkaahan, mitä ihmettelyä se herättää koko saarella — jokainen saa sen tietää. Sanomalehdet ovat kuin naiset — niillä on mainio taito levitellä salaisuuksia. Mitähän Philip sanoo? Mutta eikö teillä ole mitään suuhun pantavaa, Mummi? Rouvat tarvitsisivat vähän virkistystä, Nancy. Toden totta, tällaisessa tapauksessa on tämmöinen talo mainio olemassa. Mitä kello oli? Odottakaa, älkää sanoko! Se tapahtui kello viisi tänä aamuna, eikö totta? Tapahtuihan? Senhän minä hyvin tiesin. Vuoksi oli silloin korkeimmillansa — niin, poika kyllä menestyy maailmassa ja kuolee vasta päästyänsä aallon harjalle. Mistäkö minä tiesin, että lapsi oli syntynyt, hyvä rouva? No, mikään nyt ei ole sen helpompaa. Me annoimme veneitten kuljeksia valloillansa Cronk ny Irrey Lhaan lähettyvillä odotellessamme päivän sarastusta. Alkoi valjeta sen verran, että saattoi kätensä erottaa, rouva. Äkkiä minä kuulin lapsen itkua mereltä. 'Se on Earey Cushinin nimetön kakara', sanoi eräs pojista. 'Purjeet ylös', sanoin minä. Sitten me nostimme verkkomme veneisiin, ja kun me laskeuduimme polvillemme aamurukoukseen, kuten tavallista, rukoilin minä: 'Jumala siunatkoon minun vastasyntynyttä lastani', sanoin minä. 'Ja Jumala siunatkoon myöskin minun lapseni äitiä', sanoin minä, 'ja Jumala suojelkoon ja varjelkoon heitä aina ja valistakoon kasvonsa myöskin minulle.' Vuoteesta kuului hiljaista valitusta.

»Ilmaa, ilmaa, päästäkää raitista ilmaa! Avatkaa ovi», läähätti Kate.

»Huone alkaa käydä hänelle liian kuumaksi», sanoi Mummi.

»Tulkaa, tulkaa, täällä on yksi meistä liikaa», päätti Nancy. »Ulos täältä», ja hän ajoi Peten pois sänkykamarista lyöden esiliinaansa aivan kuin hänellä olisi ollut edessään lauma ankkoja.

Pete kääntyi ovessa ympäri ja katseensa sattui päällystakkiin, joka riippui naulassa.

»Jumala häntä siunatkoon», sanoi hän hiljaa. »Jumala siunatkoon ja palkitkoon häntä kaikesta siitä, mitä hän on saanut minun vuokseni kärsiä.»

Hän vei päällystakin huulillensa ja katosi huoneesta. Hetkistä myöhemmin hänen musta kiharatukkainen päänsä kurkisti oviaukosta sisään aivan kuin hän olisi ollut suuri keskenkasvuinen poika.

»Nancy», hän kuiskasi, »laita hiilihanko poikittain kehdon yli, ei ole hyvä kiusata tonttuja. Ja Mummi, älkää jättäkö pikkuista yksin, kun Nancy menee lypsämään lehmiä, sillä voisihan sattua, että keijukaiset vaihtaisivat lapsen.»

Kate oli kääntynyt seinään päin ja kuunteli kirvelevin sydämin hänen puhettansa. Kun Pete oli palannut alakertaan, tuli tohtori uudestansa.

»Hän ei voi oikein hyvin», sanoi tohtori. »Parasta on, ettei hän itse saa syöttää lasta. Viisainta on antaa lapselle pullo heti. Se on hyödyllisintä heille molemmille.»

Ja niin päätettiinkin, että Nancy seuraisi heitä hoitajattarena Jalavaharjuun. Rouva Gorry sai tulla siksi aikaa hänen sijallensa Sulbyyn.

Seuraavan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana koetti Kate kaikin voimin sulkea sydämensä lapselta. Mutta tämän ajan kuluttua, kun hän sattui jäämään lapsen kanssa yksin, hän alkoi laulaa sille vienolla, hellällä äänellä. Nancy, joka juuri silloin lakaisi keittiötä, pysähtyi luuta kädessä, ja Mummi istuessaan kapakkahuoneessa lopetti neulomisensa.

»Tuo nyt on jotakin», sanoi Nancy.

»Voi pikku Kirry raukkaani», sanoi Mummi. »Eihän ole ollenkaan ihme, että hän on unissaan vähän hourinut — eihän hän ole ollut terve yhtään ainutta päivää häittensä jälkeen.»

Yhdessä he hiipivät nämä oudot äänet kuullessansa portaita ylös ja tapasivat Peten, jota he hetki sitten olivat turhaan kaivanneet, istumassa Katen huoneen oven takana henkeä pidätellen kuuntelemassa.

»Vaiti», hän sanoi vähemmän kielellä kuin huulillansa, jotka hän puristi yhteen vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kuiskasi: »Hänen äänensä täyttää koko huoneen musiikilla, kuunnelkaa. Se kaikuu kuin keijujen soitto rantahietikolla. Ja pieni keijukainenhan se viekoitteleekin hänet laulamaan.»

Seuraavana päivänä tuli Philip, eikä Pete tullut toimeen, ennenkuin oli saanut hänet viedyksi ylös katsomaan lasta.

»Sehän on vain Phil», hän sanoi astuessaan ovesta sisään ja vetäen Philipiä jäljessään Katen huoneeseen, sillä se tuttavallisuus ja luottamus, jota suuri ilo joskus synnyttää, hävittää usein sopivaisuuden rajat. Kate ci katsahtanut vuoteestansa ja Philip koetti päästä pakoon niin pian kuin suinkin.

»Philipillä on jotakin kerrottavana itsestäänkin», sanoi Pete. »Huomisesta kuukauden päästä hänestä tehdään tuomari.»

Silloin katsoi Kate Philipiä suoraan silmiin ja tämän katseen edessä hän tunsi särkyvän sen sädekehän, minkä hänen menestyksensä oli hänen mielessään synnyttänyt. Hän hoippui alakertaan ja kiiruhti ulos talosta. Taas palasi vanha peloittava ajatus: »Hän rakastaa minua vielä», mutta miten erilaiselta se vaikuttikaan nyt, kun lapsi oli syntynyt. Kun hän katseli sen pieniä, kauniita kasvoja, valtasi uusi tunne hänen olentonsa. Katen lapsi — Katen — ja se voisi myöskin olla hänen. Eikö hän ollut ostanut maallista onneansa liian kalliista? Saattaisiko mikään maallinen ylennys olla Peten yksinkertaisen riemun arvoinen? Uuden päivän sarastus täyttää köyhänkin mielien kodin, kun hän ensi kerran tulee isäksi, ja hänellä on hetkisen salaperäinen aavistus siitä taivaallisesta riemusta, että uusi elämä on syntynyt, ja se on osa hänen omasta olemuksestansa.

Kolme viikkoa myöhemmin Pete ajoi vaimoineen kotiinsa Caesarin vaunuilla. Kaikki kävi samalla tavalla kuin silloin, jolloin hän ajoi vaimonsa kanssa kahden, ero oli vain siinä, että niissä saaleissa, joissa Kate silloin oli ollut, oli nyt lapsi, joka uinui unen helmoissa maitopullo vierellänsä. Oli ihana kevätaamu ja auringon säteet loistivat vihertävillä lehdillä ja kukat hohtivat kuin satumaailmassa. Pete oli iloinen ja vallaton kuin nuori poika ja vihelteli ja kujerteli koko matkan koettaen matkia lintujen laulua ja eläinten ääniä. Kun he tulivat Jalavaharjuun, nosti hän vaimonsa kärryistä alas varovasti ja hellästi, kuten hän käsitteli pienokaistansa. Hän oli voimakas ja toinen oli kevyt ja hän paremmin kantoi kuin talutti vaimonsa portaita ylös. Vastassa oli Nancy, joka otti lapsen äidin sylistä ja silloin Pete palasi takaisin hoitamaan hevostansa huudahtaen lähtiessänsä: »Se oli ainoa, mitä tässä talossa tarvittiin, rakas Nancy. Mitä on talo ilman lasta? Se on aivan kuin huone, jossa ei ole kelloa.»

»Kello, vieläkös mitä», sanoi Nancy, »kellot pysähtyvät, mutta tämä käy varmasti lakkaamatta kuten mylly.»

»Älkää nyt liioitelko, Nancy», huudahti Pete, mutta hän oli itsekin vallan suunniltansa ilosta.

Kate astui sisään. Tuli paloi arkihuoneen uunissa, liesiraudat hohtivat kuin lasi, fuksioita oli pistetty maljakkoihin — kaikki oli lämmintä, iloista ja kodikasta. Hän istahti ottamatta hattua päästänsä. »Miksi minä en voi olla tyyni ja onnellinen?» hän ajatteli. »Miksi minä en voi pakottaa itseäni rakastamaan ja unohtamaan?»

Mutta hän oli ihminen, joka taivaltaa erämaata meren pohjassa — ääretöntä, kuohuvaa Saharaa. Hänen yläpuolellansa oli koko elämä, siellä oli hänen rakkautensa ja onnensa ja kaikki; mitä oli hänen ympärillänsä, ne olivat vain aavemaisia varjoja, joita ne loivat.

VIX.

Kuta selvemmin Kate käsitti, että hän oli huonon naisen asemassa, sitä enemmän hän koetti ahkeroida tullaksensa hyväksi. Hän pakeni uskonnon turviin. Mutta hänen uskonnossaan ei ollut uskoa, ei luottamusta, ei lohtua, ei salaperäistä hartautta, vaan ainoastaan pelkoa, häpeää ja pakkoa. Hän antautui siihen siitä huolimatta kokonaan. Sunnuntai-aamuna hän meni kristilliseen kokoukseen, iltapäivällä kirkkoon, sunnuntai-iltaisin Wesleyn kappeliin, keskiviikkoiltana metodistien lähetystalolle. Tämä häälyväisyys ei miellyttänyt hänen isäänsä. Hän katseli häntä tutkivasti ja kysyi, oliko hän salaisuudessa rikkonut joitakin käskyjä. Kate kalpeni ja vastasi kieltäen.

Pete seurasi häntä, mihin ikinä hän menikin, ja kun uskovaisten kelvottomin aines näki tämän, seurasi se hänen mukanansa. He panettelivat kilvan toisiansa koettaessaan päästä käsiksi hänen rahakukkaroonsa. »Ette suinkaan te nyt voi ajatella liittyä noihin», sanoi muuan. »Ne kannattavat valintavapautta — ja sehän johtaa sielun suoranaiseen turmioon.» »Kunnioitettava ihminen ei toki voi yhtyä Cowleyn seurakuntaan», sanoi joku, »nehän kieltävät perisynnin, eivätkä siis ole hitaistakaan paremmat kuin paatuneet pakanat.»

Pete ymmärsi erinomaisesti heitä ja tiesi, mihin he pyrkivät.

»Te muistutatte minulle», sanoi hän, »kun te tuolla tavalla kerskutte opinkappaleistanne, kaffereita Kimberleyssä. Jos joku heistä sattui löytämään vanhan hatun, jonka joku valkoinen oli heittänyt menemään, he pimeän tullen sytyttivät suuren nuotion ja kokoontuivat tarkasti tutkimaan tuota merkillistä esinettä. He tunkeutuivat yhteen ahtaaseen piiriin, eikä heistä näkynyt muuta kuin hampaat ja silmät ja siinä oli kysymyksiä yhtä paljon kuin katkismuksessa. »Kuka löysi sen?» tiedustelee joku. »Mistä hän sen löysi?», utelee toinen. »Jos hän ei olisi löytänyt sitä, kuka muu sen sitten olisi löytänyt?» Sillä tavalla he saattoivat jatkaa kello kahteen aamulla, ja tuli sammui, mutta joukko istui yhä kiistellen ja kirkuen aivan kuin apinasakki pimeässä. Ja tuo kaikki tapahtui vanhan viheliäisen hatun vuoksi, jossa oli reikä, eikä ollut viiden pennin arvoinen.»

»Tuo on pakanallisuutta», huusivat he. »Mutta siitä huolimatta antanette toki leskille ja orvoille, sillä joka köyhää auttaa, se lainaa Herralle — te harjoitatte uskontoa toki sillä tavalla, vaikkette mitään usko.»

»Silloinhan me olemme kuitit», sanoi Pete, »sillä te uskotte, mutta ette elä uskonne mukaan.»

Mutta Caesar sai Peten huolimatta hänen epäilyksistänsä. Lähestyi jokavuotinen rukousjuhla. Kate lähti sinne ja Pete seurasi häntä, kuten uskollinen koira. Joukko kokoontui Sulbyn sillalla ja kulki kylän läpi harrasta herätyslaulua veisaten. He pysähtyivät Caesarin pellolle laaksossa — se oli sama pelto, jossa viime vuonna oli talkoita pidetty, ja Caesar nousi kärryihin, jotka oli viety sinne saarnatuoliksi. Sitten he taaskin lauloivat ja jakaantuivat pienempiin ryhmiin, jotka kokoontuivat eriksensä sinne tänne aivan kuin katajapensaat vuorenrinteellä. Jonkun ajan kuluttua he tulivat taaskin yhteen, veisasivat uuden virren ja kokoontuivat kärryjen ympärille kuuntelemaan Caesarin saarnaa.

Sen sisällyksenä oli velvoitus, että ihmisen tulee ahkeroida omistaakseen jalon ja puhtaan elämän. Näinä aikoina oli saarella hänen mielestänsä huonoja ihmisiä, jotka synnissään olivat onnellisia ja opettivat, ettei ollut hyvä viettää virheetöntä elämää, koska hyveiden harjoitus teki ylpeäksi ja ylpeys oli kuolemansynti. Oli toisia, jotka sanoivat, että koska ihmisen tulee katua omistaaksensa pelastuksen, täytyy tehdä syntiä, jota sitten katuisi. Nämä opit ovat perkeleestä — älkää kuunnelko niitä. Voisiko ihminen, joka uskossa on pelastunut, viettää hetkeäkään synnittömänä? Joissakin tapauksissa hän varmaankin voisi. Ehkäpä jonkun minuutin? Sen nyt kuitenkin. Kokonaisen tunnin? Ei siitäkään epäilystä. Silloinhan, jos ihminen voisi elää kokonaisen tunnin synniltä, hän voisi elää koko päivän, koko viikon, kuukauden, vuoden — niin koko elämänsä.

Päästyänsä näin pitkälle Caesar oli alkanut hikoilla ja siksi hän otti takin yltänsä, ripusti sen kärryjen pyörälle ja jatkoi paitasillaan. Älkää antako heidän vietellä teitänne. Ne ovat perkeleen juonia, mutta hänen lupauksiinsa ei ole luottamista. Vanha ihana sääntö on olemassa, että jos joku on tehnyt itsensä syypääksi lihalliseen syntiin, hänen pitää julkisesti kärsiä rangaistuksensa tässä maailmassa, etteivät hänen syntinsä olisi hänelle tuomioksi Herran suurena päivänä.

Caesar riisui myöskin liivinsä ja lopetti kiihkeästi vaatien kuulijoitansa tunnustamaan salaiset syntinsä. Jos puheitten arvo lasketaan vaikutusten mukaan, oli Caesarin puhe kaunopuheisuuden mestarinäyte. Kun hän alkoi, kuunteli hänen seurakuntansa henkeään pidättäen ja kuului ainoastaan yskähtelyä ja hiljaista tirskunaa, johon hänen vihamiehensä tekivät itsensä syypääksi, kierrellessään ympäri ja tehdessään pilaa tuosta lörppäkielestä, tekopyhästä kapakoitsijasta. Mutta hänen lopettaessaan kuului voimakkaita ihastuksen ja ylistyksen huudahduksia, samalla kuin hänen kuulijansa rukoilivat ääneen, huokailivat ja valittivat, syleillen toisiansa kiihkeästi kauhusta ja ihastuksesta.

Kun Caesarin ääni häipyi kuin kaukaisen meren loiskinta, hypähti joku nurmikolla seisoalleen ja alkoi rukoilla. Ja ennenkuin ensimmäinen rukoilija oli lopettanut oli toinen jo alkanut. Sillä aikaa olivat parannuksen etsijät alkaneet tunkea joukon läpi kärryjen luokse, jossa he itkien ja huokaillen vaipuivat polvillensa. Yksi niistä oli Kate ja kun hän asettui paikoillensa, pysyi Pete lakkaamatta hänen rinnallansa. Ankara väristys kävi samalla Katen lävitse ja hänen katseensa oli painunut maahan. Pete tarttui hänen käteensä ja tuntiessaan sen vapisevan, hänenkin silmänsä täyttyivät kyynelillä. Caesar kumartui heidän ylitsensä kiiluvin silmin ja hehkuvin kasvoin. Kun rukousten välistä tuli hetkisen hiljaisuus, hän alkoi voimiensa takaa vetää virttä. Juhlakansa liittyi häneen toisessa tahdissa ja parannuksentekijäin valitukset häipyivät kirkuvaan säveltulvaan:

»Ann' anteeks', sitä anelen Mun monet riettaat rikoksen! Kuin nyt, ain' elinkautenan' Sä olet Isän' Jumalan'.»

Kate nyyhkytti ääneen — hän oli kuin peräsimetön alus, inhimillisten intohimojen ajeltavana, ja ne polttivat kuin tuli hänen olentoansa.

Kun katumuksen tekijät hieman tyyntyivät, he nousivat yksitellen tunnustamaan, miten kauheasti saatanan viekkaus oli heitä pettänyt ja miten ihanalta tuntui omistaa pelastus. Lopuksi Caesar käytti hetkeä hyväksensä ja sanoi: »Ja nyt, veli Quilliam, tunnustapas sinäkin syntisi.»

Pete nousi Katen sivulta, silmänsä täynnä kyyneliä ja riemukkaat huudot tervehtivät häntä, mutta niillä oli enimmäkseen maallinen sointu. »Ole hyvällä mielellä, Pete, ei ole mitään hätää.»

»Minulla ei ole paljoa kerrottavaa», sanoi Pete. »Minun uskonnollinen kokemukseni supistuu yhteen ainoaan tapaukseen ja sekin oli uskosta luopuminen. Ennen kuin minä olin ansainnut edes sen verran, että saatoin matkustaa sisämaahan, minä työskentelin jonkun aikaa Kapkaupungissa laivamiehenä. Minun herrani ja mestarini oli muuan vanha hurskas hollantilainen, jota kutsuttiin nimellä Jan. Eräänä lauantai-iltana oli muuan suuri laiva pudottanut ankkurinsa ja sunnuntaiaamuna luvattiin neljäkymmentä puntaa sille, joka sen löytäisi. Kaikki laivaväki lähti sitä haraamaan, paitsi Jan. 'Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän', sanoi hän, 'mutta seitsemäntenä on sabbatti.'»

Peten esityksen katkaisivat riemukkaat kiitos- ja ylistyshuudot.

»Koko päivän hän näki veneitten kulkevan edestakaisin lahdessa, mutta lopuksi hän päästäksensä näkemästä tuota kiusausta, vetäytyi makuuhuoneeseensa, asetti verhot ikkunaan, lankesi polvillensa ja kiemurteli kuin hullu. Sälöin oli kuin ääni taivaasta olisi sanonut hänelle: »Nyt on Herran päivä, Jannie, ne eivät ansaitse shillinkiäkään. Eivätkä ne ansainneetkaan, mutta kun Janin kello näytti kaksitoista yöllä, me kiidimme molemmat ulos aivan kuin raketit. No niin, me olimme tuskin kymmenen minuuttia olleet järvellä, ennenkuin ankkuri tarttui meidän haraamme.»

Kuului korvia vihlova huuto: »Herra olkoon kiitelty ja ylistetty!»

»Jan huusi: 'Herra johti meidän veneemme juuri sille paikalle ja me laskimme haran yhtä varmasti kuin asetetaan kansi teekannulle!'»

Kuulijat huusivat voimansa takaa halleluja.

»Mutta kun me tulimme maalle, mc huomasimme, että Janin kello oli kaksikymmentä minuuttia edellä ja siihen loppui koko sen vanhan miehen usko.»

Sinä päivänä puhuttiin kaikkialla, että Pete ja Kate olivat kääntyneet. Heidän nimensä merkittiin uskovaisten luetteloon ja he saivat neljännesvuosi-pilettinsä.

X.

Seuraavana aamuna Kate meni kirkkoon kirkkoonotettavaksi. Hänen emännän velvollisuutensa olivat näihin aikoihin menettäneet kaiken viehätyksensä, ja hän jätti Nancyn valmistamaan päivällistä. Pete oli tarjoutunut pitämään huolta lapsosesta. Sen hän alkoi siten, että hän heittäytyi mukavasti nojatuoliin kehdon ääreen ja vedellen ankarasti savuja tuijotteli lasta kasvoihin, kunnes se heräsi. Sitten hän keinutteli sitä, penkoen muististansa esille kaikki hiljaiset kehtolaulut ja vuoroin tupakoi ja vuoroin lauloi.

»On sammakon retki nyt kosimaan, Kittynen tuo, Kittynen tuo — puh, puh — Mutt' kosija saa rukkaset kerrassaan, Kittynen tuo ja Pet!» — puh, puh, puh —

Aurinko paistoi ovesta sisään ja miehen varjo lankesi kehdolle. Tulija oli Philip. Pete asetti suunsa suppuun sanoaksensa »vaiti» ja Philip istui hiljaa, kun Pete tupakoi ja lauloi.

»Mutt' rouva rotan mies kun palajaa, Kittynen tuo, Kittynen tuo, Hän vieraista tietoa halajaa, Kittynen ja Pet!» — puh, puh —

Pete oli ehtinyt laulun puoleen, kun hiljainen kitinä kehdossa lakkasi ja muuttui tasaiseksi hengitykseksi.

»Vihdoinkin nukahti, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete. »Mitäs sinulle kuuluu, Philip? Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?»

Philip istui pää käsien nojassa ja tuijotteli tuleen kuulematta, mitä hän sanoi.

»Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?» kysyi Pete taas.

»Siitähän minä juuri tulin puhumaan», selitti Philip. »Kirjelmä on kyllä ollut aikaa sitten valmis, mutta surukseni minun täytyy sanoa, että sen vaikutus on ollut sangen huono. Se on vain tuonut päivänvaloon sen surullisen tosiasian, että Man-saaren kalastajat eivät maksa satamaveroa.»

»Ja siinä he tekevät aivan oikein», kimmastui Pete. »Satamat ovat meidän isäimme satamia ja ne ovat olleet vapaat jo neljäkymmentä vuotta.»

»Siitä huolimatta», sanoi Philip, »tullaan verot nyt vaatimaan. Kuvernööri on antanut siitä määräyksensä.»

»Silloin me nousemme sitä vastaan — jokainen kalastaja tällä saarella», kiivasteli Pete. »Ja kun sinusta tulee tuomari, sinä ajat meidän asiaamme Tynwaldissa.».

»Pidä varasi, Pete, pidä varasi», sanoi Philip.

Silloin tuli Kate kotiin kirkosta, ja Pete lausui hänet riemuhuudolla tervetulleeksi. Philip nousi ja kumarsi äänettömästi. Viikon kestävät rukoukset olivat painaneet jälkensä Katen kasvoihin, mutta ne eivät olleet antaneet hänelle lohtua. Uskonnosta hän oli luullut löytävänsä lievitystä tuskallensa, mutta jokainen uusi hartaushetki tuntui repivän auki vertavuotavat haavat, niin että hän oli menehtyä.

Hän riisui takin yltänsä ja astui kätkyen luokse. Lapsi nukkui rauhallisesti, mutta hän kuvitteli, että pienokainen oli sairas. Hänen omat kätensä olivat kylmät ja kosteat, ja kun hän asetti ne pienokaisen otsalle, tuntui hänestä, että se oli kuumeinen. Pian hänen kätensä tulivat lämpimiksi ja kuiviksi ja kun hän silloin asetti ne lapsen otsalle, tuntui se hänestä hikiseltä.

»Minä olen varma, että hän on sairas», hän sanoi.

»Eikö mitä, lemmittyni», lohdutteli Pete, »se ei ole kipeämpi kuin minäkään.»

Kuitenkin haihduttaaksensa hänen pelkoansa Pete meni noutamaan tohtoria. Mutta tohtori oli maalla sairaan luona eikä voinut saapua ennenkuin muutaman tunnin kuluttua. Katen pelko yltyi. Joka kerta kun hän katsahti lapseen, näytti siinä ilmenevän samat sairauden merkit kuin hänessä itsessäänkin.

»Lapseni on kuolemaisillaan — siitä olen aivan varma», hän valitti.

»Turhia juttelet, rakas ystävä», sanoi Pete. »Tuskin tuntia on siitä kulunut, kun se katseli minua kirkkaasti kuin orava.»

Äkkiä yllätti Katen uusi kauhea ajatus ja hän huudahti: »Lapseni kuolee kastamattomana.»

»No, se asia on pian autettu, rakas ystävä», päätti Pete. »Minä noudan pastorin heti paikalla.» Ja hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos.

Suoraa päätä hän meni pastori Quigginin luo ja tämä lupasi heti paikalla saapua. Sitten hän kiiruhti Sulbyyn kutsumaan Caesaria ja Mummia ja muutamia muita vieraita, sillä lapsen puolesta ei hän ollut ollenkaan hädissänsä, mutta hän toivoi kuitenkin, että Katen surumielisyys haihtuisi iloisen ristiäisjuhlan humussa.

Sillä aikaa olivat Philip ja Kate yksinänsä pienokaisen kanssa, ainoastaan Nancy sipsutti kevein askelin silloin tällöin keittiön ja arkihuoneen väliä. Kate oli levoton ja näytti kiihkeästi odottavan helkähdellen kuullessansa pienimmänkin äänen taikka askeleen. Philip saattoi huomata, että hän oli valvonut öitä ja että hänen sielussaan paloi kuluttava tuli.

Vaikka Philip kuinka koetti selittää tuon heikkouden johtuvan siitä, että hän äskettäin oli tullut äidiksi, hän ei kuitenkaan voinut olla tulematta aina vanhaan, häntä imartelevaan päätelmään. Kate sai nyt maksaa siitä, että hän oli mennyt naimisiin väärän miehen kanssa. Ja kaikki oli hänen oma syynsä. Kuinka suurta pakotusta olikaan harjoitettu, hänen olisi pitänyt kuitenkin vastustaa sitä. Ihminen ei voinut elämässä joutua niin vaikeaan asemaan, ettei hän siitä saattaisi pelastua. Eikö hän, Philip, ollut pelastunut jokseenkin samanlaisesta asemasta, missä Kate nyt oli? Merkillinen ylpeys valtasi hänen mielensä ajatellessaan omaa käytöstänsä ja kelvollisuuttansa silloinkin, kun hän näki Katen kauhean tuskan.

Mutta hellyys hänen sielussansa taisteli tätä omahyväisyyttä vastaan. Hän katsoi Katen kärsineitä kasvoja ja ylpeys ja voima tuntui hänestä häviävän. Kun Kate katsahti häntä silmiin, hellyys ja osanotto valtasi kokonansa hänen mielensä. Kerran tai pari, näytti Kate tahtovan sanoa jotakin, mutta hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, eikä Philipkään puhunut paljoa. Philip sai käyttää kaiken itsehillitsemiskykynsä, niin mielellänsä hän olisi ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, vuodattanut kyyneleensä hänen kyyneliinsä, kertonut hänelle, että oli viettänyt kuusi kuukautta turhaan koettaessaan karkoittaa hänet sydämestänsä. Hän olisi tahtonut kuiskia hänelle niistä ilottomista päivistä ja unettomista öistä, jotka hän oli viettänyt kuiskaillen hänen nimeänsä. Mutta ei! Hänen tuli olla vahvempi. Vielä ei ollut liian myöhä kulkea kunnian tietä. Hän ei enää tahtonut sotkea miehen ja vaimon väliä.

Pete palasi tuoden tulessansa Mummin ja Caesarin. Kirkkoherra saapui sangen pian tämän jälkeen. Kate istui lapsi sylissänsä ja suojeli sitä kuin lintu poikasiansa.

Lapsi nukkui yhä terveyden ja viattomuuden rauhallista unia, mutta äidin silmät olivat villit ja levottomat.

»Minun oma lapsirukkani», sanoi Mummi ja suuteli tytärtänsä. Kate ei vastannut. Nancy Joen silmät kävivät punaisiksi ja hän alkoi niiskuttaa nenäänsä.

»Tässä on pastori, Kitty-kulta», kuiskasi Pete ja Kate nousi seisoallensa. Kaikki toisetkin nousivat paikoiltansa ja asettuivat puoliympyrään takan ääreen. Ilta alkoi hämärtää ja tulen liekki leikitteli heidän kasvoillansa.

»Ovatko kummit saapuvilla?», kysyi pastori.

»Kummit ovat herra Christian, Nancy ja Mummi, herra pastori.»

Nancy otti lapsen Katen sylistä ja kastetoimitus alkoi tuolla mahtipontisella lauseella: »Rakkaat ystävät. Koska kaikki ihmiset ovat synnissä siinneet ja syntyneet — —»

Pastori pysähtyi. Kate oli horjahtanut ja oli melkein kaatua Pete kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä, ja toimitus jatkui.

Äkkiä pastori kääntyi Philipiin ja virkkoi hiljaisella äänellä: »Sinä lapsen kummi. Luovutko lapsen puolesta pois perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, tämän maailman turhuudesta ja kunniasta ja kaikesta, mikä maailmassa on, kuin on lihan himo ja elämiin koreus, niin ettet niitä noudata etkä näiden anna sinuas turmioon viedä?»

Ja Philip vastasi hiljaa, mutta varmasti: »Minä luovun niistä kaikista.»

Kirkkoherra otti lapsen Nancyltä. »Mikä on lapsen nimi?»

Nancy katsahti Kateen, mutta Kate hengitti kiihkeästi eikä virkkanut sanaakaan.

»Kate», kuiskasi Pete. »Tietysti Kate.»

»Katherine», sanoi Nancy ja sen nimen lapsi kasteessa sai.

Tohtori Mylechreest tuli sisään juuri kun toimitus loppui. Mummi vei pikku Katherinen hänelle ja hän tutki tarkasti sitä.

»Ei lasta mikään vaivaa», hän sanoi.

»Tiesinhän minä sen», huudahti Pete.

»Mutta ehkäpä äiti on hieman heikko ja hermostunut», tohtori lisäsi hiljaa.

»Luonnollisesti hän on, tyttöraukka», myönsi Pete.

»Hänen pitäisi saada enemmän seuraa», sanoi tohtori.

»Sitä hän kyllä saa», lupasi Pete.

»Jos se ei auta, lähettäkää hänet pois joksikin aikaa.»

»Se kyllä helposti käy päinsä.»

»Uusi ympäristö, uudet ihmiset; lähettäkää hänet pois koko tältä saarelta.»

»Sen minä kyllä lupaan.»

»Hän tulee takaisin aivan toisena ihmisenä.»

»Minä tyydyn kyllä häneen, jos hän tulee entisenlaisena takaisin», sanoi Pete, ja toisten nauraessa hän heitti oven auki ja huudahti: »Tulkaa sisään!» ja puoli tusinaa miehiä, jotka olivat odottaneet ulkona, ilmestyi arkihuoneeseen. He näyttivät olevan hämillään jouduttuaan näin hienoon seuraan.

»Tuopas meille jotakin, jolla saamme kastella kieltämme, Nancy», kehoitti Pete. »Älkää harjoittako kuitenkaan liian kiihoittavaa peliä», sanoi tohtori ja lausuttuaan tämän viisaan varoituksen hän lähti tiehensä. Pastori seurasi häntä. Philip oli livahtanut ulos ennen muita kenenkään huomaamalta. Mummi vei pienen Katherinen keittiöön ja pesi sitä takan ääressä. Kate oli painautunut tyynyille nojatuoliin muutamaan nurkkaan. Nancy toi olutta ja Pete huudahti ihastuksesta. Caesar näytti levottomalta ja nousi mennäksensä.

»Olut on kotoisin teidän omasta kellaristanne», selitti Pete; »pysähtykää ja maistakaa sitä.»

Mutta Caesar ei voinut jäädä, hänestä ei sellainen ollut sopivaa.

»Ei teillä joka päivä ole tyttärentyttären ristiäisiä», sanoi Pete. »Syökää ja juokaa, hyvä herra, niin kauan kuin elätte, kuolema tulee kyllä aikanansa.»

Caesar katosi, mutta toiset ottivat vaarin Peten neuvosta ja aikoivat nauttia elämästä.

»Viimeiset ristiäiset, joissa minä olen ollut mukana, olivat eilen», sanoi lukkari John. »Se oli Christin Killipsin pienokainen, joka oli syntynyt ennen vihkimistä, mutta siitä huolimatta otti lapsi vettä päähänsä niinkuin muutkin lapset.»

»Viimeiset ristiäiset, missä minä olen ollut, olivat minun omani», sanoi Musta Tom. »Silloin minusta tehtiin perijä, mutta vielä en ole perinyt äyriäkään.»

»Se on kyllä totta», sanoi muuan käheä ääni takaportailta.

»No ja viimeiset ristiäiset, missä minä olin mukana, olivat Kimberleyssä», kertoi Pete, »ja sinä päivänä olin itse pappina. Pastori Pete, siinä sen kuulette. Ja mieskummi ja naiskummi samalla kertaa ja lapsi myöskin oli Peter Quilliam. No, no, ei se ole ollenkaan naurun asia. Työryhmien ympärillä siellä roikkui aina kaiken näköisiä naisia poikain lumpussa kuin takkiaiset. Likaisia ryysymaijoja ne tavallisesti ovat, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Joku niistä oli saanut pienokaisen ja kun äiti oli kuolemaisillansa, ei hän voinut saada lepoa, ennenkuin lapsi oli saanut kasteen. Pappia ei ollut viittäkymmentä penikulmaa lähempänä ja sitäpaitsi oli yö ja eukko makasi nuotion ääressä ja näytti olevan aivan loppumaisiinsa. »Mitä on tehtävä?» sanoivat miehet. »Minä teen sen», sanoin minä ja minä tein sen. Joku pojista sieppasi ruokakupin, jolla haki vettä joesta ja minä pistin käteni siihen. »Mikä on lapsen nimi?» kysyin minä, mutta eukkoparka oli melkein tajutonna, eikä voinut puhua. Silloin minä annoin lapselle oman nimeni, vaikka en tiennyt, oliko äiti kala vai lintu, ja suuret pojat, jotka seisoivat siinä ympärillä paljain päin, alkoivat itkeä kuin pienet lapset. »Minä kastan sinut, Peter Quilliam, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, amen.» Ja sitten se tyttö kuoli onnellisena ja tyytyväisenä ja miksi hän ei olisi kuollut? Sanat olivat samat, vesi oli sama ja ellei käsi nyt ollut aivan yhtä puhdas kuin tavallisesti, ehkä hän tuolla ylhäällä ei kiinnitä asiaan niin suurta huomiota.»

Hehkuvin kasvoin nousi Kate tuoliltansa. Huoneessa oli hänelle liian ahdasta. Pete auttoi hänet saliin, jossa paloi iloinen valkea, laittoi hänelle tyynyjen varaan mukavan paikan ja palasi sitten vieraittensa luokse. Sillä aikaa oli joukko lisääntynyt ja nyt siellä oli vaimoja ja tyttöjä vieraina. He alkoivat laulaa ja leikkiä ja lopuksi tanssia.

Kate kuuli sen. Vaikka ovi oli suljettu arkihuoneen ja salin välillä, kuului tuo ilo kuitenkin hänen korviinsa. Silloin tällöin pisti Pete päänsä ovesta sisään, nauroi iloisesti ja oli kuiskaamaan, vaikka huusi niin kovasti, että kaikki kuulivat: »Kuuletkos sitä, Kate, sehän on suurenmoista!»

Vihdoin tuli myöskin Philip, hattu toisessa kädessä ja hieno pahvilaatikko toisessa. »Kumminlahja pikku Katherinelle», hän sanoi.

Kate avasi sen ja otti sieltä sievän lasten hatun, punaista samettia.

»Te olette liian hyvä», sanoi hän hajamielisesti.

»Älkää puhuko hyvyydestä», vastasi Philip ja kääntyi mennäksensä.

»Odottakaa», sammalsi Kate, »minulla on jotakin sanottavaa teille. Sulkekaa ovi.»

XI.

Philip kalpeni. »Mitä se on?» hän kysyi.

Kate koetti puhua, mutta aluksi hän ei saanut sanaa suustansa.

»Oletteko te onneton, Kate?» sammalsi Philip.

»Ettekö sitä voi nähdä?» vastasi Kate.

Philip istuutui takan ääreen ja painoi kasvonsa käsiinsä. »Kyllä. Me olemme molemmat kärsineet», hän sanoi synkästi.

»Miksi te annoitte minun mennä naimisiin hänen kanssaan?»

Philip kohotti päätänsä. »Kuinka minä olisin voinut estää sen?»

»Kuinka? Kysytkö sinä minulta, kuinka?»

Katen äänessä soi jonkinlainen katkeruus, mutta Philip vastasi tyynesti.

»Minä koetin, Kate, mutta minä en voinut tehdä mitään. Sinähän näytit päättäneen asian niin järkähtämättömästi. Mitä enemmän minä koetin viivytellä ja keksiä esteitä saadakseni vihkimisen lykätyksi, sitä enemmän sinä kiirehdit. Sitten minä ajattelin itsekseni että ehkä se niin on kuitenkin parasta. Hän koettaa unohtaa, antaa anteeksi ja alkaa elämänsä alusta. Mitä oikeutta minulla on astua hänen tiellensä? Enkö ole kylliksi nyt jo rikkonut häntä vastaan? Hyvä mies tarjoaa hänelle rakkautensa ja hän ottaa sen vastaan. Antaa hänen tehdä niin, jos hän voi, Jumala häntä auttakoon. Minä saatan joutua kärsimään, mutta enhän ole hänelle enää mitään. Saan käydä omaa tietäni.»

Kate nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä. »Oh, en voi kestää tätä kauemmin», hän huokasi.

Philip nousi hitaasti seisoallensa. »Jos läsnäoloni kiusaa sinua, Kate, niin lähden heti tieheni. Tämä on ollut minulle ainoastaan tuskallista huvia, mutta minun on ollut pakko tulla teille. Itse voit todistaa, etten ole omasta halustani tullut, Kate. Mutta en tahdo kiusata sinua. Minä menen tieheni enkä milloinkaan enää palaa.»

Kate kohotti kasvonsa ja sanoi kiihkeästi kuiskutan: »Vie minut mukanasi.»

Philip pudisti päätänsä. »Se on mahdotonta, Kate. Sinä olet nyt naimisissa. Sinun miehesi rakastaa sinua suuresti. Hän on parempi mies kuin minä — tuhat, tuhat kertaa parempi.»

»Luuletko sinä, etten minä tiedä, minkälainen hän on?» kuohahti Kate heittäytyen taitaisin tuolillensa. »Sentähden juuri en voikaan elää hänen kanssansa. Se tappaa minut. Minä sanon sinulle, että en voi kestää tätä», huudahti Kate nousten seisoallensa. »Rakastaa minua! Enkö minä ole koettanut pakottaa itseäni rakastamaan häntä, enkö ole koettanut olla hyvä vaimo? Minä en voi — en voi. Hänen jokainen sanansa kiduttaa minua. Kaikki mitä tapahtuu käy läpi luiden ja ytimien. En voi elää tässä talossa. Seinät puristavat minua, katto putoaa päälleni ja ilma tukahduttaa. Minä sanon sinulle, että kuolen, ellet ota minua pois täältä. Ota minut mukaasi, ota minut!»

Hän tarttui rukoillen Philipin käsivarteen, mutta Philip painoi vain päänsä käsiinsä virkkaen käheällä tukahtuneella äänellä: »Vaiti, Kate, vaiti. En tahdo enkä voi, sinä olet hullu ajatellessasi sellaista.»

Kate lyyhähti takaisin tuolillensa ollen tukehtua hillittömästä itkusta. Tanssin ääni kuului arkihuoneesta ja sitä säestivät riemukkaat huudahdukset, mutta ylinnä kuului Peten ääni:

»Iske sä kantasi lattiaan että palkit ne allasi notkuu.»

»Niin, minä olen hullu tai pian minä tulen hulluksi», sanoi Kate viiltävällä tuskalla. »Minä ajattelin sitä, kun tänä aamuna menin sillan yli kirkkoon. 'Tämä loppuisi pian tuolla', ajattelin. 'Ei enää tuskaa, ei unia, ei heräämistä yöllä, jolloin täytyy kuulla toisen hengitystä vierellänsä, eikä tuo ääni pimeässä' — —»

»Kate, mitä ihmeitä sinä puhut?» keskeytti Philip.

»Oh, sinä et saa ajatella, että olen huono nainen, kun rukoilen sinua viemään minut pois minun mieheni luota. Jos sellainen olisin, ehkä voisin uhmata ja olla täällä ja valehdella, että olen unohtanut; monet naiset niin tekevät, sanotaan. Enkä minä pelkää sitäkään, että hän milloinkaan pääsisi siitä selville, minun tarvitsee vain sulkea huuleni, eikä hän koskaan siitä tiedä. Mutta minä tiedän, Philip Christian», sanoi Kate katsahtaen päättävästi häntä silmiin, kun hän kohotti katseensa.

Hänen nuhteensa tuottivat Philipille tuskaa vähemmän kuin hänen surullinen valituksensa ja taas hän alkoi itkeä katkerasti. »Oh, miksi Jumala ei anna minun kuolla! Minä luulin, että hän kutsuisi minut pois silloin, kun lapsi syntyi, mutta ei, ja sitten — olenko minä sittenkään huono nainen? — minä rukoilin, että hän ottaisi pois edes viattoman lapseni.» Nyt hän pyyhkäisi kyyneleet silmistänsä suuttuneena itsellensä heikkoutensa vuoksi ja sanoi: »Minä en ole huono nainen, Philip Christian; ja sen vuoksi en voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. On jotakin, jota sinä et ole koskaan tullut ajatelleeksi, enkä minä koskaan ole sinulle sanonut; mutta minun täytyy se sanoa nyt, sillä en voi säilyttää tätä salaisuuttani kauemmin.»

Philip kohotti päänsä ja hänen korvissansa suhisivat äänet, niinkuin kaukaisten siipien suhina pimeässä.

»Salaisuuttasi, Kate?»

»Kuinka onnellinen minä olinkaan!» vastasi Kate. »Ehkä minua voidaan moittia — mutta minä rakastin sinua niin ja pelkäsin niin kauheasti, että menettäisin sinut. Ehkä sinä ajattelit, että kaikki, mitä meidän välillämme on tapahtunut, voi unohtua ajan kuluessa. Mutta on käynytkin aivan toisin. Ja niin kauan kuin minä elän ja niin kauan kuin lapsi elää — —»

Hänen äänensä värisi kuin pingoitettu jänne ja hän vaikeni. Philip nousi seisoallensa.

»Lapsi, Kate? Mitä sinä tarkoitat puhuessasi lapsesta?»

Kate ei heti vastannut, mutta sitten hän painoi päänsä alas ja mutisi: »Enkö sanonut sinulle, että oli jotakin, jota et sinä koskaan ollut tullut ajatelleeksi?»

»Ja sitäkö se on?» kuiskasi Philip tuskaisesti.

»Sitä.»

»Oletko aivan varma? Ethän vain petä itseäsi? Eikö se ole vain kiihtymyksen synnyttämä otaksuma?»

»Ei.»

»Sinä tarkoitat, että lapsi — —»

»Niin.»

Hänen kysymyksensä olivat tulleet lyhyinä kuohahduksina niinkuin syöksähtelevät aallot rannan kallioihin myrskyn kohotessa; vastaukset paukahtelivat kuin hätälaukaukset yli myrskyn pauhun. Syntyi äänettömyys ja selvänä kaikui Peten ääni toisesta huoneesta. Hän veti vanhaa, tunnettua kansanlaulua:

»Käyn luostarin puistoon ruususten luo ja poimin sulokukat sen.»

Silloin saapui Nancy sisään raahaten hiilisäiliötä mukanansa. »Nyt pienokainen nukkuu», hän virkkoi laskeutuen polvillensa takan eteen. Hän oli jättänyt oven auki ja yhä selvemmin jyrisi Peten ääni:

»Ol' kaikista herttaisin Nancynen tuo Häntä konsana unhoita en.»

»Mummi kylvetti sen ja nyt se tuutuu kuin pieni enkeli kehdossansa», lisäsi Nancy. »Ja, 'Herra hyvästi siunatkoon', sanoin minä Mummille, 'eikös se ole nukkuessaan aivan kuin ilmetty isänsä.'»

Nancy harjasi lieden ristikon ja lähti huoneesta. Kun hän sulki oven, häipyi Peten ääni epäselvemmäksi.

Philipin huulet vapisivat, hänen katseensa harhaili pitkin lattiaa ja hän yritti puhua, mutta ei voinut. Sinä hetkenä oli koko hänen varma itseluottamuksensa kadonnut. Kunnia, jonka hän oli asettanut suojavarustukseksensa, oli riistetty häneltä. Mielettömästi hän oli pitänyt luontoa leikkikalunansa. Hän oli unohtanut, että synnillä on seurauksensa. Luonto ei kuitenkaan unohtanut. Se piti kaikki tarkasti muistossansa. Hän oli uskotellut itsellensä olevansa siveellinen ihminen, vapaa mies; mutta luonnolla oli ankarammat siveyden lait; se oli sitonut hänet menneisiin tapahtumiin, se vaati häntä tilille oman itsensä kanssa.

Hän istui yhä takan ääressä pää painuksissa. »Tiesitkö tämän, ennenkuin menit naimisiin?» hän kysyi kohottamatta silmiään maasta.

»Enkö ollut rikkonut häntä vastaan kylliksi ilman sitäkin?» vastasi Kate.

»Mutta ajattelitko, että sellainen mahdollisuus saattoi olla olemassa?»

»Ja vaikka ajattelinkin, mitä sitten?»

»Jos olisit sanonut sen minulle, Kate, ei mikään eikä kukaan olisi voinut tunkeutua meidän väliimme — ei», sanoi Philip päättävällä äänellä, »ei Pete eikä koko maailma.»

»Ja eikö sinun velvollisuutesi ollut ajatella sitä? Minunko tuli saapua sinun luoksesi ja sanoa: 'Philip, jotakin voi tapahtua, minua peloittaa.'»

Tämäkö oli se pakko, joka oli ajanut hänet avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei rakastanut? Oliko se vain kiihtynyttä luulottelua? Saattoiko hän olla aivan varma? Missään tapauksessa ei olisi luullut hänen voivan selvitellä itselleen näitä kauheita ajatuksia ja kuitenkin elävän yhdessä miehensä kanssa.

»Olet oikeassa», sanoi Philip päänsä yhä painuksissa. »Sinä et voi kauemmin asua täällä. Tämän valheellisen elämän täytyy loppua.»

»Silloinhan sinä otat minut täältä pois, Philip?»

»Minun täytyy — Jumala minulle anteeksi suokoon − minun täytyy. Minä ajattelin, että se olisi synti. Mutta siitä on jo kauan. Se on oleva rangaistus. Jos olisin tiennyt ennen — ja minä olen tullut tänne uudestaan ja uudestaan — nähnyt hänen onnensa — jos olisin voinut edes aavistaa sitä — ja nyt vain tunti sitten — lupaus kastetilaisuudessa — oi, Jumala!»

Katen kyyneleet vuotivat taaskin, mutta jonkinlainen tyyneys oli nyt vallannut hänen olentonsa.

»Anna minulle anteeksi», hän kuiskasi. »Minä koetin säilyttää sitä omana salaisuutenani — —»

»Sitä sinä et voinut tehdä; sinun ei olisi pitänyt salata sitä näin kauan. Jumalan sormen, joka poltti sinua, olisi pitänyt pakottaa sinua tunnustamaan se.»

Philip puhui vakavasti moittien ja se tuotti Katelle tuskaa, mutta siitä huolimatta salainen riemu käsitti hänen olentonsa.

»Minä johdan sinut turmioon Philip», hän huokasi kumartuen hänen puoleensa.

»Me ajelehdimme molemmat turmiotamme kohden, Katherine», vastasi Philip käheästi. Hän oli kuin peräsimetön pursi, joka ilman ankkuria ja vuotavana tuulen vauhdilla syöksyi perikatoonsa.

»Minä en voi tarjota sinulle mitään, Kate, en mitään muuta kuin pimeän piilopaikan, valottoman elämän. Jos tulet minun luokseni, vaihdat miehen, joka jumaloi sinua, mieheen, johon et ikinä voi yhdistyä. Arvossa pidetty elämäsi hyvän ja kunnioitetun miehen rinnalla muuttuu kurjuudeksi, joka on täynnä nöyryytystä ja häpeää. Mutta kuinka voisi nyt enää toisinkaan olla? Katumus on liian myöhä — liian myöhä!»

»Älä sitä ajattele, Philip. Jos sinä rakastat minua, ei mikään tuota minulle häpeää eikä nöyryytystä. Minä lemmin sinua, armas, enkä voi muuta kuin rakastaa sinua. Rakasta minua pikkuisen, Philip, vain pikkuruikkuisen, rakkahin, enkä muusta välitä — ei, en välitä tulkoonpa muuten mitä tahansa.»

Hänen kiihkeä antaumuksensa karkoitti kaikki arvelut. Philip tunsi kurkkuansa ahdistavan ja hänen silmänsä kostuivat. Kate laski kätensä hellästi hänen olallensa.

»Minä seuraan sinua, mihin ikinä menetkin», hän kuiskasi. »Sinä olet oikea mieheni, Philip, ja olet aina ollut. Me rakastamme toisiamme ja se korvaa meille kaiken muun. Ei löydy mitään, mitä en tekisi saadakseni sinut unohtamaan. Jos sinun täytyy matkustaa pois — kauas pois — ei väliä minne — minä seuraan sinua — ja lapsi myöskin ja jos meidän täytyy elää köyhyydessä, minä teen työtä sinun kanssasi.»

Mutta Philip ei näyttänyt kuulevan, mitä hän sanoi istuessaan siinä kasvot käsiin haudattuina takan edessä. Syntyneen hiljaisuuden läpi kaikui Peten raju ääni seinän takaa:

»Eikä tää tyttö sorea koskaan miestä ota, Kun impenä ikänsä vaeltaa, ei uhkaa otoinen sota.»

Vaistomaisesti heidän kätensä yhtyivät.

»Se murtaa hänen sydämensä», kuiskasi Philip.

Mutta Kate puristi lujemmin hänen kättänsä ja painautui lähemmä. He olivat kuin kaksi syyllistä olentoa, jotka polvistuneina alttarin eteen kuuntelevat tornin kellojen iloisia kaikua, kun se julistaa rauhaa maailmalle.

Nyt lensi ovi auki ja Pete hyökkäsi sisään ja hänen vartalonsa hytkähteli iloisesta naurusta.

»Luulitkos, että siellä oli maanjäristys, Philip», hän huudahti, »tai leppäkerttu, joka oli saanut hieman päähänsä, vai? Oh, minä vanha runtti, sinä olet kovin ystävällinen istuessasi takan ääressä kuin vanha vaari ja pitäessäsi vaimoparalle seuraa, kun hänen itsekäs vanha miehensä tanssii ja liepsuttaa kuin västäräkki. Vieraat lähtevät nyt, Kate. Tahdotko, että ne tulevat sanomaan sinulle hyvästit? Et? Kuten haluat, lemmikkini. Sinä näytätkin kovin väsyneeltä. Herra tuomari, pojat kysyvät, koska virkaanasettajaisjuhla on ja tuletko sinä vielä samana päivänä Ramseyhin. Mutta mikä ihme sinua vaivaa mies, sinun silmäsi ovat punaiset kuin punakertun munat?»

Tuskassansa ja alennuksessansa Philip toivoi, että maa aukeaisi ja nielisi hänet.

»Punaiset, niinkö sanot?» hän ihmetteli. »Se nyt ei ole mitään. Virkaanasettajaisetko? Minä teen valan huomenna kello kolme Neuvoston ylimääräisessä kokouksessa Douglasissa. Kyllä, kyllä minä tulen Ballureen yöksi.»

»Hevosella, vai?»

»Niin.»

»Tuossa kuuden tienoissa, eikö niin?»

»Ehkä siinä seitsemän ja kahdeksan välillä;»

»Sehän on hyvin sopivaa. Ne ovat niin hirveän uteliaita nuo pojat. Mutta nehän ovatkin oikeita man-saarelaisia, tiedättehän. Kuljetko Laxeyn tietä?»

»Minä ajan St. Johnin kautta», vastasi Philip.

Näyttäen suunnattoman viisaalta Pete iski Philipin selän taitse Katelle merkitsevästi silmää ja riensi toveriensa luo ulos. Kauan he sitten hiljaisella äänellä neuvottelivat arkihuoneessa ja pihakäytävillä.

Philip ymmärsi, mitä se merkitsi. Hän katsahti oveen, kumartui Kateen päin ja kuiskasi katsomatta häntä silmiin:

»Vaunut tulevat kello puoli kahdeksan. Ne pysähtyvät hetkeksi Papinkujalle ja palaavat heti Douglasiin Laxeyn tietä.»

Hänen kasvonsa olivat käyneet kauhean rumiksi nöyryytyksestä ja häpeästä. Nähdessään tämän Kate ajatteli tunnustustansa, joka inhoitti häntä nyt; mutta ääretöntä helpoitusta tuotti kuitenkin tietoisuus, että kauhea hetki oli ohi.

Peten ääni kuului portailla: »Hyvää yötä, ystävät, hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» huusivat monet äänet vastaan.

Mummi työntyi nyt sisään kääriytyneenä saaleihin ihan leukaan asti. »Miten ihmeessä minä nyt pääsen kotiin, kun isäsi on jo laputtanut tiehensä kaksi tuntia sitten?» hän päivitteli.

»Eipä niinkään», virkahti Pete ilmestyen ovelle toinen silmä kiinni siristettynä ja sormi nenällä. »Ukkeli on istunut takaportaalla koko illan kuunnellen ja ihmetellen. Ei hän niin pahoja tee, vaikka pauhaa.»

Ja silloin kuuluikin surkea ääni eteisestä: »Etkö sinä ikinä lähde kotiin, äiti? Minä olen kuollakseni väsynyt odottamiseen.»

Nuoruuden kevät oli Mummille kukkinut uudestansa sen jälkeen kuin lapsi syntyi.

»Hyvää yötä, Pete», hän huudahti portilta. »Toivotan monen monta yhtä onnellista ristiäisjuhlaa.»

»Yhdet juhlat riittivät sinulle itsellesi, äiti», vastasi Caesar ja sitten hänen äänensä häipyi vaunun pyörien ratinaan kadulla.

Philip oli astunut arkihuoneeseen. »Suliahan ei ole vielä mitään kiirettä», tuumi Pete. »Lasi viiniä ensin? Eikö? Minä olen lähettänyt hakemaan hevostasi »Mitrestä». Tuossahan se jo tuleekin: tunnen sen käynnistä. Minun täytyy saattaa sinua kaikissa tapauksissa. Missä se lyhty nyt on?»

He astuivat ulos. Pete näytti tulta, kun Philip nousi hevosen selkään, ja saattoi häntä vanhojen puiden varjostamaa käytävää valtatielle.

»Ihana ilta ratsastaa, Phil. Kuuntele! Tuo on lantakuskin kärryjen ratina Balluren tiellä. Kas niin, hyvää yötä! Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon, kelpo vanhapoika.»

Katen korviin kaikui sisälle Philipin »hyvää yötä», hevosen kavioiden kopse kivitetyllä tiellä ja kuolainten kilinä. Sitten eteisen ovi lyötiin kiinni ja jysähdys kumisi kuin hautaholvissa, vitjat vedettiin paikoilleen ja Pete ilmestyi huoneeseen.

»Miten ihana ilta meillä onkaan ollut! Ja nyt vuoteeseen.»

XII.

Kate nousi varhain seuraavana aamuna, mutta Pete oli jalkeilla jo paljon ennen häntä. Niin pian kuin hän oli kuullut uutisen Philipin nimittämisestä, hän oli järjestänyt rumpu- ja torvisoittokunnan voidaksensa kunnioittaa ystävän juhlapäivää. Torvet oli lainattu Laxeystä, mutta rummun oli Pete itse ostanut.

Antakaa minulle oikein kelpo rumpu», hän oli sanonut, sellainen, joka jotakin virkkaa, ei pelkkä lastenlelu, joka ensi iskulla paukahtaa rikki kuin saippuakupla.»

Kalvo oli kolme jalkaa läpimitaten, teräsvanteet sen ympärillä olivat kuin vaununpyörien raudoitukset, ja mustien rumpupalikkain päät olivat, ainakin Peten mielestä, kuin kaksi neekerinkalloa. Jonaique Jelly soitti klarinettia, leski John puhalsi pasuunaa, mutta johtava soittokalu oli rumpu. Pete itse hallitsi sitä. Hän pompotti, jymisytti ja jyristi sitä. Sitä tehdessään hän loisti ja säteili suunnattomasta ihastuksesta. Suuri sankarisielu puhui Peten rummusta. Kerran saatuaan hihnan olkansa ympäri hän vähät välitti sävelistä. Kun sydän hänen rinnassaan kiivaasti sykki, hän pamputti neekerinpäillänsä kaikin voimin pingotetulle kalvolle ja se musiikki kalpasi yhtä hyvin kuin mikä muu hyvänsä.

Harjoituspaikaksi oli valittu se vanha laivankajuutta, jonka Pete oli varannut huvimajaksensa ja asettanut keskelle puutarhaansa. Viimeinen kertaus suoritettiin juhla-aamuna päivän sarastaessa. Ja koska he olivat joutuneet liikkeelle ennen aamiaista, täytyi heidän virkistää itseänsä tupakalla ja oluella samalla kuin soittivat. Heillä oli vain yksi piippu ja yksi tuoppi, mutta niitä kukin vuorollansa ahkerasti käytti, kun sattui osassansa parin tahdin paussi.

Kun heidän hillityt säveleensä tunkeutuivat läpi sakean savun ja puiston seinien piharakennukseen, keitti Kate siellä aamiaista. Hän suoritti sen erinomaisella huolella, sillä hän oli nyt tavallista rauhallisempi ja tunsi vapautuneensa kuormasta, joka oli niin raskaasti häntä painanut. Mutta kerran hän kuitenkin nojasi otsaansa uunin hyllyyn kumartuessaan paistinpannun yli ja tuijotteli tylsänä tuleen; ja pöytää kattaessaan hän pysähtyi kuullessansa rummun äänen ja painoi voimakkaasti käden otsallensa.

Lapsi heräsi yläpuolella olevassa sänkykamarissa ja alkoi itkeä. Nancy Joe kiisi kuin kärppä portaita ylös ja toi sen alas hyssytellen ja lirputellen. Kate otti sen ja syötti silti pullosta, jota oli pidetty lämpimänä uunin kolossa. Hän oli pienokaiselle tavattoman hellä, suuteli äidillisen hellästi sen pyöreitä kätösiä, hyväili sen jalkoja, pistipä pienet varpaat suuhunsakin.

Pete tuli sisään lämpimänä ja hikisenä, ja Kate antoi lapsosen takaisin Nancylle.

»Vuotapas vähän», huudahti Pete. »Älä vielä vie sitä pois. Anna minun pitää vähän sitä pikku veitikkaa. Hei, haituli pomppaa! Katsopas tätä! Siinä on sitten suloinen lapsi! Se tarttui minun peukalooni. Katsopas sitä nyrkkiä! Se on kuin pähkinä minun kourassani. Pistitkös pikkuisen taikinaa seinän rakoon, kun viimeksi leivoit. Nancy? Se on hyvin hyvä karkoittamaan pahoja silmiä. Tuu-tulu-lu-luu! Se kehittyy ja kukoistaa kuin kesäinen päivä. Toden totta, Kirry, en olisi voinut uskoa, että yhdestä lapsosesta saattaa olla niin paljon iloa.»

Kate istui pöydän ääressä kaataen teetä ja äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä.

»Niin käy aina», hän virkahti. »Ensin on äiti kaikki kaikessa, mutta sitten tulee lapsi ja silloin hyvästi äiti, joka on sille elämän antanut-»

»Ei, niin totta kuin elän!» huudahti Pete. »Lapsi on kahdeksantoista karaatin kultaa äidin vuoksi, mutta äiti-on timantti lapsen tähden. Jos minä menettäisin tämän. Kirry olisi se samaa kuin menettäisin puolet sinusta.»

»Menettäisi, no, sitä vielä!» pyhähti Nancy, »kuka tässä puhuu menettämisestä? Siitäkö se nyt näyttää, tuo pieni kullanmuru?»

»Vie se keittiöön, Nancy», kehoitti Kate.

»Tänään on harvinainen juhla», sanoi Pete suu täynnä. »Minä lähden Douglasiin katsomaan, miten Philipistä tehdään tuomari. Minä tulen takaisin hänen kanssaan St. Johnin tietä. Kaikki on järjestetty, eukkoseni. Täsmälleen kello seitsemän ovat pojat odottamassa Kirk Christ Lezayren luona. Silloin minä laskeudun alas vaunuista, tartun rumpuun, musiikki alkaa puhaltaa ja riemukulussa me saatamme hänet Ramseyhin. Oh, se tulee näyttämään komealta!» päätti Pete puhallellen teehensä, jonka oli kaatanut vadille. »John lukkari soittaa kuin mestari pasuunaa eikä Jonaiquen vertaista klarinetin puhaltajaa löydy — hän on musiikkia päästä hännäntutkaimeen. Koko kaupunki tulee vastaan ja kalastajat huutavat eläköön kuin yksi mies. Me annamme kuvernöörin huomata, että olemme yksituumaisia. Ystävä ystävän tuntee, sanon minä, ja me kunnioitamme miestä, joka on meidän miehiämme. Ja kun hän ajaa meidän asiaamme eduskunnassa, niin luulenpa, että vastustajat ovat kuin siiville lyötyjä. Jos kuvernöörillä on kieli kuin viilanterä, on se Philipillä kuin viikate ja hän kyllä niittää ne alas siihen paikkaan. 'Ei mitään satamaveroja', sanoo hän, 'ennenkuin olemme, saaneet sitovan lupauksen satamien parantamisesta. Rakentakaa huvimatkailijoille satamanne Douglasiin, jos haluatte, mutta älkää vaatiko köyhiä kalastajia maksamaan niitä.'»

Pete pyyhki suunsa ja täytti piippunsa. »Hän kyllä seuloo heille sumua silmiin meidän puolestamme, mutta emme kuitenkaan ajattele pelkästään itseämme. Oh, ei toki! Vaikkei hän tekisi yhtään mitään meidän puolestamme, ottaisimme hänet musiikilla vastaan, kun hän tulee kotiinsa tuomarina.»

Pete sytytti piippunsa. »Hitto soikoon! Minä olen sitten ylpeä mies tänään, Kittyseni. Enkö minä ole aina sitä sanonut? 'Hänestä on tuleva aikansa suurin man-saarelainen', olen minä toistanut alituiseen, eikä hän myöskään petä minua.»

Katea kauhistutti hänen pelätessään, että Pete katsahtaisi häneen. Silloin hän huomasi pienen repeämän hänen nuttunsa sivussa, otti neulan ja lankaa ja kumartui syvään korjaamaan sitä.

»Miten terävät silmät niillä naisilla onkaan», hymyili Pete. »Rummun hela tarttui siihen, kun hieman innostuin. Varjelkoon sinua, Kirryseni, nuttuni on kyllä sikaloina, kun olen päässyt tämän päivän iltaan. Nuo rummut ovat hirveitä vaatteitten vihollisia.»

Savukiehkurat pullahtelivat Katen tukkaan, kun hän siinä polvillansa täytti naisellista tehtäväänsä. »No niin, hän kyllä on yhden nutun arvoinen. Ajattelepa niitä vuosia, jotka olen hänet tuntenut! Hän ja minä olemme olleet kuin veljet. Niinpä niin, aina siitä asti, kun minä olin pieni paitaressu, jolloin yhdessä menimme etsimään linnunpesiä Manghold Headiin. Mentyäni naimisiin on tuo suhde pysynyt aivan samana. Kun mies menee naimisiin, hän tavallisesti reivaa purjeitansa ja heittää mereen osan painolastista, mutta minuun se ei ole mitään vaikuttanut. — Sinua viluttaa. Kirry. Eikö? Sinä väriset kuitenkin. Ihmekös tuo, sinun pukusi on kuin paperia. Sinun pitäisi panna jotakin lämmintä sen alle. Älä mene ulos tänään, lemmikkini, mutta iltasella, tuossa kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän, avua ovi ja kuuntele. Silloin olemme päässeet vauhtiin kuin villit ja kun kuulet rummun jymiseviin, ajattelu sinä: Siellä se Pete nyt pelaa voimainsa takaa.»

»Oh. Pete, Pete!» huudahti Kate ja vaipui hänen polvillensa.

»No, mikä sinua nyt vaivaa?» kysyi Pete.

»Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle, Pete, ja jos en enää koskaan näkisi sinua, ajattelu minusta kuitenkin parhainta, etkös tahdokin?»

Hänen teki mielensä kertoa kaikki — niin tuskin saattoi vastustaa sitä.

Pete silitti hellästi mustan kiehkuran hänen otsallansa ja sanoi lämpimästi: »Hän ei voi hyvin tänään, siinä se on. Hänen silmänsä tulvivat kuin myllypuro.» Sitten luin lisäsi ääneensä nauraen: »Et koskaan näkisi minua, niinkö? Minä en ollenkaan tahdo vielä jakaa sinua taivaan kanssa. Mutta minun olisi pitänyt tehdä, kuten tohtori neuvoi — lähettää sinut Englantiin. Nyt minä sen teen.» hän päätti kohottaen uhkaavasti etusormeansa.

Kate solahti taapäin lattialle, mutta jo seuraavana hetkenä kuin lepäsi hänen rinnoillansa. »Oma pikku Kate raukkani! Etkö tahdo jäädä minun luokseni, vai? Turhaa, turhaa! Pian sinä olet yhtä reipas kuin ennenkin.»

Kate vetäytyi hänestä erillensä häveten ja itseänsä moittien, mutta samalla siihen liittyi hänen vanha persoonallinen vastenmielisyytensä, jota hän ei voinut voittaa.

Silloin he kuulivat portin paukahtavan kiinni ja Ross Christian asteli taloon pihan poikki. »Hän roikkuu minussa kuin iiliäinen», sanoi Pete.

»Herra Quilliam», alkoi Ross, »Iällä kertaa on isäni lähettänyt minut teidän luoksenne.»

»Todellakin, onko?» hymähti Pete.

»Hän on joutunut hieman rahapulaan.»

».Ja silloin lähettää herra Peter Christian lainaamaan minulta?»

»Hän ajatteli, että te voisitte lainata hänelle kiinnitystä vastaan.»

»Ballawhainea vastaan?»

Ross sammalsi ja mutisi: »Niin, tuota, kuten sanotte, Balla — —»

»Ajatellaan, ajatellaan», myhäili Pete. Hän tuijotti hetkisen äärettömyyteen ja lisäsi sitten päättävästi: »Minulla ei ole aikaa puhua siitä nyt. Minun täytyy lähteä Douglasiin, mutta jos tahdotte pysähtyä hetkisen ja jutella asiasta rouva Quilliamille, minä saan palatessani kuulla kaiken. Hyvästi, Kate. Hyvästi, Nancy, pidä huolta molemmista tytöistäni, kun olen poissa.. Ja Kirry, lemmittyni» kuiskaten — »muista, että annat noutaa Robbie Lucasin kangaskaupasta jotain lämpimiä alusvaatteita. Hyvästi! Toinen! Vielä yksi!» — Sitten ääneen: »Hyvästi, herra, hyvästi.»

XIII.

»... Nyt henget ja hirviöt saapua saa, kun tuntoni aivan on turta.»

Philip ei viettänyt sitä yötä Balluressa. Talo oli aivan pimeä hänen ratsastaessaan ohi. Hän jatkoi matkaansa Douglasiin. Kaupunkien väliä on kuusitoista englannin penikulmaa ja kuusi niistä kulkee Kirk Mangholdin harjuja. Ennenkuin hän oli ehtinyt harjun korkeimmalle huipulle, hän oli ollut kokonaisen tunnin tiellä ja yö alkoi kääntyä aamuksi. Koko matkalla hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä lukuunottamatta muuatta juopunutta kaivostyömiestä, joka kantaen kepissä nyyttiä olallaan marssi hoiperrellen tietänsä hyräillen jotakin mahtavaa säveltä.

Omahyväisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, hänen ylpeytensä tallattu tomuun. Palattuaan matkaltansa kotiin hän oli koettanut pysyä lujana ja tyynenä uskoen varmasti, että oli käyttäytynyt kuin kunnian mies ainakin, mutta nyt hänet oli väkivaltaisesti heitetty pois siltä tieltä, jota hän oli rehellisesti päättänyt taivaltaa. Mitä hän aikoi tehdä, se oli välttämätöntä, aivan pakollista, mutta suhteessaan Kateen hän oli siveetön ihminen, petturi, avioliitonrikkoja, jonka tuli valehdellen koettaa säilyttää häpeällistä salaisuutta ja se oli vielä ilmaistava palvelijoillekin. Ja miten hän vastaisuudessa tästä selviäisi? Miten tämä päättyisi? Hän oli joutunut asemaan, josta ei ollut pelastusta. Ei voinut enää lumota silmiänsä millään, ei unelmoida, ei heittäytyä pettävien harhakuvien valtaan. Juuri ennen kuin hänet vihittäisiin tuomarin korkeaan virkaan, jossa odotti ankara vastuunalaisuus ja joka vaati horjumatonta oikeudentuntoa, hän oli ottamaisillaan ensimmäisen askeleen rikollisuuden tiellä!

Täysikuu paistoi kirkkaasti. Se oli painunut alas taivaan rannalle hänen oikealla puolellansa ja heitti varjojansa tielle. Hän antoi hevosensa nousta käyden vuoren harjalle. Tasainen tahti, yön hiljaisuus, maanalaisen virran hiljainen solina ja meren loiskinta etäältä valtasivat hänet, niin että hän ajatuksistaan huolimatta uinahti satulassa. Kuu hän pääsi vuoren harjalle, herätti hevosen muuttunut asento ja astunta hänet ja hän tiesi kulkevansa kylän lähellä sen yksinäisen paikan ohi, jota sanotaan Tomin autioksi.

Avattuaan silmänsä oikein tajuamatta, että oli nukahtanut, hän oli huomaavinaan toisen hevosen ja miehen kulkevan vierellänsä. Ne kulkivat hänen vasemmalla puolellansa käyden askel askeleelta hänen rinnallansa kuin hänen varjonsa. »Se oli oma varjoni», hän ajatteli ja pakottautui katsomaan tarkemmin. Mutta nyt siinä ei ollut mitään muuta kuin lammashaan valkoinen kiviaita. Kuu oli painunut vuorten taa hänen oikeallansa ja olisi ollut aivan pimeä, elleivät tähdet olisi tuikkineet. Melkein kauhuun asti hämmästyneenä Philip vapisevin polvin kohentautui satulassa ja hoputti hevosensa juoksuun.

Kun ratsastus oli saanut lämpöä hänen vereensä ja punan poskille, hän vakuutti itsellensä, että mielikuvitus oli pettänyt häntä. Ei ollut mitään: äskeinen kuvitelma oli näköhäiriö, harhakuva, jonka hänen levottomat aivonsa olivat synnyttäneet. Hän antoi hevosensa kulkea käyden Laxeyn läpi, ja kun sen kavioiden kopse kaikui nukkuvassa kaupungissa, hän luusi taas mielensä rohkeaksi.

Puolenpäivän maissa seuraavana aamuna hän puhutteli palvelijaansa, Jem-y-Lordia omassa huoneistossansa Athol-kadun varrella. Äskettäin hän oli yksin vuokrannut koko talon. He olivat nyt hänen entisessä huoneessansa ensimmäisessä kerroksessa, josta oli näköala kirkkotarhaan.

»Voinhan minä luottaa teihin. Jemmy?»

»Voitte täydellisesti, herra tuomari.»

Philipin ääni oli matala ja epäselvä ja katsellessaan alas hän hypisteli papereita pöydällänsä. »Tilatkaa vaunut, kuomuvaunut, Shimminiltä, mutta ajakaa itse. Odottakaa kuvernöörin viraston edessä neljän aikaan — me ajamme St Johnin tietä. Jos Ramseyssä joku tahtoisi riisua hevosen, estäkää se. Minä laskeudun alas heti, kun olemme päässeet kaupunkiin. Ajakaa sitten edelleen, kunnes joudutte pappilan ja Jalavaharjun väliselle kujalle. Heti, kun rouva on astunut vaunuun, te ajalle pois Laxeyn tietä. — Ovatko huoneet yläkerrassa kunnossa?»

»Ne tulevat kyllä kuntoon.»

»Ne kaksi, jotka ovat teidän huonettanne vastapäätä ja pieni sali niiden takana. Me emme tarvitse palvelijoita lisää — rouva hoitaa taloutta itse.»

»Ymmärrän täydellisesti, herra tuomari.»

Philip käänsi päänsä sivulle ja sanoi käheästi: »Ja te tiedätte nimen...»

»Kyllä tiedän, herra tuomari.»

»Eikö teillä ole mitään sitä vastaan?»

»Ei yhtään mitään, herra tuomari.»

Philip huokasi syvään. »Minä en ole vielä tuomari. Jemmy. Ehkä olisi ollut parasta... mutta Jumala tietää. Te olette hyvä ihminen — minä en koskaan sitä unohda.»

Hän teki liikkeen kuin toimittaaksensa hänet pois, mutta Jemmy viipyi yhä.

»Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne — —»

»Mitä niin?»

»Teidän korkeutenne ei ole syönyt aamiaista, eikä vuoteessa oltu nukuttu viime yönä.»

»Ratsastusmatkallani viivyin myöhään — ja sitten minun täytyi tehdä työtä.»

»Mutta kuulin teidän astelevan edestakaisin — heräsin monta kertaa.»

»Minun on kai pidettävä tänään puhe... Antakaa minulle lasi vettä.»

Jemmy toi vesikarahvin ja lasin. Kun Philip tahtoi tarttua lasiin, tuntui käsi jääksi jähmettyneen ja oli kuin halvattu. »Minä — tuota, minä — en tiedä, mikä minulle on tullut, en voi kohottaa — ah, kiitos!-»

Mies auttoi Philipiä viemään lasin huulille: lasi kalisi hänen hampaitansa vasten hänen juodessaan.

»Anteeksi, teidän korkeutenne. Te näytätte kymmenen vuotta vanhemmalta kuin ennen. Mitä pikemmin tämä päivä on ohi, sitä parempi.»

»Uni, Jemmy — vain unen puute. Minun täytyy nukkua kauan, kauan Balluressa tänä yönä.»

Kolme minuuttia vaille kolme hän lähti kotoa kantaen päällystakkia käsivarrellansa. Oli kuuma kevätkesän päivä ja kun hän avasi oven, löi ilmavirta kadulta vasten hänen kasvojansa kuin hohto sulatusuunista. Hän horjui ja oli vähällä kaatua. Auringon kuumuus oli kuin paino hänen päänsä päällä, hohtavat säteet häikäisivät hänen silmiänsä ja korvissa kohisi kuin meren myrskyinen pauhu. Kulkiessaan katua hän näki vilahdukselta kuvansa puotien akkunoissa. »Jemmy oli oikeassa», hän ajatteli. »Pahin vihollisenikaan ei voisi tänään väittää, että näytän liian nuorelta.»

Pieni ihmisjoukko oli kokoontunut kuvernöörinviraston edustalle. Vaunuja pysähtyi pääovelle ja ajoi pois tyhjennettyään sinne kuormansa. Piispa, prokuraattori ja vihdoin kuvernööri rouvineen ja tyttärineen astui taloon. Näiden tulijoin touhinassa Philip pääsi kenenkään huomaamatta ovelle. Kun hänet tunnettiin, syntyi äkillinen äänettömyys, jota seurasi hiljainen sohina ja supattelu. Varmoin askelin hän kävi joukon läpi ovelle kaikkien katseitten saattamana.

Pääovelle saapuessa oli kapea käytävä, joka ei ollut leveä eikä valoisa ja kirkas auringon loiste ulkona teki valaistuksen sisällä vieläkin hämärämmäksi ja epämääräisemmäksi. Kun Philip astui yli kynnyksen, hänestä näytti, että joku tuli häntä vastaan. Kun hän oli astunut vielä pari askelta, hän hätkähti, sillä hän luuli iskevänsä otsansa peiliin. Seuraavana hetkenä hänelle selvisi, että se, jota hän oli pitänyt omana kuvanaan, oli todellakin toinen mies.

Mies oli matkalla ulos, kun hän saapui sisään. He lähestyivät toisiaan. Pari askelta vielä ja he olisivat toistensa vieressä. Hän katsoi mieheen ja kauhu käsitti hänen olentonsa. Mies katsoi häneen pelokkaasti ja ihmetellen. Hetken he seisoivat silmä silmää vasten ja sivuuttivat sitten toisensa. Vielä he katsahtivat olkansa yli toisiinsa ja Philip astui edelleen pimeään, kun taas toinen katosi valoon.

Seuraavana hetkenä pimitti käytävää suuri olento, joka lähestyi. Käsi laskettiin Philipin olalle ja sydämellinen ääni huudahti: »Hei, terve. Christian! Minä olen ylpeä teidän puolestanne, poikaseni. Te olette voittanut vanhan koulumestarinne, mutta minä olen kyllä aina tiennytkin, että jonakin päivänä näyttäisitte minulle, minne asti mies voi päästä... Peloittaa hiukan, niinkö? Käsi kuitenkin kylmä kuin jää. Astukaa rohkeasti vain — ei ole levottomuuden syytä — me emme aio myrkyttää teitä — meidän päivinämme ei Christianeista tehdä marttyyreja, tiedättehän.»

Se oli Philipin vanha opettaja, kuvernöörinkirjuri. Ottaen Philipiä kainalosta hän tahtoi viedä hänet viivyttelemättä sisään, mutta Philip katsahti vielä kerran taakseen kadulle ja sanoi epävarmana: »Näittekö te ehkä sitä miestä — nuorta miestä joka meni ovesta ulos?»

»Koska?»

»Juuri kun te tulitte »sisään.»

»Sitä en huomannut», sanoi kirjuri muistutellen; sitten hänelle näytti äkkiä kirkastuvan. »Oliko hänellä pyöreä hattu ja lyhyt takki?»

»Ehkä — tuskin voin sitä sanoa — en sitä erittäin tarkannut.»

»Se oli varmaankin sama mies. Hän on kieppunut minun kimpussani tämän aamua päästäkseen sisään neuvostosaliin. Sanoo koko ikänsä tunteneensa teidät. Karkea kuin orjantappurapensas, mutta lopulta en kuitenkaan saattanut häneltä kieltää. Hänen pitäisi luullakseni kuitenkin olla sisällä.»

»Ei kai se ollutkaan mitään», ajatteli Philip. »Se oli taaskin väsyneitten aivojeni synnyttämä varjo. Jemmyn puhe muuttuneesta ulkomuodostani — oman kuvani heijastus puotien akkunoista — äkillinen hämärä kirkkaan paisteen jälkeen — siinä kaikki, siinä kaikki. Unta minä tarvitsen, unta.»

Kun kuvernööri istahti, ensimmäinen tuomari oikealla puolellansa, hän antoi Philipille merkin istua tuolille hänen vasemmallansa. Tahtomattakin syntyi sorinaa ja supinaa salissa, niin suuri oli ero näiden miesten välillä toinen tuomari oli vanha, pyöreä- ja punaposkinen, vilkkaille, säteilevine silmineen, ja kauniine, nuorekkaine, melkeinpä vallattomine ilmeineen; toinen taas oli hyvin nuori, soikeina, kalpeine, voimakkaine kasvoineen, suurine silmineen ja piirteillään selvä elämään kyllästyneisyys.

162

Philip esitti virkamääräyksensä, jonka oli saanut sisäministerillä ja häntä kehotettiin tekemään virkavala. Suudelmaan vanhaa, nahkakantista Uutta Testamenttia hän lausui virallisella, kuivalla äänellä ne sanat, jotka kuvernööri edellä tankkasi hänelle.

»Tämän kirjan, sen pyhän sanan ja niiden ihmeiden kautta, jotka Jumala taivaassa ja maan päällä kuutena päivänä ja seitsemänä yönä tehnyt on. minä Philip Christian, lupaan ja vannon, että, huolimatta asemasta tai ystävyydestä, vihasta tai rakkaudesta, voitosta tai tappiosta, verisiteestä tai lankoudesta, kateudesta tai pahansuopuudesta, pidän pyhänä tämän saaren lakeja ja yhtä varmasti kuin selkäruoto on sillin sisässä minä valvon hänen majesteettinsa kuningattaren ja hänen alamaisensa etuja-tällä saarella ja voimieni mukaan tuomitsen oikein riitapuolien välillä.»

Lausuessaan nämä sanat Philip näki vain yhdet ainoat kasvot koko ihmisjoukosta. Ne eivät olleet kuvernöörin eikä piispan, ei ainoankaan kirkollisen tai maallisen ylimyksen — vaan ne olivat voimakkaat, syvästi liikutetut kasvot, joiden musta parta kätkeytyi suureen, päivettyneeseen kouraan, niin että näkyville, jäi vain säteilevä! silmät, puoliavoin suu ja poikamaisen ylpeä ilme hän näki vain Peten kasvot.

»Minun tehtäväkseni jääpi nyt vain», sanoi kuvernööri. »Onnitella teidän kunnia-arvoisuuttanne, tähän korkeaan virkaan, johon hänen majesteettinsa on suvainnut teidät asettaa, ja toivottaa teille pitkää ikää ja terveyttä, että voisitte nuhteettomasti täyttää velvollisuutenne itsellenne ja kotiseudullenne onneksi ja menestykseksi.»

Vielä pidettiin toisiakin puheita ja sitten Philip vastasi. Hän puhui selvästi, voimakkaasti ja hyvin. Viittaus hänen esi-isiinsä heräili suosionosoitusten myrskyn. Hänen vaatimaton, luonnollinen käytöksensä teki syvän vaikutuksen. »Hänen ylhäisyytensä ei ole tällä kertaa ainakaan suuresti erehtynyt», kulki kuiskaus suusta suuhun.

Käsiteltyään muutamia muita virallisia asioita hajosi neuvosto ja salissa alkoi vilkas seurustelu. Vielä kadullakin, kun vaunut jo vierivät esille, jatkettiin onnitteluja, kutsuttiin vieraisiin ja lausuttiin viisaita neuvoja. Kuvernööri pyysi Philipiä luokseen päivälliselle, mutta tämä kieltäytyi sanoen luvanneensa mennä tätinsä luo Ballureen. Rouvat kehoittivat häntä pitämään huolta itsestänsä ja neuvoivat ottamaan virkavapautta. Kuvernöörin kirjuri − ylpeänä kuin riikinkukko − pyörähteli joutuen joka paikkaan ja ottaen suojelijan ilmeen virkkoi: »Sitä hän ei kuitenkaan voi, sillä hänen tulee huomenna istua ensimmäiset käräjät... Pankaa takki päällenne. Christian. Ajaessa voi tulla kylmä. Hyviä miehiä ei ole liikaa tässä maailmassa.»

Avoin kuomuvaunu ajoi vihdoin esille. Jem-y-Lord istui kuskipenkillä, ja Pete asteli hevosen eteen, taputti sitä kaulalle ja kutitti korvan taustaa.

»No tuossa, te puhuitte muutamasta nuoresta miehestä, katsokaa, tuossa tuo komea ukkeli nyt on. No, nuori ystävä», sanoi kirjuri taputtaen Peteä olalle, »te kuulitte kai tuomarinne tekevän valansa, vai?»

»Hän on minun serkkuni», vastasi Pete.

»Serkku! Onko hän, tuota — — voiko hän ehkä olla — Ah. niin, niin tietysti — —» Kelpo mies änkytti ja vaikeni muistaen Philipin isän avioliiton. Hän avasi Philipille vaunun oven, mutta tämä sanoi:

»Astu vaunuun, Pete», ja ujostelevin ilmein Pete kömpi vaunuihin. Philip istahti hänen rinnalleen ja ovelle pysähtynyt väkijoukko alkoi sohista ja supattaa.

»No, kuten haluatte; hyvästi sitten, poikaseni, voikaa hyvin», sanoi kuvernöörinkirjuri lyöden vaunun oven kiinni. Vaunut lähtivät liikkeelle.

»Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne», huusivat monet äänet väkijoukosta.

Philip nosti hattuansa. Miehet vastasivat samalla tavalla. Muutamat neitoset kuivasivat silmiänsä.

XIV.

Sillä aikaa kuin Pete ja Philip ajoivat pitkin leveää tietä Douglasista, Kate istui lapsi sylissänsä takan ääressä Jalavaharjussa. Hänen katseensa oli levoton, koko hänen olentonsa äärimmilleen jännittynyt. Uudestaan ja yhä uudestaan hän kurkisti akkunaan. Laskeva aurinko loi valoansa talon toiselle puolen ja sen säteet leikkien tunkeutuivat kevätvihreiden oksien lävitse.

»Etkö sinä tahtoisi nähdä juhlakulkuetta tänä iltana, Nancy?» hän kysyi.

»Ah, niin hurjan mielelläni!» vastasi Nancy. »Mutta en halua jättää sinua. 'Pidä huolta molemmista tytöistäni', sanoi hän — —»

»Sinä saat mennä, Nancy: minä kyllä pidän huolta lapsesta», lupasi Kate.

»Entäs herra itse, rouva. Kun hän tulee kotiin, on hän nälkäinen kuin susi.»

»Minä laitan myöskin hänen illallisensa», vakuutti Kate. »Ota avain mukaasi, että pääset sisään ja tule takaisin puoli kahdeksan.»

Nancy liikkui keittiössä kuin tuli olisi ollut nurkassa täytti kattilan, sytytti lampun ja laittoi kuntoon lapsen yövaatteet. Kate katseli häntä ja vilkaisi levottomasti kelloon.

»Oliko kaupungissa hiljaisia, kun olit ostamassa siankyljyksiä, Nancy?» hän kysyi.

»No, niin, ettei hisausta kuulunut», vakuutti Nancy. »Kaikki ihmiset ovat lentäneet Lezayreen — paitsi ne, jotka ovat menneet satamaan.»

»Lähteekö höyrylaiva sitten tänä iltana?»

»Lähtee »Peveril», mutta sanottiin, että vettä ei ole kylliksi sen lähteä, ennenkuin puoli kahdeksan. Tässä on pienoisen yöpaita ja tässä on kapalovyö — siunatkoon sitä tipua — sillä kyllä voisi sitoa ranteen, jos olisi nyrjäyttänyt sen kirnutessa.»

»Pane ne uunin reunalle lämpenemään, Nancy — minä en vielä pue sitä aivan heti. Ja katso — kohta seitsemän!»

»Minä heitän vain saalin hartioilleni ja riennän kuin tuulispää», sanoi Nancy. »No, voi minun päiviäni!» sanoi hän kiinnittäen saaliansa neulalla, jota oli hampaissansa pitänyt. »Eikös se taaskin ole nukahtanut. Luuletko todellakin, Kirry, että taivaan enkelit ovat suloisempia ja viattomampia kuin tuo? Minä en sitä usko. Ne eivät voi olla noin suloisia, jos ne ovat täysikasvuisia. Ja sellaisiahan niiden täytyy olla, jos ne kerran voivat käydä ylös ja alas Jaakopin tikapuita. Sitäpaitsi, jos ne ovat miehiä mutta sehän on kerrassaan hupsua.»

»Nyt lyö kello seitsemän, Nancy. Eihän hyödytä ollenkaan mennä, kun kaikki on ohi», sanoi Kate ja jalka, joka keinutti lasta, liikkui vielä ahkerammin kuin silloin, kun hän koetti saada sitä nukkumaan.

»Herra hyvästi siunatkoon! Anna nyt minun ensiksi solmia edes hattuni nauhat, rakas rouvakulta. Ikävä ettet sinä voi itse tulla, Kate, mutta jos se nyt on jonkun arvoista, niin heidän täytyy pyörähtää tästä kautta ja soittaa sinulle pikkuisen joka tapauksessa.»

»Otitkos avaimen mukaasi, Nancy?»

»Otin ja minä olen kyllä takaisin tunnin päästä. Ja muista nyt panna pian lapsi vuoteeseen, ja muista — no muistathan sinä — —»

Annettuaan niin monta huomautusta ja varoitusta, kuin jos kuin olisi ollut rouva ja Kate palvelija tai, kiepsahti Nancy vihdoin ulos talosta. Ulkona oli nyt pimeä.

Kate nousi heti paikalla, jätti lapsen kehtoon ja alkoi laittaa illallista Petelle. — Pöydälle ilmestyivät lautaset, maustejalusta — teekannun hän asetti hellalle, että se pysyisi lämpimänä ja sitten — vanhasta tottumuksesta — kaksi kuppia ja kaksi lautasta. Mutta heitettyään silmäyksen kuppeihin hän heräsi tuskalliseen todellisuuteen. Hän pisti toisen kupin astiakaappiin, lisäsi hiiliä tuleen, asetti kattilan paikoillensa, laittoi kolme, kimpaletta sian kyljyksiä pannuun, jonka asetti hellalle, sytytti kynttilän ja sitten katsahdettuaan hermostuneesti ympärilleen kääntyi mennäkseen yläkertaan.

Sänkykamarissa hän puki päällystakin yllensä, pisti vapisevin käsin neulan hatun ja harson läpi, otti sitten rahakukkaronsa, jonka sisällön tyhjensi pukeutumispöydälle.

»Ne eivät ole minun», hän ajatteli. Ja seistessänsä sinä hetkenä peilin edessä pistivät korvarenkaat hänen silmiinsä. »Minä en saa ottaa mitään, mikä on hänen», hän vakuutti itsellensä ja kohotti kätensä korviinsa. Mutta silloin omatunto kävi häntä soimaamaan. »Ikäänkuin Pete tällaisista kapineista välittäisi», hän ajatteli. »Ei, hän ei välittäisi, vaikka ottaisin mukaani kaiken, mitä hän tässä maailmassa omistaa. Ja pitäisikö minun sitten ajatella sitä?... Ei, en voi — minä en voi ottaa niitä mukaani.»

Hän avasi laatikon ja työnsi kiireesti kaikki tyynni sinne — rahat, korvarenkaat ja toisen sormuksen, mutta sitten hän arveli ottaessaan irti vihkisormusta. Taikauskoinen ennakkoluulo pidätti häntä. Mutta sormushan oli kuitenkin merkkinä siitä liitosta, jonka kuin oli rikkonut. »Merkiksi annan minä sinulle, tämän sormuk — − »Hän riisti siis vihkisormuksenkin sormestansa ja heitti sen toisten joukkoon.

»Hän löytää ne kyllä tuolta», hän ajatteli. »Hän ei tarvitse mitään muuta, tuo selittää hänelle kaiken, mitä on tapahtunut. Hän tulee ja minä olen mennyt. Hän huutaa eikä kuulu mitään vastausta. Hän etsii minua, mutta hän on iäksi kadottanut minut. Ei ole ainoatakaan sanaa jätetty hänelle. Ei riviäkään, joka sanoisi: 'Kiitoksia ja hyvästi ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Pete, kaikesta rakkaudesta ja siitä hyvästä, jota olet minulle osoittanut.'»

Se oli julmaa — hyvin julmaa, mutta mitä hän voisi kirjoittaa? Mitä hän voisi sanoa sellaista, jota ei olisi parempi jättää sanomatta? Yksi ainoa tavu — ei, epävarmuus olisi helpompaa. Ehkä Pete, ajattelisi, että hän oli kuollut — ehkä luulisi hänen itse päättäneen päivänsä. Tämäkään ei olisi niin katkeraa kuin totuus. Hän unohtaisi tuskansa hän alistuisi kohtaloonsa. »Ei», hän ajatteli, »en voi kirjoittaa hänelle mitään — en voi jättää hänelle minkäänlaista selitystä.»

Äkkiä hän sulki laatikon ja tarttui kynttilään. Hänen sitä tehdessään liikkui myöskin hänen varjonsa. Se kohosi lattialla seinälle, seinältä kattoon. Kun hän asteli hänestä tuntui, että se oli asettunut hänen päänsä päälle, se vainosi häntä, se painoi hänet maahan, se murskasi hänet. Hän karahti jääkylmäksi ja tunsi itsensä sairaaksi ja siksi hän kiirehti ovelle. Huone oli täynnä muitakin varjoja — täynnä muistoja unettomista öisiä ja tuskallisista heräämisistä. Ne tuijottivat häneen jokaisesta tutusta esineestä kellosta, joka nakutti jalustallaan uunin reunustalla, vaatekaapin kädensijasta, vaaleanpunaisista vuoteenverhoista ja valkeista tyynyistä sen takana. Hänen tunteensa olivat kiihtyneet kuin pelästyneen lapsen. Hän katsahti kauhuissaan ympärillensä ja hiipi kiireesti ulos huoneesta.

Päästyään alas hän hengitti helpommin. Siellä oli valoa hänen ympärillänsä ja arkihuone oli lämmin ja kodikas. Kattila kiehui nyt iloisesti haahlassansa, kissa kehräsi matollansa ja tuntui suloinen paistuvan sianlihan tuoksu. Hän katsahti kelloon — se oli viisi toista minuuttia yli seitsemän. »On aika herättää lapsonen» hän ajatteli.

Hän otti arkusta lapsen päällysvaatteet pitkän kantomekon, vaipan ja valkoisen hatun. Hänen sormensa koskivat punaiseen hilkkaan, joka oli paperilaatikossa, mutta hän ajatteli: »ei tuota» ja jätti sen paikallensa. Hän levitti vaatteet valmiiksi viereensä ja nosti sitten pienokaisen kehdosta käsivarrellensa. Lapsi havahtui, kun hän sitä liikutti ja päästi ankaran porun, jota hän koetti hillitä kiihkeillä suudelmilla.

»Tämän jälkeen minä voin rakastaa häntä häpeämättä», hän ajatteli. »Sen suloiset kasvot eivät enää moiti minua.»

Hyväillessään hellästi lapsen kasvoja, jotka olivat hänen kasvoissaan kiinni hän kumartui ottaaksensa mekon, joka oli hänen jaloissaan. Silloin hänen katseensa sattui pyöreään syvennykseen kätkyessä, jossa lapsi oli nukkunut. Se käänsi hänen ajatuksensa taaskin Peteen. Hän tulee kotiin ja löytää pienen pesän kylmänä ja tyhjänä. Se ehkä tappaa hänet; se tekee hänen tuskansa kaksinkertaiseksi. Eikö siinä olisi kylliksi, että hän itse menee hänen luotansa? Täytyykö hänen ryöstää häneltä myöskin lapsi. Hän rakasti sitä hulluuteen asti. Se oli hänen silmäinsä valo, hänen elämänsä ilo. Sen menettäminen olisi hänelle kuoleman isku.

Mutta voisiko äiti jättää oman lapsensa? Mahdotonta! Äidin rakkaus ja hellyys täytti koko hänen olentonsa ja tämä suloinen itsekkyys karkoitti kaikki muut ajatukset. »Minä en voi», hän ajatteli, »tulkoon mitä tahansa, minä en voi enkä tahdo sitä jättää.» Ja niin hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen päällysvaipan.

»Se olisi kuitenkin jonkinlainen synnin sovitus», hän ajatteli. Jos hän jättäisi pienokaisen Petelle, tuottaisi se jonkinlaista hyvitystä siitä pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt. Kieltää itseltänsä ilo katsella lapsen suloisia kasvoja, päivästä päivään, tunnista tuntiin — se olisi rangaistus myöskin hänelle ja hän ansaitsi rangaistuksen. »Voinko minä jättää hänet?» hän ajatteli. »Voinko minä? Oh, kuka äiti voisi sitä kestää? Ei, ei — ei koskaan, ei koskaan! Ja kuitenkin minun pitäisi — minun täytyisi — Oh, kuinka tämä on kauheata!»

Keskellä tätä tuskaista epävarmuutta, kun hän ajatteli Peteä ja sitä vääryyttä, mitä hän oli hänelle tehnyt ja puristi lasta vapisevin käsin kiihkeästi rintaansa vasten aivan kuin joku olisi tahtonut riistää sen häneltä, lapsi itse ratkaisi asian. Se koetti sopertaa joitakin epäselviä äänteitä aivan kuin ilmaistakseen ajatuksensa, painoi päänsä hänen rinnallensa aivan kuin vaistomaisesti etsien sitä ravintoa, jota se ei ollut koskaan saanut.

»Minähän olen kuitenkin vain puoliksi äiti», hän ajatteli.

Äidin korkein riemu ja syvin oikeus oli häneltä kielletty — se, mitä lapsi ottaa äidiltä ja äiti antaa lapselle, se ihmeellinen, joka tekee äidin ja lapsen yhdeksi — sitä hän ei koskaan ollut saanut tuntea.

»Pieni lapseni voi elää ilman minua», hän ajatteli. »Jos minä jätän hänet, ei hän koskaan tule kaipaamaan minua.»

Tämä ajatus oli kokonansa murtaa hänet ja hän melkein horjui päätöksessänsä. Tuntui kuin Jumala olisi tahtonut rangaista häntä jo etukäteen, kuin Jumalan käsi olisi laskeutunut hänen päällensä − koska Hän oli tehnyt lapsen riippumattomaksi hänestä.

»Niin se on. Minun täytyy jättää hänet Petelle», hän ajatteli.

Puolipukeissa, sellaisena kuin lapsi oli, hän asetti sen takaisin kätkyeen ja keinutti sen uudestansa uneen. Sitten hän kumartui pienen vuoteen yli, kuten tekee äiti kumartuessaan yli valkoisen arkun, joka pian kätketään iäksi hänen silmillänsä. Virtana vuotivat hänen kyyneleensä pienelle peitteelle. »Oma suloinen lapseni! Pikku Katherine-parkani! Minä en saa koskaan enää suudella sinua en koskaan nähdä sinua — sinä kasvat suureksi ihmiseksi etkä koskaan tiedä mitään äidistäsi.»

Kello nakutti kuuluvasti hiljaisessa huoneessa — se oli nyt kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän.

»Vielä yksi suudelma, pikku lemmikkini... Jos joskus sanotaan sinulle... että sinun äitisi jätti sinut... oh, ala luule, etten minä rakastanut sinua. Vaiti!»

Huoneeseen kaikuivat kaukaisen soiton säveleet. Hän katsahti taaskin kelloon — se oli kohta puoli kahdeksan. Melkein samana hetkenä kuului vaunun pyörien ratinaa tieltä. Ne pysähtyivät kappelin ja puiston väliselle tielle.

Kate kohosi polvillansa seisoalleen ja avasi äänettömästi oven. Talo oli ollut hänelle vankila ja hän pakeni nyt sieltä, niinkuin karkaa vartioitu vanki. Kimakka vihellys kaikui ilman läpi. »Peveril» lähti juuri satamasta. Kaduilta kuului kohina, niinkuin vesi olisi virrannut yli kivien. Se oli kaupunkilaisien askelten töminä, kun he riensivät juhlakulkuetta vastaan.

Hän astui ulos. Puisto oli pimeä ja hiljainen kuin vankilan piha. Tuskin lehtikään liikkui, mutta kuu pilkisti juuri esille vanhan puuvajan solasta, kun Kate kohotti levottomat kasvonsa tyyntä taivasta kohti. Hän seisoi ja kuunteli. Soittokunta läheni. Hän saattoi kuulla rummun inahtavan jyminän.

Pom! pom! pom!

Siellä oli Pete. Hän koetti saada Philipin juhlakulun onnistumaan niin hyvin kuin suinkin. Nuo olivat hänen suuren sydämensä lyönnit, jotka kuuluivat koko maailmalle.

Sitä kuullessaan hänen oma sydämensä hetkeksi pysähtyi. Vilun väreet kävivät läpi hänen olentonsa hänen ajatellessaan tätä jaloa miestä, joka ei pyytänyt mitään muuta kuin rakastaa häntä ja tehdä hänen elämänsä iloiseksi. Samalla kääntyivät ajatukset myöskin siihen toiseen, jonka armoille hän oli nyt heittäytynyt. Soitto lakkasi. Kuului tavaton rätinä, niinkuin suunnaton raketti olisi päästetty taivaalle. Ihmiset hurrasivat ja taputtivat käsiänsä. Silloin kuului hänen korviinsa selvempi ääni. Sinä hetkenä löi kello sisällä puoli kahdeksan.

Nancy tulisi pian takaisin.

Kate kuulosti tarkasti, kuuluiko sisältä mitään Jos lapsi sinä hetkenä olisi havahtunut, jos se olisi nukahtanut tai itkenyt, silloin hän olisi iäksi kääntynyt takaisin. Hän riensi kuitenkin hetkiseksi sisään ja heittäytyi kehdon yli. Vielä kerran valtasi hänet ääretön hellyyden puuska. »Hyvästi, pikku lemmikkini. Minä jätän sinut hänelle, rakkahin, koska hän suuresti sinua rakastaa. Sinä kasvat suureksi ja olet hänelle aina hyvä, hyvä tyttö. Hyvästi tyttöseni! Lemmikkini, oma lemmikkini! Palkitse sinä hänelle kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt. Sinä olet puolet minusta, rakkahin — viattomin osa minusta. Niin se on, sinä pyyhit pois äitisi synnit. Sinusta tulee sellainen kuin hän luulee minun olevan, mutta jollainen minä en ole koskaan ollut. Hyvästi, suloinen Katherineni. Pieni lemmitty lapseni — hyvästi voi hyvin — hyvästit.

Hän nousi ylös ja riensi ulos huoneesta varpaillaan aivan kuin varas ja sulki oven jälkeensä.

Kun hän kuuli, miten lukko sulkeutui, valtasi hänet ääretön tuska ja ihastus — rajaton epätoivo ja rajaton helpotus. Jos pieni Katherine nyt alkaisi itkeä, hän ei enää voisi kääntyä häntä auttamaan. Ovi oli lukossa, talo sulkeutunut, vankila oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja hänen takanaan oli myöskin petos ja kavaluus ja kaksinaamaisuus, jota hän oli osoittanut kymmenen kauheata kuukautta.

Hän riensi puiston läpi pienelle takaportille, joka johti sivukujalle. Tie huojui kuin aallot hänen jalkainsa alla ja monesti hän oli vaipua maahan. Hänen hengityksensä oli lyhyt, silmät mustenivat ja ohimoilla jyskytti kuuluvasti. Päästyään puolitiehen puiston läpi hänestä tuntui, että joku koski hänen vaatteisiinsa ja häneltä pääsi heikko huudahdus. Se oli Peten koira, Tuomari. Se katsoi häneen pimeitten pensaitten varjossa. Akkunain verhojen läpi tunki hieman valoa talosta ja hän saattoi nähdä sen lepakon korvat ja valppaat silmät.

Pom! pom! pom!

Soittokunta oli alkanut uudestaan. Se tuntui lähenevän. Philip, Philip! Hän oli nyt hänen ainoa pakopaikkansa. Kaikki muu oli kuin iäksi haudattu.

Takaporttia käytettiin hyvin harvoin. Sen saranat olivat ruostuneet ja jäykät. Hän särki kyntensä koettaessaan avata sitä. Toiselta puolen kuului vaunun ketjujen kitinää ja aidan yli vilkkui heikko valo vaunun savuavasta lyhdystä.

Vaunut olivat kujalla ja ajaja — Philipin palvelija Jem-y-Lord — odotti pitäen vaununovea auki. Kate kompastui astuimeen ja horjahti sisään istuimelle. Ovi suljettiin.

Silloin valtasi hänet voimakas ajatus. Se koski lasta, Philipiä ja Peteä. Jättäessään pienokaisen, vaikka hän oli tahtonut menetellä mahdollisimman epäitsekkäästi, hän oli tehnyt jotakin, jolla saattoi olla suunnattoman tärkeät seuraukset. Se saattoi tuottaa hänelle rangaistuksen ja koston. Seis! Hän tahtoi mennä vielä kerran takaisin. Hän painoi kasvonsa akkunaan ja koetti kaikin voimin kiskoa hihnasta. Mutta vaunut liikkuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Hän kuuli rattaiden jyrinän; se kuului hänen korvissansa kuin tuomiopasuunan pauhu. Silloin hän menetti tajuntansa ja vaunut kiisivät edelleen.

Balluren ulkopuolelle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Ne täyttivät puutarhan, puistotien,-riippuivat aidoilla ja olivat kiivenneet vastapäätä olevalle, muurillekin Musiikki oli lakannut puhaltamasta ja ihmiset huusivat, taputtivat käsiään ja hurrasivat. Avoimessa ovessa seisoi Philip paljain päin ja raosta virtaava valo valaisi satoja päitä, jotka olivat pimeässä tunkeutuneet yhteen. Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti kauan, ennenkuin hänen annettiin puhua. Voimakkaita, karkeita, melkein raakoja, mutta sydämellisiä ja kodikkaita hyvä huutoja kaikui kaikkialta ilmaisten luottamusta ja hillitöntä hyvää tahtoa. »Parasta onnea ystävämme!» — »Eläköön Ramsey!» »Vanhat Christianit muistavat sinua!» »Vanhaa koeteltua heimoa — Tuomari Christian kuudes!» — »Vaiti lurjukset, hänhän puhuu!» — »Anna kuulua, Phil!» »Anna soida poika!» »Vaiti, vaiti.»

»Arvoisat kansalaiset», sanoi Philip — hänen äänensä kaikui kuin värisevä kellon soitto meren yli, — »te ette voi itse ymmärtää, miten suuresti teidän tervehdyksenne on minua liikuttanut. En voi sanoa, kumpaa se minun sydämessäni on herättänyt, ylpeyttä tai häpeää. Mutta jos häpeäisin sitä, se olisi samaa kuin häväisisin teitä. Mutta jos tuntisin ylpeyttä siitä, ei se olisi minulle kunniaksi. Minä en ansaitse teidän suurta luottamustanne ja ystävyyttänne. Ah!» — hän kohotti kätensä vaientaakseen edempää kuuluvaa mutinaa — hän hillitsi koko joukoin ettei kuulunut kuiskaustakaan — »Sallikaa minun lausua julki kaikkien yhteinen ajatus. Kunnioittaessanne minua te ajattelette myöskin muita», (ei, kyllä) »te ajattelette minun sukuani — ennen kaikkea erästä, joka jo kauan sitten peitettiin haaksirikkoutuneena, murtuneena, pettyneenä miehenä tuonne lehmusten alle — minun isääni — Jumala häntä siunatkoon! Minä en tahdo salata teiltä — hänen muistonsa on ollut minun oppaanani. Hänen erehdyksensä on johtanut minua. Hänen toivonsa on ollut majakkana tiellä ja hänen rakkautensa johtotähtenäni. Hyvässä ja pahassa on hänen hautansa ollut ankkuripaikkanani. Suokoon Jumala, etten olisi antanut kuolleen käden liian kauan ohjata elämäni purtta. Minun tarkoitukseni oli voittaa se, mitä hän menetti ja tämä päivä on osoittanut minulle, että minä osiksi olen siinä onnistunut. Jumala suokoon, ellen minä tätä olisi ostanut liian kalliista.»

Tässä keskeyttivät hänet huudot: »Ei, herraseni, ei suinkaan.»

Hän hymyili surullisesti ja pudisti päätänsä. »Kansalaiset, ystävät! Te luulette, että minä ansaitsen sen arvon, jonka tänään olen saanut. Teidän joukossanne on eräs vanha toveri, koeteltu ja luotettava ystävä, jonka luottamus antaisi voimaa ja kannustaisi, ellei siihen sisältyisi nuhdetta — —»

Hänen äänensä värisi, mutta siitä huolimatta se kaikui yli väkijoukon. »Minä olen koettava täyttää velvollisuuteni — tästä hetkestä ovat kaikki minun yritykseni tarkoittavat yksistään sitä. Man-saarelaiset toverit! Te tahdotte auttaa minua sen arvon ja aseman vuoksi, joka minulla on tällä pienellä saarella ja — sen minä tiedän, myöskin itseni tähden te autatte minua olemaan rehellinen ihminen ja oikeudenmukainen tuomari. Mutta» — nyt värisi hänen äänensä niin, että hänen oli melkein mahdoton saada sitä kuulumaan »mutta jos te huomaisitte, että teidän luottamustanne käytettäisiin väärin − jos te tulevaisuudessa saisitte huomata, eitä minä en olekaan teidän kunnioituksenne arvoinen, välittämättä siitä valasta, jonka Jumalan edessä tänään olen vannonut, että henkilöön katsomatta jaan jokaiselle, oikeutta — jos te huomaisitte, että minä itse joutuisin menettelemään rikollisesti — muistakaa, minä pyydän teitä, kansalaiset, muistakaa: niin paljon kuin se tuottaakin teille, mielipahaa, ei kuitenkaan ole ainoatakaan, joka kärsisi siitä enemmän kuin minä itse —»

Yleinen mielipide tänä iltana oli, ettei tuomarin puhe ollut onnistunut. Lopulla hän kuitenkin teki muutamia heikkoja yrityksiä kohottaaksensa mielialaa yhtä innostuneeksi, kuin se äsken oli ollut, mutta ihmisille jäi sellainen tunne, kuin he olisivat tulleet tanssiaisiin ja saaneetkin kylmän vesikorvon niskaansa. Oli odotettu ilonpitoa, leikinlaskua, ystävällistä puhetta ja onnentoivotuksia Ramseyn loistavalle tulevaisuudelle, ivallisia vaarattomia pistopuheita Douglasille, Peelille ja Castletownille, pieniä raketteja, ilotulitusta ja ehkä yleinen juhlavalaistus. »Mutta taivas varjele! Miten juhlallinen se nuori tuomari oli ja niin surumielinen ja salaperäinen!»

»Vaiti», sanoi Pete. »Te olette niin hiton hullunkurisia, te pojat. Ihme ja kumma, ettei teistä kaikista ole tullut sirkustemppujen tekijöitä. Laputtakaa kotiinne, kuivatkaa silmänne ja muistakaa ne sanat, mitä hän teille puhui. Itse minä en suinkaan niitä unohda.»

Annettuaan suuren rumpunsa pienelle Jonaiquelle Pete kääntyi mennäksensä sisään. Nan-täti oli arkihuoneessa ruskeassa silkissänsä, joka kahisi kuin kuihtuneet sananjalat, hyppien ja kieppuen Philipin ympärillä, syleillen häntä, taputellen poskille ja suudellen otsalle ja huulille. Virtoina vuosivat kyyneleet, niinkuin syksyisistä kuuropilvistä pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa eikä äänestä voinut päättää, itkikö hän vai nauroi.

»Oma poikani! Rakas poikani! Kultainen pojanpoikani! Minun oman poikani poika!»

Philip riistäytyi viimein vapaaksi ja asteli yläkertaan päätänsä kääntämättä, ja silloin Nan-täti näki Peten seisovan oviaukossa.

»Kas, Petehän se on!» hän sanoi pakottaen itsensä tyyneksi. »Ettekö tahdo tulla sisään hetkiseksi, ettekö?»

»Pistäysin vain siksi — vain sen verran, että toivotan teille onnea, neiti Christian.»

»Ja minä toivotan onnea myöskin teille, Peter, ah!» hän huudahti nyökäyttäen kuin lintu hänelle päätänsä. »Varmaankin tekin tunnette itsenne äärettömän ylpeäksi tänä iltana, Peter.»

»Ylpeä ei ole oikea sana, rakas neiti — minä olen vallan suunniltani ilosta.»

»Hän oli suuresti mieltynyt teihin, kun te olitte vielä pikkuinen, avojalkainen paitaressu.»

»Niin oli, hyvä neiti.»

»Ja vaikka hän nyt on tuomari, hän pitää teistä vielä.»

»Niin, ja siksi minäkin häntä suuresti rakastan, hyvä neiti.»

»Kuulitteko, mitä hän teistä sanoi puheissansa? Ei olisi ollut monta, joka hänen asemassansa olisi käyttänyt sellaisia sanoja, Peter.»

»Toden totta, olette oikeassa, hyvä neiti.»

»Hän on uskollinen ystävillensä, olkootpa ne ketä tahansa.»

»Uskollinen ja luja kuin teräs.»

Palvelustyttö kantoi juuri vateja ruokasaliin ja Nan-täti virkkoi hieman väkinäisesti: »Ettekö tahdo jäädä syömään päivällisiä kanssamme. Pete? Tai ehkä mieluummin haluatte mennä kotiin rouvanne luokse. No niin koti se on sittenkin paras kaikista, eikös olekin? Martha, minä sanon itse tuomarille, että päivällinen on pöydässä. Kas niin, hyvää yötä, Peter. Minulle tuottaa aina iloa saada tavata teitä.»

Hän kääntyi ja sipsutti portaita kohden, mutta Pete oli myöskin astunut ruokasaliin ja tuijotteli nyt ympärilleen kiihkein, kunnioittavin katsein.

»Herra varjelkoon, neiti Christian, miten merkilliseltä nyt tuntuu — avojalkainen paitaressu, sanoitte te? Te olette siinä oikeassa. Avojalkainen ja vilusta värisevä ja nälkäinen myöskin. Minä nukuin lehmän parressa enkä saanut paljoa muuta ruokaa kuin sen maitotilkkasen, jonka siitä varastin ja siitäkin ukko antoi minulle aika kyytiä. Philip otti minut eräänä iltana luoksensa — siitä se alkoi, parahin neiti. No kas, eikös tuo kellertävä muna ole vielä jäljellä tuossa nuorassa. Se on tyhmä tiiran muna. Se on muisto vallattomilla poikavuosilta. Philip löysi sen muutamasta pesästä Gob-ny-Garvainilta. Se oli vähällä viedä häneltä hengen. Sillä oli vain yksi muna ja se riehui kuin hullu sen puolesta. Me olimme kiivenneet ainakin neljäkymmentä syltä ja allamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja teräviä kallioita merenrannalla, jotka työntyvät maasta kuin elefantin torahampaat. Philip oli pistänyt juuri pienen kätensä pesään, jossa muna oli, kun suuret valkeat siivet alkoivat räpytellä hänen paljaan päänsä ympärillä. Ellei minulla olisi ollut sinä päivänä keppiä, hyvä neiti, taivas tietää, miten meille molemmille olisi käynyt. Seuraavana hetkenä lintu vieri kalliolta alas ja se oli onneksi, sillä muuten ei Philipistä olisi tullut tuomaria tänä päivänä... Oh! säikytänkö teitä, hyvä neiti, vaikka siitä on jo niin kauan? Mutta sydän on vasta merkillinen kapine, eikös olekin, neiti? Sille on eilinen päivä sama kuin huomen. Kas niin, hyvää yötä, neiti.» Pete oli jo likellä ovea, kun hän katsahti alas ja huudahti: »Mitäs tämä on? Tuomari, mitä sinä olet tänne tullut!»

Koira oli hyökännyt sisään juuri, kun Pete aikoi lähteä ulos. Se pysähtyi hänen eleensä koristellen suurin korviansa ja heilutellen lyhyttä hännäntynkäänsä.

»Se on minun koirani, neitiseni. Katsokaahan, hyvä neiti, se on aivan samanlainen kuin isäntänsä, monessa suhteessa. Itse asiassa se nyt ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä on jaloa verta kaikissa tapauksissa ja seuraavassa polvessa se on jo aivan erinomainen. Oletkos sinä hakemassa minua, Tuomari?

»Ehkäpä teitä kovin odotetaan kotiin, Pete.»

»Voivatpa odottaa. Hyvää yötä, neiti.»

Nan-täti sipsutti nyt portaita ylös kahisevassa silkissänsä, keventyneellä mielellä ja hyvillään, kun oli saanut Peten pois tieltänsä voidakseen osoittaa suurta rakkauttaan yksin Philipille ja tyydyttää siten suloisia itsekkyyttänsä.

XVI.

Pete astui pimeätä tietä vihellellen, koiran juostessa hänen edellänsä. »Minä olin sittenkin tyhmä, että näin viivyttelin», hän ajatteli. »Minun olisi pitänyt mennä kotiin heti paikalla.»

Kaupunki oli nyt aivan äänetön, kadut tyhjät ja Pete alkoi juosta. »Katehan on nyt aivan yksin. Varmaankin oli se Nancy, jonka minä näin ihmisjoukossa rouva Beattyn seurassa. Kate oli tietenkin toimittanut hänet katsomaan juhlan menoa. Nyt on hän varmaankin jo palannut.»

Kun Pete läheni Jalavaharjua, pilkisti kuu puitten latvojen yli yläkerran akkunoihin niin, että ne näyttivät täysin valaistuilta. Mutta kun hän astui muutamia askeleita vielä, selvisi hänelle, että koko talo oli pimeä.

»Hän odottaa minua. Hän kuuntelee risahdustakin, siitä panen vaikka veikkaa.»

Nyt oli hän ehtinyt portille ja koira puuskutti hänen jaloissansa, koettaen kuonollansa avain porttia.

»Hiljaa, Tuomari, hiljaa nyt.»

Sitten hän avasi säpin aivan äänettömästi, astui varpaisillaan sisään ja sulki poriin takanansa yhtä hiljaa.

»Nytpä minä teen hänelle pienen kepposen; minä yllätän hänet.»

Hänen silmiinsä ilmestyi veitikkamainen pilke ja poikamaisen vallattomana hän hiipi kevyesti kuin kissa käytävää, melkein henkeänsä pidätellen ja varoen, ettei purskahtaisi nauramaan ääneen.

»Oma suloinen lemmikkini! Häntä ei toki saa mitenkään peloitella.»

Kun hän saapui eteiseen, heittäytyi hän nelinkontin ja alkoi naukua kuin kissa oven edessä. Sitten hän kuunteli korva oven pielessä. Hän odotti kuulevansa heikon huudahduksen ja Nancy Joen askelten sipsutuksen, kun hän tulisi ovea kohden. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.

»Hän on yläkerrassa», hän ajatteli ja astui vielä ulos tarkastaaksensa taloa toiseltakin puolen. Yläkerran huoneissa ei ollut vähintäkään valoa.

»Nyt minä tiedän minkätähden siellä on pimeä. Nancy ei ole vielä tullut kotiin ja Kirry on nukahtanut keinutuoliin.»

Hän hiipi akkunaan ja koetti kurkistaa sisään arkihuoneeseen, mutta säleverhot olivat alhaalla, eikä hän voinut paljoa nähdä sisään sen kapeista raoista.

»Hän nukkuu, siinä se on. Talossa oli niin hiljaista ja hän nukahti pienokaista keinuttaessaan.»

Hän otti hiekkaa käteensä ja heitti sitä pikkuisen akkunaan. »Se johtaa ehkä hänen mieleensä kerrallisen tapauksen», hän ajatteli ja nauroi hiljaksensa henkeänsä pidätellen.

Sitten hän taaskin asetti korvansa akkunan pieleen ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. Hän heitti vielä hiekkaa akkunaan ja odotti ajatellen, että hänen täytyisi kuulla hänen hengityksensä, mutta ei erottanut mitään. Silloin hän kiireesti riensi ovelle, sillä hänen leikkituulensa oli hävinnyt, ja hän koetti avata sitä. Ovi oli lukossa. Hän palasi akkunan luo takaisin.

»Kate!» hän huudahti hiljaa. »Kate, oletko sinä siellä? Etkö sinä kuule minua? Petehän täällä on. Älä pelkää, lemmikkini.»

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän kuuli meren hiljaiset mainingit rannan hietikolla. Koira oli hypännyt toisen akkunan penkille ja alkanut ulvoa.

»Mitä ihmettä tämä merkitsee? Hän ei ole voinut mennä ulos. Missään tapauksessa hän ei ole voinut ottaa lasta mukaansa. Missä on Nancy? Kuinka hän saattoi lähteä ja jättää hänet? Hän on luultavasti pyörtynyt jäätyänsä yksin; niin se varmaankin on käynyt.»

Hän koetti avata ikkunaa, mutta haat olivat lujasti kiinni. Hän koetteli toista akkunaa ja sitten hän palasi ovelle. Vielä hän yritti yläsalin akkunaa, johon hän ulottui nousemalla eteisen katolle, mutta mahdoton oli hänen saada sitäkään auki. Kun hän palasi arkihuoneen akkunaan oli vaalea verho käynyt synkemmäksi. Lamppu sisässä oli sammumaisillaan.

Kuun säteet pilkistivät häneen puiden lehtien lomitse. Hän löysi tulitikkuja taskustaan, jossa hän piippuaan piti, raapaisi tulta ja katsoi kittausta. Sitten hän kalvoi veitsen taskustansa ja alkoi vuolla ruudun välipuuta. Hänen kätensä vapisi ja löi hervottomana lasiin, niin että se helähtäen lensi alas. Sirpaleet haavoittivat hänen rannettansa, mutta hän ei tuntenut sitä enempää, kuin jos lasi olisi hänen kätensä asemasta vuotanut verta. Hän pisti kätensä sisään, avasi haan, työnsi verhon sisään ja kömpi huoneeseen. Kissa, joka istui huoneessa akkunan pielessä, puski päällänsä hänen kättänsä ja kehräsi.

»Kirry! Kate», hän kuiskasi.

Akkunasta tuleva tuulenhenki oli sammuttanut lampun ja ainoa valo pimeässä tuli riittyneestä hiilloksesta. Hän tuskin uskalsi astua jalkansa maahan peläten, että polkisi jotakuta. Kun hän vihdoin oli päässyt keskelle huoneen lattiata, seisoi hän siinä hajalla säärin, raapaisi toisella tikulla tulta, kohotti sen päänsä päälle ja katseli ympärilleen kuin olisi tullut outoon kellariin.

Ei näkynyt yhtään mitään. Lapsi havahtui viileän yöilman vaikutuksesta ja alkoi itkeä kätkyessä. Hän otti sen syliinsä, hyssytteli ja tyynnytteli sitä hellin sanoin, mutta murtuneella äänellä »Vaiti, lemmittyni, vaiti. Mamu tulee kyllä pian. Mamu tulee aivan tuossa paikassa.»

Hän sytytti kynttilän ja sen valossa etsi koko talon. Mitään merkkiä hän ei tavannut, ennenkuin tuli sänkykamariin, jossa huomasi, että Katen hattu ja päällystakki, joita hän arkena käytti, olivat poissa. Silloin hän tajusi, että ääretön onnettomuus oli häntä kohdannut ja hänen sydämensä murtunut. Epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa ja raskain askelin hän lähti alakertaan lopettaen etsintänsä.

Hän oli kaikin voimin koettanut viivyttää tätä epätoivon hetkeä, mutta nyt ei enää voinut sitä tehdä. Tyhjä talo ja lapsi, lapsi ja tyhjä talo; yksi ainoa selitys oli mahdollinen. »Hän on mennyt, lapsoseni. Hän on jättänyt meidät; hän ei tahtonut jäädä meidän luoksemme, Jumala hänelle anteeksi suokoon.»

Istahtaen tuolille pienokainen sylissänsä hän alkoi nyyhkyttää, samalla kuin lapsi itki — siinä istui kaksi lasta yhdessä itkien sydämensä murheita. Äkkiä hän hypähti seisoallensa. »Sitä minä en voi uskoa», hän ajatteli. »Kuka nainen voisi tehdä jotakin sellaista? Ei ole sellaista äitiä, jolla ei olisi enemmän sydäntä. Ja hänhän rakasti pienokaista ja minua myöskin — ja rakastaa, ja rakastaa vieläkin.»

Nyt hän ymmärsi kaiken. Hän oli sairas, ehkä sekapäinen, ehkäpä — Jumala häntä auttakoon — ehkäpä mielenhäiriössä. Sellaistahan tapahtuu naisille lapsen synnyttämisen jälkeen — olihan itse tohtori sanonut jotain sellaista. Ruumiillisten tuskiensa vaivaamana, mielikuvien peikon ahdistamana hän oli paennut lapsensa ja miehensä luota ja kodistansa, Jumala ties millaisten hirveiden ajatusten vainoamana. Mutta hän paranisi, hän tulisi takaisin. —

»Vaiti, lemmikkini, olepas nyt vaiti», hän kuiskaili hellästi. »Mamu tulee kyllä takaisin. Vaiti, lemmikki, hän kyllä tulee takaisin.»

Kuului lukon rapsahdus ja hän heittäytyi taaskin tuolillensa. Nancy tuli sisään hengästyneenä ja hikisenä.

»No, voi minun päiviäni, miten minä olen juossut», hän puuskutti aivan läkähtymäisillänsä.

»Sellaista tungosta ja melua ja elämää sinä et ole ikinä nähnyt, Kirry. Katsopas nyt minun parhainta sunnuntaihattuani, jota olen vain yhden kerran pitänyt. Se on ihan rutussa! Mutta ajattelepas nyt! Christin Killipin lapsi-parka on kuollut. Se kuoli juuri, kun juhla oli parhaimmillaan. Voi, hyvä isä kuitenkin! Juuri silloin kuin soitettiin »Voittavaa sankaria». Vaimoparka, hän oli aivan suunniltansa eikähän se ole ihmekään. Minä en voinut olla pistäytymättä sen raukan luokse — ja — — mikä ihme tuota lamppua vaivaa? Oletko se sinä, Kirry, siinä tuolilla? Petekö se on? No, missä sitten rouva on?»

Hän otti kohennuskepin ja kohta leimusivat hiilet kirkkaissa liekeissä. »Mikä ihme teitä vaivaa? Tehän olette nylkenyt rystyynne kuin perunan. Herra hyvästi siunatkoon, itkettekö te?»

Silloin Pete vastasi käheällä äänellä: »Koeta hillitä kieltäsi, Nancy, ja ota lapsi minulta.»

Hän otti lapsen häneltä, ja kun Pete nousi seisoalleen, näytti hän heikolta kuin vanha ukko.

»Hyvä isä siunatkoon», huudahti Nancy, »ikkunahan on myöskin rikki. Mitä on tapahtunut?»

»Ei mitään», murahti Pete.

»No, mikäs Kirrylle on tullut? Minä jätin hänet kotiin, kun menin ulos kello seitsemän.»

»Minä kuolen janoon, ihminen. Enkö voi saada jotakin juotavaa?»

Hän sai käteensä maitokannun pöydältä, jolle illallinen oli laitettu ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

»Hän on karannut — niin hän on tehnyt. Sen voin nähdä teidän kasvoistanne.»

Sitten Nancy juoksi portaan juurelle ja huusi: »Kirry! Kate! Katherine Gregeen!»

»Ole nyt vaiti», huudahti Pete ja työnsi hänet edemmäksi portaitten luota.

»Miksi te ette sitten puhu mitään», huudahti Nancy. »Jos teissä on kylliksi miestä kestämään totuuden, on minussa kylliksi naista kuulemaan sen.»

»Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle, Nancy», sanoi Pete nyrkkiänsä kohottaen. »Minä menen nyt tunniksi ulos ja niin kauaksi kuin olen poissa, sinä jäät lapsen luokse etkä puhu sanaakaan kenellekään.»

»Nyt sen tiedän», huudahti Nancy. »Sentähden hän sellaisella kiireellä ajoi minua ulos. No, voi minun päiviäni! Mutta minkätähden te jätitte tänä aamuna hänet sen miehen kanssa kahden?»

»Kuuletko sinä, nainen, mitä sinulle sanon?» sanoi Pete. »Älä virka yhdellekään ainoalle ihmiselle halaistua sanaa. Minun murheeni on nyt jo kyllin suuri. Jos sinä avaat suusi, olet kuoleman oma.»

Sitten hän lähti ulos horjuen, kompastellen ja kumarassa. Hänen hattunsa oli lattialla, hän oli mennyt paljain päin.

Hän riensi Sulbyyn. »Siellä hän on», hän ajatteli. »Missä muualla hän voisi olla? Onneton, erehtynyt lapsi on ikävöinyt kotiinsa.»

XVII.

Sinä iltana oli kokoontunut runsaasti väkeä »Man-saaren Keijukaiseen» ja monet piiput saivat sammua, niin kiihkeästi he kuuntelut herra Jellyn merkillistä juttua.

»Omituista se vain on, hitto vie. Se on niin kerrassaan merkillistä, että voi ihmetellä itsensä kuoliaaksi. Ei kirjoissakaan — ei edes »Kristityn vaelluksessa» löydy tämmöistä tapausta. Toisen pojan poika palaa kotiin tuomarina loistavassa juhlakulussa riemukkaan musiikin pauhatessa juuri samana hetkenä, kun toisen pojan poika potkaistaan ulos talosta kuin koira.»

»Kerrassaan ihmeellistä se todellakin on», myönsi leski John, ja monet äänet kaikuna kertasivat hänen sanansa.

Jonaique katseli ympäri huonetta ilmeisesti odottaen, että häneltä kysyttäisiin jotakin. Mutta kun kukaan ei virkkanut mitään muuten kuin katseillansa, hän virkkoi: »Meidän vanha ukko kuuli kaiken. Hän on ollut räätälinä siinä suuressa talossa aina Rauta-Christianin kuolemasta asti.»

»Se on totta», myönsi Caesar.

»Ja hän istui keittiössä ja ompeli pukua itse isännälle juuri, kun tuo kamala mellakka syntyi yläkerrassa.»

»Älkäähän toki!»

»'Sinä olet varastanut ja ryöstänyt minut puti puhtaaksi!' huusi Ballawhaine.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» ihmetteli Mummi. »Saattoiko hän sanoa niin omalle pojalleen?»

»'Sinä olet puijannut ja pettänyt minua!' huusi hän. 'Sinä olet hävittänyt minun rahani ja murtanut minun sydämeni', hän sanoi. 'Kokonaisen omaisuuden olen minä käyttänyt sinun hyväksesi ja millä sinä olet sen palkinnut? Tämä', hän huusi, 'ja tämä — ja tämä — hävyttömillä petosta ja väärennystä kaikki tyynni!' hän karjui.»

»Herra olkoon meille armollinen!» mutisi Caesar.

»'Minua sanotaan saituriksi, eikö niin?' hän huohotti. 'Minä kiristän alustalaisiani niin paljon kuin ikinä voin, kiristänkö minä? Ja mitä varten? Kenenkä vuoksi? Minä olen kuitenkin ollut sinulle hyvä isä ja hölmö minä samalla olen ollut, vaikkei sitä kukaan tiedä!' hän valitti.»

»Ei kukaan! Sanoiko hän, ettei kukaan, herra Jelly?» kysyi Caesar vetäen suunsa irviin.

»'Jos sinä olisit joutunut tekemisiin minun isäni kanssa', jatkoi hän, 'olisi sinut aikoja sitten ajettu tiehesi varkaana ja valehtelijana.' 'Minun hyvä isäni', virkahti Ross aivan masentuneena. 'Varas juuri, kuuletko?' kuohahti Ballawhaine. 'Varas, joka on vienyt minulta viimeisenkin kolikon ja jättänyt minut puille paljaille.'»

»Niinkö hän sanoi?» ihmetteli Caesar.

»Juuri niin», vakuutti Jonaique. »Ukko kuunteli keittiön portaissa ja nuori Ross hiipi ulos talosta kuin piesty koira.»

»Ja minne hän nyt on mennyt?» kysyi Caesar.

»Piru hänet periköön, mistä minä sen tiedän», hymähti Jonaique.

»Paha ottaa omansa ja sille hän kyllä kelpaisi, vaikka olisi selkä hakattu liiskaksi — vahinko, ettei vanhus sitä tehnyt», päätteli Caesar. »Mutta missä se hulttio nyt on?»

»Sanotaan, että hän on livistänyt Englantiin nyt yölaivalla.»

»Ylistetty olkoon Herra, jolta kaikki hyvä tulee», kehahti Caesar.

Muutamasta nurkasta kuului savupilven takaa epäselvää mutinaa. »Teillä on hyvä syy sanoa niin, Caesar», mörisi Musta Tom. »Yhteen aikaan ihmiset hotisivat hotisemasta päästyäänkin, että hän oli pettämäisillään erään miehen tyttären samoin kuin petoksella vei vanhukselta viheliäiset kolikot.»

»Vastaa hulluille, kuten hullulle tulee», mutisi Caesar. — Sinä hetkenä heitettiin ovi auki ja Pete hoippui huoneeseen. Jok'ikinen piippu putosi alas ja Mummin sukkapuikot lakkasivat kilisemästä.

Pete oli yhä paljain päin ja vaikka hän oli kuoleman kalpea ja silmänsä harhailivat levottomana, hän kuitenkin koetti näyttää kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kauheasti hymyillen ja nyökkäillen ympäriinsä kuin mies, jonka taistelussa on kuula lävistänyt, hän kääntyi Mummiin ja liikutti huuliansa aivan kuin sanoaksensa jotakin, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Sitten hän kaivoi piippunsa esille, täytti sen etusormellansa, sieppasi sytytinpaperin pöydältä ja kumartui sytyttämään sitä.

»Onko — täällä — ketään — minun omiani?» hän sanoi käheästi yskähdellen ja änkyttäen ja rouheet hohtivat piipun kopassa kuin pajan ahjo.

»Ei, Pete, ei», vastasi Mummi. »Ketä sinä sitten olet etsimässä?»

»En ketään», mutisi Pete. »En ketään erityistä. Eipä ei», hän lisäsi puuskuttaen niin, että huulet vapisivat, vaikkei piipusta tullut yhtään savua. »Tulin vain sisään saadakseni tulta piippuuni. Pitää lähteä nyt. Näkemiin pojat! Näkemiin! Voikaa hyvin, Mummi!»

Kukaan ei vastannut hänelle. Hän kumarsi taas huoneessa-olijoille, hymyili kauhistavasti, astui ovelle väkinäisen vaivattomasti ja laahusti ulos talosta koettaen kaikin voimin näyttää huolettomalta. Sammunut piippu oli ylösalaisin hänen hampaissaan ja hän käänsi päänsä vinoon aivan kuin olisi koettanut estää hattuansa putoamasta, vaikka hän yhä oli paljain päin.

Hänen mentyänsä katsoivat ihmiset toisiansa silmiin hämillään ja peloissansa aivan kuin kummitus olisi ilmestynyt heille keskellä kirkasta päivää. Vihdoin Musta Tom katkaisi hiljaisuuden.

»Miehet», hän sanoi, »tuo oli hitonmoinen vale.»

»Vait — —», alkoi Caesar, mutta vastaväite tarttui hänen kuivaan kurkkuunsa.

»Jotakin on tekeillä Ramseyssä», lisäsi Musta Tom. »Luulenpa melkein, että minun on seurattava häntä.»

»Minä lähden mukaan, herra Quilliam», päätti Jonaique.

»Ja minä», lupasi John, lukkari.

»Ja minä» — »ja minä», lisäsivät toiset ja puolessa minuutissa oli kapakka tyhjä.

»Isä», kuiskasi Mummi myymäpöydän takaa, »eikö sinun olisi parasta satuloida tamma ja mennä katsomaan, ettei Kirrylle ole vain mitään tapahtunut?»

»Sitä juuri itsekin ajattelin, äiti.»

»Lähde siis heti. Herra olkoon meille armollinen.»

XVII.

Päästyänsä niin kauaksi, ettei voitu kuulla, alkoi Pete juosta. Puolessa tunnissa hän oli takaisin Jalavaharjussa. »Nyt hän varmaankin on jo kotona», hän vakuutti itsellensä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut heti ottaa asiasta täyttä selvää. Hän hiipi arkihuoneen akkunaan ja koetti särjetystä ruudusta kuunnella. Lapsi itki ja Nancy Joe puheli itseksensä ja nyyhkytti kylvettäessänsä pienokaista.

»Jumala siunatkoon sitä sydänkäpystä. Se on kaunis kuin taivaan enkeli. Minä olen kylvettänyt hänen äitiänsä satoja kertoja. Vai satoja, tuhansiakin. Äiti, siinä on sitten äiti! Millaisia äitejä noilla raukoilla näihin aikoihin onkaan? Hänen sydämensä täytyy olla kova kuin kivi, kun hän voi tällaisen raukan jättää. Ei hiukkaakaan luonnollisia tunteita... Herra hyvästi siunatkoon, Nancy, mitä sinä puhut? Katestako sinä puhut? Omasta pikku Kirrystäsi ja sinä saatat mustata häntä! Voi, voi — voi, voi, sitä onnetonta raukkaa!»

Pete ei voinut mennä sisään. Hän hiipi puiston kajuuttaan ja nojasi sen seinään hengittääksensä ja kootaksensa ajatuksiansa. Silloin hän huomasi koiran, joka puuskutti käytävällä ja kieli riippui pitkällä suusta. Se lakkasi puuskuttamasta, päästi surkean ulvahduksen ja kääntyi puiston pimeimpään osaan päin.

»Se ilmoittaa minulle jotakin», ajatteli Pete.

Kärryt jyrisivät silloin ohi kujaa pitkin ja lyhdystä lankesi valo pensaaseen hänen vieressänsä.

»Vanha portti on varmaankin auki», hän ajatteli.

Hän tarkasti ja huomasi, että oli arvannut oikein ja silloin iski mieleen uusi ajatus.

»Hän on lähtenyt Philipin luo», hän sanoi itsellensä. »Hän on mennyt Cloughbanen tietä etsimään minua Balluresta.»

Viittä minuuttia myöhemmin hän kolkutti Balluren ovelle. Hän huohotti ankarasti, hikikarpalot kierivät hänen otsallansa ja hän oli yhä avopäin, mutta hän tunsi itsensä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Pitkä, iloisennäköinen palvelustyttö, jolla oli musta puku, valkea esiliina ja päähine, tuli avaamaan. Pete nyökkäsi ja hymyili hänelle.

»Onko kukaan käynyt täällä minua kysymässä? Ei?» hän kysyi.

»Ei, herra, e-i, en minä ainakaan tiedä», vastasi tyttö ja katsahdettuaan Peteen hän pelästyi.

Sisäpuolelta kuului kuin kuivain lehtien kahina ja visertävä ääni virkkoi: »Onko se kapteeni Quilliam, Martha?»

»On, neiti.»

Ruokahuoneessa pidettiin kuiskaavaa neuvottelua ja sitten Nan-täti kiirehti sipsuttavin askelin eteisen läpi. Mutta Pete oli jo lähtenyt pimeään.

»Ilmoitanko minä tuomarille, Peter?»

»Ah, ei hyvä neiti, ei toki kannata vaivata häntä. Hyvää yötä, neiti Christian, hyvää yötä!»

Nan-täti ja Martha seisoivat vielä valossa oviaukossa, kun rautaportti lusahti rämähtäen kiinni ja Pete hoippui yli tien.

Hän kääntyi polulle, joka Balluren kukkulan juurelta vie rantaan. »Ei hyödytä kieltää», hän ajatteli, »kun tosiasia on kuitenkin toinen. Hänen levottomuutensa on ajanut hänet siihen. Minun onneton, pikku lemmikkini!»

Hän oli taistellut kauheata ajatusta vastaan ja nyt oli hän vaipunut leukaansa myöten epätoivon hyllyvään suohon. Kuu oli painunut kallioitten taa, joiden varjossa hän haparoitsi etsien jotakin jota pelkäsi löytää. Hän ei löytänyt mitään ja hänen läähätyksensä muuttui pitkiksi huokauksiksi.

»Jumalan kiitos, täällä häntä ei ainakaan ole», hän mutisi.

Sitten hän kulki rantaa pitkin satamaa kohden. Nousuvesi oli vielä korkealla ja hän melkein asteli siinä. Hänen toisella puolellaan oli synkeä meri, johon ei valon häivähdystäkään mistään langennut ja toisella uninen kaupunki, jonka valoja sammutettiin ja jossa ihmiset laittautuivat levolle.

Hän saapui kivisen suojalaiturin päähän ja nojaten selkäänsä majakan merenpuoleiseen nurkkaan tuijotteli vihertävään veteen, joka valittaen loiskui vasten kivistä seinää. Musta pilvi kuin kallionlohkare oli peittänyt kuun ja säikähtänyt alli sukelsi synkkiin aaltoihin. Mitään muuta ei näkynyt.

Hän kääntyi takaisin mennäksensä kaupunkiin seuraten laiturin johdetta ja pysähtyen katsomaan satamaan päästyänsä portaille. Nytkään hän ei nähnyt sitä, mitä etsi. »Mutta silloin oli nousuvesi ja nyt on luoteen aika», hän selitti itsellensä.

Hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä rannalla eikä satamassa, mutta kun hän asteli suojakatoksen ohi, joka oli vastapäätä sitä paikkaa, johon matkustajalaivat pysähtyivät, hän tapasi satamamestarin, joka takki käsivarrellansa asteli kotiinsa yöksi. Silloin hän yritti tehdä kysymyksen, joka poltti hänen kieltänsä, mutta ei uskaltanut, ja siksi hän vain änkytti:

»Mitä uutta kuuluu tänä iltana, herra Quayle?»

»Tekös siellä olettekin, kapteeni? Ellei teillä ole uutisia, minulla ei ainakaan ole. Uutisia tulee kysyä teidänlaiseltanne nuorelta ja vapaalta herrasmieheltä eikä tällaiselta vanhalta nahjukselta, joka on sidottu virkaansa kuin sataman pollari. Minä olin kuulemassa teitä, kuitenkin. Se oli sitten komeata musiikkia, mitä te esititte tänä iltana. Balluressa varmaankin kohosi juhlatunnelma huippuunsa, siitä olen varma.»

»Eikö teille itsellenne kuulu mitään uutta, Daniel?»

»Ei mitään muuta kuin että alan ihan väsyä näihin myöhäisiin lähtöaikoihin ja kuta pikemmin rakentavat uuden aallonmurtajan, sitä parempi. Jos nuori tuomari saa sen aikaan, on hän mies paikallaan.»

He lähestyivät lamppua, joka oli torin nurkassa.

»Tiedätte kai, että nuori Ballawhaine matkusti täältä tänään iltalaivalla. Sanotaan, että vanhus on hieman kimmastunut hänelle. Mutta mihinkäs ihmeessä te olette hattunne menettänyt?»

»Hattuni?» äännähti Pete päähänsä tarttuen. »Oh, minun hattuni? Sen on tietysti tuuli vienyt laiturilla päästäni.»

»Sepä kumma, eihän nyt tuule juuri ollenkaan. Te olette kai matkalla kotiinne nuoren vaimonne luo, vai, kapteeni?»

»Totta kai», vastasi Pete ontosti naurahtaen. Ja satamamestari, joka oli vanhapoika, nauroi sydämellisesti lisäten:

»Te naineet miehet olette kuin Aatami, te olette menettäneet vapautenne kylkiluun, mutta sen sijaan olette te saaneet suloisen pikku eukon rinnallenne.»

»Ha, ha, ha! Hyvää yötä!»

Peten nauru kaikui läpi tyhjän torin.

Satamamestari ei ollut nähnyt mitään. Pete huokasi syvään kulkien laiturin sillalle asti, josta hän kääntyi mennäksensä kaupungin läpi. Hän oli taaskin unohtanut, että hän oli avopäin ja asteli nyt Parlamentin katua reippaasti ja huolettomasti kuin mies, jolle ei ole mitään merkillistä tapahtunut. Ihmisiä seisoi joka kadunkulmassa tirskuen ja supatellen, kuten naiset tekevät, kun ovat saaneet vihiä jostakin salaisuudesta. Niin innostuneita he olivat, että Pete pääsi monen ohi aivan huomaamatta. Muutamia katkonaisia lauseita saapui kuitenkin keskustaluista hänenkin korviinsa.

»Se roisto», kuohahti muuan.

»Joka tapauksessa hän on vienyt vanhan miesparan aivan turmioon», lisäsi toinen.

»Ross Christian siellä on niiden hampaissa», ajatteli Pete. Mutta toinen suurempi salaisuus saattoi kaiken muun varjoon. Taas hän kuuli ohikulkiessaan sanottavan:

»Hän ansaitsee, hurja, rangaistuksensa — hän tiesi millainen mies oli.»

»Jättää lapsensakin — tunnoton olento.»

Naisten kimakat äänet viiltelivät kuin tuliset miekat Peten raadeltua sydäntä.

»Pidä kitas, muija, tuossa on hänen miehensä», kivahti joku.

Kuului kohina kuin aaltojen pauhu kallioihin ja Pete tajusi, että ryhmät olivat hajonneet ja ihmiset kokoontuneet puoliympyrään tuijottelemaan häntä, kun hän kulki ohi. Hän nyökytti iloisesti molemmille puolille, heitti vallattomasti paljasta päätänsä ja asteli edelleen. Mutta hampaat oli purtu lujasti yhteen, hengitys oli kiivas ja äänekäs.

»Minä ymmärrän, mitä he tarkoittavat», hän mutisi.

Hänen oman talonsa ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko. Satuloitu hevonen, josta kohosi höyrypilvi, oli sidottu portin pieleen. Se oli Caesarin tamma, Molly. Kaikkien katse oli käännetty taloon eikä ainoakaan huomannut Peteä, kun hän saapui takaa päin.

»Musta Tom väittää, ettei siitä ole pienintäkään epäilystä», selitti muuan eukko.

»Karannut nuoren Ballawhainen kanssa, niinkö?» murahti joku mies.

»Ettei ollenkaan häpeä, se lunttu», iski toinen eukko.

Pete raivasi itselleen tietä molemmilla kyynärpäillänsä hymyillen ja nyökkäillen raivokkaasti. »Suvaitsetteko päästää minut ohi, hyvä rouva? Anteeksi!»

Työntyessään eteenpäin hän kuuli puhetta takanansa. »Miesparka, hän ei vielä tiedä» — »Oikein tulee häntä sääli.»

Eteisen ovi oli auki. Kynnyksellä seisoi muuan nuori mies pitkine tukkineen kädessään suuri paperilehtiö. Hän kyseli parhaillansa: »Viimeksi nähty kello seitsemän — jätetty yksin lapsen kanssa — mies ulkona juhlakulussa — vieläkö mitään muuta selittävää?»

Nancy istui jakkaralla takan ääressä lapsi sylissänsä ja vastaili vastahakoisesti, ja Caesar seisoi ääressä päätänsä nojaten uunin reunustaan.

Silmänräpäyksessä Petelle selvisi koko tilanne. Silloin hän laski suuren kätensä nuoren miehen olkaan ja pyöräytti ympäri, jonka jälkeen piti häntä kuin ruuvipenkissä.

»Mitä täällä on tekeillä?» hän kivahti.

Nuori mies änkytti jotakin. Hän pahoitteli, että hänen täytyi — sekaantua kapteeni Quilliamin onnettomuuteen.

»Mihin onnettomuuteen?» tiuskasi Pete.

»Tarvitseeko minun sanoa — valitettavaan — tuota, tarkoitan ikävään — suoraan sanoen, salaperäiseen katoamisjuttuun — —»

»Mihin katoamisjuttuun?» kysyi Pete näyttäen hyvin hämmästyneeltä.

»Voiko se olla mahdollista, herra, että te ette ole sitä vielä kuullut — —»

»Kuullut, mitä? Kielenne on kuin lanttumainen kellonköliskö ahtaassa liivintaskussa — ettekö voi saada sitä ulos, mies?»

»Teidän vaimonne, kapteeni — −»

»Mitä? Minun vaimoni kadonn − − Niinkö? Sekö täss' on hätänä? Minun vaimoni salaperäinen katoaminen — No, voi, sun —!»

Pete purskahti raikuvaan nauruun. Hän huusi ja hirnui, piti kylkiänsä, kumartui huojutellen edestakaisin ja vihdoin viskautui tuolille heittäen päänsä selkänojan yli ja työntäen jalkansa suoriksi eteen ja hytki niin, että koko talo tuntui tärisevän.

»Ha, ha, ha! Suurenmoista! Lystimpää en ole ikinäni kuullut!» hän huusi.

Lapsi heräsi Nancyn polvella ja sen kimeä parkuna yhtyi Peten mahtavaan bassoon. Caesar seisoi suu ammollaan ja nuori mies, nyt kalpeana ja peloissansa, kumarrellen ja pokkuroiden vetäytyi selkä edellä ovelle sanoen:

»Ehkäpä se ei olekaan totta, kun tarkemmin selvitellään, kapteeni Quilliam?»

»Tietysti, se ei ole ollenkaan totta», huusi Pete.

»Ehkä te tiedätte, mihin hän on mennyt?»

»Totta kai minä sen tiedän, kun itse olen hänet lähettänyt!»

»Sinäkö lähettänyt?» ihmetteli Caesar.

»Niin, minä juuri, Englantiin nyt iltalaivalla.»

»Sehän on ihme!» epäili Caesar.

»Tohtorihan määräsi niin. Itse kuulitte sen, ukki.»

»No, se on kyllä totta», myönsi Caesar.

Nuori mies sulki pitkän kirjoituslehtiönsä ja perääntyi läpi naisjoukon, joka oli tunkeutunut eteiseen asti. »Tietysti, jos te sanotte niin, kapteeni Quilliam — —»

»Minä sanon niin», huusi Pete ja sanomalehden uutishankkija katosi.

Silloin kuului kahden naisen ääni ihmisjoukosta, johon reportteri oli sukeltanut. »Minä olen niin iloinen, ettei se ollut totta, mitä ne hänestä sanoivat, kapteeni Quilliam», ihasteli toinen.

»Niin varmaankin olette, hyvä rouva Kennish», huusi Pete.

»Minä en koskaan olisi voinut sitä uskoa siitä ihmisestä, vaikka lasta syötettiinkin pullosta», lisäsi toinen.

»Ette suinkaan, parahin rouva Kewley», myönsi Pete.

Mutta hän hyökkäsi ylös ja löi oven kiinni tungettelijoitten nenän edessä. Kun he olivat vapautuneet uteliaista, kysäisi Caesar varovasti:

»Onko asia niin kuin sanoit, Pete?»

»Molly höyryää portilla kuin kiehuva viinapannu, isä», vastasi Pete.

»Puoltakaan ei ole sinulle-sanottu, Pete. Kuuntele minua. Se on oikeus ja kohtuus, että sinä saat sen tietää. Kun sinä olit siellä kaukana Kimberleyssä, tuo Ross Christian kiersi tyttöä lakkaamatta kuin villitty.»

»Se varmasti vilustuu, ellei se heti paikalla pääse talliin», hätäili Pete.

»Minä itse rankaisin häntä, kuuletko, ja hän iski minua ohimoon. Katso! Tuossa tukan rajassa on hänen nyrkkinsä jälki ja sen minä saan pitää niin kauan kuin elän.»

»Ross Christian! Ross Christian!» mutisi Pete kärsimättömästi.

»Herran iankaikkisen armon kautta, Pete, minun onnistui pidättää itseäni — mutta ellei Philip herra olisi ollut siellä sinä iltana — minä en kyllä luota ihmisvoimaan enkä vastusta pahaa pahalla — mutta Philip herra höyhensi sen ryökäleen minun puolestani; hän antoi hänelle, Pete; hän — —»

»Piru hänet vieköön, mokoman rakkarin!» huudahti Pete hypähtäen seisoallensa. »Mitä hänellä on minun tai minun vaimoni kanssa tekemistä?» »

Caesar ratsasti kotiinsa loukkaantuneena ja vihoissaan saamatta tyydyttävää selvitystä. Kun vihdoin kaikki olivat menneet eikä Peten tarvinnut enää näytellä, hän otti itkevän lapsen Nancyltä ja suuteli ja hyväili sitä herkeämättä.

»Anna se minulle, se pikku lemmikki», hän sanoi käheästi kuin korppi ja istui sitten jakkaralle takan ääreen koettaen tuuditella sekä lasta että itseänsä. »Ellei minulla nyt olisi viatonta olentoa, josta on huolta pidettävä, minä tulisin hulluksi. Oi, sinä suloinen Katherine! Katherine lemmikkini! Minun oma pikku kultuni! Oma pikkuinen pipanani!»

Myöhään yöllä, kun Nancy oli nyyhkyttänyt ja valittanut itsensä uneen lapsen vieressä, Pete kömpi ylös arkihuoneen sohvalta ja tallusti ulos.

»Ehkäpä nousuvesi aamulla heittää hänet rannalle», hän puheli itsellensä. »Jos hän tulee, antakoon Jumala minulle anteeksi, että valehtelin. Auttakoon Jumala minua, kaikki on nyt minulle samantekevää.»

Ellei hän pian tulisi, hän päätti keksiä juttuja, että Kate voisi milloin tahansa palata kotiin kunniallisena vaimona, missä ikinänsä hän sitten olisi ollutkin.

»Ja kunniallinen hän onkin», hän ajatteli. »Niin, sellainen hän on huolimatta heidän likaisista puheistansa ja ajatuksistansa — niin totta kuin Jumala on taivaassa.»

Koira juosta lepsutti hänen edellänsä, kun hän kääntyi Ballureen menevälle tielle.

XVIII.

Niillä päivällisillä ei Philip paljoa syönyt. Levottomana, hajamielisenä ja melkein tylsänä hän koetti kaluta kananpojan täkkää, kuten mies, joka on joutunut vararikon partaalle eikä epätoivoissansa enää mistään välitä. Silloin tällöin hän oli pysähtynyt kuin kuuntelemaan askeleita tai ääniä, mutta sitten hän taas oli naurahtaen hillinnyt itseänsä.

Nan-täti oli selittänyt hänen merkillisen käytöksensä johtuvan päivän suurista tapahtumista. Hän oli asettanut hänen lautaselleen kaikenlaista hyvää ja koettanut saada hänet unohtamaan kaiken liverrellen hänelle lakkaamatta heidän istuessaan kattolampun alla.

»Miten herttaisesti sinä, Philip, esiinnytkään, kun et unohda Peteä menestyksesi parhaimpanakaan päivänä. Hän on todellakin oikein kelpo mies. Hänen sydämensä varmaan murtuisi, jos sinä laiminlöisit häntä. Tietysti hän on yksinkertainen kuin pieni lapsi eikä hän ole saanut. mitään kasvatusta, mutta — —»

»Pete on kyllin arvokas kenen ystäväksi tahansa, täti hyvä.»

»Ystäväksi, niin, mutta sinun täytyy myöntää, ettei hänestä juuri seuraihmiseksi — —»

»Jos hän on yksinkertainen, on se sitä luonteen yksinkertaisuutta, joka on liian suuri välittääkseen pikkuseikoista.»

»Se jalo sielu! Hän ei ole yhtään mustasukkainen sinusta, Philip.»

»Sellaiset tunteet ovat kaukana hänestä, täti.»

»Hän on kaikissa tapauksissa sinun täysi serkkusi, Philip. Sitä ei voi kieltää. Kuten hän sanoo, virtaa hänen suonissansa Christianien verta.»

Keskustelu kääntyi toiselle polulle. Nan-täti alkoi puhua toisesta Peteristä, Ballawhainen Peter Christianista. Tämä oli tuon suuren herran nöyryytyksen päivä. Poika, jota hän niin suurella rakkaudella oli hellinyt, oli joutunut häpeään. Kuinka paljon Nan-täti yrittikin ei hän jaksanut hillitä sydäntänsä. Hän ei voinut karkoittaa voimakasta epäjalouden tunnetta. — Sisimmässä sielussansa tämä herttainen pikku olento oli hyvin mielissään, että niin oli käynyt.

»Surullista se on», hän virkahti huoaten. »Liikuttavaa on nähdä, miten isä — vaikkapa itsekäskin isä — joutuu turmioon rakkaudesta kiittämättömään poikaansa. Se pahoittaa suuresti minun mieltäni. Mutta kuusi vuotta sitten minä varoitin häntä. Sen kai nyt sinäkin hyvin muistat?»

Philipin ajatukset harhailivat kaukana. Kangastuksena hän näki sielussaan, miten Pete meni kotiinsa, löysi hylätyn talon, tyhjän kätkyen. Ystävästä oli tullut yksinäinen, lohduton ja murtunut mies.

He nousivat pöydästä ja menivät pieneen seurustelukamariin, Nan-täti nojaten Philipin käsivarteen. Hän asteli pianon ääreen ja lauloi ilostuttaaksensa häntä hiukan värisevällä äänellänsä muutaman vanhan laulelman:

»Suruissansa käkiemo haukan töitä sätti. Pesän hajoitti ja pojat kaikkiin tuuliin mätti.»

Aivan kuin pelästyen Philip hypähti äkkiä ylös ja kuiskasi käheästi: »Eikö tuo ole hänen äänensä?»

»Kenen, rakkaani?»

»Peten?»

»Missä, kultaseni?»

»Eteisessä.»

»Minä en kuule mitään. Minä katson kuitenkin. Ei, Pete ei ole täällä. Mutta kuinka kalpea sinä olet, Philip! Mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään», sanoi Philip. »Minä vain ajattelin — —»

»Ota lasi viiniä, rakkaani, tai vähän konjakkia. Sinä olet uuvuttanut itsesi loppuun tänä päivänä eikä se ole ihmekään.»

»Niin kai, minä menen heti nukkumaan.»

»Niinkö pian! Se kai kuitenkin lienee parasta. Unta sinä tarvitset, sen näkee sinun silmistäsi. Martha! Onko tuomarin huoneessa kaikki kunnossa? Kaikki, lamppua vaille, niinkö? Vie lamppu ylös, Martha. Philip, juothan sinä ensin vähän konjakkia ja vettä? Minä itse tuon sen sinun huoneeseesi, sinä voit tarvita sitä yölläkin. Mene sinä edellä, rakkaani. No, no, kyllä sinun nyt täytyy. Luuletko sinä, että minä annan sinun portaissa huomata, miten vanha minä olen? Ah, ei minun tarvinnut nojailla käsipuihin, kun ensi kertaa Ballureen tulin!»

Päästyään portaan yläpäähän Philip kääntyi mennäksensä omaan vanhaan huoneeseensa, jota hän oli käyttänyt sänkykamarinaan poikavuosistaan asti samoin kuin hänen äitinsä isä, kapteeni Billy ennen häntä.

»Ei, sinne sinua ei panna täksi yöksi, Philip. Kas — tuonne! Mitäs sanot tästä?»

Täti avasi vastapuolella olevan oven ja lämmin loimu takasta hohti sieltä vastaan.

»Minun isäni huone», virkahti Philip ja astui askeleen takaisin.

»Oh, minä olen tuulettanut sitä eikä se ole ollenkaan turmeltunut, vaikka onkin ollut asumattomana niin kauan. Lämmin kuin pikkuinen pesä. No, katsos, henki ei yhtään höyryä. Tule!»

»Ei, täti, ei!»

»Pelkäätkö sinä aaveita? Täällä elää vain yksi henki, Philip, ja se on rakkaan isäsi muisto eikä se suinkaan vahingoita sinua.»

»Mutta tämä paikka on liian pyhä. Ei kukaan ole nukkunut täällä sen jälkeen kuin − −.»

»Siihen on ollut omat syynsä, rakkaani. Mutta nyt sinä olet täyttänyt isäsi toiveet ja tämän jälkeen se on oleva sinun huoneesi. Ah, jospa hän itse voisi sinut nähdä, miten ylpeä hän olisikaan! Onneton isäraukkasi! Ehkäpä hän näkeekin. Kuka tietää — ehkä — suutele minua, Philip. Katso millainen vanha hupakko minä olen! Minä olen niin onnellinen, etten voi olla itkemättä. Mutta muista nyt, sinun täytyy tulla nukkumaan tähän huoneeseen joka kerta, kun sinä istut käräjiä Ramseyssä. Minä en salli sinun enää kauemmin pitää Jalavaharjua sinä paikkana, jonne vetäydyt lepäämään. Puhuimme mustasukkaisuudesta. Jos nyt Pete ei olekaan mustasukkainen, minä tiedän erään, joka on — tai ainakin pian tulee. Mutta Philip, Philip Christian — —?»

»Mitä niin?»

Vanhat suloiset kasvot saivat juhlallisen ilmeen. »Suurimmallakin ihmisellä on omat huolensa, epäilyksensä ja vaikeutensa. Se onkin aivan luonnollista — niinhän täytyy ollakin julkisessa elämässä. Älä kuitenkaan epäile tulla tänne milloin ikinä huolet sinua kohtaavat. Sitä vartenhan on ihmisellä koti, Philip. Siellä on rauhaa ja turva, kun paha maailma tahtoo loukata ja haavoittaa. Siellä on onnen satama, rakkahin, jossa sinua kohtaavat muistot isästä ja äidistä ja oman viattoman lapsuutesi ajasta — ja jossa sinulla on vanha höperö täti pahanen, joka ajattelee sinua yötä ja päivää ja on niin hullu ja hupakko — ja — ja rakastaa sinua enemmän kuin ainoakaan ihminen maailmassa.»

Philip sulki vanhan tätikullan syliinsä, mutta ei ollut kuullut, mitä hän oli sanonut. Hän loi kauhistuneen katseen akkunaan ja kuiskasi hiljaa ja kiihkeästi: »Etkö kuule askeleita hietikolta?»

»E-n, en! Sinä olet kovin hermostunut tänä iltana, Philip. Pane vuoteeseen ja lepää. Kun olet nukkunut, hiivin minä takaisin ja katselen sinua.»

Hän jätti hänet, ja Philip katseli ympärilleen. Koko maailmassa hän ei olisi löytänyt paikkaa, joka olisi kauhistuttanut häntä enemmän kuin tämä. Se oli kuin hauta täynnä kuolleita muistoja — hänen kuolleesta isästään ja äidistään, hänen kuolleesta nuoruudestaan ja viattomuudestaan, hänen surmatusta ystävyydestään ja raadellusta omastatunnostaan.

Tulisijan yläpuolella riippui hänen äitinsä muotokuva. Se esitti kaunista nuorta tyttöä, jonka nuorekas iho hohti, kirkkaat ruskeat silmät säteilivät ja täyteläiset huulet hymyilivät. Philip värisi katsellessansa sitä. Kuva oli kuin hänen oma aaveensa, joka naisellisessa haamussa katseli häntä.

Sitä vastapäätä sängyn yläpuolella oli hänen isänsä muotokuva. Silmät olivat täynnä elämää ja kasvot olivat pyöreät, huulilla väreili hellä hymy. Mutta Philip ei voinut nähdä sitä sellaisena kuin se oli. Hänestä näytti, että sen tukka oli takkuinen, pitkä ja kostea kuin jouhista, kasvot olivat kalpeat ja sisäänpainuneet, silmät tuijottivat kuin lamput sumun läpi, revitty paidankaulus jätti kaulan paljaaksi ja huulet olivat auki, että ilmaa pääsi huohottavaan rintaan.

Akkunan luona oli pieni vuode, jossa hän kerran oli nukkunut Peten kanssa ja josta hän aamulla oli nauraen ponnahtanut ylös. Mihin hän käänsikin silmänsä, häntä kohtasivat varjot hänen hukatusta ja haudatusta elämästään. Ja Nan-tädin raikkaus oli ylpeänä ja onnellisena tuonut hänet tähän kidutuskammioon!

Ulkona oli yö viileä ja tyyni, mutta täällä sisällä oli vieläkin hiljaisempaa — aivan kuin haudassa. Siellä oli kyllä kello, mutta se ei käynyt, ja linnun häkki oli siellä myös, mutta se oli nyt tyhjänä.

Philip luuli kuulevansa koputuksen talon ovelta. Kun kukaan ei avannut, hän soitti palvelustyttöä. Kevyesti ja hymyillen tämä sipsutti portaita ylös.

»Ettekö kuullut koputusta pääovelta, Martha?»

»En, herra», vastasi tyttö.

»Omituista! Kerrassaan omituista! Minä olisin voinut vannoa, että se oli herra Quilliamin koputus.»

»Saattoi ehkä olla. Minä menen heti katsomaan.»

»Ei tarvitse. Minun korvissani humisee tänä iltana ja se saattoi kyllä johtaa minut harhaan.»

Tyttö jätti hänet. Hän riisui kengät jaloistansa ja alkoi hiipiä ympäri huonetta aivan kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin luvatonta. Joka kerran kun hänen katseensa sattui isän muotokuvaan, hän painoi päänsä alas ja kääntyi toisaalle. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Tällä kertaa nämä äänet eivät olleet kuvittelua. Hän avasi hiljaa oven ja kuunteli. Siellä oli Pete. Martha vastasi hänen kysymyksiinsä. Nan-täti kutsui häntä sisään, mutta Pete vastasi iloisella äänellä »ei, ei», ja meni tiehensä. Puutarhan portti helähti ja eteisen ovi suljettiin äänettömästi. Silloin Philip sulki hiljaa oman huoneensa oven.

Pian tämän jälkeen avasi Nan-täti sen uudestansa. Hänellä oli kädessänsä sytytetty kynttilä.

»Sehän on kerrassaan omituista, Philip. Martha sanoi sinun kuulleen Peten koputuksen ja juuri sillä hetkellä hän nousi tänne mäkeä ylös. Hän oli vielä kovin merkillinen ja näytti villiltä. Hän kysyi, oliko kukaan ollut täällä kysymässä häntä, aivan kuin jonkun olisi ollut määrä olla. Ei antanut minun kutsua sinua ja meni pois nauraen ihan tyhjälle. Todellakin, ellen minä tuntisi häntä vakavaksi mieheksi — —»

Philip tunsi mielensä murheelliseksi ja alkoi väristä vilusta. Äkillinen mielijohde valtasi hänet kokonansa. Se oli kuin salainen pelko, joka saa rikoksentekijän menemään katsomaan, kun hänen murhaamaansa uhria tutkitaan.

»Jotakin on hullusti», hän virkahti. »Missä minun kenkäni ovat?»

»Aiotko lähteä Jalavaharjuun, Philip? Vahinko, että kyytimies ehti ajaa takaisin Douglasiin. Eikö sinun olisi parasta lähettää Martha sinne? Voihan olla, että kuvittelin turhia. Mitä kannattaa turhan vuoksi tulla levottomaksi? Sinä olet aivan liian helläsydäminen sen sinulle sanon.»

Philip juoksi portaita alas kuin ihminen, joka pakenee kidutusta. Vetäessään eteisessä päällystakkia yllensä hän alkoi miettiä, mikä häntä odotti, jos hän lähtisi. Hänen tuli mennä Peten luo ja olla olevinaan kuin ei mitään tietäisi. Hänen tulisi kuunnella Peten kertomusta ja teeskennellä hämmästystä; hänen tulisi lohduttaa Peteä ehkä auttaa häntä etsinnässä, sillä hän ei uskaltaisi olla auttamatta — hänen tulisi astella Peten rinnalla ja etsiä jotakin, vaikka varmasti tietäisi, etteivät mitään löytäisi. Hän näki itsensä matelevan katuja kuin käärme ja osa, jota hänen tulisi näytellä, inhoitti häntä. Hän palasi yläkertaan takaisin.

»Tarkemmin asiaa ajatellen sinä voit olla oikeassa, tätikulta.»

»Siitä olen ihan varma.»

»Jos on tapahtunut jotakin vakavaa, hän kyllä vielä palaa tänne.»

»Palaa, sen takaan.»

»Jos Pete on saanut joitakin huolia, hän kyllä kertoo niistä minulle ennenkuin muille.»

»Siinä nyt ei voi olla mitään erikoista, minä vain otaksuin turhia. Ehkä hän on ottanut lasin liikaa eikä sitä suinkaan voi pitää suurena rikoksena tällaisena päivänä, kun ajattelee, miten ylpeä hän on ollut sinusta, Philip. Ajattelenpa mielessäni, ettei hän voisi olla ylpeämpi ja onnellisempi, jos hän itse kulkisi sinun saappaissasi.»

»Hyvää yötä, täti», sanoi Philip voimiansa ponnistaen saadakseen tukahtuneen äänensä kuuluville.

»Hyvää yötä, rakas poikani. Nyt minä menen nukkumaan ja pyydän hartaasti, että sinä teet samoin.»

Jäätyään yksin Philip tapasi itsensä nojaamassa tulisijan reunaan ja tuijottelemassa isänsä muotokuvaan. Hän alkoi vertailla itseänsä isäänsä. Hän itse oli päässyt tarkoituksensa perille, isä oli epäonnistunut. Seitsemänkolmattavuotiaana hän oli tuomari kaikesta huolimatta; kolmenkymmenen vanhana hänen isänsä oli kuollut murtuneena miehenä. Hän oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt; hän oli kohonnut esi-isäin kunnioitettuun asemaan. Mutta kuinka alhainen ja kelvoton hän sittenkin oli verrattuna tuohon mieheen, joka ei ollut päässyt mihinkään, vaan menettänyt kaiken!

Hänen isänsä ei voinut moittia itseänsä muusta kuin epäonnistumisestansa, mutta hänen mieltänsä painoi kunniaton teko. Hänen isänsä oli erehtynyt, mutta hän itse oli tehnyt rikoksen. Jos hänen isänsä olisi tahtonut pettää rakastettunsa ja ystävänsä, hän olisi voinut onnistua. Hän itse oli päässyt päämääräänsä pettämällä molemmat. Siksi että hänen isänsä oli ollut horjumattoman hyveellinen, hän oli sortunut. Itsekkyyden palvonta oli kohottanut hänet korkeaan asemaan. Hänen isänsä oli ennen muuta ajatellut rakkautta, totuutta ja oikeudenmukaista elämää ja siksi menettänyt perintönsä, asemansa ja ihmisten mielisuosion. Maailma oli kieltänyt hänen isänsä, koska tämä ensin oli kieltänyt maailman. Mutta se oli avannut sylinsä hänelle, hänelle se oli osoittanut suosiotansa ja kohottanut ylistyshuutoja ja hänet se oli kruunannut kunnialla. Ja kuitenkin, onneton mies, parempi olisi ryömiä loassa, elää unohdettua elämää, parempi maata peitettynä turpeen alle — sillä kuollut haudassansa halveksi häntä.

Hänen sielunsa silmäin eteen kohosi kauhistava kuva. Se oli tulevaisuudenkuva hänestä itsestänsä. Hän näki vanhan miehen — suuren, mahtavan, ehkäpä rakastetun ja ihaillun, mutta tuon miehen sydän oli kuollut ja hän horjui hautaansa kohden, kunnes lopuksi tuli suurenmoinen narripeli — hänen juhlalliset hautajaisensa puheineen ja soittoineen. Sitten äkkiä tavaton hiljaisuus kuin suuria lumihiutaleita olisi alkanut lennellä ja ihmeellisen valon läpi kuului inahtava ääni: »Kuka on tämä, joka on tomuun vaihtanut vertavuotavan sydämen ja maan multaan elävän sielun?»

Philip huusi ääneen nähdessänsä tämän kuvan, joka pala palalta ilmestyi hänen eteensä. Oli kuin hänen huutonsa olisi saanut hienot porsliiniesineet helisemään uunin reunalla ja hän muisti, missä oli. Silloin kuului ovelta kaksi kevyttä naputusta. Hän hillitsi hieman itseänsä, sieppasi käteensä kirjan ja huudahti »sisään!»

Tulija oli Nan-täti. Hänellä oli yllään yöpuku ja yömyssy. Kädessä hänellä oli kynttilä, jonka liekki lepatti.

»Mikä sinua vaivaa, lapseni?» hän kysyi.

»Luin vain ääneen, täti hyvä. Herätinkö minä sinut?»

»Mutta sinähän huudahdit, Philip.»

»Luin Macbethia, täti. Katsos, olin juuri pitokohtauksessa. Hänestä on tullut kuningas, muistathan, mutta hänen omatuntonsa — —»

Hän vaikeni. Pieni vanha neiti näytti epäuskoiselta ja vetäisi yömyssynsä nauhasta niin, että se joutui vinoon ja antoi hänen ryppyisille huolestuneille kasvoillensa aivan omituisen ilmeen.

»Ota hieman konjakkia, rakkaani, minä panin pullon pukeutumispöydälle.»

»Älä huolehdi minusta, täti. Hyvää yötä taaskin. Kas niin, menehän nyt levolle.»

Puoliksi hyväillen, puoliksi väkisin hän vei hänet ovelle ja täti lähti hitaasti, viivytellen ja epäillen. Yömyssyn nauhat liehuivat hänen olkapäillänsä ja hänen paljaat jalkansa tassuttivat kevyesti portaissa. katsahti kirjaan, jonka oli kiireessä siepannut. Mika ihme oli juuri tuon kirjan pannut hänen käteensä? Mikä oli saattanut hänet juuri tähän huoneeseen? Ja miksi juuri tänä iltana, kun ei koskaan muulloin? Mikä helvetin paholainen oli vietellyt Nan-tädin kiduttamaan häntä? Hän ei voisi sietää tätä; hän tahtoi mennä omaan vuoteeseensa.

Päästyään portaan päähän hän kuuli alhaalta hiljaista kuiskailua. Se tuli Nan-tädin huoneesta. Valojuova tunkeutui käytävään ovesta, joka oli selko selällään. Hän kurkisti salaa sisään. Valkoinen olento oli vaipunut vuoteen viereen ja pää oli kätketty vuoteen peitteihin. Hänen vieressään istui kissa ja kehräsi tyytyväisenä. Nan-täti oli vaipunut rukoukseen. Philip kuuli omaa nimeänsä mainittavan —

»Jumala siunaa ja varjele minun Philipiäni siinä tärkeässä toimessa, johon olet hänet tänä päivänä asettanut. Anna hänelle viisautta, voimaa ja rauhaa!»

Sinä hurskas vaimo, jonka ympärillä enkelit liitelevät, kuka uskaltaa ajatella, että hornan henget kiusaavat sinun viatonta, rakastavaa sydäntäsi?

Philip palasi takaisin isänsä huoneeseen. Hän alkoi tottua asemaansa. Kun hän oli omalla ponnistuksellansa kohonnut isäänsä ylemmäksi, hän oli samalla täyttänyt isänsä hartaimman toivon. Ja missään tapauksessa hän ei olisi voinut menetellä toisin. Miten muuten hän olisi saattanut käyttäytyä? Mistä hänen tulisi syyttää itseänsä? Jos hän oli tehnyt syntiä, olivat hänet pakottaneet siihen oudot voimat, joita hän ei voinut ohjailla. Ja mikä oli totta häneen nähden, oli totta myöskin Katen suhteen.

Ah, hän tahtoisi tavata hänet nyt. Hän oli mennyt sinne, minne hän oli hänet lähettänyt. Hänen suloisissa silmissään saattoi nyt olla kyyneleitä, mutta aika kuivaisi ne. Entinen kaksinaamaisuus hänen elämästään olisi nyt poissa, häpeällinen petollisuus, päivittäinen tuska, hetkittäinen uskottomuus — kuuluisi menneisyyteen. Jos hänellä olisi omantunnontuskia, oli se kohtalon syy ja jos häpeä painaisi häntä, hän oli nainen ja kantaisi kuormansa ilolla sen miehen vuoksi, jota hän rakasti. Hänen tähtensä kestäisi hän kaiken. Taivas häntä siunatkoon! Huolimatta ihmisistä ja heidän laeistansa oli Kate hänen rakastettunsa, hänen sydämensä valittu, hänen vaimonsa — niin, hänen vaimonsa — luonnon ja Jumalan lain mukaan, ja tulkoon mitä tahansa, he kuuluisivat toisilleen elämänsä loppuun asti.

Äkkiä kuului hänelle tyynen yön läpi käheä ääni.

»Philip!»

Vihdoinkin oli siellä Pete. Hän seisoi alhaalla käytävällä ja huuteli akkunaan. Philip vaikeroi ja peitti kasvonsa käsillään.

»Philip!»

Jäykkänä asteli Philip akkunaan ja veti verhot syrjään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti ja oksat huojuivat hiljalleen yöilmassa.

»Sinäkö siellä olet, Pete?»

»Niin olen. Näin lampun palavan täällä ylhäällä ja arvasin, ettet sinä vielä ollut mennyt maata. Istut kai lueskelemassa, vai? Ajattelin, etten herättäisi koko taloa, mutta toivoin kuitenkin saavani puhella sinun kanssasi.»

»Mikäs on, Pete?» kysyi Philip. Hänen äänensä värisi kuin purje käännettäissä.

»Ei nyt mitään niin erikoista. Tahdoin vain sanoa sinulle, että vaimoni on matkustanut Englantiin yölaivalla.»

»Englantiin?»

»Ah, olipa jo aikakin, luulisin; hän on viime aikoina ollut kovin heikko ja hermostunut. Muistathan, mitä tohtori sanoi tuona iltana, jolloin lapsi ristittiin? 'Lähettäkää hänet pois tältä saarelta', sanoi hän, 'ja hän palaa takaisin uutena ihmisenä.' Hän ei kuitenkaan tahtonut lähteä. Hän itki ja huusi, ettei hän voi jättää pienokaista. Silloin minä sain käyttää isäntävaltaani. Tietysti on isännällä oikeus määräillä perheessänsä, Philip, vai mitä? No niin, minun on nyt jatkettava matkaani. On ihana yö, eikös olekin? Ei tee ollenkaan mieli mennä vuoteeseen.»

Philip värisi ja tunsi pahoinvointia. Hän koetti puhua, mutta ei saanut esille muuta kuin joitakin epäselviä ääniä. Kun Pete poistui, kuului pöllön kirkuna vuoren kuilusta. Philip sulki akkunan, veti alas kaihtimen, levitti uutimet, hoippui keskelle lattiaa ja horjahti vihdoin sänkyä vasten.

»Siinä oli lopun alku», hän ajatteli.

Kaksinaamaisuus, petollisuus ja jokapäiväinen kidutus, joista Kate oli vapautunut, olivat nyt tulleet hänen osaksensa. Aivan kuin salaman välähdyksenä hän näki edessään polun, jota hänen tuli kulkea. Se kävi kuilujen, kallioiden ja soiden yli ja hän saattoi horjahtaa joka askeleella.

Huone alkoi pyöriä hänen silmissänsä. Hän otti konjakkipullon pöydältä, kaatoi lasin puolilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Yli lasin reunan hän näki äitinsä muotokuvan tulisijan yläpuolella. Kasvot, jotka hän näki, eivät olleet enää herttaisen morsiamen. Siinä oli ne elähtäneet piirteet, jollaisina hän ne muisti punasilmäinen, turpea, karkea ja juopunut vaimo. Se hymyili hänelle, se vilkutti häntä luoksensa.

Tämä toden totta oli lopun alkua. Hän oli äitinsä poika yhtä paljon kuin isänsäkin. Isä oli hallinnut häntä tähän asti, mutta nyt oli äidin vuoro saada hänet valtoihinsa. Hän ei voinut häntä vastustaa. Äidin verta virtasi hänen suonissansa ja hän oli äitinsä poika.

Hän ei ollut koskaan ennen maistanut konjakkia paljaaltaan ja nyt se heti paikalla vaikutti häneen. Kun hän alkoi tuntea päätänsä pyörryttävän, hän koetti riisua vaatteita yltään mennäksensä vuoteeseen. Hän heitti pois takin ja liivit ja heilautti housunkannattimet olkansa yli. Sen tehtyään hän horjahti ja hänen täytyi tarttua sängynpäähän. Hänen kätensä tuntui kuitenkin hervottomalta ja ote pääsi irti. Huumaus valtasi hänet. Hän otti askeleen, horjahti, kaatui ja pyörähti ympäri lattialla ja jäi kädet levällään paikoillensa. Tuli takassa riittyi ja lamppu sammui vähitellen.

Vihdoin nousi aurinko meren yli. Oli ihana aamu. Kaupunki heräsi, ihmiset tervehtivät iloisesti toisiansa kaduilla ja kellot suuren kirkon tornissa soivat riemukkaasti, sillä uusi tuomari istui tänään ensimmäistä kertaa oikeutta. Mutta tuomari itse makasi vielä otsa kosteana ja tukka pörrössä lattialla alaslaskettujen verhojen takana pimeässä huoneessansa.

Viides osa.

MIES JA MIES.

I.

Oli lauantai ja tori oli täynnä myymäpöytiä, tavaraa ja manilaisten kärryjä. Näyteltyään, että hän muka oli syönyt aamiaista, Pete sytytti piippunsa, pyysi jonkinlaisen korin ja ilmoitti aikovansa ostoksille.

»Tulettekin ostoksille rouvan puolesta, vai mitä, kapteeni?»

»Minä voin pitää itseäni kesäleskenä, rouva hyvä. Mitäs munat maksavat tänään?»

»Kuusitoista pennyä olen saanut tänä aamuna, herra, mutta ne ovatkin ihka tuoreita. Kuuluivat jotkut hokevan, että te olette menettänyt hänet kokonansa.»

»Antakaa niitä sitten yhdellä shillingillä. Mitäs uusia teidän kulmakunnallenne kuuluu, May?»

»Kaksi — neljä — kahdeksan — kuusitoista näyttää siltä, että vuodentulo on aikainen tänä vuonna, kapteeni.»

»Kas, tekö se olette, Liza? Ja minkälaista voita teillä on tänään?»

»Se on laskenut, ettei maksa kuin kolmetoista ja puoli penceä, herra. Ikävöikö pienokainen kovasti rouvaa, kapteeni?»

»Minä otan sitten pari naulaa. Mitäpä hän ikävöisi, kun sitä on aina syötetty pullosta? Käärikää se kaalinlehteen, Liza.»

Näin kori käsivarrellaan ja piippu hampaissaan Pete asteli pöydältä pöydälle jutellen, nauraen, arvostellen ja ostaen. Hän huuteli iloiset tervehdyksensä niin, että hänen äänensä kaikui yli markkinahumun, kun hän tunkeutui väkijoukon läpi, mutta samalla hän kuunteli henkeä pidätellen, katseli terävästi ja heitteli koukkuansa sinne tänne tavataksensa ankkurin, jonka oli menettänyt. Koko ajan hän samalla tunsi, että jos hän katseesta huomaisi kenenkään tietävän salaisuuden tai kuulisi jonkun alkavan: »Kapteeni, minä voin sanoa, missä hän on», niin hän hyökkäisi kuin tiikeri puhujan kimppuun ja puristaisi sitä kurkusta niin, ettei totuus pääsisi luiskahtamaan julkisuuteen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, tulivat hänen ystävänsä Sulbystä, hekin puolestansa ahdistelemaan häntä kysymyksillään. Hän loikoili paitahihasillaan lepotuolissaan puistonsa kajuutassa poltellen pitkää piippuansa ja koettaen kaikin voimin näyttää välinpitämättömältä, tyytyväiseltä mieheltä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa.

»Ihana aamu tänään, kapteeni», alkoi John-lukkari.

»Niinpä näyttää tulevan, John», myönsi Pete.

»Ihana olisi myöskin olla merellä», keksi Jonaique.

»Merellä on varmaankin ihanaa, Jelly.»

»Ja tuuli olisi ihan myötäinen, jos joku olisi matkalla vaikka purjealuksella Liverpooliin. Oliko ilma yhtä suotuisa, kun teidän rouvanne matkusti perjantai-iltana, herra Quilliam?»

»Sen vakuutan», myönsi Pete.

»Uskallettua se todellakin oli — en olisi voinut, sitä rouvaa luulla niin rohkeaksi», ihmetteli Jonaique.

»Vielä ypö yksin, ja kun laiva saapuu rantaan niin kovin varhain aamulla», lisäsi John-lukkari.

»Kerrassaan roima naisihminen! Ei niitä olisi ollut monta, jotka olisivat sellaiseen uskaltaneet ryhtyä», ihasteli Kelly, postinkantaja.

»Hoh, hoh, naiset eivät olekaan enää meidän päivinämme pelkkiä heikkoja astioita», niiskutti poliisi ja hänen puheelleen kaikki purskahtivat nauruun.

Hetkisen Pete kuunteli heidän lörpötyksiänsä ja urkintaansa, mutta sitten hän virkahti: »Lörpötystä! Mitä merkillistä siinä on, että nainen matkustaa yksin Liverpooliin, kun häntä vastassa laivarannassa on tuttava odottamassa?»

Nauravat naamat venähtivät pitkiksi. »Oliko hänellä sitten vastaanottaja?» kysyi John-lukkari.

Pete pullautteli komeita savuja, käännähti istuimellansa ja nauroi kuin suu olisi ollut vettä täynnä. »Oli tietysti — minun vanha enoni», hymähti hän viimein.

Jonaique rypisti otsaansa. »Eno», hän sanoi suutansa maiskautellen.

»Niin, minun enoni Joe», lisäsi Pete.

Jonaique istui kuin pilvistä pudonneena ja katseli John-lukkariin. Tämä mutisteli suutansa aivan kuin tahtoisi viheltää ja sanoi sitten hieman epäillen: »No, tuota, enpä voi väittää, että olisin kuullut puhuttavan ennemmin teidän Joe-enostanne, kapteeni.»

»Ettekö?» virkahti Pete näyttäen tavattoman hämmästyneeltä. »Ettekö ole kuulleet puhuttavan enostani Josephista? Tämä mieshän jätti saaren neljäkymmentä vaotta sitten ja asettui ajuriksi johonkin. Sepä on kummallista. Missäkö hän asuu? No, hitto soi, sitäpä minä en tällä hetkellä muista! Missäs se nyt olikaan? Minä tapasin hänet palatessani Kimberleystä ja sen jälkeen hän on alituiseen kirjoittanut minulle. 'Lähetä hänet minun luokseni', hän kirjoitti kerran, 'hänestä tulee terve ja reima naisihminen tuossa tuokiossa.' Ettekö te ole kuulleet hänestä puhuttavan? Ette ole kuulleet puhuttavan kaljupäisestä Joe-enosta? No, kas vain! Oikein kelpo ukkeli hän on! Mies parhaissa voimissa, vilkas ja sukkela, hymyilevä ja hauska toveri. Katsellessanne sen miehen kasvoja te sanoisitte, että aurinko paistaa lakkaamatta. Oh, Joe-enon luona hänellä tulee olemaan ihanat päivät. Ei ainoakaan nainen voisi olla sairas sen miehen lähettyvillä. Hän vääntäisi naamanne virniin pelkästä naurusta ja mielihyvästä, vaikka olisitte kuinka kipeä. Ettekö te ole milloinkaan kuulleet Joe-enosta, joka asuu Skotland Roadin varrella, Clarencen kaupunginosassa? Se oli kerrassaan ihmeellistä.»

Vallan suunniltaan hämmästyksestä he menivät tiehensä, ja Pete asteli päärakennukseen. »Ho koettavat urkkia minulta tietoja ja tahtoisivat mustata pikku Kirry parkaani. Minun täytyy suojella tahrattomana hänen nimeänsä», hän ajatteli.

Kirkonkellot olivat alkaneet soida, ja hän puheli itsellensä, että vaikka kuinka sydäntä kirvelisi hänen täytyy käyttäytyä kuten tavallisesti.

»Varmaankin Kate menee tänä päivänä kirkkoon, Nancy», hän virkahti vetäen päällystakkia yllensä, »ja sentähden tahdon minäkin rientää kappeliin.»

Hän palasi käytävää kotiin päivälliselle, kun hän kuuli puhetta talosta.

»Oikein on surkeata nähdä, miten mies-parka koettaa näytellä ja olla.» Puhuja oli Nancy, joka kattoi pöytää kalistellen veitsiä ja haarukoita. »On nauttivinaan ruokaa ja syökin kuin varpunen, on nukkuvinaan, mutta ei saa unen rahtuakaan silmiinsä, laskee leikkiä, iskee silmää ja nauraa, vaikka on surkea kuin kummitus, hiukset päässä pystyssä. Ja sitten hän juoksee joelta laiturille yhä lörpötellen ja — oh, se on kerrassaan surkeata, hyvä rouva!»

»Aa, lulla lasta, aa, aa!» Tuo oli Mummin vapiseva ääni, kun hän keinutteli pientä kätkyttä.

»Te ette voi virkkaa hänelle sanaakaan, tai hän suuttuu kuin ajakka. Minä en ole tottunut kuulemaan kirouksia, sanon minä, eikä kenenkään tarvitse opettaa minua kunnioittamaan Kirryä. Mutta minä en voi muuta kuin huutaa häpeää hänelle, kun minä katson tuota pientä raukkaa, joka on niin avuton ja kaunis. 'Sairas hän on', niinkö sanotte? Niin kyllä, hyvä rouva, ja jos minä jään tänne vielä pitemmäksi aikaa, käy minulle myöskin hullusti, niin vaikea minun on nähdä hänen näyttelemistänsä.»

»Jätä hänet rauhaan, Nancy, hänen pääparkansa on täysi ja mukiloitu, hämmennetty sekaisin kuin verivanukas — ei ole helppo tietää, mitä hän suunnittelee. Mutta hän on hyvä, Herra nähköön! Oi, voi, hänen vertaistaan ei ole olemassa, maailma on kylmä ja — julma! Jätä hänet yksin, vaimo — jätä rauhaan se poikaparka.»

Lapsi heräsi ja alkoi itkeä, ja naisten parhaillansa hyssytellessä ja tyynnytellessä sitä puhellen ja lirputellen Pete palasi takaisin portille, lyödä räjäytti sen kiinni niin, että talo kaikui ja astui sitten käytävää portaille, iloisesti huudahdellen ja nauraen.

»No, mutta, Mummi, eukkoseni! Kuka olisi voinut uskoa saavansa nähdä Mummia tänään? Ja kuinka se vanha enkeli tänään jaksaa? Kas niin, tehän olette saanut pienokaisen syliinne. Ooh, sinä pikku vekkuli, sinä olet nyt Mummin sylissä! Miltäs tuntuu? Mitäs Caesarille kuuluu? Mitenkäs rouva Gorry tulee siellä toimeen? Katsokaas tuota — olettekos mokomaa nähnyt? Se avaa ensin toisen silmänsä saaduksensa selville, miltä elämä hänen ympärillään näyttää. Lapsi on viisas, tuu — tu tu — tuu! Ruokaa pöytään heti, Nancy, — ihme, millaisen nälän siellä kappelissa saa. Tuu — tuu! Kenenkä näköinen se nyt on, Mummi?»

»Kun minä asetan sen näin polvilleni, voin nähdä oman pikku Kirryni lapsena uudestaan», sanoi Mummi katsellen surullisesti pienokaiseen, jota hän hyssytteli toisella polvellansa, kunnes vihdoin kumartui suutelemaan sitä.

»Hän on siis mamunsa näköinen, niinkö?» hymyili Pete puhallellen lapseen ja kutittaen sen leuanalustaa leveällä etusormellansa.

»Mamu on mennyt tervehtimään vanhaa enoa — eikös olekin, sinä pikkuinen karitsa?»

Kuullessaan tätä Mummi alkoi keinuttaa sekä itseänsä että lasta ja viritti virren vapisevalla äänellänsä. Sitten Pete riisui takin ja käveli paitahihasillaan edestakaisin lattialla sill'aikaa, kun Nancy kattoi päivällispöytää, pitäen pitkää saarnaa siitä, miten onnellinen Kate oli siellä, minne oli mennyt.

»Siellä on ihan suurenmoista sen vanhan ukkelin kotona — niin suurenmoista, että on vaikea sitä uskoa. Se on oikea tuomarin palatsi. Sitä kannattaisi maksusta näyttää. Suunnattomasti syötävää, suunnattomasti juotavaa ja ovella poika, jonka ruskeassa takissa on valkeat napit. Oh, hitto soikoon — sitä kelpaa näyttää! Ja sitten ukko itse! Niin onnellista miestä saa etsiä — hänen nimensäkin on iloinen Joe. Saatte olla varmat, että hän kiertää Katen kanssa kaikki teatterit. No niin, mitä pahaa siinä sitten olisi, jos se kerran virkistää ihmistä? Vähän iloa ja huvitusta — sehän ei ketään vahingoita. Itse asiassa, Mummi, juuri sentähden emme tahtoneet ilmoittaa teille, minne Kate aikoi lähteä. Caesar olisi voinut ruveta estelemään. Hän osaa sen taidon, hän, hah, hah, ha, ha!»

Mummi katsahti Peteen, kun tämä nauroi ja ilo katosi naurajan leveiltä kasvoilta.

»Hm, hm!» kakisteli Pete kurkkuansa. »Ihme ja kumma, miten minun mieleni tekee savuja.» Ja astellen ohi päivällispöydän, johon höyryävät vadit oli kannettu, hän hiipi ulos talosta.

Seuraava vieras, joka Peteä tuli tervehtimään; oli Caesar. Hän ei virkkanut sanaakaan Katesta, eikä Petekään maininnut Joe-enon nimeä. Kohtaus oli lyhyt ja harvasanainen. Ross Christian oli valehdellut sanoessaan, että hänen isänsä oli lähettänyt hänet rahoja lainaamaan, totta sen sijaan oli, että Peter Christian oli hirveässä rahapulassa. Hän tahtoi lainata kuusituhatta puntaa ja vakuudeksi kiinnittää Ballawhainen. Oliko Petellä niin paljon lainata? Henkilökohtaisesti ei tarvinnut tavata, Caesar kyllä toimisi välittäjänä...

Pete tarvitsi vain hetkisen miettimisaikaa. Kyllä, hänellä oli tuo summa ja hän halusi sen lainata, Caesar katsoi Peteen ja Pete katsoi Caesariin. »Hän on kyllä kyhännyt kokoon nuo juttunsa», ajatteli Caesar, »mutta kyllä hän tietää, minne tyttö on mennyt, kuka hänet on häneltä vienyt. Hän aikoo kyliä jonakin päivänä potkaista sen roiston ulos omasta talostaan. Ja se on kyllä oikein, siinä ilmenee Herran oma tuomio.»

Mutta Peten ajatukset kulkivat aivan toiseen suuntaan »Vanhus ei elä niin kauan, että voisi lunastaa kiinnityksen, eikä se nuori lurjus koskaan edes halua koettaa sitä — jonakin päivänä saa kyllä Philip tilan omaksensa.»

II.

Kolme päivää Pete jatkoi samalla tavalla kuin oli alkanut ja luuli voivansa hillitä pahat kielet häntä ympäröivässä pienessä maailmassa, kun ne tahtoivat tahrata ja häväistä sitä suloista nimeä, jota hän kaikin voimin koetti säilyttää puhtaana. Mutta tiistai-aamuna hänen asemansa oli tullut sietämättömäksi. Keksien syyksi liikeasiat, huvimatkat — ja taivas ties mitä — hän alkoi tehdä retkiä saaren eri osiin. Hän kävi jokaisessa kylässä saaren pohjoisosassa, kierteli kaikki pitäjät, kiipesi jokaiselle kukkulalle, löysi tiensä kaukaisimpiinkin torppiin ja antautui keskusteluun jok'ikisen yksinäisen eukon kanssa. Monesti hän oli jalkeilla ennen päivän sarastusta, hiipi salaa, äänettömänä ja vilkuillen pitkin hiljaisia katuja kuin varas, kunnes tuli suurelle maantielle tai pelloille tai autiolle nummelle, jossa saattoi astella rohkeammin ja huolettomammin, hengittää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja päästää rintansa raivoavan tuskan valloillensa.

Kaksi pitkää viikkoa hän käytti tähän hyödyttömään etsintään, koettaen koko ajan näyttää iloiselta ja onnelliselta kuin nuori poika — hän vihelteli, nauroi, laski leikkiä, hassutteli ja lörpötteli tyhmyyksiä, heitteli ruumistaan ja kieppui kuin kissanpoika. Mutta mihin hän menikin, kuinka varhain hän lähtikin liikkeelle hän ci koskaan lyönyt laimin palata kotiin kello seitsemäksi illalla. Silloin hän istui pestynä ja kammattuna paitahihasillaan, tohvelit jalassa ja piippua poltellen porttinsa edessä, kun postinkantaja kirjelaukkuineen kulki ohi.

»Hän kyllä kirjoittaa», hän vakuutti itsellensä. »Kun hän hieman vahvistuu, keventää hän varmasti mieltänsä ja kirjoittaa. 'Rakas, vanha Pete, anna minulle anteeksi, kun en ennen ole kirjoittanut —' juuri niin hän sanoo. Ah, se on ihan varmaa, niin hän tekee!»

Mutta päivä kului päivän jälkeen eikä kirjettä Katelta tullut. Kymmenen iltaa hän istui siinä portillansa vedellen piippuansa tyytyväisen näköisenä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta silmänsä lakkaamatta odottivat, milloin postinkantajan lakinlippa pistäisi näkyviin raatihuoneen nurkan takaa ja hän tarkkasi hänen varpaitaan, eivätkö ne kääntyisi vihdoinkin hänen porttiansa kohden — ja väänsi sitten syvästi huoaten ja hiljaa valittaen päänsä toisaalle.

Postinkantaja näki hänet ohikulkiessaan ja hänen pienet, teräksenharmaat silmänsä välähtivät petollisesti.

»Ei vieläkään mitään teille, kapteeni», hän vihdoin virkahti.

»Välipä tällä!» hymähti Pete puhaltaen suustaan mahtavan savupilven, »minä en hoidakaan asioitani kirjeenvaihdolla, herra Kelly.»

»No, tietysti ette, mutta kun eukko-kulta on poissa — — » alkoi postinkantaja.

»Oh, sitäkö te tarkoitatte?» sanoi Pete ilostuvin ilmein ja lisäsi sitten arvokkaasti kättänsä heilauttaen.

»Hän on aivan kuin miehensäkin, herra Kelly — hän ei erikoisesti välitä kirjeitten kyhäilemisestä.»

»Te odotatte kuitenkin muutamaa riviä, kapteeni — se nyt olisi aivan luonnollista.»

»Kaikki uutiset eivät ole hyviä uutisia — hän saa tehdä, kuten tahtoo.»

»Niin kyllä, puhutte aivan totta. Mutta kuitenkin saattaisipa maistua, jos saisi kirjeen — ei se ainakaan vahingoita, kapteeni — helppoahan on kirjoittaa ja ihana vastaanottaa, tiedättehän — siitä näkee, ettei vaimo ole poissaollessaan unohtanut miestään.»

»Herra Kelly! Herra Kelly!» äännähti Pete kädet silmillä, kämmenet ulospäin.

»Eikö tarvitse? En tahdo väitellä kanssanne. Hyvää yötä, kapteeni.»

»Hyvää yötä, Kelly», vastasi Pete.

Hän oli nauranut ja lörpötellyt, nostellut kulmiansa ja käsiänsä koettaen hullutellen ja vastaväittein osoittaa välinpitämättömyyttänsä, mutta sittenkin oli postinkantajan puhe sattunut arkaan kohtaan. »Ihmiset epäilevät», hän ajatteli, »he ovat alkaneet sepitellä juoruja.»

Se sai hänet kiroamaan, mutta sitten iski mieleen ajatus, joka herätti katkeraa harmia. »Philip vielä saa sen kuulla. He sanovat hänelle, ettei Kate ole kirjoittanut minulle, etten tiedä, missä hän on, että hän on jättänyt minut ja että hän on huono nainen.»

Hartaasti Pete toivoi, että Philip ajattelisi hyvää Katesta, mutta vieläkin hartaammin hän halusi, että Kate ajattelisi hyvää Philipistä. Muistojen salaperäisestä varjomaasta kohosi mieleen se kamala ilta, jolloin Kate oli jättänyt hänet, vaikka se tähän asti oli ollut unhotuksissa, ja tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Silloin Caesar oli maininnut jotakin Philipin ja Ross Christianin taistelusta. Philip ei ollut koskaan maininnut siitä — se oli hänen tapaistaan. Mutta kun pahat kielet viittaisivat Ross Christianiin ja kuiskuttaisivat ilkityöstä, hän tietäisi jo jotakin. Hän olisi valmistunut siihen, hän kuuntelisi ja uskoisi.

Vielä kaksi päivää Pete istui tämän uuden tuskansa vallassa, mutta piti kuitenkin samalla epätoivon vimmalla kiinni entisistä toiveistansa. »Hän kyllä kirjoittaa. Hän ei jätä minua tietämättömyyteen kauemmaksi.» Mutta kirjettä ei tullut ja kun hän toisen päivän iltana palasi portilta, oli hänellä suunnitelma valmis. Hänen täytyy kaiken uhallakin saada häväistysjutut vaiennetuksi. Kuinka suuresti vuotaisikaan verta hänen oma sydämensä, kuinka kauheasti raatelisikaan epätoivo, pelko ja epäilys hänen rintaansa, Philipin pitäisi kuitenkin lakkaamatta ajatella, että Kate on hyvä, puhdas ja uskollinen.

»Mene heti nukkumaan, Nancy», hän huudahti hoippuen kuin juopunut arkihuoneeseen. »Minulla on paljon työtä tänä iltana ja minä tahdon olla aivan yksin.»

»Herra hyvästi siunatkoon, mikä teidät nyt on saanut puhumaan nukkumaan menosta?» ihmetteli Nancy. »Kello on vasta seitsemän ja lapsi ollut nukkumassa vain tunnin! Ja Luoja tietää, millaista on työskennellä, kun ei ole ystävällisiä ihmisiä ympärillä.»

»Mene nyt vain, tyttöseni, sinä näytät ihan kuoleman väsyneeltä. Pienokainen antaa sulle ylenmäärin työtä. Mutta etkös ole kuullut sanottavan — uni on puoli ruokaa? Se on ihan totta ja siitä tulee myöskin kauniiksi. Menehän nyt vain. Sinä turmelet hienon hipiäsi aivan kokonaan — enkä minä sitten voi hankkia sinulle minkäänlaista miestä.»

Laskien leikkiä, mairitellen, imarrellen, houkutellen ja puoliksi pakottaen hän vihdoin sai hänet vuoteeseen. Jäätyään yksin hän katseli ympärilleen, kuunteli, sulki oven saliin ja keittiöön, pisti portaitten oven hakaan, veti eteisen oven ketjun paikoilleen, riisui kengät jaloistaan ja alkoi astella varpaillaan ympäri huonetta. Sitten hän puhalsi lampun sammuksiin, täytti sen ja sytytti uudestansa takan himmeässä valossa. Sen jälkeen hän asetti pöydän vakavasti paikoillensa, veti nojatuolin sen ääreen, otti nurkkakaapista kyniä, mustetta, imupaperia, paketin kirjepaperia ja kuoria, lakkatangon, tulitikkulaatikon, postimerkin, sanakirjan ja harjoitus vihon, johon Kate oli opettanut häntä kirjoittamaan. Kun kello löi yhdeksän, Pete hikoili pöydän ääressä kynä kädessä ja kieli pullottaen vasemmassa poskessa. Hetkisen kuluttua hän hätkähti kuullessaan jotakin kolinaa.

»Kuka siellä?» hän huusi jyrisevällä äänellä hypähtäen kauhuissaan seisoalleen kuin hänet olisi rikoksesta tavattu. Nancy se vain oli hiipinyt alas sillä tekosyyllä, että oli unohtanut lapsen pullon. Pete murahti jotakin kuin anteeksipyytäen, työnsi avatusta ovesta hänelle pullon ja komensi heti nukkumaan.

»Herra varjelkoon!» puheli Nancy ylös mennessänsä. »Onko mies alkanut tehdä väärää rahaa? Vai onko whisky tehnyt hänelle tepposet?»

Kahta tuntia myöhemmin Pete luuli näkevänsä kasvot akkunassa, sieppasi kepin kouraansa ja riuhtaisten ketjun ovesta syöksyi ulos. Siellä ei ollut ristinsielua; kaupunki nukkui, yö oli viileä, vain heikko tuulen henki leyhytteli puiden lehtiä. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä, ainoastaan meren aaltojen ikuinen kohina rannan hietikolla tuuditteli yön majesteettia.

Palattuaan takaisin huoneeseen, jossa hiillos iloisesti loimusi ja kattila pihisi haahlassaan, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista, hän jatkoi työtänsä ja pääsi vihdoin yön pimeimpinä tunteina ennen päivän sarastusta loppuun. Oikean käden sormet olivat silloin musteessa ensimmäiseen niveleen asti, kaulus auki, kaula paljaana, silmät punaiset, kasvojen suonet pullollaan ja sinertävät, otsalla suuret, kylmät hikikarpalot ja matto hänen tuolinsa ympärillä täynnä valkeita siruja kuin kuuropilvi olisi heittänyt mennessänsä suuria lumihiutaleita.

Hän laskeutui polvilleen, kokosi sirut ja poltti ne aivan kuin mies, joka tahtoo hävittää rikoksensa jäljet. Sitten hän asetti mustepullon, sanakirjan, imupaperin ja lakkatangon paikoillensa sulkien kaapin oven ja sen sijaan otti esille leipää, pöytäveitsen, konjakkipullon ja juomalasin. Tämän tehtyään hän heitti lapiollisen hiiliä lieteen, niin että ne kestäisivät palaa aamuun asti, nosti lampun pöydältä akkunalaudalle, että se heittäisi valoansa ulos pimeään yöhön, jos joku haparoisi eksyksissä, ja lopuksi hän irroitti ketjun ulko-ovesta, niin että yövaeltaja saattoi tulla sisään koputtamatta.

Tämän hän teki melkein tietämättään ja koneellisesti aivan kuin hänen tapansa olisi ollut sellainen. Sitten hän avasi yläkertaan johtavien portaitten oven ja kuunteli hetkisen siellä nukkuvien hengitystä ja vihdoin hän vetäytyi pimeään saliin, josta kauan tuijotteli maantielle, kunnes viimein painautui sohvalle nukkumaan.

Nyt se oli tehty! Peten suuri suunnitelma oli toteutumassa! Se suurenmoinen salaisuus, jota hän povessansa säilytti, oli nyt pantu paperille, suljettu kirjekuoreen, varmistettu lakalla, kuoressa oli osoite ja lopuksi koko kirje pistetty hänen povitaskuunsa.

Pete oli kirjoittanut kirjeen itsellensä.

III.

Seuraavana päivänä kuuluttaja huusi: »Suuri kokous — Man-saaren kalastajat kokoontuvat Zigzagiin Peelissä varhain huomenaamuna, kun kalastaja-alukset saapuvat satamaan — laaditaan vastalause satamaveroja vastaan.»

»Aivan kuin oli ajateltukin», mietti Pete painaen lujasti kädellensä takkinsa povitaskua. Kello viisi iltapäivällä hän lähti satamaan, jossa hänen Nickeynsä keinui ankkurissa, ja huudahti päällikölle: »Tahdottekos ottaa lisää miehistöä tänä iltana, herra Kemish?» jonka jälkeen hän hypähti laivankannelle ja alkoi auttaa saamaan alusta ulomma lahteen.

Heidän täytyi hinata sitä pitkin laiturin vierustaa, sillä vesi oli alhaalla eikä siellä ollut aallonmurtajaa. Vaikka olikin varhainen vuodenaika oli sillinkalastus täydessä käynnissä. Viisisataa alusta saaren kaikista osista oli matkalla sillimatalikoille. Ne olivat lounaaseen saaren eteläkärjestä. Ennenkuin Peten alus ehti sinne, olivat muut kalastajat jo kokoontuneet ja heidän aluksensa olivat kuin parvi vesilintuja, jotka päivän mailleen mennessä olivat kokoontuneet iltaansa viettämään.

Sinä iltana laskeutui aurinko punaisena ja vihaisena Mournen vuorten taakse; koillinen taivas oli musta ja uhkaava, näköpiiri oli epäselvä ja pirstoutunut, mutta tuuli oli tyyntynyt ja meri lepäsi peilikirkkaana.

»Käännä hieman ja laske ankkurit», huudahti Pete ja he käärivät kokoon purjeet ja asettuivat laivaston maanpuoleiseen reunaan lähelle Calf-saarta, jossa on vilkkumajakka. Alus käännettiin vastatuuleen, niin että mainingit sitä hiljaa keinuttivat; verkot heitettiin tyynenpuoleiselta reunalta, ankkuri laskettiin perältä ja kaaressa jäivät kohot kellumaan, kun alus lekotteli eteenpäin.

Myöhemmin syötiin illallinen, pumput olivat työssä, valot sytytettiin, lähetettiin pieni alus kirkkaille valoinensa kiertelemään edempänä merellä ja karkoittamaan pahoja henkiä, ja vihdoin laskeutui kaiken yli yö — pimeä yö, jolloin ei kuu kumottanut, eivätkä tähdet tuikkineet. Vaikka saari oli aivan lähellä, katosi se kuitenkin heidän silmiltänsä samoinkuin aivan, heidän vieressänsä olevat Kanan ja Kananpojan kalliot. Mies, jolla oli ensiksi tunnin kestävä vahtivuoro, asettui paikoilleen ja toiset painautuivat levolle.

Peten vuode oli kompassikaapin alla ja siitä lankesi valoa sinetöidylle kirjekuorelle, jonka hän veti esille povitaskustansa lukeaksensa osoitteen uudestaan ja yhä uudestaan. Se kuului:

»Kapteini Peatr Quilliam Jalavharju ramsey man-saari.»

Hän katseli sitä hellästi, sydämellisesti ja kaihoisasti kuitenkin erityisellä kunnioituksella, aivan kuin se olisi kätkenyt salatun aarteen, jonka todellista arvoa hän tuskin kykeni käsittämään. Puolihämärässä kajuutassa oli hiljaista, höyrykattila ruiskutti silloin tällöin torvestansa kuumaa vettä, tuli kattilan alla riittyi riittymistään, miehet hengittivät raskaasti näkymättömissä vuoteissansa ja aallot liputtivat keinuvan aluksen reunoissa.

»Mitähän Kate mahtaa sanoa, sen minä tahtoisin tietää! Jumala häntä siunatkoon!» hän mutisi ja vihdoin hänkin nukahti.

Kahta tuntia ennen verkkojen nostamista he kokivat pari verkkoa »koetteeksi», saivat runsaasti silliä ja ilmoittivat torven toitotuksella, että saalis oli erinomainen. Silloin alkoivat laivat edempää pimeydestä, josta niitä ei voinut nähdä, lamppuineen lekotella äänettöminä yhteenpäin, kunnes koko joukko oli kuin pieni kaupunki, joka oli kohonnut meren pimeydestä.

Kun aamun ensimmäiset airueet alkoivat sarastaa Calf-saaren kallioiden yli, heräsi tämä pieni kaupunki. Kuului ketjujen kitinää ja miesten riemukkaita huudahduksia, kun verkot vedettiin veneisiin raskaina ja täynnä meren valkoista viljaa. Kun saalis oli saatu ylös, laskeutuivat kaikki miehet aluksissansa polvilleen, kuten tapa oli tällaisissa tilaisuuksissa, kasvot peitettyinä hattuun, ja hypähtivät sitten ylös karjaisten — toiset ehkä kiroten, nostivat purjeet ja antoivat tuulen kiidättää heitä kotia kohden. Koillinen taivas oli käynyt yhä uhkaavammaksi ja meri vyöryi korkeissa laineissa.

»Nyt meidän on syötävä aamiaista», huudahti Pete pistäen päänsä ylös kajuutan aukosta ja kaikki paitsi perämies menivät alas. Siellä tarjottiin padallinen hyvälle tuoksuvaa kalaa ja joka mies söi silliä niin, että oli täysi kuin iiliäinen. Tämän yön saalis oli ollut tavattoman runsas. Muutamat alukset olivat reunoja myöten täynnä ja kaikilla oli kylliksi.

»Tulos on kerrassaan mainio, jos saamme nämä kunnollisesti kaupaksi», sanoi Pete.

»Kunpahan ensin pääsisimme kotiin», vastasi kapteeni ja samana hetkenä löi aalto veneen laitaan voimakkaasti kuin höyrymoukari ja tuuli vinkui mastojen huipuissa.

»Me laskemme Peeliin tänä aamuna, pojat», sanoi Pete suu täynnä.

»Peeliin?» huudahti kapteeni huuliansa nyrpistäen.

»Eihän siihen satamaan voi laskea, vaikka kävisi vain pienoinen vihuri saatikka sitten koillistuuli.»

»Minun täytyy mennä kalastajain kokoukseen», sanoi Pete äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Niin he käänsivät myrskyssä laivansa ja seurasivat kiitävää laivastoa, joka keinuili merenpinnalla aivankuin lokkiparvi tuulessa. Aallot jysähtelivät aluksen laitoihin ja roiskuivat miesten kasvoihin, kun he istuivat öljytakeissansa lastiaukon vieressä päästellen sillejä verkoista ja heitellen ne lastisäiliöön.

Mutta vaikein työ oli heillä edessä, kun he tulivat Peeliin. Vesi oli alhaalla; aallonmurtajaa ei ollut; sataman suu oli ahdas ja neljäsataa alusta koetti saada suojaa siinä. Siellä he toivoivat voivansa viedä maihin myöskin yön saaliin. Kauheasti oli sekasortoista touhua, huutoa, kirouksia ja taistelua, kun laivat tunkeutuivat toistensa väliin, ja vielä suuremmaksi melu yltyi, kun he koettivat saada veneensä kiinnitetyiksi paaluihin, joihin jo ennestään oli sidottu viisikymmentä alusta tai kun heidän täytyi ankkuroida linnan kallioitten viereen, jotka olivat hyvin jyrkät ja vaaralliset.

Peten onnistui kyllä päästä maihin, mutta hänen Nickeynsä ja puoli laivastoa kääntyi ympäri ja lähti kiertämään saarta. Kun hän hyppäsi maihin, riensi onneton satamamestari, joka oli huutanut ja karjunut melun aikana itsensä käheäksi, hänen luoksensa ja sanoi: »Jumalan tähden, kapteeni Quilliam, jos teillä on joku ystävä, joka voi auttaa meitä ja puhua meidän puolestamme, toimittakaa hänet kokoukseen kello seitsemän.»

»Niinhän minä ajattelin tehdäkin», sanoi Pete, mutta ennen sitä hänellä oli jotakin muuta toimitettavaa. Juuri tämän muun asian tähden hän oli tullut Peeliin eikä yksikään silmä saanut nähdä, kun hän sen suoritti. Hitaasti ja salaperäisesti, aivan kuin mies, joka suorittaa epäilyttävää tekoa ja kuitenkin koettaa näyttää viattomalta, hän hiipi kaupungin läpi — vanhan raatihuoneen taitse Linnakadulle ja vihdoin torille ja vinosti sen yli sille kadulle, jonka varrella ovat kaupungin parhaimmat talot ja useimmat liikkeet.

Hän pysähtyi muutaman talon edustalle, jonka akkunoista luukkuja ei oltu vielä avattu, vaikka ovi oli puoliksi auki ja aivan kuin uteliaisuudesta hän käännähti katsomaan taaksensa ja ympärillänsä. Siinä oli postitoimisto. Päästyään varmuuteen, ettei kukaan häntä nähnyt hän pisti vapisevan kätensä povitaskuunsa, veti sieltä esille kirjeen, piiloitti sen leveän kätensä suojaan ja pisti sen laatikkoon. Sitten hän kiireesti kääntyi, lähti tiehensä ja riensi kuin hengen edestä — niinkuin mies, joka pelkää takaa-ajajia — jyrkkää, kaltevaa katua, joka johti rantaan. Oli varhainen aamu; puoteja ei oltu vielä avattu; ainoastaan kalastajain majoista kohosi savu ilmaan; äänettömillä kaduilla kaikuivat hänen keveät askeleensa kivissä.

Mutta laivarannassa oli vilkasta liikettä ja touhua. Kalastajat suurissa saappaissansa ja liiveissänsä, öljytakkinsa käsivarsillansa ja nippu sillejä toisessa kädessä riensivät pois satamasta sitä kiemurtelevaa kalliopolkua, jonka nimi on Creg Malin. Se kulki lahdenperään, jossa lahti ja kallio muodostavat suljetun säkin aivan kuin kapean nuotanperän.

»Kalastajista he eivät vähääkään välitä — maanviljelijät ovat heille kaikki kaikessa», sanoi muuan.

»Olette aivan oikeassa», sanoi Pete, »ja voisipa sanoa, että muutamat meistä ovat siihen syypäät.»

»Kuinka niin?» kysyi joku.

»Sen voi helposti selittää», sanoi Pete. »Kun palasin Kimberleystä, tapasin vanhan kalastajan, te tunnette hänet, Billy — no ainakin te, Dan, hänet tunnette — Phil Nellyn Ramseystä. 'Kuinkas kalastus menestyy, Phil?' kysyin minä. Vastaukseksi hän hymähti ja kohautti olkapäitänsä, 'minä en ole enää kalastaja', hän virkahti. 'Minun vaimoni pitää yksityishotellia', hän selitti. 'Ja mitäs te itse teette?' kysyin minä. 'Hm! minä käyn joskus kävelemässä', hän vastasi ja hitto vie, ellei hänellä ollut kovat kaulassa ja keppi kädessä — hän näytti aikovan antaa palttua koko saarelle.»

Peten puhuessa oli joukko miehiä kokoontunut hänen ympärilleen. »Se ei kuitenkaan ole kaikista pahinta», jatkoi Pete. »Toissapäivänä minä juoksin pahki Tom Hommyyn. — Tehän tunnette Tom Hommyn? Tottakai tunnette sen pienen, kuuron ukkelin, joka asuu lähellä Ballurea. Hän loikoi kalliolla lähellä kapakkaa eikä näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. 'Miksi te ette ole kalastamassa, Tom?' kysäsin minä. 'Mitäs varten minä tässä lähtisin kastelemaan itteän, kun lapset ansaittevat paljo enemmän maajalassa?' hymähti se juopunut roikale. 'Ja ovatko nuo teidän poikianne ja tyttöjänne, jotka heittävät kuperkeikkaa tuon vaunuissa istuvan matkailijan huviksi?' kysyin minä. 'Ovat niin', hän kehui, 'ja he hypellessään ansaitsevat päivässä enemmän kuin heidän isänsä viikossa sillin kalastuksella.'»

»Sen minä hyvin uskon», myönsi joku. »Mies saattaa olla oikeassa», lisäsi toinen, ja kiukutteleva ääni heidän takanansa sanoi: »Hitto soikoon, miten saari on tullut kelvottomaksi sen jälkeen kun sinne on tullut niin paljon vieraita.»

»Tukkikaa kitanne siinä, älkääkä häväiskö man-saarelaisten nimeä», mörähti Pete yli olkansa takana seisovalle. »Jos maanviljelys ei lyö leiville ja kalastus menee päin hiiteen, niin tahtoisinpa tietää, mitä meidän vanhasta saarestamme tulee. Siitä tulee laiskojen kapakoitsijoiden ja juopottelevien ajurien kotipaikka. Silloin ei kannata kutsua saarta Man-saareksi vaan Manchesteriksi.»

Viimeistä lausetta seurasi mahtava hyväksymishuuto. Seuraavana hetkenä oli saavutettu kiemurtelevan tien korkein kohta ja lähimmät miehet kohottivat Peten ilmaan ja kehoittivat häntä jatkamaan. Viidetsadat kasvot katselivat häneen alapuolelta ja kuuma hengitys kohosi höyrynä viileään aamuilmaan. Auringon nousua oli seurannut savumainen usma, joka riippui kuin katos heidän päittensä päällä. Kallioitten yläpuolella kirkuivat vesilinnut ja valkeat aallot löivät voimakkaasti rantaa vasten.

»Miehet», sanoi Pete, »tästä asiasta ei tarvitse paljoa puhua. Se mitä tänä aamuna olemme kokeneet, on selvittänyt meille, millaiset asiat ovat. Me saimme viime yönä kelpo saaliin, eikö totta? Peeliin tuli neljäsataa alusta, jokaisella vähintäänkin kymmenen leiviskän saalis. Katsotaanpas — te joilla on terävä laskupää, sanokaapa — eikö se tee yhteensä neljätuhatta leiviskää?» — huutoja: »tekee kyllä.» — »Se käy teiltä jo ihmeellisen sukkelaan. Te osaatte pian laskea, kun on rahasta kysymys. Meillä oli siis neljätuhatta leiviskää, jotka meidän tuli lähettää höyrylaivalla Englantiin. Mutta pääsimmekö me rantaan, siitä on kysymys? Ei, se ei onnistunut puolillekaan. Toinen puoli on matkalla ympäri toiseen satamaan, mutta saalis ei ehdi enää tämän päivän laivoihin, vaan jää mätänemään ja on heitettävä mereen. Siitä näitte, mitä Man-saaren kalastajat ovat menettäneet sen vuoksi, ettei heillä ole satamaa, ja kuitenkin heille puhutaan satamaveroista.»

»Hitto vie, sitä poikaa!» — »Siinä on oikea mies!» — »Jatkakaa, kapteeni. Mitä meidän on tehtävä?»

»Tehtävä?» huudahti Pete. »Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on tehtävä. Nyt on perjantai. Ensi torstaina meillä on juhannus. Sinä päivänä on Tynwaldissa eduskunnan istunto ja lakien julkaisu. Tulkaa silloin jok'ikinen St. Johnille — kukaan ei saa jäädä pois — tulkaa merisaappaissanne ja villatakeissanne — ja näyttäkää kuvernöörille, että te tarkoitatte täyttä totta. 'Antakaa meille luotettava varmuus satamien rakentamisesta ja korjaamisesta, niin mc maksamme verot heti paikalla', teidän tulee sanoa. 'Ellette sitä anna, emme mekään maksa; ja jos te tahdotte pakottaa meitä, on meitä kaksi tuhatta miestä ja mc nousemme kuin yksi mies.' Älkää antako peloitella itseänne. Te puolustatte oikeutta ja silloin saa esiintyä siekailematta. Minä koetan hankkia jonkun, joka ajaa teidän asiaanne. Te tunnette miehen, jota tarkoitan. Hän on ennenkin puhunut kalastajain puolesta ja osoittanut olevansa meidän ystävämme, eikä Tynwaldin harjulla ole niin korkeata herraa, jonka edessä hänen tarvitsisi kumartaa.»

Tämä tuli päätökseksi. Ennen Tynwaldin eduskunnan kokoontumista Peten tuli saada Philip asian puolelle ja sitä paitsi hän lupasi kiertää Port St. Maryssä saadaksensa eteläisten kylien kalastajat tukemaan heidän vaatimuksiansa. — Kaupunki oli tällä aikaa herännyt päivän askareihin, aurinko valaisi rannikkoa ja kalastajat astelivat koteihinsa heittäytyäksensä levolle valvotun yön jälkeen.

IV.

Samana iltana Pete istui puistonsa kajuutassa ja hänen sydämensä oli entistä raskaampi sen vuoksi, että hän oli voinut muiden ajatusten tähden hetkiseksi unohtaa sydämensä suuren surun. Kukat olivat avanneet teränsä, ruusut kukoistivat portaitten pielissä ja rastas liversi puun latvassa. Mutta hänen oma kukkien kukkansa oli poissa, hänen ruusunsa, joka loisti yli kaikkien ruusujen, hänen satakielensä — missä hän oli? Kesä saapui, — saapui päivänpaisteineen, tuhansine sävel eineen ja suloisine tuoksuineen — mutta Kate ei saapunut.

Kello sisällä löi seitsemän ja Pete istui piippunysä kädessänsä huolettomana portilla. Nyt hänen ei tarvinnut niin kiihkeästi tuijotella mihin päin postinkantajan lakinlippa kääntyisi.

»Tuon teille kirjeen, herra Quilliam.»

Kuullessaan nämä sanat Pete avasi puoliksi silmänsä aivan kuin olisi uinunut unessa ilta-auringon paisteessa ja koetti näyttää niin hämmästyneeltä kuin suinkin.

»Mitä? Minulle, mitä niin? Kirjekö, sanotte? Oh, niinpähän on», hän virkahti käännellen sitä käsissänsä, »varmaankin terveisiä eukkoseltani. No, siinä se nyt tuli, kuten näette», ja hän nauraa hykersi aivan kuin tuo olisi ollut maailman suurin ihme.

Hänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan kiire. Hän tukki sormellaan piippunsa täyteen tupakkaa, sytytti sen, imi sitä kiihkeästi, kunnes se tohisi, huokasi sitten syvään ja virkahti vihdoin aivan tyynesti: »Katsotaanpas, mitä uutisia hänellä nyt on.»

Hitaasti hän repi kuoren auki, luki siitä lause lauseelta ääneen, aivan kuin itseksensä, mutta viivytti samalla puheillaan postinkantajaa, joka seisoi portin ulkopuolella. »Mitenkäs teidän asianne hurisevat tänään, herra Kelly? Vai niin, hm — olen niin paljon parantunut, että oikein ihmeeltä tuntuu — On kyllä, ilta on kerrassaan ihana, herra Kelly, hyvin, hyvin ihana — täällä on niin mukavaa ja kodikasta ja Joe-eno on kerrassaan rakastettava veitikka — laukkunne on tavattoman raskas tänään, sanotte? No, senhän kyllä voi nähdä — terveisiä paljon Mummille ja kaikille ystäville, jotka minua muistavat — ei mitään, herra Kelly, ei mitään erikoista. Hän kirjoitti vain muutaman rivin, etten olisi hänen suhteensa levoton. No, se nyt oli aivan turhaa — aivan kerrassaan turhaa. Ah, ei hänen olisi tarvinnut vaivata itseänsä. Mutta kirjeen kirjoittaminen ei kyllä hänelle tuotakaan mitään vaivaa. Tuon hän on varmaan pistänyt paperille vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa», hän hymyili nostaen täyteen kirjoitetun arkin puolikkaan korkealle. »Siitä minä olen aivan varma, Kelly.» Sitten hän katsahti taaskin kirjeeseen. »Mitäs tuo sitten on? P.S. No, siinä se nyt on! Kirjeen loppuun pitää aina lisätä P.S. ymmärrättekös, herra Kelly? P.S. — Minä olin aikonut palata kotiin aikaisemmin, mutta enhän minä pääse, kun Joe-eno tahtoo kuljetella minua kaikissa teattereissa. Ha, ha, ha! Se Joe-eno on sitten kerrassaan kelpo ukkeli. Mutta, herra Kelly», heittäen merkitsevän silmäyksen, »ei sanaakaan tästä Caesarille.»

Herra Kelly oli salaa katsoa muljautellut Peteen teräksenharmailla silmillänsä. »Tiedättekö, kapteeni, mitä Musta Tom sanoo?»

»No, mitä hän sanoo?» kysäisi Pete muuttaen äkkiä ääntänsä.

»Hän sanoo, ettei mitään Joe-enoa ole olemassakaan.»

»Ei Joe-enoa?» ihmetteli Pete kohottaen ääntänsä ja kulmiansa samalla kertaa.

Päännyökkäyksellä postinkantaja vakuutti puheensa todeksi.

»No, jo nyt on ihme», päivitteli Pete kohottaen katseensa aivan kuin ottaen taivaan todistajaksensa. »Ei ole Joe-enoa?» hän kertasi äänessään ihmettelevä ja matkiva sointu. »Kysykää siltä mieheltä, puhuuko hän unissansa. No», hän sanoi ja hänen silmänsä avautuivat ja sulkeutuivat kuin suuren nuken silmät, »silloin hän väittää, ettei ole myöskään Joney-tätiä.»

Postinkantaja katsoi kysyvästi häneen.

»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Joney-tädistä — Joe-enon vaimosta? Ette? No, ihme ja kumma — näenkö minä sitten unta? Ette ole kuullut Joney-tädistä, joka oli pyhimys? Ah, hän oli eläissään ihana, vanha vaimo. Eläissänsä pyhimys ja kuoli hurskaan kuoleman. Teatteri oli hänelle kauhistus. Ei mikään voima olisi voinut pakottaa häntä sinne. Ei, mutta aina hänet nähtiin kappelissa ja joka yö hän nousi vuoteeltansa rukoilemaan. Sellainen hän oli. Vai niin se Musta Tom väittää, ettei Joe-enoa ole olemassakaan?»

Pete päästi pitkän vihellyksen, mutta lakkasi sitten äkkiä suu ammollaan ja sanoi kurkkunsa perältä: »Nyt minä sen ymmärrän.»

Hän painoi huulensa aivan postinkantajan korvaan ja kuiskasi: »Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan suuresta omaisuudesta, jonka Musta Tom toivoo käräjöimällä voittavansa?» Postinkantajan hatun lippa nyökkäsi myöntävästi. »Vai olette? Tom nähtävästi aikoo sen saada kokonaan itsellensä, siinä se on! Ha, ha, ha!»

Postinkantaja lähti silmiänsä räpytellen ja ikeniänsä irvistellen tiehensä, ja Pete hoippui käytävää rakennusta kohden pureskellen huuliansa ja mutisten: »Kestä Pete, kestä vain — kestä, vaikka tuntuisi kuinka kauhealta.» Sitten hän ääneen lisäsi: »On tullut kirje rouvalta, Nancy.»

Nancy hyökkäsi häntä vastaan portaille, vaikka hänen kätensä olivatkin paksussa taikinassa.

»Tässä se on», ihasteli Pete heilutellen kirjettä toisessa kädessään.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Nancy. »Postissako se tuli, Pete?»

»Katso leimaa, tyttöseni, niin näet itse», vastasi Pete.

»Voi minun päiviäni! Kirryltä, sanotte te?»

»Anna minun tulla sisään, niin luen siitä osan sinulle.»

Nancy palasi takaisin taikinansa ääreen vallan suunniltansa hämmästyksestä, ja Pete seurasi häntä kirjettä avaten.

»Hän voi oikein hyvin, Nancy — tuota osaa minun ei ollenkaan tarvitse lukea. Mutta tässä», kuljettaen sormeansa rivejä pitkin, suutele pienokaisia, sano terveisiä Nancylle ja pyydä, ettei Mummi ole vihoissaan», ja niin edespäin, ja niin edespäin. Näethän?»

Keskeyttäen alustamisen Nancy katsahti kirjeeseen ja sanoi: »Herra Kellykö sen teille antoi?»

»Hänpä tietenkin», vakuutti Pete, »juuri ikään tuossa portilla. Tähän aikaanhan hän aina kulkee, etkös sitä tiedä?»

Nancy silmäsi kelloa. »Niin kai se sitten lienee», hän myönsi.

»Tuoss' on, ota se käteesi ja lue, tyttöseni», lisäsi Pete.

Nancy pesi kätensä, otti kirjeen ja hypelöitsi sitä sormissansa aivan kuin olisi tunnustellut kangasta. »Ja tämä nyt on sitten Kirryltä? Voi, Herra, kuinka se on hauskaa! Minä en ole käynyt paljoa koulua, Pete, mutta mikään ei ole minusta mieluisempaa kuin kirjeen saaminen. Se on aivan kuin pastilli pyörtymistä vastaan hameen taskussa, kun menee sunnuntaina kirkkoon. Ellei sitä nyt tarvitse, tietää kuitenkin, että se siellä on.» Sitten hän tutki tarkasti kirjettä ja lisäsi hyvin mietteissään: »Kerran minä itsekin olen saanut kirjeen — se on ihan totta, Pete. Se oli isältä. Hän oli purjehtinut muutamalla laivalla kauas mustien maahan ostamaan appelsiineja. He laskivat Lontoon satamaan eräänä päivänä, jolloin kaupungissa oli suurenmoiset hautajaiset. Kuka se nyt olikaan, jota yleensä sanottiin suurjalaksi — Wellington, niin se oli. Kaikki siitä kirjoittivat kotiinsa ja kertoivat ihmispaljoudesta, vaunuista ja sotaratsuista, soitosta kaduilla ja kirkoista — sen jälkeen emme heistä ole mitään kuulleet — ei sanaakaan. 'Neiti Annie Cainille — kaipaavalta isältäsi, Joe Cainilta.' Minä osasin sen ulkoa — jokaisen sanan — ja kymmenen vuotta minä säilytin sitä arkussani lavendelin lehtien välissä.»

Vähän myöhemmin tuli Philip taloon. Hän näytti väsyneeltä ja masentuneelta; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuopille-painuneet, silmät punaiset, levottomat ja katse kartteleva, tukka epäjärjestyksessä ja askel laahaava ja epävarma.

»Kuulepas nyt, hyvä mies», lausui Pete, »etkö sinä ole vannonut valaa tuomitaksesi ihmisiä oikein henkilöön ja muotoon katsomatta?»

Levottomana Philip katsahti häneen. »Entäs sitten?» hän änkytti.

»Kuitenkin», huusi Pete otsa kurtussa ja kädet nyrkissä, »on olemassa yksi mies, jolle sinä et tee oikeutta.»

»Kuka se on?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.

»Sinä itse», vastasi Pete ja Philip huokasi helpotuksesta. Pete nauroi, kielsi Philipiä raatamasta niin kauheasti ja alkoi sitten kertoa aamupäivän kokouksesta.

»Suurenmoista! Sitä sanomatonta innostusta ei voi kuvata. Hitto vieköön, mies! Enkös minä sitä sanonut, että me nousemme yhtenä miehenä? Sen me teemmekin. Kaksituhattamiehisenä joukkona me saavumme Tynwaldin harjulle parlamenttipäivänä. Miksi me emme sitä tekisi? Meillä on rummut ja torvet mukanamme, kaksi kokonaista soittokuntaa. Ehkei siinä nyt niin paljon synny musiikkia, mutta melua on sitä enemmän. Kaikki on järjestetty. Etelänpuolen kalastajat saapuvat Foxalin tietä ja pohjoisesta tullaan Peelin kautta. Joukot yhtyvät Harry Delanyn puun luona ja sieltä marssitaan miehissä harjulle. Ei mitään melua — ei edes laulua — ei häiritä vähimmälläkään tavalla istuntoa.»

»No niin! Entäs sitten?» virkahti Philip.

»Sitten me pyydämme sinua, tuomari, ajamaan meidän asiaamme. Sinun ei tarvitse puhua paljoa, ei ainakaan sellaista, joka vahingoittaisi sinua. Sinun on sanottava vain, mitä me tahdomme — siinä kaikki.»

»Se on vakava juttu, Pete. Minä tahdon ajatella sitä.»

»Oh, ajattelu sinä vain miten paljon tahdot, herra tuomari — mutta päätä lopuksi kuitenkin ryhtyä asiaan. Pojat luottavat sinun apuusi. 'Hän on meidän ankkurimme ja se kyllä kestää', sanovat he. Mutta nyt me emme enää välitä puhua satamista», hän lisäsi kurkottaen jotakin uunin reunalta. »Miksi sinä tätä luulet?»

»Mistäs minä sen tietäisin?» vastasi Philip huoaten helpotuksesta, vaikka näyttäkin kyllästyneeltä ja väsyneeltä.

»Arvaa sitten», jatkoi Pete piilottaen kätensä selkänsä taakse.

Philip pudisti päätänsä ja heikko hymy häivähti hänen huulillensa. Kuten poika joka on saanut ihastuttavan syntymäpäivälahjan, Pete kumartui ja kuiskasi Philipin korvaan: »Minä olen saanut tietoja Katelta.»

Philip valahti kuolonkalpeaksi, huulet vapisivat ja hän änkytti: »Oletko sinä — oletko sinä — saanut tietoja Katelta?»

»Katso itse», huudahti Pete riemuissansa ja veti ylpeänä kirjeen esille.

Philipin hengitys muuttui vaikeaksi ja huohottavaksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän ojensi kätensä, otti kirjeen ja luki osoitteen.

»Lue se — lue se», kehoitti Pete, »siinä ei ole mitään salaisuuksia.»

Painunein päin ja silmät ummessa Philip vapisevin käsin kiskoi kirjettä ulos, niin että kuori repeytyi. Aivan kuin sumun läpi hän luki rivin sieltä, toisen täältä, vaikka kirjaimet tuntuivat tanssivan hänen silmissään.

»Rakain peate minä ollen tullu palljo parremaks... minula on hirven hauska ja mukkava... joskus minä ikävöi nährä piennen sullosia kasvoin... ei muta tälä kerrala... sinun helästi rakkastava vaimmosi.»

»Jokos olet tullut P.S., Philip?» kysyi Pete. Hän oli polvillaan lieden edessä sytyttäen hiilloksesta piippuansa.

»Teke miel kottin muta... sanno tuomarile paljo terrveisiä kun tappat hän oli mule nin hirven hyvvä kun sinä ollit poiss enkä minä sinule kerronnu puoltakkan.»

»Hän ei jätä miestään ikävään eikä levottomaksi», kehui Pete.

Philip ei voinut vastata. Hänen kurkkuansa kuroi ja kieli oli kuin halvaantunut; kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Nancy, joka oli ollut Sulbyssa kertomassa uutisia kirjeestä, tuli silloin sisään ja Philip kohotti päätänsä.

»Minä sanoin tädille, etten palaa tänä iltana, Nancy. Onko minun huoneeni ylhäällä kunnossa?»

»On kyllä, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on aina kunnossa», vastasi Nancy syvään niiaten.

Philip nousi seisoalleen, otti kasvot pois käännettyinä kynttilän Nancyltä, pyysi Peteltä anteeksi — hän oli väsynyt ja uninen ja hänellä oli huomenna kova päivä — sanoi »hyvää yötä» ja nousi horjuen ja hoippuen yläkertaan — kiskaisi huoneensa oven auki ja heti löi perässään kiinni aivan kuin vihollinen olisi ollut hänen kintereillänsä.

Pete luuli mainiosti onnistuneensa yrityksessänsä, mutta katsellessansa Philipin jälkeen hänet valtasi omituinen levottomuus. Hän ei ollenkaan epäillyt, että Philip olisi huomannut jotakin. Hänestä oli kirjoitus kuin kirjoitus, välipä tällä, millaista käsiala oli. Mutta puolen yön aikaan Philip, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, kuuli käheän äänen nyyhkyttävän jossain alakerrassa. Hän avasi ovensa, hiipi portaitten päähän ja kuuneli. Talo oli pilkkoisen pimeä, mutta jostain näkymättömästä paikasta kuului ääni:

»Jumala, anna minulle anteeksi, että minä Philipiä. Enhän minä voinut sitä auttaa, sinä itse etten voinut. Herra, valhe on inhoittavaa Se on mausta kuin puuron juontia — se tarttuu kurkkuun ja tukahduttaa. Mutta minä teen sen pelastaakseni kadonneen lampaani ja ellen minä sitä tekisi, minä tulisin itse hulluksi — Sinä tiedät, että niin kävisi. Jumala, Jumala, anna minulle anteeksi Kirryni tähden. Amen.»

Käheä ääni vaikeni, talossa oli kaikki hiljaa. Silloin heräsi lapsi alakerrassa ja sen haikea itku kaikui pimeyden läpi. Kauhuissaan Philip vetäytyi takaisin huoneeseensa.

»Tämä, on sitä, mitä Kate on saanut ennemmin kestää. Oi, Jumala, Jumala!»

V.

Caesar tuli tervehtimään Peteä seuraavana päivänä ja vei hänet mukanansa julkisen notaarien luo, jossa järjestettiin kiinnitysasia. Ballawhainen kiinnityskirjat jätettiin sitten Caesarin säilytettäväksi ja suunnattomalla riemulla hän harppasi kotiinsa piiloittaen paperit kassakaappiin, joka hänellä oli myllyllänsä, ja hurja voiton varmuus kasvoillansa hän sulki oven.

»Vanha Ballawhaine kaatuu pian hautaan», hän ajatteli, »ja jos me heitämme sen nuoren lurjuksen portista ulos, kohtaa siinä vain Jumalan rangaistus pahantekijää.»

Nostaessaan tämän suuren summan Pete huomasi, että hänen tuhlaavaisuutensa ja vielä enemmän hänen hyväntahtoiset lahjoituksensa olivat kuluttaneet hänen omaisuutensa niin, ettei hänellä enää ollut käytettävänä kuin sata puntaa. »Sillä ei väliä», hän ajatteli, »saatuaan omansa haltuunsa Philip kyllä maksaa minulle takaisin.»

Mummi oli tullut Nancyn luo Jalavaharjuun, kun Pete palasi kotiin. Lapsi sai juuri aamukylpyänsä ja molemmat naiset olivat polvillansa kahden puolen pesuallasta puhellen ja lirputellen kuin kaksi vanhaa kanaa, jotka vaalivat yhtä munaa.

»Oi, oi, oletko sinä milloinkaan tällaista nähnyt, Nancy? Et, etpä suinkaan. Sellainen pieni, suloinen enkeli! Tulevaisuuden taimi!»

»Minun täytyy itkeä, Mummi, kun minä näen sen katselevan noin kauniisti. Pyyhekö lämmitettävä? Minä olenkin sellainen tyttö — kun minä kerran joudun pahalle miehelle, on minun kerrassaan vaikea saada hyvä tuuleni takaisin. Nukallisen pyyhkeenkö tahdotte? Tässä se on.»

»Oh, hoh, hoh, hoh! Ihanhan se höyryää. Nancy, meidän täytyy pian laittaa sille lyhyet hameet.»

Ja sen jälkeen he alkoivat vakavasti neuvotella liiviniekoista hameista ja muista ihmeellisistä vaatekappaleista, joista miesväellä ei ole aavistustakaan. Pete istui katsellen ja kuunnellen. »Ihmiset alkavat pian juoruta pahaa äidistä, jos he näkevät mummon pitävän kaikesta huolen», hän ajatteli.

Sinä iltana hän asteli edestakaisin katuja pitkin ja tarkasteli huolellisesti näyteakkunoita. Hän tahtoi esiintyä kuin työmies, joka saatuaan puhdasta ylleen on lähtenyt huvittelemaan ja kuluttamaan parhaansa mukaan lauantai-iltaansa, mutta kadut olivat täynnä väkeä ja pian hän huomasi, että ihmiset pitivät häntä silmällä. »Ei täältä», hän puheli itsellensä. »En minä voi mitään ostaa täältä. Täytyy pitää varansa ja silmänsä auki, muuten joutuu katumaan sitä, mitä houreissaan on tehnyt.»

Muutamia tunteja myöhemmin, kun Nancy oli lapsen kanssa mennyt yläkertaan, Pete muisti jotakin, jonka oli nähnyt muutaman kaapin laatikon pohjalla. Mentyään noutamaan sitä hän ei heti saanutkaan laatikkoa auki, vaan hänen oli monta kertaa yritettävä, ennenkuin se kitisten aukesi todistaen, ettei sitä oltu pitkiin aikoihin käytetty. Pete löysi, mitä etsi, mutta löysi myöskin jotakin muuta. Se oli paperirasia, joka oli sidottu kirjavalla nauhalla omituiselle ruusukkeelle. »Katen solmu», ajatteli Pete huoaten. Hän vetäisi solmun auki, nosti kannen pois ja otti sieltä esille pienen, punaisesta sametista tehdyn lapsenhilkan. »Tuota juuri tarvitsenkin», hän ajatteli. Suu avoinna hän asetteli sitä suureen, ruskeaan nyrkkiinsä ja nauroi ihastuksesta. »Hän on ostanut sen lapselle, mutta ei ole vielä kertaakaan käyttänyt.» Hänen silmänsä loistivat. »Tätä juuri minä tarvitsen», hän kertasi ja otti esille kynän ja paperia kirjoittaaksensa jotakin sen mukaan.

Hänen kirjoituksensa kuului näin:

»Pikku Katerinile rakastvalta äitiltä.»

Hän piti työtään jonkun matkan päässä itsestään ja tarkasti sitä. Päällekirjoitus ulottui koko puolen arkin yli. Mutta se erinomainen menestys, mikä hänen edellisellä yrityksellänsä oli ollut, antoi hänelle rohkeutta. Hän ei voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa vieläkin enemmän. Niinpä hän käänsi arkin toisen puolen ja kirjoitti taakse:

»Sanno pa pale etei ikävöi minuva minä tulen kottin pijan muta en tietä varman koska.»

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän oli ehtinyt näin kauaksi, mutta ne kirkastuivat taas, kun hänen mieleensä johtui jotakin.

»Meilä on ollut hirveen lysti Jo-eno — —»

»Yhä minun on tuota vanhaa lehmää lypsettävä», hän ajatteli.

»Otti minut kattoman Walesin prinsiä eilen.»

Hän ei voinut sitä auttaa — hänen omat keksintönsä huvittivat häntä tavattomasti.

»Lipput liehuivat koko päivän ja mussiikki puhalti yöllä ilotullitus ja mee oltiin kattuvaunun katola ja näjime hänet mainijosti.»

»Verratonta», sanoi Pete laskien kynän pois ja hieroen käsiänsä ihastellessaan omaa kirjailijataitoansa. »Kun hän ensi kerran kirjoittaa, hän varmaankin ajaa omalla parivaljakolla.»

Hiljaa nyyhkyttäen hän uhrasi kaikelle tuolle muutamia kyyneleitä, mutta ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään huvia kirjoittaa muutamaa sanaa lisää:

»Sanoka terveisijä kaikile ystäville, jotka minuva muistavat ja myöskin tuomarile elei hän ole minuva unohtannu.»

Saatuaan lopetetuksi tämän toisen rakkauden opettaman väärennyksen hän asteli varpaillaan huoneessa etsien käärepaperia ja rihmaa. Löydettyään, mitä haki, hän pisti hilkan takaisin laatikkoon asettaen paperin sievästi poimujen väliin, sulki kannen ja teki kömpelöillä sormillansa suuren paketin, jonka osoitti itsellensä, kuten edelliselläkin kerralla. Täytettyään vihdoin tavanmukaiset velvollisuutensa lampun ja oven suhteen hän painautui arkihuoneen sohvalle nukkumaan.

Istuessaan päivällispöytään maanantaina hän harmistuneena pahoitteli: »Kiusallista, Nancy — minun täytyy lähteä Port St. Maryyn ottaakseni osaa kalastajain jyrisevään mielenosoitukseen.»

Sitten hän otti arkihuoneen sohvan alta ruskeaan paperiin käärityn paketin, pisti sen poveensa, napitti tarkasti takkinsa ja salaa kähvelsi sen mukaansa lähtiessänsä ulos talosta.

VI.

Aikaisin iltapäivällä he nostivat purjeet ja laskivat rannikon suuntaa rivakan tuulen pullistuessa purjeita ja meren kohistessa heidän ympärillänsä. Päivä oli sateinen ja iloton. Sakea sumu peitti maan ja kun he kulkivat Laxeyn ohi, he vaivoin saattoivat erottaa suuren pyörän ylimmäisen kaaren, joka oli kuin tumma sateenkaaren varjo synkkää taivasta vasten. Heidän saapuessaan Douglasiin usma alkoi hajota, mutta sen sijaan valui sade virtana savenharmaista kiitävistä pilvistä. Soittokunta kaiutteli säveleitänsä rantalaiturilta, joka kiemurrellen kuin käärmeenkieli pisti kauaksi lahden suulle. Samana hetkenä ilmestyi kallion takaa Englannista tuleva laiva, jonka merikipeät matkustajat tunkeutuivat etukannelle, miehet hatut sidottuina kirjavilla nenäliinoilla leuan alle ja naiset suojellen heiluvia sulkiansa. Keskikannella soitteli viulu ja harppu iloista kansanlaulua. Kaupunki oli kuin kukko, joka kiekuu lakkaamatta, kun sade on huuhdellut sen untuvia myöten märäksi.

Kun he saapuivat Port St. Maryyn, oli usma haihtunut ja sade lakannut, mutta kalastajakaupunki oli synkkä ja ikävä ja pilvet näyttivät yhä uhkaavan uudella sadekuurolla. Luodevesi oli matalimmillaan ja paljon veneitä oli kuivalla rannalla tai oli ne vedetty kallioitten väliin.

Pete laskettiin maihin, mutta hänen Nickeynsä jatkoi matkaa Calf-saaren ympäri laskien sillimatalikolle merelle pistävän kallion toiselle puolen. Joukko kalastajia odotti häntä laiturilla synkin katsein ja kädet tungettuina syvälle housuntaskuihin.

»Tässä ei tarvita pitkiä puheita», sanoi Pete osoittaen veneitä, jotka olivat kuivalla. »Teitä on täällä ainakin viisikymmentä miestä, jotka saatte lojua täällä pääsemättä ulos. Ja sittenkin tahdotaan teidät pakottaa maksamaan satamaveroa.»

»Jatkakaa, kapteeni», sanoi muuan kalastaja. »Meitä on täällä viisisataa miestä, jotka olemme valmiit seuraamaan teitä, minne ikinä tahdottekin meitä johtaa.»

Pete pisti pakettinsa postiin yhtä salaa kuin kirjeensäkin ja jo samana iltana lähti Port St. Marystä mennäksensä takaisin Douglasiin. Tie vilisi täynnä vaunuja, joissa iloiset huvimatkailijat palasivat Port Erinistä. Näillä iloisilla olennoilla oli yllään samat vaatteet, jotka aamupäivän sateessa olivat kastuneet ja kengät olivat läpimärät, niin että he värisivät viileässä yöilmassa, mutta siitä he eivät olleet tietääkseenkään. He lauloivat, nauroivat ja söivät appelsiinejä, pysähtyivät ravintolain edessä ja tilasivat olutta, ja pullot kulkivat kädestä käteen. Omalla tavallansa he olivat iloista ja huoletonta joukkoa. Joskus sekaantui etumaisista vaunuista tuleva »Sotapoikien» sävel surulliseen »Molly ja minä ja lapsi», lauluun, jota vedettiin jälkimmäisissä vaunuissa. Hoilaten he kulkivat Castletownin läpi, huutelivat vähemmän mairittelevia sanoja linnan vartijaväelle ja kun tuli ilta ja pimeä, he nukahtivat — miesten pää tavallisesti naisten rintaa vasten. Silloin kuului vain hevosten kavioiden louske kivisellä tiellä ja ajajien piiskan siiman viuhuna, joka säesti nukkujain äänekästä kuorsausta.

Douglas näytti uivan valomeressä, kun he laskivat sinne mäkirinnettä maaseudulta johtavaa tietä. Pitkät valorivit osoittivat ristiin rastiin kulkevia katuja leviten laajemmiksi valoaukeamiksi toreilla ja markkinapaikoilla, aivan kuin kulovalkea leviää kanervikkokankailla. Nukkujat heräsivät ja pudistelivat unen pöpperön jäsenistänsä. »Mennäänkö linnalle yöksi?» kysäisi muuan. »Niin, mitäs arvelette?» lisäsi toinen, ja kaikki remahtivat nauruun, niin hassuilta nuo kysymykset kuuluivat.

»Minä jään tänne», ajatteli Pete. »Douglasista minä en ole häntä vielä etsinytkään.»

Ajaja tarjosi hänelle asuntoa äitinsä luona. Hänellä oli matkailijakoti Kirkkokadun varrella ja sieltä oli näköala kirkkotarhaan. Kun Pete joutui niin lähelle Athol-katua, hän ajatteli, että oli hauska tarkastella Philipin asuntoa ulkoapäin. Helposti hän löysikin talon, vaikka oli pimeä. Se oli talorivissä, jonka kaikki talot oli koristettu messinkisillä nimikilvillä ja jokaisessa oli nimen alla sana: Asianajaja. Philipin talon kilpi oli pienempi kuin muiden ja siitä saattoi heikossa valossa vaikeasti lukea nimen. Se kuului — Tuomari Christian.

Tavattuaan nämä sanat Pete hiipi tiehensä. Tämä oli maailman viimeisin talo, johon hän olisi tahtonut mennä vierailulle. Hän melkein pelkäsi näyttäytyä koko tässä kaupungissa. Philip saattaisi ajatella, että hän oli tullut Douglasiin etsimään Katea.

Pete harhaili pitkin sivukatuja Postitorin, Heywood Lanen ja Fancy-kadun kautta, kunnes vihdoin joutui meren rannalle. Kesäyön elämä oli vilkkaimmillaan ja juhliva kaupunki näytti kokonaan antautuneen huvien pyörteeseen. Pengermien portaat olivat tungokseen asti täynnä ilakoivaa väkeä; kiertävät valokuvaajat näppäilivät kuviansa katukäytävillä; valaistujen huoneitten avonaisista akkunoista pisti ulos tummia päitä; taloissa soitettiin pianoa, siellä täällä ulkona kaduilla näppäiltiin harppuja, kellojansa soitellen jyrisivät katuvaunut edestakaisin lahden ympäri; keskeymätön ihmisjono vaelsi edestakaisin katuja pitkin ja merestä vuoren korkeimmalle huipulle kaareutui hevosenkengän muotoisena kaupunki, loistaen, säteillen ja leimahdellen aivan kuin suunnaton aarniometsä olisi palanut.

Peten mieleen muistui vaatimaton, puolivalaistu ja ikävä kaupunki saaren pohjoisosassa; hän muisti harmaita taloja yksinäisten kukkuloitten juurella, joitten välitse virtasi joki matalan sillan alatse ja hän ajatteli: »Hän mahtoi varmaankin väsyä kaikkeen siihen, se pikku raukka!»

Hän katsoi jokaista vastaantulevaa naista suoraan kasvoihin, kiihkeästi himoten nähdä edes vilahdukselta ne armaat kasvot, joita hän pelkäsi tavata. Hän ei saanut niitä nähdä ja hän harhaili kuin levoton sielu edestakaisin, kunnes ihmisvirta oli kuljettanut hänet lahden rannalle, sille paikalle, jota yleisesti kutsutaan Linnaksi.

Siellä oli suuri tanssipaikka puistossa, rakennettu kuin kasvihuone. Alakerta oli laitettu niitä varten, jotka halusivat tanssia ja parvekkeet niille, jotka olivat tulleet sinne vain katselemaan. Paikallansa istuen ja tuijotellen reunustan yli, Pete katseli joka ihmisen kasvoja tuolla alhaalla. Kolmetuhatta nuorta miestä ja nuorta naista siellä tanssi, miehet flanellipuvuissa ja kirjavissa kaulaliinoissa ja naiset puettuina keveihin musliinipukuihin ja olkihattuihin. Silloin tällöin lasikaton valo muutti väriä, milloin se oli punainen tai sininen, milloin taas keltainen. Tanssijain askelten töminä, torvien raikuna, suuren rummun jyminä ja maahan lyötyjen hirsien päälle rakennetun salin huojunta huumasi häntä niin, että hän luuli olevansa taistelutantereella, jossa musiikki säesti ihmisten kuolinvalitusta.

»Hän väsyi ja ikävystyi, pikku raukka; Jumala tietää, ettei hän enempää jaksanut.»

Hänen silmänsä sumenivat ja päätänsä pyörrytti, kun hänen huomiotansa veti takaapäin tuleva hajuvesien miellyttävä tuoksu ja suloinen ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Etsittekö te jotakin täältä?»

Hän käännähti ympäri ja katsahti puhujaan. Se oli nuori tyttö, jonka kauniit kasvot olivat paksun puuterin peitossa. Hän ei voinut suuttua tuolle pikku raukalle, olihan tuo niin nuori ja hymyileväinen.

»Etsin», hän sanoi, »minä todellakin katselin jotakin», ja sitten hän koetti karkoittaa hänet luotansa.

»Te ehkä etsitte Maudieta, ystävä hyvä? Oletteko te se nuori mies Dublinista?»

»Jättäkää minut, tyttöseni, jättäkää minut rauhaan», sanoi Pete taputtaen hänen kättänsä ja kääntyen ympäri.

Tyttö katsoi häntä jonkinlaisella säälillä ja kumartui sitten aivan häneen kiinni sanoen: »Noin kaunis poika kuin te ei saisi surra itseänsä rumaksi. Onhan kauniita tyttöjä kylliksi olemassa.»

Hän katsahti noihin kauniisiin kasvoihin taaskin ja pienokaisen merkitsevä ilme alkoi muuttua toiseksi.

»Oletteko te Man-saaren tyttöjä, ettekös olekin?»

Salaman välähdyksenä katosi hymy tytön kasvoilta.

»Kuinka te sen tiedätte? Ette suinkaan voi tuntea sitä minun puheistani, vai voitteko?» ja pikku olento näytti häpeävän.

Pete otti hänen hienolla käsineellä puristetut sormensa suureen kouraansa.

»Te olette siis minun kotiseutuni naisia?» hän sanoi. »Kuinka vanha te olette?»

Maalatut huulet alkoivat vavista. »Elonkorjuun aikana täytän kuusitoista», vastasi tyttö.

»Oi, Jumala!» huudahti Pete.

Maalatut silmänluomet alkoivat rävähdellä; tyttö alkoi itkeä. »Ei se ollut minun syyni. Hän oli huvimatkailija täällä ja asui minun äitini luona Ballaughissa, mutta sitten hän jätti minut.»

Pete otti kultarahan liivinsä taskusta ja pisti sen tytön käteen.

»Menkää kotiinne täksi yöksi, pikku ystäväni», hän kuiskasi ja hoippui sitten kiireesti ulos tästä pesästä.

»Ei täällä!» päätti Pete sydämessänsä, »Ei täällä — minä voin Jumalan ja ihmisten edessä vannoa, ettei hän ole täällä.»

Tämä lopetti hänen etsintänsä. Hän päätti mennäkin kotiin vielä samana yönä ja siksi hän palasi asunnolleen maksamaan vuokransa. Kääntyessään Athol-kadulle Pete oli joutua komeitten ajopelien alle, joissa istui kuskipenkillä kaksi komeasti puettua miestä ja takana yksi. »Kuvernöörin vaunut», sanoi joku. Seuraavana hetkenä ne pysähtyivät Philipin ovelle, mies vaunuista laskeutui alas ja vaunut vierivät kevyesti tiehensä. »Siinä oli nuori tuomari», sanoi muuan tyttö toverilleen heidän sipsuttaessaan Peten ohi.

Petestä oli näyttänyt tuo pitkä, tumma vartalo taipuneelta ja heikolta, kun mies asteli raskaasti portaita ylös. »Toden totta», hän ajatteli, »tässä maailmassa ei saada mitään maksamatta siitä kallista hintaa.»

Kello oli kolme aamuyöstä, kun Pete saapui Ramseyhin. Jalavaharju oli pimeä ja äänetön. Hän sai koputtaa uudestaan ja yhä uudestaan, ennekuin Nancy heräsi. »Jos nyt minun sijallani olisi ollut Kate!» hän ajatteli ja uusi pelko valtasi hänen olentonsa. Hänen onneton rakastettunsa, hänen kadonnut lampaansa, saattaisiko hän koputtaa kahta kertaa. Missä oli hän tänä yönä?

Pete oli kuvitellut voivansa tarjota hänelle onnea ja runsaasti maallista hyvyyttä — oliko hän nyt joutunut köyhyyteen ja epätoivoon? Koko maailma oli vaipunut uneen — nukkuiko hänkin nyt? Hänen toivonsa tuntui vähenevän pala palalta. Hänen suuri luottamuksensa häipyi kuin tuhka tuuleen. »Herra Jumala, älä hylkää minua, Herrani ja Mestarini, vahvista minua! Minun onneton eksynyt lemmittyni, missä on hän nyt? Minkälaisessa tilassa hän on? Saanko minä enää milloinkaan hänen kasvojansa nähdä.»

Jokin kylmä kosketti silloin hänen kättänsä. Siinä oli hänen koiransa. Kertaakaan haukahtamatta se oli asettanut kuononsa Peten käteen »Mitä, Tuomari, kas vain sinä vanha ystävä!» Lepakkomaiset korvat olivat pystyssä — Pete tunsi sen — katkaistu hännän tynkä liehui kiihkeästi ja vanha koeteltu ystävä tuntui lohduttavan Peteä, olihan se kulkenut hänen mukanansa maailman toisesta äärestä tänne.

Nancy päästi varmuusketjun auki ovesta, avasi sitä tuuman verran, kohotti kynttilän päänsä päälle ja pilkisti ulos. »Herra hyvästi siunatkoon, onko se itse isäntä? Mitenkä te pääsitte kotiin?»

»Apostolin kyydillä», vastasi Pete ja hän nauroi ja laski leikkiä pitkästä yöllisestä jalkamatkastansa.

Seuraavana aamuna, kun Nancy toi lasta alakertaan, Pete oli ahkerassa työssä irroittaen ketjua ovesta. »Tämä on kauhean vanhanaikainen tämä ketju, tämä täytyy ottaa kokonansa pois, ymmärräthän.»

»Mutta mitäs te panette siihen sijalle», tiedusteli Nancy.

»Sittenpähän näet», myhäili Pete.

Kello oli seitsemän sinä iltana Pete istui portillansa tupakoimassa, kun varas-Kelly toi hänelle ruskeaan paperiin käärityn paketin. »Teille on tullut paketti, herra Quilliam», sanoi postinkantaja, kuten ainakin mies, joka tietää enemmän kuin saisi tietää.

Pete räväytti silmiänsä ja koetti näyttää mahdollisimman hämmästyneeltä. »Älkäähän vain!» hän ihmetteli.

»Tuon kyllä, jos tuo on teidän nimenne», alkoi postinkantaja osoittaen päällekirjoituksen Peten luettavaksi.

Pete tutki sitä tarkasti. »'Kapten peatr Quilliam', se on kyllä oikein, 'Jalavaharju' — niinpähän on, se on aivan oikein», hän sanoi ottaen hyvin varovasti paketin käteensä. Sitten hän päästi pitkän »a-h-a-a!» hän sulki siimansa ja nyökytti päätänsä. »Nyt minä tiedän — siinä on lahja äidiltä pienokaiselle. On kerrassaan ihme, miten paljon nainen ajattelee lastansa, kun hän on äiti, herra Kelly.»

Postinkantaja nauraa kikatti, osoitti peukaloa olkansa yli merelle ja sanoi: »Minkäs tähden te ette milloinkaan hänelle kirjoita.»

»Kuinka niin?» huudahti Pete terävästi, pingottaen sormissansa paketin nuoraa.

»Miksi te ette kirjoita hänelle ja kerro mitenkä pienokainen jaksaa, sitä minä vain sanoin.»

Pete katsoi postinkantajaan aivankuin tuo ajatus olisi hänelle taivaasta lähetetty.

»Minun pääni täytyy olla varmaankin kova kuin piikivi», herra Kelly. »Tiedättekö, kertaakaan tuo ajatus ei ole johtunut minun mieleeni. Minä olen kuin Goljat, kun hän sai pienen Davidin kiven otsaansa — tuollaiset asiat eivät koskaan johdu minun mieleeni.»

»Tehkää se kuitenkin, herra Quilliam», neuvoi postin kantaja lähtien matkaansa.

»Sen minä teen, sen minä teen», ihasteli Pete ja sitten hän harpaten riensi taloon.

»Tuopas tänne sakset, Nancy», hän huudahti heittäen paketin pöydälle.

»No, voi minun päiviäni, paketti», huudahti Nancy.

»Helppo on myöskin arvata, mistä se tulee. Katsopas tuota solmua, tyttöseni», sanoi Pete iskien merkitsevästi silmää.

»Mitähän ihmettä siinä lienee, Pete?» arvaili Nancy.

»Sitä minäkin ihmettelen!» sanoi Pete. »Paperia siinä nyt ainakin on kylliksi ympärillä. Ehkä kirje? No, sen nyt ehtii kyllä lukea myöhemminkin», hän sanoi välinpitämättömästi ja sitten vedettiin paketista esille punainen hilkka.

»Herra häntä siunatkoon! Mutta mikä tällainen esine on?» hän lisäsi riiputtaen hattua nauharuusujen liittymäkohdasta.

Nancy päästi hätähuudon, otti hilkan hänen kädestänsä ja alkoi torua: »Nuo miehet ne ovat sitten koko laitoksia, ne turmelevat kaikki, vaikka saisivat käsiinsä enkelin siivet.»

Sitten hän nosti lapsen ylös kätkyestä, sitoi hilkan sen pieneen, pyöreään päähän ja aivan huusi ihastuksesta.

»Tuenhan minä saatoinkin arvata, voitteko te ymmärtää sitä?» hän kehuskeli. »Minä arvasin sen, uskokaa tai älkää.» 'Kun Kirry ensi kerran kirjoittaa, hän varmasti lähettää pienokaiselle jotakin', minä ajattelin, ja katsokaapas tuota — tuossa se on.»

»Joskus johtuu tuollaiset enteet mieleen, Nancy», sanoi Pete. »Se ei ole ollenkaan ihmeellistä.»

Lapsi pyristeli ja jokelteli, mutta enempi kuin korea päähineensä, sitä näytti viehättävän paljaat varpaansa.

»Mutta millainen olette te itse, Pete — te menette Peeliin ja Douglasiin enkä tiedä minne — eikä teidän mieleenne ole koskaan juolahtanut tuoda jotakin pienokaiselle ja te olette kuullut kuitenkin meidän keskustelevan, että meidän pitäisi laittaa pienokaiselle lyhyet hameet ja muut.»

Pete painoi päänsä alas ja näytti häpeävän.

»Tuota no — tietysti tuota — minä en ole koskaan tullut tuota ajatelleeksi — se on ihan totta», hän änkytti.

VII.

Pete riensi ulos ostaaksensa arkin kirjepaperia ja kirjekuoren, kynän ja postimerkin. Hänellä oli runsas varasto näitä kaikkia kotona, mutta ne eivät nyt kelvanneet hänen tarkoitukseensa. Hän meni niin moneen puotiin kuin mahdollista ja viittaili joka puolella, mihin hän aikoi näitä tavaroita käyttää. Lopuksi hän meni parturin liikkeeseen torin varrella ja sanoi: »Tahtoisitteko kirjoittaa minulle päällekirjoituksen, Jonaique?»

»Teen sen aivan mielelläni», sanoi parturi pyyhkäisten tuolissa istuvan postinkantajan toisen posken kuivaksi jättäen toisen posken vaahtoon, ja tarttui kynään. »Rouva Peter Quilliam, Scotland Road, Liverpool, pantava kunnioitetun herra Joseph Quilliamin postiin», saneli Pete.

»Mikä numero, kapteeni», kysäisi Jonaique.

»Numero?» virkahti Pete hämmästyneenä. »Mikäs ihme sen numero nyt olikaan? Ah», hän huudahti saaden äkillisen päähänpiston. »Viisisataa viisitoista.»

»Viisisataa — sanoitteko viisi?» sanoi postinkantaja kääntäen poskensa Peteen päin.

»Viisi», sanoi Pete mahtipontisesti. »Niin, ne asuvat melkein kadun päässä.»

»Jos te niin sanotte, kapteeni», sanoi parturi ja kirjoitti »515».

Pete palasi kotiin postimerkkeineen ja valmiiksi kirjoitettu kuori kädessänsä. »Puhdista nyt sukkelaan pöytä», hän huudahti. »Minun täytyy kirjoittaa kirje Kirrylle. Sanonko minä hänelle sinun terveisesi, Nancy?»

Yskähdeltyään ja hymähdeltyään pitkän aikaa ja suoritettuaan tärkeitä valmistuksia Pete istahti pöydän ääreen edessään kirjoitusarkki, mutta silloin avattiin ovi ja Philip astui sisään. Hänen kasvonsa olivat uurteiset ja kalpeat; hänen silmänsä paloivat kuin sisäinen tuli olisi niistä hohtanut.

»Minä olen tullut varoittamaan sinua», hän sanoi, »sinä olet suuressa vaarassa. Sinun täytyy estää se suunniteltu mielenosoitus.»

»Istuhan toki, ystäväni, istu», sanoi Pete.

Philip ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän kulki edestakaisin lyhyin, hermostunein ja äänettömin askelin. »Kuvernööri kutsui minut luoksensa eilen illalla ja oli suunniltansa raivosta. 'Herra Tuomari', hän sanoi, 'minulle on sanottu, että aiotaan häiritä lakien julkaisutilaisuutta Tynwaldissa — oletteko te kuullut mitään siitä?' Minä sanoin: 'olen, minä olen kuullut, että kalastajat ovat pitäneet kokouksen Peelissä.' 'He puhuvat oikeuksistansa', kiivasteli hän. 'Minä tahdon opettaa heille oikeutta, jonka he näyttävät kokonaan unohtaneen oikeutta, joka kuvernöörillä on ja antaa hänelle vallan ampua kaikki sellaiset, jotka aikovat häiritä eduskuntaa, ilman tutkintoa ja tuomiota.' 'Tuo on hyvin vanha säädös, teidän ylhäisyytenne', sanoin minä, 'se polveutuu siltä ajalta, jolloin vallitsi suurempi laittomuus kuin meidän päivinä. Sitä ette suinkaan tahtone käyttää.' 'Minäkö en tahtoisi?' hän kivahti. 'Kuunnelkaa, minä tahdon sanoa teille, mitä nyt jo olen tehnyt. Minä olen komentanut sotajoukon osaston Castletownista Tynwaldin vuorelle istuntopäiväksi. Joka miehellä — niitä on kolmesataa — tulee olla kaksikymmentä kovaa patruunaa mukana. Silloin, jos ne lurjukset aikovat koettaa keskeyttää oikeuden istuntoa, minun tarvitsee nostaa vain käteni — ja — heidät lyödään maahan kuin heinä.' 'Sitä te ette voi tarkoittaa', sanoin minä ja koetin ottaa hänen suuren uhkauksensa niin kevyesti kuin mahdollista. 'Arvostelkaa itse — katsokaa', ja hän näytti minulle muutaman paperin. Siinä hän oli määrännyt lähetettäväksi sairasvaunut ja tohtoreita Douglasista siksi päiväksi Tynwaldiin.»

»Sittenhän me olemme saaneet sen vanhanpojan ymmärtämään, että me tarkoitamme täyttä totta», ihasteli Pete.

»'Jos te tiedätte jonkun johtajista, herra Tuomari', hän sanoi katsoen minua terävästi suoraan silmiin — joku on varmaankin ollut hänen luonansa — juoruja ja kielilakkareitahan on joka paikassa.»

»Sellainenhan on maailman meno», myönsi Pete.

»'Niin sanokaa hänelle', hän jatkoi, 'etten minä mielelläni tahdo lopettaa kenenkään elämää — enkä lähettää ketään vankeuteen ja kuritushuonetyöhön.' Hyödytöntä oli puhua häntä vastaan. Mies oli hullu, mutta hän tarkoitti täyttä totta. Hänen suunnitelmansa oli järjetön — ihan järjetön — mutta hänellä on kuitenkin näennäinen, laillinen oikeus. Siksipä pyydän sinua Pete, Jumalan nimessä, estämään tuon onnettomuuden. Tee loppu koko jutusta niin pian kuin voit... Kysymys on elämästä tai kuolemasta. Jos sinä panet minun asialleni mitään arvoa, tee nyt, niinkuin minä sinun neuvon. Jumala tietää, mille puolelle minun itse tulisi asettua, jos kuvernööri tekee, kuten hän uhkaa. Tee loppu tuosta hommasta, minä olen ajatellut sitä, enkä ole saanut rahtuakaan unta silmiini.»

Pete oli koko ujon istunut pöydän ääressä pureskellut hanhensulkakynää, ja nyt hän kohotti päänsä ja katsoi varmana ja rohkeasti hymyillen Philipin kalpeita, kuihtuneita kasvoja.

»Olet hyvin ystävällinen, Phil... meillä on oikeus tulla sinne, vai eikö meillä ole?»

»Onhan teillä oikeus, luonnollisesti, mutta —»

»Sitten, niin totta kuin elän, me tulemme», sanoi Pete heittäen kynän kädestänsä ja iskien nyrkkinsä pöytään.

»Rangaistus kohtaa sinua, Pete — sinua. Sinä juuri olet se mies, joka joudut kärsimään — sinä kaikista ensiksi — sinä yksin.»

Pete hymyili taaskin. »Se nyt en samantekevä. — Minä olen kuitenkin horjumaton. Minä olen aivan kuin Danny-Clae, lampaanvaras, kuolinvuoteellaan. 'Minä astun nyt ikuisen tuomarin eteen — mitä minun on tehtävä?' valitti Dan. 'Antakaa takaisin kaikki, mitä te olette varastanut', neuvoi pappi. 'Minä ajattaen kuitenkin vielä vähän', sanoi se vanha roisto. Varkaat ovat nyt toisella puolella, mutta olkoonpa sen asian laita nyt kuinka tahansa. Seurauksella saattaa oka oikeudenkäynti, kuolema ja mitä vain, mutta sittenkin saavat asia: mennä niinkuin menevät, poikaseni.»

Philipin silmät harhailivat lattiassa. »Sinä et sitten aio muuttaa suunnitelmaasi niidenkään asiain vuoksi jotka minä olen sinulle sanonut?»

»Muutan kyllä», sanoi Pete. »Yhdessä suhteessa minä ne kuitenkin muutan. Sinun ei tarvitse sekaantua tähän juttuun minä itse tahdon puhua kalastajain puolesta. Oh, minä osaan puhua, kun minä vähän kimmastun. Minä panen käteni rinnan päälle ristiin ja sanon: 'Teidän Ylhäisyytenne', sanon minä, 'te ette voi tehdä sitä, ettekä te uskalla sitä yrittääkään — koska se ei olisi oikein.' Mutta jätetään nämä, turhaa me tässä näistä puhumme. Katsopas tänne — katsohan tänne, ystäväni! Kate ei ole unohtanut pienokaistansa, kuten saat nähdä», ja tehden kädellänsä suurekkaan eleen Pete osoitti punaista hilkkaa. Se oli asetettu uunin hyllyllä koristeena seisovan porsliinikoiran selkään ja Peten kirjoittama paperiarkki oli kiinnitetty neulalla nauhaan.

Philip tunsi hilkan. Se oli sama, jonka hän itse oli tuonut kumminlahjaksi tytölle. Hänen silmänsä sumenivat, suupielensä nytkähtelivät ja suonet hänen otsallansa pullistuivat.

»Vai niin, vai hän sen on lähettänyt», hän virkahti.

»Kuulepas tätä», sanoi Pete irroittaen paperin nauhasta ja lukien merkitsevällä äänenpainolla: Pikku Katherinelle hänen rakastavalta äidillänsä... pappa ei saa ikävöidä... Sano terveisiä kaikille ystäville, jotka minua muistavat... erittäinkin kunnioittavat terveiseni tuomarille, ellei hän ole minua unohtanut.» Välinpitämättömästi hän heitti tämän jälkeen paperin tuleen. »Ah, mitäpä väliä tuollaisella kirjelappusella on», hän hymähti, kun paperi leimahti liekkiin.

Philipin verestävät silmät näyttivät tahtovan pullistua ulos päästä.

»Nancy on aivan oikeassa — kukaan mies ei koskaan olisi tullut tuollaista ajatelleeksi — vai luuletko, että olisi?» hän puheli katsellen ylpeästi Philipistä hilkkaan ja hilkasta takaisin Philipiin.

Philip ei vastannut. Jokin tuntui tahtovan kuristaa hänet.

»Mutta kun nainen matkustaa pois kodistansa, hän jättää silmäteränsä jälkeensä, kuten voitaisiin sanoa. »Mitä minä ostaisin niille, jotka ovat kotona?» hän miettii ja silloin hän keksii lämpimiä, kauniita esineitä pienokaiselle. Oh, naiset ovat ihania, Philip. Ne ovat kerrassaan puhtainta kultaa, Jumala heitä siunatkoon!»

Philipistä tuntui, että hänen pitäisi syöksyä tuskasta ulvoen ulos tästä talosta. Hetkisen hän seisoi Peten edessä aivan kuin olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin ja kääntyi sitten mennäkseen.

»Etkö tahdo jäädä tänne yöksi? Aiotko palata vielä takaisin Douglasiin? Ehkäpä sinä kuitenkin tahdot sitä ennen kirjoittaa minulle yhden kirjeen?»

Philip nyökkäsi päätään ja kääntyi sekä istahti hampaat yhteen purtuina pöydän ääreen siepaten kynän käteensä.

»Mitä minun on kirjoitettava?» hän kysyi.

»Pitääkö minun sanella se sinulle, Phil? Pitääkö? No, jos sinä niin tahdot, niin — —» Pete täytti liivinsä taskusta piippunsa ja alkoi sanella: »Rakastettu vaimo!»

Tahdoton huudahdus pääsi Philipiltä.

»Parastahan on tietysti alkaa, kuten tavallista, ymmärräthän. 'Rakastettu vaimo', sanoi Pete uudestansa.

Philip ponnisti kaikki voimansa saadaksensa sanat paperille. Hänen kätensä tuntui kylmältä ja hän värisi sydänjuuria myöten. Pete sytytti piippunsa ja asteli edestakaisin sanelussaan kirjettään. Nancy istui neule kädessä kätkyen ääressä heiluttaen sitä toisella jalallaan.

»Mieluista oli saada sinun tervetullut kirjeesi, lemmittyni, ja hilkka pienokaiselle — —»

»Jatka», sanoi Philip välinpitämättömästi.

»Joko sinä olet sen kirjoittanut, Philip? Sinäpä vasta osaat käytellä kynää!... Jos sinä näkisit pienokaisen, kun hilkka on sen päässä, sinä nauraisit katketaksesi. Se on aivan kirkon akkunassa olevan Johannes Kastajan näköinen — —»

Pete vaikeni; Philip nosti kynänsä koholle ja odotti.

»Joko se taas on valmis? Sehän, toden totta on sinulle kuin leikintekoa... 'Olin iloinen kuullessani, että sinulla on niin hauskaa ja mukavaa siellä Joe-enon ja Joney-tädin luona. Sano sille vanhalle parille minun lämpimät, kunnioittavat terveiseni. Me voimme kerrassaan mainiosti ja minä olen iloinen kuin kolmen markan hevonen. Joskus Mummilla on hiukan ikävä ja Nancy myöskin valittaa, mutta minä sanon heille, että sinä tulet kotiin ainakin heidän hautajaisiinsa, ja niin he saavat hyvän tuulensa takaisin'.»

»Älkää viitsikö kirjoittaa kaikkia noita lörpötyksiä ja valeita, teidän kunnianarvoisuutenne», kuohahti Nancy.

»Vaiti, tyttöseni! Mitä pahaa siinä on? Ei suinkaan se nyt mitään haittaa, jos koettaa ilostuttaa toisen mieltä, kun hän on poissa kotoa, vai mitä sinä sanot, Philip?» ja Pete vahvisti tätä vetoamistansa nyhkäisemällä häntä kyynärpäällänsä.

Philip ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Tyhmistyneenä hän tuijotteli vain paperiinsa. Pete tupsautteli piipustansa savua ja jatkoi:

»'Caesar on sama kuin ennenkin, istuu lakkaamatta Raamattunsa ääressä etsien pieniä saarnatekstejänsä. Tuomari pistäytyy silloin tällöin meitä katsomassa, eikä suinkaan ole sinua unohtanut. Päinvastoin hän lakkaamatta ajattelee sinua ja toivoo, että sinulle olisi ollut terveellistä olla vähän aikaa poissa kotoa'... Sanelenko liian sukkelaan? Aha, jopas viimeinkin sinut voitin, vai mitä?»

Kylmä hiki oli kohonnut Philipin otsalle ja kun hän nosti silmänsä paperista, oli katse kuin haavoitetun koiran.

»Pitääkö minun — täytyykö minun kirjoittaa tämäkin?» kysyi Philip avuttomana.

»Totta kai — anna mennä vain», päätti Pete pullautellen mahtavia savupilviä ilmaan ja nauraen.

Philip kirjoitti senkin. Hänen kätensä oli nyt kankea. Kynä rapisi ja mustepisarat räiskyivät paperille.

»'Mitä minuun tulee niin minä olen jonkinlainen kesäleski, mutta jos sinä kauemmin pidät minua ilman eukkoa, minua pian verotetaan siitä, että olen vanhapoika'».

Pete pisti piippunsa uuninhyllylle, kakisteli kurkkuansa ja sai sitten ankaran yskänkohtauksen.

»'Hauska oli kuulla, että tulet pian kotiin, rakkaani (yskintää). Rakkahin Kirry, minä ikävöin kuollakseni sinua (yskintää), pahemmin kuin Kimberleyssä (yskintää). Kun minä menen nukkumaan, »missä on hän nyt?» ajattelen. Ja ylös noustessani mietin: »Missä hän on yönsä viettänyt?» Pimeinä sydänöinä minä kyselen: »Nukkuuko hän, kuinka hän voi?» (ankaraa yskintää). Tule pian kotiin, lemmikkini; ei kuitenkaan ennenkuin olet ihan terve...' Mutta häntä ei kuitenkaan mitenkään saa vaatia kotiin liian aikaisin, ymmärräthän», hän kuiskasi olan yli Philipin korvaan nyhkäisten häntä uudestaan kyynärpäällänsä.

Philip vastasi epämääräisesti ja hätkähti Peten kosketuksesta aivan kuin tämä olisi polttanut häntä tulikuumalla raudalla. Yskintä jatkui ja sanelu alkoi uudelleen.

»Aina odottaa sinua täällä lämmin pesä, lemmittyni. Jok'ikinen lausuu täällä sinut tervetulleeksi eikä kukaan sano sinulle mitään muuta kuin ystävällisiä ja kohteliaita sanoja, tule siis kotiin, sinä uskollinen, pikku vaimoni, ennenkuin sinun hullu, vanha miehesi tulee aivan — −»

Pete sai ankaran yskänkohtauksen ja kurotti kaulaansa, jolloin hänen naamansa vääntyi kauheaan irviin. »Tämä kauhea yskä kiskoo minut kappaleiksi», hän valitti. »Lusikallinen hunajaviiniä, Nancy — se on kerrassaan mainiota tällaisessa yskässä, se lievittää kurkkua.»

Nancy nyökähteli kehdon ääressä — hän oli torkahtanut uneen.

Philip oli valahtanut kuolonkalpeaksi, häntä pyörrytti ja hän tunsi pahoinvointia. Hetkiseksi hänet valtasi kauhea mieliteko. Häntä halutti hyökätä Peten kimppuun, tarttua häntä kurkkuun ja kuristaa hänet. Oman kehnouden tunne, inhoittava kaksinaisuus sai hänet vihaamaan Peteä. Tuon miehen puhtaus, hyvyys ja jalo mielenlaatu raivostutti häntä. Hän ei voinut sitä auttaa — hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa viimeiset rippeet taistelivat elämästä ja kuolemasta. Mutta sitten hän häpesi, omantunnon vaivat raatelivat häntä ja peläten itseänsä ja muita hän heitti kynän kädestään, sieppasi hattunsa, karjahti: »hyvää yötä» ja hyökkäsi ulos talosta kuin säikytetty villieläin.

Nancy heräsi unestansa. »Voi, Herra, mitä tämä tietää?» hän huudahti ja pani kehdon voimainsa takaa keikkumaan.

»Hän on yhä yhtä helläsydäminen ja osaaottavainen kuin ennenkin», kuiskasi Pete ovea sulkiessaan. (Ankaraa yskintää)... »Kirje on kuitenkin lopetettu — tuossa on kirjekuori.»

VIII.

Seuraavana iltana oli tuomari omassa huoneustossansa Athol-kadun varrella. Hänellä oli hattu päässä ja takki käsivarrella ja nojaten kyynärpäin akkunapenkkiin hän tuijotteli tylsästi kirkkotarhaan. Jem seisoi hänen takanansa vastaillen hänen kysymyksiinsä. He puhelivat aivan hiljaa ja tuskin ollenkaan liikahtivat paikoiltansa.

»Onko yläkerrassa kaikki, kuten olla pitää?» kysyi Philip.

»Kyllä siellä hyvin voidaan, teidän kunnianarvoisuutenne.»

»Onko hän nyt iloisempi ja tyytyväisempi?»

»Paljon tyytyväisempi, paitsi silloin, kun teidän kunnianarvoisuutenne on poissa kotoa. 'Tuomari on palannut', hän sanoo ja hänen suloiset kasvonsa loistavat kuin aurinko sadepäivän jälkeen.»

Philip seisoi hetkisen aivan vaiti, mutta sitten hän virkahti tuskin kuuluvalla äänellä:

»Eikö hän enää yhtä kiihkeästi ikävöi lasta, Jemmy?»

»'Kyllä hän yhtä mielellään kuin ennenkin haluaa kuulla lapsesta. Onko tuomari ollut tänään Ramseyssä? Onko hän nähnyt pienokaista? Onko se pikku raukka terve?' Juuri niitä sanoja hän käyttää, herra.»

Tuomari vaikeni taaskin ja syvään kumartaen tahtoi Jem vetäytyä omalle puolelleen. »Jemmy, minä menen kuvernöörin talolle ja voin viipyä myöhään poissa. Älkää odottako minua», virkahti tuomari pysäyttäen hänet.

Jem vastasi puoliksi kuiskaten: »Joku kuitenkin odottaa teidän kunnianarvoisuuttanne, odotanpa minä tai en. 'Hän on nyt kotona', hänen täytyy saada sanoa ja vasta sitten hän hiipii vuoteeseen.»

Philip mutisi käheästi ja epäselvästi: »Karahvi on tyhjä — avaa uusi pullo ja täytä se.» Sitten hän kääntyi menemään, mutta varoi katsahtamasta palvelijaansa silmiin.

Hän tapasi kuvernöörin yhtä kiihtyneenä kuin edelliselläkin kerralla ja hän alkoi kiihkeästi kysellä, ennenkuin Philip ehti virkkaa ainoatakaan sanaa.

»Minulle on kerrottu, herra tuomari, että aiotun kapinan johtaja on väärän koivun kautta teidän sukulaisenne. Totta kai voitte saada hänet lakkaamaan yllyttämästä kansaa?»

»Minä olen kyllä koettanut, teidän ylhäisyytenne, mutta se ei ole onnistunut», vastasi Philip.

Kuvernööri keikautti päätänsä. »Minulle on sanottu, ettei tuo mies osaa edes nimeänsä kirjoittaa», hän hymähti.

»Siinä on kyllä perää», myönsi Philip.

»Siis mies, joka ei ole saanut minkäänlaista kasvatusta eikä opetusta.»

»Siitä huolimatta hän on kuitenkin viisain ja voimakkain mies koko tällä saarella», päätti Philip varmasti.

Kuvernööri rypisti kulmiansa ja arpi hänen otsallansa tunkeutui selvemmin näkyville. »Tämän saaren viisain ja voimakkain mies saa kuitenkin jättää saaren iäksi», sävähti kuvernööri.

Philip ei vastannut mitään. Hän oli tullut tänne sovittaakseen asian, mutta huomasi nyt yrityksensä turhaksi. Kuvernööri, joka päivällisen jälkeen oli yksin ruokasalissa, pisti oikean kätensä sormet valkean liivinsä, aukkoon ja tuijotti Philipiin vihaisesti ja käskevästi.

»Herra tuomari», hän sanoi, »ellette voi; kuten sanotte, asettaa tuota sivistymätöntä lurjusta, voitte te kuitenkin tehdä erään asian — te voitte jättää hänet oman onnensa nojaan.»

»Se merkitsee», hymyili Philip suupielellänsä, »teille.»

»Minulle, niin, ja kenellä on häneen suurempi oikeus?» kivahti kuvernööri tulistuneena.

Philip hillitsi itsensä. Hän vaikeni ja hänen äänettömyyttään pidettiin myöntymyksen merkkinä. Kuvernööri rikkoi muutamia pähkinöitä ja mutusteli niitä, ennenkuin jatkoi toisenlaisella äänellä:

»Minä olisin pahoillani, hyvin pahoillani, herra Christian, jos jotakin väärinymmärrystä tulisi meidän välillemme. Me olemme olleet kauan hyviä ystäviä, ja te ehkä mielellänne myönnätte, että olette jostain minulle kiitollisuuden velassa. Ettekö te itsekin huomaa, että tuo mies tahtoo häväistä minua tämän saaren asukkaitten silmissä? Jos te olette tehnyt kaikkenne estääksenne häntä pistämästä päätänsä kiikkiin, kärsiköön hän itse seuraukset.»

»Kuinka niin?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.

»Tarkoitan, että te olette täyttänyt velvollisuutenne miestä kohtaan ja sillä hyvä. Ottakaa itsellenne lasi viiniä.»

Vieläkään Philip ei puhunut mitään. Kuvernööri huomasi ylivoimansa, mutta hän ei suinkaan saattanut aavistaa, kuinka julma hän oli käyttäessään sitä hyväksensä.

»Mies on teidän sukulaisenne, enkä minä tahdo pakottaa teitä tuomitsemaan häntä, herra tuomari. Se olisi epäinhimillistä. Ellei meillä ole mitään keinoa hillitä tuota miestä huomenna — ellei hän tahdo kuulla järjen ääntä, vaikka onkin niin viisas, niin minä pyydän teitä vain — mutta sehän onkin poliisin asia. Te olette nyt korkea virkamies. Ikävä olisi tuottaa teille mitään mielipahaa. Jääkää kotiin — minä suon teille mielelläni vapautta — te näytättekin siltä kuin päivän lepo tekisi teille hyvää.»

Philip tyhjensi viinilasin ja vielä toisenkin. Kuvernööri itse kaasi hänelle kolmannen ja jatkoi:

»Minä en luonnollisesti voi tietää, millaisin tuntein te ajattelette tuota miestä — teidän ystävänne hän ei ainakaan voi olla. Olen aivan varma, että hän on pistin teidän lihassanne. Ja niin kauan kuin hän viipyy tällä saarella, hän tulee aina sellaisena pysymään.»

Philip kohotti häneen kysyvän, epäilevän ja pelokkaan katseen.

»Niinpä niin — tiesinhän minä sen. Vaikkapa tämä asia jotenkin selviäisikin, tulee kuitenkin jotakin muuta. Te joudutte riitaan sen miehen kanssa — ennemmin tai myöhemmin — te itse tiedätte, että niin on asia jos hän on sellainen mies kuin te sanotte.»

Philip joi kolmannen lasin viiniä ja nousi mennäksensä.

»Jättäkää hänet vain minulle — minä kyllä suoriudun hänestä. Te pääsette hänestä kerta kaikkiaan rauhaan, enkä luulisi sen tuntuvan teistä vastenmieliseltä. Ja nyt me menemme naisten luo — he varmaankin tietävät, että te olette täällä.»

Philip keksi sopivia tekosyitä ja meni tiehensä järkytettynä sydänjuuriansa myöten.

»Kuvernööri on ihan oikeassa», hän ajatteli astellessaan mietteissänsä kotiinsa. Pete oli pistin hänen ihossansa ja tulisi aina sellaisena pysymään. Huolimatta vanhasta ystävyydestään ja rakkaudestaan hän tulisi olemaan hänen vihamiehensä — leppymätön vihamiehensä.

Viime kuukauden tuska ja kärsimys oli ollut niin kauhea, ettei sitä jaksaisi enää sietää. Lakkaamaton ilmitulemisen pelko, lakkaamaton varovaisuus, ettei sanoisi liikaa, jolloin tuli pitää huolta jokaisesta katseesta ja liikkeestä — tänään, huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen päivästä päivään, viikosta viikkoon, elämän loppuun asti — sellaista ei jaksaisi kestää, se olisi niin suuri onnettomuus, että se tekisi hänestä lopun.

Ja sitten tuli mieleen ajatuksia, jotka olivat liian kauheita voidaksensa saada selvän muodon — liian hirveitä sanoin tulkittaviksi. Ne olivat kuin näkymättömien siipien räpyttely hänen korvissaan yön pimeydessä, mutta niiden tarkoitus oli tämä: jos Pete aikoo pysyä päätöksessään, syntyy siitä kapina. Jos joku haavoittuu, joutuu Pete syytteeseen ja tuomitaan vankeuteen. Jos joku kaatuu, joutuu Pete maksamaan hengellään hänen elämänsä.

»Kaikissa tapauksissa minä olen täyttänyt velvollisuuteni häntä kohtaan», koetti hänen sydämensä hänelle vakuuttaa. »Minä olen koettanut puhua hänelle järkeä. Minä olen koettanut sovittaa kuvernööriä. Onnettomuus ei ole minun syyni. Mitä enemmän minä voin tehdä?»

Philip astui kiivaasti. Tässä tarjoutui hänelle aivan itsestänsä tilaisuus vapautua koko pahasta painajaisesta. Itse kohtalo ojensi hänelle auttavan kätensä. Kun ihminen on tehnyt jotakin pahaa, tekee hän usein pahan kaksinkertaiseksi sen kautta, että hän koettaa välttää ensimmäisen vääryyden seurauksia; mutta tässä tapauksessa sellainen ei ollut tarpeen.

Ilta oli myöhäinen. Rivakka tuuli puhalsi mereltä. Suolainen usma hyväili hänen kasvojansa, kun hän kiisi rinnettä rantaa kohden. Kiihkeästi kuohui hänen verensä. Hänet oli vallannut merkillinen tunne, joka oli hänelle aivan outo, se oli hurjan raivokas oman voiman tunto. Jokin sanoi hänelle, ettei hän ollut enää yhtä hyvä ihminen, kuin hän oli ollut tähän asti. Mutta tietoisuus siitä, että hän oli voimakkaampi kuin ennen, tuotti hänelle riemukasta tyydytystä.

Pitäisikö hänen puhua tästä Katelle? Ei! Antaa asioitten mennä niinkuin menevät. Joutukoot kaikki päätökseen. Kun kaikki olisi ohi, näkisi hän, minkälainen heidän asemansa on. Tätä ajatellessaan hän nauroi ääneen.

Kaupungissa oli kaikki hiljaa, kun hän sinne saapui. Niin hajamielinen hän oli ollut, että vaikka tuuli oli sangen kylmä, hän oli kantanut päällystakkiansa käsivarrellansa. Nyt hän pani sen päällensä ja veti päähineen kiinteästi päänsä ympärille. Muuan koira, joku koditon raukka, oli alkanut seurata hänen kintereillänsä. Hän koetti ajaa sen pois, mutta se tuli yhä uudelleen. Kerran se sattui juoksemaan hänen edellänsä ja pysähtyi niin, että hän oli kompastua siihen, kun harppasi tietänsä. Silloin hän potkaisi sitä, niin että se haukkuen lensi toiselle puolelle katua. Hän oli tullut huonommaksi ihmiseksi ja nyt hän sen tiesi.

Hän avasi oven varmuuslukosta ja löi sen kajahtaen perässään kiinni. Mutta tuskin hän oli hengittänyt lämmintä, hiukan seisonutta ilmaa, kun hänessä tapahtui täydellinen muutos. Hänen raju voimansa tuntui häipyvän ja hän alkoi vavista.

Käytävä ja portaat olivat pimeät. Itse hän siten oli määrännyt — tullessaan myöhään kotiin hän aina unohti sammuttaa kaasun. Mutta hänen oman huoneensa lamppu paloi portaanpylvään päässä heittäen valoa alas portaille asti.

Käsittämätön pelko oli vallannut hänet ja kun hän astui ensimmäiselle portaalle, hän oli kuulevinaan askeleita, jotka tulivat portaita alas. Nuo askeleet olivat hänelle tutut. Hän oli aivan varma, että hän ne tunsi. Nuo askeleet hän oli kuullut jok'ikinen päivä.

Hän pysähtyi ja tuo toinen tuntui myöskin pysähtyvän. Silloin hän kuuli ylempää portaitten sivusta tohvelien sipsutuksen ja Jem-y-Lordin ääni virkkoi: »Tekö se olette, teidän kunnianarvoisuutenne?» Ponnistaen voimiansa hän vastasi: »Minä.»

»Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?» kysyi palvelija.

»Oliko joku tulossa portaita alas?» kysyi Philip.

»Tulossa portaita alas?» kertasi palvelija ja valojuova muuttui, kun hän nosti lamppua.

»Tekö sitten olitte matkalla alas, Jem?»

»Minäkö matkalla alas? Minähän seison täällä paikallani näyttäen teidän kunnianarvoisuudellenne tietä.»

»Taaskin joku oman mieleni harhakuvista», ajatteli Philip ja tarttuen käsipuuhun hän jatkoi matkaansa. Silloin hän kuuli askeleet uudestaan. Nyt hän sen tiesi; ne olivat hänen omat askeleensa. »Kaiku», sanoi hän itsellensä. »Se oli vain unta», hän ajatteli, »mielikuvituksen omituista leikkiä.» Ja hän pakotti itsensä astumaan yläkertaan. Mutta askeleet tulivat alaspäin. Ne sivuuttivat hänet portaissa, kulkien hänen ohitsensa seinän puolelta. Raskaina, epävarmoina, määrättöminä.

Silloin hänet käsitti merkillinen tajuttomuuden tila, jolloin mielikuvitus ja ulkomaailma sulautuvat yhteen. Hänestä tuntui, että miehinen olento oli kulkenut hänen ohitsensa. Vihdoin hän oli siitä aivan varma. Se oli sama, jonka hän oli nähnyt virkaanasettajaispäivänänsä raatihuoneen käytävässä, hänen oma olentonsa, mutta tällä kertaa puettuna sellaiseen takkiin kuin hänelläkin oli ja päähine lujasti vedettynä pään ympäri. Ruumis oli puoleksi ollut sivulle kääntynyt, kasvot olivat olleet piilossa, mutta koko olento oli ilmaissut halveksumista, vastenmielisyyttä ja inhoa.

»Eikö teidän kunnianarvoisuutenne voi hyvin tänä iltana?» tuntui Jem-y-Lordin ääni kuuluvan kaukaa. Hän piti lamppua niin, että sen häikäisevä valo lankesi juuri tuomarin kasvoihin.

»Hieman väsynyt — siinä kaikki. Menkää nyt vuoteeseen.»

Nyt Philip jäi yksin omaan huoneeseensa. »Omatunto», hän ajatteli. »Pete voi ehkä joutua pois tieltä, mutta tuo seuraa minua elämän loppuun asti. Kumpi niistä on parempi, oi Jumala — kumpi?»

Hän kaatoi juomalasin puolillensa kannusta ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sinä hetkenä hän kuuli kevyitä askeleita yläkerrasta. Siellä tuntui nainen kevyesti astelevan lattian yli ja sitten oli kaikki hiljaa.

IX.

Seuraavana aamuna tuomari nukkui vielä, kun aurinko paistoi kirkkaasti huoneeseen. Hän herasi kauheaan meluun, joka tuntui hänestä kuin naula olisi isketty hänen takaraivoonsa. Avaten silmänsä hänelle selvisi, että joku koputti hänen ovellansa ja karjui kaikin voimin bassoäänellänsä:

»Christian, hei mies! Ettekö te ollenkaan aio nousta ylös tänä päivänä?»

Se oli kuvernöörinsihteeri. Kun hän kerran oikein voimakkaasti ponnisti, heltisi lukko ja hän astui huoneeseen.

»Kelvoton man-saarelainen!» hän mörisi. »Vielä vuoteessa, vaikka on Tynwaldin messupäivä. Uh! Tämä huone haisee ummehtuneelta tupakalta, viinalta ja kuolemalta. Sallikaa minun avata tämä akkuna — tehän olette heittänyt vaatteenne ympäri lattiaa. Oh! Tuo on virkistävää! Päänsärkyäkö. No, sitä en ollenkaan ihmettele. Nouskaa sitten ylös ja minä saatan teitä St. Johniin.»

»Minä en ollenkaan aio sinne tulla tänään», sanoi Philip valittavalla äänellä.

»Ette tulla? Nytpä kummia kuullaan. Saaren tuomari, eikä aio saapua Tynwaldiin silloin, kuin lait julkiluetaan! Mitä kuvernööri siitä sanoo?»

»Hän sanoi minulle eilen illalla, että hän suo minulle anteeksi pois jäämiseni.»

»Anteeksi, teidän päähänpistonne! Raitis ilma tekee teille hyvää. Minulla on vaunut tuolla alhaalla. Kuunnelkaa. Kello kirkon tornissa lyö kymmenen. Minä annan teille aikaa viisitoista minuuttia ja astun teidän ruokasaliinne, jossa silmäilen Timesiä.»

Kuvernöörinsihteeri asteli ulos huoneesta ja Philip kuuli hänen äänekkäästi keskustelevan Jem-y-Lordin kanssa.

»Mitenkäs rouva Cottier tänään jaksaa?»

»Jokseenkin hyvin, herra, kiitoksia kysymästä, herra.»

»Te ette näyttele häntä paljoa muille, Jemmy.»

»Hän ei ole voinut oikein hyvin senjälkeen, kun hän tuli Douglasiin, herra.»

Kupit ja lautaset kilisivät, sanomalehti rapisi, sihteeri karisteli kurkkuansa ja sitten oli kaikki hiljaa.

Philip nousi raskain sydämin, sillä suuri kiusaus, johon hän oli joutunut, kidutti häntä. Hän muisti yöllisen ilmestyksen ja niin kirkas kuin päivä olikin, hän vapisi. Man-saarella tällaisia ilmestyksiä pidetään kuoleman enteinä ja miehestä, joka sellaisen näkee, sanotaan: Hän näkee oman sielunsa.» Mutta Philip ei ollut taikauskoinen. Hän tiesi, mitä tuo ilmestys oli — hän tiesi myöskin, mitä se tarkoitti.

Jem-y-Lord toi sisään kuumaa vettä ja kun hän oli sulkenut oven kysyi Philip katsomatta häneen: »Kuinkas hän nyt voi, poikaseni?»

»Taaskin hän on hyvin surullisella päällä, teidän kunnianarvoisuutenne», vastasi mies puoliksi kuiskaten. Hän askarteli hetkisen huoneessa ja lisäsi sitten: »Jotenkin hän saa tietää kaikki asiat. Eilen illalla, kun minä kävin hakemassa pulloa, minä kohtasin hänet portaissa. Hetken päästä minä tapasin hänet itkemässä.»

Askarrellen partaveitsensä kimpussa Philip sanoi hämillänsä: »Sanokaa hänelle, että aion tulla hänen puheillensa juhlan jälkeen.»

»'Minä olen sen jo sanonut, teidän kunnianarvoisuutenne. En minä sitä itke, herra Cottier', hän vastasi minulle.»

»Antakaa minulle peruukki ja virkapuku, Jemmy», sanoi Philip ja tuomarin juhla-asussa hän lähti kotoansa.

Päivä oli kirkas ja kadut vilisivät täynnä ajopelejä. Kaksivaljakoita, kevyitä rattaita, katuvaunuja, vuokra-ajureita ja yksityisiä vaunuja täpö täynnä väkeä jyrisi tiellä, joka Douglasista kulkee Peeliin. Kaupunki tuntui juhlivan ja oli kuin koko saari olisi ilakoinut ja nauranut.

»Hiton harmillista, Christian», sanoi kuvernöörinsihteeri katsahtaen kelloansa. »Tiedättekö, kello on puoli yksitoista? Jumalanpalvelus alkaa kello yksitoista. Antakaa mennä, kuski. Kahdeksan penikulmaa puolessa tunnissa on pitkä matka.»

»Vähääkään sukkelampaa emme voi ajaa, tässä tungoksessa», virkahti ajaja olkansa yli.

»Minä olin niin unohtanut ajankulun sanomalehtiä lukiessani», alkoi sihteeri, »että-no, me tulemme liian myöhään, sitähän ei voi auttaa ja sillä hyvä.»

Philip löi käsivartensa ristiin rinnoilleen ja painoi päänsä alas. Hänen sielussaan kävi ankara taistelu.

»Ei minulla ollut aavistustakaan, että tämä kalastajain juttu saisi näin vakavan muodon», virkahti kirjuri. »Kuvernööri näyttää komentaneen sinne jokaisen sotilaan kummastakin varustuksesta. Jos minä maanmieheni oikein tunnen, eivät ne voi sellaiseen alistua.»

Philip huokasi raskaasti; he olivat nyt joutuneet pölypilveen; naiset läheisissä vaunuissa nauroivat.

»Minä olen kuullut kuiskattavan, että kapinan johtaja on joku teidän ystävänne, Christian — erään korkeassa asemassa olevan virkamiehen epämääräinen sukulainen, kuten juoru tietää kertoa.»

»Hän on minun serkkuni, herra», sanoi Philip.

»Mitä? Onko se se suuri, kähärätukkainen junttura, joka ajoi teidän kanssanne samoissa vaunuissa? Ajaja, tuota, ei tarvitse ajaa aivan noin sukkelaan.»

Philipin pää riippui yhä-alhaalla. Kuvernöörin kirjuri katseli häntä huolestunein ilmein.

»Christian! En ole aivan varma, eikö kuvernööri sittenkin ollut oikeassa», hän alkoi. »Tämäkö se on, joka on teitä huolestuttanut kuukausimääriä. Hitto vie, miten salaperäinen te voitte olla. Jos teillä on joitakin hyviä uutisia kerrottavana, te olette kirkas kuin aurinko; mutta jos pahoista uutisista on kysymys, on pöllö oikea juorukello teihin verraten.»

Philip ponnisti heikosti voimiansa, voidaksensa nauraa ja sanoi yhä päätänsä kivistävän. He olivat nyt sillä jyrkällä rinteellä, joka johtaa Greebaan. Heidän edessään oli tie pölypilven peitossa ja tuo pilvi kaareutui heidän takanansa kuin pyrstötähden häntä.

»Vahinko, että sellainen kelpo mies joutuu tuollaisiin ikävyyksiin», sanoi kirjuri. »Minä erikoisesti pidän siitä lurjuksesta. Hän tarttui kuin ankkurilla kiinni minun vanhaan sydämeeni. Hän on yksi noita suuria, uskollisia koiria, joitten vuoksi mielellänsä sanoo: »Minä kiitän Jumalaa siitä, että olen man-saarelainen.» Tässä asiassa hän on kuitenkin oikeassa, sanokoon kuvernööri mitä tahansa. Sen tietää kuvernöörikin, Christian — sen tähden hän juuri niin mielellänsä toivoisi teidän jäävän pois. Hän voi saada valamiehet tekemään tahtonsa mukaan ja mitä raatimiehiin tulee, me saamme palkkamme, herra nähköön ja saamme luvan tanssia hänen pillinsä mukaan. Mutta te — olette toisessa asemassa. Sitäpaitsi mies on teidän sukalaisenne ja veri on vettä sakeampaa jos vain — — no, mitäs tuo on?»

Takaapäin kuului muutamia huutoja; koko vaunurivi siirtyi kuin taikavoimasta toiselle puolen tietä ja pölyn läpi vyöryivät suuret, peitetyt vaunut vimmatusti eteenpäin. Kirjuri nousi suoraksi seisomaan.

»No mitä Herran nimessä tuo — —»

»Ne ovat sairasvaunuja», sanoi Philip hampaittensa välistä.

Hetkisen kuluttua kiisivät toiset vaunut ohi, sitten kolmannet ja viimein neljännet.

»No, kunniani kautta — — kah, hyvää päivää, tohtori! Hyvää päivää!»

Kirjuri oli tuntenut ystäviä näissä vaunuissa ja vastasi heidän tervehdyksiinsä. Kun he olivat ajaneet ohi, katsahti hän Philipiin ja huudahti: »Ajaja, kääntäkää heti ympäri: Me palaamme paikalla kotiin — tapahtukoonpa sitten mitä tahansa.»

»Me emme voi kääntyä täällä, herra», vastasi ajaja. »Täällähän on ajoneuvoja kuin mehiläisiä parveilupäivänä. Kaikissa tapauksissa meidän on ajettava Tynwaldiin asti.»

»Antakaa mennä», sanoi Philip päättävästi.

Hetkisen kuluttua tuumi kuvernöörinsihteeri: »Christian, ei teidän maksaa vaivan antautua ikävyyksiin tämän asian tähden. Kaikissa tapauksissa kuvernööri on kuvernööri, minkäs sille mahtaa? Sitäpaitsi, hän on ollut teille hyvä ystävä.»

Philip oli ennestäänkin kiirastulen tuskissa eikä hänen vanha opettajansa niitä lievittänyt, vaan kokosi päinvastoin lisää palavia hiiliä. He lähestyivät nyt Tynwaldia ja näkivät liput, teltat ja väkijoukon — kaikki tuo muistutti suunnatonta leiriä — ja kuulivat humun ja jyrinän, joka muistutti valtameren kaukaista kohinaa.

X.

Tynwaldin harju on ikivanha Man-saaren eduskunnan kokoontumis- ja käräjäpaikka. Se on saaren keskiosassa, laaja, vihreä aukeama, jota kolmelta puolen ympäröivät yksinäiset kukkulat ja neljännellä puolen se viettää loivasti rantaa kohden. Tämä kenttä on muodoltaan kuin kitara. Varsinkin keskiosassa kukkulat supistuvat lähekkäin ja siten syntyy kitaran kaula! Aukeaman toisessa päässä on kirkko. Ympäröivistä vuorista korkein kohoaa noin kuutisen syltä muiden yli.

Tuomarin ja kuvernöörinsihteerin vaunut olivat ajaneet juhlapaikalle kirkon vasemman puoleisesta portista ja muuan poliisi oli avannut oven. Eteisen läpi kaikui temppelistä virren sävel.

»Viisitoista minuuttia liian myöhään», virkahti kuvernöörinsihteeri kelloonsa katsahtaen. »Menemmekö me sisään, teidän kunnianarvoisuutenne?»

»Katsellaan mieluummin tätä elämää täällä ulkona» vastasi Philip.

Vaunun ovi lyötiin kiinni ja ne lähtivät vyörymään yli vihreän kentän Sen rajoittamaton rinne oli täynnä vaunuja, kärryjä, myymäpöytiä ja telttoja. Siellä tarjosivat kadun-kiertäjät kaupaksi huokeita kellojansa; siellä oli pääntutkijoita parituoleineen, lihavia naisia, kääpiöitä, kiertäviä soittoniekkoja, kaupustelijoita, jotka möivät nekkuja ja karamellejä tinaisista laatikoistansa, ja kaikenlaisia likaisia ja epäiltäviä olentoja, joita kaupunkien kadut kasvattavat. Olipa sinne tuotu myöskin härkiä ja korskuvia oriita, jotka hirnuen ja möyryten kuopivat maata saaden kuivan kentän pölisemään.

Tungos oli jo melkoinen ja lisääntyi joka hetki. Kun upeat loistovaunut saapuivat, ne tuossa tuokiossa jakoivat väkijoukon kahden puolen tietä, niin että se muodosti kujan. Toiset ajopelit toivat kelvollista väkeä, toisissa taas oli kaikenlaisia lurjuksia mitä huonointa lajia.

Ympäri vuorien ympäröimää alaa oli asetettu rykmentti sotilaita pistimineen ja kivääreineen. Harjulle johtavalle tielle oli levitelty kaisloja. Kukkulan laella oli kaksi nojatuolia, joiden päälle oli lankojen avulla kunniakatos levitetty. Tuolit olivat vielä tyhjät, ja kukkula ja sinne johtava lie säilytettiin vapaana.

Keskipäivän aurinko paahtoi kuumasti, ilma oli raskas ja painostava. Välistä sekaantui kirkosta kaikuva virren sävel ampumaradan paukkeeseen ja kaupustelijoitten huutoihin ja laverruksiin. Jonkun ajan kuluttua kuului toisenkinlainen sävel — voimakas ja vaikuttava — kuului kaukaa lähestyvä torvien soitto. Se kaikui kahtaalla: Peelin suunnalla ja Port St. Maasta johtavalta tiellä.

»Nyt ne tulevat», virkahti kuvernöörinkirjuri katsahtaen Philipin kasvoihin, jotka näyttivät vavahtelevan ja valahtivat entistäänkin kalpeammiksi.

Lähestyessään soittokunta lakkasi soittamasta. Pian ilmestyi lännestäpäin tuleva äänetön joukko pitkänä jonona vuoren juurelle, jossa se kääntyi etelästä tulevaa joukkoa vastaan. He olivat puetut merimiestakkeihin ja merisaappaihin, eikä heillä suurissa ruskeissa kourissansa ollut mitään aseita. Muuan pitkä miehen järiläs asteli vakavana heidän edellänsä. Se oli Pete.

Philip ei enää voinut kestää tätä jännitystä kauempaa. Hän astui alas vaunuista. Kuvernöörinsihteeri teki samoin ja seurasi häntä, kun hän hitain, epävarmoin askelin laahusti edellä.

Muutaman suuren puun juurella teitten risteyksessä kalastajain joukot yhtyivät ja siinä syntyi kauhea tungos. Aivan puunrungon ympärillä oli jonkinlainen kiviraunio. Pete kiipesi sille, niin että hänen päänsä liaksi yli muiden.

»Pojat». hän sanoi, »tuolla harjulla on kolmesataa asestettua sotilasta, kullakin kaksikymmentä kovaa ammusta. Te olette tulleet tänne, koska teillä on siihen oikeus. Te menette nyt rauhallisina tuonne harjulle ja sekaannutte sotilaitten joukkoon niin, että jokaisen sotilaan kummallakin puolella on mies ja kolmas takana. Ne, jotka ajavat teidän asiaanne, lausuvat sitten julki teidän vaatimuksenne. Jos heitä kuunnellaan, ette voi toivoa sen parempaa. Ellei heitä kuunnella ja jos annetaan määräys ampua heitä, silloin te, ennenkuin he ehtivät panna tuon käskyn täytäntöön, tartutte kuhunkin noista kolmestasadasta sotilaasta, kellistätte heidät selälleen ja otatte, heiltä aseet pois. Älkää tehkö sotilaille mitään pahaa − nehän toteuttavat vain sitä, mitä on käsketty. Mutta älkää myöskään antako sotilaitten vahingoittaa teitä. Te olette tulleet tänne vaatimaan oikeutta eikä tappelemaan. Mutta jos joku alkaa taistelun teitä vastaan, toimikaa niin, että hän aina muistaa tämän päivän. Ottakaa aseeksenne jok’ikinen jotakin, vaikka myymäpöytä, ellette voi löytää mitään muuta kättä pitempää. Ja jos tulisi verta vuotamaan, jättäkää minulle se mies, jonka käskystä se tapahtuu. Ja nyt, pojat, lähtekää harjulle, kuten miehet ja man-saarelaiset».

Ei kuulunut hyvähuutoja, ei ilokarjuntaa, ei kätten taputusta. Kuului vain pidätettyjä huudahduksia ja epämääräistä murinaa.

»Tulkaa», kuiskasi kuvernöörinsihteeri pistäen kätensä Philipin vapisevalle käsivarrelle. »Vähän aavistaa tuo miesraukka, että jos verta vuotaa, vuotaa juuri hänen verensä ensiksi.»

»Oi, taivaan Jumala!» huokasi Philip.

XI.

Väkijoukko oli nyt täyttänyt koko rinteen ja harjulle johtavan aukeaman. Rykmentin soittokunta puhalsi kansallishymniä, kun kuvernööri astui ulos kirkosta. Hänellä oli kulmikas hattu ja miekka, ja valtamiekkaa kannettiin kohotettuna hänen edellänsä. Edustajain, valamiesten ja sihteerien saattamana hän juhlallisesti astui kukkulalle. Siellä hän istahti toiselle tuolille valtakatoksen alle ja toiselle asettui piispa kaikessa loistossansa. Heidän seuralaisensa tulivat jäljestä ja asettuivat kentälle välittämättä arvojärjestyksestä. Muutamia arvokkaimpia naisia oli päästetty aivan tämän kunniapaikan viereen. He seisoivat päivänvarjot levällänsä tuolien takana.

On ihmisiä, joiden kulkiessa ahtainkin väkijoukko hajaantuu ja antaa tietä. Niinpä joukko oli avautunut päästääksensä Philipin kulkemaan. Juuri kun »juhlatoimitus» julistettiin alkaneeksi, hän ilmestyi kukkulan juurelle vanhan opettajansa seurassa. Siellä monet tunsivat hänet, mutta hän tuskin vastasi heidän tervehdykseensä. Kuvernööri kumarsi hänelle hymyillen ja kohteliaasti ja viittasi häntä saapumaan luoksensa. Hän asteli hitaasti, pysähtyen joka toiselle askeleelle, aivan kuin arvellen, olisiko hänen astuttava korkeammalle. Vihdoin hän seisoi kuvernöörin oikealla puolella ja kaikkien katseet tähtäsivät häntä, sillä suurten suosikit saavat suosiota osaksensa. Tällä hetkellä hänen päänsä oli ylinnä kaikkia muita, sillä piispa ja kuvernööri istuivat. Kaikki kansa hänet näki, ja myöskin hän näki kaiken kansan, joka sankkoina parvina oli tunkeutunut aukealle ja täytti koko rinteen.

Nyt alkoi oikeuden virallinen toimitus. Näissä tilaisuuksissa ikimuistoisista ajoista asti julkaistiin kaikki lait. Philipin vanhempi virkaveli, vanha tuomari; iloisine kasvoineen ja kirkkaine silmineen, luki lakien otsakkeet englanniksi. Valamiehistön vanhin luki sen jälkeen samat Man-saaren kielellä. Kukaan ei niitä kuullut, tuskinpa lie kukaan edes yrittänyt kuunnellakaan. Rouvat kukkulalla juttelivat keskenänsä, kansanedustajat ja papit keskustelivat minkä ehtivät, valamiehet huvittelivat itseänsä katselemalla alapuolella lainehtivaa ihmismerta ja väkijoukko itse, kun sillä ei ollut mitään kuulemista, vielä vähemmän näkemistä, ja kun se ei paljoa välittänyt asioista, joita ei ymmärtänyt, lähti solumaan kohti huvipaikkoja, joita markkinakentälle oli pystytetty.

Tässä viisitoistatuhatta käsittävässä ihmisjoukossa oli kolme henkilöä, jotka seurasivat asioitten kulkua kuumeisella kiihkolla. Ensimmäinen oli kuvernööri, jonka levottomissa silmissä loisti melkein villi välke; kun hän katseli puolelta toiselle; toinen oli rykmentin kapteeni, joka lakkaamatta tuijotteli kuvernöörin kasvoihin odottaen määrättyä merkkiä; kolmas oli Philip, joka katseli väkijoukkoa ja huomasi siellä jotakin, jonka merkityksen hän yksin tajusi.

Kalastajat nousivat hitaasti harjulle kolmentuhannen miehen suuruisena joukkona. Puolisen sataa heisiä asettui ruutikärryjen ympärille, niin että ampumatarpeet olivat heidän vallassansa. Toiset tunkeutuivat kyynärpäitänsä käyttäen väkijoukon läpi, kunnes pääsivät sotajoukon riviin. Missä vain huomattiin joku punatakki, hänen sivuillaan ja takanaan oli kolme merimiestakkia ja kudottu lakki.

Korkealta paikaltansa Philip huomasi kaiken tuon. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silmäluomet nytkähtelivät, huulet vapisivat ja kädet puristuivat nyrkkiin: kun häntä puhuteltiin, hän tuskin sitä huomasi. Hän oli kuin mies, joka käy oikeutta oman itsensä kanssa ja pelkää, että jok'ikinen saattaisi lukea hänen ajatuksensa. Hän taisteli viimeistä kertaa kiusaustaan vastaan. Ratkaiseva hetki oli lähellä. Siitä riippui hänen koko tuleva elämänsä. Hän ajatteli Peteä ja muisti, mitä tuskaa tuon miehen seura hänelle tuotti. Katea ja hänen onnetonta kohtaloansa sekä itseänsä ja sitä kaksinaisuutta, jota hänen tuli lakkaamatta osoittaa. Kaikesta tuosta hän saattoi kerralla vapautua — millä tavalla? Sitenkö, ettei tekisi enää mitään, kun kerran oli täyttänet velvollisuutensa? Hänen tuli vain hillitä itseänsä ja sitten, — hän vapautuisi ainaisista tuskista ja omantunnon vaivoista — levottomuudesta ja rikollisesta varovaisuudesta hän saisi rauhan — levon — rakkauden — Katen!

Joku tuntui puhuvan hänelle takaa olkapään yli. Ei se ollut mitään — ainoastaan joku juhlallinen huomautus, jonka lausui eräs tumma espanjalaisen merirosvon jälkeläinen. Naiset kohtasivat Philipin katseen, hymyilivät ja tervehtivät. Muuan pieni mies, jonka mustat kasvot ilmaisivat afrikkalaista alkuperää, kääntyi häneen huomauttaen, että vapauden rajat käyvät yhä avarammiksi.

Valamiesten vanhin oli lopettanut lukemisensa ja juhlallisuus oli lopussa — silloin syntyi liikettä — jotakin oli tapahtunut — kuvernööri oli noussut puoliksi tuoliltansa. Kaksitoista miestä merimiessaappaissansa ja sinisessä neulotussa merimiestakissansa oli astunut vartioston läpi ja pysähtynyt puolitiehen kukkulalle johtaville portaille. Yksi niistä alkoi puhua. Se oli Pete.

»Herra kuvernööri», hän sanoi, mutta sinä hetkenä oli rykmentin komentaja hänen edessänsä ja parikymmentä sotamiestä piiritti toiset miehet seuraavassa tuokiossa. Kalastajat seisoivat kuitenkin paikallaan kuin seinä ja sotamiehet siirtyivät takaisin. Pienintäkään käsikähmää ei syntynyt.

»Herra kuvernööri», sanoi Pete taas ja kosketti hattuansa.

Kuvernööri käännähteli tuolillansa. Hän katsahti ensin Peteen, sitten kapteeniin ja näytti juuri tahtovan kohottaa kättänsä, kun siihen äkkiä tartuttiin sivulta päin ja hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Ei, herra kuvernööri. Jumalan lähden, ei».

Se oli Philip. Kuvernööri katsahti häneen hämmästyneenä. »Mitä te tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan», sanoi Philip yhä kuiskaten, vaikka äänessä oli terästä ja tulta, »että täältä on vain yksi tiu takaisin kuvernöörin taloon, mutta jos te kohotatte kätenne, sitä tietä te ette koskaan voi käyttää; minä tarkoitan, että jos verta vuotaa, te ette enää milloinkaan pääse pois tältä kukkulalta; minä tarkoitan, että teidän kolmesataa sotamiestänne on kuin kolmesataa jänistä kolmentuhannen kotkan kynsissä.»

Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt kuvernöörin ja seisoi silmä silmää vasten kalastajain edessä.

»Kalastajat», hän huudahti kohottaen ylös molemmat kätensä, »älkää nostako täällä mitään kapinaa, älkääkä panko toimeen ikävyyksiä, varokaa Herran tähden saamasta aikaan verenvuodatusta. Kuulkaa minua. Minä olen kalastajan tyttären poika, minä olen itse ollut kalastaja ja minä rakastan kalastajia. Niin kauan kuin elän, minä uskollisesti autan teitä. Teidän oikeutenne ovat minun oikeuteni, teidän syntinne minun syntejäni ja minne te menette, sinne tahdon minä teitä seurata.»

Sitten hän kääntyi ympäri kuvernööriin päin, kumarsi syvään ja sanoi kunnioittavalla äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, näillä miehillä ei ole mielessä mitään pahaa; he tahtovat puhua teille; heillä on tehtävänä joku pyyntö; he esiintyvät laillisina ja rauhallisina alamaisina.»

Mutta kuvernööri oli selvinnyt ensimmäisestä pelostansa ja hämmästyksestänsä ja nyt kuohui vihan vimmoissaan.

»Ei», hän sanoi hyvin arvokkaasti ja mahtipontisesti. »Tässä ei ole aika eikä paikka esittää mitään pyyntöjä.»

»Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne», kumartaen vielä syvempään, »juuri tässä on oikea aika ja oikea paikka esittää kaikenlaisia pyyntöjä».

Edustajat, virkamiehet ja papit olivat alkaneet tunkeutua portaita kohden ja heidän joukostansa huudahti muuan: »Aiotaanko Tynwaldin käräjäpäivät tehdä juoppojen lurjusten kapakkasaliksi.» Ja toinen lisäsi hyvin ylenkatseellisesti: »Onko ehkä teidän ylhäisyytenne istahtanut jonkun toisen paikalle?»

Philip ojensi itsensä suoraksi ja vastasi iskien silmänsä puhujiin: »Me olemme tämän saaren vapaita miehiä, teidän ylhäisyytenne. Me emme ole tulleet Tynwaldiin sitä varten, että joku espanjalaisen merirosvon pojanpoika opettaisi meille käytöstapoja tai jonkun mustan päällikön jälkeläinen vapauden aakkosia.»

»Kuulkaas pojat», huusi Pete kohottaen kätensä seuralaisiaan kohden aivan kuin komentaakseen heitä vaikenemaan. Hän aivan kiehui halusta saada huutaa julki riemunsa, minkä kurkusta lähti.

Kuvernööri oli vaihtanut pikaisen silmäyksen kapteenin kanssa ja kuiskannut jotakin hiljaa hänelle. Hän näki, että hänet oli petetty, että hän oli avuton ja että hänen oma persoonansa saattoi olla vaarassa. Kapteeni pureskeli raivosta huuliansa, kun ei ollut tullut ajatelleeksi, että tämä väen nousu olisi ollut näin vakavaa laatua ettei hän ollut ymmärtänyt komentaa miehiänsä suljettuun rivistöön.

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuunnella, mitä kalastajilla on sanottavana?»

»Ei, ei, ei», vastasi kuvernööri. Pohjaltaan hän oli rohkea mies, vaikka hän tavallisesti esiintyi kuin pelkuri ja narri.

Seurasi hetken äänettömyys. Sitten ojentautuen suoraksi ja koettaen hillitä itseänsä Philip virkkoi: »Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne, että teillä täällä on korkea asema: te hallitsette tätä saarta hänen majesteettinsa kuningattaren nimessä. Mutta meillä, teidän alamaisillanne, teidän palvelijoillanne on vieläkin korkeampi asema. Me olemme man-saarelaisia. Tällä paikalla julkaistaan tämän maan lait.»

»Pysykää nyt hiljaa», huusi Pete taas.

»Tuhansia vuosia ennen meitä ovat tällä paikalla kokoontuneet tämän maan miehet, joitten suonissa on virrannut sama veri ja joilla on ollut sama nimi kuin meillä, laatimaan itsellensä lakia ja tuomitsemaan kansalaisten välisiä riitoja. Siihen tarkoitukseen tämä paikka on pyhitetty. Jos se on kadottanut tämän merkityksen, hävittäkää se — se on olemassa vain turhan muodon vuoksi ja tuottaa meille häpeää.»

»Hyvä», huusi Pete. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä ja hänen huutonsa otettiin riemulla vastaan ja tuhannet äänet kertasivat sen harjulta ja rinteeltä.

Philipin ääni oli kohonnut kimeäksi huudoksi, mutta nyt hän laski sen taas matalaksi ja nöyräksi ja entistään syvempään kumartaen hän jatkoi:

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuulla, mitä kalastajilla on sanottavaa?»

Kuvernööri käännähti Luolillansa. »Antakaa kuulua», hän sanoi kärsimättömästä.

Miehet esittivät nyt pyyntönsä. Kolme tai neljä heistä puhui lyhyesti, selkeästi ja ytimekkäästi. Nämä satamat olivat olleet heidän isiensä, joilta he olivat ne vapaina perineet noin neljäkymmentä vuotta sitten, Heiltä ei saisi periä satamaveroja, ennenkuin uudet, paremmat satamat olisivat rakennetut.

Kuvernööri lupasi ottaa huomioonsa heidän pyyntönsä. Sitten hän nousi, soittokunta aloitti »Jumala, suojahas sulkeos kuningas» ja lainsäätäjät ja suojelija! menivät takaisin kirkkoon.

Philip seurasi heitä. Hän oli kamppaillut ankaran taistelun ja saanut tahtonsa toteutetuksi. Hänen sielunsa oli palanut puhdistavassa tulessa, mutta kalliisti hän oli saanut voittonsa maksaa. Hänen silmänsä hohtivat kuin palavat hiilet, poskiluut näyttivät tunkeutuvan ulos pistävinä ja laihoina. Hän asteli yksin: hänen vanhempi virkatoverinsa oli mennyt sisään edeltä. Mutta silloin tällöin hänen kulkiessaan pitkää käytävää kirkon ovelle, joku kalastaja tai maanviljelijä tunkeutui aseellisten vahtien välitse ja kuiskasi hänelle: »Sallikaa minun pudistaa kättänne, herra tuomari.»

Tämä näytelmä uudistui yhä suuremmalla innolla puolisen tuntia myöhemmin, kun toimituksen loputtua, jolloin kuvernööri oli synkkänä ja äänettömänä lähtenyt tiehensä. Philip tuli ulos kalpeana ja hymyilevänä, nojaten vanhan opettajansa, kuvernöörinsihteerin käsivarteen. Hän tuskin saattoi työntyä läpi ahtaaseen tunkeutuneen väkijoukon, joka täytti tien Kirkosta valtaportille asti. Kun hän pääsi vaunuihinsa, hymy katosi hänen huuliltansa. Hän heittäytyi penkille ja hautasi itsensä tyynyihin vaunun nurkkaan painaen päänsä rinnoillensa. Väkijoukko alkoi hurrata.

»Antakaa mennä», huudahti Philip.

Ylistyshuudot kuuluivat voimakkaina.

»Ajakaa, ajakaa», hän huusi kiivaasti.

Väkijoukko hurrasi yhä innokkaammin. He ajattelivat, että he olivat nähneet suurenmoisen taistelun ja voiton tänä päivänä — mies oli voittanut itse kuvernöörin. Mutta siellä oli käyty vieläkin suurempi taistelu ja saavutettu suurempi voitto, jota he eivät nähneet — ihminen oli voittanut oman itsensä; vain yksi sen näki, ja se oli taivaan Jumala.

XII.

Pete oli suunnillaan riemusta. Hän nauroi, kunnes itki ja itki, kunnes taas nauroi. Hänen kaikuva äänensä kuului yli kaiken muun.

»Kuulittekos häntä? Se oli kuin sotatorven pauhua. Kukaan ihminen ei voi puhua niinkuin hän. Kun muut lirputtavat, on se kuin: 'Polly, pane kattila tulelle' matkien kimeitä korkeita ääniä. Näittekö miten se vanha sammakko kiemurteli valtakatoksen alla? Näytti kuin itse paholainen olisi viikon paistanut herneitä hänen poskillansa.»

Peten ihastunut innostus läheni melkein hulluutta ja hän kiersi ympäri markkinapaikan, valittaen maansa kohtaloa ja veisaten Jeremian valitusvirsiä maanmiehistänsä.

»Mannin veg villish — − suloinen pikku Man-saari, jota hallitsevat englantilaiset kuvernöörit ja englantilaiset piispat, vaikka sinun omat poikasi ovat kymmenen kertaa arvokkaampia kuin he. Manninee graihagh — rakastetut Man-saaren miehet, teidät ajetaan pois kotimaastanne tullaksenne piispoiksi ja kuvernööreiksi ulkomailla — mutta kotona te olette koiria ja täällä käy kaikki päin helkkaria.»

Peten ennusteleva valittelu muuttui kuitenkin pian hyvätuulisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Hän osti muutamalla kiertävältä karamellinkaupustelijalta koko varaston ja rummuttaen peltiseen laatikonkanteen hän kutsui lapsia luoksensa. Ne seurasivat häntä, kuten jänikset lumella hyppien ja hän jakoi heille suosionosoituksiansa vastaanottajan suuruuden mukaan. Suuri poika sai pienen, pieni suuren ja pikku tyttö kaksi karamellia, tuloksena oli yleinen pienten sota. Tuolla hakkasi kymmenvuotias neitonen nyrkeillänsä kaksitoistavuotiasta kulkurin alkua, joka aikoi ryöstää hänen kuusivuotiaan sisarensa, ja täällä joku äiti kuivasi kyyneleitä viisivuotiaan poikansa silmistä, kuiskaillen: »Vaiti poikaseni, vaiti. Minä annan sinulle rakon, kun meidän porsas teurastetaan.»

Pete alkoi tarjoilla väkijuomia. »Kuinkas Faddy jaksaa? Oh, kuinka hauskaa nähdä sinua, Juan. Vieläkö te elätte, Tuomas? Puoli lasia viinaa ei tee mitään pahaa, hyvät pojat. Minä en juuri koskaan juo — mutta hyvän seuran vuoksi lasin, ymmärrättehän.»

Hän viittaili myöskin naisia luoksensa, mutta nepä eivät olleetkaan niin halukkaita käyttämään hyväkseen hänen vierasvaraisuuttaan. »Jos minä olisin teidän sijassanne, niin antaisin suurempaa arvoa neljännesvuosipiletilleni, hyvä herra», sanoi Betsy, joka miehensä kanssa oli metodistiseurakunnan jäsen. »Teidän taskussanne on reikä, herra kapteeni, täyttäkää se nyrkillänne, hyvä mies», sanoi Liza, joka oli ahne kuin saituri ja kun hän sai pennin kouraansa jäi se. ikuiseksi vangiksi. »Lörpötystä, eukot», nauroi Pete, »ettekös tiedä, mitä kirjassa sanotaan? »Rikkaudella on siivet», antakaa siis lintujen lentää» ja niin hän jatkoi edelleen matkaansa nauraen, meluten, huojutellen ruumistaan ja heitellen käsiään.

Hän oli aivan suunniltansa. Hän etsi kasaan kalastajien soittokunnan jäännökset, joille hän maksoi palkan siitä, että he seuraisivat häntä hänen kulkiessaan markkinoilla. Hän löysi kolme pientä musikanttia, jotka olivat sikahumalassa ja heidän velvollisuutensa oli soittaa »Sua, Man-saari, tervehdin», kun hän asteli johtaen heidän edellänsä.

»Terve, sä Man-saari. Maa ihanainen, Ma lemmin sun rantojas aina!»

»Anna soida, Jackie!»

»Kun vilja meiltä loppuu, Niin merelle on hoppu. Elomme on vain meren laina.»

Sitten hän tunkeutui edelleen väkijoukon läpi, hyppien, nauraen ja toruen soittajia, kun ne sotkivat sävelen. Koettaen näyttää itsekin juopuneelta hän varoi ilmaisemasta, että hänen mielessään askartelivat aivan toiset ajatukset, mutta hänen silmänsä tuijottelivat joka suunnalle, tutkien jokaisen kasvoja ja kuunnellen jokaisen puhetta.

»Tuolla miehellä on sitten rahaa kuin roskaa, hyvä Liza — sanotaan, että hänellä on miljoonia.» — »No kylläpä hän osaa antaa mennäkin. — Nuoret man-saarelaiset eivät osaa hoitaa omaisuutta — jos sattuisivat saamaankin. Ajattelenpa tässä, minkähänlainen hänen vaimonsa lienee. Minä en koskaan salli mieheni pistää kättään rahakukkaroon. Kolme puoli-pencestä on hänelle aivan kylliksi yhdellä kertaa.» — »Minkäkölainen vaimo, kysytte? Ettekös te tiedä, hyvä ihminen?» Ja sitten alkoi supatus ja kuiskii tus.

»Basso, poika — anna basson kuulua, minä sanon sinulle.»

»Me muistelemme siellä Lapsiamme vielä Ystäviämme Erin salamassa.»

»Kuka tuo mies sitten on?» — »No, sehän on kapteeni Quilliam, joka on ollut Kimberleyssä.» — »Sekö? Onko se se sama, joka on nainut Caesarin tyttären Glenmooarista?» — »Nainenhan on jättänyt hänet ja kuuluu karanneen jonkun roiston kanssa.» — »Älä sun... enää sano.» — »No, minä näin sen akan omin silmin — —»

»Quigginin salissa on riemu mahdoton. Siellä olutta ja hunajata vuotaa.»

»Seis, pojat.»

Pete oli äkkiä pysäyttänyt soiton hilliten soittajia kätensä liikkeellä.

»Mitä te sanotte, herra Corteen?»

»En mitään, hyvä kapteeni. Ei teidän tuolla tavalla tarvitse tuijotella minuun. Minä vain sanoin, että minä kerran olin seurakunnan kokouksessa Sulbyssä ja minä näin — —»

»Jatka, Jackie.»

»Siellä nauravat suut Siell' on sängyt ja muut, Jos väsyneenä poika vain huokaa.»

Onneton mies koetti pettää itseänsä vähintään yhtä paljon kuin muita. Jok'ikisen ihmisen kasvoistahan oli tutkinut ilmettä, joka kertoisi hänelle salaisuuden, hän oli odottanut kuulevansa sanan, huomaavansa salaisen silmäyksen, vaaninut joka hetki, että joku näistä, jotka olivat tulleet etelästä, pohjoisesta, idästä ja lännestä, sanoisi: »Minä olen nähnyt hänet.» Hän oli kätkenyt sen tuskan, joka poltti kuin palava tuli hänen sieluansa koettaen teeskennellyllä ilolla peittää sen maailmalta ja pakottaen itsensä uskomaan, että Kate ei ollut koko tällä saarella, koskei kukaan niistä, jotka olivat tulleet Tynwaldiin tänä päivänä ollut nähnyt häntä, että hän tietämättään oli puhunut totta ja että hän oli onnellisin ihminen maan päällä.

XIII.

Muuan mies ajoi kärryillä taluttaen pitkäsarvista lehmää ja joutui hänen eteensä. Ajaja, hevonen, kärryt ja lehmä olivat tomupilven sisässä, mutta sittenkin Pete tunsi ne.

»Tekö se oleile. Caesar? Aiotteko te myydä vanhan Horneyn?»

»Vaikka kirveleekin sydäntäni, olen aikonut sen myydä, poikaseni. Monta lasillista hyvää maitoa se on antanut minulle ja minun omilleni», huokasi Caesar melkein itkuun ratkeamaisillaan.

»Saako se usein suonenvetokohtauksia vai minkä tähden te, Caesar?»

»Vaiti, poikaseni, vaiti, hyvä mies», kielteli Caesar katsahtaen ympärillensä. »Hyvä lehmä, kerrassaan erinomainen, mutta se on kaatunut kaksi kertaa senjälkeen, kun minä läksin kotoa tänä aamuna.»

»Minä maksaisin jotakin, kun saisin olla katsomassa, kun Caesar myy tuon lehmän», ajatteli Pete.

Kolme miestä hieroi hevoskauppaa. Kaksi oli myyjää ja kolmas — se oli Musta Tom — oli ostaja.

»Se on viidennellä vuodella, hyvä herra. Se on Muhamedin jälkeläinen. Kyllä minulla on paperit, jotka todistavat sen», vakuutti toinen.

»Mitä hittoja sinä mies? Viidennellä?» huusi Musta Tom tarkastellen hevosen ikeniä. »Ellei se ole kahdeksan vanha, niin ei päivänkään.»

»Ei kannata koettaa pettää sitä miestä», sanoi toinen myyjä Man-saaren murteella. »Se on kuudennellatoista ei vainenkaan — yhdeksännellä ja siinä kaikki.»

»Puhdas peli, pojat, puhukaa englantia, niin itsekin ymmärrätte», kivahti Musta Tom nenäänsä turistellen.

»Minun veljeni tässä väittää, että se on seitsemännellä» sanoi se myyjä, joka oli ensiksi puhunut. »Te hiiden vietävä valekontti», kivahti Musta Tom Man-saaren murteella. »Hänhän sanoi, että tamma on kuudentoista vuoden vanha.»

»Tehdäänkö siinä hevoskauppaa», kysyi Pete.

»No sinnepäin, sinnepäin. Minä olen saanut tehtäväkseni ostaa hevosia Lonan kartanon omistajalle», selitti Musta Tom.

»Tulkaas, niin näette jotakin», sanoi Pete. »Caesar aikoo tässä myydä pitkäsarvisen lehmänsä.»

He tapasivat tämän kelpo ukkelin kiinnittämässä valkeata, pitkäsarvista lehmää syrjälleen kaadettujen kärryjen aisaan.

»No, mitäs Caesarille kuuluu ja mitäs pitkäsarvinen maksaa?» alkoi Musta Tom.

»No tutkikaahan tarkkaan eläin, herra Quilliam, tarkastakaa se itse», kehoitteli Caesar.

»Utareet ovat hyvät ja kohtuullisessa lihassa. Viisi kertaa poikinut. Eikös olekin viisi, Caesar», selitti Musta Tom pitäen lehmää Loisesta pitkästä sarvesta.

»Kolme kertaa vasta ja poikii taas helmikuussa.»

»Onko ollut maitokuumetta? Eikö? Potkii hieman lypsäessä. Vai ei milloinkaan. Saako joskus kramppikohtauksia. Caesar?» sanoi joku avaten lehmän toisen silmän.

»Ettekö te minua ole tuntenut rehelliseksi mieheksi näinä vuosina, herra Quilliam — —» alkoi Caesar hyvin loukkaantuneella äänellä.

»No, mitäs maksaa?»

»Neljätoista puntaa, ja ennemmin vien sen kotiin lakaisin, ennenkuin helpotan penniäkään siitä.»

»Neljätoista — niinkö sanotte? Kymmenen, minä annan siitä kymmenen — mutta en penniäkään enempää.»

»Vai niin, hyvästi vain, herra Quilliam», virkahti Caesar, mutta sitten hän näytti saavan uuden päähänpiston: »Te olette minun vanha ystäväni, hyvin vanha ystävä, Thomas — pannaan riita, kahtia.»

»Tuoss' on käsi», sanoi Musta Tom ja niin oli asia päätetty.

»Se ei ollut mikään huono kauppa — se on ainakin viidentoista arvoinen», hikersi Musta Tom Peten korvaan ajaessaan lehmää läheiseen aitaukseen.

»Minun täytyy ostaa toinen lehmä vanhan rakkaan Horneyni sijaan», mutisi Caesar lähtiessään karjatorille.

»Soita, Jackie», huudahti Pete.

»Siellä eteläinen liehtoo, päivä lämpöinen kiehtoo ja purtemme kiitää kuin aatos.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin Pete kuuli hirvittävää melua, joka kaikui yli torvien räikynän. Karjatarhassa syntyi kauhea sanasota.

»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän näyttäen hyvin viattomalta.

»Miehen lehmässä on suonenvetotauti. Minun täytyy saada rahani takaisin. Se vanha virrenveisaaja, se tekopyhä roikale! Luuliko hän minut saavansa verkkoihinsa? Minun rahani. Minun kaksitoista kultaista puntaani!»

Jos Mustalla Tommilla olisi ollut karvoja päässänsä, olisi hän pelkästä raivosta kiskonut jok'ikisen niistä irralleen. Mutta Pete tyynnyteli häntä.

»Caesar etsii itsellensä toista lehmää, antakaa hänen ostaa omansa. Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Kuka sanoi, että se on mahdotonta? Sahatkaa poikki pitkät sarvet, niin ei sitä se» oma äitikään tuntisi.»

Sitten Pete meni Caesarin tuo ja sanoi: »Tom on löytänyt nupopään — sarvettoman lehmän, jonka hän myö ja se on kerrassaan erinomainen teille.»

»Onko se hyvä nupo?» kysyi Caesar.

»Se lypsää kymmenen kannua päivässä ja siitä tulee viisitoista naulaa voita viikossa», kehui Pete.

»Missä se eläin on, poikaseni?» tiedusteli Caesar.

He tapasivat Mustan Tomin, joka talutti sarvetonta, valkoista lehmää ruohokenttää pitkin karjatorilta.

»Kas, nythän te olette taaskin yhdessä, Peter poikaseni», sanoi Tom iloisesti.

Caesar katseli hetkisen lehmää tutkivasti ja sanoi sitten reippaasti: »Mitäs te pyydätte lehmästä, herra Quilliam?»

»No, katselkaahan ja tutkikaa tarkkaan eläintä ensin, herra Gregeen.»

»Kyllä, niin, kyliä se on tutkittava — melko hyvä eläin. Neljästi poikinut, vai mitä Tuomas?»

»Kahdesti, hyvä herra, ja poikii kolmannen kerran helmikuussa. Kaksikymmentäneljä tuoppia päivässä maitoa ympäri vuoden ja kermasta tulee niin paljon voita, että kirnu halkeaa.»

»Ei suinkaan ole sairastanut kuumeita? Ei saa suonenvetokohtauksia? Ei suinkaan?»

»No, ettekö te ole tuntenut minua nämä kymmenen vuotta, herra Gregeen — —»

»No, tuota, mitäs sanot, yksitoista puntaa lehmästä. Tuomas.»

»Kolmetoista, Caesar, ja kun te olette nyt vanha ystävä — —»

»Tuoss' on käteni, herra Quilliam. Minä en ole kaupassa mikään kitupiikki...»

»Tahdotteko man-saarelaisia paperirahoja- tai metallia, Tuomas? Vai niin, kultaa siis. Tässä on yksi — kaksi — kolm neljä —...»

Tässä hän heitti lehmään uudestaan olkansa yli tutkivan silmäyksen — »ihmeellistä, kaikissa tapauksissa, se tuntuu minusta, niinkuin se muistuttaisi meidän vanhaa Horneytä... viisi — kuusi — seitsemän... väri ja koko on sama, minä tarkoitan... kahdeksan — yhdeksän — kymmenen... ja ellei se olisi nupopää, niin... yksitoista — kaksitoista—» hän piteli sormissaan rahaa ja hänestä tuntui vaikealta hellittää siitä. »Eikö tämä jo siitä, herra Quilliam? Vai ei? No, puoli sitten lisää. Oh, Te olette ahnas, Tom... kolmetoista.»

Maksettuaan viimeisen punnan Caesar seisoi hetkisen tarkastellen kauppaansa, jonka jälkeen hän miettivästi lisäsi: »Tuota, kaikissa tapauksissa... enpä usko, että Mummi syyttää minua, että olen tuonut saman lehmän takaisin. Lehmä alkoi vapista ja horjua. »No ihme, sama se on — ei, todentotta, lehmähän on nupo.» — Lehmä kaatui. »Siinä on kaikissa tapauksissa samanlainen tauti», huusi Caesar, ja hyökkäsi tunnustelemaan lehmän päätä, jolloin hän tahri itsensä kauheasti. »Se on sama eläin. Takaisin rahani. Antakaa takaisin rahani — minun kolmetoista kiiltävää kultarahaani, jotka olen ansainnut otsani hiessä!» hän huusi.

»Höh, vai takaisin», kivahti Musta Toni. »Ei tässä mitään rahoja takaisin anneta. Jos lehmä oli kylliksi hyvä myytäväksenne, on se kylliksi hyvä myöskin ostaaksenne», hän sanoi ja pyörähtäen ympäri nauroi voitonriemuissaan.

Caesar vapisi raivosta.

»Älkää välittäkö», lohdutteli Pete. »Jos Tom on teidät pettänyt, saa hän kyllä kalliisti sen sovittaa viimeisenä päivänä, tuottakoon se teille lohtua.»

»Kaunis lohdutus», murahti Caesar hampaittensa välitse. »Tuo mies ei ole miltään tyhmyri. Hän kyllä kerran kääntyy, ennenkuin hänen päivänsä ovat luetut, ja silloin ei hänelle lasketa viaksi, että hän sahasi poikki minun lehmäni sarvet.»

»Anna soida, Jackie», huudahti Pete.

»Terve, sa Man-saari! maa ihanainen! Ma lemmin sun rantojas aina!»

XIV.

Taivas kävi pilveen, alkoi vihmoa vettä ja kaikki riensivät vaunuihinsa. Puolessa tunnissa oli koko Tynwaldin harju typö tyhjä ja ihmiset kiiruhtivat koteihinsa saadaksensa suojaa nousevalta rankkasateelta.

Pete vuokrasi avoimet kyytivaunut, jotka palasivat pohjoiseen ja kutsui siihen kaikki ramseylaiset ystävänsä. Kun he olivat istuutuneet paikoillensa, saapui vielä joukko avuttomia ja hylättyjä olentoja, jotka olivat matkalla samalle päin — nuoria äitejä lapsinensa, vanhoja miehiä ja vanhoja vaimoja. Pete kutsui heidät kaikki vaunuihin, kunnes penkit ja lattia olivat aivan täynnä, niin ettei enää riittänyt tilaa ainoallekaan. Siitä hän ei kuitenkaan saanut erittäin suurta kiitollisuutta palkakseen. »Hitto vieköön, millainen ahtaus tässä on!» »Minun uusi kashmirmekkoni, jota olen käyttänyt vain kerran, menee tässä aivan pilalle.» »Ellemme heti lähde liikkeelle, saan minä kohta kauhean hermosäryn takaisin.»

Vihdoin he lähtivät ja ajoivat pitkän, vieterittömäin kärryjen jonon jäljessä vuoritietä kotia kohden. Sateessa virkistyneet kellokukkaset nyökkäilivät heille tien varsilta ja kärryissä juteltiin iloisesti.

»Meidän Tom on myönyt hiehon, ja saanut hyvän hinnan.» »Miksi te ette ostanut tammaa Corlett Beldromalta, Juan?» »Olisiko minun pitänyt sillä pedolla tapattaa itseni?» — »Potkiiko se? No, potki vastaan, hyvä mies, sillähän se on tehty. Hevonen on samanlainen kuin nainen. Ellet sitä piiskaa silloin tällöin − −.»

He pysähtyivät jokaisen kapakan edustalla ja matkalla oli niitä runsaasti. Miehet olivat pian sikahumalassa ja alkoivat laulaa hoilata. Se suututti kauheasti naisväkeä.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö nuo miesriiviöt käyttäydy, kuin pumpulitehtaitten roistojoukot! Oh, ne ovat vielä pahempia kuin ne raukat, joille vielä saattaa anteeksi antaa! Ne poloiset saavat riidellä tehtaissa vuodesta vuoteen eikä heillä ole kuin pikkuinen ruohotilkku pihansa perällä, jossa he saavat hypellä kuin vangitut rastaat häkissänsä.»

Sade valui nyt virtana, vuoritie tuntui jyrkällä ja yksinäisellä, harvat talot, joitten ohi he kulkivat, olivat autioita ja ovi naulattu kiinni. Tuuli suhisi pensaissa, hanhet laapustivat ja kirkuivat kyntämättömillä pelloilla, joku yksinäinen varis lenteli räpytellen savenharmaata taivasta vasten ja ulompana merellä kiemurteli huvilaivan savu, kun se kuljetti matkailijoita saaren ympäri. Laulu muuttui huokailuksi, muutamat miehet alkoivat haastaa riitaa ja toiset purskahtelivat juopuneen hillittömään itkuun ja valitukseen.

Pete koetti kaikin voimin pitää hyvää tuulta yllä. Hän hullutteli, nauroi ja kertoi hassuja juttuja. Vaikka hänen sydämensä oli murtunut ja nyyhkytti, hän kuitenkin koetti uskotella sekä itsellensä että muille olevansa huoleton, iloinen veitikka, jonka elämä oli pelkkää päivänpaistetta ja jota eivät surulliset ajatukset koskaan rasittaneet.

Ainakin hau oli onnellinen päästessään kotiinsa, jossa hänen ei tarvinnut teeskennellä eikä valehdella. — Kun he ajoivat Sulbyn ohi, hyppäsi hän alas rattailta pilkistääksensä, miten »Keijukaisessa» jaksettiin. Kapakka oli suljettu. Mummi istui odottamassa Caesaria ja kuunteli vaunun pyörien ratinaa. Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen, hänessä oli jotakin tavatonta ja salaperäistä. Lyyhistyneenä kokoon takan ääressä hän veteli sinertäviä haikuja vanhasta savipiipusta. Tämä vanha, herttainen olento oli surussansa koettanut tehdä piipun uskotuksensa ja lohduttajaksensa. Pete huomasi, että päivän kuluessa oli jotakin tapahtunut, mutta kun vanhus katseli häntä kostein silmin, häntä peloitti kysyä mitään. Hän aikoi kertoa suurista tapauksista Tynwaldissa sinä päivänä, sitten Philipistä ja lopuksi Katesta, pyytäen hieman epäselvästi anteeksi, ettei äiti ollut vielä palannut lapsensa luokse, — vaikka olihan hän lakkaamatta lähettänyt pienokaiselle kaikenlaisia lahjoja.

»Lahjoja, niin ihanoita». hän alkoi rehennellen.

»Pete, sinä et voi syödä mitään, miten sinä saisit ruokahalua?» hätäili Mummi.

»Syö? Minäkö en syö?» huusi Pete. »Jos te olisitte nähnyt minut markkinoilla, olisitte sanonut, että minä syön kymmenen miehen edestä. Hohoi, Mummi, minä en anna hampaittani ruostua! Kun minä saan jotakin eteeni, minä sinä hetkenä sen nielaisen kuin ahmatti.»

Lähtiessään kotiinsa pimeässä hän kuuli Caesarin rattaitten ratinan ja näki hänen taluttavan vanhaa, nyttemmin nupopäistä maidonantajaa kärryjen jäljessä.

Jalavaharjussa Nancy odotteli Peteä. Hän koetti saada isäntänsä menemään sänkykamariin nukkumaan.

»Menkää nyt, hyvä mies», hän sanoi, »kun olette riisunut vaatteenne, minä tuon ne tänne takan ääreen kuivamaan.»

Pete ei ollut nukkunut sänkykamarissa kertaakaan sen jälkeen kuin Kate oli hänet jättänyt. »Mitä turhia! Mikä raukka minä olen, että sinä tahtoisit minut sulkea johonkin sänkykamariin?» hän vastasi. »Minä olen tottunut nukkumaan tallin ylisillä heinissä ja siellä onkin hauska kuunnella tuulen soittoa katossa.»

Mutta ettei osoittaisi kokonaan muuttaneensa elämäntapojansa, hän sinä iltana seurasi Nancyn kehoitusta ja kömpi sänkykamariin. Mutta:

»Suloista on uinua untuvilla kauniissa kamarissa, Mutt' suloisempi vielä on lemmityn suukko pojalle huomenissa.

Sade hakkasi yhä akkunoihin, meri pauhasi, myrsky huojutti koko rakennusta ja ulvoen tuuli tohisi katuja pitkin. Hän oli läpimärkä ja väsynyt ja hän kalpasi kuivia vaatteita ja lämmintä vuodetta nukkuakseen.

»Halusta ma lähtisin matkalle vielä Jos kohdata lemmityn voisin.»

Hänen varma uskonsa ja luottamuksensa, joka tähän asti oli pitänyt häntä yllä, alkoi horjua.. Hän ei jaksanut enää pettää itseänsä. Kate oli mennyt ja menetetty eikä enää milloinkaan lepäisi hänen rinnallansa.

»Jumala, auta minua! Oi, Jumalani, auta minua!» huusi hänen raadeltu sydämensä epätoivoissaan.

XV.

Kun Kate oli jättänyt miehensä ja ajatteli häntä, ei hänen mieltään täyttänyt musertava häpeäntunne. Hän oli tehnyt hänet onnettomaksi, mutta ei hän itsekään sillä ollut mitään voittanut. Päinvastoin hän oli joutunut kauheasti kärsimään, sillä olihan hänen täytynyt erota lapsestaan. Lievittääkseen antamansa iskun vaikutusta oli hänen täytynyt tehdä vääryyttä omille hellimmille tunteillensa. Joka kerta, kun hän muisti Peteä, hän muisti myöskin sen kalliin uhrin, jonka hän oli antanut ja haikeasti hän itki ikäväänsä. Kun hän näin ajatteli, hän tunsi, että hän puolisonsa kanssa oli kuitti Jos hän itse olisi saavuttanut onnea Peten kärsimyksen hinnalla, olisi hänen murheensa ollut suuri ja syvä. Mutta nyt hän oli antautunut alennukseen ja saanut osakseen koko maailman tuomion samalla kuin hänen oli täytynyt katkaista siteistä hellin.

Kun hän kiihkeässä tuskassansa oli vakuuttanut, ettei hän välittäisi ylenkatseesta eikä häpeästä, jos hän vain omistaisi Philipin rakkauden, hän ei ollut uneksinutkaan, millaiseen alennuksen tilaan hän joutuisi eläessään pimeässä, väärällä nimellä ja väärissä olosuhteissa: elämään saman katon alla Philipin kanssa eikä kuitenkaan hänen rinnallansa, tuntemattomana, piilotettuna ja unohdettuna, jota ei Philipkään tahtonut julkisesti omakseen tunnustaa. Sinäkin ratkaisevana hetkenä oli hänen sydämensä syvyydessä piillyt salainen toivo, että hänen elämänsä tämän jälkeen tulisi miellyttävämmäksi ja että hänestä tulisi hieno rouva. Häntä oli elähdyttänyt se varmuus että Philip keksisi pelastuksen tien ja vapauttaisi hänet siitä alennuksen tilasta, johon hän joutuisi, että hän saisi elää koko maailman nähden rakastettunsa rinnalla — hän ei kyllä tiennyt miten —, ja silloin hän ei välittäisi, vaikka ihmiset levittelisivät minkälaisia juoruja Sillä jos Philip olisi hänen omansa, hän olisi ylpeä ja onnellinen.

Mutta sitä pelastuksen tietä Philip ei ollut keksinyt, eikä hän häntä moittinut sen vuoksi. Hän oli alkanut aavistaa, että juuri Philip oli joutunut enimmän kärsimään ja saanut osakseen syvimmän häpeän tästä heidän suhteestaan. Sen jälkeen kun hän oli elänyt Philipin talossa, oli mies alkanut mennä alaspäin. Hän ei voinut sulkea silmiänsä tältä pikaiselta huonontumiselta ja hän tiesi sangen hyvin, että se oli vain seuraus hänen läsnäolostaan. Lakkaamaton petollisuus, keksityt verukkeet ja valheet joka hetki päivästä päivään ja kaikissa tilaisuuksissa olivat omansa painamaan häntä lakkaamatta alas. Ja kun hänelle tämä selvisi, valtasi uusi pelko koko hänen olentonsa. Se oli katkerampi kuin mikään ihmisten ylenkatse, musertavampi kuin häpeä — pelko, että Philip lakkaisi rakastamasta häntä — kauhu, että Philip alkaisi vihata häntä saatuansa selville, kuinka syvälle hän oli vajonnut hänen tähtensä.

XVI.

Palattuaan Tynwaldista Philip viivytteli kauan omassa huoneessaan. Usein hän asteli akkunaan, joka oli puoliksi auki, sillä ilma oli raskas ja tukahduttava. Ulkona oli sää sumuinen, sade valui virtanaan, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Vesi oli valellut hautakivet märiksi. Pisarat tippuivat puitten oksista. Kirkkotarha oli autio ja yksinäinen. Sen nurkassa oli neliskulmainen lautalevy, jolla haudankaivaja tavallisesti peitti avonaiset haudat. Hänen katsoessaan heitettiin rautaportti auki ja hautajaissaattue astui sisään. Siihen kuului vain kolme henkilöä, ja honkainen arkku oli maalaamaton. Yksi näistä kolmesta oli haudankaivaja, toinen oli pappi ja kolmas oli poliisi. Haudankaivaja ja poliisi kantoivat arkkua kirkon ovelle, jonka itse pappi avasi. Sitten hän palasi takaisin kirkkoon ja nämä kaksi seurasivat häntä. Hetkistä myöhemmin kuului kolme kirkonkellon läppäystä. Muutamien minuuttien kuluttua hautajaissaattue ilmestyi uudestaan. Se lähestyi kirkkotarhan nurkassa olevaa hautaa. Kansilauta nostettiin pois, arkku laskettiin alas, poliisi kohotti puoliksi kypäräänsä ja haudankaivaja vei huolettomasti kätensä hatun lipalle. Nyt avasi pappi kirjansa ja vihdoin hän sulki sen. Hautaustoimitus oli ohi. Haudankaivaja työskenteli vielä puolisen tuntia yksinänsä sateessa luoden mullan takaisin hautaan.

»Joku yksinäinen raukka», ajatteli Philip, »jokin koditon, nimetön, onneton raukka, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää.»

Äänettömin askelin hän hiipi lattian yli portaan juurelle, jotka veivät yläkertaan. Hän kulki kuin varas tai varjo. Päästyään yläkertaan hän koputti raskaalla kädellä siihen oveen, joka oli juuri hänen ovensa yläpuolella ja naisääni vastasi sisältä koputukseen:

»Kuka siellä on?»

»Minä se vain olen», vastasi Philip. »Minä tulen tervehtimään sinua.»

Ja niin hän avasi oven ja hiipi sisälle huoneeseen. Tämä huone oli aivan samanlainen kuin hänen omansa, hieman matalampi vain ja täällä oli myöskin vuode. Muuan nainen seisoi selkä akkunaan päin aivan kuin juuri olisi kääntynyt ympäri katseltuansa ulos kirkkomaalle. Se oli Kate. Hän oli tiennyt Philipin tulevan ja odottanut häntä. Mutta nähtyänsä hänet hän joutui aivan hämilleen. Kun Philip astui lattian yli hänen luoksensa, hän horjui, ja Kate kohotti katseensa häneen.

»Oletko sinä sairas?» hän sanoi. »Istuhan nyt. Kutsunko minä lasin konjakkia?»

»Ei», vastasi Philip. »Meillä oli ankara päivä Tynwaldissa — joitakin ikävyyksiä — kiihtymystä — minä olen väsynyt, siinä kaikki.»

Hän istahti sängynlaidalle ja tuijotteli ulos, jossa leijailevat kuuropilvet ympäröivät neliömäistä kirkontornia, kuten häilyvä harso.

»Minä olin Ramseyssä toissa päivänä», hän virkkoi, »siitä minä tulin sinulle kertomaan.»

»Ah!» pääsi Katelta ja hän puristeli käsiänsä ja tuijotteli hänkin ulos. Sitten hän kuiskasi vapisevalla äänellä: »Onko äiti tervennä?»

»On, minä en kyllä nähnyt häntä, mutta — kyllä hän on terve ja hyvin sankarillinen.»

»Ja − ja −» sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun, »ja kuinkas Pete jaksaa?»

»Hyvin, — kyllä hän on terve ainakin ruumiillisesti.»

»Tarkoitatko sinä, että hänen sydämensä on murtunut?»

Syvään huoaten Philip vastasi: »Kuullessaan hänen puhuvan luulisi, että hän on erinomaisen iloinen ja hyvällä tuulella.»

»Entäs pikku Katherine?»

»Hän voi myöskin hyvin. Minä en nähnyt häntä valveilla. Oli myöhäinen ja hänet oli pantu jo vuoteeseen. Hän oli punaposkinen, terve ja kaunis.»

»Minun suloinen pikku lemmikkini! Oliko hän myöskin puhdas? Pitävät kai ne hänestä huolla? Eivätkös pidäkin?»

»Parempaa huolta hänestä ei voitaisi pitää.»

»Minun rakas, oma pikku lemmikkini! Onko se kasvanut?»

»On. Puhuivat, että hänelle pitäisi pian laittaa lyhyet hameet. Nancy on kuin toinen äiti hänelle.»

Katen jalka hiveli levottomana lattiaa. »Oh! Miksi ei hänen oma äitinsä voi — —» hän alkoi ja lisäsi sitten vapisevalla äänellä: »mutta eihän se käy päinsä, pelkään... Ovatko hänen silmänsä muuttaneet väriä? Ovatko ne yhä siniset? Mutta hänhän nukkui kuten sanot. Oma, rakas lapseni! Oliko silloin hyvin myöhäinen? Kello yhdeksänkö? Täsmälleen yhdeksän? Minä ajattelin häntä juuri sinä hetkenä. Se on totta, minä lakkaamatta häntä ajattelin, ja minä muistan sen myöskin, sillä kello löi silloin. Nyt hän on pienessä vuoteessansa, minä ajattelin, hänet on pesty ja hän on puhdas ja oi, kuinka kaunis hän on yöpuvussansa, jonka pitsikaulus on poimutettu. Oma suloinen enkelini!»

Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista. »Luuletko sinä, että minä enää milloinkaan saan häntä nähdä... Tuntisinkohan hänet... Mutta hyödytöntähän on sitä ajatella. Onko hänen tukkansa samanlainen kuin... Minkä värinen hänen tukkansa on, Philip.»

»Vaalea, aivan vaalea, aivan samanlainen kuin minun oli — —».

Kate pyörähti ympäri ja katsoi suoraan Philipiä silmiin huudahtaen: »Philip, Philip, oi, miksi en itse saa hoitaa lemmikkiäni? Hänen olisi täällä niin hyvä olla. Minä voisin viihdyttää häntä, että hän olisi aivan hiljaa. Oh, hän ei ollenkaan sinua häiritse ja minä olisin niin onnellinen, jos olisi pikku Kateni seuranani. Aika on joskus niin pitkä. Philip, ja minä leikkisin hänen kanssaan päiväkaudet. Ja sitten iltaisin, kun hän olisi pienessä vuoteessansa, minä laittaisin hänelle pieniä sukkia ja vaatteita — hameita ja pieniä esiliinoja ja —»

»Mahdotonta, Kate, aivan mahdotonta!» sanoi Philip.

Kate kääntyi taaskin akkunaan. »Niin», hän huokasi nyyhkyttävällä äänellä. »Minä luulen, että minun täytyisi hänet varastaa saadakseni hänet tänne. Voi, ajattelehan kuitenkin! Äiti varastamassa omaa lastansa. Oi, armollinen taivas. Onko syntini niin suuri, etten voi lähestyä viatonta lastani. Oi, lapseni, suloinen lemmikkini, oma pikkuinen Katherineni!»

Hänen rintansa aaltoili ja hän lisäsi miltei ankaralla äänellä: »Ja tietysti kaikki pitävät minua huonona äitinä, koska olen jättänyt hänet toisien hoidettavaksi, toiset saavat rakastaa häntä. Saavat nähdä hänet päivästä päivään, kylvettää hänen suloisia ruumistaan ja kammata hänen keltaisia hiuksiaan. Katsella hänen pieniin sinisiin silmiinsä ja nähdä hänen kauniit suloiset liikkeensä — oh, niin, niin», hän sanoi ja hänen kiihkonsa kasvoi. »Tietenkin, sellaisena he minua pitävät.»

»He eivät ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää, Kate. Heidän ajatuksensa sinusta ovat hyvät ja ystävälliset.»

Kate katsoi taaskin ulos, jossa satoi lakkaamatta, ja sanoi sitten tuskin kuuluvasti: »Vieläkö Pete kertoo sitä samaa juttua — että minä olen lähtenyt pois vain vähäksi aikaa — että minä tulen takaisin?»

»Hän kirjoittelee nyt kirjeitä itsellensä ja kertoo niiden tulevan sinulta.»

»Minulta?»

»Luonnollisesti ja yksinkertaisesti hänen omalla tavallansa — ne ovat täynnä rakkautta ja onnea — »Minä olen niin onnellinen ja minun on niin hyvä olla — se on kerrassaan surkuteltavaa. Hän on aivan kuin lapsi — hänen mieleensä ei johdu epäillä mitään. Sinä olet nyt terveempi ja huvittelet mielesi mukaan ja pian sinä muka tulet takaisin kotiin. Sinä lähetät suudelmia ja lahjoja lapsellesi ja terveisiä kaikille tutuille. Siellä oli terveisiä myöskin minulle. Sinun uskollinen ja rakastuva vaimosi − se on kauheata.»

Kate peitti kasvonsa molemmilla käsillänsä. »Ja kertooko hän sitä kaikille?»

»Kertoo, sitä vartenhan kirjeet ovat olemassakin. Hän ajattelee. että hän säilyttää sinun nimesi puhtaana ja tahrattomana ja paikkasi vapaana, niin että voit palata, milloin haluat, eivätkä juorujen puheet sinuun yllä.»

»Oh! Minkätähden sinä kerrot kaikkea tuota minulle? Se vetää minua takaisin hänen luokseen. Ja myöskin lapseni vetää minua takaisin... Näyttikö hän noita kirjeitä sinulle?»

»Hän teki vielä pahempaakin, Kate — paljoa pahempaa — hän pani minut vastaamaan niihin. Vastasin yhteen tässä muutamana iltana. Oh, kun ajattelen sitä! Rakas vaimo. Olen äärettömän iloinen saatuani sinun tervetulleen kujeesi. Jumala tietää, miten saatoin pitää kynää — olin aivan pyörällä päästäni ja olin vähällä tulla hulluksi. Hän kertoi sinulle kaikenlaisia uutisia − isästäsi, Mummista ja kaikista muista. Sen hän teki omalla reippaalla tavallansa — vanha Pete-parka. Hän on iloisin, päivänpaisteisin sielu, mitä on olemassa. Tuomari pistäytyy täällä katsomassa meitä silloin tällöin — kun toivoo, että sinä olet nyt terveempi, kun olet vähäksi, aikaa päässyt pois kotoa. Se oli kauheata — kauheata. Rakkahin Kirry! Minä ikävöin sinua kuollakseni — vielä pahemmin kuin Kimberleyssä. Tule siis pian kotiin, oma uskollinen, pikku vaimoni. Tule hullun, vanhan miehesi luokse, sillä muuten hänen sydämensä halkeaa ikävästä.»

Hän hypähti seisoallensa ja alkoi harpata edestakaisin lattialla. »Mutta mitä varten minä kerron kaikkea tätä sinulle? Minun pitäisi itse kantaa kuormani.»

Katen kädet olivat pudonneet kasvoilta alas ja hänen piirteistään hohti suuri rakkaus ja osanotto. »Ja täytyikö sinun kirjoittaa kaikkea tuota.»

»Oh, ei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Hän ei tahtoisi tuottaa ikävyyksiä kenellekään. Hän ei voinut uneksia, että jokainen sana poltti kuin rauta sydäntäni.»

Hänen äänensä painui ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. »Mutta minusta tuntui niinkuin paholainen olisi mennyt häneen ja kuiskaillut hänelle, kuinka minua oli kidutettava — aivan kuin julmin tyranni olisi antanut kynän käteeni ja pakottanut minua kirjoittamaan oman kuolemantuomioni. Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi — en voinut sitä auttaa — niin, minusta tuntui sinä hetkenä kuin — — oh, mitä minä puhunkaan?»

Hän seisahtui, istahti takaisin vuoteen reunalle ja painoi päänsä käsiinsä. Kate hiipi hänen luoksensa ja istahti hänen vierellensä. »Philip», hän kuiskasi, »minä saatan sinut turmioon. Niin, minä turmelen koko sinun elämäsi. Minä, joka tahdoin nähdä sinut suurena ja puhtaana — ja puhdassydämisenä — minä olen syypää sinun onnettomuuteesi. Jos minä jään kauemmaksi tänne, Philip, on se sinun tuhosi. Kukaan ei käy tervehtimässä sinua. Sinä olet sulkenut ovesi kaikilta... Minä kuulin sinun tulevan eilen illalla, Philip. Minä kuulen sen joka ilta. Kyllä minä kaiken tiedän. Oh! Lopuksi sinä alat vihata minua — minä tiedän, että niin tulee käymään. Miksi sinä et lähetä minua täältä pois? Sinun on parempi lähettää minut ajoissa pois täältä. Ja sitäpaitsi, onhan yhdentekevää, missä minä olen. Sillä vaikka me asumme samassa talossa, me emme kuitenkaan koskaan tapaa toisiamme. Lähetä minut heti paikalla pois, nyt ennenkuin on liian myöhäistä.»

Philipin kädet putosivat alas ja hän haparoi hänen kättänsä, mutta hän varoi katsomasta häntä silmiin. »Me olemme molemmat kärsineet. Kate. Me emme koskaan voi vihata toisiamme — me olemme molemmat kärsineet toistemme puolesta.»

Kate puristi lujasti sitä kättä, jonka toinen oli hänelle avannut, kuiskatessaan: »Sittenhän sinä et koskaan minua hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.»

»En koskaan, Kate, en koskaan», vastasi Philip. Ja päästäen pidätetyn huudahduksen Kate kiersi kätensä hänen kaulaansa.

Sade valui yhä virtoinaan ja loristen juoksi se katolta ja vesitorvista.

»Mutta mitä meidän on tehtävä?» kysyi Kate.

»Jumala tietää», vastasi Philip.

»Mitä meistä tulee, Philip? Emmekö me enää koskaan voi hymyillä toisillemme? Me emme koko elämämme aikaa jaksa kantaa tällaista kuormaa. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna ja niin vuodesta vuoteen — täytyykö sen tällä tavalla jatkua elämämme loppuun asti? Onko tämä elämää? Eikö ole mitään, mikä voi tehdä tästä lopun?»

»On, Kate, on. On olemassa yksi, joka voi tehdä siitä lopun — vain yksi.»

»Tarkoitatko sinä — kuolemaa?»

Philip ei vastannut. Kate nousi hitaasti hänen viereltänsä ja palasi akkunaan, nojasi otsansa pielilautaa vasten ja katseli alas autioon kirkkotarhaan, jossa haudankaivaja sateessa lopetteli työtänsä. Äkkiä hän katkaisi hiljaisuuden. »Philip», hän sanoi, »minä tiedän, mitä meidän on tehtävä. Minä ihmettelen suuresti, miksi emme ole ennen tulleet sitä ajatelleeksi.»

»Mitä se on?» kysyi Philip.

Kate seisoi hänen edessänsä kiivaasti huohottaen.

»Sano Petelle, että minä olen kuollut.»

»Ei, ei, ei!»

Kate otti hänen molemmat kätensä. »Kyllä, kyllä», hän päätti.

Philip käänsi päänsä pois hänestä. »Kate, mitä sinä sanot?»

»Mikä voi olla luonnollisempaa kuin se? Ajattelehan vain jos sinä olisit ollut joku toinen, olisi varmasti nyt jo niin käynyt. Sinä olisit vihannut minua sentähden, että minä olen vetänyt sinut alas petoksen liejuun, sinä olisit hylännyt minut ja minun olisi täytynyt menehtyä ja joutua turmioon. Oh, kyllä minä sen kaiken näen — juuri niinkuin kaikki olisi todella tapahtunut. Yksinäinen ikävä huone jossain — yksin — kuihtuen — kuollen — tuntemattomana — nimetönnä — unohdettuna — —.»

Philipin silmät harhaillivat ympäri huonetta. »Se tappaa hänet. Jos hänen sydämensä voi murtua, tämä murtaa sen», hän sanoi.

»Hän on elänyt kuitenkin kovempienkin iskujen jälkeen, Philip. Luuletko sinä, ettei hän ole kärsinyt? Huolimatta iloisista puheistansa ja huolettomasta käytöksestänsä, kirjeistänsä ja lahjoistansa, luuletko sinä, ettei hän kärsi?»

Philip irroitti kätensä ja alkoi taas kävellä huoneessa edestakaisin, pää riippuen rinnoilla ja kädet ristissä selän takana.

»Hirveätä on pettää häntä tuolla tavalla», hän huokasi.

»Ei, Philip, vaan ystävällistä. Kuolema ei ole hirveä, sen iskemät haavat paranevat, ne eivät vuoda ikuisesti verta. Kun hän kerran saa kuulla, että minä olen kuollut, hän ehkä hetkisen itkee ja sitten» — hän tukahdutti nyyhkytyksensä — »sitten on kaikki ohi. »Tyttö parka», hän ehkä sanoo, »häntä voidaan syyttää paljosta. Minä rakastin häntä kerran, enkä tehnyt hänelle mitään vääryyttä. Mutta nyt hän on mennyt ja hän oli minun pikku Katherineni äiti — unohtakaamme kaikki hänen virheensä — −»

Philip ei ollut kuullut hänen puhettansa; hän seisoi akkunan ääressä alas tuijotellen. »Sinä olet oikeassa, Kate; luulen, että sinä varmaankin olet oikeassa, Kate.»

»Siitä olen aivan vanna.»

»Hän saattaa kärsiä siitä paljon, mutta hän pääsee sen ohi.»

»Aivan varmasti ja sinä Philip — hän ei kiduta sinua enää sen jälkeen. Ei enää kirjeitä, ei mitään lahjoja, ei terveisiä — —»

»Minä teen sen — huomeniltana minä sen teen», päätti Philip.

Kate avasi sylinsä ja huusi: »Suutele minua, Philip. Suutele minua. Me elämme taaskin. Me saamme nauraa yhdessä — suutele minua, suutele minua.»

»Ei vielä — vasta kun tulen takaisin.»

»Olet oikeassa — vasta kun tulet takaisin.»

Hän vajosi nojatuoliin itkien ilosta ja Philip hiipi ulos aivan kuin oli tullutkin, äänettömin askelin kuin varas tai varjo.

Kun ihminen, joka ei ole paatunut rikoksentekijä, joutuu viettämään tuollaista kaksinaista elämää, hän hyväksyy millaisen valheen tahansa, kun vaan sillä voi peittää totuuden, joka tuntuu tuottavan hänelle häpeää ja tuskaa. Hän saattaa olla viisas ihminen kaikissa muissa asioissa, hän voi olla teräväjärkinen, voi nähdä asiat kaikilta puolilta, hän voi myöskin olla viekas, mutta tässä suhteessa — kun on kysymys hänen kunniastansa, hänen maineestansa ja hänen omasta turvallisuudestansa, hän epäilemättä tekee erehdyksiä, tyhmyyksiä, jopa suoranaisia hulluuksia. Sellainen on luonnon kosto. Sellainen on Jumalan oma tuomio.

XVII.

Philip oli matkalla Balluren kartanosta Jalavaharjuun. Oli myöhäinen ja ilta oli pimeä ja äänetön — sumuinen ja painostava, jolloin eivät tähdet tuikkaneet eikä kuu kumottanut. Tie oli tyhjä, puut seisoivat aivan hiljaa ja vain kaukaisen meren hiljaiset mainingit kuuluivat valittavina.

Matkalla Philip koetti vakuuttaa itsellensä, että se, mitä hän aikoi tehdä, oli hänen puolellansa hyvä työ. »Eihän ole suinkaan väärin uskotella hänelle tuollaista», hän ajatteli. »Sehän tapahtuu vain hänen omaksi hyväksensä. Epävarmuus tappaisi hänet. Hän kuihtuisi vähitellen. Tarmo ja elämänhalu miehen sielusta valuisi pois pisara pisaralta. Miksi hän sitten epäröisi? Sitäpaitsi olihan se puoliksi totta — totta omassa merkityksessään ja tämä merkitys sittenkin oli ainoa oikea. Kate on kuollut — kuollut hänelle. Hän ei ikinä voi enää palata hänen luoksensa. Pete on menettänyt hänet ainaiseksi. Onhan se siis sittenkin totta — niin, se on totta.»

»Se on valhe», sanoi ääni hänen korvaansa.

Hän hätkähti. Hän olisi saattanut vannoa, että joku oli puhunut hänelle. Mutta kuitenkaan ei ollut ketään hänen rinnallaan, hän oli aivan ypö yksin tiellä. »Sen täytyi olla minun oma ääneni», hän ajatteli. »Minä varmaankin ajattelin ääneen», ja sitten hän jatkoi matkaansa ja mietiskelyjänsä.

»Ja vaikkapa se nyt olisikin valhe, onko se sittenkään mikään rikos?» hän kysyi itseltänsä. »Totta se on — se on aivan liiankin totta — kuka viisas mies sen onkaan sanonut — kun ihminen tekee ensimmäisen erehdyksen, takoo hän ensimmäisen renkaan kahleihinsa. Toiset renkaat myöskin saattavat näyttää rikoksilta, mutta eivät ne sitä ole — ne ovat vain ensimmäisen seurauksia. Meidän rikoksemme tapahtui kauan sitten ja silloinkin se tapahtui kohtalon pakotuksesta. Jos menneisyyden saisi takaisin, emme voisi toisin menetellä, ellei kohtalomme olisi toisenlainen. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut on kaikki seurannut tuota ensimmäistä erehdystä. Sen seuraus oli, että Kate meni naimisiin Peten kanssa; sen seuraus oli, että Kate jätti hänet — ja tämä on myöskin seuraus.»

»Se on valhe», sanoi sama ääni taaskin hänen sivullansa. Hän pysähtyi. Hänen ympärillään vallitsi läpitunkematon pimeys — hän ei voinut mitään nähdä.

»Kuka se on?» hän kysyi.

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän haparoi hermostuneesti käsillänsä. Mitään hän ei kuitenkaan havainnut. »Se oli varmaankin tuuli puissa», hän ajatteli, »mutta eihän se saattanut olla mikään tuuli tällaisena tyynenä, sumuisena yönä. »Se kuului aivan kuin oma ääneni!», sitten hän muisti palvelijansa Douglasissa sanoneen, että hänellä oli viime aikoina tapana puhua itseksensä. »Se oli oma ääneni», hän ajatteli ja asteli edelleen.

»Valhe on huono perustus rakennukselle — siitä olen aivan varma. Mitään pysyvää ei sille voi rakentaa. Se sortuu maahan, jää vain rauniot jäljelle; se turmelee myöskin kaiken muun. Kuitenkin — —»

»Se on valhe», sanoi taaskin ääni. Tällä kertaa siitä ei saattanut erehtyä. Se oli matala, hiljainen kuiskaus. Se tuntui tulevan suoraan hänen korvaansa. Se ei ollut hänen oma äänensä ja kuitenkin se hämmästyttävällä tavalla muistutti hänen omaa ääntänsä. Sen täytyi olla hänen oma äänensä, joka puhutteli häntä itseänsä.

Kun tämä ajatus hänelle selvisi, valtasi hänet kuoleman kauhu. Hänen sydämensä löi rintaa vasten ja jäinen väristys kävi hänen lävitsensä. »Aina sama kiduttava uni», hän ajatteli. »Edellisellä kerralla se oli harhakuva, nyt kuuluu ääni. Se on yksinäisyyden ja erakkoelämän seuraus. Minun täytyy vapautua siitä. Minun täytyy olla voimakas. Muuten se saattaa saada hirvittävän voiman minun ylitseni, niin että minä tulen hulluksi. Ihmisillä on tapana sanoa »näkee oman sielunsa», ennenkuin he tulevat hulluksi uskonnollisista mietiskelyistä tai rikoksiensa vuoksi.»

»Valhe! Valhe!» sanoi ääni.

»Tämä on hulluutta. Nähdä kasvoja pimeässä ja kuulla ääniä ilman läpi on hulluutta. Kaikki hulluthan sellaisia näkevät ja kuulevat.»

»Valhe», sanoi ääni taaskin. Hän katsahti olkansa yli. Hänestä tuntui niinkuin joku olisi koskettanut häntä puhuessaan.

Hän kiiruhti askeleitansa. Ääni tuntui seuraa van hänen mukanansa. »Minun täytyy voida hillitä itseäni ja terästää luonnettani», hän ajatteli. »Minä en saa olla mikään pelkuri. Järki ei ihmistä jätä niin kauan kuin hän itse uskoo ettei se ole häntä jättänyt. »Minä luulen tulevani hulluksi», ajattelee ihminen ja silloin hän huutaa ja on jo hullu. Minä en voi poistua alkamaltani tieltä. Jos minä nyt antaudun, olen minä hukassa. Tuo kauhunkuva saa minut valtoihinsa ja minä olen ikuisesti sen orja.»

Hän oli nyt saapunut pois Balluren alueelta ja asteli tietä Ramseytä kohden, jolloin hän saattoi nähdä kaupungin valojen heijastuksen. Mutta ääni ajoi häntä lakkaamatta jäljestä itsepäisesti, rukoillen ja käskien.

»Suuri Jumala», hän ajatteli, »mitä ovat kuvitellut paholaiset tämän hirveän todellisuuden rinnalla? Miten kauheata, että oma silmä ja oma ääni ihmistä lakkaamatta vainoaa ja seuraa. Ei ole sellaista pimeyttä, joka voisi sen kasvot peittää. Ei niin suurta ääntä, joka tuon äänen voisi vaientaa.»

Hän astui yhä kiivaammin. Mutta ääni seurasi hänen sivullansa, tasaisin, äänettömin askelin ja näkymättömänä, eikä hän siitä vapaaksi päässyt.

Äkkiä hän pysähtyi ja jatkoi sitten hitaammin matkaansa. Hänen polvensa vapisivat ja maa huojui hänen jalkainsa alla ja kuitenkin hän kulki eteenpäin. »Minä en saa peräytyä. Minun täytyy hallita itseni. Minun täytyy tehdä, kuten olen ajatellut. Minä en ole hullu», hän päätti.

XVIII.

Sinä aamuna Pete oli herännyt hyvin myöhään. Ollessaan vielä vuoteessa hän kuuli Mummin keskustelevan Nancyn kanssa sänkykamarin alla olevassa huoneessa. Jo ensimmäisestä sanasta hän saattoi kuulla, ettei kaikki ollut, kuten olla piti.

»Oi, Herra Jumala, Herra Jumala!» huokasi Nancy ja Pete oli näkevillään hänen nostavan kätensä taivasta kohden.

»Se oli juuri Kelly, postinkantaja», sanoi Mummi surkealla äänellä — ääni oli sama, jota hän oli käyttänyt savuja puhallellessaan.

»Se roikale!» kivahti Nancy.

»Hän tuli Caesarin luo tänä aamuna ennen aamiaista», kertoi Mummi.

»Sellainen hän on», huudahti Nancy. »Se oli aivan hänen tapaistansa. Hän on aina valmis toimittamaan toisille ikävyyksiä. Siihen ne kyllä kykenevät, mutta muistavatkos koskaan rukouksiansa... Mutta missä hän on sitten nyt? Lieköhän hän riistänyt itseltänsä elämän, se onneton raukka?»

»Niinhän minäkin Caesarille sanoin», myönsi Mummi. »Jos hän on karannut sen nuoren Ballawhainen kanssa, niin miksi sinä et lähde Englantiin noutamaan häntä kotiin takaisin?» sanoin minä.

»Mitäs Caesar sanoi?»

»'Ei'», sanoi hän, »'en askeltakaan ota. Jos hän on kuollut, saamme sen kyllä aikanaan tietää, mutta jos hän on elossa, kohtaa meitä häpeä kyllä liiankin pian'.»

»Voi, voi kuitenkin, voi kuitenkin!» valitti Nancy. »Kun jotkut ihmiset tulevat uskovaisiksi, tulevat he tyhjiksi kuin perattu silli eivätkä kalpaa muuhun kuin uuniin savustettaviksi.»

»Se on juuri Mustan Tomin syy», päätti Mummi. »Caesar pelkää kuolemaksensa hänen häijyä kieltänsä. 'Siitä hän saa vettä myllyynsä', hän sanoo. 'Nyt hän kehoittaa minua lakaisemaan oman kynnykseni, ennenkuin saarnaan parannusta muille'. Mutta kuinkas mies itse jaksaa?»

»Petekö?» kysyi Nancy. »Eilen illalla hän oli kuolemanväsynyt eikä ole vielä tullut alas... Vaiti!... Ylhäältä kuuluu hänen askeleensa.»

»Poikaparka! Poikaparka!» huokaili Mummi.

Lapsi alkoi ilkeä ja joku tuntui polkevan tahtia, kun vedettiin hidasta virren säveltä. Mummi istui varmaankin lieden ääressä pienokainen sylissänsä.

»Jotakin on tapahtunut», ajatteli Pete pukeutuessaan Hetkistä myöhemmin todellakin oli jotakin tapahtunut Hän oli avannut pukeutumispöydän laatikon ja löytänyt vihkimäsormuksen ja korvarenkaat, jotka Kate oli sinne heittänyt. Alhaalla olevassa huoneessa syntyi samana hetkenä vilkasta liikettä, mutta sitä ei Pete huomannut Hänen sydämensä huusi tuskasta: »Nyt se tulee! Minä tiedän sen, minä tunnen sen! Jumala, auta minua! Jumala anna minulle anteeksi! Amen! Amen!»

Caesar, postinkantaja ja poliisikonstaapeli olivat »kristittyjen» lähettiläinä astuneet taloon. Musta Tom oli heidän mukanansa. Hän oli se vainukoira, joka oli karkoittanut heidät heidän piilopaikoistansa.

»Riennä kotiin, vaimo!» komensi Caesar Mummia. »Tämä ei ole sinulle sovelias paikka. Täällä asuu synti kuolema ja petos.»

»Se on minun lapsenlapseni koti, ja siinä on kylliksi minulle», intti Mummi vastaan.

»Palaa kotiin, sanon minä sinulle», kivahti Caesar. »Eikä sinun pidä koskaan palaaman tähän häpeän sijaan».

»Ota lapsi, Nancy», pyysi Mummi ojentaen pienokaisen hänelle. »Häpeää on minusta siinä kylliksi, kun vaimon pitää sulkea sydämensä omalta lihaltansa ja verellänsä, ellei tahdo tehdä toisin kuin hänen miehensä tahtoo», ja valittaen ja itkien hän lähti kotiinsa.

Mutta Caesarin luonnolliset tunteet saivat väistyä hänen ahtaitten uskonnollisten haaveittansa tieltä. »Jokainen, joka on hyljännyt kotinsa, veljet tai sisaret, tai isän, tai äidin, taikka vaimon, taikka lapset, taikka pellot Minun nimeni tähden, on saava ne satakertaisesti takaisin», sanoi Caesar vilkaisten silmillänsä Mustaan Tomiin päin.

»No, jo nyt on jotain!» pauhasi Nancy. »Jos minun mieheni vaatisi minulta tuollaista, niin... Satakertaisesti, no vielä vain! Ei, vaikka minä saisin sata kertaa sata, senkin ruojat!»

»Älä siinä ollenkaan nostele nokkaasi, vaimo, vaan kutsu isäntäsi», määräsi Caesar.

»Se tässä vielä puuttuu, vai vielä teille isännät — kyllä, paljon kiitoksia», kiukutteli Nancy.

»Minä olen tullut sanomaan hänelle jotakin ja tultuani niin pitkän matkan, minä en jätä sitä tekemättä», sanoi Caesar varmasti.

»Itse paholainen tuli pitemmän matkan kuin te ja sittenkin hänen sanomansa oli ikuinen valhe», väitti Nancy.

»Hillitse kielesi, Nancy Cain», kivahti Caesar, »ja riisu lapselta pois tuo paavillinen päähine.» Se oli samainen punainen samettihilkka. »Vahinko, ettei niitä rahoja, jotka tuohon on tuhlattu, ole annettu vaivaisille.»

»Nuo sanat minä luulen ennenkin kuulleeni, herra Gregeen», muisteli Nancy. »Judas Iskariot käytti niitä ensiksi ja te olette varastanut ne varkaalta.»

»Vaiti, vaimo!» huusi Caesar raivostuen suunniltansa Mustan Tomin naurun vuoksi. »Minä kutsun itse tänne sen miehen. Peter Quilliam!» ja hän tallusti porrasta kohden.

»Kääntykää takaisin», huusi Nancy pitäen lasta kainalossaan ja kohottaen uhkaavasti toisen kätensä ylös.

»Ohoo, et sinä sentään mahda uskaltaa satuttaa kättäs Herran voideltuun, vaimo» tiuskasi Musta Tom.

»Vai en minä uskalla?» kähisi Nancy »Koko mies on paholaisen voitelema», hän lisäsi ja silmät iskivät tulta.

»Tuohon naiseen ei ole luottamista, hyvät herrat», niiskutti konstaapeli. »Kaikissa tapauksissa hän on uskoton. Minulle on kerrottu hänen sanoneen, ettei valas nielaissutkaan Joonasta.»

»Niinpä vain, siinä onkin ero meidän välillämme», iski Nancy, »sillä muutamat man-saarelaiset saattavat uskoa, että Joonas nielaisi valaskalan.»

Yläkertaan johtavien portaitten ovi avattiin Nancyn selän takana, ja Pete astui huoneeseen. »Mistä on kysymys, hyvät ystävät?» hän kysyi huolestuneella äänellä.

Caesar astui askeleen häntä kohden kädessään keltainen kirjekuori. »Mitäs tämä on?» hän vastasi.

Pete otti kirjeen ja avasi sen.

»Siinä on sinun kirjeesi takaisin, sillä vastaanottajaa ei ole löydetty, eikö se ole se?» kysyi Caesar.

»Entäs sitten?» hymähti Pete.

»Englannista tulevat kirjeet eivät tule Peelin kautta. Mutta sinun ensimmäisessä kirjeessäsi oli Peelin leima, vai eikö ollut?»

»Entäs sitten?»

»Eikö ehkä kirjoitus sisällä ollut sinun omaa käsialaasi? Eikö myöskin paketin osoite ollut sinun kirjoittamasi, eikö?»

»Siinäkö kaikki?»

»Eikö siinä ole jo kylliksi, niin minusta tuntuu?»

»Mitenkäs onkaan sen Joe-enon laita?» kysyi Musta Tom ikeniänsä irvistäen.

»Sinun rouvasi ei ole Liverpoolissa. Sinä et tiedä, missä hän on. Hän on mennyt kaikkien syntisien tietä», väitti Caesar.

»Sitäkö te olette tulleet minulle sanomaan?» kysyi Pete.

»Ei. Me olemme, tulleet sanomaan», alkoi Caesar, »että me olemme kevytmielisen elämän vuoksi pyyhkineet sinun vaimosi pois luetteloista. Ja me olemme tulleet neuvomaan sinua pitämään huolta oman sielusi pelastuksesta. Sinä olet pettänyt meitä, kapteeni Quilliam. Sinä olet saattanut Jumalan Pyhän Hengen murheelliseksi», — vilkaisten uudestaan Mustaan Tomiin — »ja sinä olet tuottanut häpeää sille seurakunnalle, joka on pitänyt sinua jäsenenään. Sinä olet käytöksesi kautta avustanut julkista synnintekijää ja antautunut samalle tielle kuin hän, ja siten tahdot saattaa yhden Jumalan lapsista murheella hautaan.»

Caesar tuli niin syvästi liikutetuksi omahyväisestä hurskaudestaan ja osanottavaisuudesta omaan kohtaloonsa, että hän alkoi ankarasti niiskuttaa nenäänsä. »Jättäkäämme murheemme Jumalan huomaan», hän sanoi polvilleen langeten ja alkoi rukoilla.

»Meidän veljemme on pettänyt meitä, Herra, mutta me annamme hänelle koko sydämestämme anteeksi. Armahda häntä, Herra, ja anna hänen syntinsä anteeksi, että voisi välttää helvetin tulta. Älä jätä palvelijaasi Belialin tyttäreksi, missä ikinä hän nyt lieneekin. Olkoon hänelle opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi, että hänet nyt on erotettu pois hurskasten seurakunnasta. Suo hänen tuntea pahat työnsä ja syntinsä, kun hän vielä on lihallisessa ruumiissa, ettei hänen kuolematon sielunsa joutuisi iankaikkiseen kadotukseen. Herra Jumala, vahvista palvelijaasi! Älä salli hänen luonnollisten taipumustensa tulla paulaksi hänen tiellensä. Vaikka hänelle tuottaisikin surua ja murhetta, kyyneleitä ja huokauksia, kuu hänen täytyy kiskoa orjantappurat ja ohdakkeet sydämestään, auta häntä ja anna hänelle voimaa — —»

»No, siunaa ja varjele!» päivitteli Nancy loksutellen edestakaisin lattialla puukengissänsä. »Ihmeitten ihme, ettei tuo mies ollenkaan häpeä mustatessaan omaa tytärtänsä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä.»

»Armahda, o Herra», jatkoi Caesar, »kaikkia uskottomia, jotka kristityssä maassa vaeltavat pakanuuden pimeydessä eivätkä erota sapattia arkipäivistä ja ovat kiukkuisia ja pahoja kieleltään − −.»

»Kitas kiinni, ruoja!» huusi Nancy. »Tuolla se tarkoittaa minua.»

Koko ajan oli Pete seisonut ja kuunnellut äänettömänä, vaikka näytti suuttuneelta ja surulliselta.

»Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi», hän sanoi. »Minä en tahdo väittää, ettette ole totta puhuneet. Minä olen kuin nuotanperään joutunut kala — liikkuma-ala käy joka hetki pienemmäksi, kunnes olen kokonaan joutunut kiikkiin. Niin on minulle, käynyt. Minä petin teitä. Minä kirjoitin itse nuo kirjeet. Minulla ei ole Joe-enoa eikä Joney-tätiä. Minun vaimoni on jättänyt minut. Minä en tiedä, missähän on tai mitä hänestä on tullut. Minä tunnustan itseni voitetuksi ja heitän aseeni.»

Kuului voimakasta tyytyväisyyden murinaa. »Mutta etkö sinä tunne todellista anteeksisaamisen tarvetta, veli?» ihmetteli Caesar.

»En», vastasi Pete. »Mitä tein, sen tein parhaimmassa tarkoituksessa, ja jos se oli väärin, Kaikkivaltias varmaan antaa minulle anteeksi — siinä kaikki.»

Caesar työnsi alahuulensa lerpalleen. Pete ojentausi suoraksi ja katseli miehiä kasvoista kasvoihin, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät postinkantajaan.

»Mutta tarvitaan varas saamaan varas kiinni», hän sanoi. »Kuka teistä on se rosvo, joka sai kiinni minut? Voi olla mahdollista, että minä olen käyttäytynyt kuin tyhmin kollo, ja te olette olleet aivan tavattoman viisaita ja ovelia, mutta ajattelen kuitenkin, että joku on sittenkin ollut liian hätäinen.»

Hän kohotti keltaista kirjekuorta. »Tämä kirje oli sinetöity, kun te annoitte sen minulle, herra Gregeen. — Niistä te siis tiedätte, mitä sinne sisään oli kirjoitettu? 'Vastaanottaja tuntematon', te sanotte. Mutta sehän ei vielä sano mitään, tuleehan paljon muitakin kirjeitä takaisin.»

Postinkantaja seisoi ja siveli otsatukkaansa.

»Herralla on omat keinonsa toteuttaessaan tahtoansa, vai eikö se ole niin, Caesar? En kuitenkaan usko, että toisten kirjeitten avaaminen kuuluisi niihin.»

Herra Kelly pyöritti kärppämäisiä silmiänsä, niin että ne olivat työntyä ulos rei'istänsä.

Pete heitti kirjekuoren täysinensä tuleen. »Te olette tulleet sanomaan minulle, että olette erottaneet minun vaimoni seurakunnastanne. Hyvä on! Te voitte, erottaa samalla myöskin minut, ja jos teillä on saatavilla ne rahat, jotka minä olen teille antanut, voitte palauttaa ne minulle saman tien, niin olemme kerralla kuitit.»

Musta Tom oli katketa naurusta tarjoilupöydän nurkalla, ja Caesar kiemurteli väistääkseen hänen läpitunkevaa katsettansa.

»Te tunnette hyvin sen vanhan kirjan», sanoi Pete, »joka minulle on melkein kokonaan vieras, mutta luullakseni sanotaan siellä kuitenkin jossakin paikassa: »Joka teistä on synnitön, hän heittäköön ensimmäisen kiven.» Minä en suinkaan ole mikään pyhimys ja saatte siis panna rangaistuksenne toimeen.»

Hänen äänensä alkoi vavista. »Ilmeisesti te ajattelette, että maallinen laki on tullut rikotuksi, mutta minä ajattelen enemmän sydämen lakia. Tässä tapauksessa saattaa olla siitäkin kysymys, siitä voitte olla varmat. Se nainen, joka on karannut, on saattanut tehdä väärin — en tahdo väittää, ettei hän olisi rikkonut, onneton raukka. Mutta jos hän tulee takaisin kotiin — te voitte hänet sulkea ulos — mutta minä otan hänet vastaan, millainen hän lieneekin ja mitä hän lieneekin tehnyt — niin totta kuin Jumala minua auttakoon — enkä minä kysy viimeisellä tuomiollakaan, teinkö silloin oikein tai väärin.»

Sitten hän käänsi heille selkänsä ja istahti tuolille takan ääreen.

»Nyt te voitte mennä kotiinne hoitamaan omia asioitanne», sanoi Nancy pyyhkien silmiänsä, »että minä saan tuulettaa tämän keittiön — ja puhdasta ilmaa tämä totisesti tarvitseekin tuollaisten likaisten roikaleitten jälkeen.»

Caesarkin pyyhkäsi toista silmäänsä — sitä joka oli lähinnä Mustaa Tomia. »Tulkaa», hän sanoi valittaen ja hillitysti, »meidän asiamme on toimitettu ja turha vaiva. Etiopialainen ei voi vaihtaa nahkaansa eikä leopardi pilkkujansa.»

»Ei, mutta hän voi kyllä ne peittää päällystakilla», pisti Nancy. »Se sattui naulankantaan, vai mitä Caesar? Älkää moittiko peiliä, jos kasvonne ovat inhoittavat.»

Caesar näytti siltä kuin ei olisi kuullut hänen sanojansa. Hän huokasi syvään Peten selän takana ja sanoi: »No niin, me rukoilemme, kaikista huolimatta, että me kaikki kohtaamme toisemme taivaassa viimeisenä päivänä.»

»Ei, kiitoksia paljon, minua ette kohtaa», kivahti Nancy. »Ei ole sitä paikkaa, jossa minä tahtoisin olla teidän kaltaistenne kanssa yhdessä.»

Caesarin vanha ihminen ei sietänyt enempää. »Hullu ja kiittämätön vaimo», hän huusi, »joka on syönyt minun leipääni ja juonut minun — —»

»Minunko syntyperääni sinä?» iski Nancy. »Varmaankin joku Faraon tytär on löytänyt sinut kaislikosta ja tehnyt profeetaksi.»

»Ei kannata tuhlata sanoja, herra, yksinäiselle naiselle, joka asuu yhdessä yksinäisen miehen kanssa», päätti herra Niplightly.

Nancy muutti lapsen oikealta käsivarreltansa vasemmalle ja iski rystyillänsä poliisia kasvoihin. »Tämä parantakoon sinun pahaa sydäntäsi», hän kivahti, »ja sano tuomarille, että minä sen annoin.»

Sitten hän kääntyi postinkantajaan ja Mustaan Tomiin. »Ulos täältä, sinä pikkuinen varas, sinun suusi on inhoittava likakaivo ja sinun kielesi on sen pumppu. Mene kotiisi kuolemaan sinä musta könttyrä, sinä hämähäkki — sinä olet jo kylliksi ilkeä etkä kelpaa mihinkään muuhun. Ulos täältä, joka sorkka!» huusi Nancy lyöden oven heidän jälkeensä kiinni, vaan avasi sen kuitenkin vielä lähettääksensä viimeisen tervehdyksensä. »Ja jos nyt kävisi niin, että te tapaisitte taivaassa toisenne, ilmoittakaa siitä minulle, niin minä koetan tulla toimeen siellä toisessa paikassa.»

XIX.

Samana iltana Pete jalallansa heilutteli pientä kätkyttä. Toinen käsi oli pöydällä ja hyväili hellästi sormusta ja korvarenkaita, jotka hän oli löytänyt pukeutumispöydän laatikosta. Silloin kuului ovelta kiireellinen koputus, joka kumisi hänen korvissansa kuin tyhjä ruumisarkku.

»Sisään», hän huudahti.

Tulija oli Philip, mutta tuntui kuin itse kuolema olisi astunut sisään, niin syvälle olivat hänen poskensa — painuneet, niin hurjannäköiset olivat hänen silmänsä, niin kylmä hänen kätensä.

Pete oli valmistunut kaikkeen. »Sinäkin olet kuullut siitä — näkeehän sen», hän sanoi kuin uhmaten. »Sinun ei tarvitse mitään sanoa — minä olen nyt merrassa.»

»Ole rohkea, Pete», pyysi Philip. »Se on oleva ankara isku sinulle.»

Pete katsahti häneen ja koko hänen olentonsa muuttui. »Puhu suoraan, ystäväni. Se on huono ihminen, joka ei voi kestää — —»

»Minä tuon sinulle surullisimman viestin», huokasi Philip istahtaen niin kauaksi kuin suinkin.

»Sinä olet löytänyt hänet — sinä olet nähnyt hänet. Missä hän on?»

»Hän on — —» alkoi Philip, mutta vaikeni.

»Jatka, toveri; minulla on ennenkin ollut murheita», pyysi Pete.

»Voitko sinä sen kestää?» kysyi Philip. »Hän on — —» ja hän vaikeni taaskin.

»Hän on — missä?» hätäili Pete.

»Hän on kuollut», sai Philip vihdoin sanotuksi.

Pete hypähti seisoallensa. Philip teki samoin ja nyt hän antoi kuulua yhtenä ryöppynä kaikki tietonsa.

»Se tapahtui jo joku aika sitten, Pete, mutta minä en voinut ennemmin pakottaa itseäni kertomaan sitä sinulle. Minä koetin, mutta minä en voinut. Se tapahtui Douglasissa — kuumeeseen — muutamassa vuokra-asunnossa — yksin — tuntemattomana — —»

»Odota vähän! Anna minulle aikaa!» huohotti Pete. »Minä sain kerran Kimberleyssa haavan kylkeeni kiväärin kuulasta, siitä asti on joskus vihlonut kylkeäni niin, että on vaikea hengittää.»

Hän hoippui ovelle ja heitti sen auki sekä palasi sitten takaisin puuskuttaen: »Kuollut! Kuollut! Kate on kuollut!»

Nancy tuli keittiöstä juuri sinä hetkenä ja kuultuaan hänen sanansa nosti molemmat kätensä kohti korkeutta kimeästi parahtaen. Pete tarttui hänen olkapäihinsä, työnsi hänet ulos ja sulki oven ja virkkoi sitten painaen oikealla kädellänsä lujasti kylkeänsä: »Naiset ovat kyllä hyviä, veikkoseni, mutta kun myrsky kohtaa miestä — —» Hän vaikeni taas ja mutisi: »Kuollut! Kirry on kuollut!»

Lapsi oli havahtunut Nancyn huudahduksesta ja alkoi itkeä. Pete astui kätkyen luo ja keinuttaen toisella jalallansa hyräili »Tuuti lulla, aa, aa, aa!»

Philip hengitti raskaasti. Hän oli kuin ihminen, joka on joutunut pohjattoman kuilun partaalle ja aikoo heittäytyä sinne. »Jumala minulle anteeksi suokoon», hän sanoi. »Minä olisin mieluummin lopettanut päiväni. Minä murran sinun sydämesi — —»

»Minusta ei ole pelkoa, hyvä veli», sanoi Pete. »Minä olen vanha kulkuri, joka olen nähnyt tuulta jos tuiskuakin. Ei sitä niin vähästä kuole. Anna minulle aikaa, veli, anna minulle aikaa». Ja sitten hän jatkoi puoliksi hyräillen: »Kuollut! Kirry kuollut! Hussa lullaa, aa, aa, aa! Minun Kirryni on kuollut!»

Pienokainen nukahti. Pete istahti tuolillensa ja hiillokseen nyökytellen virkkoi heikolla, lapsellisella äänellä: »Minä olen tuntenut hänet lapsesta asti, tiedäthän. Hän on ollut minun pikku lemmikkini siitä asti, kun hän oli pienoinen tyttö, jolloin hän minun puolestani antoi korvatillikan koulumestarille, kun se minua syyttömästi pieksi. Oh, kyllä hän niihin aikoihin oli suloinen pikku olento ruskeine kinttuineen ja liehuville kiharoinensa! Ja nyt hän on täysi nainen ja kuollut! Jumala, Jumala minua armahtakoon!»

Hän nousi ja alkoi raskaasti astella edestakaisin huoneessa, huojuen ja nytkähdellen kuin olisi kulkenut portaita ylös. »Kuinka iloinen ja kaunis hän olikaan, kun minä läksin Kimberleyhin! Hänen kauniit kasvonsa säteilivät, kun hän sinä aamuna vallattomasi nauraen heitti minulle akkunasta hyvästit. Viisi vuotta minä näin hänet sellaisena unissani ja nyt hän on poissa. Kirry on poissa! Minun Kirryni! Jumala minua auttakoon! Oi, Jumala, armahda minua!»

Hän lakkasi hoippumasta ympäri huonetta ja istahti tuleen tuijotellen. Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin sydänveri olisi kohonnut niihin, mutta ei näkynyt jälkeäkään kanelista. Philip ei koettanutkaan häntä lohduttaa. Hän tunsi, että heti ensimmäinen sana tukehduttaisi hänet.

»Kyllä minä nyt ymmärrän, miten kaikki on käynyt», hän huokasi. »Kun minä olin poissa, hänen sydämensä oli muuttunut, mutta kun minä palasin, hän luuli, että hänen täytyy pitää sanansa. Minun onneton karitsani! Hänhän oli vielä aivan lapsi. Mutta minä olin mies — minun olisi pitänyt nähdä, kuinka asiat olivat. Minä olen nyt kuin hukkuva — kaikki eletty palaa uudelleen mieleen. Nyt minä näen sen aivan selvästi. Mutta kaikki on liian myöhäistä! Voi onneton Kirry-parkani! Ja minä kun luulin, että tekisin hänet onnelliseksi!» Sitten hän lisäsi avuttomasti katsahtaen. »Usko minua, veli, kertaakaan minun mieleeni ei juolahtanut mitään muuta. Ei, ei milloinkaan, sen vakuutan. Minä olen kuin merimies, joka koko kotimatkan valmistaa kullattua häkkiä jollekin lämpimän maan linnulle. Mutta tuskin hän on saanut suojattinsa sinne, kun se kiihkeästi haluaa sieltä vapaaksi, se pikkuinen raukka.»

Philip istui ja kuunteli ja oman kelvottomuuden tunto jäyti hänen sieluansa. Silmät harhaillen lattiassa hän vihdoin virkahti: »Ei sinun tarvitse mistään syyttää itseäsi. Sinä teit kaikki, mitä ikinä voit — kaikki. Myöskin hän oli syytön. Se oli jonkun muun syy. Hän tuli teidän väliinne. Ehkä hän ajatteli, ettei voinut sitä auttaa — ehkä siten uskotteli itsellensä — mutta Kate oli syytön, Pete. Usko minua, hän on — —»

Pete iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että sormukset lensivät kilisten ylös. »Mitä se minuun koskee?» hän huudahti käheästi. »Mitä minä siitä välitän, onko hän syytön tai syyllinen? Hän on kuollut, eikö ole? ja siinä on kylliksi. Kirottu olkoon se mies! Hänestä en tahdo mitään tietää. Kate on minun nyt. Miksi se vieras tunkeutuisi minun ja minun omieni väliin?»

Raadeltu sydän ja kidutetut aivot eivät voineet kestää enempää. Peten pää vaipui pöydälle. Samalla hänen vihansa haihtui. Kohottamatta päätänsä hän ojensi kätensä sormusten yli tavoitellen Philipin kättä. Philipin käsi vapisi, kun hän sitä puristi. Hän luuli sen johtuvan osanotosta ja häpesi yhä enemmän.

»Anna minulle aikaa, toveri», hän virkahti. »Pian minä taas olen oma itseni. Minä olin niin pyörällä päästäni, ellen tiedä kuulinko oikein, mitä sinä sanoit. Douglasissa — niinkö sanoit? Ypö yksin, niinkö? Ei suinkaan aivan yksin? Eikö hän sinua kutsunut? Olithan sinä silloin kotona, Phil? Olithan sinä hänen luonaan, ettei häneltä mitään puuttunut?»

Philip vastasi epäselvästi, harhaileva katse yhä maahan luotuna. »Jos se tuottaa sinulle jotakin lohtua... kyllä, minä olin siellä — hänellä ei puuttunut mitään.»

»Voi onneton tyttöraukkani.» huokasi Pete. »Lähettikö hän — eikö hänellä ollut mitään — eikö hän sanonut mitään erikoista — lopun lähetessä, eikö?»

Kiemurrellen koetti Philip vapautua tuosta kysymyksestä. Siinä oli kuitenkin jotakin, johon hän saattoi tarttua kiinni tarvitsematta valehdella. »Hän rukoili sinulta anteeksiantoa», hän vastasi. »Hän pyysi minua sanomaan sinulle, että sinä ajattelisit häntä niin vähän kuin mahdollista; ettei sinun pitäisi kovin surra häntä ja että sinä koettaisit unohtaa hänet, niin että hänen syntinsäkin siten unohtuisi.»

»Entäs pienokainen — eikö hän sanonut mitään lapsesta?» kysyi Pete.

»Se oli hänestä kaikista katkerinta», vastasi Philip. »Raskainta hänestä oli ajatella, että sinä mahdollisesti pidät häntä luonnottomana äitinä. 'Katherineni. Pikku Katherineni. Suloinen pikku enkelini'» niitä sanoja hän toisteli koko päivän.»

»Tietysti, tietysti, minä ymmärrän», myönsi Pete nyökytellen yhä tulta kohden; »hän jätti pienokaisen minun tähteni, mutta hän ikävöi sitä lakkaamatta. Onneton raukka. Lohdutithan sinä häntä, Philip? Koetithan sinä tehdä hänen eronsa mahdollisimman helpoksi?»

»Lapsi voi oikein hyvin ja on onnellinen», minä sanoin. »Pete ei ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä», minä vakuutin.»

»Suokoon Jumala hänelle suloisen levon. Lemmikkini! Onneton vaimoparkani!» sanoi Pete juhlallisesti. Sitten hän äkkiä lisäsi toisella äänellä: »Tiedätkö sinä, mihin hänet on haudattu?»

Philip epäröi. Hän ei ollut voinut odottaa tätä kysymystä. Missä oli hänen järkensä ollut, kun hän ei ollut voinut sitä ajatella? Mutta nyt ei ollut mahdollisuutta palata. Hänet pakotettiin jatkamaan samaan suuntaan. Hänen täytyi valehdella valehtelemasta päästyäänkin. »Kyllä», hän sammalsi.

»Voitko viedä minut hänen haudalleni?»

Philipin oli melkein mahdoton hengittää; hikikarpalot kohosivat hänen otsallensa.

»Älä pelkää minun puolestani, ystäväni», sanoi Pete, »kohta minä olen oma itseni taas. Voitko sinä viedä minut vaimoni haudalle?»

»Voin», myönsi Philip. Hän oli joutunut virran vietäväksi. Vauhti kiihtyi ja kuohut yhä yltyivät. Hänen täytyi mennä eteenpäin. Hän ei voinut vaihtaa suuntaa, valhe seurasi valhetta, oli lausuttava valhe valheen jälkeen.

»Silloin me matkustamme huomen-aamuna postivaunuissa», päätti Pete.

Philip nousi ja hänen jäsenensä olivat kankeat. Hän oli ajatellut päästää vain yhden valheen, mutta nyt niitä oli tullut jo monta. Totta on, mitä sanotaan: »valhe on raajarikko», se ei yksin pysy pystyssä »Hyvää yötä Pete. Minä menen nyt kotiin. En voi oikein hyvin tänä iltana.»

»Me pysäytämme postivaunut tätisi portille, huomenaamuna», sanoi Pete.

Yhdessä he astuivat ovelle ja seisoivat hetkisen kosteassa, sysimustassa yössä.

»Maailma on tullut ihmeellisen tyhjäksi, hyvä ystävä, ja sinä olet nyt ainoa, mitä minulla on, Phil — sinä ja lapsi. Mutta en kuitenkaan tahdo valittaa. Kun sain Luon kiväärin kuulan kylkeeni, olin kaukana ihmisasunnoilta, satojen penikulmien päässä niistä, joita rakastin. Näin vain pensaita, korkeata ruohoa, kivikkoa ja hietikkoa — voisin sanoa, olen joutunut maailman ääriin, jossa maailma loppuu, enkä koskaan enää luullut saavani nähdä häntä enkä tätä vanhaa saarta enkä vanhoja tuttuja kasvoja. Niin yksin en toki nyt ole. Hyvää yötä, vanha ystävä. Jumala sinua siunatkoon.»

Portti avattiin ja lyötiin taas kiinni. Hoiperrellen Philip kulki tietä pitkin. Hän vihasi Peteä. Viha tuota avomielistä miestä kohtaan, joka oli kietonut hänet tähän loppumattomaan valheiden verkkoon, oli ainoa, mihin hänen omatuntonsa häntä ohjasi.

Pete palasi takaisin arkihuoneeseen mutisten: »Kirry on kuollut. Kirry on kuollut.» Hän pani ketjun oveen ja sanoi: »Sulje akkunaluukut, Nancy» ja sitten hän palasi tuolillensa kätkyen ääreen.

XX.

Myöhemmin samana iltana Pete meni Sulbyyn kertomaan niitä uutisia, joita itse oli saanut tietää. Mummi oli kapakkahuoneessa ja hiljaa, lempeästi, hellästi ja rakastettavasti Pete kertoi hänelle asian.

Keittiöstä kuului kovaäänistä puhetta. Caesar siellä istui käyden ankaraa sanasotaa Mustan Tomin kanssa. Avoin Raamattu oli hänen polvillansa. Tom koetti vetää sen itselleen, osoitti paksulla, likaisella sormellaan sivua ja huusi: »tuossa se on — se tarkoittaa sinua — publikaanit ja syntiset. Kapakoitsija on publikaani.»

Caesar nojasi taapäin tuolillansa ja sanoi musertavalla ylenkatseella: »Se ammatti ei ole kehuttava — minä myönnän, että on ihmisiä, jotka toimittavat sitä huonosti. Mutta mikä ammatti ei ole huono, jos huono ihminen saa sen tehdäksensä? Sanotaan, että Lontoossa on suuria saarnamiehiä, jotka koettavat tehdä kapakoista kirkkoja ja niin tehdään papeista kapakan isäntiä. Niin oli asianlaita ennen muinoin tällä Man-saarella ja surullista on, etteivät asiat ole nyt vielä siten järjestetyt. Oh, ole vanna, että minä olen tarkasti miettinyt tätä asiaa. Minä olen antautunut siihen vasta sitten, kun olen ahkerasti rukoillut itselleni voimaa. 'Pitäisikö minun hyljätä ammattini ja seurakuntani, vaikka on hyvin mahdollista, että se joutuisi paljon pahemman ja kelvottomamman miehen hoidettavaksi?' Ja minä uskon ja luotan siihen, että Herra itse on puhunut. 'On olemassa pieni viinitarha — vähän työtä siinä pienessä viinitarhassa. Tee sinä Caesar se työ', ja niin minä tahdonkin tehdä.»

Pete astui keittiöön ja kertoi häikäilemättä Caesarille uutisensa aivankuin tuo olisi häntä lohduttanut ja hän tahtonut huutaa: »Kas siinä, joko tämä nyt sinulle riittää? Joko sinä nyt olet tyytyväinen».

»Mair yee shoh — Herran tahto tapahtukoon», sanoi Caesar.

»Siinä tapauksessa hänen tahtonsa ei ole kehuttava», väitti Pete. »Minä olen nähnyt tehtävän parempiakin töitä.»

Ylpeyden henki valtasi Caesarin sinä hetkenä — tuossahan istui Musta Tom tuijotellen häneen ja rypistellen suuria kulmakarvojansa. Puristaen huulensa lujasti suppuun ja heittäen päätänsä ylpeästi taapäin Caesar virkkoi hautajaisäänellä: »Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.»

Pete purskahti hurjaan nauruun.

»Etkö sinäkin tunne samalla tavalla, ystäväni», ihmetteli Caesar.

»En sinne päinkään», sanoi Pete. »Minä en luule koskaan tehneeni Jumalalle mitään pahaa, en ainakaan tieten tahtoen, mutta hän on ottanut minulta pois nuoren vaimoni ja jättänyt pienen, viattoman lapseni äidittömäksi.»

»Tutkimattomat ovat Herran tiet ja Hänen viisautensa», väitti Caesar.

»Tutkimattomat?» kivahti Pete. »Sen minäkin tiedän, mutta en voi ymmärtää, kuinka te tällaista voitte viisaudeksi sanoa. Onko tämä oikeutta, sitä minä en voi ymmärtää. Olenko minä sen ansainnut? Pakanallisuutta, sanotte te. Voitte olla oikeassa. Herra on kurittanut minua ja minä olen saanut tarpeekseni. Mutta en kuitenkaan missään tapauksessa tahdo sen tähden langeta polvilleni. Kaikkivaltias ja minä voimme olla kokonaan kuitit.»

Sanottuansa tämän hän lähti talosta suuttuneena, lohdutonna ja melkein suunniltansa. Melkein mieletön hymy leikki hänen tuhkanharmailla kasvoillaan.

XXI.

Seuraavana aamuna tuli Mummi Jalavaharjuun tuoden mukanaan kaksi ankanmunaa, jotka aikoi tarjota Petelle aamiaiseksi. Hän keitti niitä juuri parhaillansa pienessä kattilassa, kun Pete tuli alakertaan.

»Nauti terveydeksesi», hän sanoi hyvitellen asettaessaan ne kuumina ja höyryävinä pöydälle hänen eteensä. Mutta Pete ei voinut mitään syödä.

»Hän ei ole juuri mitään nauttinut näinä päivinä», kertoi Nancy. Hetkistä aikaisemmin hän oli riisunut esiliinansa vyötäisiltänsä, hiipinyt kadulle ja palannut takaisin kädessään pieni, sanomalehteen kääritty paketti.

»Ehkäpä hän syö ne matkalla», sanoi Mummi. »Minä pistän ne nenäliinaan ja asetan sen hänen hattuunsa.»

»Älkää toki, hyvä rouva», huudahti Nancy. »Hän hikoaa niin kauheasti. Kun hän tahtoo pyyhkiä otsansa ja ottaa nenäliinan, niin silloin hän unohtaa munat. Mutta tässä. Missä teidän liivintaskunne on, Pete? Sopiikohan tämä sinne? Kas tuossa... Siinä on puoli naulaa kääretupakkaa, poikaparalle», hän kuiskasi kätensä takaa Mummille.

Niin he kilpailivat koettaen kumpikin parhaansa mukaan osoittaa tuolle murtuneelle miehelle hyväntahtoisuuttansa. Sillä aikaa oli Crow, joka ajoi Douglasin postia — iloinen vanha synninmyyrä, jolla oli nenä kuin sipuli ja lyhyt tukka ja istui ja kävi suorana kuin seipäänniellyt — työskennellyt ahkerasti saadaksensa hevoset valjaisiin torin kulmassa olevan talon pihalla. Nyt hän ilmestyi nurkan takaa esille ja pysähtyi portille. Molemmat naiset muuttuivat äkkiä hiljaisiksi vieden esiliinansa kulman silmillensä aivan kuin ruumisvaunut olisivat ilmestyneet ovelle. Pete sen sijaan puhui äänekkäästi ja touhusi suurella kiireellä peittääkseen liikutustaan hyvästiä jättäessään.

»Hyvästi, Mummi. Minä vien teiltä terveisiä hänelle, kun saavun sinne. Hyvästi, Nancy. Minä en myöskään unohda sinua. Hyvästi pikku lemmikkini», hän sanoi heittäytyen polvilleen kätkyen ääreen. »Mitä oikeutta on antaa sydämensä murtua, kun hänellä on tuollainen pikkuinen viaton olento, jonka puolesta elää? Hyvästi.»

Portille oli kokoontunut joukko naisia, jotka puhuivat Katesta. »Oi, kuinka hän oli ystävällinen ystävällisempää ja sivistyneenpää ihmistä ei ole olemassakaan.» »Oi, kuinka tulen häntä kaipaamaan! Minä hankin hänelle munia hänen kuolinpäiväänsä asti, saattaisin sanoa. 'Hyvää huomenta, Christian Annie', oli hänellä tapana sanoa—juuri niin hän sanoi. Kysyt tekö olinko minä aina tervetullut? Voi, voi, kyllä minä olin kuin kotonani hänen luonansa.» — »Ja kuinka kaunis hän olikaan tullessansa kääseillä lapsensa kanssa. On kuin tuo olisi tapahtunut eilen. Ja nyt, suuri Jumala.» — »Vaiti, tuolla tulee hänen miehensä. Minun tekee mieleni itkeä, kun katselen häntä. Hänen iloinen sydämensä on kokonaan murtunut.» — »Vaiti.»

He katsoivat alas, ettei Peten tarvitsisi katsoa heitä silmiin ja avasivat vaunun oven hänelle, odottaen että hän menisi sisään kuten hautajaisissa. Mutta iloisesti tervehtien: »Hyvää huomenta, ystävät», hypähti Pete ylös ja istahti katolle Crowin viereen.

Vaunut pysähtyivät Balluren kartanon eteen ottaakseen tuomarin mukaan. Philip näytti kalpealta ja laihtuneelta ja askel oli laahustava ja kuolemanväsynyt, vaikka kasvoilla kuvastui kuumeisen kiihkeä päättäväisyys. Hänen jäljessään tuli Nan-täti valkeassa päähineessään kantaen käsivarrellaan matkavilttiä, ja hänen koko olentonsa oli hermostunut ja kasvoilla kuvastui suuri levottomuus.

»Istu sisään vaunuun tänään, Philip», hän pyysi.

»Ei, ei», vastasi Philip suudellen häntä ja työntäen hänet portin toiselle puolelle ja hypähti sitten vaunun katolle Peten viereen. Vasta silloin vanha neiti sanoi:

»Hyvää huomenta, Peter. Minä otan osaa suureen suruunne ja toivon... Mutta älkää nyt antako tuomarin ajaa ulkona koko matkaa, jos vielä tulee viileämmäksi... Hän on viettänyt unettoman yön ja —»

»Antakaa mennä, Crow», sanoi Philip varmasti ja käskevästi.

»Minä kyllä pidän siitä huolen, neiti Christian», huudahti Crow yli olkansa. »Hänen ylhäisyytensä lueksii liian ahkerasti — sen tähden hän on tullut niin heikoksi. Kohtuus kaikessa, sanotaan, vai mitä? Te näytätte kuitenkin sangen hyvinvoivalla, neiti Christian. Te tulette päivä päivältä yhä nuoremmaksi. Se on aivan totta. Minun täytyy hakea vielä mukaan itä-Intian kapteeni. Ja sitten vielä laatikot.» Sitten hän heilautti piiskaansa ja vaunut jyrisivät tietä pitkin.

Päivä oli tyyni ja kaunis. Vanha Balluren harju oli täynnä keltaisia kukkia, linnut lauloivat puissa ja rannan aallot säestivät kaukaista kellojen kiikutusta. Peten elämässä tämä oli raskain päivä, mutta hän koetti sen kuitenkin urheasti kestää.

Hän istui Philipin ja ajajan välissä. Toisella puolen Crowia oli kaksi muuta matkustajaa, joku talonpoika ja kalastaja. Talonpoika, suurisuinen vekkuli, pitkä keppi kädessä ja mukana kaksi koiraa, jotka juosta lerputtivat haukkuen tiellä, palasi keskikesän markkinoilta, jossa hän oli ollut lampaita myymässä. Kalastaja taas oli yksinkertainen olento, joka oli ollut kalastamassa makrilleja Kinsalessa ja istui laatikollinen kaloja jalkainsa välissä.

»Minun eukkoni on saanut pieniä senjälkeen kun minä maaliskuussa läksin kotoa», kertoi kalastaja nauraen ja koko hänen päivettynyt naamansa loisti ilosta ja tyytyväisyydestä. »Poika se tietysti oli. Onhan meillä toisiakin poikia. Tämä on kolmas — on meillä miesväkeä. Minä sain kirjeen Ramseyn postikonttorista kulkiessani siitä kautta. Äiti voi kerrassaan mainiosti, aivan mainiosti ja hänen vanha äitinsä auttaa häntä taloustoimissa.»

»Sehän sopii, pojat. Me maistelemme ristiäisiä Hiberniassa», ehdotti Crow.

»Minulla nyt ei ole erikoisesti sitä vastaan», myönsi kalastaja iloisesti. »Makrillin kalastus on ollut jokseenkin tuottavaa tänä pyyntikautena.»

Ja niin hän alkoi yksinkertaisella tavallansa kuvailla kotiansa, iloansa, joka hänet täytti, kun hän sai palata sinne takaisin, uutta perheen jäsentä ja äitiä lapsivuoteessa, isoäitiä, joka hoiti taloutta, ja toisia lapsia, jotka odottivat uusia mekkoja ja housuja, jotka kaikki laitettaisiin nyt kun kalastuksesta oli saatu rahaa. Samalla hän kuvasi, miten hän itse kiertää puodista puotiin maksamassa »ostoksia», joita on tehty hänen ollessaan Kinsalessa. Vihdoin Pete tuli niin liikutetuksi, ettei hän jaksanut kuunnella kauempaa.

»Minä olen aivan varma, että hän oli sairas jo kotoa lähtiessänsä», hän kuiskasi kääntäen selkänsä miehiin Ja joutuen silmä silmää vasten Philipin kanssa. Hän puhui jäisellä äänellä, niin että juuri kuului vaununpyörien ratinan yli ja koetti samalla tehdä Katen niin viattomaksi kuin mahdollista Philipin silmissä.

»Täytyy varoa tuomitsemasta ihmistä liian ankarasti, etkös sinäkin niin ajattele?» hän huokasi. »Me emme voi tutkia toisen ihmisen sielua, se ainakin on varma.»

Ja sitten hän alkoi taas kysellä. Hän kysyi Katen sairaudesta, tohtorista, hautajaisista ja kaikesta muusta; ei vain Philipistä itsestänsä — sitä hän tarkasti varoi. Philipin täytyi vastata kaikkeen. Hän oli kuin vanki, joka oli kahleella sidottu kaleerivenheeseen — hänen täytyi jatkaa samalla tavalla. Nyt he kulkivat sen sillan yli, jonka alitse virtaa Ballaglass Cornaan myllylle.

»Katsopas tuota rinnettä, ystäväni», sanoi Pete. »Oi, niitä vanhoja onnellisia aikoja! Tuolla me kahlasimme joessa, hypimme kiviltä kiville ja kiipesimme puihin — voi kuitenkin — voi kuitenkin. Silloin me olimme paljain päin ja avojaloin aamusta iltaan, mutta voi, kuinka hän sittenkin oli suloinen ja millainen halu hänellä oli pukeutua hienosti. Hän kiinnitti sananjalkoja kaulansa ympäri pitsien asemasta ja sitoi kasteesta kiiltäviä poimulehtiä rinnallensa ja niiden piti kuvata timantteja. Verenpisaran oksista hän laittoi kruunun päähänsä — ah, niin se käy, niin se käy. Ja nyt — voiko sitä ajatella, kuinka toisin onkaan nyt.»

Vaunun toisella puolella naurettiin.

»Mitäs te siitä sanotte, kapteeni Pete», huudahti Crow.

»Mistä niin?» kysyi Pete.

Kalastaja oli Hiberniassa kestittänyt niin runsaasti talonpoikaa ja ajajaa, että he olivat muuttuneet suuriäänisiksi ja rivosuisiksi.

»Minä sanon teille Dan Johnny, ettei ole kovin suurta iloa niistä lapsista, jotka tulevat maailmaan isän ollessa poissa kotoa, mihin ei ole luottamista. Parasta on viedä pienokainen Glen Aldyn viisaan eukon luokse, vai mitä arvelette? Kukaan ei tahdo saada käenpoikasta pesäänsä — vai mitä te sanotte, kapteeni.»

»Minä sanon, että te olette pahasuinen, vanha kielilakkari, Crow, mutta minä en välitä heittää nyt teitä vaunusta alas», sanoi Pete. Ja näin sanoen hän kääntyi takaisin keskustelemaan Philipin kanssa.

Kyytimies näytti loukkaantuneelta, mutta talonpoika koetti sovittaa häntä herättäen hänessä pelkoa.

»Ei ole hyvä hänen kanssaan joutua käsikähmään — minä itse näin, miten hän Tynwaldissa toisella kädellään kohotti ylös koko teltan.»

»Oli kuitenkin ihmeellistä, ettei hän tullut kotiin», kuiskasi Pete Philipin korvaan — »tullut edes kotiin kuolemaan, tarkoitan. Ei kärsinyt sitä nähdä, luulisin. Mutta ei hänen olisi tarvinnut mitään pelätä, vaikkei hän sitä voinut tietää. Minä olin aika hyvin voinut suojella häntä juoruilta. Ja olisin lyönyt kuoliaaksi ensimmäisen, joka olisi uskaltanut lausua hänestä jotakin rumaa. Mutta ehkä hän pelkäsi minua itseäni. Pelkäsi minua. — Onneton raukka, Kate parka.»

Philip oli kuin kidutuspenkissä. Hänen täytyi nähdä Peten suurta, korutonta murhetta; kuulla hänen huokuvan anteeksiantamusta ja rakkaudella muistelevan erehtynyttä vaimoansa. Ottaa vastaan hänen luottamuksensa ja sydämensä salaiset ajatukset aivan kuin lapsi olisi rakastavalle isällensä kertonut sydänsurujansa, se oli kauheata, se saattoi viedä ihmiseltä järjen. Useammin kuin kerran hän tunsi kiihkeää halua saada, heittää pois kuorman hartioiltansa, tunnustaa, kertoa kaikki. Mutta sitten hän kuvitteli, ettei hänellä ollut oikeutta siihen — tämä salaisuus ei ollut yksistään hänen, eikä hän siis voinut sitä paljastaa. Myöskin pelkonsa pidätti häntä. Hän katsoi Peten kasvoihin, joilla kuvastui ääretön, miehekäs suru. Ja hän värisi ajatellessaan, mitä seuraisi jos se muuttuisi raivoksi.

»Pitäkää kiinni, hyvät herrat. Tässä voi taittaa niskansa», huudahti Crow.

He olivat nyt sen mäen päällä, josta tie kulkee jyrkkänä Laxeyhin. Valkeat talot olivat heidän edessään aivan kuin levitettynä vihreälle rinteelle ja suuri vesiratas oli heidän kohdallaan joen uomassa.

»Tuolla hän on. Niinpäs onkin. Juuri, hän se on tuolla ovella. Hän on jo noussut ylös. Hän katselee tänne vaunuihin», huusi kalastaja nousten ylös paikoiltansa.

»Pysykää nyt hiljaa», karjaisi Crow.

»Ei hyödytä minua kieltää, herra Crow. Mikään ei voi nyt hillitä minua eikä vakuuttaa, ettei hän seisoisi tuolla ovella sylissänsä pienokainen vilttiin käärittynä.»

Ennenkuin ajomies oli ehtinyt sillalle, oli kalastaja hypännyt vaunuista maahan, siepannut kalalaatikkonsa olallensa ja huutaen »voikaa hyvin te kaikki tyynni», kadonnut kaupungin kapeille kujille.

Ajajakin hyppäsi maahan. Joukko ihmisiä kokoontui hänen ympärillensä. Oli jätettävä paketteja ja uusia otettava sekä juotettava hevoset. Kun vaunut olivat vihdoin valmiit lähtemään, oli myöskin talonpoika koirinensa kadonnut, mutta sijaan oli ilmestynyt uusi matkustaja, joka istui sisällä vaunuissa. Se oli kaunis, nuori tyttö, jonka koko olento säteili nuoruutta ja jolla oli mustat, nauravat silmät. Hän oli puettu hienosti seudun oloihin nähden. Hattu oli runsaasti koristettu tulipunaisilla unikon kukilla. Ja komea rintaneula kiinnitti puseron kauluksen. Toisessa kädessään hänellä oli runsas kimppu suloiselta tuoksuvia neilikoita. Joukko tuttavia oli häntä saattamassa ja siinäkös juteltiin, naurettiin ja ilakoitiin.

»Unohditkos tupakkakukkaron ja piipun, Emma.»

»Annapas kun katson, minäkös unohdin? Ei, täällä se on hameeni taskussa.» »No, tulettehan te takaisin kello yhdeksän vaunuilla, ettekös tulekin?» »Luultavasti tulemme, ellei laiva myöhästy, Liza.»

»Kas niin, hyvät neidit, alas nyt portailta. Onhan siellä tilaa pienelle vasikalle, neiti? Peloittaakos teitä? Mitä turhia. Sehän on vain pieni vasikka, niin puhdas, niin puhdas — ja hengitys on yhtä suloinen kuin teidän, hyvä neiti. Siinä se nyt on — se makaa siinä aivan hiljaa, kunnes pääsemme Douglasiin. Olettekos kaikki valmiit? No, nyt me sitten lähdemme. Tahtovatko herrat keventää kuormaa vastamäessä. Kiitos vain, kiitos. Älkää laskeutuko, teidän kunnianarvoisuutenne — istukaa vain paikoillanne, olettehan te tuomari.».

XXII.

Pete astui maahan käydäksensä mäen päälle, mutta Philip, vaikka hänkin liikahteli, kuin olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiänsä, oli kuitenkin iloinen saadessaan jäädä paikoilleen istumaan. Sehän vapautti hänet edes hetkeksi Peten seurasta. Hänellä oli aikaa kysellä itseltään, miksi hän oli täällä, minne hän oli matkalla ja mitä hän aikoi tehdä. Mutta hänen aivonsa olivat tyhjät ja kuin paksun pilven peitossa. Vain yksi kuva tuli kaaoksesta selvänä mieleen. Se oli kuva nimettömän raukan hautauksesta kirkkomaan kulmaan. Jos hänen mielessään selvisi jotakin oli se tämä: hätätilassa hän ohjaa askeleensa sille haudalle. Mutta se oli vain viimeinen keino. Hän odotti ja etsi mahdollisuutta päästä pakoon koko asiasta. Jos se tulisi, hän kiittäisi Jumalaa. Ellei sitä tulisi, Jumala häntä auttakoon ja antakoon hänelle anteeksi!

Sill'aikaa Pete asteli jäljessä ja kuuli osia tytön ja Crowin keskustelusta.

»Te olette siis matkalla ottamaan häntä vastaan, kun hän palaa kotiin, neiti, niinkö?»

»Mistä ihmeestä te sen tiedätte? Mutta tehän urkitte selville kaikki asiat, herra Crow. Onko hän purjehtinut ulkomaille, kysytte te? Onpa niinkin, hyvä herra. Tulevana maanantaina hän on ollut täsmälleen yhdeksän kuukautta poissa. Mutta tiistain lehdissä kerrottiin, että he ovat saapuneet Holyheadiin ja poikenneet eilen Liverpooliin. Tässä näette hänen nimimerkkinsä, jos se teitä huvittaa — J.W. — Minä itse olen ne ommellut tähän tupakkakukkaroon. Sitäpaitsi minä olen neulonut hänelle villatakin. Minäkö hakkaillut kaivosmiesten kanssa sill'aikaa, kun Jemmy on ollut matkoilla? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? No, jo ne ihmiset sitten keksivät!»

»No, sehän olisi maksamista samalla mitalla. Tahdon vain sanoa, että on paha, kun teillä ei ole kahta jännettä jousessanne, neiti. Nuo meripojat ovat huikentelevaisia, siitä ei ole epäilystä. Ettekö usko? Mutta minä sanon, että ne väsyvät yhteen lemmittyyn yhtä pian kuin syöttisika imelävelliin. Uskollinen? vielä vain! Kun tuollaiset pojat joutuvat ulkomaille, ovat he valmiit riippumaan ensimmäisen tytön kaulassa, jonka tapaavat.»

Tyttö nauroi ja pudisti päätänsä, mutta kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa ja kukkia pitelevä käsi ilmeisesti vapisi.

»Älkää kuunnelko tuon miehen lörpötystä, hyvä neiti», lohdutteli Pete. »Nuo vanhatpojat eivät koskaan osaa muuta kuin hullutella. Teidän poikanne ikävöi kuollakseen päästäksensä kotiin — siitä panen pääni pantiksi, Emma. Laiva kulkee hänen mielestään niin hitaasti, että hän halusta kiipeäisi mastoon pingoittamaan pääpurjetta, jos vain voisi.»

Heidän päästyään mäelle, Pete hyppäsi takaisin vaunuun Philipin rinnalle ja virkkoi: »Miten merkillinen kapine onkaan ihmissydän, veikkonen. Sillä on tuulensa ja luoteensa ja vuoksensa, kuten kaikella muullakin. Joskus puhaltaa ankara vastainen, sen saa myöskin sydän kokea. Huikentelevaisuutta, sanot? Olkoonpa vain! Emme saa kuitenkaan tuomita sitä liian ankarasti.. Jos minä vain olisin tiennyt... Hänhän oli aivan lapsi, kun minä lähdin Kimberleyhin... Ja mitäs minä sitten olin? Olinpahan vain aivan tavallinen poikaviikari... en suinkaan ollenkaan sopiva hänelle, jos oikein ajattelet, hyvä veli... Jos vain olisin arvannut, kun tulin takaisin... olisin voinut sen tehdä — rakastin häntä enemmän kuin elämääni, mutta jos vain olisin tiennyt... Mitä on rakkaus, jos se ajattelee vain itseänsä? Jos minä kotiin tultuani olisin tiennyt, että hän rakastaa toista miestä, niin olisin antanut hänet tuolle toiselle — niin, olisin voinut sen tehdä, olen varma että olisin voinut — sen voin vaikka vannoa.»

Philip näytti matkan kestäessä lyhistyvän kasaan kuin vaha päivänpaisteessa. Pete näki, kuinka hänen kasvonsa laihtuivat ja painuivat yhä syvemmälle, kunnes hän muistutti luurankoa enemmän kuin elävää ihmistä.

»Älä ota sitä niin raskaasti, Phil», lohdutteli Pete. »Ehkä hänellä on jokseenkin hyvä siellä, jossa hän nyt on», ja hän käänsi katseensa sinne missä taivaanranta kirkkaana hohti muuttuakseen punertavaksi auringon painuessa alemma. Mutta sitten aivan kuin epäillen, ettei niin olisikaan, hän itseksensä mutisi: »Jumala, ole hyvä tyttöraukalleni, jonka sydän on murtunut, anna hänelle Kristuksen tähden hänen syntinsä anteeksi.»

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies astui Onchanissa vaunuihin.

»Kas, herra tuomari!» hän huudahti. »Te näytätte niin surulliselta kuin vanha varis. Mitenkäs vanha Crow — vanha varis — jaksaa?»

Hän oli vanha leikkisä ukkeli ja kuului saaren arvokkaimpiin piireihin.

»Crow ei koskaan palaa kotiinsa poikkeamatta kerran tai pari matkan varrella vahvistamassa itseänsä miestä väkevämmällä — eikö niin, Crow?»

»Saattaapa olla niin, herra pastori, saattaapa olla», mörisi Crow. Ja sitten hänen kunnianarvoisuutensa kumartui ajajan ohi kääntäen sukkeluutensa Philipiin.

»Ja mitenkäs nuori taloudenhoitajatar jaksaa, herra tuomari?»

Philip hätkähti huomattavasti ja mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi.

»Olen kuullut, että hän on sangen sievä nuori nainen. Ilmeisesti Jem-y-Lordilla on hyvä maku. Mutta pitäkää varanne, teidän kunnianarvoisuutenne, pitäkää varanne! »Sinun ei pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää, eikä hänen härkäänsä, eikä hänen aasiansa — —»

— Philip nauroi äänekkäästi. Onneton mies väänteli tuskissansa.

»Ottakaa vaari vanhan miehen neuvosta, herra tuomari — pysykää kokonaan erossa naisväestä. Kun ne ovat nuoria, ovat ne kissanpoikasia, joiden kanssa voi leikkiä, mutta kun ne vanhenevat, ne kynsivät.»

Pete kääntyi niin, että hän pian koko selällänsä suojeli Philipiä heiltä.

»Se tapahtui kaksi viikkoa sitten, niinkö sinä sanot?»

»Kaksi viikkoa sitten», mutisi Philip.

»Silloinhan jo orvokit orastavat hänen haudallansa», huokasi Pete hiljaa.

Pastori oli asettanut silmälasit nenällensä. »Kuka — tuo mies on, Crow? Kapteeni — mikä nimi? Hänen — kunnianarvoisuutensa — serkku? Serkku? Oh, minä ymmärrän — kyllä — minä muistan — Tynwaldissa — ah — hm!»

Matkustajat lähtivät vaunuista markkinatorille. Pete kysyi, milloin postivaunut palaavat takaisin ja sai tietää, että kello kuusi. Hän auttoi neitiä alas vaunuista ja neuvoi hänelle tien laivarantaan, jonne jo oli kokoontunut suuri joukko väkeä odottamaan laivan tuloa. Sitten hän palasi Philipin luo ja yhdessä he astelivat kaupungin läpi.

Kaikki tunsivat tuomarin. Kun hän kulki katuja pitkin, kuului kuiskutusta, ihmiset nyhkivät kyynärpäillään toisiansa ja monet kumarsivat ja nostivat hattua. Hän ei vastannut kenenkään tervehdykseen, Hän ci tuntenut ketään. Hän, joka oli kuulu kohteliaisuudestaan, kehuttu hienosta esiintymisestään ja rakastettu päivänpaisteisen hymynsä vuoksi — joka oli sitä valoisampi ja viehättävämpi, jos se loisti pilven läpi — ei vastannut tänä päivänä miesten kunnianosoituksiin eikä naisten ystävällisiin tervehdyksiin. Hänen kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Hän ei huomannut mitään, mikä hänen ohitsensa kulki.

Pete kulki askeleen jäljessä. He eivät puhuneet sanaakaan kulkiessansa kaupungin läpi. Philip kääntyi muutamalle syrjäkadulle ja pysähtyi rautaportille, joka avautui kirkkotarhaan. He olivat tulleet St. Georgin hautausmaalle.

»Täällä se on», sanoi Philip käheästi.

Pete otti hatun päästänsä.

Portti oli puoliksi auki. Oli lauantai ja urkuri harjoitteli kirkossa huomista jumalanpalvelusta varten. He tulivat sisään.

Kirkkomaa oli suorakaiteen muotoinen ja sitä ympäröivät korkeat muurit. Kahden puolen sen pitkiä sivuja näkyi talojen kattoja. Toisella puolen oli Athol-katu, ja yksi noista taloista oli tuomarin asunto.

Oli myöhäinen iltapäivä. Pitkiksi olivat venyneet hautapatsaitten varjot ja painuva aurinko loisti puiden lehtien lomitse.

Philip kulki epävarmoin, äänekkäin askelin aivan kuin mies, joka on loppuun uupunut, mutta koettaa tahtonsa lujuudella voittaa väsymyksensä. Pete kulki niin hiljaa jäljessä, että hänen askeltensa ääntä hiekassa tuskin saattoi erottaa. Urkuri soitti Cowperin tuttua virttä:

»Ei ihmisjärki tajuta voi Luojan viisautta.»

Leveä käytävä, jonka kahden puolen oli rivissä ketjuilla aidattuja patsaita, johti suoraan kirkon ovelle. Philip kääntyi pienelle syrjäpolulle, joka kulki läpi tyhjän ruohokentän, jossa vain siellä täällä oli joku puinen taulu tai hiomaton kivenjärkäle osoittamassa, että tämäkin oli pyhitetty ikuiseksi rauhan lehdoksi. Kauimpana aidan kulmassa hän pysähtyi pienen kummun ääreen.

Tämä oli sama hauta, joka vasta oli luotu umpeen. Leikattu turve ei ollut vielä kuivunut ja lapion jäljet näkyivät ruohossa.

Philip epäröi hetkisen ja katsahti sitten Peteen, kuin olisi hänen tehnyt mieli vielä täälläkin ja tällä hetkellä tunnustaa. Mutta hän ei keksinyt mitään pelastusta tästä omien valheittensa hyllyvästä suosta ja raskaasti huoaten hän viittasi alas, käänsi päänsä pois ja kähisi:

»Tässä.»

Äänettömyys oli pitkä ja tuskallinen. Vihdoin sai Pete sammalletuksi muutamia sanoja:

»Jätä minut yksin, ystäväni, jätä minut yksin.»

Ääneen huohottaen Philip kääntyi ja lähti. Hetkisen Pete seisoi vielä paikallansa puristaen hattua edessään molemmilla käsillään. Sitten hän vaipui polvilleen. »Oi, suo anteeksi, että olen ajatuksissani ollut sinulle niin kova», hän rukoili. »Jeesus, anna minulle anteeksi, että olen ollut ajatuksissani niin kova onnettomalle Kirry-paralleni.»

Philip ei kuullut enempää. Urkujen riemukas sävel vaimensi kaiken muun.

»Ne, jotka Herraa etsivät Häneltä avun löytävät! Ken Herran nimeen tulee vaan Hyvästi viimein siunataan.»

Auringon punainen sädejuova lankesi Peten päähän yli muurin. Vihdoinkin hän oli saanut lievittävän kyynelten lahjan. Hän nyyhkytti ääneen, sillä lopultakin hän oli yksin rakastettunsa kanssa.

Todellakin hän oli kahden kesken hänen kanssaan.. Sinä hetkenä Kate katseli häntä huoneensa akkunasta. Hän näki hänen polvistuvan rukoilemaan toisen haudalle.

Philip ei tiennyt, kuinka hän oli tullut ulos kirkkomaalta. Jotenkin hän oli luikahtanut portista — hiipinyt muurin viertä, kunnes tapasi itsensä kadulla — sydän murtuneena, tajuamatta mitään muuta kuin pohjattoman tuskan. Kun hän hieman selvisi, hän seisoi Athol-kadulla, ja hänen ohitsensa ajoi keveissä vaunuissa iloinen seura jutellen ja nauraen illan auringon hohtavassa valossa.

XXIII.

Kate seisoi huoneessaan, jonka ovi oli auki, väännellen avuttomassa tuskassaan käsiään, kun hän näki miehen nousevan portaita. Tulijan polvet näyttivät lysähtelevän, niin että hän vaivoin pysyi pystyssä; hän käytti kumaralta ja heikolta ja koko olennossa kuvastui vanhuuden avuttomuus. Lähestyessään hän kohotti kasvonsa, jotka olivat kuihtuneet ja syvälle painuneet. Silloin Kate hänet tunsi. Se oli Philip.

Tahdottomasti hän parahti ja Philip koetti hymyillä hänelle — särkynyttä, jäistä, kauheata hymyä. »Hän on mennyttä miestä», ajatteli Kate. Hänen kauhistunut ilmeensä viilteli Philipiä sydänjuuria myöten. Hän tiesi, että Kate oli nähnyt kaiken. Hän yritti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Silloin valtasi hänet hullu halu hyökätä hänen kimppuunsa, tarttua hänen käsiinsä, olkapäihinsä, kurkkuunsa. Hän voitti tämän päähänpiston ja seisoi liikkumattomana työntäen sormensa tukkaansa. Kate painoi päänsä rinnallensa ja katseli alas. Heidän alennuksensa toistensa silmissä oli täydellinen. Philip häpesi häntä, hän häpesi Philipiä.

Hetkisen he seisoivat siten silmä silmää vasten vaieten ja kauhistavan äänettömyyden raadellessa, mutta sitten hitaasti, hyvin hitaasti, tyhmistyneenä ja muserrettuna, Philip kääntyi ympäri ja hoippui ulos talosta.

»Kaikki on lopussa — lopussa.» Mitä hyödytti mennä enää pitemmälle? Hän oli langennut jo liian syvälle. Hänen kurjuutensa ja alennuksensa oli löytänyt rajansa. Kaikki oli toivotonta, auttamatonta, peruuttamatonta. »Lopeta kaikki — lopeta kaikki!» kehoitti ääni hänen ontossa sielussansa.

Hän hoippui rantalaiturille ohjaten askeleensa sinne, missä oli veneitä vuokrattavana. Muutamana iltana hän oli vuokrannut niistä yhden ja soutanut ulomma niemien taa hengittämään meren raitista ilmaa ja nauttimaan sen tyynestä rauhasta.

»Aikooko teidän kunnianarvoisuutenne soutaa kauksi tänä iltana?» kysyi veneitten hoitaja.

»Kauemmaksi kuin koskaan ennen», hän vastasi.

Souda, souda! Pois, pakoon kauheata menneisyyttä. Pois piiloon hirveällä nykyhetkellä. Laiva oli saapunut ja matkustajat olivat astuneet maihin. Se oli vielä paikoillaan punaisen satamajohteen vieressä ja huohotti kuin hevonen pitkän matkan juostuansa.

Soittokunta kaiutteli valssin säveleitä jossain kävelypuistossa. Huvialukset puikkelehtivat sinne tänne lahdella. Vesilinnut lekottelivat vedenpinnalla suurissa joukoissa siellä, johon pienen kaupungin likaviemärit tyhjentyvät.

Souda, souda! Hän pakeni omaatuntoa, epätoivoa, elämän alentavaa kaksinaisuutta, valhetta, joka oli tappanut sisäisen ihmisen. Kuinka syvälle hän olikaan vajonnut! Voisiko hän vajota vielä syvemmälle tulematta julkiseksi rikoksentekijäksi?

Souda, souda! Seuraava askel tekisi hänestä rikoksentekijän. Kun mies on häväissyt itsensä omissa ja rakastettunsa silmissä, rikollisuus nyökyttää hänelle. Hän saattaa yrittää, mutta ei voi sitä vastustaa. Hänen täytyy antautua — ja langeta. Se oli hänelle ainoa kuilu, johon hän saattoi langeta. Parempi lopettaa kaikki kuin joutua siihen.

Souda, souda. Hän oli tämän saaren tuomari, mutta lain ja oikeuden oli hän tallannut jalkainsa alle käyttäen väärää arvonimeä, nauttien ansaitsematonta kunnioitusta. Hän oli alentunut niin, ettei ainoakaan mies tämän jälkeen voisi häntä kunnioittaa eikä ainoakaan nainen osoittaa hänelle hyväntahtoisuuttansa. Hänen tuomionsa oli valmis, hänet häväistäisiin niinkuin hän oli häväissyt lakia ja oikeutta ja koko tätä saarta. Souda, souda, souda ennenkuin on liian myöhäistä; ulos, kauas ennenkuin luode kuljettaa sinut takaisin, niin kauaksi, ettei meri tuo rannalle terveisiä.

Hän oli soutanut niinkuin kaleeriorja, joka on paennut kahleitansa ja pelkää joka hetki, että hänet saataisiin kiinni ja raastettaisiin takaisin. Sataman melu oli häipynyt, soitto lakannut kuulumasta, hevoset kaduilla olivat kuin muurahaiset ja ihmisten hyörinä ja touhu kuului vain kaukaisena huminana. Hän oli tullut merelle, jossa saari katseli sinisestä vedestä omaa kuvaansa niinkuin peilistä, ja jättänyt jälkeensä varjon, joka kuvastui vuoresta lahteen. Meri hänen ympärillään oli nyt vihreä ja säteilevä ja punertava auder leijaili sen yllä kuin savupilvi. Vain kaupungin tornit, patsaat ja lasiset kupukatot, jotka kohosivat korkeimmalle, häämöttivät kaupungin valoissa. Hän saattoi nähdä St. Georgin tornin illan auderta vasten. Seitsemän vuotta hän oli asunut sen naapurina ja se oli todistanut hänen elämässään niin monia onnellisia ja kauheita hetkiä. Työn ilo, menestymisen ihanuus, unelmien suuruus, rakkauden suloisuus ja sitten — omantunnon tuskat, harhakuvat, painajainen, salainen häpeä, itsehalveksunta ja lopuksi se kaksinainen elämä, jota hän oli joutunut viettämään piilotettuaan kotiinsa naisen, jonka kanssa hän vietti salaista, epätäydellistä; kiduttavaa elämää. Kaikki tuo muistui sinä hetkenä hänen mieleensä. Se salainen side, joka heitä oli liittänyt yhteen ja oli joskus tuntunut niin tuskalliselta, tuntuikin nyt suloiselta, kun oli hetki tullut, jolloin se oli katkaistava.

Kuinka kaukaiselta tuo kaikki nyt tuntuikaan. Ja tällä tavallako hän pakenisi tältä saarelta? Tuo saari oli kohottanut hänet kunniaan, ennenkuin hän rohkeimmissa unelmissaankaan oli uskaltanut sitä toivoa. Sen miehet eivät olleet häntä kadehtineet, eivät kilpailijat olleet tuottaneet hänelle levottomuutta, ei nuoruus eikä kokemattomuus olleet voineet estää häntä pääsemästä päämäärään − tuo saari oli ikäänkuin avannut hänelle sylinsä ja huutanut: »Philip Christian, sinä olet isäsi poika, sinä isoisäsi pojanpoika, sinä ensimmäinen man-saarelaisista, astu esille.»

Oh, miten toisin kaikki olisikaan saattanut olla. Hyödytöntä on katumus. Souda, souda ja unohda.

Mutta sitten palasi ajatus lapsuuden kotiin. Ballureen, Nan-tätiin — isään, joka kuolinvuoteellansa iloitsi ja toivoi — ja lopuksi, mutta voi, voi kuinka turhaa Port Mooariin — Peteen —. »Meri kutsuu minua» souda, souda eteenpäin. Meri kutsui häntä todellakin. Se kutsui häntä syvyyteensä, jossa oli vastassa unohdus ja kuolema, ei elämä.

Hän oli päässyt kauaksi. Aurinko oli laskenut, saari oli kuin harmaa lintu, joka siivet levällänsä oli asettunut taivaanrannalle; yön majesteetin suuret siivet laskeutuivat taivaasta alas ja meren salaperäisistä syvyyksistä kuului synkkä kohina aivan kuin maailman mahtavimpain urkujen ääni.

Hän otti airot veneeseen ja pieni alus alkoi lekotella merivirran mukana. Sinä hetkenä hänen silmänsä keksivät veneen pohjalla jotakin. Se oli kukka, taittunut oksa, jossa oli vain muutama kuihtuva orjanruusun lehti. Se oli jäänyt siihen niiltä, jotka viimeksi olivat venettä käyttäneet, mutta se toi hänen mieleensä tuoksun rakkaudesta, hellyydestä, säteilevistä silmistä, hyväilyistä, suudelmista. Hänen ajatuksensa palasivat Sulbyyn, talkoojuhlaan, alankoon, puron varrella, niihin päiviin, jolloin elämä oli täynnä ääretöntä rakkautta, jolloin he ilakoivat kuilun partaalla. Sen jälkeen he olivat syöksyneet itse kuiluun. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hänen enää tarvinnut häälyä rakkauden ja kunnian vaatimusten välillä.

Entäs Kate? Kun kaikki olisi ohi ja kuuluisi huhu: »Tuomari on hävinnyt», miten silloin kävisi Katen? Hän olisi vielä hänen talossaan Athol-kadun varrella. Se olisikin surkeinta koko asiassa. Hän odottaisi häntä ja kun toivo olisi loppunut, hän itkisi häntä. Se ilmaisisi koko totuuden. Vaikka hän itse makaisi meren pohjassa, repeäisi kuitenkin pilvi, joka nyt peitti hänen elämänsä. Se oli sietämätöntä. Kate saisi yksin kestää koko myrskyn — yksin koko saarta vastaan, joka oli petetty. Yksin Peteä vastaan, jota valhein oli väärille jäljille johdettu ja kavallettu. Oliko se oikein? Oliko se miehekästä?

Ja sitten — entäs sitten? Mitä Katesta sitten tulisi? Julkisesti häväistynä, merkittynä hänen täytyisi kantaa koko rikoksen seuraukset, joita toinen olisi paennut, häpeä tulisi kokonaan hänen osalleen. Mitä tulisi tästä Delilasta ja Isabellasta; miltä olisi hänen kohtalonsa? Mihin hän joutuisi? Kuinka syvälle hänen täytyisi vajota? Hän näki hänen vaipuvan syvemmälle kuin mies ikinä voi vajota; hän kuuli hänen valituksensa ja rukouksensa.

»Oi, mitä minä olen tehnyt», hän huusi, »etten voi elää enkä kuolla!»

Tämä tuska ja epätoivo hämmensi hänet niin, että luonnolliset esineet muuttuivat toisiksi, niin etteivät ulkonaiset esineet enää herättäneet mielikuvia vaan mielikuvat loivat esineitä. Hän luuli näkevänsä veneen pohjalla, jossa ruusu äsken oli ollut, jotakin. Siinä oli miehinen olento ojentautuneena selällensä liikkumattomana ja elottomana. Hän katsoi suoraan sen kasvoihin. Siinä olivat hänen omat kasvonsa. Ne olivat tuhkanharmaat ja silmät tuijottivat tummalle taivaalle. Tämä kuvitelma oli juuri hän itse ja hän oli kuollut. Hän tutki sitä tarkkaan ja vähitellen se häipyi pois. Jäljelle ei jäänyt mitään muuta kuin tuo kuihtunut ruusu irtirevittyine lehtineen ja taittuneine varsineen.

Kauhea varjo oli nyt häipynyt ja hän tunsi, että se oli jättänyt hänet ainiaaksi. Se oli kuollut eikä se kiduttaisi häntä enää. Se oli elänyt niin kauan kuin pahuuden valta oli häntä hallinnut, mutta nyt hän oli tehnyt sen vallasta lopun. Hän ei »näkisi sieluaan» enää tämän jälkeen. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja himmensivät ne. Ne olivat ensimmäiset, jotka hän saattoi muistaa sitten poikavuosien. Yksin, kahden peilin — taivaan ja meren välillä — hän oli katkaissut ne kahleet, jotka hän oli itse takonut ympärilleen ja heittänyt ne pois. Hän oli taaskin vapaa ihminen.

»Palaa takaisin. Sinun paikkasi on hänen rinnallansa. Älä luiki pois elämästä ja jätä toista sovittamaan syntejäsi. Kärsimys on ihana lahja. Se on sielun taistelua vapautuakseen synnistä. Antaudu siihen taisteluun, suorita se ja selviydy siitä puhdistettuna. Palaa saarelle takaisin, sinun elämäsi ei ole vielä loppunut.»

XXIV.

»Me ajattelimme juuri lähettää pienen aluksen herra tuomaria vastaan, kun huomasimme teidän vihdoinkin tulevan tuolla kallioitten luona. — Hän antaa veneensä lekotella nousuveden mukana takaisin, sanoin minä ja niinhän olikin asianlaita. Taisikin olla aika vaikea päästä takaisin rantaan. Me jo täällä ajattelimme, että olitte joutunut turmioon.»

»Lähellä se olikin, mutta tässä minä nyt taas olen, Jumalan kiitos», sanoi Philip.

Hän puhui iloisesti ja meni kevein askelin tiehensä. Oli tullut aivan pimeä, lyhdyt oli sytytetty ja kiertävät soittajat näppäilivät kitaraansa siellä täällä. Philip tunsi saaneensa uutta voimaa ja eloa. Hän oli taaskin nuori. Sydän oli syntynyt uudestaan ja sen täytti toivo ja rohkeus. Hän oli kuin ihminen, joka on herännyt kauan kestäneestä kauheasta horrostilasta. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut niin joustava, iloinen ja onnellinen. Tulevaisuus oli epävarma. Hän ei vielä tiennyt, mitä se toisi mukanaan ja mitä hänen olisi tehtävä. Jotain erinomaista sen täytyisi olla, jotain, joka kokonaan muuttaisi hänen elämänsä. Oh, hän olisi voimakas, hän esiintyisi päättävästi. Hän ei pysähtyisi miettimään, mihin hintaan hän elämänsä ostaisi, vaan astuisi riemulla eteenpäin. Ja Kate — hän olisi hänen mukanansa. Hän ei voisi tehdä mitään ilman häntä. Se, joka oli erehtynyt hänen kanssaan olisi hänen mukanaan ja yhdessä he erehdyksensä sovittaisivat, Jumala häntä siunatkoon. Hän avasi oven ja suljettuaan sen astui varmasti sisään. Tuli paloi vielä eteisessä, eikä ollut siis kovin myöhä. Varmoin askelin hän nousi yläkertaan omaan huoneeseensa. Lamppu paloi pöydällä ja ympyrässä, jonka vihreä varjostin muodosti, oli kirje. Hämmästyneenä hän sieppasi sen käteensä. Se oli Katen käsialaa:

»Anna minulle anteeksi. Minä lähden täältä pois. Kaikki on minun syyni. Olen murtanut yhden miehen sydämen ja toisen miehen sielun minä turmelen. Jos hetkeäkään kauemmaksi jään tänne, joudut sinä turmioon ja olet mennyttä miestä. Minä olen vain myllynkivi, joka on ripustettu sinun kaulaasi. Minä näin sen, tunnen sen. Ja kuitenkin olen sinua rakastanut niin ja toivonut saavani olla ylpeä ja onnellinen sinusta. Sinun sydämesi on kuitenkin jalo, vaikkakin minä olen tehnyt niin paljon pahaa tallatakseni sen liejuun. Ajan oloon sinä tulet voimakkaaksi, hyväksi ja rehelliseksi, mutta se ei voi tapahtua niin kauan kuin minä olen sinun luonasi. Alusta alkaen olen ollut niin paljon alempana sinua. Koko ajan olen vain ajatellut, kuinka suuresti sinua rakastin, mutta sinulla on ollut niin paljon monia muita asioita ajateltavana. Minun elämäni on ollut vain yhtä ainoata, pitkää taistelua rakkaudesta. Ja se taistelu on minusta ollut kauheaa. Kalliissa tapauksissa minä olen nyt voitettu ja voi, niin väsynyt.

Älä seuraa minua. Minä rukoilen sinua, älä koeta löytää minua. Se on viimeinen pyyntöni. Ajattele minua, niinkuin olisin lähtenyt pitkälle matkalle. Ehkäpä asia onkin niin — suuri Jumala taivaassa sen yksin tietää.

Otan mukaani tämän pienen medaljongin, joka oli tammiarkun pohjalla Siinä oli se ainoa kuva, jonka löysin. Ja se muistuttaa samalla minulle jostakin muusta — se tuo mieleeni pienen Katherineni, äidittömän lapseni.

Minulla ei ole sinulle antaa mitään muuta kuin tämä (siinä oli suortuva hänen kiharoitansa) ensin ajattelin vihkisormusta, jonka annoit minulle, kun tulin tänne, mutta en saanut sitä irti ja sitäpaitsi en voinut siitä erota.

Hyvästi! Tämä minun olisi pitänyt, tehdä aikoja sitten. Mutta ethän sinä sen vuoksi vihaa minua? Me emme olisi kuitenkaan koskaan voineet tulla yhdessä onnellisiksi. Hyvästi!»

Kuudes osa.

MIES JA JUMALA.

I.

Kesä oli mennyt, lehdet olivat karisseet, sillinkalastus loppunut ja Pete oli tullut köyhäksi. Hänen Nickeynsä oli ollut toimettomana, viimeiset sata puntaansa hän oli kuluttanut ja hänen saamamiehensä, jotka olivat olleet tähän asti hiljaa kuin hiiret, hyökkäsivät yhdellä kertaa kuin verikoirat hänen kimppuunsa. Hän myi aluksensa ja maksoi jokaisen pennin saamamiehillensä, mutta entistä arvoansa hän ei kuitenkaan saavuttanut, vaan painui huomaamattomaan asemaan. Takapuheissa hänen nimensäkin oli muuttunut kapteeni Petestä Peter Bridgetiksi. Kun hän tervehti rikkaita sanoen: »Mitäs kuuluu?» he vastasivat tuijotellen häneen ja otsaansa rypistäen: »Te taidatte erehtyä henkilöstä, hyvä mies.» Tähän hän vastasi heilauttaen päätänsä ja nauruun purskahtaen: »Vai niin! Mutta olettehan te nyt kuitenkin vain kuolevainen ihminen?» Ballajora kappelissa oli kolme kuukautta harjoiteltu lasten kantaattia »Palmujen alla» ja sinne oli oikein rakennettu laululavakin, johon palmujen alle oli varustettu Peten uhkealle olemukselle paikka, mutta tämän paikan oli nyt Caesar omistanut.

Olihan Petellä kuitenkin kuusi tuhatta puntaansa; jotka hän oli kiinnittänyt Ballawhaineen. Siitä ei ollut kuitenkaan vähintäkään aavistusta muilla kuin kolmella henkilöllä: Caesarilla, jolla oli omat syynsä vaieta; Peter Christianilla itsellänsä, jonka tuskin teki mieli juoruta siitä maailmalle, ja pormestarilla, joka oli vanhapoika ja saituri ja piti liikeasiat omina tietoinansa yhtä varmasti kuin katolinen pappi rippisalaisuudet. Kun Peten pahat päivät tulivat, eikä maailma hänelle osoittanut osanottoansa, Caesar pelästyi.

»Minä en sinun sijassasi kuitenkaan perisi rahojani takaisin enkä tekisi tuota kiinnitystä mitättömäksi», hän sanoi. »Pidä sitä nyt ainakin Martin markkinoille asti. Ensimmäisen puolen vuoden korko on silloin maksettava. Eihän kukaan tiedä, mitä sitä ennen voi tapahtua. Tulethan sinä toimeen, sillä sanotaanhan: »Hän antaa käskyn enkeleillensä sinusta, että he käsissänsä kantavat sinua.» Minulle on sanottu, että se vanha herra äskettäin on saanut halvauksen. Niin, niin, Herran hyvyys kestää iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Pete alkoi myydä huonekalujansa. Hän puhdisti salinsa yhtä tyhjäksi kuin hautaholvi. »Olikin jo aika», hän sanoi. »Kauan minä olen jo tarvinnut huonetta työpajaksi.»

Martin markkinat tulivat ja innoissaan ja kiihtyneenä Caesar palasi hänen luoksensa. »Ei mitään korkoja», hän sanoi. »Anna hänelle kuukauden odotusaika niin saat nähdä kuinka käy. Herra pitää kyllä sinusta huolen. Onhan kirjoitettu: »Maailmassa on oleva teillä tuska.» Ja voihan tapahtua ihmeitä. Eilen illalla, kun minä menin kotiin Ballajorasta näin ruumissaaton tulevan ulos siitä suuresta talosta ja kulkevan Kristus-kirkon hautausmaalle, pappi kulki edellä virttä veisaten. Äijä on kuolemaisillaan — minä näin hänen sielunsa. Ylistetty olkoon, Herra, sinun nimesi.»

Pete myi huonekalut vielä toisestakin huoneesta ja pisti sen ovet lukkoon. »Tämä suuri, vanha talo alkaa tulla hurjan hauskaksi ja kodikkaaksi, Nancy», hän ihasteli.

Myönnetty odotusaika kului ja Caesar palasi Jalavaharjuun hykerrellen käsiänsä. »Heitä hänet pellolle päineen ja sorkkineen, poikaseni. Miehellä ei ole penniäkään jäljellä. Ja seitsemän kuukautta sitten hän sai kuusituhatta puntaa käteensä. Mutta kuka sitä voi ihmeteliä? Ross on tullut takaisin ja matkustelee nyt ympäri saarta, mukanaan koko joukko nuoria lurjuksia ja kylvää rahaa kuin santaa. Sinun rahaasi, poikaseni, sinun. Ja täällä sinä itse olet ja maailma mulkoilee sinua epäluuloisin silmin. Mutta sinulla ei ole mitään hätää. Nöyrät perivät maan, tiedäthän. Ohhoh, Jumala toteuttaa sanojansa ja lupauksiansa yhä enemmän ja enemmän, poikaseni, enemmän ja enemmän. Katsopas nyt tuotakin. Mustaa Tomia. Hän on pitänyt suurta suuta, mutta tänä aamuna hän joutui pormestarin eteen syytettynä noituudesta ja petoksesta ja asia jäi kihlakunnan oikeuden ratkaistavaksi. Jumala varjelkoon häntä hirsipuusta ja helvetin tulesta. Totisesti on tämä herätyksen aika. Jumala puhui minulle silloin merkkien ja tunnustähtien kautta, kun kehoitin sinua panemaan rahasi tuohon kiinnitykseen. Sanotaanhan sanassa: »Minä olen muuttava kuparin kullaksi.» Heitä hänet ulos, poikaseni, päineen ja sorkkineen.»

»Ettekös te sanonut minulle, että vanha Ballawhaine on saanut halvauksen?» sanoi Pete.

»Sanoin kyllä; mutta hän nyt on niin suuri ja suurellinen, hänkin kerran saa kokea, miltä tuntuu», hymyili Caesar.

»Simson oli voimakas mies ja Salomon oli viisas, mutta silloin kun heillä ei ollut rahaa, eivät he voineet velkojansa maksaa», tuumi Pete.

»Koettakoon saada apua pojaltansa», kivahti Caesar.

»Niinhän hän tekeekin», väitti Pete. »Ja minä aion antaa hänen kuolla omassa vuoteessaan. Jumala suokoon hänelle hänen syntinsä anteeksi.»

Talvi tuli ja Pete ajatteli ostaa itsellensä pienemmän veneen, jota hän saattoi yksinänsä hoitaa voidakseen mennä kalastamaan ja saadakseen siten leipänsä. Sitä tarkoitusta varten täytyi vieläkin vähentää huonekaluja ja hän puhdisti siis kolmannen huoneen. Niinpä otettiin patja pois hänen omasta sängystään, kello katosi hänen taskustaan ja arkihuoneen seinät tulivat paljaiksi, sillä kaikki taulut ja koriste-esineet vietiin pois.

»Yksinkertainen elämä ja tavat ovat kaikista paraat sanon minä, Nancy», selitti Pete. »Minä en ole tottunut tällaiseen komeuteen. Se on tehnytkin minun elämäni niin ikäväksi. Tuota kelloa minä en esimerkiksi koskaan muistanut vetää. Ja höyhenpatjoja, jo nyt jotain. Enkö minä muistaisi, miten pikku äitini meni säkki selässä ja sirppi kädessä leikkaamaan ruohoa lehmälle ja siitä sitä ylettyi kourallinen minunkin alleni. Ettenkö muka saattanut sellaisella vuoteella nukkua? Sen jälkeen en ole koskaan nukkunut niin hyvin.»

Tulos Peten ensimmäisen kalastusviikon työstä oli kaksikymmentä turskaa ja suunnaton molsa. Hän pakkasi turskat laatikkoon ja lähetti ne Crowin mukana laivalle vietäväksi Liverpoolin torille myytäväksi. Molsan hän heitti selkäänsä öljytakkinsa päälle ja kantoi sen kotiin pää olkapäillä ja häntä polvissa roikkuen.

»Kas tuossa», hän huudahti heittäen sen lattialle, »perkaa ja suolaa se, niin on siinä aamiaista kuukauden ajaksi.

Kun hän sai tilityksen Liverpoolista, oli postiosoitukseen merkitty seitsemän shillingiä ja kuusi penceä.

»No, eipä tuolla väliä», sanoi Pete, »minä voitin, ainakin Dan Hommyn — se vanha vekkuli ei saanut kuin seitsemän shillingiä ja yhden pennyn.»

Ilma oli epäsuotuisa, kalastus huonoa, pyydykset menivät epäkuntoon ja Pete alkoi ylistää ravinnon yksinkertaisuutta.

»Tuota minä olen ajatellut», hän sanoi, »minä en ollenkaan ymmärrä, mikä tälle vanhalle saarelle on tullut. Kun minä olin Caesarilla renkinä, söivät kaikki rengit silliä ja perunoita kolme kertaa päivässä. Mutta nyt! Tuoretta lihaa jokaiseksi päivälliseksi. Ja teetä! Tyttöjen pitää saada sitä ehtimiseen — eivätkä edes ollenkaan häpeä! Omasta puolestani minä muistan, miten minun äitini kuiskasi usein: 'Pidäpäs silmällä tietä, poikaseni, sill'aikaa, kun minä laitan itselleni kupin teetä'. Se on aivan totta, Nancy. Luoti teetä ja naula sokeria viikoksi, ja ihmiset kuitenkin sanoivat, että eukko parka eli ylellisesti.»

Ihmisiä oli kielletty ottamasta vuorilta risuja eivätkä lie edes saaneet kerätä turvetta polttoaineekseen; hiilet olivat kalliita, talvi oli kylmä ja Pete alkoi valittaa, ettei hänellä ollut ruokahalua.

»Minun hampaani tulevat niin huonoiksi, Nancy», hän valitti. Ne olivat valkeat kuin maito ja virheettömät kuin neekerin hampaat. — »Joskus minä en ollenkaan voi hienontaa ruokaani. Mutta mitäs siitä, tuota nyt ei kannata surra. Illallista minä en ollenkaan saata syödä ja sillä on kyllä hyvätkin puolensa. Jos sinä, Nancy, tahdot saada hyvän ruokahalun aamiaiseksi, niin älä suinkaan syö muruakaan illaksi, etkä aavista miten suloisia unia silloin näkee. Ihme ja kumma, millaisia päivällisiä ja kekkereitä ja juhlia ja herkkuja saat nauttia unissasi. Mutta jos syöt itsesi täyteen kuin kiiliäinen ennen maatamenoasi, niin lyön vetoa kymmenen yhtä vastaan, että sinua painajainen ahdistaa ja uneksit lakkaamatta kuolevasi janoon. Oh, uni on sentään verraton mestari! Se tekee kerjäläisistäkin kuninkaita.»

Joulu lähestyi. Palvelijat keskustelivat siitä, mitä he saisivat isänniltänsä joululahjaksi ja Pete muisti Nancyä.

»Nancy», hän sanoi. »Minulle on kerrottu, että Liza Billy-ny-Clae saa kaksikymmentä puntaa palkkaa uudessa paikassansa Douglasissa. Hän ei ole hetikään niin hyvä kokki kuin sinä. Älä suinkaan anna tuon pienokaisen olla sinun onnesi tiellä. Hänhän on jo suuri tyttö, ja minä voin ottaa hänet veneeseen mukaan kalastusmatkoilleni. Se voi siellä hyvin nukkua kannen alla kajuutassa ja minä annan hänelle siankyljystä ja hän leikkii ja on niin iloinen ja onnellinen että pois tieltä.» Nancy katsahti häneen, mutta hän ei voinut sitä katsetta kestää, vaan painoi silmänsä maahan.

»Puhutteko te tuolla tavalla päästäksenne minusta, Pete?» kysyi Nancy vapisevalla äänellä. »Onhan minulla musta mekkoni — saanhan minä siitä jotakin kun myyn — minä en ole käyttänyt sitä kertaakaan sitten kuin kirkossa Mummin kanssa sitä seuraavana sunnuntaina, kun saimme Kirrystä tietoja. Enkä minä ole mikään suursyömäri, Pete — en ole koskaan ollut — se täytyy teidänkin tunnustaa. Pala leipää ja juustoa päivälliset kun olette kalassa, enkä pyydä mitään muuta —»

»Vaikene, vaimo, vaikene», huusi Pete. »Vaikene, ennenkuin murrat sydämeni. Minä olen nähnyt rikkaat päiväni, nähnyt myöskin köyhyyteni päivät. Minä olen koettanut molempia ja olen tyytyväinen.»

II.

Sill'aikaa Philip Douglasissa kulki voitosta voittoon, kohosi arvosta arvoon, kunniasta kunniaan. Mihin hän tarttuikin, kaikki se luettiin hänelle ansioksi. Kun hän oli tointunut Katen katoamisen jälkeen, oli hänen sielunsa kuin autio kenttä tulivuoren purkauksen jälkeen: pinnalta mustimman, kauhistavan tuhkan ja laavan peitossa, mutta sen alla oli maaperä voimakas. Huolimatta Katen viimeisestä pyynnöstä, hän alkoi etsiä häntä. Jokin, joka oli suurempi kuin rakkaus, suurempi kuin osanotto, voimakkaampi kuin omantunnon tuskat ja soimaukset, pakotti häntä siihen ja piti häntä yllä. Kate oli välttämätön hänen parannuksellensa, hänen uudestisyntymisellensä. Sen vuoksi hän kävi jokaisessa kaupungin köyhässä kodissa, etsi kaikki viheliäisimmät pesät vanhassa Douglasissa, mutta kaikki tämä selitettiin niin, että hän tahtoi tutustua onnettomain elämään.

Saarella alkoi raivota ankara kulkutauti ja sen herättämä kauhu ajoi varakkaimmat pakenemaan Englantiin, kun taas köyhät etsivät turvaa vuorista. Menivätpä lääkäreistäkin monet terveempiin oloihin, mutta Philip oli vapaa kuin ennenkin ja suuresti häntä ylistettiin hänen mielenmalttinsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän selitti tarkasti taudin laadun ja hoitotavat ja järjesti tarkastuslaitoksen, niin ettei yksikään päässyt saarelle eikä saarelta pois, ennenkuin oli terveeksi todettu, päivästä päivään hän kulki talosta taloon, sairashuoneesta toiseen, vartiosta vartioon. Mikään vaara ei häntä peloittanut; hän näytti tahtovan tutkia jokaista tapausta erikseen. Hän etsi vain Katea, hän tahtoi saada varmuuden, ettei Kate ollut joutunut ruton uhriksi tai mihin hän oli piiloittunut vai oliko hän matkustanut pois. Nähdessään Philipin kiihkeän toimeliaisuuden koko saaren valtasi suunnaton hulluuteen vivahtava ihastus, kuten aina, kun jokin valtaa ja lämmittää joukkojen sydäntä. Häntä rakastettiin ja palvottiin, hänestä tuli köyhien epäjumala ja kaikki muut joutuivat hänen loistavan maineensa varjoon; ei ainoatakaan valiokuntaa asetettu, jossa hän ei ollut mukana, ei kirjoitettu ainoatakaan anomusta, jonka alle hänen ei olisi ollut pakko nimeänsä piirtää.

Philip häpesi tätä ylistystä ja loistoa, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Kun kulkutauti asettui, oli hän saanut varmuuden siitä, että Kate oli matkustanut pois tai ehkä kuollut. Poissa oli myöskin hänen elämänsä ankkuri, kuollut hänen toivonsa siveellisestä kohoamisesta ja uudesta ihmisestä. Hän ei voinut tehdä mitään ilman Katea, vaan hänen tuli jatkaa, kuten oli alkanut. Yrittäminen uudeksi ihmiseksi oli nyt samaa kuin kääntyminen oikealle tielle vasta kuolinvuoteella tai kieltäytyminen elämän iloista vasta sitten, kun ne ovat ihmisen jättäneet.

Hänen virkatoverinsa, vanha tuomari, oli saanut halvauksen ja Philip määrättiin hoitamaan myöskin hänen virkaansa. Siitä seurasi, että kaikki oikeuden, istunnot pidettiin Castletownissa ja sen vuoksi häntä harvoin nähtiin Ramseyssä. Päivänsä hän vietti käräjäsalissa linnassa ja yöt kotonansa. Hänen vaalea tukkansa harmaantui ennen aikojaan ja hänen kasvonsa muistuttivat miestä, joka on äskettäin vironnut pitkäaikaisesta kuumetaudista.

»Opinnot», sanoi maailma kumartaen päänsä yhä alemmaksi.

Mutta ei puhuttu ainoastaan hänen opinnoistansa, huomattiin myöskin hänen, surumielisyytensä. Kääntääksensä uteliaiden katseet toisaalle hän alkoi ottaa osaa myöskin saaren seuraelämään ja ajan kuluessa hänen täytyi ottaa huomioon edustusvelvollisuudet, joita hänen asemansa hänelle asetti. Jouluaattona hänellä oli kutsut omassa talossaan Athol-kadun varrella. Hän oli tuskin tullut ajatelleeksi, miten ankarasti se koskettaisi hänen muistojensa hellimpiä kieliä. Ne huoneet, joissa Kate oli asunut, annettiin nyt rouville, jotka tulivat hänen vieraiksensa. Koko iltapäivän oli tungos suuri ja kaikki kieppuivat isännän ympärillä. Hän olikin mieltäkiinnittävä olento — niin nuori ja niin korkealle kohonnut; niin äänetön ja kuitenkin kykenevämpi puhumaan kuin kukaan muu; ja niin kaunis harmahtavine kiharoinansa ja aurinkoisine hymyinensä.

Juhlatilaisuuden vielä kestäessä Philip sai kirjeen Ramseystä, ja se oli kuin vertavuotavan sydämen huuto:

»Minun piku rauka on kippeä sanoovat etä see kuole tulle jumalan tähden minulluo — Peat.»

Alkoi sataa lunta, kun vieraat lähtivät. Kun viimeinen oli mennyt, löi kello kirjoituspöydällä kuusi ja oli tullut aivan pimeä. Kello kahdeksan Philip oli Jalavaharjussa.

III.

Pete istui alimmalla portaalla pesemättömänä, kampaamattomana, vaatteet puoliksi auki ja kengännauhat lattiassa roikkuen.

»Phil», hän huudahti hypähtäen seisoalleen ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

Yhdessä he menivät yläkertaan. Sänkykamari oli täynnä höyryä ja kaksi naista hyöri siellä kuin utuolennot.

»Tuossa hän on, se pikku raukka», sanoi Pete surkealla äänellä.

Lapsi lepäsi hervottomana Mummin sylissä näyttäen aivan tajuttomalta ja osoittamatta mitään elonmerkkejä ellei ota lukuun vinkuvaa hengitystä, joka kuristustaudille on ominaista.

Philip tunsi oudon liikutuksen valtaavan koko olentonsa. Hän istahti sängynlaidalle ja katseli alas. Pienet kasvot, nytkähtelevä suu ja nenä, jossa sieraimet laajenivat ja supistuivat joka kerta kuin pienokainen koetti hengittää, olivat Katen. Pieni pää pyöreine otsineen ja ohimoilta kaareutuvine vaaleine kiharoineen oli hänen omansa. Hänet valtasi salaperäinen, outo tunne, suunnaton hellyys, haikea ikävä, jokin, joka oli hänelle uutta. Se syntyi sinä hetkenä hänen sielussaan ja täytti koko hänen olentonsa. Merkillinen sisäinen pakko, jota hän tunsi ensimmäistä kertaa, vaati häntä heittäytymään polvillensa lapsen viereen, ottamaan sen syliinsä, painamaan povellensa, hyväilemään sitä ja nimittämään omakseen, päästämään valloillensa sanoin kuvaamattoman tuskansa ja rakkautensa, jota hänen oli niin vaikea hillitä. Mutta toinen oli jo polvistunut siihen ja mustasukkaisessa kaihossansa hän tajusi, että hänen kiihkeän ja tukahduttavan surunsa täytyi jäädä mykäksi.

Mummin jalkain juuressa Pete hyväili äidin hellyydellä pienokaisen käsiä ja otsaa.

»Pikku lemmikki! Onko sen nyt helpompi olla, eikös olekin, Mummi? Onhan se ainakin rauhallisempi? Ei yski enää niin paljoa, vai kuinka teidän mielestänne?» Samassa tuli tohtori ja Caesar seurasi häntä huoneeseen kasvoillaan alistuva hautajaisilme.

»Katsokaa», huudahti Pete. »Tuossa on teidän pieni potilaanne, tohtori. Se lepää nyt niin hiljaa, niin hiljaa, eikä ole ainakaan tuntiin juuri ollenkaan yskinyt.»

»Hm!» virkahti tohtori merkitsevästi. Hän tutki lasta, kyseli jotakin Mummilta ja annettuaan Nancylle muutamia tarkempia ohjeita hän nyökkäsi huoaten päätänsä.

»Olemme joka tapauksessa tehneet kaiken voitavamme», hän sanoi. »Jos lapsi elää yli yön, voi tauti mennä ehkä ohi.»

Naisilta pääsi valitus ja Philip huudahti tuskasta, mutta Pete, joka oli hengittänyt raskaasti, tuijotellut kiihkeästi tohtoriin ja sulkenut lapsen syliinsä kuin suojellaksensa häntä taudilta, kuolemalta, vieläpä taivaaltakin, päästi nyt riehuvan tuskansa valloilleen.

»Lörpötystä, tohtori, mitä te puhutte?» hän huusi »Teitä on aina pidetty etevänä ja viisaana miehenä, herra tohtori, mutta nyt te puhutte tyhmyyksiä. Ettekö näe, että lapsi vain nukkuu rauhallisesti? Ja enkö minä sanonut teille, ettei se ole yskinyt tuntimääriin? Luuletteko, ettei oppimattomalla ole ollenkaan järkeä eikä tuntoa?»

Tohtori oli yhtä kärsivällinen kuin viisaskin — hän jätti huoneen virkkamatta sanaakaan. Mutta Caesar ajatteli vuodattaa öljyä Peten haavoihin huomaamatta, että hänen öljynsä saattoi polttaa ja myrkyttää. Hän virkkoi:

»Jos se on Herran tahto, ei kukaan voi sitä vastustaa. Isäin pahat teot kostetaan lapsille — niin, ja äitien myös, Jumala heille anteeksi suokoon.»

Vihan vimmoissaan Pete hypähti ylös.

»Se on valhe, se on valhe!» hän huusi. »Jumala ei rankaise syytöntä syyllisten puolesta. Jos Hän sen tekee, ei Hän ole hyvä Jumala, vaan hirviö. Miksi olisi tämä lapsi luotu kärsimään ja kuolemaan äitinsä syntien tähden? Tai isänsä? Näyttäkää minulle ihminen, joka menettelee niin kunnottomasti, niin minä lyön hänen päänsä seinään mäsäksi. Minäkö häpäisen Jumalan? En minä, vaan te! Jumala on hyvä, Jumala on oikeus ja vanhurskaus ja asuu taivaassa, mutta te, te teette hänet hirveimmäksi roistoksi, mustimmaksi perkeleeksi, mikä milloinkaan on helvetissä asunut.»

Kauhistuen Peten jumalatonta puhetta Caesar meni matkaansa. »Ellei Herra kaupunkia varjele», hän sanoi mennessänsä, »niin vartijat turhaan valvovat.»

Peten kova ääni oli herättänyt lapsen. Se kirkui hiukan ja Pete koetti heti tyynnytellä sitä. Eukot kostuttivat sen huulia ohravedellä vaientaakseen sen kitinää.

»Tule!» sanoi Philip tarttuen Peten käsivarteen.

»Anna minun nojata sinuun, Philip», pyysi Pete ja horjuen tämä voimakas mies laahusti portaita alas.

He istahtivat molemmin puolin takkaa jättäen portaitten oven auki kuullaksensa, mitä yläkerrassa tapahtui.

»Mene sinä nukkumaan, Nancy», kuului Mummin ääni. »Jumala tietää, kuinka pian sinua taas tarvitaan.»

»Herättäkää minut kello kaksitoista, Mummi — muistakaa nyt, että herätätte.»

»Pete-parka! En todellakaan luule, että hän on niinkään väärässä. Mitenkäs sanottiinkaan sanassa? »Sallikaa lasten — —»

»Mutta Caesar oli myöskin oikeassa tällä kertaa, Mummi. Lapsi on kuoleman kidassa niin totta kuin varma on varma. Viimeksi kun lapsi oli ulkona, minä näin saman variksen, joka nähtiin hääpäivänä, lentävän kirkuen parkuen lapsen päällitse.» Pete kuunteli henkeä pidätellen. Philip katseli puolueettomana tuleen.

»Minä en voinut sitä auttaa, hyvä veli — en todellakaan voinut», kuiskasi Pete lieden yli. »Kun lapsi on kipeä, voidaan kyllä puhua sielun pelastuksesta, mutta mitä lohtua siitä on isälle? Hän ei ollenkaan välitä sielun pelastamisesta, vaan hän tahtoo pelastaa lapsen — etkö sinäkin voi sitä ymmärtää?»

Philip vastasi epäselvästi mutisten.

»Tietenkään sinä et voi tätä ymmärtää, Philip. Sinä olet suuri mies, sinä olet teräväpäinen ja tunteellinen ihminen, mutta en minä sittenkään usko, että sinä ymmärrät tätä — kuinkapa se olisi mahdollistakaan? Maailman typerin nahjus, joka on isä, on tässä suhteessa viisaampi kuin sinä, Philip. Sen voin sinulle vakuuttaa. Vasta sitten kun mies on saanut oman lapsen, voi sanoa, miltä se tuntuu. Jokin huutaa hänelle — se on veren ääni se on kuin... En tiedä ymmärränkö sitä itsekään oikein — en ainakaan osaa sitä selittää.»

Jokainen sana Peten puheessa viilteli Philipin sydäntä kuin kaksiteräinen miekka. Hän huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Minä tiedän, että sinä voit ottaa osaa toisen suruun Phil — Jumala suokoon, ettei sinun tarvitsisi omasta kohdastasi tällaista tuntea. Kirjat ovat sinun lapsiasi ja ehkäpä ne ihmiset ovatkin onnellisimmat, joilla ei ole mitään rakkaampia siteitä. Mutta kun on tuollaisia pienokaisia Jumala heitä auttakoon — ja saa nähdä heidän sairastuvan ja kärsivän ja kuihtuvan — eikä voi heille mitään tehdä eikä auttaa — kuulla sen valittavan ja huutavan apua — huutavan lakkaamatta — oh, minä en osaa sanoa — Jumala, Jumala!»

Philip oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui kuin hän jo seuraavana hetkenä kavaltaisi itsensä.

»Ehkä tohtori sittenkin oli oikeassa. Ehk'ei lapsi tahdo jäädä minun luokseni, kun sen äiti on mennyt — ehkä sekin haluaa täältä pois, pikkuinen raukka. Ja kuka tietää? Ehkäpä äiti odottaa lasta jossain rajan tuolla puolen — odottaa rannalla ja viittoo ja viittoo — sellaisesta olen kuullut.»

Philip vaikeroi. Hänen päässänsä humisi ja maailma tuntui menevän sekaisin. Jalat kävivät kylmiksi ja puutuneiksi kuin kivi. Musertava kauhu valtasi hänet. Hän ei ollut rikkonut vain Peteä vastaan. Kuullessaan tätä tuskaista itsetutkistelua, joka paljasti jokaisen ajatuksen ja raateli auki jo arpeutuneet haavat hän tunsi taistelevansa itse Jumalaa vastaan.

Kirkonkellot alkoivat soida.

»Mitä tuo on?» huudahti Philip. Se soi hänen korvissaan kuin kuolonkellot.

»Oiel Verree», vastasi Pete. Vanhan man-saarelaisen tavan mukaan soitettiin ihmisiä kirkkoon laulamaan jouluvirsiä. Ne saivat muistojen kielet väräjämään Peten sielussa. Hän alkoi kertoa jouluistansa ulkomailla — kuinka talven asemesta oli kesä ja kuinka lumen sijasta kypsinä riippuivat hedelmät puiden oksissa — ihmiset jotka eivät olleet ikinä toisiansa nähneet pudistivat toistensa käsiä ja iloisesti toivottivat onnellista joulua. Vihdoin hän lopen uupuneena ja Philipin läsnäolosta rauhoittuneena nukahti tuolilleen.

Yö oli saapunut. Talossa oli kaikki hiljaa, ainoastaan lapsen vaivalloinen, vinkuva hengitys kuului yläkerrasta.

Pahat ajatukset tunkeutuivat valhevaatteissa Philipin sieluun. »Jumala tietää», hän sanoi itsellensä. »Jumala on armollinen. Hän tietää, mikä on parasta meille kaikille. Mitä olemme me, kurjat maan matoset, että voisimme rukoilla häntä muuttamaan suunnitelmiansa? Se on turhaa. Se on jumalatonta... Niin kauan kuin lapsi elää, ei ole rauhaa kenelläkään. Jos se kuolee, seuraa rauha ja lepo ja siitä voi alkaa onnellinen elämä. Äiti on varmaankin mennyt jo edeltä ja silloin meidän elämämme musta sivu on kokonaan unohdettu. Jumala on viisaus, Jumala on hyvä.»

Lapsi äännähti heikosti ja Philip hiipi yläkertaan nähdäksensä, miten se jaksoi. Mummi oli nukahtanut tuolilleen ja pieni Katherine oli vuoteessaan. Peitteellä makasi suullaan nukke, joka välinpitämättömästi oli siihen heitetty. Tuli oli riittynyt eikä kattila enää höyrynnyt sammuvilla hiilillä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lapsen vaikea hengitys, joka pihisi ja raastoi kuin viilan terä. Silloin tällöin kuului käheä yskähtely kuin kaukainen ääni usman läpi.

Philip hiipi ääneti sisään, polvistui vuoteen ääreen ja nojasi tyynyihin. Uunin reunalla palava kynttilä valaisi heikosti pientä päätä, joka siinä lepäsi. Kasvot olivat laihannäköiset, pienet, hyvinmuodostuneet sieraimet sykkivät kuin valtimo, pienellä ylähuulella oli hikipisaroita, pyöreä, kaunis otsa oli kostea ja silkinhienot vaaleat kiharat olivat liimautuneet yhteen.

Philipistä tuntui että lapsi teki kuolemaa, ja hänen inhoittava tekohurskautensa hävisi. Sängyssä liikahti. Pieni kätönen, joka oli puristunut lujasti rintaa vasten livahti peitteen päälle, johon se aukinaisena vaipui. Hänestä se oli kuin pyyntö, äänetön, avuton pyyntö ja isän sydämen tukahdutettu hellyys leimahti uudestaan ilmiliekkiin. Katen lapsi, hänen lapsensa, oli tässä kuolemaisillansa eikä hän kuitenkaan uskaltanut omistaa häntä julkisesti omaksensa!

Uusi pelko valtasi hänet. Hän oli erehtynyt — lapsen kuolema ei tuottaisi hänelle mitään varmuutta, ei rauhaa, ei lepoa, ei tyydytystä. Jos lapsi kuolisi hän kavaltaisi itsensä. Silloin hän ei enää voisi vaieta; hän kertoisi kaiken. »Minun lapseni! Oma lemmikkini! Minun Kateni Kate!» Sitä huutoa hän ei jaksaisi pidättää. Se pääsisi häneltä kaikista ponnistuksista huolimatta. Ja avoimen haudan partaalla tällaisen mustan salaisuuden paljastaminen olisi kauheata, hirmuista ja kammottavaa. »Pelasta hänet, oi, Herra, pelasta, pelasta hänet!»

Hulluuteen asti kiihtyneessä tuskassaan hän hoippui alakertaan ja pudisti Peteä olkapäästä herättääksensä hänet. »Tule pian», hän pyysi.

Pete avasi silmänsä hämmentynein ilmein. »Onko hän nyt parempi, onko?» hän kysyi.

»Rohkeutta», vastasi Philip.

»Onko hän huonompi?»

»Nyt on kysymyksessä elämä tai kuolema. Meidän täytyy koettaa jotakin, jota minä näin ulkomailla.»

»Herra Jumala, ja minä olen nukkunut! Pelasta hänet, Philip; sinä olet voimakas, sinä olet viisas — —»

»Ole hiljaa, Jumalan tähden, ystäväni. Toimita pian kattila kiehuvaa vettä — viltti ja lämpimiä pyyhinliinoja.»

»Ah, sinä olet ystävä ja sinä pelastat hänet. Tohtorit eivät tiedä mitään.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin äännähti lapsi heikosti, yski helpommin, suusta tuli limaa ja niin lapsi palasi horrostilasta, jossa se oli ollut kokonaisen viikon. Kun vielä oli kulunut kymmenen minuuttia istui se Peten sylissä lämpimiin liinoihin käärittynä iloisen takkavalkean ääressä avaten pienet silmänsä, supistellen pientä suutansa ja puhellen omalla käsittämättömällä tavallansa.

Silloin Mummi heräsi hätkähtäen moittien itseänsä, että oli nukahtanut. »Herra siunatkoon!» hän huudahti lyöden käsiänsä yhteen. »Lapsikultahan on parantunut aivan ihmeellisesti.»

Nancy palasi myöskin unisena ja sukkasillaan, haukotellen ja silmiään pyyhkien. Nähdessään lapsen hän huusi iloiten hieroen käsiänsä. Silloin löi keittiön kello kaksitoista, kirkonkellot olivat alkaneet uudestaan soida, virrenlaulajat tulivat ulos kirkosta, lumi narskui heidän jaloissansa ja paljaan taivaan alla laulettiin joulu uusin virsin tervetulleeksi.

Tohtori pilkisti sisään kirkosta palatessaan ja onnitteli itseänsä tapahtuneen parantumisen johdosta. Ratkaiseva hetki oli ohi ja lapsi pelastettu.

»Oh, parempihan se on, paljon parempi!» hän puheli iloisesti. »Minä ajattelinkin, että lapsi pelastuisi tällä kertaa.»

»Se oli tuomarin ansio», huusi Pete. Hän puhalteli, leikki ja kujerteli pikku Katherinen kanssa, kun se siinä liinoihin käärittynä hörritti. »Enempää hän ei olisi pienokaisen hyväksi voinut tehdä, vaikka se olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.»

Philip ei uskaltanut puhua. Liikutuksen valtaamana hän riensi pois tästä talosta. »Ei vielä», hän ajatteli, »ei vielä.» Hänen tunnustuksensa hetki ei ollut vielä lyönyt. Se oli kuitenkin varma kuin kuolema hänen edessään — se odotti häntä jossakin. Kerran, jossakin paikassa se tapahtuisi — jonakin vuodenpäivänä, jossakin osassa maapalloa. Ehkä hän oli nähnyt sen päivän kalenterissa, ehkä oli hän jaloillansa tallannut sitä paikkaa, vielä ei sitä voinut sanoa. Joskus ja jossakin — Jumala tiesi missä — Jumala tiesi milloin — Hän säilyttää vielä salaisuutensa omanansa.

Sen yön Philip nukkui »Mitressä» ja seuraavana aamuna hän ohjasi askeleensa Ballureen.

IV.

Kuvernööri ei voinut unohtaa Tynwaldin päivää. Mielikuvituksissaan hän suurenteli nöyryytyksen merkitystä, jonka alaiseksi hän oli joutunut ja päätti, että hänen vaikutusvaltansa saarella oli kokonaan lopussa. Hän myi hevosensa ja vaununsa ja käyttäytyi kuin mies, joka odotti saavansa virkaeron.

Philipille hän ei kuitenkaan osoittanut millään tavalla närkästystään. Kuitenkin hän oli muussakin kuin tässä asiassa pettynyt Philipin suhteen. Hän oli joutunut häväistyksen alaiseksi, ja huomasi samalla, että hänen täytyi luopua salaisesta toivostaan saada Philip vävykseen. Mutta kun aseen varsi katkesi hänen käteensä, kun se oli liian suuri kävelykepiksi ja sopimaton kainalosauvaksi, ei hän kuitenkaan tahtonut rikkoa sitä. Joko jalosukuisen miehen sisäisestä vaistosta tai oman voiman tunnosta hän jatkoi alkamaansa tietä ja edelleenkin osoitti Philipille runsain määrin suosiotansa. Kun hän uuden vuoden alusta vaimoineen ja tyttärineen matkusti Lontooseen ehdotti hän Philipiä sijaisekseen.

Philip ei käyttänyt valtaansa väärin. Koska hän oli vuosisadan suurimman man-saarelaisen pojanpoika ja omasi itsekin suuria lahjoja, oli saari kyllä valmis huutamaan hänet päämieheksensä. Ainoa, mikä oli häntä vastaan, oli hänen oma raskasmielisyytensä. Se lisäsi kuitenkin ihmisten mielenkiintoa häneen, vaikkakin tavallansa vähensi heidän mielisuosiotaan. Rouvat alkoivat kuiskailla, että hän oli rakastunut ja että hänen sydämensä oli »mennyttä kalua». Mutta vanhoja tovereitansa hän ei unhoittanut. Kaikki tiesivät, miten eräs hänen ystävistään oli muuan kalastaja — väärän koivun kautta hänen serkkunsa — joka oli ollut hullu ja tuhlannut koko omaisuutensa.

Pyhän Birgitan päivänä Philip istui tuomarin käräjiä Ramseyssä. Lumi oli sulanut ja maa tuoksui orvokeilta. Tuntui kuin orvokit, jotka eivät vielä olleet kohonneet maan pinnalle, olisivat kuitenkin tavallansa muistuttaneet olemassaolostaan. Aurinko, joka oli viikkoja pysytellyt piilossa, paistoi sinä päivänä täydeltä terältä. Ilma oli lämmin ja taivas sininen. Istuntosalissa oli akkunain yläosa laskettu alas, auringon säteet tervehtivät tuomaria hänen istuessaan korokkeellaan, ja kevättuuli leikki hänen hopeanharmaalla tuomarinperuukillaan. Joskus, kun ihmisten kärisevät äänet vaikenivat, kuului ulkoa puistosta lintujen iloinen laulu.

Istunto tutkintoineen oli pitkä ja ikävä. Esillä oli Mustan Tomin juttu. Kulkutaudin aikana hän oli esiintynyt ihmetohtorina. Ensin hänet oli haastettu maistraattiin ja pormestari oli tuominnut hänet vankeuteen, josta hän kuitenkin Peten takuulla oli toistaiseksi vapautettu, mutta kun oli yrittänyt paeta, oli hän tämän oikeutensa menettänyt. Todistajia oli paljon, ja monet pitkien matkojen päästä. Tahdottiin saada juttu päätökseen samana päivänä. Kello viisi iltapäivällä tuomari nousi ja sanoi: »Oikeus ottaa nyt tunnin loman, hyvät herrat.»

Philip virkistäytyi tuomarin huoneessa istuntosalin vieressä — Jem-y-Lord oli mukana — sitten hän heitti yltään virkapuvun ja hiipi vankilan pihan läpi, josta nurkan taitse kääntyi sivukujaa Jalavaharjuun.

Ilta oli nyt aivan pimeä. Taloa valaisi vain takkatuli, jonka liekit virvoina leikitellen heijastivat avoimen eteisen ovesta pimeään yöhön. Philip hämmästyi kuullessaan omituisia ääniä sisältä. Ensin siellä naurettiin, sitten laulettiin ja naurettiin taas. Kenenkään huomaamatta hän oli päässyt eteiseen. Hän katsoi avoimesta ovesta sisään ja kuunteli.

Huone oli tyhjempi kuin koskaan ennen — pöytä, kolme tuolia, kehto, astiakaappi ja nurkkahylly, siinä kaikki. Nancy istui takan ääressä lapsi sylissään. Pete oli nelinryömin lattialla, johon oli levitetty kaisloja, ja lauloi:

»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla, On takassa jo tuli ja kaislat lattialla.»

Sitten hän painoi päänsä alas ja mörisi kuin villi eläin samalla hyppien ja kömpien lapsen luo, joka huitoi käsillään, jokelsi ja nauroi niin, että oli »tikahtua».

»No, nyt lakatkaa, te suuri mammutti, lakatkaa», komenteli Nancy. »Se ei tee hyvää lapselle — se on ihan varmaan vaarallista.»

Mutta Peten sydämelle tuotti pienokaisen riemu sellaista tyydytystä, ettei hän voinut kieltää itseltänsä iloa saada nauttia siitä hieman kauemmin. Heittäen kuperkeikkaa huoneen toiseen päähän hän vonki takaisin haukkuen kuin koira. Silloin lapsi nauroi taaskin ja nauru helisi kuin hopeakellot hänen pienessä kurkussaan.

Tätä nähdessään Philip tunsi kurkkuansa kurovan ja tuska alkoi polttaa hänen povessaan. Hänen olentonsa valtasi sama outo kaiho kuin kerran ennen — sama ja kuitenkin toinen, tuskallisempi, mustasukkaisempi, haikeampi. Tässä paikassa hänen ei tulisi viipyä. Hän ajatteli huomaamatta hiipiä takaisin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä, oli Pete huomannut hänet, vaikka olikin lattialla selällään nostellen ja laskien lasta kuin vetoharmonikkaa tai heitellen edestakaisin kuin sukkulaa.

»Kas ihme, herra tuomari! Sisään sisään, hyvä herra, astu sisään!» huusi Pete katsellen päänsä yli ovelle. Sitten hän antoi lapsen takaisin Nancylle ja hyppäsi seisoallensa.

Sairaana kaihosta ja ikävästä Philip astui sisään ja istahti tuolille Nancya vastapäätä.

»Sinä ihmettelet minua, herra tuomari, sen hyvin tiedän», puheli Pete. »Se onkin luonnollista, itsekin minä itseäni ihmettelen. Luulin, etten enää koskaan saisi ilonpäivää nähdä, ja vaikka taivas olisikin kirkas ja sininen, ajattelin, että se vain tekisi minun murheeni sitä suuremmaksi. Mutta mitäs Man-saaren runoilija sanookaan? »Sun tahtos, suuri Luoja, on mun.» Sen minä nyt täydellisesti ymmärrän. Siitä asti kuin lapsi alkoi parantua, minä olen ollut onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni.»

Philip mutisi joitakin jokapäiväisiä sanoja ja pisti peukalonsa lapsen käteen. Pienet sormet tarttuivat siihen heti aivan kuin merivuokon pehmeät tuntojalat.

Pete veti lähelle kolmannen tuolin ja kaikkien huomio kiintyi nyt lapseen. »Se on kasvanut», sanoi Philip hiljaa.

»Ja on tullut niin hurjan viisaaksi», kehui Pete. »Sinä et usko, mutta sillä on pää kuin partaveitsi ja muisti kuin almanakalla. Saatpa nähdä. Kuulehan nyt — miten lehmä panee, lemmikkini?»

»Muu-u», matki pienokainen.

»Siinä sen nyt näet!» huudahti Pete suunniltaan riemusta.

»Se tietää myöskin, mitä koira sanoo», lisäsi Nancy.

»Kulti, mitä Tuomari sanoo?»

»Vou — vou!» vastasi lapsi.

»Kuulepas vain!» ihasteli Pete kääntyen Philipiin yhä enemmän ihmetelläkseen lapsen yliluonnollista viisautta. »Mutta kumma, kun Tom Hommyn poika — suloinen pikku veitikka muuten — ei puhu vielä yhtään sanaa, vaikka on kuusi viikkoa tätä vanhempi.»

Kuultuaan nimeään mainittavan koira oli hiipinyt esille pöydän alta. Lapsi alkoi heti jokellella leikkien sen kanssa pienillä jaloillaan, hieroen niitä yhteen ja kiemurrellen voimainsa takaa Nancyn polvilla.

»Herra nähköön sitä pikku lemmikkiä, on kuin ankeriasta pitelisi», huudahti Nancy. »Istu hiljaa, no kuuletko?» ja pienokainen asetettiin taas oikealle paikalleen syliin.

»Jaksaahan tuota nyt pitää», sanoi Pete. »Se vain tahtoo vapautua pienistä kengistään ja sukistaan.» Sitten hän puhui lapselle: Um — am im lum la loo? Niin juuri! Minä en kyllä ymmärrä, mitä tuo merkitsee, mutta se ymmärtää, näetkös. Ah, lapsi opettaa minua niin kauheasti. Kuunnellessani sitä minulle johtuu mieleen tuhansia asioita. Jaa, jaa, kaikki me olemme vain suuria lapsia, vaikkemme ehkä olekaan noin viisaita. Sillä tavalla maailma pysyykin iäti nuorena, ja Jumala sitä auttakoon, kun me kaikki olemme tulleet niin viisaiksi, ettei meissä ole ollenkaan jäljellä lasta.»

»Nyt on aika nuorten neitien laskeutua levolle», sanoi Nancy nousten ylös laittaakseen pikku Katherinen kylvyn kuntoon.

»Annapas minun pitää sitä pikku veitikkaa vähän sitä ennen», sanoi Pete, ja kun Nancy tahtoi viedä lapsen pois huoneesta, hän veti sen syliinsä peittäen sen pienen avoimen suun lukemattomilla suudelmilla.

»Sinun osasi ei ole, veliseni, kovin ihastuttava, kun saat katsella, miten vanha isähupakko leikkii pienokaisensa kanssa», myhäili Pete.

Philipin vastaus oli katkonainen ja epäselvä. Kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä ja niitä peittääkseen hän käänsi päänsä sivulle. Luullen että toinen katseli tyhjiä seiniä Pete alkoi kehua hyvinvointiansa aivan kuin koko saaren kauppa olisi riippunut hänestä.

»Kalastus näihin aikoihin on suunnattoman tuottavaa, Phil. Minä välitän turskaa aivan tavattomat määrät. Minä saan alituiseen postiosoituksia, merkkejä ja mikä ne kaikki muistaakaan. Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä sain minä tässä moniaanakin päivänä Liverpoolista — ja mitä minä muuta saankaan!»

Nancy toi pienokaisen takaisin ja nyt sen hohtavat kiharat olivat kosteat.

»Mitäs nyt? Nuori neiti tulee sisään yöpuvussaan!» hymyili Pete.

»Ja siinä oli työtä, ennenkuin minä sain sen ylle», kertoi Nancy. »Hän ei tahdo ei, ei vaikka mitä! Tuossa, kuivatkaa sen tukkaa sill'aikaa, kun minä lämmitän illallisen.»

Pete kääri villatakkinsa hihat kyynärpäitten taa, otti lapsen polvelleen ja alkoi käsiensä välissä kuivata sen hiuksia laulaen.

»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla.»

Nancy laksutteli edestakaisin puukengissään, murensi korppuja maitoon ja asetti pienen kattilan tulelle.

»Antakaa se minulle, Nancy», sanoi Philip ja kumartuen hiilloksen yli hoiteli kattilaa. Lapsi katseli häntä ihmeissään.

»No, mutta katsopas sitä, Philip», sanoi Pete. »Se ihmettelee sinun hommiasi. Etkö sinä tunne tätä herrasmiestä, lemmikkini? Ah, mutta setä tuntee sinut!»

Kattila kiehui ja Philip antoi sen Nancylle takaisin.

»Menepäs hänelle — no, lähdepäs nyt», puheli Pete. »Mene kummillesi. Hän olisi samalla sinun kaimasikin, jos sinä olisit ollut poika. Menepäs nyt», ja hän ojensi karvaisia käsiänsä, kunnes lapsen jalat koskivat lattiaan.

Philip kumartui ottaakseen pienokaisen, joka hymyili kaisloille ja sätkytteli jaloillaan kuin rumpukapuloilla; sitten se asettui jaloillensa seisomaan, pyörähti ympäri Peten käsissä, painoi värähtelevän alahuulensa pitkälle ja päästi pelästyneenä kauhean porun.

»Ah, se kyllä tuntee oman isänsä, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete kätkien pienokaisen rinnoilleen.

Philip painoi päänsä alas ja koetti nauraa. Kauhea aavistus ja pelko oli vallannut hänet — hän tunsi, että sovituksen tuli käydä tämän lapsen kautta.

»Tahdotteko syöttää sitä itse, Pete?» kysyi Nancy. Hän oli kaatanut keitosta lautaselle ja maisteli sitä. »Hän on niin taitava lapsenhoitaja, ettei herra tuomari voi arvatakaan. Oikea mestari hän on.» Sitten hän kumartui katsomaan, miten illallinen maistui. »Mutta, rakas neitiseni, eikö ole rahtuakaan unta silmissäsi tänä iltana?»

»Ei, vaan nyökyttelee, hymyilee ja livertää kuin rastas puun oksalla», vastasi Pete. Hän kaateli lusikasta ruokaa lapsen suuhun ja keräsi lusikkaan leualle valuvat liiat tipat. »Se luulee, että uni on sen pahin vihollinen ja taistelee sitä vastaan jokaikinen ilta. Jumala sitä siunatkoon, siitä tulee kauniimpi kuin kenestäkään meistä ja myöskin onnellisempi, vaikkakin ehkä saa taistella sen puolesta toisella tavalla kuin me.»

»Usein se nukahtaa lusikka suussa ja silloin se näyttää oikealta pikku enkeliltä», kertoi Nancy.

»Tänä iltana hän ei juuri huomaakaan muita kuin kumminsa», arveli Pete. »No, katso sinä vain häneen. Sinä olet hänelle kiitollisuuden velassa elämästäsi, sinä pikku hupakko. Ja ihme ja kumma, sinä olet myöskin tavattomasti hänen näköisensä.»

»Eikös olekin?» iski Nancy. »Enkös minä itsekin ole sitä ajatellut? Ei hän voisi olla enemmän hänen näköisensä, vaikka olisi hänen oma lapsensa, vai mitä? Nuo kiharat ja nuo silmät Aivan samat!»

»Jos se olisi ollut poika, niin — —», alkoi Pete.

Mutta Philip oli noussut palataksensa käräjätaloon, ja Pete lisäsi toisella äänellä: »Viivy vielä hetkinen, veliseni — minä tahdon näyttää sinulle jotakin. Tässä, otapas, Nancy, tämä pois.»

Pete sytytti kynttilän ja näytti tietä saliin. Se oli aivan tyhjä huonekaluista, mutta yhdessä nurkassa oli jakkara, muutamia vasaroita ja kivitalttoja ja suuri kivenjärkäle.

Kivi oli hautapatsas.

Pete lähestyi sitä juhlallisesti, valaisi kynttilällä sitä edestä ja sanoi hiljaisella äänellä: »Se on hänelle. Minä olen itse sitä tehnyt ja se on kestänyt koko talven ja olen ollut työssä joka ilta ja rumilla ilmoilla päivälläkin. Tänä iltana toivon saavani sen valmiiksi ja jos Jumala suo, huomenna minä kuljetan sen Douglasiin.»

»Onko se — —» alkoi Philip, mutta ei voinut jatkaa.

Kivi oli yksinkertainen jyrkäle, pyöreä yläpäästä, hiottu kulmista, kiilloitettu edestä ja hakattu takaa sileäksi, mutta siinä ei ollut mitään vertauskuvaa, ei nimeä eikä tunnuslausetta.

»Etkö sinä pane siihen mitään nimeä?» kysyi Philip vihdoin.

»En», vastasi Pete.

»Et?»

»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen lukenut siitä vanhasta kirjasta, että enkeli herättää haudoista kaikki kuolleet viimeisenä päivänä.»

»Entäs sitten?»

»Ja minä olen ajatellut, että hän kulkee hautakiveltä hautakivelle, lukee nimet ja kutsuu heitä sitten tuomiolle — muutamia, kuten sanotaan, iankaikkiseen elämään ja toisia iankaikkiseen vaivaan.»

»Niinkö?»

»Niin, ystäväni, minä olen ajatellut, että kun tulee tämän hautakiven luo eikä näe siinä mitään nimeä.»

Pete alensi äänensä kuiskaukseksi — »ehkä hän menee ohi ja jättää syntisraukan sinne lepäämään rauhassa.»

Hoippuessaan pimeää kujaa takaisin käräjätalolle Philip ajatteli: »Se oli valhe silloin, mutta nyt se on totta. Sen täytyy olla totta. Hän on varmaankin kuollut.» Tämä varmuus tuotti jonkinlaista tyydytystä. Se oli tälle kurjuudelle loppu — onneton ja surullinen loppu, jossa jotenkin luikertelemalla pääsi livahtamaan vapaaksi kohtalon käsistä. Se ei ollut sellainen, kuin hän oli ajatellut ja aikonut, mutta hän koetti kuitenkin sovittautua olosuhteitten mukaan.

Sitten hän muisti lasta ja ajatteli: »Miksi minä häiritsisin sen rauhaa? Miksi minä kiusaisin Peteä? Minä suojelen ja seuraan sen askeleita läpi elämän. Minä varjelen häntä ja keksin kyllä keinon pitää hänestä huolen. Minä täytän velvollisuuteni lasta kohtaan. Hänen ei koskaan tarvitse kärsiä minkään puutetta.»

Hän aikoi juuri pistää avaimen vankilan pihan oveen, kun joku kulki ohi ja katsahti häntä silmiin pysähtyen juttelemaan.

»Kas, onko se tuomari Christian?»

»On kyllä, tohtori. Hyvää iltaa!»

»Oletteko te kuullut uutisia Ballawhainesta? Vanha herra sai tänä aamuna toisen halvauskohtauksen.»

»Ei, en minä ole kuullut. Toisen? Sepä on surullista.»

Palattuaan huoneeseensa Philip puki virkapuvun ylleen ja astui oikeussaliin. Se oli nyt monin kynttilöin valaistu ja tungokseen asti täynnä väkeä. Tuomarin noustessa korokkeelleen nousivat kaikki seisoallensa.

V.

»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla On takassa jo tuli ja kaislat — —»

»Nyt se nukkuu», sanoi Nancy. »Sen liekuttaminen nukkumaan on samaa kuin odottaisi kattilaa kiehumaan. Saa yrittää ja yrittää ja puhaltaa ja tohottaa, ei vain kuulu mitään ääntä. Mutta niin pian kuin on kaiken unohtanut, alkaa se kiehua ja pihistä ja kaikki käy kuin itsestään.»

Nancy asetti pienokaisen vuoteeseen, painoi tarkasti peitteen sen ympärille, käänsi vuodetta niin, että lämpö takasta heijastaisi siihen, mutta heitti kuitenkin saalin kuomun yli, ettei valo häikäisisi pienoisen silmiä. »Oletteko te kotona niin kauan kuin minä palaan Sulbysta, Pete?»

»Kyllä, minä lopettelen työtäni, tyttöseni», vastasi Pete salista.

»Minä panen polttoainetta uuniin ja sitten lähden», lisäsi Nancy.

Hän sulki tarkasti oven jäljestänsä ja sipsutti nirskuvin askelin hiekoitettua käytävää portille. Talossa ei kuulunut nyt muuta ääntä kuin nukkuvan lapsen hengitys, vieno kuin enkelin rukous, kohennetun valkean ritinä, kellon nakutus ja puukurikan raskas jymähtely ja taltan nirske kivessä.

Pete työskenteli ahkerasti puolisen tuntia ja palasi sitten työkalut kädessä arkihuoneeseen. Hiilet paloivat nyt kirkkaissa liekeissä, jotka hypähtelivät ylös ja alas. Tuolien ja pöydän, kaapin ja kannujen mustat varjot häilähtelivät kuin keijukaisen tanssi. Hymyhuulin Pete laskeutui polvilleen kehdon ääreen, pisti nuijan kainaloonsa ja kohotti hellävaroen saalin reunaa. »Jumala siunatkoon äiditöntä tyttöstäni», hän sanoi äänellä, joka oli vieno kuin henkäys. Äkkiä siinä polvistuessaan — hän hätkähti kuin olisi saanut sähköiskun. Hänen muotonsa synkistyi ja hän vetäysi taapäin yhä pitäen saalia koholla.

Lapsi nukkui rauhallisesti, toinen pikku kätönen peitteellä. Lepattava valo milloin kirkkaampana, milloin tummempana lankesi kasvoille selvittäen pienten kasvojen piirteet, otsan ja silmäin ympärykset hämmästyttävän huomattavasti esille. Juuri sellaisessa valaistuksessa saattaa huomata ihmeellistä yhdennäköisyyttä pienokaisen kasvoissa. Pete hätkähti nyt tällaista yhdennäköisyyttä. Hän oli nähnyt sen ennenkin, mutta ei koskaan sellaisena kuin nyt.

Seuraavana hetkenä hän kumartui taaskin vuoteen yli kädet levällään ja painoi päänsä aivan likelle lapsen kasvoja — tutkien eriksensä jokaista juonnetta kuin olisi hän tarkastellut karttaa. »Ihme ja kumma, hän on aivan hänen näköisensä», hän mutisi. »Aivan kuin hän ilmetty itse.»

Kauhea ajatus oli vallannut hänen sielunsa. Jalat tuntuivat kankeilta hänen noustessansa ylös ja saali putosi paikoilleen. Huone näytti pimenevän hänen ympärillään. Hän kohenteli hiiliä, niin että ne loistivat kirkkaasti, astui toiselle puolelle vuodetta ja katseli yhä lasta. Tulos oli sama. Yhdennäköisyys oli hirvittävä.

Hän tunsi jonkin jähmettyvän sielussaan ja palasi saliin työnsä ääreen. Mutta taltta liukui, kurikan iskut olivat liian voimakkaat ja hän lakkasi. Ajatukset palasivat muinaisiin aikoihin. Hän ei voinut olla muistelematta Port Mooaria, Carashoon miehiä, ja sitä aamua, jolloin hänet ja Philip eräänä varhaisena hetkenä oli sieltä löydetty ja tuotu kotiin.

Hän heitti työkalut kädestään ja palasi takaisin huoneeseen. Hän pidätteli henkeään ja hiipi hiljaa kuin olisi joku näkymätön henki seurannut hänen liikkeitään. Kaikki oli aivan hiljaista — hän kuuli oman sydämensä tykinnän. Hetkisen hän seisoi kuin tajutonna lieden ääressä selkä tuleen päin ja katseli omaa varjoansa vastaisella seinällä ja katossa. Kehto oli hänen jalkainsa juuressa. Hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä. Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi katsoa siihen.

Pää hieman taaksepäin ja huulet raollaan lapsonen nukkui viattomuuden rauhallista unta. Tuo enkelimäinen viattomuus tuntui nuhtelevan häntä.

»Minun sydämeni on tainnut tulla huonoksi», hän mutisi. »Sinun pahat ajatuksesi tahraavat kuollutta. Häpeä, Peter Quilliam, häpeä!»

Hän tunsi olevansa kuin mies, joka on ulkona, kun ukkonen lyö ja salamat leimuavat. Tutut esineet hänen ympärillään tuntuivat oudoilta ja herättivät kauhua.

Taas hän kumartui vuoteen yli ja heitti pois saalin, kuten tyttö heittää huntunsa yli hatun. Kirkas valo lankesi suoraan lapsen kasvoille, ja pienokainen vavahti unissaan. Se liikahteli ja tuli yhä levottomammaksi hänen tuijotellessaan, vieläpä nyykähteli, aivan kuin se kamala ajatus, joka toisen oli vallannut, olisi koskenut häneen.

Tässä asennossa hän seisoi, kun Caesar tuli sisään kiihkeänä ja puuskuttaen. Hämmästyneenäpä katsahti häneen. »Peter», sanoi Caesar, »tahdotko myydä nyt tämän kiinnityksen?».

Pete murahti epäselvästi jotakin. »Tahdotko siirtää sen minulle?»

»Se aika ei ole vielä tullut», päätti Pete.

»Mikä aika?»

»Se profeetan ennustama aika, jolloin leijona ja lammas lepäävät vierekkäin.»

Pete nauroi katkerasti. Caesar vapisi, hänen suupielensä nytkähtelivät ja hän tuijotteli hurjasti Peteen »Tahdotko sinä sitten tulla minun kanssani 'Mitreen?'»

»Mitä minä 'Mitressä' tekisin?»

»Ross Christian on siellä.»

Pete teki kärsimättömän liikkeen. »Se pahan ilman lintu taaskin! Hän on aina lähettyvillä, kun jotain huonoa on pelissä.»

»Tahdotko sinä tulla ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa?»

»Mitä se sitten on?»

»Etkö tahdo sitä itse kuulla?»

Pete katsahti tutkivasti Caesariin, katsahti vielä uudestaankin, sieppasi sitten hattunsa ja lähti.

VI.

Parin hengenheimolaisensa kanssa oli Ross viettänyt päivänsä eräässä huoneessa, josta oli näköala sataman lahdelle, juoden ja biljardia pelaten. Aikaisin iltapäivällä oli tullut Ballawhainesta viesti: »Isänne on sairas tulkaa kotiin heti paikalla.» »Kyllä tulen», hän oli vastannut ja jatkanut peliänsä.

Myöhemmin iltapäivällä viesti oli tullut uudestaan sanoen: »Isänne on saanut toisen kerran halvauksen ja tahtoo puhutella teitä». »Antakaa minun ensin lopettaa tämä peli», hän oli vastannut.

Illalla oli viesti palannut kolmannen kerran sanoen: »Isänne on tunnotonna.» »Mikä kiire sinne sitten on?» hän oli vastannut ja hoilannut »Myllärin tyttärestä:»

»Minut vasten mieltä naitettiin ja myllyltä pois laitettiin.»

Lopuksi Caesar, joka oli ollut vakavassa keskustelussa Ballawhainen kanssa, kun halvauskohtaus sattui, tuli jatkamaan samaa keskustelua Rossin kanssa ja toivoi samalla voivansa hänelle antaa jotain myöskin muinaisen edestä..

»Kunnioita isääsi ja äitiäsi ettäs menestyisit — —» oli hän huutanut mahtavalla saarnamiehen äänellä ja kohottanut kätensä taivasta kohti. »Mutta teidän elämänne ei tule pitkäksi ja jos te olette syynä sen vanhan hullun miehen kuolemaan, ei hän kuitenkaan ole ainoa, jonka kuolema lankeaa teidän omalletunnollenne.»

»Uskotteko tekin sitä?» sanoi Ross seisten biljardisauva kädessä. »Te luulette, että teidän tyttärenne on kuollut, niinkö vanha Jefta Jeremias? Hämmästyttäisikö se teitä, jos kuulisitte, että — —» hengenheimolaiset nauraa kikattivat— »että hän ei ole ollenkaan kuollut? — — Ihana vesa — Jessen tammesta. Heipä hei! Jefta Jeremias on nähnyt aaveita, luultavasti. Näin hänet omin silmin, ukkoseni, kun kuukausi sitten pistäysin kaupungissa. Tahdotteko tietää, missä hän on? Sanonko minä? Ah, te olette verraton! Oikea esikuva! Te osaatte kasvattaa lapsia sitä varten − − Punainen pallo − − Te tässä saarnaatte minun isästäni, niinkö? Hän kiertelee Lontoon katuja — ah, Jeremias on mennyt — —

— 'Vaikka olin myllärin ainoa tytär' — Sepä verratonta — se oli mainio lyönti — Kaksikymmentäviisi ja peli voitettu.

Pete tallusti kapakan läpi, kunnes tuli biljardisaliin. Peläten, että syntyisi käsikähmä, vaikka kiihkeästi sitä toivoi, ei Caesar voinut läsnäolollaan antaa sellaiselle hyväksymistään, vaan oli pysähtynyt ulkopuolelle.

»Hei, hei! tuossa on Uria!» huusi Ross. »Siellä paha missä mainitaan — sitä minä juuri ajattelinkin. Oletteko koskaan lukeneet kertomusta Davidista ja Uriasta? Tottahan toki! Tehkää se, se kyllä kannattaa. David oli suuri mies. Ah», — matkien Peten man-saarelaista murretta — »hän ol' sellane julmettunnu, suur' miäs. Uria ol' hänen palvellijans'. Täm' ol' myös vikkelä miäs, mut nii vihriä, ett' vanha lehmä oleks hänet syönny. Ja Urial ol' pulsk' nuar' vaimmo. Niin koria, ett pois tiält vaa. Mut ku Uria ol' tiässäns, David otti sen ja sitten — ja sitten» — hän lopetti murteen — »Raamatussa kerrotaan, että David sanoi Urialle, että tuo vaimo oli kuollut — ha! ha! ha!»

»Kuka näki kuolleheksi? Minä näin paenneheksi Minä näin — —»

»Päästäkää — apua — oh — te kuristatte minut — apua — apua!»

Kahdella harppauksella Pete oli hyökännyt Rossin eteen, pannut toisen kätensä miehen kurkkuun ja polvensa takapuoleen, kääntänyt hänet takanojaan polveaan vasten ja piti häntä siinä kuin ruuvipenkissä.

»Apua! — apua! — oo — kraa!» Ross koetti haukkoa ilmaa ja kasvot mustenivat.

»Te ette ansaitse sitä», sanoi Pete. »Minä ajattelin rutistaa hengen viheliäisestä raadostanne siksi, että valehtelette elävästä ja häväisette kuollutta, mutta tuollaisen miehen tähden ei kannata joutua hirsipuuhun. Uh! Suonissanne virtaa samaa verta kuin minunkin ja minä häpeän teidän puolestanne. Pois, ylös!»

Osoittaen suunnatonta halveksumista Pete heitti hänet maahan, ja hän kaatui biljardisauvan päälle ja katkaisi sen.

Ihmiset hyökkäsivät koko talosta tähän huoneeseen ja tapasivat Peten matkalla ulos. Hänen kasvonsa olivat kovat ja rumat. Ensi silmäyksellä he erehdyksestä luulivat häntä Rossiksi, niin oli raivo turmellut hänen ulkomuotonsa.

Caesar tallusteli käytävällä talon edessä. »Annatko sinä nyt minun suorittaa sen asian?» hän kiihkeästi kuiskasi.

»Tehkää, kuten haluatte», kuului Peten harmistunut vastaus.

»Jumalattomat lankeavat omaan paulaansa. Kiitetty olkoon Herra, Sela!» sanoi Caesar ja he erosivat käräjätalon portilla.

Pete palasi kotiinsa mutisten: »Se konna valehteli — Kate on kuollut, Kate on kuollut!»

Jalavaharjun portilla tuli koira häntä vastaan haukkuen ilosta. Sen jälkeen se hyökkäsi takaisin taloon avoimesta ovesta. »Joku on tullut», ajatteli Pete. »Kate on kuollut. Mies valehteli. Kate on kuollut», hän mutisi hoippuen käytävää pitkin.

VII.

Sill'aikaa kuin tuomari astui arvokkaasti korokkeellensa ja ihmiset käräjäsalissa nousivat seisoallensa osoittaakseen hänelle kunnioitustansa muuan onneton, väsynyt raukka laahusti pitkin tietä, joka johti maaseudulta kaupunkiin. Se oli eräs nainen. Hän oli ilmeisesti kulkenut kaukaa, sillä niin raskaat ja hitaat olivat hänen askeleensa. Kuljettuaan aina vähäisen hän lepäsi, ei istuen, vaan seisten, kun hän tuli porteille, joista tie erkani pelloille, hän raskaasti nojasi ylimmäistä poikkipuuta vasten.

Kun hän pimeiltä kujilta ehti valaistuille kaduille, hän hetkeksi kiirehti askeleitaan; sitten ne hidastuivat ja taas hän kiirehti niitä. Hän hiipi aivan talonrivien vieritse kuin karttaaksen huomiota. Missä suinkin oli mahdollista, hän käytti huonoimmin valaistuja oikokatuja. Jos joku olisi seurannut häntä olisi hän huomannut, että kulkija tunsi kaupungissa jokaisen kulman ja nurkan.

Tuskin voisi kuvitella ihmistä, joka ulkomuodoltaan onnettomamman näköinen. Ei siksi, että hänen vaatteensa olisivat olleet niin kurjat, vaikka nekin olivat kuluneet ja ryysyiset, vaan koko hänen arka, häpeilevä olentonsa, joka oli kuin kulkurikoiran silloin, kun kelvottomat lapset sitä hätyyttävät. Hän oli puettu vanhan vaimon tavalla — pitkään, kotikutoiseen, man-saarelaiseen sinivaippaan, joka pii leuan alle kiinnitetty suurella haalla ja huppukaulus oli tarkasti vedetty pään yli. Mutta huolimatta vanhan vaatteista ja epävarmasta askeleesta, hän kuitenkin teki nuoren vaikutuksen. Missä maalaisnaisten valkea myssynpitsi pistää esille hupun alta, sieltä vilkahti harso, joka varmaankin oli kiinnitetty hattuun.

Hänen omituinen ja harvinainen ulkomuotonsa kiinnitti muutamien huomiota. Naiset tulivat ulos taloistansa ja pistäytyivät kadun yli tervehtimään naapuriansa voidakseen samalla tarkastaa tuota kulkijaa. Vieläpä pojatkin nurkissa leikkiessään kääntyivät katsomaan hänen kulkiessaan ohi.

Erittäin suuresti ei häntä kuitenkaan huomattu. Koko kaupunkia kiihoitti aivan toiset asiat. Kadut lainehtivat ihmisiä tulvillaan. Kaikkien matka kävi samalle suunnalle. Määränpäänä oli käräjätalo.

Kolmelta puolelta olivat ihmisjoukot piirittäneet käräjätalon täyttäen kadut ja käytävät, vielä aidan sisäpuolellakin koko vihreän nurmikon. Neljännellä sivulla kulki pimeä kuja, josta aukeni portti vankilan pihaan ja samaa käytti myöskin tuomari kulkiessaan. Akkunat olivat valaistut ja osaksi auki. Muutamat uteliaimmat olivat tunkeutuneet aivan seinän viereen voidakseen kuulla, toiset olivat kiivenneet akkunan pieliin voidakseen nähdä. Avaran ovikäytävän ympärille oli väki ahtautunut yhteen rysyyn koettaen pysytellä siinä kuin takkiaiset.

Nainen oli ehtinyt torin ensimmäiseen kulmaan, kun ovi heitettiin auki ja aukon yläosasta virtasi valojuova ihmisjoukon yli. Eräs mies astui ulos. Hän tunkeutui väkijoukon läpi portille ja ihmisjoukko vyöryi hänen ympärillään kiihkeästi kysellen.

»Ihmeellinen», hän sanoi, »ihmeellinen oli tuomarin puhe. Ah, hän on todellinen Daniel, joka on tullut tuomitsemaan syntistä ihmissukua. Sääli Tom-parkaa — hän joutuu kyllä vankeuteen. Surkuttelen vanhaa ystävää — mutta Jumalan tahto tapahtukoon! Älköön ystävyyden ja mielisuosion side olko ansana teidän askeleissanne — viisi vuotta hän nyt ainakin saa eikä hän varmaankaan niin kauan elä.»

Puhuja oli Caesar. Hän astui kadun yli »Mitreen». Nainen vapisi ja kääntyi pimeälle sivukujalle. Hän astui sukkelammin kuin koskaan ennen. Mutta juuri kun hän oli kompastua epätasaiseen katukivitykseen, hän kuuli äänen, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Silloin hän oli vankilan portilla, joka oli auki. Myöskin ovi pihalta tuomarin huoneeseen oli selko selällään, aivan kuin olisi tahdottu saada raitista ilmaa ihmisjoukon täyttämään huoneeseen.

»Puhukaa totta, älkääkä pelätkö», sanoi ääni. »Muistakaa, että vaikkakin tietämättömyydestä täällä on tänä päivänä puhuttu paljon turhaa, onpa muutamilla ollut rohkeutta myöskin vannoa väärin — Jumala ja rikollisten omatunto tietävät kyllä, että molempia on tapahtunut — totuus on voimakkain ja lopuksi voittaa.»

Onneton kulkija seisoi pimeässä vavisten. Hän puristi kätensä rinnoilleen viitan alla, pää painui alas ja huulilta pääsi puoliksi pidätetty valitushuuto. Hän tunsi äänen. Kuinka suloista olikaan kerran ollut kuulla tuota ääntä. Se oli kuiskaillut hänen korvaansa rakkauden sanoja. Se oli tuomarin ääni. Hän puhui oikeusistuimelta ja kiihkeästi ihmiset kuuntelivat hänen sanojaan. Ja kulkija seisoi muurin varjossa vankilan pihalla pimeässä.

Kulkija oli Kate. Oli totta, että hän oli ollut Lontoossa, mutta valhetta oli, että hän siellä olisi elänyt häpeässä. Kuudessa kuukaudessa hän siellä oli vaipunut köyhyyden ja puutteen syviin kuiluihin. Eräänä päivänä hän oli tavannut Rossin. Tämä oli juuri äskettäin tullut Man-saarelta ja kertoi lapsen sairaudesta. Samana iltana oli Kate kääntynyt kotimatkalle. Kolme viikkoa sitten hän oli saapunut tälle saarelle sairaana, masentuneena ja tyhjin kukkaroin. Satoi lunta ja ilma oli purevan kylmä. Pyörällä päästänsä ja kankeana vilusta hän oli vetäytynyt muutamaan yksinäiseen taloon, jossa oli pyytänyt suojaa, kunnes paha ilma asettuisi.

Talossa asui kolme henkeä: kaksi vanhaa veljeä ja vanha sisar, jotka koko ikänsä olivat eläneet yhdessä. Tässä talossa hän oli sairastanut kolme viikkoa ja vaipan oli se vanha vaimo heittänyt lähtiessä hänen kovin ohuestipuetuille hartioilleen.

Päästyään takaisin kierteleville kujille Kate tajusi, kuinka hyödytöntä hänen matkansa oli ollut. Hän oli kuin merimies, joka saa hälyttäviä uutisia kotoa johonkin vieraan maan satamaan eikä sitten kuule mitään, ennenkuin kuukauden kuluttua laskee kotirantaan. Kuukausi oli kulunut. Niin paljon oli voinut tapahtua. Lapsi oli saattanut parantua tai oli kuollut ja haudattu. Siitä huolimatta hän kulki eteenpäin.

Lontoosta lähtiessään hänen sielunsa oli ollut täynnä katkeruutta Philipiä kohtaan. Hänen syynsä oli, että hän oli joutunut eroon lapsestaan. Hänen täytyi palata. Jos hän tuotti Philipille häpeää, oli tämän se kärsittävä. Hänen lähestyessään kotia tämä kostonhalu hävisi. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanomaton kaiho saada olla pienokaisen läheisyydessä ja oman alennuksen tunto. Jokaiset tutut kasvot muistuttivat hänelle häpeästä johon hän sitten viime näkemän oli joutunut. Hän ei uskaltanut kysyä, hän ei uskaltanut puhua, hän ei uskaltanut paljastaa itseään.

Kun hän seisoi pimennossa vankilan aidan vieressä kuunnellen Philipin lumoavaa puhetta, kuului hiljainen sihinä, jota seurasi täydellinen hiljaisuus, kuten juuri ennenkuin raketti lentää ilmaan. Tuomari oli lopettanut; ihmiset salissa alkoivat hengittää kuuluvasti ja liikkua paikoillaan.

Minuuttia myöhemmin Kate oli vanhan kotinsa luona, joka ei enää ollut hänen ja joka hänen mielessään herätti monia surullisia muistoja. Se näytti pimeältä ja ilottomalta. Kynttilä paloi salissa, mutta nyt se rätisi lopuillaan ja pian sammahti kokonaan, kun hän tuijotti akkunaan.

Matkansa viimeisellä taipaleella hän oli miettinyt, miten hän menettelisi. Hän hiipisi hiljaa taloon tarkaten kuuluisiko lapsen ääniä. Jos hän kuulisi ja saisi selville, että lapsi voi hyvin, hän olisi tyytyväinen ja kääntyisi takaisin. Ja ellei hän kuulisi, jos lapsi olisi poissa, eikä enää siellä, jos se olisi taivaassa, silloinkin hän menisi — Jumalan yksin tiesi, minne.

Tie oli tyhjä ja äänetön. Vapisevin sormin hän avasi portin haan ja astui pari askelta pihaan. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän astui vielä pari askelta ja kuunteli henkeä pidättäen. Mitään ei saattanut erottaa. Hänen rohkeutensa lannistui yhä enemmän. Hän kuvitteli mielessään, että jos lapsi eli jossain, tuntui hänen hengityksensä ilmassa ja pienen äänensä helinä kaikkialla. Sitten hän muisti, että hetki oli myöhäinen, että vaikka lapsi olisikin elossa ja terve, hänet olisi jo kylvetetty ja pantu vuoteeseen. »Minähän olen aivan hullu», hän ajatteli ja asteli hiukan eteenpäin.

Hän oli ajatellut hiipiä arkihuoneen akkunaan ja kurkistaa sisään, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, jokin kiiti käytävää häntä vastaan. Se, oli koira, joka haukkui raivokkaasti. Äkkiä se vaikeni ja alkoi kieppua hänen ympärillään. Silloin tällöin se haukahteli, mutta äänessä soi riemu ja jälleennäkemisen ilo. Se kiiti käytävää taloon, mutta palasi taas haukkuen, hyppien ja ulvahdellen takaisin.

Peläten tulevansa huomatuksi heti paikalla Kate hiipi vanhan puun alle ja odotti. Ketään ei tullut talosta pihalle. »Ketään ei ole kotona», hän sanoi itselleen ja samalla iski mieleen ajatus, että myöskin lapsi oli poissa, tehden hänet sanomattoman onnettomaksi.

Siitä huolimatta hän astui eteiseen ja kuunteli taaskin. Sisältä ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kooten kaiken rohkeutensa hän työnsi oven auki sormensa päillä. Se kahisi kaislassa, jota oli levitetty lattialle. Säikähtäen tuota ääntä hän päästi heikon huudahduksen ja vetäytyi vavisten takaisin. Mutta taas oli kaikki hiljaa. Liedestä heijastui kattoon ja seiniin punertava valo. Hänestä tuntui, että huone oli tavattoman tyhjä, mutta sellaisen tutkimiseen hänellä ei ollut aikaa. Hitaasti ja varovasti hän astui sisään.

Silloin hän kuuli unista kitinää, joka pani hänen olentonsa jokaista säiettä myöten väräjämään. Nyt hän oli nähnyt, mitä hän etsi — kehdon, jonka kuomu oli oveen ja jalat lieteen päin. Sinä hetkenä hän oli vuoteen vieressä polvillaan, huudahdellen ja puhellen pienokaiselleen, joka oli niin paljon muuttunut ja tuoksui maidolta ja unelta: »Lemmikkini! Oma lapsikultani!»

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us