Man-saaren tuomari (part 1 of 3)

Man-saaren tuomari

MAN-SAAREN TUOMARI

Kirj.

Hall Caine

Englanninkielestä suomentanut

Ville Hynynen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

»Mitä se ihmistä auttaisi, vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa vahingon.»

SISÄLLYS:

I. Kaksi poikaa. II. Poika ja tyttö. III. Mies ja nainen. IV. Mies ja vaimo. V. Mies ja mies. VI. Mies ja Jumala.

Ensimmäinen osa.

KAKSI POIKAA.

I.

Vanha tuomari Christian, Ballawhainen omistaja, oli kova mies — ainakin ulkonaisesti. Rauta-Christianiksi häntä yleisesti nimitettiinkin ja ihmisten oli tapana sanoa: »Varokaa joutumasta sen rautakouran kynsiin.» Mutta voiman ohessa hänen luonteessaan oli myös ylevyyden leima. Pohjaltaan hän ei ollut kylmä, vaikka häntä halutti jääkuoreen sulkeutua. Tulta hänessä oli kylläkin, vaikka kätkössä, ja sillä hän yksinäisyydessä lämmitti vanhaa sydäntänsä, verhoten itsensä jäätävällä ilmakehällä suojaksi ympäristöänsä vastaan. Hän oli kuoreensa sulkeutuva sielu. Vain sisään murtautumalla voitiin päästä hänen tunteittensa pimeään kammioon, mutta ken sen oli tehnyt, oli paljastanut hänen alastomuutensa, ja hänen kanssaan katkaisi hän ikipäiviksi kaikki välit. Näin oli käynyt hänen poikansa, Philipin isän.

Hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi oli luonteeltaan tulinen ja raju, noita huimapäitä, jotka syöksyvät päistikkaa perikatoon, elleivät heitä pidätä kireät ohjakset. Tuomari oli nimittänyt tämän pojan Tuomas Wilsoniksi sen hurskaan pyhimyksen muistoksi, joka muinoin oli ollut saaren piispana. Tuomarin virka Man-saarella ei koskaan ole ollut perinnöllinen eikä koskaan voi siksi tullakaan, mutta Ballawhainen Christianit olivat yhtä kaikki olleet tuomareina kuuden sukupolven aikana, ja vanha Rauta-Christian otaksui Tuomas Wilsonin tulevan hänen seuraajakseen. Asia oli kuitenkin epävarma, sillä virkamiesnimityksessä otettiin huomioon enemmän ansiot kuin sukuperä, ja siksi vanhus määräsi poikansa ensin opiskelemaan lakitiedettä Englannissa ja sitten käytännölliseen virantoimitukseen Man-saarella. Nuori lakimies ei ollut täysin toteuttanut isänsä toiveita. Englannissa oleskellessaan hän oli omaksunut uudenaikaisia, vanhalle tuomarille perin vastenmielisiä mielipiteitä. Hän oli saanut uuden käsityksen omaisuuden jaosta, uudet ajatukset naisesta ja avioliitosta, uudet teoriat uskonnosta, sanalla sanoen hän ei ollut välttänyt niitä kareja, jotka tuntemattomilla vesillä sattuvat nuoren purjehtijan tielle eikä tuomari vanhus ollut se laivanrakentaja, joka pystyi tekemään aluksen notkeaksi vahingoittamatta sitä. Englantilaisia lehtiä lukiessaan tuomari oli jonkun verran tutustunut näihin katsantotapoihin. Ne vaikuttivat melkein kammottavasti hänen kotoisessa yksinäisyydessä toimineeseen mielikuvitukseensa, jotenkin samaan tapaan kuin pahe vaikuttaa puhdassydämiseen, nuhteettomasti vaeltavaan ihmiseen. Ja ennen kaikkea olivat nämä mielipiteet tuntuneet hänestä niin kaukaisilta, vuorten ja merten takaisilta, etäällä häämöttäviltä, kuten Sodoma ja Gomorra, ja tuomiotaan odottavilta kuten nekin. Ja nyt ne äkkiä olivat saavuttaneet hänet, tunkeutuneet hänen oman kurkihirtensä alle.

»Luulenpa», virkkoi hän, merkitsevästi poikaansa silmäillen, »että oppipoika on nykyjään mielestäsi yhtä viisas kuin hänen mestarinsa.»

»Ei», kuului vakava vastaus, »kyllä hän tavallisesti on paljon viisaampi.»

Rauta-Christian muutti testamenttinsa. Vanhemmalle pojalleen antoi hän vain elinkautisen eläkkeen Ballawhainen tilan tuloista. »Se poika saattaa tehdä vaikka mitä», tuumi hän ja varustautui seurauksia vastaan. Hän toimi sisäisen pakon painostamana, hän oli häpeissään, mutta ei voinut olla sitä tekemättä — sisukas vanhus rupesi kantamaan kaunaa poikaansa kohtaan.

Tuomarin molemmat pojat muistuttivat pikarin ulkopintaa ja sisustaa, ja pikari oli tuomari itse. Pojista oli vanhempi, Tuomas Wilson, perinyt isänsä sisäisen tulen ja lempeyden, nuorempi, Peter, taas oli osakseen saanut vanhuksen pinnalla näkyvän jään ja raudan. Peter oli pienikasvuinen, melkein vaivainen, hartiat miltei sipasivat toisiaan sisäänpainuneen rinnan kohdalla, ja sääret notkuivat ryhdittöminä hänen liikkuessaan. Karu oli luonto ollut häntä kohtaan, mutta paljon suopeammin ei hänen isänsäkään häntä kohdellut. Mihinkään ammattiin ei häntä oltu kasvatettu, ja hänen perintöosuutensa oli oleva vain veljen maksettavaksi määrätty vuotuinen raha-erä Ballawhainen tuloista. Hänen puheensa oli katkeraa, hänen äänensä kylmä, harvoin hän nauroi, eikä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän. Luonto oli monessa suhteessa pidellyt häntä kovakouraisesti.

Paitsi näitä poikia kuului tuomari Christianin perheeseen, hänen mielestään tosin vain kuin sattumalta, vielä nuori tyttökin, tuomarin ainoan, varhaisessa miehuudeniässä kuolleen veljen tytär. Arragonian Charlotan muistoksi oli hänelle annettu nimeksi Ann Charlotte de la Trémouille, sillä Christianin suvussakin oli hitunen tuota kaikille ihmisille ominaista sankari-ihailua. Tällä serkulla oli kauniit silmät, herkkäpiirteinen suu ja hyvin ujosteleva luonne. Vieno lempeä ilmapiiri ympäröi häntä alati ja hänen olennossaan väikkyi jonkinlainen värähtelevä iloisuus laaksonpohjassa leikittelevien auringonsäteitten lailla. Kahdentoista vuotiaana hän oli kadottanut äitinsä, ja hän oli kasvanut setänsä talossa miesten ja poikain parissa.

Eräänä päivänä Peter pyysi saada puhutella tuomaria kahden kesken. Häpeissään, mutta yhtäkaikki kerskaillen omasta tarkkanäköisyydestään hän kertoi jutun veljestään ja eräästä tytöstä. Hänen nimensä oli Mona Crellin. Hän asui Ballure Housessa, kukkulalla puoli englannin penikulmaa Ramseysta etelään päin, ja hänen isänsä oli entinen merikapteeni Billy Ballure nimeltään, kaupungin juomaveikkojen paras kestitoveri.

Seurasi kova melu ja hälinä ja Rauta-Christian kutsutti poikansa luokseen.

»Mitä minä kuulen?» huusi hän iskien silmänsä Tuomakseen. »Vai nainen? Siihenkö siis suuri oppisi on sinut saanut, häh? Ole varoillasi, poika, ole varoillasi! En salli, että poikani käyttäytyy häpeällisesti. Ulos talosta hänet ajan sinä päivänä, jona sellaista tapahtuu.»

Tuomas ponnisteli lujasti pysyäkseen rauhallisena.

»Mitä tarkoitat?», sanoi hän. »Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti, jos suvaitset sanoa?»

»Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti?» matki tuomari pilkallisesti piipittäen. Sitten hän karjasi: »Niin, se joka kunniattomasti menettelee tyttö-raukkaa kohtaan — se käyttäytyy häpeällisesti. Joko nyt puhuin kyllin selvästi?»

»Liiankin selvästi», vastasi nuori mies. »Mutta kuka niin on tehnyt? En ainakaan minä.»

»Sitten ovat asiat, vieläkin hullummin. Sanoinko hullummin? Niin juuri, hullummin, paljon hullummin! Kuuletko mitä sanon? Hullummin! Sinä juoksentelet ja hääräilet Balluressa ja uskottelet tytölle hassutuksia. Mutta siihen minä en suostu. Sitä vartenko sinut lähetin Englantiin? Hävetä sinun pitäisi! Pysy alallasi, poika, pysy alallasi! Köyhä tyttö on köyhä tyttö, ja tuomari on tuomari.»

»Niin kyllä», virkkoi Tuomas äkkiä tulistuen, »ja mies on mies. Mitä häpeään tulee, niin en huoli hävetä sellaista, mikä ei ole hävettävää. Ja rehelliset aikomukseni todistaa parhaiten se seikka, että aion naida tytön.»

»Mitä? Mitä sinä aiot? Kuulinko — —». Vanha tuomari käänsi oikean korvansa poikaansa kohti ja nuori mies toisti uhkauksensa.

Isä saattoi olla huoleti! Ei hänen aikomuksensa ollut ketään tyttö-raukkaa pettää. Häntä eivät joutavat ennakkoluulot estäneet.

Vanha Rauta-Christian mykistyi hämmästyksestä. Hän huohotti, hän tuijotti, hän änkytti ja kaiken lopuksi syyti katkeria syytöksiä pojallensa.

»Mitä? Vai vaimosi? Sinunko vaimosi? Se homsu! Se heilakka! Se — ja lisäksi tuon juopporallin, tuon vanhan kipparin, tuon raakasuisen kerskurin tytär — tuo — — Ja sinä aiot siis omin käsin sitoa hirttonuoran kaulaasi! Niin juuri, hirttonuoran kaulaasi. Ja minun pitäisi seisoa vieressä sitä katselemassa! Ei, ei! Ei, minä sanon, ei!»

Nuori mies koetti vielä pitää puoliansa, mutta hänen sanansa hukkuivat isän räyhääviin huutoihin.

»Vai aiot sinä sittenkin. Niinkö? No niin, silloin ei sinulla ole muuta kattoa pääsi päällä kuin hattusi. Pistä se päähäsi — pistä se päähäsi!»

»Sitä ei minulle tarvitse kahdesti sanoa, isä.»

»Matkaasi siis — pötki naikkosesi — letukkasi luo! Jumala estäköön minua nostamasta kättäni poikaani vastaan!»

Vanhus kohotti nyrkkiänsä, mutta hänen poikansa oli jo hyökännyt ulos huoneesta. Tuomari ei ollut ainoa, joka pelkäsi nostavansa kättänsä omaa lihaansa ja vertansa vastaan.

»Seis! Tule takaisin, senkin houkkio. Etkö kuule? En ole vielä puhunut loppuun. Pysähdy, senkin tuittupää, pysähdy! Etkö malta kuulla loppuun, mitä minulla on sanottavaa? Tule takaisin! Tuomas Wilson, tule takaisin, poika! Tuomasi Tuomas! Tom! Missä hän on? Mihin poika joutui?»

Vanha Rauta-Christian oli avopäin kiirehtinyt tietä pitkin poikaansa huudellen, kunnes hän oli aivan käheä, mutta nuori mies oli kadonnut. Silloin hän verkalleen palasi takaisin harmaat hapset tuulessa liehuen. Ulkonaisesti hän oli pelkkää rautaa, sisäisesti vain isä.

Sinä päivänä muutti tuomari toisen kerran testamenttinsa ja teki vanhemman poikansa perinnöttömäksi.

II.

Isän kuoltua Peter otti haltuunsa Ballawhainen tilan, mutta hän ei ollut lakimies, ja Christianien tuomarilinja oli katkennut.

Tuomas Wilson Christian oli sillä välin viivyttelemättä mennyt naimisiin Mona Crellinin kanssa. Hän rakasti tyttöä, mutta tämän tietämättömyys oli häntä peloittanut, samoin — huolimatta hänen periaatteistaan — heidän yhteiskunnallisen asemansa erilaisuus, ja hän oli jo puolittain päättänyt luopua hänestä, kun isän kiivaat soimaukset olivat sytyttäneet hänen vihansa ja kannustaneet hänen rohkeuttansa. Niin pian kuin he olivat joutuneet naimisiin, hänelle selvisi, minkä hinnan hän oli maksanut vaimostaan. Onni ei voinut seurata sellaista alkua. Hän oli katkaissut kaikki vanhat siteet voidakseen solmia siteen, joka oli vievä hänet perikatoon. Rikkaat eivät enää huolineet hänestä ja köyhät kadottivat kunnioituksensa häntä kohtaan.

»Kerrassaan säädytöntähän tuo on», sanottiin. »Niinhän se on kuin sokea sokeata taluttaisi», arvelivat toiset.

Ja mikäli hänen yhteiskunnallinen arvonsa aleni ihmisten silmissä, sikäli väheni myöskin luottamus hänen lakimies toimintaansa. Hänen mielensä masentui ja hänen kunnianhimonsa katosi. Filosofia ei nyt ollut hänelle suureksikaan avuksi, sillä se ei ollut missään arvossa niillä markkinoilla, jonne hän sen vei. Niinpä hän päivä päivältä vaipui yhä syvemmälle harhautuneen elämän pohjattomaan liejuun.

Vaimosta ei vastoinkäymisissä ollut apua. Hän oli kauniskasvoinen, mutta ryhditön, hyvin turhamainen, sekä älyltään heikonlainen. Rakastajana oli hänen miehensä häntä miellyttänyt, mutta hänen nähdessään, ettei hänen avioliittonsa herättänytkään kenenkään kateutta, tyytymättömyys alkoi saada valtaa hänessä. Ja ennen pitkää hän jo mielessään kuvitteli joutuneensa kovan kohtalon alaiseksi. Hän valitteli alinomaa. Kaikki ihmiset kohtelivat häntä, ikäänkuin hän olisi aiheuttanut miehensä onnettomuuden.

Mies rakasti häntä yhä, mutta aikaa myöten hän alkoi halveksia vaimoansa. Kun ratkaiseva hyppäys oli suoritettu, oli hän ylpeillyt siitä, että oli uskaltanut seurata jaloa vaistoa. Hän ei ainakaan aikonut saattaa kunnon tyttöä häpeään siksi, että tämä mahdollisesti saattoi olla esteenä hänen virkamenestykselleen. Mutta Mona Crellin ei ollut koskaan ollut selvillä siitä, minkä uhrauksen Tuomas Christian oli tehnyt hänen tähtensä. Hän ei näyttänyt käsittävän, että hänen miehestään olisi voinut tulla saaren merkitsevimpiä miehiä, ellei hän olisi kuunnellut rakkauden ja kunnian ääntä. Vaimon tietämättömyys oli surkuteltava ja Christian häpesi sitä. Saadessaan osakseen muiden halveksumisen hän oli oppinut itsekin halveksimaan itseänsä.

Vanha merikarhu kuoli äkkiä eräillä markkinoilla juopottelujensa seurauksista ja aviopuolisot saivat nyt periä Balluren talon siihen kuuluvine maa-alueineen ja kiinteimistöineen. Heidän keskinäinen suhteensa ei siitä parantunut. Nyt oli vaimo perheen elättäjä, ja hän oli kyllä tietoinen siitä, että osat olivat vaihtuneet. Eräänä päivänä, kun miehen sukulaiset olivat kadulla kohdelleet häntä loukkaavasti, hän koetti lääkitä kirvelevää turhamaisuuttaan muistuttamalla miehelleen, että hänen oli nyt kiittäminen häntä ja hänen isäänsä kaikesta hyvästä, mitä hän tässä maailmassa nautti.

Mutta sittenkin mies rakasti häntä edelleen. Eikä Mona alussa ollutkaan mikään syvälle vajonnut olento. Aika ajoin hän oli iloinen ja pirteä, ja milloin äreä tuuli ei ollut pahimmillaan, oli hän toimelias ja vikkelä. Koti oli sievä ja hauska. Vain yksi seikka karkoitti miehen pois sieltä, mutta se seikka olikin kaikkein pahin. Yhtäkaikki elettiin talossa onnellisiakin hetkiä.

Heille syntyi lapsi, poika, jolle annettiin nimeksi Philip. Hänestä tuli heidän välisen suhteensa lopun alku, se rautatuki, joka, vanhempia samalla haavaa yhdisti ja erotti. Poikaa nähdessään isä muisteli vastoinkäymisiään ja äitiä kaivelutti hänen muistaessaan pettyneitä toiveitaan. Poikahan oli oikeastaan Ballawhainen todellinen perillinen, mutta isän syyn takia hän oli kadottanut perintönsä, eikä hänellä ollut mitään.

Philipistä tuli aikaa myöten rakastettava lapsi. Hän oli lempeä ja avomielinen, ystävällinen, jalomielinen, jopa tavallaan suurpiirteinenkin luonteeltaan. Eräänä päivänä isä istui puutarhassa ruohikolla kasvavan suuren fuksiapuun alla katselemassa, miten hänen vaaleatukkainen pikku poikansa heitteli keilaa käytävällä, seuranaan pari suurta poikaa, jotka hän oli viekoitellut maantieltä pihalle, sekä läheisempi leikkitoveri, pieni, avojalka Peter, joka asui suuren kaivon luona olevassa tuvassa. Alussa Philip hävisi ja isot pojat pistivät mielihyvästä ähkien voitot taskuunsa. Sitten Philip voitti ja pieni kiharapäinen Peter tuli aivan putipuhtaaksi nyljetyksi ja hänen suupielensä alkoivat nytkähdellä. Silloin Philip keskeytti pelin, käänsi päänsä sivulle, näytti tuumivan ja virkkoi sitten reippaasti: »Peterillä oli paha onni, annetaan hänen koettaa kerta vielä.»

Isän kurkkua kouristi ja hän läksi sisään äidin luo ja sanoi: »Minusta tuntuu — ehkä hyvinkin erehdyn — mutta minusta tuntuu, ettei meidän poikamme ole toisten poikain kaltainen. Mitä sinä arvelet? Naurettavaako? No niin, saattaa olla, saattaa olla! Sinusta hän on kuten muutkin. Ehkäpä, ehkäpä!»

Mutta sydämensä salaisimmassa sopukassa Tuomas Wilson Christian, murtunut mies, juurineen irti temmattu puu, mutaan ja liejuun vajonnut alus, alkoi hautoa rakasta toivetta. Poika tulisi voittamaan uudelleen kaiken sen, minkä isä oli kadottanut! Hän oli lahjakas ja hänestä oli tuleva lakimies; luonto oli anteliaasti suonut hänelle moninaisia taipumuksia, ja niitä oli edelleen kehitettävä; lisäksi oli lapsella kauniit kasvot, joita kaikkien täytyi rakastaa, oikeuden tuntoa sekä olennossaan säteilevän iloisuuden kaikkivoittavaa voimaa. Saaren tuomariksiko? Miksikä ei? Ballawhainen isännäksi? Kukapa tietäisi? Ehkäpä Man-saaren miehistä suurimmaksi, jaloimmaksi, mahtavimmaksi! Herra yksin tietää! Mutta — kävi miten kävi — poika oli pelastettava niistä vaaroista, jotka olivat tuhonneet isän onnen. Rakkaus? Se olkoon sallittu vain siinä tapauksessa, että siihen liittyy kunnioitusta — ei koskaan ulkopuolella omien piirien. Siihen oli saari liian pieni. Kadotettujen vaivoja kärsi se, joka rakasti ja halveksi samalla haavaa.

Näissä haaveissa eläen alkoi poloinen kiusaantua ja ärtyä kaikista hyväilyistä ja puheista, joita äiti kohdisti poikaan. Vaimon sivistymätön puhetapa kelpasi kyllä hänelle itselle, miehelle, ja hänen ylen kiihkeät hyväilynsä, milloin hän sattui olemaan hellämielisellä tuulella, olivat toisinaan hänelle mieleenkin, mutta niiden ei pitänyt saada alentaa poikaa.

Vaimo ei voinut seurata hänen ajatustensa korkeata lentoa, mutta hän ei ollut hidas tulkitsemaan sitä ilmaisutapaa, mihin se milloinkin pukeutui. Opettihan mies poikaa halveksimaan häntä. Sitä hän ei olisi hänestä uskonut — ei tottakaan. Mutta niinhän aina käy, kun kunnollinen, halpasäätyinen tyttö joutuu naimisiin hienolle herralle. Häntä kohdellaan kuin mitäkin lunttua, vaikkei herra itse tee muuta kuin istuu kädet ristissä ja antaa toisen raataa puolestaan. Hävytöntä! Oikeinhan tässä täytyy itkeä!

Tällaisina kateuden purkaushetkinä oli hänen tapana härnätä miehen köyhyyttä, ilkkua hänen joutilaisuuttansa ja soimata häntä siitä, että poika ilmeisesti rakasti enemmän isäänsä. Heidän kahden kesken ollessaan mies saattoi kärsivällisesti sen kestää, mutta Philipin läsnäollessa sanat muuttuivat hänelle myrkkyjuomaksi, tuntui kuin olisi häntä skorpioneilla ruoskittu.

»Mene tiehesi, poju, mene», hän toisinaan kuiskasi työntäen pojan pois huoneesta.

»Ei», kirkui vaimo, »pysy paikallasi, että saat nähdä minkämoinen mies isäsi on.»

Ja isä mutisi: »Ehkäpä hän myös näkee, minkälainen nainen hänen äitinsä on.»

Mutta kun Mona oli puhunut suunsa puhtaaksi ja pojan oli ollut pakko kuunnella loppuun hänen puhetulvansa, mies painoi otsansa pöydänkulmaan voihkien ja kyyneliin puhjeten. Silloin vaimo äkkiä muuttui, heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki. Hänen hellyydenpurkauksiaan oli yhtä vaikeata välttää kuin hänen solvaisujaan. Tuomas rakasti vaimoansa kaikesta huolimatta. Sehän juuri oli katkerinta hänen onnettomuudessaan. Ellei hän olisi häntä rakastanut, olisi hän tietenkin voinut irtautua taakastaan ja tulla uudelleen vapaaksi ja itsenäiseksi mieheksi. Ja niinpä hän teki sovinnon ja suuteli taas vaimoansa. Molemmat he sitten suutelivat poikaa, sulivat helliksi ja lopulta he tulivat iloisiksikin.

Philip oli vain lapsi, mutta hän älysi vanhempainsa keskinäiset suhteet ja omalla tavallaan hän käsitti kaiken. Isäänsä hän rakasti enemmän, mutta ei hän äitiänsäkään kammonut. Tämä oli melkein aina hellä hänelle, vaikka olikin mustasukkainen ja toisinaan hyvinkin ärtyinen isän pojalle osoittamasta suuresta rakkaudesta. Mutta nuo usein uudistuvat torat olivat ikäänkuin ruoskaniskuja, jotka jättivät hänen ruumiiseensa arpia. Hänen pieni vuoteensa oli vanhempain makuuhuoneessa, ja iltaisin hänen oli tapana piiloutua peitteeseensä ikäänkuin ruumiillista tuskaa peläten.

Ihminen ei voi kauaa taistella itseänsä vastaan. Tämä sitkeä vihollinen pääsee lopultakin voitolle. Philipin ollessa kuuden vuoden vanha hänen isänsä makasi kuolinvuoteellaan. Näihin aikoihin oli vaimo alkanut juoda, ja vähitellen oli hän luisumistaan luisunut alaspäin, niin että hän nyt oli syvälle vajonnut nainen. Joitakin lieventäviä syitä voisi hänenkin edukseen esittää. Hän oli pettynyt elämänsä suureen unelmaan nähden, hän oli niittänyt ylenkatsetta, missä oli luullut saavansa ihailua osakseen. Hän oli turhamainen eikä voinut kantaa vastoinkäymisiä, eikä hänessä itsessään ollut mitään syvää rakkauden lähdettä, mistä ammentaa, kun ylpeyden suoni oli juossut kuiviin. Jos hänen miehensä olisi ollut hiukan osaaottavampi häntä kohtaan, niin asiat olisivat ehkä luonnistuneet hiukan paremmin. Mutta Tuomas oli vain rakastanut häntä ja hävennyt hänen tähtensä. Ja nyt — hänen maatessaan siinä kuolinvuoteellaan — hänen rakkautensa alkoi huveta ja häpeä muuttua kammoksi.

Öisin hän nukkui huonosti ja usein hänen ummistaessaan silmänsä sorisi hänen korvissaan lakkaamatta ilkkuvia ja soimaavia ääniä.

»Poikasi!» huusivat ne. »Mitähän hänestä on tuleva? Unelmasi! Uljaat toiveesi! Tuomari! Ballawhaine! Taivas tietää mitä kaikkea! Sinä lähdet poikasi luota; kuka hänet kasvattaa? Äitikö? Mahdotonta!»

Vihdoin viimein valju toivonsäde tunkeutui yön unettoman kamppailijan luo, ja hänen mielensä keventyi.

»Minä juttelen pojalle», mietti hän. »Minä kerron hänelle oman tarinani salaamatta mitään. Niin, minäpä kerron hänelle omasta isästänikin, — maatkoon Herran rauhassa tuo ankara, vanha mies — ankara, mutta oikeamielinen.»

Pian tulikin sopiva tilaisuus. Oli myöhäinen ilta, hyvin myöhäinen. Vaimo nukkui kohmelossaan jossain alakerrassa ja poikanen, ikänsä viattomuudessa ja tiedottomuudessa käsittämättä lähestyvän, juhlallisen hetken enteitä, hääräili toimeliaana huoneessa hyvin tietäen, että hänen olisi jo oltava vuoteessa.

»Minä valvon, jotta voisin hoitaa sinua, isä», sanoi poika.

Isä huokasi vastaukseksi.

»Älä huolehdi, isä. Kyllä minä sinusta huolen pidän.» Isän huokaus muuttui voihkinaksi.

»Jos haluat jotain, niin huuda minua; ymmärräthän, isä?»

Ja poika puikahti näkyvistä kuin valonsäde. Hetken kuluttua hän ilmestyi jälleen äkkiä kuin aamunsarastus. Vapisevassa pikku kädessään hän piteli lääkkeeksi määrättyä kamomilli- ja unikonsiemenlientä sisältävää kannua.

»Unikonsiemeniä, isä! Unikonsiemenet ovat hyviä, usko pois, isä.»

»Mikset ole nukkumassa lapsi?» sanoi isä. »Tottahan olet väsyksissä.»

»En ole väsyksissä, isä. Äsken olin hiukan uninen, mutta kun haistelin unikonsiemeniä, niin uni sai kyytinsä. Ne ovat niin terveellisiä.»

Pieni valkopää oli jälleen katoamaisillaan, mutta isä kutsui hänet luokseen.

»Tule tänne, poikaseni.»

Lapsi astui vuoteen luo, ja isä pujotti hyväillen sormensa hänen pitkiin kultasuortuviinsa.

»Luuletko, Philip, että kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun olet jo aika mies, — oikein iso mies, luuletko, että silloin muistat, mitä nyt sanon sinulle?»

»Kyllä, kyllä, isä, jos se on jotain tärkeätä, ja tottahan sinä muistutat minua, jos unohtaisin, eikös niin, isä?»

Isä pudisti päätänsä. »Silloin en enää ole täällä, pilttiseni. Minä lähden pois — —.»

»Lähdetkö pois, isä? Saanko tulla kanssasi?»

»Kunpa voisitkin tulla, poikaseni. Niin kyllä, melkeinpä sitä toivoisin.»

»Sittenhän varmaankin otat minut mukaasi! Voi kuinka hauskaa, isä.» Ja poika alkoi loikkia ja tanssia, ryömiä nelinkontin ja hyppiä harakkaa pitkin laattiaa.

Isä vajosi huohottaen takaisin tyynylleen. Turhaa! Turhaa! Mitä tässä auttoi puhuminen? Lasta odotti elämä, häntä kuolema. Heillä ei ollut mitään yhteistä pohjaa, he puhuivat eri kieltä. Ja sitä paitsi, miten saattaisi hän sallia lapsen viattoman sielun nähdä hänen oman murtuneen sydämensä saastutettuun ja raadeltuun kammioon.

»Et ymmärrä minua, Philip. Tarkoitan, että minä poistun elämästä — kuolen. Niin, rakkaani, ja ellen jättäisi sinua tänne, niin kuolisin mielelläni. Minä olen hukannut elämäni, Philip. Kun tulevaisuudessa kuulet isästäsi puhuttavan, niin sinua hävettää. Ehkäpä olet silloin jo unohtanut senkin, että hän oli hyvä isä sinulle — minkälainen muuten lienee, ollutkin — sillä hän rakasti sinua hellästi. Minun on taivuttava Jumalan tahtoon; kunhan vain voisin toivoa, että sinä mieheksi tultuasi uudistat manalle menneen isäsi hyvän nimen. Philip, mikä on — älä itke, rakas lapsi. Kas niin, kas niin, suutele isää. Ei puhuta enää siitä asiasta. Ehk'ei niin käykään, vaikka isä sellaista sanoi. Ehkäpä ei. Riisuhan nyt yltäsi ja pujahda vuoteeseesi, ennenkuin äiti tulee. Kas siinä on yöpaitasi, vuoteen jalkapäässä. Vai on se nappeja vailla? Vähät siitä — vuoteeseen vain. Kas niin, nyt olet kiltti poika.»

Mahdotonta, mahdotonta! Ja ehkäpä tarpeetontakin. Kuka tietää. Poikanen saattaisi halki elämänsä muistaa, mitä hän tällä hetkellä oli nähnyt ja kuullut, vaikka olikin niin pieni. Jonakin päivänä se oli hänelle selviävä. Näin lohdutteli isä itseään. Nuo nöyryyttävät torat, jotka usein polttoraudan tavalla olivat raadelleet hänen sydäntänsä — noiden vastenmielisten kohtausten muistot soivat hänelle nyt jonkinlaista katkeraa lievitystä.

Sillä välin oli lapsi kömpinyt vuoteeseensa, josta vähän aikaa kuului tukahutettua nyyhkyttelemistä. Puolitiessä unien sumumaahan, hän kavahti äkkiä istualleen huutaen: »Hyvää yötä, isä», ja isä vastasi:

»Hyvää yötä.»

Kolmen tienoissa seuraavana aamuna talossa oli kova touhu. Palvelija juoksi portaita ylös ja alas ja emäntä mitteli hätääntyneenä käsiään väännellen sairashuoneen laattiaa, ja hoki hokemistaan, ikäänkuin asia nyt vasta olisi hänelle valjennut: »Hyvänen aika, hän kuolee! Miksei sitä ole ennen minulle sanottu.»

Kuolevan silmät etsivät lapsen pientä vuodetta. »Philip», virkkoi hän. Poika nostettiin yöpuvussaan vuoteeltaan ja kannettiin isän viereen. Tämä ojensi hapuilevat käsivartensa lasta kohti ja sulki vielä unen pöpperössä haukottelevan pienokaisen syliinsä. Nyt tointui äitikin hämmästyksensä huumauksesta ja rajuihin nyyhkytyksiin puhjeten heittäytyi miehensä rinnoille ja suuteli häntä suutelemistaan.

Tällä kertaa ei hyväilyihin tullut vastausta. Kuoleva oli onneton, sillä hän ajatteli vaimoansa ja lastansa. Toisinaan hän yritti puhutella Philipiä, mutta sanat hukkuivat lempeään tolkuttomaan mutinaan, toisinaan hän tuijotti jäykin, ilmeettömin katsein vaimoonsa ja painoi sitten poikaa lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten menettävänsä hänet. Pimeä hetki tuli, ja hän piteli yhä poikaa sylissään. Lopulta lapsi oli vapautettava kuolemankamppauksessa olevan isänsä puristuksesta.

Yön synkeys oli jo hälvennyt ja uusi päivä alkoi valjeta. Katonräystäiltä kuului varpusten viserrystä ja nousuvesi, joka nyt oli matalimmillaan, vyöryi lahden hietikolle pauhaten. Jäljestäpäin Philip muisti äitinsä itkeneen niin hillittömästi, että häntä oli peloittanut; kun poika oli saanut vaatteet yllensä, hän vei hänet kerallaan alakertaan, missä he söivät aamiaista auringon pilkistäessä sisään akuttimien takaa.

Äidin ei sallittu pimittää poikansa elämää. Hän vaipui yhä syvemmälle juoppouden paheeseen; viikkokausiin hän ei liikkunut ulkona, istui vain aamusta iltaan takan ääressä lasia kallistellen. Tämä hillitön juominen vaikutti aivoihinkin, ja alinomaa hän kuvitteli näkevänsä aaveita. Päästäkseen eroon niistä, jotka harhailivat hänen miehensä kuolinhuoneessa, hän nukkui öisin arkihuoneen sohvalla, ja eräänä aamuna hänet löydettiin kuolleena suullaan lattialla maaten vuoteensa vieressä.

Silloin Philipin isän serkku, jota poika oli tottunut sanomaan Nan-tädiksi, muutti Ballure Houseen kasvattamaan häntä. Pojan isä oli ollut hänen rakkain serkkunsa ja Tuomas oli kuolemaansa saakka pysynyt hänen sankarinaan huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut. Syvä, salainen hellyys, niin arka, että hän tuskin itsekään oli täysin tietoinen siitä, oli Tuomaan ja Monan kurjan yhteiselämän aikanakin lakkaamatta kytenyt hänen sydämessään. Vanhan tuomarin kuoltua hänen toinen serkkunsa Peter oli mennyt naimisiin ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Mutta hän oli aina ollut kuin eräät salomaan yrtit, joiden sanotaan muserrettuina ja tallattuina suloisimmin tuoksuvan. Philipin isä oli ollut hänen sankarinsa, hänen kadonnut ystävänsä, hänen lempensä, ja Philip oli isänsä poika.

III.

Pieni takkutukka, mustapäinen, paljasjalka Pete, jonka nuttu oli selästä halki muistuttaen hihallisia liivejä ja jonka housuissa oli reikä siinä kohdassa takapuolta, mistä pikku paidan olisi pitänyt pilkistää näkyviin, oli oikeastaan Peter Quilliam nimeltään ja Peter Christianin äpäräpoika. Niihin aikoihin, jolloin tämä tunnontarkka nuorukainen ryhtyi vaanimaan Balluressa olevan vanhemman veljensä toimia, hän huomasi soveliaaksi tehdä havaintojaan läheisen olkikattoisen mökin ulkopuolella kasvavan pensasaidan aukosta. Mökissä asui kaksi henkeä, isä ja tytär — Tom Quilliam, joka tavallisesti kulki Mustan Tomin nimellä sekä Bridget Quilliam, jolle annettiin nimeksi Bridget Musta Tom.

Mies oli lyhytrakenteinen ja karkeatekoinen, hänellä oli tavattoman suuri, alati auki ammottava suu viallisine, tupakan mustuttamine hampaineen. Tyttöä pidettiin yleisesti hupsuna, hän oli suurikasvuinen, isosilmäinen, muuten aika sievän näköinen, typeräjärkinen hupsu. Musta Tom oli ammatiltaan katonpaikkuri ja olkihattunsa reiästä törröttävine hiuksineen vaelteli hän ympäri saarta työtä etsimässä. Siinä toimessa hän joutui oleskelemaan poissa kotoa päiväkausia ja tällöin Peter Christian moittiessaan veljensä siveyskäsitteiden puutetta sai tilaisuuden tyydyttää omia halujaan.

Lapsen synnyttyä eivät isä eikä tytär esittäneet minkäänlaisia vaatimuksia isälle. Man-saaren punnan seteleissä maksoi Peter Christian edelliselle kaksikymmentä puntaa ja jälkimmäiselle kahdeksankymmentä puntaa. Paikkakunnan pojat töhrivät oven merkiksi, että talo oli häväisty, ja siihen se juttu päättyi.

Tyttö suoritti hiljaisesti »kirkkorangaistuksensa». Yhden huomautuksen hän yhtäkaikki teki. Ballawhainen Christian neidiltä hän oli saanut lainaksi lakanan, johon oli verhoutunut kirkossa, ja kun hän palautti sen, arveli tämä hyvä, lempeämielinen lady, että hänen täytyi lausua hänelle parisen vakavaa sanaa.

»Mitähän sinä oikein mietit, Bridget», virkkoi hän juhlallisesti, »kun viime sunnuntaina koko seurakunnan edessä seisoit siinä Bellan ja Lizan kanssa?» — sinä päivänä oli nimittäin kaksi muuta Magdalenaa Bridgetin ohella kärsinyt rangaistuksensa.

»Nähkääs, neiti», tuumi tyttö, »minä ajattelin, ettei heillä kummallakaan ollut niin hienoa ja vahvoista lakanaa kuin minulla. Oikein minua olisi hävettänyt näyttäytyä mokomissa rievuissa kuin heillä oli.»

Typerä Bridget tosin oli, mutta yhtäkaikki todisti kaksi seikkaa muutakin. Hän ompeli kahdeksankymmentä rasvaista seteliänsä vanhaan sukan varteen, ompeli sukan sänkynsä patjaan ja kastatti poikansa Peteriksi. Rahojen piti säästyä hänen lapselleen siinä tapauksessa, ettei hän jaksaisi elää ja itse kasvattaa sitä, ja nimi annettiin lapselle hänen arvelunsa mukaan ilmoittamaan, kenen lapsi oli, sanokoot sitten laki ja perkele siitä, mitä sanovat.

Sen jälkeen hän elätti itseänsä ja lastansa käymällä päivätöissä, hän kitki ja istutti perunoita ja teki muita peltotöitä kuivalla säällä kuuden pencen ja joka säällä neljän pencen päiväpalkasta. Hän olisi kylläkin voinut olla vastuksena Ballawhainen perilliselle, mutta häntä ei haluttanut. Mainittu herrasmies peri maatilan, valittiin Ramseyn kaupungin edustajaksi Man-saaren eduskuntaan, nai Nessy Tauhmanin, rikkaan oluenpanijan tyttären ja tuli toisenkin pojan isäksi. Tällä kannalla olivat asiat laaksossa olevassa hovissa Bridgetin ja hänen pienen Petensä syödessä silliä ja perunoita sekä kauraryynipuuroa olkikattoisessa majassaan.

Peten varhaisimmat muistot liittyivät poikaan, joka asui kauniissa valkoisessa talossa, niissä oli suuri fuksia siinä, missä tie kaartui rotkoon johtavalle sillalle. Poika oli Philip Christian, puolta vuotta häntä vanhempi, vaikka muutamaa tuumaa lyhempi. Hänellä oli liehuvat keltaiset hiukset ja rusottavat posket ja musta samettipuku polvihousuilleen. Peter jumaloi häntä, pysytteli aina hänen lähettyvillään, totteli häntä kuin pieni koira ja ihaili häntä viisauden, hyvyyden ja uljuuden perikuvana..

Hänen varhaisin muistonsa Philipistä oli, että hän oli pimeässä nukkunut hänen vieressään hiljaa ja kokoonkyyristyneenä pienessä, kapeassa rautaristikkoisessa sängyssä ja että hän aamulla herätessään oli nauraen hypännyt laattialle vuoteesta. Philipin isä — pitkä, kalpea herrasmies, joka ei koskaan nauranut, joskus vain hymähti — oli edellisenä iltana tavannut hänet maantiellä odottamassa äitiänsä, joka ei vielä ollut palannut ulkotöistään. Takkatulta tuvassa ei saanut sytyttää ennen äidin tuloa ja sillä välin Peter koetti juoksemalla ja hyppimällä pysytellä lämpimänä ja unohtaa nälkänsä.

Toinen muisto Philipistä oli, että he yhdessä olivat astuskelleet ympäri vierashuonetta — jonka paksuilla matoilla hänen paljaat jalkansa olivat liikkuneet kuulumattomin askelin — Philipin näyttäessä hänelle seinillä riippuvia tauluja ja selittäessä niiden merkitystä. Erästä kuvaa pääkalloa ja ristiä pitelevästä evankelista Johanneksesta esitti tämä tuikea ja totuudessa pysyvä opas ryöväriksi, joka murhasi uhrinsa ja nylki heidän pääkallonsa tikarilla, jonka kahva oli ristin muotoinen. Sen jälkeen olivat muistot Philipistä ja hänestä itsestään, kuten kaksi yhteen sulautuvaa auringonsädettä.

Philip oli ihastunut hurjien seikkailukirjojen lukemiseen. Tällaisia vaillinaisia ja töhrittyjä kirjoja hän löysi vanhan, metallisiloisen ja kahdella etulukolla suljetun kirstun pohjalta. Kirstu oli sataman puoleisessa huoneessa, jota hänen isoisänsä, vanha merikarhu, oli käyttänyt makuuhuoneenaan. Toisinaan oli Philipin tapana lukea ääneen Petelle eräästä kirjasta, johon hän oli erikoisesti mieltynyt. Siinä puhuttiin Carrasdhoon miesten toimista. He olivat hurjaa mellastelijajoukkoa ja koko saaren kauhu. Toisinaan he kyllä tekivät työtä pelloilla, kyntivät, korjasivat eloa ja tekivät heinäaumoja, kuten työväki ainakin, toisinaan he asuivat taloissa sellaisissa, kuin on juottopaikan luona oleva talo. Mutta kun luoteistuuli alkoi puhaltaa ja huulilla alkoi tuntua suolan maku, silloin he läksivät liikkeelle sanoen: »Meri kutsuu meitä — meidän täytyy lähteä.» Silloin he asuivat vuorenrotkoissa merenrannikolla missä ei kukaan päässyt heihin käsiksi ja siellä he öisin sytyttivät nuotiotulia tervatynnyreistä, siellä he hoilasivat ja lauloivat pitäen hurjia juominkeja; tämän jälkeen nousuvesi tavallisesti kuljetti rannoille laivanperäsimiä, kokkakoristeita ja mastoja, joskus ajelehti maihin myöskin heidän toimestaan karille joutuneiden merimiesten ruumiita, jopa toisinaan kasoittain satojakin ruumiita — muukalaisia toki kaikki. Mutta siitä oli jo pitkä aika kulunut. Carrasdhoon miehet olivat kuolleet ja heidän maineensa loiste oli himmennyt.

Eräänä hiljaisena iltapuolena poikien hartaina luettua näitä urotekoja, he istuivat juttelemassa, Philip ikkunalaudalla kyyristyneenä ja Pete hänen vieressään kuin mikäkin valkea sammakko. Äkkiä Philip huudahti: »Kuule, mitä se oli?»

»Mitähän se mahtoi olla?» virkkoi Pete.

Ei kuulunut hiiskahdusta, ei lehden kahahdustakaan, eikä Peten mielikuvituskaan voinut keksiä mitään!

»Pete», sanoi Philip kaamean juhlallisesti, »meri kutsuu minua.»

»Ja minua myös», vakuutti Pete totisena.

Illan alkaessa hämärtää pojat olivat Port Mooarin sataman yksinäisimmällä paikalla, mereen pistäytyvän mustan, rosoisen kallion alaisessa luolassa. Vanhaan, risaiseen tynnyriin he olivat sulloneet turvetta ja kaarnaa ja sytyttivät nyt tulta siihen.

»Näethän tuon hirmuisen terävän karin tuolla veden alla?» virkkoi Philip.

»Totta maar sen näen?» sanoi Pete.

Ei näkynyt kiveä, ei nyrkinkään kokoista, heidän ja taivaanrannan välillä.

»Sitä sanotaan riutaksi», sanoi Philip. »Odotahan hetken aikaa, niin saat nähdä, miten laivat törmäävät siihen ja murskaantuvat ihan —... ihan kuin...

»Kuin mikäkin teekannu», sanoi Pete.

»Naiset me kumminkin pelastamme», sanoi Philip. »Vai kuinka, Pete, eikö pelasteta? Sehän aina tehdään.»

»Totta kai, naiset pelastetaan — ja pojat», lisäsi Pete miettivästä.

Philip ei ollut niinkään varma, mitä poikiin tuli, mutta ei tahtonut kiistellä. Pimeä oli jo tulossa ja ilta oli kylmä. Pojat istuivat loimuavan tulen ääressä kyyryllään ja koettivat unohtaa, että tee-aika oli heiltä mennyt hukkaan.

»Vähät siitä, jos onkin vähän nälkä», virkkoi Philip urheasti.

»Mitäs siitä, ei se haittaa», vastasi Pete.

»Mutta annas kun haaksirikosta päästään, niin silloin saadaan kinkkua ja suolalihaa ja kaikkea muutakin iltaruo'aksi.»

»Niin juuri, silloin syödään ja juodaan vaikka kuinka paljon.»

»Rommia, Pete, rommia me aina juomme.»

»Tottakai», myönsi Pete.

»Teelle me annamme palttua», sanoi Philip.

»Niin juuri, vanhat akat teetä juokoot», lausui Pete.

Nyt oli jo aivan pimeä ja nousuvesi kohosi nopeasti. Taivaankannella ei välkkynyt yhtäkään tähteä ja ainoa näkyvä valotuike oli etäisen loistolaivan alati pyörivä valo. Pojat hiipivät lähemmäksi toisiansa ja alkoivat muistella kotiansa. Philip ajatteli Nan-tätiä. Hän oli nelinkontin ryöminyt sen huoneen ikkunan sivu, missä täti oli ommellut hänelle uutta ruudullista yöpaitaa.

Silloin oli hänestä tuntunut naurettavalta, että Carrasdhoomies käyttäisi yöpaitaa; mutta missähän Nannie-täti nyt mahtoi olla? Pete muisteli äitiänsä — varmaankin hän nyt itkien ja etsien juoksi talon kaikki nurkat. Mustan Tominkin oli hän näkevinhän — kai hänkin juoksi häntä etsimässä ja kirosi.

»Emmeköhän pistäisi lauluksi Phil?» kysäisi Pete itku kurkussa.

»Vai laulamaan tässä!» sanoi Philip niin purevan ylenkatseellisesti kuin suinkin pystyi, »jotta he saisivat ajoissa varoituksen siitä, että istumme täällä väijymässä. Voi sinua, Pete-rukka, kylläpä olet viisas! Odotahan vaan, jahka laivat törmäävät kallioita vastaan — tuota, riuttoja — ja kuolleita miehiä kohoaa pinnalle kuin korkkeja — oikein sadottain ja läjittäin, silloin totta tosiaan saat kuulla minun laulavan.»

Pimeys kävi yhä sakeammaksi ja meren pauhu kuului luolan takaa, juuret ja kanervat eivät enää räiskyneet ja turve hehkui himmeänpunaisena. Kaamea yö oli tullut, ja pojat olivat eristetyt kaikesta.

»He eivät näykään tulevan — ei ainakaan vielä», kuiskasi Philip käheästi.

»Ehkäpä tässä on laita sama kuin kalastamisessa, väliin tulee kaloja, väliin ei», tuumi Pete.

»Niin juuri», myönsi Philip innokkaasti, »tavallisesti ei tule mitään — ja silloin ei auta muu kuin mennä kotiin ja palata uudelleen», lisäsi hän hermostuneesti.

Mutta ei kumpikaan liikahtanut. Hehkuvan tulen takana ammottava pimeys oli kauhistava. Pete painautui lähemmäksi Philipiä ja alkoi käydä uniseksi, sillä häntä ei vaivannut mielikuvituksen tuottama pelko. Kuullessaan hänen raskaan, tasaisen hengityksensä, Philip säpsähti ja hänet valtasi hirvittävä yksinäisyyden tunne.

»Pete, kuulehan», änkytti hän tuuppien armottomasti Peten päätä, joka lepäsi hänen olkapäällään ja koettaen turhaan estää ääntänsä vapisemasta, »sinä sanoit olevasi toinen perämies, mutta yhtäkaikki jätät kaikki työt minulle!»

Toinen perämies oli katuvainen, mutta ennenkuin puoli minuuttia oli kulunut, hän oli jälleen langennut samaan syntiin. »En voi sille mitään», virkkoi hän, »minä olen niin uninen, etten jaksa mitään.»

»Silloin on parasta, että kumpikin olemme vahdissa kannen alla», sanoi Philip ja he päättivät yhdessä laskeutua pitkäkseen tulen ääreen.

»Luota sinä vain minuun», sanoi Pete; »kyllä minä kuulen, jos he tulevat yöllä. Minä aina kuulen, mitä yöllä tapahtuu. On ihan kauheata, kuinka helposti minä herään. Väliin kuulen senkin, kun Musta Tom tulee kotiin juopuneena. Ihan totta, väliin olen kuullut.»

»Huomenna emme makaakaan kivillä, vaan matoilla», sanoi Philip kiemurrellen rosoisella paadellaan; »pakoittain mattoja — oikeita brysselin mattoja.»

He laskeutuivat toistensa viereen niin lähetysten kuin mahdollista ja koettivat olla kuuntelematta meren vaikerrusta ja pauhua. Sitten kuului väräjävä kuiskaus:

»Pete!»

»Mikäs nyt?»

»Eikö sinun ole koskaan tapana lukea iltarukoustasi, kun olet vahdissa?»

»On kyllä toisinaan, kun ei äiti ole ylen väsynyt ja vanhus ei ole pahasti pöhnässä eikä räyhää.»

»Mutta eikö sinusta sitten ole hauska lukea iltarukousta?»

»On kyllä, se on oikein hirveän hauskaa.»

Merirosvot päättivät lukea rukouksensa, nousivat pystyyn ja laskeutuivat polvilleen vieretysten pienet kasvot tulta kohti käännettyinä. Sitten he uudelleen asettuivat lepäämään.

»Pete, missä on kätesi?»

»Tässä ollaan, Phil.»

Yön kolkkoa pimeyttä valaisi vain hehkuvan tulen himmeä heijastus, mutta huolimatta luolan seinää pieksävien aaltojen ärjynnästä, vaipuivat Carrasdhoon miehet uneen.

Pimeässä vähän ennen aamunsarastusta Pete äkkiä säpsähtäen kohosi pystyyn. »Mitä se oli?» huusi hän pelästyneenä.

Mutta Philip oli yhä unen sumumaassa, häntä paleli ja hän valitti: »Peitä minua, Pete.»

»Phil!» kuiskasi Pete kauhistuneena.

»Peitä minua», mutisi Philip.

»Luulin, että Musta Tom oli siellä», sanoi Pete.

Luolan ulkopuolelta kuului epäselvää liikettä.

»Lempo vieköön!» kuulivat he kammottavan äänen sanovan. »Täällähän ne kakarat ovatkin! Vai mahdotonta! Eikä olekaan! Siinä ne totta tosiaan ovat, neiti. Piru heidät periköön! Onkos se ihminen sitten ihan järjiltänsä, kun tuollaista ääntä alkaa pitää. Tallella ovat, ovat niinkin, mutta kyllä heille tästä, kyyti annetaan, senkin penikat! No niin, kiittäkää te Jumalaa; että teidän on pelastunut, jos tykkäätte, mutta kyllä minä tälle pojalle muuta annan. Mokomatkin lurjukset! Kauankos siitä on, kun teidät vierotettiin ja kumminkin pakotatte kunnon ihmiset jättämään sänkynsä ja lähtemään yön selkään teitä etsimään. Ja tulikin teillä muka vielä piti oleman, häh? Sehän se sentään teidät ilmaisi. Vetäkää vene maihin pojat!»

Philip oli nyt puolittain hereillä. »Siinä he ovat», kuiskasi hän. »Laiva on tullut, he ovat riutalla. Voi sentään! Parasta on mennä heitä vastaan. Ehkä he eivät meitä tapakaan jos — jos vaan — voi sentään!»

Sitten merirosvot käsi kädessä vapisevina ja huohottavina lähestyivät luolan suuta. Seuraavassa tuokiossa Philip tunsi jonkun tempaisevan hänet syliinsä, ja Nan-täti suuteli häntä ja vuodatti viljavia kyyneleitä työntäen samassa suurta sokurikakkua hänen poskeensa. Toisenlaiseksi muodostui Peten kohtalo. Mustan Tomin nahkahihnan iskuista, joita hänelle sateli Philipinkin osalta, hän ulvoi kuin myrskyn ruoskima meri.

Ja niin palasivat Carrasdhoon miehet kotiin aamusarastuksen kalpeassa valossa — Pete hihnan takaa-ajamana hyppien ja ulvoen, Philip sokerikakkua syödä ahmien lohdutuksekseen.

IV.

Philip lähetettiin pois kotoa Castletownissa olevaan King Williamin kouluun ja silloin Petelle alkoi kovat päivät. Hänen äitinsä oli kyllä hellä, ja hyviäkin sieluja oli olemassa, sellaisia kuin Nan-täti, jotka kohtelivat kumpaakin säälivästi. Mutta yhtäkaikki sujui elämä vaivalloisesti kuin joustimia vailla olevien vaunujen kulku. Syntiä on usein helpompi suvaita ja antaa anteeksi kuin typeryyttä. Vain se, jolla on lempeä sydän, saattaa tuntea hellää osanottoa kovapäistä kohtaan.

Pete raukka oli epäilemättä hyvin kovapäinen. Häntä ei saatu lukemaan ja kirjoittamaan, ei hyvällä eikä pahalla. Hänet pantiin Maughold-kylän kirkon vieressä olevaan vanhaan kouluun. Koulumestari oli John Tuomas Corlett nimeltään, pieni mies, nokkelaliikkeinen ja karski, nenä hänellä oli terävä kuin hauella ja hänen käyntinsä muistutti kerskailevaa kukkopoikasta; John Tuomas oli myöskin räätäli. Kahden koulupenkin varassa olevalla läävänovella hän istui ristissä säärin kankaittensa, palikkainsa ja silitysrautojensa ympäröimänä. Oppilaat, pojat ja tytöt istuivat luokittain suuressa puoliympyrässä hänen edessään.

Pete-raukan tomuinen nuttu oli joka päivä pöläkässä tuon mahtavan pikku miehen kynsissä, kun hän purki raivoansa, sillä poika-parka myöhästyi joka päivä. Joka aamu räätäli-koulumestari tervehti häntä haukkumasanoin, joita säestivät rottinkikepin läimäykset. »Sinä laiskuri! Sinä pölkkypää! Sinä vintiö! Minä tässä opetan ja hikoilen, mutta mikään ei pysty sinuun.»

Tällä koulumestarilla oli kaksi inhimillistä heikkoutta. Hän kallisteli mielellään lasia eikä hän paljon kallistelemista sietänytkään, ennenkuin oli pöhnässä. Silloin hän aina opetti katkismusta ja kiroili pojille saaren murrekielellä.

»Peter Quilliam», kirkaisi hän eräänä päivänä, »kuka johdatti sinut ulos Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta?»

»Opettaja, enhän minä ole koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, sillä mistäpä minulla olisi rahat ja vaatteet moisiin matkoihin, mutta siinä sen näkee, mitä kaikkea ihmiset keksivät», sanoi Pete.

Koulumestarin toinen heikkous oli hänen rakkautensa tyttäreensä, pieneen nelivuotiseen raajarikkoon, jota hän tämän sylilapsena ollessa oli humalapäissään viskellyt ilmaan ja pudottamalla hänet maahan tehnyt vialliseksi. Nyt hän eleli alituisessa kauhussa peläten uusia onnettomuuksia lapselle tapahtuvan. Hänen oli tapana penkkien lomitse luovailla ikkunalle, josta hän alimmaista, nimiä täyteen kaiverrettua ikkunaa avaamalla saattoi nähdä nurkan omasta, valkoisesta tuvastaan sekä sen kuistilta tulevan pienten hopeavaahterain varjostaman polun.

Monesti oli Pete nähnyt pikku tytön vaivaisella pikku säärellään liikaten kiiruhtavan eteenpäin pitkin tietä riemastuksesta naureskellen, kun hänen oli onnistunut välttää äitinsä valvova katse ja päästä pujahtamaan tielle. Eräänä päivänä rajujen kevätsateiden paisutettua kaikki purot yli äyräittensä, Pete sattui näkemään tuon kiharapäisen palleroisen hyppelevän ja riuhtovan kuin mikäkin tuulen pieksämä viiri vahvan virran kulettaessa häntä eteenpäin pitkin Port Mooarin luona mereen laskevaa jokea. Pete pelasti lapsen ja kantoi hänet kotiin. Sitten, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, hän meni kouluun tihkuen vettä joka askeleella.

Kun John Tuomas näki hänen tulevan avojaloin vettä tippuen pitkin koulusalin laattiaa, hänen harminsa pojan tavanmukaisesta myöhästymisestä yltyi kihiseväksi raivoksi. Selityksiä odottamatta hän otaksuen pojan pyydystäneen rapuja Port Lewaiguen kivien luona, syyti suustaan tavallisia haukkumasanojaan tehostaen niitä pontevilla rottingin iskuilla.

»Senkin laiskuri (läiskis)! Senkin vintiö (läiskis)! Minä tässä opetan ja hikoilen, (läiskis! läiskis!) mutta mikään ei pysty häneen!» (läiskis! läiskis! läiskis).

Pete ei virkkanut sanaakaan. Hän väänteli nutun alla kivistävää selkäänsä ja pisti märät, lyönneistä kuumottavat kätensä housun-taskuihin ja astui luokan alapäässä olevalle paikalleen.

Mutta muuan tyttö, pieni tumma, punaiseen hameeseen puettu olento, ponnahti pystyyn pojan vierestä, pyyhkäisi nuolena koulumestarin luo tämän palatessa kankaittensa ja neulojensa ääreen, antoi hänelle aimo läjähdyksen vasten kasvoja ja puhkesi sitten suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hänen nimensä oli Katherine Cregeen. Hänen isänsä oli Caesar, Comaan mylläri, joka oli perustanut Ballajoran kappelin ja oli mahtava mies metodistien joukossa.

Katherine jäi rankaisematta, mutta Peten koulunkäynti päättyi tähän. Hänen oppinsa ei painanut liian paljoa suuren pojan päässä — painettua hän osasi lukea joltisesti, mutta hänen kirjoitustaitonsa supistui muutamien isojen kirjainten tuntemiseen. Varustukset elämän taisteluun eivät olleet kehuttavat, mutta Bridget päätti jyrkästi, että se riitti.

Sillävälin hän itse oli joutunut kantamaan sellaista nimitystä, jonka rahvas halusta antaa naiselle, jolla on lapsi, mutta ei lasta tunnustavaa isää. Häntä pidettiin noitana. Peten aikaisimmat muistot maantiestä liittyivät tähän äidin nimitykseen ja kun sanan merkitys alkoi hänelle selvitä, hän ei kapinoinut sitä vastaan, vaan alistui jurosti, sillä hän ei tiennyt muuta, kuin että siinä kenties oli perääkin. Milloin hän toisten poikien kanssa leikkiessään riitaantui, huudettiin hänelle heti: »Äitisi on noita-akka!» Silloin hän toisinaan alkoi itkeä, toisinaan rupesi tappelemaan kostaaksensa poikien häväisyn, mutta yhtäkaikki hän uskoi sen todeksi rakastamatta silti äitiään sen vähemmän.

Bridgetiä syytettiin pahoista silmistä. Jos karja sairastui niityllä eikä voitu näyttää toteen hänen kurkistaneen veräjän yli, arveltiin hänen jäniksenä loikanneen tien poikki, jota elukat astuivat. Eräänä päivänä oli naapurin koira ajanut jäniksen piilostansa niitylle, missä joitakin lehmiä oli syömässä. Tämän huomasivat muutamat tiellä palloa lyövät pojat. Heti paikalla nousi meteli ja kirkuna ja pojat sauvoillensa juoksivat ulvovain koirain jäljestä huutaen: »Noita-akka! Noita-akka! Se on Bridget Tom! Corlettin koirat ajavat takaa Bridget Mustaa Tomia! Tapa hänet, Laddie! Pure kuoliaaksi hänet, Sailor! Ota kiinni, koira, ota kiinni!»

»Pallonlyöjien joukossa oli Petekin. Kun hänen toverinsa alkoivat juosta koirien jäljestä ja niitä kiihoitella, hänkin juoksi, mutta hänessä myllersivät tykkänään toiset tunteet. Nuolena hän pyyhkäisi ohi kaikkien muiden pääsi koirien kintereille ja toisia potkaisten, toisia hutkien kepillänsä huusi nyyhkyttäen niin kovasti kuin kurkusta läksi hänen edessään loikkivalle jänikselle: »Juokse, äiti, juokse, hyppää sivulle! Äiti, äiti rakas, juokse nopeammin, juokse henkesi edestä, juokse!»

Jänis kääntyi syrjään, kiiti pensaikkoon ja hävisi takaa-ajajiensa näkyvistä juuri samassa, kun Corlett, tilanvuokraaja, joka oli kuullut huudot ryntäsi pyssyineen paikalle. Silloin Pete pyyhkäisi takinhihallaan kyyneleistä kimaltelevia silmiään ja läksi juoksemaan kotiin. Siellä hän tapasi äitinsä oven edustalla istumassa ja rauhallisesti kutomassa. Poika heittäytyi hänen syliinsä ja hyväili kädellään hänen poskeansa.

»Voi, oma äiti-kultani», huusi hän, »kuinka nopsa olitkaan juoksemaan! Et maar koskaan ennen elämässäsi ole juossut niinkuin nyt!»

»Onko poika järjiltänsä?» sanoi Bridget.

Mutta Pete yhä silitteli hänen poskeansa nyyhkyttäen ilosta ja huudahtaen: »Kuulin Corlettin huutavan talosta pyssyä ja onnenrahaa, ja minä luulin, etten koskaan enää saisi nähdä äitiä! Mutta kylläpä osasitkin harpata, äiti! Kyllä vaan osasit!»

Kun Katherine Cregeen seuraavalla kerralla näki Peter Quilliamin, istui tämä Ballure Glenin sumussa olevan kallion reunalla puhallellen haikeita säveliä omatekoisesta huilusta. Hän oli lohduttomuuden ja yksinäisyyden ilmetty kuva. Hänen äitinsä oli kuolemaisillaan. Rouva Cregeen, Katherinen äiti, joka oli lämminsydäminen ihminen, lempinimeltään Mummi, oli jäänyt hoitamaan hänen äitiänsä siksi aikaa, kun hän läksi tälle meren ja maan väliselle, kolkolle paikalle etsimään lohtua yksinkertaiselle sydämelleen.

Katherinen silmät kastuivat, kun hän näki pojan, ja kun Pete vilkaisematta ylös tahi puhumatta yhä lasketteli oudon surullisia säveleitä, tytön kurkkua alkoi kouristaa ja hän puhkesi itkemään.

»Älä ole pahoillasi, Pete. Ei, sitä en tarkoittanut — mutta älä itke, Pete.»

Pete ei ensinkään itkenyt, soitteli vain huiluansa ja tuijotti ulos merelle merkillisin, ilmeettömin katsein. Katherine laskeutui polvilleen hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja itki molempain puolesta.

Joku huusi Peteä juottopaikan pensasaidan luota. Hän nousi pystyyn, silitteli hiuksiansa kädellään ja alkoi astua kotiansa kohti sanaakaan sanomatta.

Mullatessaan nauriita pellolla koko päivän rankkasateessa Bridget oli vilustunut ja sairastunut keuhkopussin tulehdukseen. Tohtori Mylechreest oli hautonut hänen keuhkojaan sinappitaikinalla ja liinansiemenpuurolla, mutta siitä ei ollut apua. »Ihan tuntuu sillä kuin aurinko paistaisi selkään elonkorjuussa ollessa», mutisi hän, mutta puurot eivät pystyneet kuumentamaan hänen kylmettynyttä rintaansa.

Caesar Cregeen seisoi vuoteen ääressä, samoin lukkari John, jota sanottiin leski-Johniksi, Kelly, joka kuletti postia ja tunnettiin varas-Kellyn nimellä, ja vielä Musta Tom, hänen isänsä. Caesar piti puhetta syntisistä ja heidän lopustaan. John huomautti, että hän, tullessaan virkaansa valituksi, oli luvannut haudata köyhät maksutta, Kelly päätti olla ensimmäinen, joka Ballawhainen Christianille ilmoittaisi, mitä oli tapahtunut, ja Tom murskasi mehiläisilleen rintasokeria laskien tuon tuostakin jonkun kompasanan kuolevan vaimon kustannuksella.

»Vähät siitä; lähtö on tullut. Minä lähden nyt pitkälle matkalle», lausui Bridget ja Mummi löyhytteli häntä rikkalapiolla helpottaakseen raskasta hengenvetoa.

»Oletko pistänyt taskuusi mitään matkan varalle, häh?» kysyi katonpaikkuri.

»Nyt en aiokaan käydä taloissa, jotka ovat tiilistä ja savesta tehtyjä», vastasi kuoleva.

»Voi poloista! Ala sinä rukoilla», kuiskasi Mummi miehelleen, ja Caesar otti hyppysellisen nuuskaa liivintaskustaan ja alkoi »kamppailla Herran kanssa.»

Se tuntui suovan lohdutusta Bridgetille. »Näen jaspisportit», läähätti hän kiinnittäen kuumeen verhoamat silmänsä olkikattoa kannattaviin hirsiin, joista riippui repaleisia, rotanhäntiä muistuttavia hämähäkinverkkoja.

Sitten hän kutsui Peten luokseen. Hänellä oli jotain hänelle annettavaa. Se oli sukanterä, johon hän oli kätkenyt ne kahdeksankymmentä tahraista seteliä Mansaaren rahassa, jotka Peten isä, Peter Christian viisitoista vuotta sitten oli hänelle maksanut. Pete sytytti kynttilän ja piteli sitä Mummin ratkoessa vuode-patjan seinänpuoleista saumaa ja kaivaessa esiin sukanterää. Musta Tom pudotti kädestään sokerisakset ja paljasti vialliset hampaansa nähdessään niin suuria rikkauksia; leski-John vilkutti silmiään ja varas-Kelly kurotti kaulaansa, kunnes hänen posteljooninlakkinsa solui hänen nenälleen.

Meriusva peitti sinä aamuna maan ja kun se hajaantui, kohosi Bridgetinkin sielu taivasta kohti.

»Tyttörukka! Tyttörukka!» sanoi Mummi. »Kolkko oli hänen elontiensä — kolkko oli, kolkko!»

»Kunnon tyttö», sanoi lukkari John, »eikä häntä köyhäin hautaan nyt saa haudata, kun hänellä oli rahoja.»

»Vahva työihminen hän oli, ja aina jalkeilla ja hommassa, mutta järki-paha ei ollut oikein kuin olla piti.»

Ja Caesar huusi: »Hän oli tulesta temmattu kekäle! Herra suokoon, että minulla tuomiopäivänä olisi monta sellaista kekälettä!»

Kun hautajaiset oli pidetty ja kyyneleet, sekä lämpimät että kylmät, kuivattu — Pete ei vuodattanut kyyneleitä — palasivat Maghold Headin kirkkomaalla olleet naapurit pojan kanssa juottopaikan luona olevaan tupaan, neuvotellakseen, mitä oli tehtävä hänen perintöseteleillään. »Siinähän on koko omaisuus», sanoi yksi. »Pankoon rahasumman korkoa kasvamaan herra Dumbellin pankkiin», sanoi toinen. »Pojan on ensin opittava joku ammatti — hänhän on jo iso köntys, keväällä kuudentoista vanha», sanoi kolmas. »Eiköhän hänestä voisi tulla rihkamakauppiasta?» kysyi neljäs. »Veljenpoikani Robbie Clucaksen luo, Ramsayhin sopisi hänet lähettää, vai mitä arvellaan?» »Kelpo mies kaikin puolin», sanoi leski-John, »mutta kehumatta uskallan esittää vävypoikani John Cowleyn. Poika on kuin luotu sekatavarakauppiaaksi eikä kait mikään ole ihmiselle mieluisampaa kuin — oma puoti nimikyltti oven päällä, 'Peter Quilliam, tee- ja sokerikauppias', se joltain kuuluu. Kerrotaan, että John jo aikoo ostaa vaunut ja parihevoset.»

»Vait siinä, senkin suunsoittajat hevosinenne ja vaunuinenne», karjaisi lopulta Mustan Tomin mörisevä ääni. »Kuka sen sanoo, että rahat ensinkään kuuluvat pojalle? Minun ne ovat, ja minä ne perin, jos on lakia maassa.»

Sillä välin oli Pete, jonka korvissa yhä kaikui mullan kumahtelu arkulle, matkalla Ballawhaineen. Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut siellä ja oli hiukan neuvoton, mutta ei vavissut. Lehtokujan puolitiessä hän kohtasi ikäisensä, keikarinnäköisen, punertavatukkaisen nuorukaisen, joka hyräili itsekseen ja vilkaisi häneen välinpitämättömästi olkansa takaa. Pete tunsi hänet — hän oli Ross Christian, jota pojat sanoivat Drossiksi, Ballawhainen poika ja perillinen.

Suureen taloon saavuttuaan Peter kysyi isäntää. Englantilainen palvelija, jolla oli tulipunaiset polvihousut, jätti hänet kiviseen eteissaliin odottamaan. Siellä oli hyvin hiljaista, ja jokseenkin kylmä. Kaikki oli puhdasta kuin kalalokin suvet. Keskellä huonetta oli tumma pöytä ja seinän luona korkeaselkäinen tuoli. Vastakkaisilla seinillä oli kaksi öljyvärimaalausta. Toinen esitti vanhaa parratonta, korkeaotsaista miestä, jonka kasvoja ympäröi lyhyt, harmaa tukka. Toinen oli nainen, väsynyt katse silmissään ja pikku lapsi sylissään. Tämän taulun alla oli pieni musta kuva, jonka Pete arveli esittävän hautakiveä. Sen alareunassa oleva kirjoituskin, mikäli Pete saattoi sen lukea, oli hautakirjoitus: »Muistoksi Verhenalle, Peter Christianin rakastetulle vaim...»

Nyt astui Ballawhaine sisään ja hiekka hallin kivipermannolla narisi hänen astunnastaan. Hän oli vanhannäköinen ja tuuheat, karkeat silmäkulmat olivat toisenväriset kuin hiukset. Pete oli usein nähnyt hänen ratsastavan maantiellä.

»No, poikaseni, mitä asiaa sinulla olisi minulle!» sanoi hän. Ääni oli kärtyisä, ja hän puhui kuin olisi tahtonut pelästyttää pojan.

Pete hypisteli äitinsä kutomaa lakkia. »Äiti on kuollut», vastasi hän neuvottomana.

Ballawhaine tiesi sen jo. Varas-Kelly oli tullut juoksujalkaa uutista kertomaan. Nyt arveli hän Peten tulleen vaatimaan eläkettä äidin kuoltua.

»Ja sinullekin hän kai on kertonut tuon saman, vanhan jutun», tiuskasi hän.

Peten kasvot jäykistyivät.

»Hän on kertonut, että herra on minun isäni», sanoi hän.

Ballawhaine koetti nauraa. »Todella!» sanoi hän.

»Se lapsi on viisas, joka tuntee oman isänsä.»

»En oikein käsitä, mitä tarkoitatte», virkkoi Pete.

Silloin Ballawhaine alkoi häpäistä haudassa lepäävää naisraukkaa. Hän sanoi, ettei Bridget voinut tietää, kuka oli hänen lapsensa isä, ja vannoi, ettei sen ihmisen pojista yksikään saisi häneltä pennin syrjääkään. Ja tätä ärjäistessään hän paiskasi nyrkkinsä pöytään. Etusormen keskikohdalla hänellä oli suuri, karvainen syntymämerkki.

»Vai niin, anteeksi sitten», sanoi Pete; »mutta hän sanoi saaneensa tämän teiltä.»

Hän käänsi nuttunsa lievettä ja veti taskustansa Man-saaren leimalla varustetut setelinsä, kahdeksankymmentä kappaletta, ja kurotti ne oikeassa kädessänsä pöydän yli. Petellä oli myös syntymämerkki etusormen keskellä.

Ballawhainekin näki sen. Hän vetäsi äkkiä kätensä pois ja kätki sen selkänsä taa. »No niin, poikaseni, eikö siinä ole tarpeeksi? Ethän sinä enempää tarvitsekaan?»

»En minä enempää tarvitse», sanoi Pete. »En tarvitse näitäkään. Ottakaa takaisin», ja hän pani setelitukun heidän välillään olevalle pöydälle.

Ballawhaine vaipui tuolille istumaan, kopeloiden nenäliinaa takkinsa takataskusta piilossa olevalla kädellään ja alkoi pyyhkiä otsaansa. »Häh? Mikäs nyt? Mitä tarkoitat, poika?» änkytti hän.

»Tarkoitan», sanoi Pete, »että jos pitäisin rahat, niin sanoisivat ihmiset, että äitini oli huono nainen, jonka te ostitte rahallanne — sentapaista puhetta olen jo kuullutkin.»

Hän astui lähemmäksi. »Ja vielä tarkoitan sitäkin, että monta vuotta sitten teitte hyvin väärin äitiäni kohtaan ja että nyt, kun hän on kuollut, te ilkeätte mustata häntä, ja teillä on paha sydän ja häijy kieli, ja jos minä vain olisin täysi mies, enkä tietäisi, että te olette isäni, niin rutistaisin teidät raajarikoksi koko iäksenne.»

Sitten Pete käänsi hänelle selkänsä huutaen hallin pimeään: »Kuulkaapas, siinä, te vanha papukaija! Nyt lienee aika heittää minut ovesta ulos.»

Englantilainen palvelija punaisine polvihousuineen oli seisonut portaitten alla kuuntelemassa.

Tämä oli Peten ja hänen isänsä ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen. Peter Christian Ballawhaine esiintyi näihin aikoihin neuvostokokouksen kauhuna, mutta poikansa edessä hän oli vavissut kuin piesty koira.

V.

Katherine Cregeen, Peten puolustaja koulussa, oli sen ohessa hänen leikkitoverinsa. Hän oli kaksi vuotta Peteä nuorempi. Hiukset hänellä oli mustat kuin mustalaisella ja kasvot olivat ruskeat kuin pähkinä. Kesäisin hän viihtyi parhaiten hihattomassa punaisessa hameessa, ilman kaulusta ja päähinettä ja avojaloin. Käsivarret ja sääret, alinomaa kun olivat alttiina auringolle ja sateelle, olivat yhtä verevät kuin hänen poskensa ja silkinhienon untuvan peitossa. Hampaat olivat alati näkyvillä, joten näytti siltä, kuin hän olisi aina nauranut. Vallatonta nauruaan lasketellessaan hän kallisti päänsä sivulle ja vilkaisi silmillään kuten pieni, pähkinää nakerteleva orava, joka istuu korkealla turvassa kaikelta vaaralta.

Koulussa oli Pete ensi kertaa nähnyt tyttösen ja siellä hän koetti herättää hänen huomiotaan keinoilla, jotka ovat tunnettuja vain sankareille, villeille ja pojille. Leikkikentällä hän oli piehtaroinut Katherinen edessä aivan kuin huima varsa, hän oli viskellyt päätään, huitonut käsivarsillaan, väännellyt ruumistaan, potkinut säärillään, kulkenut käsillään, karannut jokaisen pojan kimppuun, joka oli häntä kahta vertaa isompi ja loppujen lopuksi karjaisemalla huikean intiaaniulvonnan hän oli pudota mätkähtänyt takapuolelleen istumaan juuri sille kohdalle missä Katherine seisoi. Muut pojat pysyivät tykkänään välinpitämättöminä näistä suunnattomista ponnistuksista osoittaa, mihin hän kelpasi, jos vain tahtoi, eikä Katherinessakaan ollut minkäänlaisia ihailun merkkejä huomattavina, vaikka Pete oli salaisesti pitänyt häntä silmällä. Mutta toiset seikat lähensivät lapset toisiinsa.

Philipin lähdettyä oppikouluun, Petestä ja Katherinestä oli tullut hartaat ystävät. Koulusta päästyään ei Pete mennytkään kotiin äitiänsä odottamaan ja maantiellä vetelehtimään; hänestä oli hauska kulkea Ballajoraan ja sieltä polkutietä myöten kiertää Cornaan myllylle. Se oli kyllä aimo koukku, mutta Caesarin mylly oli matkan päämäärä. Se pilkisti esiin Ballaglassin laakson läpi juoksevan joen viheriäisestä syrjästä. Laululintuset visertelivät keväisin sen pensaikossa ja Caesarin pieni satakieli-tyttönen lauleli siellä aina.

Miten hauskaa hänellä olikaan, kun Pete läksi kotiin sitä tietä. Hän kahlasi joessa, kapusi kivillä, leikitteli nuorallatanssijatarta kumoon kaatuneilla puupölkyillä, jotka yhdistivät joen rannat, hän liukahti, putosi ja tarttui käsin tahi jaloin kiinni lahoneisiin vedessä riippuviin oksiin puolittain itkien, puolittain nauraen huutaen Peteä avuksi. He heittivät lastuja ja tikkuja myllyrattaan takana kuohuvaan veteen seuraten sitä katseillaan sen pyöriessä koskea alas, he juoksivat kilpaa genistapensaitten välissä, ja sitten Katherine ymmärtämättä vähääkään kainostella laskeutui pitkälleen maahan ja makasi siinä liikkumattomana kuin lammas Peten nyppiessä hänen verisistä jaloistaan orjantappurapiikkejä. Tyttö oli laakson villisorsa, poika kömpelö ankka, joka lönkytteli hänen jäljestänsä.

Mutta tuo ihana, onnellinen leikin aika loppuikin äkisti. Mahtavan John Tuomas Corlettin rottinkikeppi ja toisen, häntä vielä taipumattomamman hirmuvaltiaan ruoska synkistivät molempain lasten päivänpaistetta. Pete erotettiin koulusta, ja Katherinen isä muutti pois Cornaasta.

Kun Caesar oli päättänyt naida oli hänen valintansa osunut Betsyyn, Sulbyn ravintolan omistajan tyttäreen. Sitten hän oli »herännyt» ja hän kannatti jyrkästi sitä käsitystä, ettei uskovaisen kodissa saanut juoda, ei liioin ostaa eikä myydä juomia. Mutta Mummin isä kuoli jättäen tyttärelleen ja vävylleen talonsa, »Man-saaren Keijukaisen», sekä Glenmooar-nimisen maatilansa. Samoihin aikoihin kuoli myöskin Sulbyn mylläri, ja saaren paras mylly kaipasi omistajaa. Caesar otti myllyn ja maatilan ja Mummi otti ravintolan, hän kun oli kasvanut sen hengessä eikä mitenkään ollut arkaluontoinen tällaisiin asioihin nähden. Tästä hetkestä alkaen Caesar tukki suun kaikilta parjaushaluisilta kadehtijoiltaan raamatunlauseella:

»Se kuin suusta menee sisälle ei turmele ihmistä, vaan se, mikä hänen suustansa kuohuu ulos, saastuttaa ihmisen.»

Yhtä kaikki muuttui Caesar vuosi vuodelta yhä puritaanimaisemmaksi katsantokannaltaan. Puolinaisuus ei ollut Caesarin luonteen mukaista. Ihminen oli joko pelastunut tahi oli hän helvetin syvyydessä, jos kohta sen ammottava kita ei vielä ollut sulkeutunut hänen ylitseen. Ken oli pelastunut, oli selvillä siitä ja jos hän tunsi Hengen todistuksen, niin hän saattoi elää synnittä. Kolmeen pääkohtaan hän luotti järkähtämättömästi: — silmänräpäykselliseen kääntymykseen, armotilan varmaan tuntoon ja täydelliseen vapauteen synnistä. Tuhansia kertoja hän oli kertonut ja kertoi yhäti, miten hän oli tullut kääntymykseen Douglasin torilla kappaleen matkan päässä vanhan Mateuskirkon vasemmalta portilta, kaksikymmentäviisi minuuttia yli kuuden eräänä sabbatti-iltana heinäkuussa; samana syksynä hän täytti kahdennenkolmatta ikävuotensa.

Cornaassa ollessaan Caesar oli toiminut paikallissaamaajana, ollut raamatunkeskustelujen johtajana ja kirkonisännöitsijänä, mutta Sulbyyn muutettuaan kävi hänelle »seura» liian ahtaaksi ja hän perusti oman seurakunnan. Sen jäsenille antoi hän nimen Kristityt, joka samalla kertaa oli nimi, taisteluvaatimus ja vastalause, ja he pitivät jumalanpalvelusta Caesarin myllyn takana olevassa pitkässä ladossa. Ihmisen ulkonaiseen käytökseen nähden heillä oli suuret vaatimukset. Herännyt ihminen ei saanut näyttäytyä kullassa ja kalliissa pukimissa, ei jättäytyä veltoksi eikä suosia mukavaa elämää; hän ei saanut käydä markkinoilla huvitellakseen, eikä näyttäytyä kujeilijoita varten pystytetyissä teltoissa, ei laulaa maailmallisia lauluja tahi lukea kirjoja tahi harrastaa mitään, joka ei tarkoittanut Jumalan yhä likeisempää tuntemusta. Mitä lihallisiin lankeemuksiin tuli, täytyi syyllisen joutua uskovaisten seurakunnasta poissuljetuksi, sillä vanhurskasten sieluja ei pahennus saanut koskettaa.

»Nykyajan kirkossa on paavillisuus taas vallalla», sanoi Caesar. »Palatkaamme vanhaan, lämminhenkiseen metodismiin ja karkoittakaamme Rooman oppi.»

Kun Pete käänsi selkänsä Ballawhainen herraskartanolle, oli hänen ensi ajatuksensa Caesar ja hänen myllynsä. Oikeampaa olisi ehkä sanoa, että hänen ensi ajatuksensa oli Katherine ja Mummi. Hän oli sekä koditon että rahaton. Juottopaikan luona oleva tupa oli nyt mahdoton hänen asuttavakseen, äiti kun ei enää ollut suojaamassa hänen uhattuja hartioitaan Mustan Tomin nyrkiniskuilta. Philip oli kotona vain parisen viikkoa vuodessa ja Ballure oli kadottanut viehätysvoimansa. Niinpä hän ohjasi matkansa Sulbyyn, tarjoutui Caesarille myllytöihin ja otettiinkin heti paikalla siihen. Palkkaa hänelle luvattiin vapaa ylläpito sekä kahdeksantoista penceä viikossa.

Merkillinen oli perhepiiri, jonka jäseneksi Pete nyt liittyi. Siihen kuului ensinnä Caesar itse nahkatakkeinensa, jonka hihat oli jätetty napittamatta neljänteen nappiin saakka, polvihousuineen, värjäämättömine villasukkineen ja puolikenkineen, joista kieli tavallisesti riippui ulkona — tuikea mies, jolla oli kankea kasvoja varjostava poskiparta ja huolellisesti ajeltu paksu ylähuuli, joka täydelleen korvasi tuuheita viiksiä, sillä kun uskonto, sellainen kuin Caesarin oli, anastaa ihmisen haltuunsa, näkyy se ensin hänen suustaan. Sitten Mummi, kodikas, myssypäinen olento, hyvänsuopaisuutta ja ystävällisyyttä säteilevä, yksinkertainen, helläluonteinen ja rauhaa rakastava sielu, joka ei vastustanut ketään eikä mitään ja jolla aina näytti olevan huulillaan »Ihmisparka! Ihmisparka!» tahi »Voi tok! Voi tok!» Sitten oli Nancy Cain, myöskin Nancy Joen nimisenä tunnettu, palvelija nimeltään, mutta emäntä viraltaan, Mummin sisarentytär, hiukan pakanallinen, aamun virkku, väsymätön raataja, ruma kasvoiltaan, kaikkia miehisiä olentoja karsaasti katsova, hyväsydäminen, rumapuheinen ja äkäluontoinen. Ja viimeksi Katherine, joka nyt oli kasvanut isoksi tytöksi ja sitoi mustalaishiuksensa nauhalla ja käytti mustaa, valkeilla nauhoilla reunustettua esiliinaa.

Pete edistyi tasaisesti työssään. Aluksi hän suoritti myllyssä vähäpätöisempiä töitä, hän sai sytyttää tulen kuivausuunin alle ja puhdistaa hammasrattaat, mutta sitten hänelle uskottiin sulkujen avaaminen aamulla ja myllynrattaan käynnin järjestely päivän töiden mukaan. Kahden vuoden kuluttua hiin oli reima mylläri ja jauhatti kelvollisesti sekä karkeita jauhoja eläimille että hienoja valkeita leipäjauhoja. Caesar luotti häneen. Hän lähti usein Peeliin tai Douglasiin saarnamatkoille ja jätti silloin Peten myllyä hoitamaan.

Tämä johti moninaisiin seurauksiin. Pete pystyi jauhattamaan talollisten viljaa, mutta ei heidän tilejään laatimaan. Hän merkitsi muistiinpanonsa liidulla myllytalon oveen — suoran viivan kymmenestä kahdeksaankymmeneen leiviskään ja poikkiviivan kustakin sadanleiviskän painosta. Isän poissaollessa tuli Katherine kerran päivässä ravintolasta myllyyn ja muutti Peten viivat tilikirjaan laskusarekkeiksi. Nämä rahataloudelliset toimitukset olivat suloisen hämäännyttävät. Pete oli hyvin ihastunut niihin — kun ne olivat loppuun suoritetut.

Yön pimeässä Pete usein valvoi muistellen, miten Katherine oli tavaillut, laskenut ja summannut hänen variksenvarpaitaan ja jokainen nimi, jokainen tilierä kävi Petelle rakkaaksi, kun Katherine oli ne lausunut. Ne lauloivat hänen sydämessään kuin leivoset. Ne olivat kuin virsiä ja säveliä ja runoutta.

Caesar palasi kotiin saarnakierrokseltaan suurta ajatusta päässään hautoen. Hän oli käynyt kehoittamassa vieraita pakenemaan tulevaista vihaa, ja hänen omassa talossaan oli vielä väkeä, joka ei ollut alkanut Sionia kohti vaeltaa. Samana iltana hän piti yöllisen rukouskokouksen Katherinen ja Peten käännyttämiseksi. Kuusi tuntia hän lakkaamatta huusi Jumalan tykö hikipäässä, kunnes ääni sortui hänen kurkkuunsa. Nuoret olivat suruttomia, pahan siemen oli päässyt juurtumaan heissä ja vastustushalu syöksi heidät kevytmielisyyteen. Muokkaa Sinä heidän sielujensa pelto, kynnä vaoille heidän sydämensä, älä anna makean hedelmän ja metsäomenan kasvaa samalla oksalla, älä salli kalliin lyhteen unohtua pellolle, salli tämän tytön sielun kantaa runsasta satoa ja tämän pojan sielulle kirkasta armosi valo!

Caesar oli tyytymätön tulokseen. Hän oli tottunut voihkimisiin, vavistuksiin ja pyörtymiskohtauksiin.

»Ettekö tunne rakkauden kouristuksia?» huusi hän. »Minä tunnen — juuri tässä, kellotaskun kohdalla.»

Keskiyön aikaan Katherine alkoi horjua. »Sido kiinni perkele!» huusi Caesar. »Olinpa minä itsekin kerran syvyydessä perkeleen kanssa, mutta nyt olen ylhäällä luhdissa ja näen enkelit olkikaton lävitse. Etkö tunne Hengen vaikutusta?»

Kellon näpsähtäessä juuri ennen kahden lyöntiä Katherine arveli tuntevansa ja siitä päivästä alkaen hän johti laulua »kristittyjen» naiskuorossa.

Pete jäi edelleen suruttomaksi, mutta siitä huolimatta hänet nähtiin aina »kristittyjen» kokouksissa. Hän istui takapenkillä silmät naiskuoroon kiinnitettyinä. Caesar huomatessaan, miten uskollisesti hän tuli näihin kokouksiin laski kätensä hänen päänsä päälle ja vakuutti, että Henki viimeinkin lähestyi hänen sieluansa. Toisinaan Petekin uskoi sen, silloin nimittäin, kun hän sulki silmänsä kuunnellessaan Katherinen enkeliäänen kohoavan ylös, ylös, ylös taivasta kohti. Mutta toisinaan hän taas tiesi, ettei niin ollut asian laita, silloin nimittäin, kun hän keskellä Caesarin voimakkaimpia rukouksia, tapasi itsensä kurkistelemasta konstaapeli Johnny Niplightlyn kaljun pään ylitse nähdäkseen vilahduksen Katherinen hatusta tämän pitäessä katseensa maahan luotuna.

Peten mieli alkoi käydä haikeaksi ja hän turvautui vanhaan lohduttajaansa, soittoon. Kotitekoinen huilu oli saanut väistyä säästörahoilla ostetun viulun tieltä. Sitä hän soitteli navetassa talvi-iltoina ja sen ulkopuolella olevan tunkion päällä kesäisin. Kun tämä tuli Caesarin korviin, niin hän vihastui hirmuisesti. Mikä mies oli viulunsoittaja? Kadotuksen palvelija hän oli, joka kynttilällä valaisi harhaanjoutuneille vaeltajille ja humussa eleleville syntisille tietä perkeleen varustuksille. Ja keitä varten olivat viulut sitten? Ne olivat komeljantteja ja teattereita varten. »Ja tuolla ovat teatterit», sanoi Caesar polkien jalallaan keittiön permantokiveä, »ja tuolla ovat helvetin liekit», lisäsi hän muutellen jalkaansa viereiselle kivelle.

Mummi alkoi välitellä. Eihän viulu ollut pahaksi, kunhan sillä vain soitettiin oikeita säveleitä. Eikös raamatussakin lueta, että itse kuningas David soitti harppuja ja symbaaleja ja sen semmoisia? Ja mikäs muu se harppukaan oli kuin jokin viulun tapainen. Harppujahan he kaikki toivoivat taivaassa saavansa soittaa? Niin kyllä, vaikka kyllä meidän Herramme täytyi ensin opettaa häntä ennenkuin harpusta mitään läksisi! Caesarin vakaumus alkoi järkkyä. »No niin, ehkäpä», sanoi hän, »jos viulunsoitolla on sellainen voima, että se voi vapahtaa sieluja kadotuksesta, ja jos Abrahamin helmassakin on oleva viulunsoittoa — no niin — miksikä ei, olkoon sitten — poikahan voi tuoda viulunsa kokouksiimme.»

Mikään ei voinut olla Petelle mieluisampaa. Tästä päivästä alkaen hän ei iltaisin poistunut navettaan, vaan pysyi sisällä harjoittelemassa virsiä Katherinen kanssa. Hirvittävän hauskat nämä jokailtaiset harjoitukset olivat! Ne houkuttelivat ihmisiä ravintolaan niitä kuulemaan ja niinpä Caesarkin älysi ne hyödyllisiksi.

Caesar oli sittenkin ollut osittain oikeassa. Hurskaiden veljien joukossa oli muutamia heikkojakin, jotka eivät halunneet tyhjentää oluthaarikkaansa virsien säestyksellä. Sellainen oli Johnny Niplightly, konstaapeli, joka oli Katherinen virkatoveri kuorossa, hän kun johti mieslaulajia. Hän oli pitkä mies ja hänen pitkää nenäänsä näytti rasittavan alituinen nuha. Eräänä iltana tehdessään tavanmukaisen kierroksensa hän poikkesi »Keijukaiseen». Caesar ja Mummi olivat kumpikin poissa ja Nancy Joe hoiti ravintolatehtäviä. Pete ja Katherine harjoittelivat herätysvirttä.

»Missäs päin maailmaa Caesar on?» murahti hän.

»Peelissä ostoksilla», vastasi Nancy.

»Jumalan kiitosi Tuota — missä on Mummi?» »Rouva Quigginiä hoitamassa.»

Niplightly irroitti nahkahattunsa leukahihnan, ryyppäsi syvän siemauksen olutta ja kääntyen sitten Peten puoleen hyväntahtoisesti hymähtäen ehdotti vaihteen vuoksi jotain muuta soittoa.

Tämän kuullessaan hypähti Katherine koholle kuin, höyhen. »Soitetaan joku tanssi», huudahti hän, »soitetaan tanssi!»

»Varjelkoon sentään!» sanoi Nancy Joe. »Kuunnelkaas vaan sitä tyttöä! Johan sinä olet aivan järjiltäsi, Kitty!»

»Älä ole näkevinäsi mitään, Nancy», sanoi Katherine, voithan nyt tämän kerran tehdä minulle mieliksi... voithan?»

»Ainahan sinä saat minun tekemään mitä tahdot, kun alat houkutella ja viekotella», sanoi Nancy. »Pidä sinä vain lystiä, tyttö, niin paljon kun haluat, kunhan et pidä kovempaa melua kuin kattilan porina.»

Pete viritti viulunsa ja Katherine pisteli nuppineuloilla hameensa liepeet ylös ja asettui odottavaan asentoon.

Hilpeät alkusäveleet houkuttelivat maantieltä sisään muutamia epäilyttävän näköisiä rahvaanmiehiä, jotka tungeskelivat ravintolahuoneen ovelle ja heidän takanaan näkyi muuan toista säätyä oleva mies, — hänen kauniita kasvojaan ja vaaleita hiuksiaan varjosti tyrolilainen hattu. Näistä kutsumattomista vieraista välittämättä tyttö keikahutti vallattomasti niskojaan ja huusi Peteä aloittamaan.

Silloin Peten viulusta syöksähti muuan niitä maallisia säveleitä, joita hän navetassa oli harjoitellut ja ihastuksesta huudahtaen Katherine alkoi. Katsojat vetäytyivät seinää kohden ja kyyristyivät paremmin nähdäkseen ikäänkuin kukkotaistelussa ja rohkaisivat häntä äänekkäillä hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.

»Oivallista! Onkos moista ennen nähty! Olipa se hyppy! Kyllä se osaa! Sepä vasta pyörimistä, pojat! Kas niin, hyvin kävi! Vielä vähän korkeammalle, tyttö! Noin sievoisia nilkkoja ei saakaan usein nähdä!»

»Suu kiinni, senkin porosuiset rupattajat!» kirkui Nancy Joe. Hän oli koettanut katsoa toisaalle, mutta ei onnistunut. »Voi, herranen aika!» päivitteli hän. »En sinä ilmoisna ikänä ole tuollaista nähnyt. Niinhän se tyttö mennä surisee kuin koulutalon tuulimylly. No, no, Kitty tyttö! Voi sentään, Kirry, Kirry! Missä ihmeessä hän on tuon oppinut? Niinhän se tyttö kiertyy kuin aikoisi pyörähyttää itsensä solmuun!»

Pete vingutteli nyt viulua molemmin käsin, kuten lankkujensahaaja. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vapisivat, koko hänen sielunsa näytti tällä hetkellä säteilevän hänen kasvoillaan.

»Tanssi, Kate, tanssi, tyttö!» huusi hän. »Hei vaan! Niinhän se kultamuru tanssii kuin rumpupuikko!»

»Nopeammin!» huusi Kate. »Soita nopeammin!»

Punainen nauha oli irtaantunut hänen päästään ja aaltoileva musta tukka liehui valloillaan hänen kasvoillaan.. Toisella kädellään hän piteli hamettansa ylhäällä, toinen käsi oli puuskassa vyötäisillä. Pyörien, hyppien, kieppuen, kiemurrellen, läähättäen ja kuohuen sitä elämän voimaa, jota kaiken hänen elinaikansa oli masennettu ja kurissa pidetty ja pakotettu huokausten ja voihkimisten muotoon, hän tanssi nyt sisäisen tulen kuumentamana samalla keittiönpermannolla, jota Caesarin oli tapana käyttää opetussaarnojensa havaintovälineenä.

Sillä välin Caesar itse ostettuaan Peelissä eräästä veneestä vuotuisen sillivarastonsa, matkasi kääseissään kotiinpäin päässä korkea, musta kirkkohattunsa. Tien varrella hän tapasi seurakunnan kunnia-arvoisan papin, pastori Quigginin Lezayren kylästä. Huutaen »ptruu» hän seisautti hevosensa ja pyysi vanhusta viereensä istumaan heinäsäkin peittämälle istuimelle. Pastori kiipesi kääseihin ja kehoitettuaan häntä varomaan housujansa sillistä, maiskautti Caesar hevoselle, läimähytti sitä ruoskallaan ja niin lähdettiin jälleen matkaan kääsien lyhdyn valaistessa tamman lautasia, jotka likasuojustimen edessä keikkuivat ja pyörivät kuin myllynkuurna.

Nyt tarjoutui Caesarille otollinen tilaisuus ja hän ei vitkastellut käyttää sitä hyväkseen. Päästyään kahdenkesken kirkonmiehen kanssa Caesar selvitteli hänelle mielipiteitään katolisuuden vaaroista ja paavin opin vahingollisesta levenemisestä. Pastori kuunteli hyväntahtoisesti ja kärsivällisesti. Hän oli suvaitsevainen vanha sielu ja hänen pyöreillä kasvoillaan kuvastui alituinen tyytyväisyys, vaikka hän aina vilkutti pieniä silmiään ja Saarnaajan kanssa hoki, että kaikki maallinen oli turhuutta. Siitä hänelle olikin annettu liikanimi »Turhuuksien Turhuus».

Kääsit olivat sivuuttaneet Sulbyn kappelin, kun Caesar alkoi kuulustella pastorin mielipidettä muutamista raamatunlauseista.

»Ja mitä te, pastori Quiggin, arvelette tästä tekstistä 'Kiitä Herraa sieluni ja kaikki mikä minussa on Hänen pyhää nimeänsä'»?

»Erinomainen lause ruoan jälkeen, herra Cregeen», sanoi pastori vilkuttaen pieniä silmiään pimeässä.

Se oli Caesarin mieliteksti ja pastorin ylistyksestä hän lämpeni tykkänään. »Totta tosiaan», hän huudahti ja hänen kuuma hengityksensä kutkutti pastorin niskaa, »siitä tekstistä minä olen saarnannut niin, että olen ollut märkänä hiestä aina liivejä myöten.»

He lähestyivät nyt »Man-saaren Keijukaista».

»Ja ylistyksestä puhuessamme», sanoi Caesar, »kuulen heidän nyt tuolla sisässä harjoittelevan laulujansa. Ette kai pahastu, herra pastori — mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte astua sisään kuulemaan, miten he harjoittelevat virttä 'Kruunaa, kruunaa'!»

»Vai kelpaa viulu metodistien hartausharjoituksiin» sanoi pastori kääsien pysähtyessä ravintolan portaitten eteen.

Puolen minuutin kuluttua ravintola-salin ovi lensi paukahtaen auki ja kynnyksellä tuijotti Caesar takanaan pastorin punakat kasvot. Syntyi hetkisen hiljaisuus. Katherinen pystyyn kohotettu varvas laskeutui hiljakseen maahan, Peten viulu liukui hänen selkänsä taa ja Niplightlyn maiskuvat huulet aukenivat typerään ällistykseen. Silloin kuului pastorin ääni: »Turhuutta, turhuutta, kaikki on turhuutta!» ja äkkiä kynnyksellä yhä seisova Caesar laskeutui polvilleen rukoilemaan.

Caesarin rukous oli aivan lyhyt. Hänen loukattu ylpeytensä vaati repäisevämpää lohdutusta. Koettaen pastorin räpyttelevien silmien edessä näyttäytyä niin arvokkaana kuin mahdollista, hän nousi pystyyn ja änkytti: »Te silmänpalvelijat! Teatteriksi olette tehneet tämän kunniallisen kodin! Ja arvossapidetyn miehen kodin, sanon minä, miehen, joka on saaren ensimmäisiä! Kas niin» — hän kääntyi katsojiin, »suorikaa tiehenne heti paikalla! Ja mitä teihin tulee», ja nyt tuli Katen, Peten ja konstaapelin vuoro, »niin ovat lauluharjoitukset nyt ainaiseksi lopussa. Kyllä minä suoriudun ilman teidän soittoanne ja lauluanne, mokomat uskovaiset. Tästä puoleen panen kolme syntistä johtamaan laulua kokouksissa. Ja vieläpä itse järjestyksen ylläpitäjä joukossa!» lisäsi hän musertavasti hymyillen. Niplightly koetti paraillaan kiemurrella ovelle pastorin selän taitse.

»Kuka aloitti?» huusi Caesar Katherineen katsahtaen.

Siitä saakka kun Caesar lankesi polvilleen oven luona, Pete oli ollut pakahtua pidätetystä naurusta. Nyt puraisi hän huultansa ja vastasi: »Minä.»

»Sinäpä olet hävytön lurjus!» sanoi Caesar uhkaavasti rypistellen silmäkulmiaan. »Sinä erehdyit pahasti ammattia valitessasi, poikaseni. Komeljantti sinusta olisi pitänyt tulla. Ei kannata kallista aikaasi tuhlata minunlaiseni yksinkertaisen, kunniallisen miehen työssä. Sinun täytyy lähteä tästä talosta. Nouda kirstusi luhdilta, poika! Ala sitten patikoida matkaasi, äläkä kuvittele levolle pääseväsi ennenkuin olet hankkinut itsellesi asunnon.»

Pete, joka oli tuijottanut pastoriin, ei voinut kauemmin hallita hilpeyttänsä vaan puhkesi niin äänekkääseen nauruun että huone kaikui.

»Anna tulla vaan, Nebukannezar, äijäseni», huudahti hän ja karkasi pystyyn. »Sen pituinen se lysti, Kitty tyttö! Sen pituinen se! Mutta vielä me jatkamme tätä jonakin toisena iltana ja silloin isä-ukko itse pitelee meille kynttilää.»

Maantielle tultuaan hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olkapäälleen. Hänen takanaan seisoi nuori, tyrolilaishattuinen mies.

»Jumaliste! Sinäkö, Phil!» huudahti Pete tarttuen häneen molemmin käsin.

»Minä olen juuri lopettanut lukuni King Williamissa ja ostanut itselleni veneen», sanoi Philip. »Tulin pyytämään sinua seuralaisekseni — pyydystämään meriankeriaita ja turskia — se on hauskaa. Haluttaako sinua?»

»Haluttaako!» riemuitsi Pete. »Minähän ihan hyppelen ilosta.»

Ja reippain askelin poistuivat he tietä pitkin.

»Sievä tyttö tuo — Kitty, Kate, tahi mikä hänen nimensä onkaan?» sanoi Philip.

»Sinä olit siis sisällä? Näitkö hänen tanssivan?» sanoi Pete innokkaasti. »Niin, kyllä hän sievä on», lisäsi hän lämpimästi, »tavattoman sievä», toisti hän ensin hajamielisesti ja sitten surunvoittoisesti: »hirmuisen sievä.»

Samassa he kuulivat pimeässä keveitten jalkojen astuntaa ja itkunsekaisella äänellä huusi joku »Pete.»

Kate se oli. Läähättäen ja henki kurkussa hän tarttui molemmin käsin Peten kasvoihin, suuteli häntä suulle ja katosi siinä samassa virkkamatta sanaakaan.

VI.

Philipin luvut eivät olleet luistaneet koulussa; olipa hänen vähällä käydä aivan hullusti. Ensimmäisinä vuosina pidettiin häntä ahkerana, mutta lahjattomana, myöhemmin lahjakkaana, mutta laiskana. Puolittain tosissaan, puolittain leikillä hänen oli tapana vieläkin usein hymyssäsuin ja salaperäisen mielihyvän väreet selässään kulkien toistaa lapsuutensa vanhaa lauselmaa: »Meri kutsuu minua, minun täytyy lähteä.» Vanhan merikarhun, hänen äitinsä isän, veri virtasi vahvana hänen suonissaan. Laiskuus johti tottelemattomuuteen ja tottelemattomuus aiheutti rangaistuksia. Koulussa ollessaan hän oli välinpitämätön kummankin suhteen, mutta kotona heräsi hänessä häpeäntunne.

»Keväällä täytät kuusitoista vuotta», sanoi Nan-täti, »ja mitähän isä-raukkasi sanoisi, jos hän olisi elossa? Hän uneksi suuria pojastansa ja jutteli aina, mikä mainio mies sinusta oli tuleva.»

Se nuoli osui Philipiin. Kunnioitus isä-vainajan nimeä ja tahtoa kohtaan oli pojassa kehittynyt intohimoiseksi tunteeksi, joka tulena poltti hänen sydäntänsä. Murtuneen miehen suuret toiveet olivat toisinaan kiduttaneet poikaa, kun vanhan merimiehen veri kuohui hänessä. Mutta nyt se kannusti häntä eteenpäin.

Philip palasi kouluun ja työskenteli kuin orja. Hänellä oli jäljellä enää vain kolme lukukautta ja myöhäistä oli enää hankkia kiitoslausetta tutkinnossa, mutta poika teki ihmeitä. Hän suoritti tutkintonsa erinomaisella menestyksellä ja opettajat olivat ihmeissään. »Sittenkin», sanoivat he, »sillä pojalla on neroa. Hän pystyy kaikkeen mitä tahtoo.»

Jos Philipissä oli paljon kapteeni Billyn verta, niin virtasi Petenkin suonissa paljon mustan Tomin verta. Lähdettyänsä Sulbyn myllystä Pete oli asettunut asumaan veneen kajuuttaan. Mistä hänelle tulisi ruoka, mistä vaatteet ja missä hän saisi asua öiden tultua kylmiksi, ei häntä hetkeäkään huolettanut. He pitivät tavattoman hauskaa retkillään. Toverusten tehtävät olivat hyvin yksinkertaiset. Phil piti huolen hauskuudesta ja Peten toimeksi jäi kalastus. He olivat lystikkäitä velikultia, joilla ei ollut vähintäkään huolta huomispäivästä.

Vain yksi varjo tummensi heidän tyytyväisyyttänsä ja sekin oli auringonsäteen aiheuttama. Tämä säde lämmitti kumpaakin heidän yhdessä ollessaan. He olivat kuin kaksi kilpakosijaa, ja palkinto oli Katherine Cregeen. Pete jutteli hänestä, kunnes Philin sydän heräsi ja vapisi, mutta Phil oli tuskin itse siitä selvillä, eikä Pete koskaan sitä aavistanut. Ei kumpikaan uskonut toiselle salaisuuttaan, vaan poikamaisesti ja liikuttavasti he koettivat sen kätkeä.

Sulbyn laaksossa on Ramseyn satamaan laskeva joki, joka on kuuluisa taimenistaan. Koettaessaan pettää toisiansa pojat muun muassa uskottelivat toisilleen, ettei tässä joessa käynyt kalastaminen muuten kuin onkimalla, ja niin he vapoineen vaeltelivat pitkin virran rantoja, kunnes olivat »Man-saaren Keijukaisen» edustalla, jolloin luonnollisesti oli mentävä sisään sammuttamaan pitkällisestä onkimisesta aiheutunutta janoa. Tapahtui toisinaan, että Philip korkea silkkihattu päässä yllä polvihousut ja takki, tapasi Sulbyn sillalla Peten pestynä, kammattuna ja puhtain paidankauluksin upeilevana. Ihmettelyä molemmin puolin! »Kas Phil! sinäkin täällä? Minun piti vain koettaa, ovatko taimenet syömätuulella tänään. Hyvänen aika, johan mc olemme Sulbyssä ja tuossahan on 'Keijukainenkin'!»

»No niin, ei haittaisi lasi olutta. Pistäymmekö kuulemassa, miten siellä jaksetaan?» Ja tämän alkunäytöksen jälkeen he katosivat ravintolaan.

Viikkokausia tämä pieni komedia uudistui joka ilta. Pyhäin miesten aattona, kuusi kuukautta sen jälkeen kuin Caesar oli karkoittanut Peten kodistaan, se niinikään uudistui. Mummi istui lasiseinän luona milloin neuloen, milloin vieraita palvellen ja merkitsi liidulla mustalle taululle hieroglyfin tapaisia koukerolta. Jykevät silmälasit nenällään ja suuri kirja käsissään Caesar itse istui keittiössä selin lasiseinään, joten hän ravintolahuoneen lampun valossa saattoi lueskella. Penkillä ravintolahuoneessa istui Musta Tom tupakoiden, syljeskellen, kaapien sannoitettua lattiaa ja kaljuine, muodottoman suurine paineen suunnatonta hämähäkkiä muistuttaen. Hänen vieressään istui laiha, rokonarpinen, kyhmyotsainen mies: Jonaique Jelly, ammatiltaan parturi, kelloseppä ja päälle päätteeksi harras Man-saaren patriootti. Posteljooni, varas-Kelly, oli myös liittynyt seuraan. Hän oli vähäläntä mies, jolla oli vilkkuvat näädänsilmät, ja vanhannäköiset kasvot, joiden rypyt olivat kulmikkaita kuin vierinkiviseinän saumat.

Peten nähdessään Mummi pyysi häntä käymään perälle, ja hän astui keittiöön käyden istumaan takkatulen vieressä olevalle rahille vastapäätä turvepönttöä, savustettavaksi ripustetun kalan alle. Philipin nähdessään Mummi lakkasi kutomasta, silitti hiuksiansa ja, vastaväitöksistä huolimatta siirsi hänelle tuolin takkatulen ääreen. Caesar vilkaisi Peteen silmälasiensa ja pystyssä olevan kirjansa välistä, mutta Philipin tullessa sisään, laski hän kirjansa polvelleen ja lausui hänet tervetulleeksi. Nancy Joe kulki puukenkineen edestakaisin maitokamarin ja koukussa tulella riippuvan perunapadan välillä. Hetken kuluttua suhahti Kate puolihämärän keittiön läpi; mustat silmät säteilevinä ja hymyssä suin. Hän niiasi Philipille, virnisteli Petelle ja katosi.

Lasisen väliseinän takaa kuului nyt posteljoonin korahtava ääni sanovan: »No niin, lähteä tässä taas täytyy. Saarelta on väkeä lähdössä Kimberleyhin aamulaivassa huomenna varhain.»

Parturin käheä falsettiääni kuului tokaisevan: »Kimberleyhin. Kas siellä kelpaa kykeneväin miesten olla, sen olen aina sanonut. Palasihan puna-Billy kotiin rikkaana miehenä. Entäs vanha Corlett — ajatelkaapas vanhaa Ballabegin Corlettia! Viisi vuotta hän muokkasi siellä maata ja häneltä jäi perintöä talo, joka tuottaa vuodessa kaksikymmentä puntaa, kaikesta muusta tavarasta puhumattakaan!»

Nyt aukaisi Musta Tomkin leveän suunsa ja mörähti ivallisesti ja ylenkatseellisesti: »Kyllä kai, rahaa siellä saadaan vaikka niittämällä, sitä kaikki hokevat. Mutta eipä luulisi, Jelly, että teidän kaltaisellenne miehelle kelpaa mikään muu kuin tämä saari.»

»Älkää te siitä pauhatko», sanoi parturi. »Man-maa Manin miehille — se on minun kantani ja siinä pysyn. Mutta elämässä on luovittava asianhaarojen mukaan, jos mieli menestyä. Ja senjälkeen kuin täällä on ruvennut kuhisemaan englantilaisia, ei meidän vanhasta saarestamme ole paljoa muuta jäljellä kuin nimi. Kunnollisimmat Manin pojat lähtevät muille maille, kuten nämäkin.»

»Niinpä niin, mutta lähdettävä tässä nyt kumminkin on heille kirjeitä viemään», virkkoi posteljooni.

»Kelle te sitten viette, herra Kelly», huusi Philip avoimesta ovesta.

»Quarkin pojille, Glen Rushenin ja Gillsin pojille Castletownin taakse. Hyvää yötä sitten, hyvää yötä.»

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Musta Tom murahti: »Mokomatkin poikanulikat — kyllä minä heidät tunnen.»

»Mutta sukkelia poikia, tavattoman sukkelia», sanoi parturi, »juuri sellaista väkeä siellä tarvitaan.»

Kuului ylenkatseellinen mörähdys. »Vai niin? Eiköhän olisi parasta, että itsekin läksisitte Kimberleyhin.»

»Siirtäkää kello hiukan taaksepäin, niin minä olen matkalla, ennenkuin kerkiätte kampaa päähänne viemään», naurahti parturi.

Musta Tom nosti oluthaarikkaa. »Kas, siinä onkin seikka», sanoi hän, »jota ei itse Kaikkivaltiaskaan» — olutta latkien — »voi tehdä.»

Caesar käännähti äkkiä lasiseinään päin. »Sellainen te olette kuin kaikki muutkin uskottomat», sanoi hän. »Niin pian kuin avaatte suunne, puhutte itseänne vastaan — Kaikkivaltiaaksi sanotte Jumalaa ja yhtäkaikki väitätte samassa henkäyksessä olevan jotain, jota hän ei voi tehdä.»

Sillä välin oltiin takkatulen ääressä aivan toisissa puuhissa. Kate oli palannut keittiöön ja tunnusteli kiehuvia perunoita vähän väliä kädessään olevalla haarukalla. Tulta lähestyessään oli hänen aina sivuutettava Peten rahi, mutta hän ei koskaan kohottanut katsettansa Philin saappaita ylemmäs. Kumartuessaan padan yli hän oli niin lähellä Peteä, ettei tämä voinut kiusausta vastustaa, vaan kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tästä kiusottelemisesta muka suuttuneena Kate polki somasti jalkaansa ja koetti näyttää ankaralta, mutta purskahti samassa pidätettyyn nauruun. Mutta yhtäkaikki hän pysytteli mieluummin lähellä Peteä kuin Philiä, kunnes lyönnit ja sysäykset päättyivät pieneen nipistykseen ja huudahdukseen, jota seurasi Caesarin tuima »No, mitäs siellä?» Kate katosi kuin salama, himmeästi valaistu huone kävi jälleen ikäväksi; Phil alkoi hengittää raskaasti, mutta samassa tyttö palasi yhtä äkkiä kädessään omena ja nuoranpätkä. Hän nousi tuolille seisomaan ja kiinnitti nuoran toisen pään kattohirteen leipävartaan viereen ja toisen pään hän sitoi omenan kantaan.

»Mitäs nyt?» kysäisi Pete.

»Voi ihmettä! Sitä sinä et tiedä. Etkö tiedä, mikä Hop-tu-naa on? Nythän on pyhäinmiesten aatto, poikaseni», sanoi Kate.

Sitten hän työnsi omenan heiluri-liikkeeseen, peräytyi kädet selän takana pari askelta ja alkoi hampain näykkiä heiluvaa omenaa. Toisinaan hänen onnistui saavuttaa se, toisinaan ei, toisinaan hampaat painoivat omenankuoren loville, toisinaan hän puraisi siitä ja hänen ruumiinsa kohosi ja laskeutui omenan liikehtimisen ja nytkähdysten tahdissa; hänen suunsa aukeni ja sulkeutui, valkoiset hampaat kimaltelivat ja kasvot säteilivät ihastuksesta. Joka kosketus antoi omenalle lujempaa vauhtia ja katsojain nauru yltyi sen mukana. Kaikki, mylläriä lukuunottamatta, seurasivat omenan heilumista. Phil kehoitti tyttöä varomaan hampaitaan, mutta Pete yllytti häntä koettelemaan niiden kestävyyttä.

»Iske kiinni siihen, Kitty!» huusi Pete. »Sivu meni! ja nytkin! Ohoh! Poskeen koski! Vähät siitä! Kas niin, jo meni!»

Ja Musta Tom ja Jelly nousivat paikoiltaan ja lähestyivät keittiön ovea paremmin nähdäkseen. »Kas vaan sitä riiviötä!» huusi edellinen. »Siinäpä suupala, Kitty tyttö!» huusi jälkimmäinen. »Siitä saat jakaa muillekin. Ja'a se tasan meille, kuuletkos!»

Mutta nyt jyrähti Caesarin ääni: »Herjetkää jo, herjetkää jo! Moiset tavat ovat pelkkää paavillista taikauskoa.»

»Paavillista taikauskoa!» huusi Musta Tom myymäpöydän takaa. »Loruja puhutte mies! Sellaisia lystiä harjoitettiin jo ennenkuin pyhä Patrick oli syntynytkään.»

Kate ähki ja puhki koettaessaan irroittaa nuoraa katosta.

»Mikä taika siinä sitten on, Tom?» kysäisi hän. »Tehän tiedätte kaikenlaista.»

»Taikako? Keijukaisista tässä on puhe!»

»Keijukaisista!»

Musta Tom kävi istumaan itseensätyytyväisen näköisenä ja hänen järeä äänensä kuului lasiseinän takaa. »Ammoisina aikoina kauan sitten, tyttö, kun Man-saarelaiset eivät vielä olleet kerjenneet heittää vanhoja tapojansa, heidän oli tapana pyhäin miesten iltana mennä levolle kymmeneltä, jotta kedoilla asuskeleva pikku väki saisi askaroida kodeissa. Talonemäntä itse täytti kaikki ruukut, että keijukaisilla olisi juotavaa ja isä-ukko itse kohenteli tuhkaa, jotta voisivat kakkunsa paistaa, ja tytöt, teidän ikäisenne menivät vuoteeseen takaperin...»

»Tiedän, tiedän!» huudahti Kate yhä katossa häärien ja käsiänsä taputtaen. »Piti syödä paistettu omena ja mennä levolle janoisena. Sitten nähtiin unta, että joku ojensi vettä juotavaksi ja se, joka sen teki, oli tuleva aviomies.»

»Juuri niin oli asia, tyttö.»

Caesar oli kuunnellut puhetta katse kirjasta syrjään luotuna ja nyt hän huudahti: »Herkeä jo, sanon minä. Tuo ei ole muuta kuin saatanan keksintöjä, ja vain harhatielle joutuneet ja taikauskoisuuteen taipuvaiset juttelevat sellaista. Se puhe ei sovi kristillisessä ravintolassa, enkä salli enää siitä puhuttavan.»

Mummi lakkasi kutomasta ja kohenteli sukkapuikolla myssyänsä sanoen: »Hyvänen aika, isä, eihän Tom pahassa mielessä tuota kertonut.» Sitten katsahti hän kelloa ja nousi seisaalleen. »Nyt on sentään jo aika sulkea. Hyvää yötä Tom. Hyvää yötä kaikki. Hyvää yötä.»

Phil ja Pete tekivät myös lähtöä. Pete astui ovelle ja oli katsovinaan ulos, sitten hän palasi Katen luo ja kuiskasi : »Kuulehan, pujahda ulos hetkeksi, joku odottaa sinua siellä.»

»Odottakoon vain», vastasi tyttö nauraen, mutta Pete tiesi, että hän tulisi. Sitten hän kääntyi Philipin puoleen: »Sananen kahdenkesken, Phil», sanoi hän tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet mukanaan ulos huoneesta pihan poikki tallin nurkalle.

»No niin, hyvää yötä, Mummi», sanoi herra Jelly, poistuen hänkin. »Jos minä olisin tyttärenne poika, herra Quilliam, niin varmaan läksisin onneani koettamaan jonnekin.»

»Tyttärenpoika!» ärähti Tom. »Ei minulla ole tyttärenpoikaa, jos olisi, ei kai minun tarvitsisi tyhjää piippua imeskellä. Mutta Phil Christian on nykyisin hänen jumalansa — on niinkin.»

Heidän lähdettyään alkoi Mummi laskea kassaa jutellen sen ohessa: »Mitä keijukaisiin tulee — yksi, kaksi, kolme» — saattaa Caesar kylläkin olla oikeassa — neljä — viisi — eikä niitä ehkä ensinkään ole olemassa, mutta oli miten oli, parasta on aina olla kohtelias.»

»Tottakai», vastasi Nancy Joe, »ruukullinen raitista vettä ja pari ystävällistä sanaa, ennenkuin maata pannaan pyhäinmiesten aattona, ei kai ole kellekään vahingoksi.»

Ulkona tallipihalla Pete huohotti ja ähki, kuin olisi hän ollut kilpajuoksussa. Kummun takaa kaakosta kohosi kuu punaisena kuin ilta-aurinko. »Joudu, Phil, joudu», kuiskasi hän. Kate tulee heti. Mutta minun täytyy ensin häthätää suihkuista sinulle pari sanaa. Tahdotko suoda minulle apuasi, Phil?»

»Missä sitten?»

»Puhuisit puolestani isä-ukolle sillä välin kuin minä puhuttelen tyttöä.»

»Mistä minun pitää puhua?»

Mutta Pete ei voinut kuulla muuta kuin omaa puhettansa. »Äiti-muori on enkeli, häntä en pelkää, mutta ukko on kova. Puhu puolestani, Phil, sinä osaat puhua niin hienosti ja kauniisti.»

»Mutta mistä sitten puhun?» toisti Philip jälleen.

»Sano, että minä tosin olen hiukan lurjusmainen, mutta en sentään niin perin huonokaan. Pane omiasi hiukan, Phil, ja kehu minua. Sano, että minusta tulee vallan merkillisen hyvä mies, ja kyllä tuleekin. Sano hänelle, että jos hän vain suostuu, niin minusta tulee kunnollinen, niin toimelias ja työtä tekevä ja väsymätön, ettei moista ole nähty.»

»Mutta Pete, Pete, Pete, minkä vuoksi sitten tämä kaikki on hänelle sanottava?»

Peten huohottaminen ja ähkiminen taukosi. »Minkä vuoksi? No, tytöstähän nyt on puhe.»

»Tytöstä!» sanoi Philip.

»No mistä sitten?» sanoi Pete.

»Katesta? Pitääkö minun puhua sinun puolestasi Katen isälle?»

Philipin ääni tuntui tarttuvan kurkkuun.

»Tuntuuko se sinusta vaikealta, Phil?»

Seurasi hetkisen äänettömyys. Veri syöksähti Philipin kasvoihin, joissa kuvastuivat monenlaiset tunteet, mutta pimeä peitti ne.

»Sitä en tarkoita», sammalsi hän.

Pete käsitti väärin Philipin epäröimisen ja arveli, hänen mielessään harkitsevan hänen, Peten, arvottomuutta. »Tiedän kyllä, että olen aika jörri», sanoi hän, »mutta Phil, minä sitä tyttöä rakastan aivan vimmatusti. Hän on mielessäni alinomaa, öisin on minun mahdotonta saada unta silmiini ja päivällä olen kykenemätön kunnon työhön. Kaikki puhuu hänestä, kaikki huutaa hänen nimeänsä. 'Kate', huutaa meri, ja joki ja puut ja kanervat. 'Kate, Kate, Kate', kaikkialla Kate, menin minne tahansa, en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen hurjasti rakastunut tyttöön, siinä sen kuulet, Phil.»

Pete vaikeni, mutta Philip ei virkkanut mitään.

»Vaikeata saattaa olla kehua minua, sen myönnän», jatkoi Pete, »mutta minä olen tuntenut hänet aina siitä päivin kun hän, pikku raasu, kulki isossa esiliinassa, kun minä olin olevinani suuri, saatuani housut jalkaani ja me leikimme nuorantanssijaa notkossa.»

Philip oli yhä vaiti. Hän kouristi tallin seinää vapisevin käsin ja taisteli lujasti sisässään pysyäkseen tyynenä. Pete raaputteli saappaallaan pihakivitystä ja mutisi uudelleen itkunsekaisella äänellä: »Puhuthan puolestani, Phil. Sinä vain voit sen tehdä. Sinä kykenet sanomaan sanottavasi niin, että se joltain kuuluu. Jos minä rupeaisin omaksi puhemiehekseni, niin menisivät asiat siinä tuokiossa päin hongikkoa. Puhu puolestani, poika, puhu, etkö suostu?»

Philip oli sittenkin ääneti. Hänen kurkkunsa oli käheä ja hän koetti niellä itkuansa. Hänen omakin sydämensä alkoi jo herätä. Peten tunnustuksen valossa hän oli lukenut oman salaisuutensa. Jos hän saattoikin luopua tytöstä, niin ei sittenkään ollut helppoa auttaa Peteä voittamaan hänet. Mutta Peten murhe liikutti häntä. Kurkun kouristus herkesi ja hän irroitti kätensä seinästä. »Kyllä minä sen teen», lausui hän, mutta hänen äänensä kuului nyyhkytykseltä.

Ja sitten hän yritti paikalla poistua salatakseen mielenliikutustaan, joka sulkunsa murtaneen virran tavalla vyörähti häneen. Mutta Pete kouristi häntä hartioista ja koetti tutkiskella hänen kasvojansa pimeässä. »Sinä siis suostut», kuului Peten huulilta ilohuudahdus; »silloinhan asia on selvä. Jumala siunatkoon sinua, vanha veikko.»

Philip tempautui irti. »Vait, sellaisesta ei kannata puhua», sanoi hän uljaasti ja sitten hän nauroi, mutta naurun takana piili itku. Hän ei voinut puhua enempää, sillä hänen tunteensa uhkasivat voittaa hänet. Juuri samassa lankesi heihin talosta tuleva valojuova, ja hillitty ääni huusi: »Pete!»

»Siinä hän on itse», kuiskasi Pete. »Hän tulee! Hän on täällä!»

Philip kääntyi ja näki Katen seisovan maitokamarin ovella ja hänen viehkeä nuori vartalonsa kuvastui takaapäin tulevaa valoa vasten.

»Nyt menen», ja hän hapuroi pimeässä rakennuksen ovelle samassa kuin tyttö astui pihalle.

Pete seurasi häntä parisen askelta astuessaan Katea vastaan. »Kuulehan vielä», kuiskasi hän. »Sano sille vanhalle höperölle, että minä rupean käymään kappelissa vaikka aamuin ja illoin ja että minusta tulee uuttera pyhäkouluoppilas. Ja kuulehan! sano hänelle vielä sekin, että minä harjoittelen harmooniota soittamaan.»

Philip pujahti hiljaa maitokamarin ovesta sisään ja sulki sen jättäen Peten ja Katen kahdenkesken.

VII.

»Keijukaisen» keittiössä tuoksui nyt hiilillä paistettu silli, joka hauskasti sihisi ja pirisi öljyn tihkuessa hiilokselle.

»Ballureen on pitkä matka, rouva Cregeen», sanoi Philip pistäen päänsä sisään ovesta, »Sallitteko minun jäädä illallista syömään kanssanne?»

»Miksei, olette vallan tervetullut», sanoi Caesar laskien suuren kirjansa pöydälle. Nancy Joe alensi huomattavasti kimakan äänensä ja sanoi samaa, ja Mummikin virkkoi: »Olette tervetullut, jos vain tyydytte haukkaamaan meikäläisten ruokaa. Perunoita ja silliä herra Christian; Man-saarelaisen tavallinen illallinen. Nosta pata koukusta, Nancy.»

»No niin, eikös hän itse sitten ole Man-saaren poikia, äiti?» virkkoi Caesar.

»Olen tietenkin, herra Cregeen», sanoi Philip äänekkäästi naurahtaen. »Kuka sitten, ellen minä.»

»Oli häntä manilainen tai ei, niin eipä taida nenäänsä nyrpistää tällaiselle herkkusillille», sanoi Nancy Joe. Hän oli juuri latomassa sillejä suurelle vadille. »Mahtaako tämän veroista saada missään? Ei ainakaan Englannissa, siitä menen takuuseen.»

»Ei todellakaan, Nancy», sanoi Philip yhä aiheettomasti nauraen.

»Ja vaikka olisikin englantilaisilla tällaista silliä, niin eivät nuo raukat kumminkaan ymmärtäisi valmistaa sitä.»

»Eihän ne ymmärtäisi, Nancy», myönsi Mummi. Hän kaatoi perunat suureen läjään paljaalle pöydälle. »Kyllä meidän sietää olla kiitollisia, kun on perunoita ja silliä kolmasti päivässä, mutta ei siitä silti juuri kannata kerskata.»

»Pyydä herra Christiania astumaan pöytään, äiti», sanoi Caesar. »Käykää istumaan, käykää istumaan. Tässä saatte lasin kirnupiimää. Anna veitsi ja haarukka, Nancy. Ei meikäläiset ole tottuneet veitseen ja haarukkaan silliä syödessä. Vielä lautanen herra Christianille, herrat syövät mielellään lautaselta. No nyt syökää, ja maistukoon ruoka — mutta mihin jäikään ystävänne?»

»Petekö?» Oh! hän ei ole kaukana.» Nyt herkesi Philip nauramasta ja alkoi heittää merkitseviä silmäyksiä Mummiin ja Nancy Joehen.

Caesar katsahti ympärilleen puoliksi kuorittu peruna hyppysissään. »Entä tyttö — missä on Kate?» kysyi hän.

»Ei hänkään kaukana ole», sanoi Philip yhä merkitsevämmin vilkuttaen. »Mutta älkää olko huolissanne heistä, herra Cregeen. He eivät kaipaa illallista. He herkuttelevat paremmalla kuin — kuin sillillä.» Tätä sanoessaan hän nielaisi kulauksen kirnupiimää naurahtaen uudestaan.

Caesar, jolla oli peukalon ja etusormen välissä sillin pala matkalla suuhun, kohotti päätänsä ja tuijotti Philipiin. »Sanoitteko jotain, herra Christian?»

Nyt purskahti Philip aivan hillittömään nauruun.

Tuntui huojentavan, kun sai nauruun upottaa sisässään riehuvan myrskyn.

»Mikä ihme poikaan on mennyt?» mietti Mummi..

»Onko hullu koira purrut häntä?» mietti Nancy.

»Sanoinko minä jotain!» huudahti Philip, »sanoin tietenkin. Sitä varten minä tänne tulinkin, herra Cregeen — tulin tänne Peten puolesta puhumaan. Hän on rakastunut tyttäreenne, Caesar, ja anoo teidän suosiollista lupaanne naida hänet.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» kirkui Nancy Joe.

»No, voi minun päiviäni!» mutisi Mummi.

»Peter Quilliam!» sanoi Caesar, »kuulinko oikein?»

»Kuulitte, herra Cregeen, juuri Peter Quilliam», vastasi Philip uljaasti. »Ystäväni Pete on tosin yksinkertainen, karkea kansanmies ja vailla suurta sivistystä, mutta hän on koko saaren paras mies. Kas niin, Caesar, antakaa suostumuksenne ja tehkää nuoret onnellisiksi.»

Hän oli vähällä takertua viimeisiin sanoihin, mutta Caesarin tutkisteleva katse piti häntä pystyssä.

»Minähän hänet kadulla korjasin, kuten sanotaan», virkkoi Caesar.

»Sen teitte, herra Cregeen, sen teitte. Aina minä olen teitä pitänyt arvostelukykyisenä miehenä, Caesar. Mitä te sanotte Mummi? Kyllähän Caesar pystyy arvostelemaan kunnon poikaa, niissä vain sellainen on.»

Taas hän viekkaasti vilkutti silmillään, ja Mummi vastasi: »Kyllä kaiketi, enhän minä sitä kiellä.»

Caesar istui suorana kuin varras ja tuikeana kuin vanha huuhkaja. »Ja talostani lähtiessään hän oli nenäkäs ja hävytön.»

»Mutta ei poika mitään pahaa tarkoittanut, isä», puhkesi Mummi sanomaan; »sinähän ensin hänet maantielle ajoit.»

»Älä sinä puutu miesten asioihin, äiti, pysy vain omissasi», sanoi Caesar. »Niin, pilkallisia sanoja ja synnillistä puhetta sain minä palkakseni siitä pojasta.»

»Petestäkö?» huudahti Philip epäuskoisesti; »eihän toki, hänhän puhelee teistä niin kauniisti kuin olisi rukouskirjasta ottanut sanansa.»

Caesar puhisi. »Vai niin? Sieltä hän kai sitten on kirouksensakin lainannut.»

»Pete ei kiroa ketään», sanoi Nancy Joe pöydän takaa. »Hyvä poika hän oli kaikin puolin, eikä teillä sen jälkeen ole ollut toista hänen vertaistaan.»

Caesar käännähti verkalleen hänen puoleensa sanoen ankarasti: »Missä hanhia, siellä likaa, ja missä vaimoväkeä, siellä lörpötystä.» Sitten hän jälleen kääntyi Philipin puoleen ja sanoi kunnioittavaksi tekeytyen: »Uskallanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka on tavallinen tällaisissa tapauksissa. Kuinka suuri on hänen omaisuutensa?»

Philip pudotti kädestään veitsen ja haarukan. »Omaisuusko? En ole todellakaan ajatellut, että te...»

»Vai ette?» sanoi Caesar. »Meidän laitamme ei ole kuten Israelin lasten korvessa, ei meille sada taivaasta mannaa kahdesti päivässä. Ja vaikkemme muuta saisikaan kuin silliä ja perunoita, niin kolmasti päivässä sitä kumminkin tarvitsemme, ymmärrättekö?»

Vaikka Philip teki urheata vastarintaa, ei hän voinut olla tuntematta huojennuksen tunnetta. Kohtalo astui väliin, tyttö ei ollut Petelle määrätty. Ensimmäisen kerran keittiöön tultuaan hän hengitti vapaasti ja syvästi. Mutta sitten tuntui omantunnon pistos, hän oli tullut Peten puolesta puhumaan ja hänen täytyi pysyä uskollisena hänelle; hänen täytyi pitää puoliansa, kumota kaikki mahdolliset vastaväitteet ja puhua vakuutuksen voimalla. Hänelle juolahti äkkiä mieleen koettaa nujertaa Caesarin vastustus Raamatun sanoilla.

»Mutta mitä sanoo pyhä Raamattu, herra Cregeen, 'älkää surko huomisesta päivästä'...»

»Sitä samaa sanoi Johnny Niplightlykin, herra Christian, kun hän sytytti tulen kuivausuunin alle toissa iltana ja poltti kaiken kauran ennen aamun tuloa.»

»Mutta katsokaa kedon liljoja...»

»Minä olen niitä katsonut, hyvä herra, mutta yhtäkaikki minun on työtä tekeminen ja äidin täytyy kehrätä.»

»Eikö sitten Petekin pysty ahertamaan», sanoi Philip rohkeasti. »Häntä parempaa poikaa ei ole koko saarella; laiska ei hän ole nimeksikään ja hän voi ansaita elatuksensa vaikka missä.»

»No, millä hän sitten nyt ansaitsee elatuksensa?» kysyi Caesar.

Philip mietti vastausta ja sanoi sitten. »Nykyjään hän tosin vain auttaa minua veneen hoidossa, herra Cregeen.»

»Ja mitä hän ansaitsee? Ruokansa ja juomansa ja ehkä jonkun kolikon, vai? Veneen te luultavasti jonakin päivänä myytte ja lähdette itse Englantiin ja miten käy silloin hänen? Menköön tyttö vaikka paikalla keppikerjäläisen kanssa naimisiin.»

»Mutta olethan sinä itsekin avun tarpeessa, isä», sanoi Mummi. »Olet niinkin; seurakunta vie paljon aikaa, ja kun ikä alkaa sinua painaa, niin ei haittaisi...»

»Anna pojalle sekä mylly että tyttö, se kai on tarkoituksesi?» sanoi Caesar. »Ei toki, sellainen pässinpää en sentään ole. Minä voisin saada rikkaita vävyjä, perijöitä, joilla on viisikymmentä tynnyrinalaa maata ja enemmänkin — tietäkää se. Herra on ihmeellisesti siunannut minua kaikella. Minua ei haluta syöttää toisten lihavia sikoja.»

»Niinpä juuri, Caesar», sanoi Philip; »teillä on varaa naittaa tyttärenne köyhälle pojalle, ja onhan Pete...»

»Niin tiukka ei vielä ole linnuista, että tuhlaisin ruutia variksiin», sanoi Caesar.

»Poika on niin hyväntahtoinen yhtäkaikki», virkkoi Mummi, »ja kuinka hyvä hän oli äidilleen, poloiselle — oli ihan ihmeellistä.»

»Sen vaimon minä tunsin», sanoi Caesar. »Olinhan itsekin luomassa multaa hänen haudalleen. Tulesta temmattu kekäle hän oli, mutta harhateillä hän vaelsi elämänsä aikana. Ja mitä on poika itse? Hän on synnin hedelmä ja nimetön? Äpäräpoika eikä muuta! Sellaisista minä pysyn erossa.»

Vastakkaiset tunteet olivat tähän asti repineet Philipiä. Hän ei pystynyt Caesarin kanssa ottelemaan logiikan väittein eikä miekkailemaan raamatunlausein. Paholainen oli kuiskutellut hänelle korvaan: »Parasta on, että jo herkeät.» Mutta nyt oli tullut hetki hänen voittaa sekä itsensä että Caesar. Viimeiset sanat kuultuaan, hän nousi pystyyn raivostuneena huutaen: »Mitä! Sanotte olevanne kristitty ja yhtäkaikki rankaisette lasta vanhempain synnin tähden! Vai nimetön! Suokaa minun teille ilmoittaa, herra Caesar Cregeen, että taivaassa tunnetaan nimi, joka on nimettömyyttä huonompi, ja se on ulkokullatun nimi.»

Tätä sanoessaan hän työnsi tuolinsa syrjään ja oli aikeissa lähteä, mutta Caesarkin nousi ja sanoi leppeästi:

»Tulkaa ravintolan puolelle saamaan suuhunne jotain.» Sitten hän silmäili Philipin lautasta väkinäisesti naurahtaen ja sanoi: »Tehän olette kääntänyt vain sillinne — se tietää pahaa.» Ja laskien kätensä Philipin olalle hän lisäsi matalammalla äänellä: »Teitä en tahtonut loukata, herra Christian, enkä suo pojallekaan mitään pahaa, mutta uskokaa minua, että jos tammassa on jokin vika, niin ei varsakaan ole vapaa siitä.»

Philip poistui sen enempää sanomatta. Kuu oli nousemassa hänen astuessaan ovesta ulos. Rappusilta vähän matkan päässä lehahti hämärässä varjossa joku hänen ohitseen vallattomasi! nauraen. Peten tapasi hän tiellä odottamassa ähkien ja puhkien kuten taannoin, mutta nyt aivan toisesta syystä.

»Luulenpa että piru itse on mennyt tyttöön», sanoi Pete. »On mahdotonta saada häneltä kunnon vastausta.» Hän oli ajanut Katea takaa pakottaaksensa hänet vastaamaan ja tämä oli livistänyt pakoon portista. »Mutta mitä sait aikaan vanhuksen luona, Phil?»

Silloin Phil kertoi hänelle, miten hänen tehtävänsä oli epäonnistunut — kertoi peittelemättä, mutta hellästi lieventäen kovat sanat, mutta paljastaen koko totuuden. Sitä tehdessään selvisi hänelle, ettei hän ollut ensinkään niin pahoillaan kuin huonojen uutisten tuojan olisi pitänyt olla. Pimeässä hän tunsi suunsa vääntyvän pahaan nauruun, eikä hän pakottamallakaan saanut sitä ilmaisemaan mielipahaa.

Iloinen nauru kuoli Peten huulilta ja hän kuunteli ensin äänettömänä ja sitten hiljaa voihkien. Philipin huomauttaessa hänelle, että hänen köyhyytensä oli hänen onnettomuutensa syy, virkkoi hän: »Niinpä niin, enhän minä ole enemmän arvoinen kuin puulusikka.» Philin kertoessa hänelle Caesarin kaivelleen esille heidän vanhan riitansa, mutisi hän: »Minä olen aina ollut musta lammas, siinä koko juttu.» Ja Philin viitatessa siihen, mitä Caesar oli sanonut hänen äidistään ja hänen omasta syntyperästään, kohosi valittava huokaus hänen sielunsa sisimmästä ja hän polki jalallaan kiviä sanoen : »Sitä hän vielä saa katua, saa kuin saakin.»

»Älä huoli siitä niin kovin pahastua — on surkeata tätä tällaista sinulle kertoa», sanoi Phil; mutta hän tiesi luon iljettävän hymyilyn yhä väreilevän huulillaan ja häntä inhotti oman äänensä kaiku.

Pete ei huomannut sen onttoutta. »Jumala sinua siunatkoon, Phil», virkkoi hän; »sinä olet tehnyt voitavasi, sen tiedän. Ellen olisi yhtä köyhä kuin mieleni on masentunut ja ellei olisi väärin tyttöä kohtaan, niin minä huolisin viisi äijän suostumuksesta.»

Kotvan aikaa seisoi hän siinä ääneti murennellen sormillaan puutarha-aidan maalattuja nappuloita kuin tulitikkuja. Sitten hän äkkiä virkkoi päättävästi: »Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.»

»Mitä sitten?» kysäisi Philip.

»Minä lähden ulkomaille; lähden Kimberleyhin.»

»Älä hulluttele!»

»Lähdenpä niinkin ja paikalla. Kuulithan, mitä nuo miehet tänä iltana puhuivat — Manin poikia lähtee sinne aamulaivassa? No niin, minä lähden mukaan.»

»Ja sinä puhut köyhyydestäsi», sanoi Phil. »Se matka veisi sinulta kaiken, mitä omistat.»

»Enemmänkin», sanoi Pete; »mutta sinulta saan kyllä lainaksi puuttuvan rahan pilettiin. Se tietää velkaantumista, mutta yhdentekevää. Hukkuva ei pelkää sadetta. Kyllä minä siellä ansiota saan.»

Eräässä yläkerran ikkunassa näkyi nyt valoa ja Pete ravisti nyrkkiänsä sille huudahtaen: »Hyvästi, mestari Cregeen. Nyt minä lähden muille maille. Kerran te olitte isäntäni, mutta silti en aina ole oleva palvelijanne — en teidän enkä kenenkään muunkaan.»

Kaiken aikaa Philip tunsi helvetin tulen raivoavan sisässään. Käsi, joka oli hellittänyt otteensa, kun hän vihaisesti tiuski Caesarille, kouristi häntä uudelleen. Paholainen kuiski hänen korvaansa: »Päästä hänet menemään, lainaa hänelle rahat.»

»Lähdetään matkaan, Pete», änkytti hän, »äläkä hulluttele.»

Mutta Pete ei kuullut. Hän oli astunut pari askelta eteenpäin tallipihalle asti; hänen katseensa seurasi valoa. Se liikkui ikkunasta ikkunaan pitkin pimeätä seinää. »Hän on ottanut isän kynttilän», mutisi hän. »Nyt hän on siellä», sanoi hän hellästi. »Ei, hän lähti jo. Nyt hän taas tuli takaisin.» Hän otti kudotun lakin päästänsä ja pyöritteli sitä käsissään. »Jumala häntä siunatkoon», mutisi hän. Hän laskeutui polvilleen maahan. »Ja varjele häntä minun poissaollessani.»

Kuu kohosi hopeanhohtavana taivaankannelle ja suuri rauha ja hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri. Philip vetäytyi syrjään ja käänsi kasvonsa pois.

VIII.

Caesar palasi keittiöön saatettuaan Philipin ovelle ja sanoi: »Ei sanaakaan tästä tytölle. Te naiset olette juuri kuin porsaat — jos mielii saada teidät johonkin, on vedettävä päinvastaiseen suuntaan.»

Samassa astui Katekin sisään hehkuvan punaisena ja alkoi hyvin kiireisesti järjestellä keittiötä. »Porsaistako» puhut isä? »kysyi hän viekkaasti. »Kyllä vain niistä onkin harmia! Kuun noustessa ne ryntäsivät takapihalle ja kyllä kesti, ennenkuin sain ne palaamaan takaisin.»

Caesar murahti jotain ja antoi merkin että oli mentävä levolle. »Vai keijukaisia muka!» sanoi hän halveksivasti mennessään nurkassa olevaa kelloa vääntämään. »Pelkkää heikkouskoisuutta,» lisäsi hän kelloluotien ratisten kohotessa ylös, »ei luoteta Jumalaan», ja siinä samassa kello löi kymmenen.

Mummi sytytti kaksi kynttilää — toisen itselleen ja miehelleen, toisen Nancy Joelle. Nancy oli salavihkaa täyttänyt kaksi saviruukkua kaivovedellä ja asettanut ne pöydälle mutisten jotain kattilasta ja aamusta. Eikä Caesarkaan ollut mitään huomaavinaan, jupisi vain puoliääneen jotain tuhlauksesta, meni sitten takan luo ja kohensi kuuman tuhkan, niin että siinä olisi erittäin mukavasti sopinut kakkuja paistaa.

»Hyvää yötä, Nancy», huusi Mummi puoliväliin portaita noustuaan, ja pää painuksissa ja muristen seurasi häntä Caesar. Sitten poistui Nancykin ja Kate jäi yksin keittiöön. Hänen tuli sammuttaa lamppu ja odottaa, kunnes saisi isän kynttilän.

Sammutettuaan lampun tyttö oli pimeässä, vain takassa hehkuva hiillos hehkui himmeästi. Hän alkoi väristä ja hiljakseen nauraa. Hänen silmänsä säteilivät sammuvan turpeen valossa. Hän riisui kenkänsä ja meni seinässä olevan kaapin luo. Sieltä hän otti tynnyristä omenan ja paistoi sen tuhassa. Polvillaan tulen ääressä hän sitten haukkasi omenasta kaksi suupalaa ja nielasi ne. Häntä hiukan puistatti, kun hän takaperin ja verkalleen varovaisin askelin, käsin huonekaluja tunnustellen alkoi liikkua vuodettansa kohti. Tuon tuostakin hän säpsähti sattuessaan pimeässä johonkin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas nauroi muistaessaan, mikä se oli.

Vanhempain ovelle tultuaan, hän kyseli kynttilää vapisevalla äänellä ja sai vastaukseksi unisen mörähdyksen. Hän pisti kätensä sisään raollaan olevasta ovesta ja otti palavan kynttilän. Kahdesti hän vapisevalla puhalluksella koetti sammuttaa sen, ennenkuin onnistui ja suuntasi sitten kulkunsa omaan makuuhuoneeseensa yhä takaperin kulkien.

Se oli maitokamarin päällä oleva siro pieni suoja, vastalypsetyltä maidolta ja kypsiltä omenilta tuoksuva, liehuvan musliinin ja vaalean karttuunin somistama. Huoneessa oli kaksi pientä ikkunaa, toinen oli kadulle, ja toinen hedelmäpuutarhaan päin. Kuu paistoi sisään puutarhanpuoleisesta ikkunasta vaivaiskoivujen latvain ylitse, joten Katen pikku pesä oli valoisa permannosta aina viettävään kattoon.

Kate käveli takaperin vuoteeseen asti ja istahti siihen. Hän oli mielestään kuulevinaan askeleita pihalta, mutta pihaikkuna oli hänen selkänsä takana eikä hän tahtonut katsoa taaksensa. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kahisevan äänen tallista, missä tamma tempoili pilttuurenkaansa köyttä.

»Mahtaako hän tulla?» hän kysäisi itseltään.

Hän nousi seisoalleen ja päästi hameensa irralleen ja nauroi sen pudotessa lattialle.

»Kumpikohan tulee — kumpi?» kuiskasi hän.

Kuunsäde leikitteli vuoteen jalkopäässä muistuttaen leveätä, sinistä, ruostetäplien — tilkkupeitteen heijastusta — tahraamaa miekkaa.

Hän irroitti hiuksia pitelevän punaisen nauhan ja vallattomina aaltoina ne valuivat hänen kasvoilleen. Salaperäinen hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri. Häntä puistatti jälleen. Sitten hän kädenselällään nosti peitettä, huoahti pitkään puolittain naurahtaen ja rupesi vihdoin nukkumaan.

IX.

Päivän sarastaessa ollessaan tuossa varjojen maassa, joka on unen ja heräämisen välitila, Kate hätkähti luullen jonkun heittävän kourallisen riisiryynejä häävaunuihin, kun hän palasi omista vihkiäisistään. Sama ratina kuului uudelleen ja silloin hän oivalsi, että ikkunaan oli heitetty hiekkaa. Samassa huusi ääni alhaalta hänen nimensä: »Kate!» Nyt hän oli täysin valveilla. »Pete se siis on oleva», mietti hän. »Sehän on aivan selvä, että Pete se on oleva», vakuutteli hän itselleen. »Hän ainakin on nyt ulkona.»

Pete siellä todella oli. Hän seisoi aikaisen aamun hämärässä ikkunan alla toistaen tytön nimeä kumealla kurkkuäänellä ja hiljaa vihellellen hänelle. Äkkiä hän kuuli liikettä huoneessa ja huudahti olkansa yli: »Nyt hän tulee.»

Ikkunan säppi irroitettiin, lasiruutu vedettiin ylös ja pienten, mustain puitteitten sisässä näyttäytyi kaunis, naurusuinen tytön pää, vallattomain, liehuvain mustain kutrien välistä. Pyöreällä kaulalla näkyi vilahdus yöpaidan valkeasta röyhelöstä.

»Kate!» sanoi Pete uudelleen.

Tyttö oli tulevinaan ikkunan luo vain katsoakseen ulos Ja kuin ainakin todellinen nainen, hän säpsähti Peten äänen kuullessaan ja huudahti hämmästyksestä, kun muka ei ollut huomannut Peten läsnäoloa. Sitten hän tirkisteli alas puolipimeään ja sanoi kummastellen: »Pete siellä varmaankin on.»

»On kuin onkin, Kate», sanoi Pete, »eikä hän saa rauhaa, ennenkuin on vielä kerran saanut sinua puhutella.»

»Ah!» sanoi Kate laskien kätensä silmilleen ja ajatellen Mustaa Tomia ja keijukaisia. Mutta äkkiä vanha kujeiluhenki virkosi ja hän ei voinut olla nuorukaista kiusoitelematta. »Oletko eksynyt, Pete?» kysäisi hän hyvin viattomana. »Vai oletko kadottanut jotain?»

»Oman itseni olen kadottanut, tyttö», sanoi Pete.

»Oletko itsesi kadottanut? Luulenpa että poika on vähän päästänsä sekaisin? Olet ehkä noiduttu, Pete?» kysyi Kate hyvin totisena.

»Noiduttu juuri olen. Kate — —»

»Poika-parka!» huokasi Kate. »Aivan äkkiarvaamattako? Etkö ensinkään aavistanut?»

»Mitään en aavistanut ja äkkiarvaamatta minä tähän tilaan jouduin. Kuuntele Kirry — —»

»Voi, voi sentään! Coroleyn mummon työtäkö tämä on? Jäniksen haahmossako hän sinua ahdisti? Vai onko sinua purtu?»

»On purtukin tavallaan. Mutta Kate — —»

»Koira sinua sitten varmaankin puri. Onko sinussa vesikauhu, Pete?»

»Eikä ole, vaan juuri vesille minä pakenen, Kate, kuulehan toki — —»

»Eikö raudalla polttaminen ole paras lääke sille?»

»Kyllä minulle tässä annetaan sekä kuumaa että kylmää. Mutta etkö malta kuunnella mitä sanon? Minä lähden tieheni — satojen ja tuhansien peninkulmien päähän.»

Kate silmäili taivasta ja puhkesi kauhistuneena sanomaan: »Poika-parka! Poika-parka! Koiran purema hän on, sen huomaa.»

»Sinä itse minua purrut olet. Kirry — —»

Kuului hilpeä huudahdus. »Minäkö? Vai olen minä noita? Eilisiltana tiellä jutellessamme sanoit minua keijukaiseksi.»

»Keijukainen oletkin tyttö, mutta yhtäkaikki noita.

»Mutta kuuntele nyt kerrankin — —»

»Navetan kohdalla seisoessamme sanoit minua enkeliksi. Enkelit eivät pure.»

Ja hän haukahteli kuin koira ja nauroi sitten kimakasti kuten noita ja sitten taas haukkui.

Mutta Pete ei kestänyt enempää. »Jatka sinä vaan, jatka hulluttelemistasi, koska se sinua huvittaa!» huudahti hän soimaavasti. »Kivi sinun rinnassasi mahtaa ollakin eikä sydän. Vaikka kuulet minun matkustavan tieheni saarelta — — »

»Saarelta?» huudahti Kate ällistyneenä.

»Ja näet miten suruissani olen, ja puolikuoliaaksi kiusaantunut sinun juoniesi tähden, niin et ole siitä milläsikään», jatkoi Pete. »Mutta antakoon Jumala sinulle anteeksi, ethän sille mitään voi.»

»Puhuitko totta, Pete? Aiotko lähteä pois saarelta?»

»Aion tottakin; mutta vähät siitä. Matkustan Afrikaan, Kimberleyhin, Herra tiesi minne — —»

»Kimberleyhin? Ethän toki, Pete?»

»Kimberleyhin tahi Timbuktuun, yhdentekevähän se sinulle, on? Olen tullut näin aikaisin tänne sinulle hyvästi heittämään, ennenkuin laiva lähtee, etkä sinä ajattele muuta kuin hulluttelemista ja kujeilemista.»

»Vai olet sinä niin tarkoin perillä siitä, mitä tämä tyttö ajattelee, herra Pete? Miksi sinä niin kiukustut joka sanastani?»

»Kiukustun? Enhän loki. Minun on pakko matkustaa.»

»Pakko, Pete? Kuka pakottaa?»

»Ne jotka arvelevat, etten ole kyllin hyvä sinulle. No niin, onhan siinä perääkin, mutta kahdesti ei sitä tulla minulle sanomaan.»

»Ketkä ne, Pete?»

»Yhdentekevää. Ja vielä äitiänikin solvaistaan — poloinen äitikulta! Ja parjataan äpäräksi. Arvossapidetyn miehen tytär ei muka ole niin halpa, että hänen tarvitsee mennä naimisiin nimeä vailla olevan pojan kanssa.»

Ylhäältä ikkunalta kuului suuttunut huudahdus: »Kuka sellaista on uskaltanut sanoa?»

»Vähät siitä.»

»Olkoon kuka on, voit sanoa hänelle tai heille, että jos minua tarkoittavat, niin menen naimisiin kenen kanssa tahdon, olkoonpa hänellä nimi tai ei.»

»Jos voisin siihen oikein luottaa, Kitty — —»

»Mitä sinuun tulee, Pete herra, niin matkusta vain Kimberleyhin, koska olet niin kärkäs suuttumaan. Minä en ainakaan pane vastaan ja sitä paitsi — sitä paitsi — —»

Mutta suuttunut ääni katkesi äkkiä puolipimeässä ja kuului epäselvää ääntelyä.

»Mitä, mitä nyt?» huudahti Pete hätääntyneenä. »Ethän vain itke, Kate? Mitä minä sinulle sanoinkaan.

Kitty tyttö? Odotahan, niin saat löylyttää minua, kun olen sellainen mörökölli.»

Ja Pete asetti jalkansa maitokamarin ikkunalaudalle ja alkoi kiivetä seinää pitkin.

»Menehän alas toki», kuiskasi Kate.

Hänen suuttumuksensa oli samassa hävinnyt, ja Pete, joka nyt oli lähempänä häntä, saattoi nähdä veitikkamaisuuden pilkistävän kyynelten lomitse.

»Mene alas, Pete, tai suljen ikkunan, sen teen — ihan varmasti.» Ja näyttääkseen, että hän aikoi pysyä päätöksessään, hän sulki yläikkunan ja avasi alemman.

»Armas!» huudahti Pete.

»Hiljaa! Mikä se oli?» kuiskasi Kate vetäytyen polvillaan pois ikkunasta.

»Onko sikolätin ovi taas päässyt auki?» kysyi Pete.

Kate veti helpoituksen huokauksen. »Ei, joku vain kuorsaa», sanoi hän.

»Ukko kai», sanoi Pete. »Hauskaltahan tuo kuuluu. Hän on kuin vanha, hyvä paimenkoira, enemmän näyttelee hampaitaan kuin puree, mutta paras hän on sentään nukkuessaan — silloin ei ainakaan tarvitse pelätä.»

»Mitä hyödyttää matkustaa pois, Pete?» virkkoi Kate. »Jos mielit isää tyydyttää, täytyisi sinun tulla rikkaaksi.»

»Ovathan muutkin rikastuneet, — niiksi en minäkin? Monesta Manin pojastakin on tullut hopeakuninkaita ja timanttikuninkaita ja Herra tiesi mitä kaikkea. Älä ole huolissasi minusta! Kun palaan, olet tuleva kuningattareksi, tyttö — ainakin minun kuningattarekseni, ja porsaita sinulla pitää oleman ja lehmiä ja palvelustyttö, joka pesee, siistii ja laittaa ruoan.»

»Vai niin, semmoisilla sinä aiot houkutella köyhää tyttöparkaa? Mutta ellet tule jumaliseksi, et saa koskaan isän suostumusta.»

»Kun minä palaan kotiin, Kitty, niin tulen vaikka kuinka jumaliseksi, sen takaan. Saat kuulla miten puhun Mooseksesta ja Abrahamista ja hänen pojistaan ja serkuistaan. Ja kun iltaisin tulen navetan ovelle juttelemaan kanssasi rakkaudesta, niin olen niin siivo kuin itse apostolit.»

»No niin, tuo kaikki kuulostaa varsin lupaavalta. Mutta kuka on sanonut, että minä sitä toivon? Kuka sanoo minun suostuvan siihen, että sinä matkustat tiehesi siinä luulossa, että minä sitoudun menemään naimisiin kanssasi sinun palattuasi?»

»Minä sen sanon», sanoi Pete mahtavasti.

»Vai niin, vai sinä!»

»Kuuntele! Minä teen työtä siellä kuin orja, raadan ja kokoon, kunnes kukkaro paisuu, enkä välitä sen taivaallista muusta kuin kullasta ja tytöistä — —»

»Hyvänen aika! Mitä sinä puhutkaan?»

»O-oh, älähän hätäile. Minä olen mies, jolle yksi tyttö riittää, Kate, mutta silmäni on avoin kaikille tytöille sen yhden takia, jota rakastan. Ja sillä välin sinä odotat minua uskollisesti etkä edes erehdyksestä vilkaise noihin Ramseyn puotipalvelijoihin ja apteekkiherroihin — —»

»Eikö kehenkään? Enkö edes Jamesie Corriniin, joka on niin komea poika?»

»Tarkoitatko tuota korkeakauluksista keikarihölmöä? Varo kieltäsi, tyttö?»

»Enkö saa vilkaista edes nuoreen Ballawhaineen — Ross Christianiin?»

»Ross Christianin vieköön — no niin — ei, ei häneenkään. Mutta leikki sikseen. Näin on sinun sanottava: »Pete palaa kotiin; minun täytyy olla hänelle uskollinen!»

»Vai niin, siinä sinun käskysi, hyvä herra. Kaikki on siis jo sovittu. Eiköhän olisi parasta, että määräisit hääpäivänkin ja ottaisit kuulutuksen nyt, kun kerran olet vauhdissa? Minulla ei nähtävästi ole mitään sananvaltaa tässä. Ei kukaan kysy minun mieltäni.»

»Vait, tyttö!» huudahti Pete. »Etkö kuule?»

Käki oli lentänyt katon yli ja asettunut läheiseen puuhun kukkumaan.

»Siinä se istuu, Kate. Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! Kolme kertaa! Mainiota! Kolme kukuntaa tietää onnea, rakkaani.»

Tähdet olivat jo sammuneet ja aamusarastus leveni kuin meren harmaa usva.

»Huh! Tuntuu että aamu on tulossa. Minun täytyy sulkea ikkuna.»

»Vielä mitä, vuorilta vain hiukan puhaltelee — ei aamu vielä tule», sanoi Pete.

Kaukana sumussa kuului lintusen kutsuva ääni.

»Tuleepa. Etkö kuule rastasta laaksossa?» virkkoi Kate.

Toinen lintu vastasi katonräystäältä.

»Mitä se oli?» sanoi Pete. »Sinäkö Kitty? Äänesi muistuttaa ihmeellisesti rastaan ääntä?»

Kate loi silmänsä alas kiitoksen kuullessaan, mutta sanoi sitten hiukan nyreästi: »Nyt saavat ihmiset puheenainetta.»

Kylmä, kalvakka valo kohosi talon etusivulle ja liikkumattomat puut ja pensaat alkoivat väristä. Katea puistatti ja hän veti yöpaitansa kauluksen kiinteämmälle. »Nyt menen, Pete», kuiskasi hän.

»Älähän vielä. Se on vain suolan hajua mereltä. Äskenhän kuukin vasta meni piiloon.»

»Voi sinua veitikkaa. Johan se on ollut kaksi tuntia kuteessa. Ei nyt olla Jupiterissa, missä on ainainen kuunvalo.»

»Vai on Jupiterissa ainainen kuunvalo?» sanoi Pete. »No ihme ja kumma, kyllä siellä kelpaa rakastavaisten olla!»

Kukko kiekui kanahuoneessa, koira haukahti talon sisällä ja tamma tömisteli pilttuussaan.

»Milloin matkustat, Pete?»

»Laiva lähtee seitsemältä.»

»Silloin on sinun jouduttava. Hyvästi.»

»Odota hiukan! Vielä sananen!»

»Ei mitään sanoja enää. Nyt panen maata. Kas, siinä jo aurinko nousee vuorten takaa.»

»Vain pieni punainen täplä vanhan Cronkyn nenänvarrella. Kuun tele! Jotteivät nuo keikariherrat pääsisi sinua vaivaamaan, niin aion pyytää Philiä pitämään sinua silmällä minun poissaollessani.»

»Herra Christianiako?»

»Sano häntä Philipiksi, Kale. Hän on niin vapaa eikä piittaa arvonimistä. Ylpeyttä ei hänessä ole nimeksikään. Salli hänen pitää huolta sinusta, kunnes minä palaan.»

»Nyt suljen ikkunan, Pete.»

»Odota! Vielä yksi asia. Kumarru alaspäin, ettei ukko voi kuulla.»

»En pääse kumartumaan. Mitä sitten?»

»Kätesi sitten. Kerron sen kädellesi.»

Kate epäröi tuokion, sitten hän ojensi kätensä ikkunalaudan yli. Pete kävi siihen käsiksi ja suuteli sitä, työnsi ylös valkean hihan ja kuletti huulensa pitkin käsivartta niin korkealle kuin hän saattoi ylettyä.

»Vielä yksi, tyttöseni; älä pidä niin kovaa kiirettä, vielä yksi — puolikas vain.»

Kate veti käsivartensa pois, kunnes hänen kätensä jäi Peten käteen, ja sanoi sitten: »Mitä ihmettä! Syntymämerkkihän on vielä sormessasi, Pete? Äsken sanoit minua noidaksi — nyt saat nähdä noidan taikovan sen pois. Olehan hiljaa ja kuuntele! —

»Ping, ping prask, Cur yn cadley — jiargan ass my chass!»

Yksitoikkoisesti ja juhlallisen hitaasti hän lausui nuo Man-saaren vanhat loitsusanat. Samassa rasahti puu hedelmäpuutarhassa ja hän huudahti: »Mikä se oli?»

»Philip vain. Hän odottaa minua omenapuun alla», sanoi Pete.

»Voi kauheata!» sanoi Kate ja samassa suljettiin ikkuna.

Seuraavassa silmänräpäyksessä se aukeni jälleen ja kehyksessä näyttäytyivät tytön kauniit, nuoret kasvot kuten ennenkin, mutta nyt aamun ruusuhohteen valossa.

»Onko hän kaiken aikaa ollut siellä?» kuiskasi hän.

»Mitä sinä siitä välität? Philhän se vain on.»

»Hyvästi! Onnea matkalle!» Ja nyt paiskattiin ikkuna kiinni täydellä todella.

»Jo on aika lähteä», sanoi Philip, joka yhä oli puettuna polvihousuihin ja korkeaan silkkihattuun. Tuon tuostakin hän oli suonenvedontapaisesti kouristanut omenapuuta ja taistellut itkua vastaan, mutta pakottanut itsensä katsomaan Peten onnea, joka oli hänen oma onnettomuutensa. Sydäntä viilsi tuska ja hän saattoi tuskin kestää sitä.

Nyt alkoivat linnut jo visertää; Pete lauloi ja vihelteli kulkiessaan eteenpäin iloisista iloisimpana.

X.

Aamun hämärtäessä Mummi heräsi vuoteessaan viettävän turvekattonsa alla ja ikkunaverhon raosta heijastuvasta valosta saattoi huomata päivän sarastavan. Hän kohenteli yömyssyänsä, huokasi ja sanoi: »Niin pian kuin vähänkin ummistan silmääni, näen unta että poikaraukan on käynyt onnettomasti.»

Caesar haukotteli kysyessään: »Kenen pojan?»

»Pete pojan tietenkin», vastasi Mummi.

Caesar mörähti.

»Olimmehan me itsekin köyhiä kun alotimme, isä.»

Mummi tunsi pimeässä vanhuksen tuikeasti häntä katselevan. »Olimme niinkin, mutta ihmiset unohtavat helposti menneet asiat. Lainata täytyi kun ostimme suuren ylävesirattaan, muistathan sen? Ja kun vanha pastori Harrison lähetti meille myllyyn ensimmäisen kuormallisen kauroja, emme voineet sitä jauhaa, kun ei ollut — —»

Caesar nykäisi peitettä sanoen: »Etkö voi olla puhumatta, vaimo, että saan nukkua raskaan työni jälkeen?»

»Sitähän minä vain, että älä sinä saata sitä poikaraukkaa turmioon.»

Caesar ärähti ylenkatseellisesti ja veti peitteen päänsä yli.

»Niin kyllä, isä, huonomman miehen voisi tyttö saada. Muhkea, kelpo poika hän on. Oikein tekee hyvää sydämelle nähdä hänen iloiset kasvonsa — tuntuu ihan siltä kuin joisi kaivosta raitista vettä. Entä hänen naurunsa — sitä on yhtä hauska kuulla aamuisin kuin porsaiden röhkimistä kaukalon — —»

»Mene sitten itse naimisiin pojan kanssa, vaimo, äläkä siinä jaarittele tyhjiä», huudahti Caesar, potkaisi säärellään, kääntyi selin Mummiin ja alkoi äänekkäästi kuorsata.

XI.

Nousuvesi oli kohonnut Ramseyn satamaan vyöryen raskaana raittiin, suolaisen merituulen ajamana rannalle. Rantasillan kupeella höyrysi laiva, tavarakärryjä työnnettiin pitkin laskusiltoja ja lastihuoneen nariseva nostorana oli täydessä käynnissä, ihmiset huutelivat toisilleen, käskyjä jaettiin ja vastustettiin, melua ja touhua oli kaikkialla. Peräkannella seisoivat Kimberleyn siirtolaiset, Quarkin veljekset, Glen Rushenista ja muutamia Gillsin nuorukaisia Castletownista — kaikki reippaita poikia, jotka puhelevain ja nauravain ystäväinsä ympäröiminä koettivat uljaasti unohtaa, että erohetki oli käsissä.

Peten ja Philin lähestyessä kivisiltaa pitkin tervehti heitä satamamestari Quayle hämmästyneen näköisenä. »Mitä, oletteko tekin lähdössä, herra Philip?»

»En», vastasi Philip lyhyesti ja astui laivaan.

Petellä oli yhä päässään kudottu lakkinsa ja jaloissaan korkeavartiset saappaansa, mutta sinisen villanuttunsa päälle hän oli vetänyt takin. Muuta tavaraa hänellä ei ollut kuin se; minkä oli sitonut punaisenkirjavaan liinaan nyytiksi. Yleisessä sekamelskassa hän tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja näytti hylätyltä ja onnettomalta. Philipiin kiireiset matkavalmistukset rannalla ja laivalla vaikuttivat perin toisella tavalla. Hän nielaisi halukkaasti raitista meriviimaa ja sanoi naurahtaen:

»Meri kutsuu minua, Pete; melkeinpä tekisi mieleni lähteä mukaasi.»

Pete vastasi laimeasti hymähtäen. Hänen rohkeutensa petti hänet viime hetkellä. Viiden vuoden poissaolo oli pitkä aika, kun kaikki toiveet kiinnitettiin kotiintuloon. Paljon saattoi siinä ajassa tapahtua, paljon muuttua. Peteä ei haluttanut nauraa.

Eikä Philipiäkään sen jälkeen, kun hänen merikaipuunsa ensimmäinen kuohu oli laskeutunut. Välistä hänestä tuntui kuin helvetti kuohuisi hänen sisässään. Enimmin häntä painoi se, ettei hän kuolemakseen voinut olla pahoillaan siitä, että Pete matkusti pois saarelta. Sulbystä lähtiessään hän oli kerran tai pari tavannut itsensä vihamielisissä ajatuksissa Peteä kohtaan. Hän tiesi huulensa ylenkatseellisesti vääntyvän, kun hän näki Peten murheelliset kasvot. Mutta sitä ei Pete aavistanut ja hänen yksinkertaisen ystävänsä harras luottamus viilsi Philin omaatuntoa terävänä kuin jää ja polttavana kuin tuli.

He seisoivat etukannella ja juttelivat kovalla äänellä saadakseen äänensä kuuluviin höyrykattilan puhkuessa.

»Hyvästi, Phil. Sinä olet ollut vallan tavattoman hyvä minulle — ei kukaan muu maailmassa ole ollut niin hyvä. Enhän minä ole ollut varsin sopiva toveri sinulle — sinä, joka olet koulut käynyt ja jonka pitäisi seurustella saaren ylhäisten kanssa, jos asiat olisivat niinkuin pitäisi. Mutta en minä sinulle häpeätä tuota — en tuota, niin totta kuin Jumala elää! Kauan en aio viipyä poissa, Phil — kenties viisi vuotta, kenties vähemmän, ja kun minä palaan, niin olet sinä saaren mahtavin mies. Älä väitä vastaan! Olet tottakin, sen sinulle ennustan. Loruja en laskettele. Saadaanpa vaan nähdä.»

Philipin kylmä katse alkoi heltyä.

»Ja jos palaan rikkaana, niin olen jälleen oleva vanha ystäväsi mikäli sivistymätön mies saattaa olla, ja jos palaan köyhänä, toiveissani pettyneenä ja onnettomana niin en tungettele seuraasi, ettei sinun tarvitse hävetä, ja jollen ensinkään palaa, niin lohduttelen itseäni kuolinhetkelläni: »Hän puhuu hyvää puolestani, hän ei koskaan minua unohda.»

Enempää ei Philip voinut kuulla höyryn puhallukselta ja rautaketjujen kalinalta.

»Niinpä niin! tuntuu niin oudolta menneitä aikoja muistellessa!»

Kello komentosillalla soi ensimmäisen kerran ja satamamestari huusi: »Maihin kaikki sivulliset!»

»Phil, vielä on minulla yksi pyyntö sinulle, viimeinen, mutta suurin.»

»Mikä se on?»

»Katea se koskee. Pidä tyttöä silmällä minun poissa ollessani. Pistäydy siellä tuon tuostakin, ja pidä huolta hänestä. Ei hän tutuistakaan piittaa niistä rikasten miesten pojista, joista vanhus jutteli, mutta nuo puotipalvelijat ja apteekkiherrat voivat ihan kiusata tytön hengiltä. Pidä heidät loitolla, Phil. Nyrkkisille he eivät kelpaa. Mutta älä käytä väkivaltaa. Riittää jos vain satamassa aimo lailla uitat ne keikari-pahukset — enempää ei tarvita.»

»Hän on säästyvä kaikesta pahasta sillä aikaa kun sinä olet poissa.»

»Vanno se, Phil. Sanaasi voin luottaa, sen tiedän, mutta ojenna minulle kätesi ja vanno — niin on vieläkin varmempi.»

Philip antoi hänelle kätensä ja lausui valan, sitten hän käänsi kasvonsa pois, sillä hän tunsi veren kohoavan päähänsä.

»Odota! Vielä toinen vala niin kauan kun pitelen kättäsi. Vanno ettei meitä kahta saa milloinkaan kukaan tai mikään erottaa.»

»Senhän tiedät ilmankin.»

»Tiedän, mutta vanno yhtäkaikki, Phil. Pahat kielet saavat paljon aikaan, ja minä olisin huolettomampi. Puhuttakoon ja sanottakoon mitä tahansa, ystäviä ja veljiä ollaan viimeiseen asti.»

Philipin päässä kohisi ja häntä huumasi niin että hän tuskin pysyi pystyssä, mutta toinenkin vala vannottiin. Samassa kello soi toisen kerran ja laivassa syntyi suuri hälinä ja tungos. Laskusillat vedettiin laivaan, köydet irroitettiin, kapteeni huuteli komentosillalta rannalle ja puuhaileva satamamestari huuteli rannalta komentosillalle.

»Käy seisomaan tuonne rantasillan päähän, Phil — juuri majakan kohdalle — niin minä asetun laivan perään. Ystävän kasvot tahdon viimeiseksi nähdä vanhasta kodista erotessani.»

Philipin ynseys oli mennyt menojaan. Viha hänen sydämessään oli masennettu. Hän polki sitä jalkainsa alla. Hänen kuumottavat kasvonsa olivat kosteat.

Savupiippu lakkasi puhkumasta eikä enää kuultu muuta ääntä kuin nousuveden pauhu satamassa ja aaltojen loiske rannalla. Meren takaa kohosi aurinko korskeana kuin mahtava, odotettu vieras ja pitkin sen vallattomasti hyppelevää vesipolkua höyrylaiva liukui pois. Rannalla kohosi vanha Barrule jykevänä kuin merenkuningas vaahtopartoineen, ja savu alkoi nousta sen juurella olevien talojen piipuista.

»Hyvästi, pikku saari, hyvästi! Sinua en unohda! Pois minut potkitaan sinun suojastasi, mutta sinä olet minulle ollut hyvä, vanha äiti, ja Jumalan avulla olen vielä palaava takaisin luoksesi. Jää hyvästi siksi aikaa, pikku Mona, jää hyvästi! Minä jätän sinut, mutta manilainen olen yhtäkaikki.»

Pete oli aikonut heiluttaa lakkiansa majakan sivu kulkiessaan ja pyyhkiä miehen tavalla kyyneleet silmistään. Mutta tähystyspaikaltaan ei Philip voinut nähdä muuta kuin kokoon luhistuneen olennon köysipinkan päällä laivan peräkeulassa.

Toinen osa.

POIKA JA TYTTÖ.

I.

Nan-täti oli alkanut käydä levottomaksi, kun ei Philip ollut vielä laatinut itselleen minkäänlaista tulevaisuudensuunnitelmaa. Lempeällä tavallaan hän oli vastustellut Philipin alituista yhdessäoloa Peten kanssa ja nuhdellut häntä, mutta Philip oli häntä liehitellyt ja nauranut hänen nuhteilleen. Peten matkustettua hänen mieleensä muistui vanha kotilääkkeensä ja hän päätti koettaa vaikuttaa Philipiin vetoamalla hänen isänsä muistoon.

Eräänä päivänä oli ilma raitis ja täynnä meren tuoksua kuten usein Man-saarella, kun marraskuu on kaunis. Philip, joka aamiaisen jälkeen oli mennyt kuistille seisomaan, hengitti sitä halukkaasti keuhkoihinsa ja alkoi sitten koota kalastusvehkeitänsä lähteäksensä pyydystämään turskia.

»Joko taas merelle, Philip?» sanoi Nan-täti. »Lupaa ainakin palata kotiin tee-ajaksi.»

Philip lupasi ja piti sanansa. Palatessaan iltapuolella kalamatkaltaan, hän tapasi vanhan neidin istumassa pienessä sinisessä huoneessa, jota täti piti omana pyhättönään. Siellä oli aina rauhallista ja kodikasta, mutta tänä päivänä se oli vieläkin hienompi ja viihtyisämpi kuin tavallisesti. Kirkas tuli räiskyi takassa ja kaikki oli hauskasti ja huolellisesti järjestetty. Pöytä oli katettu ja teekeittiö porisi alustallaan. Nan-täti itse, päässä musta pitsimyssy ja yllä ruskeanpunainen rimsuilla koristettu silkkihame, sipsutteli edes takaisin huoneessa kepeänä kuin lintu ja lavendelille tuoksuen.

»No, mitäs tämä nyt merkitsee?» kysyi Philip.

Ja puolittain arasti, puolittain leikillisesti herttainen vanhus vastasi: »Etkö muka tiedä? Sinä vasta olet hajamielinen. Etkö todellakaan tiedä, mikä päivä tänään on?»

»Mikä päivä? Viides päivä marrask — o-oh, syntymäpäiväni! Sen olin aivan unohtanut, täti kulta.»

»Niin, ja teeaikaan täytät kaksikymmentäyksi vuotta. Siksi pyysin sinua palaamaan kotiin.»

Hän kaatoi teetä kuppeihin, kävi istumaan, sovitti jalkansa uuniristikolle, salli kissan asettua loikomaan hameensa liepeelle ja hermostuneesti hymyillen ja sykkivin sydämin ryhtyi sitten tehtäväänsä.

»Kuinka nopeasti vuodet vierivät, Philip! Kaksikymmentä vuotta on siitä aikaa, kun minä annoin sinulle ensimmäisen syntymäpäivälahjani. Kun sinä synnyit, en ollut silloin täällä, näetkös. Iso-isä kielsi minua tulemasta. Isoisä-raukka! Mutta palavasti minä ikävöin saada pestä ja vaatettaa ja hoitaa poikani pienokaista ja opettaa häntä sanomaan täti! Voi toki, mielestäni ei koskaan lähde päivä, jolloin näin sinut ensimmäisen kerran! Isoisä ja minä olimme Cowleyn puodissa ostoksilla, kun kaunis nuori nainen astui sisään lapsi käsivarrellaan. Hiukan meluavan vilkas hän oli, lapsi-rukka, ja siinä mi» sitten tutustuimme.»

»Äitinikö?»

»Niin, ystäväiseni, ja isoisäsi seisoi selin kadulle. Vielä tänäpäivänäkin minä tulistun sitä muistaessani, mutta äitisi ei näyttänyt pelokkaalta. Hän nyökkäsi, ja nosti lapsen kasvoja peittävää harsoa sanoen: »Kenen näköinen hän on, neiti Christian? Katselin ihmeissäni. Sinä nukuit ja ihan oli minusta kuin olisi isäsi siinä nukkunut pikku lapsena. Minä vapisin, saatoin vain vaivoin pysyä pystyssä, enkä saanut sanaakaan suustani, mutta silloin näki äitisi isoisän ja ennenkuin kerkesin sitä ehkäistä, hän oli koskenut häntä olkapäähän. Isoisä oli kääntänyt kuuron korvansa meihin eikä hänen näkönsäkään ollut tarkka, mutta huomatessaan naisen seisovan vieressään hän kääntyi hänen puoleensa hymyillen ja kumarsi syvään nostaen lakkiansa, sillä hän oli aina naisia kohtaan ritarillinen. Silloin äitisi nosti pikku poikansa pystyyn iloisesti sanoen: »Sanokaa, tuomari, kenen näköinen hän on, Ballurein vai Ballawhainein? Vielä nytkin kouristaa sydäntä sitä ajatellessani. Isoisä suoristi selkänsä, kääntyi häneen selin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.»

»Isä-raukka!» huudahti Philip.

Nan-tädin silmät välähtivät.

»Mutta minunhan piti kertoa sinulle ensimmäisestä syntymäpäivästäsi, poikaseni. Isoisä oli jo silloin haudassa — isoisä raukka! — ja minä olin kutonut sinulle pienen pehmeän tupsupäisen ja vaaleanpunaisella nauhasolmulla koristetun lakin valkeasta villalangasta. Äitisi isä, kapteeni Billy eli vielä silloin ja kun minä sidoin lakin pieneen päähäsi, huudahti hän: 'Totta tosiaan, poika on luotu merimieheksi!' Ja merimieslakki se todella oli, vaikk'en ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi. Ja kapteeni Billy otti sinut polvelleen, tarkasteli sinua pää kenossa, läimähytti reiteensä, tuprautti savupilven pitkästä piipustaan ja huudahti uudelleen: 'Merimies tästä pojasta tulee, tulee kuin tuleekin.' Sinä nukahdit vanhuksen syliin ja minä vein sinut yläkertaan ja panin sinut kehtoosi. Isäsi seurasi minua sänkykamariin, missä äitisi paraikaa tomutti uuninreunalla olevia suuria näkinkenkiä. Tom-parka! Muistan hänet niin elävästi. Pitkällä, valkoisella kädellään hän työnsi lakin ja keltaiset kiharat otsaltasi sanoen ylpeästi: 'Eipä olekaan tämä pää aiottu merimieselämää varten!' Hän ei tahtonut ketään loukata, mutta valitettavasti kuuli äitisi, mitä hän sanoi ja otaksui hänen tahtovan halventaa häntä ja hänen omaisiansa. 'Kylläpä ollaan ylhäisiä!' kirkaisi hän, heitti tomuviuhkan käsistään ja syöksyi ulos huoneesta, jolloin näkinkengistä yksi putosi kilisten uuniristikolle. Isäsi käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Olin purskahtaa itkuun mielipahasta, kun näin miten häntä hävetti minun edessäni. Mutta siinä seisoessaan ja katsellessaan kuohuvaa merta, hän sanoi syvällä äänellään, joka vapisi hiukan ja yhtäkaikki kaikui niin malmikirkkaana: »Poika ei suotta ole saanut Napoleonin otsaa, Nannie. Jos vain Jumala suo hänen elää, niin hänestä tulee kerran jotain, sen jälkeen, kun hänen isänsä mieli murtuneena ja aivot väsähtäneinä on päässyt lepoon nurmen alle?»

Nan-täti saavutti tarkoituksensa. Samana iltana Philip vedätti venheensä talviteloilleen ja seuraavana aamuna hän läksi Ballawhaineen aikeessa pyytää Pete-sedältään apua lainopilliselle uralle antautuessaan. Nan-täti läksi hänen mukaansa. Hän se oli Philipiä tähän toimenpiteeseen kehoittanut, koskapa Ballawhaine oli hänen ainoa täysi-ikäinen miehinen sukulaisensa ja koska hän hiljakkoin oli lähettänyt oman poikansa, Rossin, Englantiin lainopillisia lukuja harjoittamaan.

Maikalla sinne oli kumpikin levoton ja tuskainen. Nan-tädin ääni kuului lakkaamatta suuren päähineen alta, sillä hän tahtoi rohkaista Philipiä. Mutta heidän saapuessaan suurelle portille, ja nähdessään torninhuippujen pilkistävän puiden takaa, hänen ajatuksensa palasivat hellin muistoin niihin päiviin, jolloin tämä talo oli ollut hänen kotinsa ja hän alkoi hiljaa itkeä. Eipä Philipkään jäänyt kylmäksi. Täällä oli hänen isänsä syntynyt, täällä olisi hänen ollut oltava isäntänä.

Punaiseen hännystakkiin ja nahanvärisiin polvihousuihin puettu englantilainen palvelija johdatti heidät saliin niin täysin muodollisesti, kuin kohdellaan tuntemattomia vieraita. Hämmästyksekseen he tapasivat Rossin siellä. Hän istui pianon ääressä muuatta varietesäveltä rämpytellen. Ovea avattaessa hän nousi seisoalleen, pudisti laimeasti Nan-tädin kättä ja nyökähytti päätänsä Philipille.

Nuori Ballawhaine oli näihin aikoihin vanhan sukupuun hyötyisä vesa. Hän oli koko joukon isäänsä pitempi, leveämpi, karkeatekoisempi ja kaikin puolin suurempi, silmät hänellä oli uniset kuin hylkeellä ja kasvojen yleisessä muodossakin oli jotain hylkeentapaista. Lisäksi hän oli perinyt isänsä koukkuiset sääret ja puheessa sekä käytöksessä esiintyvän ylimielisen pilkallisuuden. Sanalla sanoen hän oli Man-saarelainen, jossa ei ollut jälkeäkään rodun omituisuuksista ja joka apinoi silloisen Lontoon muodissa olevia hullutuksia.

Nan-täti etsi sateenvarjolleen sopivan paikan, suoristi käsineitään ja valkoisia hiuksiaan ja tiedusteli nöyrästi hänen vointiansa.

»Ei ole kehumista», vastasi Ross vetelästi, »siksipä olenkin täällä. Isä oli viedä minulta hengen kärttäessään minua kotiin toipumaan.»

»Ehkäpä», sanoi Nan-täti osaaottavaisen näköisenä, »ehkäpä sinua vaivasi kova koti-ikävä. Mahtaa tuntua hyvin vaikealta nuoren miehen ensimmäisen kerran asua Lontoossa. Siinä suhteessa on nuori tyttö edullisemmassa asemassa — hänen ei ainakaan tarvitse lähteä kotoa. Ehkei asuntosikaan ole oikein hauska?»

»Minä vuokrasin ensin pari huonetta juriidillisten oppisalien läheisyydessä — —»

Nan-täti näytti huolestuneelta. »En usko että Philip ajan pitkään viihtyisi sillä tavalla», sanoi hän.

»Mutta nyt olen hankkinut itselleni asunnon Haymarketissa.»

Nan-täti näytti tyytyväisemmältä.

»Sehän on paljon parempi», sanoi hän. »Aamuisin ehkä kyllä meluista, mutta iltaisin rauhallista niin että häiritsemättä voi lukujansa harjoittaa.»

»Aivan niin», hihitti Ross ja näppäili uudelleen koskettimia. Oven suussa istuvan Philipin sormia syyhytti halu saada läimähyttää serkkuansa korvalle.

Pete-setä astui nyt kiireisesti sisään lyhyin, levottomin askelin. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat nyt valkoiset, silmät sisäänpainuneet, posket kuopalla, suu rauhaton ja ylähampaissa ammotti muutamia aukkoja. Hän yski usein, oli nukkavieruissa pukineissa ja näytti haudan partaalla hoippuvalta mieheltä.

»Kah, sinäkö, Anne! ja vielä Philipkin. Hyvää päivää, Philip. Jätä piano rauhaan, Ross — kas niin, nyt olit kiltti. No, neiti Christian, mitä kuuluu?» £

»Philip tuli täysi-ikäiseksi eilen, Peter», sanoi Nan-täti arasti.

»Todella!» sanoi Ballawhaine. »Silloin on Ross kaksikymmenvuotias ensi kuussa. Vuosi ja hiukan toista kuukautta on pojilla ikäeroa.»

Parin silmänräpäyksen ajan hän äänetönnä tähysteli tutkivasti vanhaa neitiä ja virkkoi sitten: »Entä sitten?»

»Häntä haluttaisi lähteä Lontooseen lakitiedettä opiskelemaan», sammalsi Nan-täti.

»Miksei hän lue papiksi, niin saisi pysyä kotona?»

»Papiksi olisin minäkin häntä toivonut, mutta hänen isänsä — —»

Ballawhaine keikahutti säärensä polven päälle. »Hänen isänsä pyrki aina korkealle», sanoi hän. Philipiin kääntyen hän lisäsi: »Aikomuksesi on kaiketi sittemmin palata tänne saarelle?»

»Niin on», vastasi Philip.

»Ja harjoitella asianajajantointa ja sitten hakea täällä jotakin virkaa?»

»Se lienee ollut isäni toivo», sanoi Philip.

Ballawhaine kääntyi uudelleen Nan-tädin puoleen. »No niin, neiti Christian?»

Nan-täti hapuili sateenvarjonsa kädensijaa ja alkoi: »Me arvelimme, Peter — me emme ole oikein asioista perillä — mutta, näetkös, jos hänen isänsä olisi elänyt — —»

Ballawhaine yskähti, raappi kynnellään poskeansa ja sanoi: »Tahdot nähtävästi, että minä suosittelisin häntä jollekin etevälle lakimiehelle ja tasoittaisin hänen tiensä, vai kuinka?»

Hermostunut pieni naurahdus ilmaisi Nan-tädin myöntymyksen.

»Mutta oletko harkinnut, että tällainen askel kysyy rahaa. Miten paljon voitte uhrata siihen?»

»Pelkään, Pete — —»

»Vai niin, sinä arvelit minun pitävän huolta kustannuksista?»

»Miten hyvä olet, Peter, kun heti käsität asian oikein.»

Ballawhainen kasvot vääntyivät irvistykseen. »Kuuntele», sanoi hän kuivasti. »Ross on juuri alkanut opiskella lakitiedettä Englannissa.»

»Niin», virkahti Nan-täti innokkaasti, »ja osittain juuri sen johdosta — —»

»Todella!» sanoi Ballawhaine silmäkulmiaan kohauttaen. »Olen laskenut että hänen opiskeluaikansa Lontoossa kaikkine menoineen tulee maksamaan minulle toista tuhatta puntaa.»

Nan-täti kohotti hämmästyneenä hansikoitua kättänsä.

»Tämän summan olen valmis maksamaan jotta pojallani, englantilaisena lakimiehenä olisi suurempi mahdollisuus — —»

»Tiedätkö, juuri sitä mekin ajattelimme, Peter», sanoi Nan-täti.

»Suurempi mahdollisuus», jatkoi Ballawhaine, »joutua etusijaan jotakin saaren harvoja virkoja täytettäessä, kuin jos hän olisi pelkästään Manin oikeudessa palvellut lakimies, vaikka se ei tulisi minulle maksamaan puoliakaan tästä summasta.»

»Niin kyllä, mutta ne rahat eivät ole hukkaan heitetyt, ei Rossille eikä Philipille», sanoi Nan-täti.

Ballawhaine yskähti kärsimättömästi. »Sinä et ensinkään käsitä minua», sanoi hän ärtyisästi. »Virkoja on saarellamme vähän, mutta lakimiehiä niin viljalti kuin kärpäsiä liimapannun ympärillä. Jokaiseen avonaiseen paikkaan ilmaantuu ainakin viisikymmentä hakijaa, mutta jotain merkitystä on tietysti tietopuolisella perustuksella, jotain suosituksilla, jotain vaikutusvaltaisella perheellä.»

»Kaikkea tätä», jatkoi Ballawhaine, »tulen käyttämään hyväkseni Rossin suhteen, jottei mikään kilpailu voisi tulla kysymykseen. Joko nyt alat käsittää minua?»

»Käsittää sinua, Peter?» toisti Nan-täti.

Ballawhaine kiinnitti häneen sisäänpainuneet silmänsä sanoen: »Mitä vaadit minua tekemään? Sinä tulet tänne ja pyydät minua avustamaan, valmistamaan ja rahallisesti tukemaan oman poikani kilpailijaa.»

Nyt viimeinkin Nan-täti älysi, mitä hänellä oli mielessä.

»Mutta, hyvänen aika, Peter», sanoi hän, »onhan Philip oman veljesi poika.»

Ballawhaine hieroi nenäänsä luisevalla etusormellaan ja sanoi »Lähempänä nahkani on kuin paita.»

Nan-täti loi häneen arat silmänsä, mutta ne kävivät rohkeiksi hänen sisässään kuohuvasta harmista.

»Hänen isänsä on kuollut ja hän on köyhä ja ystäviä vailla», sanoi hän.

»Siitä asiasta olemme jo ennenkin kiistelleet», vastasi Ballawhaine.

»Etkä sittenkään soisi hänelle sitä pientä summaa, joka panisi hänen tulevaisuutensa hyvälle alulle.»

»Olen velvollinen ensi sijassa valvomaan oman poikani etuja, neitiseni.»

»Suo anteeksi, mutta pyydän huomauttaa, että jokainen penny siitä, jonka Ross kuluttaa, olisi tänä päivänä Philipin, ellei vääryyttä olisi tehty.»

Ballawhaine puraisi huultansa. »Olenko syntieni takia pakotettu lopettamaan tämän keskustelun?»

Hän nousi ovelle astuakseen. Philip nousi myös.

»Onko täyttä totta?» sanoi Nan-täti. »Uskallatko ajaa minut ulos tästä talosta?»

»Tule, täti-kulta, ei kannata jatkaa», sanoi Philip.

Ballawhaine rummutteli sormillaan avattua ovea. »Oikeassa olette, nuori mies», sanoi hän, »naisen hysteeriset kohtaukset eivät todella hyödytä mitään.»

»Jo riittää», lausui Philip jyrkästi.

Ballawhaine laski tuttavallisesti kätensä Philipin hartialle. »Pyri sinä, ystäväni, piispa Wilsonin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, se on halpa ja — —»

»Ota pois kätesi, Peter Christian», huusi Nan-täti. Hänen silmänsä kipinöitsivät, posket kuumottivat ja pienet, hansikoidut kädet olivat nyrkissä. »Sinä rakensit riitaa hänen isänsä ja oman isäsi välille, ja kun minä yritin sovitella, sinä estit minua. Isäsi on kuollut ja veljesi on kuollut, ja molemmat kuolivat viha mielessä, vaikka he olisivat rakastaneet toisiansa, ellet sinä olisi levitellyt valheita ja harjoittanut petosta. Nyt ovat he menneet sinne, missä peitteet putoavat kasvoilta, ja he ovat aikoja sitten kohdanneet toisensa kasvoista kasvoihin ja käsi kädessä. Niin, Peter Christian, nyt he katsovat alas sinuun, ja nyt he viimeinkin tuntevat sinut, tietävät, mikä olet ja aina olet ollut — petturi ja varas.»

Aivan vaistomaisesti Ballawhaine kohotti silmänsä kattoon hänen puhuessaan, ikäänkuin odottaisi hän siellä näkevänsä isänsä ja veljensä uhkaavat haamut.

»Onko hän tullut raivohulluksi?» huudahti hän, ja ujo, vanha suunniltaan joutunut neiti ahdisti häntä uudelleen vihan tulistamalla kielellään.

»Pahoin olet tehnyt, Peter Christian, hyvin pahoin; vääryyttä olet tehnyt kaiken elinaikasi, ja mikä lienee ollutkin vaikuttimesi, niin on Jumala löytävä sen salaisen kohdan sielussasi ja siinä sinun rangaistuksesi on sinut kohtaava. Jos vain ahneus sinua johti, niin olet paljon voittanut, mutta vähän iloa on sinulla oleva maallisesta tavarastasi, sillä toinen sen hävittää ja sinä olet näkevä sen murskaantuvan kuin aalto kalliota vasten. Ja jos siinä lisäksi oli vihaakin, niin olet vielä näkevä päivän, jolloin se palavina hiilinä kokoontuu oman pääsi päälle. Minä tiedän, minä tunnen, että niin on tapahtuva», jatkoi hän halliin kiiruhtaen, »ja minua surettaa lausua se oman poikasi läsnäollessa, jonka tulisi kunnioittaa ja arvossa pitää isäänsä, mutta joka ei voi sitä tehdä. Ei, sitä hän ei voi tehdä, eikä tule milloinkaan tekemään, ellei hänen sydämensä pahuus ja säälimättömyys ole yhtä hirveä kuin omasi.»

»Tule, täti-kulta, tule», sanoi Philip kietoen käsivartensa vanhan neidin vyötäisille. Mutta hän pyörähti uudelleen ympäri ja sanoi Ballawhainelle, joka linkutti heidän jäljestänsä:

»Vai aiot sinä ajaa minut ulos talosta?» virkkoi hän. »Ajaa ulos minut talosta, jossa olen asunut viisitoista vuotta, ja lisäksi emäntänä, kunnes sinun pahat tekosi auttoivat sinut isännäksi tänne. Monta karvasta kyyneltä olen vuodattanut sen takia, että olen vain nainen, enkä voi mitään toimittaa omin päin. Mieluummin, olen sittenkin nainen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, kuin mies, joka on tunnoton läheisille omaisilleen. Älä luule minun kadehtivan sinulta tätä taloa, Peter Christian, vaikka se on ollut vanha kotini, ja minä rakastan sitä yhä huolimatta loukkaavasta kohtelusta, joka täällä tulee osakseni. Tahtoisin saada sinut ymmärtämään, serkkuseni, että ihmisen oikea koti ei sittenkään ole hänen talonsa, vaan hänen sydämensä — hänen sydämensä, Peter Christian — kuuletko? — hänen sydämensä, ja sinun sydämesi on täynnä pimeyttä ja saastaisuutta — ja on niin aina oleva, on aina oleva.»

»Tule, tule, täti», huudahti Philip uudelleen, ja tuo herttainen vanha olento, joka ei olisi hennonut kärpästä vahingoittaa, kääntyi hänen puoleensa hurjan raivokkaana kuin villikissa.

»Herkeä jo toistamasta 'tule, tule, tule!' Puhu vähemmän ja toimi enemmän!»

Ja tämän viimeisen sisupurkauksen jälkeen pyyhkäisi hän alas portaita ja riensi eteenpäin tietä pitkin Philipin seuratessa häntä kolmen askeleen päässä. Kauhistunut katse silmissään jäi Ballawhaine seisomaan topatun merikotkan eteen, joka koristi kaari-ikkunaa avonaisen oven yläpuolella.

Nan-tädin mielenkuohua kesti puoliväliin kotimatkaa. Sitten hän puhkesi kyyneltulvaan.

»Voi, miten saatoinkaan niin kiivastua», huudahti hän. »Onhan hän sittenkin ainoa sukulaiseni. Mitä nyt on tehtävä? Voi, mitä nyt on tehtävä?»

Philip asteli vakavana puoli askelta hänen takanaan eikä ollut suutansa avannut heidän Ballawhainesta lähdettyään.

»Pane tavarani kokoon tänä iltana, täti-kulta», sanoi hän miehekkäästi. »Lähden Douglasiin-huomisaamuna.»

Hän etsi käsiinsä saaren etevimmän asianajajan, joka sattui olemaan hänen isänsä yliopisto tovereita, ja sanoi hänelle : »Minulla on äidinisäni perintö, joka tuottaa kuusikymmentä puntaa vuodessa, ja tädilläni on sen verran, että tulee toimeen. Voinko näine varoineni päästä teidän oppilaaksenne?»

Lakimies katseli häntä hetken tarkkaavaisesti ja vastasi: »Se ei riitä». Philipin kasvot kävivät alakuloisiksi.

»Mutta minä otan teidät ilmaiseksi viideksi vuodeksi, herra Christian», lisäsi asianajaja, »ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte kolmantena vuonna palkkaakin.»

II.

Philip ei unohtanut sitä tehtävää, jonka Pete oli hänelle antanut. Tällainen ammatti on hyvin tavallinen Man-saarella, ja se joka sitä harjoittaa saa oman erikoisen nimensä. Hänen arvonimensä on Dooiney Molla, sananmukaisesti »miehenylistäjä», ja hänen pääasiallisimpana tehtävänänsä on esiintyä vaatimattomana, epäitsekkäänä, jalona ystävänä ja ystävällisenä avioliiton välittäjänä, jonka sulhanen on lähettänyt morsiamen vanhempain luokse puhumaan, miten mainio mies kosija on, miten hänellä on erinomaiset tulot tai loistava tulevaisuus ja hän niin muodoin on mitä sopivin kosija tytölle. Mutta sen lisäksi on hänellä toinenkin tehtävä, vähemmän tavallinen, mutta siitä huolimatta kuitenkin yhtä tunnettu, ja tämä velvoittaa puhemiestä sulhasen edustajana esiintymään tytön suojelijana kuin olisi hänen aviomiehensä, ja silloin hänen tulee pitää huolta tytön siveellisestä maineesta sill'aikaa, kun sulhanen itse on sillin tai makrillin pyynnissä tai jossain pitemmillä matkoilla ulkomailla.

Sitten kun. Philip oli epäilyttävällä menestyksellä suorittanut ensimmäisen tehtävänsä, hän antautui omantunnon tarkasti täyttämään toista velvollisuuttansa. Tulos oli omituinen. Tämä toimi vaikutti, kuten luonnollista olikin, ensi kädessä heihin molempiin, sekä Philipiin että Kateen. Philip muuttui hyvin vakavaksi ja tavattoman juhlalliseksi, sillä kun tahtoo esiintyä toisen siveellisenä suojelijana, täytyy itsensä ensin kohottaa kaiken kevytmielisyyden yläpuolelle. Kate tuli äkkiä hyvin hiljaiseksi ja nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja vaatimattomaksi, puhuen hiljaa ja punastuen helposti. Tyttö, joka oli kiduttanut Peteä ja näytellyt emäntää vähän siellä ja täällä, oli kuin kyyhkynen joutuessaan Philipin silmän alle. Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus tavoitti hänet Philipin läsnäollessa. Tytöstä tuntui suloiselta kuunnella hänen suustaan lähteviä viisauden sanoja kun hän keskusteli, ja vielä suloisempaa oli totella hänen tahtoansa, kun hän määräsi jotakin. Pieni viisas pää kääntyi aina siihen suuntaan, missä Philip esiintyi, ja hänen äänensä soi kuin ilokellot tytön korvissa. Kun hän lähtiessään kohotti hattuansa ja kumarsi kevyesti hyvästiksi, näki tyttö siitä unta seuraavaan päivään. Tyttö tuskin tajusi, mikä merkillinen muutos hänessä oli tapahtunut ja hänen kotiväkensä oli ihmeissään.

»Kirry, tyttöseni, etkö sinä voi oikein hyvin?» sanoi äiti.

»Voin kyllä, äiti, miksi sitä kysyt?» sanoi Kate.

»Onko sinulla, lemmikkini, hammassärkyä?»

»Ei.»

»Silloin sinua varmaankin kiusaa se uusi hattu, jonka olet nähnyt neiti Clucaksen puodinikkunassa?» kysyi äiti.

»Hillitse kielesi, vaimo», kuiskasi Caesar kädenselkänsä takaa. »Henki tekee työtänsä tytössä. Anna sille tilaa, äiti, anna sille tilaa.»

»Lirunlarua», sanoi Nancy Joe. »Sekoita tulikiveä siirappiin ja juo koiruoho- ja kamomilliteetä, se auttaa.»

Kun Philip ja Kate olivat yhdessä, he puhuivat lakkaamatta Petestä. »Pete pitää tästä», ja »Pete ei pidä tuosta», ja »Pete aina sanoi niin ja niin», kuului loppumatta. Tällä tavalla he koettivat pitää Peteä muistissansa, ja oli kerrassaan ihmeellistä, miten monenlaisiin asioihin Pete-parka kykeni.

Eräänä iltana oli »Keijukaisessa» tavattoman iloinen ja äänekäs sakki koolla. Erään kalastajalaivan kapteeni oli kutsunut joulu-illallisille ne miehet, jotka oli pestannut seuraavaa pyyntikautta varten. Vaimot, lemmityt ja ystävät olivat siellä ja vanhoja merkillisiä tapoja seuraten he iltaansa viettivät.

»Onko koskaan tapahtunut mitään niin merkillistä maailmassa, Philip?» tirskui Kate ovenraosta ja seuraavana hetkenä Philip oli hänen rinnallansa eteisessä, jossa tyttö nöyrästi painoi päänsä alas ja katseli hänen kenkiinsä.

»Minun kai täytyy pyytää anteeksi.»

»Mitä niin?»

»Kun minä kutsuin teitä sillä nimellä.»

»Pete kutsuu minua Philipiksi. Miksi ette te tekisi samoin?»

Silmät kohosivat puoliksi varkain hänen liivinsä nappeihin. »Ehkäpä niin, tuota, ei suinkaan se vahingoittane, vaikka minä sanonkin teitä siksi kuin Petekin? Mutta sitten — —»

»Mitä sitten?»

»Hän sanoo minua Kateksi.»

»Luuletteko, että hän sallisi minun tekevän samoin?»

»Siitä olen aivan varma.»

»Sanotaanko sitten niin?»

»En oikein tiedä.»

»No, Peten tähden.»

»Juuri niin.»

»Kate!»

»Philip!»

He eivät voineet selittää sinä hetkenä tunteitansa. Se oli niin ihanaa, niin kaunista. Se oli niin suloista ja hellää, etteivät he voineet olla nauramatta aivankuin joku olisi kutkuttanut heitä.

»Tietysti me emme saa käyttää näitä nimiä muulloin kuin ollessamme aivan kahden», sanoi Kate.

»Oh, ei, ei tietenkään, vain silloin kuin olemme aivan kahden», sanoi Philip.

Näin he pimittivät toinen toisensa silmiä ja lähtivät kulkemaan käsi kädessä pitkin jyrkänteen reunaa.

Kun vietettiin sen vanhan vuoden viimeistä päivää, jolloin Pete oli lähtenyt matkallensa, Philip suoritti uskollisesti hänelle annettua tehtävää.

»Aiotko mennä johonkin ottamaan uutta vuotta vastaan, Philip?» kysyi Kate eteisen ovelta.

»Minä tahtoisin kaikista mieluimmin pistää jalkani tänne, mutta minun läsnäolostani ei ole suurta iloa», sanoi Philip.

»Miksi ei?»

»Minä olen vaalea, eivätkä vaaleat tuota sinulle onnea, tiedäthän.»

»Ah!»

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate huudahti:

»Minäpä tiedän keinon.»

»Minkä keinon?»

»Tule tänne Peten asemesta — hän nyt kaikissa tapauksissa on kylliksi tumma.»

Philip oli ihastunut tästä keksinnöstä. »Se on hyvä ajatus», hän sanoi vakavasti. »Olen täällä Peten sijasta, se on hyvä ajatus. Nythän poika-parka ottaa vastaan ensimmäistä uuttavuottansa poissa kotoa.»

»Niin kyllä, sääli häntä», sanoi Kate.

»Tulenko minä siis?»

»Minä odotan sinua täsmälleen kello kaksitoista.»

Philip oli lähdössä. »Ja, Philip.»

»Mitä niin.»

Sitten kuului vieno, suloinen, iloinen ääni ovelta niin viehättävästi pimeälle pihalle: »Minä asetun maitohuoneen ovelle.»

Philip tunsi joutuvansa hämillensä ja päätti tulevaisuudessa ottaa velvollisuutensa vähemmän omantunnon tarkasti. Hän päätti käydä »Keijukaisessa» harvemmin. Heti joulujuhlien jälkeen hän päätti kokonansa antautua opiskeluihinsa ja olla tulematta takaisin Sulbyyn ainakaan puoleen vuoteen. Mutta Man-saaren joulu on pitkä. Se alkaa 24. päivänä joulukuuta ja loppuu vasta tammikuun 6. päivänä. Maaseuduilla, joissa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja, juhlat ovat ylimmillään vasta loppiaisena. Vasta silloin »katkaistaan soittajan pää» ja silloin leikitään »Goggansiä», ennustusleikkiä. Tytöt asettavat lieden reunalle rivin juomakuppeja tulen palaessa takassa, panevat jokaiseen jotakin, joka kuvaa jotakin ammattia ja rientävät ulos. Pojat vaihtavat kuppien järjestyksen ja tytöt palaavat sokkoina yksitellen ja valitsevat arpansa. Tulevan aviomiehen ammatti on se, mikä kuppiin on kätkettynä.

Tätä leikkiä leikittiin »Keijukaisessa» Philipin loman viimeisenä päivänä, jolloin Caesar oli jossain ulkona sananjulistusmatkoillansa, ja Katen luultiin valitsevan veden, mutta hän valitsikin sulkakynän.

»Kynä! Kynä!» huusivat pojat. »Kuka väittää, että tyttö menee naimisiin merimiehen kanssa? Sitä laivaa ei ole rakennettu, jossa hänen miehensä meren pohjaan sukeltaa.»

»Hyvää yötä nyt», sanoi Philip.

»Hyvää yötä, herra Christian. Hyvää yötä, herra», sanoivat pojat.

Kate pujahti hänen jäljessänsä ovelle.

»Menettekö näin aikaisin?»

»Minun täytyy olla Douglasissa varhain huomenaamuna», sanoi Philip.

»Pelkään, ettemme saa nähdä teitä aivan heti?»

»Ei, minun täytyy nyt ryhtyä todenteolla työhön.»

»Ei kahteen viikkoon — ehk'ei kokonaiseen kuukauteen?»

»Ei, ei kuuteen kuukauteen — minä aion opiskella herkeämättä puoli vuotta.»

»Se on hirveän pitkä aika, eikös ole, Philip?»

»Ei niinkään pitkä, kuin olen tuhlannut.»

»Tuhlannut? Sanotteko te sen tuhlanneenne? Tietysti teidän ei tarvitse minua ajatella — mutta teillähän on tätinne — —»

»Miehellä kai lienee muutakin tehtävää, kuin lakkaamatta kieppua naisten seurassa», sanoi Philip.

Kate purskahti nauramaan.

»Mikä teitä naurattaa?»

»Minä olen niin iloinen, että minä olen vain tyttö», sanoi Kate.

»Niin minäkin olen», sanoi Philip.

»Oletteko?»

Niinkuin salama olisi välähtänyt hänen kasvojensa yli, oli veri kohonnut Philipin päähän ja hän änkytti: »Minä tarkoitan — se on — tiedättehän — mitäs Petestä kuuluu?»

»Niinkö, sitäkö vain? No, hyvää yötä sitten, jos teidän täytyy mennä. Pitääkö minun tuoda teille lyhty? Eikö tarvitse? Onko tähdessä? Te siis osaatte helposti portille? Hyvä on, ellette tahdo että minä näytän teille tietä. Hyvää yötä.»

Viimeiset sanat lausuttiin loukkaantuneella äänellä, mutta ne hävisivät sulkeutuvan oven kolaukseen.

Mutta tytön sydän on kuin synkeä metsä, ja niin oli Kate päättänyt, että käyköön työn kuinka tahansa, kuutta kuukautta ei Philip olisi matkallansa.

III.

Eräänä aamuna myöhemmin keväällä saapui Douglasiin hämmästyttävä ja epäilyttävä uutinen — Ross Christian oli alittunen vieras »Keijukaisessa». Saman päivän iltana Philip ilmestyi Sulbyyn. Vihan vimmoissaan hän tulomatkallansa oli valmistanut parannussaarnaa unohdetuista velvollisuuksista ja rikotuista lupauksista. Ross oli taaskin siellä kiiltonahkasaappaineen, vaaleine säämiskä-käsineineen, raidallisine housuineen ja pitkine takkeineen, nojaten kyynärpäällänsä myymäpöytään ja puhutellen innokkaasti Katea, joka tarjoili. Philip ei ollut tyttöä nähnyt ennen tässä toimessa ja hänen raivonsa kuohui yli äyräittensä. Enemmän kuin koskaan ennen hän oli vakuutettu, että Mummi oli aika tomppeli ja Caesar paatunut ulkokullattu.

Kate nyökkäsi iloisesti hänelle, kun hän astui sisään ja jatkoi sitten keskusteluansa Rossin kanssa. Tytön katseessa Philip huomasi jotakin uutta ja tuo uusi sai hänet muuttamaan menettelytapaansa. Hän päätti kiukkuansa hillitä ja osoittaa sen sijaan halveksumista, hän pistelisi ja odottaisi tilaisuutta saada lausua purevia huomautuksia. Niinpä hän Caesarin pyynnöstä ja Mummin ystävällisestä viittauksesta työntyi kapakkahuoneen läpi keittiöön, ja kun tervehdykset oli lausuttu, istahti katselemaan ja kuuntelemaan.

Keskustelu lasiseinän toisella puolen oli vilkasta ja näytti mielenkiintoiselta. Ross oli hyvällä puhetuulella ja Kate kuunteli innokkaasti.

»Minun ystäväni Monty.»

»Entä kuka on tuo Monty?»

»Hän on Fancyn isäntä.»

»Minkä Fancyn?»

»Urheiluklubin. Totta kai te tiedätte mikä urheiluklubi on, ystäväni. Se on St. James kadun varrella ja se on tulvillaan väkeä iltaisin. Siellä on kaiken karvaisia — kevyen sarjan miehiä ja raskaan sarjan miehiä ja pikajuoksijoita. Ja niitä kasvoja! Voi taivas — jospa te näkisitte! Monet ovat kuin vanhoja apinoita. Siellä on nyrkkeilijöitä, joitten suu on väärässä, nenä hakattu mäsäksi ja huulissa hirvittävät arvet. Mutta hyviä miehiä kaikki tyyni, voivat kestää vaikka mitä, ymmärrättehän. Muunlaisia Monty ei huolikaan lähettyvilleen. Se oli juuri Monty, joka löi Tom Springistä vetoa. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Tom Springistä? Tom Bedfordilainen, voittamaton! Sinä päivänä hän vain sai selkäänsä.

Monty menetti tuhatmarkkasen ja voittaja pitää Holbornissa kapakkaa, jossa on kaikenlaisia hulluja kuvia seinillä.»

Kate naurahti ja sanoi jotakin, jota Philip ei voinut kuulla, koska Caesar käänsi juuri silloin lukemaansa sanomalehteä.

»Tuleeko sinne naisiakin?» sanoi Ross. »Onko tyttöjä Montyn illallisilla? Totta kai! vai mitä luulette? Cleopatra — mutta teidän itsenne pitäisi saada ne kaikki nähdä. Minunkin täytyy matkustaa sangen pian. Ensiviikolla on komeat illalliset Handsome Honeyssä. Kukako Honey on? Hän pitää yöravintolaa Haymarketin vieressä. Mitäkö yöravintola on? Tulkaa katsomaan, ystäväiseni.»

Caesar antoi sanomalehtensä pudota ja katsahti Philipiin. Katse oli pitkä ja tutkiva ja kun se kiusasi Philipiä, kysäisi poika paremman keskusteluaiheen puutteessa, ajatteliko Caesar jotakin.

»Ohhoh, minä ajattelen, ajattelen ja ajattelen lakkaamatta, herra», sanoi Caesar. Sitten hän vetäen tuolinsa likemmäksi Philipiä lisäsi puoliääneen kuiskaten: »Nyt minä alan saada selville jotakin. Näettekö te tuota? Hänen isäänsä sanotaan saituriksi. Mies kiskoo vuokralaistansa ja laihduttaa maansa. Minä luulen, että tuo rikkaruoho — ohdake nisujen seassa — tukahduttaa viimeisetkin oraat.»

Puhuessaan Caesar viittoi peukalollansa olkansa yli siihen suuntaan, missä Ross istui ja nähdessään tämän Ross keskeytti keskustelunsa Katen kanssa ja kääntyi puhuttelemaan hänen isäänsä.

»Joko olette lopettaneet sanomalehdenlukunne, Cregeen?»

»Olen ja en», murahti Caesar vihoissansa. Sitten hän virkkoi toisella äänellä. »Te olette palannut takaisin Lontoosta, herra? Siellä tapahtuu suuria asioita, on minulle sanottu. Siellä taistellaan, herra, käydään suuria taisteluita.»

Ross kohotti silmäkulmiansa. »Oletteko te kuullut niistä?» hän kysyi.

»Olen kyllä, aivan tarpeeksi», sanoi Caesar. »Kokouksia ja yhdistyksiä ja keskusteluja ja vaikka mitä.»

»Niin todellakin, kyllä ymmärrän», sanoi Ross Kateen katsahtaen.

»Ne aikovat tulla Englannissa toimeen ilman helvettiä nykyaikoina — se on surullinen asia, herra. Siitä on seurauksena hirvittävä tapojen turmelus, jonka laista ei ole koskaan kuultu. Ottaa helvetti pois uskonnosta on samaa kuin kiskaista perälauta pois hiekkakuormasta, eikö totta?»

Tuli sulkemisaika ja Philip oli odottanut turhaan. Hän ei keksinyt kuin yhden pistosanan ja sekin oli muilta kuultu. Kun hän nousi, sanoi Kate: »Emme odottaneet teitä takaisin, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, herra Christian.»

»Siltä näyttää», sanoi Philip ja Kate naurahti hieman ja siihen päättyikin sen illan työ ja siinä oli ainoa tulos hänen puuhastansa.

Caesar seisoi ja odotti häntä eteisessä. Hänen kasvonsa olivat valkeat ja nytkähtelivät omituisesti. Oli ilmeistä että tällä hetkellä luonnollinen ihminen taisteli hänen sisässänsä. »Tekö, herra Christian», hän sanoi, »tulitte puhumaan minulle Peter Quilliamin puolesta?»

»Minä juuri», sanoi Philip.

»No, silloin te ehkä muistatte vanhan manilaisen sananlaskun: 'Usein sattuu että viimeinen koira saa jäniksen'.»

»Jättäkää se asia minulle, herra Cregeen», sanoi Philip hampaittensa välitse.

Puolta minuuttia myöhemmin hän asteli kotiinsa päin pimeätä tietä, rinnallansa Ross, joka keskusteli hänen kanssaan kylmällä venyttävällä äänellänsä.

»No, sinä olet siis antautunut todenteolla opintoihisi, Philip. Muistathan, miten isä oli inhoittava silloin kerran samasta asiasta. Hän näyttää ajattelevan, että minä palaisin tänne takaisin jonakin päivänä ja ottaisin suorittaakseni viskaalin tai yleisen syyttäjän tai asianajajan toimen ja taivas tietää mitä kaikkea. Sinä saat kernaasti pitää minun puolestani ne ammatit, Philip. Huomasitko tuota tyttöä. Hän on kerrassaan merkillinen. On aivan ihmeellistä, miten hän muistuttaa muuatta Montaguen tyttöä. Silmät, tukka, suun hermostuneet liikkeet — jokainen piirre. Vanha ukko näytti sangen pahatuuliselta. Pikku tyttö-parka. Siinä ei suinkaan armo auta. Vanha fariseus pitää häntä kynsissään, kuten haukka kyyhkystä, kunnes tyttö-parka heittäytyy jonkun manilaisen moukan syliin. Niin käy ainakin puolelle noista suloisista pikku olennoista — he joutuvat aivan hukkaan.»

Philipin veri alkoi kiehua. »Onko sinusta hukkaan joutumista, kun kelpo tyttö menee naimisiin rehellisen miehen kanssa?» hän kysyi.

»On niinkin, sillä tuollainen tyttö ei mene milloinkaan naimisiin oikean miehen kanssa. Se mies, joka on hänen arvoisensa, ei voi mennä naimisiin hänen kanssaan, ja se mies, jonka hän ottaa, on hänelle liian mitätön. Niin se on, Philip. Hän on nuori, sievä, voimme sanoa kaunis. Hänellä on tapoja ja makua ja jonkun verran hienostuneisuuttakin. Hänen luokkaansa kuuluvat miehet ovat kömpelöitä ja tyhmiä, tietämättömiä ja köyhiä. Tyttö ei voi sellaista ottaa ja se mies, jonka hän ottaisi — mies, joka olisi hänelle sovelias — ei uskalla mennä naimisiin hänen kanssaan. Se olisi yhteiskunnallinen itsemurha.»

»Siksipä», sanoi Philip katkerasti, »estääkseen ylempään luokkaan kuuluvaa tekemästä yhteiskunnallista itsemurhaa täytyisi alaluokkaan kuuluvan tyttöraukan tehdä henkinen itsemurha — niinkö?»

Ross naurahti. »Kuulepas, mies, luulenpa, että vanha Jeremias lauloi sinulle valitusvirsiänsä, kuten ajattelinkin, kun näin sinun istuvan nurkassasi. Mutta katsele asiaa sellaisena, kuin se on. Ajattele nyt tuota tyttöä. Hän voi menetellä kahdella tavalla — vain kahdella. Sanokaamme, että hän menee naimisiin sinun manilaisen tarjokkaasi kanssa. Mitä siitä seuraa? Hän saa olkikattoisen hökkelin kolmen pellon takana vuoritiestä. Siinä on kaksi huonetta, navetta, seinähylly, astiakaappi, joku pata, penkki, kolmijalkainen puutuoli, yksi nojatuoli ja kello, jonka taulu on likainen, riippuu naulassa seinällä. Lypsämistä, kitkemistä, ojankaivua, josta hän saa palkakseen yhdeksän penceä ja kannullisen kirnupiimää, jossa kelluu voikokkare pinnalla. Perunoita, silliä ja kaurapuuroa. Ensimmäisenä vuonna lapsi, poika; toisena tyttö; kolmantena kaksoiset; neljäntenä paljasjalkaisia pirpanoita kiertämässä ympäri likaista taloa, mies huonotuulinen, vaimo epätoivoissaan, rokkoa, hinkuyskää, vihdoin vieterittömissä kärryissä matka laakson pohjaan, jossa lausutaan kauheat sanat: »minä olen ylös — —»

»Vaiti, mies!» sanoi Philip. He kulkivat juuri Lezayren kirkkotarhan ohi. Kun he olivat jättäneet sen taaksensa, hän lisäsi merkillinen hymy huulillaan, mutta toinen ei sitä pimeyden vuoksi nähnyt: »No, mikäs oli toinen puoli. Mitä muuta hän voi tehdä?»

»Toisella puolella on elämä», sanoi Ross, »ehkä lyhyt, mutta ihana. Kaikki mitä hän toivoo, kaikki mitä hän tahtoo — viitenä vuonna, neljänä vuonna, kolmena vuonna — mitä sen on väliä?»

»Entäs sitten?»

»Kukin itseänsä, Jumala meitä kaikkia, poikaseni. Hän on onnellinen päivät päästänsä, kohottaa päänsä niinkuin ruusun nuppunen aurinkoa kohden — —

»Ja pudottaa sen sitten alas, arvattavasti, kuten ruusu pudottaa lehtensä lokaan.»

Ross naurahti taaskin. »Toden totta, vanha Jeremias on veisannut sinulle valitusvirsiänsä. Pikku Kitty-parka — —»

»Jos suvaitset niin ole sekoittamatta tytön nimeä tähän.»

Ross päästi pitkän vihellyksen. »Minä tahdoin vain sanoa, että se pikku tyttö-parka — —»

»Se on kirottua — minä en tahdo sitä enää kuulla.»

»Ei suinkaan puheella liene tullia, luullakseni, täällä teidän verrattomalla Man-saarellanne.»

»On kuin onkin», sanoi Philip. »Säädyllisyys ja kunnia vaativat, ettet sekoita tyttöä, niin ajattelematon kuin hän lieneekin, omiin naikkosiisi. — Mutta kuule nyt minua. Parasta on sanoa sinulle nyt, ettei jää tilaa erehdyksille eikä sinun tarvitse keksiä tekosyitä. Neiti Cregeen aikoo mennä naimisiin erään minun ystäväni kanssa. Minun ei tarvitse sanoa kuka hän on. — Hän on kaikissa tapauksissa sinulle sangen läheinen. Kun hän tulee kotiin, hän kyllä kykenee itse pitämään huolen asioistansa, mutta hänen poissaollessansa olen minä luvannut suojella hänen tulevaa vaimoansa. Minä aion myöskin tehdä sen. Ymmärrätkö sinä minua, Ross? Minä aion tehdä sen. Hyvää yötä!»

He olivat nyt Ballawhainen portilla ja Ross kääntyi sisään nauraa kikattaen.

IV.

Seuraavana iltana Philip saapui taaskin »Keijukaiseen». Ross oli siellä kuten tavallisesti ja nauroi ja jutteli puoliääneen Katen kanssa. Tämä sai Philipin kiemurtelemaan tuolillansa, sillä Katen käytös kidutti häntä. Tytön ilo, kuullessaan tuon miehen puolirivoja sukkeluuksia, oli kerrassaan hämmästyttävä. Hän teki hänelle merkkejä ja iski hänelle salaisesti silmää. Philipistä se oli kerrassaan inhoittavaa. Hänen raivonsa kohosi yli äyräittensä huomatessaan, että tyttö joka kerta kun hän katsahti Rossiin, silmäili myöskin häntä, ilkamoivasti ja vallattomasti. Tämä ilmeinen annetun lupauksen halveksiminen, tämä hävytön välinpitämättömyys, jolla tyttö kohteli miestä, joka oli hänen suojelijansa, oli kerrassaan säädytöntä. Sellaisia ne naiset ovat! Petos on heidän lihassaan ja luissaan.

Philipin vihaa lisäsi vielä Caesar, joka paitahihasillaan teki myllylaskujansa kivitaululla, johon oli piirretty ristejä, kolmioita, ympyröitä ja puoliympyröitä, ja silloin tällöin kohotti silmänsä ja katsahti ensin noihin kahteen tuolla ja sitten Philipiin, osoittaen ääretöntä halveksumista.

Uusi naurun purskahdus ja silmien ainainen vilke sai Philipin ponnahtamaan jaloillensa, hyökkäämään Rossin ja Katen väliin, selkä poikaan, kasvot tyttöön päin, ja hän sanoi hyvin arvokkaalla äänellä: »Tulkaa heti keittiökamariin — minulla on teille jotakin sanottavaa.»

»Vai niin!» sanoi Kate.

Mutta hän tuli, näyttäen samalla sekä vallattomalta että nöyrältä, pää kumarassa mutta vilkuillen silloin tällöin salaa pitkien silmäripsiensä alta.

»Miksi te ette lähetä tuota miestä tiehensä täältä?» sanoi Philip.

Kate katsahti häneen perin hämmästyneenä. »Mitä miestä?» hän kysyi.

»Mitä miestä?» matki Philip. »Tuota, joka ilta illan perästä lavertelee lirunlarujansa teille.»

»Ette suinkaan te voi tarkoittaa omaa serkkuanne, Philip», ihmetteli Kate.

»Sen pahempi, että hän on serkkuni. Mutta hän ei ole sopiva teidän seuraanne.»

»Mutta hyvänen aika, tuo herrasmies on sangen kohtelias.»

»Niin on itse paholainenkin.»

»Hän osaa käyttäytyä ja voi ainakin hillitä itsensä.»

»Se kai onkin ainoa, mihin hän kykenee. Hän ei voi hallita luonnettansa eikä hänen arvonsa eikä kunniansa ole tahraton ja sen vuoksi teidän ei pitäisi kiihoittaa häntä.

Katen alahuuli alkoi painua lerpulleen. »Kuka sanoo, että minä kiihoitan häntä?»

»Minä sanon.»

»Millä oikeudella?»

»Enkö minä ole nähnyt sitä omin silmin?»

Kate muuttui kopeaksi. »Entäs sitten, vaikka olisitte nähnytkin?»

»Silloin te olette keimaileva heilakka.»

Sanat tulivat pihisten kuin höyry kattilan piipusta. Kate näki sen tulevan ja antoi sen sattua vasten kasvojansa. Hänen teki mielensä purskahtaa nauruun, mutta sitten hän muutti mieltänsä ja alkoi itkeä.

Philipin kiihko alkoi asettua. »Tuo mies olisi kehno saalis, Kate, vaikka hän olisi kaksikymmentä kertaa Ballawhainen perijä. Ettekö te kuule hänen puheistansa, millainen on hänen elämänsä ja minkälaiset hänen toverinsa? Tietysti se ei liikuta minua, Kate — —»

»Ei, tietysti ei teitä», kuiskasi Kate molempien käsiensä takaa.

»Minulla ei ole oikeutta — —»

Tietysti ei; teillä ei ole oikeutta», sanoi Kate ja heitti salaisen syrjäsilmäyksen.

»Ainoastaan — —»

Philip ei nähnyt katsetta, joka vilahti Katen silmänurkassa.

»Kun tyttö unohtaa kelpo pojan, joka sattuu olemaan ulkomailla, ensimmäisen lurjuksen vuoksi joka tulee kehumaan viheliäisiä maatilojansa — —»

Kädet lensivät kärsimättömästi alas. »Mitä hänen maatilansa minua liikuttavat?»

»Silloin on minun velvollisuus ystävänä — —»

»Velvollisuus, kyllä kai! Niinhän kaikki vanhat juorukellot sanovat.»

Philip tarttui hänen ranteeseensa. »Kuulkaa minua. Ellette te lähetä tuota miestä, niin minä — —»

»Te teette minulle pahaa. Päästäkää käteni!»

Philip heitti sen kauaksi sanoen: »Mitä minä välitän?»

»Miksi te sanoitte minua keikailevaksi?»

»Tehkää kuten haluatte.»

»Niin teenkin. Philip! Philip! Phil! Hän on mennyt.» Matka Douglasista Sulbyyn oli kaksikymmentä englannin penikulmaa, mutta Philip oli »Keijukaisessa» taas seuraavanakin iltana. Hän näki satuloidun hevosen sidottuna portin pieleen ja Ross oli huoneessa ratsupiiska kädessänsä läimäytellen sillä kiiltäviä säärystimiänsä.

Kun Philip ilmestyi, Kate alkoi näyttää levottomalta ja Ross sai häijyn näköisen ilmeen. Caesarilla, joka istui takan ääressä juoden teetänsä, oli epämieluisa sanaharkka vaimonsa kanssa joka puuhaili lieden vieressä.

»Pahasti, pahasti on asiat. Hänen elämänsä on kelvotonta ja likaiset sanat valuvat hänen kieleltänsä», sanoi Caesar.

»Sinä liiottelet, isä!» sanoi Mummi. »Nuorukainenhan on hyvin sivistynyt ja tytöt ovat tyttöjä. Mitä vahingoittaa joku sana, katse tai nauru, kun ollaan nuoria ja kauniita.»

»Parempi, jos hänen kasvonsa olisivat rokonarpiset, kuin että hän joutuu helvettiin», sanoi Caesar. »Kaikki liha on ruoho: ruoho kuivuu, kukkanen kuihtuu.»

Nancy Joe tuli sinä hetkenä maitokamarista. »Herra hyvästi siunatkoon! Oletteko te tuollaista nähneet?» hän voivotteli. »Minä oikein ihmettelen Kittyä, mutta tuollaisiahan miehet ovat, he hymyilevät ja naureskelevat, eivätkä sentään tarkoita mitään.»

»Hm. Kyllä ne tarkoittavat paljonkin», mörisi Caesar.

Ross oli vapautunut siitä epämieluisasta tunteesta, joka hänet oli vallannut Philipin saapuessa ja kertoi nyt jotakin juttua, josta ainoat sanat, jotka saapuivat keittiöön, olivat »minä tiedän, minä tiedän» ja ne kertautuivat lakkaamatta.

»Te tunnutte tietävän hyvin paljon, herra», huudahti Caesar. »Mutta tiedättekö, mitä on tulla pelastetuksi?»

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kuluessa Ross kiilloitti suurta sinettisormustansa raidallisiin samettiliiveihinsä, sitten hän sanoi: »Onkohan isäntä vähän päästänsä sekaisin?»

»Minun mieheni on maallikkosaarnaaja ja hän aina koettaa käyttää tilaisuutta hyväkseen käännyttääksensä syntisiä», sanoi emäntä rauhaa rakentaen.

»Sitäkö se vain olikin?» hymähti Ross. »Minä ajattelin, että hän oli ottanut muutakin viiniä kuin sakramentin.»

»Vaimo, sinä olet minun ristini», mutisi Caesar, »mutta ei kruunua ilman ristiä.»

»Jätä naisten asiat rauhaan, isä, niin on parasta», sanoi Mummi.

»Naura, kuinka paljon haluat, vaimo. Yksi on kuitenkin ylhäällä, yksi on ylhäällä, joka näkee.»

Ross jatkoi keskusteluansa Katen kanssa, mutta tyttö näytti hyvin pelästyneeltä. Philip kuunteli kaikin voimin korviansa höristellen ja kuuli kaiken, mitä sanottiin.

»Minun pitäisi nyt jo olla poissa täältä. Siellä on hienot illalliset Handsome Honeyssa, vaikkapa en nyt puhuisikaan iankaikkisista opiskeluista ja tutkinnoista, mutta jostakin syystä minä en voi itseäni kiskoa irti täältä. Miksikä en? Ettekö voi arvata? Ette? Eikö, ole aavistustakaan siitä? Minä menisin jo huomenna — Kitty. Saanko kuiskata sanan teidän korvaanne — —»

»Mutta toden totta, ei suinkaan hän aikone suudella tyttöä», sanoi Caesar. »Jos hän sen tekee, silloin niin totta — nyt hän sen teki. Varokaa, herra.»

Caesar oli hyökännyt jaloillensa ja sinä hetkenä koko talo oli liikkeessä. Ross kohotti päätänsä, kuten kukko. »Puhuitteko minulle jotakin, herra?» hän kysyi.

»Puhuin, enkä minä pyydä teitä tekemään tuolla tavalla toista kertaa», sanoi Caesar.

»Millä tavalla», hymähti Ross.

»En kehotta teitä hakkailemaan tyttöä, joka ei ole teille sovelias.»

Ross kohotti hattuansa. »Tarkoitatteko te tätä nuorta neitiä?»

»Täällä ei ole mitään nuorta neitiä, herra, täällä on vain yksinkertaisen, kunniallisen miehen tytär, eikä tuo mies salli häväistä tytärtänsä. Hattu päähän, herra. Te tarvitsette sitä tiellä.»

»Isä», huudahti Kate pelästyneellä äänellä.

Caesar otti ankaran ilmeen ja sanoi: »Mene paikalla huoneeseesi äläkä liiku sieltä viikkoon.»

»Menkää», sanoi Ross. »Minä armahdan tuota vanhaa tyhmyriä teidän tähtenne, Kate.»

»Te armahdatte minua?» huudahti Caesar. »Minä olen nähnyt ajan — mutta Herra olkoon ylistetty armostansa! Armahtaa minua! Olisittepa tuon sanonut viisikolmatta vuotta sitten, herra, niin olisi päänne lentänyt suoraan seinään.»

»Minä en huoli armahtaa teitä enää», sanoi Ross. »Tuosta saatte — ja tuosta.»

Naisten kirkuessa kuului kaksi voimakasta iskua, jotka sattuivat Caesarin kasvoihin. Sinä hetkenä Philip oli miesten välissä.

»Ulos täältä», hän huusi Rossille.

»Jos lähden», vastasi Ross.

»Ulos täältä, tule minun kanssani», sanoi Philip.

Ross löi näppiään. »Kuten suvaitset», hän sanoi ja seurasi Philipiä ulos talosta.

Kate oli kauhuissaan juossut yläkertaan, mutta viittä minuuttia myöhemmin hän kiiti tietä pitkin, kasvoillansa epätoivo ja huivi päässä ja hartioilla. Sillalla hän tapasi Kellyn, postinkantajan.

»Mitä tietä he ovat menneet», hän huohotti, »nuori Ballawhaine ja Philip Christian?»

»Minä näin niitten rientävän rannikolle», sanoi Kelly ja huivinsa hulmutessa Kate lensi kuin lintu osoitettuun suuntaan.

V.

Nuoret miehet kulkivat sanaa virkkamatta. Philip riensi pitkin harppauksin kolme askelta edellä, pää heitettynä taakse päin, kalpeana ja raivoisin ilmein, suu lujasti puristettuna, kädet riippuen kankeina sivuilla ja hengittäen vaikeasti ja kuuluvasti. Ross tallusti jäljestä hevosensa rinnalla koettaen näyttää välinpitämättömältä. Ohjakset hän oli heittänyt hevosen pään yli ja pyöräyttänyt toisen pään käsivartensa ympäri, ratsupiiska oli toisessa kainalossa ja molemmat kädet olivat syvällä housun taskuissa. Heidän kulkemaansa suuntaan ei ollut minkäänlaista tietä, vain kärryjen jälki ja veräjä silloin tällöin. Siellä täällä oli neliömäisiä mutakuoppia, jotka olivat puolillansa vettä.

Päivät olivat pitkiä ja valoa oli vielä kylliksi. Aurinko paistoi vielä katajapensaitten, pajukoitten, salviaruohon ja kaislikon yli, luoden kultaisen juovan meren pinnalle. He olivat jättäneet taaksensa palaneen turpeen tuoksun, risujen rätinän, kalan ja navetoiden hajut ja saapuivat nyt sellaiselle seudulle, jossa suopursut kukkivat ja maa oli kostea ja ruohossa oli kuivunutta vaahtoa.

»Emmekö ole tulleet kylliksi kauaksi?» huudahti Ross, mutta Philip riensi yhä edelleen. Vihdoin hän pysähtyi aukealle paikalle, jossa kanervat olivat palaneet ja mustat kannot muistuttivat, että elämä oli täältä hävitetty. Ainoatakaan taloa ei ollut lähettyvillä. Näkyvissä oli vain tuulimylly meren rannalla ja ruma kirkontorni, joka kohosi kuin laivan savupiippu meren ja taivaan välillä.

»Me olemme yksin vihdoinkin», hän sanoi käheästi.

»Niin olemme», sanoi Ross keskeyttäen sävelmän, jota oli juuri vihellellyt, »ja nyt kun olet saanut minut tänne, tahdot ehkä ystävällisesti sanoa minulle, mitä varten olemme tulleet.»

Philip ei vastannut, hän riisui yltänsä takin ja liivit.

»Et suinkaan aikone ottaa vakavalta kannalta tuota tyhmää juttua?» sanoi Ross nojaten hevoseensa ja läimäytellen ratsupiiskallansa säärystimeensä.

»Riisu takkisi», sanoi Philip synkästi.

»Mitä minä sille voin, jos korea tyttö» — alkoi Ross.

»Riisutko takkisi?» huusi Philip.

Ross nauroi. »Ah, nythän minä muistankin meidän muutaman iltaisen keskustelumme. Mutta et suinkaan tahtone sanoa», hän ajeli kärpäsiä hevosensa päästä, »että vaikka tuo pikku tyttönen onkin unohtanut sen lurjuksen, joka on ulkomailla —»

Philip hyökkäsi hänen luoksensa nyrkit ojossa ja vapisevin huulin ja sanoi: »Tahdotko tapella?»

Ross naurahti taaskin, mutta veri oli kohonnut hänen kasvoihinsa ja hän sanoi röyhkeästi: »Minä en tahdo rasittaa itseäni, mies. Minä voin luvata, että olen lopettanut suhteeni tyttöön, ennenkuin se nuorukainen — —»

»Sinä olet roisto», huusi Philip, »ja ellet sinä tahdo minua — —»

Ross heitti ratsupiiskan kädestänsä. »Jos minun täytyy, niin täytyy», hän sanoi ja kietaisi hevosen ohjakset palaneen kannon ympäri.

Minuuttia myöhemmin nuoret miehet seisoivat silmä silmää vasten.

»Seis», sanoi Ross, »anna minun sanoa sinulle ensiksi jotakin, se on oikeus ja kohtuus. Sen jälkeen kuin menin Lontooseen, olen oppinut yhtä ja toista. Minä olen harjoitellut miesten kanssa, jotka kykenevät johonkin. Minä olen nyrkkeillyt mestarien kanssa ja minä itsekin osaan jotakin, mutta en ole koskaan kuullut, että sinä osaisit nyrkkeilyn alkeitakaan.»

»Oletko valmis?» huusi Philip.

»Kuten suvaitset. Sinun täytyy saada kerran yrittää, enempää et tarvitse.»

Nämä nuoret miehet eivät näyttäneet ollenkaan tasaväkisiltä taistelijoilta. Ross ratsastushousuissaan ja paidassaan pyöreine, punaisine päineen seisoi hajasäärin ja hänen kätensä olivat kuin kovettunut tammi ja suonensa kuin pajunhaarat, Philip oli paitahihasillaan ja polvihousuissa, pitkine tukkineen, vapisevine huulineen. Tässä oli vastakkain voima ja taito toisella puolella ja toisella puolen vain luja sisu.

Kuten tuulen puuska Philip hyökkäsi vastustajaansa kohti, iskien oikealle ja vasemmalle ja hänet heitettiin takaisin yhdellä ainoalla vasemman käden iskulla.

»Kas niin, siinä sait», sanoi Ross hymyillen suopeasti.

»Enkö minä sanonut sinulle? Sama kuin alkaisit Bristol Bullin kanssa.»

Philip hyökkäsi uudestansa ja lyötiin uudestansa takaisin, mutta nyt oli jo toinen huuli haljennut.

»Siitä sait toisen», sanoi Ross. »Jokos sait kylliksesi?»

Philip ei kuullut mitään vaan hyökkäsi raivokkaasti vielä kerran Rossia vastaan. Seuraavana hetkenä hän oli maassa. Silloin Ross koetti osoittaa hänelle mitä suurinta halveksumista. »Minä en voi tässä koko iltaa seistä ja hakata sinua.»

»Pilkkaa minua sitten, kun olet minut ensin voittanut», sanoi Philip ja hän oli taas jaloillansa, ja vaikka häntä olikin huonosti pidelty, hänen uljuutensa ei ollut vielä masentunut ja hän päätti yrittää viimeiseen asti.

»Vai niin, sinäpä taidat haluta lisää», sanoi Ross. Minun täytyy sanoa, että sinulla on merkillisiä mielitekoja.»

Philip hyökkäsi taaskin vastustajansa kimppuun ja lyötiin takaisin ankarammin kuin edellisillä kerroilla, sillä isku näytti nyt niin voimakkaalta, että tuntui kuin nyrkki olisi uponnut rintaan.

»Minä en voi taistella miehen kanssa, joka ei voi vastustaa enempää kuin vanha isoäiti», sanoi Ross.

Hänen ylimielisyytensä rupesi kuitenkin asettumaan. Hän alkoi käydä levottomaksi; Philip oli hänen edessänsä raivokkaampana kuin koskaan ennen.

»Tappele vertaistesi kanssa», huusi Ross.

»Minä tahdon tapella sinun kanssasi», kähisi Philip.

»Siihen sinä et kykene. Lopeta jo. Katso pian on ihan pimeä.»

»Vielä on valoa ihan kylliksi. Käy kiinni vain.»

»Täällä ei ole ketään, jota sinun tarvitsisi hävetä.»

»Kuuletko, sinun täytyy jatkaa.»

Philip ei odottanut vastausta, vaan hyökkäsi kuin tiikeri vastustajansa kimppuun. Ross väisti hänen iskunsa, hypähti sivulle ja teki valehyökkäyksen. Nyt he tarttuivat kiinni toisiinsa ja kiskoivat toisiansa edestakaisin, kuului kumea muksahdus ja Philip makasi maassa.

»Jokos nyt lopetat?» kysyi Ross.

»En, en, en», huusi Philip ja hyökkäsi jaloillensa.

»Minä hakkaan sinut palasiksi. Minä voin syödä sinut. Minä olen kuin nälkäinen susi.» Mutta hänen äänensä vapisi ja Philip sokeana kiihkosta vain naurahti.

»Sinä tulet raajarikoksi», sanoi Ross.

Mitä sen on väliä?» päätti Philip.

»Sinä saat kuoleman iskun.»

»Siihen minä olen valmis.»

Ross koetti nauraa ilkamoivasti, mutta käheä korahdus pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän alkoi vavista. »Tuo mies ei tunne, koska häntä isketään», hän mutisi äänekkäästi kiroten, tarttui vastustajaansa hurjin ja raivokkain elein. Hänen iskunsa paukkuivat kuin räjähtävät kuulat, mutta Philip kesti ne horjumatta kuin kallio. Vaikka veri juoksi kuin vesi, hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut.

»Mitä tämä hyödyttää?» huusi Ross. »Lopeta jo.»

»Ensin saa tulla loppu minusta», sanoi Philip.

»Ellet sinä tahdo lopettaa, niin minä lopetan», sanoi Ross.

»Sitä sinä et voi tehdä», sanoi Philip.

»Pidä itseäsi voittajana, jos haluat.»

»Mutta minä en halua.»

»Sano, että olet antanut minua selkään.»

»Minun täytyy tehdä se ensin», huusi Philip.

Ross alkoi nauraa hohottaa, mutta hän vapisi kuin piesty rakki. Vaahto suussa hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, kooten kaikki voimansa ja antoi Philipille iskun otsaan, niin että nyrkki paukahti kuin vasara ruumisarkkuun.

»Joko nyt riittää?» hän huohotti.

»Ei, Jumal'avita», huusi Philip mustana kuin musteella pestynä, kierittyänsä palaneessa maassa, paitsi ne paikat, jotka punainen veri oli huuhtonut toisen näköisiksi.

»Tuo mies aikoo tappaa minut», mutisi Ross. Hän katseli levottomasti ympärilleen ja sanoi: »Minä en aio tehdä tytölle mitään pahaa.»

»Valehtelet, roisto!» huusi Philip.

Häijy ilme kasvoillaan hyökkäsi nyt Ross Philipin kimppuun. Tässä taisteli oikeus vääryyttä vastaan, samoin kuin rohkeus voimaa vastaan. Aurinko oli vaipunut mereen. Pensaat huojuivat vienossa iltatuulessa ja variksien parvi raakkui heidän päänsä yläpuolella. Iskuja ei enää kuulunut. Ross puristi Philipin tukahduttavaan syleilyyn ja painoi hänet toiselle polvelleen. Philip hyökkäsi ylös, mutta Ross tarttui häneen uudestaan ja painoi hänet selälleen, asettaen jalkansa hänen rintansa päälle ja huutaen kuin raivostunut eläin: »Sinä tahdot tapella minun kanssani, niinkö? Nouse nyt ylös, nouse ylös!»

Philip ei noussut ja Ross alkoi kiskoa ja pudistella häntä kuin villi peto, kun äkkiä hänen ollessaan kumartuneena uhrinsa yli, sattui isku takaapäin hänen korvaansa. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja käsi tarttui hänen paitansa kaulukseen ja kiskoi häntä, samalla kun ääni huusi: »Lopeta sinä peto, sinä elukka. Heitä irti.»

Ross heitti Philipin ja kääntyi ympäri vastustaakseen tätä uutta hyökkäystä.

Hyökkääjä oli tyttö. »Oh, tekö siellä olette?» Ross puhkui.

Tyttö oli kuin raivotar. »Te peto, te elukka, te rupisammakko», hän huusi ja heittäytyi sitten syleilemään Philipiä.

Nuorukainen oli tunnotonna. Tyttö kohotti hänen päänsä polvellensa ja unohtaen kaiken häveliäisyyden ja varovaisuuden, kaikki muut ajatukset paitsi yhden, hän suuteli hänen kasvojansa, silmiänsä ja otsaansa huutaen: »Philip, oi, Philip, Philip!»

Ross vapisi katsellessansa heitä. »Antakaa minun katsoa häntä», hän sammalsi, mutta Katen katse oli terävä kuin nuoli kun hän vilkaisi häneen ja valitti kuin siipeen ammuttu lokki: »Jos koskette häneen, niin minä kuristan teidät.»

Ross näki kuitenkin vilahdukselta Philipin kasvot ja kauhistui. Hän juoksi mutahaudalle, otti siitä vettä molemmin käsin, ja toi sen näiden kahden luo. »Ottakaa tätä», hän sanoi, »taivaan tähden antakaa minun valella hänen otsaansa». Hän kaatoi veden hänen kalpealle otsallensa ja kääntyi sitten poispäin, jolloin tyttö koetti virotella Philipiä — saadaksensa hänet tuntoihinsa — suudelmin ja suloisin sanoin.

»Hengittääkö hän? Koettakaa hänen sydäntänsä. Lyökö valtimo? Oi Jumala!» sanoi Ross. »Ei se ollut minun syyni.» Hän katseli villin elein ympärillensä miettien miten pääsisi pakenemaan.

»Onko hän parempi nyt?»

»Mitä se teihin kuuluu, te viheliäinen lurjus», sanoi Kate murhaavin ilmein. Sitten tyttö jatkoi työtänsä: »Herää, lemmikkini, herää, oi herää jo.»

Philip avasi silmänsä, katsellen jäykästi ympärilleen ja sitten hän kohosi kyynärpäänsä varaan. Silloin Kate vetäytyi hieman takaisin ja alkoi hiljakseen itkeä, sillä nyt hän oli vain nainen ja hänen moraalinen rohkeutensa oli kokonaan kadonnut.

Mutta herra Rossin rohkeus palasi yhtä nopeasti. Hän alkoi irvistellä ja naureksia, sieppasi maasta ratsupiiskansa ja asteli hevosensa luokse.

»Oletko sinä loukkaantunut?» kysyi Kate hiljaisella äänellä.

»Sinäkö se olet, Kate?» sanoi Philip.

Kuullessaan hänen äänensä, tämän hiljaisen kuiskauksen, Katen kyyneleet alkoivat virtana vuotaa.

»Voi, annatko sinä minulle anteeksi», hän sanoi. »Minun olisi pitänyt kuunnella varoitustasi.» Hän pyyhki Philipin kasvoja väljällä puseronsa hihalla ja vihdoin Philipin onnistui nousta seisomaan.

»Nojaa minuun, Philip.»

»Ei, ei, minä voin kävellä.»

»Ota minun käteni.»

»Oh, ei Kate, minä olen kyllin vahva.»

»Tee nyt kuitenkin minun mielikseni.»

»No sinun tähtesi, olkoon menneeksi.»

Ross katseli sivulta raivoissaan mustasukkaisuudesta. Hänen hevosensa pelästyneenä tappelusta oli kiertänyt kannon ympäri ja sotkenut ohjaksensa, ja saadaksensa ne selviämään, hän löi hevosta, kunnes se juoksi ympäri kannon. Sitten hän hyppäsi satulaan, siepaten ohjakset niin lujalle, että hevonen hyppäsi pystyyn. »Alas», hän huusi kiroten ja löi armotta piiskallansa hevosta päähän.

Sillä aikaa Kate Philipin käsi kainalossaan oli mennyt hänen ohitsensa ja puheli lämpimästi: »Oletko sinä nyt parempi?»

Ross, jonka mieli oli synkkää synkempi, päästi käheän naurahduksen polttavasta kurkustansa ja sanoi: »Oh, älkää olko huolissanne hänestä. Jos teidän toinen miehenne taistelee teidän puolestanne, kuten tämä, ei teillä ole hätää. Aioitteko te hankkia itsellenne kolme miestä, niinkö? Tai ehkäpä te tahdoitte pitää minut hätävarana? Miksi ette suutele häntä nyt, kun hän sen tietää? Mutta hänhän on vain teidän lemmittynne, joka suojelee teitä toisen puolesta. Hän taistelee toista vastaan toisen puolesta, häh? Kyllä kannattaa! Viekää hänet kotiin ja Juudaksen kirous seuratkoon teitä molempia.»

Näin sanoen hän purskahti hurjaan pilkalliseen nauruun, hakaten hevostansa korviin ja kuonoon karjuen: »Alas, sinä saatana, alas!» Ja sitten hän kiiti täyttä laukkaa pitkin rannikkoa.

Philip ja Kate seisoivat paikallansa, kunnes hän oli kadonnut soisesta maasta kohoavaan sumuun ja hänen hevosensa kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta. Heidän päänsä olivat painuneet ja vaikka heidän kätensä olivat yhdistetyt, heidän kasvonsa olivat käännetyt toisaalle. Hetkisen he olivat aivan vaiti. Tytön silmäluomet värähtelivät. Hänen katseensa oli levoton ja avuton. Vihdoin Philip sanoi: »Menkäämme kotiin», ja he alkoivat astella yhdessä.

He eivät virkkaneet enää ainoatakaan sanaa. Kumpikaan ei katsonut toista silmun. Heidän luja otteensa löyheni ja suhteensa tuntui muuttuvan kylmäksi, mutta kumpikin tunsi, että heidän täytyi pitää toisistansa kiinni, etteivät kaatuisi. Tuntui kuin Rossin häväisevät jäähyväissanat olisivat paljastaneet heidän sydämensä toisillensa ja ilmaisseet heille itsellensä heidän salaisuutensa. He olivat kuin kaksi lasta, jotka Edenin yrttitarhasta ajettiin ilkoisen alasti.

Sillalla he kohtasivat Caesarin, Mummin, Nancy Joen ja puolet Sulbyn asukkaista, jotka olivat lyhty kädessä lähteneet etsimään heitä.

»Tuolla ne ovat», huusi Caesar. »Te olette sitten pehmittäneet häntä. Te iskitte varmaan häntä kalloon, sitä ainakin toivon. Ja minä olen aivan varma, että saatte sen anteeksi, herra. Hänen antamansa iskut olivat melkein vaikeammat kuin syntinen liha voi sietää. Ennenkuin armo oli minut käsittänyt — mutta ylistetty, olkoon Herra armostansa, sinä hetkenä raivo kiehui minussa, ja minä olisin antanut hänelle, ellei reumatismi olisi iskenyt lonkkaani. Mutta mitä tuo on?» kohottaen lyhtyä yli päänsä, »teidän kasvoissanne on verta, herra?»

»Pieni naarmu — ei mitään muuta», sanoi Philip.

»Niin, ne naiset, ne ovat kaiken pahuuden alku ja juuri», sanoi Caesar.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö naiset ole yhtä hyviä kuin miehet», sanoi Nancy Joe.

»Hm», sanoi Caesar. »Sanotaanhan sanassa, että miehet ovat vain vähän alempana enkeleitä, mutta mitä naisiin tulee, siitä saamme tehdä omat johtopäätöksemme.»

»Raamatulla ei ole mitään tekemistä Ross Christianin kanssa, isä», sanoi Mummi.

»Jumala varjelkoon siitä», sanoi Caesar. »Voiko kissa muuttaa nahkansa? Ja voiko Christian Ballawhainesta polveutua ihminen?»

»Mitä siihen tulee, niin emmekö me kaikki kuitenkin polveudu Aatamista?» sanoi Muniini.

»Niin, niinpä kyllä, ja Eevasta myös, sitä pahempi», sanoi Caesar.

VI.

Kului kauan aikaa, ennenkuin Philip ilmestyi uudestaan Sulbyyn. Siihen hänellä oli tärkeät esteensä. Hänen opintonsa veivät nyt kaiken hänen aikansa. Kun hän ei ollut työssä Douglasissa, hänen täytyi seurustella tätinsä kanssa Balluressa. Mutta ei poissaolo eikä vuosien hiljainen vierintä voinut vapauttaa häntä kiusauksesta. Eräs tärkeä tehtävä loi tytön lakkaamatta hänen mieleensä. — Se oli velvollisuus, joka kielsi häntä unohtamasta Katea — hänen lupauksensa Petelle olla hänen »Dooiney-Mollansa». Eikö hän ollut vannonut pitävänsä huolta tytöstä? Hänen täytyi pitää lupauksensa. Sehän oli pyhä luottamustehtävä.

Philip keksi keinon pelastua pulasta. Posti oli puolueeton ja lahjomaton sanansaattaja ja siksi hän kirjoitti hyvin usein. Joskus hänellä oli uutisia ilmoitettavana, sillä pettääksensä Caesarin vakoilevaa silmää Pete lähetti tervehdyksensä hänen kauttansa. Joskus hänellä oli rakkauskirje lähetettävänä, toisinaan taas lahjoja. Kun sellaisia välttämättömiä syitä ei ollut, katsoi hän kuitenkin velvollisuudekseen pitää yllä kirjevaihtoa. Jouluna hän lähetti joulukortin, juhannuksena kimpun sammalruusuja, yksinpä pyhän Valentinen päivänäkin juhlatervehdyksen. Kaikki tämä kuului hänen velvollisuuteensa ja kaikki mitä hän teki, sen hän teki Peten nimessä. Hän vakuutti itsellensä, että hän täydelleen unohti itsensä. Sitten kun hän oli kieltänyt silmiltänsä ilon katsella tytön kasvoja, hän kohotti uljaana päänsä ja uskoi olevansa tosi ja uskollinen ystävä.

Kate pelkäsi vähemmän ja ujosteli myöskin vähemmän. Hän otti vastaan Peten lahjat ja käytti niitä Philipin tähden. Salaisesti hän sydämessään ei ollenkaan sitä hävennyt. Vuosien kuluessa elämä kutsui häntä yhä voimakkaammin ja viehättävästä tytöstä kehittyi komea nainen, jonka neitseellinen kauneus lumosi ja hurmasi. Tämä ulkonainen muutos, joka aikojen kuluessa hänessä tapahtui, sai hänet melkein kokonaan unohtamaan entisyyden. Oli tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt hänet kerrassaan toiseksi. Hän oli kuin sen tytön vanhempi sisar, joka kerran oli tuntenut Peten. Että tämä pikku sisar voisi pakottaa häntä johonkin tuntui aivan mahdottomalta, Kate ei koskaan ajatellut sitä.

Yleensä hän ei uskonut salaisuuksiansa kenellekään. Hänen sukulaisensa olivat Ross Christianin jutun vuoksi joutuneet kokonaan harhaan. Heidän luulonsa mukaan Kate edelleenkin oli ihastunut häneen ja odotti häntä, siksi ei hän koskaan puhunut Petestä. Philipin he luulivat joutuneen epäsopuun hänen kanssaan sen tähden, että hän oli ollut uskoton hänen ystävälleen, ja siksi he luulivat hänen pysyttelevän poissa. Tyttö ei koskaan puhunut myöskään Philipistä, mutta kotiväki sen sijaan puhui lakkaamatta hänestä ja heidän ylistyspuheensa kiihoittivat lakkaamatta hänen salaista rakkauttansa. Kolmen vuoden ajan nämä kaksi olivat kuin kaksi vankia, jotka ovat viereisissä kopeissa, aivan lähellä toisiansa, saattavat kuulla toistensa äänen eivätkä kuitenkaan voi nähdä toistensa kasvoja, palavat halusta saada tulla toistensa luokse ja koskea toisiinsa, mutta eivät kuitenkaan voi sitä, koska seinä on välillä.

Taistelun jälkeen Caesar oli vapauttanut hänet kaikista tehtävistä ravintolassa ja eräänä kevätpäivänä hän oli vajan luona kuorimassa kaisloja kynttilän valamista varten, kun Kelly, postinkantaja, kulki eteisen ohi, jossa Nancy Joe puhdisteli rautaisia kynttiläjalkoja.

»Olettekos kuullut uutista, Nancy?» sanoi Kelly. »Herra Philip Christian on vapautettu kahden vuoden kokeiluajasta ja nyt hän pääsee istumaan käräjiä.»

Nancy näytti miettiväiseltä. »Minä olen aivan varma, että se nuori herra on kaikin puolin kelvollinen ja oikea tuomari», hän sanoi. »Mitä hänestä nyt tulee?»

»Hänestä tulee täysivaltainen tuomari ja asianajaja, tyttöseni», sanoi Kelly.

»Älähän mitään, niinkö?» sanoi Nancy.

»Eilen hän suoritti tutkintonsa kuvernöörin edustajan läsnäollessa.»

»Kuulepas, siinä on mies!»

»Tänä iltana minä toin siitä kirjeen Ballureen.»

»Tietysti minä uskon sen, herra Kelly. Hän on sentään kelpo poika, sitähän minä olen aina sanonut. Siinäkin olen aina ollut oikeassa, mutta täällä on ollut eräs, joka ei ole halunnut kuulla puhuttavankaan siitä, ei ollenkaan.»

»Neiti Kate, häntäkö tarkoitatte? Siihen hänellä on omat syynsä, eukkoseni, ne me kyllä tiedämme. Jääkää hyvästi, Nancy.»

»Hyvästi, hyvästi. Hauskoja uutisia te toittekin», sanoi Nancy ja postinkantaja asteli edelleen.

Kate tuli hänen luoksensa harja kädessä. »Mitä postinkantaja sanoi?»

»Että — herra — Philip — Christian — on suorittanut tutkintonsa ja hänestä on tullut tuomari», sanoi Nancy merkitsevästi.

Katen silmät leimusivat ja huulet hieman värisivät ihastuksesta, mutta hän sanoi hyvin välinpitämättömästi: »Sellaisia uutisiako hänellä vain olikin?»

»Vain? Sanotko sinä vain?» sanoi Nancy hangaten kynttiläjalkojansa. »Kuule nyt minua, tyttö! Hän se kuitenkin on pitänyt huolta sinusta sillaikaa, kun sulhanen, heittiö, on teissään.»

Kate kuori kaislaansa ja huokasi katsahtaen salaisella syrjäsilmäyksellä toiseen ja sanoi: »Taidat sinä luulla liian suuria hänestä, Nancy.»

»Silloinhan on asia niin kuin pitääkin», sanoi Nancy, »on täällä sekin, joka ajattelee hänestä liian pieniä.»

»Minä en todellakaan voi ymmärtää, mitä merkillistä hänessä sinun mielestäsi on», sanoi Kate. ₍

»Vai et, vai et», sähähti Nancy purevan ivallisesti. Hangaten sitten rautaa kaikin voimin hän lisäsi: »Minä en ole sellainen, joka toivoisin itselleni miestä. Miehet ovat mokomia merkillisiä, avuttomia raukkoja, enkä minä tule heidän kanssaan toimeen. Mutta jos minä ajattelisin jotakin heistä, niin sillä ei saisi olla jalat ja kädet kuin nukella eikä naama harmaa ja hapan kuin piimän hera, eikä sen housuissa ja takissa saisi olla kaikenlaisia helyjä, niin että kuuluu tänne asti kun hän suvaitsee astella katua.»

Tämän Ross Christiania tarkoittavan loppulaukauksensa singautettuaan Nancy pyörähti ympäri ja meni sisään ajatellen, että nyt oli antanut Katelle sellaisen opetuksen, ettei hän sitä unohtaisi. Kate säteili onnesta. Tällaiset lauseet olivat hunajaa hänen huulillensa ja tällaiset torat soivat kuin ilokellot hänen korvissansa. Hänelle tuotti salaista iloa yllyttää toisia hyökkäämään tällä tavoin Philipin kimppuun. Niistä oli hyötyä kahdella tavalla, ne soivat hänelle ilon kuulla lakkaamatta ylistettävän Philipiä ja niiden kautta hän saattoi säilyttää oman salaisuutensa.

VII.

Myöhemmin samana päivänä Caesar palasi myllyltä tuoden sen hämmästyttävän tiedon, että Philip ratsasti taloa kohden suurta tietä myöten.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Nancy lentäen kuin siivillä pesemään kasvojansa. Mummin kädet näpelöivät ahkeraan asetellen myssyä suoraan, ensin suorittuaan harmaita hiuksia sen alla. Kate itse oli kadonnut kuin valon häivähdys, mutta kun Philip laskeutui portilla hevosensa selästä, näyttäen pitemmältä, vanhemmalta, kalpeammalta ja vakavammalta kuin ennen, kohottaen hattuansa ja paljastaen vaalean päänsä, hymyillen kuin auringonsäde, Kate näytti sattumalta tulevan portaita alas ihastuttava hattu mustalla, aaltoilevalla tukallansa ja pieni kori käsivarrellansa.

Kuului lyhyt hämmästyksen huudahdus, seurasi jälleentunteminen, lausuttiin hämillään tervehdykset ja sydämet sykkivät rajusti.

»Minä olen menossa kanojen pesille», sanoi Kate. »Kai te aiotte mennä tervehtimään äitiä.»

»Ehdin kyllä vielä sinnekin», sanoi Philip. »Enkö saa tulla auttamaan teitä ensin? Sitäpaitsi minulla on teille jotakin sanottavaa.»

»Sitäkö että te olette 'läpäissyt'» sanoi Kate.

»Se nyt ei ole sanomisen arvoista», sanoi Philip. »Olen oppinut vasta aakkoset, ymmärrättehän. Nyt minä vasta olen valmis oikein alkamaan.»

He astelivat takapihalle, jonne Philip sitoi hevosensa ja heitti sille heiniä. Sitten heidän etsiessään munia olkikasoista tai pensaikoista, sanoi Kate, että hän toivoi hänen hyvin menestyvän ja Philip vastasi, että menestymisen mahdollisuudet olivat nyt hänellä varmemmat kuin pelkkä toivo. Hänellä itselläänkin oli jonkinlainen aavistuksentapainen varmuus siitä. Kate ei oikein häntä ymmärtänyt, mutta katseli häneen loistavin silmin ryömiessään nelinkontin olkikasan vieressä ja sanoi: »Miten ihanaa varmaan onkaan olla mies!»

»Niinkö luulette?» sanoi Philip. »Minä kuitenkin muistan erään, joka sanoi, ettei ollut kovinkaan pahoillaan siitä, että oli tyttö.»

»Sanoinko minä niin?» sanoi Kate. »Mutta siitä on hyvin kauan aikaa. Ja minä muistan erään, joka oli olevinaan iloinen siitä, että olen tyttö.»

»Siitäkin on hyvin kauan aikaa», sanoi Philip ja he molemmat nauroivat vallattomasti.

»Tytöt — ja pojat ovat varsin merkillisiä olioita!» sanoi Kate äidillisesti huoaten ja painaen kasvonsa lähelle pesää, jossa kanaemo kotkotti ja kaksi untuvaista poikaa kurkisti emon siiven alta.

He kulkivat hedelmätarhan läpi, ja siellä puut heiluttelivat puhkeavia nuppujansa vienossa tuulessa.

»Minulla on teille taas kirje Peteltä», sanoi Philip.

»Onko?» kysäsi Kate.

»Tässä se on», sanoi Philip.

»Ettekö te tahtoisi lukea sitä?» kysyi Kate.

»Sehän on teille. Varmaankaan eivät tytöt halua että joku muu — —»

»Ah! Mutta sehän ei kuitenkaan koske teitä; tehän tiedätte kaikki — ja sitä paitsi — lukekaa se ääneen, Philip.»

Kori käsivarrellansa ja pitäen toisella omenapuun haarasta kiinni Kate seisoi sill'aikaa kun toinen luki:

»Rakkahin Kitty!

Kuinka sinä voit ja kuinka voi Philip ja kuinka Mummi? Minä voin kerrassaan verrattomasti. Minua sanotaan kapteeniksi nyt — kapteeni Pete. Minä olen jonkinlainen päällysmies timanttikaivoksella Kimberleyn lähellä. Minä vietän nyt täydellistä herrasmiehen elämää. Minä kuten muutkin herrat. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua paperit käsissä suuren päivänvarjon alla, kuten joku neuvosmies, sill'aikaa kuin kaksikymmentä kafferia tekee työtä. He pitävät pientä helinää ja kolinaa juuri siksi, ettei torkahda. Kun kafferit löytävät timantin, on se otettava heiltä ja pantava merkki miehen nimen kohdalle päivätyölistaan. Heillä on omat merkilliset nimensä, mutta me ristimme heidät omalla tavallamme — Kuusipencenen, Seitsenliivinen, Lampaankäpälä, Kilpajuoksija — tai mitä tahansa. Kun kafferi löytää timantin, hän saa siitä osapalkkion, samoin saa myöskin päällysmies. Minä pelkään, että minä tulen pian hirvittävän rikkaaksi. Sano sille äijälle, että minä pian voin ostaa harmonin hänelle. Nämä miehet ovat kuitenkin viekkaita lurjuksia ja jos he voivat viedä jotakin pölyä kourassansa ja saavat sinne kähvelletyksi jonkun jalokiven, jos sattuu katsomaan toisaalle, tekevät he sen kyllä mielellänsä. Sitten he myövät ne buuri-lurjuksille ja silloin saa käyttää kaiken lakimiestaitonsa, saaduksensa ne takaisin. Mutta buurit eivät voi tehdä kenellekään mitään vahinkoa, sillä niillä ei ole muita aseita, kuin nyrkit — sehän on vain lasten leikkiä. Se on merkillisen likaista joukkoa, ihmeteltävän suuressa määrässä samanlaista, kuin muutamat laiskat mansaarelaiset, erittäinkin Musta Tom. Kun he näkevät meidän virrassa uivan ja peseytyvän, sanovat he: »Miten likaisia nuo englantilaiset ovatkaan, kun heidän täytyy peseytyä kolme kertaa päivässä. Me peseydymme vain kerran viikossa.» Kun kafferi varastaa jalokiven, me asetamme hänet kenttäoikeuden tuomittavaksi, mutta siitä minä en oikein pidä, sillä nuo oikeuden palvelijat eivät ole aivan luotettavia; tavallisesti minä sen vuoksi itse kuritan neekereitäni, ollen lempeämpi heille ja jos joku tahtoo tehdä minulle jotakin pahaa, ne miehissä repivät hänet kappaleiksi.»

Kateita pääsi huokaus ja kärsimättömästi hän käänsi päänsä toisaalle, kun Philip jatkoi epävarmalla äänellä:

»Rakastettu Kitty. Kuollakseni minä ikävöin saada nähdä vilahdukselta sinun suloiset kasvosi. Kun yö saapuu ja minä makailen teltassani, jonka seinät ovat erinomaista telttakangasta ja lattia on laudoista ja kaikki on niin kodikasta ja mukavaa, minä sanon pojille: »Suut kiinni nyt, miehet, ja antakaa ihmisten nukkua.» Mutta he eivät koskaan tajua minun tarkoitustani. Minä toivon vain hiljaisuutta saadakseni rauhassa ajatella... kun tähdet tuikkivat teltan raoista... lemmikkini katselee tuota... loista suloisesti minun enkeli!...

»Todellakin, Kate», sammalsi Philip. »Minä en voi — —»

»Antakaa se sitten tänne», sanoi Kate.

Vapisevin käsin hän heilautti omenapuun oksaa ja valkeat kukat lensivät hänen ylitsensä aivan kuin lumihiutaleet, sillä ne olivat löyhässä hennoissa kannoissansa. Ottaen kirjeen hän silmäili sen läpi:

»Rakas Kirry, onko makrillia saatu tänä pyyntikautena ja onko mylly käynnis ovatko kannat hyvin muninnee ja onko patti menny pois tamman jalaasta ja miten äijjä itte jaksaa vieläkö se tekstiä sellittää täällä on aivan samallainen eräs mies joka oli niellyt koko kirjan ja koitti saada sen takaisin mutta Kirry ei mitään enempää tällä kertaa toivon päseväni pian kottin ja saavani nählä teilät kaikki enkä tielä koska rakaulel sinun rakkastava sulhases pet.»

Kun hän oli lopettanut kirjeen, hän käänteli sitä sormissansa ja päästi toisen kärsimättömyyden huokauksen. »Te ette lukenut kirjettä, niinkuin se oli kirjoitettu», hän sanoi.

»Mitä siitä vaikka kirjoitustapa onkin epävarma, kunhan rakkaus on niin varma kuin tässä», sanoi Philip.

»Lieneekö hän itse sen kirjoittanut, mitä luulette?» epäili Kate.

»Kaikissa tapauksissa hän on itse sen allekirjoittanut ja epäilemättä myöskin sen itse sanellut, mutta luultavasti on joku Gillsin pojista pitänyt kynää.»

Tyttö punastui hieman, solahdutti kirjeen mekkonsa taskuun ja näytti häpeävän.

VIII.

Philipiä kiusasi kauheasti, että tyttö häpesi Peten kirjettä ja siksi hän ei pitkään aikaan palannut Sulbyyn.

Hänen poissaolonsa kiihoitti Katea ja sai Philipin itsensä häpeämään. Kate oli vihoissaan hänelle, kun hän ei käsittänyt, että koko suhde Peteen oli pelkkää hulluutta. Olihan järjetöntä, että tyttö aikoisi mennä naimisiin miehen kanssa, jonka hän oli poikasena tuntenut. Philip koetti kuitenkin pitää heidän suhteensa pyhänä ja tytön täytyi taipua siihen. Kate käyttikin Peteä jonkinlaisena renkaana itsensä ja Philipin välillä.

Kun oli kulunut monta kuukautta, eikä Philipiä ollut Sulbyssä näkynyt, tyttö kirjoitti hänelle kirjeen. Siinä hän sanoi, miten levoton hän oli, kun ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään Petestä ja kysyi, eikö Philip tiennyt mitään uutisia, jotka voisivat poistaa hänen pelkonsa. Tämä pieni valhe kirjoitettiin vapisevin käsin ja todellinen tunne kylläkin sai käden vapisemaan, vaikk'ei se ollut se tunne, mistä kirjeessä puhuttiin.

Philip saapui vastaamaan kirjeeseen suullisesti. Yötä päivää oli jokin, aivan kuin mehiläinen laulanut hänen korvissaan, että hänen pitäisi mennä, ja keksinyt vaikka millaisia tekosyitä matkaan. Mutta nyt kun hän saapui, hän pyysi anteeksi pitkää poissaoloansa. Oli ilta. Kate oli lypsyllä ja Philip meni hänen luokseen navettaan.

»Luulimme jo, ettemme saisi enää koskaan teitä nähdä», sanoi Kate niin kovasti, että se kuului yli maidon porinan.

»Minä olen — minä olen ollut kipeänä», puolusti Philip.

Maidon porina lakkasi melkein kokonansa. »Hyvin kipeänä?» kysyi Kate.

»No, ei — ei sen vakavammin», vastasi Philip.

»Sitä minä en koskaan tullut ajatelleeksi», sanoi Kate. »Olisipa minun pitänyt älytä, että asia oli niin. Minä olen vielä teitä moittinutkin.»

Philip häpesi tällaista tekosyytänsä, mutta vielä enemmän hän häpesi itse totuutta; nolona hän seisoi, nojaten ovea vasten ja katseli äänettömänä. Heinien tuoksu levisi ylisiltä ja lehmän kuuma hengitys sattui häneen, kun se käänsi päänsä häntä kohden. Kate istui huivi päässä lypsyjakkaralla ja nojasi päätänsä lehmän kylkeen.

»Eikö mitään uutisia Peteltä? Eikö mitään?» hän uteli.

»Ei», sanoi Philip.

Kate painoi päänsä yhä lujemmin lehmän sivuun ja mutisi: »Pete-parka. Hän on niin yksinkertainen, mutta niin verrattoman hyvä.»

»Niin on», myönsi Philip.

»Ja niin hyväsydäminenkin.»

»On.»

»Ja niin miehekäs nuorukainen — kuka tyttö tahansa voisi pitää hänestä», ihaili Kate.

»Niin voikin, siitä ei ole epäilystä», myönsi Philip.

Taas seurasi äänettömyys ja kaksi possua, jotka olivat tonkineet tunkiolla, lähti röhkien lättiinsä. Kate käänsi päänsä niin, että Philip näki vain huivin, ja sanoi: »Oi, voi! Voiko olla mikään niin kauheata kuin se, että menee naimisiin ihmisen kanssa, josta ei pidä?»

»Ei ole mitään sen kauheampaa», sanoi Philip.

Huivi kääntyi nyt toiseen asentoon. »On, eräs asia on vieläkin pahempi, Philip.»

»Ja mikä se on?»

»Ettei ole mennyt naimisiin sen kanssa, josta olisi pitänyt», sanoi Kate ja maito porisi kuin raesade.

Oljilla Katen takana oli hännätön manilainen kissa kolmen hännällisen poikasensa kanssa ja Philip alkoi leikkiä niiden kanssa. Koska he molemmat olivat selin, hän saattoi salata ilmeensä Katelta.

»Tämä vanha Horney potkii niin kauheasti», sanoi Kate olkansa yli. »Ettekö tahtoisi pitää sitä hännästä?»

Tämän vuoksi he joutuivat taas kasvot vasten kasvoja. »On niin ihanaa, kun on joku, jonka kanssa voi puhella Petestä», sanoi Kate.

»Onko?»

»En voi ymmärtää, kuinka voisin kestää hänen pitkää poissaoloansa ilman sitä.»

»Kaipaatteko häntä kovin, Kate.»

»No tuota, en nyt oikeastaan — en voi sanoa, että kaipaan. Te suinkaan ette voi ajatella, millaista on olla... ettekö te koskaan ole ollut, Philip?»

»Mitä niin?»

»Pitäkää lujasti hännästä... rakastunut? Ettekö?»

»Tuota», sanoi Philip, katsellen toisaalle. »Ha, ha, ha, tuota, ehkä minä en oikein — en tiedä — minä tuskin voin sanoa, Kate.»

»Kas niin, te ette kuitenkaan pitänyt sitä kunnollisesti, nyt se on valellut minut maidolla! Mutta nyt minä olen kuitenkin kaikessa tapauksessa jo valmis.»

Kate tuli äkkiä verrattomalle tuulelle. Hän suuteli Horneytä ja hyväili vasikkaa viereisessä karsinassa; ja kun he kulkivat kujan läpi, Philipin kantaessa maitokiulua, hän heitti kourallisia kauroja kukolle ja sen kahdelle kanalle, jotka laahustivat yöpuullensa.

»Tulettehan varmasti pian takaisin, Philip? Eikö, niin? On niin äärettömän ihanaa, että on joku joka muistuttaa minulle — —» mutta Peten nimi salpautui hänen kurkkuunsa. »Eipä silti, että unohtaisin hänet, ette suinkaan luule, että siksi —? Mutta on niin hirveän ikävä olla ihan yksin ja tytöt ovat niin ikävöiviä. Enkös minä sitä sanonut? Antakaa minulle maitokiulu. Enkös minä sanonut, että minä ikävöin? No ette suinkaan te vaatine, että tyttö on aina niin kovin järkevä.»

»Hyvästi, Kate!»

»Niin, kyllä kai teidän nyt on parasta mennä, hyvästi vain.»

Philip meni matkaansa, tuntien tuskaa sydämessänsä, mutta samalla pelon sekainen ihastus vallitsi hänen mielessänsä, vaikka hän ajatteli, että hän on kerskuri ja tekopyhä. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu. Kate oli varmasti pitänyt häntä aivan pähkähulluna. Mutta parempi kuitenkin, että hän pitää häntä hulluna kuin kavaltajana. Kaikki oli hänen syynsä. Hän on tunkeutunut väliin. Ilman häntä olisi tyttöä suojellut hänen rakkautensa Peteen. Mutta nyt hän ei koskaan enää aikonut palata sinne.

IX.

Philip piti tämän päätöksensä kolme kuukautta ja tuli laihaksi ja kalpeaksi. Silloin tuli taas kirje Peteltä — kirje hänelle itsellensä ja hän mietti, mitä sille tekisi. Lähettää se postissa ja olla olevinaan kipeänä oli petosta, eikä hän tahtonut osoittaa niin valheellista naamaa. Hän vei sen itse.

Koko perhe oli kotona. Nancy oli juuri lopettanut äänekkään kirnuamisen ja Kate oli maitokamarissa, punniten voita naulan paketteihin ja leimaten ne. Philip luki kirjeen ääneen vanhuksille keittiössä ja hiljainen taputtelu ja veden loiskina lakkasi viereisessä huoneessa. Kirjeessään Pete oli verrattomalla tuulella. Hän oli koonnut tavattomat summat rahaa viimeaikoina ja aikoi sangen pian palata kotiin. Ei voinut kuitenkaan sanoa milloin, sillä jotkut buuri-lurjukset olivat taaskin tehneet heille kepposet. Niitä oli kierrellyt siinä lähettyvillä ja ne olivat lahjoneet kafferit ja varastaneet niiden avulla joukon jalokiviä ja ne täytyi ensin saada takaisin. Tämä tehtävä ei kuitenkaan kestäisi kauan, ja he saivat odottaa häntä takaisin vuoden kuluessa, ja rahaa hänellä olisi taskussa niin paljon, ettei hänen tarvitsisi hämmästyä paholaista eikä herroja.

»Se on sittenkin kelpo nuorukainen», sanoi Caesar. »Kerrassaan reipas poika on Pete», sanoi Mummi. »Ellei nyt vain tuota Ross-kelvotonta olisi ollut — —», valitti Nancy.

Philip meni maitokamariin, jossa Kate kuori kermoja eilisestä iltamaidosta. Hän oli pahoillansa, ettei hänellä ollut mitään muuta tuotavana, kuin vain terveiset. Oliko Kate vastannut Peten viime kirjeeseen? Ei, ei ollut.

»Minun täytyy kai pian hänelle kirjoittaa,» sanoi Kate, puhaltaen kasaan keltaista kermaa maidon pinnalta. »Mutta minä toivon» — puh — »että minulla olisi jotakin sanottavaa hänelle» — puh, puh — »teistä», »Minusta, Kate?»

»Jotakin hyvin ihanaa tarkoitan» — puh, puh, puh.

Hän heitti salaisen silmäyksen ylöspäin. »Ettekö te vielä ole aivan varma? Ettekö tiedä vielä sanoa? Ettekö te ole ollut oikein? Ette?»

Philip ei ollut ymmärtävinään häntä. Katen nauru kaikui tyhjissä tina-astioissa. »Kylläpäs teille pitää selittää!»

»Ei, mutta todellakin — —» alkoi Philip.

»Minä olen aina kuullut, että Douglasissa tytöt ovat komeita. Tehän tapaatte nyt niitä paljon. Voi, miten hauskaa olisikaan kirjoittaa Petelle pitkä juttu. Missä, te tapasitte — kirkossa luonnollisesti. Minkä näköinen hän on — vaalea tietysti. Ja — kaikki, kaikki mikä sitä koskee, ymmärrättehän.»

»Se nyt on sellainen juttu, jota te ette ikinä saa Petelle kertoa, Kate», päätti Philip.

»Enkö, enkö koskaan?» sanoi Kate samalla äänellä kuin ennenkin ja vaikka hän oli toivonut kuulevansa juuri nuo sanat, hän lisäsi surullisesti: »Älkää toki sanoko niin, te ette voi ajatella, minkä ilon te minulta kiellätte ja myöskin itseltänne. Päästäkää joku tyttöparka sydämenne asukkaaksi. Te ette tiedäkään, miten onnelliseksi se teidät tekisi.»

»Oletteko te sitten niin onnellinen, Kate?»

Kate nauroi iloisesti. »No mitä te siitä luulette?»

»Tuo kunnon Pete — kuinka onnelliseksi hän tuleekaan», sanoi Philip.

Kate alkoi vihata yksin Peten nimeäkin. Hän suuttui myöskin Philipille. Miksi hän ei voinut arvata? Tämä salaileminen jäyti hänen sydäntänsä. Kun hän seuraavalla kerralla näki Philipin, hän oli torilla myymässä voita kärryjänsä ääressä, ja hevonen oli riisuttu pois. Tytöt hihittivät ja supattivat, kun hän meni ohi ja nosti hattuaan tervehdykseksi. Tämä raivostutti häntä. Hän möi voinsa yhtä pennyä huokeammasta naulan ja panetti hevosensa aisoihin ja ajoi aikaisin kotiin.

Tiellä Sulbyyn hän kohtasi taaskin Philipin ja pysäytti hevosensa. Hän oli matkalla Kirk Michaeliin tervehtimään vanhaa tuomaria, joka oli sairaana. Eikö hän tahtoisi nousta rattaille? Philip epäröi, hänen teki mielensä ja sitten hän nousikin kärryihin. Kun Kate sitten korjasi asentoansa, oli Philipin jalka hänen hameensa liepeellä. Tämän huomaten Philip hätkähti kuin olisi polkenut hänen varpaitaan.

Kate naurahti, mutta häntä suututti kauheasti ja kun Philip sitten »Keijukaisen» luona laskeutui alas ja lupasi iltasella paluumatkallansa poiketa taloon, sanoi Kate, että Mummi varmaankin ilostuu hänet nähdessään.

Tytöt olivat palanneet markkinoilta työnsä tehtyänsä ja seisoivat myllyn padolla, kädet ristissä esiliinansa alla, puhellen ja lirputtaen, kuten linnut rannan puissa, kun Philip palasi Sulbyn kautta kotiin. Hän näki Katen tulevan vuoritietä alas, ajaen edessään kahta hiehoa, kädessään pitkä vesa, joka välkkyi ilta-auringon valossa. Tyttö oli taas saanut hyvän tuulensa takaisin ja asteli reippaasti eteenpäin, laulaen iloisesti erästä rallatusta — täynnä eloa, nuorekasta iloa ja kauneutta.

Hän ei ollut huomaavinansa Philipiä, ennenkuin oli aivan hänen luonansa ja silloin hiehot kääntyivät karjapihaan. Sitten hän sanoi: »Minä olen kirjoittanut ja kertonut hänelle.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Että te olette vannonut tulevanne vanhaksi pojaksi.»

»Minäkö muka olen sanonut niin?»

»Niin. Ja minä sanoin, että te olette niin kaukana tytöistä ja pelkäätte kaikkia nuoria naisia, ettei teillä varmaankaan ole sydäntä ollenkaan.»

»Sitä te ette ole tehnyt?»

»Olen niinkin, ja ettei hän voinut jättää ketään paremmin kuin teidät pitämään huolta minusta näinä vuosina, koska teillä ei ole silmää, eikä korvaa eikä ajatuksia ketään muuta elävää olentoa kuin häntä varten.»

»Te ette ole ikinä kirjoittanut, tuollaista hulluutta Petelle.»

»Minäkö en olisi?» ihmetteli Kate ja sipsutti varpaillaan tiehensä.

Philip seurasi jäljessä. Hän juoksi pihan läpi, Philip juoksi myöskin. Hän avasi hedelmätarhan portin ja livahti sen läpi maitokamarin ovelle, jossa Philip sai hänet kiinni, kiertäen kätensä hänen vyötäisilleen.

»Ette ikinä, te vallaton! Sanokaa ei, sanokaa ei!» hän huohotti.

»Ei.» Kate kuiskasi kääntäen huulensa hänen suudeltavakseen.

X.

Mummi ei saanut nähdä Philipiä sinä iltana. Hän meni kotiinsa vavisten ilosta ja kuitenkin häveten kuollaksensa. Toisinaan hän sanoi itsellensä, ettei hän ollut Juudasta parempi ja toisinaan taas selitti, ettei Pete koskaan tulisi takaisin. Jälkimmäinen ajatus tuli useimmin mieleen. Se risteili hänen päässään, jättämättä häntä hetkeksikään rauhaan. Ehkä se tuli siksi, että hän sitä toivoi. Kun hän mietti mahdollisuuksia, jotka estäisivät Peten paluuta, hänen valtimonsa löi kiihkeästi. Silloin hän taas vihasi itseänsä. Ristiriidat kiduttivat häntä. Mutta hänen raskautetussa sydämessään oli kuitenkin salainen, ihana toivo, niinkuin pieni käen poikanen, joka on tullut munasta västäräkin pesässä.

Monen päivän perästä, kun ei mitään uutisia ollut Peteltä kuulunut, Kate sai Philipiltä tämän lyhyen kirjeen:

»Minä tulen tapaamaan teitä tänä iltana. Minulla on jotakin äärettömän tärkeätä sanottavana teille.»

Iltapäivällä Kate juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa, puki ylleen parhaimman hameensa ja riensi alas auttamaan Nancya, joka poimi omenia hedelmätarhassa. Musta Tom oli myöskin siellä, paikaten talon kattoa ja Caesar punoi olkinuoria, joilla oljet sidottiin kiinni. Ilmassa oli vieno syksyn tuntu, kyyhkyset kujertelivat myllyn lakassa ja kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Kate oli kiivennyt puun haaraan ja heitteli omenia Nancyn esiliinaan, kun puutarhan portti narahti ja hän päästi huomaamattaan lyhyen ilonhuudahduksen huomatessaan Philipin saapuvan. Salatakseen sitä, hän oli olevinaan putoamaisillaan ja Philip juoksi auttamaan häntä.

»Oi, ei se mitään», hän sanoi. »Minä vain luulin, että oksa katkeaisi. Tekö se todellakin olette!» Sitten kirkkaalla äänellä: »Jokos sinun esiliinasi on täynnä? Onko? Hae sitten kori, ota se valkea, jossa on rivat. Tulitteko Laxeyn kautta postivaunuissa? Ratsastitte, vai? Nancy, luuletko todellakin, että meillä on sokeria kylliksi kotona, saadaksemme nämä säilöön?»

»Hyvää iltaa, herra Christian», sanoi Caesar, ja Musta Tom kohotti leveälaitaista olkihattuansa, kulkiessaan tikapuita myöten katolle.

»Laitatteko te uutta kattoa, Cregeen?»

»Korjaan vanhaa, herra, korjaan vanhaa. Jospa meidän Herramme korjaisi samalla tapaa meidän syntejämmekin, taikka mitenkä me muuten itse voisimme peittää itseämme hänen vihansa tulelta?»

»Miten harmillista!» huudahti Kate puusta. »Puolet niistä loukkaantuvat, eivätkä kelpaa muuhun kuin säilöön pantaviksi. Ne. putoavat, jos vähänkin niitä nykäisee. Niin kypsiä ne ovat, näettehän.»

»Kunpa kaikki olisimme kypsiä sinä suurena elopäivänä ja kylliksi hyviä säilöön pantaviksi», ruikutti Caesar. »Katsopas nyt tuota isoa köllikästä. Se on kova kuin sepän nyrkki, mutta mätänee yhtä pian ja helposti kuin pieni ja surkein. Se antaa meille opetuksen, herra, että me kaikki kaadumme — suuret vuoret, samoin kuin pienet kalliotkin. Tämä mailma on katoavainen.»

Philip ei kuunnellut, vaan katseli Katea kasvoillaan puoleksi pelokas ja hellä ilme.

»Tiedättekö», sanoi Kate, »minä luulin, että te taaskin olitte tullut kipeäksi — avaa esiliinasi, Nancy. Se oli hullua, eikös ollutkin?»

»Ei. Minä olen voinut erinomaisen hyvin», sanoi Philip.

Kate katsahti häneen. »Koskeeko se jotakuta muuta», hän kysyi. »Minä sain kirjeenne.»

»Voinko minä auttaa teitä», sanoi Philip.

»Mitä se on? Minä olen aivan varma, että se on jotakin», hätäili Kate.

»Asettakaa jalkanne tuolle oksalle», ehdotti Philip.

»Auttakaa minua alas, minua pyörryttää.»

»Hiljaa sitten. Pitäkää kiinni tuosta. Antakaa minulle kätenne.»

Heidän sormensa yhtyivät ja sähkövirta kävi heidän lävitsensä.

»Miksi te ette sano minulle?» sanoi Kate kiihkeästi puristaen hänen kättänsä. »Ovatko ne pahoja uutisia, ovatko? Aiotteko te lähteä pois?»

»Joku joka on lähtenyt pois, ei tule koskaan takaisin», vastasi Philip.

»Onko se — Pete?»

»Pete-parka on mennyt», sanoi Philip.

Katen kurkkua kuristi. »Mennyt.»

»Hän on kuollut», sanoi Philip. Kate horjahti ja oli kaatua, mutta hillitsi itsensä. »Odottakaa, odottakaa!» hän sanoi. »Onko se aivan totta? Eikö siinä ole mitään erehdystä? Oletteko siitä varma?»

»Se on liiankin totta.»

»Minä voin kestää nyt tämän totuuden — mutta jälkeenpäin — yöllä, huomenna, se ehkä tappaa minut, jos — —

»Pete on kuollut, Kate. Hän kuoli Kimberleyssä.»

»Philip!»

Kate purskahti villiin, hermostuneeseen itkuun ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Philip kiersi kätensä hänen ympärilleen, ajatellen lohduttaa häntä. »Kas niin, olkaa urhea. Koettakaa rauhoittua. Se on kauhea isku. Minä olin varomaton. Tyttö parkani. Urhea tyttö parkani!»

Kate painui hänen turviinsa, niinkuin pelästynyt lapsi. Kyyneleet vuosivat suljettujen silmäluomien välitse. Ne sulut, joita neljä vuotta oli väkivaltaisesti rakennettu ja pidetty pystyssä, murtuivat tänä hetkenä ja hän suuteli Philipiä huulille iloisena ja onnellisena, että oli päässyt näyttelemästä valehtelijan ja petturin osaa, Philip vastasi hänen suudelmiinsa ja he molemmat hymyilivät kyyneltänsä läpi.

Pete-parka! Pete-parka! Pete-parka!

XI.

Kuullessaan Katen itkevän Caesar heitti kädestänsä köysikelan ja asteli lähemmä kuuntelemaan, mikä oli hätänä ja Musta Tom myöskin laskeutui alas katolta. Nancy juoksi takaisin koreinensa ja Mummikin riensi ulos.

Caesar kohotti juhlallisesti molemmat kätensä korkeutta kohti: »Te vaimot, hillitkää nyt itsenne», hän sanoi, »ja kuunnelkaa, mitä minä teille sanon. Peter Quilliam on kuollut Kimberleyssä.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Mummi.

»Elävä Jumala!» huusi Nancy.

Ja molemmat naiset menivät sisään, vetivät esiliinansa päänsä yli ja keinuttivat itseänsä edestakaisin istuimillansa.

»Voi poika-parka! Poika, poika-parka!»

Kate tuli horjuen sisään kalpeana kuin aave, ja molemmat naiset alkoivat lohduttaa häntä, voivotellen niin, että siitä syntyi ääntä paljon enemmän kuin Katen itkusta.

»Turhuutta! Olkaa hyvällä mielellä, vaimot», sanoi Musta Tom. »Tuollainen tytönheikale saa pian toisen ja laulaa »Maa suuri ja avara» iloisempana kuin koskaan ennen.»

»Hävetkää, mies. Oletteko te taas juovuksissa kuin käki?» huusi Nancy. »Olihan hän kuitenkin teidän oma tyttärenne poika.»

»Koskaan ei Kate saa toista hänenlaistansa», itki Mummi. »Oi, poika-parka, poika, poika-parka!»

»Ehkä hänellä oli itselläänkin toinen, kuka sen tietää», viisasteli Musta Tom. »Poissa silmistä ja poissa mielestä. Niillä merimiehillä-saattaa olla heila jokaisen pensaan takana.»

He auttoivat Katen yläkertaan omaan huoneeseensa, Philip istui keittiössä, ja uutinen levisi viidessä minuutissa ympäri kylän ja pian oli koko kapakkahuone täynnä väkeä. Joukon keskellä seisoi Caesar juhlallisena ja arvokkaana.

»Hän käänsi sillin sinä iltana, jolloin hän sanoi meille neljälle hyvästi», hän sanoi. »Minun isäni teki samalla tavalla sinä iltana kuin hän lähti Whitchavenista. Enkä minä ole kenenkään nähnyt tekevän niin ja elävän.»

»Nyt sinä muistat väärin, isä», itki Mummi. »Sehän oli herra Philip, joka käänsi sen. Oi, poika-parka! poikaparka!»

»Kuinka hän olisi voinut sen tehdä, äiti?» sanoi Caesar. »Eihän herra Philip ole kuollut.»

Mutta Mummi ei sitä kuullut. Hän kuunteli nyt niitä lohdutuksen sanoja, joita puolikymmentä hänen ympärilleen kokoontunutta eukkoa hänelle lausui. »Minä näin unta sinä yönä, kun hän purjehti pois. Minä kuulin huudon, hirvittävän huudon. 'Isä' sanoin minä, 'mitä tuo on?' Oli aivan kuin minä olisin sen poikaparan nähnyt menevän ennenaikaiseen kuolemaan. Enkä minä sinä yönä saanut unen rahtuakaan silmiini.»

»Niin, nyt on hän mennyt ikuiseen lepoon», sanoi Caesar. »Ruoho kuihtuu, ruumis jää matojen ruojaksi ja me kaikki olemme pian taivaassa hänen luonansa.»

»Jumala sen estäköön, isä! Älä puhu noin kauheita asioita», kiivastui Mummi heittäen esiliinan silmiltänsä. »Mitä te sanoitte hänen äidistänsä? Eikö hän elä? Ei, hän on maannut mullan alla, en muista kuinka monta vuotta. Keuhkokuumeeseen kuoli raukka.»

»Minä olen tuntenut pojan pikku vekarasta asti», sanoi muuan. »Minä muistan, kun hän juoksutti vannettansa. Ei, kun hän lennätti hyrräänsä — —»

»Minä näin hänet sinä aamuna, jona hän matkusti», sanoi toinen. »Minä seisoin näin—»

»Herra Christian näki hänet viimeksi», valitti Mummi ja ihmiset kapakkahuoneessa kokoontuivat vavisten Philipin ympärille.

»Minä itse olin pojalle aivan kuin isä», sanoi Caesar. »Hän oli aina minun valkotukkainen poikani ja minä pidin hänestä niin, ihan kuin omasta hengestäni. Hän ansaitsi sen myöskin. Hänen syntyperänsä saattoi kyllä olla hieman hämärä, mutta tunnemmehan vanhan sananlaskun: 'Älkää ajatelko, mikä minä olen ollut, vaan katsokaa, mitä minä nyt olen'. Ja Pete oli niin sivistynyt ja hänen puheensa oli niin siistiä — siistimpää nuorta miestä ei ole koskaan ollut.»

»Ätsih», pani Musta Tom ja sylki lattialle. »Mitä varten te sitten lakkaamatta haukuitte häntä ja riitelitte hänen kanssaan ja hakkasitte häntä kuin villitty? Juuri siksi, että te ette voinut häntä kärsiä, hänen täytyi matkustaa tiehensä.»

»Tepä unohdatte helposti, Tuomas — sen olen aina sanonut», sanoi Caesar.

»Te annatte kai soittaa kelloja ja pidätte ruumissaarnan, vai mitä, Caesar» virkahti joku.

»Tietysti, totta kai, jo ensi pyhänä», sanoi Caesar.

»Se on aivan mahdotonta, isä», huudahti Mummi. »Miten me voimme siihen mennessä saada tytölle mustan puvun?»

»No, sitten pidämme sen viikon päästä, tai sunnuntaista kahden viikon päästä, tai elojuhlan jälkeisenä sunnuntaina», sanoi Caesar. »Vainiot odottavat elonkorjaajaa, mutta se joka on jo kuollut, on päässyt siitä. Oi, kuinka minä silloin todistan! Minä tulen sanomaan suorat. sanat, sillä silloin on tilaisuus puhua kuolleesta miehestä kuoleville ihmisille. Minä valitsen tekstin, joka antaa opetuksen ja varoituksen: »Te, jotka janootte —»

Musta Tom aivasti ja sylki taas lattialle. »Älkää valitko sitä, Caesar, silloinhan he luulevat, että te aiotte kestitä niitä», mutisi hän.

Philipiltä kysyttiin yksityiskohtia ja hän kaivo! esiin kirjeen. Jonaique Jelly, lukkari John ja konstaapeli Johnny tulivat sillä hetkellä sisään. »Lue tuo kirje, Jonaique», pyysi Caesar.

»Sytyttäkää ensin tupakka», ehdotti Musta Tom. »Ettekö te voi tupakoida sill'aikaa? Ja eikö ole missään edes tippaa rommia? Ei! Ei edes sen vertaa, että tuotaisiin lautasellinen korppuja ja hieman teetä? Näistä tulee siis aivan raittiit hautajaiset?»

»Tämä tilaisuus ei sovellu siihen, että nyt käytäisiin herkuilla virkistämään meidän lihallista ruumistamme», sanoi Caesar ankarasti. »Hetki sen sijaan kehoittaa meitä kiittämään ja rukoilemaan.»

»Mielelläni minä lausun pari sanaa», sanoi konstaapeli nöyrästi.

»Herra Niplightly», sanoi Caesar. »Älkää olko liian valmis tuomaan esille lahjojanne. Se on turhamaisuutta. Minä aion itse rukoilla.» Ja Caesar rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka ovat uskossa nukkuneet.

»Caesar ei suinkaan ole erittäin vapaamielinen, mutta hänellä on hengen lahja, kun hän rukoilee», kuiskasi konstaapeli.

»Hän ei myöskään ole mikään tuhlaajapoika, joka juotti tavaransa kaikelle maailmalle», sanoi Musta Tom. »Minä en ikänä ole nähnyt hänen kenellekään tippaakaan tarjoavan ilmaiseksi».

»Luepas nyt meille kirje, Jonaique», ehdotti Caesar.

Se oli eräältä Gillsin pojalta, joka oli mennyt merille Peten kanssa yhtäaikaa ja tähän asti toiminut hänen kirjeittensä kirjoittajana.

»'Kunnioitettava herra'», luki Jonaique, »'Surulla ja murheella minä kirjoitan nämä rivit teille, ilmoittaakseni, että onneton Peter Quilliam —'»

Oi poika-parka, poika-parka!» purskahti Mummi.

»'Tietäen, että te olitte hänen ystävänsä siellä vanhalla saarella, sillä teistä hän lakkaamatta puhui, lukuunottamatta tyttöä —'»

»Poika-par —»

»Vaiti, vaimo.»

»'Hän kokosi täällä suunnattomasti rahaa, täällä timanttikaivoksella —'»

»Ei hän kuitenkaan milloinkaan lähettänyt minulle yhtä ainoatakaan kultarahaa», sanoi Musta Tom, »ei edes niin paljon, että olisi toimittanut kourallisen kuparikolikoita. Mitä sitten hyödyttää saada lastenlapsia?»

Caesar heilautti kättänsä. »Jatka, Jonaique. On surullista, kun rikkauden himo tukahduttaa ihmisessä kaiken muun ja paremman.»

»Missä minä nyt olinkaan? Ai, Paljon rahaa —, mutta koskaan ei hän siitä saanut iloa, vaan — — —»

»Kuta enemmän rahaa, sitä enemmän huolta», mutisi Caesar.

»'Vaan hän puhui ja puhui lakkaamatta kotiatulostansa.'»

»Oi, niin se on! Oma koti kullan kallis», voivotteli Mummi. »Ihanaa oli nähdä, kuinka poika oli kotiinsa kiintynyt. 'Antakaa minulle lihakimpale, joka lekottaa lautasella kaalien keskellä ja mitä minä silloin välitän herkuista ja jälkiruoista'», hän sanoi. »Oi, poika-parka, se kelpo poika.»

»Ei kaipaa satakieli kultaista häkkiä, silloin kun se laulaa oksallansa», sanoi Caesar.

»Onko pojan arkku jo tullut kotiin?» kysyi lukkari John.

»Tässä on siitä jotakin», sanoi Jonaique, »jos ihmiset sen verran voisivat hillitä kieltänsä, että saisi lukea.»

»Se arkku on minun», päätti Musta Tom.

»Siitä asiasta me puhumme sitten myöhemmin», sanoi Caesar heilauttaen merkitsevästi kättänsä Jonaiquelle.

»Hän oli pakannut arkkunsa kotimatkaa varten, kun neljä mustaihoista lurjusta, jotka olivat kierrelleet majapaikkamme ympärillä, olivat vietelleet ja lahjoneet kafferit ja varastaneet säkillisen jalokiviä. Ne olivat vaarallisia roistoja, eikä kukaan halunnut lähteä heitä takaa ajamaan. Mutta Peter-parka, joka aina oli sellainen härkäpää, meni toimistoon ja kysyi, saisiko hän lähteä. Ja vielä samana iltana hän lähti kahdenkymmenen kafferin kanssa, jotka olivat olleet hänen seuranansa, eivätkä olleet itsekään niin syyttömiä, sillä varmasti hekin joskus ovat varastaneet ja myyneet jalokiviä. Mutta Pete aina vannoi, että he rakastavat häntä ja että se rakkaus tulee yhä lujemmaksi päivä päivältä. 'Kapteeniansa he rakastavat kuolemaansa asti', sanoi Pete.»

»Hän himoitsi sanaa, niinkuin kuiva maa himoitsee sadetta», sanoi Caesar. »Peter Quilliam ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin kaksi kuolevaista ikinä voi rakastaa. 'Hyvästi, isä', hän sanoi ja puristi ja ravisti niin kauheasti minun kättäni, mutta jatka, Jonaique.»

»'Tämä tapahtui neljä kuukautta sitten, ja kaksi viikkoa sitten tuli kahdeksan kafferia takaisin'.»

»Oi, poika-parka.» »Niin, niin se käy.» »Herra varjelkoon!» »Vaiti!»

»He kertoivat, että he ajoivat mustia roistoja jäljestä kauaksi sisämaahan. Mutta niillä oli pyssyt, eivätkä Peterin pojat tienneet erottaa pyssyn piippua pullon suusta. Niinpä roistojoukon johtaja osoitti asettansa Peteriä kohti ja huusi hänelle ylpeästi: 'Teidän on parasta mennä takaisin samaa tietä, kuin olette tulleetkin'. 'Ei askeltakaan', sanoi Peter ja tarttui hänen kurkkuunsa. Silloin siellä syntyi savua, niinkuin pajassa silloin, kun kärryjä raudoitetaan, ja Peter huusi: 'Juoskaa pojat', ja kun pojat eivät voineet suojella Peteriä käsillänsä, he käyttivät jalkojansa ja viimeinen, mitä he hänestä kuulivat, oli, että hän huusi kuolemaisillansa heille: 'Oih, oih, kaikki on lopussa! Minä olen mennyttä miestä! Rientäkää kotiin, pojat ja kertokaa! Oih oih!'»

»Älä iloitse vihamieheni, että minä lankesin. Vaikka minä lankesin, minä nousen jälleen, sela», sanoi Caesar.

Kirjeen lukua seurasi itku ja valitus. Sill'aikaa Philip istui lieden ääressä, tukien otsaansa toisella kädellänsä ja kylmät ja kuumat väreet kulkivat hänen ruumiinsa lävitse, sillä hän ajatteli, että mitään varsinaista todistusta Peterin kuolemasta ei ollut. Kukaan ei ollut nähnyt hänen kuolevan, kukaan ei ollut haudannut häntä. Palanneiden teatterien kertomus saattoi olla valhe, jolla he peittivät sitä, että olivat jättäneet Peten yksin. He olivat ehkä olleet rosvojen kanssa liitossa ja näin salasivat omat jälkensä. Philip vietti kauhean hetken, kysellen itseltänsä, oliko hän koskaan uskonut tuota kirjettä. Ehkä hän oli tahtonut uskoa sitä.

Nancy Joe kosketti häntä olkapäähän. »Kate odottaa teitä saadaksensa puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, herra», hän sanoi ja Philip asteli keittiön läpi pieneen alakerran saliin, joka oli täynnä kaikenlaista rojua, lautasia ja maljoja, täytettyjä vesilintuja ja vesilintujen munia.

»Häneen koskee se syvästi», sanoi Nancy.

»Ei hän koskaan ole ollut entisensä lainen, senjälkeen, kun Pete meni merille», sanoi Caesar.

»Totisesti minä en ymmärrä, mitä hyvää pojille on siitä, että heidän täytyy matkustaa Afrikkaan», valitti Mummi. »Ja sitä sanotaan vielä Hyväntoivonniemeksi. Kuolla sillä tavalla, että saa kuulan päänsä läpi, rakas, rakas poika, ja sellaiset murhamiehet vielä. Alastomia kuin tuo minun käteni. Kuinka minä vihaan niitä likaisia roistoja! Caesar saa puhua yhdestä lihasta, ja että kaikki ovat veljiä, mutta omasta puolestani minä en voi sietää mustia veljiä ja kun puhutaan, että taivaassa olisi mustiakin enkeleitä, se on kerrassaan naurettavaa.»

»Kun te kaikki olette puhuneet tarpeeksenne, minä lopetan kirjeen», sanoi Jonaique.

»He eivät voi sille mitään, herra Jelly. Naiset eivät voi hillitä kieltänsä», sanoi Caesar.

»'Kunnioitettava herra. Minun täytyy nyt lopettaa, mutta me nuoritamme hänen arkkunsa juuri sellaisena, kuin hän sen jätti, ja lähetämme sen höyrylaivalla Johannesburg ja laiva lähtee Kap-kaupungista keskiviikosta kahden viikon päästä — —'»

»Hm. Vai Johannesburg. Minä olen sitä laivaa vastassa rannalla. — Minun velvollisuuteni on mennä sitä vastaan», sanoi Caesar.

»Mutta minä nousen siihen laivaan jo lahdella», huudahti Musta Tom.

»Tuomas Quilliam», sanoi Caesar, »minä tunnen hengessäni, että ahneuden perkele on iskenyt kyntensä lujasti sinuun.»

»Caesar Gregeen. Älä koetakaan pettää minua», huusi Tom, »äläkä luulekaan, että vaikka oletkin ovela saarnamies, uskonto kuolee sinun mukanasi. Sinä käyt niin pöyhkeäksi, ettet pian voi nukkuakaan, ellei joku kutita jalkapohjiasi. Pian te alatte antaa syntejä anteeksi ja kierrätte siitä rahaa ja kai ne tekevät teistä pian paavinkin ja saadaan pian maksaa teille henkirahaa. Paavi Caesar, kapakanpitäjä, kirkkohattu päässä ja valkea kaulaliina leuan alla! Mutta arkku on minun, ja jos kerran lakia on maassa, minä sen myöskin saan.»

Tämän sanottuaan Musta Tom hyökkäsi ulos talosta ja Caesar pyyhki silmiänsä.

»Ei hyödytä koettaa silitellä kuivia ohdakkeita, herra Gregeen», sanoi Jonaique hyvitellen.

»Minun omatuntoni on puhdas», sanoi Caesar. »Minä voin vain seurata hengen johtoa. Mutta kun Belial — —»

Hänet keskeytti mitä surkein huuto: »Katsokaa tänne! Voi katsokaa, tässä ne ovat!»

Nancy tuli keittiön eteisestä kantaen varovasti sormiensa päillä jotakin. Ne olivat pari vanhoja kenkiä, hirvittävän lian, pölyn ja hämähäkin verkkojen peittämät.

»Nämä olivat hänen jokapäiväiset kenkänsä», hän sanoi ja asetti ne myymäpöydälle.

»Niin totisesti, ne ovat hänen kenkänsä», todisti Mummi. »Poika parka. Nuo saavat kivisenkin sydämen itkemään. Onhan meillä nyt edes jokin muisto hänestä. Nuo kengät jalassaan hän on kulkenut monta penikulmaa, mutta nyt ne jalat lepäävät Abrahamin helmassa.»

Silloin kuului Caesarin ääni yli myymäpöydän ympäriltä kuuluvan valituksen. »'Hohde armon aamuruskon' — alkakaa se, herra Niplightly. Vahinko, ettei meillä ole täällä Pete viuluinensa — hänen soitossaan oli elämää.»

»Minä en voi laulaa tänään, sillä minä olen vilustunut, mutta sen sijaan minä vihellän», sanoi konstaapeli.

»Veisatkaa kuitenkin alttoa», sanoi Caesar. »Minä itse vedän passoa, vaikka minä en pääsekään niin alas kuin Pete.»

Täll'aikaa näyteltiin yläkerrassa sangen merkillinen näytelmä. Siellä istui Kate peilin edessä punaisin poskin ja vapisevin huulin. Monien äänien melu kuului alakerrasta sinne. Sitten se hiljeni ja kuului vain yksi ääni, jonka aikana Nancy Joe juoksi portaita edestakaisin.

»Mitä ne nyt tekevät, Nancy?» kysyi Kate.

»Ensin rukoilee yksi, ja sitten rukoilee toinen», selitti Nancy. »Herra hyvästi siunatkoon, minä luulen, että seuraavalla kerralla on minun vuoroni, ja mitä ihmettä minä silloin sanon?»

»Missä on herra Christian?»

»Hän on mennyt saliin. Minä kuiskasin hänelle, että sinä tahdoit puhua hänen kanssaan kahden kesken.»

»Sitä sinä et ikinä voinut tehdä, Nancy», sanoi Kate katsellen Nancyn kuvaa peilistä.

»En ymmärrä, mitenkä se luiskahti huuliltani», puolusteli Nancy.

Kate meni alas ja surun ilme alkoi lientyä, ja katsahtamatta ylös Philip kävi valittamaan Peten kohtaloa. Hänenlaistansa he eivät ikinä tapaisi — niin vaatimaton — niin rehellinen — niin urhea hän oli — ei milloinkaan hänenlaistansa.

Hän taisteli itsensä kanssa, sillä häntä hirveästi hävetti katsoa tyttöön suudelmansa jälkeen; se tuntui hänestä aivan kuin hän olisi kavaltanut ystävänsä hänen hautansa ollessa vielä auki.

Mutta naisten verrattomalla taidolla Kate lohdutti häntä. Oli kuitenkin eräs verraton seikka, jonka tuli tuottaa hänelle lohtua — hän oli ollut uskollinen ystävä. Hän oli aina osoittanut uskollisuutta, varmuutta ja hellyyttä, välittämättä siitä, että he kuuluivat niin kokonaan eri luokkiin.

Philip katsahti vihdoin ylös ja hänen edessään oli rakastettavat, säteilevät kasvot. Hän nousi lähteäksensä ja Kate sanoi hiljaa: »Miten suuresti me kaipaammekaan teitä tämän jälkeen!»

»Kuinka niin?» ihmetteli Philip.

»Me emme suinkaan saa toivoa näkevämme teitä yhtä usein nyt — nyt kun teillä ei enää ole samaa syytä tulla tänne.»

»Minä tulen tänne ensi sunnuntaina», sanoi Philip.

»No silloinhan te ette tahdo hylätä meitä juuri vielä — ette aivan heti, Philip?»

»En koskaan!» huudahti Philip.

»Kiitos! Hyvää yötä sitten. Ei sitä tietä — ei porstuan kautta. Hyvää yötä!»

Kun Philip asteli pimeää tietä, hän erotti sanat virrestä, jota sisällä laulettiin:

»Jok'astuit alas taivaasta Meit päästämähän vaivasta.»

XII.

Sinä hetkenä vaikeni päivä Transvaalin erämaassa.

Sitä mukaa kuin pimeys hävisi, laajeni lakeus yhä avarammaksi, kunnes erämaa oli kuin rannaton meri. Ei ainoatakaan pensasta, ei polkua ollut näkyvissä, ainoastaan joku matala hirsihökkeli siellä täällä kaukana toisistansa ilmaisi, että buurit olivat sinne rakennelleet uudisasuntojansa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, eikä näkynyt, pienintäkään pilvenhattaraa taivaalla, kun yö hiipi hiljaa tiehensä peläten muuten herättävänsä nukkuvan aamun.

Tämän sieluttoman äärettömyyden yli kulki peitetyt vankkurit, joita neljä hevosta veti kitisevistä ja kalisevista rautavitjoista. Aisalla istui poika sivuttain heilutellen riippuvia jalkojansa ja kiskoen iloisesti vihellellen ohjaksista. Sillä vankkureissa makasi tuskissansa kylkeen haavoittunut mies ja eräs vanha buuri vaimoineen seisoi hänen vierellänsä. Sairas kärsi kauheita tuskia ja puheli kuumehoureissansa.

»Näettekö, pojat? Ettekö te näe niitä?»

»Näe, mitä, poikaseni?» kysyi vanha buuri yksinkertaisesti ja kurkisti ulos musliiniverhoisesta pienestä akkunasta.

»Tuolta näkyvät kaivosten varustukset. Katsokaa! Rautaiset kattopellit kiiltävät. Ja tuolla ovat kuonakasat. Pääsemme sinne tuossa paikassa. Anna hevosen maistaa piiskaa, poika, ja lisää vauhtia!»

Koska vanhassa buurissa ei ollut kuumetta, ei hän luonnollisesti voinut mitään nähdäkään.

»Mitä luulet, vaimo, hänen näkevän?»

»Mitä hän näkee, sinä tyhmä, kun pitää päätään tuolla tavalla tyynyissä?»

Veren kohistessa korvissansa sairas mies huudahti uudestaan:

»Kuunnelkaa! Ettekö kuule? Se on koneitten ääni! Iske piiskalla ja anna soida! Matkaan!» Ja tajuttomana hän hypisteli peitteensä reunaa sormillansa.

»Poika-parka! Kiihkeästi hän haluaa päästä rannikolle. Mutta mahtaako hän elää, että voi vielä nähdä huomisen päivän, mitä arvelet, vaimo?»

»Jumala tietää, Jon — Jumala yksin tietää.»

Ja erämaa näytti äärettömältä, ja meri laivoineen oli kaukana eikä tasangosta, jota peitti ruoho, kivet ja hiekka kohonnut mitään erotaksensa maasta taivaan rantaa vastaan — eikä näkynyt mitään muuta kuin rannaton erämaa, joka hohti vihreällä ja purppuralla. Kaikki oli niin kuollutta, ettei ainoakaan lintu laulanut, tuskinpa itse Jumalakaan saattoi olla täällä.

XIII.

»Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!» Nämä sanat soivat Philipin korvissa kuin suloisin laulu, kunnes hän oli ehtinyt puoli matkaa Ballureen. Sitten hän alkoi taitella villiruusuja tien varrelta, kunnes kätensä vuosivat verta ja oli koko ajan epätoivoissaan siitä, että oli iloinen, vaikka olisi pitänyt olla surullinen. Kuitenkin hän oli aivan varma asiastansa, eikä hyödyttänyt koettaa vähennellä sen merkitystä. Tyttö rakasti häntä, hän itse oli vapaa rakastamaan tyttöä, nyt ei enää tarvinnut kieltäytyä eikä näytellä tekopyhää.. Niinpä hän pyyhki veren sormistansa mennen sisään Nan-tädin siniseen kamariin.

Vanha neiti hienoine myssyineen, jonka nauhat riippuivat vapaina, istui takan ääressä ja kehräsi. Hän oli kuullut Peten kohtalosta Philipiltä hänen lähtiessään Sulbyyn ja mietti nyt ankarasti, pitäisikö hänen mennä ilmoittamaan siitä Peter-sedälle. Tämä lempeä, hieno vanha neiti, joka oli saanut ylimyksellisen kasvatuksen, ajatteli kuten Mustan Tomin onneton Bridget-parkakin oli ajatellut, että miehen poika on kuitenkin hänen poikansa huolimatta laeista ja perkeleestä.

Hän päätti kuitenkin olla ilmoittamatta Ballawhainelle, kun hänen mieleensä sattumalta johtui eräs kohtaus hänen ja hänen isänsä välillä. Se koski myöskin Philipin isää. Niinpä Philip ojensi jalkansa sohvalta tulta kohden ja kuunteli vanhan tädin ääntä yli pyörän surinan samalla kuin toistakin ääntä — nuorempaa ääntä, jota ei kukaan muu kuullut kuin hän, mutta joka kuitenkin lakkaamatta soi hänen korvissaan ja vakuutti: »Rohkeutta vain. Tässä ei ole mitään vilpillisyyttä. Pete on kuollut. Pete-parka! Kunnon Pete-parka!»

»Kun hän oli ajanut sinun isäsi pois, Philip, sen vuoksi, että hän oli uhannut ottaa äitisi vaimoksensa, hän ei hetkeäkään uskonut, että tällä saarella voisi löytyä sellaista pappia, joka vihkisi hänet ilman hänen lupaansa.»

»Eikö todellakaan?»

»Ei, ja kun Peter-setä tuli päivälliselle eräänä päivänä viikkoa myöhemmin ja sanoi: 'Nyt se on tapahtunut', hän väitti: 'Ei, ei, herraseni', viskaten lusikan kädestänsä niin kiivaasti, että kuuma liemi loiskahti lautaselta minun käsilleni, sen vielä muistan. Mutta Peter sanoi: 'Se on peruuttamattomasti tehty, herra', jolloin isoisäsi huusi: 'Ei ole, sen minä sanon sinulle.' 'Mutta minä sanon että on, herra', väitti Peter. 'Mangholdin kirkossa eilen aamuna ennen jumalanpalvelusta.' Silloin vanha isoisäsi menetti malttinsa ja sanoi Peteriä valehtelijaksi ja sanoi, ettei sinun isäsi voinut tehdä sitä. 'Ja sitä paitsi hän on kaikesta huolimatta minun oma poikani eikä voisi tehdä sitä', sanoi isoisäsi. Mutta minä saatoin nähdä, että hän uskoi, mitä Peter oli sanonut, ja kun Peter alkoi itkeä, hän pyysi: 'Suo anteeksi, poikaseni. Kaikissa tapauksissa minä olen sinun isäsi ja minulla on oikeus saada sinulta anteeksi.' Hän ei kuitenkaan voinut olla asiasta varma, ennenkuin oli saanut katsoa itse kirkonkirjasta ja minun oli lähdettävä hänen kanssaan kirkolle.»

»Vanha isoisä-parka!»

»Pappina oli silloin pieni, typerä mies, nimeltä Kissack ja hänen elämänsä suurin ilo oli kohdella ihmisiä tylysti ja epäystävällisesti, koska hän pelkäsi, että ihmiset tahtovat riistää häneltä hänen virkansa tai tehdä hänelle jotakin muuta pahaa.»

»Hänet minä kyllä muistan — sen papukaijan. Hänen mielitekstinsä oli: 'Jeesus sanoi, seuraa sitten minua', mutta ihmiset selittivät, että hän itse tahtoi mennä ensin.»

»Philip, kuinka sinä voit! Oli ilta, kun me ajoimme Majigholdiin, ja pieni pastori oli kirkkomaalla komennellen jotakin keppi kourassa. 'Minulle on sanottu, että te vihitte täällä minun poikani eilen, onko se totta?' kuohahti isoisäsi. 'Aivan totta', vastasi pappi. 'Oliko heidät kuulutettu, vai oliko heillä erikoislupa?' kysyi isoisäsi. 'Erikoislupa tietysti', vastasi pappi.»

»Sehän toki oli lyhin keino.»

»'Näyttäkää minulle kirkonkirja', sanoi isoisäsi ja hänen kasvonsa nytkähtivät ja ääni oli käheä. 'Ettekö voi uskoa minua?' kysyi pappi. 'Kirkonkirja', kivahti isoisäsi. Silloin pappi väänsi ovessa suurta avainta ja asteli kuoriin hyräillen jotakin säveltä. Minä koetin kaikin voimin pidätellä isoisää. 'Mitä se hyödyttää?' sanoin minä tietäen, että hän koetti uskotella itsellensä toista kuin asia oli. Hattu kädessä hän meni alttarin luo ja pappi asetti avatun kirjan hänen eteensä. Oi, Philip, minä en ikinä voi sitä unohtaa! Niin selvästi näen edessäni kaiken — hämärän kirkon, kostean pölyisen ilman ja sametin saarnatuolissa valkean liinan alla, ja kuulen, miten ääni kaikui tyhjässä huoneessa. Isoisä painoi silmälasit paikoillensa ja kumartui katsomaan kirjaan, mutta ei voinut nähdä mitään — kaikki hämmentyi aivan epäselväksi.»

»'Sinä voit sen nähdä, lapseni', hän sanoi olkansa yli. 'Mutta minä en uskaltanut katsoa.' Silloin hän pyyhki lasejansa ja kumartui uudestaan. Oi, lemmikkini! Minusta hän oli kuin mies, joka taistelun jälkeen tutkii kiihkeästi kuolleitten luetteloa toivoen, ettei tapaisi siellä rakasta nimeä. Mutta se nimi oli siellä aivan selvään: 'Tuomas Wilson Christian... ja Mona Crellin... todistajina Wm. Crellin ja jotakin epäselvää Kissack.'»

Philipin hengitys muuttui kuumaksi ja kiivaaksi.

»Pappi seisoi alttariaitauksen toisella puolella keppiänsä heilutellen ja hymyillen, ja isoisä kohotti katseensa häneen sanoen: 'Tiedättekö te, mitä te olette tehnyt, herra? Te olette ryöstänyt minulta vanhimman poikani ja saattanut hänet turmioon'. 'Lörpötystä, herra', vastasi pappi. 'Poikanne oli täysi-ikäinen ja hänen vaimollaan oli isänsä suostumus. Olisiko minun pitänyt lähteä Ballawhaineen kysymään, saanko minä täyttää velvollisuuteni kirkon palvelijana?' 'Velvollisuus!' huusi isoisäsi. 'Kun nuori mies menee naimisiin, on siinä kysymys taivaasta ja helvetistä. Velvollisuutenne kirkon palvelijana!' hän huusi niin, että kirkon katto kaikui. 'Jos teidän poikanne käsi on kurkulla, tahtoisitteko te, että minä tuomarina velvollisuuttani täyttääkseni ojentaisin hänelle veitsen.' 'Vaiti, herra', sanoi pappi. 'Muistakaa, missä seisotte, muuten, niin tuomari kuin olettekin, te tulette katumaan sitä.' 'Te tahdotte vangita minut sopimattomasta käytöksestä, niinkö?' huusi isoisäsi ja siepaten kepin papin kädestä iski häntä kaikin voimin rintaan. 'Vangitkaa minut nyt', hän sanoi horjuen minun käteeni nojautuen ulos kirkosta ja välillä tapaillen toisella kädellänsä tukea tyhjien penkkien päistä.»

Philip meni sinä iltana vuoteeseen polttavin otsin ja kurkkua merkillisesti kuristi. Hän oli tehnyt hämmästyttävän huomion. Hän oli nyt siinä, missä hänen isänsä oli ollut ennen häntä; hän aikoi tehdä sen, minkä hänen isänsä oli tehnyt; hän oli vaarassa joutua samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin hänen isänsäkin. Missä hänen järkensä oli ollut, ettei hän sitä ennen ollut huomannut?

Se oli kovaa — se oli kauheata. Nyt kun hän oli vapaa rakastamaan tyttöä, hänelle selvisi, mitä merkitsi rakkaus häneen. — Mutta sittenkin — hän oli kuitenkin nuori, jokin hänessä kapinoitsi, hän taisteli vastaan, hän ei tahtonut viisastella. Tyttö voitti hänen sydämessänsä tänä iltana ja hän laskeutui vuoteellensa nukkumaan.

Mutta seuraavana aamuna hän selitti väristen itsellensä, että oli onni, kun ei oltu menty pitemmälle. Yksi askel vielä ja hänen isänsä elämän surullinen tarina olisi peruuttamattomasti uudistunut hänen elämässänsä. Nyt ei toki oltu vielä mitään sanottu eikä mitään tehty. Hän ei enää koskaan menisi Sulbyyn.

XIV.

Tämä mieliala vallitsi häntä puolille päivin, jolloin rakkauden salaperäiset sanansaattajat valepuvussa alkoivat hiipiä hänen sydämeensä. Häh muisti, että hän oli luvannut tulla sunnuntaina ja näyttäisi sangen omituiselta, jos hän lopettaisi tuttavuuden niin äkkiä. Nyt ne yksinkertaiset ihmiset ajattelisivat, että hän vain Peten tähden on seurustellut heidän kanssansa nämä neljä vuotta. Sunnuntain jälkeen hän kyllä muuttaisi menettelytapojansa.

Hän tapasi Katen puettuna aivan toisin kuin koskaan ennen. Löyhän punaisen puseron ja hilkan, esiliinan ja poimutetun hameen asemesta hänellä nyt oli ruumiinmukainen vihreä puku jossa oli pitsikaulus. Muutos oli yksinkertainen, mutta vaikutus oli kuitenkin suurenmoinen. Ei hän sen vuoksi ollut entistään kauniimpi, mutta nyt hän näytti paremmin sivistyneeltä naiselta.

Oli sunnuntai-ilta ja »Keijukainen» oli suljettu. Caesar ja Mummi olivat rukoushuoneella, Nancy Joe keitti puuroa illalliseksi ja Kate ja Philip keskustelivat. Tyttö oli hiljaisempi kuin Philip oli koskaan häntä nähnyt — pidättyvämpi ja punastui helposti. Rohkeus oli kadonnut sanoista ja katseesta. He puhelivat menestymisestä elämässä ja hän sanoi:

»Miten mielelläni tahtoisinkaan minäkin taistella elämässä eteenpäin, kuten te olette tehnyt! Mutta nainen ei voi tehdä mitään kohotaksensa. Eikö se ole kovaa? Siihen asemaan, johon hän on syntynyt, hänen täytyy jäädä koko eliniäkseen. Eikö se ole kovin säälittävää? Ei se ole sitä, että hän tahtoisi tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, Ei se ole sitä, mutta hän ei tahtoisi jäädä jälkeen niistä, joista hän pitää. Hänen kuitenkin täytyy jäädä juuri siihen, missä on, vain sen tähden, että on nainen. Niin on ainakin asianlaita täällä Man-saarella. Eikö se ole julmaa?»

»Mutta ettekö nyt unohda jotakin?» kysäsi Philip.

»Mitä sitten?»

»Sen, että ellei nainen voi omin voimin kohota elämässä ylös sen tähden, että kaikkialla ovet ovat häneltä suljetut, on kuitenkin miehellä mahdollisuus kohottaa hänet.»

»Te tarkoitatte sitä, että joku rakastaa häntä ja kohottaa hänet rinnallensa samalle tasolle ja vie hänet mukanansa, kun itse kohoaa?»

»Eikö sellainen ole mahdollista?» vastasi Philip.

Katen silmät säteilivät. »Se on ihanaa», sanoi hän hiljaa. »Tiedättekö, en koskaan ole tullut sitä ajatelleeksi. Jos tämä koskisi minua, se miellyttäisi minua kaikista enimmän. Rinnan hänen kanssaan ja hän tekisi kaiken? Oi, kuinka se olisi ihanaa!»

Ja hän katseli kainolla ihastuksella sitä älykästä lentoa, jonka mieleen oli saattanut johtua tällainen yliluonnollinen ihana ajatus.

Caesar ja Mummi palasivat kirkosta kankeimmassa juhla-asussaan. Siitä huolimatta Caesarin silmät kääntyivät terävästi tutkimaan Katen sopimatonta pukua heti, kun oli tervehtinyt Philipiä.

»Tuollaista maailmallista turhuutta!» hän mutisi, silmillään seuratessaan tyttöä keittiön ympäri ja kiskoen auki mustia käsineitänsä. »Mitä hyödyttää pitää niin suurta huolta viheliäisestä ruumiista, kun se kuitenkin kerran peitetään haudan poveen? Mitä sanotaan sanassa? — pane minun korkea hattuni pölyttömälle hyllylle, Nancy. 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, vaan kaunistuksenanne olkoon salassa oleva sydämen ihminen'.»

»Mutta isäkulta», sanoi Mummi irroittaen päähineensä, joka oli kuin sukeltajan kypärä, »jos me puhumme raamatunlausein, niin eikö Jeremias kirjoita: 'Voiko neitsy koristeensa unohtaa?'»

»Tietysti hän ne voi unohtaa, ellei hänellä ole niitä, mitä muistella», väitti Caesar. »Ehkäpä profeetta Jeremias ei tuntenut meidän päiviemme äitejä.»

»Oi, voi, isäkulta! Tytöt ovat kuin linnut ja lajin tuntee höyhenistänsä», selitti Mummi.

»Mistä hän niitä saa? Ei minulta ainakaan», kovisti Caesar.

»Eipä tietenkään», nauroi Mummi, »jos ottaa huomioon, että hän on sekä, hento että joustava ja että hänellä on kasvot, joita kelpaa katsella.»

»Hillitse kieltäsi, vaimo, se on sinulle soveliainta», neuvoi Caesar.

Philip nousi lähteäkseen. »Teillä on vielä aikaa», huudahti Caesar. »Minä ajattelin puhua teidän kanssanne eräästä asiasta.»

Muutamia kalastajia oli tullut sinne lauantaina Ramseysta. Pyyntikauden kalastus oli ollut sangen vähän tuottava ja he äänekkäästi moittivat niitä, jotka pyydystävät kutuaikana hiekkasärkillä. Caesar oli ehdottanut Ramseyn ja Peelin miehille, että he pitäisivät seuraavana lauantaina kokouksen hänen talossansa ja suositellut Philipiä lakimiehenä heidän neuvonantajakseen, että voitaisiin keksiä parhain keino, miten pitää sillin vihollisia kurissa. Philip lupasi saapua ja meni sitten kotiin Nan-tädin luokse.

Kotimatkallaan hän selitti itsellensä, että Kate oli hyvin paljon ympäristöänsä ylempänä ja että hänestä saattaisi tulla hienoin ja sivistynein rouva, mitä milloinkaan on tällä saarella elänyt, eikä hänellä jonkun ajan kuluttua olisi käytöksessä eikä puheessa merkkiäkään, joka voisi muistuttaa hänen alkuperästänsä. Hän voisi kuitenkin säilyttää tuon merkillisen manilaisten naisten äänenpainon, joka on suloisinta kuulla koko maailmassa.

Nan-täti istui lampun ääressä lukien raamattuansa, kuten aina ennen maata menoa.

»Täti», sanoi Philip, »etkö sinä luule, että minun isäni elämänonnettomuus johtui sattumasta? Minä tarkoitan, että siihen olivat syynä isoisäni ja äitiparkani omituiset luonteet. Jos nyt toinen olisi ollut vähemmän ylpeä, ennakkoluulottomampi, ja toinen taas joustavampi voidakseen kohota miehensä — —»

»Onnettomuuden syy oli syvemmällä, lemmikkini. Salli minun kertoa sinulle eräs tarina», sanoi täti asettaen kirjansa hyllylle. »Kolme päivää sen jälkeen, kun sinun isäsi oli jättänyt. Ballawhainen, vanha Maggie, sisäkkömme, tuli ja kuiskasi minun korvaani, kun me istuimme illallisella, että puutarhassa oli joku, joka halusi puhua minun kanssani. Se oli Tuomas. Oi, rakkahin, kuinka kauheata oli nähdä hänet, jonka olisi pitänyt olla kaiken tämän laillinen perijä, seisomassa kuin vento vieras, pimeässä keittiön oven vieressä!»

»Isäparka!» huokasi Philip.

»'Hiljaa, tyttö, tule ulommaksi siitä valoisalta paikalta', hän kuiskasi. 'Yläkerrassa minun laatikossani on kukkaro, jossa on kaksikymmentä puntaa. Tuo se minulle, Nan, tässä on avain.' Minä tiesin, mihin hän sitä rahaa tarvitsi, mutta minä en voinut sitä auttaa. Minä toin hänelle kukkaron ja sinne panin omistani kymmenen puntaa lisää. 'Täytyykö sinun tehdä se?' minä kysyin. 'Minun täytyy', hän vastasi. 'Sinun isäsi sanoo, että joudut kaikkien halveksimaksi tuon avioliiton vuoksi', sanoin minä. 'Parempi, että toiset halveksivat minua kuin se, että itse halveksisin itseäni', hän päätti. 'Mutta hän sanoo, että se on siveellinen itsemurha', sanoin minä. 'Se ei kuitenkaan ole niin suuri synti kuin tulla siveelliseksi murhaajaksi', vastasi hän. 'Hän tuntee saaren', väitin minä, 'samoin teet sinä, Tom, ja minäkin tunnen sen, eikä kukaan voi tällaisessa pienessä paikassa mentyään sellaiseen avioliittoon käydä pystyssä päin!' 'Sitä pahempi, jos paikka on sellainen', vastasi hän, 'että se riistää mieheltä kunnian sen vuoksi, että mies menettelee kunniallisesti!'»

»Isä oli oikeudenmukainen mies», keskeytti Philip. »Kuuluipa hän mihin luokkaan tahansa, hän joka tapauksessa oli herrasmies.»

»'Hän on varmasti suloinen, hyvä tyttö, ja sinun arvoisesi, muuten sinä et tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin', sanoin minä isällesi. 'Mutta oletko varma, että voit tulla onnelliseksi ja tehdä hänet onnelliseksi?' 'Meidän täytyy saada toisemme ja se on meidän oma asiamme', sanoi sinun isäsi.»

»Niin juuri», myönsi Philip.

»'Mutta teidän välillänne on nyt jo suuri ero', väitin minä, 'Tuleeko se ero pienemmäksi, kun sinusta tulee suuri mies, jollaista sinusta toivomme?' 'Mies ei aina ajattele menestystänsä', vastasi isäsi.»

»Minun isäni oli jo silloin suuri mies, täti», kuohahti Philip.

»Hän oli liikutettu ja minua hävetti, mutta minä en voinut olla jatkamatta. 'Joko teidän välillänne on menty liian pitkälle ja päätetty avioliitto?' kysyin minä. 'Siitä asiasta me emme ole sanaakaan puhuneet', hän vastasi. 'Sinun isäsi on vanha eikä voi elää enää kauan', huomautin minä. 'Hän vaatisi minun menettelemään kuin roisto', hän kuohahti. 'Kuinka sinä voit sanoa niin, ellei tytöllä vielä ole oikeutta sinuun?' väitin minä ja hän vaikeni. Minä hiivin silloin ja kurkistin akkunasta sisään. 'Katso', kuiskasin minä, 'hän on kirjastossa. Tule, me valmistamme hänelle yllätyksen!' Se ei kuitenkaan saanut tapahtua. Tuntui tupakan hajua ilmassa ja joku kulki ruohokentän yli. 'Kuka siellä?' kysyin minä. 'Kuka siellä muu voisi olla?' vastasi isäsi, 'kuin se sama kirottu vakoilija? Minä lyön hänet kuoliaaksi, ettei hän enää konnantöitään harjoita. Ei hyödytä, tyttö', hän huusi käheästi tuijotellen pimeään, 'he ajavat minut väkisinkin turmioon.' 'Vaiti', pyysin minä ja peitin kädelläni hänen suunsa ja hänen hengityksensä oli kuuma kuin tuli. Mutta se oli hyödytöntä. Hänet vihittiin kolme päivää sen jälkeen.»

Philip päätti, ettei kertaakaan tämän jälkeen tapaisi Katoa. Hänen täytyisi mennä lauantaina Sulbyyn kalastajain kokoukseen, mutta sehän oli ammattiasia. Hänen ei tarvitsisi viipyä käynnillänsä ja muuttaa sitä ystävälliseksi vierailuksi. Koko viikon hän tunsi kuin sydämensä halkeaisi, mutta hän päätti voittaa tunteensa. Hän jollakin tavalla sääli itseänsä ja se auttoi häntä kohoamaan erehdyksensä yläpuolelle.

XV.

Aikaisin lauantai-iltana hän saapui Sulbyyn. Kapakkahuone oli tungokseen asti täynnä kalastajia puettuina villatakkeihin, merisaappaihin ja öljykangaslakkeihin. Kukaan ei istunut, vaan kaikki liikkuivat ja touhusivat, kuten suuret meriankeriaat rannalla, juoden vähän, tupruttaen julmasti savuja, lyöden nyrkillä pöytään ja puhuen kaikki yhteen ääneen. »Mitenkäs sinä olet onnistunut, Billy?» — »No, olen nyt — saanut siksi, ettei tarvitse myydä sieluansa perkeleelle, ja se riittääkin.» — »Missäs on Tom Dug?» — »Mennyt Austraaliaan.» — »Onko Jimmy täällä tänään?» — »Hän on matkalla Clevelandiin.» — »Herra hyvästi siunatkoon, joka ainoa Manin poika näyttää haluavan mennä ulkomaille.» »Siihen on pakko kohta jok'ikisen, ellemme saa estetyksi noiden kutukalastajain hommia.»

Philip saapui huoneeseen ja hänet otettiin vastaan hyväntahtoisella ja hiomattomalla ystävyydellä, mutta ainoakaan miehistä ei hillinnyt liikkeitänsä eikä rajoittanut puhevapauttansa, ja he melusivat ja huusivat ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. — »Vedotkaa valtion tarkastajaan.» — »Vie sun hitto, sehän on vanha ämmä, jonka naama on kuin paistettu peruna!» — »No, sitten me käännymme piispan puoleen.» — »Sellainen valkeaksipesty metodisti, jonka sielu on kuin kuivunut herne.» — »Kuvernööri on oikea mies, johon on vedottava», kuului Philipin ääni yli kaiken melun, »ja hän saapuu ensi lauantaina Peelin linnaan tarkastamaan linnan korjauksia. Olkoot silloin saapuvilla kaikki Man-saaren miehet, jotka luulevat, että särkkäkalastajat ovat koko kalastuksen vihollisia. Esittäkää silloin valituksenne sille miehelle, jonka velvollisuus on tutkia ja korjata kaikki epäkohdat; ja jos te tahdotte jonkun, joka puhuu teidän puolestanne, niin minä teen sen kyllä mielelläni.» »Hyvä!» »Se sattui kuin naulaan!»

Siihen kokous loppui, mutta miehet jatkoivat yhdessäoloa kertomalla juttuja viikon kalastuksesta, salakuljetuksesta, monenlaisia kaskuja wesleyläisistä, ehdottoman raittiuden kannattajista ja kuunneltuaan niitä hetkisen Philip lähti ovelle. Sinne päästyään hän ajatteli, että hänen kerran taloon tultuansa pitäisi heittää hyvästit Caesarille ja Mummille. Eihän ollut sopivaa jättää sitä tekemättä. Eihän hyödytä mitään turhan vuoksi loukata ihmisten tunteita. Täytyyhän esiintyä sivistyneenä ihmisenä. Eikä se missään tapauksessa vahingoita. Voittamaton halu, joka oli pukeutunut kohteliaisuuden verhoon, veti häntä Katen seuraan. Mutta huomenna hän menettelisi jo aivan toisin.

»Olen ylpeä saadessani nähdä teitä, herra Philip», sanoi Caesar.

»Vesi kiehua porisee kattilassa. Laita herra Philipille kuppi teetä, Nancy», virkkoi Mummi. Caesar istui selkä lasiseen väliseinään päin ollen lukevinaan suurta Raamattua, jonka oli polvillensa avannut, mutta kuuntelikin molemmin korvin, suu auki niitä maallisia juttuja, joita kapakkahuoneessa lasketeltiin. Kate ei ollut keittiössä, mutta muutamalle tuolille turvelaatikon viereen oli käännetty avattu kirja alas päin.

»Mikä tämä on?» kysyi Philip. »Ranskalainen koulukirja! Kenenkähän tämä mahtaa olla?»

»Tuota, Kirrynhän se tietysti on», supatti Mummi, »ja sitäkös hän lukee jok'ikinen ilta niin ahkerasti, ettei hänelle saa sanaa virkkaa.»

»Turhuutta, herra, turhuutta, kaikki on turhuutta», loilotti Caesar, ja sitten hän taas kuunteli kaikin voimin.

Philipin silmät alkoivat räpytellä. »Opetteleeko hän ranskaa? Onko hän kauan harrastanut sitä, Mummi?»

»Kauan, kauan, herra, ainakin kolme vuotta — luulen, että hän alkoi heti, kun Pete-parka lähti. Aina hänellä pitää olla kirja, kielioppi, lukukirja, enkähän minä niitä kaikkia tiedäkään.»

Caesar korva aivan lasissa kiinni koetti kärsimättömällä liikkeellä saada vaimon vaikenemaan, mutta siitä välittämättä tämä jatkoi: »En yhtään ymmärrä, miksi ihmisten tarvitsee ollenkaan opiskella vieraita kieliä. Minun mielestäni ainoakaan niistä ei vedä vertoja selvyydessä manin murteelle. Ja emmekö me lue kirjasta, että Herra itse sekoitti Noan ja hänen tottelemattomain poikainsa ja lastensa lasten kielet, kun he alkoivat rakentaa Baabelin tornia?»

»Kuinka ihanaa se olisikaan», nyökkäsi Caesar, »jos jokainen miesparka voisi kantaa vaimonsa sinne ylös?»

Kyyneleet virtasivat Philipin silmistä, ja kun toisten silmät välttivät, hän vei oppikirjan huulillensa. Hän oli arvannut sen salaisuuden. Tyttö ponnisteli ollaksensa hänen arvoisensa. Jumala häntä siunatkoon!

Kate tuli alas yllään tumma pukunsa ja valkea kauluksensa, joita hän oli käyttänyt joskus juhlapäivinä. Hän näki Philipin panevan pois kirjan, painoi punastuen päänsä alas ja siepaten kirjan pisti sen piiloonsa. Silloin Caesarin uteliaisuus voitti varovaisuuden ja hän lähti kuin lähtikin kapakkahuoneeseen, Mummi käydä lepsutteli myymäpöydän ja kalastajien väliä, Nancy sipsutteli maitokamariin ja Kate ja Philip jäivät kahden.

»Te olitte väärässä tässä muuanna iltana», virkkoi Kate, »minä olen ajatellut sitä, ja te olitte ihan, ihan väärässä.»

»Missä asiassa?»

»Jos mies nai alapuolelta säätynsä, alentaa hän itsensä, ja jos hän alentuu tytön tasalle, säälii hän häntä, ja sääli on samaa kuin häpeä hänen puolestansa, ja jos häpeää hänen puolestansa, se on samaa kuin tappaisi hänet. Te olitte siis väärässä.»

»Niinkö?» sanoi Philip.

»Niin», jatkoi Kate, »Mutta tiedättekö, miten asian tulee olla? Naisen tulee ottaa mies, joka on häntä alempana, ja miehen nainen, joka on häntä ylempänä. Niin paljon kuin nainen alentaa itseänsä, kohoaa mies, ja niin — ettekö ymmärrä, että se on niin?»

Hän sammalsi ja pysähtyi, ja Philip sanoi: »Ettekö puhu tyhmyyksiä nyt, Kate?»

»Niinkö teistä tuntuu, herra?»

Kate oli näyttävinään loukkaantuneelta tästä ojennuksesta ja nyrpisti huuliansa, mutta hänen silmänsä säteilivät.

»Ei ole ylempää eikä alempaa, jos kysymyksessä on todellinen rakkaus», selitti Philip. »Jos mies rakastaa tyttöä eikä voi ilman häntä elää, se on merkki siitä, että ne kaksi on luonto valinnut toisillensa. Siinä on merkki, jonka Jumala on antanut ja kaikki muu on ihmisten pikkumaisuutta.»

»Te tarkoitatte», sanoi Kate koettaen säilyttää vakavan ilmeen, »te tarkoitatte, että jos nainen kuuluu jollekin, josta hän pitää, ja jos joku kuuluu hänelle, he sen kautta tulevat samanarvoisiksi, eikä mikään muu merkitse mitään. Niinkö?»

»Miksi en?» sanoi Philip.

Se soi kuin musiikki Katen korvissa, mutta hän pudisti vakavasti päätänsä ja sanoi: »Minä olen varma, että te olette väärässä. Totisesti, te olette. Mutta hyödytöntähän on väitellä tästä. Ei ainakaan teidän kanssanne. Minä vain — —»

Rakkauden tuhannet säveleet soivat hänen rinnassansa niin äänekkäästi, ettei hän voinut sanoa enempää ja merkillinen, vastustamaton voima käsitti hänet. Hetken päästä hän pisti jotakin tuleen.

»Mitä se oli?» kysyi Philip.

»Oh, ei mitään», hän vastasi iloisesti.

Sinne katosi äskeinen ranskankielen oppikirja.

XVI.

Philip palasi kotiinsa kapinoiden mielessänsä isänsä kohtaloa vastaan. Koko onnettomuus riippui aivan sattumasta ja sellainen oli mahdollista vain tällä viheliäisellä Man-saarella. Mutta kirottu olkoon seutu, jolla mies ei saanut ottaa rakastamaansa naista omaksensa, jos tuo nainen oli sattunut syntymään hiukan huonommissa oloissa kuin hän. Kirous maalle, jossa miehen täytyi elää kuin roisto, jos tahtoi pelastua joutumasta halveksituksi. Jumalan kiitos, maailma oli avara.

Sinä iltana hän sanoi Nan-tädille: »Täti, miksi minun isäni ei matkustanut täältä tiehensä, kun hän huomasi, että aallot löivät liian korkeina häntä vastaan?»

»Aina hän sitä suunnitteli, mutta häh ei kuitenkaan voinut sitä tehdä», vastasi Nan-täti. »Nainen ei saata, niinkuin mies, pystyttää telttaansa tänään tänne, huomenna tuonne. Me olemme paremminkin kuin kissat, rakkaani, ja kiertelemme tutuissa taloissa, vaikka ne olisivatkin päällemme kaatumaisillansa ja rappiolla. Sinun äitisi ei ollut onnellinen Man-saarella, mutta sittenkään hän ei tahtonut sieltä lähteä. Sinun isäsi ei voinut lähteä ilman häntä ja sitäpaitsi heillä oli lapsi. Hän oli sidottu tänne onnen ja onnettomuuden, elämän ja kuolemankin uhalla. Kun hänet vihittiin vaimoonsa, hän sitoi samalla itsensä kahleihin, jotka olivat kiinnitetyt tähän saareen kuin kallioon.»

»Näin ei suinkaan tapahtuisi, jos toverina olisi Kate», ajatteli Philip. »Mutta oliko täti saanut selville jotakin? Oliko joku kertonut hänelle? Varoittako hän nyt häntä?» Kun he sunnuntai-iltana palasivat kirkosta, puhui täti taas hänen isästänsä.

»Hän oppi kuitenkin vihdoin tajuamaan, että tämä asia ei koskenut vain häntä yksin», hän sanoi. »Tämä tapahtui sinä iltana, jona hän kuoli. Äitisi ei voinut oikein hyvin ja isäsi oli lähettänyt hakemaan minua. Ilta oli pimeä ja myöhäinen ja hakija johti minua näyttäen lyhdyllä tietä pitkin Lewaige Cottagen vuoripolkua. Sinun isäsi voimat olivat aivan lopussa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi nousta vuoteesta ylös. Me olimme yksin, hän ja minä, lukuunottamatta sinua, joka nukuit pienessä vuoteessasi akkunan vieressä. Hän meni suoraan sinun vuoteesi luo ja pitäen kiinni verhoista lankesi polvillensa sen viereen. 'Kuule', hän sanoi koettaen kuiskata, vaikk'ei voinut, sillä hänen kurkkunsa korisi. Sinä hengitit katkonaisesti, aivan kuin olisit nyyhkyttänyt unissasi. 'Pikku raukka, hän näkee unta', sanoin minä, 'anna minun kääntää lapsi kyljellensä.' 'Ei, siksi hän nyyhkyttää', sanoi isäsi, 'kun meni suruissansa nukkumaan'.»

»Sen muistan, täti», sanoi Philip. »Luulen, että hän tahtoi sanoa minulle jotakin.»

»'Poikani, lapseni, anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan', hän sanoi koettaen kurottautua reunan yli voidaksensa suudella sinua otsalle, mutta hänen voimansa olivat lopussa, niin että hänen päänsä hervahti pienille kasvoillesi. Minä muistan, miten sinä pyyhkäisit nenääsi pienellä nyrkilläsi, mutta et herännyt. Sitten autoin hänet vuoteeseen ja lääkepullot pöydällä helisivät, kun hän nojasi siihen kädellänsä. 'On pimeä, aivan pimeä, Nannie', hän sanoi, 'varmaankin joku enkeli tuo minulle valoa', ja minä olin niin yksinkertainen, että luulin hänen tarkoittavan lamppua, joka oli sammumaisillaan pöydällä, ja sytytin kynttilän.»

Koko sen viikon kuvitteli Philip työskennellessänsä, että hänen isänsä henki leijaili hänen ympärillänsä varoittaen häntä rakkauden ja hellyyden sanoin valveillaollessa, huutaen hänelle unessa tuskaisesti ja komentaen: »Käänny takaisin! Sinä kuljet kuilun partaalla.»

Hänen sielunsa nousi kuitenkin kapinaan tällaista seurustelua vastaan menneisyyden ja kuoleman kanssa. Se perustui kokonaan turhamaisuuteen ja pohjalla oli kuitenkin halu saavuttaa kunniaa ja mainetta. Olkoon miehellä voimaa kieltää maailma ja se, mitä maailma voi antaa, silloin hän voi olla uskollinen itsellensä, sydämensä äänelle, kunnian ja rakkautensa vaatimuksille. Hän ei enää miettisi ja punnitsisi. Hän moitti itseänsä tämän horjuvaisuutensa vuoksi. Jos maailma oli Katea vastaan, silloin maailma sai mennä helvettiin.

XVII.

Lauantai-iltana hän oli Peelissä. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi, ja lahti oli sininen, tyyni ja välkkyvä. Oli luoteen aika. Satamasta oli vesi paennut, mutta sittenkin se oli täynnä kalastajakaljaaseja riippuvin purjein, ja verkkoja oli ripustettu kuivamaan aina maston huippuihin asti. Parvi lokkeja kalasteli mudasta ja lenteli kirkuen ruskeahkojen purjeitten välitse. Lippu liehui linnan raunioilla, kirkonkellot soivat, ja satamamestarit astelivat laitureilla parhaimmissa sinisissä puvuissansa, joiden kullatut napit välkkyivät.

Linnan pihalle oli kokoontunut kalastajain joukko, joka nousi tuhanteenkuuteensataan. Siellä oli nuottamiehiä, manilaisia, irlantilaisia, englantilaisia, jotka kulkivat edestakaisin joukossa siepaten pieniä juttuja sieltä täältä aivan kuten nuottamiehet kokosivat venheensä pohjaan meren pohjasta pientä kalaa. Joskus sillinpyytäjät huomasivat nämä nuotanvetäjät ja silloin kaikuivat raivokkaat sanat, kuten iskut taistelussa. — »Olettekos kiertänyt tänne Port le Myrreysta asti, Dan?» — »Ajattelin pistäytyä Peelissä tänään.» — »Kunpa vain ei nahkanne pehmiäisi, luulenpa melkein, että se rupeaa tänään punoittamaan.» — »Aiotteko piirrellä minua? Minun tekisi niin mieleni antaa teille ja annankin vielä. Minun tekisi mieleni piirtää Englannin lippu pienennetyssä koossa sun naamaasi.»

Kuvernööri saapui. Hän oli vanhanpuoleinen, rokonarpinen mies, jolla oli kyömynenä ja joka esiintyi mielellänsä suurellisesti. Philip esitteli kalastajat hänelle ja kertoi heidän huolensa. Nuotanvetäjät turmelivat kalanpoikaset ja saattoivat siten koko kalastuksen hunningolle. He vaativat oikeutta saada estää sen saaren luhdissa ja kolmen penikulman päässä rannikosta.

»Laatikaa siis minulle senmukainen ehdotus, herra Christian», sanoi kuvernööri ja kokous loppui riemukkaaseen hurraahuutoon hänen Ylhäisyydellensä. Samalla kun Philip sai niistä osansa, kuului myöskin tyytymätöntä murinaa nuottamiesten joukosta. »En minä luullut, että täällä saarella olisi mies, joka voisi puhua sillä tavalla.» — »Mutta eikö teidän puhemiehenne ole kihnannut istumapaikkaansa yliopistossa?» — »Minä loikkisin kotiini mahdollisimman pian, jos minä olisin teidän sijassanne, Dan.» — »Juo vahvasti vaan, niin saat kyllä mennessäsi pulahtaa ahventen valtakuntaan.»

Philip kiirehti matkaansa rappiollejoutuneitten linnan seinien viertä, kun häntä lähestyi kalastajien lähetystö. »Mitä me olemme teille velkaa, herra Christian?» kysyi heidän johtajansa.

»Ette mitään», vastasi Philip.

»Me kiitämme teitä ja tulevaisuudessa te saatte kuulla vielä meistä. Nyt me tahdomme kuitenkin puhua teille vähän.»

»Mistä sitten, ukkoseni?» kysyi Philip.

Kun nuori mies voi puhua, niinkuin te, on hänellä suuret lahjat, herra, ja silloin hän kelpaa johonkin. Tämä vanha saari kaipaa kipeästi kykenevää miestä, eikä teidänlaistanne ole nähty sitten kuin teidän isoisänne kuoli. Hyvästi ja kiitoksia paljon — hyvästi!»

Näin sanoen nämä kelpo ukkoset erosivat hänestä lautan portaitten ääressä ja hän riensi torille, jonne oli hevosensa jättänyt. Sitoessaan sitä hän oli nähnyt Caesarin kärryt, joiden edestä hevonen oli riisuttu, tallin luona pihalla. Ne olivat nyt poissa, ja kyselemättä keneltäkään hän irroitti hevosen ja ratsasti Ramseyhin.

Hän kääntyi vanhalle tielle, joka vei kallioitten kautta ja antaessaan hevosensa hölkätä hän hyräili, vihelteli, lauleli ja pieksi piiskallansa pensaita tien vieressä voidakseen olla ajattelematta. Ajettuaan vuoren kukkulalle hän huomasi kärryt edessänsä ja Port Ladyssä hän saavutti ne. Kate ajoi ja Caesar torkkui melkein nukuksissa.

»Teillä on ollut onnen päivä tänään, herra Philip», sanoi Caesar. »Toivoisinpa, että voisin sanoa itsestäni samaa, mutta ihmissydän on kelvoton ja täynnä syntiä ja saastaa. Minä en ole sellainen mies, joka toimitan miehiä kiikkiin juomaveloista ja estän heitä menemästä merille, mutta kyllä ne osaavatkin minun hyvänahkaisuuttani hyväksensä käyttää. En saanut tänään niin pennin pyöreätä, herra, ja kuitenkin minulla on oikeus vaatia heiltä monta komeata kultarahaa. Jos minä olisin samanlainen kuin muut — kuten tuokin Tom Raby, Glen Meaystä. Hän näki Dan-vakoojan tulevan raittiuskokouksesta eilen illalla. 'Oletkos liittynyt seuraan, Dan?' hän kysyy. 'Kyllä, kyllä olen', vastaa Dan. 'Se on oikein hauskaa', sanoi Tom, 'tule sisään, niin saat ryypyn hyvää rommia sen asian kunniaksi.' Ja Dan otti ryypyn lupauksensa kunniaksi ja oli juovuksissa kuin käki linnalla tänä aamuna.»

Philip kuunteli ratsastaessaan, ja puoliksi surullinen puoliksi ilkamoiva ilme leikki hänen kasvoillansa. Hän ajatteli isoisäänsä, vanhaa rauta-Christiania, jolloin tämä tutustui hänen äitinsä isään, kapteeni Billy Ballureen. Siitä ajatus johtui ylimyksellisen hienostuneeseen Nan-tätiin ja taas tähän mahtipontiseen, tekopyhään Katen isään.

Caesar lörpötteli pian itsensä uneen, ja silloin Philip oli kahden tytön kanssa ratsastaen hänen rinnallansa kärryjen vieressä. Aluksi tyttö oli hiljainen, mutta iloinen hymy leikki hänen piirteillänsä.

»Minäkin olin linnassa», hän sanoi näyttäen hyvin ylpeältä.

Aurinko laskeutui heidän takanansa ja heitti heidän tummat varjonsa tielle heidän eteensä; hämärä yhä tummeni, saapui yö, kuu kohosi taivaalle ja tähdet pilkoittivat kirkkaina. Me kuulivat hevosten kavioitten kopseen, pyörien jyrinän, veden loiskeen ja kohinan vasemmalla puolellansa, ja jonkin vesilinnun kirkunan hieman edempää. Syys-yön lempeä sulo valtasi vihdoin Katen, ja hän alkoi iloisesti jutella.

»Minä tunnen kaikki äänet, mitkä kuuluvat metsistä pimeässä. Luuletteko kuun siihen vaikuttavan? Ei, minä suljen silmäni, jos tahdotte. Tahdotteko kokeilla?»

Hän sulki silmänsä ja sanoi: »Kuuletteko tuota — joka rapisee kuin hiljainen sade? Se on kaura, joka pian on kypsää leikattavaksi. Entä sitten tuo — joka kopisee kuin lampaat kulkisivat ohi kadulla? Se on vehnä, joka on pian valmista. Entäs tuo hyss—hyss, hyss? Se on ohra.»

Hän avasi silmänsä: »Enkö teidänkin mielestänne ole kovin taitava?»

Philip tunsi halua kumartua yli rattaitten ja heittää kätensä tytön kaulaan.

»Pitäkää varanne», huusi tyttö iloisesti, »hevosenne taitaa pelätä.»

Philip katsoi hänen kasvojansa, joita paistava kuu valaisi. »Miten iloiselta ja onnelliselta te näytättekään, Kate!» hän sanoi väristen ja pani toisen kätensä kärryjen selkänojalle.

Tytön silmäluomet värähtelivät, huulet nytkähtävät ja hän vastasi iloisesti: »Miksi en sitten näyttäisi? Ettekö te ole onnellinen? Teidänhän kuitenkin pitäisi olla. Eikö ole ihanaa niin erinomaisesti menestyä? Siitä seuraa niin paljon uutta — uutta nähtävää, pääsee seurustelemaan uusiin perheisiin, saa uusia huveja, uusia ystäviä — —»

Tytön ilakoiva ääni loppui viimeisessä sanassa pakotettuun naurahdukseen, ja Philip vastasi epävarmalla äänellä: »Niin saattaa tapahtua jossain suuremmissa oloissa, Kate, mutta niin ei käy tällä meidän pienellä saarellamme. Kulku täällä eteenpäin on samaa kuin kiipeäisi Rushen linnan, torniin, ja joku lukitsee ovet jäljessä, kunnes on päässyt portaan yläpäähän. Jokaisessa kerroksessa huone on yhä pienempi ja ylimmässä kerroksessa on tuskin tilaa yksin seistä. Jos sitten tahtoo sieltä alas päästä, ei ole kuin yksi ainoa tie: heittäytyä päistikkaa kivikkoon.»

Tyttö katsahti häneen pelästynein silmin ja Philipin silmät olivat revähtäneet auki ja ilmaisivat vakavaa huolta. He ajoivat Kirk Michaelin kautta ohi sen talon, jossa tuomari makasi sairaana ja molemmat pidättivät hevosiansa. Hopeapajut puutarhassa heiluttivat vetreitä oksiansa hiljaisessa iltatuulessa ja tuulimylly sen takana seisoi kuutamossa siivet levällänsä kuin jättiläisyökkö. Hevosten mustat varjot kulkivat heidän rinnallansa.

»Onko teillä ikävä tänä iltana, Philip?»

»Minusta tuntuu...»

»Miltä teistä tuntuu?»

»Minusta tuntuu kuin kuolleet ja elävät, elävät ja kuolleet — oi, Kate, Kate, minä en voi sanoa, mitä minä tunnen.»

Tyttö asetti hyväillen kätensä hänen kädelleen. »Älkää surko, ystäväni», hän sanoi lämpimästi, »minä tahdon olla teidän rinnallanne. Teidän ei tarvitse olla yksin.»

XVIII.

Tällä hetkellä oli keskipäivä kuuman vyöhykkeen valtameriltä, ja taivaan rannalle kiertyi veripunaisia pilviä ja kuumuuden tukahduttavat höyryt täyttivät ilman. Keinuen ankarassa aallokossa höyrylaiva puhkutti hitaasti eteenpäin, ja tuuli oli kuuma, kuin se olisi puhaltanut suoraan hehkuvan sulattamon suusta. Kannen alla makasi eräs mies, ja häntä ympäröivä ilma oli kuumeen ja siteitten saastuttama ja tuntui ellottavalta sitä hengittää. Koneen jyskytyksen ja peräsinketjun raminan seasta hän kuuli askeleita, jotka kulkivat hänen ovensa ohi, ja hän huudahti heikolla äänellä, joka kaikui kuitenkin iloiselta, melkeinpä vallattomalta, vaikka puhuja olikin sairas koti-ikävästä:

»Kuinka monta päivää vielä kestää, ennenkuin pääsemme kotiin, koneenkäyttäjä?»

»Tuskinpa enää enempää kuin kaksikymmentä.»

»Lisätkää höyryä, veikkoset, lisätkää höyryä. Jos minä voisin auttaa teitä siellä alhaalla, niin laskisimme kuin hullut.»

Laivan keinuessa veden vehreä väri ja taivaan punainen hohto välähtelivät vuorottain sisään pienestä akkunasta valaisten kuin takkatuli ruumishuonetta.

»Pyytäkääpä poikia, eivätkö ne tahtoisi nostaa minua kannelle, hyvä herra — tekisi mieli saada hieman raitista ilmaa.»

Merimiehet tulivat ja kantoivat hänet ylös. »Sellaisen pojan hyväksi tekee vaikka mitä», sanoivat he.

Päivän hohtava terä paistoi kohtisuoraan heidän päänsä päältä raukaisten heidän jäseniänsä, eikä missään ollut suojaa sen säteiltä, sillä varjot olivat heidän jalkainsa alla.

»Levittäkää purjeet, pojat, ja antakaa laivan kiitää. Minä tahtoisin itse kiivetä mastoon ja tähystellä sieltä kuin kalalokki, mutta minä olen vain kuin vanha papukaija, joka on kahlehdittu keppiin.»

He jättivät hänet ja hän tuijotteli yli veden pinnan, jossa auder väreili kuin hienoinen huntu. Värisevä auder näytti pienentävän ympyrän joka hetki, mutta siitä huolimatta maailma tuntui mahdottoman suurelta. Hän katseli yli kaiken näkyväisen; hän kuunteli jotakin aivan muuta kuin veden kohinaa ja loiskintaa; hän uneksi, uneksi lakkaamatta. Merkillisiä näkyjä ilmestyi hänelle keveissä poutapilvissä, jotka leijailivat hänen päänsä päällä. Kotiin! Sen ihanat äänet kuiskailivat hänen korvissansa, sen tutut kasvot ilmestyivät hänen silmiinsä. Mutta kuumat tuulet yltyivät ja tanssien viheltelivät hänen ympärillänsä; ilma, meri, taivas, koko maailma, ääretön avaruus tuntui leimuavan tulenliekeissä. Hänen silmänsä vääntyivät niin että mustuaiset katosivat luomien alle. Hän oli tukehtua ja menetti tajuntansa.

»Kantakaa hänet alas, poikaparka! Hän on saanut sydämeensä toivon, että hän saa nähdä kotinsa vielä kerran. Sitä hän ei kuitenkaan enää saa.»

Kun he olivat kantaneet häntä portaita puoliväliin, hän avasi silmänsä epätoivoissaan. Oliko Jumalan tarkoitus sittenkin, että hänen tuli kuolla?

XIX.

Katesta rupesi tuntumaan siltä, että Philip luisui kauemmas hänestä. Philip rakasti häntä, siitä hän oli varma, mutta jokin kiskoi heitä erilleen. Hänen suurin vihollisensa oli Philipin suuri menestys. Se oli nyt varmaa ja joutuisaa. Hän tahtoi iloita siitä; hän koetti tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, vieläpä ylpeäksikin. Mutta se oli mahdotonta. Se oli häpeällistä, se oli alhaista, mutta hän ei voinut auttaa sitä — hän kärsi jokaisesta askeleesta, joka vei Philipiä eteenpäin.

Sama maailma, joka vei Philipiä ylöspäin, vei häntä myöskin pois hänestä. Hän jäi alas siihen, missä oli. Itserakasta olisi hänen ollut kohottaa katseensa niin ylös. Mielikuvituksissaan hän näki Philipin aivan toisenlaisissa oloissa kuin ne, joihin hän oli tottunut, hienoissa saleissa sivistyneitten naisten seurassa, jotka olivat kauniita, hienostuneita ja viisaita ja osasivat keskustella monista asioista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten hän tarkasteli itseänsä ja suuttui katsellessaan käsiänsä, jotka olivat kovettuneet maantyöstä, ajatellessaan isäänsä hän häpesi niitä karkeita ja tahraisia vaatteita, joita tämä käytti myllyssä, ja kun koti kapakkahuoneineen johtui mieleen, hän punastui hiusmartoa myöten.

Oli pikkumaista ja kurjaa ajatella noin, sen hän tiesi, ja hän värisi ajatellessaan, että hän oli luonteeltaan alhaisempi kuin ikinä oli luullut. Jospa hän voisi tehdä jotakin, joka tasoittaisi yhä avartuvaa kuilua, kun Philip yhä edistyi; jos hän voisi edes hiukan kohota, hän tyytyisi kulkemaan jäljessä, antaisi hänen mennä ensin, näkisi mielellänsä hänen käyvän hänen ja kaikkien muiden edellä, kunhan vain voisi pitää hänet näkyvissänsä ja saavutettavissansa. Mutta hän ei voinut tehdä mitään, vain kapinoida niitä kahleita vastaan, joihin totutut tavat asettivat naisen, tai koettaa selviytyä naiskainouden okaisista viidakoista.

Elonkorjuu oli alkanut; puolet Glenmooarin viljoista oli jo korjattu, kolmas osa oli kuhilailla, ja silloin oli sadepäivä lopettanut kaiken työn pelloilla. Tänä vetisenä päivänä oli Caesar myllyn rukoushuoneessa penkkien ja pöytien seassa. Alhaalla jyrisivät kivet, vesi kohisi ja loiskutti ulkona myllyn rattaassa ja jyvät ratissa sihisivät yläpuolella. Caesar punoi olkinuoraa kattoa varten, ja Kate pyörittäen kelaa kulki takaperin hänen edellänsä, ja puolet hänen naapureistansa olivat työntyneet sisään päästäksensä suojaan sateelta.

»Minä ajattelin pistäytyä tänne sisään kertomaan uutisia», virkkoi Kelly, postinkantaja.

»Mitä uutisia, Kelly?» kysyi Caesar.

»Vanha tuomari on kuolemaisillansa», tiesi Kelly.

»Älkäähän mitään!» huudahti joku.

»Totta se on, kymmentä vaille kahdeksan tänä aamuna hän oli kuolemaisillaan», kertoi postinkantaja.

»Onpa mies tainnut juoda hieman liiaksi», sanoi lukkari John.

»Viini on käärme ja väkevät juomat pettävät», huokasi Caesar.

»Kenestä me nyt saamme tuomarin, herra Niplightly?» virkahti Jonaique.

»Hm!» yskähti konstaapeli ottaen kypärän päästänsä, »se on vakava asia, herra Jelly. Sitä kannattaa ajatella — sitä kannattaa ajatella.»

»Loruja! Eihän ole olemassa kuin yksi ainoa, joka kelpaa siihen», päätti Caesar.

»Ehkäpä ei — ehkäpä ei», myönteli konstaapeli.

»Tarkoitatteko nuorta Ballawhainea, herra Cregeen?» kysäsi postinkantaja.

»Tarkoitanko minä hölynpölyä!» sävähti Caesar.

»No, hänen isänsä on hyvissä kirjoissa kuvernöörin kanssa ja seurustelee alati siellä, olen kuullut», sanoi Kelly, »ja Ross on sitä — ja Ross on tätä — —»

»Kyllä koira aina häntäänsä kehuu», hymähti Caesar

»Minä en tahdo väittää, että hän olisi niin erittäin sopiva — hän on myönyt itsensä perkeleelle, on kyllä totta — — »

»Ei, eikä ole myönyt», kuohahti Caesar, »perkele saa sellaisia ostamatta.»

»Mutta kaikissa tapauksissa hänen nimensä on Christian, ja Christianit ovat olleet tuomareita ammoisista — —»

»Onko hän sitten ainoa Christian, häh?» huudahti Caesar. »Jatka Kate, anna pyöriä.»

»Philip herraako te sitten tarkoitatte? No, herra Philipiä vastaan minulla ei ole mitään», myönteli postinkantaja.

»Ei olisi myöskään terveellistä ruveta puhumaan pahaa hänestä tässä talossa», neuvoi Caesar.

»Siinä on oikea herrasmies eikä ole ollenkaan ylpeä», kehui postinkantaja. »Niin verrattoman ystävällinen ja suora köyhillekin, eikä pöyhistele millään tavalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Ei. Mutta on kai hän vähän liian nuori kihlakunnan tuomariksi, eikös ole? Hieman keltanokka, kuten sanotaan, vai?»

»Vanhempi hän ainakin on kuin nuori Ballawhaine», sanoi John-lukkari.

»No, tehkää hänestä sitten tuomari. Minä en asetu vastaan», viisasteli Kelly.

»Jatka, tyttö. Tarvitseeko kela voidetta? Työnnä olkea sen kurkkuun, työnnä olkea», puheli Caesar.

»Hänen isänsä olisi pitänyt olla tuoman ennen häntä», sanoi John lukkari. »Hänestä olisi tullutkin tuomari, ellei olisi häväissyt itseänsä menemällä naimisiin sen naisen kanssa. Se nainen on nyt kuollut ja mikä on sitten luonnollisempaa — —»

Nuoran punonta lakkasi, ja Katen ääni kaikui kovana ja järkkymättömänä nuoran toisesta päästä: »Hänen äitinsä kuolema on hänelle eduksi, niinkö?»

»Hänen äitinsä oli kaikissa tapauksissa esteenä isälle», virkahti lukkari.

»Siitä seuraa», sanoi Kate, »että hän saa kiittää Jumalaa siitä, että hänen äitinsä on kuollut!»

»Tuo tyttö näkyy olevan lääkärin tarpeessa», murisi Jonaique.

»Mies ei nyt kuitenkaan voinut kohottaa sitä naista luoksensa», alkoi lukkari. »Niin käy aina — —»

»Niin juuri», huusi Kate katkeran ivan äänellä.

»Tietenkään minä en väitä, että se oli yksistään naisen syy — —»

»Älkää puolustako häntä», sanoi Kate. »Hän on nyt kuollut ja kuopattu, ja kun niin on, voi hänen poikansa päästä tuomariksi.»

»Niin voikin!» huudahti Caesar, »eikä vain toisen luokan tuomariksi, vaan hänestä tulee aikansa ensimmäinen, ja anna kelan pyöriä!»

Kate nauroi äänekkäästi ja huusi: »Miksi te pysähdytte, kun teillä kerran on valta? Ensin tuomari Christian ja sitten jalosukuinen Philip Christian, ja sitten lordi Christian, ja sitten — —. Mutta te puhutte pötyä koko lörppöjoukko. Ei ole kuitenkaan ajateltukaan tehdä Philip Christianista tuomaria, ei ole toivoa eikä tilaisuutta, ja minä olen siitä varma, ettei hän ikinä pääse.»

Näin sanoen hän heitti kelan lattialle ja hyökkäsi ulos myllystä hillittömästi itkien.

Tohtori Clucas on verrattoman etevä naisten ja tyttöjen taudeissa», tiesi Jonaique.

»Siinä on Ross taas, näkeehän sen», mutisi Caesar.

»Ja hän saa kyllä vielä tytön», päätteli postinkantaja.

»Ennemmin tahtoisin nähdä hänet kuolleena», kuohahti Caesar. »Hänen kanssaan tyttörukka syöksyisi helvetin kuiluun, sielunvihollisen kitaan.»

Että hän, joka rakasti hulluuteen asti Philipiä, ensimmäisenä koetti alentaa ja häväistä häntä, johtui siitä, että tyttö rakasti häntä ja oli menettää järkensä huomatessaan, millainen hänen asemansa oli. Tämä ei johtunut yksistään siitä, että Philipin menestys erotti heidät, eikä siitäkään, että elämän vaatimukset, sen tavat ja tottumukset ja ihmisten mielipiteet asettivat kokonaisen maailman heidän välillensä. Tämä järkyttävä ja surullinen tytön elämässä ei ollut vain tilapäinen ilmiö. Se johtui syvemmistä ja vanhemmista syistä, jotka ovat samat tänäpäivänä kuin eilenkin ja tulevat pysymään samoina huomennakin. Se alkoi Edenin yrttitarhassa ja kestää niin kauan, kuin on maailmassa yhtään naista — se oli naisen luonnollinen alemmuus miehen rinnalla.

Hänellä oli samat intohimot kuin Philipilläkin ja sama rakkaus hallitsi häntä. Mutta hän ei ollut vapaa. Philip yksin oli vapaa. Hänen tuli odottaa Philipin sanaa, mukautua hänen tahtoonsa. Hän näki Philipin liukuvan luotansa, mutta hän ei saanut ojentaa kättänsäkään pidättääksensä häntä ennenkuin hän olisi mennyt. Hän ei voinut puhua ensin, hän ei voinut sanoa: »Minä rakastan sinua, jää minun luokseni!» Hän oli nainen, ei mitään muuta kuin nainen. Kuinka onnetonta onkaan olla nainen! Kuinka julmaa!

Mutta, voi, mikä ihana, suloinen ajatus! Se hiipi hiljaa hänen sydämeensä, kun hurja epätoivo oli hänet tappamaisillansa. Miten ihanaa olikaan olla nainen kaikesta huolimatta! Miten verrattoman rakasta ja rakastettavaa! Mikä suunnaton voima siinä olikaan! Olla orja ja samalla hallita kuninkaitakin, oli enemmän kuin olla itse kuningas. Siinä oli naisen paikka. Siihen taivas itse oli hänet asettanut ja siinä hän oli ollut maailman alusta tähän päivään asti. Millaiset aseet se olikaan hänelle antanut! Kauneuden! Sulon! Rakkauden! Oi, mikä riemu! Olla heikko ja kuitenkin voittaa voimakkaat! Olla tyhjää elämän taistelussa ja kuitenkin voittaa maailma!

Kate vannoi itsellensä, että tulipa mitä tahansa, Philip ei koskaan jättäisi häntä.

XX.

Sinä päivänä, jolloin viljan korjuu lopetetaan, on Man-saaren maanviljelijöillä tapana tarjota illalliset työväellensä ja niille naapureille, jotka olivat auttaneet häntä. Ne ovat jonkinlaiset talkoopidot ja näitä illallisia, joiden kuluessa noudatetaan monia yksinkertaisia ja kauniita juhlamenoja, nimitetään nimellä Melliah. Sinne kutsutaan seurakunnan kirkkoherra ja jos perheellä on joku ylempään luokkaan kuuluva kansanomainen tuttava, pyydetään hänetkin vieraaksi. Caesarin Melliah-juhla sattui noin viikon päästä myllykohtauksen jälkeen, ja osaksi rangaistaksensa Katea, osaksi myös saadakseen itselleen kunniaa, Caesar kutsui Philipin vieraaksensa.

»Hän varmaankin tulee», riemuitsi Kate salaa sydämessänsä, »minä olen aivan varma, että hän tulee», ja mielessään tämä varmuus hän riensi juhlapäivänä omaan huoneeseensa pukeutumaan. Hänen tuli voittaa Philip tänä päivänä tai menettää hänet iäksi. Tämä päivä tulisi asettamaan hänet koetukselle — hän tiesi sen. Hän taistelisi elämänsä puolesta ja voittaisi tai menettäisi kaiken. Tässä lopullisessa taistelussa olisi toisella puolen kaikki totunnaiset ennakkoluulot, ihmisten käsitys, että Jumala oli alunpitäen pannut naisen alistettuun asemaan, ja tämä käsitys oli piintynyt kahlehtivaksi tavaksi, ja toisella vain köyhä tyttöparka.

Hän alkoi itkeä, mutta taisteli masennustansa vastaan ja pyyhki pois kyyneleet loistavista silmistänsä. Mitä itkettävää tässä oli? Tahtoihan Philip rakastaa häntä, ja hänen pitäisi, hänen täytyisi.

Päivä oli ihana eikä kello ollut vielä kahta. Nancy oli puhdistanut kaikki päivällisen jälkeen, uuni kiilsi, kengät ja saappaat oli järjestetty riviin hyllylle, vanhat hatut olivat kuin päät huutokaupan portilla, rivissä keittiön seinällä, matto oli lieden edessä, turvetta oli pantu uuniin, kattila kihisi haahloissansa ja koko talo oli uinahtanut ruokalevolle.

Katen akkunasta oli näköala hedelmätarhan ja pihan yli vuoren solaan. Hän näki, miten ohrakuhilaat lisääntyivät katoksessa. Vuorensolasta kulkevaa tietä lähestyi lyhdekuorma, jossa ajaja istui monta jalkaa hevosta korkeammalla. Se oli melkein piilossa ja näytti pieneltä kuin muurahainen jättiläiskuorman alla. Pitkän niityn takana hän näki Piispan sillan ja pellolla lentelivät lyhteet iloisten ihmisten heitellessä, ja omituiset varjot vilahtelivat kellertävällä maalla.

Kun hän heitti yltään tummansinisen pukunsa peseytyäksensä, hänen käsivartensa, olkapäänsä ja kaulansa olivat paljaat. Hän näki vilahdukselta kuvansa peilissä ja nauroi ihastuksesta. Vuosien kuluessa hänen vartalonsa oli tullut täyteläiseksi ja uhkuvaksi. Hän oli kaunis ja tiesi sen. Philip tiesi sen myöskin, mutta tänä päivänä hän oppisi tajuamaan sen paremmin kuin koskaan ennen. Hän heitti pyöreät käsivartensa ristiin täyteläiselle rinnallensa ja alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessa lammasnahkaisia mattoja myöten, viettävän turvekaton alla, säteillen iloa ja onnea, jota terveys ja kauneus nuoressa mielessä synnyttävät. Sitten hän alkoi pukeutua.

Muutamasta laatikosta hän otti esille kaksi paria sukkia, toiset mustat, toiset punaiset ja punnitsi vakaasti molempien etuja — kummatko ottaisi? Punaiset voittivat ja sitten tuli kenkien vuoro. Hänellä oli uuden uutukaiset kengät, joissa oli lukemattomia nappeja, kärjet kiiltävät ja varret hienot kuin säämiskäkäsineissä. Hän koetti niitä, taivutti eteen ja taaksepäin, mutta hylkäsi ne huoaten ja valitsi yksinkertaiset matalat kengät, jotka sidottiin nauhalla jalkapöydän yli.

Tukka oli vieläkin tärkeämpi. Sen vallattomia kiehkuroita hän ei koskaan ollut saanut asettumaan mielensä mukaan. Hän koetti laittaa niitä sykkyrälle, mutta päälaelle asetettuna se näytti hassulta ja nuttura niskassa oli kömpelö. Hän koetti saada sen pitkiksi aalloiksi korvallisille. Se oli mahdotonta. Hän kampasi mustat hiuksensa taakse luonnolliseen asentoon ja silloin lyhemmät laskeutuivat vallattomina kiharoina otsalle, korvallisille ja valkealle kaulalle ja ne heiluivat ja leikkivät kuin pienet kissanpoikaset. Hän nauroi ja oli tyytyväinen.

Seinäkomerosta, jonka edessä oli renkaista nuorassa juokseva verho, hän otti puseronsa. Se oli ruusunpunainen, yläosasta väljä, niin että muodostui aivan kuin punertavat kukkulat rannan hietikolla. Väljät hihat olivat ranteesta ihomyötäiset. Kun hän pani sen päällensä heijasti siitä hänen kasvoillensa omituinen valo aivan kuin ilta-auringon punertava hohto ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.

Hame oli ohutta pumpulikangasta, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia, pumpulinen nauhavyö oli puseron värinen, ja sitten tuli kaikista tärkein kysymys, mitä panna kaulaan. Se oli pyöreä, täyteläinen ja sulava, aivan kuin torni. Hän olisi tahtonut jättää sen paljaaksi, mutta ei uskaltanut. Muutamasta peilin laatikosta hän otti esille helminauhan. Tämä lahja oli tullut Kimberleystä, ja hetken hän käänteli sitä sormissaan, mutta sitten se sai solahtaa takaisin laatikkoon. Sen sijaan valittiin vesiraitainen silkkihuivi. Sen hän sitoi merimiessolmulle, jättäen päät heilumaan ja selkään se muodosti vapaasti riippuvan kolmion.

Kaikkein viimeiseksi hän otti eräästä laatikosta esille leveälaitaisen olkihatun, jossa oli tuuhea strutsin sulka ja hopeanharmaa nauha ja muuten se oli kuin simpukan kuori. Hän katseli sitä hetkisen, puhalteli sulkaan, silitteli nauhaa, nosti sen korkealle päänsä päälle, piti sitä hieman kallellansa ja painoi sen vihdoin varovasti mustalle tukallensa. Hän asteli takaperin katsellen peiliin, mutta riuhtaisi sen irti ja heitti huoaten sänkyyn.

Sen sijaan hän otti jokapäiväisen hilkkansa, joka oli pudonnut lattialle kaapin viereen. Sekin oli vaaleanpunainen, ja siinä oli kauniita pieniä kuvioita. Kun hän oli asettanut sen mustille kiharoillensa, jättäen nauhat riippumaan rinnoillensa, hän ei voinut olla ääneen nauramatta.

Tällä tavalla valmistuttuaan, hän oli puettu aivan, kuten muinakin päivinä, lukuunottamatta sunnuntaita, olipahan vain joustavampi ja muoto oli hiukan muuttunut. Hilkka sopi hänelle kuitenkin parhaiten ja hän alkoi leikkiä sillä. Se sopikin mainiosti leikkikaluksi. Sitä saattoi käännellä ja väännellä mielensä mukaan. Se ihan osasi puhua, sanoi mitä pani sanomaan. Hän veti sen pitkälle hiipsukalle tai painoi silmillensä, kuten tytöt usein tekevät suojelluksensa kasvojansa auringon säteiltä. Hän veti sen alas, niin että se melkein ulottui nenään, jättäen kuitenkin aukon tummille vilkkaille silmille, jotka välähtelivät pitkien ripsien välistä. Hän sitoi nauhat leukansa alle, työnsi hilkan niskaansa, kuten tytöt, kun he tahtovat tuuletella itseänsä, jättäen hiuksensa paljaiksi ja silloin hänen huulensa vallattomasti liikahtelivat ja hänen päätänsä näytti ympäröivän ihastuttava sädekehä. Hän otti hilkan irti, sitoi sen nauhoista käsivarteensa, heilutellen sitä kuin koria. Sitten hän taivutti sen viuhkaksi ja löyhytteli sillä käyden edestakaisin huoneessa, jolloin lattiapalkit narahtelivat hänen jalkaansa alla, hänen silitetty hameensa kahisi ja hän itse nauroi ajatellen sitä ihmeellistä ja outoa, mikä oli tulossa.

Sitten hän kiisi varmoin, joustavin askelin alakertaan ja koko hänen nuori olentonsa hehkui elämänhalua ja terveyttä.

Ovella, »takapihaan» hän kohtasi Nancy Joen, joka tuli pesutuvasta.

»Herra hyvästi siunatkoon», huudahti Nancy. »Koskaan maailmassa en minä ole toivonut, että olisin mies, ennenkuin tänä päivänä.»

Kate syleili ja suuteli häntä ja kiisi sitten talkoopellolle.

XXI.

Philip oli Douglasiin saanut kuvernöörinvirastosta seuraavan kirjelmän:

»Hänen Ylhäisyytensä toivoo, ettei herra Philip Christian lähtisi saarelta lähimmässä tulevaisuudessa, ilmaisematta Hänen Ylhäisyydellensä oleskelupaikkaansa.»

Tämä uutinen oli sangen yksinkertainen. Se ei sanonut paljon, ei tarkoittanut eikä luvannut mitään, mutta siitä huolimatta se kiihoitti tavattomasti Philipin mieltä. Rauhoittaaksensa levottomuuttaan hän lähti ulos kävelemään. Matkailijakausi oli lopussa ja »Ben-my-Chree» oli lähdössä satamasta. Sanomalehtipojat juoksivat laiturilla, pujotellen ihmisjoukossa myymässä Man-saaren iltalehteä, huutaen: »Tuomarin sairaus — tärkeitä uutisia.»

Philipin tukka tuntui nousevan pystyyn. Hän asetti yhteen nämä kaksi asiaa. Päästäksensä vapaaksi tästä ennenaikaisesta tulevaisuuden suunnittelusta, hän kääntyi palataksensa asunnollensa, katseli kaikkia, mitä kohtasi matkallansa meluisilla kaduilla, puhutteli kaikkia, jotka tunsi, mutta ei kuullut eikä nähnyt oikeastaan mitään. Elämän peto oli iskenyt terävät kyntensä häneen.

Päästyään huoneeseensa, hän otti taskustansa paketin, jonka Nan-täti oli pistänyt hänen käteensä, kun hän lähti Ramseystä. Siinä oli kimppu hänen isänsä vanhoja kirjeitä hänen »serkku-siskollensa», jotka hän oli lähettänyt Lontoosta niinä aikoina, jolloin hän lueskeli lakia ja elämä oli hänen edessänsä kuin sarastava päivä. »Muste on nyt keltaista», sanoi Nan-täti, »mutta se oli mustaa silloin, ja se käsi, joka on ne kirjoittanut, on nyt kylmä. Mutta niissä sykkii vielä elämä veripunaisena. Lue ne, Philip.» sanoi hän merkitsevästi katsahtaen ja silloin Philip tiesi, että hän oli kuullut jotakin Sulbystä.

Philip luki isänsä kirjeitä myöhään yöhön ja tutki tarkasti jok'ainoan rivin. Ne olivat kirkkaat kuin auringon paiste, vapaat kuin vuoriston tuuli, vilkkaat, leikilliset ja vakuuttavat ja kieli oli kuvarikasta. Ne olivat itsetietoiset ja kertoivat ylpeistä tulevaisuustoiveista, joita syntyy jokaisen lahjakkaan nuorukaisen sielussa. Juuri tuo itsetietoisuus valloitti Philipin. Hän nautti siitä täysin siemauksin aivan kuin nuori varsa raikkaasta tuulesta. Tästä ei suinkaan voi häntä moittia. Ne pilvilinnat, joita hänen isänsä silloin oli rakentanut, saivat nyt varman pohjan; mutta hänen poikansa rakenteli tänä yönä mielikuvituksissaan pilvilinnoja, joiden rinnalla hänen isänsä muinaiset pilvilinnat olivat viheliäisiä hökkeleitä. Philip ahmi nämä kirjeet. Oli aivan kuin hän olisi itse ne kirjoittanut ollessansa jossain toisellaisessa olotilassa. Hänen kuvernöörinvirastosta saamansa ilmoitus oli hänen oikealla puolellansa pöydällä ja silloin tällöin hän asetti avoimen kätensä sille, istuessaan siinä lampun ääressä, joka oli hänen vasemmallansa ja luki edelleen:

... »Eilen illalla kuulin vanhan Broomin puhuvan ylähuoneessa ja tänään olin päivällisellä hänen kanssaan Tableyn luona. Häntä pidetään erinomaisena puhujana ja keskustelutaidon kuninkaana. Hänen puheensa juoksee kuin virta ja keskustelu käy yhtä helposti. Siinä ei ole vakuuttavaisuutta, ei mitään suoruutta, ei mitään lupauksia. Minua kohtaan hän oli kuitenkin erittäin huomaavainen ja kuultuaan, että minun isäni oli tuomari hän kertoi minulle, mitä merkitsee sana 'tuomari' ja kysyi minulta sitten, tiesinkö minä, mitä tarkoitetaan nimellä 'House of Keys' ja selitti, että se johtuu irlantilaisesta tavasta, jonka mukaan suljettiin ne arkut, joissa arkistoa säilytettiin kahdellakymmenelläneljällä avaimella, ja jokainen valtaherra sai niistä yhden. — Kun hän oli lähtenyt, kysyi Tabley, eikö hän ollut merkillisin henkilö, mitä oli olemassa, sillä hän tietää kaikki, ja minä sanoin: »tietää kai lukuunottamatta muutamia seikkoja, joista minä hieman tiedän, mutta joista hän ei tiedä mitään»... Kynäni juoksee, juoksee. Mutta, Nannie, minun pikkuinen Nannieni, jos tuo on sitä, mikä Lontoossa antaa nimen 'suuri mies', silloin kohoaminen minulle on helppoa kuin tanssi.»

... »Niin, sinä tahdot tietää, missä minä asun — linnassa vaiko ullakkokamarissa! Kuvittele sitten tiilistä Oikeuspalatsia ja sen toista kerrosta. Goldsmith kirjoitti »Wakefieldin maapapin» kolmannessa kerroksessa, mutta niin korkealle minä en ole vielä ehtinyt. Hän asui juuri minun huoneeni yläpuolella. Olen näkevinäni hänen kulkevan oveni ohi tuossa omituisessa luumunvärisessä takissaan. Ja kun iltaisin istun täällä, ajattelen häntä — muistan hänen äkillisen pelkonsa, kuolettavan yksinäisyytensä ja silloin silmistäni katoavat linnat ja töllit. Eteeni ilmestyvät hänen oppilaansa, sieltä tunkeutuu voimallinen Burke ihmisjoukon läpi, Raynolds tulee kuulotorvineen ja Iso Sam räpyttelevine silmineen, ja lopuksi näen hänen tuntemattoman hautansa kirkon seinämällä, Jumala yksin tietää missä. Oliver parka! Sanotaan, että rakkaustarina oli hänenkin loppunsa syynä. Nyt hän on vapautunut siitä, ei ole enää velkoja, ei enää pilkkaa eikä vaivaa: valo on sammunut — kaikki on nyt pimeää.»

... »Mitenkä pikku Nannieni jaksaa? Vieläkö hän hoitaa sairaita koiria ja eksyneitä kissoja? Ja kuinka jaksaa Pastori Lokki, jonka siipi on taittunut ja vieläkö se ruikuttaa niinkuin pastori Kissack messupaidassansa? Minä olin Westminster Hallissa eilen. Esillä oli suuri Mitchellin Parlamentinjäsenen juttu. Tämä mies oli väärentänyt isänsä testamentin. Stevens puolusti häntä — huonosti, huonosti, huonosti, osoittaen vain sangen suurta yksinkertaisuutta, koettaessaan lasketella sutkauksia. Mutta Denmanin syytöspuhe — oh, se oli toista se! Se oli kerrassaan ihmeellinen, niin älykäs, niin terävä! Minulla oli paikka parvekkeella. Tämä suuri vanha sali tarjosi suurenmoisen näyn — suuri ihmisjoukko, heidän ylöspäin kurkistelevat kasvonsa, tuomarit, virkamiehet ja sitten akkunat, kuvapatsaat, ja vanhat historialliset muistot loivat eloa jokaiseen kiveen ja vuoliaiseen — oi, Nan, Nan, kuule, mitä sanon sinulle! Jos saan elää, niin minä vielä kerran istun tässä salissa tuomarin penkillä — se on suurin toiveeni ja siihen vannaankin Jumala minua auttaa!»

Kun Philip lopetti isänsä kirjeet, hän oli kohonnut korkeuksiin ja Kate-parka oli jäänyt kauaksi alas, josta tyttö ei voinut nähdä eikä saavuttaa häntä. Tähän asti hänen kunnianhimonsa ei ollut ollut muuta kuin hänen isänsä toiveitten varjo, mutta nyt hänellä oli omat pyrkimykset, oma sykähyttävä todellisuus edessään.

XXII.

Seuraavana päivänä tuli Caesarin kirje, jossa hän kutsui talkoisiin ja silloin hän ajatteli Katea hellemmin. Tyttö kärsisi, itkisikin — ja hänen oma sydämensä vuotaisi verta nähdessänsä sitä. Mutta pitäisikö hänen muutamien kyynelten vuoksi unohtaa oman elämänsä päämäärä? Jospa toki Pete eläisi! Jospa häntä voitaisiin odottaa kotiin! Hänen korviansa kuumoitti ja hän häpesi, kun hän muisti ajan — äsken kuluneen ajan — jolloin hänen sydämensä salainen rukous oli ollut aivan toisenlainen. Niin helppoa oli nyt halveksia itseänsä sellaisten alhaisten ajatusten vuoksi.

Philip päätti mennä talkoihin. Se antaisi hänelle tilaisuuden, jota hän niin toivoi, saada lopettaa kokonaan tämän ystävyyden. Enempää kuin ystävyyttä siinä ei ollut milloinkaan ollut, lukuunottamatta salaisia tunteita, mutta niitähän ei voinut ottaa lukuun. Hän tiesi, että hän petti itseänsä; hänelle tuli ilkeä, levoton tunne, että hän menetteli alhaisesti, ja hän tunsi sydämessään rakkauden tuskaa joka kerta, kun Katen kasvot kohosivat hänen eteensä.

Talkoopäivänä hän lähti liikkeelle sangen aikaisin, kääntyen kulkemaan St. Johnin tietä voidakseen Kirk Michaelissa kysyä, kuinka vanha tuomari jaksoi. Tämän korkean virkamiehen talo oli sangen surkeassa tilassa. Portissa oli etulukko ja hänen täytyi kiivetä yli; hopeapajut suhisivat hänen päänsä päällä hänen kulkiessansa käytävää ja varisseet lehdet tarttuivat hänen jalkoihinsa. Päästyänsä lukitulle ovelle hän soitti ja ennenkuin hän ehti vetää sen auki, ilmestyi vanhan naisen likainen pää muutamaan pieneen sivuikkunaan.

»Voi hyvä herra, kauheata elämää täällä pidetään», hän kuiskasi. »Tuomari on tullut juomahulluksi ja tuo kelvoton vuokraaja Billiam Cowley on täällä ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tahtoo ja ajaa kaikki muut ihmiset tiehensä.»

»Saanko minä puhua hänen kanssaan?» kysyi Philip.

»Billiaminko kanssa? Se nyt ei teitä ilahduta. Tuo lurjus kohtelisi teitä hävyttömästi, ja tuomari itse ei kykene mihinkään. Hän istuu vain viinapullo edessänsä ja juo ja juo, syömättä Jumalan jyvää. Mutta tuo kelvoton, joka on kasvanut kankaalla, huutaa lakkaamatta pihvipaistia sekä aamuksi että illaksi, ja päivällinen hänelle täytyy laittaa niin sievästi ja hienosti, että oikein valkeat liinat ja kaikki.»

Varjostimen takaa Philip saattoi avoimesta ovesta katsoa huoneeseen, jossa tuomari aikoi juoda itsensä kuoliaaksi. Verhot olivat akkunain edessä, jottei päivä pääsisi sisään; pullon suihin pistetyt kynttilät paloivat uunin reunalla. Uunissa pihisi tuli ja näytti, että siinä oli poltettu paljon papereita; roistonnäköinen mies istui pöydän ääressä ja söi kuin ahmatti, kokonainen lampaan käpälä oli hänen käsissänsä ja suonet otsassa olivat korkealla kuin pingoitettu nuora — ja tuomari itse, joka oli jakanut oikeutta tällä saarella rauta-Christianin kuolemasta asti, istui tyynyjen varassa nojatuolissa höyryävä lasi pöydällä vieressänsä ja apina kyyhöttäen hänen olkapäällänsä. »Ajakaa ne tiehensä, tuomari, ja lyökää niskat nurin; naiset eivät ajattele koskaan mitään muuta kuin miesten rosvoamista», sanoi mies ja käheä kulunut ääni vastasi hänelle nauraen ilkeällä kurkkuäänellä: »Hm! Sehän on juuri sitä mitä sinä lurjus olet tehnyt ja jos minä olisin menetellyt oikeuden mukaisesti, sinä et olisi saanut viivytellä täällä — enkä minäkään olisi täällä nyt, Jacko, vai mitä, Jacko?» Apinan häntä leiskui tuomarin rinnalla ja Philip hiipi tiehensä inhosta väristen.

Talon ulkopuolella paistoi aurinko kirkkaasti ja ilma oli raitis ja ihana. Hypäten hevosensa selkään, Philip ratsasti reippaasti tiehensä, sillä eläin oli levottomasti kuopinut ja hirnunut portin pielessä viluissansa. »Keijukaisessa» hän hyppäsi taas alas, pani hevosensa kiinni ja meni tervehtimään Mummia, joka oli myllyssä kattamassa pöytiä.

»Minulla on niin kiire, etten jouda mitään tekemään», hän sanoi, »ja vaikka olisitte kuvernööri itse, en ehtisi puhelemaan nyt teidän kanssanne. Hän itse on tuolla pellolla, se on toinen pelto, kun menette Piispan sillan yli, ja tulkaa sitten takaisin poikain kanssa illalliselle.»

Philip löysi pellon, jossa talkoita pidettiin. Siellä oli nelisenkymmentä ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, kuormakärryt ja parihevoset kulkivat edestakaisin. Missä eilen oli vilja niitetty, sinne olivat hämähäkit sängelle laittaneet verkkojansa, niin että se oli aivan kuin matto, mitä ei aurinko eivätkä ihmiset olleet vielä hävittäneet. Ilmassa oli oljen tuoksua, varikset raakkuivat vuoren solassa, niittämätön ohra suhisi tuulessa, viikatteet kihahtelivat, sirpit välähtelivät ja niittäjät kumartuivat ja kohosivat pystyyn reippaassa tahdissa. Toiset sitoivat lyhteitä, toiset latoivat niitä kärryihin ja muutaman kuhilaan vierestä pisti esille pienoisen lapsen pää aivan kuin linnun pää munasta. Punapukuinen tyttö seisoi kauimpana saran päässä, heiluttaen kädessänsä sidettä ja jutellen toverinsa kanssa. Philip tunsi hänet.

Philip hyppäsi ojan yli ja naiset, lukuunottamatta Katea, osoittivat hänelle innokasta suosiotaan, heitellen hänelle lyhteen siteitä ja vaatien panttia, ellei hän saanut niitä kiinni.

»Minä olen tullut työhön», huudahti Philip ja Caesar, joka järjesti työväkeä lopettamaan leikkuuta, toimitti hänet Katen pariksi ja antoi hänelle sirpin. »Hän on David ja hän lyö tuhannet maahan», sanoi Caesar. Sen jälkeen käänsi hän katseensa kentän yli huudahtaen: »Ballabeg ottaa johdon, hän on joutuisa ja voimakas. Ja antaa vanhan Maggien käydä sitomaan hänen jälkiänsä. Punainen Jenny saa kerätä päitä ja Robbie mennä Mollien kanssa laittamaan kuormia. Kas niin pojat, taivuttakaa selkänne ja lyökää vilja maahan.»

Kate ei ollut katsonut Philipiin, kun tämä tuli leikkuupellolle ja oli hätkähtävinään, kun Philip asettui paitahihasillaan hänen rinnallensa. Philip lausui muutamia kohteliaita lauseita, joihin tyttö tuskin vastasi, eikä sitten kuulunut mitään muuta kuin sirpin suhina oljissa. Kate teki kiivaasti työtä jonkun aikaa ja Philip katsahti häneen silloin tällöin, nähden hänen pyöreät paljaat käsivartensa, hänen joustavan vartalonsa, hänen sirot jalkansa ja ohuet punaiset sukkansa. Kaksi perhosta, jotka lentelivät siinä ympärillä, asettui hänen hilkallensa ja sudenkorento levähti hänen ranteellensa.

Pian tuli levon hetki, jolloin Nancy Joe saapui koreinensa, jossa oli pulloja ja kannu.

»Vatsa on kyllä kiittämätön olio, joka unohtaa pian mitä on saanut», sanoi Caesar. »Mutta syökää ja juokaa.»

Miehet ryhmittyivät oluen ympärille, vanhat naiset joivat teetä, lapset saivat kirnupiimää ja nuoret vaimot, joilla oli sylilaspia, menivät hyräillen pientareelle. Siellä käärittyinä saaleihin, makasivat nämä pikku olennot hoidotta, muutamat valveilla selällänsä leikkien lukemattomilla päivänkakkaroilla, jotka huojuttivat kukkiansa niiden ympärillä. Kaikki päästivät riemuhuudon, nähdessänsä äitinsä tulevan ja äidit olivat yhtä onnellisia saadessansa antaa kuin pienokaiset saadessansa ottaa.

Varikset raakkuivat kuilussa, mehiläiset surisivat kuumassa autereessa ja kalalokkien parvi kiisi heidän päittensä päällitse, välkytellen valkeita siipiänsä ja kiitäen merelle kalaretkillensä.

»Nuo voivat opettaa meille jotakin», sanoi Caesar. »Ne lentävät yhdessä yli meren, mutta täällä meidän keskuudessamme on monia, jotka tahtovat kulkea yksin taivaaseen ja iloitsisivat suuresti, jos saisivat olla ainoana kukkona rikkaläjällä.»

Kate ja Philip seisoivat keskustellen siellä, missä olivat työtänsä tehneet hiljaksensa ja osoittamatta suurempaa mielenkiintoa. Työmiehet puhelivat heistä.

Ensin sanoivat miehet: »Hän käyttää sirppiä kuin mies.» — »Kaikissa tapauksissa on hän kelpo poika. Kunhan hän saa harjoitusta, hän kyllä pystyy miesten rinnalle.» Ja sitten naiset: »Tyttö hohtaa kuin uusi tinakannu ja hän on hiin kaunis kuin kuvernöörin tytär.» — »Hän näyttää olevan koko sydämestänsä mukana. Viime viikolla hän sai sanoman Peten kuolemasta ja nyt jo pukeutuu punaisiin.» Ja lopuksi miehet ja naiset: »Jättäkää hänet rauhaan, äiti; tuo Dross turmelee naiset.» — »Jos minä olisin mies, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.» — »Minä en luottaisi häneen. Tuo Caesar on sentään onnellinen mies. Hänellä on Herran siunaus toimissansa, ja tytöllä kyllä on ottajia. Mikään ei ole niin tärkeätä kuin usko tässä maailmassa. Se on yhtä hyvä kuin vanha manilainen shillinki — jos vie sen puotiin saa yhdellä pencellä pintasokeria ja saa vielä kaksitoista penceä.» — »Työnnä kannu tänne, poika. Jokos on tyhjä? Niin, niin. Caesar on kyllä tavattoman uskovainen, mutta hänen kekkerinsä ovat kyllä oluesta jokseenkin kuivat.»

Caesar kulki ympäriinsä kuhilaitten välitse ja tuli myöskin Philipin ja Katen läheisyyteen.

»Onko vilja satoisaa tänä vuonna, herra Cregeen?» kysyi Philip.

»Ehkä kahdeksan bollsia akrelta, mutta olki on kelvotonta, herra», sanoi Caesar. »Hei, pojat, tarttukaapa työhön ja lopettakaa leikkuu.»

Työ alkoi uudestaan ja johtajan viikate suhisi hänen lyödessänsä voimainsa takaa kaikkien edellä, hiki alkoi tippua ja miehet puuskuttivat, mutta niin olikin pelto pian ihan paljaana, ainoastaan kolmiomainen nurkkaus oli enää keltaista olkea jäljellä. Molemmat työjoukkueet joutuivat yhteen ja pian oli jäljellä Glenmooarin koko vuoden sadosta vain noin kyynärän levyinen ala. Silloin johtaja pysähtyi ja kaikki miehet kokosivat sirppinsä yhteen kasaan, joka muistutti ohralyhdettä.

»Nyt talkoojuhlaan», sanoi Caesar. »Kuka on oleva kuningatar?»

Kaikki huusivat yhteen ääneen Katea ja hän riensi joustavin askelin reippaana ja työstänsä lämminneenä, hohtaen kuin iltarusko läntisellä taivaalla.

»Vetäise se juuresta poikki, Kirry», huudahti Nancy Joe, ja Kate sieppasi sirpin, kokosi jäljellä olevat oljet vasempaan käteensä ja parilla oikean käden vetäisyllä leikkasi ne poikki.

Silloin kuului suunnaton riemuhuuto. Se kiiriskeli yli laakson ja kaikui vuorissa. Mummi kuuli sen laaksossa ja sanoi itseksensä: »Nyt alkaa Caesarin talkoojuhla.»

»Nyt olemme koonneet kypsän viljan, ylistetty olkoon Herran nimi», sanoi Caesar. »Mutta lienemmeköhän me kaikki kristityt valmiit sinä suurena elopäivänä?»

Kate kohotti viimeisen lyhteen ja sitoi sen sinisellä nauhalla ja Philip poimi peltovilloja pientareelta ja ojensi ne hänelle pistettäviksi lyhteeseen.

Kun tämä oli tehty, siirtyi talkoitten kuningatar hieman sivulle ja tunsi Philipin katseen seuraavan häntä. Sen sijaan astui vanhin naisista esille.

»Tämä kruunun kappale on minulla ollut taskussani jo kyllin kauan Jonney», virkahti Caesar jalomielisesti ja antoi vaimolle tavanmukaisen almun.

Eukko oli arka, nöyrä olento, jonka kasvoille oli aika uurtanut syviä vakoja ja jonka pukuna oli niin lyhyt sininen hame, että raskaat miesten saappaat jäivät näkyviin ja varren raoista pisti esille musta sukka.

Sitten alkoivat nuoret miehet kilpajuoksun yli pellon, hyppivät kuhilaitten yli, tarttuivat olkinuoran päihin ja koettivat saada tytöt ansaan, heilutellen sitä milloin ylös, milloin alas kiitäessään eteenpäin. Tytöt kompastelivat nauraen, mutta hyppäsivät salaman nopeudella ylös taas ja kiisivät kuin tuulispäät tiehensä, saaden reikiä hameeseensa ja hatut riippuivat niskassa aivan kuin viljan tuoksu olisi heidät juovuttanut.

Tämän hurjan ilakoinnin aikana Caesar ja muutamat muut polvistuivat ohrakuhilaan taakse, jolloin Kate sieppasi Philipin päästä hatun ja kiiti kuin vuorikauris kallioitten kuiluun. Philip tempasi takkinsa käteensä ja harppasi hänen jälkeensä.

XXIII.

Sulbyn kallionrotko on kiertelevä, leppoisa, ihastuttavan kaunis paikka, jossa kukat ja pensaat kukoistavat jo aikaisin keväällä ja myöhään syksyllä. Siellä on pieni joki, jonka sinertävä vesi hyppien ja tanssien, liristen ja poristen, kuohuen ja salaa hiipien kiitää merta kohti. Vesi on silittänyt suuret kallionkielekkeet tai kaivanut vuosituhansien kuluessa niihin omat uransa. Rannoilla on kosteata sammalta ja pehmeätä jäkälää. Paikoin on syviä, tyyniä suvantoja. Putousten alapuolella kiertelee vaahto ympäri suvannon. Molemmilla rannoilla seisovat uhkeat puut riveissä kuin vartioina suojellen heikompia kasveja polttavalta auringolta. Siellä täällä on lahoneita puunrunkoja, jotka myrsky on heitellyt ristiin rastiin, milloin kallioita vasten, milloin yli puron ja vesiputousten. Tuolla kellertävä verenpisara, täällä vihreä ruusupensas. Laakson reunalla siellä täällä on joku katoton tupa, jossa keittiön lattia jo ruohoa kasvaa ja tähän synkkään ja uneksivaan hämärään pilkistelee aurinko sadoin silmin, tuulen kohistessa puiden latvoissa ja veden laulun sitä säestäessä.

Kate oli juossut joen yli kaatunutta puunrunkoa myöten ja siellä Philip hänet näki joen keskellä, nauraen ja tanssien heiluttavan hänen hattuansa käsissänsä ja niiaillen omalle kuvallensa, jonka veden kalvossa allansa näki.

»Kääntykää takaisin», huusi Philip. »Te pahanilkinen tyttö, te putoatte. Istukaa sinne — te kidutatte minua, istukaa.»

Niiattuaan myöskin hänelle, tyttö keräsi hameensa helmat, kietoi ne nilkkojensa ympäri ja istahti puunrungolle, heiluttaen kaunismuotoista jalkaansa puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella. Philip huomasi samalla, että puun toinen pää ei ulottunut joen toiselle rannalle, vaan latva oli kääntynyt veteen. Hän linnoitti oman rantansa istahtamalla puun tyvelle ja huusi voitonvarmalla äänellä: »Olkaa hyvä ja antakaa minun hattuni.»

Kate katsahti häneen, huudahti pelästyksestä, nauroi sitten ja sanoi levollisesti:

»Te luulitte, että saatte minut kiinni, vai miten? Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa.» Ja hän laskeutui pyöreälle kivelle toivoen sieltä voivansa hypätä rannalle.

»Eikös ollut, eikös ollut?» sanoi Philip, ja vierittäen läheltä toisen kiven syvemmälle, katkaisi kokonansa sillan, niin että Katea ympäröi joka puolelta vesi. Annattekos nyt minun hattuni, neitiseni», sanoi hän majesteetillisen käskevästi.

Tyttö ei kuitenkaan antanut ja Philip oli jättävinään hänet sinne, missä oli. »Hyvää yötä sitten, hyvää yötä», hän huudahti yli joen iloisen porinan ja kääntyi avopäin mennäksensä takaisin.

Hetkistä myöhemmin hänen varmuutensa petti. Kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän, että tyttö oli riisunut jalastansa kengät ja sukat ja työnsi nyt sukkia kenkien sisään.

»Mitä te teette», huudahti Philip.

»Ottakaa tuo — ja tuo», hän sanoi, heittäen kengät hänelle rannalle. Sitten hän asetti hänen olkihattunsa päähänsä niin, että hilkka katosi siihen, kohotti molemmin käsin helmojansa ja kahlasi rannalle.

»Kylläpä luulittekin olevanne sukkela poika! Arvelitte kai, että saisitte minut kiinni!»

»Olen ainakin saanut teidän kenkänne ja ne minä pidän, kunnes te olette antanut minun hattuni takaisin.»

Tyttö oli nyt tullut karkealle rantahiekalle, jossa kivet olivat niin teräviä, ettei hän voinut astua askeltakaan.

»Antakaa kenkäni!» hän pyysi.

»Antakaa hattuni ensin», vastasi Philip.

»Ottakaa se.»

»Ei, teidän täytyy antaa se minulle.»

»En milloinkaan! Mieluummin istun täällä koko yön», väitti Kate.

»Minä olen valmis siihen», sanoi Philip.

Siinä he nyt istuivat, toinen paljain päin ja toinen paljain jaloin samalla kivellä, aivan kuin rotkossa olisi ollut liian ahdasta. Silloin kuului pellolta, josta he juuri olivat tulleet, juhlallisen laulun sävelet ja nyt he sopivat, että rangaistaksensa toisiansa Katen piti panna Philipin hattu päähän, sillä ehdolla, että Philip sitoisi kengät hänen jalkaansa.

Seuraavana hetkenä Philip äkkiä havahtui, moittien kiivaasti itseänsä. Millä tavalla hän käyttäytyikään? Hän oli tullut sanomaan Katelle, ettei hän koskaan enää tulisi takaisin, ja tällä tavalla hän alkoi! Eilen hän oli Douglasissa lukenut isänsä kirjeitä ja täällä hän tänä päivänä unohti itsensä, elämänsä päämäärän, velvollisuutensa, kunnioituksen isänsä muistoa kohtaan — ja kaikki. »Philip», ajatteli hän. »Sinä olet paljasta vettä. Jätä suunnitelmasi, sinä et kykene niitä täyttämään. Hylkää toiveesi — ne ovat liian korkeita sinulle.»

»Kuinka juhlallisiksi nyt tulimmekaan», ihmetteli Kate. Virsi — haikea hautajaismainen sävel, jota venytettiin ihan loppumattomiin — kuului vielä talkoopellolta ja Kate lisäsi pahanilkisestä, ujosti ja samalla rohkeasti: »Onko teidänkin mielestänne tämä maailma niin hirveän paha?»

»No — tuota — ei», hän sammalsi ja katsahti Katen silmiin ja he molemmat nauroivat.

»Tuo kaikki on hullutusta, eikös olekin?» lisäsi Kate ja alkoi astella laaksoa alaspäin.

»Mutia minne me nyt menemme?»

»No, voimme kulkea yhtä hyvin tämän kautta.»

Pitkä ruoho, tiheät pensaat ja kultaiset pietaryrtit läiskyivät Philipin ratsastussaappaisiin ja pidättelivät Katea kirjavan hameen helmoista. »Nyt minun täytyy sanoa hänelle», ajatteli Philip. Ahtaissa paikoissa Kate meni edeltä ja Philip seurasi jäljestä, askel askeleelta, koettaen keksiä, miten alkaisi. »On parasta valmistaa häntä», ajatteli hän, mutta hän ei keksinyt mitään jokapäiväistä alkulauseeksi siihen, mitä aikoi sanoa.

Nyt he joutuivat sellaiseen paikkaan, jossa villejä fuksioita kasvoi niin tiheässä, että oli vaikeata päästä eteenpäin. Ilmassa tuntui palavan turpeen hajua ja kuului maidon porina kiuluun ja äkkiä ääni aivan kuin maasta nousten sanoi: »Varokaa kattoa, neiti Cregeen.»

Se oli vanha Joney, lampaitten keritsijä, joka lypsi vuohtansa ja Kate oli huomaamattansa astunut hänen talonsa katolle, sillä tämä pikkuinen hökkeli oli aivan puron partaalla ja rakennettu niin, että sen takaseinä oli vuoressa kiinni ja katto hieman alempana harjua. Philip kyseli jotain yhdentekevää ja eukko vastasi, että hän oli asunut täällä kolmekymmentä vuotta ja hänellä oli poika, joka asui hänen luonansa, mutta tämä oli heikkomielinen.

»Oli aika, jolloin niitä oli minulla koko parvi ympärilläni», sanoi hän, »silloin minä olin yhtä nuori kuin te neiti ja yhtä onnellinen. Mutta nyt minä olen jäänyt aivan yksin, lukuunottamatta tätä ainoata, eikä hän ole viisas, poikaparka.»

Philip koetti terästää sydäntänsä. »Julmaahan se on», ajatteli hän, »se koskee häneen kipeästi, mutta minkä täytyy tapahtua, sen täytyy.» Kate alkoi laulaa ja kulki ilakoiden laaksoa alas kolme askella hänen edellänsä.

Philip seurasi häntä kuin salamurhaaja miettien, milloin tekisi hyökkäyksensä. »Hän aikoo sanoa jotakin», ajatteli Kate ja lauloi yhä kovemmin. »Kate», huudahti Philip käheällä äänellä.

Mutta tyttö taputti käsiänsä ja huusi ihastuksissansa: »Kuulettekos kaikua? Täällä kuuluu kaiku. Huudetaanpas sille.»

Tytön riemukkaat ilmeet karkoittivat hetkeksi Philipin ruman aikomuksen ja hänkin antautui leikkiin. Sitten Kate huudahti kuiluun: »Kai-ku! Kai-ku!» ja kuunteli, mutta mitään vastausta ei kuulunut ja hän sanoi: »Se ei tahdo vastata omalle nimellensä. Mitä minä huudan?»

»Oh, mitä hyvänsä», vastasi Philip.

»Phi-lip! Phi-lip!» huusi Kate ja sanoi sitten pahastuneena: »Ei, ei Philipkään tahdo kuulla minua.» Hän nauroi. »Hän on niin hirveän tyhmä ja ehkä hän nukkuu.»

Kääntykääpäs vähän tänne päin», ehdotti Philip. — »Koettakaapas nyt.»

»Koettakaa te.»

Philip alkoi nyt vuorostansa. »Kate!» hän huudahti ja kaiku vastasi samassa.

»Ah, kuinka pian! Kate on hyvä tyttö. Kuunnelkaa, miten hän teille vastaa», puheli Kate.

Heidän kuljettuaan muutamia askeleita Kate huudahti taas: »Philip!» Ei kuulunut mitään vastausta. »Philip on järkähtämätön, hän ei tahdo kuulla minua eikä välitä minusta vähääkään», valitti Kate.

Sitten Philip huudahti uudestaan: »Kate!» ja vastaus kuului heti, kuten äskenkin. »Ai, ai, tuo on ihan hirveätä! Kate kuulee — niin Kate todellakin seuraa teitä.»

Philip tunsi rohkeutensa huomattavasti laimenevan. »Ei vielä», hän ajatteli. Hui—hai — aikaa on kyllin. Illallisen jälkeen, kun kaikki lähtevät tiehensä! Myllyn ulkopuolella, kun sisältä tulee vähän kynttilän valoa ja ulkona on pilkkosen pimeä! Se kuuluu silloin niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta: »Hyvästi! Ettekö ole kuullut uutisia? Nan-täti on vihdoinkin suostunut lähtemään Balluresta ja tulemaan minun luokseni Douglasiin.» Siinä kaikki. Sehän on niin yksinkertaista ja jokapäiväistä.

Ilta-aurinko loi nyt lännestä valoansa puiden välitse pitkinä, kiemurtelevina, punaisina sädejuovina. He kuulivat raskaitten kuormarattaitten jyrinän laaksosta. Linnut lauloivat riemukkaasti heidän päänsä päällä ja ilo raikui joka puolelta. Heidän jaloissansa kasvoi korkeata sananjalkaa ja tiheätä kanervaa, johon Katen poimutettu hame silloin tällöin tarttui, ja kun Philip oli päästänyt sen irti, he molemmat nauroivat. Lahoneesta vanhasta haavan kannosta riippui puoliksi irtireväisty koison haara, jonka muutamaan juureen oli kasvanut pieniä tulipunaisia sieniä vieri viereen. Kate taittoi haaran, taivutti sen renkaaksi ja työnnettyään hilkkansa niskaan asetti sen mustille kiharoillensa, ja alkoi sitten laulaa:

»Ja valtias jos oisin mä, maat hallussain, maat hallussain.»

Hänen mustista silmäteristänsä säteili tuli ja rakkauden salamat leimahtelivat hänen silmistänsä Philipin silmiin.

Silloin Philip yritti puhua järkeä. »Ah!» hän sanoi ottaen avuksensa suuren viisautensa koko vakavuuden, »jospa ihminen voisi tällä tavalla aina elää vain hetkeä varten! Mutta siinä onkin ero miehen ja naisen välillä. Nainen elää kokonansa sydämensä maailmassa. Jos jokin kiinnittää hänen mieltänsä, hän antautuu sille täydelleen. Miehen pyrkimykset ja toiveet sen sijaan tähtäävät ulkopuolelle hänen itsensä. Hänen on pakko kieltää itsensä ja unohtaa unelmansa ja suloisimmat mielihalunsa.»

Kate purskahti nauramaan ja Philipin täytyi myöskin nauraa.

»Katsokaa!» huudahti Kate, »katsokaahan tuonne!»

Harjulla heidän yläpuolellansa pukki iloitteli iltansa kuluksi. Se oli hullunkurinen veitikka; milloin se vallattomana nyhti ruohoa, milloin taas potki ja heitteli takajalkojaan ilmaan aivan kuin näkymätön hyönteinen olisi sitä kutittanut. Sitten se mäkätti sieraimillansa aivan kuin olisi nauranut.

»Kuten sanoin», jatkoi Philip, »miehen täytyy oppia kieltäytymään elämän iloista ja nautinnoista. Siitä kelpaan itse hyvin esimerkiksi. Minut sitoo, ymmärrättehän, jonkinlainen velvollisuus — jokin vala, jonka olen tehnyt vainajalle, voisin sanoa — —»

»Toden totta hän nyt aikoo sanoa jotakin», riemuitsi Kate mielessänsä. Philipin sydän puhui äänekkäämmin ja sukkelammin kuin hänen tankkaava kielensä. Tyttö huomasi pian, että taistelu oli tulossa ja mietti, miten pitäisi puoliansa.

»Tuossa on noidan suvanto!» hän äkkiä huudahti ja kiiti Philipin luota veden partaalle.

Se oli pieni pyöreä suvanto, musta kuin yö ja vesi näytti siinä lekottavan aivan liikkumattomana päästyään rauhaan ensin hypeltyään ja tanssittuaan kirkkaassa putouksessa. Philip ei voinut muuta kuin seurata.

»Leikatkaa minulle pajunoksa! Missä on teidän kynäveitsenne! Pian, herraseni, pian! Ei tuota vanhaa karahkaa — vesa! Tuo, se on hyvä. Nyt saatte kuulla, miten ennustan tulevaisuuttani.»

»Aiotteko suorittaa vesikokeen?» kysyi Philip.

»Vaiti, olkaa hiljaa, muuten ei pikku Phonodoree kuuntele. Vaiti, aivan vaiti!»

Juhlallisin elein vaikka vallaton pilke silmissänsä Kate laskeutui suvannon rannalle polvilleen, kuljetti hitaasti vesaa veden pintaa pitkin ja lausui loitsunsa:

»Pajupuu, pajupuu, neljä tapaa sulla: hukut, uit, kierrät tai tahdot maalle tulla. Kuvaa mulle tulevaisuus, elon onni aimo: Vanhapiika, nuori rouva, leski taikka vaimo?»

Lausuttuaan kysymyksensä, hän viimeisessä säkeessä heitti pajunvesan suvantoon ja istahti katselemaan sen hiljaisia liikkeitä tyynessä vedessä.

»Mainiota!» huudahti Philip.

»Olkaa vaiti. Se ui. Ei, se tulee rantaan.»

»Se merkitsee vaimoa, Kate. Ei, se on leski. Ei, se on — — »

»Pysykää vakavana. Ah, rakas! Se menee — noin, se kiertää. Ei kierräkään. Ei, se ui — ei nyt se — nyt se — voi!»

»Hukkui!» sanoi Philip taputtaen käsiään ja nauraen. Te olette tuomittu jäämään vanhaksipiiaksi, Kate. Phonodoree sanoo niin.»

»Se ilkeä noita! Että kysyinkään siltä!» sanoi Kate nenä nyrpällä. Sitten hän nyökkäsi omalle kuvalleen veden kalvoon, minne pajunoksa oli kadonnut ja sanoi: »Kate parka! Olisi se sentään voinut antaa sinulle jotakin muuta. Mitä muuta tahansa, ei vain tätä, etkö voinut, vai?»

»Mitä», nauroi Philip, »itkettekö te? Sentähden, ellei Phonodoree... Ei, sehän on mahdotonta!»

Kate hypähti seisoallensa ja käänsi pois kasvonsa. »Mitä tyhmyyksiä te puhuttekaan!» hän sanoi.

»Teillä on kuitenkin kyyneleet silmissä», väitti Philip.

»Olisiko se sitten ihme? Te olette ihan hassu. Ja jos minusta tulee vanhapiika tulee teistä vanhapoika — ja se on teille parahiksi!»

»Oh, niinkö, niinkö?»

»Niin juuri. Teillä ei ole sydäntä enempää kuin tällä sienellä, sillä te olette pelkkää päätä ja jalkoja ja yhtä kaljuksi te kuitenkin tulette jonakin päivänä.»

»Tulenko, tulenko todellakin, neitiseni?»

»Jos minä olisin teidän sijassanne, Philip, minä vuokraisin itseni linnunpelättimeksi, eikä silloin olisi väliä, vaikkei ryysyjen alla olisikaan mitään.»

»Eikö mitä, mitäpä sen väliä olisi», myönteli Philip.

Kate kieppui puoliympyrässä hänen ympärillään ja Philip koetti saada hänet kiinni.

»Mutta te olette jo melkein yhtä vanha kuin Methusalem ja millaiseksi muututtekaan, kun teistä tulee oikein mies — — »

»Varokaa!»

Kate niiasi hänelle veitikkamaisesti ja livahti sitten puun taa, josta huudahti: »Minä tiedän. Vanha uikuttava raukka, joka lakkaamatta laulaa: 'Niin niin, rakkaat ystävät, tämä maailma on synnin ja murheen laakso! Mies on murhe ja nainen on synti — —'»

»Te veitikka!» huudahti Philip.

Philip kiiti hänen jälkeensä ja hän pakeni puhellen:

»Mitä luulette jonkin tytön tekevän sellaisella — — oh, oh, oih!»

Hänen sanatulvansa tyrehtyi äkkiä. Hän oli sotkeutunut villiruusupensaaseen ja tunsi kahdessakymmenessä paikassa samalla kertaa, miten vaarallista oli käyttää läpinäkyviä sukkia ja matalia kenkiä.

»Simsonin kanssa kilpaa, vai?» huudahti Philip työntyen esille säärystimiensä suojassa ja kohottaen karkurin käsivarsillensa. »Noin, lasta on kannettava tällaisen pensaikon yli.»

»Ah!» äännähti Kate kääntäen päänsä hänen olkansa yli ja hyväillen hengityksellänsä hänen niskaansa.

Hänen tukkansa tarttui puuhun ja mustana aaltona se lehahti Philipin rinnalle. Hän laski tytön maahan ja ottaen toisiansa kädestä he kulkivat laaksoa laulaen yhdessä:

»Sä oisit helmi kallehin mun kruunussani, mun kruunussani.»

Päivä hidasteli laskuansa aivan kuin sen olisi ollut vaikea jättää heidät. Joskus kuului siipien suhinaa heidän päänsä päältä ja linnut sirkuttelivat toisillensa viimeistä hyvää yötä. Tuuli asettui levolle ja heidän kuiskailevat puheensa olivat ainoat äänet tyynessä illan rauhassa.

Silloin kuului kaukaa iloinen huuto: talkooväki oli saapunut kotiin juhlimaan. Se herätti Philipin kuin olisi päihtymys haihtunut.

»Tämä on hulluutta,» hän ajatteli. »Mitä minä taaskin teen?»

»Nyt hän aikoo puhua», riemuitsi Kate mielessänsä.

Hänen iloisuutensa vaihtui surumielisyydeksi ja surumielisyys purkautui rajuksi vallattomuudeksi. Yö oli saapunut, kuu oli noussut ja tähdet ilmestyneet taivaalle. Kate hiipi aivan Philipin rinnalle ja alkoi kertoa hänelle tarinaa muutamasta noidasta. He olivat lähellä sitä tölliä, jossa noita oli asunut. Tuolla se oli — tuo katoton hökkeli — tuo kaatuva rähjä noiden tuuheiden puiden välissä.

»Ettekö ole koskaan kuullut siitä, Philip? Ette? Se oli juuri tämä, jota kutsuttiin tuomarin lemmityksi.»

»Minkä tuomarin?» kysäisi Philip.

»Sen saman tuomari Mylrean, joka nyt kuulopuheiden mukaan on kuolemaisillaan.»

»Hän kuolee; hän tappaa itsensä; minä näin hänet tänä päivänä», sanoi Philip.

»No niin, hän oli sepän tytär ja tuomari jätti hänet ja tyttö tuli hulluksi ja kirosi häntä ja sanoi, että hän on hänen vaimonsa, vaikka he eivät olleet olleetkaan kirkossa, eikä tuomari voisi koskaan mennä kenenkään kanssa naimisiin. Silloin isä ajoi tytön pois luotansa ja hän tuli tänne aivan yksin. Hänelle tuli lapsi ja sanottiin hänen tappaneen sen, ja kaikki häntä pelkäsivät. Sill'aikaa hänen rakastettunsa tuli suureksi, suureksi mieheksi, kunnes hänestä lopulta tuli tuomari. Mutta tuomari ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka ihmiset ehdottelivat hänelle mitä hienoa neitiä milloinkin. Kun siitä puhuttiin noidalle, hän vain nauroi ja sanoi: 'Jättäkää hänet, hänellä on kyllä siihen tilaisuus'. Vihdoin eukkorukka tuli vanhaksi ja kulki kahden kepin varassa ja näytti saattavan kuolla minä päivänä hyvänsä. Silloin tuomari hiipi suuresta talostansa kaikilta salaa, ja läheni hitaasti vaimon majaa. Kun vaimo näki vanhan miehen, hän sanoi: 'Sinä tulit siis vihdoinkin poika, mutta sinä olet antanut minun odottaa kovin kauan — kovin kauan olet antanut minun odottaa'. Ja silloin hän kuoli. Eikö se ollut kummallista?»

Hän käänsi mustat silmänsä Philipiin ja hänen huulensa vapisivat.

»Vaikuttiko siihen sitten noitavoima?» kysyi Philip.

»Oi, ei! Hän tuli siksi, että hän oli hänen miehensä. Se antoi naiselle merkillisen voiman häneen. Tuomari lankesi kiusaukseen palvoen suurta taloa ja suurta nimeä, mutta hänen täytyi tulla takaisin vaimonsa luokse. Sama koskee naistakin. Jos hän tyttönä on kuulunut jollekin, hänen täytyy pysyä hänessä kiinni, ja vaikka tämä nainen joskus olisi uskotonkin hänen täytyy kuitenkin tulla miehensä luo. Jokin pakottaa häntä. Näin käy, jos hän todella on hänen vaimonsa — todella, oikea vaimo. Eikös olekin kaunista? Eikös ole kaunista?»

»Ajatteletteko te niin, Kate? Luuletteko, että tuollainen luja side sitoo yhteen naisen samoin kuin miehenkin?»

»Aivan varmaan, eivät he voi sille mitään, Philip.»

Philip koetti selitellä itsellensä, että tuo nyt oli vain tyttömäistä kuvittelua, mutta Katen luja vakaumus hävetti häntä. Kate pisti kosteat sormensa taas hänen käteensä. He olivat joutuneet aivan hylätyn mökkirähjän luo ja Kate hiipi yhä likemmäksi ja likemmäksi häntä. Yökkö suhahti ihan heidän päidensä päällitse ja Katelta pääsi lyhyt huudahdus. Sitten kiiti kissa säikähtäneenä karviaismarjapensaan alta ja Kate huudahti taas. Hänen hengityksensä kävi säännöttömäksi. Philip tunsi hänen hajanneitten hiustensa tuoksun. Tuska ja ihastus taistelivat hänen povessansa. Sydän sykki rajusti ja silmiä poltti.

»Hän on oikeassa», ajatteli Philip. »Rakkaus on suurin kaikista. Se on elämän kruunu. Onko minun luovuttava siitä ja vaihdettava se maallisen menestyksen viheliäiseen hedelmään? Ajattele sitä tuomaria! Elää vaimotta ja lapsitta erakkona ja kuolee yksin eikä kukaan sure eikä kaipaa. Mitä pahuutta sinä, poika, mielessäsi haudot? Isäsi on kuollut, sinä et voi tuottaa hänelle iloa etkä mielipahaa. Tuo tyttö elää. Hän rakastaa sinua. Rakasta häntä. Sanokoot sitten maailman kerskuvat viisaat, mitä ikinä tahtovat.»

Kate oli vetänyt kätensä hänen kädestään ja hiipi keveästi puolipimeässä hänestä eroon ja hävisi kuin päivänsäde.

»Kate!» huudahti Philip.

Hän kuuli tytön naurun, hän kuuli unettavan surinan kuilusta ja hengitti ruusujen huumaavaa tuoksua.

»Mutta tämä on hulluutta», hän ajatteli. »Nämä ovat vain hetken houreita. Antaudu niille ja olet iäksi mennyttä miestä. Tuo tyttö on tullut minun ja elämäni päämäärän väliin. Hän estää minua täyttämästä lupaustani, työtäni — minun tulisi jättää kaikki. Hän on johtanut minut kiusaukseen ja minä olen taipuvainen kuin vesi.»

»Kate!»

Tyttö ei vastannut.

»Tulkaa heti tänne, Kate. Minulla on jotakin sanottavaa teille.»

»Maistakaa!» huudahti Kate puikahtaen esille ja ojentaen omenan hänen huulillensa. Hän oli löytänyt sen tästä hylätystä puutarhasta.

»Kuunnelkaa! Minä jätän Ramseyn ainiaaksi — en aio hankina mitään toimia saaren pohjoisosissa — pysähdyn Douglasiin — siellä on parhain tilaisuus työskennellä, näettehän — pahinta kaikista on — me emme tapaa pian toisiamme — ei kovin pian, ymmärrättehän — ei vuosiin, ehkei — —»

Hän alkoi sammaltaa ja jatkoi sitten änkyttäen ja työntäen sanat esille ja vavisten kuullessaan omaa ääntänsä.

»Philip, te ette saa mennä!» huudahti Kate.

»Itsellänikin on ikävä, Kate, hyvin ikävä. Minä tulen aina lämmöllä — ellen sanoisi hellyydellä — muistamaan meidän onnellisia nuoruutemme päiviä yhdessä.»

»Philip, Philip, te ette saa mennä — te ette voi mennä — ettekä te mene!»

Philip näki hänen rintansa aaltoilevan väljän, punaisen puseron alla. Kate tarttui hänen käteensä ja veti siitä.

»Ettekö te tahdo sääliä minua? Tahdotteko saada minut kuollakseni häpeämään? Täytyykö minun sanoa teille? Ellette te tahdo puhua, minä puhun. Te ette voi jättää minua, koska — koska — mitä minä välitän? — koska minä rakastan sinua!»

»Älkää sanoko niin, Kate!»

»Minä rakastan sinua, Philip — minä rakastan sinua — minä rakastan sinua!»

»Jospa Jumala olisi estänyt, etten minä olisi syntynytkään!»

»Mutta minä näytän sinulle, miten ihanaa on elää. Ota minut, ota minut — minä olen sinun!»

Hänen kohotetut kasvonsa näyttivät salamoivan. Philip horjui kuin häntä olisi pyörryttänyt. Kauheata oli tyttöä katsella. Hän taisteli yhä. »Vaikka olemmekin erossa, me muistamme toisiamme, Kate.»

»Minä en tahdo muistella. Minä tahdon pitää sinut luonani.»

»Meidän sydämemme ovat aina toistensa luona.»

»Tule luokseni sitten, Philip, tule luokseni!»

»Meidän sydämemme puhtain — meidän sielumme — —»

»Mutta minä tahdon sinut itsesi! Tahdotko sinä taas saada tyttöparan häpeämään? Minä tahdon sinut, Philip! Minä tahdon sinun silmäsi, että joka päivä saan katsella niihin; ja tukkasi, että saan hyväillä sitä kädelläni; ja huulesi — minkä minä sille voin? — niin, sinun huulesi, että saan suudella niitä uudestaan ja uudestaan!»

»Kate! Kate! Käännä silmäsi toisaalle. Älä katso minuun noin!» Kate taisteli elämänsä puolesta. Hänen tuli voittaa nyt tai ei koskaan.

»Ellet sinä tahdo tulla minun luokseni, minä tulen sinun luoksesi!» hän huudahti ja riensi hänen rinnallensa, ja kaikki tuntui menevän sekaisin, koison marjat koskettivat Philipin otsaan ja kuu ja tähdet sammuivat.

»Rakkaani! Lemmikkini! Oma tyttöni!»

»Ethän sinä tahdo nyt lähteä?» nyyhkytti Kate.

»Jumala minulle anteeksi suokoon, minä en voi.»

»Suutele minua. Minä tunnen sydämesi sykkivän. Sinä olet minun — minun — minun! Sano, ettet nyt tahdo lähteä!»

»Jumala meille molemmille anteeksi suokoon!»

»Suutele minua vielä, Philip! Älä halveksi minua, että minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni!»

Hän itki ja nauroi ja sydämen sykintä tuntui kurkkuun asti. Seuraavana hetkenä hän oli kiskaissut itsensä irti hänen sylistänsä ja kadonnut.

»Kate! Kate!»

Katen ääni kuului autiosta hökkelistä.

»Philip!»

* * * * *

Kun turmeltumaton nainen menettää kunniansa, lieneeköhän siihen syynä, että hän lankeaa hetken hurmioon, antaa vallan intohimoillensa ja heittäytyy vaistojensa valtaan? Ei. Hän joutuu ihanimman, hellimmän, kaikista pyhimmän ja säälittävimmän inhimillisen erehdyksen valtaan — hän antautuu rakastamalleen miehelle ja luulee sen kautta sitovansa tuon miehen itseensä iäksi. Tämä juuri on melkein kaikkien niiden hyvien naisten viettelijä, jotka ovat tulleet vietellyiksi. Tässä on alku ja niiden tuhansien armottomien juttujen juuri, jotka kertovat miehen synnistä ja naisen heikkoudesta. Mutta voi! — vain nainen tulee sidotuksi. Miehen halu vetää häntä eroon. Naisen täytyy taistella tätä halua vastaan, muuten hän on hukassa. Juuri siinä on vanha julma, luonnon asettama ero miehen ja naisen välillä — ikuinen erehdys, ikuinen murhenäytelmä.

XXIV.

Man-saaren haltija oli oikuillensa uskollisena peittänyt saarensa ja ympäröivän meren sinä päivänä sakealla sumulla, ja pyrkiessään tämän näkymättömän sumun läpi eräs höyrylaiva matkallaan Liverpooliin oli kääntynyt muutamia penikulmia oikealta reitiltä pohjoiseen, jolloin sumusireeni päästeli kamalia ääniänsä. Ne olivat samanlaisia, joita Lucifer varmaankin käyttää kutsuessaan legiooniansa kaaoksesta.

Silloin jokin siivekäs olio äkkiä tunkeutui sumun läpi laivalle ja istahti lepäämään salonkiin johtavain portaitten nuoralle, jolloin joku matkustajista tunsi sen.

»Toden totta! Sehän on lintu, varpunen!» huudahti hän.

Samana hetkenä kuului tuulen tohinaa, sumu hälveni ja jokin suurenmoinen ja hämmästyttävä kuin peikkokallio kohosi näköpiiriin.

»Sehän on Man-saari», huudahti matkustaja uudestansa, mutta muut väittivät vastaan. »Tuo on Calf-saari, sen sanon teille, pojat. Totta kai minä sen tiedän.» Ja heti paikalla peräsin käännettiin.

Matkustaja, suurikasvuinen nuorukainen, jonka päivettyneillä kasvoilla huomasi oudon kalpeuden, asteli kuumeen tapaisella kiihkolla edestakaisin laivan kannella. Joskus hän päästi omituisen ilonhuudahduksen, toisinaan taas nauroi käheästi ja lopuksi kuului jonkinlainen koriseva ääni, niinkuin hän olisi nyyhkyttänyt.

»Ettekö voi viedä minua maihin, kapteeni?»

»Ikävä kyllä, en voi, herra, me olemme nyt jo myöhästyneet.»

Hänellä oli koira mukanansa. Se oli pieni, ruma elukka, jonka hän otti syliinsä ja hyväili hellästi antaen sille mitä kummallisimpia lempinimiä ja osoittaen kiihkeästi rakkauttansa. Sitten hän meni hyttiinsä, jossa asusti ja avasi pienen laatikon, josta otti esille muutamia kirjeitä. Yksitellen hän vei ne lähemmäksi akkunaa voidaksensa ne lukea. Hän oli lukenut ne ennenkin ja osasi ne ulkoa, mutta sittenkin hän kuljetti paksua etusormeansa riviltä riville ja tavasi jokaisen sanan. Tätä tehdessään hän nauroi ääneen, itki välillä ja nauroi taaskin. »Hän, mun tyttöni, on terve ja onnellinen ja ihastuttavan kaunis ja vaikka hän ei kirjoita, älä kuitenkaan luule, että hän unohtaisi sinut.»

»Jumala siunatkoon tyttöäni ja ystävääni myöskin. Jumala siunatkoon heitä molempia!»

Hän meni kannelle taaskin, sillä hän ei voinut pysyä kauan paikoillansa. Nyt puhalsi raikas tuuli ja hän täytti keuhkonsa ja puhalteli ja huohotti. Saari häipyi vähitellen näköpiirin taakse, hopeaiseen valojuovaan. Muuan koneenkäyttäjä ja lämmittäjä nojasivat reunustaa vastaan jäähdyttelemässä.

»Nyt kai herra on hyvin onnellinen, vai mitä?»

»Onnellinen, kuten poikanen hiekkakuopalla, mutta minulla on nälkä kuin sudella. Aamiaiselle, sanotte te? Niin kyllä, mutta sydän tahtoo myöskin osansa ja minun sydämeni on nähnyt nälkää viisi vuotta ja vähän yli. Näettehän tuon saaren tuolla, joka lekottaa kuin uinaileva vesilintu veden pinnalla? Se näyttää kuin se tahtoisi sukeltaa syvyyksiin, eikö totta? Se on minun kotini, minun kotimaani, kuten sanotaan, eikä ole kulunut kuin kolme viikkoa siitä kuin luulin, etten enää milloinkaan saisi nähdä sitä kumisevan vanhaa ruhjua; mutta Jumala on hyvä, ja kuten näette, minä sittenkin tulen mieheksi uudestansa. Minä itse olen mansaarelainen ja minulla on manilainen immyt, joka odottaa minua tuolla. Hän saa vain vanhan rahjun korjatakseen, kuten sanotaan, mutta siitä huolimatta hän on niin iloinen, ettette ole sen vertaa nähneet. Ei ole viisasta yllättää naisia tällä tavalla — ne kun ovat niin hentoja olentoja — ja minä aionkin sähköttää hänelle heti päästyäni koneitten lähettyville. Saispa nähdä sitä iloa, jolla hän ottaa vastaan sähkösanomapojan! Hän saa kuusipenceä juomarahaksi ja kirnupiimää niin paljon kuin juoda jaksaa. Ne ovat aina nuo naiset sellaisia heikkoja astioita — ne eivät kestä iloisia uutisia — ei sellaisiakaan, että joku saapuu kotiin — vaikkei tuo ole paljon arvoinen — naiset aina itkevät ja poraavat — ne eivät voi sitä auttaa. No, ymmärrätte kai, että he ovat helläsydämisempiä kuin me, ja kun nyt joku on ollut viisi vuotta... Siinä se nyt on — vauhti kuin kilpakiistassa! Saari painuu mereen, vai pettävätkö vain minun silmäni, jotka ovat heikontuneet sen jälkeen, kun minä sain tuon luodin. Ah, kuinka Jumala sittenkin on rajattoman hyvä!»

Ääni katkesi ja hän vaikeni äkkiä. Konemiehet palasivat töihinsä, ja matkustaja hoippui hyttiinsä.

»Jos kukaan milloinkaan on noussut kuolleista, on tuo mies», puhelivat miehet mennessänsä.

Kolmas osa.

MIES JA NAINEN.

I.

Philip oli voiteltu, sen hän tiesi, mutta hän ei ollut surullinen eikä masentunut sen vuoksi. Luonnotonta olisi ollut vastustaa Katen rajatonta hellyyttä ja antaumusta. Siksi Philip tunsi, ettei hän ollut menetellyt väärin, ei katunut eikä hävennyt. Mutta päästyään Ballureen hän ei mennyt tapansa mukaan Nan-tädin huoneeseen, vaikka siellä paloi tuli ja hän kuuli tädin ompelevan. Hän hiipi yläkertaan omaan huoneeseensa ja istahti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen ensimmäinen rakkauskirjeensä.

»Minä lasken päiviä, tunteja ja minuutteja, kunnes taas saan tavata sinut, lemmittyni, ja lakkaamatta kyselen itseltäni, eikö hetki pian lyö. Kun meidän kuitenkin täytyy olla niin kauan erossa, meidän on mietittävä keino, miten voimme siitä huolimatta olla yhdessä. Kuule! — Minä kuiskaan salaisuuden korvaasi. Huomeniltana ja joka ilta sinun tulee syödä illallisesi kello kahdeksan täsmälleen. Minä teen samoin, ja silloin me syömme illallista yhdessä, sinä pikku vaimoni, vaikka kaksikymmentä penikulmaa on meidän välillämme. Jos joku pyytää minua illalliselle kanssaan, kieltäydyn, että saan olla sinun kanssasi. 'Minä olen luvannut eräälle ystävälle', vastaan vain ja istahdan sitten yksin omaan huoneeseeni ja silloin sinä olet minun luonani.»

Ilosta väristen hän kirjoitti tämän kirjeen Katelle, vaikkei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun hän oli hänen luotaan lähtenyt, ja meni viemään sen postiin. Hän oli menossa takaisin yläkertaan varpaisillansa pää käännettynä sivulle, kun sinisestä kamarista kuului Nan-tädin ääni: »Philip!»

Hän kääntyi hämillänsä ja outo tunne valtasi hänet, niinkuin hän olisi ollut alasti. Mutta Nan-täti ei katsonut häneen. Hän ompeli lammasta kanavakankaalle ja kurottui eteenpäin ottaaksensa muutamasta laatikosta jotakin ja antaaksensa hänelle. Se oli pienoiskuva joka esitti lapsen päätä — poikaa, jolla oli pitkät vaaleat kutrit kuten tytöllä ja kasvot kuin päivänpaiste.

»Onko tämä minun isäni, täti?»

»On; eräs ranskalainen maalari, joka oli tullut Thurlotista, maalasi sen isoisäsi tilauksesta.»

Philip pani sen pöydälle. Enemmän kuin ennen hän oli vakuutettu siitä, että Nan-täti oli kuullut jotakin. Sellaiset olivat hänen hellät tapansa varoittaa häntä. Hän ei voinut siitä pahastua.

»Minä olen väsynyt tänä iltana, täti, ja sinäkin näytät uniselta. Taas sinä olet istunut ja odottanut minua. Kuule, siitä sinun tulee luopua. Sitäpaitsi, se kahlehtii toisen vapautta.»

»Ei se mitään. Sinähän sanoit, että tulisit kotiin käytyäsi tuomariparan luona, ja niin — —»

»Hän on kurjassa kunnossa, tätiseni. Juo — näkee menninkäisiä — sellainen hylky! Hyvää yötä, täti!»

»Luitko sinä ne kirjeet, lemmikkini?»

»Oh, tietysti, isäni kirjeet. Luin, kyllä minä ne luin. Hyvää yötä.»

»Eivätkö ne ole kovin kauniita? Eivätkö ne ole täynnä innostusta ja kunnianhimoa? Mutta isäparkasi! Kuinka pian hävisikään valo hänen tieltään! Hän ci kuitenkaan koskaan valittanut. Oi, ei, ei koskaan! Päinvastoin hän usein nauroi ja laski leikkiä meidän unelmistamme ja pilvilinnoistamme. 'Sinun täytyy suunnitella ja rakentaa yksin, Nannie, ja niin sinä saat myöskin yksin nauttia niistä.' Vieläpä kuolinvuoteellaankin hän saattoi jutella noin. Mutta joskus hän muuttui kovin vakavaksi ja sanoi: 'Anna pikku Philipille osa onnestani ja unelmistasi. Hän ansaitsee sen paremmin kuin minä.' 'Oi, Jumala', sanoi hän kerran, 'salli minun ajatella, kun minä olen siellä, että kaikki se, minkä minä elämässä menetin, tulee poikani osaksi. Minä jäin laaksoihin, mutta hän, hän pääsee kukkuloille. Tyynny rauhaan, levoton sydän, lepää rauhassa ja nuku nurmen alla'.»

Philip tunsi olevansa kuin lintu, joka on joutunut vangiksi verkkoon.

»Minun isäni, täti hyvä, oli runoilija, joka koetti elää, kuten maailman mies. Siinä oli hänen elämänsä suurin onnettomuus, jos ajattelet asiaa oikein.»

Nan-täti kohotti katseensa vieden kädellänsä neulansa kuvion yli ja sanoi värähtelevällä äänellä: »Isäsi elämän todellinen onnettomuus, Philip, oli hänen rakkautensa — se, mitä sanotaan rakkaudeksi. Mutta rakkaus ei ole sitä. Rakkaus tuo tullessaan rauhaa, hyveitä, jaloa elämää — tuo on vain hulluutta ja sokeutta, ja kun ihmiset siitä heräävät, he vapautuvat kuin painajaisesta. Siitä puhutaan kuin pyhästä asiasta — se on kuitenkin saastaisuutta. Sen ylistykseksi on kirjoja kirjoitettu — sellaiset kirjat minä tahtoisin polttaa. Kun mies on joutunut sen pauloihin, hän on kuin sokea, joka on eksynyt taluttajastaan ja hoipertelee kuilua kohden. Naiset ovat sellaiselle yhtä alttiita. Niin, niin, hyvät naiset yhtä hyvin kuin hyvät miehetkin. Minä olen nähnyt heidän joutuvan kiusaukseen — —»

Philip oli nyt varma asiasta. Joku oli pitänyt Sulbyssä häntä silmällä. Hän suuttui ja hänen vihansa purkautui Nan-tätiin sanatulvana. »Olet väärässä, täti, ihan väärässä. Rakkaus on ainoa, jonka vuoksi kannattaa elää. Se on kauneutta, se on runoutta. Sano sitä intohimoksi, jos tahdot — mitä olisi maailma ilman sitä? Se olisi erämaa, jossa jokainen ihmissydän on tyhjä ja yksinäinen kuin autio saari, paikka ilman lapsia, ilman iloa ja riemua, ilman naurua. Ei, ei! Rakkaus on taivaan lahja ja me menettelemme väärin koettaessamme hävittää sen elämästämme. Me emme voi sitä tehdä ja me saamme rangaistuksen ylpeydestämme ja uhkamielisyydestämme. Meidän pitäisi tyytyä jättämään kohtalon määrättäväksi, tuleeko meistä suuria vai pieniä miehiä, meille pitäisi olla kylliksi, kunhan tulisimme hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Ja suurin onni elämässä on rakkaus. Taivaan pitäisi voida tehdä ihmeitä muovataksensa meitä sellaisiksi, että voisimme olla onnellisia ilman sitä. Mutta taivas ei tee sellaisia ihmeitä, koska taivaan suurin ihme on juuri rakkaus itse.»

Neula tärisi Nan-tädin kädessä ja hänen huulensa värähtelivät.

»Sinä olet vielä nuori, Philip», hän sammalsi, »mutta minä olen vanha ja minä olen nähnyt, millaisia hedelmiä kypsyy siitä humaltumisesta, mitä sinä sanot intohimoksi. Oi, mitä olenkaan nähnyt! Se murskaa elämän, hävittää tulevaisuuden toiveet, hajoittaa kodit, nostaa isän poikaa ja veljen veljeä vastaan — —»

Philip ei tahtonut jäädä alakynteen. Hän astui kiivaasti edestakaisin huoneessa ja keskeytti: »Taas sinä olet väärässä, täti. Sinä aina erehdyt tässä asiassa, koska sinä yksityisestä tapauksesta teet yleisiä johtopäätöksiä — sinä ajattelet lakkaamatta vain minun isääni. Mitä sinä sanot isäni lankeemukseksi, olikin vain hänen kohtalonsa. Hän oli sen ansainnut. Jos hän olisi ollut kelvollinen siihen korkeaan asemaan, johon pyrki — jos hän olisi ollut kelvollinen tuomariksi, hän olisi siksi päässyt eikä olisi painunut alas. Että hän lankesi, on todistus siitä, ettei hän ollut kelvollinen. Jumala ei ollut tarkoittanut häntä siihen tehtävään. Minun isäni taipumukset eivät olleet vakavan ja yksitoikkoisen virkamiehen, vaan häntä elähdytti runoilijan kunnianhimo. Jos hänen kova onnensa olisi tehnyt hänestä tuomarin, hän pian olisi itse ymmärtänyt, ettei hän siksi sopinut, koko saari olisi sen huomannut ja sinä itse, täti hyvä, olisit suruksesi saanut sen selville ja koko maailma olisi huomannut erehtyneensä. Runoilijana hänestä ehkä olisi tullut suuri mies, tuomarina hän olisi herättänyt naurua ja ivaa — hän itse olisi ollut petturi ja kerskuri, joka olisi oikeudelle tuottanut häpeätä.»

Nan-täti nousi seisoalleen. Kauhistus kuvastui hänen rakastettavilla vanhoilla kasvoillansa ja jokin helähti pudotessaan lattialle.

»Oi, Philip, Philip, jos minun täytyisi ajatella, että sinä laukeaisit samaan erehdykseen — —»

Mutta Philip ei antanut hänelle aikaa lopettaa. Hän pyyhkäisi otsalle-langenneet hiuksensa taakse ja hyökkäsi ulos huoneesta.

Päästyään yksin hän alkoi tutkistella itseänsä. Oliko todellakin hän itse saattanut puhua noin? Vieläpä omasta isästänsä? Ja Nan-tädillensä! Hän huomasi, kuinka asia oli: hän oli puhunut isästään ja ajatellut koko ajan itseänsä; hän oli koettanut puolustaa itseänsä, vahvistaa ja terästää mieltänsä. Mutta niin tehdessään hän oli hävittänyt pyhän muiston, jota oli koko elämänsä ajan kunnioittaen mielessään säilyttänyt ja samalla hän oli häväissyt Nan-tädin nuoruuden unelman.

Omantunnontuskissa hän laahusti alakertaan huudellen murtuneella äänellä: »Täti! Täti!»

Mutta huone oli tyhjä, lamppu oli sammutettu ja käsityö heitetty sivulle. Jokin rasahti hänen jaloissansa ja hän kumartui ja otti sen ylös. Se oli hänen isänsä kuva, joka oli haljennut kahteen osaan. Tapaus kauhisti häntä ja hän värisi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tallannut isänsä kasvoja. Pistäen särkyneet palat taskuunsa hän hoippui huoneesta kuin rikollinen ja hiipi hiljaa pimeässä vuoteeseensa.

Mutta seuraava aamu toi hänelle palkkion yön tuskista — hän sai Katelta kirjeen.

»Vihdoinkin on talkoojuhla ohi ja minä saan olla yksin omine ajatuksineni. Sinun lähdettyäsi he lauloivat. »Kuningas lempii morsiantaan ja minä teen kuin hän, ja minä teen kuin hän.» Mutta täällä todellakaan ei ole tapahtunut kerrassaan mitään kertomisen arvoista. Hyvää yötä! Minä menen nukkumaan vietyäni tämän kirjeen sillankorvaan. Parin tunnin kuluttua saan nähdä sinut unissani, ellen valvo sinua ajatellen. Niin tavallisesti teen. Hyvää yötä, kallis mieheni ja herrani! Sinähän ilmoitat minulle, mitä on paras tehdä. Sinun vaikeutesi minua hirveästi peloittaa. Ymmärräthän, rakkaani, me kaksi aiomme tehdä jotakin aivan tavatonta. Hyvää yötä! Minä kohotan pääni, jotta voit suudella minua vielä kerran silmiin ja minä suutelen kahdesti sinua.»

Ja sitten seurasi tyhjiä sulkumerkkejä ( ), joihin Kate oli painanut huulensa, toivoen että Philip ottaisi siitä vastaan hänen suudelmansa.

II.

Kun Philip sinä aamuna aikoi mennä asuntoonsa Douglasissa, hän tapasi kuvernöörin talosta tulleen sanantuojan, joka vakavasti keskusteli hänen palvelijansa kanssa. Hänen Ylhäisyytensä pyysi häntä heti saapumaan Onchaniin ja syömään siellä päivällistä hänen Ylhäisyytensä kanssa.

Kuvernöörin vaunut odottivat ovella ja Philip astui niihin. Nyt hän ei ollut ollenkaan kiihoittunut ja kun hän muisti, miten innostunut hän oli ollut saadessaan kuvernöörin terveiset edellisellä kerralla, hän hymyili. Ennen lähtöään hän ei unohtanut määrätä, että illallisen tuli olla valmiina täsmälleen kello kahdeksan.

Hän tapasi kuvernöörin yhtä kohteliaana ja puheliaana kuin tavallisesti. Hänen huoneensa seinillä oli komeita kuvia edellisistä kuvernööreistä, pitsikalvostimineen ja röyhelöineen, sekä suurenmoinen kuningas Yrjön kuva.

»Olette kai kuullut, että saaren pohjoisosien tuomari on kuollut», hän sanoi.

»Onko hän kuollut?» kysyi Philip. »Minä näin hänet eilen kello yhden aikaan.»

»Hän kuoli kello kahdelta», tiesi kuvernööri.

»Miesparka, miesparka!» huokasi Philip.

Siinä kaikki. Ei räpähtänyt silmäluomi, ei värähtänyt huuli.

»Te kai tiedätte, että hallitus täyttää tällaiset virat?» kysyi kuvernööri. »Hakemukset lähetetään sisäasiainministeriöön, mutta on luultavaa, että minun mieltäni kysytään, ennenkuin nimitys tapahtuu. Silloin ehkä voin auttaa omaa ehdokastani.»

Philipin ilme ei vähääkään muuttunut ja heittäen toisen polvensa toisen yli kuvernööri jatkoi hymyillen: »Niin ainakin näyttävät teidän asianajaja-toverinne asian käsittävän. He nyt jo kiertävät minua kuin ampiaiset liimapannua. Epäilemättä te pian liitytte heihin.»

Philip teki torjuvan eleen, ja kuvernööri heilautti kättänsä jatkaen hymyillen: »Oh, minä en suinkaan moiti teitä! Nuorilla on aina kunnianhimoa. On luonnollista, että he tahtovat päästä eteenpäin elämässä. Mitä teihin tulee, sallikaa minun sanoa, että teillä on erikoinen syy ja kannustin, sillä epäilemättä tahdotte saavuttaa sen aseman, joka teidän suvullenne ammoisista ajoista täällä on ollut, mutta jonka se sittemmin menetti isänne erehdyksen ja onnettomuuden vuoksi.»

Philip kumarsi totisena, mutta ei virkkanut sanaakaan.

»Epäilemättä», virkkoi kuvernööri, »tämä tosi-asia puhuu teidän puolestanne. Suurin syy teitä vastaan on teidän nuoruutenne. Kuinkas onkaan, ettekö te ole kahdenkymmenen kahdeksan?»

»Kahdenkymmenen kuuden», sanoi Philip.

»Ei enempää? Vain kaksikymmentä kuusi? Ja miten menestyksellinen teidän elämänne tähän asti lienee ollut — vaikka minun pitäisi sanoa sitä loistavaksikin — teillä ei kuitenkaan ole vielä elämässä vakaantunutta asemaa.»

Philip kysyi, tarkoittiko hänen Ylhäisyytensä sitä, ettei hän ollut vielä naimisissa.

»Ja vaikkapa tarkoitankin», vastasi kuvernööri teeskennellyn ankarasti, »ja vaikkapa teenkin niin, älkää naurako, nuori mies. Te epäilemättä tiedätte, millaisia vaatimuksia ihmisillä on tällä pienellä vanhanaikaisella saarella. Katsokaahan nyt. Tämä viimeinen tuomari antoi ihmisille esimerkin, jota olisi vaarallista toistaa. Jos se uudistuisi ei siitä suinkaan moitittaisi sisäasiainministeriä, vaan olisi se aivan toinen mies. Tuomari Mylrean velvollisuus oli rankaista juopottelurikokset, ja hän oli itse juoppo. Hänen tuli tuomita irstaisuuden harjoittajat ja hän oli itse irstas.»

Philip ei voinut hillitä itseänsä — hän naurahti hiukan.

»Todellakaan», sanoi kuvernööri kiireesti, »teidän ei tarvitse langeta samanlaiseen kurjuuteen kuin hän, mutta te ette minun mielestäni ole kaikista sopivin ehdokas, ennenkuin olette hankkinut itsellenne sellaisen aseman, jossa ei ole enää samanlaisia eksytyksen vaaroja. 'Ole varoillasi Christianien suhteen', sanoi suuri Derby pojallensa ja suokaa anteeksi, että minä uudistan tämän varoituksen miehelle, joka itse on Christian.»

Philipin kasvoille kohosi voimakas puna. Tällaisenakin hetkenä hän tunsi raivostuvansa, että hänen isänsä hairahdusta saatettiin noin karkeasti vetää esille.

»Te tarkoitatte», hän sanoi, »että meillä on taipumusta solmia avioliittomme epäviisaasti.»

»Niin, sitä tarkoitan», myönsi kuvernööri.

»Sitä on vaikea sanoa», huomautti Philip lyöden keveästi näppiänsä, ja kuvernööri rypisti kulmiansa — ja rokonarvet ilmestyivät selvemmin esille.

»Tietysti tämä asia on minun velvollisuuteni ulkopuolella, herra Christian — sitähän minun ei tarvitse teille sanoa. Mutta te herätätte erikoisesti minun mielenkiintoani ja minä olen tehnyt teille jo jonkun palveluksen, vaikka nuoret niin mielellänsä luulevat, että he itse saavat kaiken aikaan. Ah», hän virkahti nousten ylös kuullessansa vaskirummun äänen, »päivällinen on valmis. Menkäämme naisten luo.» Sitten hän lisäsi tuttavallisesti, laskien kätensä Philipin olalle: »Vain yksi sana vielä, herra Christian. Lähettäkää hakemuksenne heti paikalla — ja seuratkaa vanhan ystävän neuvoa — menkää naimisiin niin pian kuin suinkin. Mutta omatessaan sellaiset tulevaisuuden mahdollisuudet kuin te, ei kukaan voi menetellä kyllin varovasti. Jos hän on englantilaisen hienon perheen tytär, sitä parempi, — jos valitsette tältä saarelta, pitäkää varanne.»

Philip aterioi kuvernöörin rouvan seurassa, ja rouva kertoi muistavansa hänen isoisänsä. Pöydässä oli myöskin kuvernöörin naimaton tytär, joka kertoi kuulleensa, miten Philip puhui kalastajain puolesta Peelissä. Kesän viimeinen virallinen »vastaanotto» pidettiin iltapäivällä puistossa, ja Philipiä pyydettiin myöskin jäämään. Hän jäi ja sai omin silmin todistaa miten liima vetää ampiaisia puoleensa. He kiertelivät kuvernöörin ja hänen rouvansa ympärillä, he hyväilivät hänen koiraansa ja kesyä hirveänsä, joka söi rypäleitä vieraiden kädestä.

Vanhanpuoleinen herra, joka istui yksin vaunuissa, ajoi tietä ja pysähtyi ruohokentän reunaan. Se oli vanha Peter Christian Ballawhaine näyttäen entistään heikommalta ja kalpoammalta ja hänen säärensä olivat tavallista enemmän lenkassa. Philip astui likemmäksi tarjoten sedällensä kätensä auttaaksensa häntä vaunuista. Mutta Ballawhaine sysäsi sen syrjään ja työntyi kuvernöörin luo, ja puheli hänelle muutaman minuutin pojastaan Rossista, jolle hän oli lähettänyt sanan saapua tänne, jotta isä saisi esitellä hänet Hänen Ylhäisyydellensä.

Jos ei Philip näyttänyt iloiselta ja tyytyväiseltä ja jos hänellä ei ollut hauska, ei syy suinkaan ollut hänen isäntänsä. »Ettekö tahdo viedä rouva Sitä- ja -Sitä teepöytään?» saattoi kuvernööri sanoa ja heti sen jälkeen tapasi Philip itsensä arvokkaassa rouvaparvessa, joiden miehet itse kuningatar oli nimittänyt ritareiksi ja ladyn arvon he olivat saaneet — Jumala ties keneltä. Puhe siirtyi lakkaamatta äsken kuolleeseen tuomariin.

»Sellainen elämä! Armosta hän sai elää niin kauan!»

»Sääli miesparkaa, kai tarkoitatte sanoa, ystäväni, eikö se ole liikaa sanottu.»

»Onneton raukka! Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. Sellainen mies tarvitsee vaimon, joka pitää hänestä huolen. Ettekö tekin ajattele niin, herra Christian?»

»No», sanoi eräs valkohapsinen rouva, »ettekö te ole kuulleet hänen elämänsä tarinaa?»

»Ah, kertokaa siitä. Kuka oli se jalosukuinen nainen?»

»Se jalosukuinen nainen — —» seurasi äänettömyys. Valkohapsinen rouva yskähti, hymyili, sulki tirkistelevät silmänsä, alensi ääntänsä ja sanoi teeskennellyn juhlallisesti: »Se jalosukuinen nainen oli sepän tytär, ystäväni.» Sitä seurasi iloinen naurunhelähdys.

Philip tunsi voivansa pahoin, kumarsi isäntäväelle ja lähti. Ennenkuin hän ehti pois, hänen setänsä asettui kädet levällään hänen tielleen.

»Mistä tämä johtuu, Philip? Sinä et enää koskaan tule Ballawhaineen. Kyllä ymmärrän! Tietysti minä ymmärrän. Liian paljon hommaa naisten kanssa voidaksesi muistaa vanhaa miestä. Kaikki he puhuvat sinusta. Annat kaikille puheen aihetta, häh? Kyllä tiedän, kyllä tiedän, ei tarvitse selittää mitään.»

III.

Philipin tie kotiin olisi kulkenut oikeastaan kaupungin läpi, mutta hän kiersi nyt Onchan ympäri, sillä hänen sydämensä oli niin sairas ja katkerat tunteet kiduttivat häntä niin, että hänen täytyi saada olla aivan yksin. Hänestä tuntui kuin kaikki enkelit ja perkeleet olisivat liittoutuneet yhteen pitääksensä häntä pilkkanaan. Se, mitä varten hän oli työskennellyt viisi raskasta vuotta, hänen elämänsä päämäärä, tarkoitus, jonka puolesta hän oli taistellut, oli jo hänen — hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa. Mutta nyt kun se oli hänen, hän ei voinut saada sitä. Oi, tätä kohtalon ivaa, tätä elämän narripeliä! Se oli kauheaa, siitä saattoi tulla hulluksi!

Sitten hänen miehekkäämpi henkensä sanoi hänelle: »Mitä lapsellisia hullutuksia nuo ovat? Onni tulee luoksesi molemmat kätensä täynnä antimia. Ole rohkea, niin sinä saat, mitä sielusi toivoo ja sydämesi halajaa — saat tuomarin viran ja Katen.»

Sitä oli kuitenkin mahdoton uskoa. Jos hän menisi naimisiin Katen kanssa, kuvernööri ei antaisi hänelle puoltolauseitansa. Eikö hän ollut sanonut, että hän antoi saaren yleiselle mielipiteelle suuren arvon? Ja eikö sen epäitsekkään ystävyyden rinnalla, jota kuvernööri oli hänelle osoittanut, ollut myöskin toinen läheisempi syy kuin vanhan manilaisen yleisen arvostelun pelko, ja eikö se salaisempi syy estäisi häntä suosittelemasta saaren tuomariksi miestä, joka oli mennyt naimisiin väärän naisen kanssa? Philipin astellessa peltojen yli hänen mieleensä nousi muisto kuvernöörin päivällisistä, jolloin hänen rouvansa ja tyttärensä olivat osoittaneet hänelle aivan ylenmääräistä huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin moitti ankarasti itseänsä siitä, että saattoi antaa sijaa sellaisille kuvitteluille ja niin matalamielisesti ja kiittämättömästi arvosteli toisten vaikuttimia, ja vihoissaan hän potki ruohoa ja mättäitä. Ajatus oli kuitenkin jo ehtinyt juurtua. Hän ei voinut sitä auttaa, että kuvernöörin persoonallinen mielenkiinto häneen tuntui tekosyyltä.

»Kuinka hullu sinä sentään oletkaan, Philip!» tuntui jokin kuiskaavan hänelle hänen sydämensä pimeimmistä komeroista, »ota ensin tuomarin tuoli ja nai Kate sitten myöhemmin.» Mutta mahdottomalta tuntui sekin. Ajatellapa, että sen oveluudella ja kaksinaisuudella voisi toteuttaa, entäs sitten? Tottumusten ja ennakkoluulojen muurit olisivat kuitenkin edessä. Philip muisteli tämänpäiväisiä puistokutsuja ja ymmärsi, että siellä oli vastassa ylipääsemätön muuri. Tuomari, joka antaisi hienoston sovinnaistavoille iskun vasten kasvoja, saisi kärsiä siitä. Hänen täytyisi jäädä vieraaksi saaren sisäiselle elämälle — julkiseen elämään hän kyllä saisi tuomariarvonsa perusteella ottaa osaa. Jäinen kuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen hänen vaimostaan, kun hän ajatteli, millaiseen suhteeseen tämä joutuisi noihin ylhäisiin rouviin, joiden luota hän juuri oli lähtenyt. Hänen kasvatuksensa saattaisi olla parempi kuin noiden, hänen käytöksensä varmaankin olisi luonnollisempi ja luontainen joustavuus ja kauneus, rakastettavuus ja sulo saattaisi kyllä kohottaa hänet noiden rouvien yläpuolellekin. Mutta he eivät ikinä voisi unohtaa, että hän oli maalaiskapakoitsijan tytär, ja jokainen pieninkin mukula seuraelämän pyramidissa — aina kaupunkilaiskapakoitsijan tyttärestä alkaen — katselisi häntä korkeudestaan kuin kuningatar.

Hän saattoi nähdä heidän ajavan hänen ovelleen ja heittävän korttinsa, mutta heti paikalla kiitävän matkaansa. Sen verran heidän täytyisi tehdä. Se olisi se katkera pilleri, jonka tuomarin arvo pakottaisi heidät nielemään. Sitten hän saattoi nähdä vaimonsa istuvan yksin kotona ikävissänsä ja surullisena, halveksittuna ja kadehdittuna, erotettuna hänen omasta luokastaan sen kautta, että hän oli tuomarin rouva ja miehensä luokasta siksi, että tuomari oli mennyt hänen kanssansa naimisiin. Vielä hän saattoi nähdä itsensä — liian mahtavana halveksittavaksi ja pelättävänä loukattavaksi — kulkevan kuulematta joukkojen riemuhuutoja täyttämään velvollisuuksiansa ja palaavan vaimonsa luo ypö yksin. Lopuksi hän muisti isäänsä ja äitiänsä eikä voinut olla kuvittelematta, miten hän istuisi kotona Katen kanssa viiden vuoden avioliiton jälkeen, jolloin yhteiselämän ensimmäiset riemut alkavat haihtua, ja tunsi, miten seuraelämän kaipuu ehkä muuttuisi kuluttavaksi ikäväksi. Tai ehkä he menisivät yhdessä kävelemään, vain he kaksi, ihan yksiksensä, ei kenenkään seurassa, yksin tänäiltana samoin kuin eilen ja huomenna. He kulkisivat pitkin katuja, joille on kokoontunut tungokseen asti väkeä, ja sieltä satamaan, jossa kalastajat ilakoiden juttelevat, jatkaen yhä matkaansa sillalle ja nostolaiturille taivaan ja meren välille Ihmiset nostaisivat heille hattuansa ja kumartaisivat kunnioittavasti, mutta jäykästi ja jäätävän kylmästi. Toiset taas tyrkkisivät merkitsevästi toisiansa kyynärpäillänsä kuiskien ja katsellen heidän jälkeensä. Ah, Jumala, millainen tulisi olemaan sellaisen elämän loppu? Kun he alkaisivat olla onnettomia eivätkö he samalla muuttuisi huonoiksi ihmisiksi?

»Miten hirvittävästi sinä voitkaan käännellä ja väännellä asioita», kuiskasi hänessä taas ääni tällä kertaa voimakkaammin. »Ei hittokaan kaikkea saa. Tyydy vähempään, ota Kate ja anna tuomarin viralle palttua.»

Mutta tämä neuvo ei tuottanut vähintäkään lohtua, sillä jos hänen avioliittonsa Katen kanssa estäisi häntä tulemasta saaren tuomariksi, se estäisi häntä myöskin saavuttamasta minkäänlaista huomattavampaa asemaa tällä saarella. Jos näin oli käynyt hänen isällensä, hänelle itsellensä kävisi samoin — tällä saarella ei olisi sijaa miehelle, joka ehdoin tahdoin katkoisi kaikkia yhtäläisesti sitovat kahleet.

»Älä kiduta minua tällaisilla onnettomuuden ajatuksilla! Ellet voi saada molempia, tuomarin virkaa ja Katea, etkä voi ottaa Katea saamatta tuomarin virkaa, on sinulla vain yksi keino jäljellä — ota tuomarin virka ilman Katea. Ota tuomarin virka ja jätä tyttö. Se on sinun velvollisuutesi ja selvä välttämättömyys.»

Tähän tulokseen Philip lopulta pääsi, mutta jo ennen tätä päätöstä päivä oli laskenut ja yö saapunut, ja hän kulki pilkkoisen pimeässä. Sama ääni, joka oli pitänyt hänen puoltansa, alkoi nyt puhua tytön puolesta.

»Älä puhu velvollisuudesta ja välttämättömyydestä. Sinä rakastat vain itseäsi ja omaa etuasi. Ole rehellinen, mies. Koska tuo nainen on esteenä sinun kunnianhimosi toteuttamiselle, sinä olet valmis uhraamaan hänet. Se on rajatonta, säälitöntä itsekkyyttä. Otaksupa, että hylkäät hänet — voitko sinä ajatella häntä häpeämättä? Hän rakastaa sinua ja luottaa sinuun ja hän on antanut todistuksia rakkaudestansa ja luottamuksestansa. Pois verukkeet! Älä uskalla kuiskailla itsellesi, ettei sitä tiedä kukaan muu kuin sinä ja hän — että sinä pysyt vaiti, eikä hänkään joudu kiusaukseen puhua. Hän rakastaa sinua. Hän on antanut sinulle kaikki. Jumala häntä siunatkoon!»

Hellyys nujersi itsekkyyden. Kun kaupungin tulet alkoivat heittää valojuoviansa hänen tielleen, hän sanoi rohkeasti itsellensä: »Kun huolet uhkaavat joka puolelta, minä teen, kuten sanoin eilen — minä jätän taivaan päätettäväksi, tuleeko minusta suuri tai pieni mies ja itse päätän, tuleeko minusta luotettava mies ja onnellinen ihminen. Minä teen tilin sydämeni kanssa ja astun rohkeasti tietäni eteenpäin.»

Tässä mielentilassa hän palasi asuntoonsa. Huoneista oli näköala etupuolelta Athol Streetille ja takaosasta pyhän Yrjön kirkkomaalle. Ne olivat hiljaiset ja tyhjät eikä kadulta voinut sisään katsella. Hänen lamppunsa sytytettiin. Palvelija kattoi juuri pöytää.

»Kata kahdelle, Jemmy», sanoi Philip ja alkoi sitten hyräillä jotakin.

Silloin ottaessaan avaimia hän tunsi, että hänen taskussansa oli outo esine. Hän muisti, mikä se oli. Se oli hänen isänsä särkynyt kuva. Hän ei tohtinut katsoa sitä. Avaten arkun hän kätki kuvan sen pohjalle talvivaatteitten alle.

Tämä johti hänen mieleensä, että hänellä oli jotakin, joka tuotti vielä enemmän tuskaa. Hän meni laatikolle, josta otti esille isänsä kirjeet aikoen ne piilottaa samaan paikkaan kuin kuvankin. Tätä tehdessään hänen kätensä vapisivat, jalat horjuivat, häntä pyörrytti, ja ääni, joka oli kiduttanut häntä monilla katkerilla soimauksilla, huusi taas hänen korvaansa: »Hautaa ne syvälle! Hautaa isäsi niin syvälle, ettet voi hänestä jälkeäkään nähdä etkä kuulla. Hautaa hänen rakkautensa sinuun, hänen toiveensa hänen odotuksensa ja unelmansa sinusta. Hautaa ja unohda hänet iäksi.»

Philip epäröi hetkisen ja sitten löi arkun kannen kiinni ja lukitsi juuri sitä, kun palvelija astui huoneeseen. Mies oli juhlallinen, arvokas, vaitelias ukko, joka oli ollut viimeisen piispan tallirenkinä. Totisuutensa hän oli lainannut hevosilta, arvokkuutensa isännältänsä, mutta vaikenemistaitonsa hän oli itse kehittänyt, ja se oli suurempi kuin luonto on omasta puolestaan lahjoittanut ihmisille tai eläimille. Hänen nimensä oikeastaan oli Cottier, mutta yleensä häntä sanottiin Jem-y-Lordiksi.

»Vieras ei ole saapunut, herra», hän sanoi. »Odotanko vai, saanko jo tarjota?»

»Mitä kello on?» kysyi Philip.

»Löi juuri kahdeksan, mutta se käy kaksi minuuttia edellä.»

»Tuo heti ruoka sisään», määräsi Philip.

Kun vadit oli tuotu sisään ja mies kadonnut, Philip, astuen pöydän luo, otti napinlävestänsä kukan, jonka päivällispöydässä oli huuhdemaljastansa siihen pistänyt ja painettuaan sen huulillensa asetti sen tyhjälle paikalle, joka oli tuolin edessä häntä vastapäätä. Sitten hän istahti syömään.

Ruoka ei oikein maistunut, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, hän ei voinut estää ajatuksiansa harhailemasta. Hän ajatteli tätiänsä ja miten hän oli loukannut häntä edellisenä iltana ja setäänsä ja miten tämä ensin oli esiintynyt kopeasti ja sitten orjamaisesti, ja sitten hän ajatteli kuvernööriä ja miten merkillistä huomiota tämä korkea herra oli hänelle osoittanut ja lopuksi hän muisti Peten, miten äskettäin hän oli kuollut ja miten pian unohdettu.

Kesken näiden muistojen, joista toiset olivat surullisia, toiset katkeriakin, hänen mieleensä johtui, että hän söi illallista Katen kanssa. Silloin hän koetti ilostua ja saada mielensä keveämmäksi. Hän tiesi, että tyttö tällä hetkellä söi illallistansa Sulbyssä ajatellen häntä ja uskotellen itsellensä, että hän oli hänen kanssaan. Philip koetti ajatella, että Kate oli hänen luonansa, istui tuolilla häntä vastapäätä katsellen häntä valkoisen pöytäliinan ja vihreän lampunkuvun välitse säteilevillä silmillänsä, tummat kiharat vallattomina leikkien otsalla ja täyteläinen suu ilosta väreillen. Silloin huone oli täyttyvinhän sulolla, jota lemmitty ympärilleen levitti. Hän saattoi melkein kuvitella, että ilmassa tuntui pitsien ja hienojen vaatteitten tuoksu. »Lemmikkini!» Hän nauroi — hän tuskin tiesi, että hän itse oli lausunut tuon sanan. Tämä oli suloista, ihastuttavaa hassuttelua.

Mutta hänen silmänsä kääntyivät arkkuun, johon hän oli haudannut kirjeet ja maalatun pienoiskuvan ja ajatukset lähtivät uudestaan liikkeelle. Hän ajatteli isäänsä ja isoisäänsä, menetettyä perintöänsä ja miten vähällä hän oli ollut saavuttaa omaksensa parhaimman osan, ja sitten vielä kerran Peteä, kunnes hän lopuksi näiden monien ristiriitojen pyörteissä huudahti: »Ah, jospa Pete kuitenkin olisi elänyt!»

Ääni sai hänet hätkähtämään ja sanat herättivät kauhua. Huuhtoaksensa mielestään tämän tunteen hän hieman hillittyään mieltänsä täytti lasin reunoja myöten, kohotti sen huulillensa ja samalla kuiskasi katsellen yli pöydän: »Terveydeksesi, rakkaani, terveydeksesi!»

Joku soitti ulko-ovella ja hän kuunteli viinilasi kädessä. Ennenkuin hän ehti tajuta enempää, seisoi joku hänen kyynärpäänsä vieressä ja sanoi puolihämärässä: »Vieras herra ei nähtävästi voi tulla, hän on sähköttänyt.»

Puhuja oli Jem-y-Lord, joka piti sähkösanomaa kädessänsä.

Philip repäisi kuoren auki ja luki:

»Tulen kotiin Ramseyn laivalla huomenna terveenä ja reippaana, ilmoita Kirrylle. Peat.»

IV.

Päivän, sarastaessa Philip meni vuoteeseen lopen väsyneenä harhailtuaan koko yön pimeiltä kaduilla. Hän nukkui raskaasti neljä tuntia ja näki kiusallisia unia jokapäiväisistä esineistä, jotka muuttuivat suunnattoman suuriksi ja merkillisiksi hänen ympärillään.

Kun Jem-y-Lord aamulla toi teen herransa huoneeseen, hän oli pudottaa maahan tarjottimen, sillä niin kiivaasti sulkeutui hänen jälkeensä ovi, jonka hän oli polvellaan työntänyt auki. Akkuna oli puoliksi auki ja kylmä merituuli puhalsi huoneeseen; uuninristikko ja liesi kertoivat kuitenkin, että yöllä oli pidetty tulta ja hänen isäntänsä vielä nukkui.

Jem laski alas tarjottimen, nosti pöydällä olevaa viinikarahvia ja tarkasti sitä valoa vasten, päristi kuin vanha hevonen, nyökäytti miettivästi päätänsä ja sulki akkunan.

Philip heräsi siihen ja katseli sekaisin ilmein ympärillensä. Hän tunsi epäselvästi, että jotakin oli tapahtunut, kun palvelija sanoi:

»Hevonen on pian valmis, herra.»

»Mikä hevonen?» kysyi Philip.

»Se hevonen, jolla ratsastatte, herra», vastasi Jem hymyillen alentuvasti ja lisäten, »se hevonen, jonka käskitte minun tilata Shimmeniltä viedessäni kirjettä postiin.»

»Mitä kirjettä?»

»Kirjettä, jonka annoitte minulle postiin vietäväksi, ennenkuin menin nukkumaan.»

Kaikki myllersi epäselvänä ja hämäränä Philipin mielessä. Hän koetti ankarasti selvittää itsellensä, mitä oli tapahtunut. Juuri silloin riensi sanomalehtipoika kirkon puoleista katua huudellen: »Lisälehti — tuomarin kuolema.»

Silloin palasi kaikki mieleen. Hän oli kirjoittanut Katelle pyytäen häntä tulemaan tapaamaan häntä Port Mooariin kello kaksi tänään. Sinä hetkenä ja sillä yksinäisellä paikalla hän oli päättänyt ilmoittaa hänelle uutisen. Hän oli päättänyt sanoa hänelle kaikki ja selvittänyt itsellensä, miten menettelisi.

Ilman ruokahalua hän söi aamiaisensa. Syödessään hän kuuli ääniä kadunpuoleisesta pihasta. Hän kohotti päänsä ja katsahti koneellisesti mitään ajattelematta ulos. Nelipyöräiset, hopeahelaisen nuoren hevosen vetämät vaunut vierivät juuri portin ohi. Ajaja oli mahdollisimman hienosti pukeutunut ja päällään hänellä oli vaalea muodikas takki. Toinen jalka oli jarrulla ja komea sikaari oli hänellä hampaissa. Se oli Ross Christian.

Tavatessaan viimeksi serkkunsa hän oli tapellut hänen kanssaan Katen kunnian vuoksi. Tämä ajatus koski nyt kuin piiskan ja piikkiruoskan iskut. Häveten, nöyryytettynä ja inhoten itseänsä Philip käänsi päänsä toisaalle.

V.

Puolen yön aikaan talkoojuhlan jälkeen Kate meni vuoteellensa suudellen kättänsä, koska Philipin käsi oli sitä koskettanut. Herätessään seuraavana aamuna koko hänen olentonsa täytti ääretön onni. Avattuaan silmänsä hän kohosi puoliksi ylös ja katseli ympärillensä. Tuossa olivat vaaleanpunaiset sänkyverhot, jotka kätkivät hänet kuin telttaan, tuolla olkikaton vuotiaiset, tässä olivat valkaistut, halkeilleet seinät, tuolla kaappi ja pesupöytä, lattialla lampaannahat ja aurinko paistoi puutarhan puoleisesta akkunasta. Mutta kaikki oli kuin muuttunut, kaunistunut ja käynyt salaperäisen ihanaksi. Hän oli kuin ihminen, joka nukahtaa aavalla merellä ympärillään taivaan ja meren saavuttamaton yhdyntäviiva, ja herää sitten semmoisen vieraan maan satamassa, jossa on lämmintä ja ihanaa ja koko maailma täynnä päivän paistetta. Hän sulki silmänsä, ettei mikään saisi häiritä, kun hän tutkisteli tätä salaperäistä maata. Hän asetti pyöreät käsivartensa niskan taa ristiin kuin tyynyksi, nojautui taapäin vuoteellensa ja hänen kasvoillensa ilmestyi riemukas hymy, joka kertoi sanoin kuvaamattomasta onnesta ja autuudesta. Oi, ihmeitten ihme! Koko maailma oli muuttunut.

Hän kuuli puukenkien kopinan alakerrasta. Nancy siellä liikuskeli kirnuten voita maitokamarissa. Hän kuuli ääntä puutarhan takaa — siellä hänen isänsä kokosi kuhilaita; hän kuuli äitinsä juttelevan ravintolahuoneessa ja myllynrattaan loiskuttavan koskessa. Hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että jokapäiväinen elämä oli saattanut alkaa ikuisen yksitoikkoisen kulkunsa.

Oliko hän itse sama kuin ennen? Hän ojensi kätensä ottaaksensa pienen peilin ja tarkastaaksensa kasvojansa. Hänen ottaessansa sitä pöydältä se luiskahti hänen sormistansa ja pudoten alassuin särähti kappaleiksi. Hetkeksi hän tunsi piston rinnassansa, ikäänkuin tuo olisi ollut huono enne, mutta samassa tuli Nancy kirje kädessä. Se oli sama kirje, minkä Philip oli Balluressa kirjoittanut edellisenä iltana. Kun hän oli taas yksin, hän luki sen. Sitten hän pisti sen povellensa. Hänestä tuntui, kuin se olisi tuoksunut metsäruusuilta ja laaksonkuilulta; noidan asunto, Philip ja kaikki muodostivat oman ihanan maailmansa.

Ohi kiitävä häpeän tunne säikähdytti hetkeksi häntä. Oliko hän tehnyt syntiä omaa sukupuoltansa vastaan? Oliko alentavaa, että hän oli kosinut eikä ollut odottanut, että hänet olisi valloitettu? Häpeäisikö ehkä Philipkin häntä huolimatta rajattomasta rakkaudestaan? Hänen poskensa kuumottivat. Hän tiesi, että hän punastui, ja hän peitti kasvonsa aivankuin hänen rakastajansa olisi katsellut häntä. Sellaiset ajatukset eivät viipyneet kuitenkaan kauan. Hänen riemunsa oli liian rohkea voidakseen antaa tilaa otaksutuille ikävyyksille. Niin rajaton oli hänen onnensa, että ainoa, mitä hän pelkäsi, oli, että hän jonakin hetkenä havahtuisi ja huomaisi tämän kaiken olleen haihtuvaa, suloista unta.

Tänään oli perjantai-aamu ja puolen päivän seuduilla tuli sanoma Kirk Michaelista, että vanha tuomari oli eilen kuollut.

»Silloin heidän pitäisi valita Philip Christian hänen seuraajaksensa», hän sanoi rohkeasti, »olen varma, ettei kukaan pysty siihen niin hyvin kuin hän.»

Toiset olivat keskustelleet keittiössä puoliääneen selkä häneen päin, ja nyt kohosivat kaikkien kasvot häneen hämmästynein ilmein.

»Mitä kummaa sinä juttelet, Kirry?» huudahti Nancy.

»Mitä sinä sanoit joku viikko sitten?»

»No, luuletko sinä, että kukaan toistelee iät kaiket samaa tyhmyyttä?» nauroi Kate.

Ohhoh, eipä ei», huokaili Caesar. »Naisen mielipide on yhtä jäykkä ja pysyväinen kuin vonkuvan kissan häntä. Ne tulevat ja menevät, siinä niiden ainoa sääntö.»

Seuraavana päivänä, lauantaina, Kate sai Philipiltä toisen kirjeen, sen, jonka hän oli kirjoittanut Douglasissa illallisen jälkeen saatuansa Peten sähkösanoman. Se oli kirjoitettu poikittain puolelle paperiarkille ja se oli kuin jälkikirjoitus ilman alkua ja allekirjoitusta:

»Erittäin tärkeä asia. Täytyy tavata sinut heti. Tule huomenna kello kaksi Port Mooariin tapaamaan minua. Siellä voimme rauhassa puhella. Ole rohkea, rakkaani. On vakavia asioita, joista täytyy keskustella ja päättää.»

Tämä kirje oli lyhyt, vieläpä kylmäkin, mutta se ci ollenkaan häntä huolettanut. Avioliitto! Se oli ainoa mahdollisuus, joka hänelle selvisi. Tuomarin kuolema on kiirehtinyt asioitten kulkua — siinä oli syy tähän kiireeseen. Port Mooar oli lähellä Ballurea — ja juuri tämän tähden hän sai mennä niin kauas. Heistä varmaankin juoruttaisiin, ehkä parjattaisiin ja häväistäisiin — ja siksi hänen tulisi olla rohkea. Miten ja millä lavalla tuomarin kuolema saattoi vaikuttaa hänen ja Philipin avioliittoon, sitä hän ei tahtonut käydä selvittelemään. Epäselvinä hänen mielessään väikkyivät tarinat tytöistä, jotka huimaavalla kiireellä olivat solmineet ihastuttavat avioliittonsa ja matkustaneet miehensä kanssa ulkomaille, ennenkuin kukaan ehti edes aavistaa, että heillä olisi sellaisia hommia. Mutta tämä tosiasia hänen elämässään oli vain osa siitä suuresta ja salaperäisestä, jota ei voinut selittää jokapäiväisten kokemusten ja tapausten valossa.

Kate juoksi yläkertaan pukeutumaan, ja kun hän tuli takaisin, hän oli kuin ruusun nuppu, joka juuri avaa terälehtensä. Hän oli pukeutunut huolellisemmin kuin koskaan ennen. Philipillä oli suuret vaatimukset: hän ei saisi toiveissansa pettyä. Ollen lähtevinään ostoksille hän aikoi mennä Ramseyhin johtavaa tietä, kun hänen isänsä huusi tallista, että hän aikoi lähteä hevosella samalle suunnalle. Tamma valjastettiin ja he molemmat nousivat kärryihin.

Caesar oli tehnyt suunnitelmansa ja laskelmansa. Hän oli saanut tietää, että ennenmainittu höyrylaiva oli edellisenä päivänä saapunut Kapkaupungista Liverpooliin, ja hän päätti, että Peten tavarat tulisivat »Peveril»'illä, joka tuli joka lauantai Ramseyhin. »Peveril» lähti Liverpoolista kello kahdeksan, ja sen piti saapua perille kolmen seuduissa. Caesar tahtoi joutua laiturille kahdeksi.

»Tämä on minun velvollisuuteni isänä, Kate», hän sanoi. »Mikä on sen luonnollisempaa kuin että siellä on jotakin sinulle? Se on minun velvollisuuteni myöskin Herran palvelijana, sillä löytyy monta manilaista, jotka ovat antautuneet ahneuden perkeleelle, ja Jumalan valtakunnan työtä on koettaa estää heitä joutumasta kiusaukseen. Heille saa saarnata niin, että hahmonsa mustenee ja kuitenkin se on yhtä tyhjää kuin heittäisi päärlyjä sikojen eteen. Ei siis mitään ruikuttelua, ei kellojen soittoa edeltäpäin, vaan kerta kaikkiaan kiusaus pois!»

Kate oli vaiti ja Caesar lisäsi tuttavallisesti: »Luonnollisesti se on myöskin minun oikeuteni, sillä kun syntyperä on tuollainen, ei ole olemassa minkäänlaisia rintaperillisiä ja se joka ensiksi ennättää, voittaa yhdeksän kymmenesosaa omistusoikeudesta. Niin se on, Kate. Ei sinun tarvitse noin kylmästi tuijottaa minuun. Se on totinen tosi, tyttö. Minä olen kysynyt, mikä on lakimiesten ajatus asiasta.»

Kate oli katsellut, mutta ei ollut kuunnellut mitään. Asia oli liian vähäpätöinen eikä ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Heidän ajaessaan hän lakkaamatta katseli merelle ja kyseli, mitä kello on.

»Ohhoh, tyttöseni», sanoi Caesar, »kyllä meillä on aikaa. Ei tarvitse olla ollenkaan levoton. Kestää vielä tunnin, ennenkuin laiva ilmestyy taivaan rannalle. Aiotko sinä tulla minun kanssani laiturille? Et? No, ehkäpä onkin parasta, ettet tule.»

Kangaskaupan ovella Kate laskeutui alas kärryistä ja kielsi isäänsä odottamasta häntä paluumatkalla. Caesar kostutti etusormeansa ja kohotti sen hetkeksi ylös.

»Älä sitten viivy kovin myöhään», hän sanoi, »myrsky on tulossa.»

Muutamia minuutteja tämän jälkeen Kate riensi kiireisin askelin Ballurea kohden. Kulkiessaan Ballure Housen ohi hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Hän oli kuin olisi joutunut pyhälle maalle. Hän ei katsellut ympärilleen, ei osoittanut mitään mielenliikutuksen merkkejä, silmäluomet vain värähtelivät, suu nytkähteli ja käsi puristi vähän lujemmin rahakukkaroa, kun hän, pää painuksissa kulki talon ohi. Astellessaan kaivon sivu hän huomasi Mustan Tomin pyöreän pään, kun tämä kuluneesta kotelosta ottamallaan kiikarilla tuijotteli pensaikon yli merelle. Vaikka mies oli hänelle vastenmielinen, Kate kuitenkin tervehti häntä iloisesti.

»Kaunis päivä tänään, herra Quilliam.»

»Näytti tulevan kaunis päivä, neiti, mutta nyt lentävät mehiläiset pesiinsä», vastasi Tom.

Tom katsella murjotteli häntä kuin vihollinen vakoojaa, mutta siitä ei Kate välittänyt. Hän oli ylen onnellinen. Aurinko paistoi yhä. Päästyään kukkulan laelle hän alkoi hyppiä ja juosta Folieuhon viettävää tietä. Hän kiiti kevein sydämin ja nopein askelin, ajattelematta pahaa kenestäkään ja rakastaen koko maailmaa, kun hän kiiruhti kuulemaan tuomiotansa.

Meri hänen allansa oli tyyni ja sininen. Sen pinnalla ei näkynyt muuta kuin musta häipyvä savupatsas, joka kohosi vielä näkymättömän höyrylaivan piipusta.

VI.

Philip jätti hevosensa »Iiriläisen» pihaan noin penikulman päähän vuoritiestä. Majatalon emännän, rouva Looneyn, kieli kävi kuin mylly hänen askarrellessaan Philipin syödessä päivällistään. Hän oli tuntenut hänen sukunsa kolmessa polvessa ja tiesi juttuja hänen isoisästään, hänen isästään ja hänestä itsestään, kun hän oli lapsi. Hän jutteli lapsen kasvoista, jotka olivat »kutakuinkin koreat», ja Douglasin tytöistä, jotka olivat »jokseenkin keskulaisia.» Hän antoi Philipille myöskin neuvon mennä naimisiin jonkun lämminsydämisen tytön kanssa, jolla olisi »yhtä ja toista itseänsä varten — maita ja porsaita ja kaikkea» — ja silloin voisi ehkä tulla hyvitetyksi se »keljuilu», jota kolmekymmentä vuotta sitten oli eräälle hyvälle miehelle osoitettu Ballawhainessa.

Philip jätti lautasensa puolillensa ja nousi mennäksensä Port Mooareen.

»Mutta herranterttu, ettehän te ole mitään syönyt», päivitteli majatalon emäntä. Sitten hän jatkoi maanitellen aivan kuin Philip olisi vielä ollut lapsi: »Ettekö te minun tähteni voisi syödä vielä vähän? Koettakaa, koettakaa nyt! Ei muruakaan enää? Se on teille vastenmielistä, herra Philip! Aiotteko lähteä kävelemään? Ottakaa sitten päällystakki yllenne, apilat ennustavat sadetta.»

Hän lähti sitä tietä, jota Pete oli niin usein kulkenut koulusta palatessaan, kun Kate asui Cornaassa, ja Pete saatteli häntä monimutkaisia polkuja myllyn ohi Ballajoran rantoja. Uusi mylläri oli hajoittanut sen olkikattoisen vanhan hökkelin, jossa Kate oli syntynyt ja rakentanut sijalle uuden talon. Kappeliin oli lisätty avara eteinen, jossa seurakunta sai myrskyltä suojaa, ja päätyyn oli kuvattu teurastettu karitsa. Ballajoran teurastaja oli ottanut toisen karitsan — elävän lampaan — josta hän juuri nujersi henkeä pois, kun Philip kulki ohi. Avuttoman eläinraukan pää oli kääntynyt taaksepäin penkissä ja se katsoi häneen surullisin silmin ja päästi tuon merkillisen epätoivon parahduksen, jolla kuolemaantuomittu eläin vetoaa oikeuteensa nähdessään kuoleman lähestyvän ja lopetettuaan taistelun elämänsä puolesta.

Tuuli oli tyyntynyt ja meri lekotti peilikirkkaana, mutta salmen toisella puolella näytti lyijynharmaa pilvi peittävän Englannin vuoret, vaikka ne olivat vielä valoisat ja aivan kuin kylpivät auringon paisteessa. Kun Philip saapui Port Mooariin tuli sieltä häntä vastaan maalle päin kärryt täynnä meriruohoa, ja muuan hummerinpyytäjä valmistautui lähtemään pyyntimatkallensa.

»Tyyni päivä», sanoi Philip ohi kulkiessaan.

»Eipä se sentään taida näyttää erittäin kehuttavalta», vastasi kalastaja. »Mainingit ovat niin merkilliset, vaikka tuuli ei juuri käy.» Hän työnsi kuitenkin venheensä vesille, nosti purjeensa ja lekotteli matkaansa.

Philip katsahti kelloansa ja asteli sitten niemelle. Hän tuli luolalle ja pistäysi sinne sisään. Meriruohoa oli kokoontunut sinne pimeään suuri kasa ja kahden kiven välillä aukon suulla oli tulisija. Äkkiä hän muisti tämän luolan. Se oli Carrasdhoon miesten luola. Hän saattoi kuulla Peten äänen sen kumahtelevista syvyyksistä, hän saattoi kuulla ja nähdä oman itsensä. »Pelastammeko naiset, Pete? — niinhän aina tehdään.» »Niin, totta kai, naiset — ja pojat.» Tämän lapsuuden muiston suloisuus ja hellyys vaikutti liian voimakkaasti Philipin mieleen. Hän tuli ulos luolasta ja asteli rantaa pitkin.

»Hän kai tulee kirkon kautta», hän ajatteli ja kiipesi kalliolle paremmin nähdäksensä. Rannalla oli rivi kääpiökasveja, pieniä vaivaismäntyjä, jotka surkeannäköisinä kyyhöttivät aivan kuin peläten, että mereltä pian puhaltaisivat talviset tuulet. Jossakin tällaisen puun haarassa oli rappeutunut linnun pesä. Jonakin edellisenä vuotena siinä oli ollut elämää, mutta nyt se oli tyhjä, lauluton, iloton ja kuollut.

»Tuolla hän on», kuiskasi Philip itsellensä ja hengitti raskaasti. Valkea vartalo oli ilmestynyt tuuliviirin luo ja lähestyi häntä keveästi kuin tunturikauris.

Mustat pilvet Englannin vuorten yläpuolella alkoivat laskeutua alemmaksi. Toisella rannalla oli myrsky, vaikka taivas saaren kohdalla oli vielä kirkas. Höyrylaiva oli ilmestynyt taivaanrannalle ja kynti nyt vakoansa lahtea kohden.

VII.

Kate riensi rinnettä alas ilosta huudahtaen ja suuteli häntä. Philipistä tuntui, että hänen pitäisi estää se, mutta hän ei voinut ja niin hän vastasi suudelmalla. Sitten Kate pisti kätensä hänen kainaloonsa ja yhdessä he laskeutuivat rannalle.

»Minä olen niin iloinen, että sinä tulit», alkoi Philip.

»Saatoitko sinä hetkeäkään luulla, etten tulisi?» vastasi Kate, ja hänen kasvonsa olivat pelkkänä hymynä ja äänensä kuului kiihkeänä kuiskauksena.

»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Kate — jotakin hyvin vakavaa.»

»Onko?» kysyi Kate. »Onko se niin hirveän vakavaa?»

Hän nauroi ja punastui vuorotellen. Eikö hän tiennyt, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut, mikä tämän vakavan asian täytyi olla? Pidentääksensä tätä suloista odotusta hän osoitti, että hänen mieltänsä muka kiinnittivät hänen ympärillään olevat seikat. Hän katsahti merelle ja sitten kallioille, joiden yli mainingit vyöryivät pieniin rantapoukamiin, hypähteli ilosta huudahdellen kiveltä kivelle ja pitäen yhä lujasti kiinni Philipin käsivarresta.

»Nyt sinun täytyy olla hiljaa ja kuunnella», sanoi Philip.

»Oh, minä olen niin kiltti — niin kauhean kiltti!» vastasi Kate. »Mutta katsoi Katsohan noita valkeita hevosia tuolla — kaukana tuon laivan luona! Etkö luule, että meren haltija aikoo pian näyttää valtaansa, vai?»

Hän huomasi nyt Philipin vakavan ilmeen ja sanoi ankarasti koettaen muuttaa ilmeensä vakaviksi ja arvokkaiksi: »Ole vaiti, Kate. Hillitse itseäsi. Philip aikoo puhua sinulle — vakavasti — hyvin vakavasti.»

Sitten hän käänsi päänsä kallellensa ja katsoi Philipiä suoraan silmiin sanoen: »No, herrani, miksi et ala? Ehkä pelkäät, että minä rupean itkemään. Minä en rupea — minä lupaan sinulle, etten rupea.»

Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi nähdessänsä Philipin kasvojen tavattoman huolestuneen ilmeen ja hänen oma iloisuutensa vähitellen haihtui. Kun Philip alkoi puhua, hänen äänensä oli kuin särähtelevä kaiku entisestänsä.

»Sinä muistanet, Kate, mitä sanoit, kun minä toin viimeisen kirjeen Kimberleystä — että jos sinä seuraavana aamuna huomaisit, että se oli erehdys — —»

»Onko se erehdys?» kysyi Kate.

»Ole tyyni, Kate.»

»Minä olen tyyni, rakkaani. Minä muistan sanoneeni, että se tappaisi minut. Mutta se oli hullusti sanottu. Minä en enää sanoisi niin. Onko Pete elossa?»

Hän puhui vapisematta ja Philip vastasi käheästi kuiskaten: »On.»

Philip sanoi sitten murtuneella äänellä: »Me olimme aivan hulluja, Kate — oli kovin hullua rientää tekemään lopullisia johtopäätöksiä — se oli hulluutta pahempaa, se oli synnillistä. Minä puoliksi epäilin sitä kirjettä silloin, mutta, Jumala minulle anteeksi suokoon, minä tahdoin uskoa sitä, ja niin — —»

»Minä olen iloinen, että Pete elää», sanoi Kate hiljaa.

Philip aivan kauhistui hänen tyyneyttänsä. Hänen kasvojensa piirteet kertoivat hänen sielunsa suunnattomista ristiriidoista, mutta Kate asteli hänen rinnallaan osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, eipä edes väri muuttunut hetkeksikään hänen kasvoillansa. Oliko hän ymmärtänyt?

»Katso», hän sanoi vetäen esille Peten sähkösanoman taskustansa ja antaen sen hänelle.

Kate avasi sen välinpitämättömästi, ja Philip tarkasti häntä, kun hän luki sen, odottaen kuulevansa tuskan kirkaisun ja valmistuen ottamaan hänet syliinsä, jos hän kaatuisi. Mutta mikään ei liikahtanut paitsi sormet, eikä kuulunut muuta kuin paperin rapina. Philip käänsi pois päänsä. Aurinko paistoi; merkillinen valo lankesi rannan petäjiin ja siellä täällä kohosi valkea aallonharja kuin vesilintu meren sinisestä pinnasta.

»Entäs sitten?» hymähti Kate.

»Kate, sinä hämmästytät minua», sanoi Philip »Tämä kohtaa meitä kuin ukkosen isku, etkä sinä näytä käsittävän sitä.»

Kate laski kätensä hänen kaulaansa ja paperi ratisi hänen olkapäätänsä vasten. »Rakkaani», hän sanoi, »rakastatko sinä minua vielä?»

»Sinä tiedät, että minä sinua rakastan, mutta — —»

»Silloin minun taivaallani ei ole ukkospilviä», vakuutti Kate.

Tytön rakkauden yksinkertainen suuruus sai Philipin häpeämään. Tämä antaumus, tämä luottamus, tämä välin pitämättömyys, jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon oikut, jos vain hänen lemmittynsä häntä rakastaisi, oli enemmän kuin hän saattoi käsittää. Mutta hän irroitti hänen kätensä ja sanoi: »Me emme saa elää hullujen paratiisissa, valheellisessa onnessa, Kale. Sinä olet luvannut itsesi Petelle — —»

»Mutta Philip», sanoi Kate, »sehän tapahtui silloin, kun minä olin vielä lapsi. Lupaus oli puolittainen enkä minä tiennyt, mitä tein. En tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opin myöhemmin, rakkaani, paljon myöhemmin — sinä tiedät, milloin.»

»Peten suhteen asia on kuitenkin sama», sanoi Philip. »Hän tulee nyt kotiin vaatimaan sinua — —»

Kate keskeytti hänet asettumalla hänen tiellensä ja sanoi kasvot maahan luotuina ja sivellen hänen takkinsa rintapieltä kädellänsä: »Sinä olet mies, Philip, etkä voi sitä ymmärtää. Kuinka sinä sitä voisit ja kuinka minä sanoisin sen sinulle? Kun tyttö ei ole vielä nainen, vaan lapsi, hän on aivan toinen ihminen. Ei hän silloin voi ketään rakastaa — ei todellisesti — ei siten kuin minä rakkauden ymmärrän, ja mitä hän lapsena lupaa, sitä ei myöhemmin voida ottaa lukuun. Ei ollut minä itse se, joka lupautui Petelle — jos olen hänelle lupautunut. Se oli minun pieni sisareni — pieni sisar, joka olin minä kauan, kauan aikaa sitten — mutta joka nyt on poissa — joka uinuu minussa jossakin, enkä minä voi sitä selittää. Onko se niin kovin hullua, rakkaani?»

»Mutta ajattele Peteä», sanoi Philip, »ajattele, että hän menee ulkomaille, rakastaen sinua, eläen siellä viisi vuotta ja raataen kuin orja kootaksensa rahaa, kieltäytyen kaikista iloista, antautuen ehkä vaaroihin vain rakkaudesta sinuun ja saadaksensa sinut omaksensa. Ajatteli, että hän sitten palaa sydän tulvillansa rakkautta sinuun, täynnä toivoa, isoten ja janoten ja haikeasti halaten saada sinut kokonaan omaksensa, ja huomaakin sitten, että hän on sinut iäksi menettänyt, sinä olet kuollut hänelle — vielä enemmän kuin kuollut — se tappaa hänet, Kate.»

Tämä kuvaus ei häntä liikuttanut. »Minä olen kovin pahoillani, mutta minä en rakasta häntä», hän sanoi hiljaa. »Minä olen pahoillani — ja mitä muuta voi tyttö tehdä, kun hän ei rakasta nuorta miestä?»

Hän jätti myöskin minut pitämään huolta sinusta ja sinä näet — sinä näet sähkösanomasta, että hän tulee kotiin luottaen minun rehellisyyteeni. Kuinka voin sanoa hänelle, että olen käyttänyt väärin hänen luottamustansa? Kuinka voin tavata hänet ja selittää — —»

»Minä tiedän, Philip. Sano, että me luulimme, että hän oli kuollut — —»

»Ei, se olisi liian kurjaa. Siitä on vain kolme viikkoa, kun kirje tuli — eikä se sitäpaitsi olisi totta, Kate — sellainen inhoittaa minua.»

Kate kohotti häneen katseensa, josta säteili hellyys ja kainosteleva rakkaus ja sanoi taas: »Minä tiedän sitten — sano, että syy oli minun, Philip. Mitä minä huolin? Sano, että kaikki oli minun syyni, ja minä sain sinut rakastamaan itseäni. Minä en välitä kenenkään puheista. Ja se on totta, eikös olekin? Ainakin osaksi totta, onhan?»

»Jos minä alentuisin puhumaan Petelle kiusauksesta, minä halveksisin itseäni», sanoi Philip ja silloin Kate heitti päänsä korkealle ja sanoi rohkeasti:

»Varmaan silloin on parasta sanoa hänelle totuus — koruton totuus, Philip. Sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä ja jotakin sinne päin, mutta emme voineet, koska me rakastimme toisiamme, emmekä voineet sitä estää.»

»Jos minä sanon hänelle totuuden, niin minä saan hävetä itseni kuoliaaksi», sanoi Philip. »Oh, tästä kauheasta kurjuuden kuilusta ei johda mikään tie pois. Joko suojelen itseäni petoksella tai etsin kaikenlaisia kiertoteitä. Joka tapauksessa tahraan sieluni ainaiseksi. Minusta tulee alhainen ihminen ja vuosi vuodelta minä painun yhä syvemmälle valheen ja petoksen liejuun.»

Kate kuunteli silmät suurina ja katseli ihmeissänsä hänen värähteleviä kasvojansa ja hänen omatkin kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja hänen katseensa hellyys alkoi muuttua kauhuksi.

»Jos me nyt menisimme naimisiin», jatkoi Philip, »emme koskaan voisi unohtaa, että sinä olet rikkonut lupauksesi ja minä pettänyt luottamuksen. Tämä muisto vainoaisi meitä niin kauan kuin eläisimme. Meillä ei olisi koskaan silmänräpäyksenkään onnea, eikä hetkenkään rauhaa. Peten sydän olisi murtunut, ehkä hänestä tulisi hylkiö, ehkä — kuka tietää? — ehkä hän itse lopettaisi päivänsä. Hän olisi kummitus, jolta aina kohoaisi meidän välillemme.»

»Ja luuletko sinä, että minä pelkäisin tuota?» sanoi Kate. »Totisesti en. Jos sinä olisit minun kanssani, Philip ja rakastaisit minua yhä vielä, en välittäisi, vaikka kaikki enkelit ja paholaiset nousisivat meitä vastaan.»

Hänen kasvonsa olivat nyt kuoleman kalpeat, mutta hänen suuret silmänsä loistivat.

»Meidän rakkautemme ei voisi sitä kestää, Kate», sanoi Philip. »Meidän oman syyllisyytemme tunto surmaisi sen. Kuinka voisimme rakastaa toisiamme, jos tuollainen syyllisyyden tunto yötä päivää seuraisi meitä — istuisi meidän pöydässämme — kuuntelisi meidän puheitamme — seisoisi meidän vuoteemme ääressä — oi, laupias Jumala!»

Tämän näyn herättämä kauhu valtasi hänet kokonansa ja hän peitti molemmin käsin kasvonsa. Kate painoi ne alas ja piti niitä lämpimästi omien käsiensä välissä. Mutta hänen kivettynyt katseensa oli vieläkin kauheampi ja Kate sanoi värisevällä äänellä: »Tarkoitatko sinä, Philip, että me emme — voisi — ettemme voisi mennä naimisiin — nyt?»

Philip ei vastannut ja Kate uudisti kysymyksensä katsoen häneen, kuten rikoksentekijä, joka odottaa tuomiotansa — pää kumartuneena alaspäin ja suu auki.

»Emme voi», mutisi Philip. »Jumala meitä auttakoon, emme uskalla», hän sanoi, ja sitten hän koetti taaskin osoittaa hänelle, kuinka heidän avioliittonsa oli aivan mahdoton nyt, kun Pete oli tullut takaisin, ja että se nyt tuottaisi vain häpeää ja kurjuutta. Mutta pian hänen sanansa tukahtuivat ja seurasi äänettömyys. Hän näki Katen rukoilevan katseen ja se oli aivan samanlainen kuin se katse, jonka lammas oli teurastajan penkiltä häneen luonut.

»Tätäkö sinä tulit minulle sanomaan?» kysyi Kate.

Philipin vastaus tukahtui hänen kurkkuunsa. Kate arvasi sen paremmin kuin kuuli.

Hän oli kuullut tuomionsa, mutta hän ei valittanut. Hän ei vielä kokonansa käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän oli samanlainen kuin soturi, joka taistelussa on haavoittunut kuulasta; ensin tuntuu raitis ilma melkein virkistävän ja sitä seuraa tuska ja kuolinkamppailu.

He olivat taaskin alkaneet kävellä, ja vielä kerran Kate pysäytti hänet asettuen hänen eteensä, kuten kerran ennen. Hänen kätensä kohosivat lempeästi hänen rinnallensa ja kiersivät hänen kaulansa ympäri.

»Tämä on vain kauheata leikkiä, rakkaani», hän sanoi, »tällä sinä ehkä tahdot vain koetella minun rakkauttani. Sinä tahdot päästä minusta varmuuteen — täydelliseen, horjumattomaan varmuuteen — nyt kun Pete on elävänä tullut kotiin. Mutta näethän — minä tahdon vain, että yksi rakastaa minua, ainoastaan yksi, rakkaani. Sano, oi sano, että asia on niin. Älä pelkää sanoa, että sinä olet vain leikitellyt minun kanssani, minä en sinulle ollenkaan suutu. Oi sano, sano minulle.» ?

Philip ei voinut virkkaa sanaakaan ja Kate antoi käsiensä pudota hänen kaulaltansa, ja he astelivat rinnakkain, molemmat tuijotellen merelle. Englannin vuoret näyttivät tällä hetkellä pikimustilta. Myrsky raivosi toisella rannalla, vaikka ilma tällä rannalla oli lämmin ja lauha kuin kuumeisen hengitys.

Äkkiä Kate pysähtyi, rapisteli hiekkaa jaloillansa ja huudahti sitten tukahtuneella äänellä: »Minä tiedän, mitä se on. Ei se ole Pete. Minä olen sinun tielläsi. Sitä se on. Sinä et voi päästä ylös, jos minä olen sinun rinnallasi. Minä en ole sovelias sinulle. Kuilu sinun ja minun välillä on liian suuri.»

Philip koetti kieltää sitä, mutta ei voinut. Se oli kuitenkin osaksi totta. Hän tiesi liiankin hyvin, että Kate oli sanonut melkein koko totuuden. Pete oli tullut viime hetkenä, aivan kuin suojaamaan hänen omaatuntoansa, mutta Kate riisui sen ilkoisen alasti ja näytti hänelle luurangon.

»Se voi olla hyvin hyvä sinulle», huudahti Kate, »mutta mitenkä käy minun? Miksi sinä et jättänyt minua yksin? Miksi sinä kiihoitit minua? Niin, toden totta sinä kiihoitit minua! Etkö sinä sanonut minulle, että vaikka nainen ei voi kohota elämässä, mies voi kohottaa hänet, jos hän rakastaa häntä? Ja etkö sinä sanonut, ettei ollut ylhäisyyttä tai alhaisuutta, jos vain kysymyksessä oli todellinen rakkaus? Ja etkö sinä sanonut vielä, että jos nainen kuuluu jollekin ja tämä kuuluu hänelle, se oli Jumalan merkki, että he olivat saman arvoiset, eikä mikään muu merkinnyt mitään — ylpeys ei ollut mitään — yhteiskunnallinen asema ei ollut mitään eikä koko maailma merkinnyt mitään? Nyt minä tiedän, että asia on toisin. Maailma on meidän välillämme. Se on aina ollut meidän välillämme, etkä sinä ikinä voi tulla minun omakseni. Sinun täytyy mennä eteenpäin ja kohota ylös, ja minun täytyy jäädä jälkeen sinne, missä olen.»

Sitten hän purskahti hirvittävään nauruun. »Oi, miten hullu olen ollutkaan! Kuinka minä olenkaan uneksinut onnesta! Minä tiesin, että olin vain tietämätön typerä raukka, mutta uskoin, että se, joka minua rakasti, kohottaisi minut ylös. Ja nyt minun täytyy jäädä yksin. Oi, se on kauheata! Minkätähden sinä petit minut? Niin, sinä petit minut. Eikö tämä ole pettämistä? Sinä petit minut, kun sinä saatoit minut ajattelemaan, että sinä rakastit minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Sitä sinä et tee! Sinä rakastat juuri maailmaa itseänsä, ja Pete on sinulle väin tekosyy.»

Puhuessaan hän tarttui hänen käsivarsiinsa, hänen käsiinsä ja hänen rintaansa ja omaan kurkkuunsa, aivan kuin joku olisi tahtonut kuristaa hänet. Philip ei vastannut hänen soimauksiinsa, sillä hän tiesi, mistä lähteestä ne kuohuivat. Ne olivat hänen suuren rakkautensa katkera valitushuuto. Hänen suuri surunsa ja hänen suuri mustasukkaisuutensa maailmaa kohtaan — kaikkea sitä säälimätöntä ja salaperäistä voimaa kohtaan, joka kiskoi hänen lemmittyänsä pois hänen luotansa. Hetkisen kuluttua Kate tuli liikutetuksi toisen äänettömyydestä ja tuli hänen luoksensa täynnä tuskaa ja katumusta ja sanoi: »Ei, ei Philip, sinun ei tarvitse soimata itseäsi mistään minun vuokseni. Sinä et ole ollenkaan minua pettänyt. Minä petin itse itseni. Kaikki oli minun syyni. Minä johdin sinua — minä tiedän sen. Ja kuitenkin olen saattanut sanoa näin julmia asioita sinulle. Annathan kuitenkin minulle anteeksi, annathan, rakas? Tytöt eivät joskus voi hillitä itseänsä, näethän, Philip. Itketkö sinä? Ei, se ei ole mahdollista, että sinä itket, eihän? Suutele minua Philip ja anna minulle anteeksi. Sinä voit sen tehdä, voithan sen tehdä?»

Hän pyysi kuin lapsi kohottaen kasvonsa ylös, huulet puoliavoimina. Philip oli myöntymäisillänsä ja ojentui eteenpäin, koskettaaksensa hänen otsaansa, kun äkkiä lapsi muuttui naiseksi ja Kate heittäytyi hänen rinnallensa ja piteli häntä kuumeisesti, hänen verensä kiehui, hänen rintansa aaltoili ja silmänsä leimusivat ja kiihkeästi hän huusi: »Philip, sinä olet minun. Ei, minä en päästä sinua. Minä en välitä sinun suunnitelmistasi, sinun täytyy hylätä ne. Minä en välitä Peten tulosta — antaa hänen tulla. Maailma voi tulla toimeen ilman sinua — minä en voi. Sinä olet minun, Philip, ja minä olen sinun, enkä kenenkään muun, enkä ikinä voi toisen omaksi tulla. Sinun täytyy tulla takaisin minun luokseni ennemmin tahi myöhemmin, jos sinä menet minun luotani pois. Minä tiedän sen, minä tunnen sen, sydämeni sanoo sen. Mutta minä en ikinä laske sinua menemään. Minä en voi, en voi. Eikö minulla ole oikeutta sinuun? On, minulla on sinuun oikeus. Etkö sinä muista?... voitko sinä koskaan unohtaa... sinä olet minun mieheni!»

Viimeiset sanat tulivat epäselvänä kuiskauksena hänen rinnaltaan, johon Kate oli piilottanut päänsä, vavisten mielenliikutuksesta, sillä sinä hetkenä ääretön tuska oli voittanut hänen naisellisen kainoutensa. Mutta se väite, jolla hän puolusti oikeuttansa saada omistaa hänet kokonansa, veti miestä yhä kauemmaksi hänestä. Siinä ilmeni inhimillisen rakkauden ikuinen murhenäytelmä — ikuinen ero miehen ja naisen välillä. Mitä Kate oli pitänyt oikeutenaan, jonka piti tuottaa hänelle voitto, toikin hänelle tappion. Philip ei voinut sitä auttaa — Katen viimeiset sanat olivat tappaneet kaiken.

»Oi Jumala», valitti Philip, »tämä on kaikista pahinta.»

»Philip», huudahti Kate, »mitä sinä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan, etten minä voi mennä naimisiin sinun kanssasi, etkä sinäkään voi mennä Peten kanssa. Mennessäsi hänen kanssaan avioliittoon, sinä rakastaisit minua ja pala palalta hän saisi sen selville ja se tappaisi hänet. Se tappaisi myöskin sinut, sillä sinä olet sanonut minua mieheksesi, etkä sinä voi koskaan, koskaan, sinä et koskaan voi sitä unohtaa.»

»Minä en tahdo mennä Peten kanssa naimisiin», vastasi Kate. »Ellen mene naimisiin sinun kanssasi, en tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. Mutta tarkoitatko sinä, etten saa mennä koskaan naimisiin — etten milloinkaan nyt kun — —»

Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Philipin vastaus kuului tukahtuneena kuiskauksena: »Tarkoitan.»

»Entäs sinä, Philip? Kuinka käy sinun?»

»Ellei sinulle ole muuta miestä, Kate», vastasi Philip. »Ei minulle myöskään ole toista naista, meidän molempain täytyy kulkea läpi elämän yksin.»

»Tämäkö on minun rangaistukseni?»

»Se on meidän molempain rangaistuksemme, Kate. Ja se koskee samanlaisena meitä molempia.»

Katen hengitys pysähtyi. Hänen kätensä pääsivät irti hänen kaulastansa. Hän astui edemmäksi hänen luotansa, vavisten omantunnon tuskasta, epätoivosta ja häpeästä. Ensi kerran hän nyt näki itsensä langenneena naisena. Milloinkaan ennen se ajatus ei ollut koskenut hänen sieluansa. Tänä hetkenä hän vasta lankesi.

He olivat nyt tulleet luolan suulle ja Kate istahti kivelle ja purskahti hillittömään itkuun. Philipin sydäntä viilsi kuullessansa tätä. Hänen itkunsa ääni oli kuin äskeisen teurastettavan lampaan epätoivoinen valitushuuto. Hänen täytyi taistella itseänsä vastaan, voidaksensa olla ottamatta häntä syliinsä ja lohduttamalta häntä. Itkun puuska asettui kuitenkin vähitellen ja jonkun ajan kuluttua hän huokasi raskaasti ja tyyntyi. Silloin hän kohotti päänsä ja syysauringon viimeiset säteet väreilivät hänen verettömillä huulillansa ja turvonneissa silmissänsä. Kun hän taas alkoi puhua, kuulosti hänen äänensä siltä kuin joku unissansa puhuisi silloin, kun joku taika voima häntä hallitsee.

»Väärin tein minä ajatellessani niin paljon itseäni, aivan kuin se olisi ollut tärkeintä. Minun tulisi surra myöskin sinun vuoksesi. Jokin pakottaa sinua tähän, muuten sinä et voisi olla näin julma.»

Kasvot merelle päin käännettynä Philip mutisi jotakin Petestä ja kun Kate erotti tämän nimen, hän sanoi: »Niin, minun tulisi ajatella myöskin Peteä. Koska sinun mielestäsi se olisi väärin Peteä kohtaan, en tahdo pidättää sinua. Oi, se on väärin minua itseäni kohtaan! Mutta en tahdo tuottaa sinulle sitä tuskaa, että sinun täytyisi pysyä kuurona minun tuskalleni.»

Hänen mieleensä tunkeutui kuitenkin salainen toivo, että ehkä hän sittenkin jollakin tavoin saattaisi pitää hänet luonansa. »Jos luovun hänestä», hän ajatteli, »hän rakastaa minua sen vuoksi», ja hän lisäsi sitten surullinen sointu äänessänsä: »Sinun täytyy kulkea tietäsi ja tulla suureksi mieheksi nyt, sillä minä en enää pidätä sinua.»

»Taivaan tähden, älä puhu enää siitä», huudahti Philip, mutta Kate ei kiinnittänyt siilien huomiotansa.

»Minusta tuntui ihmeelliseltä, että suuri mies rakasti minua. Nyt se ei minusta tunnu siltä. Se on kauheata. Jospa sinä voisit asettua minun asemaani. Kunpa sinä et koko maailmassa merkitsisi kenellekään muulle mitään. Sinä olisit silloin minun kaikkeni, eikä mikään muu merkitsisi mitään.»

Philip oli melkein menehtyä rakkaudesta ja omantunnon tuskista, mutta hän tarttui rintaansa ja kääntyi pois, sillä kyyneleet virtasivat hänen poskiansa pitkin. Kate meni hänen luoksensa ja kosketti sormensa päillä hänen kättänsä, joka hervotonna riippui sivulla ja sanoi sitten lapsellisella äänellä: »Ajattele, tähän loppuu nyt kaikki, ja kun me nyt eroamme, me emme enää koskaan toisiamme tapaa. Emme tapaa niin, kuin olemme tavanneet tähän asti. Sinä olet minulle kuin kuka muu tahansa ja minä olen sinulle samanarvoinen kuin muutkin ihmiset. Neiti Cregeen, se on minun nimeni ja sinä olet herra Christian. Kun sinä näet minut, sinä silloin ajattelet: »Onneton raukka, kauan sitten, kun hän oli vielä tyttö, hän rakasti minua. Kukaan ei ole minua rakastanut sillä tavalla. Ja ajattele, kun me kohtaamme kadulla, sinä et edes katso minuun. Ethän sinä tahdo sitä? Ei — ei. Parasta on ettet katso. Hyvästi!»

Hänen koruton hellyytensä oli tukahduttaa hänet. Hän sai purra huultansa, voidaksensa pidättää huudahduksen, joka pakostakin oli ryöstäytyä hänen povestansa. Lopuksi ei hän voinut sitä enää pidättää, vaan purskahti sanomaan: »Suokoon Jumala, ettemme koskaan olisi tavanneet toisiamme. Jospa Jumala olisi meitä estänyt toisiamme rakastamasta!»

Mutta Kate vastasi samalla lapsellisella sulolla: »Älä sano niin, Philip. Meillä on kuitenkin ollut monta onnellista hetkeä toistemme seurassa. Mieluummin eroan sinusta tällä tavalla, vaikka se tuntuukin kovalta ja julmalta, kuin toivoisin, etten koskaan olisi sinua tavannut. Eikö ole kuitenkin suurenmoista ajatella, että uskollisin, viisain, jaloin mies maailmassa on minua kerran rakastanut?... hyvästi!... hyvästi!»

Philipin sydän vuosi verta. Se huusi tuskasta, mutta sanaakaan ei kuulunut hänen huuliltansa. He seisoivat aivan toistensa vieressä. Hiljaa antoi Kate hänen kätensä irroittautua kädestänsä ja hiipi äänettä pois. Kolmen askeleen päässä hän pysähtyi, mutta Philip ei antanut mitään merkkiä. Hyvin hitaasti Kate asteli loivaa rinnettä, koettaen pidättää nyyhkytystä, joka pani hänen ruumiinsa värisemään, ja katsoen joskus taaksensa kyyneltensä läpi. Philip kuuli, että hiekka ratisi hänen jaloissansa, kun hän nousi rinnettä, ja kun hän pääsi kukkulalle, tuntui kuin Kate olisi tallannut hänen sydäntänsä, kun hän keveästi astui ruohon yli. Siellä Kate hetkisen pysähtyi odottaen kuulevansa rannalta jotakin, huudon, sanan, nyyhkytyksen tai kutsuvan huokauksen tai käden liikkeen. Jos hän olisi kuullut sanan »Kate» hän olisi rientänyt hänen luokseen, haavoitettuna ja nöyryytettynä, kuten siipirikko lintu, joka on päässyt riistäytymään irti ansasta. Mutta ei, Philip oli vaiti ja liikkumatonna, ja Kate katosi vuoren taa. Philip näki hänen menevän ja taivaan valo sammui hänen mentyänsä.

VIII.

Tie kotiin oli pitkä, niin tavattoman paljon pitempi, kuin se oli ollut äsken. Matka merelle on helppo silloin, kun vuoksi kuljettaa, on myötätuuli ja aurinko paistaa, mutta työläs ja vaikea on tulla takaisin satamaan, kun aallot lyövät vastaan, pilvet riippuvat alhaalla ja vastatuuli yhä yltyy.

Matka oli niin pitkä, niin hirveän pitkä. Katesta tuntui, että kaikki katsoivat häntä ja tiesivät, mikä hän oli — murtunut, hylätty, langennut nainen. Samalla hän tunsi itsensä väsyneeksi, hän kyseli itseltään, kantaisivatko hänen jalkansa häntä.

Jäätyänsä yksin Philipistä tuntui, että koko kuorma oli laskettu hänen hartioillensa. Englannin vuoret näyttivät nyt harmailta ja peikkomaisilta ja myrsky, joka oli raivonnut toisella rannalla, näytti uhkaavan saarta. Missä äsken oli ollut meri aivan tyyni, siellä vyöryivat nyt aallot. Edempänä kiisivät lokit sipaisten siivillänsä kuohuvaa meren pintaa ja päästellen surkeita huutojansa. Niin ankaraa oli edellisten tuntien myrsky ollut, että hän oli kuin kuuro ja haaksirikkoinen, eikä huomannut, että höyrylaiva oli niemen ympäri kiertänyt satamaan, ja kuormarattaat, jotka olivat äsken tulleet häntä vastaan, olivat palanneet luolalle ottamaan toisen kuorman meriruohoa. Myöskin hummerien pyydystäjä oli vetänyt veneensä rannalle hänen lähellensä ja huusi niin, että hänen äänensä hiljaisuudessa kaikui kuin hautaholvissa: »Maston huiput vinkuvat. Siitä tulee aika myrsky ja siksi minäkin palasin kotiin.»

Sinä yönä näki Philip merkillistä unta. Hän istui kunniaistuimella telttakatos päänsä päällä ja Englannin vaakuna takanansa, edessänsä suuri kirja. Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi lehtiä, jaloissaan hän tunsi raskaan painon. Ihmiset kumarsivat syvään hänelle ja alensivat äänensä kuiskaukseksi hänen läsnäollessaan. Hän oli tuomari ja hän oli vanha. Nuori nainen oli syytettyjen penkillä. Vesi valui hänen tukastansa ja hän peitti kasvonsa käsillänsä. Todistajain penkillä oli eräs nuori mies painunein päin. Tämä mies oli ollut syynä naisen häpeään ja epätoivoissaan nainen oli koettanut lopettaa päivänsä. Katsoen terävästi mieheen, tuomari puhui ankaralla äänellä: »Todistaja, laki pakottaa minua rankaisemaan tätä naista, mutta, mutta jospa taivas soisi, että voisin rangaista teitä hänen sijastansa! Mitä voitte sanoa puolustukseksenne?»

»Minä en voi millään itseäni puolustaa», vastasi nuorukainen, kohottaen päänsä ja vanha tuomari näki hänen kasvonsa. Silloin Philip heräsi tukahdutettu huudahdus huulillansa, sillä nuoren miehen kasvot olivat hänen omansa.

IX.

Tultuaan laiturille Caesar tirkisteli tarkasti ympärilleen, olisiko joku ennättänyt sinne ennen häntä. Mutta reitit olivat selvät ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Peitettyään hevosensa loimella ja sidottuaan sen päähän rehusäkin hän alkoi kävellä edestakaisin satamassa pitäen samalla koko ajan tarkasti silmänsä auki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, tervehti kohteliaasti satamamestaria, alkoipa vielä vihellelläkin Hiljaksensa aikansa kuluksi.

»Tyyni päivä tänään, herra Quayle.»

»On kyllä tyyni, herra Cregeen, mutta mitäs sananlasku sanoo? 'Kuta suurempi tyyneys, sitä lähempänä myrsky.'»

Kun Caesar sataman päästä huomasi laivan savun, kun se kiersi Kirk Manghaldin niemen ympäri, valtasi hänet ikuisuutta ikävöivä, melkeinpä murheellinen mieliala. Hän tunsi, miten surullista oli mennä ottamaan vastaan vähiä tavaroita, vaatteita ja muuta rihkamaa, jotka olivat ainoa, mitä oli jäänyt jäljelle poismenneestä, rakkaasta ystävästä. Jonkun täytyi kuitenkin suorittaa tämäkin raskas tehtävä, ja Caesar tunsi tahtovansa nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Laiva laski laituriin ja alkoi tavaton liike ja touhu. Caesar odotti toinen kätensä tamman harjalla, että pahin mylläkkä olisi ohi. Sitten hän astui laivaan ja sanoi juhlallisella äänellä laivamiehelle, joka seisoi laskuportaitten alapäässä: »Onko täällä mitään herra Peter Quilliamille kuuluvia tavaroita?»

»Tuossa on hänen matkatavaransa», vastasi laivamies osoittaen kohtalaisen suurta nahkaista matkalaukkua, joka oli monen samanlaisen seassa lastiaukon vieressä.

»Hm!» mutisi Caesar tarkastellen sitä syrjäsilmällä ja ajatellen, kuinka pieni se oli. Hän ajatteli kuitenkin, että ehkä he olivat vain katsoneet arvopaperit niin tärkeiksi, että ne on lähetettävä kotiin ja sen vuoksi hän sanoi hyvin iloisesti: »Minä otan sen mukaani.»

Caesarin suureksi ihmeeksi ei laivamies ollenkaan häntä tahtonut estää, mutta juuri kun hän katseli matkalaukkua tuntien toiveensa toteuttamisen varmaksi, tarttui suuri, ruma käsi siihen kuin omaansa ja alkoi vierittää sitä edessänsä kuin kiveä.

Mies oli Musta Tom, niin lämpimissänsä, että hän aivan höyrysi.

»Helpota, mies, helpota», sanoi Caesar mitä suurimmalla arvokkuudella. »Minun kiessini odottavat laivasillalla.»

»Ja minun työntökärryni torilla», vastasi Musta Tom.

»Minä en tarvitse apua», väitti Caesar, »älkää vaivatko itseänne.»

»Elä sinä tunge nokkaasi toisten asioihin, Caesar», kuohahti Musta Tom kääntäen matkalaukun pystyyn ja kumartuen nostaaksensa sen olallensa.

Mutta Caesar laski raskaan kätensä matkalaukun päähän ja sanoi: »Herra varjelkoon sinua, mies, minun tulee sääli sinua. Mammonan himo on tunkeutunut suoraan sinun sydämeesi, Tom.»

»Silloin se juuri tällä hetkellä on vapautunut sinun sydämestäsi», iski Musta Tom kääntäen matkalaukun niin, että se oli nyt yhden nyrkin varassa.

Mutta Caesar piti varansa ja sanoi: »Et suinkaan sinä tahtone antaa sydäntäsi kokonansa ahneuden perkeleelle?»

»Sitä minä en suinkaan aio — heitä irti matkalaukku», karjaisi Musta Tom ja seuraavana hetkenä hän oli saanut sen olallensa.

»Nyt minä ajattelen sydämessäni», sanoi Caesar, »että minulle suodaan anteeksi, vaikka olen tässä pakotettu käyttämään väkivaltaa», ja hän tarttui molemmin käsin matkalaukkuun saadaksensa sen uudestansa alas.

»Heitä matkalaukku irti tai minä viskaan sinut mereen», kähisi Musta Tom kuormansa alta.

»Filistealaiset voittavat sinut, Simson», huusi Caesar ja silloin syntyi tappelu.

Ottelun ollessa kuumimmillaan, kun miehet puuskuttivat vasten toistensa kasvoja ja matkalaukku siirtyi toisen olalta toisen olalle, tuli muuan hyvin ahavoitunut, sakeapartainen ja mahtavaääninen mies, joka oli karkearakenteinen, ja puettuna merimiestakkiin ja leveälaitaiseen hattuun, kiirehtien esille hytistä ja koiranressu juoksi hänen jäljessänsä. Silmänräpäyksessä hän oli erottanut tappelijat ja matkalaukku oli maassa hänen jaloissansa.

Musta Tom astahti askeleen taapäin, nosti olkihattuansa, pyyhkäsi paljasta päälakeansa ja mutisi pois suunniltansa kauhusta: »Pyhä merimies!»

Caesar valahti kalmankalpeaksi ja silmänsä kierähtivät yläluomen alle. »Herra armahda minua», hän mutisi. »Armahda minun sieluani, Herra.»

»Älkää pelätkö», sanoi muukalainen. »Minä olen elävä ihminen enkä mikään kummitus.»

»Mies ilmetty itse», sanoi Musta Tom.

»Peter Quilliam, ihka elävä ja terve kuin pukki», myönsi Caesar.

»Minä se olen», sanoi Pete, »Ja mikä teidät yhteen iski? Tahdoitte toimittaa minun matkalaukkuni maalle, vai?»

Mutta vapauduttuaan kauhusta, jonka oli herättänyt pelko, että Peten henki heille kummitteli, Caesar alkoi kohdella häntä kuin elävää ihmistä ainakin. »Kuinka tämä on ymmärrettävä?» hän sanoi. »Vastaa minulle, minä olen pitänyt sinulle ruumissaarnan.»

»Te saatte pitää sen vielä uudestaankin, herra Cregeen, minä en ole vielä lähtenyt täältä», väitti Pete.

»Et, ja olet arvokkaampi kuin kymmenen kuollutta», sanoi Musta Tom. »Ja voi minun päiviäni, poika, miten sinä olet tulkit komeaksi ja voimakkaaksi! Naamakin karvainen kuin miehellä ikään! Sinusta on siellä ulkomailla todellakin tullut mies, Peter. Sinä olet myöskin aivan sukuni kaltainen! Sinä kai tulet nyt minun luokseni sinne kaivon luo — vanhaan kotiin, ymmärräthän. Minä, yhdellä heilahduksella heitän matkalaukkusi rannalle, tuo Caesar on vain niin merkillisen avulias. No, etkö sinä sitä tahdo?»

Pete pudisti päätänsä astellessaan laskusiltaa pitkin, ja Caesar, joka tämän huomasi, sanoi ankarasti:

»Jättäkää tämä herra rauhaan, herra Quilliam.

Hän osaa itse parhaiten asiansa hoitaa.»

»Jättäkää te, herra Kollehtikoppa», vastasi Musta Tom. »Mutta teidän päänne on tyhjä kuin kontti tai täynnä pelkkää ilmaa kuin puhallettu rakko. Siinä on sitten oikea pääpuijari, joka päästää toisten ihmisten verkot irti ja kerää konttiinsa kaikki, mitä niistä saa.»

Nyt he olivat tulleet maalle. Joku laivan kantajista asetteli matkalaukkua rattaille ja Caesar päästeli irti lointa ja hevosen ruokasäkkiä.

»Nouskaa ylös, herra Peter, älkääkä kuunnelko, mitä tuo sanoo», puheli Caesar. »Jos minun ahkeruuteni ja rehellisyyteni on ansainnut Herran siunauksen — —»

»Jätä Herra rauhaan, sinä vanha juutalainen, sinä saaliinhimoinen Ananias, amen», kähisi Musta Tom.

»Te olette koko elämänne ajan pilkannut Herraa, Tom», tiesi Caesar istuutuen Peten viereen.

»Sinä et ole muka sitä tehnyt, sinä viheliäinen syntisäkki», huusi Musta Tom. »Sinä möisit kyllä sielusi paholaiselle kuudesta pencestä ja laittaisit inhoittavasta raadostasi arpajaiset, jos joku hullu ostaisi arpoja.»

»Mene kotiisi, Tuomas», sanoi Caesar tarttuen ohjaksiin, »mene kotiisi ja koeta vasta tulla paremmaksi ihmiiseksi.»

Mutta tämä oli Mustalle Tomille liikaa. »Parempi ihminen! Niinkö? Tule alas laiturille, niin koetellaan nyrkkejä ja minä näytän sinulle, kumpi meistä kahdesta on parempi ihminen.»

Kohta tämän jälkeen ajaa koluuttivat Caesar ja Pete kivitetyn torin yli ja koira juosta lonkotti jäljessä. Pete kyseli lakkaamatta.

»Kuinka te itse voitte, herra Cregeen?»

»Minä olen pelastettu, herra, minä olen pelastettu, ylistetty olkoon Herra.»

»Entäs Mummi?»

Hän, kuten minäkin, on tullut vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, mutta ikävä kyllä hän välittää liian vähän hengellisistä asioista.»

»Kallistuu iltaan, se hyvä vanha enkeli? Toivon kuitenkin, että hänen elämänsä päivä vielä kestäisi kaikista huolimatta. Ja — ja Nancy Joe?»

»Hän on vieläkin onnellinen synneissänsä», vastasi Caesar. »Sinä olet kai nyt saanut aikalailla rahaa kasaan siellä kaukana? Me olemme kuulleet jotakin sellaista.»

»Rahaa!» hymähti Pete. »Olen, olenpa kyllä. Aina nyt sen verran, ettei ihan ole matti kukkarossa. Mutta mitenkäs — mitenkäs — —»

»Kas niin! Riittääkö koko iäksi, vai?» tiedusteli Caesar.

»Kyllä, niinpä luulen, mutta sehän ei kuulu tähän», sanoi Pete. »Kuinkas voi — —»

»Ihmeellistä!» pääsi Caesarilta, »ja viidessä vuodessa! Kelpo poika, en ollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut.»

»Mutta Kate? Kuinka voi Kate? Miten tyttö itse voi?» kyseli Pete vähän hämillänsä.

»Harvinaisen hyvin», vastasi Caesar.

»Jumala häntä siunatkoon!» huudahti Pete niin, että se kuului toiselle puolen katua.

»Ehkä me saamme hänet rattaille Crellinin luona», sanoi Caesar.

»Mitä? Crellinin luona tuolla koulun kulmassa — kangaskauppias Crellinin? Eläköön! Päästäkää minut alas! Tammahan väsyy, isä», ja Pete harppusi pyörän yli maahan.

Hän palasi puodista, jonne Kate oli jättänyt sanan, ettei hänen isänsä odottaisi häntä — hän ehkä joutuisi kotiin jo ennen häntä. Katujen kerjäläisjoukon saattamana Pete saapui Caesarin luo ja heitettyään lapsille kourallisen kuparikolikoita he lähtivät Sulbyä kohden. Ankara tuuli oli äkkiä alkanut puhaltaa ja kiisi humisten satamasta pitkin kaupungin ahtaita katuja.

»Ja Philip? Kuinkas hän jaksaa?» huusi Pete.

»Herra Christianko? Hän on terve ja onnellinen ja menestyy mainiosti, herraseni.»

»Sen minä tiesin», sanoi Pete nauraen niin, että seinät kaikuivat.

»Hän kulkee tietänsä kuin virta hävittäen kaikki esteet matkaltansa», selitti Caesar.

»Hänen päivänsä on nousemassa, vai mitä?» kysyi Pete. »Minä aina sanoin, että hänestä tulisi saaren ensimmäinen mies — eikä hän suinkaan minun toiveitani petä.»

»Se nuorukainen on silloin tällöin pistäytynyt tervehtimässä meitä — keskiviikkona tulee viikko, kun hän oli meillä talkoissa», kertoi Caesar.

»Miesten mies!» huudahti Pete, »hän ja minä olemme kuin veljekset.»

»Ei se siis ollutkaan totta, mitä ne kirjoittivat, että sinun mustat toverisi olivat jättäneet sinut ja luulleet kuolleeksi?»

»He lähtivät kyllä pakoon, hitto heidät periköön», sanoi Pete, »mutta minä ajattelin, ettei olisi synti näyttää heidän erehtyneen.»

»Niin, niini Maailman alussa oli valhe ja valhetta on niin kauan kuin maailmakin pysyy», huokasi Caesar.

Kun he ajoivat Ballawhainen ohi, huusi Pete Caesarin korvaan yli kohisevan tuulen, joka pauhasi puissa ja heitteli pilvinä pitkin kenttiä kellastuneita lehtiä: »Ja kuinka voi Ross?»

»Se vintiö! Elää kuin viimeistä päivää, kuin viimeistä päivää», vakuutti Caesar.

»Laskee kai myötätuulta täysin purjein?» huudahti Pete.

»Saattaapa laskea, mutta sielunvihollinen kalastaa siellä, missä tuollaiset nuorukaiset uivat», tuomitsi Caesar.

»Ja ukko itse — Ballawhaine — vielä elävien mailla, vai?» huusi Pete kätensä suojasta.

»Elää, mutta alas, alas, alas hän kulkee», loilotti Caesar. »Maailma tulee miesparalle liian raskaaksi. Velkoja siellä, velkoja täällä ja velkoja kaikkialla.»

»Vesi on siis kuivunut satamassa, vai?» ihmetteli Pete.

»Ei, mutta hän on laskenut karille jo ulapalla, vaikka minä olenkin ainoa, joka niistä tiedän», selitti Caesar.

Kun he olivat kulkeneet Sulbyn sillan yli ja »Manin Keijukainen» tuli näkyviin, Pete joutui innostuksesta suunniltansa, hyppäsi seisaallensa ja huusi kilpaa tuulen kanssa, aivan kuin olisi ollut juovuksissa.

»Voi toki, entinen, sama paikka? Te olette pannut uuden katon — niinpä olettekin, näenhän sen. Ja valtatie! Tuossahan se on! Rusko on teillä vielä? Onko tuo hieho sen jälkeläinen? Kiiruhda sinä, Molly! Antaa sen maistaa piiskaa, se ei vanhaa tammaa tapa, Cregeen. Totisesti, tuolla tulee vanha Flora meitä vastaan! On tainnut saada reumatismia, vai mitä? Päästäkää minut maahan, Caesar. Nyt me siis olemme perillä, ukkoseni. Herra varjele, millainen tuoksu navetasta! Niin lämmintä ja kosteata ja ihanaa! Mitä, etkö tunne minua, Flo? Sisu on vielä jäljellä, vaikka oletkin hampaasi menettänyt. Ja tuolla ovat hedelmäpuut. Kaikki, kuten ennenkin! Tunnen, että turve palaa sisällä! Ja toden totta, ne paistavat sillejä vartaassa! Missähän Mummi lienee? Kurkistetaanpas sisään, Caesar! Hei, hei, ai, tässä sitä ollaan!»

Niin tuli Pete kotiin nauraen, huudellen, jutellen ja hoilaten ja hänen äänensä kaikui riemukkaana yli tuulen pauhun, joka oli vihdoin kiihtynyt raivokkaaksi myrskyksi.

»Äiti», huudahti Caesar astuen eteiseen, »täällä on eräs herra, joka palaa vierailta mailta ja tahtoo välttämättä tavata sinua.»

»Ketään minun omiani ei ole ulkomailla», alkoi Mummi.

»Eikö, eikö kerrassaan ketään?» uteli Caesar.

»Eräs olisi ehkä saattanut olla, vain eräs, mutta hän ei ole elävien mailla, poikaparka — —»

»Mummi!» huudahti Pete hyökäten ravintolahuoneeseen.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Mummi. »Tuo on hänen äänensä.»

»Ja tässä on hän itse», huusi Pete ja samassa hetkessä tämä herttainen eukko lepäsi hänen sylissänsä.

»Oi, hyvänen aika, hyvänen aika!» hän huohotti.

»Totisesti se on Pete. Annahan minun istua.»

»Luulitkos sitten, että se oli hänen aaveensa, äiti?» kysyi Caesar alentuvasti.

»No, en suinkaan!» selitti Mummi. »Se poika ei nyt kuitenkaan enää palaisi ketään peloittelemaan, siitä olen ihan varma.»

»Mutta Peten paluun vertaista ihmettä ei nyt kuitenkaan ole koskaan nähty», alkoi Caesar. »Se on kuin jonkinlainen ylösnousemus. Minä ajattelin, että minun tuli sonnustaa itseni noutamaan laivalta hänen arkkunsa ja kuka ilmestyy minun eteeni, ellei juuri hän itse?»

»Oi, hyvät ihmiset, oi! Se on kerrassaan ihmeellistä, aivan kauhistuttavaa! Minä olen aivan päästäni pyörällä ilosta», puheli Mummi.

»Valhetta oli se kirje, jonka se manilainen poika oli lähettänyt», selitti Caesar.

»Kirjeet ja kirjoitukset ovat kaikki valhetta», vakuutti Mummi. »Niin kauan kuin minä elän, en minä välitä niistä tuon taivaallista, ja jos Kelly, postinkantaja, tulee tänne, ajan minä hänet hiilikoukulla matkaansa.

»Te siis luulitte, että minä olin mennyt sen tien, Mummi?» puheli Pete. »No, niin minä itsekin luulin. 'Täytyykö minun kuolla?' sanoin monen monta kertaa itselleni, mutta sitten ajattelin, ettei sellaisen kelpo pojan kuin minun tarvitsisi jättää luitani lahomaan autioihin erämaihin. Nyt voitte siis nähdä, että levitin siipeni ja tulin kotiin.»

»Se on Herran työ ja on ihmeellinen meidän silmissämme», sanoi Caesar, ja Mummi, joka oli tointunut hämmästyksestänsä ja alkanut toimitella askareitansa, huudahti:

»Antakaahan minun oikein katsella häntä. No, voi minun päiviäni, tuollaiset korvalliset! Ja niin pehmyt, kuin kaltattu maninvilla. Minä pidän hänestä enimmin, kun hän heittää pois hattunsa. No, voi, voi, minä olen oikein ylpeä sinusta, poikaseni! Totisesti, en olisi sinua tuntenut! 'Kukahan lie tuo herra isän kanssa kärryissä?' minä ajattelin. Ja minä olisin voinut luulla, että se oli itse tuomari, ellei hän olisi maannut kuolleena arkussansa.»

»Niinpä kyllä, niinpä kyllä», hohotti Pete. »Luulenpa, että Mummi laskee leikkiä minun kustannuksellani.»

»Samahan se nyt on, mitä minä sanon, minä kun nyt en mitenkään voi pysyä vaiti», huudahti Mummi ottaen esille maljan keittiön hyllyltä ja alkaen hirvittävällä kiireellä kuoria perunoita illalliseksi.

»Mutta, missä on Kate?» kysyi Pete.

»Ai, todellakin, missä hän nyt on? Kate! Ka—ate!» huusi Mummi kurkottaen yläkertaan, ja Nancy Joe, joka tähän asti oli seisonut syrjässä, sanoi:

»Eikö hän mennyt kärryissä Ramseyhin, hyvä emäntä?»

»No, sellainen hölmö minä olen! Niinhän hän meni», myönsi Mummi, »mutta miksi hän ei ole tullut isän kanssa takaisin?»

»Hän oli jättänyt Crellinille sanan, ettei pidä odottaa häntä», sanoi Caesar.

»Varmaankin hän on mennyt neiti Clucaan luo koettamaan pukuaan», epäili Nancy Joe.

»Onpa voinut mennä», myönsi Mummi. »Hänellä on tekeillä kaksi uutta pukua, Pete. Ah, tytöt ovat ihan hirveän turhamaisia! Mutta ei kai niitä nyt sovi kovin moittiakaan?»

»Hänen tulee saada vaikka kaksikymmentä kaksi jos hän haluaa, Jumala häntä siunatkoon», hymyili Pete.

»No voi minun päiviäni!» iloitsi Nancy. »Aikooko tuo mies ostaa mekkoja monelle vaimolle?»

»Mutta sinullahan on nälkä, poikaseni. Ota alas padanjalka, Nancy, ja pata tulelle», määräsi Mummi. Meidän täytyy laittaa kakkuja. Kakkuja, niin! Kakkuja juuri, niinhän minä sanoin. Hae tänne liina, minä katan itse pöydän. Liina, sanon minä, tyttö. Vai etkö sinä koskaan ole kuullut, mikä on pöytäliina? Missäkö se on? No, voi, voi, enhän minä oikein muista, missä se on! Se on salissa, ei, se on arkussa portaan juurella, tai ei, se on minun omain sänkylakanoitteni alla. Tuo se joutuin!»

»Tuonko minä vähän risuja?» kysyi Caesar.

Tuo tietysti, äläkä nyt jää koko päiväksi sinne suustasi kiinni. Mutta sinä et ole saanut mitään juotavaa, Pete. Tahdotko olutta tai jotakin väkevätä? Vai tahdot odottaa Katea? No, se on minullekin mieleen. Voihan sitä nyt olla raitiskin. 'Ollut raitis myöskin ulkomailla?' Kuinka sinä, Nancy Joe uskallat? Sinä heittäydyt aivan liian sukkelaksi. Tietysti hän on ollut raitis ja vakaa, siitä minä nyt olen niin varma kuin varma on.»

»Mutta Kate», sanoi Pete astellen edestakaisin hiekkaista lattiaa, »onko hän ollenkaan muuttunut?»

»No, nyt hän on täysi nainen, poikaseni», sanoi Mummi.

»Siitä minä olen aivan varma», vakuutti Pete.

»Yhteen aikaan hän näytti kyllä kalpealta ja hermostuneelta, mutta nyt hän on taas virkistynyt ja kukoistaa kuin kanerva kankaalla. No, sellaisia ne naiset ovat.»

»Minä ymmärrän», sanoi Pete, »aamu sarastaa vasta, kun oma kulta saapuu.»

»Mutta hän on nyt koko saaren kaunein tyttö, Pete», ihasteli Nancy Joe.

Siitä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa», huudahti Pete.

»Suuri, hieno, punakka ja kelpaa vaikka mihin.»

»Herranterttu!»

»Teidän olisi pitänyt nähdä hänet talkoojuhlassa — mikä ihastuttava silmänruoka!»

»Sitäpä kelpaa kuulla!»

»Puettuna vaaleanpunaiseen pukuun, punaisiin sukkiin ja hilkkaan ja uhkea ja suora kuin jaloruusu.»

»Suu poikki nyt tyttöseni», huudahti Pete. »Minä itse tahdon hänet nähdä ja odotan kuollakseni.»

Caesar toi risut, Nancy sytytti tulen ja Mummi sekoitti kaurajauhoja veteen. Kakkujen paistuessa Pete asteli keittiön lattiata ja tutki kaikkea huudahdellen ilosta tuntiessaan esineet.

»Kaikki täällä on ennallaan ja tuttua. Tuossa on kello hyllyllänsä, taulussansa halkeama ja sekuntiviisari keskeltä poikki, ja astiahylly — ja jauholaatikko — ja piiska, siihen on laitettu uusi siima, kuten — —»

»No, voi minun päiviäni, millainen muisti sillä pojalla on!» huudahti Mummi.

»Ja tuo valkoinen kissa» — kissa oli hypännyt kaapille päästäksensä tekemästä tuttavuutta Peten koiran kanssa, ja katseli nyt kallella päin tuon uuden tulokkaan liikkeitä — »ja patakoukku ja haahlat — ja kattila — ja hiilihanko — toden totta — tuo on hiilihanko — —»

»No, että hän kaikki tunteekin!» huudahti Mummi hämmästyneenä.

»Ja — tuo — ei — on se — minä voisin vaikka vannoa — että», sanoi Pete ottaen koholle kolmijalkajakkaran, »että tämä on juuri se sama jakkara, jolla Katen oli tapana istua lieden ääressä. Antakaapas minun nyt vanhan rakkauden vuoksi istua sillä hetkinen.»

Hän asetti jakkaran lieden vierelle ja istahti sille puhellen puoliksi nauraen, puoliksi itkien: »Oi, Mummi, Mummi! — puoli maailmaa on ollut meidän välillämme sen jälkeen, kun minä viimeksi istuin tämän takan ääressä.»

Liikutus valtasi myöskin Mummin ja hän sanoi: »Etkö tahdo hiilihankoa käteesi? Anna pojalle hiilihanko, tyttö, että hän tuntee tulleensa kotiin.»

Pete sieppasi hiilihangon Nancyn kädestä ja alkoi lisätä tulta työntämällä siihen enemmän hiiliä. »Mummi tiedättekö, minusta tuntuu kuin en ollenkaan olisi ollut poissa!» hän huudahti nauraen ja hänen kosteat silmänsä säteilivät.

»Nancy Joe, eikö sinun nenäsi mitään tunne?» huudahti Mummi. »Kakut palavat aivan hiileksi.»

»Antakaa palaa, äiti», rauhoitteli Pete. »Siten hän itsekin aina teki ollessaan nuori ja hajamielinen. Shillinki jokaisesta palaneesta kakusta. Oi, miten suloiselta se tuoksuukaan!»

Näin sanoen hän ahtoi risuja yhä enemmän tuleen ja työnsi muotin lähemmäksi hiiliä padanjalustan taakse. Ja kun kakut rutisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja kävivät mustiksi, hän veti sieraimiinsa palaneen hajua, itki ja nauroi vuoroin savun tuprutessa lakeistorveen.

Myöskin Mummin kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet ja hän vei esiliinan silmillensä sanoen: »Hän saa minut nauramaan kuollakseni, niin saakin, no katsohan tuota poikaa.» Mutta esiliinan takaa hän kuiskasi Nancylle: »Hän ei tiedä, mitä hän tekee, tyttöseni, sitä se on — hän on aivan sekaisin siitä, että on päässyt kotiin taas, poika parka.»

Sanoma Peten saapumisesta oli pian levinnyt ympäri Sulbya, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ravintolahuone oli täynnä väkeä, jotka lasisen väliseinän kautta kurkistelivat keittiöön. Siellä istui pronssinväriseksi päivettynyt, parrakas mies, tupakoiden takan ääressä, koiran leikkiessä hänen jaloissansa. »Pian täällä nyt on häätkin», sanoi joku. »Sillä tytöllä on onni», vastasi toinen. »Hän on kyllä aina ollut yhtä hauska kuin kauniskin ja oli onni, että he pitivät häntä erossa siitä heittiöstä, joka kierteli tässä, saadaksensa hänet pauloihinsa.» — »Nuorta Ballawhaineako tarkoitatte?» — »Ketäs muuta?»

Hetkisen kuluttua koira puikahti ovesta anniskeluhuoneeseen ja isännän puutteessa osoitettiin eläimelle mitä suurinta huomiota. Se oli vanha halli, jonka ulkomuoto jo osoitti ikää ja kokemusta ja näytti tahtovan sanoa, että se jo oli vapautunut nuoruuden hullutteluista ja oli nyt tyyni ja tahtoi elää rauhassa kaiken maailman kanssa. Sen selkä oli notkossa, aivankuin se olisi taipunut vaunun pyörän mukaan, korvat olivat aivan merkilliset ja sillä oli lyhyt töppöhäntä. Karva oli sileä ja kiiltävä kuin nuoren porsaan, mutta sen valkealla pohjavärillä oli ruskeita läikkiä.

»No, katsokaahan, miten merkillinen koira — mitähän ihmeellistä rotua se lieneekään», virkkoi joku, ja keittiöstä kuului kaikuva ääni, joka vastaukseksi sanoi:

»Kyllä se on manilaista alkuperää, mutta se on lepakon ja koiran jälkeläinen. Hännästä kyllä ei kannata puhua, mutta korvia sillä on sitä runsaammin. Se on sukkela veitikka, mutta sitä on vain vähän liiaksi hemmoteltu nuorena ollessaan. Seurasta ei se juuri välitä, eikä se ymmärrä käyttäytyä paremmin kuin minun vanha saappaani. Tänne, Tuomari, tänne.»

Puhuja oli Pete. Raikuvat ilohuudot lausuivat hänet tervetulleeksi ja pian sekoitettiin ympäri huonetta rommia höyryävään veteen.

»Te ette ole unohtanut Manin murretta, herra Quilliam», sanoi Jonaique »ja te kutsutte koiraa Tuomariksi. Mistä se johtuu?»

»Pitääkseni mielessäni tämän vanhan saaren, herra Jelly, ja sitäpaitsi eläin on aivan tuomari Mylrean näköinen, kun mainittu herra oli toisella kymmenellä», selitti Pete.

»Mainittu vanha herra on nyt kuollut, herraseni», sanoi Lukkari John.

»Onko? Älkäähän mitään?» sanoi Pete.

»On, kyllä hän on kuollut; hänen elämänsä päivä, laskeutui keskiviikkona. Joi hullu itsensä kuoliaaksi, herra. Tänään minä olen leikannut turpeita hänen haudallensa.»

»Ja kenestä nyt tulee tuomari», kysyi Pete. »Kenenkä he nyt virkaan asettavat?»

»No», sanoi lukkari John, »ihmiset puhuvat ja puhuvat ja tuolla on tuo ehdokas ja täällä tämä. Mutta useimmat mainitsevat teidän vanhan nuoruuden ystävänne, Philip Christianin.»

»Minä tiesin sen — minä aina sanoin, että niin kävisi», huudahti Pete. »Sen parempaa miestä ei ole koko saarella. Hän ei minua petä.»

Tuuli ulvoi savutorvessa ja hämärä alkoi laskeutua yli maiden. Pete kävi levottomaksi ja asteli edestakaisin, tirkistellen silloin tällöin akkunasta ulos nähdäksensä, ketä tiellä kulki. Kun hänen ystävänsä tämän huomasivat, nyhtävät he toisiansa kyynärpäitänsä ja kuiskailivat omia salaisuuksiensa.

»Tyttöä hän odottelee. No sehän nyt ei olekaan ihme. He ovat olleet erossa viisi vuotta — kummako sitten!»

»Niitty on täynnä valkeita lokkeja, jotka ovat kokoontuneet sinne yhteen; mitähän se merkitsee, isä?» kysyi Pete.

»Ehkä on tulossa sadekuuro ja vähän ankarampi tuulenpuuska», selitti Caesar.

»Mutta», sanoi Pete tarkastellen, »hetki sitten kiisivät pilvet kilvan taivaan laella ja nyt laskeutuu tuolla synkkä musta pilvi aivan maan tasalle.»

»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Ei ole mitään syytä hätäillä. Tyttö tulee kyllä pian kotiin.»

»Mutta hän joutuu kulkemaan ihan pimeässä», sanoi Pete.

Hänen seuralaisensa koettivat saada häntä keskusteluun, kysellen kaikenlaisia asioita niistä maista, joita hän oli nähnyt, mutta hän vastasi lyhyesti ja hajamielisesti palaten lakkaamatta ovelle.

»Siellä kai oli runsaasti tuomareita, missä te nyt olette niin kauan ollut», kysyi Jonaique.

»Jonkinlaisia tuomareita, kyllä. Erästä heistä me kutsuimme Vanhaksi Hädäksi, koska hätä ei lakia lue. Hän kokosi suuret lakikirjansa istuimellensa saaduksensa korkeamman aseman ja kun hän tahtoi tutkia niitä, ei hän löytänyt niistä mitään. Hän ei ollut ainoa tuomari, joka istui lain yläpuolella... Nyt se tulee, kuulettekos, Caesar? Sade valuu virtana kaduille.»

»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Uusien vaatteiden koettaminen vie kyllä aikaa. Oli kai siellä toki kirkkoja ja kappeleita, vai? Kirkkoja ja kokouksia, ja uskonnon opetus kai oli hyvä?»

»Hitonmoisia kappeleja, herraseni. Vain eräs surkea latorähjä, jonka omistajaa he kutsuivat Ijankaikkisuuden Luotsiksi. Ihmiset tahtoivat, että se vanha viheliäinen rahjus, joka heitä hallitsi, olisi rakentanut heille uuden kappelin, mutta hän ei tahtonut, ennenkuin sai kiven kappaleen kaljuun päähänsä ja silloin hän hellitti sata puntaa kappelin rakentamiseen ja ihmiset rukoilivat: »Iske häntä vielä kerran, Herra. Sinä voit sen!»... Kuulettekos tuota? Vesi juoksee koskena kohisten rinnettä alas. Minä en voi enää odottaa, Mummi.»

Mummi oli mennyt ovelle, jota hän koetti pitää kiinni, tuulen riehtoessa auki ja hänkin katseli levottomana yhä pimenevälle tielle. »Todellakin, minua itseänikin alkaa peloittaa», hän sanoi. »Toden totta, minä en tiedä, missä rakas Kirryni viipyy näin myöhään.»

»Minä lähden häntä etsimään», sanoi Pete ja siepaten hattunsa ja viheltäen koiraansa hän hyökkäsi ulos.

X.

Ovea oli vaikea sulkea hänen jälkeensä, sillä koillistuuli oli kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Caesar luikahti maitokamariin näädäksensä, olivatko ulkohuoneet turvassa ja palasi sangen tyytyväisin ilmein. Tallin ja navetan ovet olivat pöngässä. Latojen ovet olivat kiinni. Kuivausuunin tuli paloi hiljaksensa ja kaikki varovaisuustoimenpiteet oli suoritettu. Hänen tullessansa Mummi väänteli käsiänsä huudellen: »Kate, voi minun Kateni!» ja Caesar nuhteli häntä siitä, ettei hän luottanut Luojan johtoon.

Ihmisiä tuli nyt toinen toisensa jälkeen sisään kertoen mitä hirvittävimpiä juttuja siitä, mitä myrsky oli saanut aikaan. Sanottiin, että valotorni Kanakalliolla oli keikahtanut kumoon, että tulva oli noussut Ramseyssä kaksikymmentäviisi jalkaa ja kaikki kadut lainehtivat, ja eräs kalastaja Peelissä oli kaatunut veneineen päivineen mereen ja hukkunut.

Joka hetki tuli yhä uusia ja uusia vieraita kapakkaan ja penikulman alalta olivat pian kaikki onnettomat ja vaivaiset kokoontuneet sinne — siellä oli sokea Jane, joka kykeni pysäyttämään verenjuoksun, mutta ei voinut asettaa myrskyä; Chemiahprofeetta, jonka valkoinen parta ulottui vyötäröille ja joka kulki sauvaansa nojaten, ja vanha Juan Vessy, joka »eli taloissa» kerjäysmatkoillansa. Ne ihmiset, jotka siellä ennestänsä olivat, eivät uskaltaneet mennä ulos, ja Mummi väännellen lakkaamatta käsiänsä, huuteli: »Kate, Kate», pyydellen ihmisiä keittiöön takan ääreen lämmittelemään. Täällä he nyt surkuttelivat poikiansa, jotka olivat merillä, kertoivat kaikenlaisia juttuja edellisistä myrskyistä ja kiistelivät vuosiluvuista, milloin se ja se haaksirikko oli tapahtunut ja mitkä tuulet olivat ne aiheuttaneet.

Myrsky yhä kiihtyi ja joskus tuuli löi seiniä, aivan kuin purjeita olisi hakattu niitä vastaan. Joskus se muistutti aaltojen pauhua, kun ne kohisten iskevät toisiansa vastaan aavalla meren ulapalla, johon ei mistään näy maata. Se vonkui ja valitti savupiipuissa aivan kuin villi eläinten lauma olisi pyrkinyt vapauteen. Ja sitten tuprahti savu kokonansa sisään ja täytti keittiön. Täytyi sammuttaa tuli kokonansa pelastaaksensa tukehtumasta. Eteisen ovi lensi auki ja heidän täytyi sulkea se varsiluudilla ja harjojen varsilla. Akkunat helisivät puitteissansa ja heidän täytyi vahvistaa niitä asettamalla pöytiä suojiksi. Huolimatta kaikista näistä tukkeamistoimenpiteistä oli talo hatara kuin variksenpesä ja seinät natisivat kuin laivan mastot myrskyssä. »Merelläkään en minä milloinkaan ole nähnyt tällaista ilmaa ja minun pitäisi kuitenkin jokseenkin hyvin tuntea meri», sanoi muuan. Toiset valittivat ja mutisivat rukouksia.

»Varas-Kelly», joka Mummin huomaamatta oli hiipinyt sisään, oli polvillansa eräässä nurkassa, kasvot seinään päin, rukoillen Herraa muistamaan häntä ja selitti, että hän oli nähnyt omaisuutta kirjeissä — postimerkkejä ja muuta sellaista, mutta ei ollut koskaan koskenut niihin. Lukkari John lausui puolustuksekseen, että hänen täytyi haudata vanha tuomari; Jonaique, parturi, selitti, että hänen täytyy ajella itse piispan parta, ja Claudius Kewley puolustautui sillä, että hänellä oli vielä kolme kaurasarkaa leikkaamatta ja sen lisäksi vielä kaurapieles kattamatta. »Oi, Herra», huusi Claudius. »Älä anna minun ennen kuolla, ennenkuin olen saanut kaikki tehdyksi.»

Horjumattomana ja voimakkaana seisoi Caesar näitten rukoilijani ja valittajain keskellä, jotka olivat taivuttaneet päänsä alas ja vääntelivät käsiänsä. Kun hän kuuli maanviljelijän sanat, hänen ilmeensä muuttui ankaraksi.

»Cloddy», hän sanoi. »Kuinka te uskallatte määrätä, mitä Jumala saa tehdä ja tekemättä jättää.

»Helppohan teidän on puhua, herra Cregeen», valitti maanviljelijä, »teillähän on vuodensato turvassa», eikä Caesar voinut siihen mitään sanoa, mutta sensijaan rankaisi hän miestä rukouksessa. »Herra on lähettänyt myrskynsä rankaisemaan niitä, jotka ovat olleet liian varmoja hänen armostansa, ja myrskyssäkin heillä olisi turva, jos he vain kärsivällisesti alistuisivat Herran tahdon alle. Suuri on hänen armonsa, mutta tottelemattomat lapset eivät tahdo ottaa sitä vastaan. Herra, johda sinä heitä, että he vaikenevat — —»

Kesken Caesarin rukouksen, kuului ulkoa rusahtava ääni ja pelästyneenä hän samana hetkenä hypähti seisoallensa. »Luulenpa todellakin, että myllyn ratas on päässyt irti», sanoi hän, »ja jos niin on käynyt, silloin ovat pian elot kuivaus-uunista tiessään.»

»Luottakaa vain Luojan johtoon, Caesar», huudahti maanviljelijä.

»Sen minä kyllä teenkin», sanoi Caesar hattunsa siepaten, »mutta ensin minä kuitenkin sammutan tulen uunista!»

* * * * *

Saavuttuaan eteisestä pihalle Petestä tuntui, kuin näkymättömät siivet olisivat häntä hakanneet ja hän läähätti kuin kala, joka on saanut liian paljon ilmaa. Pistävä kipu hänen kyljessänsä muistutti häntä haavasta, mutta hänen jaloissansa oli sähköä ja hän alkoi juosta. Yö oli saapunut, mutta vihertävä juova oli revennyt lyijynharmaihin pilviin ja siitä pistivät esille kuun pyöreät kasvot.

Kun hän saapui Ramseyhin, oli tulva kohonnut vanhalle ristille asti, kattolevyt lentelivät ympäri ja satamassa paukkuivat mastot ja raakapuut, niinkuin pommit taistelukentällä. Suoraan hän riensi ompelijalle ja sai kuulla, ettei Kate ollut ollut siellä kuuteen tuntiin. Kangaskaupassa hän sai tietää, että Kate kahden tienoissa iltapäivällä oli kulkenut Ballureen päin. Hänen kulkiessaan kaupungin läpi ammuttiin raketeilla hätämerkkejä. Muuan höyrylaiva, joka oli ankkuroinut lahdella, oli kohottanut hätälippunsa. Meri oli peloittava — tuhkanharmaa — ja siinä häilyi kiemurtelevia valkeita vaahtojuovia; mutta miehet, jotka tyynellä olivat satamassa laiskoina lojuneet, koettivat nyt kaikin voimin saada veneensä irti ja päästä merelle, sillä vanha viikinkien veri heidän suonissaan oli alkanut kuohua.

Kulkiessaan yleisen kaivon ohi Pete pistäysi Mustan Tomin puheille, ja ukko oli tavattoman huomaavainen ja kohtelias, kunnes sai tietää hänen asiansa, ja vaikka hän näytti kovin pettyneeltä, vastasi hän kuitenkin kysymyksiin. Kyllä, kyllä hän oli nähnyt sen nuoren naisen. Hän oli kulkenut aikaisin iltapäivällä tästä ohi ja tervehtinyt häntä. Annettuaan nämä mieluisat uutiset, Musta Tom ei kuitenkaan voinut kieltäytyä tiputtamasta hieman katkeruuden myrkkyä herättämäänsä iloon. »Ja kun sinä löydät hänet», hän sanoi, »on sinun parasta ottaa hänet purteesi, sillä on toisiakin, jotka tahtovat mielellänsä heittää hänelle köydenpään.»

»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Pete.

»Sen saat itse keksiä», sanoi Musta Tom, ja Pete löi oven jäljessään kiinni. Kukkulan laella yhtyi kaksi tietä, joista toinen vei »Iiriläiseen» ja toinen Port Mooariin. Saadaksensa selville, kumpi tie olisi valittava Pete kysyi muutamasta torpasta, joka oli vähän matkan päässä ylemmän tien varrella ja kun vastattiin, ettei Katea ollut näkynyt, hän valitsi alemman tien. Mutta tälläkään tiellä hän ei saanut mitään uutisia, sillä Billy myllyllänsä ei tiennyt mitään ja eukko, joka asui aurinkokellon luona, oli mennyt jo vuoteeseen. Vihdoin hän ehti Port Mooariin ja tuli pienelle töllille, joka oli kuin lasten leikkitupa siisteine eteisineen ja kirkkaille akkunoineen, joista pilkoitti punertava valo nientä huuhteleville, raivokkaille aalloille. Se oli hummerinpyytäjän tupa. Pete kysyi, oliko hän nähnyt Katea. Hän vastasi kieltävästi; hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin herra Christianin. Minkä Christianin. Herra Philip Christianin.

Tämä tieto selitti Petelle vain yhden asian. Se näytti selittävän hänelle muutaman seikan, joka oli alkanut häntä kovin ihmetyttää — miksi Philip ei ollut tullut häntä vastaan laivarantaan, ja miksi Kate ei ollut saanut tietoa hänen tulostansa. Nyt oli ihan selvää, että Philip olikin Balluressa eikä siis ollut saanut hänen sähkösanomaansa, jonka hän oli osoittanut Douglasiin.

Pete kääntyi takaisin. Varmaankin Kate oli mennyt joittenkin tuttavain luo. Tällä hetkellä hän saattoi olla jo kotona. Hän koetti juosta, mutta tuuli puhalsi vastaan. Se tuntui siirtyvän pohjoiseen ja oli yltynyt raivomyrskyksi. Hän sitoi hattunsa nenäliinalla solmiten päät leuan alle. Tukka liehui korvilla aivan kuin olisi tahtonut pieksää häntä. Joskus tuuli heitti hänet pensaikkoon ja monesti se paiskasi hänet polvilleen. Hän pyrki kuitenkin eteenpäin läpi suolaisen meren vaahdon, joka välkkyi sateenkaaren väreissä ja virtasi maalle kuin myrskyn ajama sade. Silmiä kirveli ja huulet tuntuivat suolaisilta.

Kuu paistoi nyt täydeltä terältä merkillisten pilvenlonkien välitse, ja Pete saattoi aivan selvään nähdä kääntyessänsä lahdelle päin joukon ihmisolentoja, jotka olivat kokoontuneet kalliolle Port Lewaigen yläpuolelle. Pelosta vapisten hän pyrki kaikin voimin heidän luoksensa. Oman onnensa nojaan jätetty purjelaiva lahdella oli katkaissut ankkuriköytensä ja aallot heittelivät sitä kuin sokeata hyljettä kallioita kohden. Se iski kiviin valittaen kuin elävä olento ja heti painui sen kokka alas, jolloin meren valkoinen leijona kiljuen vieri sen ylitse, aallot virtasivat kannelle ja täyttivät hytit ja ruumat, peräsin irtaantui, purjeet repeytyivät irti mastoista ja tämä uiva koti, jossa ihmiset olivat eläneet, nukkuneet, laulaneet, nauraneet ja laskeneet leikkiä, oli nyt vain hylky, jota aallot heittelivät sinne tänne.

Kun Pete palasi Sulbyyn ei Kate ollut vielä tullut, mutta levottomuus hänen katoamisestaan häipyi siihen kauheaan meluun, touhuun ja hosumiseen, mihin Caesar oli huoliensa vuoksi joutunut. Seisten kompostikasalla pimeässä hän huusi maitokamariin jylisevällä äänellä, joka kuitenkin myrskyn välistä kuului kuin raivokkaan kissan vonkuminen. Myllyn ratas pyöri kuin »villikissa» — eikö kukaan voisi ottaa sitä kiinni? Tallin katto oli lentänyt tiehensä ja tamma hakkautui kappaleiksi »tuossa tohisevassa helvetin kidassa» — eikö nyt kukaan voinut mennä sulkemaan ovea? Navetan olkikatto heilui ja hakkasi kuin purje — eikö ollut ainoatakaan ihmistä, paitsi tuo nainen — Nancy Joe — joka olisi auttanut häntä nostamaan tämän tikapuun, johon oli sidottu kiviä, sinne painoksi?

Vasta sitten, kun Caesarin toiveet oli täytetty, seurasi sen verran hiljaisuutta, että saattoi puhua Katesta. »Sain sen verran tietää hänestä, että hän on tullut kotiin päin Claughbanen ohi», sanoi Pete, »ja minä olen seurannut hänen jälkiänsä aina »Inkivääriin» asti. Hän ei voi olla kaukana. Missä hän on?»

Ne, jotka saattoivat vähän mieltänsä hillitä, alkoivat arvailla. Mummi ei voinut muuta kuin nyyhkyttää, ja Nancy Joe valitti hänen rinnallansa. Kaikille heille oli kylliksi omissa suruissansa. Sokea Jane valitti kovaa kohtaloansa.

»Te kaikki edes näette», hän sanoi, »mutta minä en tiedä mitään ennenkuin onnettomuus on minut saavuttanut.»

»Älkää nyt ruikuttako, hyvä eukko», lohdutteli Pete, »puolet elämästämme me kaikki olemme, kuten tekin — me kaikki olemme sokeita yöllä.»

Kesken tämän melun ja valituksen kuului kolkutus ovelta ja Pete hyökkäsi eteiseen avatuksensa oven.

»Seis», huusi Caesar. »Ei kukaan muu kuin tyttö itse pääse tänne tänä iltana. Jos vielä kerran pääsee sisään samanlainen tuulenpuuska kuin äskeinen, on asuinrakennuksestakin katto tiessään.»

Sitten hän huusi oven läpi tulijalle ja vastaus kuului tuulen valitukselta.

»Kuka siellä on?»

Tulija oli Joney laakson rotkosta.

»Me olemme täällä kuin sillit tynnörissä — me emme voi päästää teitä sisään.»

Hän ei pyrkinytkään sisään. Mutta hänen tupansa katto oli lentämässä tiehensä ja koko hökkeli oli kaatumaisillansa, eikä hän voinut saada poikaansa — sitä hulluraukkaa — lähtemään pois sängystä. Poikarukka joutuisi turmioon; hän kuolisi; hän oli ainoa koko perheestä, mitä hänelle oli jäänyt — eikö herra tahtoisi tulla pelastamaan häntä?

»Mahdotonta!» huudahti Caesar. »Siellä on meidän omammekin tänä kauheana yönä, Joney, ja Jumala kyllä suojelee lapsiansa.»

Tarkoittiko hän Katea. Joney oli nähnyt hänet rotkossa — —

»Päästäkää minut ovelle», sanoi Pete.

»Mutta talo voi mennä hajalle», huusi Caesar.

»Menköön vain», sanoi Pete.

Pete sulki kapakkahuoneen oven ja silloin kuului myrskyn vihellys eteisestä.

»Milloin te näitte hänet ja missä?» kuului Peten ääni ja Joneyn ääni vastasi:

»Hän kulki minun kotini ohi tänä iltana juuri ennen myrskyä.»

»Minä tulen teidän kanssanne, menkää», sanoi Pete, ja Mummi huusi ravintolahuoneen perältä:

»Ota Caesarin päällystakki pienen takkisi päälle.»

»Minulla on purjeita kyllin tällaisella tuulella, äiti», huusi Peten ääni. Vielä kuului eteisestä hirvittävä tuulen vihellys ja Caesar palasi yksin kapakkahuoneeseen.

Taas koski kipeästi Peten haavaan, mutta hän painoi sitä kädellänsä ja ponnisti laakson rotkoa kohden vetäen Joneytä jäljessänsä. Vihdoin he tulivat hänen asunnollensa. Olkikaton toinen puolisko oli viskautunut toisen päälle ja vuotiaiset olivat paljaat kuin luurangon kylkiluut. Kaurakakkumuotti oli lentänyt seinää vasten, jauhotynnörin kansi oli pudonnut nurkkaan ja jauhot tuprusivat ympäri tupaa kuin vitilumi tuiskussa. Astiahylly seinällä oli tyhjä ja särkyneet sirpaleet olivat lennelleet ympäri paljasta lattiaa, ja haahlat jotka riippuivat lieden yläpuolella kiikkuivat uuniin kuin kuolinkellot. Tämän hävityksen keskellä nukkui hullu poikaparka kaikessa rauhassa risaisella vuoteellansa, jota valaisi pilvien välistä välkähtelevä kuu.

Yö kului, ja ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ravintolan keittiöön, istuivat ja kuuntelivat ja joskus tuntui kuuluvankin ääntä, mutta Pete ei vain palannut. He alkoivat taas itkeä ja valittaa rukoillen ääneen ja tunnustivat nyt pelkäämättä ja häpeämättä syntinsä, joita he tähän asti olivat salanneet kuin henkensä edestä.

»Miten kauheasti minua etsiskelläänkään — nyt minä sen selvästi näen!» huusi Kelly, postinkantaja.

Muutamia huoletti tavattomasti, miten kävisi, jos kuolema kohtaisi heidät täällä kapakassa.

»Minä en pidätä ketään», huusi Caesar.

»Te ette kuitenkaan anna avata ovea», väitti maanviljelijä.

Vaikka ovi olisi avattu kuin piispaa varten, ei ainoakaan olisi kuitenkaan hievahtanut paikaltaan. Ensi kerran — miesmuistiin — lankesi Nancy Joe polvillensa.

»Oi, Herra», hän rukoili, »sinä tiedät, että minä en vaivaa sinua usein. Mutta pelasta Kate, Herra, oi pelasta ja suojele pikku Kirryäni! On enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä, kuin minä olen pyytänyt sinulta mitään, ja jos nyt otat pois tuulen, minä lupaan sinulle, että kuluu ainakin kaksikymmentä vuotta, ennenkuin kuulet ainoatakaan rukousta minun huuliltani.»

»Miksi sinä et rukoile maninkielellä, mokoma hurja», valitti Mummi, »minä luen rukoukseni aina manin murteella ja luulen, että Hän kuulee sitä parhaiten.»

»Kohottakaamme äänemme laulussa rukoukseen ja kiitokseen», huusi Caesar, ja polvillansa, silmät lujasti suljettuina ja kädet kasvoja peittäen kaikki alkoivat veisata kuin henkensä edestä. He veisasivat taivaasta ja sen rauhallisista niityistä, sen sinisistä järvistä ja loistavista pilvistä, sen kultaisista kaupungeista ja päärlyporteista, sen temppeleistä ja kappeleista, jossa »seurakunta ei koskaan erkane eikä sabbatti lopu». Suurta lohtua tuotti saada koettaa omalla kirkuvalla äänellänsä voittaa myrskyn raivo. Kun he pääsivät virren loppuun, alkoivat he sen uudestansa pysähtymättä hetkeksikään, sillä toiset vielä vetivät viimeisiä sanoja, kun toiset jo aloittivat uudestansa. Kun he olivat päässeet keskelle laulua, heistä oli tuntuvinaan kuin myrsky entistä suuremmalla raivolla olisi pudistanut ovea ja hillitäkseen kauhuansa he vetivät yhä kovemmin. Myrsky täristi uudestansa ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, veljet», ja taas he mylvivät virren alusta loppuun.

Jyristys kuului kolmannen kerran, ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, rakkaat ystävät», ja he kirkuivat virttä kuin raivohullut.

Silloin lensi ovi räsähtäen auki aivan kuin raivokkaasta potkusta, ja Pete villin ilmein, kasvot vihreinä suolaisesta meren vaahdosta, astui kynnyksen yli Kate tajutonna sylissänsä ja Joneyn hullu, tuijotteleva poika selässänsä.

»Ylistetty olkoon Herra, että hän on kuullut meidän rukouksemme!» huudahti Caesar. »Mistä sinä hänet löysit?»

»Autiosta töllirähjästä solan luona», vastasi Pete.

»Noidan entisestä tuvasta.»

XI.

Toisena aamuna tämän kauhean yön jälkeen ilma oli tyyni ja täynnä meriruohon tuoksua; taivas oli puhdas ja pyöreä kuin merisimpukan kuori ja punertava kuin kaukainen tulenliekki. Meri oli äänetön ja tyyni, vuoret näyttivät kokonaan unohtaneen myrskyn, ja maa ja meri lepäsi kuin nukkuva lapsi.

Tällaisena tyynenä ja hiljaisena aamuhetkenä Kate tuli takaisin tuntoihinsa. Tajunta oli hiljalleen palannut, aivan kuin vene lipuu mereltä tyynellä säällä satamaan, ja kun hän heräsi, hänen korvissansa kuului ääni, joka tuli kuin laivarannasta kaukaa. Tuo ääni oli samalla tuttu ja outo. Se oli kuin ystävän ääni, jonka hän ensi kerran kuuli pitkän ajan jälkeen. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa ja kuitenkin tuntui, kuin se olisi koputtanut hänen sydämensä ovelle. Hän sulki silmänsä ja kuunteli, sitten hän avasi ne taas ja katseli ympärillensä.

Valo tuli kuin pilvien takaa ja kuitenkin se häikäisi, aivan kuin silmien edessä olisi välkytetty kiiltävää kangasta. Mummi istui hänen vuoteensa ääressä neuloen äänettömänä.

»Miksi sinä istut täällä, äiti?» kysyi Kate.

Mummi heitti neuleen syrjään ja tarttui esiliinaansa. »Jumala olkoon kiitetty, lapsi tulee tuntoihinsa!» hän sanoi iloissansa.

»Onko mitään tapahtunut?» kysyi Kate. »Mikä aika nyt on?»

»Maanantai-aamu, rakkaani, Jumala olkoon ylistetty armostansa!» huudahti Mummi.

Taaskin kuului sama tuttu ääni. Se kaikui portailta päin. »Kuka tuo on?» kuiskasi Kate peloissansa.

»Se on Pete itse, Kirry. Niin, terveenä ja reippaana — hän on tullut.»

»Pete», huudahti Kate kauhuissansa.

»Niin, rakas, rakas lapsi, ihan ilmi elävänä, hän on tullut takaisin. Hänellä ei toki ole mitään hätää! Ei ole ollenkaan kuollut, vaan on arvokkaampi kuin kaksikymmentä muuta miestä, ja hän se sinut myrskystä pelasti.»

»Mistä myrskystä?»

»No, hirveästä myrskystä, lapsikulta! Olihan sellainen myrsky, ettei sitä ole nähty moneen vuoteen tällä saarella.

— Hän löysi sinut noidan tuvasta laaksorotkon viereltä. Sinä tietysti eksyit myrskyssä eikähän se ole ihmekään. Mutta minä kutsun isän. Isä! isä! No, mieshän on kuuro kuin halko. Isä-ä!» huusi Mummi juosten edestakaisin sängyn ja portaitten väliä melkein päästänsä pyörällä.

Alhaalla syntyi liikettä ja ääni portaissa sanoi: »Tätä tietä, herra. Astukaa sisään, olkaa hyvä!»

»Kuuletkos, Kirry?» huudahti Mummi pistäen päänsä oven raosta ulos. »Siinä on mies itse. Hän on istunut alimmalla portaalla kuin vanha vahtikoira ja vartioinut, ettei kukaan saisi sinua häiritä. Jalompaa vahtikoiraa ei ole maailmassa, eikä hän ole viime yönä saanut unenrahtuakaan silmiinsä. Hän on pelastanut sinun henkesi, rakas lapsi. Hän se oli — hän eikä kukaan muu — Herra olkoon kiitetty.»

Kun noidan tölliä mainittiin, oli Kate muistanut kaiken. Hän nojasi tyynyjä vasten ja huusi tuskassa valittaen: »Miksi hän ei antanut minun kuolla?»

Mummi nauraa hykersi viisaannäköisenä tämän kuullessaan ja pyyhki esiliinansa kulmalla silmiänsä. »Nyt sen huomaa, että lapsi on saanut täydellisesti tajuntansa. Kun sairas toivoo itsellensä kuolemaa, silloin hän aina paranee. Isä-ä! Mutta minä menen itse alas. Lepää hiljaa, lapseni, lepää aivan hiljaa!»

Mummin mutiseva ääni toisti vielä moneen kertaan portaassa: »Voi rakas, rakas, rakas lapseni!» ja pian kaikui hänen äänensä ankarana alhaalta vanhain lattiapalkkien narskuessa: »Nancy Joe, miksi sinä et toimita sinne ylös mitään suuhun pantavaa?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rouva Cregeen, onko se nyt sittenkin totta!» päivitteli Nancy.

»No, tottapa, totta! Tahdotko antaa lapsiparan paastota kuoliaaksi?»

»Mitä se oli?» kysyi sama tultu ääni taaskin. »Puhuitteko hänen kanssaan siellä maitokamarin ylisillä, Mummi?»

»Kenenkäs muun kanssa, hyvä mies?» vastasi Mummi ja silloin syntyi tavatonta liikettä ja touhua.

»Oi, mikä riemu! Oi, mikä suunnaton ilo! Herra minua varjelkoon, Mummi, minä ajattelin, etten enää ikinä kuulisi hänen ääntänsä.»

»Pois tieltä!» huusi Nancy aivan kuin sysäten jotakin asettaessaan kattilaa tulelle. »Nuo miehet ne sitten ovat koko laitoksia! Niiden rinta ei liiku enempää kuin leipä ilman hiivaa.»

»Mutta sinussa, Nancy, on kyllä tarpeeksi hiivaa, varsinkin jos saat hiljaisen miehen. Mutta anna palje tänne — minä panen hiilet hehkumaan.»

Silloin tallusti Caesar sisään pois suunniltansa harmista ja murisi eteiseen päästyänsä: »Myrsky on vienyt puolet kuhilaista takapihasta, äiti.»

»Älkää huoliko, herra», huudahti Pete. »Teidän arvokkain satonne on korjattu yläkertaan.»

»Onko hän tullut tuntoihinsa?» kysyi Caesar. »Ylistetty olkoon Hänen nimensä!»

Ja yli palkeen raivoisan kohinan, puuskutuksen ja vinkunan, yli tulen tohinan ja räiskeen kuului Peten katkeileva ja karjuva ääni lattian läpi yläkertaan: »Minä tulen hulluksi ilosta! Totisesti tulen, eikä kukaan voi minua siitä estää.»

Talo, joka myrskyn jälkeen oli ikäänkuin pidättänyt hengitystään, oli nyt täynnä iloa ja riemua, naurua ja huoletonta puhetta. Ilo alkoi keittiöstä, kiiri portaita ylös, hiipi lattiapalkkeja pitkin ja kohosi katosta korkeuksiin. Mutta Kate makasi vuoteellansa valittaen ja käänsi kasvonsa seinään päin..

Pian ilmestyi Nancy Joe hänen huoneeseensa siistittyään oven ulkopuolella itseänsä, varsinkin moneen kertaan tukkaansa sormillaan sivellen. »No, voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Mikä hirveä tyhmyri se olikaan, joka sanoi, että tyttö viettää häänsä kirkkomaalla eikä sisällä kirkossa?»

»Minä se olin», sanoi bassoääni portaitten keskivälillä, ja Nancy sulki oven alkaen sydämensä halusta laulaa Katelle ylistysvirttä Petestä.

»Petehän se niin sanoi», hän puhui. »Sellaiselta jurrikalta et kovin suuria mielenilmauksia voi odottaa, mutta kaikissa tapauksissa hän pelasti sinun henkesi, Kitty. Ainakin tohtori Mylechreest sanoo niin. 'Jos tyttö olisi maannut siellä tunnotonna vielä yhden tunnin', sanoo hän. — Ja voi minun päiviäni, miten ihastunut mies on sinuun, se on kerrassaan ihmeellistä! Koko eilisen päivän hän istui portaan juurella väännellen ja kiemurrellen kuin ankerias laivalaiturilla, ja miten lempeät ja ja ihanat hänen silmänsä olivatkaan! Ja nyt — minun täytyy sanoa — nyt! Kuuletko sinä häntä, Kirry? Minä luulen, että hän halkaisee palkeen. Halkaiskoon vain — hän on ihastuttava nuori mies — hän on kerrassaan... Mutta kuuntele!»

Kuului sihisevä ääni alhaalta ja palaneen haju kohosi ylös. »Mitä minä aina olen sanonut? Ikinä ei voi luottaa siihen, että mies osaisi ottaa vaarin — Nyt ne kuohuttivat sen kattilan.»

Nancy lensi alas ja alkoi kauheasti ripittää Peteä, joka nauroi katketakseen. Seuraava, joka kohosi sairasta oppimaan, oli Caesar. Hän oli riisunut kengät jaloistansa ja sipsutti sukkasillaan, mutta Kate tunsi hänen lähestymisensä hänen raskaasta hengityksestänsä. Astuessaan kynnyksen yli huoneeseen Caesar huudahti komeimmalla saarnaäänellänsä. »Ylistä Herraa minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on hänen pyhää nimeänsä!» Ja samassa hengenvedossa hän alkoi ylistää myöskin Peteä.

»Hän pelasti sinut itse kuoleman kidasta ja perkeleen vallasta. Se oli merkki, Katherine, emmekä me voi paremmin tehdä kuin että seuraamme Hengen johdatusta. Hän pelasti sinun henkesi, tyttö, ja sen kautta hän on saanut oikeuden sinuun. Niinpä niin, vaikka minulla onkin vain yksi lapsi, minun täytyy kuitenkin taipua luopumaan hänestä, jos se on Herran tahto. Hän oli aina kuin oma rakas poikani, ja nyt hän on näinä viitenä vuotena ansainnut melkoisen omaisuuden.»

Kirkonkellot alkoivat kumista, ja Kate kohotti hätkähtäen päätänsä ja kuunteli.

»Se on vain tuomarin hautauksen vuoksi, Kitty», sanoi Caesar. »Sen piti tapahtua vasta huomenna, mutta juoppojen ruumiit eivät siedä hautauksen viivyttämistä. Hänet haudataan Lezayren perhehautaan, isänsä, sen vanhan raittiuskiihkoilijan, viereen. Monella hyvällä lehmällä on kehnoja vasikoita, näethän, eikä ihmisen ole hauska kuulla sellaista; mutta kehnostakin lehmästä saattaa tulla hyvä vasikka ja se tuottaa ihmiselle lohtua. Niin ainakin voimme sanoa käyneen Peten suhteen, sillä Herra on pelastanut ja siunannut häntä ja varmalta taholta olen kuullut, että hän on lähettänyt Douglasiin herra Dumbellin pankkiin viisituhatta helisevää kultasovereignia.»

Mummi saapui nyt ylös luoden kupillisen lihalientä, ja Caesar karkoitettiin silloin huoneesta.

»Kuule nyt, oma tyttöseni, nauti tämä terveydeksesi ja sitten minä jätän sinut kokonaan rauhaan», puheli Mummi.

»Jättäkää, jättäkää minut yksin», sanoi Kate lipoen hitaasti keiton ja sitten Mummi lähti kuppi kädessä hänen luotansa.

»Söikö hän sen?» kysyi joku alhaalla.

»Katsokaa, olkaa hyvät», sanoi Mummi riemuitsevalla äänellä, ja Kate tiesi, että tyhjää kuppia näytettiin kaikille.

Kate lepäsi tyynyihin nojaten, kuunteli kellojen soittoa ja värisi. Hänestä tuntui kauhealta, että ensimmäinen ääni, jonka hän oli kuullut tullessansa tavallansa toisesta maailmasta, oli ollut Peten ja ensimmäinen nimi, joka oli huudettu hänen korvaansa, oli ollut Pete. Tuomarin saattojoukko kulki talon ohi. Hän sulki silmänsä ja oli näkevinänsä sen — arkku avoimissa vaunuissa ja miehet ratsastaen molemmilla sivuilla ja sitten hevoset sidottuina johteisiin kirkon aidan ympärille ja joukko kaiken arvoisia ja -säätyisiä miehiä haudan partaalla. Sielunsa silmillä Kate etsi jotakuta tuosta joukosta. Oliko hän täällä? Oliko hän kuullut, mitä hänelle oli tapahtunut?

Hän uinahti hiukan ja heräsi kuullessaan hevosten kavioitten kopsetta tieltä. Samalla hän kuuli kahden miehen keskustelevan.

»Miten hurjan lystiä onkaan tavata sinua! Sähkösanoma? Tietysti et sitä saanut. Minä tiesin, että tapaisin sinut hautajaisissa.» Puhuja oli Pete.

»Sen jälkeen minä ajattelinkin tulla tänne.» Se oli Philipin ääni. Katen sydän tuntui pysähtyvän.

Äänet häipyivät hetkeksi — aivan kuin mehiläisten surina, kun ne katoavat pesäänsä — ja sitten ne alkoivat kuulua voimakkaampina alakerran huoneista.

»Kuinka hän nyt jaksaa, rouva Cregeen?» sanoi Philipin ääni.

»Paremmin, herra — paljon paremmin», vastasi Mummi.

»Hän ei ole vielä menettänyt tajuntaansa?»

»Oi, ei toki!» huudahti Mummi.

»Kun hän oli tajutonna» — Katesta tuntui, että ääni vapisi — »hourailiko hän?»

»No, ei yhtään, ei ainakaan puhunut», vastasi Mummi.

»Jumalan kiitos», sanoi Philip ja Katesta tuntui, että pitkä helpotuksen huokaus pääsi Philipiltä ja kulki läpi ilman.

»Minä en kuullut siitä, ennenkuin tänä aamuna», sanoi Philip. »Postinkantaja kertoi siitä aamiaisen aikana, ja ohikulkiessani minä kävin tohtori Mylechreestin luona. Jos olisin tiennyt — en nukkunut paljoa toissa yönä, mutta jos olisin voinut aavistaa — —»

»Te olette oikein hyvä tytölle, herra», sanoi Mummi, ja kun Kate kuunteli henkeänsä pidätellen hän luuli erottavansa väreilevän vastalauseen.

»Olette kyllä, ja olette aina ollut», sanoi Mummi, »ja sen minä nyt sanon tässä Peten kuullen, sillä hänen tulisi se tietää eikä kuitenkaan tiedä.»

»Enkö minä tiedä?» sanoi toinen ääni — jymisevä ääni — ääni, jossa väreili itku ja nauru. »Mutta minä tiedän sen, Mummi, tiedän yhtä hyvin kuin jos olisin ollut täällä ja nähnyt. Älkää väittäkö, etten minä tunne Phil Christiania. Minä olen ollut hänen kanssaan kesällä ja talvella, enkös ole? Hän on rakennettu sellaisesta aineesta, joka ei murru, äiti, olkoonpa sitten tuuli tahi tyven.»

Kate kuuli taas murtuneen äänen, joka ilmaisi tuskaa ja vastaväitteitä, ja tuskan ja inhon tuntein hän peitti päänsä tyynyihin päästäksensä kuulemasta enempää.

XII.

Hän oli heikko ja kuolemakseen uupunut ja pian hän peitteissänsä uinahti uneen. Unessa kaikuivat lukemattomat tarkoituksettomat äänet hänen korvissansa ja hänen oma äänensä seurasi häntä lakkaamatta. Kun hän heräsi oli taas selkeä päivä ja talo oli täynnä keitetyn kapakalan hajua. Tästä hän tiesi, että oli toinen päivä ja nyt oli varhaisen aamiaisen aika. Hän kuuli kuppien ja lautasten kilinää keittiöstä, isänsä askeleet, kun hän tuli myllyltä ja sitten Peten iloisen ja sydämellisen äänen kun hän ihasteli niitä muutoksia, joita saarella hänen poissa-ollessaan oli tapahtunut. Uusia taloja, käytäviä, raudoitettu satama, aallonmurtajia, sulkuja ja torneja — ihmeellistä! — Suurenmoista! Kerrassaan hämmästyttävää!

»Mutta pojat — mihin kaikki Man-saaren pojat ovat joutuneet?» kysyi Pete. »Ne ovat lentäneet kuin muuttolintujen parvi Austraaliaan, Clevelandiin ja Kapiin, enkä tiedä, minne. Koko saarella ei ole ainoatakaan sukua, jonka poikia ei olisi ulkomailla. Ja talot itse. Mihin ovat vanhat puurakennukset ja puutarhapalat joutuneet? Joko hajoitetut ja rakennetut uudelleen tai vuoratut laudoilla. Ja alukset — missä alukset ovat? Ne ovat satamassa lahomassa.»

Kuului Mummin askeleet keittiöstä ja Peten kovaääninen puhe aleni kuiskaukseksi. »Miten hän tänään jaksaa, äiti?»

»Nukkui hiljaa ja rauhallisesti, kun läksin alas», vastasi Mummi.

»Saankohan minä nähdä häntä tänään, luuletteko?» kysyi Pete.

»Sitä minä en kuolemaksenikaan tiedä, mutta minä kysyn», toimitti Mummi.

»Te olette enkeli, Mummi», ihaili Pete, »oikea ihana, vanha ylienkeli.»

Uusi pelko pani Katen värisemään. Selvää oli, että hänen vanhempansa pitivät päätettynä, että hänen vanha suhteensa Peteen oli ennallaan. Kaikki odottivat, että hän menisi Peten kanssa naimisiin, ja kaikki näyttivät pitävän velvollisuutenaan kiirehtiä sitä.

Mummi toi hänen aamiaisensa, veti verhot syrjään ja avasi akkunan.

»Nancy saa siistiä täällä sisällä», hän sanoi hyväillen, »ja sitten minä en suinkaan ihmettelisi, vaikka sinä tahtoisit kutsua Peten luoksesi.»

Katelta pääsi kauhunhuudahdus.

»No, se nyt ei tee mitään, vaikka oletkin sairas ja vuoteessa», lohdutteli Mummi, »onhan hän sinun sulhasesi.»

Kate koetti vastustaa ja keksiä verukkeita, mutta hänen rohkeutensa petti. Hän sanoi vain: »Ei vielä, äiti. Minä en ole vielä kyllin vahva nähdäkseni häntä.»

»Emme sitten puhu siitä sen enempää. Ei siis ollenkaan tänään — ehkä huomenna», puheli Mummi, ja Kate myöntyi ilolla siirtämään tapaamisen tuonnemmaksi ja vastasi innokkaasti:

»Niin, huomenna, äiti — ehkäpä huomenna.»

Ennen puolta päivää tuli Philip sinne uudestansa. Kate tunsi hänen hevosensa kavioitten kopseen, kun hän tulisesti ratsasti Peelistä päin. Hän pysähtyi portaitten eteen, mutta ei astunut alas, ja Mummi meni hänen luoksensa.

»Minä en tule sisään tänään, rouva Cregeen», hän sanoi. »Onko sairas toipumaan päin?»

»On kyllä, kaikki on nyt menossa parempaan päin, herra», puheli Mummi.

Kate kömpi ylös sängystä, hiipi akkunan luo, piilottui verhon taa ja kuunteli henkeä pidätellen.

»Miten siunattu asia, että hän kuitenkin voittaa sen», sanoi Philip ja Kate saattoi kuulla hänen raskaan hengityksensä. »Onko Pete kotona?»

»Ei, hän on mennyt Ramseyhin, herra», selitti Mummi. »Varmaan te tapaatte hänet, jos aiotte Ballureen.»

»Minun täytyy palata työhöni», sanoi Philip pyöräyttäen hevosen ympäri.

»Oletteko ratsastanut Douglasista varta vasten kysymään hänen vointiansa?» ihmetteli Mummi, ja Philip vastasi ilmeisesti hämillään:

»Minä olin levoton. Miten merkilliseltä hänen pelastuksensa tuutunkaan! Saatoin tuskin ollenkaan nukkua viime yönä, niin minä sitä ajattelin.»

Kate vei kätensä kurkullensa pidättääkseen huudahdusta, joka pyrki esille, ja hänen äitinsä ääni kuului käheältä ja liikutetulta.

»Jumala teitä siunatkoon, herra Philip», hän sanoi, mutta jatko hukkui hevosen kavioitten kopseeseen, kun Philip lähti täyttä laukkaa tiehensä.

Kate viipyi polvillansa akkunan ääressä, kunnes kavioitten kopse oli kokonansa häipynyt. Sitten hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja peittäytyi, kuten ennenkin, mutta nyt kuohuivat toiset tunteet. »Hän rakastaa minua», hän kuiskaili itsellensä, ja sydän oli haljeta ilosta ja pelosta. »Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä! Eikä hän saa koskaan, koskaan, koskaan nähdä minun menevän naimisiin kenenkään muun kanssa.»

Sanomaton helpotuksen tunne täytti hänen rintansa, ja äkkiä hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi tavataksensa Peten. Samalla hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua Pete heti paikalla ja päästää hänet siitä harhaluulosta, että heidän vanha suhteensa vieläkin sitoisi heitä. Hän olisi hiljainen, hän olisi kylmä, hän antaisi koko olennollaan Peten ymmärtää, että tuo suhde oli mahdoton — varovasti, mutta varmasti hän menettelisi.

Nancyn kutsusta Pete saapui heti paikalla. Kate kuuli hänen kuiskaten keskustelevan Nancyn kanssa portaissa ja hengittävän raskaasti. Nancy neuvoi häntä pysymään tyynenä ja koetti siistiä, että hän esiintyisi edukseen.

»Tuossa», kuiskasi Nancy, »ottakaa tämä kampa ja suorikaa hiuksianne hiukan, nehän ovat ihan pörrössä. Ja kuulkaa — teidän täytyy pysytellä aivan tyynenä — luvatkaa minulle se. Hän on heikko ja väsynyt ja hermostunut — ei ainoatakaan suudelmaa. Kuuletteko nyt, ei suutelemista.»

»No, yksi suudelma nyt ei ketään tapa, tyttöseni», kuiskasi Pete ja niin hän oli huoneessa.

Kate näki suuren, tumman olennon ilmestyvän hänen ja oven välille. Tulija ei aluksi virkkanut mitään, vaan meni ja istahti äänettä nöyränä ja hillittynä tuolille sängyn jalkapäähän, aivan kuin olisi tunkeutunut kaikkein pyhimpään. Hänen kätensä lepäsi polvella ja Kate huomasi, että käsiselälle oli tatuoitu Man-saaren vaakunan kolme haarniskoitua säärtä.

»Sinäkö siellä olet, Pete?» kysyi Kate, ja sitten Pete melkein kuiskaten ja kuin hartaudella itseksensä puhellen sanoi:

»Tuo on hänen äänensä! Tuollaisena olen sen unissani viisi vuotta kuullut.»

Hämillänsä hän katseli hetkisen ympärillensä, kiinnitti sitten kyyneleiset silmänsä Nancyyn aivan kuin olisi tahtonut purskahtaa itkuun, mutta ei uskaltanut, koska pelkäsi siten synnyttävänsä melua, ja sitten hän kääntyili tuolillansa ja näytti tahtovan paeta. Mutta juuri silloin hänen koiransa, joka oli seurannut häntä huoneeseen, nosti etukäpälänsä sängynpeitteelle ja katseli ujostelematta Katea suoraan kasvoihin.

»Alas, Tuomari, alas!» huudahti Pete ja kun hänen äänensä oli tällä tavalla murtanut jään, hän oli taas oma itsensä.

»Onko tuo sinun koirasi, Pete?» kysyi Kate.

»Ei, minä paremminkin olen hänen palvelijansa», nauroi Petä. »Ainakin se tekee, mitä tahtoo kysymättä minulta lupaa. Se tutustui minuun Kimberleyssä ja seurasi minua kotiin.

»Onko se vanha?»

»Vanhako, niinkö sanoit? Se on kymmenen koirapolven isoisä ja uskoo varmasti elävänsä niin kauan kuin maailma seisoo.»

Kate tunsi, että Pete katseli häntä suurin, säteilevin silmin.

»No, voi ihmettä, Kitty, miten komea tyttö sinusta on tullut!» ihasteli Pete.

»Olenko minä niin paljon muuttunut?» kysyi Kate.

»Oletko muuttunut?» huudahti Pete. »Tottahan minä muistan, millainen suloinen pikku veitikka sinä olit, kun me leikimme yhdessä kalastajia Cornaan satamassa — muistatkos sitä? Vanha kalalaatikko oli meidän laivamme, jolla laskimme merelle — muistatko? Sinulla oli katkennut luudanvarsi, johon oli sidottu nuoranpätkiä ja se kuvasi mastoa, ja minulla oli perunalapio peräsimenä ja niin me laitoimme alihangat ja ylihangat ja lapio sai kuvata tuulta, luodetta ja vuoksea sekä käytettiin myöskin airona. »Hirvittävän ruma ilma tänään, kapteeni.» — »Niin on, niin, eukkoseni, vuorina vyöryvät aallot» — muistatko sinä, Kirry sitä?»

Kate koetti naurahtaa hiukan ja sanoa, että siitä oli niin tavattoman kauan. Mutta Pete, joka nyt oli päässyt vauhtiin nauroi hillittömästi, löi kätensä polviinsa ja jutteli yhä.

»Entäs sitten myllyllä — muistatkos sitä? Sinulla oli nelikon puolikas kainalossasi kukkakorina ja sinä huutelit: »vuokkoja! ihania vuokkoja! Ihan tuoreita vuokkoja!» — hän koetti järeällä bassollansa hullunkurisesti matkia hänen hopealle-helisevää lapsenääntänsä ja oli katketa nauruun.

»Entäs minä sitten, tyttöseni, muistatkos sitä? — Minulla oli sikolätin ovi pään päällä muka kalapöytänä ja minä huusin: 'Makrillia! Ihanat rouvat, ostakaa makrillejä — tuoreita ja lihavia kuin piispan possut — makrillia!' Oi, Kirry, Kirry! Oi, kuinka ihania ne ajat olivatkaan! Mutta kaikki muuttuu — muuttuu... Tunsinko minä sinut? Kysytkö sinä, tunsinko minä sinut heti löydettyäni sinut sieltä kuilun partaalta, Kitty? Voit yhtä hyvin kysyä tunsinko minä tuulen tohinan. Tiesinkö minä, että päässäni pyöri kaikki sekaisin ja sydän hakkasi kuin villitty? Kysy, suutelinko minä sinua yhä uudestaan ja uudestaan, kun sinä makasit siellä tajutonna, ja nostinko minä sinut ylös ja kiersinkö sinun hervottomat kätesi kaulaani ja kannoinko sinut ulos sieltä inhottavasta noidan hökkelistä, johon olit vähällä jäädä kuolemaan — se oli minun ensimmäinen työni tällä saarella tultuani takaisin... Herran nimessä, Kitty, mitä minä olen tehnyt?»

Kate oli painautunut tyynyille ja nyyhkytti aivan kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Tämän nähdessään Nancy kävi torumaan Peteä, otti miestä olkapäästä ja koiraa niskasta ja työnsi molemmat ulos huoneesta.

»Pois täältä!» huusi Nancy. »Enkö minä sanonut että teidän täytyy pysyä hiljaa? Te hirvittävä lörppähuuli, te ette saa koskaan enää tänne tulla.»

Hämmästyneenä, häpeissään ja nöyryytettynä Pete palasi alakertaan eikä hänen puheliaisuutensa nyt ketään kiusannut.

XIII.

Myöhään sinä iltana Kate kuuli Caesarin ja Mummin keskustelevan, kun he menivät vuoteeseen. Caesar sanoi:

»Minä neuvoin hänelle hauskan talon ja hän meni Ramseyhin tänä aamuna katsomaan sitä.»

»No, voi isäkulta, miten hauskaa!» huudahti Mummi. »Petehän on ollut kotona vasta ensi lauantaina viikon.»

»Se nuori mies tahtoo saada häät kuumeisella kiireellä pidetyiksi», selitti Caesar. »Hänellä on rahaa ja on paras ottaa tilaisuudesta vaari.»

»Mutta tyttö ei kuitenkaan ole vielä kyllin tervehtynyt häitä varten», väitti Mummi.

»Vaikka hän on heikko, ei hän siitä sen heikommaksi tule, jos sanoo: »Tahdon», ja kun hän on sen sanonut, hänellä on kyllä aikaa parannella itseänsä.»

Kate vapisi pelosta. Kysymys Peten ja hänen avioliitostansa näyttiin ratkaistavan häneltä kysymättä. Jokin yliluonnollinen voima näytti väkisinkin johtavan asiat siihen. Kukaan ei kysynyt, tahtooko hän, eikä kukaan itsestänsä arvannut, ettei hän tahtonut. Kaikki pitivät varmana, että vanha liitto olisi yhä rikkomaton. Niin pian kuin hän kykenisi, hänen tulisi mennä vihille Peten rinnalla. Pete itse odotti sitä, koska luuli kerran saaneensa hänen lupauksensa; hänen äitinsä odotti sitä, koska luuli, että asia kerran oli päätetty; hänen isänsä odotti sitä nyt muutettuaan Peten menestyksen vuoksi mielensä hänen alkuperästään ja uskovaisuudestansa; myöskin Nancy Joe odotti sitä, vaikkakaan hänellä ei ollut muuta syytä kuin Ross Christianin peloittava haamu, joka hänen mielessänsä yhä kummitteli. Oli vain yksi keino vapautua tästä, ja se oli puhua peittelemättä. Mutta mitä hänen tulisi sanoa? Ja kuinka voisi tyttö sellaista puhua?

Kate teeskenteli yhä olevansa sairas. Vielä hän makasi kolme päivää vuoteessansa kuin vainottu susi luolassansa. Se oli hänelle kuin pakopaikka ja hän pelkäsi seurauksia, jos hän sieltä lähtisi. Neljäs päivä oli sunnuntai. Oli aamu ja kirkonkelloja soitettiin. Caesar oli huutanut sänkykamarista, että jonkun pitäisi auttaa häntä ja sitoa hänen kaulaliinansa — ja sitten hän pyysi jotakuta napittamaan hänen mustat käsineensä. Vihdoin hän oli lähtenyt ja seurannut ihmisiä kappeliin. Alettiin ensimmäinen virsi ja sen jonottavat säveleet kaikuivat myllyn seinän läpi. Kate istui tyynyjen varassa vuoteessansa ja huoneen akkuna oli auki. Selvemmin kuin laulun säveleet kuului hänen korviinsa hevosten kavioitten kopse. Ne pysähtyivät jonkun matkan päähän ja sitten hän kuuli saman kahden äänen keskustelua kuin kerran ennen.

Pete puhui hyvin innokkaasti. »Paljon tilaa, paljon, paljon», hän puheli. »Sen nimi on Jalavaharju — se on tuo levykattoinen, noiden vanhain puitten välissä Claughbanen tien varrella. Kuiva ja siisti kuin lokin siipi. Voisi istua selkä seinään nojaten ja syödä lattialta, niin siisti se on. Vesijohdossa on vesi kirkasta kuin kristalli. Minä olen ostanut »Mona-Saaren» kajuutan ja siitä minä laitan huvihuoneen puistoon. Olen ostanut veistoskuvan eteiseen ja vielä minun pitää hankkia ankkuri porttiin, ennenkuin kaikki on valmista. Ah, minun täytyy laittaa hänelle kaikki niin sieväksi ja mukavaksi!»

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana kuului vain hevosten kavioitten kopse ja sitten Philip sanoi sammaltaen: »Mutta etkö sinä pidä liian kiirettä, Pete?»

»Lyhyt kihlausaika on kaikkein paras ja meidän lienee toki jo kestänyt kyllin kauan», väitti Pete. He olivat saapuneet portille ja Peten iloinen nauru kaikui avoimesta akkunasta.

»Mutta ajattele, miten heikko hän on», sanoi Philip. »Eihän hän ole vielä edes vuoteesta noussut, vai onko?»

»No, tietysti, tuota», puheli Pete epävarmana, »jos tyttö ei kykene...»

»Se tapahtuu niin äkkiä, näethän», sanoi Philip. »Onko hän antanut — suostumuksensa?»

»Ei nyt suorastaan suostumusta — —» alkoi Pete, mutta Philip keskeytti hänet sanoen kiivaasti ja innokkaasti:

»Hän ei voi — totisesti hän ei voi.»

Taas seurasi äänettömyys, jota häiritsi vain hevosten levoton kuopiminen, ja Philip sanoi tyynemmin: »Anna kaikissa tapauksissa tohtori Mylechreestin tutkia hänet ensin.»

»Minä en ole sellainen mies, joka pidän oikeuksistani kovin suurta melua, en — —» sanoi Pete masentuneella äänellä, eikä Kate kuullut enempää.

Uusi ajatus oli iskenyt hänen mieleensä niin voimakkaasti, että hän vapisi. Aluksi se oli epäselvä ja hän koetti karkoittaa sen, mutta se tuli takaisin, se valtasi hänet eikä hän voinut sitä vastustaa.

Oli yksi keino voittaa häntä vainoava kohtalo, ja se keino oli pakottaa Philip puhumaan! Avioliiton Peten kanssa saisi estetyksi, jos voisi Philipin pakottaa menemään vihille kanssansa! Philip luuli, että hän ei ikinä voisi antaa suostumustaan Petelle — − mitä, jos hän antaisi Philipin ymmärtää, että hän oli jo suostumuksensa antanut. Se oli ainoa tapa voittaa Philip ja rangaista häntä.

Philip ei moittisi häntä — hän syyttäisi vain olosuhteita, kohtaloa, hänen omaisiansa. Philip luulisi, että he pakottaisivat hänet tähän — äiti rakkaudesta Peteen, isä rakkaudesta Peten rahoihin ja Nancy Ross Christianin pelosta. Philip saisi tietää, ettei hän voisi vastustaa, koska ei voisi puhua. Hän uskoisi, että hän myöntyi vasten tahtoansa huolimatta rakkaudestansa. Hän ajattelisi häntä marttyyrina, uhrikaritsana ja teuraseläimenä.

Se olisi petos — hyvin pieni petos. Se näytti myöskin niin vaarattomalta — niin viattomalta, melkein hauskalta ja hullunkuriselta, ja hän oli nainen eikä hän voinut olla sitä käyttämättä. Rakkaus, rakkaus, rakkaus! Se olisi hänen toimintansa alkusyynä ja sen vuoksi hän saisi anteeksi. Hän oli vedonnut Philipiin itseensä, mutta turhaan. Nyt hän tahtoi olla suostuvinaan pitämään vanhaa liittoa sitovana. Tarvitsi tehdä vain niin vähän ja vaikutus olisi varma. Mustasukkaisuuden ja kauhun pakottamana Philip tulisi vaatimaan häntä itsellensä.

Hän päätti olla viekas — kaikki nälkäiset olennot ovat viekkaita. Hänellä oli kunnianhimoa, taipumusta loistoon ja ylellisyyteen ja hän himoitsi päästä hienoksi rouvaksi. Jos hän saisi Philipin, saisi hän kaikki. Rakkaus saisi tyydytyksensä, kunnianhimo täyttyisi ja halu päästä hienoston piiriin toteutuisi. Miksi ei siis uskaltaa jotakin näin paljon vuoksi?

Nancy tuli siivoamaan huonetta, ja Kate virkahti: »Missähän Pete nyt lienee?»

»On kai istunut puolisen tuntia takan ääressä», tiesi Nancy. »Minä en ymmärrä, mikä miestä vaivaa. Hän istuu, nyökyttelee ja valittaa kuin lehmä, joka nuolee kuollutta vasikkaansa.»

»Luuletko, että hän tahtoisi tulla tänne?»

»Ei tarvitse kysyä, jos et tahdo saada häntä tänne», sanoi Nancy.

Punastuen ja änkyttäen, koettaen saada mustat suortuvansa siistityiksi, Pete tallusti Nancyn kutsusta ylös.

Katella ei ollut omantunnon vaivoja. Se haava, jonka hän Philipiltä oli saanut, oli tehnyt hänet tunnottomaksi Peteä kohtaan. Kuitenkin hän käänsi päänsä hieman sivulle lausuessaan hänet tervetulleeksi.

»Voitko tänään paremmin, Kirry?» kysyi Pete hieman arasti.

»Minä voin melkein yhtä hyvin kuin ennenkin», vastasi Kate.

»Voitko todellakin?» riemuitsi Pete. »Silloinhan sinä pian tulet alas täältä?»

»Niin toivon, Pete — sangen pian.»

»Ja kykenet vaikka mihin — niinkö?»

»Niin, tietysti, mihin vain.»

Pete nauroi sydämensä pohjasta kuin nuori poika. »Silloin minä heti teen pienen kiertomatkan Balluren kautta ja kerron Philipille.»

»Philipille?» sanoi Kate kysyvin ilmein.

Hän sanoi minulle tänä aamuna, että sinä vielä olit siihen liian heikko, Kirry.»

»Heikko, mihin, Pete?»

»Mennäksesi — tullaksesi — saadaksesi — tuota — tarkoitan — pappilaan menoa jonakin päivänä, jos minun nyt täytyy se sanoa.» Ja peittääkseen hämmennystään Pete nauroi niin, että turpeet katossa lohkeilivat ja alkoivat tippua alas.

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate sanoi yskien ja änkyttäen pää kallellaan:

»Onko se nyt niin hirveän väsyttävää, Pete?»

Pete hyökkäsi ylös tuoliltansa ja nauroi ihan kuin pois suunniltansa. »Sanotko sinä niin, Kitty? Tahdotko sinä siis? kuiskaa se, rakas, minun korvaani — niin hiljaa — niin hiljaa — —»

Hän kumartui sängyn yli, mutta Kate vetäytyi pakoon ja Nancy työnsi hänet takaisin sanoen: »Menettekös matkaanne siitä, mokoma hanhipaimen! Ei suinkaan teidän nyt tarvitse kiusata tyttöä kyselemällä, onko sokeri makeata ja tahtooko hän mieluummin oman miehen kuin sulhasen.»

Nyt se oli tehty. Ensimmäinen toimi — ei, puoli tointa; sana — ei, ei sanaakaan, vain äänettömyys. Nyt se hirvittävä asia oli alulla.

Mummi toi itse Katen päivällisen sinä päivänä, suuteli häntä molemmille poskille, tunsi, että ne olivat hehkuvan kuumat, nyökäytti ymmärtävästi päätänsä ja kuiskasi: »Minä tiedän — sinun ei tarvitse sanoa minulle.»

XIV.

Viimeinen virsi oli laulettu, Caesar tuli kotiin kappelista, muutti pyhäpukunsa arkivaatteisiin ja sitten kuului keittiöstä puhelua ja naurua ja astiain ja lautasten kilinää ja ahkeraa veisten ja haarukkain kalinaa.

»Philipin täytyy tulla minun sulhaspojakseni», sanoi Pete. »Hän on nyt mennyt kyllä takaisin Douglasiin, mutta minä pyydän teitä kirjoittamaan muutaman rivin. Caesar, ja kutsumaan häntä.»

»Ovatko pitkät kihlausajat sinusta hauskoja, Pete», kysyi Mummi.

Viikko minusta on kylliksi», vastasi Pete tuomarin ilmein. »Vähempi minusta ei ole sopiva, ei ainakaan kelpaa säännöksi.»

»No olette te aika hölmö», huudahti Nancy, »meneehän kolme sunnuntaita kuulutukseenkin.»

»Silloin minun täytyy toimittaa asia John-lukkarille jo tänä iltana», sanoi Pete. »Siinä oli taas Nancy minua viisaampi, Mummi. Minä kun en ole tottunut menemään naimisiin, unohdin kokonaan kuulutukset.»

Kun lukkari John sitten iltapäivällä tuli kapakkahuoneeseen, syntyi siellä yhä enemmän iloa ja väittelyä.

Meidän täytyy saada morsiustyttöjä ja hääkakku, Pete — sehän on oikeus ja kohtuus», sanoi Nancy.

No tietysti, ja tupakkaa ja rommia ja kaikkea, mitä kohtuudella voidaan odottaa», sanoi Pete.

»Ja pastori — muistakaa nyt toki pastori», sanoi Mummi, »eikä vain yksistään joku inhoittava kruununvirkamies. Minä en todellakaan voi ymmärtää, että kukaan säädyllinen nainen voi suostua — —»

»No pastori, pastoripa tietenkin — ja pastorin rouva ehkä myöskin», sanoi Pete.

»Minä luulen, että me voimme järjestää sen huomisesta kahden viikon päähän», selitti lukkari John hyvin huomaavaisena, ja siitäkös syntyi kätten taputusta ja iloa, jotka kuitenkin Caesar kielsi mutisten:

»Paavillista hulluutta, paavillista erehdystä, herra! Eikö säädylliset ihmiset voi viettää häitänsä ilman pappia?»

Sitten Caesar levitti molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja alkoi kirjoittaa Peten kutsumakirjettä Philipille. Peten nimessä ei koskaan niin hurskasta kirjettä oltu laadittu.

»Korkea-arvoisa ja Kunnioitettu Herra! Minä kirjoitan nyt sinulle, että minä olen tykönäni päättänyt — ja minä luulen että Herra itse on sen minulle ilmoittanut — mennä naimisiin Katherine Cregeenin kanssa, joka on korkeasti kunnioitetun seurakunnan saarnaaja Caesar Cregeenin suuresti rakastettu ainoa tytär, jonka miehen huoneessa minä asustan ja jonka suurta hyvyyttä minä saan kaikin puolin nautita. Vihkiminen tapahtuu huomisesta kahden viikon päästä Lezayren Christus-kirkossa kello 11 aamupäivällä ja Herra suokoon, että se olisi minun sielulleni pelastukseksi. Toivoen sinulle Herran siunausta piirrän rakkaudella ja kiintymyksellä, palvelijasi Peter Quilliam.»

Kun tämä oli kirjoitettu, luki Caesar sen tavattomalla hartaudella ääneen. Mummi pyyhki silmiänsä ja Pete sanoi: »Verrattoman ihana ja hyvin kokoonpantu, herra — te ette kuitenkaan muistanut pyytää häntä sulhaspojaksi.»

»Minun kynäni teki minulle kepposet», selitti Caesar, »mutta sen me voimme tehdä jälkikirjoituksessa.»

»P. S. — tahdotkos sinä tulla minun sulhaspojakseni?»

Ja siitä syntyi uutta puhetta ja uutta naurua. »Sinä olet onnenpoika, Pete», sanoi Pete itsellensä. »Tottahan ymmärrät, että sinä olet onnellinen. Tyttösi on suloinen ja ihana kuin apila, jonka ympärillä mehiläiset surisevat ja lämmin kuin kevätaurinko, kun se korkeimmilleen kohoaa.»

Ja kun rakkaus on tarttuvin kaikista maailman taudeista, kuultiin Nancy Joen sanovan: »Minä ajattelen itsekseni, että minun tuossa paikassa pitää hankkia itselleni mies tai muuten minulta kokonaan katoaa halu siihen.»

»Kuulettekos sitä, pojat?» huudahti Pete. »Älkää nyt vain kaikki kosiko yht'aikaa.»

»Liian myöhään — minä olen menettänyt sen jo», sanoi Nancy ja siitäkös syntyi uutta riemua ja naurua.

Tehdäksensä lopun tästä kevytmielisyydestä Caesar alkoi virren ja kaikki yhtyivät siihen riemukkain äänin. Sitten Caesar rukoili hartaasti ja John lukkari auttoi häntä, jolloin Pete astui portaan juurelle, istahtaen alimmalle porraslaudalle, ettei Katella huoneessansa olisi liian ikävä.

XV.

Sillaikaa makasi Kate pois suunniltansa häpeästä, nöyryytyksestä ja itsesyytöksistä ja inhosta itseänsä kohtaan. Tuska ja pelko täytti hänen mielensä niin, että hän hautasi kuuman päänsä lakanoihin. Hänen ei tarvinnut enää olla olevinaan sairas, hän oli sitä nyt todellakin. Kohtalo oli uhannut häntä. Hän oli uhannut sitä ja nyt he pelasivat korkeata peliä. Panoksena oli hänen rakkautensa, elämänsä, kaikkensa.

Seuraavana päivänä hänen tuskansa olivat tuottaneet hänelle kuumeen. Tohtori Mylechreest tuli häntä katsomaan kenenkään perheenjäsenistä häntä pyytämättä. Hän oli yksi noita merkillisiä, ujoja olentoja, joilla lakkaamatta näyttää olevan kiire päästäksensä suorittamaan jotakin muuta kuin käsillä olevaa. Heitettyään Kateen silmäyksen ja mutistuaan muutamia sanoja, hän riensi matkaansa aivan kuin joku olisi odottanut häntä nurkan takana. Mutta mennessään alakertaan hän tapasi Caesarin, joka kysyi, kuinka tyttö voi. »Hyvin kuumeinen hän on, hän ei saa lähteä vuoteestansa», hän vastasi. »Mitä tuohon avioliittoon tulee, on se siirrettävä. Senvuoksi hän kiihoittaa itseänsä, enkä minä voi vastata seurauksista. Kaikki on tapahtunut liian äkkiä. Sanoakseni teille totuuden — älkää nyt vain pelästykö, herra Cregeen — minä pelkään, että hän saa aivokuumeen.»

»Niinkö, eihän toki», väitti Caesar.

»Hyvä on, jos ymmärrätte asian paremmin. Hyvästi. Siirtäkää kuitenkin häät toistaiseksi. Onhan aikaa kylliksi, herra Cregeen. Siirtäkää ne — se on minun neuvoni.»

»Se asia ei riipu minusta, tohtori. Mitä minä voin tehdä miehelle, joka palaa halusta päästä naimisiin? Eihän hänelle nyt suitsia voi suuhun panna.»

Mutta kun tohtori oli mennyt, Caesar sanoi Mummille: »Heitä nyt vain morsiustytöt ja hääkakut ja viulut ja kaikki hullutukset ja antaa tytön mennä naimisiin heti paikalla.»

»Mutta rakas isä kulta, miksi asialla nyt on tuollainen hoppu?» ihmetteli Mummi.

»Ja rakas äiti kulta, mitä sitten tällainen touhu hyödyttää?» kuohahti Caesar. »Milloin vastustaa asiaa yksi, milloin toinen, aivan kuin kaikki olisivat päättäneet estää koko asian. Sen täytyy tapahtua, minä sanon sen. Kuuletko sinä? Pahat kielet ovat työssä — mutta ne eivät voi mitään. Mitä kynällä on kirjoitettu, ei voida kirveellä hävittää ja minä neuvon teitä jättämään asian oman onnensa nojaan.»

Kate oli suunniltansa ilosta. Luonnollisesti Philip oli tohtorin lähettänyt. Juuri Philip itse tahtoi estää koko avioliiton. Hän ei voisi sitä kestää, hän tulisi kyllä pian itse vaatimaan häntä omaksensa. Se voi tapahtua tänään, se voi tapahtua huomenna tai seuraa vana päivänä. Voitto oli oleva hänen. Kohtalo sai väistyä. Sokeasti hän uskoi siihen, että Philip tulisi ja estäisi hänen avioliittonsa.

Tämä oli maanantaina ja tiistaina tuli Philip taas Sulbyyn. Hän oli hyvin hiljainen, mutta rakastavalla sydämellä on korvat ja Kate kuuli hänen äänensä. Hän oli saanut Peten kirjeen ja Kate saattoi nähdä hänen kalpeat kasvonsa. Vaihdettuaan muutamia jokapäiväisiä lauseita, hän vei Peten ulos huoneesta. Mitä hän oli tullut sanomaan? Tahtoiko hän vain saada Peten siirtämään häät tuonnemmaksi? Aikooko hän selittää, hänelle koko asian?

Haihtuisivatko nyt kaikki huolet? Mahdotonta! Hän ei voisi, siihen hänellä ei olisi oikeutta. Sehän oli myöskin hänen, Katen, salaisuus.

Pete palasi sisään yksin, näyttäen tavattoman vakavalta, vieläpä surulliseltakin. Kate kuuli hänen lausuvan muutamia sanoja hänen isällensä, heidän mennessään portaista keittiöön. Caesar kuului sanovan:

»Seuratkaa omaa päätänne, herra. Se on minun neuvoni.»

Tuska jännitti Katen mieltä niin, ettei hän voinut maata yksin. Hän kutsui Peten luoksensa.

»Mitä Philip sanoi?» kysyi Kate. »Tuleeko hän? Mitä hän sinulle sanoi?»

»Pahoja uutisia, Kate — hyvin pahoja», sanoi Pete.

Seurasi kauhistava hetken hiljaisuus. Se oli samanlainen hirveä tyyneys, kuin joskus myrskyn edellä, jolloin voi tuntea, että jotakin ihmeellistä maailmassa tapahtuu. Sitten Kate koetti hillitä itseänsä ja sanoi: »Mitä se on?»

»Hän on sairas ja viikon kuluessa hänen täytyy matkustaa pois. Hän ei voi tulla häihin», sanoi Pete.

»Siinäkö kaikki?» kysyi Kate, ja hänen sydämensä hyppi ilosta. Hän ei voinut sitä auttaa — hän nauroi. Hän ymmärsi Philipin tekosyyn. Hän osoitti vain vähän viekkautta — hän ajatteli, ettei Pete menisi naimisiin, ellei hän olisi saapuvilla.

»Niin, mutta sinä et voi kuvitella, Kirry, miltä hän näytti», selitti Pete. »Hän oli niin kalpea, heikko ja hermostunut. Luonnollisesti se johtuu liiallisesta työstä. Tässä maailmassa ei saa mitään maksamatta siitä korkeata hintaa, ja se on yhtä totta kuin Jumalan sana. 'Meri kutsuu minua, Pete', hän sanoi ja sitten hän nauroi, mutta minusta tuntuu kuin aave olisi minulle irvistellyt.»

Heikontuneessa tilassansa Kate oli niin itsekäs, että hän vain nauroi tämän huulessansa. Philip kärsi. Siinä oli toinen todistus, että hän tulisi pelastamaan hänet.

»Milloin hän matkustaa?» kysyi Kate.

»Tiistaina», vastasi Pete.

»Eikö voida hankkia piispalta myönnytystä saada suorittaa vihkiminen viikon kuluessa?» sanoi Kate.

»Mutta tahdotko sinä sitä, Kate?» sanoi Pete riemusta huudahtaen.

»Kysy Philipillä ensin. Ellei hän voi tulla, ei ole mitään hyötyä päivän muuttamisesta.»

»Hän voi — hänen täytyy. Hän ei voi vastata kieltävästi.»

»Suutele minua nyt», sanoi Kate ja Pete sulki hänet syliinsä ja suuteli.

Katen sydän oli ollut hänelle kylmä, sillä Philipin antama haava oli tappanut sen, mutta kun Peten huulet koskettivat häntä täytti hänet sellainen kauhu, että koko hänen olentonsa oli kuin kouristuksen kynsissä. Väristen hän painautui vuoteeseen ja peitti kasvonsa. Hän vihasi itseään. Hän syytti itseään ja toivoi itsellensä kuolemaa.

Pete seisoi hetkisen hänen vuoteensa vieressä ja itki kuin iso lapsi suunnattomassa onnessansa. »Minä totisesti en voi ymmärtää, mitä hän minussa näkee, voidaksensa niin paljon pitää minusta. Mutta sellaisia ne tytöt ovat. Jumala heitä siunatkoon!»

Kate ei paljastanut kasvojansa ja hetkisen kuluttua Pete astui äänettömänä ovelle. Puolitiessä hän pysähtyi ja kohotti toisen kätensä ylös. »Suokoon Jumala lepoa ja rauhaa sinulle», hän sanoi, »ja pitäköön se mies, joka sinut omaksensa saa, sydämensä ja kätensä puhtaana, ollaksensa sen hyvän naisen arvoinen, jonka hän vaimoksensa saa.»

Seuraavana hetkenä hän hyökkäsi alakertaan ja keittiö kaikui hänen iloisesta naurustansa.

XVI.

Kohtalo näytti vaativan voiton. Kate sanoi itsellensä, että Philip oli väsynyt häneen, ettei hän rakastanut häntä enää otettuaan häneltä kaiken ja nyt hän tahtoi päästä hänestä eroon. Hän tahtoi koettaa unohtaa hänet, sillä hän, Kate, oli taakaksi hänelle, kun hän äkkiä muisti noidan töllin ja ajatteli, mitä seurauksia siellä käynnistä saattaisi olla. Kuinka hän ei ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi? Miksi ei hän ollut sitä koskaan ajatellut? Jos todellakin sillä tavalla tapahtuisi! Se mahdollisuus ei häntä peloittanut. Se ei tuottanut hänelle häpeää eikä hänen mielensä hämmentynyt; tämä ajatus ei ollut hänelle mikään uhkaava ukkonen, se oli mieluummin kuin enkelin kuiskaus.

Häntä ei ollenkaan peloittanut. Sehän oli vain ajatus, vain mahdollisuuden unelma. Mutta kun se oli kerran hänen mielessänsä herännyt, se vei hänet paljon lähemmäksi Philipiä. Se antoi hänelle oikeuden häneen. Kuinka Philip uskalsi jättää hänet sellaisen tuskan valtaan? Hän ei antaisi Philipin jättää häntä. Hän oli hänen miehensä ja hänen täytyi kuulua hänelle, tulkoon mitä tahansa. Yli sen kuilun, joka erotti heitä, näytti muodostuvan ihmeellinen, salaperäinen silta. Hän oli Philip, Philip oli hän ja he olivat yhtä, sillä — kukapa tietää? — kuka voi sanoa — ehkä luonto itse oli niin tahtonut.

Nämä ensimäiset ajatukset, jotka Katen mielen täyttivät, olivat tehdä hänet hulluksi ilosta. Ei ollut enää tehtävänä muuta kuin yksi ainoa asia. Hänen tarvitsi vain mennä Philipin luo, kuten Batseba oli mennyt Davidin luo. Totta kyllä, hän ei voisi sanoa, kuten Batseba sanoi. Hänellä ei ollut varmuutta, mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä huolimatta yhtä oikeutetut. »Etkö sinä koskaan ole ajatellut, mitä mahdollisesti voisi seurata?» Nämä olisivat ne sanat, jotka hän sanoisi Philipille ja silloin Philip vastaisi hänelle: »Rakkahin, sitä minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi. Olipa todellakin ihme, ettei se johtunut kertaakaan minun mieleeni.» Silloin huolimatta suunnitelmistansa, huolimatta lupauksestansa Petelle, huolimatta maailmasta, huolimatta itsestänsä — niin huolimatta omasta sielustansa, jos se asettuisi heidän väliinsä — hän kuuluisi hänelle. Kate oli siitä varma — hän voisi vannoa sen — Philip ei voisi vastustaa.

»Hän uskoo varmasti, mitä minä hänelle sanon», ajatteli Kate ja hän aikoi sanoa: »Tule minun luokseni, Philip, minua niin peloittaa.» Niin hirvittävä oli hänen sydämensä tuska, että hän sinä hetkenä olisi saattanut iloita, vaikka maailma olisi kohdellut häntä, kuten häväistyä naista. Jos hänen vaatimuksensa olisivat tällaiset, hän saattaisi mennä Philipin luokse, sanoa hänelle, painaa päänsä hänen rinnallensa, kuiskata hiljaa tämän suloisen suuren salaisuuden — nämä ihmeelliset uutiset. Ja voi sitä iloa, sitä ihastusta, sitä ihmeellistä rakkauden suudelmaa! »Minun, minun, minun, — vihdoinkin hän on ikuisesti minun!»

Ehkei se nyt juuri näin voisi tapahtua; hän ei ollut niin onnellinen kuin Batseba, hän ei ollut varma, mutta kaikissa tapauksissa hänen oikeutensa olivat samat. Oi, kuinka ihanaa, oi, kuinka äärettömän suloista!

Entiset sukupuolellensa ominaiset viekkaat keinot, pienet petokset, joita hän tähän asti oli käyttänyt, hän saisi kokonansa hylätä. Hän sanoi itsellensä: »Minun täytyy lopettaa kaikki tyhmät puheet avioliitosta Peten kanssa.» Se oli hulluutta. Se oli matalamielistä. Se oli kurjaa narripeliä. Se oli vääryyttä — yli kaiken, oli hirvittävää, sanomatonta vääryyttä häntä itseänsä kohtaan ja häväisi hänen rakkautensa Philipiin! Kuinka hän koskaan oli saattanut ajatella mitään semmoista?

Seuraavana aamuna hän oli ylhäällä ja pukeutunut, kun Mummi tuli hänen huoneeseensa tuoden kupin teetä. »Minä voin nyt niin paljon paremmin», hän sanoi, »että aion mennä tänään Douglasiin ostoksille, äiti.»

»Niin, tee vain niin», sanoi Mummi iloisesti, »ja Pete varmaankin haluaa tulla sinun kanssasi.»

»Ah, ei ei; minä tahdon mennä aivan yksin, äiti.»

»Vai niin, vai niin! Sinulla on kai joitakin pieniä asioita. Ehkä ostoksia? Lahjoja, vai? Juo nyt sitten teesi.» Ja Mummi kääri kokoon sälekaihtimet sanoen: »Siellä onkin kerrassaan ihana ilma. Minä voin nähdä kirkontornin niin selvään kuin selvä on.» Sitten ympäri pyörähtäen: »Kuulitko sinä kelloja tänä aamuna, Kitty?»

»Mitä kelloja, äitiseni?» kysyi Kate suu täynnä voileipää.

»Christin Killipin hääkelloja. Hänen vanha sulhasensa vei hänet vihdoinkin vihille. Sinun isäsi ei jättänyt miestä rauhaan, ennenkuin hän sen teki — ja lapsi jo joulun aikaan kahden vuoden vanha. Mutta voitko kummempaa ajatella? Robbie jätti hänet kirkon ovelle ja nyt hän on matkalla Englantiin Ramseyn laivalla. Niin, niin, niin hän teki. 'Te voitte saada minut vihille hänen kanssaan, mutta te ette voi saada minua elämään hänen kanssaan', hän sanoi, ja katosi heti kuin tomupilvi tiellä.»

»Äiti, minä en sittenkään luule, että menen tänään Ramseyhin», sanoi Kate murtuneella äänellä. »Pelkään, etten vielä voi kyllin hyvin.»

»No, rakas lapsi», sanoi Mummi. »Luotit liian paljon voimiisi, vai? Niin käy aina, kun alkaa parantua.»

Teeskennellyn iloisena Mummi auttoi hänet sänkyyn, ja meni sitten huolestunein ilmein kertomaan Caesarille, että tyttö voi huonommin kuin koskaan ennen.

Hän oli todellakin sairas, mutta hänen sairautensa syy oli sydämessä. »Jos minä menen hänen luoksensa ja sanon sen», hän ajatteli, »menee hän minun kanssani naimisiin — se on totta. Ei siitäkään pelkoa, että hän jättää minut kirkon ovelle tai mihinkään muuallakaan. Hän jää kyllä minun luokseni. Me olemme mies ja vaimo loppuun asti. Maailma ei saa mitään tietää. Mutta minä tiedän. Niin kauan kuin elän, minä lakkaamatta muistan, että hän uhrasi itsensä sovittaaksensa erehdyksen, jonka oli tehnyt. Se ei saa koskaan — koskaan, koskaan tapahtua!»

Caesar tuli ylös vallan suunniltaan levottomuudesta. Hän näytti elävän ainaisessa pelossa, että jokin odottamaton seikka ilmestyisi ja estäisi viime hetkessä koko avioliiton. »Hei, hei, tyttöseni!» hän sanoi leikkisästi. »Ole hyvällä mielellä, Kittyseni. Vielä paistaa sinun elämäsi aurinko täydeltä terältä.»

Sinä iltana kuului äänekästä keskustelua kapakkahuoneesta. Puhuttiin tämänaamuisista vihkiäisistä ja sen omituisesta surullisesta jälkinäytöksestä. Lukkari John kuului sanovan: »Te olette kai kuulleet kerrottavan piilotetusta lapsesta?»

»Ei sanaakaan, mistä niin?» sanoi joku.

»Ette kuulleet, ettekö? No, ne veivät lapsen salaa vihille mukanansa päästääksensä hänet pahasta nimestä — ettekö sitä tiedä? He panivat pienokaisen, joka on vain kolme vuotta — kaksiko, niinkö sanotte, Mummi? — no, he pistivät pienokaisen piiloon hänen äitinsä hameenpoimuihin vihkimisen ajaksi.»

»Älkää nyt ihmeissä!»

»No, se on totta kuin vettä! Se on vanha manilainen tapa tehdä lapsi lailliseksi. Papit eivät siitä mitään tiedä, mutta minä olen monesti sellaista nähnyt.»

»John on oikeassa», sanoi Jelly, »ja minä voin sanoa vielä enemmän — juuri sen vuoksi antoi isä vihkiä itsensä.»

»Voi olla niinkin», myönsi lukkari John. »Naiselle ei kuitenkaan ollut siitä aviomiehestä suurta iloa.»

»Ei», sanoi Pete, joka tähän asti oli vaiennut, »mutta lapsi sai kuitenkin isänsä nimen.»

»Sitä ei kannata kehua, herra», väitti joku. »Robbie on lähtenyt tiehensä. Mitä hyötyä on isästä, joka ei pidä huolta lapsensa kasvattamisesta?»

»Kysykää pojiltanne, jos teillä poikia on», jatkoi Pete. »Te voitte kysyä minulta. Minä tiedän kohtalaisen hyvin, mitä merkitsee kulkea maailman läpi ilman isän nimeä. Jos teidän poikanne on, kuten minä, hän kyllä ymmärtää ja saa kuulla siitä myöhään ja varhain. Hän tietää sen lepertäessään pienen iltarukouksensa viheliäisessä vuoteessansa jossakin ullakolla: 'Jumala suojele äitiä — ja isoäitiä', ehkä myöskin ukkia, mutta isää ei soviteta tähän rukoukseen. Hän saa sen tuntea, kun hän kasvaa sen verran, että hänen on lähdettävä oppimaan jotakin ammattia. Voi lyödä veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hänestä tulee lurjus, ja jos se on tyttö, sata yhtä vastaan, että hänelle käy vielä — paljoa pahemmin. Turhuutta, sanotte te? Vain papin lörpötystä ja valhetta, niinkö? Sekö ei mitään merkitse, että saa käyttää oman isänsä nimeä — eikö? Niin sanovat miehet vetäytyessään velvollisuuksistansa. Mutta kysykää lapselta ja silloin te pelastutte päästämästä suustanne hulluuden sanoja.»

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus, ja Kate, joka oli vuoteestansa kurkottanut kätensä avatuksensa oven, tarttui siihen suonenvedontapaisella otteella.

»Christin Killip ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin lunttu, herraseni», väitti Caesar.

»Kaikki kissat ovat mustia pimeässä, isä — tyttö oli kuitenkin silloin kovin vaikeassa asemassa», sanoi Pete. »Ei, ei! Jos minä menettelisin väärin naista kohtaan ja hän saisi minulle lapsen, minä menisin naimisiin hänen kanssaan, jos hän tahtoisi ottaa minut, vaikka vihaisin häntä kuin syntiä.»

Kuullessaan nämä miehekkäät sanat Mummi pyyhki keittiössä silmiänsä, mutta Kate vääntelehti kamarissansa epätoivoissansa. »Ei koskaan, koskaan, koskaan», hän toisteli itsellensä.

Ah, tietysti Philip menisi hänen kanssaan naimisiin, jos hän heittäytyisi hänen niskoillensa ja viittaisi mahdollisiin seurauksiin. Philip myöskin oli miehekäs nuorukainen; hänen sielunsa oli jalo — eikä hän suinkaan epäröisi. Mutta ei, sitä hän ei tahtoisi, vaikka saisi kaiken maailman aarteet.

Philip rakasti häntä ja hänen rakkautensa piti yksinänsä tuoda hänet hänen luoksensa. Mitään pakkoa ei saisi käyttää, ei saisi sanallakaan vihjaista hänen, Katen, tulevaisuuteen, eikä mahdollisiin seurauksiin. Siitä riippui nykyinen ja tuleva onni, tämä odottaminen oli ainoa oikea ja vei varmasti perille.

»Hän menee minun kanssani naimisiin minun itseni vuoksi», hän ajatteli, »vain minun itseni eikä minkään muun vuoksi.»

Tässä sielunsa epätoivoisessa kamppailussa — tässä intohimojen ja tuskien ristiaallokossa — hänen ylpeytensä sulki sen ainoan tien, joka hänet olisi varmasti vienyt perille.

XVII.

Hän ei millään tavoin voinut asiaa auttaa — hänen täytyi jatkaa, kuten oli alkanut, pysyä suunnitelmassansa ja luottaa onneensa tässä uhkapelissä. Sydän täynnä murhetta ja häpeissänsä odotellen Philipiä ja kuunnellen jokaista askelta, hän pysytteli huoneessansa vielä kaksi päivää. Silloin tuli Caesar hänen luokseen ja alkoi laskea leikkiä hänelle.

»No, nyt on kummat, mitä ihmiset sanovat», hän puheli. »Maanantaina häät ja morsian vielä sängyn omana edellisenä keskiviikkona. Ihmiset luulevat, ettei siitä mitään tulekaan.»

Tämä teki hänet kovin levottomaksi. Se osaksi selitti hänelle, miksi Philip ei ollut tullut. Jos hän oli ajatellut, että avioliitosta ei kuitenkaan tulisi totta, hän ei ollut pitänyt mitään kiirettä. Seuraavana päivänä — torstaina hän nousi vaivalloisesti vuoteesta ja puki ylleen kevyen aamutakin, tuntien itsensä heikoksi ja hermostuneeksi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja valkeat kuin omena, jota pakkanen on nipistellyt. Pete olisi kantanut hänet alakertaan, mutta hän ei sitä sallinut. Hänet asetettiin mukavasti tyynyjen varaan takan ääreen salissa, jossa maljoissa oli omituisen tuoksuvia vesilintujen munia, — pöydillä vanhanaikaisia porsliiniastioita, jotka helisivät aina, kun lattialla käveltiin. Keittiö oli täynnä kaikenlaisia ompelutarpeita ja ompelijattaret siellä kilvan valmistelivat häitä. Hänen tuli koetella puseroita ja määrätä kuosit ja mallit. Hän tyytyi kaikkeen. Heikolla soinnuttomalla äänellä hän ilmaisi heille, että he saivat tehdä, miten parhaaksi näkivät. Vasta sitten, kun hän sai kuulla, että Pete maksoi nuo kaikki, hän sanoi selvästi, että hänelle riittäisi, kun hän saisi vain yhden puvun.

»Herra hyvästi siunatkoon, Kirry», huudahti Nancy, »sillä tavallahan sinä — turmelet kokonansa tulevan hyvän miehesi — mies kun tahtoo ostaa sinulle vaatteita niin, että ne riittäisivät kokonaiselle naisopistolle.»

Pete tuli, istahti hänen jalkojensa juureen ja kertoi juttuja. Ne olivat hauskoja tarinoita hänen elämästään ulkomailla ja silloin tällöin kuului keittiöstä naurun purskahdus, sillä siellä olijat kurottivat kaulojansa, kuullaksensa avoimesta ovesta edes muutamia sanoja hänen jutuistansa. Mutta Kate tuskin ollenkaan kuunteli. Välistä hän näytti kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärillensä joka kerran, kun ovi avautui, aivan kuin olisi odottanut jotakin. Kun hän tällaisten hetkien jälkeen hillitsi itsensä, hän huomasi Peten katselevan häntä suurin, vakavin, kostein, uskollisin koiran silmin.

Hän alkoi kertoa talosta, jonka oli ottanut haltuunsa, pyytäen Katelta anteeksi, ettei ollut kysynyt häneltä neuvoa ja kuvaili, miten hän aikoi huoneet kalustaa.

»Minä olen jättänyt kaiken Cannel & Quaylen liikkeen suoritettavaksi, Kirry», hän sanoi, »ja he suorittavat sen kunnollisesti, siitä saat olla aivan varma. Marmoripöydät, saatpa nähdä, leveät kuin teurastajan myymäpöydät; matot pehmeät kuin tuhatkaunot ja peilit miehen korkuiset.»

Kate ei kuunnellut häntä. Hän koetti muistella, milloin tällä saarella käräjät istuvat — missä niitä pidettiin ja minä päivinä.

»Oletko sinä nähnyt Philipiä äskettäin», hän kysyi.

»En, sitten maanantain», vastasi Pete. »Hän on Douglasissa ja tekee työtä kuin hullu, päästäksensä tänne maanantaina.»

»Mitä hän sanoi, kun kuuli, että me olemme muuttaneet hääpäivämme?»

»Ensin hän tahtoi päästä tulemasta. 'Minun täytyy matkustaa tiistaina', hän sanoi.»

»Sanoitko sinä hänelle, että minä ehdotin sitä.»

»Se on selvä, etten minä suinkaan sitä unohtanut. 'Niinkö', hän sanoi; 'silloin ei ole valitsemisen varaa', hän sanoi.»

Kate valahti yhä kalpeammaksi, mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä tulivat yhä mustemmiksi. »Minä luulen, äiti, että minun täytyy mennä vuoteeseen», hän sanoi entisellä soinnuttomalla äänellänsä.

Pete auttoi häntä portaan juurelle. Kate tunsi, että suuret kosteat silmät katselivat häntä lakkaamatta. Sielussa niin merkillisesti sävähti sitä nähdessä ja hän oli vähällä menettää tajuntansa.

»Mutta luuletko sinä, että sinä olet jo kyllin voimistunut, rakkaani?» sanoi Pete.

»No, tietysti hän on, herraseni», ehätti Caesar. »Mitäpä tytöt voisivat muuta olla kuin vallan suunniltansa häitten edellisellä viikolla.»

Seuraavana päivänä Kate pyysi isäänsä viemään hänet Douglasiin. Hänellä oli siellä muutamia asioita, joita ei voinut Ramseyssä suorittaa. Aamu oli ihana, mutta kylmä. Pete auttoi hänet rattaille ja sitten he ajoivat tiehensä. Jos hän vain saisi nähdä Philipin, jos Philip vain saisi nähdä hänet, hän huomaisi heti hänen katseestansa, että avioliitto ei tapahtunut hänen tahdostansa, että jonkinlainen pakko ajoi häntä siihen. Hän vietti neljä tuntia, käyden puodista puotiin ja kierrellen katuja, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Philipistä. Hän asteli hitaasti ja väsyneesti, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huolestuneet, mutta Caesar ei voinut saada häntä lähtemään kaupungista. Vihdoin päivän alkaessa hämärtää, hän suostui isänsä ankariin vaatimuksiin.

»Kuinka lyhyitä ovatkaan päivät nyt!» sanoi Kate huoaten, kun he olivat päässeet maantielle.

»Niin ovat, syksypuoleen ne tulevat lyhemmiksi ja lyhemmiksi», vastasi Caesar. »Mutta kun nainen lähtee puotiasioillensa, hän tarvitsisi niihin keskikesän päivän, eikä sekään riittäisi — hänen täytyisi suorittaa ne sellaisessa maassa, jossa aurinko yölläkin paistaa.»

Pete auttoi hänet kärryistä alas »Keijukaisen» pimeitten portaitten edessä ja kun hän oli saanut suuret voimakkaat kätensä hänen ympärilleen, hän kantoi hänet sisään ja istutti mukavasti takan ääreen. Kate olisi mielellänsä kiemurrellut irti hänen käsistänsä, jos olisi voinut, sillä jonkinlainen inhon tunne valtasi hänet hänen koskettaessaan, mutta Pete katseli häntä silmissänsä rakkaus ja hellyys, ja hän tunsi häpeävänsä.

Talo oli sinä iltana täynnä vieraita. He keskustelivat muinaisista häätavoista. He kuvailivat »huomenlahja»-häitä, jolloin hattu laitettiin kiertämään ympäriinsä ja jokainen vieraista pani jotakin maksuksi aamiaisestansa ja lahjoitti kuusi penceä talouden apurahoiksi — näistä ovat nykyiset häätavat kehittyneet. Toinen kuvasi häitä, joita hirvittävällä melulla pidettiin jossakin kapakassa niihin aikoihin, jolloin tällä saarella oli kolme viinatehdasta ja kolmekymmentä kapakkaa jokaista tuhatta asukasta kohti. Vihkimämeno oli lyhyt. Kapakan isäntä asetti kaksi keppiä ristiin lattialle ja sanoi sulhaselle ja morsiamelle:

»Kepin yli hypätkäätte tästä käsikäissä Näin tulee teistä mies ja vaimo, sitten juodaan häissä.»

Sitä seurasi naurun remakka, mutta Kate istui tulen ääressä maistellen äänettä teetänsä, ja Pete sanoi hiljaksensa: »Siinä nyt ei ole mitään nauramisia. Minä muistan erään Foxalista tulleen tytön, joka meni tuolla tavalla naimisiin ja sitten mies meni Kinsaleen ja joutui siellä kiinni sillin varkaudesta — muistattekos te sitä? Hän oli kuitenkin komea tyttö ja kun mies oli mennyt, keräytyi hänen ympärillensä kosijoita, — milloin tuli minkinlainen, toisinaan parempia ja toisinaan huonompia. Kaikki he tekivät kunnialliset tarjouksensa, he tahtoivat viedä hänet suoraan papin pakinoille. Mutta ei! Eivätkö he tienneet, että hän kerran oli mennyt naimisiin ja se riitti säädylliselle tytölle. Vai luulivatko he hänet moniavioiseksi? Ja niin hän ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan; lopuksi tuli hänen oma poikansa takaisin ja he elivät yhdessä miehenä ja vaimona, ja miksi he eivät sitten olisi eläneet?»

Kun mies, joka aikoi pian vihittää itsensä kirkossa, kysyi tuommoista, herätti se tavatonta naurua, jonka läpi kuului Mummin pahoitteleva ääni, kun hän sanoi: »No, voi minun päiviäni, Pete. Tuollainen on hirveätä kuulla sinun suustasi.»

»Mitä hirveätä siinä on, Mummi?» sanoi Pete. »Eikö juuri Luoja itse säädä avioliittoja, ja mitä se papin loruista silloin paremmaksi tulee?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rakas poika», huusi Mummi »ennen sinä olit kerrassaan hyvä poika, mutta nythän sinun mielipiteesi ovat aivan turmeltuneet.»

Katen kiihko kohosi joka hetki yhä polttavammaksi. Hän tahtoi avata sydämensä Petelle, pyytää häntä säälimään häntä, kertoa hänelle, että avioliitto heidän välillänsä oli ikuisesti mahdoton. Pete saattoi ymmärtää, että Philip oli hänen miehensä, todellinen miehensä, jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Tätä hän hautoi mielessänsä koko seuraavan päivän, perjantain, väännellen ja käännellen vuoteessansa, sillä edellisen päivän Douglasin matka oli pakottanut hänet takaisin vuoteeseen.

Seuraavana iltana hän taas tuli alakertaan ja hänet asetettiin takan ääreen, yhtä mukavasti kuin ennenkin. Keittiössä oli neljä tai viisi vanhaa eukkoa kehräämässä lankaa, josta Mummi aikoi laittaa peitteitä häälahjaksi. Kun päivän työ oli melkein loppunut, tuli pari kolme vanhaa miestä, näitten eukkojen miehet, noutamaan heitä kotiin ja kantaaksensa rukit. Silloin kun pyörät surisivat ja viimeiset hahtuvat olivat käsissä, Pete pyysi vanhoja kertomaan juttuja niiltä ajoilta, jolloin he olivat nuoria.

»Kertokaa meille jotakin nuoruutenne päivistä, Anne-mummu», sanoi Pete eräälle vanhalle kahdeksankymmenvuotiaalle eukolle. Hänen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha miehensä istui hänen rinnallansa, piippuansa imeskellen.

»No», sanoi Anne» levitellen käsiänsä lankaa venytellessään, »minun lähtöni ulkomaille oli kerran yhtä lähellä kuin teidänkin, herra. Aivan yhtä lähellä, eikä sen ole väliä, vaikka sen kerronkin nyt. Se oli samana päivänä, jolloin minä menin naimisiin tämän miehen kanssa ja hänen veljensä oli lähdössä Austraaliaan. Jemmy oli minun vanha sulhaseni, minä vain olin hylännyt hänet, kun hän lakkaamatta varasti minun taskustani nenäliinat. Mutta sinä aamuna hän tuli ja koputti minun akkunaan! ja sanoi: »Tahdotkos tulla mukaan, Anne?» ja minä sukaisin hameen päälleni ja hiivin hänen kanssaan laivarantaan. Mutta minun rohkeuteni lannistui, kun minä näin valkopäisten laineitten kuohuvan ja kotiin palasin ja menin sen sijaan vihille tämän kanssa.»

Vanhan Annen kertoessa juttuansa oli hänen miehensä suu avautunut yhä enemmän ja enemmän, kunnes piippu hänen hampaattomien ikeniensä välistä tipahti hänen rinnallensa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä ja painoi nyrkkinsä raskaasti tupsahtaen eukkonsa olkapäälle.

»Ja sinä olet elänyt minun kanssani enemmän kuin kuusikymmentä vuotta, etkä ole kertaakaan ennen tuosta minulle kertonut!»

Pete koetti tyynnytellä hänen myöhään herännyttä mustasukkaisuuttansa, mutta sitä ei voinut asettaa ja niin ukko heitti rukin olallensa, lähtien mökillensä vihoissaan muristen: »Ja minä kun vielä lähetin kaksi puntaa viisi shillinkiä pystyttääkseni kiven hänen haudallensa!»

Kun tämä vanha pari oli mennyt, syntyi talossa äänekästä naurua, mutta Pete pysyi tyynenä ja jutteli: »Salaisuus on aina salaisuus ja vanha eukko teki kovin väärin kertoessaan siitä. Se oli kuolleen miehenkin salaisuus ja nyt eukko rukka häpäisi hänen muistonsa. Jos joku ihminen tekee väärin, on parasta puhua siitä niin vähän kuin suinkin.»

Kate nousi ja meni vuoteeseensa. Taaskin oli häneltä toinen ovi suljettu ja lukittu ja hän tunsi itsensä sairaaksi ja oli menettää tajuntansa.

XVIII.

Seuraava päivä oli lauantai. Kate muisti, että Philip aina tuli Ballureen lauantaina. Hän tunsi varmasti, että Philip tulisi saman tien myöskin Sulbyyn. »Kun hän vain saa nähdä minut, hän heti paikalla ymmärtää syyn, miksi väri minun kasvoiltani on kadonnut.» Sitten Philip puhuisi Petelle ja hänen isällensä, vapauttaisi hänet ja ottaisi kaiken syyn itsellensä. Koko päivän hän istui ja odotti ja kuunteli aivan kuin hävinnyt pelaaja, joka on asettanut peliin viimeisen roponsa. Aamiaista syödessä hän sanoi itsellensä: »Nyt aamupäivällä hän tulee.» Päivällisellä: »Hän tulee iltapäivällä.» Illallisella: »Myöhemmin illalla hän tulee.»

Mutta Philip ei tullut ja Kate kävi hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Lakkaamatta hän katseli kelloa. Lyijynraskaina kuluivat minuutit, mutta tunnit haihtuivat kuin tulisiivillä. Hän oli nyt niinkuin rikoksentekijä, joka odottaa armahdusta. Joka kerran, kun kello naksahti ennen lyöntiään, hän tunsi, että hän oli tullut tuntia lähemmäksi tuomiotansa.

Jännitys oli tappaa hänet. Hän moitti Philipiä siitä, että tämä oli jättänyt hänet tähän kauheaan epätietoisuuteen ja hän kärsi tuskia, joita kärsii se, joka koettaa samalla kertaa sekä rakastaa että vihata. Sitten hän moitti itseänsä siitä, että oli muuttanut hääpäivän ja keksi kiireestänsä syyn antaa anteeksi Philipille. Hän tunsi olevansa kuin noita, joka taikatempuillansa on sytyttänyt oman polttorovionsa. Toivo oli mennyt ja tahto murtui samalla. Siitä huolimatta hän päätti, että häät siirrettäisiin.

Tänään oli lauantai-ilta. Sunnuntaiaamuna hän oli astunut yhden askeleen etemmäksi. Oli sammunut viimeinen toivon kipinä, että Philip tulisi ja estäisi avioliiton ja hän oli päättänyt, että tulkoon mitä tahansa, hän ei menisi ollenkaan naimisiin. Ei tarvinnut ollenkaan vedota Peteen; ei ollut mitään syytä kavaltaa Philipin salaisuutta. Hänen tarvitsi vain sanoa, ettei hän tahtonut mennä vihille, eikä mikään voima voinut maailmassa pakottaa häntä siihen.

Tämä päätös mielessänsä ja tuntien ääretöntä sisäistä huojennusta hän meni alakertaan. Caesar tuli silloin juuri kotiin rukoushuoneesta ja Pete palasi uudelta taloltansa Ramseystä. He istuutuivat päivälliselle. Päivällisen jälkeen hän puhuisi kaiken. Caesar teroitti leikkuuveistä kiveen ja sanoi: »Tänään olemme ottaneet Christin Killippin takaisin seurakunnan yhteyteen.»

»Ihmisparka», sanoi Mummi, »sääli, että hänet ollenkaan suljettiin siitä ulos.»

»Saattaa olla, — saattaapa olla», sanoi Caesar. »Se oli kaikissa tapauksissa välttämätöntä: yksi saastutettu lammas turmelee koko lauman.»

»Ja onko tuo vihkiminen nyt parantanut tämän saastaisen lampaan haavat, Caesar?» sanoi Pete.

»Hän on rouva Robbie Teare nyt ja kunniallinen nainen, herra», sanoi Caesar leikaten ruskeata häränpaistia, »ja siinä onkin kaikki, mitä kristillinen kirkko meiltä vaatii.»

Kate ei syönyt päivällisiänsä sinä päivänä eikä hän myöskään puhunut sitä, mitä oli ajatellut. Yliluonnollinen voima näytti viime hetkenä vallanneen hänet ja se sulki häneltä viimeisenkin pelastuksen tien. Hän oli joutunut myrskyn heiteltäväksi. Rajuilma oli murskaamaisillaan hänet. Mihin hän pakenisi, mistä saisi suojaa?

Mitä hänen isänsä oli sanonut tuosta tytöstä, se selitti hänelle myöskin hänen oman suhteensa Philipiin. Mahdollisten seurausten ajatus, joka oli täyttänyt hänet niin rajattomalla riemulla, koska se antoi hänelle sellaisen vallan, oli selvittänyt nyt hänelle hänen siveellisen asemansa. Hän oli langennut nainen! Mitä muuta hän oli? Ja jos seuraukset tulisivat näkyviin, mitä hänestä silloin tulisi? Hänen isänsä ankara ahdasmielisyys saisi hirveän kolauksen ja hänen häpeänsä heittäisi varjon yli koko talon, yli koko lahkon, ja hävittäisi kokonansa hänen isänsä arvovallan uskovaisten joukossa. Kate vapisi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että tällainen onnettomuus tapahtuisi hänen kauttansa. Hän näki itsensä ajeltuna pois talosta ja kotoa. Mihin hän pakenisi? Ja vaikka hän pakenisi maailman ääriin, eikö hän jättäisi jälkeensä surua ja häpeää kaikille omillensa — äidillensä, isällensä, Petelle, jokaiselle?

Jospa hän voisi hävittää kaiken menneisyyden, silloin hän voisi myöskin kieltäytyä menemästä avioliittoon. Tai jos hän olisi ollut mies, hän olisi voinut estää nämä naimahommat, sillä mies voi tehdä syntiä ja siitä huolimatta katsoa rohkein silmin tulevaisuuteen. Mutta hän oli nainen ja naisen teot voivat olla hänen omiansa, mutta niiden seuraukset ulottuvat hänen ulkopuolellensa. Oi, miten hirveän tuskallista olikaan olla nainen! Hän kysyi itseltänsä, mitä hän voisi tehdä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ei voinut rikkoa niitä olosuhteiden siteitä, joihin oli joutunut. Hänen asemansa saattoi olla väärä. Se saattoi olla alhainen, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa vapautua siitä. Ei toivon hiventäkään näkynyt mistään.

Myöhään sinä iltana — sunnuntai-iltana — he istuivat keittiössä, Kate tavallisella paikallansa takan ääressä, Pete tuolilla turvelaatikon vieressä tupakoiden niin, että savu tuprusi piipusta ulos; Caesar luki ääneen, Mummi kuunteli ja Nancy keitti illallista, kun eteisen ovi aukeni ja joku astui sisään. Kate hypähti seisoallensa ja oli päästää ilonhuudahduksen, katsahti innokkaasti taaksensa ja sitten hän istahti ankarasti punastuen paikallensa.

Tulija oli Christin Killip, kalpea, hento, pelästynyt olento, jolla oli suu ja silmät kuin jäniksellä.

»Onko herra Quilliam täällä?» hän kysyi.

»Tässä on hän itse, Christin.» sanoi Mummi. »Mitä te hänestä tahdotte?»

»Oi, Jumala teitä siunatkoon, hyvä herra», sanoi nainen Petelle. »Jumala teitä siunatkoon iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Sitten hän kääntyi Mummiin, selittäen naisten tavallisella monisanaisuudella, että joku tuntematon oli lähettänyt postitse kaksikymmentä puntaa hänen lapselleen edellisenä päivänä ja vasta nyt hän oli arvannut, kuka lähettäjä oli, kuultuansa lukkari Johnilta, mitä Pete oli viikko sitten puhunut.

Pete murisi jotakin ja näytti joutuvan hämilleen, päästeli sakeita savuja ja sanoi: »No niin, no niin, rouvaseni. Älkää nyt uskoko kaikkea, mitä kuulette, Johnhan nyt on semmoinen lörppökieli, että hän puhuu enemmän kuin amenensa ammatissansa.»

»Minä rukoilen teiltä anteeksi, neiti», sanoi vaimo Katelle. »Mutta minä en voinut olla tulematta, minä en todellakaan voinut — ei, minä en voinut», hän sanoi ja alkoi itkeä.

»Missä teidän lapsenne on?» sanoi Pete nousten seisoallensa ja katsoen vihaisesti häneen. »Mitä, oletteko te jättänyt sen raukan yksin nukkumaan? Menkää heti sen luokse, arvelematta. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, herra, ja Jumala teitä siunatkoon, ja kun te huomenna menette naimisiin, niin Jumala siunatkoon myöskin teidän vaimoanne.»

»Hyvä on, hyvä on», sanoi Pete, työntäen hellästi häntä porstuaan.

»Te ansaitsette hyvän vaimon, herra, ja Jumalan siunaus vuotakoon teille yltäkylläisesti molemmille.»

»Kiitos, kiitos!» sanoi Pete ja kiitteli hänet ulos huoneesta.

Vaimo silitteli lapsensa päätä sinä iltana hellemmin kuin milloinkaan ennen ja suuteli häntä yhä uudestaan ja uudestaan.

Kate saattoi tuskin hengittää ja hänen silmänsä pimenivät. Hänen ylpeytensä ja hänen tahtonsa oli lopullisesti murrettu. Tämä jalosydäminen mies rakasti häntä. Hän uhraisi elämänsä hänen puolestaan, pelastaaksensa hänet. Huomenna hän menisi hänen kanssaan naimisiin. Tässä sitten oli se pelastuksen kallio, jonka turviin hän pakenisi — hän saisi tämän voimakkaan miehen rinnallensa.

Hän ei enää voinut taistella kohtaloa vastaan — sen näkymätön käsi työnsi häntä — sen sokea voima oli hänelle enemmän kuin hän jaksoi kestää. Ellei Philip tulisi vaatimaan häntä, hän menisi naimisiin Peten kanssa.

Entä Pete? Hän ei aikonut tehdä Petelle pahaa. Hän ei vielä ollut ajatellut asioita Peten kannalta. Pete oli hänelle niinkuin kameli erämaan kulkijalle, kun myrsky yllättää. Hän pakenee kamelin turviin. Hän suojaa itseänsä, mutta mikä suojaa kameliparkaa silloin, kun myrsky lennättää hiekkapilviä? Ennenkuin myrsky on ohi, hän ei sitä ajattele.

XIX.

Sill'aikaa Philip itse kärsi hirveitä sieluntuskia. Kun hän kuuli Katen sairaudesta, hänen omatuntonsa syytti häntä, ja kysyessänsä oliko hän hourinut, hänet valtasi merkillinen alhaisuuden tunne, joka oli hänelle aivan outo. Kohdatessaan Peten hän käsitti, miten syvälle hänen kaksinaamaisuutensa oli hänet johtanut. Hän oli ylpeillyt olevansa kunnian mies ja äkkiä hän oli joutunut kokonansa syrjään siltä polulta, jota kunnian ihmiset kulkevat.

Kun ensimmäinen tuskan puuska oli ohi, hän muisteli keskusteluansa kuvernöörin kanssa. Tuomarin arvo kiihoitti hänen mieltänsä, kunnes hänessä oli syntynyt kuumeentapainen himo, mutta sittenkään hän ei lähettänyt hakemuspapereitansa. Hän ei edes maininnut Nan-tädille koko jutusta. Tämä kuuli hänen tulevaisuuden toiveistansa Peter Christian Ballawhainelta, joka ensimmäisen kerran astui jalkansa hänen taloonsa, tullessansa häntä onnittelemaan. Vanha herttainen neiti oli pois suunniltansa ilosta. Kaikki hänen elämänsä suuret toiveet olivat nyt toteutumaisillansa. Hänen unelmansa ja suunnitelmansa muuttuivat todellisuudeksi. Philip saisi takaisin sen, mitä hänen isänsä oli menettänyt. Oliko hän lähettänyt hakemuksensa? Ei? Hän tietysti lähettäisi, se olisi hänen velvollisuutensa.

Mutta nyt oli Philipin mahdoton hakea koko tuomarin virkaa. Jos hän istuutuisi pöytänsä ääreen ja kylmästi kirjoittaisi hakemuspapereita sisäasiain ministerille, sill'aikaa, kun Kate makasi sairaana vuoteellansa, se olisi samaa, kuin vaatisi perkeleeltä palkkaansa siitä, että on tyttöparan uhrannut. Sitten tuli Pete puhumaan häistänsä. Se ei oikeastaan häntä peloittanut. Sehän oli vain viimeinen yritys saada toteutetuksi se vanha asia, joka oli pantu alulle silloin, kun Pete lähti matkalle. Kate ei siihen suostuisi. He olivat häneltä kysymättä pitäneet hänen suostumustansa varmana. Siinä suhteessa hän oli kylmä, tyyni ja huoleton. Tämän jälkeen tuli hänen entinen opettajansa, hänen isänsä vanha ystävä ja koulutoveri, jolla oli nyt paikka arkistonhoitajana. Hän oli ylpeä oppilaastansa ja oli saanut tietää, että Philip oli kuvernöörin parhaimmassa suosiossa ja ensimmäinen ehdokas.

»Aina minä olen sen tiennyt», hän sanoi. »Minä tiesin sen, hyvä neiti, minä tiesin sen. Ensi kerran kun minä näin hänet, minä ajattelin: 'hänestä tulee parhain asianajaja, mitä tällä saarella koskaan on ollut', ja nyt — — me saamme nähdä, että minä olin silloin oikeassa.» Tämä ystävällinen herra oli suuriääninen, sydämellinen, voimakas ukko, vanhapoika, ja kun hän sitten puhui äsken kuolleesta tuomarista hän sanoi, että naiset tavallisesti ovat suurimpana vaarana, joita vastaan miehen tulee olla varuillansa. Sitten hän pyysi Nan-tädiltä anteeksi, mutta vanha neiti ei ollut ollenkaan pahoillansa. Hän myönsi, että niin tapahtuu joskus. Nuorten miesten tuli olla varuillansa, etteivät itse asettaisi esteitä tiellensä.

Philip istui ja kuunteli hiljaa näitä epäitsekkäitä neuvoja, mutta ei voinut olla tuntematta katkeraa välinpitämättömyyttä. Hän ei kuitenkaan lähettänyt hakemuksiansa tuomarin virkaan. Sitten tuli Caesarin kirje, jossa ilmoitettiin häistä ja määrättiin päivä. Tämä herätti hänessä ellottavan vastenmielisyyden. Varmaankin tässä oli harjoitettu hirvittävää pakotusta. Tyttöparka joutui onnettomuuteen ja hänen velvollisuutensa oli estää koko avioliitto. Mutta miten? Hänellä oli kyllä yksi selvä keino, mutta sitä hän ei voinut käyttää. Hän ei voinut eikä tahtonut muuttaa entistä päätöstänsä, ettei itse naisi tyttöä. Yksi oli enää jäljellä — luottaa Kateen. Hän ei ikinä antaisi myöntymystänsä. Kun hän ei voisi saada mieheksensä häntä, hän ei menisi naimisiin kenenkään kanssa. Hän tekisi niinkuin hänkin — eläisi ja kärsisi yksin.

Tähän aikaan Philipin rakkaus, joka vastoin hänen tahtoaankin oli viilennyt talkoojuhlan jälkeen hänen kiihkeästi pyrkiessään saavuttamaan maallisia etuja, heräsi nyt äkkiä uudella voimalla hänen saatuaan kilpailijan. Mutta hänen kunnianhimonsa taisteli hänen rakkauttansa vastaan ja hän kyseli itseltänsä, mitä väliä Kateen nähden olisi sillä, ottiko hän tuomarin viran vai jätti. Kate kuului paranevan. Hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut mistään moittia itseänsä ja hullua olisi ollut luopua elämänsä päämäärästä rakkaudesta naiseen, joka ei voinut olla hänen omansa, jonka kanssa hän ei voinut mennä naimisiin. Näin ajatellen hän kirjoitti kirjeensä sisäministerille. Se oli lajiaan loistava kirje, yksinkertainen, luonnollinen, asiallinen ja terävä. Hänellä oli tyyni varmuus, ettei yhtään muuta näin onnistunutta hakemusta lähtenyt tältä saarelta, mutta hän ei voinut viedä sitä postiin. Väristen palasi vanha hellyys hänen mieleensä, kun hän piti sitä kädessänsä ja hän oli näkevinhän Katen värähtelevine huulineen ja suurine, haaveellisine silmineen, jotka kertoivat heidän kylmenevästä rakkaudestaan.

Silloin tuli Pete taas ilmaisten ratkaisevat päätökset. Kate oli suostunut. Ei ollut enää vähintäkään epäilemisen syytä. Hänen entinen pahastumisensa tuntui nyt hullunkuriselta, hänen luottamuksensa järjettömyydeltä. Kate tahtoi mennä Peten kanssa naimisiin ja mitä syytä hänellä oikeastaan oli moittia häntä? Mikä antoi hänelle oikeuden käydä estämään tuota avioliittoa? Olihan hän jo kylliksi rikkonut tyttöä vastaan ja tuottanut hänelle kärsimystä. Jalo mies tuli ja tarjosi hänelle rakkautensa, ja tyttö aikoi ottaa sen vastaan. Kuinka hän uskaltaisi käydä estämään tuota avioliittoa, kun hän ei kuitenkaan itse voinut häntä naida?

Samana iltana hän vei hakemuskirjeensä postiin ja tyynnytteli jäytävää rakkauttansa kunnianhimoisilla unelmilla. Hän saisi takaisin sen aseman, jonka hänen isänsä oli menettänyt; hän uudistaisi isoisänsä aikaiset perinnäistavat. Christianit saisivat takaisin entisen arvonsa Man-saarella; viimeinen heistä olisi voimakas mies ja oikeudenmukainen tuomari. Ei, hän ei koskaan menisi naimisiin; hän eläisi yksin hiljaista, tyyntä elämää; varmaankin se olisi vähän surullista, mutta ei onnetonta eikä myöskään aivan ilotonta.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us