Maamiesajoiltani (part 3 of 3)

Maamiesajoiltani (part 3 of 3)

"Niin, sanokaapa sitä! Mutta siinä ei vielä likimaillekaan kaikki; paksumpi pää tuli perästä päin. -- Illempana näin minä kuinka toinen päivätyöläinen toisensa perästä meni ratsastalliin, ja koska tiesin, että Kristian Däselillä, tallirengillä, on vihankaunaa minua vastaan, niin ajattelin, mitäpä he siellä mahtavat hommata, ja menin tallin viereiseen vajaan, josta on aukko itse talliin, ja sieltä mä kuulin, kuinka Kristian Däsel yllytti toisia".

"Se tahtoo sanoa", puhkesi Bräsig sanomaan, "te kuultelitte hieman".

"No niin", myönsi Fritz.

"Onkin varsin oikein", sanoi Bräsig, "kertokaa vaan enemmän".

"Niin, minun on tässä mainitseminen, että Kristian Däsel kaiken mokomin tahtoo naida Sofi Degelin ja on jo useampia vuosia ollut hänen sulhasensa, mutta herra ei tahdo nainutta tallirenkiä, sillä hän luulee naineen tallirengin enemmän pitävän huolta omista lapsistaan kuin varsoista, joka onkin kai totta; mutta luopua ei herra hänestä myös tahdo, sillä hän luulee hänen hoitavan hevosia hyvin, -- mutta minä puolestani sanon: se ei ole totta. -- Ja nyt on Kristian Däsel saanut päähänsä, että jos puhdasrotuisten hevosten kasvattamisesta varsahakoineen tulisi loppu, niin antaisi herra hänen naida Sofi Degelin, ja sentähden yllytti hän tallissa päivätyöläisiä pyytämään että hevoshaat muutettaisiin perunamaiksi".

"No, te juoksitte kai heti herran luoksi ja kerroitte sen hänelle?" Bräsig kysyi.

"Tietysti", sanoi Fritz, "hänen täytyi saada siitä tieto, että hän voi olla varuillansa. -- Ja kun he nyt tulivat ja rupesivat puhumaan hevoshaoista ja perunamaista ja arvelivat, että heidän vaimonsa ja lapsensa toki olivat yhtä hyviä kuin herran tammat ja varsat, ja että niistä enemmän oli huolta pidettävä, silloin näytti hän heille kuuman ja päistikkaa tulivat he ulos ovesta. Kristian Däsel tietysti sai heti palkkansa ja ajettiin pois kartanosta".

"No, mitä sanoo teidän hyvä emäntänne tähän?" kysyi pehtori Bräsig.

"Niin", sanoi Fritz ja nykäytti olkapäitänsä, "mitäpä siihen vastaisin? Hän ei sano mitään. Minä en tiedä, mitenkä hänen laitansa on. Ennen tervehti hän minua -- tosin hieman ylhäisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti -- nyt ei hän enää minuun luo silmäystäkään, ja niin on ollut laita aina siitä tyhmästä kirjajutusta saakka Mari Möllerin kanssa. -- Niin, Mari Möller on myöskin poissa, ja nyt pitää emännyyttä armollinen rouva ihan yksin, ja se on minun tunnustammen, että hän on kelpo emäntä, vaikk'ei hän minua enää tervehdäkään; ja Karoliina Kegel sanoo, että armollinen rouva tekee sitä vaan haihduttaaksensa ajatuksiansa, ja toisinaan istuu hän ja kirjottelee kirjeitä, jotka hän kuitenkin taas repii rikki, ja panee kätensä sitte ristiin ja katselee pientä lastansa. Häntä tulee oikein sääli, sanoo Karoliina Kegel. -- Mutta taloudenpito menee hyvästi ilman toraa ja parkua: niin ja niin pitää tehtämän ja niin tehdään. Jospa hänellä vaan olisi joku ystävä, sanoo Karoliina Kegel -- no, minähän en siksi sovi -- ja herralla ei ole myöskään ketään ystävää".

"Mutta minulle sopii se hyvin", huudahti rouva Nüssler ja kavahti ylös istuimeltaan, "ja huomenna menen minä hänen luoksensa ja sinä, Jokkum, voit myös kerran mennä sen raukan nuoren herran luoksi ja puhella hänen kanssansa; tämmöisinä aikoina tulee naapurien pitää enemmän yhtä".

"Niin mutta, äiti kulta", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin? -- Ja hanhet; -- mutta Gottlieb ja Liina..."

"Todellakin!" huudahti rouva Nüssler, "heidät molemmat ovat he leivälle saattaneet, ja sitä emme saa unhottaa".

"Hänellä, herra von Rambowilla", sanoi Bräsig ja näytti samassa oikein vanhalta, väijyvältä veijarilta, "hänellä on kai kyllä ystäviä? -- Mitä sanoo herra Samuli Pomukkelskopp?"

"Pomukkelskopp?" kysäisi Fritz. "Hänen kanssansa emme enää seurustele", sanoi hän suurimmalla ylenkatseella ja kallistui Bräsigiä kohden ja kuiskasi, hänelle: "Hän on antanut meille haasteen, hän on sanonut ylös rahansa, minä tiedän sen Zodickilta, Mooseksen Zodickilta. Niin, se ystävyys on kokonaan lopussa, ja Slusuhr ahdistaa joka hetki, milloin kirjallisesti, milloin suullisesti; mutta me olemme myös ottaneet avuksemme asianajajan, sihteeri Reinin; tunnetteko häntä?"

"Kyllä vaan", kuiskaili Bräsig, "minä tunnen hänen pohjan navan ja Ferro-saaren jutusta".

"Eikö hän ole koko perhana mieheksi?" kysyi Fritz.

"Kyllä vaan", sanoi Bräsig, "hän voi vetää ihmisiä oikein hyvästi nenästä. Mutta", kysyi hän ääneensä, "mitä on teidän nuori herranne päättänyt tehdä päivätyöläisten asiassa?"

"Sen tahdon minä sanoa teille", sanoi Fritz. "Me olemme molemmat päättäneet pitää puoliamme viimeiseen veren pisaraan saakka, ja minä sain heti käskyn mennä Rahnstädtiin, ostamaan näitä molempia revolvereja".

"Ja jos päivätyöläiset nyt uudestaan tulevat?"

"Sitte ammumme", sanoi Fritz.

"Oikein!" sanoi Bräsig ja otti toisen revolverin käteensä ja leikitteli sen kanssa vähän itsekseen: "Mutta rouva Nüssler, te olette kastaneet tämän ihan märäksi, se voi ruostua", ja hän pyyhkieli sitä takinliepeellään ja meni akkunan ääreen, ikäänkuin tahtoisi hän tarkemmin katsella tätä kalua, sillä aikaa kuin Fritz selitti Jokkum Nüsslerille tuon toisen revolverin rakennusta. "Jokkum, missä on sinun työkalusi?" kysyi Bräsig.

Jokkum osotti jalallaan kaapin alle. Fritz kuuli takanansa ensin jotakin rytinää ja rätinää ja sitte kimeän napsauksen, ikäänkuin jos joku kova kapine katkeaisi, ja kun hän katsahti taaksensa, kurotti Bräsig hänelle revolverin, mutta ilman hanaa, sillä sitä ynnä hohtimia piti hän toisessa kädessään: "Kas tässä!"

"Tuhat tulimmaista!" tokaisi Fritz suustansa.

"Kas niin!" sanoi Bräsig, "nyt ette enää tuolla kalulla voi ampua keltään ihmiseltä silmiä pois päästä".

"Herra, kuinka uskallatte te turmella minun revolverini?"

"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa leikitellä ampuma-aseiden kanssa".

"Te olette vanha..."

"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen, ruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen tässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt".

"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun käskee, sen teen minä".

"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän herraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa -- onpa hän jo ennenkin ampunut -- mutta te...?" ja Hawermannia muistellessaan kiivastui hän: "Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi onnettomuutta toimeen saaneet?"

Ja rouva Nüssler tulistui myöskin: "Vait, Bräsig, vait! Siitä asiasta ei hiiskaustakaan! -- Mutta teidän pitäisi hävetä, Triddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja ihmishengestä".

"Mitä?" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, "äiti, aikooko hän ampua ihmisiä?"

Ja Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata sanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta niin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi kainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin taskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui pontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä jalkaansa yli tämän talon kynnyksen, "Ei olekkaan tarvis", sanoi Bräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita Fritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin maantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa, silloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille kunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan keisarin arvonimet voineet vertoja vetää.

Onneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon välittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään aamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina parhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen, ettei hän millään ehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin kanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan valloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä ja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei oikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen omituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi hän hyvin riitainen mies.

Kun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet uneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki oli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: "Rouva Nüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta myöskin että ennen kurki kuolee kuin..."

"Heittäkää toki nuo vanhat tyhmät sananlaskunne, Bräsig, ne eivät sovi minulle eikä teille! Mitä te tahdotte sanoa, tiedän minä, ja minä olenkin samaa mieltä kuin te ettei sitä kauemmin voi viivytellä: mutta mitä tulee hänestä ja minusta?"

"Rouva Nüssler, te tarkotatte Jokkumia..."

"Hiljan! Bräsig, älkää ilmottako mitään nimeä! Hänen puolestansa" -- ja rouva Nüssler osotti Jokkumia -- "voitte kyllä sen sanoa; mutta tuon toisen puolesta" -- ja hän viittasi Sulttaaniin -- "saatte olla hyvin varuillanne, sillä hän on viisaampi kuin me kaikki yhteen. Näettekö vaan, kuinka hän nostaa korviansa".

"Aa!" sanoi Bräsig ja katsahti Jokkumin nojatuolin alle, "todellakin! Mutta siitä ei estettä. Rouva Nüssler, asia on saatettava hyvään loppuun".

"Niin kyllä, Bräsig, sitä minäkin sanon, mutta mihinkä joudun minä ja hän?" tässä osotti hän taas Jokkumia. "Jos nyt Miina ja Rudolf saavat hallinnon haltuunsa, mitä teen minä ja mitä tekee hän?"

"Rouva Nüssler, teillä on sitte levolliset päivät ja saatte iloita perillistenne karttumisesta".

"Se saattaa olla hauskaa kyllä, Bräsig, ja ihminen tottuu kaikkeen, vieläpä laiskuuteenkin; mutta katsokaapa minua tarkemmin, minä tulen askaroimisessakin yhä täysinäisemmäksi, ja jos tästä lähin kokonaan panen käteni ristiin ja istun vaan nojatuolissa, silloin vasta muutun oikein muodottomaksi möhkäleeksi".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja nousi seisaalle hänen eteensä ja nuoruuden suloiset muistot johtuivat hänen mieleensä: "Te olette aina olleet kaunis ja tulette aina kauniina pysymään", ja teki rouva Nüsslerin edessä nojon ja tarttui hänen käteensä.

"Bräsig, se on tyhmää lörpötystä!" sanoi rouva Nüssler ja veti kätensä pois; "katsokaapa vaan tuota koiraa! Eikö hän todellakin ole meitä ymmärtänyt? Minusta ei ole niin paljon väliä, mutta mitä on hänestä tuleva? Minä saatan vielä tehdä sitä ja tätä käsilläni; mutta hän -- jos ei hänellä enää ole mitään tekemistä?"

"Hän polttaa piippua ja makaa", sanoi Bräsig.

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "tätä nykyä kyllä".

"Mutta hän on suuresti muuttunut viimeisinä aikoina -- tuosta tyhmästä hanhijutusta en tahdo mitään sanoa, sillä sen minä kyllä saan hänen unhottamaan -- mutta hän on käynyt niin uppiniskaiseksi, vastustelee joka asiaa, ja jos ei hänellä vast'edes enää ole mitään tekemistä, saa hän mitä häijyimpiä juonia päähänsä".

"Jokkumko?" kysäisi Bräsig oikein pontevasti.

"Niin, hän", sanoi rouva Nüssler, "mutta siitä ei nyt sen enempää; näettekö?"

Ja Bräsig katsoi ja näki, kuinka Sulttaani nousi jaloillensa ja siveli pari kertaa karhealla hännällänsä Jokkumia nenän alta, niin että Jokkum heräsi, kohosi pystyyn ja kysyi: "Äiti, mitä on kello?" Sitte hän kiskotteli ja havaitessansa Bräsigin, sanoi hän: "Bräsig, onpa se koko perhanan mies, tuo herra von Rambow, hän on taas pitänyt puheen".

Rudolf tuli sisään, valkea sytytettiin ja Bräsig veti leveän naamansa ilkeään irvistelyyn suoraan yli pöydän Rudolfille vastaan; sen tarkotus ei kuitenkaan paha ollut, se oli vaan olevinaan vilkutusta, joka merkitsi jotenkin näin: "Ole hiljaa vaan, luota kokonaan minuun, sinun asiasi on hyvällä alulla".

Ilta kului hitaasti, sillä jokaisella oli omat ajatuksensa, ja kun aika tuli levolle mennä, oli Bräsig ainoa, joka heti nukkui. Rudolf ajatteli Miinaa ja häitä, rouva Nüssler sitä kamalaa joutilasta aikaa, joka häntä odotti, ja Jokkum hanhia ja herra von Rambowin puhetta. Tältä viimeiseltä ajatukselta ei hän saanut yöllä unta, ja kun rouva Nüssler aamupuolella käänsi itsensä toiselle kyljelle, ottaaksensa vielä unta silmäänsä, näki hän Jokkumin täydessä asussa menevän ulos ovesta Sulttaanin kanssa. Että tämä merkitsi jotakin, tiesi hän, mutta mitä? -- se oli tietämättömissä.

Luku 37.

Lyhyt luku, mutta sangen tärkeä, sillä Nuori-Jokkum aikoo pitää puheen.

Jokkum käveli Sulttaanin kanssa edes takasin kartanolla, seisahtui toisinaan ja kynsi päätänsä ikäänkuin tahtoisi hän saada jostakin selkoa. Sulttaani, seisahtui aina samassa, katseli Jokkumia, heilutti hieman häntäänsä ja vaipui taas omiin surullisiin ajatuksiinsa tuon perhanan kanssahallitsian tähden.

Rudolf tuli: "Hyväinen aika, eno, joko tekin olette ylhäällä?"

"Kyllä vaan, Rudolf, noiden juupelein hanhien tähden", hän aikoi vielä jotakin lisätä, mutta ei saanut sitä niin pian lähtemään suustansa, ja Rudolf sanoi: "No, eno hyvä, jättäkää toki tuo vanha juttu. Minusta on kuitenkin varsin mieleen, että olette tänään näin varhain jaloillanne, te teette tai hyvin ja ilmotatte renkivoudille, mitä väen tulee tehdä; minä en ollut eilen Gürlitzin puolella, tänään tahdon pikimmältäin käydä siellä katsomassa, joko siellä voidaan ruveta kyntämään. Me jatkamme kai tänään eilistä tointamme ja ajamme lantaa perunamaalle".

"Niin, Rudolf, mutta..."

"Oo, eno hyvä, kyllähän se menee; mutta nyt on minun rientäminen matkaan", ja niin lähti hän tiehensä.

Jokkum astuskeli taas edes takasin; päivätyöIäiset tulivat vähitellen kartanolle ja renkivouti Kalsow lähestyi Jokkumia.

"Kalsow", sanoi Jokkum, "käske väen kokoontua tänne yhteen ryhmään", ja niin puhein meni hän Sulttaanin kanssa tupaan sisään.

Päivätyöläiset, heidän vaimonsa ja muut palkolliset seisoivat yhdessä ryhmässä talon edessä ja kyselivät toinen toisiltaan: "Mitä meidän pitää tehdä?"

"Sitä en tiedä", sanoi renkivouti Kalsow.

"No, menehän kumminkin sisään, häneltä kysymään".

Kalsow tuli sisään; Jokkum käveli tuvassa edes takasin, Sulttaani seurasi häntä askel askelelta, sillä Jokkum piti lakkia päässänsä, ja se oli Sulttaanille, merkki, että hänen seuransa oli välttämätön.

"Isäntä", sanoi Kalsow, "väki on kaikki koossa".

"Hyvä!" lausui Jokkum.

"Mitä pitää meidän tehdä?" kysyi Kalsow.

"Odottaa", sanoi Jokkum.

Kalsow meni ulos, ilmotti väelle isännän käskyn ja väki odotti. Vähin ajan perästä tuli Kalsow taas sisään: "Isäntä, he odottavat".

"Hyvä!" sanoi Jokkum, "sano heille, että heidän on vielä vähän aikaa odottaminen, minä tahdon pitää heille puheen".

Kalsow meni ja sanoi väelle, että heidän oli vielä odottaminen, isäntä oli pitävä heille puheen.

Väki odotti, mutta kun ei mitään puhetta tullut, sanoi kuski Kristian: "Kalsow, minä tunnen hänen. Mene vielä kerta sisään ja hoputa häntä vähän".

Kalsow meni vielä kerran sisään ja hoputti: "No, isäntä, kuinkas on puheen laita?"

"Tuhat tulimmaista!" tiuskaisi Jokkum hänelle, "luuletko sinä, että ajatukset syntyvät itsestänsä kuin kyssä selkään?"

Renkivouti Kalsow pelästyi, tuli ulos väen luoksi ja sanoi: "Se ei auta, isäntä suuttui, meidän on odottaminen".

"Herranen aika", jupisi rouva Nüssler itseksensä aitassa, jossa puuhaili toimissaan, "mitä tämä merkitsee, seisoohan väki vielä yhä kartanolla?" ja tempaisi akkunan auki: "Mitä te täällä seisotte?"

"Me seisomme täällä ja odotamme, hyvä rouva".

"Mitä te odotatte?"

"Me emme sitä tiedä; isäntä aikonee kai pitää puheen".

"Kuka?" kysyi rouva Nüssler.

"Isäntä", vastasi Kalsow.

"Mitä aikoo hän pitää?" kysyi rouva Nüssler.

"Puheen", sanoi Kalsow.

"Kyllä minä hänet puhutan!" huudahti rouva Nüssler ja paiskasi akkunan kiini, juoksi alas Jokkumin luoksi, sai häneen käsikynästä kiini ja pudisteli häntä, ikäänkuin olisi hänen ensin saattaminen häntä tunnollensa: "Mitä sinä aiot? Aiotko sinä pitää täällä puheita? Minustako, vai Rudolfista ja Miinasta?"

"Äiti", sanoi Jokkum, mutta hyvin kovalla äänellä "hanhista".

"Jumala sinua armahtakoon", sanoi rouva Nüssler vihan vimmassa, "jos sinä hiiskahdat sanaakaan hanhista!"

"Mitä?" huudahti Jokkum ja asettui ensi kerran elämässään vaimoansa vastaan. "Enkö minä saa pitää puheita? Kaikki pitävät puheita, herra von Rambow pitää puheita, Pomukkelskopp pitää puheita, Bräsig pitää puheita reformiyhtiössä, mitä? Olenko minä sinusta liian huono siihen?" ja hän löi nyrkillään pöytään. "Vaimo! enkö minä ole isäntä talossani? Enkö minä saa puhua hanhistani?"

Rouva Nüssler kävi ihan kalpeaksi, seisoi jäykkänä ja katseli Jokkumia silmiin, ei sanonut juu eikä jaa, tavotteli toisella kädellään sydäntänsä kohden ja haparoi toisella taaksensa oven hakaa ja kun hän siihen oli kiini saanut, aukaisi hän oven ja meni takaperin ulos, aina tähdäten Jokkumia silmillään, ikäänkuin leijonankesyttäjä tekee, nähdessänsä, ettei hirviö enää tahdo totella. Mutta päästyänsä ulos, heittäytyi hän etehisen penkille ja purskahti hillittömään itkuun. -- Niin vuosi 1848 oli kamala vuosi, mitään hallitusta ei enää toteltu, täälläkin oli ilmeinen kapina syttynyt.

Bräsig tuli vihellellen ja laulellen alas portaita myöden; mutta yht'äkkiä seisahti hän, nähdessänsä vanhan kultasensa näin surkeassa tilassa.

"Tuhat tulimmaista! Mitä nyt on tapahtunut? Näin varhain aamulla, kello puoli seitsemältä, virutte te rouva Nüssler, jo kyynelissä?" Samassa astahti Bräsig rouva Nüsslerin viereen penkille ja aikoi vetää esiliinaa pois hänen silmiltänsä, mutta rouva Nüssler sysäsi hänen kätensä pois.

"Rouva Nüssler, minä pyydän teitä Jumalan tähden, sanokaa sanokaa minulle toki syy".

Vihdoin viimeinkin huokaisi rouva Nüssler sydämensä pohjasta: "Jokkum!"

"Herrainen aika!" huudahti Bräsig, "oli hän kumminkin vielä eilen ihan terve! Onko hän kuollut?"

"Mitäpä vielä hän kuollut olisi", huudahti rouva Nüssler, tempasi itse esiliinan pois kasvoiltansa ja katseli Bräsigiä punastuneilla, säihkyvillä silmillä, "hulluksi on hän tullut!"

"Taivaan pyhät!" huudahti Bräsig ja hypähti pystyyn, "mitä hän tekee?"

"Puheen aikoo hän pitää".

"Mitä? Nuori-Jokkum pitää puheen? Se on paha merkki!"

"Hyväinen Jumala!" vaikeroi rouva Nüssler, "ja väki on seisonut jo tunnin aikaa kartanolla ja minun hän paiskasi ulos ovesta, minä en tiedä ensinkään, kuinka tulin ulos tuvasta".

"Hänen laitansa ei todellakaan ole oikeassa", huudahti Bräsig, "mutta älkää olko millännekään, rouva Nüssler, minä en ole pelkuri, minä uskallan käydä sisään". Ja niin puhein meni hän tupaan.

Jokkum käveli edes takasin ja kynsi päätänsä. Bräsig istui ovensuuhun tuolille ja piti häntä silmällä, vaan ei lausunut sanaakaan. Tuvan toisessa päässä istui Sulttaani ja katseli samoin isäntänsä kävelyä eikä hiiskunut hivaustakaan -- tämä tuntui oikein tuskalliselta, kumminkin Jokkumista ja Bräsigistä; Sulttaani oli jotenkin levollinen.

Vihdoin kysyi Bräsig leppeästi: "Mikä sinua vaivaa, Jokkum?"

"En tiedä", sanoi Jokkum, "minun pääni on niin pyöryksissä ja ajatukseni ajelevat sikinsokin, ikäänkuin herneet pohtimessa".

"Sen mä uskon, Jokkum, sen mä uskon", sanoi Bräsig ja katseli hänen käyntiään edes takasin lattialla.

Yht'äkkiä seisahtui Jokkum ja huusi kovin kiukustuneena: "Eihän hittokaan voi ajatuksiaan koota, puhetta pitääkseen, kun te molemmat noin tirkistelette!"

"Vai puheen sinä siis aiot pitää? Miksikä aiot sinä puhetta pitää?"

"Bräsig, olenko minä huonompi kuin kukaan toinen? Ovatko minun päivätyöläiseni huonommat kuin muiden ihmisten päivätyöläiset? Heillä pitää myös olla jotain huvitusta näinä huonoina aikoina; mutta minulla ei ole siihen oikein taipumusta, se tulee minulle liian raskaaksi; sinä olet siihen sukkelampi, tee niin hyvin ja pidä heille puhe".

"Miks'en?" vastasi Bräsig, "jos sinua sillä voin auttaa; mutta sinä et saa minua häiritä!"

Ja nyt alkoi Bräsig kävellä edes takasin lattialla ja Jokkum istui vuorostaan tuolilla ja katseli häntä. Yht'äkkiä tempasi herra pehtori akkunan auki ja huusi: "Tulkaa tänne lähemmäksi kaikki!"

Päivätyöläiset tulivat.

"Kansalaiset!..." alotti Bräsig, mutta löi lämäytti samassa akkunan taas kiini: "Tulimmainen, sehän ei sovi, sillä he ovat vaan päivätyöläisiä ja heitä ei käy laatuun puhutella sillä nimityksellä! Nythän näet, Jokkum, kuinka vaikea on puhetta pitää; ja sinä aiot ryhtyä toimeen, johon en edes minäkään kykene?"

"Niin, niin, mutta..."

"Ole vaiti, Jokkum, minä tiedän mitä sinä aiot: sanoa!" Ja hän meni taas akkunan ääreen, aukaisi sen uudestaan ja sanoi: "Hyvät ystävät, menkää nyt kukin työhönne tänään, puheesta ei tule tänään mitään".

"Niin, se onkin yhdentekevä", sanoi Kalsow, "mutta isäntä..."

"Hän on malttanut mielensä", keskeytti Bräsig hänen, "hän arvelee, että keväällä ei ole hänellä kylliksi aikaa siihen, mutta syksyn puoleen, elojuhlana, on hän pitävä teille oikein oivallisen puheen".

"Se onkin kai paras, se", sanoi Kalsow. -- "No, väki, tulkaa nyt!" ja he menivät työhönsä.

Mutta nyt, kun päivätyöläisistä oli päästy, kääntyi Bräsig Jokkumiin päin, ja kaikki se arvoisuus, mitä hän ryhdillään voi osottaa, kaikki se valta, jolla hän Jokkumia jo monta vuotta oli johtanut, tuli nyt käytäntöön, tätä raukkaa suuriherttuallista arentimiestä ahdistettaissa, ja Bräsig sanoi: "Mitä? Sinäkö olisit hullu? Sinä olet yhtä vähän hullu kuin Sulttaani ja minä; mutta tyhmä olet sinä. Miksikä ovat sinun rakkaat -- piti sanoa -- manalaan menneet -- piti sanoa -- perhanan vanhempasi sinua mailmaan saattaneet? Siksikö, että sinä pitäisit puheita ja kiduttaisit rakasta vaimoasi, joka viisikolmatta vuotta on imettänyt sinua rinnoillansa kuin äskensyntynyttä lasta? Tule nyt heti muassa ja pyydä häneltä anteeksi ja sano, ettet sitä enää koskaan tee".

Ja Jokkum olisi kyllä tämän kaiken tehnyt, mutta anteeksipyytäminen, eli kumminkin se tapa ja se muoto, millä Bräsig sitä vaati, tuli häneltä säästetyksi, sillä rouva Nüssler ilmaantui samassa oveen: -- "Jokkum, Jokkum! Mitä rumia töitä olet sinä tehnyt!"

"Niin, äiti..."

"Jokkum, sinä saatat minun vielä hautaan!"

"Ja sen vielä päälliseksi tuolla kirotulla mahtavalla puheellaan", puhkesi Bräsig sanomaan.

"Äiti, enhän minä enää..."

"Ah, Jokkum, minä en luule, että sinä siitä voit luopua, sinä olet sen kerta saanut päähäsi, ja saatpa nähdä, se tulee uudestaan".

Jokkum vakuutti nyt saaneensa jo tarpeeksi puheen pitämisestä.

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoi rouva Nüssler, "ja ettäs näet, että minäkin myönnyit sinun, tahtoosi, niin saapi Rudolf kyllä minun puolastani ja ylihuomenna pitää häitänsä".

"Niin", lausui Bräsig, "ja nyt on taas rauha talossa, nyt on kaikki, kuin olla pitää, nyt muiskaiskaa suuta!" -- "Vielä kerta, Jokkum, ettei vasen suupielesi jää osattomaksi!"

Ja niin tapahtui, ja pehtori Bräsig pötki tiehensä suoraa päätä Gürlitziin, ilmottamaan pienelle ristilapsellensa Miinalle näitä hyviä sanomia. Hän meni suorinta polkua, joka oli juuri sama, jolle ritariskartanon omistaja Mukkel oli pystyttänyt varoituspaalun, ettei sitä myöden saataisi kulkea; mutta Pomukkel ei ollut päässyt aikomuksensa perille, sillä Gottlieb oli Bräsigin yllytyksestä vastustellut tätä tien sulkemista ja oli voittanut asian oikeudessa.

Kun Bräsig nyt kävi tätä polkua myöden, sattui herra kartanon omistaja juuri tulemaan häntä vastaan ja veti jo kaukana muotonsa hyvin ystävällisen näköiseksi ja lausui likemmäksi tultuansa: "Hyvää huomenta, rakas naapuri..." -- edemmäksi ei hän päässyt, sillä Bräsig viilsi hänen ohitsensa ja lausui, luomatta häneen silmäystäkään: "Joku on aikonut vedättää minulta saappaat pois jalastani, että hyppelisin tässä kuin harakka paljain jaloin;" ja niin meni hän menojansa, katsahtamatta edes taaksensa.

Ja kun hän nyt oli toimittanut asiansa Miinan luona Gürlitzissä ja kun Miinan suuri ilo vähän oli asettunut ja Liina oli pyytänyt häntä jäämään koko päiväksi pappilaan, vaikka Gottlieb ei tosin voinut hänelle seuraa tehdä, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli tekeminen saarnaansa, sanoi Bräsig: "Rouva kulta, jokaisella on tehtävänsä, ja jos pastori Gottliebillä on saarna tehtävänä, niin miks'ei minulla myös? Pitäähän minun vielä tänä iltana mennä reformiyhtiöön;" ja niin lähti hän matkalle Rahnstädtiin.

Luku 38.

Bräsig ja Pomukkelskopp reformiyhtiössä. -- Saako toinen veli vetää toiselta saappaat pois jalasta? -- Herra Pomukkelskoppia pidetään suur-mogulina ja herra Schulzia etanana. -- Mistä köyhyys on mailmaan tullut, ja miksikä se yhä vielä on mailmassa olemassa. -- Platonin tasavalta pitäisi toimeen pantaman; pelivapaus pitää olla; indigo on liian kallista; köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen; tievero on poisteltava ja kansallisomaisuus hankittava: häränpaisti ja luumut maistuvat hyvältä kyllä, mutta niitä emme saa. -- Pehtori Bräsig seppelöitynä. -- "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger schläft".

Kerrottuansa mitä uutisia hänellä Reksowista ja Gürlitzistä oli kerrottavana, ja koska pastorin rouvalla ja Hawermannilla ei enää ollut mitään kysymistä, lähti Bräsig taas matkaan: "Älkää panko pahaksi", sanoi hän, "minun on, niin pian kuin olen saappani muuttanut, meneminen reformiyhtiöön. Sinun pitäisi tulla mukaan, Kaarlo, me valitsemme tänään itsellemme uuden esimiehen, koska vanha ei enää sano voivansa hoitaa asioita. Minä valitsen sihteeri Reinin -- tunnetko häntä? Näppärä mies, oikein koko mailman tuntia; mutta kepposia tekee hän, se on totta. Ja tänään on meillä myös eräs hyvin tärkeä asia keskusteltavana -- rehtori Baldrian sanoo sen koskevan ajanhenkeä -- me aiomme nimittäin ottaa selvän siitä, mikä on syynä suureen köyhyyteen mailmassa. -- Tuleppa vaan mukaan, Kaarlo".

Mutta Kaarlo ei tahtonut, ja Bräsig meni yksin.

Ensimäinen, jonka Bräsig sattui näkemään reformiyhtiön kokoussalissa, oli -- Samuli Pomukkelskopp, joka myöskin, Bräsigin havaittuansa, heti riensi häntä kohden: "Hyvää iltaa, rakas veli, kuinka sinä jaksat, Sakari kulta?"

Monta ei ollut tässä näkemässä, miltä Bräsig näytti, tämän kuultuansa, ja ne, jotka sen näkivät, ällistyivät niin, etteivät oikein selvää käsitystä siitä saaneet; mutta suutari Bank näki sen ja hän on sen minulle kertonut: "Fritz", sanoi hän, "hän näytti ihan semmoiselta kuin katselisit kuvaasi mykevän lasin pinnalla: suu oli toista vertaa leveämpi ja nenä toista vertaa paksumpi kuin tavallisesti, ja koko naama näytti tulelta ja rasvalta, ja kun hän asetti toisen jalkansa pistekkeesen ja sanoi: 'Herra Samuli Pomukkelskopp, teillä ei ole oikeutta minua sinutella', tiedätkö miltä hän silloin näytti? Ihan tesmälleen semmoiselta kuin Andreas Hofer Tirolista, jonka kuva killuu Vossin kapakan seinässä Ivenackissa, sillä erotuksella vaan, ettei pehtorilla ollut mitään pyssyä kädessä. Ja niin kääntyi hän pois ja näytti Pomukkelskopille takapuolensa, ja minkämoisen takapuolen! ja meni vaalipöydän ääreen valitsemaan esimiestä ja huusi suurella äänellä kautta salin: 'Minä valitsen herra sihteeri Reinin,[15] sillä puhdas pitää meidän seuramme oleman ja kun eräs saastainen roisto tänne tunkee, on hän ulos ovesta viskattava'. Sitä ei nyt kukaan ymmärtänyt; mutta kaikki vaikenivat hiljaa, sillä että täällä jotakin oli tapahtunut, sen tiesi jokainen; ja kun hän nyt kävi läpi salin, tekivät kaikki hänelle tilaa, sillä hän näytti kiukkuiselta kuin sonni, joka uhkaa puskea; mutta hän istui kuitenkin levollisesti salin toiseen päähän, ja mitä sitte tapahtui, tietää jokainen reformiyhtiön jäsen". -- Niin kertoi Juha Bank minulle, ja minä uskon häntä, sillä hän oli minun hyvä ystäväni ja oli rehellinen mies, vaikka hän oli vaan suutari; eräs kelvoton konna saatti verisellä teollaan hänen ennenaikaiseen hautaan sentähden että hän puolusti oikeutta, ja vaikk'ei se tähän kuulukkaan, tahdoin minä kuitenkin siitä kirjottaa, että niin kunnianarvoisan miehen ja rakkaan ystävän muisto ei olisi ainoastaan hänen hautakivellänsä luettavana.

Sakarias Bräsig siirtyi siis salin toiseen päähän ja siellä hän istui kuin ukkosen ilma, joka joka hetki uhkaa puhjeta valloilleen.

Sihteeri Rein tuli valituksi esimieheksi, hän soitti siis kelloa, sukelsi tynnyriin ja kiitteli kokousta tästä suuresta kunniasta ja lausui viimeiseksi: "Hyvät herrat, ennen kuin rupeemme keskustelemaan köyhyys-asiasta, on minulla ilo ilmottaa teille, että herra ritariskartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä on pyytänyt päästä yhtiömme jäseneksi. Luullakseni ei kellään ole mitään sitä vastaan, että hän otetaan yhtiöön".

"Vai niin?" kuului eräs sapikas ääni hänen takanansa, "tiedättekö sen niin tarkoin? Minä pyydän puheen vuoroa", ja kun uusi presidentti katsahti taaksensa, seisoi pehtori Bräsig jo jähdytysastian laidalla.

"Herra pehtori Bräsigillä on puheen vuoro", sanoi esimies ja Bräsig tunkihe tynnyriin.

"Kansalaiset!" alotti hän, "kauvanko aikaa siitä on, kun me täällä Grammelinin entisessä tanssisalissa vannoimme vapautta, tasa-arvoa ja veljyyttä? Vapaudesta en tahdo tässä mitään puhua, kosk'en tässä viheliäisessä suppilossa edes voi liikuttaa ruumistani; tasa-arvosta en myöskään tahdo mitään lausua, sillä mitä meidän uuteen esimieheemme tulee, on hän meille hyvänä esimerkkinä, sillä hän käyttää aina harmaata nuttua, eikä niinkuin muutamat sinistä hännystakkia kiiltäväin nappien kanssa; mutta veljyydestä tahdon minä puhua. -- Kansalaiset! minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä, että toinen tahtoo vedättää toiselta veljeltänsä saappaat pois jalasta? Kun toinen tahtoo hypyttää lähimmäistänsä kuin harakkaa lumessa tahi liejussa, jos lunta ei ole? Ja että toinen tästä sitte kerskailee joka paikassa, ja tällä tavoin häpäisee lähimmäistänsä? Minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä? ja sanon: herra Samuli Pomukkelskopp on niin veljellinen. Ja muuta mitään en tahtonut sanoa".

Hän astui alas puhelavalta ja niisti nenäänsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut torven toitahuksella lopettaa puheensa.

Räätäli Wimmersdorf sai hänen perästänsä puheen vuoron. Hän piti sitä suurena kunniana Rahnstädtin reformiyhtiölle, että eräs kartanonomistaja tuli sen jäseneksi; hänen tietääksensä, oli tämä ainoa sitä laatua, sillä herra Zanzelia, vaikka hänelläkin oli maatila ja myös oli yhtiön jäsen, ei voitu lukuun ottaa, sillä hän ei tehnyt ostoksiaan Rahnstädtissä eikä teettänytkään siellä mitään tarpeitansa. Hän puolestaan äänesti herra kartanonomistajan eduksi.

"Hyvä!" kuului kautta salin. -- "Wimmersdorf on oikeassa! -- Kummi, sinä olet oikeassa! -- Mistä me eläisimme, jos emme olisi hyvässä sovussa niin mahtavain miesten kanssa?"

"Minä en ajattele samalla tavalla", sanoi rakennusmestari Schulz ja tuli vitkalleen näkyviin tynnyristä, ikäänkuin lihava etana kuorestaan: "Räätäli Wimmersdorf -- lörpötystä! -- lörpötystä! Onko Gürlitzin patruuni ennen meistä välittänyt, onko hän ennen rätinkinsä maksanut, ennen kuin hän meitä tarvitsi? Miksikä seisoo hän täällä salissa, kun hänestä äänestetään? Eikö hän voisi nöyrästi mennä ulos? Mutta mitäpä vielä! Hänkö sitä tekisi! Ja miksi ei hän sitä tee? Sentähden että hän on suurmooguli, Minä sanon: ulos! ulos!"

Ja etana vetäytyi taas kuoreensa, mutta hänen puheensa oli tehnyt mahtavan vaikutuksen! "Ulos! ulos!" huusivat muutamat, ja toiset huusivat: "Pitkittäkää, pitkittäkää! Alkakaa uudestaan!" ja eräs suutarinsälli, oikea koiranhammas, lauloi selvästi kuuluvalla äänellä:

"Etana, etana, lähde ulos kuoresta!"

Mutta rakennusmestari Schulz ei tullut näkyviin, hän tiesi kyllä, että hän uudella puheella vaan heikontaisi sitä suurta vaikutusta, jonka hänen ensimäinen puheensa oli tehnyt, hän tahtoi sitä ennemmin vahvistaa ja seisoi Bräsigin vieressä puhelavan takana ja molemmat huusivat lakkaamatta: "Ulos! ulos!" ja he olisivat varmaankin voittaneet, jos ei kovaksi onneksi paholainen olisi ajanut Taavettia ja Slusuhria jähdytysastiaan, molemmat varustettuina viiksillä merkiksi, että he olivat hyvin vapaamielisiä. He laulelivat nyt Pomukkelskopin ylistystä; hän on oikea "auttava enkeli", sanoi Slusuhr -- "niin, oikea pikienkeli!" huusi tuo koiranhammas suutarinsälli väliin -- hän oli täällä Rahnstädtissä antanut monelle köyhälle perheenisälle edeltäpäin rahaa -- kymmenen prosentin kasvuista vaikeni hän -- ja oli tekevä vielä paljon enemmän kaupungin hyväksi. Taavetti veisasi samaa virttä, ainoastaan vähän värjäten puhettansa saframilla ja höystellen sitä kynsilaukalla: "Hyvät herrat", sanoi hän ja teki tuolle irvihampaiselle suutarinsällille syvän kumarruksen, ettei hän häntä keskeyttäisi, "ajatelkaapa! ajatelkaa koko kaupungin etua! heitä on ensiksi herra Pomukkelskopp itse, sitte Pomukkelskopin armollinen rouva -- erinomaisen älykäs nainen -- sitte ryökynä Salla ja ryökynä Malla ja herra Kustaa ja herra Natti ja herra Filip, ja sitte tulevat pikkuryökynät Mari ja Sofi ja Melani ja sitten pikkuherrat Kirsto ja Jokkum ja sitte vasta nuo pienen pienet -- aa! malttakaapa, minä en ole vielä lopussa -- sitte tulevat sisäpiiat ja kyökkipiiat ja lapsenpiiat ja sikapiiat -- minäkö heitä kaikkia tietäisin? -- ja sitte tulee kuski ja sitte tallirengit ja sitte härkärenki -- niin, tarvitseehan hänkin jotakin. Miks'ei hän mitään tarvitsisi? Joka ihmisellä on tarpeensa. Ja he tarvitsevat takkeja, he tarvitsevat housuja, he tarvitsevat kenkiä ja saappaita, ja he tarvitsevat sukkia ja paitoja ja yönuttuja; ja kun kylmä tulee, täytyy heidän saada lämmin takki, ja kun lämmin tulee, täytyy heidän saada kylmä takki, ja kun palmusunnuntai tulee, jolloin he päästetään ripille, täytyy heidän saada hieno takki, ja jouluksi! Taivahan tekiä! Enkö ole aina sanonut: Kristus on toki ollut suuri mies! Minkä suuren liikkeen hän on saanut toimeen mailmassa jouluksi! Ja nämä kaikki on meidän hankkiminen ja on pitäminen niitä kauppana puodeissamme? Mutta kuka ne meiltä ostaa? Herra Pomukkelskopp ostaa ne meiltä. Enempää ei minulla ole sanomista". -- Eikä se ollutkaan tarpeesen, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, istuivat kaikki suutarit ja räätälit ja tekivät ajatuksissa kaikille noille pienille Pomukkelskoppille kenkiä ja saappaita ja ompelivat housuja ja takkeja, ja kauppamiehet kaupittelivat Mukkelille tähteitänsä, ja häthätää oli Kurz myynyt hänelle puolen puotiansa tyhjäksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta huusi Bräsig rakennusmestari Schulzin kanssa uudestaan: "Ulos! ulos!" jota vastaan toiset huusivat: "Täällä pysyköön!" -- "Ulos! ulos!" -- "Täällä pysyköön!" -- Ja siitä syntyi nyt hirveä rähinä. Maalliset edut nousivat Pomukkelskopin saappaiden ja housujen muodossa taisteluun ihanteellista veljeyttä vastaan: tämä oli kova kamppailu. Viimeinkin sai presidentti kellollaan sen verran metelin häikenemään, että hänen äänensä voitiin kuulla.

"Hyvät herrat", sanoi hän.

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Hyvät herrat", alotti hän uudestaan, "Jumalan kiitos!"

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Jumalan kiitos! Kokouksen mielet ovat niin selvästi tulleet ilmi, että voimme asiasta ruveta äänestämään. Siis: kaikki ne, jotka suostuvat siihen, että herra Pomukkelskopp otetaan yhtiöön, menevät soittolavan puolelle salia, ne taas, jotka ovat sitä vastaan, menevät puhelavan puolelle".

Nyt tuli Rahnstädtin reformiyhtiö liikkeelle; jokainen polki niin lujasti kuin mahdollista, osottaaksensa vakaata mieltänsä, ja kaukaa kuului se siltä, kuin olisi vanutusmylly ollut Grammelinilla käymisessä, ja seuraus tästä tulikin pian näkyviin, sillä Grammelin pyörähti sisään ovesta ja huusi: "Herra presidentti, veikkoset! Minä pyydän, että äänestätte rauhallisemmalla tavalla!"

"Mitä joutavia!" huusi nikkari Thiel, "äänestää pitää, muuten ei tämä ole mikään reformiyhtiö".

"Sen minä kyllä tiedän, Thiel, mutta te äänestätte niin että rapinki varisee seinistä".

Jokainen sen kyllä nyt havaitsi, että äänestäminen oli tapahtunut liian rajusti, ja Grammelinin kehotuksesta päätettiin nyt, että tästä lähin ei enää äänestettäisi jaloilla, vaan ainoastaan käsillä.

Äänet luettiin: Pomukkelskopp tuli varsinaiseksi jäseneksi Rahnstädtin reformiyhtiöön. Rakennusmestari Schulz kääntyi Bräsigiin päin ja kysyi häneltä noin hieman yli olkapäänsä: "No, jos näin käy, herra pehtori, mitäpä sitte on Saksanmaasta tuleva?"

"On minusta yhdentekevä", sanoi Bräsig; "mutta veljeydestä älköön kukaan enää hiiskuko minulle sanaakaan".

Nyt tuli köyhyyskysymys keskusteltavaksi, ja kun presidentti oli asian likemmin määritellyt, sai Rahnstädtin reformiyhtiö nyt ratkaistaksensa: "kuinka köyhyys ensin oli tullut mailmaan ja miksikä se yhä vielä oli mailmassa olemassa?"

Rehtori Baldrian otti ensimäiseksi asiasta puhuaksensa. Hän astui puhelavalle takapuolelta, niinkuin kaikki muutkin tekivät, mutta antoi ylimmäisen oppilaansa kurottaa etupuolelta suuren joukon kirjoja eteensä, että kokous ennen kaikkia saisi hyvän ajatuksen hänen opistansa. Kun hän nyt oli asettanut viereensä raamatun, Xenophonin, Platonin ja kaikki, mitä hänellä Cicerosta oli, teki hän kumarruksen ja sanoi näiden olevan hänen apujoukkonsa.

"Kummiseni", sanoi Juha Bank suutari Deichertille, "tästä tulee pitkä juttu, tunnemmehan hänen jo ennestään; otetaanpa ensiksi lasi olutta".

Nyt alkoi rehtori puhua paukuttaa ja todisti raamatusta, että jo vanhan testamentin aikana köyhyys oli ollut juutalaisilla.

"Se ei ole totta!" kuului eräs karkea ääni ta'ampaa joukosta, "noilla kirotuilla juutalaisilla on kaikki raha, he siitä viisi piittaavat, miltä köyhän olo tuntuu".

Rehtori ei ottanut tästä hämmentyäksensä, hän näytti asian todeksi raamatusta, otti sitte Xenophonin esille ja kertoi paljon heloteista Spartassa, jota kokous silminnähtävästi ei täysin ymmärtänyt. Sitte sai hän Platonin käsiinsä ja kävi nyt puhumaan hänestä, s.t.s. ei hänestä itsestään, vaan hänen tasavallastansa ja sanoi, että jos Rahnstädtiläisillä olisi, mitä Platon joutoilloillaan Athenalaisten hyväksi oli ajatellut, sitte voisi jokainen Rahnstädtin käsityöläinen joka päivä syödä häränpaistia ja perunia päivälliseksi ja sunnuntai-iltapuolina ajaa vaunuilla, ja lapset, jotka nyt juoksivat mierolla kerjäläispussi selässä, kävelisivät silloin kultavitjat kaulassa pitkin katuja.

"Tästä on meidän saaminen tarkempi selitys".

"Eläköön Platon! Eläköön!" kuului kautta salin.

"Veikkoset, oliko se sama vanha juutalaislahtari Platow, joka oli silmäpuoli?"

"Kyllä kai, veikkonen, minä tunsin hänen varsin hyvin, hän on teurastanut monta nautaa minun luonani", sanoi teurastaja Krüger.

Presidentin kello sai rauhan toimeen, ja sihteeri Rein kääntyi rehtoriin ja pyysi häntä veitikkamaisesti kokouksen puolesta, olemaan niin hyvä ja antamaan Rahnstädtin reformiyhtiölle selvä kuvaus Platonin tasavallasta. Se oli kova vaatimus, ja rehtori paran juoksi tuskan hiki pitkin otsaa, kun hän kolmasti yritti ja kolmasti joutui hämille, sillä hän ei tietänyt asiaa itsekään oikein. Hän sanoi siis vihdoin tuskissaan: Platonin tasavalta oli tasavalta, ja mitä tasavalta oli, sen tiesivät kyllä hänen valtiollisesti oppineet kuuliansa. -- No, senhän nyt jokainen tiesi, ja rehtori saapui nyt Roomalaisiin ja kertoi hyvin omituisena seikkana, että vanhat Roomalaisetkin toisinaan olivat nälkää nähneet ja että he silloin aina olivat täyttä kurkkuansa huutaneet panem et circenses. "Panem, rakkaat kuuliani", sanoi hän "merkitsee nimittäin leipää ja circenses merkitsee julkisia pelejä eli huvituksia".

Yht'äkkiä kavahti suutari Deichert penkiltä pystyyn, vaikka Juha Bank yritti pidättää häntä takinliepeestä, ja huusi: "Kas sitä vaan! Vanhat Roomalaiset eivät olleet mitään tyhmiä miehiä, ja mitä he voivat tehdä, voimme me Rahnstädtiläisetkin tehdä! Oletteko kuulleet kummempaa? Kun minä ja Bökel ja Jürendt ja pari muuta istuimme Pfeiferin luona ja pelasimme vingt-unia [16], otatti pormestari kortit pois, ja meidän täytyi vanhan Pfeiferin kanssa mennä raastupaan ja saimme siellä maksaa sakkoa ja oikeuden kustannukset. -- Mitä hullutusta? -- Minä sanon niinkuin vanhat Roomalaiset: pelivapaus pitää olla, julkisesti pitää pelata saada!"

"Siinä olet oikeassa, kummiseni", huudahti Jürendt, "eläkööt vanhat Roomalaiset ja herra rehtori, eläkööt!"

"Eläkööt!" kuului nyt kautta salin, "Eläkööt!"

Rehtori otti nyt tämän eläköönhuudon itsensä ja Roomalaisten hyväksi kumarruksella vastaan ja nähdessänsä presidentin tuontuostakin luovan silmänsä kelloa kohden, suorihe hän päättämään puhettansa ja lopetti tosiaankin: "Arvoisat kuuliani", sanoi hän, "kun siis tarkastelemme nykyistä köyhyyttämme, niin ovat ne oikeastaan, köyhäin lapset ja oppipojat, jotka tässä kaupungissa kerjulla käyvät". Sen sanottuansa, astui hän syrjään ja otti apujoukkonsa kainaloonsa.

Hänen perästänsä puhui Juha "Minä myös".

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä olen värjäri, minä myös", ja samassa oikaisi hän molemmat kätensä semmoisella kiivaudella ulos tynnyristä, että koko reformiyhtiön silmät lensivät mustiksi, "minä olen myös käynyt herra rehtorin koulua, ja oikeassa on hän, meidän pitää saada tasavalta toimeen, olkoon se sitte Platonin, olkoon jonkun toisen, arvelen minä myös; mutta mitä herra rehtori sanoo oppipojista, on synti ja häpeä; minä tarkotan oppipoikia, en herra rehtoria, minä myös. Hyvät herrat, minä olen oppipoikana matkannut ulkomailla, minä myös". --

"Uunin sopessa olet istunut äitisi luona", kuului eräs ääni.

"Mitä? -- Aina Birnbaumissa asti Puolassa olen minä ollut ja vielä edempänäkin, minä myös, aina niin kaukana kuin taivas on sininen ja kunnollista sinivärjäriä tarvitaan" ja löi rintoihinsa. "Ja, hyvät herrat, minä saisin pitää kaksi sälliä, minä myös, mutta minä en voi, indigo on liian kallista".

"Aa, sinä veijari! Sinä värjäät sinipuulla", huudahti suutari Deichert.

"Tyhmää lörpötystä", huusi Juha. "Mitä vietävän indigoa?" huusivat useat äänet, "hän värjää sinipuulla!"

"Niin", huudahti kokkapuheinen suutarin sälli, "naiset, jotka hänen luonansa verhojansa värjättävät, voipi paikalla tuntea, he näyttävät kaikki tervanpolttajilta, sillä hänen kelvoton sinivärinsä lähtee".

"Nuorukainen", sanoi Juha jotenkin kopeasti, "oletko milloinkaan kurkistanut minun sinityskattilaani?"

"Sinun olisi paras pitää suusi kiini, kun köyhyydestä puhe on, onhan sinulla itsellä yltäkyllin", huusi joku joukosta.

"Hyvät herrat, tämä on tyhmää lörpötystä! Totta kyllä, että minä olen itselleni uuden talon rakentanut, minä myös..."

"Sinipuusta", huudahti suutarinsälli.

"Sinipuusta!" huudettiin kautta salin.

"Ei!" huusi värjäri, "vaan hongasta tammisilla alushirsillä!"

"Sinipuusta!" huudettiin uudestaan.

"Hyvät herrat", yritti Juha vielä kerran, oikaisi itsensä suoraksi ja löi sinertävällä nyrkillään rintaansa, "minä olen Rahnstädtin porvari, minä myös, mitään enempää ei minulla ole sanomista".

"Onkin jo kylläksi!" huusivat muutamat.

"Tuommoinen hölmö!" huusivat päivätyöläiset, "alas se pöllöpää! Mitä hän tietää, tiedämme me kaikki jo ennestään!" Ja Juha "Minä myös" sai astua alas puhelavalta.

Nyt otti Kurz puhuaksensa: "Kansalaiset! Me puhumme täällä köyhyydestä ja se arvoisa herra, jolla äsken oli sananvuoro, puhui indigosta. Tuhat tulimmaista! Mitenkä me kauppamiehet voimme maksaa veroa, jos joka värjäri tuottaa itse indigonsa, ja sen tekee arvoisa edellinen puhuja yksistään sentähden, ettei kukaan saisi tirkistää hänen kortteihinsa, kuinka paljo indigoa ja kuinka paljo sinipuuta hän käyttää!"

"Te tirkistätte itse kortteihin!" huusi joku hänen takanansa; Kurz katsahti taaksensa suorastaan Bräsigiä päin naamaa, mutta ei ollut millänsäkään, vaan pitkitti: "Ja hän voi kumminkin saada indigoa minulta helpommalla hinnalla kuin Rostockista. Mutta, kansalaiset, mitä köyhyyteen tulee, jos asiat tällensä jäävät, tulemme kaikki köyhiksi".

"Siinä on hän oikeassa", sanoi suutari Deichert Juha Bankille.

"Kansalaiset, minä olen vartavasten hankkinut itselleni hevoset ja vankkurit, kuljettaakseni itse kotia tavaroitani ja säästääkseni ajurin palkkaa".

"Sitäkään pientä etua eivät nuo roistot suo meille enää!" huusi ajuri Siewert.

"Mutta", pitkitti Kurz puhettansa, "mitenkäs kävi? Viime vuonna otettiin ajoneuvoni takavarikkoon Teterowissa" --

"Sentähden että hän aikoi pettää tullimiehiä", keskeytti Siewert hänen.

Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta kuin puheen keskeyttämisestä ei Kurz välittänyt, sillä hän oli jo kerran ulos viskattu ja oli saanut selkäänsä, hän pitkitti siis vaan puhettansa: "Pormestari kutsutti minun eteensä ja kysyi minulta, ketä ajuria minä olin käyttänyt tavaroitani kuljettaissani? Omaa ajoneuvoani, vastasin minä. -- Siis per se",[17] sanoi hän. -- "Ei, sanoin minä, ei meritse, sillä Rahnstädt ei ole mikään merikaupunki, vaan härillä. -- Silloin nauroi pormestari ja sanoi käyttäneensä latinan kieltä. -- Kansalaiset, mihinkä on jouduttava, jos oikeustot käyttävät latinan kieltä, kun joltakin hevoset ja ajokalut on takavarikkoon otettu? Se vie suorastaan köyhyyteen. Kuinka me kauppiaat voimme elää sillä vähällä voitolla, mitä me saamme kahvista, sokerista, tupakasta ja nuuskasta?"

"Teidän viheliäisestä nuuskastanne älkää hiiskuko hivaustakaan!" huusi suutari Deichert, "tämmöisen bonon olen minä siitä saanut", ja hän piteli nenäänsä kämmenellään, vaan ei voinut sitä peitellä, sillä molemmin puolin tuli se vielä näkyviin hänen nyrkkinsä alta, ja kaikki nauroivat.

"Kansalaiset!" pitkitti Kurz, "minä tiedän kyllä hyvin että köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen, semmoista tarkotan minä, josta jokainen itse saa pitää huolen ja jonka tähden hänen ei ole tarvis tulla lähimmäisellensä rasitukseksi. Mutta onko se mahdollista meidän kaupungissamme, jossa asiat ovat niin surkuteltavassa tilassa? Kansalaiset! Jo vuosikausia olen minä taistellut niitä kohtuuttomia etuoikeuksia vastaan, joita muutamat henkilöt ovat itselleen anastaneet ja joita korkeat asianomaiset suosivat".

"Kummiseni", sanoi nikkari Thiel Jürendtille, "saatpa nähdä, nyt alkaa hän taas puhua kaupungin sonnista. Mutta sitte on hänen astuminen alas, sillä leipuri Wredow on minun lankoni".

Ja niin kävikin!

"Kansalaiset!" huusi Kurz, "minä tarkotan kaupungin sonnia; tämä ilkivaltaisuus..."

"Alas! alas!" huusi nikkari Thiel.

"Niin, alas! alas!" kuului kautta salin.

"Me emme tahdo täällä kuulla mitään sonneista emmekä muista sarvipäistä!" huusivat muutamat.

"Ei sitäkään pientä etua suvaitse hän toiselle!" huusi Fritz Siewert. "Hän tahtoo ahmata kaikki suuhunsa ja päälliseksi vielä kaupungin sonninkin!"

Presidentti kilisti kelloa mitä julmimmalla tavalla, Kurz kurotteli ja oijenteli ruumistansa puhelavalla niin pitkäksi kuin mahdollista: "Kansalaiset!..."

"Mitä vietäviä? Kansalaiset?" huusivat suutari Deichert ja nikkari Thiel ja vetivät tuon onnettoman kauppamiehen takaperin takinliepeistä ulos jähdytysastiasta, niin että hän vaipui alas, ainoastaan hänen sätkivät kätensä olivat vielä jonkun aikaa näkyvissä, ikäänkuin hukkuvaisen, ja astian sisästä kuului kumisten: "Kaupungin sonni -- sonni -- sonni -- sonni --", sitte tuli äänettömyys, ja Kurz vaipui puoliksi pyörtyneenä Bräsigin syliin. Bräsig ja rakennusmestari veivät hänen ulos ovesta.

"Pitäkää toki onneton suunne kiini!" sanoi pehtori Bräsig ja sysäsi Kurzin viereiseen huoneesen, kunnes hän sai hänen sijoitetuksi erääsen soppeen, "tahdotteko väkisinkin taas saada selkäänne?"

Ja täällä asettuivat nuo molemmat vanhat pojat Kurzin oikealle ja vasemmalle puolelle ja vartioitsivat häntä.

Sillä väliin oli Fritz Siewert näyttänyt toteen, että köyhyys sai alkunsa tieverosta; tievero oli poistettava; ja räätäli Wimmersdorf oli lausunut sen järjellisen ajatuksen että köyhien hyväksi oli jotakin tehtävä ja tätä nykyä ei voitu heidän hyväksensä mitään muuta tehdä kuin että suuriherttuan linnan seinään Rahnstädtissä kirjotettaisiin "kansallisomaisuus"; jos se myytiin, voitiin sillä tyydyttää koko joukko köyhiä. Tämä ehdotus hyväksyttiin ja seitsemän miestä meni Grammelinin tallilyhdyllä varustettuna linnan tienoille ja toimitti tehtävänsä liidunpalasella.

"Kristian", kuului eräs ääni Pomukkelskopin takana, "tämä toimi miellyttää minua. Sinä osaat kirjottaa, se on sinun kirjottaminen huomenillalla meidänkin herran porstuan oven päälle".

Pomukkelskopp katsahti taaksensa -- ääni tuntui hänestä tutulta -- ja hän katsoi erästä omaa päivätyöläistänsä suorastaan naamaan, ja se penteleen luikari vaan vielä lisäksi nyykäytti hänelle päätänsä. -- Pomukkelskopp tuli omituiselle mielelle; hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä: pitikö hänen olla tuon lurjuksen herra vai veli. Jotakin täytyi tässä tapahtua, hänen täytyi saada kumminkin reformiyhtiö puolellensa; kun Bräsig ja Schulz, saatettuansa Kurzin kotiin, tulivat saliin, huusi presidentti: "Herra Pomukkelskopilla on puheenvuoro". -- Vitkalleen tunki Pomukkelskopp väkijoukon läpitse, puristi matkallaan nikkari Thielin kättä, taputti räätäli Wimmersdorfia olalle ja puhui muutaman ystävällisen sanan kokkapuheiselle suutarinsällille, ja ahdattuansa itsensä tynnyriin, alotti hän:

"Hyvät herrat!"

No, sehän tekee aina suuren vaikutuksen, kun sininen hännystakki kiiltävien nappien kanssa puhuttelee päivätyöläisen mekkoa ja paikattua nuttua nimityksellä "herra!" ja kautta salin kulkikin heti jupina: "Se mies on oikeassa! -- Hän tietää, miten ihmisiä pitää puhutella".

"Hyvät herrat!" alotti Pomukkelskopp uudestaan, kun jupina oli tauonnut, "minä en ole mikään puhuja, minä olen yksinkertainen maamies; minä olen täällä kuullut parempia puhujia"-- ja hän teki nojon rehtorille, Juhalle "Minä myös" ja räätäli Wimmersdorfille, ja Fritz Siewert sai myöskin puolen kumarrusta tieveron tähden -- "olen myöskin kuulut huonompia" -- ja hän katsahti ovea kohden, josta Kurz oli viety ulos -- "mutta, hyvät herrat, puheet eivät ole minua teidän luoksenne vetäneet, vaan se mieliala, jonka minä täällä tapaan".

"Hyvä, hyvä!"

"Hyvät herrat! Minä rakastan täydestä sydämestä vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä! Minä kiitän teitä, että olette ottaneet minun tähän jaloon yhtiöön jäseneksi". -- Tässä veti hän valkean niistinliinan taskustansa ja laski sen viereensä. -- "Hyvät herrat, te puhutte täällä köyhyydestä. Monta hiljaista hetkeä olen minä tätä asiaa ajatellut, monta unetonta yötä olen minä päätäni vaivannut, saadakseni selkoa, kuinka tämän pahan voisi poistaa" -- tässä pyyhkäisi hän niistinliinalla hien pois otsastansa luultavasti osottaaksensa, kuinka raskas tämä toimi oli hänelle ollut -- "minä tarkotan, hyvät herrat, köyhyyttä pikkukaupungeissa, sillä meidän päivätyöläisemme maalla eivät tiedä mitään köyhyydestä".

"Vai niin?" huusi eräs ääni takapuolilta, "Kristian, nyt on aika, puhu nyt!"

"Meidän päivätyöläisemme", sanoi Pomukkelskopp taas, huolimatta häiritsiästä, vaikka hän kyllä tunsi äänen, "saavat vapaan asunnon puutarhan kanssa, vapaan laitumen yhdelle lehmälle, heinät ja oljet sitä paitsi, puita ja poltinturpeita, peruna- ja pellavasmaata niin paljon kuin tarvitsevat, vuorotellen joka viikko vakkasen ohria, vakkasen rukiita eli yhden taalerin ja vielä päälliseksi osansa puiduista jyvistä ja vaimot voivat vielä ansaita joka päivä viisi killinkiä lisäksi. Nyt kysyn minä teiltä, hyvät herrat, onko päivätyöläisen asema kaupungissa niin hyvä? Voiko päivätyöläinen ylimalkaan enemmän vaatia?"

"Ei! ei!" huusivat kaupungin päivätyöläiset. "Hyvät herrat!" huusi nikkarinsälli Rutschow, "minä olen nikkarinsälli ja saan koko kesänä yhdeksän groschenia ja yhden groschenin on minun vielä antaminen mestarille; minä olisin mieluisemmin päivätyöläinen herra Pomukkelskopilla!"

"Lurjus!" huudahti rakennusmestari Schulz, "oletko koko tänä keväänä ollut kertaakaan työssä? Sinä lurjustelet joutilaana".

"Hiljan! hiljan!" huudettiin.

"Hyvät herrat!" pitkitti Pomukkelskopp taas puhettansa, "näettehän, niin on meidän päivätyöläistemme laita, ja kohtelu sitte! Jokainen päivätyöläinen voi minä hetkenä hyvänsä luopua palveluksestaan ja etsiä itsellensä toisen paikan; eikö heidän kelpaa? Eikö siinä ole kylläksi?"

"Kristian, puhu nyt sinä, nyt on aika!" kuului taas takapuolelta.

"Hyvät herrat!" huusi Pomukkelskopp nyt vielä lopuksi, "mielialan tähden ja erittäinkin pikkukaupungeissa vallitsevan köyhyyden tähden olen minä liittynyt tähän jaloon yhtiöön, ja te saatte nähdä -- minä en tosin ole mikään rikas mies -- mutta mitä minä tehdä voin, olen minä tekevä. Ja nyt, hyvät herrat, kehotan minä teitä vielä molemmanpuoliseen puolustukseen; jos kaupunkilaiset ja maalaiset uskollisesti pitävät yhtä, niin pysyy järjestys voimassa, ja me voimme keskustella ja suorittaa kaikki asiat hyvässä sovussa tässä ihanassa reformiyhtiössä. Eläköön Rahnstädtin reformiyhtiö".

"Hurraa! -- Eläköön! -- Hurraa! -- Eläköön!" riehuttiin nyt joka taholla ja haaralla.

"Eläköön herra Pomukkelskopp!" huusivat muutamat, ja Mukkel kävi kumarrellen ja mitä ystävällisimmän näköisenä paikallensa.

Kun hän käännähti ympärinsä, oli hänen paikkansa puhelavalla jo toisen hallussa, ja Sakarias Bräsigin punanen naama loisteli sieltä hänelle vastaan, ei ystävällisesti niinkuin aurinko ja kuu, ei, vaan niinkuin tulipallo, jonka Jumala on paiskannut ilmaan merkiksi, että vitsaus on pian kohtaava mailmaa.

"Kansalaiset!" huusi hän ja osotti kansalaisillensa semmoisen muodon, ikäänkuin olisi hän jo aamiaiseksensa syönyt heistä kaksi ja aikoisi nyt vaata heidän joukostansa vielä yhden oikein lihavan illallisatriaksensa. "Kansalaiset! Jos herra Sameli Pomukkelskopp olisi levollisesti jäänyt istumaan tunkiollensa Gürlitziin, niin en olisi mitään sanonut; jos ei hän täällä tässä salissa olisi minua sinutellut, eikä olisi tältä ylhäiseltä isänmaan alttarilta" -- tässä lyödä lämäytti hän nyrkillään jähdytysastian reunaan -- "levitellyt mitä ilkeimpiä valheita, en olisi mitään sanonut".

"Se ei kuulu tähän!" huudahti räätäli Wimmersdorf, "se on tyhjää lörpötystä!"

"Hiljaa! Hän saa puhua yhtä hyvin kuin joku toinen".

"Herra, räätäli Wimmersdorf", pitkitti Bräsig, "jos te pidätte minun puhettani lörpötyksenä, niin voittehan minun puolestani tukkia korvanne, sillä te olette minusta liian tyhmä! ja nyt voitte mennä ja kantaa minun päälleni; minä olen pehtori Bräsig!"

"Hän on oikeassa! -- Pitkittäkää!" huudettiin.

"Kansalaiset, minä en olisi mitään sanonut, sillä minä pidän sopimattomana jokaiselle maanviljeliälle ja muille ihmisille, yllyttää päivätyöläisiä heidän isäntäänsä vastaan; mutta kun joku" -- "Suur-mooguli!" huudahti rakennusmestari Schulz tässä -- "astuu tälle veljeyden alttarille ja koettaa valheella lumoa reformiyhtiön silmät ja tekee itsensä viattomaksi ja levittelee vääriä luuloja päivätyöläisten onnesta, niin tahdon minäkin jotakin sanoa. -- Kansalaiset! Minun nimeni on pehtori Bräsig!"

"Hyvä! Hyvä!"

"Herra Sameli Pomukkelskopp on teille sanonut, ettei maalla ole mitään köyhyyttä olemassa, koska hän nimittäin on luetellut kaikki ne edut, mitkä päivätyöläiselle oikeastaan pitäisi tulla -- bonus! niinkuin meidän arvoisa presidenttimme Rein sanoo -- mutta, kansalaiset, päivätyöläisten etujen laita on ihan sama kuin häränpaistin ja luumujen laita: ne maistuvat varsin hyvältä, mutta me emme saa niitä. Esimerkiksi ja noin vaan umpimähkään, mitä tulee asuntoon! Heti oikealla kädellä, kun Gürlitziin tullaan, on jonkinlainen sikaläätti, joka on olevanansa ihmisasunto, siinä asuu Willgaus -- onko Willgaus täällä?" -- Willgaus ei ollut tässä. -- "Ei haita mitään. Kattoa ei ole kolmeen viimeiseen vuoteen laitettu ja vesi vuotaa kuin tapista sisään, ja kun tulee oikein ukkosen sade, silloin täyttyy tupa vedellä, niin että hänen pienet lapsensa loiskivat siinä kuin sammakot, sillä aikaa kuin mies itse vaimonsa kanssa on elonleikossa, ja kun mies sitä valitti, sanoi herra Pomukkelskopp: olihan hänen nimensä Willgaus [18] ja viihtyväthän hanhet parhaiten vedessä".

"Hyi, hyi! Sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa!"

"Ja mitä tulee lehmän vapaasen laitumeen ja heiniin! Missä on tämä laidun olemassa? Puolen penikulman päässä kylästä, kankaalla, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja kuusia, ja sinne pitää vaimojen mennä kolme kertaa päivässä lypsämään? No, heitä on vaan enää kolme, joiden sitä on tarvis tehdä, sillä kahdeksantoista päivätyöläistä yhdestäkolmatta on kadottanut lehmänsä ähkyyn ja punatautiin, ja ne kolme, jotka vielä ovat jälillä, ovat oikeita loukkuja".

"Se mies on suur-mooguli!" huusi rakennusmestari hänen takanansa, "ulos! ulos!"

"Hiljan! hiljan! Älkää häiritkö puhujaa!"

"Niin, kansalaiset, minä tahdon puhua enemmän. Mitä puihin ja polttoturpeisin tulee: Turpeet ovat rahkasuon turpeita, jotka murenevat käsiin eivätkä anna mitään lämpöä, ja puut ovat kuusenkräniä ja risuja, joita lapset saavat kantaa selässään kotia metsästä. Ja peruna- ja pellavasmaa sitte! Missä on se? Kaikkein taaimmalla ja huonoimmalla pellolla. Kuka sitä sonnittaa? Linnut sitä sonnittavat, ja ken syksyllä näkee tuon viheliäisen pienen perunaläjän, hän lyö kätensä ristiin ja huudahtaa: hyväinen Jumala! tuostako on perheen ja sian koko pitkän talven eläminen? Mutta he eivät eläkkään siitä, he varastavat. Herra Pomukkelskopilta eivät he varasta, sillä sitte heidät hukka perisi, vaan he varastavat naapureilta, ja eräs minun ystävistäni, rouva Nüssler, on antanut käskyn, että niin pian kuin joku Gürlitzin päivätyöläinen tavataan hänen perunakuopistansa, on hän päästettävä irti, sillä hän tekee sen hädässään, ja tämä on kurjaa kyllä!"

"Eläköön rouva Nüssler!" huusi Juha Bank.

"Eläköön!" huudettiin, "eläköön!"

"Ja pellava sitte!" pitkitti Bräsig puhettansa, "noin pitkää!" ja hän osotti jalan mitan pitkin käsivarttansa, "niin että itse notarius Slusuhr, joka kumminkin on olevinansa herra Pomukkelskopin erityinen ystävä, minun lässäollessani lausui tämän pahan pilapuheen: sentähden käyttävät kai naiset Gürlitzissä niin lyhyitä paitoja, kun tuosta lyhyestä pellavasta ei tule tarpeeksi pitkiä".

"Se mies on hävytön konna", huusi rakennusmestari, "että hän vielä uskaltaa tehdä pilkkaa kurjuudesta. -- Ulos! ulos!"

"Kansalaiset", alkoi Bräsig uudestaan, "minä tahdon vaan sanoa: asunto, lehmänlaidun ja puut ja polttoturpeet ja peruna- ja pellavasmaa, ne ovat päivätyöläisten häränpaisti ja luumut maalla, ne maistuvat varsin hyvältä, mutta he eivät saa niitä, ja se on syynä köyhyyteen maalla. -- Mutta mistä saa köyhyys alkunsa kaupungissa? Kansalaiset, minä tahdon sen teille sanoa, sillä minä olen asunut täällä kaupungissa jo kauvan kyllä ja olen tarkastellut ihmisten elämää: syynä suureen köyhyyteen kaupungissa on köyhien suuri luku!"

Hän kumarsi, astui alas puhelavalta ja "eläköön" huutoja kaikui kautta salin. "Se mies on oikeassa!"

"Herra pehtori Bräsig eläköön!"

Ja presidentti Rein lopetti kokouksen, sanoen, että semmoisen puheen perästä ei kai enää kukaan toinen tahtomat astua esille; ja nyt lähestyivät kaikki Bräsigiä ja onnittelivat häntä ja jokainen pudisteli hänen kättänsä, paitsi Pomukkelskopp ja kaupungin soittoniekka David Berger; edellinen oli hiljaa hiipinyt tiehensä ja toinen oli juossut kotiansa, rämistämään kokoon soittokuntansa. Ja kun Bräsig astui ulos Grammelinin portista, törrötti seitsemän torvea puolikehässä häntä vastassa ja puhalsi suoraan häntä päin naamaa "Heil Dir im Siegerkranz!" ja David Berger oli pannut rillit nenällensä ja löi tahtia Grammelinin biljardisauvalia, niin että pehtori Bräsigin oli varominen, ettei sauva häneen sattunut. Mutta Gürlitzin päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä hänen ympärillänsä ja kankuri Rührdanz sanoi; "Älkää pelätkö, herra pehtori, te olette puolustaneet meitä, nyt me taas puolustamme teitä". Ja kun nyt Bräsigiä juhlallisessa kulussa saatettiin yli torin ja pitkin Rahnstädtin monimutkaisia katuja, seurasi tämä kidutettu, kurja joukko uskollisesti ja rehellisesti häntä sillä tämä oli ensimäinen kerta, kuin kukaan mailmassa otti heidän hätäänsä ja kurjuuttansa julkisesti puheeksi, ja se tieto, ettei kokonaan ole hylätty, taivuttaa pikemmin kuin kaikki manaukset ihmisen sielun hyvyyteen.

Pastorin rouvan asunnon edessä piti Bräsig vielä lyhyen puheen saattojoukollensa ja sanoi heille, ettei ollut sopivaa, että hän kutsui heitä luoksensa, sillä hän asui papillisessa huoneessa, mutta ylihuomenillaksi pyysi hän seuraa kokoontumaan Grammelinilla tyhjentämään malja punssia. Tähän kaikki suostuivatkin hurraahuudolla, ja kun Bräsig lepäsi vuoteella ja kertoi Kaarlolle, mitä tapahtunut oli, lauloi Rahnstädtin lauluseura ulkona: "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger schläft", ja Gürlitzin tiellä kulkivat Gürlitzin päivätyöläiset yksivakaisesti ja kankuri Rührdanz lausui: "Veikkoset, seuratkaa minun neuvoani! Päästä me tahdomme hänestä, mutta se ei saa tapahtua väkivallalla, ei! vaan siivosti, sillä mitäpä sanoisi suuriherttua ja herra pehtori Bräsig, jos me kostaisimme hänen puheensa käyttämällä itseämme roistoin tavalla?"

Luku 39.

Kuinka toinen ratsastaa sonnin, toinen aasin selässä. -- Kurzin rouva koettaa saada rakasta miestänsä levolle, mutta mies tahtoo enämmin harjottaa maanviljelystä ja ajaa lantansa leipuri Wredowin pellolle. -- Musta paketti, ja mitä pormestari sanoo vakstuukista. -- Miksikä Kählertska[19] kaikin mokomin tahtoo naida kankuri Smidtin ja lyödä Smidtskalta sääret poikki. -- Kurz on saava kuhmun kurkkuunsa ja Hawermann saa Juhanneksen kukan. -- Miksikä Nuori-Jokkum juoksentelee pellolla. -- Mitä rouva von Rambow sanoi rouva Nüsslerille, ja miksikä Bräsig sanoo yhä "ylemmäksi" -- Kirje Parisista.

Iltapuolella seuraavana päivänä jälkeen kirkonmenojen, sillä silloin oli sunnuntai, tuli Kurz Hawermannin ja Bräsigin luo: "Hyvää päivää! Hyvää päivää! Minä olen suuttunut! Ei mitään muuta kuin harmia niin pitkältä kuin päivää on! Mitä? Mokoma joukkio! Ei anna edes puhua suutani puhtaaksi. Ennemmin paimennan minä sikoja kuin rupeen kansanmieheksi! Mitä tyhmimpiä puheita kuultelevat he mielihyvällä ja huutavat 'eläköön' ja pitävät iltalaulelmia ja häiritsevät ihmisten unta, ja kun minä aioin selvittää heille erään tärkeän asian, niin he polkivat ja vihelsivät. Ja tämä on olevanansa reformiyhtiö?"

"Kuulkaapa, herra Kurz", sanoi Bräsig ja lähestyi häntä, paria tuumaa kookkaampana kuin tavallisesti, "on hyvin sopimatonta, että te moititte iltalaulelmaa, sillä minulle se laulelma pidettiin, ja te olisitte taas saaneet selkäsaunan, jos hyvälaitainen herra Schulz ja minä emme olisi ottaneet teitä siipiemme suojaan. Mitä sanoo vanha sananlasku: 'Missä tapa on semmoinen, siellä saa ratsastaa sonnin selässä kaupunkiin;' mutta reformiyhtiössä ei ole semmoista tapaa, ja jos joku siellä yhä tahtoo ratsastella ja tepastella sonnin selässä, niin häneen suututaan ja hän paiskataan sonnineen päivineen ulos; sillä, sitä varten ei ole reformiyhtiö olemassa".

"Se on minusta yhdentekevä! ihan yhdentekevä!" huusi Kurz, "muutamat ratsastavat aasin selässä ja heitä vaan ylistellään".

"Tehän olette oikea kolho!" huusi Bräsig, "tehän olette hävytön mies! Jos ei tämä olisi Kaarlo Hawermannin huone, niin paiskaisin minä teidän ulos portaita myöden, niin että saisitte kantaa luunne säkissä kotia".

"Hiljan, Bräsig, hiljan!" puuttui Hawermann heidän väliinsä, "ja te, Kurz, teidän pitäisi hävetä, että rupeette täällä ilman syytä riitaa ja toraa rakentamaan".

"Riitaa ja toraa on minulla eilen illalla ollut, riitaa ja toraa on minulla ollut koko päivän. Tänään aamulla, kun tuskin olin saanut silmäni auki, alkoi minun vaimoni jo riidan ja toran; hän ei suvaitse, että minä menen reformiyhtiöön".

"Siinä hän on varsin oikeassa", sanoi Hawermann hyvin äissään, "te ette sovi sinne ensinkään, sillä pikaisuudellanne ja ajattelemattomuudellanne ette saa mitään muuta kuin turmiota toimeen;" ja hän jätti hänen ja lähestyi Bräsigiä, joka astuskeli edes takasin ja puhisi kiukuissaan: "Bräsig, hän ei kai sillä mitään pahaa ajatellut".

"On minusta ihan yhdentekevä, Kaarlo, mitä tuommoinen ilkeä, madonsyömä epäluoma minusta ajattelee. -- Ratsastelee aasin selässä? Hyi, sehän on vaan mitä ilkeintä kateutta".

"Enhän minä teitä tarkottanut", huudahti Kurz ja juoksi tuvan toisella puolella edes takasin, "minä tarkotin sillä lankoani Baldriania ja värjäriä ja noita toisia hölmöjä. Ja eiköhän pitäisi hulluksi tulla? Ensin toraa vaimoni kanssa reformiyhtiön tähden, sitte toraa puotipojan kanssa, joka makasi kello yhdeksään asti, lauloi eilen illalla toisten kanssa kadulla ja mässäsi aamuyöhön kello neljään asti; sitte toraa rengin kanssa ja eläinlääkärin kanssa, sillä minun hevosellani on kurkkutautia; sitte uudestaan toraa vaimoni kanssa, hän ei salli minun ruveta maata viljelemään".

"Siinä hän on taas oikeassa", puhkesi Hawermann sanomaan, "koko teidän maanviljelyspuuhastanne ei tule mitään, sillä te ette ymmärrä siitä mitään".

"Vai niin? Minä en ymmärrä siitä mitään? Ei mitään muuta kuin harmia! Sisäpiika tolvana peitti pöydän liinalla, joka ulottui alas lattialle saakka; no, me istuimme pöytään, samassa tulee eräs ostaja, minä suutuin puotipojalle, joka ei paikalla rientänyt ylös pöydästä, kiiruhdin itse, sain pöytäliinan jalkoihini ja tempaisin soppavadin ja kaikki astiat lattialle. -- Niin, samassa tulee vaimoni ja pidättää minun ja sanoo: Kurz, mene levolle, sinua seuraa tänään kova onni; ja joka kerta kun minä harmia saan, sanoo hän: Kurz, mene levolle! -- Tästä voi ihminen hulluksi tulla".

"Ja teidän vaimonne on taas oikeassa, jos te olisitte levolle menneet, niin ette olisi täällä mitään riitaa alottaneet", sanoi Hawermann.

"Vai niin?" huudahti Kurz, "oletteko te jolloinkin terveenä ja raittiina levänneet koko päiväkauden vuoteella, sentähden että on ollut kovan onnen päivä? Minä en sitä enää koskaan tee, pyytäköön vaimoni kuinka hartaasti hyvänsä. Siitähän voi suuttua kuoliaksi! Vaimoni riisuu minulta silloin saappaat ja housut, ja minä lepään vuoteella ja kiukuttelen, etten voi nousta, vaikka tahtoisinkin".

Nyt rupesi pehtori Bräsig täyttä kurkkuansa nauramaan.

"No", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt tänne ja sopikaa pois".

"Ah, mitä?" sanoi Kurz, "enhän minä häntä ole tarkottanutkaan, minä tulin tänne vaan pyytämään teitä molempia tulemaan minun kanssani pellolleni katsomaan, joko voi ruveta kyntämään".

Hawermannin välityksellä saatiin nyt sovinto aikaan, ja nuo kolme maanviljeliää menivät yhdessä pellolle, sillä Kurz luki itsensä ylpeästi heidän joukkoonsa ja takertui niin pahasti kaikenlaisiin tyhmiin puheisin maanviljelyksestä, että pehtori Bräsig yhä arveli itseksensä: "Kenpä nyt oikeastaan ratsastelee aasin selässä?"

"Minulla on täällä peltotilkku", sanoi Kurz, "150 neliösyltää suuri, sitä varten olen minä ostanut 10 kuormaa lantaa teurastaja Krügeriltä, oikein väkevää teurastajanlantaa, minä aion istuttaa siihen punajuurikkaita; eilen annoin hajotella lannan; eikö se riitä, hyvät herrat? Näettehän tässä!" ja hän poikkesi tieltä peltomaalle.

"Sangen huonosti hajoteltu!" sanoi Bräsig. "Hyvästi, sonnitetun pellon pitää näyttää kuin samettimatto", ja rupesi kepillään tyrkkimään sontamöhkäleitä.

"Ei haita mitään", sanoi Kurz, "sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa, se on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria".

Mutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bräsig, "mikä nyt on?"

"Taivaan pyhät!" huusi Kurz, "johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan minun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan renki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin sen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka! Hajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?"

"No, Kurz, eihän se ole mikään suuri vahinko", sanoi Hawermann, "semmoista voi tapahtua, teidän naapurinne korvaa varmaankin teille lannan hinnan".

"Mitäpä vielä!" huudahti Kurz. "Tämä on leipuri Wredowin pelto, hänen, jonka kanssa minä riitelen kaupungin sonnista; hän kyllä jättää sen tekemättä!"

"Ja tämä on olevanansa maanviljelystä", sanoi Bräsig hyvin levollisesti, "vedättää lantansa toisten pellolle!"

"Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?" huusi Kurz, "mutta mitä pelastettavissa on, on pelastettava", ja samassa juoksi hän rajalle ja tyrkki kepillään sontamöhkäleitä ja viskeli niitä yli rajan omalle pellollensa ja uhkasi ja puhkasi tässä toimessa niin, että hän hengästyi, ja otti keppinsä ja viskasi sen kauvas pellolle ja änkytti ihan kalpeana: "Minä en välitä enää mistään! Miks'en mennyt levolle! Kun tulen kotia ja saan tuon perhanan rengin käsiini -- ystävät, minä pyydän teitä, pitäkää minusta kiini, -- muuten tapahtuu onnettomuus!"

"Luottakaa kokonaan minuun", sanoi Bräsig, "minä pidän teidät pystyssä", ja iski jo edeltäpäin kiini hänen takkinsa kaulukseen.

"Mutta mitä pahaa on keppi tehnyt?" sanoi Hawermann ja meni sitä noutamaan.

Keppiin oli jotakin takertunut kiini, Kurz oli toimessaan pistänyt sen jonkun esineen läpi, joka oli kohonnut ylös kepin varteen; Hawermann aikoi irrottaa sen, mutta kun hän sitä tarkemmin katseli, jäi hän seisomaan jähmistyneenä. Bräsigillä oli kylliksi tekemistä Kurzista, hän ei ollut havainnut mitä hänen vanha ystävänsä toimi, mutta nyt huusi hän: "Tuleppa, Kaarlo, mennään pois! Asiain näin ollessa ei ole täällä kuitenkaan mitään tekemistä".

Hän ei saanut mitään vastausta, ja kun hän katsahti ystäväänsä kohden, näki hän hänen seisovan ja pitävän kädessään jotakin mustaa ja näki hänen sitä katselevan tuijottelevan ja kääntelevän ja vääntelevän.

"Hyväinen aika, Kaarlo, mikä sinun on?" kysyi Sakarias Bräsig ja kävi lähemmäksi Hawermannia. Hän ei saanut mitään vastausta, Hawermann katsella tuijotteli, kalman kalpeana, esinettä, jota piti kädessään, ja kasvojen äkkinäiset vavahdukset osottivat, kuinka liikutettu hän oli.

"Kaarlo, mikä sinun on, mikä sinua vaivaa?" Rintansa syvimmästä pohjasta sai Hawermann vihdoin sanotuksi: "Paketti! -- Paketti! -- Tässä on paketti!" ja näytti samassa Bräsigille mustaa vakstuukin kappaletta.

"Mitä? Mikä paketti!"

"Oo, minä olen pitänyt sitä kädessäni, minä olen vuosikausia nähnyt sitä hereillä ollessani ja unissani! Katso, tässä on Rambowin vaakuna! Katso, tässä ovat vakstuukin laskokset! Näin oli se käärittynä, noin suuri oli se! Näin oli ne kaksituhatta taaleria kullassa siihen kääritty! Tämä on se paketti, jonka Hegelin piti viedä Rostockiin!"

Tämä kaikki tuli niin tykähytellen, niin tuskallisesti ja raskaasti hänen rinnastansa, ikäänkuin puhuisi hän unissaan, ja vanhus joutui silminnähtävästi niin mielenliikutuksen valtaan, että Bräsig juoksi hänen luoksensa ja tuki häntä; mutta vakstuukista piti hän kiini niin lujasti kuin riippuisi siitä hänen henkensä, ja Bräsigin oli luopuminen aikomuksestaan, likemmin tarkastella löytöä.

Kurz tuli myös saapuville, mutta ei havainnut mitään erinomaista, sillä hän ei ollut vielä päässyt harmistansa: "No", huudahti hän, "sanokaapa, eikö tästä pitäisi hulluksi tulla? Tuossa viruu minun lantani, tuossa minun kymmenen taaleriani leipuri Wredowin pellolla".

"Hiiteen teidän lantanne!" huudahti Bräsig. "Kun te kerran puheesen pääsette, niin juoksee se kuin tynnyrin tapista. Tuossa on keppinne. Meidän on meneminen kotia. Tule, Kaarlo, malta mielesi!"

Ja kun Hawermann muutaman askelen oli astunut, palasi veri taas hänen kasvoihinsa ja nyt valtasi hänet kiireinen levottomuus, hän kyseli sitä ja tätä: keneltä Kurz oli lannan ostanut, milloin se oli ajettu, mistä se oli ajettu, mimmoinen mies teurastaja Krüger oli; ja sitte seisahtui hän taas, ja laski paketin kokoon ja katseli vakstuukin laskoksia ja sinettiä, niin että Kurz kokonaan unhotti kiukkunsa ja katseli ällisteli vanhaa pehtoria, mitähän nyt lie tapahtunut, että vanhusta niin suuresti liikutti hänen lantansa ja kymmenen taaleriansa. Viimein täytyi Bräsigin ilmottaa hänelle asian, mutta samassa uhkasi hän Kurzia hirmuisella kirouksella, jos Kurz vaan sanasenkin hiiskahtaisi tästä muille: "sillä", päätti hän puheensa, "te olette sitä lajia ihmistä, jotka eivät voi pitää suutansa kiini".

Ja sitte seisoivat he taas yhdessä maantiellä ja arvelivat aprikoivat, mitenkä vakstuuki oli tullut teurastaja Krügerin tarhaan, sillä Kurz ja Bräsig olivat siitä vakuutetut, ettei teurastajalla ollut mitään asian kanssa tekemistä; hän oli siksi liian kunniallinen mies.

"Niin", sanoi Hawermann, ja se entinen pontevuus, vakaisuus ja neuvollisuus, joka hänen surunsa ja kaihonsa aikana oli hänestä luopuneet, tuli taas täydellisesti takasin, "niin, mutta mahdollista on, että joku naapuri on sen viskannut sinne; asuuko teurastaja yksin talossa?"

Pihanpuolisessa rakennuksessa sanoi Kurz olevan hyyryläisiä, mutta keitä ne olivat, ei hän tietänyt.

"Minun on meneminen pormestarille", sanoi Hawermann, ja kun olivat kaupunkiin tulleet, meni hän suoraa päätä hänen luoksensa. Kurz tahtoi mennä muassa, mutta Bräsig pidätti häntä: "Me kumpikaan emme ole mitään kadottaneet". Ja kun hän Kurzin talon edessä, sanoi hänelle jäähyväiset, lisäsi hän: "Te olette mitä ilkeimmällä tavalla tänään minua loukanneet; mutta minä annoin teille anteeksi tuon 'aasin selässä ratsastelemisen'; mutta jos te hiiskahdatte vaan sanankin jollekin Kaarlo Hawermannin asioista, niin minä väännän teiltä niskat nurin. Te vanha siirappisissi, te!"

Hawermann tapasi pormestarin kotona, hän kertoi hänelle löydöstänsä, hän pani vakstuukin kokoon entisten laskoksien jälkeen, ja pormestari kävi yhä uteliaammaksi ja sanoi vihdoin: "Jaa, todellako! Olihan paketti minunkin kädessäni, kun minä kirjotin sanansaattajalle matkapassin; ja heti perästä päin tapahtuneen tutkinnon johdosta muistan minä vielä varsin tarkkaan, miltä se näytti, ja jos minun itse olisi todistaminen, täytyisi minun tunnustaa, että tämä on ihan sen näköinen tahi sama. Mutta hyvä Hawermann, tämä on hyvin epävarma todistuskappale, sillä teurastaja Krügerillä ei varmaankaan ole mitään asian kanssa tekemistä; hän on meidän parhaimpia porvareitamme, hänestä ei voi semmoista uskoa".

"Mutta talossa sanotaan asuvan vielä muitakin ihmisiä pihanpuolisessa rakennuksessa".

"Se on totta, se! Malttakaapa, kenpä asuu vielä talossa? No, saammepa sen heti tietää". Ja hän soitti kelloa ja sisäpiika tuli sisään: "Wiikka, kuka asuu piharakennuksessa teurastaja Krügerin talossa?"

"Siellähän asuu Kählertin leski ja kankuri Smidt", vastasi Wiikka.

"Smidt? -- Smidt? Onko hän sama kankuri Smidt, joka on erotettu vaimostansa?"

"On, herra, ja ihmiset sanovat, että hän aikoo mennä taas naimisiin Kählertin lesken kanssa".

"Vai niin? vai niin? Vai sitä sanovat ihmiset. -- Nyt saat sinä mennä", ja pormestari käveli edes takasin ja arveli aprikoi päässään, ja asettui sitte seisomaan Hawermannin eteen ja sanoi: "Merkillinen yhteensattumus todellakin: se on saman vainion erotettu mies, jota me jo kerta ennen tässä asiassa tutkimme; te muistatte kai, sama vaimo, joka silloin sanoi muka löytäneensä tanskalaisen kultarahan".

Hawermann ei sanonut mitään, pelko ja toivo taistelivat liian rajusti hänen rinnassaan. Pormestari soitti taas kelloa, Wiikka tuli uudestaan: "Wiikka, meneppä teurastaja Krügerille ja pyydä häntä tulemaan minun luokseni pikimmältänsä". -- Wiikka meni, ja pormestari sanoi Hawermannille: "Herra pehtori, nämä ovat kaikki vielä hyvin epävarmoja merkkejä, mutta mahdollista kyllä, että niistä vielä saadaan lujempi syytöksen peruste; minä voin sentähden antaa teille vaan vähän toivoa. Mutta vaikkemme mitään varmuutta asiassa saisikkaan, mitä vahinkoa siitä? Kukaan järjellinen ihminen ei teitä epäile. Oikealla mielipahalla olen nähnyt, että te olette panneet tämän niin perättömän epäluulon sydämellenne. Mutta nyt on minun pyytäminen teitä, että menette pois; ihmiset pitävät teitä kumminkin jollakin tavoin asiaan kuuluvana. Olkaa kuitenkin tykkönään vaiti asiasta ja toimittakaa niin, ettei Kurz eikä Bräsigkään siitä mitään hiisku. Niin -- jaa -- niin, se käy laatuun! -- pehtori Bräsigin voitte lähettää huomenna kello 9 minun luokseni".

Hawermann meni, ja teurastaja Krüger tuli.

"Hyvä herra Krüger", sanoi pormestari, "minä olen pyytänyt teitä tulemaan että antaisitte minulle tietoja muutamista asioista. Teidän talossanne asuvat kai Kählertin leski ja kankuri Smidt?"

"Niin, herra pormestari, he asuvat pihanperäisessä rakennuksessa".

"Niinkuin olen kuullut, aikoo kankuri Smidt naida Kählertin lesken? Mutta tietääkö Kählertska, että on kaikenlaisia laillisia esteitä olemassa Smidtin uudestaannaimista vastaan?"

"Aa, herra pormestari; minä en tiedä siitä mitään; minä en ylimalkaan välitä mitään muiden ihmisten asioista; mutta te tiedätte kyllä -- naisväki! -- kun naiminen on tekeillä, niin hyörivät he kuin mehiläiset ja kantavat uutisia taloon -- niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, minun vaimoni ei ole tietysti muita parempi, ja hän tuli muutama päivä sitte ja sanoi, että asiassa oli sen verran perää, että Kählertska kaikin mokomin tahtoi, mutta kankuri ei tahtonut. Ja Kählertska on sanonut Borchertskalle, että hän jo toista vuotta on keittänyt ja pessyt kankurille ja että nyt jo oli aika, että hän tekisi asiasta toden; mutta siihen oli vaan kankurin erotettu vaimo, se naaras, syynä, sillä hän juoksentelee kankurin luona yhä, että kankuri naisi hänet uudestaan. Mutta jos Smidtska vielä kerran tuli, niin uhkasi Kählertska lyödä häneltä sääret poikki, ja kankuri saisi itse keittää ruokansa ja pestä poukkunsa".

"Kählertin leski mahtaa olla ihan hullu", ennätti pormestari sanomaan, "pyrkiessänsä sen miehen kanssa naimisiin. Onhan leskellä vielä sen verran varoja, että hän tulee jotenkuten toimeen, mutta Smidtillä ei ole mitään muuta kuin kangastuolinsa; se tuli kyllä ilmi silloin, kun avioliitto purettiin".

"Niin, semmoinen oli kyllä laita silloin. Mutta näettehän, herra pormestari, minä en juuri siitä välitä. Jos hyyryläinen maksaa hyyrynsä, en huoli minä hänestä sen enempää, ja sen on kankuri aina tesmälleen rehellisesti tehnyt, ja on vourannut vielä -- siitä on kai noin vuosi sitte -- minulta viereisen, pienen kamarin lisään, ja minun vaimoni sanoo olleensa siellä Kählertskan kanssa ja siellä oli kaikki niin kaunista, komea sohva ja tauluja seinässä".

"Hänellä mahtaa olla paljon työtä ja ansaitsee paljon rahaa".

"Johan nyt, herra pormestari, kankuri! Ja se on semmoista tointa, että kaikki naapurit heti kuulevat milloin tuolit ovat käymisessä, ja päiviä kuluu useampia, jolloin en kuule niiden sälinää. Ei, hänellä mahtaa olla tallella säästöjä".

"Ja hän elää muutenkin hyvästi?"

"Kyllä vaan? Hänellä on lihaa joka päivä, ja minä olen sanonut vaimolleni: saatpa nähdä, olen minä sanonut, että ainoastaan oivallisen lampaan- ja häränlihan tähden Kählertska pyrkii päästä hänen vaimoksensa".

"No, herra, Krüger, sanokaapa minulle vilpittömästi -- tämä pysyköön meidän kahden kesken! -- pidättekö te sitä miestä kaikin puolin rehellisenä miehenä?"

"Pidän, herra pormestari, semmoisena pidän minä häntä. Aa, semmoisissa asioissa olen minä tarkka; minulla on ollut hyyryläisiä, jotka kartanolla saavat tikun sormeensa ja kun kyökissään sen pois vetävät, onkin se neljää jalkaa pitkä halko minun parhaasta pinostani, ja kun he käyvät etehisessä, putoo sattumalta naula naudanlihaa heidän takintaskuunsa, ja omenat omenapuistani varisevat aina heidän puolellensa. Mutta hänen laitansa ei ole niin; hän ei koske milloinkaan mihinkään".

Pormestari oli hyväntahtoinen mies, kunnon mies; mutta tätä nykyä ei tämmöinen hyvä todistus tästä hänen kanssaihmisestänsä ollut hänelle ensinkään mieleen, hän olisi ennemmin nähnyt, että ihmiset olisivat pitäneet kankuria lurjuksena. Semmoista on vaikea selittää; mutta se on vaan varmaa, että ihmisen luonnossa on monta pohjatonta syvyyttä, ja että semmoinen syvyys, jos se on auennut tuomarin eteen on nielaissut tuhansia viattomia ihmisiä. -- "Tuomari tuomitse oikein! Jumala on sinun herrasi ja sinä olet hänen palveliansa!" on kaunis lause, jonka isäni opetti minulle jo lapsena; mutta ihmisellisen luonnon ilkeys ei anna sen aina vallita, puhumattakaan siitä ilmeisestä pahuudesta, joka siitä etsii etuansa.

Teurastajamestari meni ja pormestari käveli edes takasin huoneessaan ja arveli aprikoi päässään, kuinka hänen oli menetteleminen, saadaksensa selville, millä tavalla vakstuuki oli tullut teurastajan tarhaan. Kaksi seikkaa yllytti häntä tätä asiaa tutkimaan, ensiksikin sääliväisyys Hawermannin kanssa ja toiseksi se luja vakuutus, että tämä oli sen saman rahapaketin kääre, jota hän kerran itse oli pitänyt kädessänsä. Mutta miten hän arvelikin, mitään varmaa osviittaa, jota hän olisi seurata voinut, ei hän vielä löytänyt; mutta sen verran tiesi hän jo kumminkin, että kankurin erotettu vaimo vielä yhä piti yhteyttä kankurin kanssa.

Hawermann käveli myös huoneessaan edes takasin pikaisilla levottomilla askelilla. Ah, kuinka mielellään olisi hän tahtonut ilmottaa lapsellensa ja pastorin pienelle rouvalle näinä uudet toiveensa! Mutta miksikä saattaisi heidän sydäntänsä levottomuuteen? Olihan hänellä tekemistä omastansakin kylliksi.

Bräsig istui tuolilla ja seurasi yhä silmillään Hawermannin kulkua lattialla, niinkuin Sulttaani teki, nähdessään Jokkumin panevan lakin päähänsä.

"Kaarlo", sanoi hän vihdoin, "minä iloitsen suuresti sinusta, sinä olet taas saanut ripeyttä ruumiisesi ja saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää. Mutta sen minä sanon sinulle, sinun pitää hankkia itsellesi asianajaja. Ota herra sihteeri Rein avuksesi; hän on koko perhana mieheksi, hän osaa käännellä ja väännellä itseänsä, vaikka hän kyllä on pitkä. Yksin et pääse perille, mutta hän voi sinua auttaa, ja jos niin tahdot, niin voin minä ottaa asian puheeksi reformiyhtiössä, että kansalaisesi sinua auttavat".

"Bräsig, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Kuinka voit sinä ruveta semmoista torvella toitottamaan! Minä olen jo ilmankin pahasti peloissani, että Kurz sen ilmaisee".

"Kurz? Ei, Kaarlo, hänen puolestansa voit olla rauhassa; tänään ei hän vielä sitä kenellekään ilmaise, sillä minä kävin hänen luonansa ja pärmänttäsin häntä silmät ja korvat umpeen ja, saatpa nähdä, huomenna on hänellä kuhmu kurkussa, niin ettei hän saa lähtemään eläväistä sanaa suustansa".

"Kurzilla kuhmu kurkussa? Mitä joutavia sinä jaarittelet, Bräsig?" huudahti Hawermann ja hänen oli nauraminen levottomuudessaankin.

"Kaarlo, älä sitä naura! Näethän, hänen tammallansa on kurkkutautia, sen sanoi hevoslääkärikin ja määräsi, että se vanha kaakki erotettaisiin muista tovereistaan tarttuman välttämiseksi, ja nyt pyörii Kurz yhä pummulilla topatussa yönutussaan sairaan tamman luona ja tunnustelee häntä sieltä ja täältä ja juoksee sitte taas terveitten hevosten luo tiedustelemaan niidenkin tilaa, ja saastuttaa sillä tavoin nekin, sillä tauti aina tarttuu yönutun pummulitopinkiin -- pummulivaate on nimittäin mitä luotuisin tarttuman -- levittäjä -- ja saatpa nähdä, hän saastuttaa vielä itsensä ja huomenna on hänellä kurkku täynnä kuhmuja. Pääntauti tarttuu, miks'ei kurkkutauti tarttuisi?"

Hawermann sai kovin levottoman yön; mutta vaikk'ei hän ollut silmäänsä ummistanut, oli hän seuraavana aamuna kuitenkin virkku, toivon kipenä oli pudonnut hänen synkkään yöhönsä ja valaisi sitä avaralta, mutta huoneessa ei hän voinut olla, nuo neljä seinää ahdistivat hänen sydäntänsä, hänen täytyi saada enemmän tilaa levottomuudellensa, ja jo aikaa enemmin, kuin Bräsig k:lo yhdeksältä meni raatihuoneesen, niinkuin pormestari oli käskenyt, käveli Hawermann pitkin rauhallista polkua läpi vihantavien toukopeltojen. Ja mikä ihana, kevät nyt oli! Tuntui ihan, kuin puhuisi taivas maalle: "Ole hyvässä turvassa ja toivo!" ja ikäänkuin puhuisi maa taas ihmisille: "Olkaa hyvässä turvassa ja toivokaa!" ja vanhalle pehtorille puhui se myös kevään vihannuuden ja lintujen laulun kautta. "Ole hyvässä turvassa ja toivo!"

Mutta taivas ei pitänyt maalle sanaansa, sillä seuraava vuosi oli katovuosi; maa ei pitänyt sanaansa ihmisille, sillä seuraava vuosi oli nälkävuosi; oliko se pitävä sanassa tälle vanhuksellekaan? Hän ei sitä tietänyt, mutta hän luotti sanansaattajaan. Hän kävi yhä edemmäksi, hän kävi läpi Gürlitzin, hän astui samaa polkua, jota hän kerta palmusunnuntaiaamuna oli astunut Fransin kanssa, silloin kun hänen tyttärensä pääsi ripille. Hän tiesi, että sinä päivänä Fransin povessa ensimäisen kerran rakkaus oli herännyt -- tämä nuori mies oli hänelle siitä kerran kirjottanut; hän kirjotteli usein hänelle -- ja suuri katkeruus täytti hänen mielensä, että onni, joka niin hiljaisena ja puhtaana oli hiipinyt kahteen viattomaan sydämeen, tuli häirityksi ja runnelluksi toisen ihmiseni mielettömyyden ja vääryyden kautta, ja hän poikkesi oikealle kädelle Reksowiin vievälle polulle, ettei hänen ollut tarvis mennä Pümpelhagenin puiston kautta. Täällä tapasi hän tytön, jolla oli lapsi käsivarrella, ja likemmäksi tultuansa, seisahtui tyttö ja huudahti: "Herranen aika, herra pehtori! Herra pehtori! Enpä ole teitä pitkään aikaan nähnyt".

"Hyvää päivää Sofi", sanoi Hawermann ja katseli lasta, "mitenkä on sinun laitasi!"

"Ah, herra, huonosti on minun laitani: Kristian Däsel on puhunut asiasta herran kanssa, että saisimme naida toinen toisemme, ja herra ajoi hänet pois ja minun aikoi hän myös ajaa pois, mutta armollinen rouva ei sitä sallinut. -- Aa, haluatko maahan, no juokse sitte!" sanoi Sofi lapselle, joka sätki käsin ja säärin, päästäksensä maahan. "Tähän aikaan päivästä", pitkitti Sofi puhettansa, "on minun aina käyminen lapsen kanssa ulkona, sillä armollinen rouva häärii talouden toimissa, ja pienokainen tahtoo juosta hänen perässänsä".

Hawermann katseli lasta. Lapsi poimi kukkia ojan pyörtynällä ja tuli hänen luoksensa, Juhanneksen kukka kädessä: "Se! -- Mies!" sanoi lapsi ja pani kukkasen Hawermannin käteen, ja Hawermannin mieleen jolahti samanlainen kukka, jonka monta pitkää vuotta sitte samanlainen lapsi -- hänen oma lapsensa -- oli pistänyt hänen käteensä, ja hän nosti lapsen ylös maasta ja suuteli sitä, ja lapsi silitteli hänen harmaita hapsiansa: "ai! ai!" ja hän laski lapsen taas maahan ja kääntyi pois päin ja sanoi: "Sofi Degel, riennä kotia, rupee pian satamaan". -- Ja kun Hawermann astuskeli edelleen, putoeli kevätsade hiljaisina pisaroina maahan, ja hänen sydämensä oli virkistynyt, niinkuin sade virkistää nuorta orasta. Mihinkä oli nyt hänen vihansa joutunut?

Kun Hawermann tuli Reksowiin, juoksi hänen sisarensa niin sukkelaan, kuin hänen lihavuutensa sitä salli, hänelle vastaan: "Kaarlo! Herran Jestan, Kaarlo! Tulethan viimeinkin vielä kerran tänne! Herranen aika, ja kuinka reippaalta sinä näytät! ja niin kauniilta! Kaarlo-veljeni onko sinulle jotakin tapahtunut?"

"On, lapseni, on; mutta siitä sittemmin. Missä on Jokkum?"

"Jokkum? Herranen aika, sepä on kysymys. Missä hän on, ei tiedä kukaan; hän tulee ja menee tätä nykyä kuin pyöriäinen. Aina siitä asti, kuin määrättiin, että Rudolf ja Miina nousevalla viikolla perjantaina viettävät häitä -- sinä tulet kai myöskin häihin? -- ei ole hänellä lepoa, ei rauhaa yöllä, ei päivällä, ja nyt hommaa hän maanviljelyksen kanssa, nyt kun touvot jo on tehty eikä enää ole Jumalan rahtuista tekemistä, nyt juoksentelee hän ympäri pelloilla ja, kotia tultuansa, alkaa hän torua. Tuntuu ihan siltä kuin tahtoisi hän näinä kahdeksana päivänä, jotka vielä on häihin, korvata kaikki, mitä hän viitenäkolmatta vuotena on laiminlyönyt".

"Oo, anna hänen olla! Mitään vahinkoa eihän siitä ole".

"Sitä sanon minäkin, mutta Rudolf on vihoissaan, että Jokkum pistää nenänsä jokaiseen hänen toimeensa".

"No, kyllähän sekin tasaantuu. Onko teillä muuten kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan, ja jos ei Jokkum olisi tahtonut pitää puhetta hanhista, emme olisi havainneet hivahustakaan koko ryminästä; mutta Gürlitzissä ja Pümpelhagenissa sanotaan olevan huonosti laita".

"Pümpelhagenissakin?"

"Niin kyllä! He eivät kumpikaan sitä sano; herra ei sano, rouva ei sano; mutta tietäähän koko seutu, että siellä voi syttyä meteli mikä päivä hyvänsä. Herralla sanotaan olevan niin paljo velkoja, ja päivätyöläiset tahtovat palkkansa, jonka hän on jättänyt maksamatta, ja he tahtovat sinua taas takasin pehtoriksensa".

"Sehän on tyhmää lorua!"

"Sitä olen minäkin sanonut. Ei, sanoin minä armolliselle rouvalle: tähän taloon ei pistä minun Kaarlo-veljeni enää jalkaansa".

"Mitä?" kysäisi Hawermann pikaisesti, "oletko sinä ollut hänen luonansa?"

"Kyllä, Kaarlo. Eikö Bräsig ole sinulle sanonut, että sinne aioimme?"

"Että te sinne aioitte, on hän sanonut, mutta että te siellä olette käyneet, sitä en tiedä".

"Niin, Kaarlo, se tapahtui tällä tavailla: Triddelfitz tuli tänne kaikenlaisten ampuma-aseiden kanssa ja sanoi heidän aikovan käyttää niitä päivätyöläisiä vastaan, silloin sanoin minä Jokkumille, että meidän oli meneminen heitä katsomaan. No, he olivat ennen meitä loukanneet, ja meidän ei olisi tarvinnut heistä huolia; mutta, Kaarlo, ajat! Kun nyt kerran ollaan naapureita ja jos tämmöisenä aikana ei tahdo kurottaa kättänsä lähimmäisellensä, niin ei ole naapuruudesta paljon kehumista. No, me menimme heidän luoksensa; mutta mitä Jokkum siellä haasteli nuoren herran kanssa, siitä ei tietysti saa mikään ihminen vihiä. Jokkum, kysyin minä, mitä sanoi hän sinulle? Ei mitään, sanoi hän. Mistä te keskenänne haastelitte sitte? kysyin minä. Mistäpä piti meidän sitte haastella? sanoi hän. Mitä sanoi hän viimeiseksi sinulle? kysyin minä. Hyvästi sanoi hän, mutta, äiti, minä en mene sinne enää toista kertaa. Siellä ei tule hullua harmaammaksi!"

"Mutta kuinka otti rouva sinun vastaan?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo, minä luulen, että jos hän olisi tahtonut ilmottaa tunteensa, niin olisi hän heittäynyt itkein minun kaulaani. Mutta nyt kutsui hän minua kamariinsa ja näytti samassa niin ystävälliseltä, mutta myöskin välinpitämättömältä, ja kun minä hänelle ilmotin tulleeni hänen luoksensa ystävyyden ja naapuruuden tähden, ehkä voisin jossakin asiassa olla hänelle apuna, katseli hän minua ystävällisesti ja levollisesti silmiin ja kysyi: Sanokaa minulle, miten voi teidän veljenne? Ja kun minä hänelle vastasin, että sinä voit hyvin -- Jumalan kiitos! -- kysyi hän Lovisan tilaa, ja kun minä siitäkin annoin hänelle hyvät tiedot, tuli hän varsin iloiseksi ja kertoi minulle talouden toimistaan yhtä ja toista; mutta tässä ei ollut kuitenkaan sama laita, kuin jos pari meikäläistä naisihmistä istuu yhdessä ja pakisee lyhyesti ja järjellisesti talouden askareista; minusta tuntui tämä haastelu vähän liukkaalta; mutta sen saattoi nähdä, että hän osaa olla säästäväinen. Jumala nähköön, se taitaa ollakkin heillä tarpeesen! Näethän, Kaarlo, silloin rohkaisin minä mieleni, nousin istuimelta ja tartuin hänen käteensä ja sanoin, ettei hän saa minun apuani hylätä; kenkään ei saa heittää pois likaista vettä, ennen kuin hänellä on puhdasta, hän saattaisi tulla pulaan -- ja varmaankin oli hänellä ystäviä, mutta ne olivat mahdollisesti etäällä -- silloin voi hän kutsua minua, sillä naapurina oli minulla siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo, ja mitä milloinkin tehdä voin, olin tekevä. Näetkös, Kaarlo, silloin vieri kyynel hänen silmäänsä ja hän kääntyi poispäin ja pyyhkäisi sen pois silmästänsä, ja kun hän taas kääntyi minua kohden oli hänen muotonsa niin ystävällisen ja iloisen näköinen ja hän tarttui minua käteeni ja kiitteli minua ja vei minun toiseen huoneesen ja otti pienen lapsensa käsivarrellensa ja kurotti sen minulle ja pienokaisen oli minua suuteleminen. Mikä armas, herttainen olento se olikaan!"

"Niin, niin!" sanoi Hawermann, "minä näin sen tänä aamuna. Mutta eikö rouva sinulle mitään vai valittanut?"

"Ei sanaakaan. Hän ei puhunut miehestänsä eikä omasta tilastansa, ja kun kotia ajoimme, olimme yhtä viisaat kuin ennenkin, kumminkin mitä minuun tuli, sillä Jokkum ei puhu mitään, jos hän todellakin jotakin nuorelta herralta on kuullut".

"No, sisar kulta, se onkin yhdentekevä. Että nuori herra on suuressa rahanpulassa, tietää koko mailma: Pomukkelskopp on vaatinut rahansa eikä ole saanut niitä määräpäivänä ja on hänen nyt haastanut oikeuteen; Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi eikä ole myöskään saava rahojansa, sillä tämmöisellä ajalla ja asiain näin ollessa ei voi Aksel niitä hankkia, ja kartano tulee myytäväksi, ja helposta hinnasta on se menevä, ja Pomukkelskopp ostaa sen. Mutta jos ajat paranevat ja kartanossa ruvettaisiin järjelliseen talouden pitoon, niin voisi se vielä paljon tuottaa. Sinä tahdot auttaa armollista rouvaa, minä myöskin; pienet säästöni tahdon minä mielelläni alttiiksi antaa, jos nuori herra suostuu järjelliseen talouden pitoon; mutta siinä ei ole vielä kylliksi. Minun on vielä vaihtaminen vakainen sana Mooseksen kanssa; olisipa synti ja häpeä, jos eivät kunnialliset ihmiset voisi pitää puoliansa konnaa vastaan, joka ensiksi sekottaa veden, voidaksensa sitä paremmin siinä kalastaa!"

"Niin, Kaarloseni, jos hän järjellisesti rupeisi taloutta pitämään ja sinä taas tulisit sinne pehtoriksi, silloin..."

"Ei lapseni", keskeytti Hawermann häntä vakaasti, "siihen taloon en pistä enää jalkaani. Mutta Jumalan kiitos! -- onhan meidän maassa vielä kelvollisia maamiehiä kyllin, ja semmoinen on hänen ottaminen taloonsa, ja sen on hänen antaminen taloutta pitää, sen panemme hänelle välttämättömäksi".

"Niin Kaarlo, se on kyllä hyvä, mutta nyt on meidän antaminen Miinalle myötäjäiset -- Kurz voisi tehdä asiassa enemmän, sillä onhan Rudolf hänen ainoa poikansa; mutta hän vaan valittaa manguttaa yhä -- ja nyt on meidän kumminkin tekeminen tili Rudolfille ja on samassa katsominen eteemme, että meillä on elämistä vanhoilla päivillämme, ja rahamme ovat kaikki kiini hypoteekeissa".

"Siihen Mooses keinon keksii. Näethän, sisarueni, sinä olet sanonut rouvalle, että tahdot auttaa, ja minä tiedän, ettet sinä sitä vaan ole suotta sanonut -- nyt on aika, auta nyt!"

"Niin, Kaarlo, mutta Jokkum! Mitä sanoo Jokkum?"

"Jokkum on viisikolmatta vuotta tehnyt, mitä sinä olet tahtonut, hän on kai nytkin sen tekevä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen täytyy se tehdä, Mitä? Minä olen yhä hyvää taloutta pitänyt ja nyt rupee hän niskottelemaan? Hän ei tätä nykyä muuta tee kuin kiusaa; hänen kanssansa on ihan mahdoton tulla toimeen!" ja samassa hypähti rouva Nüssler ylös tuoliltaan ja löi nyrkkiä pöytään veljensä edessä, ikäänkuin olisi hän Jokkum.

"Rakas lapseni", sanoi Hawermann, "sinä olet pitkäin vuosien kuluessa monta hyvää asiaa aikaan saanut, sinä saat kyllä aikaan tämänkin. Jää nyt Jumalan haltuun! Hyvästi!" ja hän antoi sisarellensa suudelman ja meni.

Mikä ihana kävely! Hänen eilinen ja tänaamuinen levottomuutensa oli kadonnut, toivo oli toden perästä häneen palannut, ja kaikki mitä hän näki ympärillänsä, sininen taivas ja viheriä maa, soveltui niin hyvästi hänen mielialaansa, soveltui siihen rauhaan, joka hänen sydämeensä oli tullut, ja kun hän saapui kotia ja hänen tyttärensä häntä nuhteli ja pastorin rouva suuresti kummasteli, ettei hän ollut päivälliselle tullut, että hän ensimäisen kerran oli aikansa unhottanut, silloin näytti hänen luontonsa niin iloiselta, että Sakarias Bräsig oikein ihmetellen katseli häntä ja arveli itseksensä: "Kaarlo on varmaankin löytänyt jonkun uuden todistuskappaleen". Ja nyt istui hän ja muikisteli muotoansa Hawermannille hirmuisella tavalla, niin että Hawermannin vihdoin oli se ymmärtäminen ja hän lähti hänen kanssansa ylös kamariinsa.

"Bräsig", huudahti Hawermann innossaan, "tiedätkö mitään enempää asiasta? Onko jotakin ilmi tullut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja käveli, pitkä piippu hampaissa, edes takasin lattialla ja nykki pystykaulustaan, joka arvattavasti häntä haittasi, sillä hän ei tavallisesti semmoista käyttänyt. "Kaarlo, etkö minussa mitään huomaa?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann, "tuon pystykauluksen ja että sinä olet hyvin mielissäsi".

"Se ei merkitse mitään, ylemmäksi"

"No, sitte en tiedä sitä".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "semmoisena kuin sinä minun tässä näet, olen minä nimitetty asessoriksi rikosasiain oikeuteen ja saan istumisesta joka tunnilta kahdeksan killinkiä Preussin rahassa".

"Ah, joutavia! Sano minulle toki, onko toivoa päästä asian perille?"

Bräsig katseli ystäväänsä tuimasti silmiin, vilkautti hieman ripsiänsä ja sanoi: "Kaarlo, minä en saa sinulle mitään sanoa, enkä sanokkaan sinulle mitään; herra pormestari on minua nimenomaan kieltänyt täällä kaupungissa mitään puhumasta erittäinkään sinulle, sillä herra pormestari sanoo, että sinulle tulisi siitä vaan turhaa tuskaa, ja meidän täytyy saada enemmän todistuksia, sillä ilman todistuksia ei hän voi mitään tehdä; ja näitä todistuksia karttuu ainoastaan mitä suurimmassa salaisuudessa, sanoo herra pormestari, ja jos koko kaupunki siitä tiedon saisi, syntyisi siitä vaan hämmennyksiä lurjusten puolelta".

"Sen verran vaan saatan sanoa sinulle, että he ovat jo valhetelleet, ja he tulevat vastakin valhettelemaan, kunnes he valhettelevat itsensä kiikkiin, s.o. kunnes he pistetään putkaan".

Koputettiin ovelle: kirjeenkantaja tuli sisään ja toi Hawermannille kirjeen: "Parisista!" sanoi hän ja meni.

"Herranen aika, Kaarlo! Sinullahan on perhanan ylhäisiä tuttavuuksia; johan nyt hittoja! Parisista!"

"Se on Fransilta", sanoi Hawermann ja kiskoi äkkiä kirjeen auki; hänen kätensä värisi, tätä tehdessään. Frans oli tosiaan usein hänelle kirjottanut, mutta joka kerta oli Hawermann joutunut levottomuuteen, kun hän sai häneltä kirjeen, ja joka kerta oli hän kahdella päällä, pitikö hänen sanoa tästä kirjevaihdosta mitään lapsellensa vai eikö. Tähän asti ei hän ollut hänelle siitä mitään sanonut. -- Hän luki; kirje oli täynnä ystävyyttä ja vanhaa uskollisuutta; joka sana muistutti entisiä aikoja, mutta ei yksikään viitannut hänen rakkauteensa. Lopussa kirjotti hän, että hän vielä Juhannukseen asti oli viipyvä Parisissa ja sitte oli tuleva kotia. Tämän viimeisen ilmotti Hawermann Bräsigille, pistäissään kirjeen taskuunsa.

Bräsig oli sillä aikaa käynyt ajatuksissaan edes takasin, ja Hawermann olisi kyllä kuullut, mitä hän itseksensä pakisi, jos ei hänen mielensä olisi niin ollut kiintynyt kirjeesen.

"Kummallista, varsin kummallista! Tämähän on ikäänkuin viittaus ylhäältä! Sitä vastaan ei ole pormestarilla mitään sanomista. Parisilla ei ole mitään todistusten kanssa tekemistä; tämä on kokonaan yksityinen asia. -- Kaarlo", sanoi hän vihdoin ääneensä ja seisoi Hawermannin edessä ja loi häneen semmoisen katseen, jommoisen pormestari aamulla oli luonut kankuriin, kun hän häntä tutki. "Kaarlo, sano minulle puhdas totuus: tietääkö nuori herra von Rambow, se tahtoo sanoa, sinun entinen oppilaasi, että sinä ja rouva Behrens tiedätte, että hänen ja Lovisan välillä on jotakin tapahtunut, josta ei kukaan saa tietää?"

"Ah, Bräsig, minä en ymmärrä..."

"Hyvä, Kaarlo, minä huomaan etten lausunut ajatustani oikein selvästi: minä arvelen, että onko hänen ajatuksensa, että sinä ja rouva Behrens ajattelette, että minä ajattelen hyvää hänen rakkaudestansa Lovisaan, ja että te olette sen minulle sanoneet. Se on minun ajatukseni, sano nyt mikä on sinun ajatukses".

"Että sinä sen tiedät, tietää hän, ja että sinä ajattelet siitä hyvää, tietää hän myöskin; mutta mitä kuuluu se tähän?"

"Hyvä, Kaarlo; pane mieleesi jokainen sana! Mutta minun on nyt meneminen, minä olen täksi illaksi kutsunut David Bergerin pasunaenkeleinensä ja reformiyhtiön kaikki miespuoliset jäsenet Grammelinille punssille, ja nyt on minun paneminen kesti toimeen. Hyvästi siis, Kaarlo!" ja hän meni, mutta tuli taas sisään: "Kaarlo, sano rouva. Behrensille, etten tule illalliselle. Jos ilmottaisin hänelle jotakin punssista, antaisi hän vielä minulle muistutuksia; ja älä hämmästy, Kaarlo, jos tänä yönä tulen myöhään kotia. Avain on minulla." Mutta hän tuli vieläkin takasin ja sanoi: "Kaarlo, mitä tehtävissä on, on tehtävä."

"Sen minä uskon", sanoi Hawermann, sillä hän luuli Bräsigin punssia tarkottavan, "sinä toimitat kyllä asiasi hyvin."

Bräsig nyykäytti päätään, ikäänkuin vakuutukseksi, että Hawermann voi täydellisesti häneen luottaa, ja meni...

Hawermann istui kamarissaan ja luki vielä kerran kirjeen läpitse, ja ken voisi häntä moittia, että sen riveistä sarasti kaikenlaisia suloisia toiveita hänelle vastaan? Se lempeä ystävyys, jota kirje huokui, tuntui hänestä hyvältä, kuin kevätilma aamulla, ja tuo vilpitön pakina soi suloiselta hänen korvissansa kuin lintujen laulu aamulla. Oliko toivo taas pettävä hänet? Aika oli sen osottava! Ah, aika ja toivo! Ne seisovat vastatusten kuin yö ja päivä; monen ihmisen, joka pitkän yön perästä taas uskaltaa sydämensä pohjasta toivoa ja näkee onnen ensimäisen kajotuksen sarastavan pimeällä taivaalla, tempaisee aika pois, ennen kuin päivä on korkeimmallaan!

Luku 40.

Bräsigillä on mehiläispesä päässään ja hän panee veljeyspaalit toimeen. Kurzilla on kurkkutautia, ja herra postimestari laulaa kuin kanarianlintu. Bräsig istuu postimestarin rouvan pyhimmässä kammiossa ja kirjottaa kirjettä Parisiin. -- Pastorin rouva koettelee ottaa tulta tulitikuillansa, ja kun ei siitä mitään synny, ottaa Bräsig sen tehdäksensä. Rahnstädtin posti lähtee, kummallista kyllä, oikealla ajalla matkaansa, ja Bräsig selittää kaikille Rahnstädtiläisille olevansa aika parittelia ja valmistelee Hawermannia odottamaan tärkeitä uutisia, tehtyänsä ensin Kählertskan mustasukkaiseksi. Miksikä hän piti kiini pastorin rouvasta, ja miksikä pastorin rouva vihdoin pitää häntä milt'ei kristittynä ihmisenä.

Kun Bräsig seuraavana aamuna heräsi, ravisteli hän päätänsä molemmin käsin ja sanoi: "Kaarlo sinä voit kiittää onneas, ettei minun päätäni porota vielä hullummin kuin todellakin porottaa; sillä ken istuisi muuten tänään asessorina? Jos minä olisin suostunut Grammelinin kirotun punssin sekotukseen, niin olisi -- tänään aamulla täydellinen mehiläispesä päässäni. Mutta minä valmistin punssin itse".

"No, teillä oli kai hyvin hauskaa?" kysyi Hawermann.

"Kyllä vaan! mitä nuorempiin osallisiin tulee, huvittelivat he itseänsä voimainsa perästä; mutta mitä minuun tulee, olin hyvin varovainen. Minä istuin kaupungin musikantin David Bergerin kanssa; mutta arvaappa, Kaarlo, mitä se mies voi kestää! Se kuuluu kyllä hänen ammattiinsa; mutta yhä vaan lasi lasin perästä, ja aina pohjaan! Viimein toki heltyi hän, halasi minua kaulasta ja valitti minulle, kyynelet silmissä, että hänen ansionsa oli näinä levottomina, aikoina niin huono, että minun ja Süssmannin, joka on Kurzin puotimiehenä, tuli häntä sääli. Ja herra Süssmann ehdotteli seuralle, että emmekö tahtoisi mitä pikemmin panna David Bergerin hyväksi toimeen veljeyspaaleja, se tahtoo sanoa, valtiollisia huveja, joihin kaikki säätyläiset, aateliset ja porvarit, ritariskartanonomistajat ja arentimiehet vaimoineen lapsineen saisivat kokoontua ja toinen toisensa kättä, puristaa ja yhdessä tanssia ja suudellakin toinen toistansa, jos niin haluttaisi. Ja ehdotus hyväksyttiin ja sunnuntaista viikon perästä on paalit. Ja herra Süssmann pani heti listan esille ja siihen piirsin minä paikalla sinun ja minun ja rouva Behrensin ja Lovisan nimet".

"Bräsig, kuinka voit sinä luulla, että rouva Behrens ja Lovisa, minusta puhumattakaan, menisivät paaleihin!"

"Se tulee heidän tehdä, sillä niiden tarkotus on hyvä".

"Sinä et itsekään niihin mene, Sakari, sillä perjantaista viikon perästä on Miinan häät ja sunnuntaina niiden jälkeen ripilläkäynti, ja mitä luulet että sisareni sanoisi, jos sinä jäisit tulematta ja sen sijasta mässäisit tyhmissä reformipaaleissa?"

"Sitte tulee tietysti asia muutettavaksi ja sentähden nyt hyvästi, Kaarlo, minä menen heti Süssmannin luoksi asiasta puhumaan, ja sitte on minun meneminen raatihuoneesen -- istumaan, neljä groschenia tunnilta".

Hän meni suoraa päätä Kurzin puotiin, mutta herra Süssmann ei ollut kotona, Kurz itse hyöri puodissa, veteli laatikoita auki, kurkisteli niihin ja sysäsi ne taas kiini.

"Hyvää huomenta, Kurz, missä on teidän nuori herranne?"

"Minulla ei ole mitään nuorta herraa; minä itse olen herra".

"Kurz, punnitkaa sananne, me elämme kansanvaltaisessa aikakaudessa."

"Mitä vietävän punnitsemista! Täälläkö? Minä viisi välitän koko kansanvallastanne, jos ei puotipalveliani aamusin pääse ylös vuoteelta, vaan koko yökaudet vaan juo mässää punssia; ja vanhain ihmisten pitäisi hävetä..."

"Vaiti, Kurz! Te aiotte kai taas pitkittää, viime sunnuntaisia hienoja lauseparsianne; mutta minun asemani oikeudessa ei enää suvaitse semmoista. Ja nyt hyvästi, Kurz! Minun tulee kuitenkin teitä sääli, teihin on tarttunut kurkkutauti, teidän pitäisi mennä vuoteelle, tauti piilii jo luissanne ja jos tunnustelette leukapielienne alustaa, niin huomaatte että paise jo on hyvällä alulla. Mutta nyt hyvästi, Kurz".

Hän meni; mutta Kurz riehui puodissaan ja sadatteli koko mailmaa, kunnes hänen rouvansa sai hänet viedyksi vuoteelle, juuri samassa kuin puotimies kämpi ylös, ja niin joutui Kurz tällä erällä arestiin.

Tämän pienen hämmingin perästä meni Bräsig raatihuoneesen ja ansaitsi tänä päivänä ilman enempää vaivaa ja kaikessa rauhassa viisi kertaa neljä groschenia, sillä istunto kesti viisi tuntia, ja kun hän tuli kotia, oli jo ruoalta päästy, ja kun häntä varten pöytä uudestaan katettiin ja pastorin rouva rupesi pistelemään häntä epäsäännöllisestä elintavasta, kuinka tullaan kotia yöllä kello kahdelta ja päivälliselle kello kahdelta, istui pehtori Bräsig leveänä pöydän takana ja myhäili niin tyytyväisen näköisenä, kuin tahtoisi hän sanoa: niin, jospa sinä tietäisit, mitä vaikeita toimia minulla on tehtävänä ja millä sukkelalla tavalla minä ne perille saatan, niin sinä minua silittelisit ja taputtelisit ja suutelisit minua, jota et vielä milloinkaan ennen ole tehnyt; ja kun hän nousi pöydästä, lausui hän juhlallisesti: "Rouva Behrens, kaikki tulee vielä päivän valoon, niinkuin herra pormestari sanoo", ja vilkutti silmää Hawermannille: "Bonus! niinkuin presidentti Rein sanoo;" ja lähestyi Lovisaa ja tarttui häneen uumilta ja suuteli häntä ja sanoi: "Lovisa kulta, anna minulle hienoin arkki paperia, mitä löytää voit, sillä minä aion sälyttää siihen jotakin, joka ei saa matkalla hieraantua, sillä se on lähetettävä kauvas".

Ja kun hän meni ulos ovesta, paperiarkki kädessä, kääntyi hän taas takasin ja sanoi: "Kaarlo, niinkuin sanonut olen, mitä tehtävissä on, on tehtävä". Ja hän palasi vielä kerran ja sanoi: "Rouva Behrens, tänään illalla tulen illalliselle".

Hän meni postihuoneesen. Postimestari oli kotona, hän oli aina kotona, 150 taalerin palkasta vuodessa oli hän antanut vangita itsensä elinajaksi, ei mihinkään vankikoppiin, ei, vaan linnunhäkkiin, jota hän kutsui konttooriksensa, ja väliaikoinakin, jolloin hänellä ei ollut mitään postiasioita hommattavana, istui hän häkissään ja vihelteli ja lauleli kuin kaunihin kanarianlintu. Tässä suloisessa toimessa hän juuri oli, kun Bräsig tuli hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, herra postimestari. Te olette kunnon mies, sentähden uskallan minä teihin luottaa hyvin arkaluontoisessa asiassa. Asian oikeata laitaa ei teidän tietysti ole tarvis tietää, se pysyy salaisuutena, ja se, mitä minä teille sanon, on myös pysyvä salaisuutena. Minä aion nimittäin kirjottaa Parisiin".

"Parisiin? Riivaako teitä paholainen! Mitä on teillä Parisiin kirjottamista?"

"Parisiin", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suovaksi.

"Hitto kans!" sanoi postimestari, "toinen pehtori saa kirjeitä Parisista ja toinen aikoo niitä sinne lähettää. No, katsotaanpa, mitä semmoinen maksaa". -- Hän selaili nyt kirjojansa ja lausui vihdoin: "sen hintaa ei ole näissä kirjoissa ollenkaan mainittu".

"Mutta jos umpimähkään sitä arvostelen: alla kuudentoista groschenin en voi sitä tehdä".

"Ei haita mitään; minä olen aamupuolella jo ansainnut kaksikymmentä groschenia oikeuden istunnossa".

"Kenelle sen lähetätte?"

"Nuorelle herralle Frans von Rambowille".

"Tiedättekö, missä hän asuu?"

"No, Parisissa tietysti".

"Niin, mutta Parisin kaupunki on suuri. Kadun, pitää teidän tietää ja talon numeron".

"Hyväinen aika!" huudahti Bräsig, "niin monta mutkaa! Niitä en minä tiedä".

"Kysykää toki Hawermannilta".

"Siinäpä se juuri on, hän ei saa siitä mitään tietää".

"No, sitten en tiedä minä mitään muuta neuvoa, te kirjotatte kirjeen, ja meidän on lähettäminen se Meklenpurin lähettiläälle, tohtori Örtlingille, hän kyllä siitä selvon ottaa".

"Sen hän tekee", sanoi Bräsig, "sillä asia on hyvin tärkeä ja sitä varten saakin hän palkkansa. Mutta mitä minun piti sanoa? -- Niin, suvaitsetteko että minä kirjotan sen kirjeen teidän luonanne, sillä Hawermannille pitää sen pysyä salaisuutena?"

"Kyllä vaan", sanoi postimestari, "tulkaa vaan sukkelaan tänne sisään, ettei vaimoni teitä näe, sillä vaikka tämän oikeastaan pitäisi olla odotushuone, ei hän kuitenkaan suvaitse, että muut kuin kreivit tänne pääsevät. Ette saa pahaksua, että lukitsen oven perästänne".

Sitä ei Bräsig pahaksensa pannut, ja niin istui hän nyt siellä kello kolmesta iltapuolella hämyyn saakka ja kirjotti kirjettänsä; ulkona oven takana vihelteli ja lauleli postimestari häkissään. Bräsig kirjotti kirjottamistaan; postimestarinna sälisteli ovea päästäksensä pyhimpään paikkaansa ja piti pahaa melua, mutta postimestarilla oli avain taskussaan ja hän lauleli vihelteli yhä edelleen; Bräsig kirjotti kirjottamistaan. Vihdoinkin sai hän kirjeen valmiiksi, hän luki sen vielä kerran läpitse, ja voimmehan mekin luoda siihen silmäyksen. Se kuului näin:

Korkeasukuinen herra von Rambow!

Täällä on tapahtunut merkillinen seikka, kauppias Kurz on vedättänyt lantansa leipuri Wredowin pellolle, saman Wredowin, jonka kanssa Kurz riitelee kaupungin sonnista. Siitä lannasta on Hawermann löytänyt kappaleen mustaa vakstuukia varustettuna Rambowin vaakunalla, ja on tämä löytö ollut Hawermannille suureesi lohdutukseksi, mitä epäluulonalaisuuteen kultarahain varkaudesta vuodelta 45 tulee, sillä itse pormestarikin sanoo tämän olevan todistuskappaleen. Herra pormestari on tehnyt minun oikeuden asessoriksi; siitä on pieni palkkio, mutta minulle se toimi tulee sangen raskaaksi, sillä minä olen maamiehenä tottunut liikkumiseen ja leinin tähden on liikunto minulle välttämätön; vaivaa ei tosin siinä virassa paljon ole, mutta unta sitä enemmän, sillä se tulee silmiin aina noiden pitkällöisten istuntoin aikana. Uutta se etu tästä virasta on, että minä sen kautta tiedän varsin tarkkaan, mitä Hawermann ei ollenkaan tiedä, sillä pormestari on kieltänyt minun sitä ilmottamasta. Mutta koska Te olette Parisissa ettekä Rahnstädtissä, voin minä ystävänä vapaasti puhua Teidän kanssanne asiasta, ja asian laita on tämä: leipuri valhetteli, ettei hän enää pidä mitään yhteyttä erotetun vaimonsa kanssa, ja herra pormestari sanoo tämän taas olevan todistuskappaleen. Meillä on ylimalkaan jo niin paljo todistuskappaleita, että oikein päätä pyöryttää. Mutta tärkein todistuskappale on Kählertska. Kählertska tahtoo nimittäin kaikin mokomin mennä kankurin kanssa naimisiin, mutta kankuri ei hänestä huoli, sillä kankurin erotettu vaimo tahtoo itse saada takasin miehensä. Tämä on Kählertskassa herättänyt, niin sanoakseni mustasukkaisuuden, ja sentähden on hän antanut ilmi yhä uusia todistuksia, joiden herra pormestari sanoo olevan hyvin päteviä, Mutta herra pormestari sanoo, että tässä pitää olla hyvin varovainen, sillä nainen on täynnä sappea ja voi valhetella pahanilkisyydessään. Mutta hänen valheensa ovat näyttäneet olevan tosia, sillä hän on sanonut täyden: totuuden, ilmottaessaan kankurilla yhä nähneensä tanskalaisia kultarahoja, niinkuin teurastaja, Krügerkin kahdessa tapauksessa on todistanut; kun kankuri nimittäin tänä aamuna seisoi oikeuden edessä ja syötteli meitä uusilla valheilla ja uusilla todistuskappaleilla, pitivät polisimiehet, Höppnerin johtamina, huonesyyniä kankurin luona ja löysivät sieltä yhdeksän tanskalaista kultarahaa eräästä kaapista. Tätäkin hän koetti vielä valheeksi väittää, mutta se ei onnistunut. Kankurin erotettu vaimo, joka on itse, pääpentele, pistettiin tänä aamuna vankeuteen, koska hänen huonettansa syynättäissä hänen luotansa löydettiin nuuskatuosa, joka on ollut täkäläisen pastori vainajan oma ja jota pastorin jälkeenjäänyt perhe on säilyttänyt pyhänä muistona eräässä lasilippaassa, ja tästä ilkeästä teosta istuu akka nyt kiini. Kählertska on myös kiini; mutta vastaiseksi vaan sentähden, että hän pahanilkisyydessään on loukannut koko oikeutta, herra pormestaria ja vieläpä minuakin asessorina. He valhettelevat kaikki umeet ja pimeet, mutta mitä apua heillä siitä? Herra pormestari sanoo, että hän on vakuutettu siitä, että he ovat sen tehneet, ja ilmi on sen tuleminen, ilmi on sen tuleminen. Mikä ilo olisi se ystävälleni Kaarlo Hawermannille, jos hän vanhoilla päivillään seisoisi täydellisenä viattomuuden enkelinä mailman edessä ja kävelisi taas ihmisten seurassa harmaapäisenä valkeassa viattomuuden puvussa. Heidän pitäisi hävetä silmänsä täyteen, että ovat hänelle tämän tehneet, minä tarkotan -- luvalla sanoen -- Pomukkelskoppia ja Pümpelhagenin herraa, jotka nyt myöskin ovat riitaantuneet, sillä Sameli on haastanut Pümpelhagenin herran oikeuteen, mutta se ei minua likemmin liikuta, sillä minä olen reformiyhtiössä sanonut Pomukkelskopille ajatukseni ja teidän orpananne on minua loukannut. Hänelle ei käy suinkaan hyvin, sillä Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, jonka tähden hän on pahassa pulassa, koska hänellä ei ole rahoja eikä viljaakaan, ja mistä on hän elävä? Mies ei olekkaan enää oikein tajullansa. Tästä kirjeestä ette saa mitään hiiskahtaa Hawermannille, sillä tämä on salaisuus. Mutta minä ajattelin, että teitä miellyttäisi saada tietää, kutka varsinaiset syylliset ovat ja että Kaarlo Hawermann -- Jumalan kiitos! -- ei ole niiden joukossa. Nämä viimeiset tapaukset ovat hänen mieltänsä hyvin virkistäneet ja hän potkasee jo taaksepäin kuin varsa, jonka selästä satula on riisuttu. Tätä pidän minä ilahuttavana merkkinä vastaisuuteen katsoen. Uutta näiltä seuduilta voin Teille vaan ilmottaa, että ensi perjantaina Miina ja Rudolf viettävät häitänsä. Rouva Nüssler, jota vielä kai muistelette kauniina nuorena vaimona, voi varsin hyvin, mutta on tullut vähän täysinäisemmäksi; myöskin Jokkum jaksaa hyvin ja kasvattaa uutta kruununperillistä, ruvetaksensa pian itse takataataksi. Teidän entinen virkakumppaninne, Triddelfitz, on nyt kaikki kaikkena Pümpelhagenissa; Hawermann sanoo hänestä vielä jotakin tulevan; mutta minä sanon, että hän on vintiö ja hätyyttää ihmisiä ampuma-aseilla, sen tähden onkin hän julistanut minun ja rouva Nüsslerin täydelliseen pannaan. -- Reformiyhtiö on myöskin tätä nykyä Rahnstädtissä; nuori pastori Gottlieb saarnaa sitä vastaan, mutta pastorin nuori rouva Liina on kyllä pitävä hänet kurissa. Rehtori Baldrian on vetänyt reformiyhtiöön ompelumamselit ja erään muukalaisen, jonka nimi on Platow eli Patow tai Petow eli jotakin semmoista; mutta Kurz on useat kerrat viskattu ulos; hänen neljällä hevosellansa on kurkkutautia; hänen vanhasta tammastansa tauti alkoi ja häneen itseensä on se kai loppuva, sillä hänellä on jo kuhmu kurkussaan. -- Vanha pastorin rouva Behrens on vielä yhä meidän arvoisa emäntämme, myöskin mitä ruokaan ja juomaan tulee, sillä Hawermannilla ja minulla on hänen luonansa lepo- ja asuntopaikka; ynnä jokapäiväinen ravintomme; hän lähettäisi Teille yhtä hartaasti kuin Hawermann terveisiä, mutta hän ei voi sitä tehdä, sillä hän ei tiedä mitään tästä kirjeestä. Mutta usein me Teistä haastelemme, Te seisotte aina elävänä kuvana vielä meidän silmäimme edessä. Enempää en tällä erällä tiedä kertoa -- niin, johtuupa toki mieleeni -- Pomukkelskopp on ruvennut reformiyhtiön jäseneksi; rakennusmestari Schulz on kelpo mies, hän autti minua. Kristian Däselin on Teidän orpananne ajanut pois, ja Regel on yhä vielä teillä tietämättömillä; mutta Lovisa Hawermann voi -- Jumalan kiitos! -- varsin hyvin.

Toivossa ettei tämä nöyrä kirjotukseni Teille ole haitaksi tai häiriöksi, saan suurimmalla kunnioituksella sulkeudun teidän suosioonne ja tervehdän Teitä oikein sydämestäni vanhana ystävänä!

Rahnstädt, Maaliskuun 13 p. 1848.

Teidän korkean Armonne kaikkein nöyrin

Sakarias Bräsig, entinen pehtori ja nykyinen asessori.

Jälkikirjotus.

Yhdestä toiseen! Tätä kirjettä kirjotan postimestarin rouvan kaikkein pyhimmässä suojassa, sillä postimestari on minua nimenomaan sitä varten sinne sulkenut ja hän on vannonut minulle pysyvänsä asiasta vaiti. Tämä kaikki tapahtuu salaisuuden vuoksi, sillä Hawermann ja pastorin rouva ja Lovisa eivät tiedä tästä mitään; mutta Lovisa on antanut minulle tämän postipaperin, se tulee häneltä, ja luullakseni on tämä oleva Teille suureksi iloksi, kun muistelen nimittäin omia nuoruuteni aikoja, jolloin minulla yhtä aikaa oli kolme morsianta. Mutta Lovisa onkin kaikessa rakkaudessaan ja surumielisyydessään vanhan isänsä hellin holhooja ja muille ihmisille koko sukupuolensa kallis helmi. -- Jos saan Teiltä vastauksen, ettei Teillä ole mitään sitä vastaan, kirjotan vielä useammin niistä vankeuteen pistetyistä ilkiöistä. Jos sunnuntaista viikon perästä taas olette näillä seuduilla, niin kutsun Teitä meidän veljeyspaaleihimme; kaikki ompelumamselit on myös kutsuttu.

Sama.

Lopetettuansa tämän raskaan työnsä, koputti hän ovelle, ja kun postimestari aukaisi oven ja päästi hänen ulos, seisoi hän, hiki otsassa.

"Herranen aika", huudahti postimestari, "miltä te näytätte! Eikö niin? Tottumaton työ tuottaa känsiä käsiin". -- Samassa otti hän kirjeen Bräsigin kädestä ja pani sen kuverttiin ja kirjotti osotteen: herra von Rambow, ja pani sen vielä toiseen kuverttiin, jonka päälle hän kirjotti: Meklenpurin lähettiläskunnalle Parisissa, Bräsig maksoi kuusitoista groschenia edeltäpäin ja kirje voi nyt Jumalan nimessä lähteä matkaan, sillä postimies, joka sen oli ottava mukaansa, odotti postihuoneen edessä. Ja postimestari lauleli häkissään: "Leipzigin ylioppilas kirjotti äsken kotians: äiti armas, sanokaa, saako tyttö rakastaa?" ja kun Bräsig astui ulos ovesta, lauloi hän: "Custine pikajuoksian Parisiin laittaa sanomaan: Nyt Preussin ja Saksin sotilaat Mainzia alkaa pommittaa, ja jos ei apu tule vaan, mä kaupungista luopua saan".

"Luopukaa mistä tahanne; mutta pitäkää suunne kiini, niinkuin lupasitte", sanoi meidän vanha ystävämme ja meni kotia, sillä ihanalla tunteella, että hän ei ainoastaan ollut saanut toimeen hyvää työtä, vaan oli niin hienolla tavalla tässä vaikeassa tehtävässä noin sattumalta saanut pistetyksi kirjeesen Lovisan nimen, niin että sillä täytyi olla perhanan hieno kärsä, joka tässä voi mitään epäluulonalaista keksiä.

Kellä nyt on semmoinen autuas tunne povessaan, että on aikaan saanut näin hyviä ja nerokkaita töitä ja siitä hieman tahtoo nauttia kuin lämpimän uunin läheisyydestä talvella, häneen sattuvat nuhteet ja herjaussanat sitä kipeämmin; ja näin kävi Bräsigin, kun hän astui huoneesen, jossa pastorin rouva istui pikku asessorin kanssa -- Lovisa ei ollut lässä. Pastorin rouva sytytti juuri lamppua, mutta tulitikut eivät tahtoneet ottaa valkeata, ensiksi siitä syystä että Kurzin tulitikut eivät ylimalkaan tahtoneet syttyä, ja toiseksi siitä syystä että pastorin rouvalla -- kenties säästäväisyyden tähden -- oli tapana pistää laatikkoon takasin käytetyt ja turhaan koetellut tikut, jotenka tapahtui että semmoinen tulitikku lyhyen elämänsä aikana tuli vähintänsäkin kaksikymmentä kertaa koetelluksi; tämä saattoi tikusta olla kyllä hauskaa, mutta muille ihmisille oli se hyvin harmillista.

"No, siinäpä te olette!" huudahti rouva Behrens harmissaan ja koetti uutta tikkua. "Vihdoinkin tulette kotia!" toinen tikku. "Te luikertelette päiväkaudet kaupungissa", taas uusi tikku; "mutta te käytte kai silmät kiini" -- kaksi tikkua yht'aikaan -- "ja korvat ummessa!" -- taas uusi tikku. -- "Te tiedätte muuten kaikki" -- yksi tikku -- "ja jos niiksi tulee, niin ette tiedä mitään" -- kolme tikkua yhtä haavaa.

Bräsig oli rouva Behrensiä kohtaan aina hyvin nöyrä ja kohtelias, hän otti sentähden laatikon hänen kädestänsä ja sanoi: "Sallikaapa minun koettaa!" yksi tikku. -- "Mitä te tällä pakinalla tarkotatte?" -- toinen tikku. -- "Olenko minä teitä jollakin tavoin loukannut?" -- kolmas tikku. -- "Kurz voi kuurata kurkkuansa tikuillansa!" -- kaksi tikkua. -- "Minkä hänessä pitäisi syttyä, se ei syty, ja minkä ei pitäisi syttyä, se syttyy", -- kolme tikkua. -- "Näillä riivatuilla on kai myöskin kurkkutautia!" ja niin paiskasi hän koko laatikon pöydälle ja veti omat tuluksensa ulos taskustansa ja iski tulta.

"Bräsig", sanoi rouva Behrens ja kokoili huolellisesti käytetyt tikut takasin laatikkoon, "minä olen hyvin vihainen teille. Minä en ole utelias; mutta kun jotakin tapahtuu, mikä koskee Hawermannia ja Lovisaa, niin on minulla kai lähin oikeus saada siitä tieto. Miksikä täytyy pikku Annan kertoa minulle, minkä te jo aikaa olisitte voineet minulle ilmottaa, sillä te olette sen tietäneet, minä näen sen teidän silmistänne, te olette sen tietäneet".

"Mitä sitte?" kysäisi Bräsig ja oli olevinansa oikein tyhmä; mutta pastorin rouva oli kovin suuttunut, sillä hän piti itseänsä pahasti petettynä ja sanoi:

"Aiotteko vielä tehdä itsenne viattomaksi? Minä tiedän varmaan, että te tiedätte kaikki, ettekä kuitenkaan sano minulle mitään?" ja nyt rupesi hän ammentamaan uutisia vanhukselta ja pikku asessori ahdisti myös häntä pahasti; yhä hienommaksi ja hienommaksi punoivat nuo molemmat naiset paulojansa ja tyhjensivät niillä Bräsigin kaikesta, mitä hänellä oli sydämellä, sillä vaikeneminen ei ollut oikeastaan Bräsigin asia, ja kun hän vihdoinkin epätoivossaan huusi: "Niin, nyt en tiedä enää mitään", silloin asettui pieni pyöreä pastorin rouva hänen eteensä ja sanoi: "Bräsig, minä tunnen teidän, minä näen sen teidän kasvoistanne, että te vielä tiedätte jotakin. Puhukaa suunne puhtaaksi! Mitä te vielä tiedätte?"

"Rouva kulta, se on yksityinen asia".

"Se on yhdentekevä: ilmi pitää sen tulla!"

Ja Bräsig kierteli tuolillaan sinne tänne ja katseli oikealle, ja vasemmalle puolelleen; mutta siinä ei auttanut, hänen oli puhuminen ja hän lausui vihdoin: "Minä olen kirjottanut Frans von Rambowille Parisiin; mutta Kaarlo ei saa siitä tietää saada".

"Parisiin!" huudahti rouva Behrens ja pisti kätensä kupeisinsa, "nuorelle herralle von Rambowille! Mitä on teillä hänelle kirjottamista? Te olette kirjottaneet jotakin Lovisasta, minä näen sen teidän silmistänne! Niin, te olette jotakin kirjottaneen ja mitä minä tuskin olisin uskaltanut ajatella, sen olette te tehneet!" ja hän juoksi kellonnuoraan ja soitti voimainsa perästä: "Wiikka, juokse postiini postimestarin on heti antaminen pois se kirje, jonka pehtori Bräsig on kirjottanut parisiin".

Tarattarattaraa! puhalsi postimies ja vei Bräsigin kirjeen torventoitotuksella juuri samassa pastorin rouvan nenän ohitse, suoraa päätä Parisiin, ja pastorin rouva vaipui vihan vimmassa sohvankulmaan, ajoi Wiikan takasin kyökkiin ja -- valitettavasti on meidän tunnustaminen -- hänessä heräsi melkeinpä pieni napina Jumalaa vastaan, että hän juuri tänään kenties ensimäisen kerran -- salli Rahnstädtin postia lähteä oikealla ajalla, viemään Parisiin Bräsigin tyhmyyksiä. Bräsig vakuutti kivenkovaan toimittaneensa asiat mitä hienoimmalla tavalla, kirjeessä ei ollut havaittavana mitään epäluulonalaista.

"Oletteko lähettäneet terveisiä Lovisalta?" kysyi pastorin rouva.

"En", vastasi Bräsig, "minä kirjotin, että hän jaksaa varsin hyvin".

"Oletteko kirjottaneet mitään muuta hänestä?"

"Minä kirjotin vaan, että postipaperi on Lovisan ja että hän on koko sukupuolensa helmi".

"Se hän on", toisti pastorin rouva.

"Ja sitte lopetin kirjeen kutsumalla ystävällisesti nuorta herraa meidän veljeyspaalihimme".

"Se oli tyhmä teko", huudahti pastorin rouva, "siitä voipi hän luulla, että on tarkotus saada hän ja Lovisa taas yhteen".

"Rouvaseni", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi rouva Behrensin edessä, "teidän sanoillenne kaikkea kunnioitusta! Mutta oliko se tyhmä ja kehno teko, että koetin taas saattaa yhteen kaksi ihmistä, jotka muiden ihmisten pahuus ja ilkeys on erottanut toinen toisistansa? Tässä tarkotuksessa kirjotin minä kirjeen. Hawermann ei voinut sitä tehdä; ja miksikä? Siksi että hän on isä, se ei olisi hänelle sopinut. Te ette voineet sitä tehdä, ja miksikä? Sentähden että teille täällä Rahnstädtissä tämän asian tähden jo ennen on annettu kaikenlaisia hävyttömiä nimityksiä. Minulle sitä vastaan on ihan yhdentekevä, jos he haukkuvatkin minua vanhaksi välittäjäksi; semmoisesta minä viisi piittaan; minä tahdon laittaa Parisiin sanomia, ja jos Parisissa pidetään minua kunniallisena miehenä ja Kaarlo Hawermannin ja Lovisan lujana ystävänä, niin on minusta yhdentekevä, vaikka koko Rahnstädt haukkuisikin minua vanhaksi paritteliaksi".

"Niin, hyvä rouva, niin!" huudahti pikku asessori ja halasi pastorin rouvaa kaulasta, "herra pehtori on oikeassa. Mitä on Rahnstädtin juoruilla väliä? Mitä on väliä mailman tyhmillä tuomioilla, kun kaksi ihmistä on onnellisiksi saatettava? Fransin pitää tulla ja Lovisa on tuleva onnelliseksi;" ja samassa juoksi hän iloissaan Bräsigin luo ja tarttui häneen uumilta ja antoi hänelle suudelman. -- "Te olette vanha, kelpo pehtori Bräsig!"

Ja Bräsig antoi hänelle suudelman takasin ja sanoi: "Ai, te pieni sievä klaverinsoittaja, te pikku kiurunen, te! Kyllä kai tekin tahtoisitte semmoisessa tilassa koettaa onneanne! Mutta malttakaapa! Älkäämme vielä huutako hoi, vielä on asia tietämättömissä, vielä eivät lurjukset ole mitään tunnustaneet, ja sen verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hänen ensin oleminen ihan puhdas syytöksestä, ennen kuin hän mihinkään suostuu, ja sentähden en ole mitään hiiskunut hänelle asiasta, ettei Lovisa ja hän joutuisi levottomuuteen. Ja onnipa on, että Kurzilla on kurkkutauti, sillä muuten olisi hän jo aikaa sen koko mailmalle huudellut".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "kun asiaa lähemmin ajattelen, niin luulen, että olette tehneet oikein".

"Todellakin, rouvaseni? Ja teitä harmitti vaan, ettette itse ensiksi olleet kirjottaneet. Mutta sen sijasta saatte te kunnian kirjottaa nuorelle herralle, niin pian kuin kaikki on selvillä".

Kolmen päivän perästä tämän keskustelun jälkeen tuli Bräsig kotia ja kohtasi etehisessä pastorin pienen rouvan, jonka oikea käsi oli sidottu, sillä hän oli loukannut sen, kompastuissaan kellarin portailla.

"Rouva Behrens", sanoi hän hyvin vakaisesti ja pontevasti, "minä tulen heti taas ilmottamaan teille jotakin", ja niin puhein astui hän portaita myöden ylös Hawermannin luo.

Hän ei lausunut "hyvää päivää" eikä mitään muutakaan tultuansa Hawermannin huoneesen, vaan kävi hyvin juhlallisen näköisenä suoraa päätä läpi tuvan makaushuoneesen. Siellä kaasi hän lasin täyteen kylmää vettä ja lähestyi lasi kädessä Hawermannia: "Kas tässä, Kaarlo, juo!"

"Mitä? Miksikä pitää minun juoda?"

"Sentähden että se on sinulle hyväksi. Mikä sinulle jälistäpäin on tarpeesen, ei voi sinua edeltäpäin vahingoittaa".

"Bräsig, mikä sinun on?" huudahti Hawermann ja sysäsi lasin syrjään; mutta hän huomasi, että jotakin erinomaista hän nyt oli saava kuulla.

"No, Kaarlo, jos et tahdo, niin ole tahtomatta; mutta pysy nyt lujana, minä varotan sinua, pysy lujana", ja alkoi kävellä edes takasin lattialla ja Hawermann katseli ihan kalpeana hänen kulkuansa, hän huomasi Bräsigin valmistuksista, että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.

"Kaarlo", kysyi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "oletko nyt luja?"

Sitä oli Hawermann todellakin, hän nousi seisaalle ja sanoi: "Bräsig, sano, mitä sinulla on sanomista; mitä niin kauvan olen kantanut, voin kantaa vielä kauvemmankin".

"Se ei ole tarkotus", sanoi Bräsig, "asia on selvillä; lurjukset ovat tunnustaneet ja meillä on rahat, jos ei juuri kaikki, niin kumminkin suurin osa".

Todellakin oli vanhus valmistaunut kuulemaan jotakin, kuulemaan kuinka sen uuden päivän sarastus, jonka toivo oli kohottanut hänen taivaallensa, taas oli sammuva; mutta kun nyt visseys, että uusi päivä todellakin oli noussut, kirkkaana kuin aurinko loisti hänen silmiinsä, silloin häikäsi se hänen näköänsä ja tuhansittain aurinkoita pyöri hänen ympärillänsä: "Bräsig! Bräsig! Minun kunniallinen nimeni! Minun Lovisani onni!" ja hän vaipui tuolille takasin ja Bräsig kurotti hänelle vettä, ja vanhus joi ja tointui ja halasi Bräsigiä, joka seisoi hänen edessänsä, polvista: "Sakarias, sinä et ole minulle milloinkaan valhetellut!"

"En, Kaarlo, se on selvä totuus ja on kirjotettu pöytäkirjaan, ja ne lurjukset joutuvat Dreibergeniin [20], niinkuin herra pormestari sanoo, mutta ensiksi viedään he rikosasiainoikeuden eteen Bützowiin".

"Bräsig", sanoi Hawermann ja nousi pystyyn ja käveli edes takasin makauskamarissa, "jätä minut yksin, äläkä sano mitään Lovisalle! -- Ei, sano hänelle, että hän tulee tänne!"

"Kyllä vaan, Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui akkunan ääreen ja katseli ilmaan ja pyyhkeili pois silmistään kirkkaita kyyneleitä, ja kun hän lähti ulos ovesta, näki hän ystävänsä Kaarlon rukoilevan polvillaan makaushuoneessa.

Lovisa meni isänsä luo; Bräsig ei hänelle mitään muuta sanonut.

Mutta pastorin rouvan luona ei vallinnut sama hiljaisuus.

"Herranen aika", sanoi tuo pieni rouva, "Lovisa meni pois, Hawermann ei tule, ja tekin, Bräsig, ette tule oikealla ajalla, ruoka jähtyy ja meillä on kuitenkin niin koreita kaloja. Mitä te aioitte minulle sanoa, Bräsig?"

"Oo, en juuri mitään", sanoi pehtori Bräsig ja näytti semmoiselta, kuin olisi hän oppinut lurjuksilta kaikenlaisia konnankoukkuja ja tahtoisi hän nyt käyttää niitä pastorin rouvaa vastaan, sentähden, että pastorin rouva oli läksyttänyt häntä kirjeen tähden. "Minä en tiedä juuri muuta kuin että Hawermann ja Lovisa eivät tule ruoalle. Mutta voimmehan syödä, kahdenkeskenkin ".

"Aa, Bräsig, miksikä eivät he tule?"

"No, esiliinan tähden!"

"Esiliinan tähden?"

"Niin, kun esiliina oli märkä".

"Kenenkä esiliina oli märkä?"

"No, Kählertskan. Mutta käydäänpä käsiksi ruokaan, rouva kulta, kalat jähtyvät muuten".

"Ei einettäkään!" huudahti pastorin rouva ja laski pari talrikkia kalojen päälle ja niiden yli vielä salvetin ja kaikkein päällimmäiseksi omat pyöreät kätösensä ja katseli Bräsigiä pyöreillä silmillään niin tuimasti, ettei Bräsig enää voinut pidättää itseänsä, vaan tokaisi suustansa: "Asia on selvillä, rouva kulta, ja lurjukset ovat tunnustaneet ja suurin osa rahoja on meillä myös".

"Ja tämän sanotte minulle vasta nyt!" huudahti pieni rouva ja pyörähti ympäri pöydän ja aikoi liepsahuttaa ulos ovesta ylös Hawermannin luo. Mutta sitä ei Bräsig suvainnut, ja luvaten kertoa hänelle kaikki juurtajaksain, sai Bräsig hänet istumaan viereensä sohvalle.

"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "kaikkein pätevin todistus on tullut ilmi Kählertskan kautta, se tahtoo sanoa, ei juuri hänen itsensä kautta, vaan hänen ilkeän mustasukkaisuutensa kautta, joka naisväessä on perhanan häijy omaisuus ja tuottaa mitä kurjimpia seurauksia. Teitä en minä tällä tarkota, minä puhun yksistään vaan Kählertskasta. Näettehän, tämä nainen oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin kankurin kanssa, mutta kankuri ei hänestä huolinut. Nyt tiesi hän varmaan, että kankurin erotettu vaimo tahtoi takasin miestänsä, ja sentähden vainui Kählertska heitä joka askelelta, ja niin tapahtui kerran, että hänen esiliinansa -- minä tarkotan Kählertskan -- oli tullut märäksi ja että hän aikoi kuivata sitä puutarhan aidan päällä. Kun hän nyt seisoi puoleksi piilossa esiliinan takana, näki hän kuinka kankuri oli puutarhassa erotettua vaimoansa tavottelemassa -- niin, tunnettehan te itse parhaiten semmoiset seikat".

"Bräsig, minä varotan teitä..."

"Hiljan, rouva kulta! Missään ojanteessa eivät he istuneet, he seisoivat salkopapujen seassa, ja vaimonpuoli oli varmaankin kiivennyt yli aidan puutarhaan, koska hän ei ollut käynyt kartanon kautta. Kählertska kutsui nyt ilkeässä kateudessaan teurastaja Krügerin vaimon saapuville, ja nyt näkivät molemmat, kuinka kankuri ja hänen entinen vaimonsa katosivat pavunsalkojen taa ja kuinka vähän ajan kuluttua vaimonpuoli kiipesi yli aidan ja kuinka kankuri varovasti kävi puutarhan käytävälle, jonka perästä molemmat matamit hiljaa hiipivät pois. Niin pitkälle olimme nyt tulleet, ja totta se oli, sillä teurastajan vaimo oli sen vannonut. -- Silloin sanoi herra pormestari, että jos Kählertska vaan saataisiin puhumaan, tietäisi hän vielä enemmänkin. Silloin sanoin minä: herra pormestari, jospa koetettaisiin naisellista mustasukkaisuutta! Mutta mitenkä? sanoi hän. Herra pormestari, sanoin minä, minä tunnen semmoiset seikat siltä ajalta, kun minulla oli kolme morsianta yhtä aikaa; mustasukkaisuus on hyvin ilkeänluontoinen, se ei tunne armoa, ei sääliä. Antakaapa minun toimia. -- Ja kun nyt Kählertska taas tuli oikeuden eteen, sanoin minä vaan noin umpimähkään: No, jos ei kankuri voikaan naida ketä hyvänsä ilman pitkittä mutkitta, erotetun vaimonsa voi hän kumminkin heti paikalla naida. -- Ja pormestari ymmärsi minun yskäni ja sanoi: niin, jos hän niin tahtoo, on pyhä konsistoriumi heti antava hänelle luvan siihen. -- Mutta nyt joutui Kählertska haltioihinsa ja tokaisi sanoa: jos niiksi oli tuleva, niin oli hän myös kaikki ilmaiseva, kankuri oli tuonut rahoja tullessaan puutarhasta, sillä sitä ennemmin ei hänellä ollut mitään rahoja kaapissaan, mutta perästäpäin oli hänellä niitä siellä koko joukko, paljaita Tanskan Kultarahoja. -- Näettehän, nyt oli Kählertska itse mennyt paulaan, sillä hän myönsi, että hän väärällä avaimella oli käynyt toisten ihmisten kaapissa. Herra pormestari käski viedä hänet pois ja pistää hänet vankeuteen; niin oli meillä nyt kolme koreata lintua häkissä. -- Kun kankuri taas tuli oikeuden eteen ja uudestaan valhetteli, kuinka hän oli rahat saanut, ja sanoi teurastajan vaimolle suoraan vasten silmiä, ettei hänen erotettu vaimonsa ollut hänen kanssansa puutarhassa ollut, silloin kilpistyi teurastajan vaimokin ja sanoi nähneensä naaraan ei ainoastaan puutarhassa vaan vielä hänen kinttunsakin, kun hän yli aidan kiipesi -- älkää panko pahaksi, rouva kulta -- mutta ne ovat hänen oma sanansa. Ja niin tuomittiin kankuri saamaan kymmenen paria selkäänsä, sillä meillä -- Jumalan kiitos -- on selkäsauna vielä julkeiden valheitten rangaistuksena ja pormestari torui häntä kovilla sanoilla, että hän oli mestari ja oli sysättävä pois ammatistaan; mutta luuletteko, että hän tunnusti? Hän ei tunnustanut. Mutta niin pian kuin hän kolme ensimäistä paria oli selkäänsä saanut, lankesi hän polvillensa, joka minusta näytti niin ilkeältä, että käännyin poispäin, ja nyt sanoi hän tahtovansa kaikki tunnustaa, ja sen hän tekikin, sillä hän itse ei ollut rahoja varastanut, vaan vaimo oli sen tehnyt. Vaimo oli nimittäin tempaissut mustan paketin päivätyöläisen Hegelin povitaskusta, kun hän tunnottomassa tilassa makasi maantiellä, ja oli kätkenyt paketin metsään sammalien ja risujen alle ja oli tallettanut sitä siellä kaksi vuotta. Joka kerta, kun hän meni metsään risuja kokoelemaan, otti hän aina kätköstänsä pari kultarahaa, jotka hän sai vaihdetuksi vanhain juutalaisakkain avulla. -- Kurzin puodissa oli hän myös käynyt. Ja niin tapasi hän noin puolitoista vuotta takaperin kankurin ja kysyi häneltä, eiköhän kävisi laatuun, että he uudestaan menisivät naimisiin, sillä hän ei ollut enää köyhä, hänellä oli jotakin ja hän lahjotti kankurille kultarahan. Mutta kankuri ei vielä tahtonut tuumaan suostua sillä hän oli siihen aikaan rakastunut Kählertskaan -- aatelkaapa, rouva kulta: Kählertskaan! Minulle saataisiin tarjota Kählertska hopeatarjottimella, minä en rakastuisi sittenkään häneen. -- Mutta kultarahan otti kankuri vastaan ja hänen rupesi tekemään mielensä niitä vielä enemmän, ja vaimo antoikin hänen niitä saada, kunnes kankurissa rupesi vanha rakkaus vaimoonsa heräämään uudestaan, niin ettei hän enää välittänyt mitään Kählertskasta. Ja sitte näytti vaimo entiselle miehellensä koko aarteensa, ja he pitivät sitä kätkössä milloin missäkin, kunnes he viimein tänä kesänä sälyttivät sen lippaasen ja kankuri viskasi mustan vakstuukin teurastajan tunkiolle, ja aarteen kaivoivat he yhdessä puutarhaan. Ja me menimme kankurin kanssa puutarhaan ja löysimme perunamaasta tuhat neljä sataa taaleria. Aatelkaapa: tuhat neljä sataa taaleria perunamaasta! Noilla muilla rahoilla olivat he ostaneet huonekaluja".

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "pormestari ja te mahdatte olla kamalan viisaita miehiä, koska te semmoista olette selville saaneet!"

"Sitä me olemmekin, rouva kulta", sanoi pehtori Bräsig tyynesti.

"Mutta vaimo sitte?" huudahti pastorin rouva, "olihan hän lähimmästi syyllinen".

"Niin aina, rouva kulta, siitä syntyi nyt hyvin hauska asia, sillä herra pormestari oli kätkenyt lippaan ja rahat vanhan hattunsa alle ja kun kankurin vaimo tuotiin hänen miehensä lässäollessa oikeuden eteen ja vielä kerran varotettiin puhumaan totuutta ja hän uudestaan valhetteli, silloin kohotti pormestari hattuansa ja sanoi: No, se onkin yhdentekevää, onhan meillä kumminkin rahat. -- Näettehän, kun vaimo nyt havaitsi lippaan, syöksi hän kuin riivattu kankurin kimppuun ja silmänräpäyksessä repi hän hänen kasvonsa rikki paljailla kynsillään, ja huusi: senkin vietävän nauta! Minä tahdoin tehdä hänet onnelliseksi ja nyt tekee hän minut onnettomaksi! -- Rouva kulta, rakkaus on vielä hullumpi kuin mustasukkaisuus. Tätä ei Kählertska milloinkaan olisi tehnyt! -- Mutta, hyvä rouva, minä pelkään, että kalat jähtyvät".

"Aa, Bräsig, kuinka semmoinen asia voi teidän mieleenne johtua! Mutta minun on meneminen ylös; Hawermannin luo, minun on hänelle sanominen..."

"Että te suuresti iloitsette hänen viattomuudestansa", sanoi Bräsig ja veti pastorin rouvan hiljaa taas takasin sohvalle. "Hänen luoksensa on teidän, tietysti meneminen, mutta myöhempään. Sillä näettehän, minä luulen että Hawermannilla on vähäsen pakisemista Jumalan kanssa ja Lovisa on häntä siinä toimessa auttava, ja se onkin hyvä, se, mutta myöskin kylläksi; sillä rouva kulta -- pastorin rouvana, te sen kyllä tiedätte -- meidän Herramme on hyvin, mustasukkainen, ja kun hän haastelee kiitollisen ihmissielun kanssa, silloin ei hän suvaitse, että muita naisia sekaantuu heidän väliinsä, hän vetäytyy siinä tapauksessa pois, ja missä äsken vallitsi Jumalan pyhä kirkkaus, siinä tulee nyt näkyviin inhimillinen kurjuus".

Pastorin pieni rouva katseli Bräsigiä ällistyen ja puhkesi vihdoin sanomaan: "Hyväinen Jumala, Bräsig! minä olen aina pitänyt teitä paatuneena pakanana ja te olette kumminkin kristitty!"

"Sitä en tiedä, rouva kulta; se ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mutta sen tiedän, että sen mitä tässä asiassa heikoilla voimillani tehnyt olen, en ole sitä tehnyt kristittynä, vaan asessorina rikosasiain oikeudessa. -- Mutta, rouva kulta, meidän syömisestämme ei kai enää mitään synny, minun ei olekkaan nälkä, minusta tuntuu kaikki täällä niin ahtaalta. Hyvästi, hyvä rouva! Minun täytyy mennä vähän raittiisen ilmaan!"

Luku 41.

Taidetemppelin hammasorsi kuluttaa kuski Kristianin pukinnahkaiset housut rikki. Miksikä kauppiaan kukkaset ovat parempia kuin Jumalan luomat. Miksikä Bräsig liikkuu lehtosammakkona. Sadantuhannen taalerin rojahdus. Miksikä kaupungin soittoniekka David Berger yhä tuntee nykkimistä tukassaan, kun Kristian viipottelee ruoskaansa. -- Uudenaikainen vihkimystapa. Kirjavista liiveistä ja kukkaisruukuista myssyjen päällä. Miksikä Bräsig yhä suutelee pastorin rouvaa. Sininen kukka toistamiseen. Sulttaani vihkimysalttarilla. Taidetemppeli ja maitopuoti soitannollisessa kiistassa.

Perjantai, jolloin Rudolf ja Miina aikoivat häitänsä viettää, oli tullut ja mitä kaunein helluntai-ilma helotti Reksowissa ja valaisi sitä omituista komia, jonka Jokkum rakennusmestari Schulzin avulla oli pystyttänyt yksinkertaisen arentitalonsa viereen. Ulkopuolelta ei se juuri miltään näyttänyt, se oli rakettu vaan lehtereistä ja laudoista ja oli jotenkin markkinakojun näköinen, jossa ulkomaan petoja näytellään. Sisäpuolelta näytti tämä taideteos muhkeammalta, sillä ensiksikin olivat seinät verhotut puoliksi sinisillä, puoliksi keltasilla tapeteilla, Rahnstädtissä ei, näet, ollut niin suurta salia varten tarpeeksi samaa lajia paperia saatavissa: toiseksi oli sali varustettu kuudella hammasorrella, sillä muuten Schulz ei olisi puuttunut koko puuhaan. Oikeastaan, sanoi hän, olisi niitä pitänyt hankkia yhdeksän niin suurta huonetta varten, kuin hääsali oli. Ja koska nyt Jokkum ei mitään ymmärtänyt rakennustaidosta ja rouva Nüsslerillä kyllin oli tekemistä hääruokien ja juomien valmistamisesta ja Bräsig oli Schulzin hyvä ystävä eikä siis tahtonut häntä vastustella, sai rakennusmestari toimia mielensä mukaan ja liitti Jokkumin uuteen huoneukseen kuusi hammasortta, jotka näyttivät niin vankoilta, kuin kestäisivät ne mailman sivun. Bräsig ripusti jokaiseen hammasorteen jonkinlaisia heilureita, joiden piti käydä kynttiläkruunuista, ja kuski Kristian ratsasteli harin reisin viikon aikaa edestakasin hammasorsilla pukinnahkaisilla housuillansa, verhotaksensa näitä orsia tammenlehdillä; tämän hän saikin tehdyksi, mutta ainoastaan omain verhojensa vahingolla, sillä nuo karheat orret olivat vähitellen kuluttaneet hänen housunsa rikki. Jokkum hellitti hieman kukkaronsa nauhoja ja antoi hänelle rahaa, ostaaksensa uudet housut, sillä hän tahtoi että hänen Miinansa kunniapäivänä kaikki oli hyvässä kunnossa.

"Äiti", huusi hän vaimollensa, "tuleppa katsomaan! Mitä voi kai tälle enää tehdä?"

"Niin, Jokkum, kyllä kai se niin on, kuin olla pitää! Mutta herranen aika, pitäähän panna kynttilät kruunuihin!"

Hän aikoi juosta ulos, mutta samassa kuului ääni pilvistä, tammenlehtien pilvistä, ja eräs valkea olento, talikynttilöistä valkea olento, tuli näkyviin ja lausui juhlallisesti: "On kaikki toimitettava, rouva Nüssler!" Ja kun rouva Nüssler katseli tarkemmin korkeuteen, josta ääni tuli, näki hän vanhan enkelinsä, Bräsigin, kauniin punasen naaman tulevan näkyviin tammenlehtien ja talikynttiläin keskeltä, sillä Bräsig oli sitonut kynttilät papin pyhän kaularöyhelön tavalla ympäri kaulansa, että hän vapaasti voi käyttää käsiänsä, kynttilöitä paikoilleen pannessaan. Ja kun tämä toimi oli tehty, seisoivat he kolme yhdessä ja katselivat valmistuksia ja Bräsig sanoi: "Todellakin, Jokkum! Tämähän on kuin joku taikalinna, joista olen lukenut kirjassa nimeltä Tuhat yksi yötä".

Ja Jokkum sanoi: "Oikein, Bräsig; kyllä kai se niin, on kai, mutta tämä on pysyvä vaan yhden yön, sillä ylihuomenna jaotan minä sen taas maahan"!

"Sehän olisi julma teko!" sanoi rakennusmestari, "sillä nuo kuusi ortta kestävät mailman sivun ja täällä voisi mikä keijukainen hyvänsä asua".

Ja seuraavana päivänä tulivat keijukaiset, ei semmoisina, kuin herra Schulz oli niitä mielessään, kuvitellut, ei vaan krinuliineissä, se tahtoo sanoa, puolieräisissä, jouhista valmistetuissa krinuliineissä, ei semmoisissa kirkonkellon tapaisissa, vivustimilla ja teräsvauloilla varustetuissa, joita nykyaikana käytetään, mutta hyvällä alulla oltiin jo silloinkin, ja täti Klein Rostockista oli kiinittänyt hameensa alle kelvollisen, kovan, saarnipuisen tynnyrinvanteen, joka matkalla hankasi hänen rakkaan sisarensa sääriä niin pahasti, että sen arvoisan rouvan koko häiden ajan, oli hautominen toista koipeansa kylmillä kääreillä. Mutta keijukaiset tulivat, he tulivat, seppeleet päässä, nämä seppeleet oli valmistettu luonnollisista kukista, vaan ei keinotekoisista, ja tämä oli suuri vahinko, sillä kun häiden lopussa sääret väsyivät ja naisten kauniit silmät rupesivat ummistumaan ja hiuskiehkurat menivät hajalleen, ikäänkuin olisi tuuli niissä riehunut, silloin vaipuivat myös uupuneiden kukkasten kuvut alaspäin ja toinen kuiskasi toiselle heikolla äänellä: "Jospa tästä jo tulisi loppu; mikään ei herätä niin suurta halua yön hiljaiseen lepoon kuin hurmaava ilo". Kuinka toisin on laita nykyään! Nykyään seisovat kukkaset, kauppiaan kukkaset nimittäin, kun kaikki muut ovat väsyneet, suorasti pystyssä ja virkkavat toinen toisillensa: "Yhä edelleen vaan! Meidän teräslankamme ja verhomme kestää kyllä, ja kun tästä ilosta loppu tulee, panevat meidän laatikkoon, ja kun taas meitä tarvitaan, olemme virkut ja sirot!" Ah miten mailma todellakin on paremmaksi muuttunut! Jospa vaan voisi yhtä hyvästi rautalangalla, saarnipuulla ja teräsvanteilla vahvistaa nuorten jalat ja keuhkot ja nuo viattomat sydämetkin!

Bräsig oli rouva Nüssleriltä ja Jokkumilta saanut täyden vapauden kutsua häihin kenen tahansa, ja ahkerasti tätä lyhyttä aikaa käyttäen oli hänelle onnistunut saada kootuksi koko pieni sievä joukko somia, tanssiin taipuisia, uutteria tanssisääriä Reksowin hääjuhlaan, ja jos näiden joukkoon, mitä miespuoleen tuli, oli hairahtunutkin joku kämpyräkontti, niin ei siitä suurta haittaa, sanoi pehtori Bräsig, sillä miesten sääret olivat selvästi näkyvissä, niin että niitä voi kavahtaa. Paitsi Rahnstädtiläisiä ja joitakuita lähitienoolta, oli Jokkum Nüssler Rudolfin kautta kutsunut saapuville kaikki sukulaisensa, joita oli jommoinen joukko, sillä heitä asui avaralta siellä täällä Meklenpurissa ja Etupommerissa. Täällä oli setä Ludvig, täällä oli setä Kristian ja eno Hanni ja orpana Wilhelm -- "minun oikea orpanani ja koko perhana suuta sukaisemaan", sanoi Jokkum, "kun syömään ja juomaan ruvetaan" -- ja täällä täti Diina, täti Stiina, täti Miina, täti Liina ja Riina. "Ja täti Sofi tulee myös", sanoi Jokkum, "hän oli aikoinaan valittu vaimo".

"Siitä mahtaa olla jo monta aikaa", muistutti Bräsig.

Ja kun nyt vaunut vaunujen perästä uljaasti ajoivat Reksowin kartanolle ja koko Nüsslerin suku yhdessä ryhmässä seisoi Jokkumin ympärillä ja toinen toisiansa tervehteli ja kyseli, kuinka viimeisinä viitenätoista tai kahtenakymmentenä vuotena oli jaksettu -- sillä niin kauvan oli jokainen istunut yksinänsä tunkiollansa eikä ollut mitään toisista tietänyt, sillä ne heistä, jotka kirjottaa osasivat, eivät kirjottaneet -- sanoi Bräsig rouva Nüsslerille: "Hyvin vankkaa rotua nämä Nüssleriläiset! Ihan puhdasverisiä Nüsslereitä! Ainoastaan Jokkum on vähän heistä syrjähtänyt laihuutensa ja puheliaisuutensa puolesta".

Bräsig meni "taidetemppeliin", niinkuin Schulz kutsui hammasorsista rakennustansa, ja kun hän siellä tapasi tämän rakennuksen mestarin olutpullon ääressä vaipuneena taideteoksensa katselemiseen, sanoi hän: "Schulz, te olette tehneet tehtävänne ja minä myös; mutta saattepa nähdä, että Jokkum pilaa koko juhlallisuuden tyhmillä sukulaisillansa".

"Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä", sanoi herra Schulz, "koska minä itsekin olen täällä vaan vieras, mutta jos he semmoisia ovat, kuin te sanotte, niin sitte: ulos! ulos!"

Ja Bräsig liikkui nyt puutarhassa edes takasin kuin lehtosammakko, ei sentähden että hänellä olisi, ollut yllänsä "vihreä" hännystakki, sillä hän oli puettu kauniisen ruskeaan takkiinsa keltasen liivin kanssa, ei, vaan sentähden että hän ennusti yöksi huonoa ilmaa. -- Yht'äkkiä katsahti hän yli puutarhan aidan ja näki Jokkumin oman "kummituksen" tulevan, ei Kristianin, vaan erään päivätyöläisen ajamana, ja kun hän likemmin tarkasteli, näki hän kaksi rouvasihmistä istuvan vaunuissa, ja kun hän vielä likemmin tähysteli, havaitsi hän niiden olevan hänen oman sisarensa, Korthals vainajan lesken, ainoan tyttärensä kanssa, jotka asuivat köyhissä varoissa jossakin Etupommerin perällä.

"Herranen aika!" huudahti Bräsig, "minun oma sisareni! Ja Lotta hänen kanssansa! Sen on rouva Nüssler tehnyt!" huudahti hän ja riensi kyökin kautta etehiseen ja tapasi siellä rouva Nüsslerin ja sanoi: "Tämän olette te minulle tehneet. Oo, te olette..."

Samassa astui kaksi rouvasihmistä etehisen hyvin yksinkertaisessa puvussa; mutta molemmat olivat he kauniita, ihmeen kauniita! Vanhemman ystävälliset vanhat kasvot viruivat liikutuksen ja kiitollisuuden kyynelissä, nuoremman suurista, sinisistä silmistä ja kullankarvaisten hiuksien alta tuli näkyviin ripeys ja teeskentelemättömyys: Missä on minun rakas setäni Sakarias? näyttivät nämä silmät kysyvän. Sillä tyttö ei ollut häntä nähnyt kuin yhden ainoan kerran, ja siitä oli jo monta pitkää vuotta kulunut.

"Täällä! Täällä!" huudahti Bräsig ja lykki ja nyhji rakkaita sukulaisiansa pois tieltä, ja sysäsi rouva Nüssleriä edeltänsä, ja sanoi: "Tässä hän on; kiittäkää häntä!"

Ja kun molemmat kiitollisilla sanoilla sen olivat tehneet ja taas kääntyivät Bräsigiä päin, oli hän tiessänsä. Niinkuin mylläri, pantuansa myllynsä käymään ja tyhjennettyänsä jyvänsä myllyntoroon, oli hän pujotellut pois Nüssler-suvun täysinäisten jauhosäkkien välistä ja istui nyt lehtimajassa puutarhassa ja pursutteli ja niisteli nenäänsä, niin että rakennusmestari Schulz tuli olutpullonsa kanssa ulos taidetemppelistään, koska luuli soittajain jo tulevan.

Mutta ne eivät vielä tulleet; ensin tuli Kurz ja rehtori, kumpikin rouvansa kanssa, ja kun he oli esitelty ja jonkun aikaa olivat Nüsslerein kanssa polkeneet salin lattiaa, lähestyi setä Ludvig Nüssler möhömahansa kanssa Kurzia oikein pöyhkeänä ja sanoi syvältä mahansa pohjasta: "Te voitte iloita, että tämän naimisen kautta uudestaan liitytte näin rikkaasen ja ylhäiseen sukuun. Näettekö", ja hän osotti setä Kristiania, joka juuri mötkähti sohvaan istumaan, "tuossa rojahtaa satatuhatta taaleria".

"Siinä ei kylliksi", muistutti setä Kristian.

Tämä tietysti harmitti Kurzia, mutta hän maltti kuitenkin mielensä; mutta kun setä Ludvig kysyi häneltä: "Oletteko milloinkaan elämässänne nähneet näin paljon rikkaita miehiä yhtä aikaa koossa?" silloin puhkesi Kurz kiukuissaan sanomaan: "En! Enkä myöskään niin paljo pöllöpäitä!" ja kääntyi poispäin, ja hänen rouvansa, joka tämän kuuli, lähestyi häntä ja, sanoi: "Kurz, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Sinä alotat jaaritella täällä taas kansanvallasta; olisi paras, että menisit heti levolle".

Sitä ei Kurz kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta Nüsslereitä kammoi hän koko illan kuin ruttoa.

Ja pastori Gottlieb tuli Liinan kanssa, ja he näyttivät molemmat, heidän ikäänsä katsoen, hyvin kunnianarvoisilta, sillä heidän piti molempain toimittaa vihkimys. Älköön kenkään ymmärtäkö minua, väärin! Minä en tarkota, että Liina itse oli vihkivä, sitä en tarkota! Mutta hän oli tämän ainoan kerran elämässänsä sekaantunut Gottliebin toimiin ja, oli tarkastellut ja muutellut Gottliebin vihkimyspuhetta, mutta niin, että Gottlieb sanoi, ettei se enää ollut mikään kristityn papin puhe, vaan perheellinen, puhe; mutta Liina pysyi lujana, hän Miinan kaksoissisarena tiesi parhaiten, mikä hänen sisarensa sydäntä liikutti, ja Gottlieb sai tyytyä siihen.

Ja sitte tuli Hawermann pastorin rouvan ja Lovisan ja pikku asessorin kanssa ajaen lasivaunuilla, sillä rouva Behrens oli sanonut: muuten ei tule asiasta mitään. Hän oli kerran suuren surun tähden jäänyt pois häistä, joita pidettiin rouva Nüsslerin luona, nyt hän tahtoi suuressa ilossaan korvata tämän vahingon ja oli puristanut Hawermannin ja Lovisan ja pikku asessorin kättä ja sanonut: "Eikö niin? Me olemme tänään kaikki iloisia". Ja semmoisina saapuivat he Reksowiinkin, jossa Hawermann tapasi Bräsigin sisaren, jonka hän monta vuotta takaperin oli tuntenut, eikä viipynyt kauvan, niin istui Hawermann hänen vieressänsä ja haasteli hänen kanssansa entisistä ajoista ja joka kolmas sana oli aina "Sakarias"; ja Lovisa ja pikku asessori pitivät Lottaa, välissänsä ja joka kolmas sana oli aina "setä Bräsig".

Ja nyt tulivat suuret kukilla ja seppeleillä koristetut elovankkurit. Neljä hevosta oli niitä vetämässä ja kuski Kristian ratsasti ajajana etumaisen hevosen selässä, uudet, keltaset, pukinnahkaiset housut jalassa, ruoska punasilla ja sinisillä nauhoilla koristettuna ja hattu ruususeppeleellä, joka näytti melkein siltä, kuin tahtoisi tämä vanha hatunkulu käyttää nykyistä tilaisuutta, viettääksensä muiden muassa viidenkymmenen vuotisia kultahäitänsä. Etumaisella laudalla istui David Berger, kaupungin soittoniekka, ja puhalsi: "Juoppas, juoppas, juomahärkä, veteleppäs viinan märkää!" ja hänen takanansa istuivat hänen oppilaansa ja puhalsivat samaa nuottia, mutta ei samaa tahtia, sillä istuen toisella, kolmannella ja neljännellä laudalla oli heidän mahdoton sitä seurata, koska David Berger istui kolmea lautaa edempänä heistä, ja kun hän kiukuissaan katsahti taaksensa, tahi kun Kristian tahtoi ajaa ja viipautti ruoskaansa, tuntui aina nytkäys hänen tukassansa, sillä joku hänen pahankurisista oppilaisistansa oli kiinittänyt piiskansiiman hänen niskakarvoihinsa, ja joka kerta kun Kristian tempaisi piiskaansa tahi Berger itse liikautti päätänsä, tunsi hän aina tukistamista.

Ja näiden vankkurien perästä tulivat toiset elovankkurit, täynnä valkeita vaatteita, ja valkeista vaatteista pilkisti joukko pieniä sieviä tanssisääriä näkyviin ja ylhäällä pyöreäin päiden päällä nuokkuivat ruusut ja neilikat ja näyttivät oikein häpeilevän noiden nuorten kaunisten kasvojen rinnalla. Nämä olivat niitä pieniä nuoria keijukaisia. Ja keskellä keijukaisten parvea istui postimestari uudessa univormussaan -- ainoa, mikä Rahnstädtissä oli olemassa -- ja lauleli, kirjavana kuin tiklivarpunen, kaikkein kauniimpia säveliänsä tässä kukkaistarhassa. Ja näiden vankkurien perästä tulivat taas toiset elovankkurit, täynnä nuoria herroja, täynnä salonkisankareita, täynnä Rahnstädtin parhaimpia tanssioita, ja ensimäisenä hyppäsi Kurzin puotimies Süssmann pitkin vankkurien aisaa alas maahan ja takapuolelta keikahtivat rehtorin nuorimman seminaristin korkeat koivet ilmaan.

Vieraat näyttivät kaikki hyvin iloisilta, emäntä yksin oli suurimmassa pulassa, sillä hän ei tuntenut yhtäkään ainoata kaikista, näistä vieraistaan, Bräsig oli, näet, valinnut heidät sen mukaan, miten hän tunsi heidän sääriensä notkeutta. Hädissään huusi emäntä Bräsigiä, mutta ennen kuin tämä ehti tulemaan, suoritti kuski Kristian asian, ruveten itse edeskäviäksi. Hän tempaisi kyökin ja ruokakammion oven auki ja sysäsi kaikki, mitä hän Rahnstädtissä oli vankkureillensa sälyttänyt, edeltänsä kamariin: "Kas niin, sisään nyt vaan! Hiljan, hiljan! Nauttikaa nyt ensin vähäsen; kyllä vielä saadaan odottaa". -- Ja tämä neuvo oli hyvä, sillä vihkimykseen viipyi vielä hyvä aika, koska toinen teltanpitäjä, nimittäin Fritz Triddelfitz, ei ollut vielä paikalle saapunut. Rudolfin pyynnöstä oli hän purkanut Nüsslerin huoneen pannaanpanostaan ja oli suostunut ottamaan tätä kunniavirkaa vastaan.

Vihdoinkin tuli hän kimonsa selässä ratsastaen ja täydessä juhlapuvussa kartanolle ja astui semmoisella arvoisuudella vierasten joukkoon ja kumarteli niin kohteliaasti oikealle ja vasemmalle puolelle, että rehtorin pieni tyhmä seminaristi kuiskasi herra Süssmannin korvaan: "Vahinko, vahinko, että jo olemme tämän tempun tehneet, muuten olisimme tästä paljon oppineet". Herra Süssmann katseli häntä säälivillä silmäyksillä ja sanoi Bräsigille, joka seisoi toisella puolella hänen vieressänsä: "Herra pehtori, oletteko jo kuulleet, että minä olen valittu ylihuomenna johtamaan tanssia meidän veljeyspaalissamme?"

Bräsig aikoi juuri sanoa, että hän oli hölmö, jos hän sen ottaisi tehdäksensä, sillä Kurz olisi ajava hänet pois, mutta hän ei sitä ennättänyt sanoa, sillä morsiuspari astui samassa saliin.

Rudolf oli todellakin kaunis sulhanen. Hänen reipasta, iloista luontoansa vallitsi tänään hiljainen vakaisuus, jonka tähden hänen hilpeytensä ei nyt tullut näkyviin, ainoastaan se luja päätös, että hän kaikissa elämän vaiheissa kelpo miehenä raivaisi tiensä, loisti hänen ruskeista silmistänsä. Hän oli todellakin kaunis sulhanen, sillä milloinka on mies kauniimpi, kuin juuri silloin, kun hän rohkeana ja täynnä toivoa lähtee vakaiseen taisteluun? Ken voi moittia hänen vanhaa äitiänsä, että hän nyt lähestyi poikaansa, suuteli häntä ja silitteli hänen ruskeita kiehkuroitansa ja veti salaisesti hännystakin hihasta näkyviin hänen rannikkaansa, että ihmiset toki sen huomaisivat?

Ja Miina sitte! Miina näytti valkeassa atlaskapuvussaan ja myrttiseppele päässään niin somalta kuin äsken vereksine lehtineen puusta poimittu omena, joka viruu kirkkaalla hopeatarjottimella. Ulkonäöltään oli hän raitis ja viileä, kuin terve hedelmä, mutta sisällä sydämessä hehkui tuli. Ja rouva Nüssler itki nyyhkytti hiljaa nenäliinaansa ja sanoi Bräsigille: "Minä en voi sille mitään, hän on minun viimeiseni, nuorimpani".

Ja Bräsig katseli häntä ystävällisesti ja vastasi: "Rouva Nüssler, älkää olko millännekään! Kyllä se pian haihtuu;" ja hän meni suorastaan Lovisa Hawermannin luo, kumarsi ja sanoi: "Neitiseni, jos suvaitsette, nyt olisi aika". Muuten oli hänen tapansa sanoa vaan: "Lovisa", mutta tänään oli hän nuodemies ja hänen täytyi semmoisena seurata muiden tapaa. Ja Fritz Triddelfitz lähestyi pikku asessoria, sillä he molemmat olivat toisena nuodeparina, ja Kurz ja rehtori Baldrian asettuivat sulhasen opastajina molemmin puolin Rudolfia, ja kun Jokkumia jonkun aikaa oli sysäilty sinne tänne, sai hän vihdoin paikkansa Miinan viereen ja toisella puolella seisoi Hawermann morsiamen toisena oppaana. Ja joukko lähti liikkeelle Schulzin taidetemppeliin, jossa Gottlieb seisoi valkeaksi ja vihreäksi verhotun alttarin takana ja alotti Liinan vihkimyspuheen.

Minä tiedän kyllä, ettei vihkimys kotona enää kelpaa, että vihkimisen pitää tapahtua kirkossa, ja minulla ei olekkaan mitään sitä vastaan, koska minä itsekin olen vihitty kirkossa, sillä minun vaimoni on syntyänsä papintytär, hänelle ei muu tapa siis olisi sopinutkaan; mutta yhdessä kohdassa oli ennen laita parempi kuin tätä nykyä, kun nimittäin vihkimystoimi oli loppunut, ei nuorten naisten silloin ollut tarvis lentää punasiksi häpeästä, eikä puolikasvuisten tyttöjen juosta äiteiltänsä kysymään: "Äiti, mitä tämä merkitsee: Kivulla pitää sinun..." ja äitien ei ollut tarvis keskeyttää heidän puhettansa ja tukkia heidän suutansa: "Hiljan! hiljan! Sen olet kyllä vielä aikanasi tietävä!" -- Ja mitkään raa'at roistot eivät seisoneet silloin nuorten tyttöjen takana ja ilkkuneet niinkuin nyt, niin että lapsiraukat eivät tiedä, mihinkä silmänsä luovat, ja tämä kaikki tapahtuu vaan sentähden, että nämä sanat sattumalta ovat raamatussa. Yhtä hyvin voisivat nuoret papit lukea morsiusparille Salomon korkiaa veisua, sillä onhan sekin raamatussa. Minä luulen, että jos meidän herramme Kristus taas ilmaantuisi, hänen tulisi sääli lasten viattomuutta ja hän ajaisi monen pois temppelistänsä. Semmoista opettamaan on huonoin, raainkin äiti paljoa parempi pappi kuin nuori kandidaatti, joka on suorittanut tutkintonsa ja pitänyt tulosaarnansa ja joka hauskan ylioppilaselämän perästä tuota pikaa on saanut kristillisen mielialan ja lihavan kirkkoherran paikan.

No, niinkuin sanottu, siihen aikaan ei mikään pyhä konsistoriumi vielä ollut keksinyt semmoisia vihkimyspuheita Meklenpurissa ja vanhat tavat olivat vielä voimassa ja lapset vihittiin vielä samalla lajilla kuin vanhemmat oli vihitty. Nyt on tässäkin muutos tapahtunut, niinkuin Kristian Schult sanoi, suistaissaan ruunaansa häntäpuolelta; mutta Gottlieb ei vielä mitään siitä tietänyt, ja jos hän jotakin siitä, olisi tietänytkin ja olisi tahtonut suistaa ruumansa uuden muodin mukaan, ei Liina sitä olisi suvainnut, Liina oli valittu vaimo; hän ei olisi suvainnut, että hänen puolisonsa olisi häpäissyt itsensä noiden rikasten, möhömahaisten ja tyhmäin Nüsslerein ja Rahnstädtin kauppapalveliain ja seminaristien nähden! hän ei olisi sallinut että mikään pyhä konsistoriumi olisi pilannut hänen kaksoissisarensa kauneimman elämän juhlan, vaikka hän muuten kyllä oli yhtä harras papinrouva kuin joku toinenkin, lukuun ottamatta rouva Behrensiä, jolla tässä oli etusija.

Niin vaipuivat siis molemmat kaksoisomenat vihkimyksen jälkeen täydellisesti onnellisina toinen toisensa syliin, ja Rudolf halasi heitä molempia yhtä haavaa ja rouva Nüssler seisoi vähän syrjempänä ja katseli nenäliinansa takaa, pää kallellaan, ikäänkuin kuulisi hän ylhäältä korkeudesta jotakin -- kenties enkelein laulua -- ja kun nyt nuo pöyhkeät, rikkaat Nüsslerit tunkivat likemmäksi onnittelemaan, seisoi Nuori-Jokkum keskellä joukkoa ja kumarteli joka taholle, ikäänkuin viettäisi hän tänään omaa hääpäiväänsä toistamiseen: "Setä Ludvig, minun oma Miinani on hän! Orpana Wilhelm, meidän pikku opettajatar on hän! Täti Sofi, mitäpä sille voi tehdä?" -- Ja nämä sukulaiset, tunkivat nyt esille, miehet kirjavissa liiveissään, joissa kultaiset kellonvitjat killuivat suoraan poikin mahoja, ja naiset ihan täydelliset kukkaisruukut päässä myssyjen päällä ja muutamien silmistä vuosi vettä, juuri kuin olisi noita pään päällä olevia ruukkuja liiaksi kasteltu. Ja Jokkumin miespuoliset ja naispuoliset sukulaiset suutelivat vuorotellen Rudolfia ja Miinaa, ikäänkuin merkiksi että he nyt tulivat jäseniksi heidän rikkaasen, paksuun ja pöyhkeään veljeskuntaansa; mutta tästä Kurz vihdoin suuttui silmittömästi, kun hän ei päässyt uuden miniänsä luo, ja hänen vanha kelpo vaimonsa piti tällä kertaa hänen puoltansa, koska ei edes hänkään voinut päästä omaa poikaansa halailemaan. Myöskin Rahnstädtin tanssiat tunkivat päis ja tekivät nojojaan ja raapaisivat jalkojaan nuoren parin ympärillä, ja mitäpä muuta he voivatkaan tehdä, suudella eivät he saaneet, se oli selvä seikka; ja tämän ryhmän keskellä seisoi Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa, pitkänä ja soikkana, ei nuodemiehenä, ei, vaan kaikkein komentajana, ja hänen takanansa seisoi rehtorin seminaristi lyhyessä häntyrissään ja mustissa pummulisukissaan ja matki tarkoin kaikkia temppuja, mitä Fritz edellä teki pitkässä häntyrissään ja mustissa, silkkisukissaan. Hän oli Fritzin luonnollinen varjo, semmoisena kuin se on puolipäivän aikaan, lyhimpänä ollessaan.

Ihan syrjässä muista seisoi vielä kaksi paria yhdessä; he eivät tulleet esille, sillä heillä oli vielä kyllin tekemistä keskenänsä, eikä heillä ollut mitään kiirettäkään; nämä kaksi paria olivat Hawermann Lovisan kanssa ja pehtori Bräsig pastorin rouvan kanssa. Ja Lovisa oli kallistanut päänsä isänsä rintaa vasten ja katseli häntä silmiin, ikäänkuin olisi hän kauvan ollut sairaana ja olisi nyt ensimäisen kerran kannettu tautivuoteelta ulos Jumalan raittiisen ilmaan, ja sinisestä taivaasta loisteli uutta elontoivoa hänen sydämeensä, ja Hawermannin kasvot näyttivät todellakin niin rauhallisen onnellisilta, että sininen taivas ja aurinko ja kuu ja tähdet kaikki voivat kuvastua niillä ja kaste ja sade voi niistä maahan langeta ja ihmisiä virvottaa, ilahuttaa ja valaista. Ja ihan lähellä tätä paria seisoi Sakarias Bräsig ja oli laskenut kätensä pienen pyöreän pastorin rouvan uumille ja kohottanut silmäkarvansa korkealle ja purskutti nenäänsä ja sanoi: "Minun pikku Miinaseni! Minun ristilapseni! Kuinka onnellinen hän on!" ja joka kerta kuin joku noista vanhoista möhömahaisista Nüsslereistä antoi suudelman Miinalle, kallistui hän pastorin rouvaa kohden ja suuteli häntä, korvataksensa tälle vanhalle papin rouvalle, mitä nuo paksukärsäiset Nüsslerit vanhan totutun muodin mukaan mitä maallisimmalla tavalla Miinaa vastaan rikkoivat. Pastorin rouva suvaitsi hänen suuteloitansa, mitään pahaa ajattelematta; mutta kun täti Sofi, joka ennen aikoinaan oli ollut hyvin kaunis ja jonkinlainen Venus Nüsslerein joukossa, antaa moksahutti Rudolfille kolme suudelmaa perästysten, hämmästyi pastorin rouva, kun Bräsig taas kaikessa ystävyydessä kurotti suutansa, ja sanoi: "Bräsig, etteköhän ensinkään häpee? Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?"

Ja Bräsig peräytyi taaksepäin, sanoen: "Rouva kulta, älkää panko pahaksenne, minä olin kokonani tunteitteni vallassa", ja hän vei pastorin rouvan Hawermannin luo ja sanoi: "Kaarlo, sinä harjotat oman käden oikeutta! Lovisa on minun nuodeneitini, sillä minä olen naimaton mies, pastorin rouva ja sinä olette molemmat leskiä, ja se sopii paremmin".

Miina oli tarttunut Rudolfinsa käteen, ja nähdessänsä vanhimpain ja parhaimpain ystäväinsä seisovan vähän syrjempänä, oli hän jo useat erät yrittänyt rynnätä Nüsslerein rikkaita, paksuja ja pöhöisiä hietasäkkejä ja seminaristein ja puotimiehien puista paalutusta vastaan, pääsemättä kuitenkaan läpitse, mutta kun hänen vasta vihitty aviomiehensä havaitsi hänen turhat yrityksensä, astui tämä itse rintamaan, sysäsi hietasäkin numero 1, nimittäin tuon rikkaan setä Ludvigin, ja hietasäkin numero 2, tuon kokkapuheisen Wilhelmin, syrjään, tarttui pisimmän paalutuksen, itse Fritz Triddelfitzin, kylkiluihin kiini ja siirsi hänet varovasti toiseen paikkaan, asetti siivosti hänen varjonsa, seminaristin, hänen viereensä ja kun hän tällä tavalla oli raivannut tien auki, vei hän pienen vastavihityn vaimonsa niiden luoksi, jotka kukkaisruukkujen ja kirjavain liivien ja kultaisten kellonvitjojen sijasta onnittelivat heitä suulla ja sydämellä. Ja kun rouva Nüssler oli päässyt lähelle lapsiansa ja heitä vuorotellen oli sydämellensä pusertanut, pyyhkäisi Rudolf kyynelet pois silmistänsä ja sanoi: "Menkäämme vähän kävelemään puutarhaan, saadaksemme olla yksinämme". -- Ja rakennusmestari Schulz, joka sattui olemaan lähellä ja tämän kuuli, sanoi: "Niin, ulos! ulos! Kaikki ulos! Täällä on ruokapöytä valmistettava!" ja alkoi lykkiä ja nyhjiä rikkaita Nüsslereitä ikäänkuin pölkkejä ja sahatukkeja edellänsä.

Ja kun meidän seuramme -- minä sanon tahallani meidän -- kävi tuon tunnetun lehtimajan ohitse viittasi Bräsig kirsikkapuuhun ja sanoi: "Munaseni, tämä puu on koko sinun elämällesi oleva jonkinlainen todistuskappale ja tunnusmerkki, sillä sen suojassa sai sinun vastaisuutesi onni alkunsa, ja koska nyt puhumme tunnusmerkeistä, niin noudappa minulle taas sininen kukka, tuolla kasvaa yksi niitä". Ja kun Miina juoksi sitä noutamaan, sanoi pehtori Bräsig: "Rudolf, oletteko yhä pitäneet silloisen sinisen kukan mielessänne?" Ja kun Rudolf sanoi sen tehneensä, katseli Bräsig hänen kirkkaisin silmiinsä, ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin ja lausui: "Minä uskon teitä!" ja kun Miina tuli takasin kukkanen kädessä, sanoi Bräsig: "Kiitoksia, Miina kulta! Minä tahdon sen sijasta heti antaa sinulle häälahjan", ja hän veti ruskean hännystakkinsa povitaskusta näkyviin vanhan, pöhöisen lompakon, selaili vanhoja maito- ja viljarätinkejä, joita hän siellä talletti, ja veti vihdoin eräästä syrjäisestä lompakon sopesta esille kuivettuneen kukkasen ja sanoi: "Näetkös, kiltti ristilapseni, tämä on sama kukka, jonka minulle silloin annoit", ja hän piti äsken poimittua tuoretta hukkaa vanhan rinnalla, "ja jos vuosien kuluttua Rudolf saattaa antaa sinulle tämän uuden kukkasen samoilla kirkkailla silmillä, silloin voit sinä sanoa: minä olen ollut onnellinen vaimo. Muuta mitään en minä sano. Ja muuta mitään ei minulla olekkaan annettavaa, ei mitään!" ja samassa oli hän jo siirtynyt pois heidän seurastansa ja he kuulivat vaan vielä etäältä: "Ei muuta mitään, kuin tämä todistus -- Rudolfin todistus!" Ja kun seura hänen taas kohtasi, kävi hän sisarensa tyttären Lotan kanssa, jotka molemmat miellyttelivät ja kiittelivät häntä, ettei hän milloinkaan ollut unohtanut eikä hylännyt heitä.

Nyt tuli rouva Nüssler seuraan: "Lapsikullat, tulkaa nyt, nyt on kaikki valmisna. Mutta älkää panko pahaksi: Jokkumin sukulaiset ovat kuitenkin arvoisimmat, enkä minä voi loukata Jokkumia -- hän on kumminkin isäntä talossa -- heidän täytyy istua lähinnä morsiusparia, sitä ei voi auttaa. Kurz ja hänen rouvansa istuvat tietysti heidän keskellänsä, sillä heillä, niinkuin te, rouva Behrens, sanotte, on lähin oikeus siihen; ja Gottliebin ja Liinan on myös istuminen joukossa, edellinen pappina ja jälkimäinen kaksoissisarena, ja Jokkumin myöskin, sillä hän tietysti kuuluu sukulaisten joukkoon. Mutta me, rouva Behrens, Kaarlo, Lovisa ja te, Bräsig, me istumme toiseen päähän, ja häät tulevat olemaan iloiset".

"Hyvä juttu!" sanoi Bräsig, "mutta missä istuu puotimies Süssmann, minun on vielä puhuminen hänen kanssansa meidän veljeyspaalistamme".

"Ah, hyväinen Jumala! Se vaivanen istuu meidän perätuvassa, hän tahtoi näyttää Triddelfitzille muutamia tanssitemppuja ja kompastui, ja samassa ratkesi hänen verhonsa, ja Kristianin oli noutaminen hänelle Jokkumin siniset housut, mutta siinä pukimessa ei hän tahdo päivällä tulla näkyviin, hän toivoo, ettei vaihtoa huomata illalla kynttilän valossa". "Ja hänkö rupee tanssin johtajaksi!" sanoi Bräsig ja meni meidän seuran kanssa saliin.

Ja nyt alkoi atrioiminen, ja taidetemppelissä juoksivat rouva Nüsslerin kauniit palvelustytöt punasine poskineen, nauhamyssyineen ja valkeine esiliinoineen edestakasin ja hyörivät, pyörivät kuin hyrrät, sillä semmoisia palkkapalvelioita kuin nyt kuluneessa mustassa hännystakissa, likainen valkea huivi kaulassa ja valkeat pummulihanskat kädessä, ja sormenpäät rasvassa, ei siihen aikaan vielä ollut muotina; ja paksut Nüsslerit istuivat pöydässä ja söivät mässäsivät, ikäänkuin asuisi joku franskalainen muonakomsarjus vuodelta 1812 heidän mahassaan ja kokoilisi ruokavaroja kokonaista armeijaa varten, joka on marsiva Venäjää vastaan. Kun hakkeluspaistista olivat päässeet, kävivät he putinkiin käsiksi, ja kun putinki oli liiviin köntätty, käytiin kyhkyispaistin ja parsan kimppuun, ja he kummastelivat suuresti, etteivät kyhkyset Meklenpurissa olleet niin suuria kuin hanhet, ja moittivat luojaa, ettei parsajuuri ollut kasvanut yhtä paksuksi kuin humalariuku. Ja kun paisti tuotiin pöydälle, nousi orpana Wilhelm, Nüssler-suvun pilanpuhuja, seisoalle, kilisti lasia, huusi kolme kertaa korkealla äänellä "Hiljan!" kautta salin, kohotti lasinsa, korkealle ja lausui: "Vanhan kenraalin Knusemongin[21] terveydeksi, joka on ollut ja on vieläkin mainio sankari!" ja samassa tähtäsi hän katseensa nuoreen pariin ja vilkutti vasenta silmäänsä Miinalle ja oikeata Rudolfille. Ja setä Ludvig -- ymmärtäkää minua oikein: rikas setä Ludvig -- nousi vartavasten sentähden pystyyn ja sanoi: "Wilhelm, sinä olet kumminkin perhana mieheksi!"

Ja Bräsig sanoi pastorin rouvalle: "Rouva Behrens, minä tiedän, ettette suvaitse reformia; mutta, reformiyhtiön kokkapuheiden laskia on sukkelampi!"

Ja rouva Nüssler istui kuin kuumilla hiilillä, sillä hän pelkäsi yhä, että Jokkumikin rupeisi nyt puhumaan; mutta Jokkum hillitsi itsensä, hänen puheensa eivät tarkottaneet koko seuraa, vaan ainoastaan lähimpiä naapureita, ja niiden sisältö oli tähän, suuntaan: "Wilhelm, täytä toki Ludvigin lasi. Ludvig, täytä toki Wilhelmin lasi".

Ja kun nyt sjampanja tuotiin pöydälle, tarkastelivat paksut Nüsslerit yhä vaan pullojen etikettejä, ja sanoivat semmoista sorttia olevan heidänkin kellarissaan, ja Fritz Triddelfitz ja puotimiehet ja seminaristit joivat kuin miehet lasin lasin perästä, etteivät takapajulle jäisi, ja hääjoukon vasempi kylki, jossa tanssiat olivat, joutui semmoiseen hurmaukseen, että pikku asessori sanoi näiden keveäin joukkoin komentajalle, Fritz Triddelfitzille, että jos hän pitkitti tällä tavalla, oli hänen taistelun alkaessa siirtyminen pois, ja kun Fritz juuri alkoi ruveta tätä vastaan väittämään, veti eräs odottamaton tapaus hänen ja koko seuran huomion puoleensa. Niin, ajatelkaapa vaan, mitä kummia asioita toisinaan järjettömän luontokappaleen päähän voi pöllähtää! Sulttaani, Jokkumin Sulttaani, meidän vanha tuttavamme Sulttaani ilmaantui yht'äkkiä, vihreä seppele päässä ja toinen hännässä -- kuski Kristian oli juhlan kunniaksi hänet niillä koristanut -- alttarille, jossa Gottlieb ja Liina olivat toimittaneet vihkimisen, ja pisti arvoisan itsevaltiasnaamansa avioparin väliin ja nuoleskeli vuorotellen Miinaa, vuorotellen Rudolfia kielellänsä ja siveli heitä hännällään kasvoihin. Ja tehtyänsä tämän, istahti tämä vanha lukki levollisesti alttarille ja näytti olevan hyvin tyytyväinen näihin menoihin. Jokkum kavahti pystyyn: "Sulttaani, etkö sinä häpeä? Suori heti alas sieltä!"

Mutta nyt nousi Bräsig ja huusi: "Jokkum, niinkö sinä kohtelet tässä juhlallisessa tilassa parhainta ystävääsi?" ja hän kääntyi pastori Gottliebiin ja sanoi: "Herra pastori, antakaa Sulttaanin olla! Jos tämä luontokappale tällä kristillisellä alttarilla ilmottaa rakkautensa, niin tietää hän sen, vaikk'emme sitä tiedä. Ja Sulttaani on viisas koira! Minä tiedän sen, sillä kun minä ylhäällä kirsikkapuussa tulin näkemään tämän rakkauden alun, tuli hän tuntemaan sen samassa tilaisuudessa, sillä hän makasi lehtimajassa penkin alla. Herra pastori, Sulttaani on myös, niin sanoakseni, todistaja, sillä hän oli tässä, kun nämä nuoret kihlasivat toinen toisensa".

Gottlieb kävi kalpeaksi tämän kauhean ajatuksen kuullessansa, mutta nuhdesaarnaa ei hän tällä kertaa päässyt pitämään, sillä hänen ympärillänsä kuului rähinää ja sähinää kuin mehiläispesässä, sillä tästä syntyi nyt kova meteli ja kaikki rupesivat nyhjimään tuoleja ja pöytiä -- "ulos! ulos!" huusi rakennusmestari -- ja sälistelivät vateja ja talrikkeja, ja rehtorin pieni seminaristi paiskasi tässä häiriössä kokonaisen koson rouva Nüsslerin porsliinitalrikkeja lattialle, niin että sirpaleet lensivät pitkin salia, ja seisoi nyt urostyötänsä katsellen ja haparoi liivintaskustansa aarteita, joita ei siellä kumminkaan ollut, ja kun rouva Nüssler kävi ohitse ja näki tämän turmion, punastui seminaristi kauttaaltaan ja sanoi tahtovansa tämän vahingon mielellään maksaa, vaikka hänellä tätä nykyä ei ollut niin paljon rahaa mitassansa. Ja rouva Nüssler taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi: "Ah joutavia! Mutta rangaista teitä pitää!" ja tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Bräsigin sisarentyttären Lotan luo ja sanoi "Te saatte suorittaa minun talrikkini tanssimalla tämän kanssa tämän illan". Ja seminaristi maksoi rehellisesti velkansa.

Ja nyt alkoi tanssi. Ensiksi tanssittiin poloneesia. Fritz Triddelfitz oli johtaja sillä herra Süssmann ei ollut vielä näkyvissä, ja mitenkä uljaasti hän toimitti tehtävänsä! Läpi salin, läpi puutarhan, läpi kyökin ja etehisen ja asunhuoneen ja makaushuoneen, ja takasin läpi puutarhan ja salin kulki jono, niin että Jokkumin paksut sukulaiset kokonaan hengästyivät, ja Bräsig huusi hänelle: eikö hän aikonut ottaa, vielä tunkiotakin mukaansa? Ja Jokkum Nüssler tanssi joukossa, itse kolmantena, toisella puolella täti Sofi, toisella puolella Sulttaani, ja täti Sofin kukkaisruukun ja Sulttaanin seppeleiden välissä näytti hän kuin helmi kullankoristeissa tahi kuin aasi kahden heinätukun välissä. Ja kun poloneesi oli loppunut, alotti David Berger vitkallista valssia johon etäältä vastasi sukkelan polkan sävelet, sillä rouva Nüssler oli toimittanut niin, että väki myös sai tanssia, maitopuodissa nimittäin, ja siellä istui nyt vanha silmäpuoli Hartloff ja nikkari Wichmann ja kankuri Rührdanz ja kaikki muut, ja Hartloff oli kaatanut toisille kelpo ryypyt ja oli sanonut heille, etteivät he saaneet kavastella, mokomalle kaupungin musikantille he kyllä vertoja vetivät, ja nyt vinguttivat he viulujansa henkensä edestä, ja kuski Kristian täytteli ehtimiseen laseja. Ja kun ilo nousi ylimmilleen tuli Rudolf ja Miina maitopuotiin, ja Miina tanssi kuski Kristianin kanssa, ja Rudolf kyökkipiian kanssa ja renkivouti huusi "Eläköön!" nuorelle parille ja Hartloff vingutti viuluansa samassa niin vimmatusti, ettei Rührdanz huilullansa voinut häntä ensinkään seurata, vaan jäi hyvän taipaleen taaksepäin.

Kun morsiuspari oli mennyt, seisoi kuski Kristian kyökkipiian kanssa oven takana ja keskusteli hänen kanssansa: "Dortha, mitä pitää tehdä, se pitää tehdä!"

"No, Kristian, mikä sinun on?"

"Dortha, olemmehan mekin kihlatut, ja mikä sopii yhdelle, sopii toisellekin; meidän on vastaaminen heidän käyntiänsä, muuten he voivat sen pahaksi panna".

Ja Dortha sanoi häntä vähän hävettävän mennä herrasväen luo, mutta jos he sen kumminkin tekivät, aikoi hän tanssia pehtori Bräsigin kanssa, sillä hänen hän tunsi, ja Kristian sanoi: olkoon niin, hän puolestansa tanssii emännän kanssa. Ja ennenkuin taidetemppelissä voitiin mitään pahaa aavistaa, seisoi Kristian rouva Nüsslerin ja Bräsig Dorothean kanssa toisten joukossa ja pyörivät kuin vietävät. Niin oli tapa siihen aikaan; vahinko vaan, ettei enää ole laita sama -- kumminkaan enimmissä paikoissa. Ilo ja suru yhdistävät ylhäiset ja alhaiset; miks'ei saata herra, joka kuolinvuoteellaan toivoo, että hänen päivätyöläisensä todellisesti surren saattavat hänen ruumistansa hautaan, jakaa heidän kanssansa myöskin iloansa?

Niin, tämä oli ilopäivä, ja mahdoton on kielin kertoa kaikkea sitä riemua, joka täällä liikkui jokaisen sydämessä, ja sai koivet hauskasti koikkimaan ja kädet toinen toisiinsa liittymään. Minä tiedän vaan, että Fritz Triddelfitz oli koko kemujen komentaja ja että pikku asessori hänen sivullansa usein lensi punaseksi ja tanssin jälkeen juoksi Lovisan luoksi, ikäänkuin etsimään hänessä turvaa. Minä tiedän vaan, että pikku seminaristi tanssiessaan kompastui pari kertaa nurin, kun hän ajatuksissaan oli vaipunut luvunlaskun sokkeloihin: mitäpä jos hänen lähin esimiehensä saisi lukkarin paikan, ja hän sai hänen virkansa, ja jos hän eläisi hyvin säästävästi ja saisi suutarin perunamaan, ja jos rikas setä Bräsig häntä muutamilla taalereilla auttaisi -- eikö hän sitte voisi kosia tätä kaunista tyttöä, joka niin iloisesti tähtäsi häneen siniset silmänsä, ja jonka keltaset kullankarvaiset hiukset tanssiessa liehuivat hänen mustaa hännystakkiansa vastaan. Minä tiedän vaan, että ainoa onneton ihminen koko seurassa oli herra Süssmann, ja hänkin ainoastaan silloin, kun hän sattui luomaan silmänsä alapuoliinsa, Jokkumin kuluneisin, sinisiin housuihin.

Niin, täällä oli hauska elämä; mutta kaikilla on loppunsa. Pienet keijukaiset ja puotimiehet ja seminaristit, tanssiat ja David Berger ja muut soittoniekat lähtivät kotia -- vanhukset olivat jo aikaa menneet. Ja Jokkum astui sukulaistensa etupäähän ja sijoitteli jokaisen paikallensa ja rouva Nüssler vei rouvasväen levolle, ja jokainen aviovaimo sai oman vuoteensa, mutta niiden, jotka vielä olivat naimattomina, joiden joukossa täti Sofi ensimäisnä, niiden täytyi maata yhteisellä vuoteella suuressa, sinisessä salissa.

Luku 42.

Kun peikot meitä peljättävät ja huone alkaa horjua. Vanha ystävä auttavalta enkelinä. Vielä kaksi toista hyvää ystävää auttavina enkeleinä. Aatelisnainen ei ole mikään talonpoika; Pümpelhagen on sentähden julkisella huutokaupalla myytävä. -- Toiset ihmiset pitävät myös neuvoa ja tulevat siihen päätökseen, että suuriherttualla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos asia menee säännöllisesti. Pomukkelskopp veljeyspaalissa. Isä Pomukkel uhraa oman lihansa ja verensä suutarinsällin hyväksi. Bräsig suuttuu ja pitää itseänsä esi-isänä Abrahamina. Hän ei tahdo millään muotoa ruveta Franskan kuninkaaksi. Veljeyspaali päättyy selkäsaunalla, ja Pomukkelskopp saa pistoksen ihmisystävälliseen sydämeensä.

Sunnuntaina jälkeen häiden puuhasi nuori rouva von Rambow aamulla varhain talouden toimissaan, hän piti tarkkaa huolta asioistansa ja kirjotti kirjaansa tulot ja menot ja vaipui sitä tehdessään syviin mietteisiin. Hän oli kokonaan masentumaisillaan pelosta ja tuskasta, sillä hän aavisti, että Akselin laita oli huono; mutta mihinkä toivottomaan tilaan Aksel järjettömällä taloudenpidollaan oli joutunut, sitä ei hän kuitenkaan voinut arvata, sillä niin suuri kuin hänen tuskansa ja pelkonsa olikin, ei hän kuitenkaan aavistanut asiain todellista laitaa. Hän voi ainoastaan Akselin epävakaisesta, ärtyneestä mielentilasta ja siitä levottomuudesta, joka häntä ahdisti, arvata hänen olevan suuressa pulassa. Että hätä oli korkeimmallansa, että veitsi uhkasi hänen kurkkuansa, että pieninkin sivuseikka, jonkun pahansuopaisuus voi tehdä hänestä lopun, sitä ei Frida tosin vielä tietänyt. Aksel ei ollut hänelle mitään sanonut, hän oli aamulla antanut valjastaa hevoset ja oli lähtenyt matkalle kolmeksi päiväksi. Mihinkä? Miksikä? Ne olivat kysymyksiä, jotka eivät moneen aikaan enää olleet lähteneet Fridan suusta, sillä miksikä kolkuttaisi hän ovelle, jonka takana piili vaan valhe ja teeskenteleminen? Hän löi syvällä huokauksella kirjansa kiini ja puheli itseksensä: "Mitä apua tästä kaikesta?! Naiskädet eivät kumminkaan voi estää huonetta raukeemasta". Ja kun hän akkunasta näki Fritz Triddelfitzin vitkalleen ja unisena horjuvan poikki pihan, antoi hän käsiensä vaipua syliinsä ja sanoi: "Ja tuosta nyt riippuu koko talous; hyvä on kumminkin, että hän on rehellinen ja on käynyt Hawermannin koulua. -- Niin, Hawermann! Hawermann!" huudahti hän ja surulliset ajatukset ja katumus valtasi hänen ja kietoi hänen lumousvoimallaan. Ken ei muistele jolloinkulloin omasta elämästään hetkeä, jolloin samanlaiset ajatukset ovat ahdistaneet häntä kuin menneiden aikojen peikot, jolloin kaikki viittasivat sormellaan yhteen ainoaan kohtaan, jossa ihmissydän oli ollut heikko? Ne eivät väisty syrjään, ne seisovat vankkana kuin muuri ja viittaavat yhä samaan paikkaan ja yhdistävät nykyisen hätäsi ja tämän tapauksen ja huutavat korvaasi: Tämä on seuraus, miksikä silloin teit väärin? -- Ja mitä Frida oli tehnyt oli hän tehnyt vaan rakkaudesta! Mutta siitä eivät peikot välitä -- mitä huolii peikko rakkaudesta:

Hänen vielä näin istuissaan, astui Daniel Sadenwater sisään ja ilmotti ritariskartanonomistajan Pomukkelskopin tulon. -- Eihän herra ollut kotona, sanoi Frida. -- Sen oli Danielkin jo sanonut, mutta herra Pomukkelskopp oli nimenomaan sanonut tahtovansa, puhutella armollista rouvaa.

"Minä tulen heti", sanoi Frida.

Sitä ei hän muuten suinkaan olisi sanonut, jollei hän tätä nykyä olisi tahtonut päästä ahdistavista ajatuksistaan, sillä hän inhosi sydämestänsä Pomukkelskoppia, mutta Pomukkelskopp oli kumminkin ihminen, jolla oli liha ja luu, hän ei ollut mikään valju peikko. Mutta Frida ei kuitenkaan olisi tätä tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mikä häntä odotti. Pomukkel oli edeltäpäin, ja vielä tänä aamuna, pitänyt neuvoa Taavetin ja Slusuhrin kanssa ja he olivat tulleet siihen päätökseen, että olisi paras, että Pomukkel ostaisi kartanon kaikessa hiljaisuudessa Akselilta, "sillä", sanoi Pomukkelskopp, "jos kartano tulee huutokaupalla myytäväksi, niin nousee sen hinta liian korkeaksi. Ah, se nousee liian korkeaksi; ah, silloin tulevat toiset aatelismiehet -- heitä löytyy joitakuita, joilla on paljo rahaa -- he eivät heitä toisiansa -- he istuvat kiini toisissaan kuin takkiaiset -- he voivat maksaa ja maksavat hänen velkansa, jos niiksi tulee, tai ostavat kartanon hänelle takasin".

"Sen kyllä jättävät tekemättä", sanoi Slusuhr. "Ei, ei!" huudahti Pomukkel, "jos minä voisin ostaa kartanon kenenkään tietämättä, se olisi paras. Hän on pehmennyt, pehmennyt kuin mädännyt omena, ja minä tunnen hänen, hän ei kurkista milloinkaan yli aidan, hän tarttuu aina vaan lähimpään oksaan, ja jos minä tarjoon hänelle sen verran rahaa, että hän pääsee veloistansa, ja annan hänelle vielä vähän lisäksi, niin käy hän onkeen".

"Te unhotatte vaan yhden seikan", sanoi notarius, "rouva on myös talossa".

"Ah, rouva ei tiedä siitä mitään", sanoi Mukkel. "Se on teidän onnenne, muuten ette olisi niin pitkälle tulleet. Hän loi minuun -- nimittäin silloin kuin noista varastetuista rahoista juttu oli -- semmoisen katseen, etten sitä ikipäivinäni unhota".

"No", sanoi Taavetti, "mitäpä siitä? Hän on nainen -- ei semmoinen nainen kuin rouva Pomukkelskopp, joka on kamalan viisas nainen -- vaan hän on aatelisnainen, hän tietää paljo, hän ei tiedä mitään, hän ei tiedä yhtäkään mitään. Jos herra on pehmennyt, niin pitää rouvankin pehmentyä".

Taavetin ajatus hyväksyttiin: niin, jos tuolle rouva raukalle nyt isku iskulta ilmotettiin kaikki, niin oli hän kyllä pehmenevä, niin ei tullut hän vastustelemaan kauppaa, ja nyt päätettiin, että Pomukkelskopp oli rynnäkön alottava, ja molemmat toiset seuraisivat perästä, vielä tänä aamuna: Aksel ei ollut kotona, sen he tiesivät.

Kun nuori rouva von Rambow tuli saliin Pomukkelskopin luo, oli Pomukkel niin lempeän ja sääliväisen näköinen, kuin olisi hän Jumalan pappi, joka oli tullut lohduttamaan rakastetun äitinsä kuolemaa surevaa nuorta rouvaa, hän kurotti niin sydämellisesti molemmat kätensä Fridalle vastaan, ikäänkuin tahtoisi hän pusertaa hänen kättänsä oikein hartaasti. Mutta kun Frida ei tarjonnut hänelle kättä, laski hän molemmat kätensä ristiin ja katseli Fridaa molemmilla rasvasta kiiluvilla silmillään niin isällisesti kuin krokotiili, joka juuri aikoo ruveta itkemään.

Hän oli tullut, sanoi hän, vanhana ystävänä! uskollisena naapurina ja oli tahtonut puhutella herra von Rambowia; asia oli kiireinen, hyvin kiireinen, ja koska nuori herra ei ollut kotona, oli hänen välttämättömästi puhuminen armollisen rouvan kanssa. Olisi kurjaa kurjempi, jos ei hän naapurina tahtoisi auttaa, kun semmoinen onnettomuus oli tulossa, että Pümpelhagen oli myytävä julkisella huutokaupalla enimmän tarjoovalle.

Frida säikähti ja sanoi: "Pümpelhagen myytävä?"

Ja nyt näytti Pomukkelskopp todellakin niin onnettomalta, viattomalta kuin äiti, joka nukkuessaan on maannut lapsensa kuoliaksi: "Ah hyväinen Jumala!" huudahti hän vastaukseksi, "mitä tuhoja minä olen tehnyt! Minä luulin että armollinen rouva jo tiesi..."

"Minä en tiedä mitään", sanoi Frida kalpeana, mutta lujana, ja katseli tuota vanhaa kettua, juuri kuin tahtoisi hän katsoa hänen läpitsensä: "Minä en tiedä mitään, mutta minä toivon saavani kaikki tietää. Miksikä tulee Pümpelhagen myytäväksi?"

"Armollinen rouva", sanoi herra kartanonomistaja ja väänteli itseään sinne tänne, "suuret velat..."

"Kenelle on minun mieheni velkaa?"

"Minä luulen, monelle".

"Teillekin?"

Ja nyt näytti siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sydämessä auennut se sulku, joka vuosikausia oli pitänyt hänen ihmisrakkauttansa suljettuna; nyt voihan antaa sen tulvana valua yli Pümpelhagenin kartanon. Niin, sanoi hän, hänellä oli myös saatavaa; mutta ne rahat, jotka hän aikanansa oli antanut, oli hän antanut ystävyydestä, ja niin saisivat ne olla vieläkin. Hän oli tänään tullut vaan tänne, antamaan herra von Rambowille hyvää neuvoa, kuinka asiaa voitaisiin kiertää ja vääntää niin, että nuori herra pääsisi pulastansa. Sen verran kuin hän tiesi, vaati Mooses myymistä, ja jos hänen suunsa saataisiin tukituksi, niin voisi asia taas selvetä. Ja lähtöä tehdessään pudisteli hän vielä päätään ja vilkutti silmää, ikäänkuin olisi hänen väkisin täytynyt hillitä kyyneleitänsä, ja sanoi: että jos hän sen olisi tietänyt, että asia oli pidettävä armolliselle rouvalle salassa, olisi hän ennen antanut repäistä kielensä ulos suustansa, kuin olisi siitä eläväistä sanaa hiiskahtanut.

Jos ei asia olisi koskenut Fridaa niin likeltä, olisi tuo kavala viekkaus Pomukkelskopin olennossa tullut hänelle selvemmin näkyviin, mutta nyt oli hänellä vaan jonkinlainen aavistus siitä, tuska ja pelko hämmensi hänen näköänsä; hänestä tuntui, kuin vapisuttaisi maanjäristys huonetta, jossa hän asui, kuin tahtoisivat seinät, jotka tähän asti olivat olleet hänen turvanansa rajuilmaa vastaan, raueta hänen ja hänen lapsensa päälle ja haudata allensa sen hiukkasen onnea, mikä hänellä enää oli vastaisuuden toivona. Hän meni ulos vapaasen ilmaan, puutarhaan; ja siellä käveli hän nyt edestakasin päivän helteessä ja istui viileään siimekseen ja arveli ajatteli, ja hänestä tuntui, ikäänkuin ei tämä puiden pimento enää olisi hänen, ja ikäänkuin eivät kukkaset, jotka kukkivat maassa hänen jalkainsa juuressa, ja jotka hän itse oli istuttanut, eivät enää olisi hänen. Hän istui samalla penkillä, jolla hänen vanha appi-isänsä, kamarineuvos, oli istunut valittaissaan Hawermannille pulaansa; silloin oli Hawermann auttanut -- missä oli nyt Hawermann? Samojen puiden siimeksessä istui hän, jotka hän ensiksi oli nähnyt, kun Aksel näytti hänelle tämän kauniin kartanon -- missä oli nyt hänen kopeutensa? Mihinkä oli kartano joutuva? Kenenkä omat olivat nyt nämä puut? Hän istui täällä hetken aikaa, mutta tätä hetkeä kesti kaksi tuntia; hän ei sitä huomannut. Hän kuuli jalanastuntaa Gürlitzin tieltä, hän aikoi lähteä pois; mutta ennenkuin hän ehti lähtemään, seisoivat notarius ja Taavetti hänen edessänsä.

Slusuhr säpsähti hieman, nähdessänsä yht'äkkiä edessänsä naisen, jota hän aikoi kiusata ja hätyyttää; Taavetti taas irvisteli kuin apina, jonka käpäliin odottamatta omena on pudonnut. Notarius lähestyi armollista rouvaa suurella kunnioituksella ja kysyi syvästi kumartaen, oliko armollinen herra kotona. -- Hän oli matkalla, sanoi Frida.

"Mutta meidän täytyy välttämättömästi saada häntä puhutella", sanoi Taavetti.

Slusuhr katseli karsasteli Taavettia yli olkapäänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: jospa sinä toki pitäisit tyhmän leukasi kiini. Ääneensä sanoi hän kuitenkin samat sanat: "Niin, armollinen rouva, meidän täytyy saada häntä välttämättömästi puhutella".

"Sitte on teidän tuleminen uudestaan keskiviikkona, tiistaina tulee herra von Rambow kotia;" ja niin puhein aikoi Frida mennä. Mutta notarius astui puolittain hänen tiellensä ja sanoi:

"Se ei oikeastaan ollut meidän oma asiamme, vaan enemmän herra von Rambowin asia, joka meidät tänne toi; kenties voitaisiin lähettää häntä noutamaan. Asia on todellakin sangen tärkeätä laatua. Me tunnemme erään kaikin puolin taatun miehen, joka mielii ostaa Pümpelhagenin, mutta hän tahtoo saada vastausta kolmen päivän kuluessa, tahtooko herra von Rambow myydä kartanon salaisesti, tahi tahtooko hän antaa sen mennä huutokaupalla enimmän tarjoovalle. Tämä herra tässä on Mooseksen poika, joka on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, ja hän kehottaa hartaasti teitä minun, hänen asianajajansa kautta, myymään taloa vaivihkaa".

Tämä kaikki oli tietysti valhetta. Nuori kaunis rouva seisoi ääneti heidän edessänsä ja katseli näitä molempia konnia; ensimäinen hämmästys oli kadonnut ja nyt nousi hänen viattomassa sydämessään kaikki hänen kopeutensa tätä ansaitsematonta onnettomuutta vastaan.

"Armollinen rouva", sanoi Taavetti, joka, Fridan katseen tähden hämilleen joutuneena, kultaisia kellonvitjojansa muutaman aikaa oli nypistellyt, "ajatelkaapa: minun isälläni on saatavaa seitsemäntuhatta taaleria -- korkojen ja oikeuden kustannuksien kanssa nousevat ne kahdeksaan tuhanteen --, herra Pomukkelskopilla on saatavaa kahdeksan tuhatta taaleria, Rahnstädtin käsityöläisillä -- meillä on heidän rätinkinsä muassamme -- noin kolmetuhatta -- sitte on vielä vekselivelkoja ja sitte vielä noin kymmenen tuhatta -- minä en tarkoin tiedä kellä -- luullakseni Israelilla Swerinissä. -- Jos nyt myytte taatulle miehelle ja myytte huonekalut, sängyt ja liinavaatteet, voipi teille jäädä vielä kymmenentuhatta taaleria, kenties yksitoista, ehkäpä kaksitoistakin tuhatta taaleria. Ja jos sitte muutatte Rahnstädtiin ja asutte siellä, ei ole teillä mitään huolia ja voitte elää kuin kreivinna".

Frida ei sanonut mitään, teki molemmille herroille kylmäkiskoisen kumarruksen ja meni sisään huoneesensa. Mikään ei rohkaise enemmän jaloa, uljasta sydäntä kestämään mailman suruja ja huolia, kuin jos mailma esiintyy sille oikein kurjassa ilkeydessään. Silloin nousee jalka itsestään tallaamaan tuon iletyksen pään ruhjuksi, ja uljas mieli ja hyvä omatunto purkavat ulos sydämestä kaiken levottomuuden ja silloin taukoo siellä ristiriitaisuus; siellä vallitsee enää vaan viileä lepo, kirkkotarhan lepo.

"Pois hän menee kuin ruhtinatar!" sanoi Taavetti.

"Te pöllöpää, te!" sanoi Slusuhr. "Milloinkaan en enää rupee semmoisen hölmön kanssa, kuin te olette, mihinkään asioihin".

"No, mutta", sanoi Taavetti, "emmekö tehneet samalla tavalla talonpojan kanssa Kaaninissa ja eikö hän masentunut?"

"Niin, talonpojan kanssa! Oletteko vasta eilen mailmaan tulleet, ettette vielä tiedä, ettei aatelisrouva ole mikään talonpoika? Tahdoimme hänen lannistaa -- juu perunia! -- kangistaneet olemme hänen. Jos olisimme näin käyneet herran kimppuun, olisi hän suostunut kaikkiin; mutta", lisäsi hän pikemmin itseksensä kuin Taavetin kuullaksi, "löytyy tosiaankin ihmisiä, vieläpä naisiakin, joita todellinen onnettomuus vasta tekee vahvoiksi".

Kun olivat tulleet herra ritariskartanonomistajan luo, ja hän nyt sai tietää, kuinka nuoren rouvan luona oli käynyt, joutui hän suureen hätään: "Herranen aika, kuinka on se mahdollista!" sanoi hän Taavetille, "kuinka voitte te käyttää itseänne niin tyhmästi näin arkaluontoisessa asiassa? Teidän olisi pitänyt häntä kiusata, häntä kutkuttaa ja ahdistaa enemmän, ennenkuin näytitte hänelle hänen vastaisen kohtalonsa. Herranen aika, minä olin pannut kaikki niin hyvälle alulle: saattepa nähdä, kun herra tulee kotia, kangistaa rouva vielä hänenkin niskansa, ja seuraus on oleva, että kartano myydään huutokaupalla".

"Ja sitte te ostatte sen", sanoi Slusuhr. "Ei, ei! Se nousee liian korkeaan hintaan, ja kuitenkin sopisi se minulle niin hyvin, tilukset sattuvat niin somasti rajatusten!"

Näin voivotteli tämä arvoisa herra ja piti neuvoa noiden toisten veijarien kanssa, mitä nyt oli tehtävä, mihinkä toimeen oli ryhdyttävä.

Eräässä toisessa paikassa Gürlitzissä pidettiin myös neuvoa: kankuri Rührdanzin tuvassa istui tänä aamuna päivätyöläisiä ja heidän vaimojansa koossa ja täällä puhuttiin, ei vilkkaasti, ei hätäisesti, vaan vakavasti ja arvelevasti, mutta pistävästi. "No, mitäpä sanot sinä, veikkonen?"

"Niin mitäpä siihen pitäisi sanoa? Pois pitää hänen, hän on ihmisnylkiä! No, ja mitä sanot sinä, Rührdanz?"

"Sinä olet oikeassa, sitä sanon minäkin: pois pitää hänen! Mutta hyvät ystävät, saattepa nähdä, hän tulee takasin taas. Niin, jospa meillä vaan olisi paperit, ettei hän enää saisi tulla takasin..."

"Vähänpä teistä ja teidän papereistanne!" huudahti eräs kookas, roteva päivätyöläisen vaimo uunin takaa, "kun illalla tulette kaupungista, pää täynnä paloviinaa, silloin teissä kyllä on miestä, mutta perästäpäin raukeette rahjuiksi kuin roikaleet. Mitä? Pitääkö minun lähettää lapseni mierontielle kerjäläispussi selässä? Kolmeen päivään ei meillä ole ollut leivän palaa kotona, paitsi mitä lapset ovat tuoneet".

"Kaikkein viimeisinä aikoina on kumminkin ollut vähän parempi laita", sanoi ukko Brinkmann.

"Niin kyllä", sanoi Willgaus, "mutta pelosta, vaan ei hyvästä tahdosta. Mennäänpä miehissä kartanoon, jokaisella kelpo sauva kädessä, ja me panemme hänen kerran tuntemaan Jumalaa ja saatamme hänen yli rajan ja annamme hänelle kyydin matkalle. Kas niin! Suori nyt tiehesi!"

"Mitä?" huusi Kapphingstin vaimo, "ja sen vietävän eukon, joka melkein oli lyödä kuoliaksi minun, tyttöseni viheliäisen kananpojan tähden, hänenkö aiotte tänne jättää?"

"Ja mamselit", huusi eräs nuori vaimo, "jotka meitä kiusasivat, kun kartanossa palvelimme, ja jotka sisällä tuvassa näyttivät itse valkeuden enkeleiltä, niin pian kuin joku vieras oli talossa, mutta jotka ulkona nyhjivät meitä kuin ilmeiset pirut, liekö saavat tänne jäädä?"

"Koko joukkio on ajettava pois!" sanoi Willgaus.

"Ei, lapsukaiset!" sanoi ukko Brinkmann, "älkää. käyttäkö väkivaltaa alaikäisiä lapsia vastaan!"

"Niin", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä ja kuori perunia päivälliseksi. "Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja Kustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle Schultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata jakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja, Willgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja housujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko pitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia vastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä".

"Äiti, sitä sanon minäkin", sanoi Rührdanz. "Ja minä tahdon sanoa teille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki väki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta puhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna lasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin paaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta".

"Niin", huusi tuo roteva akka uunin takaa, "puhua ja puhua! Te juotte päänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita sitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme me, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on kyllä vielä olemassa".

Niin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.

"Bernhard", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, "asia voi saada pahan lopun".

"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia ajetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla mitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään papereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa, niin eivät ne suinkaan ole kauniita".

Rührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä; mutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä oli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja sinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui hänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään kuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine monimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että hänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin anturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella tiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat armaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta hyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa heidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaiset porvaripaalit. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän kiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia poroporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla vihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä pähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään aamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui kyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.

Minun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan kaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen minä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on kulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä päin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille Grammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin, juomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa veljestyä.

Grammelinilla oli tänään aika hälinä, Rahnstädtin koko vallassääty, porvarit lapsineen, pari kartanonomistajaa, Pomukkelskopp etupäässä, pari aatelismiestä poikinensa -- rouvat eivät olleet mukaan tulleet, he olivat tänään iltapuolella saaneet kovan hammastaudin ja tyttäret olivat matkoilla -- lähiseudun arentimiehet ja nuoret maanviljeliät tulivat suurissa joukoissa. Meidän ystävistämme oli vaan harva lässä, sillä Jokkum Nüsslerillä oli tänään kirkonkäynti ja pastorin rouva ja Hawermann ja Lovisa olivat menneet sinne, ja rehtori Baldrian ja Kurz rouvineen ja Bräsig olivat myös olleet siellä päivällisellä, mutta tulivat kuitenkin ajoissa takasin, että vielä voivat paaliin mennä. Kurz ei kuitenkaan sinne tullut, hän oli tänään taas niin pahasti suuttunut Jokkumin pöhömahaisiin sukulaisiin, että hänen rakkaan puolisonsa oli paneminen hänet vuoteelle, joka oli hyväksi ei ainoastaan hänelle itselle, vaan erittäinkin herra Süssmannille ja paalille, siliä nyt voi tämä nuori mies ilman häiriötä johtaa tanssia; hän oli sitä varten hankkinut itsellensä uudet housut ja oli voidellut tukkansa niin paljolla rasvalla, että hän hyvin kyllä olisi voinut saada kaikki jäsenensä sillä sulaksi. Pikku asessori oli vanhempainsa kanssa tullut paaliin, ja Fritz Triddelfitz, joka tästä oli tiedon saanut, saapui paikalle ensi luokan maatilanomistajana. Pieni seminaristi, jonka rahat olivat lopussa ja joka voi arvata, ettei Bräsigin sisarentytär ollut tuleva, istui vastapäätä Grammelinia erään vanhan klaverikulun ääressä ja rääkkäsi sitä ja lauloi: "Kaikki ilot multa meni, luulen kohta kuolevani", ja niin edespäin.

Rehtori Baldrian tuli rouvansa kanssa ja Bräsig rakennusmestari Schulzin kanssa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat myös. Taavetilla oli kaksi kultaista sormusta enemmän kuin tavallisesti sormissaan, ne oli annettu hänelle pantiksi, ja hän pureskeli kanelinkuorta, karkottaaksensa itsestään karvakaupan lemuja. Ja koska nyt kaikki olivat saapuvilla, voipi kemut alkaa: David Berger pelasi mamseljeesiä -- niinkuin värjäri "Minä myös" sanoi -- ja herra Süssmann säesti korkealla äänellä: "Allons enfants de la partie!"

Alussa näytti kaikki käyvän hyvästi; mutta veljestyminen kokonaisuudessaan ei tahtonut oikein luonnistua. Yhdeltä puolelta kyllä tämä sujui sukkelaan, sillä vallassäätyiset nuoret herrat ja nuoret herrat maalta veljestyivät tuota pikaa kaunisten porvarityttöjen kanssa; mutta nuoret naiset maalta ja vallassäätyisten tyttäret eivät millään ehdolla tahtoneet mieltyä porvarien poikiin, ja ensimäinen ilmeinen epäsopu sai alkunsa Malla Pomukkelskopista. Suutarinsälli, reformiyhtiön pilkkakirves, pyysi häntä tanssimaan, ja Malla vastasi että hänellä jo oli tanssia, ja nyt istui hän ja odotti Fritz Triddelfitziä eli herra Süssmannia eli jotakin toista pelastavaa enkeliä, jonka sallimus hänelle lähettäisi, tanssimaan hänen kanssansa heti alkavaa polkkaa. Mutta sallimuksella ei sattunut tällä erällä olemaan yhtään pelastavaa enkeliä varalla, vaan Malla jäi istumaan. Tuo sukkelasuinen suutarinsälli laski nyt pilojansa tästä ja sanoi vihdoin varsin kuuluvasti, jos eivät ylhäiset naiset tahtoneet tanssia heikäläisten kanssa, niin ei ollut ylhäisten herrainkaan tarvis tanssia heidän naistensa kanssa, he eivät olleet tänne tulleet ainoastaan syrjästä katselemaan muiden iloa. Ja nyt saivat pienet sievät, viattomat porvarityttöparat, jotka tähän asti olivat tilaansa hyvin tyytyneet, kestää ankaraa myrskyä, sillä veljet ja sulhaset ahdistivat heitä: "Wiikka, tanssippa vielä vaan kertakin tuon vääräsäärisen apteekariroikaleen kanssa!" ja: "Dortha, maltappa vaan kyllä minä sanon äitille!" ja: "Stiina, vielä yksi tanssi notariuksen kanssa, ja meidän välimme on rikki!" Niin torueltiin kautta salin, ja isä Pomukkelskopinkin täytyi vihdoin huomata, mistä tämä rähinä alkunsa oli saanut, ja hän joutui sentähden semmoiseen levottomuuteen, että hän meni Mallansa luo ja nuhteli häntä ankarasti tästä teostaan. Suutarinsälli, sanoi hän, on hyvin arvokas henkilö, reformiyhtiössä kävi hän ainakin kymmenestä muusta pelottavain pilkkapuheittensa tähden, ja vaikka Malla kyllä kinasti vastaan, isä Pomukkelskopp otti sivistyneesen tyttäreensä käsikynästä kiitti ja talutti hänen läpi salin suutarinsällin luoksi ja sanoi, että tämä oli vaan ikävä erehdys, hänen tyttärensä oli pitävä sitä erinomaisena kunniana, saada tanssia niin arvoisan reformiyhtiön jäsenen kanssa. Ja katso! suutarinsälli hypyttää kieputti nyt mamseli Malla Pomukkelskoppia ympäri salin!

Isä Pomukkel oli nyt, niin sanoakseni, uhrannut esikoisensa veljeyden alttarille, mutta siitä ei paljon apua, asia ei tahtonut enää parantua. Pehtori Bräsig teki kyllä parastansa, hän puuhaili ruskeassa häntyrissään ympäri salia, sillä hän tahtoi kaikin mokomin, Pomukkelskopista huolimatta, saada veljestymisen toimeen: hän esitteli herra sen ja sen nikkari Thielin rouvalle, hän maltti mielensä ja käveli pahimman vihamiehensä, räätäli Wimmersdorfin, kanssa käsi kädessä ympäri salia ja suikkasipa vielä kaikkein nähden "Minä myös" värjärin vaimon punasille poskille kaksi veljeyden suudelmaa; mutta tämä kaikki oli turhaa, sillä mitäpä voi yksityinen henkilö paljaalla hyvällä tahdollansa matkaan saada! -- "Herra Schulz", sanoi Bräsig varsin väsyneenä puuhistaan, "eiköhän ruoka ja juoma mahda saada veljeyttä virkeämään? Tanssi tuottaa vaan häiriötä".

Mutta apua ei tahtonut olla ruoasta eikä juomastakaan; vallassäätyläiset olivat asettuneet toiseen päähän pöytää, porvaristo toiseen; toisessa päässä pöytää juotiin sjampanjaa, toisessa päässä sitä ilkeätä juomaa, jota Grammelin häpeämättä myi hyvästä punaviinistä kahteentoista killinkiin pullolta. Tosin oli Pomukkelskopp kutsunut suutarinsällin ruokatoveriksensa, hän istui Mallan vieressä ja isä Pomukkel täytti hänen lasiansa ahkerasti; tosin oli värjäri "Minä myös" asettunut rouvansa kanssa kahden kartanonomistajan väliin ja tilasi sjampanjaa, sillä hän oli, niinkuin hän itse luuli, tunkenut taskunsa täyteen neljän groschenin kappaleita; mutta kun hän nyt aikoi maksaa, huomasi hän, että hän puolihämärässä oli hairahtunut, sillä rahan sijasta veti hän esille plakkaristansa kourallisen värjärimerkkejä. Tosin oli Bräsig istunut kahden niitä viehättävimmän porvaritytön väliin ja kohteli heitä semmoisella isällisellä höyliydellä, että rouva Nüssler ei suinkaan viikkoon aikaan suonut hänelle yhtään hyvää sanaa, mutta pastori Gottlieb sitä vastaan monta kristillistä kiitoslausetta; mutta mitäpä autti tämä kaikki? Grammelinin hapan punaviini ja sjampanja eivät sopineet yhteen, ja niin vallitsi pöydässäkin kaikkialla eripuraisuus.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig vanhalle ystävällensä, joka istui häntä vastapäätä, "nyt on meidän koettaminen viimeistä keinoa; haastakaa te Süssmannin kanssa, kyllä minä puhuttelen herra Bergeriä".

Ja herra Schulz lähestyi Süssmannia: "Onko teillä nuottikirjat muassanne?"

"Kyllä vaan".

"No, sitte toimiin heti! Nyt on aika!"

Ja herra Süssmann jakeli pöydässä kirjat, ja Bräsig lähestyi David Bergeriä ja kysyi häneltä: "Herra Berger tunnetteko nuottia Schillerin lauluun: Sisko liinaliivisessä, veikko tähti rinnassa?"

"Kyllä vaan", sanoi Berger.

"No, sitte toimiin heti! Antakaapa kuulua!"

Ja yht'äkkiä kajahti kautta salin: "Ilo, suihke jumalien!" mutta yhä väheni laulajien luku, yhä heikommaksi kävi sävel, ja vihdoin seisoi vaan vanha pehtori Bräsig, nuottikirja nokan edessä, ja kyynelet kulkivat alas pitkin poskia, hänen laulaissansa: "Teitä, miljoonat, ma halaan -- kuolkoon valheen sikiö!"

Tämä oli liikaa, tätä eivät he voineet suvaita. "Valheen sikiö?" Ei, tämä oli hävytöntä. Mutta valhettelivathan he kaikki! Niin kyllä, mutta vaan tarvittaissa. Seura nousi hyvin nolostuneena pöydästä, Bräsig istui alakuloisena erääsen soppeen, hän oli pahoillaan, kovin pahoillaan; nuoret rupesivat taas tanssimaan, ja Slusuhr ja Taavetti istuivat yhdessä eräässä viereisessä kamarissa ja joivat sjampanjaa ja laskivat pilojansa pehtori Bräsigistä.

"Herra pehtori", sanoi muutaman ajan kuluttua, rakennusmestari Schulz Bräsigille, "numero 3:ssa istuu muutamia, ja notarius ja Taavetti tekevät teistä pilkkaa, he ovat haastelevinansa yhtä ja toista politiikista, ja notarius sanoi juuri, jos eivät Franskalaiset voi saada ketään toista kuningasta Ludvig Filipin sijaan, niin voitte te ruveta Franskan kuninkaaksi; teillähän ei tätä nykyä ole mitään muutakaan tekemistä, te voitte kyllä sen viran ottaa".

"Sitäkö hän sanoo?" kysyi pehtori Bräsig ja nousi pontevasti ylös nurkastaan.

"Niin, sitä hän sanoi ja toiset nauroivat".

"Ja Grammelinilla numero 3:ssa istuu hän?"

"Niin, siellä hän istuu".

"Tulkaa muassa, herra Schulz".

Bräsig oli pahoillaan -- niinkuin jo sanonut olen -- hän oli kovin pahoillaan; tuo kaunis veljeyden juhla, josta hän niin paljon oli ihmiskunnan hyväksi toivonut, oli rauennut tyhjiin; hänen mielensä oli kuin isä Abrahamin, hän aikoi jo uhrata lempilapsensa, aikoi heittää kaikki sillensä ja lähteä kotia, mutta silloin lähettää taivas hänelle syyllisen, johonka hän voi purkaa vihansa, ja vielä päälliseksi juuri sen, jonka kimppuun hän nykyisessä mielen tilassaan ystävänsä Pomukkelskopin perästä mieluisimmin tahtoi päästä. "Tulkaa, herra Schulz", sanoi hän ja kävi jykeillä askelilla suoraan läpi salin etehiseen, jonne hän oli jättänyt hattunsa ja myhkyräsauvansa. Hattunsa jätti hän paikalleen, mutta sauvan otti hän mukaansa numero 3:een.

Täällä istui suuri joukko vieraita pullojen ääressä ja nauroi juuri eräälle pilapuheelle, jonka herra notarius oli lausunut. Yht'äkkiä vaikeni kumminkin kaikki, sillä tämä iloinen seura havaitsi joukossansa naaman, jota nähdessä kyllä nauru voi heretä. Tämä oli Bräsigin naama, joka omituisella tavalla milloin katseli sauvaa, milloin notariusta, niin omituisella tavalla, että seura pian rupesi aavistamaan, mitä mahdollisesti voi tapahtua ja jonkinlaisella kiireellä väistyivät vieraat pois pöydän äärestä.

"Kuka roikale on tahtonut tehdä minun Franskan kuninkaaksi?" huusi Bräsig, niin että rapinki seinistä varisi, ja myhkyräsauva rupesi ikäänkuin elämään hänen kädessänsä: "Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja -- mäiskis! -- mätkähti myhkyräsauva notariuksen lapaluiden väliin.

"Herra Jesus!"

"Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja taas teki myhkyräsauva tehtävänsä ja nyt vakuutti pehtori Bräsig ja hänen sauvansa vuorotellen, ettei hän hautonut semmoisia kunnianhimoisia ajatuksia päässänsä. Kynttilät, lamput, pullot menettivät tässä vallantaistelussa henkensä, ja Taavetti joutui pöydän alle, se tahtoo sanoa, vapaehtoisesti hän hiipi sinne. Notarius huusi apua, kukaan ei häntä auttanut; vasta sitte kun myrsky oli tauonnut, rohkaisi Taavetti pöydän alla mielensä ja sanoi: "Suokaa anteeksi, herra pehtori, onko tämä olevanansa veljeyttä?"

"On", huusi Bräsig, "te ryökäle! Ihmisen ja koiran välillä on kepitys paras veljeys".

"Ulos! ulos!" huusi herra Schulz ja haparoi pöydän alle ja veti Taavetin näkyviin.

"Hyvät herrat", huusi Slusuhr, "te olette todistajani, kuinka minua on kohdeltu, minä valitan oikeudessa".

"Minä en ole mitään nähnyt", sanoi eräs.

"Minä en tiedä mitään", sanoi eräs toinen.

"Minä katselin ulos akkunasta", sanoi kolmas, vaikka ulkona oli pilkkopimeä.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig, "te olette minun todistajani, että minä täällä olen antanut herra notarius Slusuhrille pahanpäiväisesti selkään", ja niin puhein meni hän ulos ovesta, otti hattunsa ja lähti kotia.

Se kepitys, jonka Slusuhr numero 3:ssa oli saanut, tuli pian tiedoksi salissakin, ja jos jo ennenki täällä nyreämielisyys vallitsi, niin ei se tämän kautta suinkaan parantunut. Molemmat aatelismiehet olivat jo aikaa suorineet tiehensä, muutamat vallassäätyläisistä olivat myös jo kaikessa hiljaisuudessa kadonneet, ja pikku asessorilla oli jo hattu päässä ja huntu hartioilla, vaikka Fritz Triddelfitz melkein polvillaan rämpi hänen edessänsä ja pyysi saada tanssia hänen kanssansa vielä yhden, yhden ainoan kerran ympäri salia.

Pomukkelskopp teki myöskin jo lähtöä; hänellä oli epäselvä, mutta oikea aavistus, että hänelle vielä tänä iltana jotakin oli tapahtuva; hän meni siis rakkaan perheensä luo ja ilmotti heille, että hänen luullaksensa jo oli aika lähteä kotia. Hänen rakas perheensä kuvasti surullisella tavalla koko juhlallisuutta, se oli myös kokonaan hajallaan. Kustaa hyppeli vielä hyvillä mielin räätäli Wimmersdorfin nuorimman tyttären kanssa, Salla seisoi herra Süssmannin kanssa vähän syrjässä ja kuulteli hartaasti, kuinka herra Süssmann hänelle kertoi, että hän vaan noin lystiksensä oli ruvennut Kurzin palvelukseen, mutta että hän pian oli sen paikan heittävä, hän ei vielä vaan oikein tietänyt, pitikö hänen ottaa vastaan joku niistä paikoista, joita hänelle Hampurissa, Lyypekissä ja Stettinissä oli tarjottu, vai perustaisiko hän oman kaupan Rostockissa, sillä siellä oli hänellä vanha upporikas setä, joka joka kirjeessä rukoili häntä, että hän viimeinkin ottaisi vaimon, että hän, setä nimittäin, voisi luovuttaa hänelle omaisuutensa ja asua hänen luonansa. Malla istui sohvankulmassa ja itki suutarinsällinsä tähden. Meidän vanha uljas Kanasemme seisoi suorana kuin seiväs; vaikka häntä tänä iltana kyllä oli ravisteltu, ei hän ollut liikahtanut paikaltaan, hän oli pysynyt lujana, eipä edes suutarinsällikään ollut saanut häntä hämille, ja kun Mukkel ilmotti hänelle, että heidän kai nyt oli lähteminen, sanoi hän vaan hyvin ystävällisesti: "Poku, etkö aio kutsua ystävääsi, suutarinsälliä, mukaan? Voithan kutsua vielä lisäksi jonkun aatelisista tuttavistas. Ja että seura tulee täydelliseksi, voithan vielä kutsua kankuri Rührdanzin ja Willgausin ja muut veljesi reformiyhtiöstä".

Ja tämä aviollinen pistos jalossa veljellisessä sydämessään, matkasi meidän ystävämme kotia.

Luku 43.

Päivätyöläiset ottavat Pomukkelskopin juhlallisesti vastaan, Kananen osottaa taas suurta urhollisuutta. -- Herra Süssmann tulee paalista ja saattaa Kurzin erinomaisen onnettomaan tilaan, jota Bräsig käyttää hyväksensä, virkistääksensä vähän Kurzin rehellisyyttä -- Rührdanz ja Willgaus menevät suuriherttuan luo, ja Pomukkelskopp, Taavetti ja herra notarius pitävät salaista neuvoa. -- Notarius antaa tutkia ruumiinsa ja saa kauniin todistuksen lääkäriltä.

Ihminen ei saa milloinkaan sanoa, mitenkä mikäkin asia päättyy; erinomattainkaan ei ole paholaista härsyttäminen, sillä hän tulee kyllä kutsumattakin; ja ne vieraat, jotka Pomukkelskopin piti Kanasen neuvosta kutsua, seisoivat jo Gürlitzin veräjällä ja odottivat jo isäntää ja emäntää. Kaikki Gürlitzin alustalaiset ja Pomukkelskopin päivätyöläiset seisoivat koossa kartanon pihaveräjällä, kun kesäaamu alkoi koittaa, ja aikoivat ottaa vastaan isäntäänsä.

"Lapseni", sanoi Rührdanz, "mitä tapahtuman pitää, pitää tapahtua, mutta kaikki säädyllisesti!"

"Hiiteen sinun säädyllisyytesi!" huusi Willgaus. "Onko hän ollut säädyllinen meitä kohtaan?"

"Ei haita mitään", sanoi Rührdanz, "me emme saa pilata oikeuttamme. Näethän, mitä mielettömyyttä sinä haastelet. Kun me sittemmin menemme suuriherttuan luoksi ja teemme tiliä toimistamme, sillä se on oikeus ja kohtuus, ja hän kysyy: 'Willgaus, kuinka te käytitte itsenne?' ja sinä vastaat: 'Niin, herra, ensin suomimme häntä kelpo lailla ja hosuimme eukkoa, ja sitte ajoimme heidät yli rajan', kuinka tämä. soveltuisi? Mitä sanoisi suuriherttua tähän?"

"Niin", sanoi ukko Brinkmann, "Rührdanz on oikeassa. Jos saatamme hänen yli rajan, niin pääsemme hänestä ja mihinkään muihin rettelöihin emme tahdo sekaantua".

Se ehdotus hyväksyttiin. Ja miesten takana seisoivat vaimot ja lapset ja tuo eilisaamuinen suuri roteva akka seisoi heidän joukossansa ja sanoi: "Nyt olemme saaneet heidät niin pitkälle, kuin tahdoimme. Jolleivät he nyt aja ukkoa ja eukkoa pois kartanosta, niin hakkaan minä miestäni siksi, ettei hänellä ole luunsurua terveenä ruumiissa".

"Niin, ystäväni", huusi eräs toinen vaimo, "meidän täytyy, meidän täytyy päästä heistä! Minä olin eilen pappilassa -- niin, pastorin rouva antoi minulle jotakin ja pastori kehotti minua kärsivällisyyteen -- mitä? Kärsivällisyyteen? Onko nälkä kärsivällinen?"

"Jokkum Smidt", huusi eräs pitkä, hoikka tyttö, "juokseppa mäelle katsomaan, joko tulevat. Wiikka, mitenkä lentänevät meidän molempain mamselein silmät pystyyn, kun he lähetetään matkaansa!"

"Kummi", sanoi päivätyöläinen Zorndt Brinkmannille, "eikö meidän tule ilmottaa asiaa papille? Olisi ehkä hyvä, että hänkin saisi tiedon siitä".

"Ei, kummiseni Zorndt, siitä ei mitään hyötyä olisi, sillä hän ei ymmärrä tämmöisiä asioita, hän on minusta liian kokematon. Niin, jospa vanha pastori vielä eläisi!"

"Nyt tulevat", ilmotti Jokkum Smidt, tullen juosten paikalle.

"No, ken alkaa puheen?" kysyi Willgaus. "Kyllä minä hevoset seisatan".

"Rührdanz tietysti", kuului kautta joukon.

"Niin, jos te siihen tyydytte, miks'en minä puhuisi?" sanoi Rührdanz. Kaikki olivat nyt hiljaa.

Kuski Juha Jokkum tuli nyt ajaen ja aikoi poiketa kartanoon veräjästä. Willgaus tarttui molempiin etumaisiin hevosiin suupielistä, käänsi ne vähän syrjään ja sanoi: "Juha Jokkum, seisata tässä tuokio aikaa".

Pomukkelskopp pisti naamansa ulos lasivaunuista ja näki koko kylän väen seisovan edessänsä: "Mitä tämä on?"

Rührdanz -- ja hänen kerallansa koko ryhmä -- lähestyi vaunuin ovea ja sanoi: "Herra, me olemme keskenämme päättäneet, ettette enää voi olla meidän isäntänämme, sillä te ette ole käyttäneet itseänne isännän tavalla meitä kohtaan, ettekä myöskään ennen muita ihmisiä kohtaan, sillä teillä sanotaan olevan rautarengas kaulassa ja semmoista isäntää, jolla on rautarengas kaulassa ei meidän ole tarvis kärsiä".

"Te rosvot! Te lurjukset!" huusi Pomukkelskopp, saatuansa selville, mikä heidän tarkotuksensa oli. "Mitä te tahdotte? Aiotteko käyttää väkivaltaa minua ja minun omaisiani vastaan?"

"Ei, sitä emme aio", sanoi ukko Brinkmann, "me aiomme vaan saattaa teidän yli rajan".

"Juha Jokkum!" huusi Pomukkelskopp, "aja päis! Lyö ruoskalla joukkoon!"

"Juha Jokkum", sanoi Willgaus, "niin kohta kuin sinä liikautat ruoskaa, mättäämme sinun alas kuskituolilta. Käännä nyt takasin! -- Niin! Kas niin!" ja kuski ja hevoset kääntyivät Rahnstädtiin päin.

Salla ja Malla huusivat täyttä kurkkuansa, Kustaa hyppäsi alas kuskituolilta ja asettui päivätyöläisten ja isänsä väliin, estääksensä heitä hänen kimppuunsa pääsemästä; kaikki oli häiringössä, ainoastaan Kananen istui jäykkänä ja järkähtämättömänä eikä hiiskahtanut sanaakaan.

"Mitä te minusta tahdotte? Te rosvot ja ryövärit!" huusi Pomukkelskopp.

"Sitä emme ole", huusi Smidt, "teiltä emme ryöstä edes neulannuppia, ja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän pitää tehdä".

"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä kärsiä, heidän pitää pois", sanoi Kapphingstin vaimo.

"Hiljaa, lapset!" sanoi Rührdanz, "kaikki pitää käydä säännöllisesti. Että viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän on vieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille. Kaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä".

"Rührdanz on oikeassa", kuului nyt joukosta, "ja Kustaa, te saatte mennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha Jokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa", ja nyt asettuivat muutamat tälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin -- oikein juhlamarsissa.

Pomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen, hän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: "Herran Jestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin käy"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: "Hyvät ihmiset, olenhan minä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan".

"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan", kuului eräs ääni joukosta.

Salla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin tanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu lämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti paljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä vaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä, hiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski kiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä pahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin vaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata päätä jäniksen poikana.

"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!" huudahti Willgaus, "lyö häntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö häntä toki käpälille!"

Kylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä irrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän vaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.

"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole ensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun..."

"Seis!" huusi Rührdanz, "ethän voi häntä siitä moittia, kummiseni, sillä tämä ei ole muuta kuin luonnollista pahanilkisyyttä, sitä on sinun tällä kertaa kärsiminen; mutta sinä voit ilmottaa sen suuriherttualle ja voithan lystin vuoksi vielä näyttää hänelle nenäs kuinka eukko sinua matkalla on pidellyt".

Kananen ei lausunut mitään; joukko kulki eteenpäin; rajalla lähetettiin vaimot ja lapset, jotka tänne asti olivat vaunuin perästä seuranneet, takasin kotia ja kello seitsemän aikaan tultiin Rahnstädtiin, vitkalleen ja juhlallisesti.

Pehtori Bräsig loikoi akkunan äärenä ja imeskeli piippuansa ja arveli ajatteli eilisiltana sankartöitänsä. Kurz, joka eilen illalla ei ensinkään ollut veljeyspaalissa ollut, oli kuitenkin hyvin pahalla päällä ja tohisi torueli puodissaan: "Senkin tolvana! Vetelys! Maltappa! Tuletpa sinä vaan kotia!" Ja mitenkäs muuten voi ollakkaan, hänen oli viimeinkin tuleminen kotia, nimittäin herra Süssmannin. Herra Süssmann loikahti yli kynnyksen, Kurz nojasi molemmin käsin tiskin syrjään ja näytti siltä, kuin aikoisi hän kiukuissaan hypätä yli pöydän ja käydä Süssmannin kimppuun jo ovella, muta hän antoi hänen kumminkin tulla ensin puotiin sisään.

"Huomenta, patruuna, patrooni!" sanoi herra Süssmann ja hoiperteli puodin lattialla ja istui vihdoin, hattu koreasti kallellaan päässä, sillitynnyrin reunalle: "Huomenta, Kurzinen, Hurzinen, Purzinen, L...", tätä viimeistä sanan muunnosta ei hän kuitenkaan saanut sanotuksi, sillä Kurz tarttui molemmin käsin hänen tukkaansa, töyttäsi lakin hänen päästänsä sillitynnyriin ja veti hänet noista rasvaisista, kärvennetyistä hiuskiehkuroista puodin peräpuoleen. Herra Süssmann haparoi umpimähkään taaksensa, saadaksensa kiini johonkin; hän sai käteensä öljytynnyrin tapin, tappi heltesi ja öljy kohisi koskena ulos tapinreiästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, "minun öljyni, minun öljyni!" hän hellitti herra Süssmannista ja pisti oikean kätensä etusormen tapinreikään. Herra Süssmann piti hanaa kädessään ja kieputti sitä riemuiten yli päänsä, ja niinkuin usein tapahtuu, että hullujen ja juopuneitten päähän pöllähtää kaikenlaisia juonia, niin johtui nyt Süssmanninkin päähän, että tämä temppu oli tehtävä täydellisesti! Hän tempaisi siis hanan pois etikkatynnyristäkin.

"Herranen aika! Minun etikkani!" huusi Kurz ja pisti vasemman kätensä etusormen etikkatynnyriin. Ja koska hän nyt näin oli kokonaan vangittu, ruumis köyryssä eteenpäin ja lyhyt nuttu yllä, oli tilaisuus herra Süssmannista liian otollinen. "Patruuna! Kurzinen!" -- mäiskis! -- "Jääkää hyvästi, te tuuttisten lierittäjä!" -- mäiskis, mäiskis! -- "Johanna menee, eikä palaa milloinkaan!" -- mäiskis, mäiskis, mäiskis! Sitte otti hän hattunsa sillitynnyristä, pani sen kallelleen päähänsä, laski molemmat hanat kymmenkunnan kyynärän päähän Kurzista tiskille ja lähti nauraen ulos ovesta.

"Auttakaa!" huusi Kurz, "auttakaa! auttakaa!" Mutta hänen väkensä ei ollut kotona ja hänen uljas vaimonsa oli tarhassa kitkemässä parsajuuria, ja ainoa, joka häntä kuuli, oli pehtori Bräsig.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minusta tuntuu, ikäänkuin joku huutaisi Kurzilla. Minä menen katsomaan, onko siellä jotakin tapahtunut".

"Auttakaa!" huusi Kurz.

"Jumala nähköön", sanoi Bräsig, "mitä melua, te pidätte jo aamulla varhain kello seitsemältä?"

"Hävytön konna!"

"Mitä? Niinkö te minua kohtelette?"

"Kelvoton heittiö!"

"Te olette raakalainen!"

"Antakaa minulle hanat, jotka ovat tiskillä".

"Noutakaa itse likaiset hananne, te hölmö, te!"

"Minä en voi, öljy ja etikka juoksee maahan, enhän minä teitä tarkottanutkaan, minä tarkotan Süssmannia".

"Se on toista se", sanoi Bräsig ja kävi istumaan tiskille ja heilutteli jalkojansa, "mikä teitä nyt oikeastaan vaivaa?"

Kurz kertoi nyt, kuinka hän tähän onnettomaan tilaan oli joutunut.

"Te näytätte minusta hyvin lystiltä, Kurz; mutta pankaa tämä tapaus muistiinne: ne osat ruumiista, joilla ihminen on syntiä tehnyt, saavat aina rangaistusta kärsiä".

"Minä pyydän..."

"Hiljan, Kurz! Te olette aina tehneet syntiä öljyllä ja etikalla, sillä te olette sitä kaataissanne aina hetkauttaneet tuopin mittaa niin, että pohjalle aina on jäänyt pari kolme lusikallista. Tahdotteko tästä lähin aina antaa täyden mitan? Lupaatteko, ettette enää milloinkaan, bostonia pelatessamme, tirkistele toisten kortteihin?"

"Herran Jestan, lupaan, lupaan!"

"No, sitte tahdon minä pelastaa teidän", ja niin puhein toi hän Kurzille hanat.

Tuskin oli Kurz vapaa, kun hän samassa töyttäsi ulos ovesta, ikäänkuin olisi herra. Süssmann vielä ulkona häntä odottamassa. Bräsig seurasi ja molemmat tulivat juuri parhaasen aikaan, nähdäksensä, kuinka päivätyöläiset toivat Pomukkelskoppia kaupunkiin. "Hyväinen aika, mitä tämä on? Rührdanz, mitä tämä merkitsee?"

"Älkää panko pahaksi, herra pehtori, me olemme ajaneet pois isäntämme".

Bräsig ravisteli päätänsä: "Nyt olette tehneet tyhmän työn!" ja hän seurasi joukkoa ja paljo joutilasta väkeä seurasi muassa pormestarin taloon asti; täällä riisuivat päivätyöläiset hevoset vaunujen edestä ja Rührdanz ja Willgaus ja Brinkmann ja vielä pari muuta menivät pormestarin puheille.

"Niin, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "nyt toimme hänen tänne".

"Kenen?"

"Meidän isäntämme Pomukkelskopin".

"Mitä? Mitä tämä on?"

"Oo, ei juuri mitään, me emme tahdo häntä enää pitää isäntänämme".

"Hyväinen aika, hyvät ihmiset, mitä te olette tehneet?"

"Emme mitään muuta, kuin mikä oikeus on, herra pormestari".

"Oletteko käyttäneet väkivaltaa isäntäänne vastaan?"

"Emme pikkusormellakaan; mutta mitä eukkoon tulee, on hän pahoin pidellyt minun ystävääni Willgausia, hän nimittäin..."

Mutta pormestari oli jo ulkona huoneesta ja seisoi vaunuin luona ja pyysi Pomukkelskoppilaisia astumaan ulos. Se tapahtui ja pormestari vei perheen huoneisinsa.

"Miksikä meitä näin pidellään! Miksikä meitä näin pidellään!" voivotteli Pomukkelskopp. "Herra pormestari te tiedätte, että minä aina olen ollut hyvä herra väkeäni kohtaan".

"Kopp, etkö häpee?" huudahti Kananen.

"Ei", sanoi pormestari, luomatta huomiota Kanaseen, ja katseli herra kartanonomistajaa suorastaan silmiin, "sitä ette ole olleet. Te tiedätte, että minä sentähden usein olen varottanut teitä, te tiedätte että minä juuri teidän käytöksenne tähden väkeänne kohtaan luovuin ajamasta teidän lakiasioitanne. Minulla ei siis ole asian kanssa mitään tekemistä, ja jos minä yksityisenä henkilönä siihen puutun, en tee minä sitä teidän tähtenne, vaan noiden raukkain, sokaistuin ihmisten tähden. Älkää siis panko pahaksi..."

"Ah, hyväinen Jumala, antakaa minulle toki joku neuvo: mitä on minun nyt tekeminen?"

"Gürlitziin ette voi takasin mennä, ette vielä kumminkaan, siitä syntyisi vaan väkivaltaisuuksia, teidän on täällä odottaminen asiain loppua. Mutta malttakaapa; minä tahdon vielä kerran puhua heidän kanssansa".

Niin, mitäpä apua siitä? Väki oli vakaasti arvellut asiansa; niiden levottomain luikarein, joita heidän joukossansa oli, oli täytynyt tyytyä rauhallisempain, vanhain päivätyöläisten päätökseen, ja nyt oli mahdoton saada heitä horjumaan siitä lujasta luulostaan, että olivat oikealla tiellä.

"Ei, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "takasin emme häntä ota; käyköön miten tahansa".

"Te olette tehneet itsenne syyllisiksi suureen rikokseen ja tämä asia voi talla teille hyvin turmiolliseksi".

"Se saattaa olla kyllä mahdollista, mutta jos rikoksista kysymys on, niin on herra Pomukkelskopp enemmän rikkonut meitä vastaan, kuin me häntä vastaan".

"Hyvät ihmiset, te olette reformiyhtiössä antaneet mielettömäin ihmisten viekotella itseänne".

"Älkää panko pahaksi herra pormestari, sitä on kyllä aina sanottu, mutta se ei ole totta. Mitä? Onhan meidän herramme Pomukkelskoppkin reformiyhtiön jäsen, ja hän on myös siellä puhunut; mutta hyvä herra, hän puhui valheita, sen tiedämme me parhaiten".

"No, mutta mitä aiotte nyt tehdä?"

"Nuori herra Kustaa on kotona, ja kun hän sanoo, meidän pitää tehdä sitä tai tätä, niin me teemme; mutta Willgaus ja minä, me menemme suuriherttuan luo ja kerromme hänelle asian, ja sentähden pyydämme teitä, että annatte meille sitä varten paperit".

"Mitä papereita pitäisi minun teille antaman?"

"Niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, mutta se ei haittaisi. Näettekös, minä kävin kerran ilman papereita rautatiellä -- sieltä he tietysti ajoivat minun pois -- mutta meidän suuriherttua ei ole mikään rautatie ja hän on kai kohteliaampi, ja jos meillä ei olekkaan mitään papereita näytettävänä, niin voit sinä, Willgaus, näyttää nenäsi, kuinka eukko on sinua pidellyt, ja minä näytän rehelliset käteni, joita ei ole tahrannut mikään väärä omaisuus".

Niin puhein meni vanhus ulos, ja päivätyöläiset seisoivat ja kahmivat taskujansa ja vetivät esille, mitä rahantähteitä heillä sattui olemaan: "Niin, nyt menkää! Mutta menkää suoraa päätä Sweriniin!" ja: "Älkää unhottako, miten Kapphingstin tytölle kävi!" "Jos suuriherttua kysyy teiltä, mistä me sitte oikeastaan olemme eläneet, niin voitte rehellisesti sanoa, ettemme ole mitään omalta herraltamme varastaneet; mutta rouva Nüsslerin perunakuoppia olemme toisinaan käyneet tarkastelemassa, koska hän ei siitä mitään ole välittänyt!"

Molemmat miehet lähtivät Sweriniin; toiset päivätyöläiset menivät kotia; Juha Jokkum ajeli tyhjillä vaunuilla perästä; väki jota oli kokoontunut kosolta pormestarin talon eteen, sillä huhu tästä tapauksesta oli kulkenut kuin kulovalkea läpi kaupungin, hälpeni, ja pehtori Bräsig sanoi Hawermannille: "Kaarlo, hän ei siis ole voinut välttää kohtaloansa. Minä seurasin vähän matkaa joukkoa, en hänen tähtensä, vaan noiden raukkain päivätyöläisten tähden; kun hän itse tuli näkyviin, lähdin minä pois, minä en tahtonut nähdä häntä hänen kurjassa viheliäisyydessään".

Pomukkelskopp oli rakkaan perheensä kanssa mennyt Grammelinille ja istui siellä valittaen, vaikeroiden notarius Slusuhrin vuoteen ääressä, joka, selkäsaunan saatuansa, heti oli ruvennut vuoteen omaksi, antaaksensa asialle oikein arveluttavan muodon.

"Minä lähetin heti lääkäriä noutamaan ja annan tutkia ruumiini, että pääsen tuon perhanan pehtorin kimppuun. Strumpf ei ole kotona, mutta toinen lääkäri on kohta tuleva".

"Ah, kuinka onnellinen te olette", sanoi Pomukkel.

"Kuinka niin?" sanoi notarius ja käänsi itsensä toiselle kyljelle, "eihän sitä voi miksikään erinomaiseksi onneksi sanoa, että saa selkäänsä tuumaa paksusta myhkyräsauvasta".

"Te voitte kumminkin vaatia kostoa; mutta minä -- minä mies parka! Mitä voin minä tehdä?"

"Komppanian sotaväkeä pitää teidän pyytää avuksenne, ja sitte pieksätätte ne perhanat, niin että ovat vähissä hengissä, ja jos te olette liian arka sitä tekemään, niin antakaa rouvanne toimia, hän kyllä sen seikan suorittaa".

"Hyväinen Jumala! Ei, ei! Minä olen saanut heistä kyllikseni! Pümpelhagenista ei tule mitään ja Gürlitziin en minä enää palaja, he polttaisivat minun taloineni. Ei, ei! Minä myyn, minä myyn!"

"Tiedättekö mitä?" sanoi Taavetti, joka samassa tuli huoneesen ja oli kuullut Pomukkelskopin viimeiset sanat, "te olette oikeassa: myykää; niinä toimitan sen tehtävän, minä tiedän..."

"Penteleen juutalaisluikari!" sanoi Slusuhr ja siirrähtihe taas toiseen asemaan. "Tulimmaista kans! Luuletko sinä, ettemme sitä yksin voi toimeen saada? Niin, herra Pomukkelskopp, myykää vaan, sillä jos eivät he juuri polttaisikaan teidän asunhuonettanne, eloaumat ja ladot he kyllä löytävät, sillä te olette vähitellen kasvattaneet siellä itsellenne oikein kaunista sukua".

"Mitä, herra notarius, mitä te tarkotatte? Te olette ansainneet rahaa, te voitte tehdä, pienen kaupan, ostaa jonkun talonpojan talon, tai myllyn; mutta ritariskartanoa? Siihen tarvitaan minun isääni".

"Teidän isäänne? Jos hän kuulee, että on Pomukkelskopin kartanosta kysymys, niin sanoo hän: 'Juu perunia!' Me kaikki kolme olemme huonoissa kirjoissa hänen luonansa".

"Kun minä sanon", alotti Taavetti, mutta samassa tuli lääkäri, pikku asessorin isä, huoneesen.

"Hyvää huomenta, te olette kutsuttaneet minua?" kääntyi hän Slusuhrin puoleen. "Mikä teitä vaivaa?"

"Ah, herra tohtori, olittehan tekin eilen paalissa. Oi, mitä tuskia! Te olette varmaankin jo kuulleet...?"

"On saanut selkäänsä", sanoi Taavetti, "minä olen todistaja. Hän on kärsinyt väkivaltaa".

"Pitäkää te kirottu suunne kiini!" huusi Slusuhr. "Herra tohtori, minä pyydän, että pidätte minusta lääkärintutkimuksen; minä tuskin kai enää milloinkaan voin jäseniäni käyttää".

Tohtori kävi nyt, mitään enempää sanomatta, potilaan luo, paljasti hänen selkänsä, ja siinä oli todellakin paljon nähtävänä, mitä tavallisen ihmisen selässä ei ole ja se oli kirjotettu siihen suurilla, selvillä punasilla kirjaimilla. Pomukkelskopp oli ristinyt kätensä sääliväisyydestä; mutta kun hän näki nämä viirut notariuksen selässä, lensi hänen kasvoillensa oikein suloinen loiste ja Taavetti hypähti pystyyn: "Taivahan pyhät! Mimmoiselta hän näyttää! Herra tohtori, minä pyydän, että tutkitte minua kans: rakennusmestari Schulz veti minun esille pöydän alta ja repi rikki uuden hännystakkini".

"Lähettäkää räätälille!" sanoi tohtori levollisesti ja kääntyi notariukseen: "Minä kirjotan teille alhaalla Grammelinin luona heti todistuksen. Hyvästi, hyvät herrat!"

Niin hän meni ja vähän ajan perästä tuli Grammelinin sisäpiika ja toi paperin, jonka tohtori lähetti notariukselle. Slusuhr aukaisi paperin ja luki:

'Virkani puolesta todistan minä täten, että herra Notarius Slusuhr on saanut kelpo selkäsaunan, niinkuin viinaleista selässä selvästi on nähtävä. Mutta se ei ole häntä vahingoittanut.

Nimi. Lääket. t:ri'.

"Ja tätä kirjottaa se mies minulle?" puhkesi notarius sanomaan, "mutta se ei ole häntä vahingoittanut? -- Aa, maltappa. Me kohtaamme kai vielä toisemme".

"Hyväinen aika!" huudahti Taavetti, "onhan, toki parempi: se ei ole minua vahingoittanut, kuin: se on minua vahingoittanut".

"Te olette pöllöpää. Mutta mitäpä minä tässä enää venyn?" sanoi Slusuhr. "Älkää panko pahaksi minun täytyy mennä, minun täytyy saada kiittää herra pehtoria selkäsaunasta -- pienellä valituskirjalla".

"Älkää unhottako minua, rakas ystävä", sanoi Pomukkelskopp, "te lupasitte kirjottaa minun puolestani vielä tänään Pümpelhageniin".

"Luottakaa vaan minuun. Minun on mieleni niin katkera, minä tahtoisin kirjottaa koko mailma vastaan. Eikö teillä myös ole mitään kirjottamista, Taavetti?"

"Jos minulla jotakin on kirjottamista, niin kirjotan minä; jos ei minulla mitään ole kirjottamista niin olen minä kirjottamatta", sanoi Taavetti ja meni Pomukkelskopin kanssa ulos ovesta.

Luku 44.

Kun ukkosenilma uhkaa. -- Pümpelhagenin päivätyöläiset ja kirje Swerinistä. -- Köyhä aatelisneiti. -- "Hän on ruvennut konnaksi!" -- Miksikä nuori rouva von Rambow rajuilmassa ja yöllä juoksi pitkin maantietä ja mitä Sulttaani siihen sanoi. -- Kukkaistee tekee vaikutuksensa, ja Kristianin täytyy ajaa nelisten. -- Rouva Nüssler rupee vanhoilla päivillään valhettelemaan ja Hawermann käyttämään taikatemppuja.

Haikean raskas oli aika ollut rouva von Rambowista Pomukkelskopin käynnin jälkeen; vitkallisesti, askel askelelta, olivat hetket vierineet ja niiden perästä oli uusia huolia, uusia tuskia ilmaantunut; vahvalla, lujalla kädellä oli hän kitkenyt tämän rikkaruohon pois ympäriltänsä; mutta ajan pitkään väsyy ahkerinkin käsi ja uskaliainkin sydän halajaa lepoa, illan rauhaa. Hänen miehensä ei ollut tullut määrättynä päivänä kotia; sen sijasta oli tullut sanansaattaja Slusuhrin sinetillä varustetun kirjeen kanssa, ja sanansaattaja sanoi saaneensa käskyn odottaa siksi, että hän voi antaa kirjeen herra von Rambowille itselle. Mitä tämä merkitsi, saattoi Frida kyllä arvata. Hän istui illanhämyssä kamarissaan lapsensa luona ja katseli ulos utuiseen kesäiltaan, jossa raskaita pilviä kohosi taivaalle.

Päivä oli ollut rasittavan lämmin ja semmoisena päivänä juoksee veri hitaasti suonissa: se ei lirise ja lorise kuin kirkas lähde, vaan luikertaa vitkaan ja vaivalloisesti, ikäänkuin suopuron likainen vesi, ja niinkuin luonto kaipaa ja halajaa ukkosenilmaa, uudestaan virkistyäksensä, samoin halaa ja toivoo sydän levottomasti, että joku puuska tai isku, oli hän mikä hyvänsä, vihdoinkin pelastaisi hänen tästä tukehduttavasta tuskasta! Niin oli Fridan laita, niin halasi ja toivoi hän kelvollista ukkosen iskua, joka puhdistaisi sen paksun ilman, jota hän hengitti, että vihdoinkin taivas selkenisi; eikä hän toivonutkaan turhaan.

Karoliina Kegel tuli sisään ja toi postilaukun ja jäi seisomaan, ikäänkuin olisi hänellä jotakin tekemistä, ja aukaisi laukun ja laski erään kirjeen rouvan eteen pöydälle ja seisoi taas ja kysyi: "Armollisin rouva, pitääkö minun sytyttää kynttilä?"

"Ei, anna olla sytyttämättä".

Karoliina ei mennyt, hän jäi vieläkin seisomaan: "Armollisin rouva, te olette meitä kieltäneet, me emme saa mitään juoruja kantaa, mutta..."

"Mitä nyt?" kavahti Frida ylös ajatuksistaan.

"Ah, armollisin rouva, Gürlitzin väki on ajanut pois isäntänsä Pomukkelskopin rouvineen ja molempine tyttärineen".

"Siis kumminkin!" huudahti Frida.

"Niin ja kaikki päivätyöläiset seisovat kartanolla ja pyytävät saada puhutella teitä".

"Aikovatko he ajaa meidätkin pois?" kysyi Frida ja nousi levollisesti ja kopeasti ylös tuoliltaan.

"Ei, ei, rakas armollisin rouva", huudahti Karoliina ja heittäytyi maahan ja halasi Fridaa polvista ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, ja minun vanha isäni sanoo, että ensimäistä, joka semmoista uskaltaa lausua, lyö hän lapiolla päähän. He sanovat vaan, että herran kanssa ei voi puhua, hän keskeyttää heidät aina, he tahtovat puhua teidän kanssanne, sillä teihin on heillä luottamusta".

"Missä on Triddelfitz?"

"Hyväinen aika! Tuolla hän pyörii heidän joukossansa, mutta hänestä eivät he mitään välitä, he sanovat, ettei heillä ole hänen kanssansa mitään tekemistä, he tahtovat saada puhua armollisen rouvan kanssa".

"Tule!" sanoi Frida ja meni ulos.

"Mitä te tahdotte?" kysyi nuori rouva, tultuansa ulos porstuan ovesta, jonka edessä päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä.

Nikkari Fritz Flegel astui esille ja sanoi: "Armollinen rouva, me tulemme teidän puheillenne sentähden, että me olemme kaikki yksimielisiä ja että me jo ennen olemme herran kanssa puhuneet, mutta siitä ei ole mitään syntynyt. Ja herra tiuskii vaan meille, ja herra Triddelfitziin ei meillä myös ole mitään luottamusta, sillä hän on vielä liian kokematon eikä tunne vielä asioita, ja sentähden ajattelimme, että te voisitte meitä auttaa, jos te niin hyvä tahtoisitte olla. Me emme vaadikkaan liikoja, me olemme tyytyväisiä siihen, mitä me saamme, ja me saammekin, mitä meille tulee, mutta emme koskaan oikealla ajalla ja siihen emme voi tyytyä".

"Niin", puuttui Päsel puheesen, "ja viime vuonna, jolloin oli nälkävuosi, myytiin rukiit loppuun, ja näettehän, armollinen rouva, minun pitää saada välikirjan mukaan kaksitoista karpiota rukiita, joista minun on eläminen, ja niitä en minä saa, vaan minua käsketään odottamaan. Niin, odottamaan, kun perunatkin ovat pilalle menneet! Mistä pitää minun sitte elää?"

"Armollinen rouva", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko puhumaan, "elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän ei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy päiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä, enkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni tuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua. Toisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt käskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä työtä".

"Niin, armollinen rouva", astui nikkarimies taas esille, "ja sentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos ei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka kohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on jotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä, herjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän lapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra Triddelfitzillä ennen oli tapana".

"Se ei saa tapahtua!" sanoi Frida.

"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian puoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti kahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja maltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran järkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen kelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään maanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho häneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin paljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä ja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo myydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme".

"Emme", huudettiin nyt sikin sokin, "häntä emme ota".

"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei meidän ole tarvis ottaa isännäksemme".

Isku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan sydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä mainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli levinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski niin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi: "Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra ratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää enää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon ilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata teille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa -- tavalla tai toisella" -- lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi tuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku ahdistava ajatus. "Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on muutos tapahtuva".

"Se onkin yhdentekevä".

"Sitte onkin asia oikeassa".

"Me kiitämme suuresti".

"No, hyvää yötä sitte, armollinen rouva".

Niin menivät he tiehensä.

Frida meni kamariinsa, ulkona löi salamaa ja jyrisi ja tuulenpuuskia lenteli yli kartanon, ryöpyttäen hietaa ja ruhjuja akkunia vastaan.

"Niin", sanoi hän, "Juhannus on ratkaiseva; minä en ole liikoja luvannut, Juhannukseksi on muutos tapahtuva. Mutta mikä?" ja hänen mieleensä johtui se kurja kuva, jonka Taavetti ilkeydessään oli maalannut hänen eteensä hänen vastaisuudestansa: hän näki olevansa pakotettu asumaan pikkukaupungissa hyyryllä, miehensä ja lapsensa kanssa joutilaana, ilman mitään toipumuksen toivoa; hän kuuli naapurien kuiskailevan: noilla olisi voinut olla paremmatkin päivät; hän näki miehensä nousevan aamulla, menevän kaupunkiin, tulevan takasin puolipäivän aikana, loikovan iltapuolen sohvalla, menevän taas ulos ja laskeuvan illalla levolle. Aksel oli sillä tavoin yhä vaan kuluttava päivänsä turhaan. Frida näki itse surkastuvansa, uupuvansa jokapäiväisten huolten alla, ilman lohdutusta, ilman ystäviä; hän näki itsensä viimeisellä vuoteellansa ja lapsensa seisovan vuoteen ääressä. Oman lapsensa! Tästä lähin orpona! köyhänä aatelisneitinä! Kova kirous rasittaa tätä säätyä kun varoja ei ole kannattamaan arvoansa. Köyhä, aatelismies tulee kyllä toimeen, hän rupee sotamieheksi; mutta köyhä aatelisneiti raukka? Vaikka Jumala itse taivaasta tulisi ja varustaisi hänen kaikella enkeleinsä suloudella, ja vaikka hänen vanhempansa kasvattaisivat häntä niin huolellisesti, kuin ihmislasta kasvattaa voidaan, mailma menee hänen ohitsensa, ja aatelismies sanoo: "Hän on köyhä", ja porvari sanoo: "Hän on ylpeä". Semmoisena näki Frida lapsensa, joka lepäsi äitinsä sylissä lapsen rauhallista unta, ukkosen ja myrskyn pauhatessa ulkona.

Karoliina Kegel toi kynttilän ja sytytti sen; nuori rouva otti kirjeen, joka oli pöydällä, niinkuin tavallisesti tehdään, kun ei tahdota näyttää muille, mitä omassa povessa liikkuu. Hän katsoi päällekirjotusta, siinä oli hänen nimensä, hänen kälynsä Albertina oli sen kirjottanut; hän repäisi kuvertin auki ja eräs toinen kirje putosi hänen käteensä, se oli kirjotettu hänen miehellensä.

"Pane kirje herran kirjotuspöydälle", sanoi hän palveluspiialle. Karoliina meni.

Hänen miehensä sisaret olivat usein hänelle kirjotelleet, ja ne olivat olleet enimmästä semmoisia kirjeitä, joita naiset kirjottelevat toisillensa ajan kuluksi. Frida aukaisi kirjeen, mutta -- ah! -- tämä ei ollut mikään kirje ajan kuluksi: Albertina kirjotti:

Rakas sisar!

Teenkö oikein, sitä en tiedä; Bertha kehottaa minua ja Fidelia on jo kahdesti tempaissut kirjeen pois käsistäni, hän arvelee, että se vaan voi pahottaa meidän rakkaan veljemme Akselin mieltä. Mutta -- minä en tiedä mitään muuta neuvoa -- meitä pakottaa todellinen hätä. Me olemme jo pari kertaa Akselille kirjottaneet; hän ei ole mitään vastannut; hänellä on kai näinä huonoina aikoina paljon matkailemista ja tietysti paljo muitakin toimia -- sillä nyt ovat tulleet ikävät valtiollisetkin seikat lisäksi, joista meilläkin täällä Swerinissä on ollut kaikenlaista kiusaa -- ja sentähden luulen tekeväni oikein, että käännyn sinuun; sinä olet meille vastauksen antava. Sinä tiedät, että Aksel on ottanut ne rahat, jotka meidän isävainajamme oli pannut talteen meitä varten, ja että hänen aikomuksensa oli kiinittää ne Pümpelhageniin; hän lupasi meille viisi prosenttia korkoa niiden neljän ja puolen prosentin sijasta, jotka me ennen saaneet olimme -- se ei olisi ollut tarpeesen, sillä me olisimme tulleet niilläkin toimeen -- mutta hän lupasi lähettää meille korot säännölliset neljännes-vuosittain, mutta ei ole kuitenkaan lähettänyt niitä meille kolmeen vuosineljännekseen. Frida kulta, me emme olisi todellakaan siitä mitään puhuneet, jos ei meillä olisi todellinen hätä käsissä. Lisäksi tulee vielä, että meidän lankomme Breitenburg on käynyt meidän luonamme; hän ei tietänyt Akselin lainasta mitään, mutta kun hän sen kuuli, herjasi hän raa'alla tavallansa mitä hävyttömimmästi Akselia ja sanoi meitä kolmeksi tyhmäksi tyttötölleröksi. Hän pyysi saada nähdä meidän kiinityskirjaamme, jota emme voineet hänelle näyttää, koska Aksel tähän asti aina on unhottanut lähettää sen meille, ja sanoi meille sitte suoraan vasten silmiä, että me olimme rahamme menettäneet, sillä se oli yleisesti tunnettu asia, että Aksel huonon taloudenpitonsa kautta oli niin velkaantunut, että Pümpelhagen oli myytävä huutokaupalla. Me tiedämme tosin, mitä arvoa meidän tulee panna lankomme sanoihin, sillä hän on aina vihannut meidän rakasta, Akseliamme, ja mitenkä olisi mahdollista? Pümpelhagen myytävä? Satoja vuosia on se ollut meidän suvullamme! Sitä ei suuriherttua suvaitsisi: -- ja me sanoimmekin sen hänelle -- Fidelia hyvin kiivastuneena -- silloin sieppasi Breitenburg hattunsa ja keppinsä ja sanoi raa'alla tavallansa: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän ruvennut myös konnaksi teitä kohtaan", jonka kuultoansa Fidelia juoksi esille ja näytti hänelle, missä ovi oli. Se oli kamala kohtaus, enkä minä milloinkaan olisi sinulle siitä kirjottanut, jollei minua olisi siihen pakottanut salainen pelko, että Aksel ja Breitenburg kerran saattaisivat sattua yhteen ja että he silloin, samoin kuin langokset Darmenburg ja Malzahn, kunniani loukkauksen tähden ampuisivat toinen toisensa kuoliaksi. Pidä sentähden vaaria Akselista, että hän välttää semmoista kohtaamista, ja jos joinkin mahdollista, toimita niin, että me saamme korkomme. Elonaikana aiomme tulla teitä katsomaan; me iloitsemme lapsellisesti jo edeltäpäin, että saamme taas nähdä teidän ja ne paikat, joissa me lapsina leikittelimme ja neitosina uneksimme ja jossa me -- ah! -- näimme herttaisen isämme eroavan näistä ilmoista. Niin, Frida, minä iloitsen siitä jo edeltäpäin ja Bertha ja Fidelia tekevät samoin, sillä me elämme oikeastaan vaan muistoista, sillä nykyinen elämämme on tyhjä ja ikävä. Ainoastaan silloin tällöin tulee joku rakkaan isävainajamme vanha ystävä ja kertoo meille, mitä mailmassa tapahtuu, ja on Berthasta ja minusta oikein liikuttavaa nähdä, kuinka meidän pieni Fideliamme, jonka luonto on niin hilpeä, viskaa syrjään kutimensa ja tarkasti kuultelee kaikkia. Häntä miellyttää nimittäin suuresti kaikki hoviuutiset. -- Voi hyvin, Frida, anna anteeksi pajattelemiseni ja anna Akselille myötäseuraava kirje; minä olen kirjottanut hänelle vakaasti ja luottamuksella, mutta olen, niin paljon kuin mahdollista, välttänyt mieltä pahottavia sanoja. Elonaikana näemme toisemme.

Albertina von Rambow.

Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.

Frida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän tuli sanoihin: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän myös ruvennut konnaksi", heitti hän kirjeen lattialle ja väänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa ja huusi: "Se hän on! Se hän on!" -- Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan edessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja luki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän vähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin varjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään häikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja kuvan alla oli kirjotettu: "Petetyt! Oman veljen pettämät!" ja sen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei voinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle oli kirjotettu: "Konna!" -- Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki kadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse syypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli rakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! -- Apua! apua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein alttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi auttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne nimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin hän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja näköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja Taavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin tahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui kutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja hädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan, nimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä kuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.

Ja nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:

"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!"

Ulkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta; nuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.

"Armollisin rouva! Jumalan tähden!" huusi Karoliina Kegel, "sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?"

"Anna minun mennä!"

"Ei, sitä en tee!" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.

"Ihmisen sydän, ihmisen sydän", jupisi nuori rouva raukka yhä itseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän välittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen jalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä huomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!

"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte", sanoi Karoliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä hänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja kysyi: "Mihinkä?"

"Rouva Nüsslerin luo", sanoi nuori rouva ja jupisi taas: "ihmisen sydän".

Ja eräs ihmissydän tykki ihan lähellä häntä, mutta hän ei ajatellut sitä; mikään ei erota enemmän sydämiä toisistansa kuin sanat "käskeä" ja "totella". Frida oli aina ollut hyvä väkeänsä kohtaan ja jokaisen hyvänlaitaisuuden heidän puoleltansa otti hän rakkaudella vastaan; mutta tässä tuokiossa ei hän Karoliina Kegeliä muistellut, hänen koko olentoansa valtasi ajatus, että Aksel oli pelastettava häpeästä ja tahrasta, ja rouva Nüsslerin rehelliset kasvot loistivat hänelle vastaan läpi sateen ja yön lähimpänä, ainoana tähtenä. -- "Hänen luoksensa! Hänen luoksensa!"

"Taivaan pyhät!" sanoi rouva Nüssler ja kävi akkunan ääreen, "Jokkum, mikä Jumalan ilma nyt riehuu!"

"Niin, äiti, mutta mitä voi sille tehdä?"

"Herranen aika!" sanoi rouva Nüssler ja istui taas varputuolilleen, "kenpä nyt olisi maantiellä kulkemassa! Minä kävisin pelosta puolikuoliaksi".

Rouva Nüssler ompeli ompelemistaan ja Jokkum imeskeli piippuansa ja kaikki tuvassa oli hiljaa ja ääneti. Silloin päästi Sulttaani Jokkumin tuolin alta äkkinäisen morahduksen, joka koirain kielellä merkitsee: "Mitä?" Kun hän ei mitään vastausta saanut, jäi hän tyynesti makaamaan, mutta yht'äkkiä nousi hän pystyyn ja kävi vanhoilla, jäykillä jaloillaan oven suuhun ja rupesi tavallansa kovasti haukkumaan.

"Sulttaani!" huusi rouva Nüssler. "Mikä tuon koiran on? -- Etkö tahdo pysyä siivosti!"

"Äiti", sanoi Jokkum, sillä hän tunsi Sulttaanin yhtä hyvin kuin Sulttaani hänen, "joku tulee".

Ja ovi aukesi samassa ja sisään horjui kalpea naishahmu ja rivakka tyttö piti häntä pystyssä ja talutti hänen rouva Nüsslerin sohvalle.

"Herranen aika!" huusi rouva Nüssler ja kavahti pystyyn ja tarttui nuoren rouvan molempiin käsiin, "mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut? -- Taivaan pyhät, ja kokonaan läpimärkä!"

"Niin, Jumala paratkoon!" sanoi Karoliina. "Herranen aika, Jokkum, mitä sinä siinä istut ja töllistelet? Riennä Miinan luoksi. Miinan on tuleminen, ja Dortha saa keittää kukkaisteetä".

Ja Jokkum hypähti myös jaloilleen ja juoksi nyt kiireimmiten ulos ovesta, ja rouva Nüssler riisui liinan nuoren rouvan päästä ja pyyhki niistinliinalla veden pois hänen kasvoistaan ja kauneista hiuksistaan ja Miina lensi kuin nuoli sisään ovesta ja aikoi jotakin kysyä, mutta rouva Nüssler huusi: "Miina, tässä ei ole aikaa katsella ja kysellä; nouda heti verhojasi ja liinavaatteita minun makauskamariini".

Ja kun Miina oli mennyt, kysyi rouva Nüssler itse: "Karoliina Kegel, mitä tämä merkitsee?"

"Ah, rouva hyvä, minä en sitä tiedä; hän sai kai tänään illalla huonoja uutisia".

Ja Miina oli toimittanut tehtävänsä liukkaasti ja rouva Nüssler ja Karoliina veivät nuoren rouvan makauskamariin ja kun hän oli muuttanut vaatteet ja juonut teetä ja lepäsi rouva Nüsslerin vuoteella, tuli hän taas tunnollensa, sillä ainoastaan ruumiillinen voipumus oli hänen masentanut, ja vaikka ensimäinen isku ja se hirvittävä ajatus, ettei hänellä ollut ketään ihmistä luonansa, joka häntä voi auttaa, oli hänen tainnuksiin vienyt, tointui hän täällä taas pian, nähdessänsä nuo ystävälliset kasvot ja tämän lempeän olennon. Hän kohosi istumaan vuoteella ja katseli rouva Nüssleriä oikein luottavasti silmiin: "Te olette minulle kerran sanoneet, että jos minä tulen hätään, tahdotte te auttaa minua".

"Ja sen minä tahdonkin tehdä", sanoi rouva Nüssler hyvin liikutettuna ja silitteli Fridan käsiä, "sanokaa vaan, mitä teiltä puuttuu?"

"Ah, paljo!" huudahti nuori rouva, "meidän päivätyöläisemme ovat tyytymättömiä, meillä on velkoja, paljo velkoja, meidän kartanomme aiotaan myydä..."

"Ah, Jumala varjelkoon!" huudahti rouva Nüssler, "se ei suinkaan niin äkkiä voi tapahtua!"

"Sen minä voisin vielä kestää", pitkitti nuori rouva, "mutta eräs toinenkin asia on minut teidän luoksenne ajanut, ja sitä en voi enkä saa ikinä teille sanoa".

"Älkää sitä sitte sanokokaan, armollinen rouva! Mutta nämä eivät ole mitään naisten asioita, tähän tarvitaan miehen järkeä, ja jos teillä vaan olisi voimia, niin ajaisimme minun veljeni Kaarlon luoksi Rahnstädtiin".

"Ah, voimia minulla kyllä on; mutta kuinka uskallan minä ilmaantua miehen eteen, jonka..."

"A joutavia, armollinen rouva, te ette tunne häntä. -- Jokkum!" huusi hän ulos ovesta, "Kristianin on valjastaminen hevoset, mutta hän tehköön joutua, ja liiku sinäkin sukkelammin. -- Miina", huusi hän ulos toisesta ovesta, "saa heti tänne uusi päälystakkisi ja hattusi ja saalisi, me lähdemme ajamaan".

Kaikki pantiin sukkelasti toimeen, ja kun istuivat vaunuissa, sanoi rouva Nüssler Kristianille: "Kristian, sinä tiedät, etten minä mielelläni aja nelistä, mutta tänään aja, minkä käpälistä lähtee; puolessa tunnissa on meidän oleminen Rahnstädtissä. -- He ehtivät muuten menemään levolle", sanoi hän, kääntyen nuoreen rouvaan päin.

Pikku asessori oli juuri lähtenyt pastorin rouvan luota kotiansa, Hawermann ja Bräsig olivat sanoneet "hyvää yötä" ja olivat menneet ullakkokamariinsa, ja Bräsig oli juuri aukaissut akkunan ja haistellut ulos ilmaan: "Kaarlo, kuinka hyvältä kajahtaa ilma ukkosen perästä, taivas on täynnä tuoksua;" samassa, ajoivat vaunut pastorin rouvan kuistin eteen, niin että huoneessa palavan kynttilän valo sattui suorastaan vaunuihin.

"Hyväinen Jumala!" huudahti Bräsig, "Kaarlo, siellähän istuu sinun rakas sisares ja Miina, ja näin keskellä yötä!"

"Eihän liene mikään onnettomuus tapahtunut?" sanoi Hawermann, otti kynttilän ja riensi ulos.

"Sisar kulta", kysäisi hän pikaisesti, kun hän tuli alas portaista ja rouva Nüssler astui häntä vastaan, "kuinka tulet sinä näin yölliseen aikaan tänne? -- Ja Miina..." mutta samassa keskeytti hän puheensa, "armollinen rouva, te täällä tähän aikaan?"

"Sukkelaan, sukkelaan, Kaarlo!" sanoi rouva Nüssler, "armollisella rouvalla on jotakin sinun kanssasi puhumista kahdenkesken. Tee joutua ennenkuin toiset ehtivät saapuville!"

Hawermann aukaisi heti pastorin rouvan parhaimman huoneen, nuori rouva kävi edeltä, Hawermann perässä, ja hän kuuli vaan alun Bräsigin pakinasta portailla: "Tuhat tulimmaista! Mistähän he tulevat? Suokaa anteeksi, että olen paitahihoillani; Kaarlo onkin kummallinen ihminen, hän vei minulta kynttilän mennessään, enkä voinut pimeässä tuossa hopussa löytää takkiani. Mutta missä hän nyt on ja missä on Miina?"

Rouva Nüsslerin ei ollut tarvis vastata näihin kysymyksiin, sillä pastorin rouvan huoneesta tuli Lovisa kynttilä kädessä:

"Aa, täti kulta!"

"Lovisa, tuleppa sisään ja te, Bräsig, takki yllenne ja tulkaa tekin pastorin rouvan huoneesen", ja se tapahtui ja pastorin rouva yhtyi samaan seuraan, ja etehiseen tuli tyhjyys ja hiljaisuus, ja jos olisit pannut korvasi oikeanpuolista ovea vasten, niin -- olisit kuullut kuinka nuori aatelisrouva teki vilpittömän, liikuttavan synnintunnustuksen vanhan pehtorin edessä, ensin kainostellen ja palavilla kyynelillä, sittemmin täydellä luottamuksella ja salaisella avun toivolla sydämessään, ja jos olisit kallistanut korvasi vasemmanpuolista ovea vasten, niin olisit kuullut rouva Nüsslerin valhettelevan mitä kauheimmalla tavalla, sillä hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että oli kai paras, koska kaikki kumminkin pitivät armollista rouvaa Miinana, antaa hänen käydä Miinasta, kunnes hänen asiansa oli selvillä, etteivät ahdistaisi häntä kysymyksillä, ja niin kertoi hän nyt, että Miina oli saanut hirveän hammaspoltteen ja että hänen Kaarlo-veljensä tiesi taikatempun sitä vastaan, mutta että se voitiin panna toimeen ainoastaan keskiyöllä kello kahdentoista ja yhden välillä ja varsin salaisesti; ja pastorin rouva sanoi, että hän piti semmoista epäkristillisenä tekona, ja Bräsig sanoi: "Minä en ole sinä ilmoisna tietänyt, että Kaarlo harjottaa taikatemppuja ja puoskaroimista".

Ja vähän ajan perästä pisti Hawermann päänsä sisään ovesta ja, sanoi: "Rouva Behrens, jättäkää ulko-ovi auki, minun on meneminen vielä vähän asioille, mutta tulen pian takasin", ja kun pastorin rouva tahtoi jotakin kysyä, oli Hawermann jo tiessänsä ja hän poikkesi sille kadulle, jonka varrella Mooses asui.

Luku 45.

Rahoista, jotka haisevat, ja rahoista jotka eivät haise. -- Taavetti on vielä yhä liian nuori, ja Miinan sijasta katselee pastorin rouva Mooseksen silmiin. Rouva Nüsslerin valheet tulevat ilmi, ja pastorin rouva pitää saarnan. -- Miksikä Mooseksen on pyyhkiminen silmiänsä yönutun liepeellä ja rupee viimein myös saarnaamaan. -- Vaunut, kaksi kimoa edessä. -- Miksikä Frans tallettaa Bräsigin kirjettä sydämellänsä. -- Bräsig menee ahvenia onkimaan, Frans nukkuu, ja Hawermann menee talontakaiseen puutarhaan. -- Jumalan auringosta ja Jumalan onnesta, maallisista ruusuista ja maallisista iloista.

Mooses oli jo hyvin vanha mies, mutta hänen ruumiinsa oli vielä varsin terve, ainoastaan käyminen kävi hänestä hyvin raskaaksi ja uni ei tahtonut iltasin tulla hänen silmäänsä; hän istui sentähden valveilla yöhön myöhäiseen, kun hänen Nuppusensa jo aikaa oli nukkunut, hän istui nojatuolillaan nojaten päätänsä tyynyyn ja muisteli mielessään vanhoja asioita -- uusista ei hän enää mitään välittänyt. Taavetti loikoi silloin sohvalla ja pakisi pajatteli hänen kanssansa eli nukkui, miten sattui; mutta Taavetin kunniaksi on minun sanominen, ettei hän ollut minäkään poikkeuksena muista uskolaisistansa, hän hoiti huolella vanhaa isäänsä hänen vanhuudessaan, ja tämän juutalaistavan voisi moni kristitty ottaa noudattaaksensa. Tänä iltana pakisevat he keskenänsä.

"Taavetti", sanoi vanhus, "mitä olen minä sanonut sinulle? Sinä et saa ruveta mihinkään asioihin Pomukkelskopin kanssa".

"Jos minä olen niihin ruvennut, niin olen minä myös niistä hyvästi hyötynyt".

"Sinä olet koonnut poroa pääsi päälle, sinä olet syönyt lokaa".

"Ovatko rahat lokaa?"

"Pomukkelskopin rahat on tahrattu loalla".

"Isä, jos tahtoisit, niin voisimme tehdä suuren, kaupan: Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin".

"Miksikä?"

"No, suottansa vaan".

"Minä tahdon sanoa sinulle minkä tähden, Taavetti: sentähden ettei hän ole turvassa väkensä keskellä, että hän pelkää niiden polttavan hänen talonsa ja lyövän häntä päähän. Minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: minä en tee sitä kauppaa, sinä et tee sitä kauppaa; kauppa tulee tehdyksi, mutta sen tekee sinun ystäväsi notarius, hän on sinua viisaampi, ja sinä olet vielä liian nuori".

"Isä, minä..."

"Vaiti, Taavetti, minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: sinä tahdot tulla rikkaaksi, rikkaaksi yht'äkkiä. Katso, tuossa on ruukku, jolla on kapea kaula, se on puoliksi täytetty kultarahoilla; sinä pistät kätesi ruukkuun, kahmaset kourasi täyteen, etkä voi vetää kättäsi ulos; sinä pistät ruukkuun kätesi ja otat yhden rahan ja vedät kätesi ulos, ja pistät taas kätesi ruukkuun ja vedät sen taas ulos ja teet sitä siksi kunnes rahat ovat lopussa, ja sinä saat ne".

"Olenko minä kahmaissut kourani liian täyteen?"

"Vaiti, Taavetti, minä en ole vielä lakannut puhumasta: sinä näet kaksi miestä, toinen viskaa rahan kirkkaasen veteen ja toinen viskaa kourallisen rahoja tadeveteen. Sinä menet kylmään veteen ja kastut ja noudat rahan vedestä, ja raha on kirkas ja puhdas; sinä menet tadeveteen ja noudat kourallisen rahoja, ja ihmiset kääntyvät pois sinusta, sillä he tuntevat pahan hajun pistävän nenäänsä. Pomukkelskopp on viskannut rahansa sinua varten tadeveteen".

"Mutta ne eivät haise".

"Jos eivät ne haisekaan ihmisten edessä, niin haisevat ne Jumalan edessä; mutta ihmiset huomaavat myös niiden haisun, se tahtoo sanoa, kunnialliset ihmiset; mutta Pomukkelskopp ja notarius eivät sitä haista, sillä heistä on niiden haju mirhami ja pyhä savu".

Taavetti aikoi jotakin sanoa, mutta samassa koputettiin ovelle.

"Mitä nyt?" kysyi Taavetti.

Vanhus oli hiljaa; nyt koputettiin uudestaan, mutta kovemmin.

"Taavetti, mene aukaisemaan ovi".

"Mitä? Näin myöhäiseen?"

"Taavetti, aukaise ovi! Kun minä olin nuori ja matkailin pitkin maata, laukku selässä, koputin minä usein ovelle, ja minulle avattiin, nyt olen minä tullut vanhaksi ja seison taas oven edessä ja olen koputtava ja Abrahamin Jumala on sanova: laske Mooses sisään, hän on ihminen! Hän, joka koputtaa on myös ihminen. Aukaise ovi, Taavetti!"

Taavetti meni ja Hawermann astui sisään. "Taivaan pyhät!" huudahti vanhus, "pehtori!" "Niin, Mooses, älkää panko pahaksi; mutta minä en voinut muuta tehdä, minä pyytäisin saada puhua teidän kanssanne kahdenkesken".

"Taavetti, mene ulos!"

Taavetti veti suunsa vinoon, mutta meni kumminkin.

"Siitä ei mitään hyötyä", sanoi Mooses, "sillä hän seisoo kumminkin oven takana ja kuultelee".

"Se on ihan yhdentekevä, Mooses, sillä täällä en minä kumminkaan voi teille sanoa, mikä minun asiani on. Voitteko tulla minun kanssani minun asuntooni?"

"Hawermann, minä olen vanha mies".

"Niin kyllä, minä tiedän sen; mutta ilma on lämmin ja kuu on noussut; minä tahdon taluttaa teitä kädestä; niin, Mooses, minä tahdon kantaa teitä, jos niin tahdotte".

"No, mitä on sitte tapahtunut?"

"Mooses, minä en voi sitä teille täällä sanoa, teidän täytyy saada kuulla omilla korvillanne, nähdä omilla silmillänne. Te voitte tehdä hyvän työn".

"Hawermann, te olette kunniallinen mies, te olette olleet minun ystäväni nuoruudesta asti, te teette, mikä on oikein. Kutsukaa Taavetti".

Hawermann aukaisi oven -- oikein! -- siellä Taavetti seisoi, oven takana: "Herra pehtori, te ette saa viedä minun isääni tänä yönä, hän on vanha mies".

"Taavetti", huusi vanhus, "tuo tänne minun päälyssaappani!"

"Isä, ette saa mennä! Minä kutsun äitiä".

"Kutsu sinä vaan äitiä, minä menen!"

"Mitä aiotte tehdä, isä?"

"Minä aion tehdä kaupan, suuren kaupan".

"Sitte tulen minä mukaan".

"Taavetti, sinä olet vielä liian nuori, nouda tänne päälyssaappaat".

Ei muuta neuvoa ollut, Taavetin oli ne tuominen ja vetäminen isänsä jalkaan, Hawermann tarttui lujasti kiini vanhuksen käsivarteen, vanhus kahmas vasenpuoliseen takintaskuunsa henskelin puutteessa ja käydä tölppäröi vitkalleen ja askel askelelta Hawermannin sivulla pastorin rouvan asuntoa kohden.

Kun Hawermann Mooseksen kanssa rähmi yli pastorin rouvan kynnyksen, ei voinut se tapahtua ilman kolinaa, vaan Mooses töyttäsi ovea vastaan ja kompastui yli kynnyksen, niin että hän oli kaatua. Tämän tietysti kuuli pastorin rouva yhtä hyvin kuin kaikki toiset, jotka hänen luonansa olivat.

"Herranen aika, siinähän tulee Hawermann Miina raukan kanssa taas takasin", sanoi rouva Behrens, juoksi ovelle ja pisti päänsä ulos; mutta sen sijasta että hän luuli saavansa nähdä Miinan ajettuneet posket, seisoi Mooses hänen edessänsä yönutussaan, päälyssaappaat jalassa, vanhan ryppyisen naamansa kanssa, ja katseli häntä suurilla mustilla silmillänsä: "Hyvää iltaa, rouva Behrens!"

Pieni pastorin rouva hypähti takaperin melkein keskelle huonetta: "Taivaan pyhät!" huudahti hän, "Hawermannihan harjottaa tänä yönä kaikenlaisia taikatemppuja ja epäkristillistä menoa, nyt vetää hän vielä keskellä yötä vanhan juutalaisenkin tänne; mitä on juutalaisella Miinan hammaspoltteen kanssa tekemistä?"

Rouva Nüssleristä tuntui, kuin seisoisi hän kyökissään Reksowissa ja perkaisi kaloja ja olisi juuri tarttunut oikein kelvollisen hauen kiduksiin kiini, ja tuo hirviö hälväisisi hänen peukalonsa suuhunsa ja pusertaisi nyt hiljaa, varsin hiljaa hampaansa yhä syvemmälle hänen lihaansa ja hänen täytyisi olla alallaan, ettei hirviö veisi koko sormea. Miksikä olikaan rouva Nüssler valhetellut? Ja vielä päälliseksi semmoisia valheita, joiden joka silmänräpäys oli tuleminen ilmi.

"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "te olette kai nähneet vaan Mooseksen hahmun; hän itse ei se voi olla, sillä minä olin toispäivänä hänen luonansa ja silloin sanoi hän nimenomaan, ettei hän enää voinut käydä kadulle".

"Ah", puhkesi Lovisa tässä puhumaan, "isällä on varmaankin joku tärkeä asia vanhuksen kanssa toimitettavana, ja täti tietää sen ja on keksinyt vaan meidän hyväksemme tuon tarun Miinasta. Kuinka rupeisi isä näin yölliseen aikaan semmoisia tyhmyyksiä harjottelemaan!"

Hauki pusersi hampaansa syvemmälle rouva Nüsslerin lihaan, mutta hän itse puri vielä hammasta ja kärsi: "Aa, katsokaapa vaan!" huudahti hän. "kuinka kamalan viisas on tuo Lovisa! Viisaat lapset ovat vanhempainsa siunaus; mutta" -- yht'äkkiä tempaisi hän nyt peukalonsa ulos hauen hampaista -- "minä näkisin mielelläni, että sinä olisit vähän tyhmempi. Sillä minä tahdon suoraan sanoa: Miina ei olekkaan täällä, vaan täällä on armollinen Pümpelhagenin nuori rouva; hänellä on jotakin asiaa Kaarlolle ja Moosekselle".

Nyt suuttui pieni pastorin rouva pahasti, niin hyvin sentähden ettei hänelle ollut asiasta tietoa annettu, vaikka hänellä omassa huoneessaan oli siihen lähin oikeus, kuin myöskin sentähden että hän monen, pitkän vuoden kuluttua nyt ensimäisen kerran eläissään tuli huomaamaan, että rouva Nüssler, hänen vilpitön naapurinsa, voi valhetella oikein kauhistavalla, epäkristillisellä tavalla: "Ja tämän olette meille valhetelleet suoraan vasten silmiä?" sanoi hän.

"Niin, rouva Behrens, sen olen tehnyt", sanoi rouva Nüssler muodolla semmoisella, kuin olisi hän ihan oikeassa.

"Rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva ja näytti siltä, kuin olisi näkymätön käsi käärinyt takaapäin hänen yllensä pastori vainajan papinkapan, "valhetteleminen on kauhistava synti, epäkristillinen teko".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva Behrens; minä en valhettelekaan milloinkaan omaksi edukseni. Kun minä valhettelen, niin valhettelen vaan muiden ihmisten hyväksi. Minun tuli sääli, että nuorta rouva raukkaa, joka on niin onneton, täällä vaivattaisiin liiaksi kysymyksillä, ja koska kaikki häntä täällä pitivät Miinana, niin sanoin minä vaan: 'Niin aina' ja valhettelin pikkusen lisäksi".

Mutta nyt näytti siltä, kuin kiinittäisi tuo näkymätön käsi myöskin pastori vainajan papinkauluksen rouva Behrensin leuan alle, ja hän pitkitti: "Rakas ystävä, te olette mitä pahimmassa tilassa, te valhettelette vielä tässä silmänräpäyksessäkin, te pidätte hyvänä, mikä on paha, te valhettelette..."

"Teidän suosiollisella luvallanne, rouva Behrens", puuttui tässä Sakarias Bräsig puheesen ja kallistui kokonaan entisen kultasensa puolelle, "minä olen ihan samaa mieltä kuin rouva Nüssler. Näettehän, viime viikolla huusi kaupungin viskaalin rouva minua ja kysyi hyvin ystävällisesti: Herra pehtori, onko se totta, että pastorin rouva on ollut ojanteessa tavottelemassa nuorta..."

"Bräsig!" huudahti pieni pastorin rouva ja hypähti pystyyn, ja papinkappa ja kaulus katosivat.

"Olkaa huoletta!" sanoi Bräsig ja loi silmäyksen Lovisaan, "kyllä minä siihen mutkan muistin. -- Ei, sanoin minä viskaalin rouvalle, se on ilkeä valhe. Ja niin valhettelin minä teidän hyväksenne, rouva Behrens, ja jos minua sentähden kerran kärvennetään helvetissä, niin pyydän minä teitä, että hyväntahtoisesti lähetätte minulle virvotusta taivaasta".

Pastorin rouva aikoi jotakin sanoa, mutta samassa pisti Hawermann päänsä sisään ovesta: "A, Bräsig, tuleppa pikkusen ulos".

"Hawermann..." alotti pastorin rouva.

"Rouva Behrens, minä tulen heti takasin".

Bräsig meni.

Etehisen toisella puolella oli ollut yhtä vilkasta pakinaa, mutta toiseen suuntaan. Kun Hawermann tuli Mooseksen kanssa pastorin rouvan vierashuoneesen, nousi nuori rouva ylös sohvalta; Mooses hämmästyi.

"Armollinen rouva von Rambow", sanoi Hawermann ja kääntyi nuorta rouvaa kohden, "tässä on minun vanha ystäväni Mooses; mutta hän on hyvin väsynyt käymisestä. Te suotte sentähden anteeksi, armollinen rouva", ja niin puhein vei hän Mooseksen istumaan sohvalle ja hankki tyynyjä hänen selkänsä ja niskansa taa. Kun vanhus hieman oli tointunut, kysyi Hawermann: "Mooses, tunnetteko armollista rouvaa?"

"Olenhan minä nähnyt hänen ajavan taloni ohitse; olenhan nähnyt hänen kävelevän Pümpelhagenin maantiellä; minä olen häntä tervehtinyt ja hän on ystävällisesti tervehtinyt minua takasin".

"Mooses, te tiedätte, että herra von Rambowilla on velkoja, paljo velkoja".

"Sen tiedän".

"Te olette myös sanoneet ylös velkanne".

"Se on totta".

"Mooses, teidän on peräyttäminen velkomisenne; teidän rahanne ovat varmassa tallessa".

"Mikä on varma? Puhuinhan teidän kanssanne asiasta jo keväällä. Nykyisinä aikoina ei ole maatila enää varma, ainoastaan mies on varma, herra von Rambow ei ole mikään varma mies, hän on huono maanviljeliä, hän on hevosnarri, hän on pel..."

"Vait! Muistakaa, että hänen rouvansa on täällä meidän luonamme".

"No, minä muistan".

Frida kärsi kamalia tuskia. Tuokion aikaa kesti äänettömyyttä. Hawermann alotti uudestaan: "Jos keksittäisiin joku keino, jos pantaisiin kartano arennille..."

"Kuka arenteeraa nykyaikana?" muistutti Mooses.

"Tahi jos saataisiin herra von Rambow suostumaan, että hän ottaisi kelvollisen pehtorin ja luopuisi itse kokonaan maanviljelystoimista..."

"Hawermann", puuttui Mooses puheesen: "Te olette vanha mies, te olette viisas mies, te tunnette mailman ja tunnette herra von Rambowin, oletteko nähneet ketään herraa, joka on sanonut: minä en tahdo enää olla herra, minä annan toisen olla herrana?"

Hawermann joutui hämille tästä kysymyksestä, hän loi kysyvän silmäyksen nuoreen rouvaan, ja Frida loi silmänsä alas ja sanoi: "Minä pelkään herra Mooseksen olevan oikeassa, minä pelkään, ettei mieheni suostu siihen".

Mooses katsahti mielihyvällä nuorta rouvaa ja jupisi itseksensä: "Viisas vaimo, rehellinen vaimo".

Hawermann oli pulassa, hän istui ja arveli aprikoi päässään, vihdoin sanoi hän: "No Mooses, jos nyt rouva von Rambow, eli minä, eli asianhaarat saisivat nuoren herran siihen suostumaan, ja jos velkojien vakuudeksi vähitellen saataisiin laillisesti vahvistetuksi, että hän luopuu talouden pidosta ja antaa kelvollisen pehtorin hoitaa talontoimia, peräytättekö sitte velkomisenne?"

"Minä peräytän sen vuodeksi, ehkäpä kahdeksikin".

"Te annatte siis rahanne olla kiinitettynä kartanossa; mutta hänellä on vielä muitakin velkoja, ne ovat maksettavat; Pomukkelskopilla on 8000 taaleria saatavaa".

"Sen tiedän", sanoi Mooses itseksensä.

"Sitte on vielä velkoja kauppamiehille, käsityöläisille, joita ei vuosikausiin ole maksettu; ja palvelusväki on maksettava ja talon kalusto kuntoon pantava, niihin menee myöskin noin 6000 taaleria".

"Sen tiedän", sanoi Mooses.

"Mutta sitte on vielä 13000 taalerin velka Swerinissä, joka kaikella muotoa on suoritettava".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "siitä en tiedä rahtustakaan".

"Niin, ja sitte", sanoi Hawermann varsin tyynesti, "tarvitsemme vielä pari kolme tuhatta taaleria käsirahoja, että voimme voimakkaasti ja järjellisesti ryhtyä uudestaan maata viljelemään".

"Herjetkää, herjetkää! Nämä ovat ikäviä asioita, varsin ikäviä", huudahti Mooses ja näytti siltä, kuin aikoisi hän nousta ylös sohvalta.

"Malttakaa, Mooses! Minä en ole vielä lopussa".

"Herjetkää, herjetkää! Minä olen vanha mies, minä en rupee semmoisiin asioihin", ja hän nousi seisoalle ja valmistelihe lähtöön.

"Kuulkaa minua toki ensiksi loppuun, Mooses! Teidän ei ole tarvis antaa rahoja -- ne nousevat kai noin 31000 taaleriin; toiset, taatut henkilöt antavat rahat; teidän on vaan Juhannukseksi hankkiminen ne".

"Abrahamin Jumala! Minun on näinä aikoina neljäntoista päivän kuluessa hankkiminen yksineljättä tuhatta taaleria! yksineljättä tuhatta taaleria! ja ne narreille, jotka ajattelemattomuudessaan ryhtyvät tämmöisiin toimiin!"

"No, Mooses, älkää olko millännekään! Kirjottakaa nimet ja summat, jotka minä teille mainitsen. -- Tunnettehan rouva Behrensin? Kirjottakaa rouva Behrensin puolesta 5000 taaleria".

"Niin, minä tunnen hänen, hän on hyvä rouva, auttaa köyhiä; mutta miksikä pitää minun kirjottaa?"

"No, kirjottakaa vaan".

Mooses otti lompakon povestaan, kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti: "No, minä kirjotin: 5000 taaleria".

"Tunnettehan Bräsigin?"

"Enköhän tuntisi Bräsigiä? Ken ei tunne Bräsigiä? Hän on hyvä mies, hauska mies, kävi aina minun luonani, kun minä sairas olin, tahtoi tehdä minusta kansanmiehen, vaati, että pitäisin puheita reformiyhtiössä; mutta hän on kuitenkin hyvä mies".

"Kirjottakaa hänen puolestansa 6000 taaleria. -- Minun lankoni Nüsslerin tunnette kai myöskin?"

"Olenhan minä aina ostanut häneltä villoja. Hän on hiljainen mies ja hyvä mies, polttelee tupakkia; mutta hän ei ole mies, vaimo on mies".

"No, kirjottakaa sitte minun sisareni puolesta 13000 taaleria".

"Sitä en kirjota. Hän on nainen, varova nainen; hän on aina tinkinyt kahdesta groschenista leiviskältä".

"Kirjottakaa! Minun sisareni on vielä tänä yönä itse teitä siihen kehottava. -- No niin! ja kirjottakaa nyt vielä minun puolestani 7000, niin saamme yhteensä 31000 taaleria".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "te tahdotte viskata pois rahanne, jotka te hiellä ja työllä olette ansainneet, joita olette säästäneet vanhain päiväinne varaksi, ainoan lapsenne hyväksi! -- Ja kenenkä edestä te tämän teette? Nuoren miehen edestä, joka on tahtonut teidän ampua, joka on leikannut teiltä kunnian, joka on kohdellut teitä kuin koiraa?"

"Se ei teihin koske, Mooses, se on minun asiani. Me..."

Tähän asti oli nuori rouva istunut alallansa kauheissa tuskissa ja oli tukehduttanut mitä katkerimmat tunteensa, mutta nyt ei hän enää voinut itseänsä pidättää, hän hypähti ylös ja juoksi Hawermannin luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäillensä ja huudahti: "Ei, ei! Se ei saa tapahtua! Nämä kunnon ihmiset eivät saa meidän tähtemme joutua onnettomuuteen. Koska itse olemme syypäät, niin tahdomme myös itse kärsiä. Minä tahdon kärsiä, ah, ja Aksel on myös kärsivä -- tämän onnettomuuden ja häpeän! Mutta -- mutta --" tässä huudahti hän ehdottomasti: "nuo raukat sisarukset!"

Hawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin istuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: "Olkaa huoleti! Te olette antaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen loppuun".

Ja Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.

"Hyväinen Jumala!" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä lompakkoon, "nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. -- Onko tämä rahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki ovat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan miehenkin itkemään", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä pois silmistänsä. -- "Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa".

Hawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta puolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys oli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin omituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle suuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa markkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä joululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista, lähestyi hän Moosesta ja sanoi: "Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun puolestani on allekirjottanut, vahvistan minä, Sakarias Bräsig, nimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai valtiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi".

"Hyvä", sanoi Mooses, "te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä minä rahat hankin".

Bräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään pöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän valo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin ja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: "Ja kuinka voi nuori herra von Rambow?"

Frida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua asianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä väliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja puheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.

"Sakarias", sanoi hän, "tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun sisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla".

"Kyllä vaan, Kaarlo", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen naisen kanssa takasin.

Rouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä sydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti itkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta ja syvintä sääliväisyyttä.

"Abrahamin Jumala!" puhui Mooses itseksensä, "mikä yö tämä on! He aikovat tehdä rahakauppoja ja itkevät toinen toisensa nähdessänsä ja puristelevat toinen toisensa kättä ja halailevat toinen toisiansa ja ovat jalomielisiä ja helläsydämisiä toinen toisellensa ja minun vanhan miehen antavat he istua aamuun asti. -- Neiti Hawermann", sanoi hän ääneensä, "kun suloisten tunteittenne vallasta olette vähän toipuneet, noutakaa minulle pieni siemaus viiniä; minä olen vanha mies".

Lovisa juoksi ulos ja toi pullon viiniä ja lasin, ja Bräsig virkkoi: "Lovisa kulta, noudappa minullekin lasi!" sillä hänen jolahti kai päähänsä, panna vielä tänä yönä Mooseksen kanssa pienet, hauskat juomingit toimeen, ja hän istui Mooseksen viereen ja rupesi hänen kanssansa kilistelemään: "Teidän terveydeksenne, Mooses!" Mutta siitä ei tahtonut mitään syntyä, sillä Mooseksella ei näyttänyt olevan halua, ja Hawermann toi sisarensa esille ja Mooses kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti. Rouva Nüsslerin perästä tuli pastorin rouva, Mooses kirjotti taas, ja ilman että nuori rouva, joka Lovisan kanssa istui nurkassa, havaitsi mitään, saatiin kaikki valmiiksi ja Mooses nousi istuimeltaan ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Minä tahdon ilmottaa teille että ne yksineljättä tuhatta taaleria on taattu ja kaikki nimet ovat hyviä; mutta tämä ei ole mitään rahakauppaa, jalomielisyyttä on tämä. No, mitäpä siitä? Minä olen juutalainen, minä hankin rahat. Mutta minä olen vanha mies, minä olen varova mies. Jos ei herra von Rambow tahdo antaa, talouden ohjia pehtorin haltuun eikä vahvista sitä oikeudessa; sitte asia lahoo, minä en hanki rahoja, hullu sitä tehköön. -- Kun minä haudataan kirkkotarhaan kuusien suojaan, johon olen rahallani teettänyt aitauksen, silloin eivät saa ihmiset sanoa: niin, kyllä hänkin teetti itselleen aitauksen; mitä hyvää nyt tuommoisesta tammipuisesta aitauksesta? Saattihan hän vähän ennen kuolemaansa koko joukon kunnon ihmisiä perikatoon, tehdäksensä vaan rahakauppojansa. Niin kävi rouva Nüsslerin, rouva Behrensin, Hawermannin ja samoin herra Bräsigin. -- Minä olen harjottanut kauppaa nuoruudestani asti, ensin pussi selässä, sitte maantuotteilla ja villoilla ja viimein rahoilla, ja kauppamiehenä tahdon minä myös kuolla, mutta varovaisena kauppamiehenä. -- Tulkaa, herra Hawermann, tarttukaa minun käteeni ja viekää minua taas kotia. Hyvää yötä, rouva Nüssler, sanokaa terveisiä Jokkumille, hänen on tuleminen minua katsomaan. Hyvää yötä, herra pehtori Bräsig, käykää tekin minun luonani, mutta älkää enää saarnatko reformista, minä olen vanha mies. Hyvää yötä myös, neiti Hawermann, kun käytte minun taloni ohitse, tervehtikää minua taas niin ystävällisesti, kuin viimenkin. Hyvää yötä, rouva Behrens, kun tänään menette levolle, voitte sanoa: paljaita kunniallisia ihmisiä oli minulla tänään majassani; vanha juutalainenkin oli kunniallinen mies". Nyt lähestyi hän Fridaa: "Hyvää yötä teillekin, armollinen rouva, te olette tänään itkeneet, sillä te ette ole tottuneet tämmöisiin asioihin; mutta älkää olko millännekään, kaikki tulee taas hyväksi; teillä on uusi ystävä, vanha juutalainen; mutta te olette saaneet vanhan juutalaisen itkemään, sitä ei hän ole unhottava, sillä kyyneleitä ei hänellä ole enää jälillä monta".

Hän kääntyi poispäin ja lausui vielä kerran: "hyvää yötä!" katsomatta taaksensa ja Hawermann talutti hänen ulos ovesta ja Lovisa näytti valkeata. Sisällä huoneessa oli kaikki hiljaa; jokaisella oli omat ajatuksensa. Ensimäinen, joka toipui, oli rouva Nüssler; hän huusi Kristianille, joka nukkui etehisessä, että hän valjastaisi hevoset. Kristian liikkui tänäpänä eli oikeimmin tänä yönä ihan toisella tavalla kuin tavallisesti, sillä kun Hawermann palasi Moosesta saattamasta, nousivat armollinen rouva ja rouva Nüssler jo vaunuihin, ja hän ehti tuskin enää sanomaan nuorelle rouvalle pari ystävällistä, lohduttavaa sanaa, kun samassa rouva Nüssler lausui: "Hyvää yötä! Kaarlo! Armollisen rouvan täytyy rientää lapsensa luo. Kristian, aja Pümpelhageniin!" ja niin lähtivät he matkoihinsa.

Hawermann seisoi vielä ajatuksissaan tiellä ja katseli vaunujen menoa ja aikoi juuri palata huoneesensa, kun samassa eräät toiset vaunut tulivat näkyviin kadulla ja vaunujen edessä häämötti kuutamossa kaksi kimoa. Vanhus oli väistynyt pois tieltä ja seisoi nyt ovella, hänen tyttärensä oli jättänyt häntä varten kynttilän palamaan etehiseen, ja vanhuksen vartalo muodosti selvän varjon valkeata vastaan. Hän tahtoi toki nähdä, kuka näin myöhään eli oikeammin näin varhain ajeli heidän rauhallisella kadullansa. Vaunut tulivat lähemmäksi, ne seisahtivat huoneen eteen.

"Ota ohjakset!" kuului eräs ääni, joka vanhuksesta tuntui hyvin tutulta, ja eräs mies heitti etuistuimelta ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi samassa vaunuista maahan.

"Hawermann! Hawermann! Vieläkö minua tunnette?"

"Frans! Herra von Rambow!"

"Mitä täällä on tapahtunut, kun näin myöhäseen ollaan valveilla?" ja hän lykkäsi vanhuksen takaperin, "eihän vaan mikään onnettomuus ole sattunut?"

"Ei -- Jumalan kiitos, ei; minä olen sen teille heti ilmottava".

Ja nuori mies halasi vanhusta ja pusersi häntä, rintaansa vasten ja suuteli häntä yhä uudestaan, ja tämä ei ollut mikään onnettomuus, vaan onni, mutta onnettomuus oli kuitenkin tarjolla, sillä sisällä tuvassa istui tyttö; veri oli paennut hänen kasvoistansa ja nuo suuret silmät suurenivat suurenemistaan ja tähtäsivät tuijottivat ovea ja kädet tavottelivat sydäntä kohden, ja kun hän tahtoi nousta, tuntui siltä kuin vapisisi maa ja jyrisisi ylhäällä ukkonen ja iskisi iskemistään salamoita hänen sydämeensä. Hän ei oikein tietänyt mitenkä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli se rauhallinen puutarha, johon hän vuosikausien kuluessa oli istuttanut kainoja kukkiansa, jonka varjokasten lehvikköjen suojasta hän niin usein oli katsellut iltatähteä ja jonka hiljainen yö aina oli peittänyt vaippaansa, tämä puutarha tuli nyt hänen näkyviinsä salamojen ja ukkosen tulen häikäsevässä valossa, ja kun nyt rajuilma oli mennyt ohitse ja sydän oli tullut viihdytetyksi, paahtoi sitä aurinko niin kirkas ja polttava, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä pois, mutta hän ei sitä voinut tehdä, sillä hänen rauhallisessa puutarhassaan teki auringon säde ihmeitä: nuo kainot orvonkukat muuttuivat morsiusseppeleen punasiksi ruusuiksi ja tummain illakkojen tuoksu muuttui satakielen houkuttelevaksi, viehättäväksi lauluksi, joka ilmotti että nyt oli rakettava pesä, jossa rakkaus ja kevään ilo oli asuva. Ja hänen kätensä vaipuivat alas, ja sydän tykki vapaasti ja täysinäisenä, ja kun Frans tuli sisään Hawermannin kanssa käsi kädessä, silloin heittäytyi Lovisa hänen rinnallensa ja maa ei enää vapissut hänen allansa eikä ukkonen jyrissyt hänen päänsä päällä eikä mikään salama iskenyt häneen; mutta kaikki loisti täydessä kirkkaassa valkeudessa hänen ympärillänsä! Ja he haastelivat toinen toisensa kanssa, paljon haastelivat he keskenänsä: "Frans!" -- "Lovisa!" eikä kukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä, vaikka kaikki seisoivat heidän ympärillänsä, sillä siitä oli jo aikoja kulunut, kun he olivat tätä kieltä kuulleet, ja ymmärtää piti sitä kumminkin; silloin tuli pehtori Bräsigin surku noita nuoria, jotka olivat lentämäisillään iäksi päiväksi pois maasta yli pilvien, ja hän vetää nytkäytti heidät taas takasin maahan: "Rouva Behrens", sanoi hän, "kun minulla oli yht'aikaa kolme morsianta, silloin..."

"Ettekö häpee, Bräsig" huudahti pastorin rouva kyyneltensä kesken.

"Rouva Behrens, sitä samaa sanoitte te minulle, kun minä tohtori Örtlingin kautta kirjotin nuorelle herralle von Rambowille Parisiin; mutta minua ei silloin hävettänyt, enkä minä häpee tänäänkään; minä en ole ylimalkaan milloinkaan koko elämässäni hävennyt. Sillä näettehän, rouva Behrens", ja hän asettui pastorin rouvan eteen haarat harillaan ja niisti taas nenäänsä, mutta ylöspäin ikäänkuin olisi jotakin sattunut hänen silmiinsä: "näettehän, rouva Behrens, minä olen viime aikoina pannut toimeen monta kohtausta: ensiksikin valtaojanteessa..."

"Bräsig!" huudahti pastorin rouva.

"Olkaa ihan huoleti, rouva kulta, minä en sano mitään ja minä valhettelen kyllä teidän hyväksenne, jos niiksi tulee. Toiseksi: Gottliebin ja Liinan kirsikkapuussa; kolmanneksi: Rudolfin ja Miinan samassa puussa, mutta sitä ette saa kummaksua, jos vähän siitä ylpeilen, että olen pannut toimeen liiton Rahnstädtin ja Parisin välillä".

"Niin", sanoi Frans ja astui jo toisella askelella taas maahan, "sen olette te tehneet ja minä kiitän teitä oikein sydämestäni teidän kauniista, ihanasta kirjeestänne; tässä se on, minä olen aina kantanut sitä povessani".

"Hm", sanoi Bräsig, "vai aina povessanne. Sangen suuri kunnia minulle! Mutta sanokaa minulle ihan suoraan: oletteko tallettaneet kirjettä povessanne minun kyhäelmäni tähden -- sillä, Kaarlo, sitä et voi sinä kieltää, että minä pastori Behrensin luona olin sinua aina etevämpi kirjeen kirjoittamisessa -- vai oletteko sitä tallettaneet sentähden, että paperi oli Lovisalta?"

"Molemmista syistä!" huudahti Frans heleästi nauraen, "mutta myöskin niiden iloisten uutisten tähden, joita kirjeenne sisältää. Niin", sanoi hän ja lähestyi Hawermannia ja halasi häntä, "nyt on tuo turha tuskitteleminen lopussa, nyt on viimeinenkin tekosyy, joka meidän yhtymistämme esti, kadonnut", ja hän lähestyi Lovisaa ja antoi hänelle suudelman, ja tämä suudelma oli omituinen suudelma, sillä sitä voi jakaa kahdellatoista ja tulos oli vielä yhä täysi suudelma.

"Herranen aika", sanoi rouva Behrens vihdoin, "aamu koittaa jo sisään akkunasta".

"Niin, rouva Behrens", sanoi Bräsig, "ja te valvotte koko yökauden, vaikka, olette vanha nainen, ettekä semmoiseen tottunut; teidän pitäisi mennä levolle".

"Bräsig on oikeassa", sanoi Hawermann, "ja sinä, Liisa, mene myös levolle".

"Tule, lapseni", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen, "huomenna on myöskin päivä, ilopäivä", ja pastorin rouva suuteli häntä. "Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman nuoruuteni uudestaan!"

He menivät.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann.

"Miks'ei vaan Frans?" kysyi tuo nuori mies.

"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä ylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä..."

"Minä en voi levätä", puuttui Frans puheesen.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun lepoaikani ja yöuneni on mennyt" -- hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen ja katseli ulos ilmaan, -- "Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi ahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu oloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään Laubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia asuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo, pidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa". Ja niin puhein lähti hän.

"Mutta mikä oli syynä, rakas appi", sanoi Frans, "että minä tapasin teidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti matkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt, päivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin paljo toimimista -- minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin --, niin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne. Mutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne saavuin -- niin, minä tahdon sen tunnustaa", -- ja hän nauroi hieman -- "täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi. Ja niin tapasin minä teidän vielä valveilla".

"Ah", huokasi Hawermann, "syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui Pümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli täällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän välttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te... sinä olisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki selvillä".

Ja nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi kaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun toivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja paras seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan rehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen varansa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin myös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä välikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan kuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä järkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut ainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.

Paljon he nyt haastelivat keskenänsä ja mitä toinen tahtoi, sitä tahtoi toinenkin ja molemmat he tahtoivat auttaa; ja suostuttiin siitä, että Fransin piti vielä tänään puhua asiasta Mooseksen kanssa. Mutta kaikesta avosydämisyydestä huolimatta oli kummallakin vielä oma salaisuutensa: Hawermann ei uskaltanut sanoa mitään Akselin velasta sisaruksille, sen oli nuori rouva vedet silmissä ja sydämen tuskalla hänelle uskonut, se ei ollut hänen omansa, se oli toisen tavaraa ja se oli kalliisti maksettu ja kalliisti ansaittu. Fransilla oli myös salaisuutensa; mutta se mahtoi olla hyvä salaisuus, sillä hänen kasvonsa näyttivät niin ystävällisiltä, ja mielihyvillään heitti hän toisen jalkansa sohvalle, ja mielihyvillään veti hän toisenkin perästä, ja hän nyykäytti päätään niin ystävällisesti Hawermannille, hänen puhellessaan, ja hän nyykäytteli päätään uudestaan, kunnes hän vihdoin nukahti. Nuoruus ja luonto otti voiton. Ja vanha Hawermann nousi hiljaa istuimeltaan ja katseli Fransia kasvoihin, joissa viimeiset iloiset ajatukset vielä kuvastelivat, niinkuin ilta-auringon säteet kuvastelevat kirkkaan, levollisen, läpikuultavan järven pinnalla, ja hän meni ja toi peiton ja levitti sen hiljaa Fransin päälle, ja kävi pieneen talontakaiseen puutarhaan ja istui lehvikköön, jonka hän muutamia vuosia sitte suruissaan ja huolissaan oli istuttanut, ja katseli akkunaa kohden, jossa hänen tyttärensä nukkui. Niin, nukkuiko hän? Ken voi nukkua, kun aurinko paistaa kirkkaasti sydämeen? Ken voi nukkua, kun jokainen ääni muodostuu rakkautta ja onnea kaikuvaksi säveleksi. -- Hiljaa helähti puutarhan veräjän linkku ja valkeassa aamupuvussa kävi kaunis tyttö puistoon ja loi silmänsä korkeuteen auringon nousua kohden ja pani kätensä ristiin rinnallensa ja katseli aamuaurinkoa, ikäänkuin ei mikään loiste häntä enää häikäisisi; mutta kyynelet vierivät alas pitkin hänen ruusunpunasia poskiansa. Oikein, Lovisa! Aurinko on Jumalan aurinko, ja onni on Jumalan antama, ja jos se joskus paistaa liian kirkkaasti ja liian pistävästi silmiimme, niin ovat kyynelet hyvät sitä vastaan, niissä särkyvät auringon säteet. -- Ja hän kumartui maahan ja otti ruusun käteensä ja hengitti sen tuoksua, vaan ei katkaissut sitä. Oikein, Lovisa! Ruusut ovat maan ruusuja, ilot ovat maan iloja, ne kukostavat aikansa, anna heidän kukostaa! Mutta jos tahdot niitä nauttia ennen aikaansa, niin saat kuihtuneen kukan rinnallesi ja lakastuneen ilon poveesi. Hän kävi hiljakseen edemmäksi puutarhaan, ja kun hän tuli lehtimajan luo, jossa hänen isänsä istui, juoksi hän isänsä luo, heittäytyi hänen rinnallensa ja peitti päänsä hänen poveensa: "Isä, isä kulta!" Oikein, Lovisa! Se on sinun oikea paikkasi! Sinun isäsi sydämessä loistaa Jumalan aurinko, sinun isäsi sydämessä kukostavat maan ruusut.

Luku 46.

Surullinen luku, joka viimein kuitenkin päättyy hyvästi.

Rouva Nüssler toi Fridan Pümpelhageniin ja monta lohdutussanaa pudotteli hän kastepisaroina nuoren rouvan kuihtuneesen sydämeen, ja kun ei se vielä oikein tahtonut ruveta uudelle oraalle, lohdutteli, rouva Nüssler uudestaan: "Älkää olko millännekään! Minun Kaarlo veljeni panee kyllä asian toimeen". -- Ja niin tuli nuori rouva aamuhämyssä kotia, ja hänen mielensä oli ihan toinen kuin edellisellä illalla, kun hän pois kotoa kiiruhti, ja toivon keralla palasi myös rakkaus ja luottamus uudestaan hänen sydämeensä, ja hiljaa ja ystävällisesti lähestyi hän Sofi Degeliä, joka istui nojatuolilla, lasta vartioimassa, ja oli nukkunut. Frida silitteli hiljaa hänen hiuksiansa ja sanoi: "Kiitoksia, Sofi; sinä olet väsynyt, mene levolle".

"Armollisin rouva", huudahti Sofi herätessään -- varmaankin suloisista unista sulhasestaan -- "lapsi on levollisesti nukkunut, ainoastaan kerran annoin minä hänelle juomaa".

"Hyvä", sanoi nuori rouva, "mene levolla". Ja kun palvelustyttö oli mennyt, seisoi Frida pienokaisensa edessä ja katseli häntä: ei! ei! köyhän aatelisneidin surullinen kohtalo ei soveltunut noille suloisille kasvoille, ja hänen illalliset ajatuksensa eivät soveltuneet hänen tänaamuisiin ajatuksiinsa. Hänen sielunsa oli tänä yönä saanut kestää tuskia, hirmuisia tuskia, mutta yön kuluessa ja tuskien aikana oli toivo syttynyt hänen sydämeensä ja tämä tuskien sikiö kietotui hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja taputteli hänen poskiansa, ja nuo siniset silmät tähtäsivät taivasta kohden ja niistä loisti luottamus niin -- niistä loisti voitto!

Nuori rouva meni levolle ja kaikki tänyölliset hahmut ilmaantuivat hänen eteensä: Karolina Kegel ja rouva Nüssler, pastorin rouva ja Lovisa, Hawermann ja Bräsig, he seisoivat kaikki elävinä ja selvinä hänen silmäinsä edessä, hän ymmärsi heidät kaikki ja heidän vilpittömän toimintansa ja olentonsa; mutta niiden väliin tunkihe eräs hahmu, jota hän ei ymmärtänyt, nimittäin vanha juutalainen. Valo sattui niin kirkkaasti tähän olentoon ja niin pimeitä varjoja tuli näkyviin vanhan juutalaisen yönutun ja kasvojen poimuista -- semmoista ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt -- tämä kaikki tuli näkyviin hyvin epäselvänä -- ja kun Frida muisteli vanhan juutalaisen lähtöä, silloin suureni tämä hahmu yhä suurenemistaan, mutta kävi samassa yhä epäselvemmäksi, ja Frida risti kätensä rinnallensa ja nukkui.

Frida nukkui, ja näki unta vanhasta juutalaisesta; mutta tämä oli suloinen uni, ja ainoastaan yhden ainoan kerran havahti hän, hänestä tuntui, ikäänkuin ajaisivat vaunut kartanolle. Hän kuulteli, mutta sielu ja ruumis kaipasivat lepoa, pää vaipui hiljaa takasin tyynylle ja tuo suloinen uni häilyi taas hänen vaaleilla hapsillaan ja kuiskaili hänen korvaansa ihmeellisiä asioita.

Mutta hän ei ollut väärin kuullut: eräät vaunut olivat todellakin tulleet, niissä vaunuissa istui hänen miehensä. Aksel oli näinä päivinä ajellut ympäri maata kuin rihkamakauppias, joka ostelee munia ja kanoja, jokaiselle ovelle oli hän kolkutellut kuin lumppujen kerääjä: hän oli kysellyt liikemiehiltä, hän oli valitellut vanhain ystäväin luona, joita hän hevoskilpajuoksuissa oli tullut tuntemaan ja jotka häneltä olivat ottaneet hänen rahansa; kenkään ei ollut kotona, ja ne, jotka hän sattumalta tapasi, olivat ilman rahoja. Niin kauvan kuin kävelemme antivaatteissa, on meillä ystäviä kyllä, mutta kun ne ovat kuluneet, ja niitä täytyy paikata, hävettää tämä ystäviä. Tämän sai Aksel katkerasti kokea. Hän oli salaa, sisariensa tietämättä, käynyt Swerinissä; hän oli käynyt sen juutalaisen luona, joka taanoin niin sukkelaan ja mielellään oli hankkinut rahat. Hän oli majatalostaan katsellut sitä suuntaa kohden, jossa Fransin maatilat olivat; mutta missä oli Frans? Hän oli astunut viimeisen askeleen, hän oli ajanut lankonsa Breitenburgin luo, jonka kanssa hän oli epäsovussa, hän ei ollut välittänyt tuosta kylmästä vastaanotosta, hän oli ilmottanut hänelle kamalan tilansa, mutta ei ollut sanonut hänelle mitään sisariensa rahoista. Lanko oli katsonut häntä tuimasti silmiin ja kääntänyt hänelle selkänsä: "Tu l'as voulu, George Dandin![22] Ja tähän kuiluun, jonka sinä kevytmielisyydessäsi olet kaivanut, pitäisi minun heittää rahani? Rahani, jotka minä puutetta kärsien ja surulla olen ansainnut? Sinun sisaresi ei ole niitä tuonut myötänsä".

Aksel aikoi jotakin sanoa niistä 7000 taalerista, jotka hänen vanha isänsä häntä varten kerran oli lainannut Moosekselta, mutta samassa kääntyi lanki Akselia kohden ja sanoi hänelle suoraan päin silmiä; "Missä ovat ne 13000 taaleria, jotka sinä sisariltasi olet veijannut?"

Tämä masensi Akselin kokonaan -- hänen lankonsa tiesi siis senkin -- hän hoiperteli kalpeana ulos ovesta ja astui vaunuihinsa.

"Mihinkä?" kysyi kuski.

"Kotia".

"Missä vietämme yötä?"

"Kotona".

"Herra, sitä eivät hevoset kestä".

"Niiden täytyy kestää".

Niin ajoivat he kotia, ja kun he olivat astuneet alas vaunuista, seisoi Juha noiden molempain kaunisten rautikkoin tuona ja sanoi: "Molemmat takamaiset vaunuhevoset olemme jo ennen ajaneet pilalle, nyt ovat molemmat etumaisetkin lopussa; heistä ei ole muuhun kuin sontarattaiden eteen".

Aksel kävi raskailla askeleilla huoneesensa, johon jo paistoi kirkas päivä. Hänen huoneessansa oli kaikki kuin ennenkin ja ennen oli hän aina siinä hyvästi viihtynyt ja vanha tottumus oli aina tehnyt lempeän vaikutuksen hänen sydämeensä; mutta hänen sydämensä ei ollut enää sama kuin ennen, hänen mielensä ja sydämensä oli muuttunut, se ei tahtonut enää soveltua vanhaan totuttuun tapaan; hänen mieltänsä ahdisti; hän tempaisi akkunan auki, että aamun raitis ilma pääsi virvottamaan hänen otsaansa; hän heittäytyi istumaan nojatuolillensa, joka oli hänen kirjotuspöytänsä edessä, ja pusersi päätänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tahtoisi hän pingottaa sen ruuvipihteihin. Samassa sattui hän näkemään pöydällä kirjeen, käsiala oli hänelle hyvin tuttu, hän oli sen jo ennenkin nähnyt, hän repäisi kirjeen auki: kirje oli hänen sisareltansa. Mitähän oli hänen lankonsa Breitenburg hänelle sanonut? Niin, siinähän se oli! Hän katseli ulos akkunasta, tuolta Reksowin kuusikkometsän takaa nousi aurinko. Hän katsahti taas kirjeesen; siinä oli ystävällisiä sanoja, mutta mitä apua sanoista, hänellä ei ollut rahoja. Hän katsahti taas ulos akkunasta: hänen silmäinsä edessä lainehti vehnälaiho. Ah, jos se olisi jo tuleentunut, jos se olisi jo puitu ja olisi antanut kahdenkymmenkertaisen sadon, niin, sitte -- ei! ei! siitä ei sittenkään hänelle apua olisi ollut. Ja hän katsahti taas kirjeesen: ystävällisiä sanoja! Mutta vähitellen saivat sanat vakaisemman muodon, ne katsella tuijottelivat häneen tuimemmin -- hän ei voinut enää luoda silmiänsä muualle -- hän luki kirjeen loppuun, ja siinä seisoi: "minä olen tästä asiasta myöskin kirjottanut Fridalle, rakas veli! Jos et sinä ole kiinittänyt kartanoon meidän saantiamme, niin olemme me tyttöraukat ihan hukassa!" -- "Niin, hukassa!" huudahti Aksel, "hukassa!" ja hypähti pystyyn tuoliltaan ja juoksi ympäri huoneessa; hän riensi akkunan ääreen, hänen edessänsä lepäsi luonto täydessä ihanuudessaan ja luonto tekee vaikutuksensa jokaiseen sydämeen; mutta sydämen on oleminen sopusoinnussa luonnon kanssa, sen on oleminen avonainen ja altis auringonsäteelle ja on sisällisellä kaipauksella katseleminen vihantaa maata, sinistä taivasta ja auringon kultaisia säteitä. Mutta hänen sydämensä ei ollut enää puhdas, valhe oli saanut hänestä voiton, hänen mielensä ja ajatuksensa olivat kiinitetyt viheliäiseen ihmiselliseen romuun. Rahaa! Rahaa! Auringon säteistä ei voitu kultarahoja lyödä. Hän heittäytyi taas tuolillensa: Fridakin tiesi siis sen. Mutta Aksel oli niin usein valhetellut hänelle; tätä ei voinut hän kumminkaan kieltää, Frida tiesi sen. Ja Frida seisoi hänen edessänsä, lapsi käsivarrella, ja katseli häntä tuimasti ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä kysyivät: "Olemmeko tämän ansainneet?" ja hänen kolme sisartansa seisoi hänen ympärillänsä laihtunein poskin ja huulin hyypyneisin: "Niin, Aksel, rakas Aksel, ihan hukassa!" Ja näiden tyttöraukkani takana seisoi eräs synkkä hahmu omituisessa valossa, se hahmu ei näyttänyt olevan tästä mailmasta, ja tämä hahmu oli hänen vanha isänsä, ja se sanoi hänelle: "Sinun pitäisi olla minun vanhan huoneeni tuki, mutta sinä olet irrottanut siitä kiven kiven perästä ja minun huoneeni olet sinä jaottanut maahan". -- Tätä ei hän enää kestänyt, hän kavahti pystyyn -- hahmut katosivat --, hän juoksi edes takasin, ja kun hän taas tuli tunnollensa, seisoi hän kaapin edessä, jossa hänen ampuma-aseensa olivat. Ah, hän tiesi paikan, joka oli niin yksinäinen, niin hiljainen, tämä paikka oli Laubanin järvi Reksowin metsässä; hän oli iloisilla metsästysretkillä usein siellä ollut vanhan metsävartian, Slangin, kanssa; siellä voi hän sen tehdä. Hän kurotti kaappiin ja otti revolverin, jonka Triddelfitz kerran oli hänelle hankkinut, että hän ampuisi sillä päivätyöläisiä. Hän koetteli sitä; oikein, se oli ladattu. Hän meni ulos ovesta; mutta kun hän tuli porstuaan, näki hän oven, joka vei Fridan kamariin ja jonka takana hänen vaimonsa ja lapsensa lepäsivät. Aksel vavahti, hän hoiperteli taaksepäin; kaikki ne suloiset hetket, joita hän täällä, uskollisen vaimonsa sydämellä ja lapsen sielun vähitellen elämään heräämistä nähdessään oli nauttia saanut, johtuivat hänen mieleensä, hän lankesi polvillensa kynnykselle ja kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja nämä kyynelet, tämä palava rukous voivat hänen pelastaa -- me tulemme sen vielä näkemään -- sillä Jumala johtaa meitä hienolla, näkymättömällä langalla. Aksel nousi, hän ei ollut rukoillut oman sielunsa edestä, hän oli rukoillut toisten sielujen edestä; hän meni, hän meni hiljaiselle Laubanin järvelle. Hän heittäytyi maahan polvillensa nuoressa kuusikkometsässä, hän otti revolverin taskustansa ja laski sen viereensä, hän loi vielä kerran palavan silmäyksen mailmaan; hän katsahti vielä kerran aurinkoon, Jumalan ihanaan aurinkoon, viimeisen kerran, ennenkuin hänen oli yllättävä synkkä yö. Aurinko häikäisi hänen silmiänsä, hän otti niistinliinansa ja peitti sillä kasvonsa, ja nyt tulivat hänen mieleensä viimeiset, kamalat ajatukset. Raskaasti hän huokasi: "Sen täytyy tapahtua!" huudahti hän. "Hyvää huomenta, herra von Rambow!" kuului ystävällinen ihmisääni hänen vierestänsä.

Aksel sieppasi liinan pois silmiltänsä ja peitti sillä revolverin.

"Näin varhain valveilla?" kysyi Sakarias Bräsig, sillä hän se oli, joka istui maahan ruohostoon Akselin viereen. "Aiotteko tekin onkia?" Samassa laski hän kätensä niistinliinan ja revolverin päälle: "Ahaa! Te tahdotte harjotella pistoolilla ampumista. Minäkin olin ennen siinä hyvin taitava, minä ammuin pata- ja herttaässän aina keskeltä puhki". Niin puhein nousi hän seisaalle ja otti revolverin käteensä: "Näettekö pilkkua tuolla kuusessa -- Slang näyttää merkinneen tässä puita kirveellään -- minä pidän vetoa neljä groschenia, sillä enempää en pidä minä milloinkaan" -- pah! pamahti revolveri, mutta kuula ei sattunut pilkkuun -- pah! vielä toistamiseen ja taas turhaan, ja vielä kerran, ja niin ampui hän kaikki kuusi laukausta: "Sitäpä en olisi uskonut! Kaikki harhaan! Sitä en olisi uskonut! Minä olen vedon menettänyt! Tässä ovat ne neljä groschenia. Semmoinen vanha krapelus!" huudahti hän ja viskasi revolverin kauvas Laubanin järveen, "sillä voisivat lapset ja nuoret miehet varomattomuudessaan pian ampua itsensä kuoliaksi".

Akselista tuntui olonsa oudolta: yht'äkkiä asettui hänen vakaisimman, lujimman, epätoivonsa ja kamppailussa tehdyn päätöksensä ja sen pimeän portin väliin, jonka kautta hän tahtoi uskaltaa astua, mitä tavallisin ja, Akselin mielestä, mitä törkein olento, ja siinä se nyt seisoi niin julkeasti ja röyhkeästi, kuin talonpoika markkinoilla, pois tieltä oi sitä voinut sysätä oikealle eikä vasemmalle puolelle. Aksel hypähti myös pystyyn: "Herra...!"

"Herrrra...!" ärjäsi Bräsig takasin.

"Mitä teillä täällä on tekemistä?"

"Ja mitä teillä täällä on tekemistä?" kysyi Bräsig puolestansa.

"Te olette hävytön narri!" huudahti Aksel.

"Ja te olette vielä suurempi narri!" huudahti Bräsig, "te aiotte mielettömässä tilassa tehdä mitä kauhistavimman teon ja olette unhottaneet kaikki: rouvanne ja lapsenne. Niin! tuommoinen pieni hyppäys vaan, ja niin pääsemme kaikista! Eikö niin? Kumpi on nyt suurempi narri?"

Ja Aksel nojasi kuusta vastaan, toinen käsi sydämellä ja toinen silmillä aurinkoa vastaan, ja hänen, edessänsä seisoi mitä jokapäiväisin ihmisolento, ongenvapa kädessä, ja sulki häneltä kuoleman pimeän portin.

"Näettekös", otti pehtori Bräsig uudestaan puhuaksensa, "jos olisitte tulleet kolmea minutia ennemmin kuin minä" -- ne olivat ne kolme minutia, jotka hän oli viettänyt kynnyksellä rukoillen polvillaan vaimonsa ja lapsensa edestä -- "niin viruisitte nyt tuossa pää puhki hirvittävänä varoituksena, ja kun olisitte tulleet Jumalan tuomioistuimen eteen, niin olisi Jumala sanonut teille: narrien narri! Sinä et tiedä, mitä tänä yönä sinun rakas vaimosi ja pehtori Hawermann ja rouva Nüssler ja pastorin rouva ja Mooses ja muut ovat tehneet, ja jos Herra olisi tuominnut teidän ansion jälkeen, tiedättekö, mihinkä sitte olisitte joutuneet? Helvettiin olisitte joutuneet!"

Aksel otti kätensä pois silmiltänsä ja katseli tuijotteli Bräsigiä: "Mitä? Mitä te sanotte?"

"Että teille on tänä yönä hankittu 31,000 taaleria, ja että Mooses hankkii rahat, ja että teidän orpananne Frans on tullut, ja hän tekee mahdollisesti vielä enemmän. Mutta tehän olette ihan mieletön ihminen, kun annatte Triddelfitzin, sen vintiön, ostaa revolvereita, ampuaksenne päivätyöläisiä, ja sitte hätyytätte niillä omaa henkeänne".

"Frans on täällä? Frans, sanoitte te?"

"Niin, hän on täällä; mutta teidän tähtenne ei hän ole tullut, hän on tullut sentähden, että hän kaikin mokomin tahtoo tehdä Lovisa Hawermannin armolliseksi rouvaksi von Rambowiksi; mutta jos mielitte mailmassa ketään kiittää -- Frans aikoo arvattavasti jotakin tehdä, tehdä mitä vielä puuttuu --. niin menkää sitte rakkaan armollisen rouvanne ja Kaarlo Hawermannin luo ja osottakaa heille kiitollisuuttanne; voitte myöskin käydä Mooseksen luona, ja rouva Nüssleriä ette myöskään saa unhottaa, ettekä pastorin rouvaakaan -- he ovat kaikki olleet hyviä teitä kohtaan tänä yönä".

En ole vielä koskaan aikonut itseäni ampua, enkä tiedä, mimmoinen semmoisen ihmisraukan mieli on, kun hänen ja hänen päätöksensä väliin tunkeuu jokapäiväinen elämä. Minä arvelen, että se mahtaa tuntua hyvin harmittavalta, ikäänkuin oikein väsyneestä, uupuneesta matkamiehestä lasillinen hapanta, lannistunutta olutta -- ja pehtori Bräsig näytti todellakin tänä aamuna hieman äreältä. Mutta kun rakas, ihana ihmiselämä tulee sisään ovesta, ja nuori vaimo, lapsi käsivarrella, kaataa hänelle lasillisen viileätä, raitista viiniä, juo hän lasin pohjaan ja sanoo: "No niin! Nyt voitte kertoa, mitä täällä on tapahtunut". Ja pehtori Bräsig kertoi ja kertoi hyviä uutisia, ja Aksel horjui pois kuusen juurelta ja lankesi vanhuksen kaulaan! "Herra Bräsig! Hyvä herra Bräsig! Onko tämä kaikki totta?"

"Mitä sillä tarkotatte? Luuletteko, että minä tänä pyhänä hetkenä syöttelisin teille valheita?"

Ja Akselia pyörytti se pohjaton juopa, joka oli hänen edessänsä ja johon hän vastikään oli niin rohkeasti kurkistanut, hän hoiperteli taaksepäin ja hänen ympärillänsä alkoi kuulua laulua ja soittoa ilmassa ja maa heijasti ja loisti ja kaikki, mitä hän muuten oli välinpitämättömästi katsellut ja kuullellut, teki nyt häneen valtaavan vaikutuksen, hän peitti silmänsä käsillänsä ja rupesi katkerasti itkemään. Ja pehtori Bräsig seisoi hänen edessänsä ja katseli häntä sääliväisesti, lähestyi häntä lempeästi ja tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisteli häntä, mutta hyvin vienosti ja sanoi: "Me vaellamme kaikki eksyksissä, ja te olette suureksi osaksi itse syypää onnettomuuteenne; mutta kokonaan ei se ole teidän syynne, sillä miksikä riivasi paholainen teidän äitiänne ja antoi teidän ensin tulla luutnantiksi? Mitä on maanviljeliällä tekemistä luutnantin kanssa? Sehän on ihan samaa, kuin jos kaupungin musikantti David Berger, joka torvellaan on puhaltanut pilalle toisen keuhkonsa, nyt rupeisi papiksi ja saarnaisi, saarnaisi vaan toisella keuhkolla; hän ei sitä kestäisi. Mutta", ja hän kävi nuoren miehen käsivarteen kiini, "menkäämme pois tästä paikasta, niin tulee mielenne paremmaksi".

"Niin, niin!" huudahti Aksel, "te olette oikeassa! Tuosta onnettomasta soturielämästä on kaikki minun onnettomuuteni alkunsa saanut, silloin tein minä ensimäiset velkani ja niistä seurasivat kaikki toiset. Mutta", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui, "mitä sanon minä vaimolleni?"

"Ette mitään", sanoi Bräsig.

"Ei", sanoi Aksel, "minä tein juuri pyhän lupauksen, että tästä lähin aina sanon hänelle totuuden".

"Se tulee teidän tehdäkin", sanoi Bräsig. "Luuletteko todellakin, että nuori armollinen rouva on teiltä suorastaan kysyvä, ettekö tänä aamuna ole aikoneet ampua itseänne? Ja jos te puheessanne joudutte hämille, niin valhettelen minä teidän puolestanne, sitä en minä pane sydämelleni, sillä olisihan hirmuista, että niin hyvän nuoren rouvan koko ikänsä täytyisi vaeltaa mailmassa yhä ajatellen, että mies, jonka hänestä piti huolta pitämän, oli kurjasti aikonut jättää vaimonsa ja lapsensa. Ei!" lisäsi hän lujasti, "sitä ei hänen ole tarvis tietää; sitä ei ole kenenkään tarvis tietää paitsi teidän ja minun. Ja saattepa nähdä, että hän nukkuu vielä, sillä vasta, aamulla voi hän levolle päästä ja hän oli varmaankin hyvin väsynyt".

Niin tulivat he Pümpelhageniin. Daniel Sadenwater oli etehisessä.

"Daniel", sanoi Bräsig, "hankkikaa meille vähän aamiaista, sillä", sanoi hän, kun Daniel oli mennyt, "teidän on vähän vahvistaminen itseänne ruoalla, että tulette toiselle mielelle, sillä tämmöinen tapaus kyselee voimia".

Mutta tällä kertaa oli epätietoista, sanoiko hän tätä muiden tähden vai itsensä tähden, sillä kun aamiainen tuli pöydälle, ei Aksel voinut mitään syödä, mutta Bräsig söi kuin riihentappaja.

Kello kymmenen aikaan tuli Frida huoneesen: "Hyväinen aika, herra pehtori! ja sinä, Aksel?"

"Niin, Frida kulta, minä tulin kotia tänäaamuna", sanoi nuori mies matalalla äänellä.

"Ja nyt et enää matkaa pois, nyt pysyt sinä täällä", sanoi Frida vakavasti. "Ah, Aksel, minulla on sinulle paljo kertomista, paljo hyvää. Mutta kuinka olet sinä tullut herra pehtorin pariin?"

Nyt, arveli Bräsig, on hänen aikansa puuttua asiaan: "Minä olin aamulla vähän onkimassa -- ette mahda panna pahaksenne, että minä panin ongenvapani teidän porstuaanne -- ja siellä tapasin minä herra von Rambowin, joka oli kävelemässä, ja niin katselimme yhdessä hänen nisuansa ja hän kutsui minua aamiaiselle. Mutta armollinen rouva, onpa teillä oivallista makkaraa! Sen valmistamisen olette varmaankin oppineet rouva Nüssleriltä!"

"Ei", sanoi Frida, luomatta kysymykseen mitään suurempaa huomiota, ja katseli Bräsigiä ja Akselia vuorotellen, ikäänkuin olisi hänestä toki kummaa, että Aksel oli kutsunut vanhan pehtorin sisään. "Mutta mitenkäs on tämän laita, herra pehtori...?" kysyi Frida.

Maltappa! arveli Bräsig, nyt puhut itsesi pussiin, nyt on kääntäminen puhe toiselle tolalle, hän keskeytti siis Fridan puheen: "Teidän luvallanne, armollinen rouva, te kutsutte minua vielä aina 'pehtoriksi', pehtori olen ollut; mutta minä olen noussut virassa, tätä nykyä olen oikeuden asessori. -- Yhdestä toiseen!" kääntyi hän Akselia kohden, "miks ette nouda rahoja, jotka teitä varten on oikeuden hallussa Rahnstädtissä?"

"Mitä rahoja?" kysyi Aksel.

"No, ne 1,500 taaleria, jotka lurjuksilta vielä saatiin. Saitte kai jo viime viikolla siitä asiasta kirjeen oikeudelta?"

"Herranen aika!" huudahti Aksel, "minä olen viime aikoina saanut niin paljon kirjeitä oikeuksilta, etten enää ole yhtäkään niistä avannut".

"Minä tunnen sen asian", sanoi Frida, "rouva Nüssler kertoi sen minulle kotimatkalla, minä noudan kirjeen", ja hän riensi ulos ovesta.

"Nuori herra von Rambow", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suoraksi, "siinä olette taas tehneet tyhmyyden, sillä me oikeudenmiehet emme ainoastaan rankaise ihmisiä, me olemme myöskin ihmiskunnan hyväntekiöitä".

"Mutta sanokaa toki, mitä rahoja ne ovat?"

"Tässä on kirje", sanoi Frida ja antoi sen Akselille.

Aksel aukaisi sen; oo, minkä vaikutuksen tämä häneen teki! "Rahaa!" oli hänen sielunsa viime aikoina huutanut, yhä vaan "rahaa!" Nyt putosi odottamatta kaunis rahasumma hänen syliinsä, mutta mitä rahoja? "Oi hyväinen Jumala!" huudahti hän ja hoiperteli ja horjui ihan hermotonna ympäri huoneessa, ikäänkuin unissakulkia, "ei sekään siis totta! Missä käsissä olen minä ollut? Petetty! Itse pettänyt itseni -- kaikkein enimmästi Itse pettänyt itseni!" Niin syöksi hän ulos ovesta, Frida tahtoi juosta hänen perästänsä, mutta Bräsig pidätti:

"Olkaa huoletta, armollinen rouva! Minä tiedän keinon, millä hänen voi viihdyttää". Bräsig meni hänen perästänsä puutarhaan, jossa Aksel pyöri ympäri haltioissaan. Vanhus asettui hänen tiellensä: "Herra, mitä hullutusta tämä on?"

"Pois tieltä!" huusi Aksel.

"Ei!" sanoi Bräsig, "sitä ei minun ole tarvis tehdä. Ettekö häpee, että kidutatte rouvanne kuoliaaksi raivoomisellanne?"

"Miks'ette antaneet minun täyttää aikomustani?" huusi Aksel. "Tuhat kertaa katkerampi kuin kuolema on ottaa vastaan hyviä töitä! -- ihmisiltä, joita parempina aikoinani olen ylenkatsonut ja loukannut, niin, vieläpä sysännyt onnettomuuteenkin. Ah, minun ei ainoastaan ole niitä vastaan ottaminen -- ei! -- minun on täytymys se tehdä, jos elää tahdon. -- Oi, oi!" huudahti hän ja löi kädellään otsaansa, "miksikä pitää elää? Miksikä elää, tämä pistos sydämessä?"

Niin raivosi hän itseänsä ja mailmaa vastaan ja pehtori Bräsig seisoi varsin tyynellä mielellä ja katseli häntä ja lausui vihdoin: "Pitkittäkää sillä tavoin vaan vielä muutama aika; semmoisena miellytätte te minua suuresti; sillä tavoin lähtevät teistä nuo aateliset juonet! Mitä? Te ette tahdo ottaa vastaan mitään ystävyyden osotteita kunniallisilta porvarillisilta ihmisiltä? Eikö niin? Jos joku herra von, tai Pomukkelskopp, tai Slusuhr eli Taavetti tulisi, niin ettei kukaan eläväinen sielu siitä tietää saisi, se olisi teille mieluisempaa; mutta he eivät tule enää. Mutta tämä onkin minusta vaan sivuseikka; hävetä pitäisi teidän toki, että Herran kasvoin edessä, joka tänään aamulla pelasti teidän, vielä uudestaan lausutte toivonne olevan saada ampua itsenne. Tehän olette kahdenkertainen itsemurhaaja!"

Aksel oli rauhottunut, mutta samassa käynyt ihan kalpeaksi; häntä pyörytti, ajatellessaan sitä juopaa, johon hän aamulla oli kurkistanut; Bräsig tarttui hänen käteensä ja asetti hänen istumaan penkille, jolla hänen vanha isänsä ja hänen hyvä rouvansa jo ennen tuskissaan ja huolissaan olivat istuneet. Vähitellen tointui hän taas ja Sakarias Bräsig tarttui uudestaan häneen ja sanoi: "Tulkaa! Tulkaa armollisen rouvanne luo! Siellä on tätä nykyä teidän oikea paikkanne", ja Aksel seurasi kuin lammas, ja kun tuvassa hänen nuori, rakas vaimonsa tarttui hänen käteensä ja veti hänen viereensä sohvalle ja häntä lohdutteli, purskahtivat kuumat kyynelet hänen silmistänsä, sillä nyt vasta suli viimeinen jää hänen rinnastansa, hänen vaimonsa lempeästi häntä katsellessa, ja hänen sielunsa liikkui avonaisena, vapaana, vielä tosin aaltoilevana, mutta kuitenkin vapaana! Ja Sakarias Bräsig oli siirtynyt akkunan ääreen ja rämisti ruutua vastaan dessauer-marsiansa, niin että Fritz Triddelfitz, joka kulki ohitse, tuli likemmäksi ja kysyi: "Herra pehtori, kutsutteko minua?"

"En!" ärjäsi Bräsig, "pitäkää te huolta itsestänne ja talon toimista".

Nyt tulivat vaunut jyristen kartanolle ja Hawermann ja Frans astuivat niistä ulos.

Frans oli Hawermannin kanssa käynyt Mooseksen luona yhdeksän aikaan ja oli luvannut maksaa orpanansa puolesta noiden toisten taattuin henkilöjen sijasta 31000 taaleria, ja Mooses oli yhä nyykäytellyt päätänsä ja sanonut: "Te olette varma; toiset ovat myöskin varmoja; mutta te olette rikas ja parempi on parempi". -- Ja kun asia oli toimitettu ja Frans oli jonkun matkaa vaeltanut pitkin katua Hawermannin kanssa, sanoi Frans: "Appi kulta, vartokaapa tässä penkillä vähän aikaa, minä tulen heti taas, unhotin puhua eräästä seikasta Mooseksen kanssa". -- Ja tultuansa taas Mooseksen luo, sanoi hän: "Mooses, minun appini Hawermann ilmotti minulle tänä aamuna, että Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin..." -- "Taivahan taatto!" huudahti Mooses, "Hawermann, appi! Mitä sillä tarkotatte?" -- "Että minä nain hänen tyttärensä". Ja vanha juutalainen nousi vaivalloisesti istuimeltaan seisaalle ja laski kuihtuneen kätensä kristityn aatelismiehen pään päälle ja sanoi: "Abrahamin Jumala siunatkoon teitä! Te tulette hyvään sukuun". Ja tuokion ajan kuluttua, sanoi Frans: "Ostakaa kartano minulle, tehkää kauppa minun puolestani, mutta minun nimeäni ei saa mainita, ei kenenkään -- erittäinkään Hawermannin -- pidä saada siitä mitään tietää. Juhannukseksi voin minä maksaa 100,000 taaleria". -- "Mutta kuinka korkean hinnan saan tarjota?" -- "Sen jätän kokonaan teidän valtaanne; mutta kysykää jo tänään asiaa. Minä tulen huomenna, ja sitte puhumme likemmin siitä". "No", sanoi Mooses, "tämä on kauppa, tämä on rehellinen kauppa. Miks'en minä tekisi kauppaa". -- Frans lähti.

Kun Aksel näki näiden molempain astuvan maahan vaunuista, yritti hän malttaa mieltänsä ja olla olevinansa, ikäänkuin oi olisi mitään tapahtunut, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli saanut kestää liian rajun myrskyn; vihreät lehvät olivat rikkirevityt ja paljaat tynkät ja trönöt tulivat näkyviin; Fridan ja Bräsigin oli rientäminen väliin; ja kun Aksel, sydämensä yllytystä seuraten, aikoi rientää Hawermannia vastaan, tarttui Frida häneen kiini ja sanoi: "Aksel, rakas Aksel, ei nyt! Huomenna, ylihuomenna! Joka päivä! Sen miehen kohtaat sinä aina".

Ja Hawermann otti lakkinsa ja sanoi, että hänellä oli asiaa Fritz Triddelfitzille hänen isältänsä, ja lähti ulos ovesta.

Ja Frans kävi Akselin luo ja halasi häntä ja sanoi: "Aksel, tule toiseen huoneesen, minulla on sinulle paljon sanomista".

Ja kun jonkun aikaa olivat olleet siellä kahdenkesken, pisti Frans päänsä ulos ovesta ja huusi Fridaa. Eikä viipynyt kauvan, niin juoksi Daniel Sadenwater kartanolle ja etsi herra pehtori Hawermannia, ja kun Hawermann oli mennyt Bräsigin nokan ohitse, tuntui Bräsigistä tupa tyhjältä ja hän meni puutarhaan ja asettui eräälle töyräälle ja katseli Reksowin kuusikkometsää kohden, tuonne Laubanin järvelle päin ja arveli ajatteli itseksensä: "Kummallista! Mikä on elämä, miksi on ihmisen elämä!" ja kun hän puolentoista tuntia oli tätä kysymystä hautonut päässänsä, puhkesi hän vihdoin sanomaan: "Jospa nyt olisi jotakin suuhun pantavaa, ja sitte rauhallinen paikka, jossa saisi vähän levähtää".

Ja hänen toivonsa oli pian toteen käyvä, sillä Daniel tuli ja kutsui häntä, ja kun Bräsig tuli saliin, seisoi Hawermann Akselin kanssa, käsi kädessä, ja Frans hieroi hyppysiään ja katseli ruokia pöydällä ja kävi Bräsigiä vastaan ja sanoi: "Herra pehtori, annetaanpa nyt herkkujen maistua!"

Ja Frida seisoi myöskin joukossa, suu hymyssä ja kasvoilla suloinen tyytyväisyyden loiste, ja lähestyi Bräsigiä ja sanoi: "Herra pehtori -- herra asessori, piti minun sanoa -- kun Pümpelhageniin tulimme, olitte te minun pöytäkumppanini, nyt kun täältä teemme lähtöä, on teidän taas istuminen pöytään minun viereeni".

"Mitä lähtöä?"

"Ahaa, ystävä kulta", sanoi Hawermann, "sinähän olet muuten kaikki tietävinäsi ja huomaat heti asiat; mutta tätä et ole huomannut: herra von Rambow on tehnyt vaihtokaupan Fransin kanssa, herra von Rambow saa Hohen-Selchowin ja Frans Pümpelhagenin".

"Sillä tavoin on asia parhain suoritettu, Kaarlo, ja jos sinä lasketkin pilojasi, etten ole mitään huomannut, niin huomasin minä kumminkin jo niin ja niin monta vuotta sitte, että herra von Rambowista, kun hän vielä oli sinun oppilaasi, oli tuleva jotakin". Ja hän lähestyi Fransia, joka pudisteli oikein miehen tavalla hänen kättänsä.

Päivällisen jälkeen suostuttiin vielä yhdestä ja toisesta, ja jokainen voi nähdä, kuinka hyvällä mielellä Aksel oli, ettei hänen enää ollut mitään tekemistä noiden entisten koronkiskojain kanssa, vaan ainoastaan orpanansa kanssa, ja näin hyvällä mielellä ollessaan suostui hän kaikkiin, siihenkin että hän antaisi kelvollisen pehtorin hoitaa taloutta ja että hän Fransin vakuudeksi antaisi vahvistaa tämän määräyksen laillisesti.

Meidän kertomuksemme rientää nyt pikaisesti loppuansa kohden. Tuskin oli viikko kulunut, kun Mooses sai kaupan tehdyksi ja osti Pomukkelskopilta Gürlitzin kartanon; 192,000 taaleriin nousi sen hinta. Frans kävi asian varteen kiini molemmin käsin ja riensi suoraa päätä rakennusmestari Schulzin luo: "Herra Schulz, voitteko pitää suunne?"

"Enköhän mahda!"

"No, -- minä olen nyt Pümpelhagenin isäntä, lähettäkää muutamia miehistänne sinne ja antakaa heidän repiä maahan ne hevosaitaukset, jotka sinne olette rakentaneet".

"Sitähän minä heti ajattelin, ettei niillä vietävillä voinut olla pitkä ikä".

"Hyvä! Mutta minä olen Juhannuksesta ruveten myöskin Gürlitzin omistaja..."

"Kas! Kas sitä vaan! Pomukkelskopin lopuksi tuli siis kumminkin: Ulos! ulos!"

"Niin. Mutta kuulkaapa, minä aion rakennuttaa sinne papinleskenkodin ja se pitää rakennettaman ihan samanlaiseksi kuin pappila on ja sen paikka on oleva ihan vastapäätä, juuri lähellä kirkkotarhaa. Hankkikaa sitä varten kaava".

"Ei ole tarpeesen, minulla on jo kaksi kaavaa, toinen oma hankkimani, toinen neiti Hawermannin, jonka hän esiliinannauhalla on tehnyt".

"Hyvä", sanoi Frans ja nauroi oikein herttaisesti, "seuratkaa jälkimäistä kaavaa".

"Mutta se ei ole oikea".

"Ei haita mitään. Sen kaavan jälkeen on teidän rakentaminen. Hankkikaa huomenna tarpeelliset puut, ottakaa täältä Rahnstädtistä ajurit ja kelvollinen muurari; mutta älkää millään muotoa hiiskuko asiasta kenellekään mitään. Jos rahoja tarvitsette, niin saatte niitä Moosekselta".

Niin puhein lähti hän ja vanha rakennusmestari Schulz seisoi ovella ja katseli hänen menoansa: "Aatelismies! Aatelismies! Tyhmiä toimia! Esiliinannauha! Mutta Pomukkelskopp: Ulos! ulos!"

Frans matkasi Hohen-Selchowiin; Hawermann ja pehtori Bremer, joka Akselin apulaiseksi oli pestattu, matkasivat hänen kanssansa. Aksel saapui myös sinne kimsuineen kamsuineen, ja hänen perästänsä tuli Rahnstädtin pormestari, jonka tuli tehdä vaihtokirjat, ja hänen kanssansa tuli Bräsig asessorina. Tähän toimeen ja Pümpelhagenin kaluston kuntoon panemiseen kului kolme viikkoa; ja niin oli nyt kaikki hyvässä järjestyksessä.

Ja pastorin rouvan luona oli myös kaikki valmisna häiden viettämistä varten. Näitä häitä vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja minä vaikenen niistä myöskin.

Häiden jälkeisenä päivänä istuivat Lovisa ja Frans ja pastorin rouva ja Hawermann suurissa vaunuissa, ja Bräsig istui edessä kuskilaudalla. He ajoivat Pümpelhageniin. Kun he saapuivat Gürlitziin, oltiin siellä ankarassa puuhassa; hirsiä ja parsia vuoltiin ja veistettiin ja eräs hammasorsi oli jo valmisna, ja rakennusmestari Schulz seisoi paitahihoillaan ja hiki tippui otsasta, sillä hän rehki muassa väkensä keskellä. Frans pidätti hevoset ja huusi vanhalle ahkeralle rakennusmestarille: "Onko kaikki kunnossa, herra Schulz?"

"Kaikki kunnossa!"

"Nyt voitte puhua vapaasti, herra Schulz".

"No, hyvä!" sanoi Schulz. "Neiti Hawermann... armollinen rouva, piti minun sanoa, mihinkä tuskaan te minun olette saattaneet! Kun luulin jo kaikki olevan kunnossa, puuttui vielä yhtä ja toista. Minun on teidän kaavanne tähden täytynyt laittaa vielä hammasorsi lisään".

"Mitä?" kysyi Lovisa ja katsahti Fransiin. "Ei mitään muuta, kultaseni", sanoi Frans ja halasi häntä uumilta, "kuin että minä olen ostanut Gürlitzin ja rakennan tähän papinleskenkodin, ihan samanlaisen, kuin pappila on".

"Minua varten?" huudahti pieni pastorin rouva ja kyynelet, jotka jo kauvan olivat hänen silmissänsä viruneet, kun hän sai kirkkotarhan nähdä, jossa hänen pastorinsa lepäsi, purskahtivat nyt virtana ulos, ja hän tarttui Fransin käteen ja itki ilokyyneliä, sillä kaipauksen kyynelet muuttuvat ihmisissä usein ilon kyyneliksi.

"Ja niin olen minä arvellut", sanoi Frans hiljaa ja ystävällisesti, "että minun appini ja pehtori Bräsig saisivat asua teidän luonanne, niinkuin tähänkin asti. Ja minä ajattelin, appi hyvä, että te voisitte ottaa huoleksenne täällä talonhoidon, ja Bräsig voi silloin tällöin käydä Pümpelhagenissa katsomassa, kuinka siellä toimitaan".

"Hyvä juttu!" huudahti Bräsig kuskilaudalta, sillä hän oli kaikki kuullut, koska vaunuin kuomi oli alas laskettu, "Kaarlo, enkö ole aina sitä sinulle sanonut? Hänestä on tuleva jotakin!"

Ja Hawermannin silmät vilkkuivat ilosta, että hän vielä sai taloutta hoitaa, vielä työskennellä, vielä puuhata ja toimia! -- -- Ja Lovisa heittäytyi Fransin kaulaan: "Frans sinä olet herttasen hyvä ihminen!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin ja niin tultiin Pümpelhageniin. Ei mitään kunniaporttia! Mutta jokaisen sydämessä oli kunniaportti, jonka Jumala taivaassa oli pystyttänyt!

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi ja tähän voisin lopettaa kertomukseni; mutta minä tiedän kyllä, että moni tahtoo mielellään tietää, kuinka niiden henkilöjen, joista tässä kirjassa olen puhunut, jälkeen vuoden 1848 on käynyt ja sentähden seuratkoon tässä vielä lopuksi:

Luku 47.

Ennenkuin muutin Meklenpurista Thüringeniin, kävin vielä kerran katsomassa niitä vanhoja rakkaita paikkoja, joissa nuorempana olin viettänyt hyviä päiviä, ja niin tulin Rahnstädtiin ja menin sieltä suoraa päätä eräänä sunnuntai-iltapuolena keskellä kesää Gürlitziin. Minä tahdoin käydä katsomassa Hawermannia, Bräsigiä ja pastorin rouvaa; heidät tunsin niiltä ajoilta, jolloin vielä olin maamies, ja olin usein käynyt heidän luonansa Rahnstädtissä. Myöskin Gottliebin tunsin minä juuri hänen kaikkein hurskaimmalta ajaltaan, ja -- omituista kyllä! -- meistä on tullut hyvät ystävät, vaikka minä olen ihan toista mieltä kuin hän, arvattavasti on Gottliebiä mahtanut miellyttää juuri se vakavuus, joka asuu minun varsinaisessa luonteessa.

Tultuani Gürlitziin, menin papinlesken asuntoa katsomaan; minä tartuin ovenripaan; ovi oli lukittu: "Hm", ajattelin itsekseni, "on sunnuntai-iltapuoli, arvattavasti levähtävät kai hieman". -- Minä lähestyin akkunaa ja nousin varpailleni, nähdäkseni sisään, kun samassa ääni kuului minun takanani: "Siitä ei mitään apua, herra, siellä ei enää ketään asu".

"Eiköhän pastorin rouva enää täällä asukkaan?"

"Hän on kuollut".

"Ja Hawermann?" kysyin minä.

"Hän on muuttanut armollisen rouvan luoksi Pümpelhageniin ".

"Onkohan pastori kotona?"

"On, hän on kotona", sanoi vanha pappilan Yrjö, sillä se oli hän, "hän on kotona ja pastorin rouva myös, he juovat juuri kahvia".

Minä menin pappilaan ja koputin ovelle.

"Sisään!" kuului kolea ääni.

Minä astuin sisään, mutta -- minulle on paljo tapahtunut mailmassa, jota en ole ymmärtänyt, ja usein olen minä kummastunut -- mutta tässä ei ollut yksistään kummastuminen, tässä täytyi hämmästyä! Siinä istui Gottlieb -- hiukset oli keritty ihan järjellisellä tavalla lyhyiksi; missä ennen rouva Nüsslerin juurikaukalon ontopuoli oli, siinä oli nyt oikein säädyllinen maha, joka silminnähtävästi oli kasvamisessa; entiset kalpeat, kuoppaiset posket olivat muuttuneet kiiltäviksi ja punertaviksi ja punaset pyöreät huulet osottivat, että päivällisatria oli hyvästi maistunut, mutta niiden takana olevat kelvolliset hammasrivit olivatkin myös tehneet velvollisuutensa. Ja semmoiselta näytti koko mies, kuin maistuisi ruoka hänelle hyvästi, mutta että hän myös teki velvollisuutensa. Hänessä ei ollut mitään velttoutta, hän näytti pontevalta ja reippaalta, kaikki hänessä todisti kovaa työtä, mielentyyneyttä ja hyvää ruokahalua. No niin! Ja rouva Liinan ruumiin tilasta ei ollut juuri mitään sanomista, hän oli tässäkin suhteessa ottanut tuon pienen pyöreän rouva Behrensin esikuvaksensa. "Hm!" pakisin minä itsekseni, "se kuuluu kai asiaan täällä".

Kun tervehtimisen ensimäisistä tempuista oli päästy, istuttiin, ja nyt ruvettiin kyselemään, erittäin tein minä sitä puolestani. Tapaukset, jotka tässä olen kertonut, sain minä enimmäksi osaksi kuulla Bräsigiltä; myöskin Hawermannilta olen kuullut yhtä ja toista, sillä vanhus piti minusta paljon, ja joitakuita asioita olen tiedustellut sieltä ja täältä, ja niin istuin pöydän ääreen ja kirjotin ne paperille, ja koska kertomuksen pääkohtaukset tapahtuivat siihen aikaan, jolloin olin maamies, panin kirjani nimeksi: "Maamiesajoiltani".

Gottlieb kertoi minulle nyt yhtä ja toista ja rouva Liina autti häntä tässä toimessa uskollisesti, tuontuostakin häntä keskeyttäen; ja kun minä nousin istuimeltani, mennäkseni Pümpelhageniin -- sillä Fransin tunsin vielä maamiesajoiltani -- sanoi Gottlieb: "Niin, mene vaan, tänään olet siellä tapaava kaikki koossa; mekin tulemme pian perästäpäin, ja minä tuon tullessani myös kolme lastamme, vanhin on poissa, hän on jo kimnasisti".

Minä kävelin pitkin Gürlitzin kirkkopolkua ja ajattelin mielessäni mitä olin kuullut, ja laita oli täällä niinkuin joka paikassa muualla tässä matoisessa mailmassa: ilo ja suru, syntymä ja kuolema olivat vaihetelleet.

Vanhoista tutuistamme oli Sulttaani kaikkein ensiksi muuttanut manalan majoille; hän ei ollut kuollut luonnollisella tavalla -- itsemurhaa ei hän tosin ollut tehnyt -- ei! -- Eräänä päivänä tuli kankuri Rührdanz, ruostuneella pyssyllä varustettuna, Reksowin kartanoon, hän sitoi nuoran Sulttaanin kaulaan ja, talutti hänen puutarhaan; nuori perintöprinssi seurasi muassa, nähdäksensä mitä tapahtui, ja hän käytti itsensä -- niinkuin sittemmin tiedoksi tuli -- hyvin sopimattomasti tässä tilaisuudessa, sillä hän hyppi ja rehki kuin hullu. Pyssy laukesi ja vähän ajan perästä tuli Rührdanz ja kertoi Sulttaanin saaneen hyvin kristillisen lopun. Kun rouva Nüssler antoi hänelle ryypyn, joi hän sen hyvin surullisen näköisenä ja kertoi, että hän ja kaikki muut Gürlitzin päivätyöläiset olivat saman päivän aamupuolella olleet oikeuden edessä; he olivat kaikki tuomitut istumaan vuoden aikaa vankeudessa, ja häntä oli pidetty kaikkein vietteliänä, jonka tähden hän oli tuomittu istumaan vielä puoli vuotta lisään. Hän lähti, tämän sanottuansa, ulos ovesta, mutta palasi vielä takasin ja sanoi: "Rouva kulta, älkää unhottako minun vanhaa vaimoani! Mutta mikäpä oli syynä meidän onnettomuuteemme? Meillä ei ollut papereita".

Toinen, jonka kuolema oli saavuttanut, oli Jokkum itse. Siitä hetkestä ruveten, kun hänellä ei enää ollut mitään talouden kanssa tekemistä, oli hän vasta, oikein virkuksi ruvennut; hän juoksi kaiken päivää ympäri pelloilla, enimmästi paikoilla, joissa ei mitään ollut tehtävää, ja seisoi siellä ja ravisteli päätänsä, mutta ei sanonut mitään. Ja eräänä sunnuntaina, joulun ja uudenvuoden välillä, oli hän taas puuhaillut ulkona pellolla jalkaa paksussa lumessa ja oli pudonnut ojaan. Hän oli tullut kotia ihan kangistuneena vilusta; rouva Nüssler oli antanut hänelle kukkaisteetä, koko vadillisia; Jokkum olikin rehellisesti tyhjentänyt maljat, mutta seuraavana aamuna oli hän sanonut: "Äiti, mitä ei voi, sitä ei voi. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu. Kyllä kai se niin on, on kai, tälle ei kukaan mitään voi tehdä", ja niin nukkui hän hiljakseen. Hän oli puuhannut toimissaan henkensä edestä ja vaivannut itsensä kuoliaksi, ja rouva Nüssler arveli jo hankkia hänen haudallensa päällekirjotukseksi: "Hän kuoli virassaan".

Hänen perästänsä kuoli Mooses; tämä vanhus oli elänyt rehellisenä miehenä ja kuoli rehellisenä miehenä. Hän kuoli lujana uskossaan, ja hänen kuoltuansa, annettiin hänelle mukaansa hautaan ne laudat, jotka Juudaan suvulle tulevat, sillä hän oli Juudaan suvusta, ja kun hän haudattiin, istui Taavetti tuhassa rikkireväistyissä vaatteissa ja moni kristitty seurasi häntä kirkkotarhaan, johon hän oli hankkinut tammipuisen aitauksen, ja minä luulen että hän on tullut Abrahamin helmaan, vaikka kristityt häntä saattivat. Ja päivänä jälkeen hänen hautaamisensa seisoi kolme ihmistä hänen haudallansa, nimittäin Hawermann ja molemmat rouvat von Rambow -- Frida oli tullut vieraisille -- ja Hawermann kuivasi silmiänsä ja molemmat nuoret rouvat laskivat verekset seppeleet vanhan juutalaisen haudalle, ja kun he hiljaa kävivät kotia läpi Rahnstädtin niittyjen, lausui Hawermann: "Hän oli juutalainen uskonnoltaan, mutta kristitty töiltään".

Ja nyt tuli Kanasen vuoro -- meidän urhokas Kanasemme! -- Pomukkel oli kimsuineen, kamsuineen, lapsineen, hapsineen, muuttanut Rostockiin sinisellä vaakunalla varustetuilla lasivaunuillaan, joiden perästä seurasi koko jono ramustovankkureita ja suuri lauma syöttiläsoinaita. Kun ajat olivat tulleet paremmiksi, oli hän ansainnut itselleen haukkumanimen; kaikkialla kutsuttiin häntä "Polkuhinnaksi!" sillä hän oli jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, kertonut mitä hänelle oli tapahtunut ja kuinka hän oli Gürlitzin myynyt ja oli aina lopettanut puheensa syvällä huokauksella, joka tuli aina mahasta asti: "polkuhinnasta! ihan polkuhinnasta!"

Urhokas Kananen piti talouden ohjat yhä edelleen lujasti käsissään; mutta mikä hitto lie mennyt Rahnstädtiin palveluspiikoihin! He eivät ensinkään tahtoneet tyytyä siihen kohteluun, mihin Gürlitziläisten oli ollut tyytyminen. Joka viikko oli hänellä uusi piika; mutta vihdoin sai hän erään, joka näytti johonkin kelpaavan, se oli oikein vanha kyökkikarhu, mutta kun tämä oli häntä neljänneksen vuotta palvellut, rupesi sekin heittiö vastarintaan. Kananen ei kauvan siekaillut, hän sieppasi uuninkoukun ja sivalsi sillä tyttöä päähän. Tyttö ei enään vastaan hinaillut, sillä hän kaatua mötkähti takan eteen lattialle. Lääkäri tuli, hän puheli niitä ja näitä veren seisahduksesta ja luunmurrosta; ja lorun loppuna oli, että tyttö parka kannettiin sairashuoneesen. Lääkäri oli kunnon mies, hän ilmotti tapauksen asianomaiselle virastolle ja Kananen manattiin oikeuteen. Jos hän olisi tyytynyt vaan niin ja niin pitkään ja niin ja niin paksuun keppiin, niin ei olisi hänelle mitään tehty; mutta urhollisuudessaan oli hän siepannut uuninkoukun! Uuninkoukusta ei puhuta mitään Meklenpurin laissa ja niin tuomittiin Kananen istumaan vankeudessa kuusi viikkoa ja suorittamaan pait sitä, oikeuden kulungit ja niin ja niin paljo korvausta tytölle. Pomukkel pani vastaan, hän vetosi ylempään oikeuteen, hän anoi armoa; siitä ei apua: Kanasen täytyi istua suuren urhoutensa tähden. Pomukkel kertoi jokaiselle, kenen vaan halutti kuulla, tämän tapauksen; hän parjasi pitkin Rahnstädtin pisintä katua oikeustoa; sattumalta mahtoi joku oikeuden jäsenistä kuulla tämän, ja oikeusneuvosta tuomitsi Pomukkelin istumaan neljä viikkoa vankeudessa tästä hyvästä. Pomukkel koetti päästä asiasta rahalla; mutta se ei käynyt laatuun; itse senatori Bank pani vastaan! Tällä kertaa piti oikeuden saada vallita. Ja niin istuivat ne molemmat urholliset puolisot kumpikin vankeuskopissaan joulun pyhät vuonna 1852 ja uudenvuoden päivän vuonna 1858; ja kun he kaksi viikkoa olivat istuneet, tuli vankivartia vaimonsa luo ja sanoi: "Wiikka, suuri on erotus niiden molempain välillä: sillä aikaa kuin ukko riehuu ja pyörii ympäri ja sadattelee Jumalaa ja koko mailmaa, istuu akka jäykkänä ja järkähtämättömänä vielä samalla paikalla, johon hän ensi iltana istautui".

Malla ja Salla panivat sillä aikaa, kuin heidän vanhempansa vankeudessa istuivat, toimeen suuren teekestin, johon kutsuttiin herroja ja rouvasväkeä ja johon herra Süssmannkin oli tullut; hän nimittäin oli taas sulasta armeliaisuudesta ottanut vastaan puotimiehen paikan jossakin Myllykadun varrella.

Kun vanha arvoisa pariskunta pääsi vankeudesta, meni Pomukkel kotiansa asuntupaan ja voivotteli päiviänsä rakasten tytärtensä edessä; mutta Kananen kävi suoraa päätä kyökkiin, jossa tapasi päivätyöiäisen vaimon. Sillä aikaa kuin Kananen oli istunut vankeudessa, oli syntynyt varsinainen kapina Rostockin palvelustyttöjen kesken ja Slepegrellenin tanssisalissa oli salaliitto solmittu, ett'ei yksikään kunniallinen palvelustyttö saisi milloinkaan palvella Pomukkelskoppillaa.

"Mitä saat sinä päivältä palkkaa?" kysyi Kananen päivätyöläisen vaimolta.

"Kuusitoista groschenia", kuului vastaus. Kananen sieppasi uuninkoukun, mutta hän maltti mielensä. Mutta tämä mielenmalttaminen ajoi sapen vereen, ja kolmen päivän perästä kuoli Kananen ja toisten kolmen päivän perästä hän haudattiin. Ei Pomukkelskopp eikä hänen tyttärensä tiedä, missä Kananen lepää, ja kun heiltä sitä kysytään, sanovat he: "Tuolla jossakin syrjässä lepää hän". Ainoastaan Kustaa, joka pehtorina ollen silloin tällöin tulee kaupunkiin, tietää sen. Hän ottaa silloin jonkun pienokaisista mukaansa ja näyttää paikan: "Katso, lapseni tuolla lepää äiti".

Minä olen puhunut surusta enkä ole vielä likimaillekaan päässyt loppuun; miks'en puhuisi myöskin ilosta? Sillä ilo asui papinleskenkodissa monta pitkää vuotta. Pastorin rouva istui usein illanhämyssä ja katseli pastorinsa hautaa: ah, hän olisi niin mielellänsä tahtonut kuolla; ja hän käännähti ympärinsä, kun Dortha toi kynttilän, ja näki vanhat huonekalunsa ja tutut kuvat seinässä ja pyhjinrievun vanhalla paikallaan, ja kuvien alla näki hän kahdet vanhat ystävälliset kasvot, jotka jo hänen pastorinsa aikana usein olivat siinä olleet, ja hän tahtoi niin mielellään elää!

Hawermann puuhaili yhä työssä, ei enää vierasten ihmisten hyväksi, ei! vaan omain lastensa ja lastenlastensa hyväksi, sillä Lovisalla oli jo kaksi pientä sievää tyttöstä. Mutta kerran sai Hawermann erityisen syyn iloitaksensa. Fritz Triddelfitz astui pikku asessorin kanssa sisään ovesta -- tietysti sinisessä hännystakissa -- ja ilmotti olevansa tilanomistaja Takapommerissa ja että pikku asessori oli hän morsiamensa, ja kun hän iltakauden oli puhellut niitä ja näitä ja oli lähtenyt, sanoi Bräsig: "Kaarlo, tällä kertaa olet taas ollut oikeassa -- mutta kukapa olisi voinut sitä ajatella? Sinun vintiöstäsi on tullut varsin järjellinen ihminen; mutta älähän siitä ylpeile, sinä et ole sitä tehnyt, pikku asessori on sen tehnyt".

Bräsig itse kierteli ympäri koko seutua etsimässä uutisia; milloin oli hän Reksowissa, milloin Pümpelhagenissa, milloin Rahnstädtissä; mutta kaikkein tärkeimmät kuulumisensa sai hän kuitenkin Hohen-Selchowista. Sinne matkasi hän noin joka vuosineljännes, ja tultuansa takasin, sanoi hän: "Kaarlo, siellä voidaan hyvin, Aksel on kokonaan luopunut talouden hoidosta, hän istuu vaan työvajassa ja tekee keksintöjä. Paljasta hullutusta tietysti; mutta Bremer sanoo, että parempaa isäntää hän ei voisi toivoakaan, ja armollinen rouva näyttää niin onnelliselta ja autuaalta kuin paratiisin enkeli. Mutta, Kaarlo, niin tyhmä ei Aksel kuitenkaan ole, kuin luulisi. Erään keksinnön on hän tehnyt, jonka minäkin tahdon ottaa käyttääkseni. Näethän, asia on sitä laatua, että otetaan vanha hattu, jonka etupuoleen tehdään kelvollinen reikä ja pannaan sitte lyhty hattuun, ja kun talvisaikaan ratsastat johonkin illalla ja olet sytyttänyt tulen lyhtyyn, niin ratsastat kuin kirkkaalla päivällä".

Bräsig pani todellakin Akselin keksinnön käytäntöön ja sai kaikki ihmiset lähiseudun maanteillä pelkäämään; mutta kerran oli hän taas käynyt Hohen-Selchowissa ja oli jo siellä ollessaan tuntenut pienen leinin puuskan ja kun hän takasin tuli, vilustui hän pahasti matkalla. Tästä sai hän kuoleman ruumiisensa.

Ja hänen vuoteensa äärellä istui pastorin rouva ja rouva Nüssler ja hänen vanha ystävänsä Kaarlo Hawermann, ja pastorin rouva kysyi: "Bräsig kulta, eikö pidä kutsua nuorta pastoria?"

"Ei ole tarpeesen, rouva Behrens; te olette koko elinaikani pitäneet minua paatuneena pakanana; oikein ei liene ollut, että semmoista elämää olen viettänyt; mutta papin pakinat!... Ei! niitä en minä tahdo kuulla. Ja kuuleppa, Kaarlo, 2000 taaleria on minuun sisarentyttäreni Lotta saava; muut rahat on Rahnstädtin koulu saava; sillä näethän, Kaarlo, rouva Behrensillä on kyllin elääksensä, ja sinulla on kylläksi, elääksesi, mutta noita pieniä koululapsi parkoja tulee minun sääli! Ja rouva Nüsslerillä on kyllin, elääksensä, ja minun ristilapsellani Miinalla on, elääksensä, ja sinulla, Kaarlo, ei ole mitään puutetta, ja teillä kaikilla on, elääksenne, ja minulla on, kuollakseni".

Ja nyt rupesi hän hourailemaan ja puhumaan sekasin ensimäisestä nuoruutensa ajasta, jolloin hän oli kainnut isänsä lampaita, ja eräs vanha pässi teki hänelle suurta kiusaa, ja hän huusi rouva Nüssleriä, että hän auttaisi häntä, ja rouva Nüssler istui hänen vuoteensa viereen ja halasi häntä, ja nyt rupesi Bräsig hourailemaan kolmesta morsiamestansa ja rouva Nüssleristä ja yhä huusi hän suurella äänellä, että rouva Nüssleriä ainoastaan oli hän oikein todenperästä rakastanut, ja rouva Nüssler suuteli pois sanat hänen suustansa: "Sen minä kyllä tiedän, Sakarias kulta, sen minä tiedän".

Yhä sekaisemmaksi kävi Bräsigin houraileminen, hän puheli asessorina olostaan, keräjäjutusta -- todistuskappaleista -- nuoresta herrasta von Rambowista ja Laubanin järvestä, ja kuinka hän oli heittänyt pistoolin järveen ja oli menettänyt neljä groschenia vetoa. Ja taas välähti ihmeellinen valo hänen sieluunsa, ja hän kertoi armaalle rouva Nüsslerillensä niitä ja näitä kaksoisomenista ja ristilapsestansa Miinasta, Kaarlo Hawermannista ja Lovisasta; mutta kaikki sikinsokin, ja sillä aikaa piti hän rouva Nüsslerin kädestä kiinni, ja yht'äkkiä kohotti hän itsensä istuvalle ja sanoi: "Rouva Nüssler, pankaa kätenne minun pääni päälle; minä olen teitä aina rakastanut, Kaarlo Hawermann, hiero minun jalkojani, niitä paleltaa".

Hawermann teki sen ja samassa lensi suloinen hymyily Bräsigin kasvoille ja vitkalleen sai hän sanotuksi: "Kirjotuksessa olin minä kumminkin, sinua etevämpi". Ja sitte oli loppu.

Ja pieni pastorin rouva seurasi pian hänen perästänsä. On olemassa harvassa ihmisiä, jotka iloitsevat elämästä ja kumminkin mielellään kuolevat. Näiden harvojen joukkoon kuului pieni pastorin rouva, hänestä oli elämä vielä hauskaa maan päällä, mutta kun hänen ajatuksensa nousivat korkeuteen, ilmaantui hänen eteensä ihana kuva ja entisiä tuttuja säveliä soi hänen korvaansa, sillä hän ajatteli taivasta pieneksi, sieväksi maankirkoksi, jossa enkelit lauloivat ja hänen pastorinsa saarnasi. Nyt on hän korkeudessa pastorinsa luona ja ripustaa hänen hartioillensa kapan ja sitoo hänen kaulaansa papin kauluksen ja laulaa muiden muassa siinä pienessä kirkossa, ei enää mitään "kuolinvirsiä", ei! vaan "ylösnousemisen virsiä".

Kun nyt näitä asioita ajatellessani kiersin ympäri sen lehtimajan nurkan, jossa niin moni ihmislapsi surussa ja tuskassa oli istunut, näin minä vihannalla kedolla kolme pientä, noin neljän ja yhdentoista vuoden ikäistä tyttöstä leikittelevän, ja kun kävin vielä likemmäksi, näin erään ystävällisen, tyytyväisen näköisen rouvasihmisen, joka laski käsityönsä syliinsä ja nauroi noille pienokaisille, jotka tepastelivat vihannalla kedolla, ja varotti sormellaan: "Älkää peuhatko liiaksi!" Ja hänen vieressänsä istui verevä, terveen näköinen mies ja luki sanomalehteä, mutta laski sen samassa syrjään ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: ei ole siitä mitään huvitusta. Ja vähän syrjempänä istui toinen hyvin vanha mies, jonka polvea vastaan nojasi eräs kahdentoista vuotinen tyttö ja pakisi vanhuksen kanssa, ja vanhus keskeytti lapsen iloisen pakinan ja sanoi nuorelle rouvalle: "Anna heidän peuhata, Lovisa! Kyllä he vielä aikanansa vakaammiksi ja järkeensä tulevat". -- Ja kun minä nurkan kierrettyäni tulin näkyviin, huusi vanhus: "Hyväinen aika, eiköhän se ole...?" -- Ja Frans ja Lovisa tulivat minua vastaan, ja Frans sanoi: "No sepä on hauskaa, Fritz, että sinä tulit meitä katsomaan". -- "Paljo terveisiä, armollinen rouva", sanoin minä, "vaimoltani Lovisalta", sillä minun vaimoni on myös Lovisa.

Ja nyt ruvettiin haastelemaan niitä ja näitä; mutta iloa ei kestänyt kauvan, sillä läpi puutarhan juoksi hurja jahti ja neljä punaposkista, ruskeasilmäistä poikaa, harmaat housut jalassa ja harmaat takit yllä, kiiti pitkin käytävää, ja eräs kuusi vuotinen pieni tenava juoksi Fransin kimppuun ja kävi hänen polviinsa kiini ja huusi yli olkansa: "Minä olen ensimäinen!"

"Niin", vastasi eräs toinen, noin kahdentoista vuoden vanha poika, "sen minä uskon, sillä sinä juoksit niityn kautta; mutta minkä näköinen sinä sentähden oletkin! No, kylläpä säätkin äidiltä hyvästi toreita!"

Ja nyt tarkasteli pienokainen alapuoltansa, ja todellakin! Jos hänen äitinsä siihen oli tyytyväinen, niin voi hänkin sitä olla.

"Tulevatko vanhempanne pian?"

"Tulevat", sanoi vanhin pojista, "he ovat ihan tässä lähellä. Ja isoäiti tulee myös ja rouva von Rambow, hän tuli eilen illalla meille".

"Ah, Frida!" huudahti Lovisa, "sepä on hauskaa!"

Eikä viipynyt kauvan, niin tuli Rudolf Miinan kanssa, ja he näyttivät semmoisilta kuin kaunis kesäpäivä, jolloin aurinko paistaa helottaa pelloilla ja varjo on lyhyt ja ihmiset ovat paitahilloillaan, voidaksensa paremmin työtä tehdä. Rudolfista on tullut kelvollinen mies, jota hänen kumppaninsa pitävät arvossa, sillä hän ei hoida maanviljelystä vanhan tavan mukaan, vaan hän pitää oman etunsa ohessa muidenkin ihmisten ja koko maan parasta silmällä. -- Ja jälestäpäin tuli rouva Nüssler ja Frida. Ja rouva von Rambow katseli oikealle ja vasemmalle puolelle ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, ja kun he saapuivat lehtimajan luoksi ja kun ensimäiset sydämelliset tervehtimiset oli suoritettu, huusi Lovisa vanhimmalle tyttärellensä: "Frida, noudappa tädille tuoli!" sillä Frida oli kerran lausunut, ettei hän mielellään istunut penkillä, jolla hän ennen oli niin suuressa tuskassa istunut. -- Ja rouva Nüssler lähestyi Hawermannia ja sanoi: "Kaarlo veljeseni, kuinka jaksat?"

"Hyvin!" huusi Hawermann täyttä kurkkuansa, sillä rouva Nüssler oli tullut huonokuuloiseksi, "ja kuinka jaksat itse?"

"Hyvin muuten, mutta kuulo käy yhä huonommaksi. Ihmiset sanovat sen tulevan vilustumisesta. Tyhjää lorua! Kuinka voin minä vilustua? Minä tahdon sinulle sanoa, Kaarlo, siihen on Jokkum syypää; sillä viime aikoinaan puhui hän niin paljo, että minun korvani saivat siitä vian. No, hän ei sille mitään voinut, hänen oli luontonsa kai semmoinen".

Ja vihdoin tuli pastori Gottlieb Liinan ja kolmen lapsen kanssa. Ja lapset leikittelivät yhdessä ja vanhat ihmiset puhelivat yhdessä, ja kun ilta teki tuloa, valmistettiin illallisatria ulkona, vanhoille erikseen ja nuorille erikseen, ja lasten pöydässä piti Lovisan vanhin tytär hallintoa, ja toisessa pöydässä hallitsi isoisä Hawermann, ja kumpikin piti toisenlaista hallintoa kuin hyvä tuttavamme Kananen aikoinaan. Kuinka ystävällistä ja sydämellistä oli elämä täällä! Ja juuri kun me vanhat Hawermannin alamaiset istumme iloisina ja ylistelemme hänen hallitustansa, ken tulee tuolla pitkin puutarhan käytävää? Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa. Siitäkös nyt elämä nousi! Mitä kaikkia ehdittiinkään kysymään ja haastelemaan lyhyessä ajassa! Yht'äkkiä sai tuo hirviö Fritz Triddelfitz nähdä minun:

"Fritz, mistä sinä tulet?"

"Niin, Fritz, mistähän sinä itse tulet?"

"Fritz, enhän ole nähnyt sinua moneen monituiseen vuoteen".

"Enkä minäkään sinua, Fritz". Ja nyt fritzittelimme toinen toisiamme koko seuran lystiksi ja hauskuudeksi.

"Fritz", kysyi Fritz Triddelfitz, "kirjotteletko sinä vielä kirjoja, Fritz?"

"Kyllä, Fritz, minä olen kyhäillyt niitä jo koko koson kokoon".

"Mutta, Fritz, sitä pyydän sinulta, ettet vaan mainitse mitään minusta noissa vietävän kirjoissasi".

"En voi sille mitään, Fritz", sanoin minä, "sinusta olen jo kirjottanut".

"Mitä sitte?" kysyi hän pikaisesti.

"Kuinka sinä olit tavottelemassa naisia suuressa valtaojanteessa ".

"Mitä se on?" kysyi Lovisa, joka istui vastapäätä minua.

Frans purskahti täyttä kurkkuansa nauramaan: "Sen kerron sinulle sopivassa tilaisuudessa".

"Älä, älä sitä tee!" huudahti Fritz.

"No, mitähän tämä on?" kysyi pikku asessori ja katseli minua, Fritz Reuteria, ja katseli Fritz Triddelfitziä. Minä vaikenin, mutta Fritz Triddelfitz sanoi: "Sen kerron sinulle sopivassa tilaisuudessa".

Vanha isoisä Hawermann nauroi sydämensä pohjasta. Kun illallisen jälkeen yksin olimme, tarttui Fritz minun käteeni ja kysyi: "Sanoppa, ken on sinulle sen tapauksen kertonut?"

"Bräsig", sanoin minä.

"Sitähän juuri pelkäsin", sanoi hän, "Bräsigillä oli päätehtävä koko tapauksessa".

"Niin aina", sanoin minä.

Moni kysynee nyt: Missä on Pümpelhagen ja Gürlitz ja Reksow? Kartalta saatte niitä turhaan etsiä, ja kuitenkin ovat ne olemassa meidän rakkaassa isänmaassamme, ja minä toivon, että niitä on enemmässä kuin yhdessä paikassa. Kaikissa paikoissa, missä aatelismies, joka ei pidä itseänsä muita ihmisiä parempana, joka alhaisimmassakin työmiehessään tuntee kanssaveljensä ja joka itse puuhaa talon askareissa -- siellä on Pümpelhagen. Joka paikassa, jossa pappi saarnaa, joka ei hengellisessä ylpeydessään vaadi, että kaikkein ihmisten pitää uskoa, mitä hän uskoo, joka ei tee mitään erotusta rikkaan ja köyhän välillä, joka ei ainoastaan saarnaa, vaan joka neuvolla ja työllä rientää apuun, kun tarvis on -- siellä on Gürlitz. Joka paikassa, missä elää maamies, joka koettaa edistää tietoansa ja taitoansa, ja jolle maan yhteinen etu on suuriarvoisempi kuin oma rahallinen voitto -- siellä on Reksow. Ja joka paikassa, missä suloisten naisten rakkaus ja iloisten, tervetten lasten toivo yhdistää nämä kolme, siellä ovat myös ne kolme kylää olemassa.

LOPPU.

Viiteselitykset:

[1] Reguladetri.

[2] Kandidaattia.

[3] Merkitsee luikisteliaa, kavalaa ihmistä.

[4] Ferdinand.

[5] Baromeeteri = ilmapuntari.

[6] Yläpäästä lukein, niinkuin Saksassa on tapana, jossa koulun korkeinta eli viimeistä luokkaa sanotaan primaksi, ja sitä seuraa järjestyksessä alaspäin secunda, tertia j.n.e. Suom. muist.

[7] Bomukkelskopp merkitsee turskanpäätä.

[8] Kilkkujalka.

[9] S.o. hyväksyi vekselin. Suom. muist.

[10] Fredrik Suuresta. Suom. muist.

[11] Unguentum neapolitanum.

[12] Pehtorit saavat Meklenpurissa tavallisesti jonkun määrätyn palkkion, niin kutsutun kuormarahan, jokaisesta myydystä viljakuormasta.

[13] Noin 12 penniä. Suom. muist.

[14] Kontrahdin mukaan oli Meklenpurin päivätyöläisillä ennen lupa pitää hanhia, mutta nykyaikana saavat he sen sijasta tavallisesti rahaa tai muita etuja.

[15] Rein = puhdas.

[16] Yksikolmatta, eräs tunnettu onnenpeli franskalaisilla korteilla.

[17] Omin neuvoin: se on latinan kielessä itse, mutta saksan kielessä meri (See). Suom. muist.

[18] Willgaus merkitsee metsähanhea.

[19] Kählertin vaimo.

[20] Meklenpurin kurituslaitos.

[21] Que nous aimons = jota me rakastamme; tarkottanee kai rakkauden jumalaa, Amoria. Suom. muist.

[22] Racinen komediasta "Les plaideurs" lainattu franskalainen sananparsi, jota käytetään niitä vastaan, jotka itse ovat syypäät onnettomuuteensa. Suom. muist.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us